Finfanfun.fi
Originaalit => Sanan säilä => Aiheen aloitti: Lyra - 26.04.2019 21:19:58
-
Kirjoittaja: Lyra
Ficin nimi: Tuulee pohjoisesta
Ikäraja: S
Varoitukset: -
A/N: teki kovasti mieli kirjoittaa ylppäristressin jälkeen jotain kevyttä fantasiaa.
Tuulee pohjoisesta
1.
Lumi sataa maahan toukokuussa. Se leijuu hitaasti alas harmaalta taivaalta ja peittää vihreät ruohonkorret.
“Tuulee pohjoisesta”, muori sanoo ja vetää ikkunoiden luukut kiinni. Eela seisoo ovella ja katsoo hitaasti valkoiseksi muuttuvaa maailmaa. Lumi tuoksuu talvelta, kirpeältä ja kovalta. Kylmä viima heiluttaa puiden oksia.
“Laita ovi kiinni, Eela”, muori käskee ja palaa sitten lieden ääreen hämmentämään muhennosta.
“Ava ei ole vielä tullut kotiin”, Eela sanoo, mutta vetää siitä huolimatta mökin puisen oven kiinni.
“Kyllä Ava tietää mitä tehdä, kun talvi alkaa”, muori sanoo. Tuuli heiluttaa luukkuja ikkunoissa. Eela huokaisee ja kattaa pöytään kaksi puista kulhoa. Harmaata valoa tihkuu ikkunaluukkujen välistä, mutta Eela sytyttää pitkän valkoisen kynttilän lieden tulesta ja asettaa sen keskelle pöytää.
“Ava osaa kyllä”, muori sanoo toistamiseen nostaessaan suuren padan keskelle pöytää. Eela kurottaa kauhaa täyttääkseen heidän molempien lautaset.
“Tuulee pohjoisesta”, muori mutisee itsekseen. Kynttilän liekki väpättää. “Pohjoistuulia.” Eela kohottaa katseensa muhennoksesta. Hänen silmänsä ovat kirkkaan harmaat.
“Minä luulin, että pohjoistuulet ovat kuolleet”, Eela sanoo.
“Niin minäkin, Eela. Niin minäkin”, muori vastaa.
***
Ava palaa illansuussa, kun valkoinen lumi on jo peittänyt kaiken vihreän ja kertynyt polun varteen.
“Marras lähetti terveisiä”, Ava toteaa sulkiessaan ovea takanaan ja muori kiirehtii lakaisemaan lumihiutaleet lattialta. Eela makaa laverilla pienen mökin toisella laidalla, mutta nostaa päätään, kun Ava riisuu turkiksensa tuolille.
“Eikö Eelan pitäisi jo nukkua?” Ava kysyy istuessaan pöydän ääreen ja muorin tarjoillessa hänelle muhennosta.
“Tuulee pohjoisesta”, muori sanoo aivan kuin se selittäisi kaiken. Eela hieroo unisena silmiään.
“Minä huomasinkin tuulen olevan tavallista kirpeämpi”, Ava sanoo ja maistaa muhennosta.
“Aparctias”, muori lausuu tuulen nimen kunnioittavasti laittaa kätensä sitten yhteen ja kumartaa päätään siihen suuntaan, jossa on pohjoinen. Ava nyökkää ja palaa sitten muhennoksensa pariin.
“Jos lumet vain suosivat, sinun täytyy huomenna mennä tapaamaan Oolaa”, muori sanoo, kun Avan kuppi on tyhjä. Eela alkaa nuokkua sängyssä ja muori vilkaisee tyttöä lempeä hymy huulillaan.
“Jos pohjoinen todella on heräämässä, meidän pitänee valmistautua.”
***
Ava lähtee jälleen, ennen kuin Eela aamulla herää. Aurinko paistaa harmaan pilviverhon läpi ja muori on avannut ikkunaluukut. Lumi on muodostanut tasaisia kinoksia, jotka peittävät kaiken vihreän maasta. Eela katselee laveriltaan, kun muori siunaa etelätuulet, mutta kumartaa sitten kädet yhteen liitettyinä kohti pohjoista.
"Kaikkia pitää kunnioittaa yhtäläisesti", muori sanoo Eelalle ja paimentaa tytön kaivolle ämpäri mukanaan.
Veden pintaa peittää ohut jää, joka hajoaa, kun Eela laskee ämpärin. Tuuli leikkii koivun oksilla ja naakat lehahtahat lentoon, kun Eela kaataa vettä ämpäristä toiseen. Jään sirpaleet välkkyvät, kun Eela kantaa ämpärin takaisin mökille.
Muori pyyhkii lumet pienen alttarin päältä ja sytyttää kynttilän.
"Pohjoisen akalle", muori sanoo ja kumartaa jälleen pohjoiseen. Naakat hyppelevät lähemmäs, kun Eela tulee polkua pitkin.
"Boreas, Aparctias, Argestes, Caicias, Circios, Skeiron”, muori lausuu kumarrellessaan pohjoisten tuulien nimiä. Jokin Eelan sisällä värähtää.
-
Oi, tämä on alkunsa perusteella tosi ihanaa tunnelmoivaa fantasiaa, tykkään tosi paljon. <3 Muori vaikuttaa etenkin kiehtovalta hahmolta, mutta haluan ehdottomasti kuulla lisää myös Eelasta ja Avasta - sekä toki ennen kaikkea sitä, mikä on pohjoistuulten merkitys. Talvinen miljöö ja tunnelma oli koko ajan kauniisti läsnä, plus sellainen koruton maanläheisyys, kuvailun puolesta pidin etenkin tästä: Veden pintaa peittää ohut jää, joka hajoaa, kun Eela laskee ämpärin. Tuuli leikkii koivun oksilla ja naakat lehahtahat lentoon, kun Eela kaataa vettä ämpäristä toiseen. Jään sirpaleet välkkyvät, kun Eela kantaa ämpärin takaisin mökille. Kiitos lukukokemuksesta, jään ehdottomasti seuraamaan. :)
-
Okakettu, kiitos kovasti kommentista. Merkkaa paljon kuulla, että tykkäsit, niin paljon oon itse Ævintýriä ja se on niin kaunis <3
2.
Muori kutoo sukkaa kynttilän valossa ja Eela vuolee puukolla tuulikeppiä. Ava lakaisee lunta mökin edustalla ja Eela tietää, etteivät Ava ja muori puhu Oolasta, ennen kuin hän menee nukkumaan. Tuulet puhaltavat ulkona ja ikkunaluukut kolisevat.
Ava tulee sisälle ja pyyhkii lumet turkiksestaan. Eela kohottaa katseensa kepistään, jonka vartta koristaa nyt koukerot. Ava ei kumartele tuulille, mutta nyökkää silti pohjoisen suuntaan, ennen kuin sulkee oven.
“Tuuli yltyy”, muori sanoo, mutta ei irrota katsetta sukastaan.
“Talvi on alkamassa”, Ava sanoo ja jättää turkiksensa tuolille kuten aina. Eela laskee tuulikepin ja puukon yöpöydälle ja käy pitkälleen laverille. Muori vilkaisee hänen suuntaansa. Eela haukottelee.
“Vieläkö siellä sataa?” muori kysyy. Eela alkaa torkkua. Silmät valuvat kiinni. Muorin sukkapuikot kilisevät.
“Koko yön todennäköisesti”, Ava sanoo ja nostaa hyllystä kirjan.
“Kuinkas Oola voi?” muori jatkaa kyselyään. Eela vajoaa uneen, ennen kuin Ava ehtii vastata.
***
Ava kohottaa peittoa ja kiipeää Eelan viereen laverille. Muori kuorsaa ja ilmassa tuoksuu sammutetut kynttilät. Eela hätkähtää hereille pimeään. Lieden luukun raosta hohkaa vielä punaista.
“Nuku vain”, Ava kuiskaa ja silittää toisen hiuksia. Eela näkee varjoja pimeässä ja Avan hahmon kumartuneena hänen ylleen.
“Mitä Oola sanoi?” Eela kysyy. Ava jatkaa hiusten silittelyä.
“Kaikki on hyvin”, Ava sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen. Hän kurottaa Eelan tuulikepin yöpöydältä ja pyörittelee sitä sormissaan.
“Caicias”, Ava kuiskaa ja Eela tuntee kylmät väreet.
“Koillistuuli”, Eela tietää.
“Miksi sinä teit tuulikepin koillistuulelle?” Ava kysyy. Eela ei tiedä. Hän kohauttaa hartioitaan. Muori kääntää kylkeä ja kuorsaus taukoaa hetkeksi.
***
“Boreas”, muori sanoo ja kumartaa pohjoiseen kädet yhteen liitettyinä. Muori on kumartanut pohjoiseen luetellen tuulia joka aamu lumen satamisen jälkeen.
“Pohjoistuuli”, Eela kuiskaa itsekseen. Hän istuu mökin rappusilla ja katselee muoria, joka hyörii alttarin ympärillä. Ava nostaa kaivosta vettä.
“Aparctias”, muori sanoo sytyttäessään kynttilää. Ava pudistelee päätään palatessaan kaivolta. Naakat hyppivät hänen jäljessään.
“Toinen pohjoistuuli”, Eela sanoo muistellessaan tuulien nimiä.
“Mitä sinä siinä istuskelet?” Ava kysyy ohittaessaan Eelan.
“Muori kunnioittaa tuulia”, Eela sanoo ja katsoo jälleen muoria. Ava huokaisee työntäessään oven auki.
“Argestes”, muori sanoo.
“Luoteistuuli”, Eela kuiskaa.
“Tule nyt sieltä rappusilta”, Ava komentaa, kun saa vesiämpärin nostettua lieden viereen. “Petivaatteet täytyy tuulettaa.” Eela nousee rappusilta.
-
Ehdinkin jo sanoa, mutta adoptoin jo muorin itselleni. Hän on sopivissa määrin sekä herttainen, vanha ja viisas, sekä vähän höperö! Avalla taasen on vallan mainio nimi (lupaan, etten lue tätä reader insertinä ;D). Hän ei taida olla ihan messissä tuulten palvomisessa, ei ainakaan yhtä suurella sydämellä kuin mummo ja Eela. Eela on suloinen, hänessä on tuollaista pienen lapsen uteliaisuutta ja aitoa ihailua tuulia kohtaan. Jokin pieni mysteeri taitaa Eelan hahmossa kyteä. Ja kukakohan Oola on ja miksei hänestä voi puhua Eelan kuullen? [insert: pohtiva emoji]
Kuten Okakettukin sanoi, nämä pätkät ovat ihanan tunnelmoivia! Itselleni tulee näitä lukiessa todella kotoisa fiilis, vaikken missään metsämökissä ole koskaan saanut asuakaan. Kiitoksia näistä osista, ja lisää odotellessa <3
-
Mukavaa että jatkoa tuli näin nopeasti, nämä uudet osat olivat oiva sunnuntai-illan piristys. :) Näissä oli taas hienosti yhdistetty vähäeleistä arkisuutta tuulitaikuuden luomaan mystisyyteen: on kaikenlaisia kotiaskareita tehtävänä, mutta ohessa Eela vuolee tuulikeppiä ja muori lausuu tuulten nimiä. Kaikenlaisia kysymyksiä on taustalla, ja niihin tahtoisi toki vastauksia, mutta toisaalta tämänhetkinen mystisyys on hirmu kiehtovaa, varsinkin kun kuolleiksi luulluilla pohjoistuulilla on selvästi todella iso merkitys. Oola mietityttää minuakin, hmm hmm... Tykkäsin yksityiskohtana myös siitä, ettei Ava kumartele tuulille - kuten Avaruuspiraatti mainitsi, hänen suhtautumisensa asiaan taitaa olla vähän erilainen. Kiitos näistä! (tosi mukava kuulla että tykkäät Ævintýrista! <3)
-
Kommenttikampanjasta heips!
Olipas tämä vallan herttainen ja tunnelmallinen teksti. Pidin tämän kotoisuudesta ja perhekeskeisyydestä. Eelan maailma (ainakin toistaiseksi) rajoittuu tiukasti kotiin ja hänelle läheisiin ihmisiin. Ilahduin myös hirmuisesti, kun bongasin kreikan mytologiaan viittaavat tuulennimet! Pidin tämän hitaasta, verkkaisesta alusta, ja henkilöiden lempeästä esittelystä.
Muori on ihana ja valloittava hahmo. Ihastuin hänen tuulirituaaleihinsa ja että jokaista tuulta pitää kunnioittaa yhtä paljon. Lapsen silmin on varmasti kiehtovaa seurata salaperäisiltä näyttäviä riittejä, ja tuulten vierasperäisten nimien luettelu kuulostaa lähes loitsinnalta. Ihanan vastapainon tähän uskonnolliseen ilmapiiriin tuo Avan hyvin käytännöllinen ja jalat maassa oleva käytös. Voisin myös kuvitella, että eroavien persoonien lisäksi sukupolvierot selittävät erilaiset suhtautumistavat tuuliin. Avan suhtautuminen on arkipäiväistynyt ja hän nyökkää pohjoiselle enemmän tavan kuin uskon vuoksi.
Myös Oolan nimi herätti kiinnostusta, hänestä kun ei Eelalle haluttu puhua. Miksi? Kuka on Oola? Eelan suhtautuminen tuuliin on kiintoisan vaistonvaraista. Tyttöä tuntuu ohjaavan jokin sisäisen voima, jonka merkitystä tai alkuperää hän ei itsekään tunne. Miksi hän teki tuulikepin juuri koillistuulelle? (ja mikä edes on tuulikeppi?) Miksi tuulten mainitseminen ja tuulirituaalit herättää hänessä tunteita? Odotan mielenkiinnolla vastauksia näihin kysymyksiin.
Kiitos kovasti tästä lempeästä fantasiasta, pidin kovasti!! ^^
-
Avaruuspiraatti: Kiitos kovasti kommentista! <3 minäkin tykkään muorista, hänestä tulee sellasta pehmeyttä ja sellaista isoäitifiilistä mukavasti tarinaan. Eela on mysteeri kyllä jo itsessään, kuullaan hänestä tässä osassa vähän lisää!
Okakettu: Kiitos sinullekin kommentista <3 Ava ei juu kumartele tuulille. Oma tarkoituksensa siinäkin...
Sokerisiipi: Kiitos myös sinulle kommentista! <3 Kiva, että tälläinen kotoisuus ja pehmeys on vedonnut muihinkin. (bongasit kreikan mytologian! ajattelin, että se saattaa mennä ohi, jos ei ole kummemmin tutustunut, mutta musta niillä on niin ihania jumaluuksia nimettyinä) Kiva, että Avan suhtautuminen tuuliin on huomattu, se oli musta kiva kontrasti muoriin.
3.
“Minkä takia pohjoistuulet tulivat takaisin?” Eela kysyy. Harmaa pilvipeite on laskeutunut raskaana mökin ylle, mutta liedessä palaa iloinen tuli.
“Tuulien tahtoa on hankala tietää”, muori toteaa. Ava hämmentää muhennosta. Eela leikkii uudella tuulikepillään. Caicias, Caicias, Caicias, soi hänen päässään. Koillistuuli.
“Miksi ne lähtivät alun alkaenkaan?” Eela kysyy sitten. Ava huokaisee padan ääressä ja kääntää katseensa.
“Hankala sanoa”, muori vastaa ja laskee sukkapuikot käsistään. “Vuodenaikojen kierto on tarkka ja yleensä tuulet puhaltavat vain omana aikanaan.”
“Nyt on toukokuu”, Ava sanoo katsomatta heitä. “Ei ole aika Aparctiasin puhaltaa.”
“Pohjoisen akalla on omat tahtonsa”, muori sanoo ja kääntyy hymyilemään Eelalle. Muorin vihreät silmät tuikkivat aivan kuin hän olisi innoissaan.
“Kerro taas siitä, kun tuulet lähtivät”, Eela pyytää muorilta.
***
Silloin kun Ava oli kymmenkesäinen ja muorin selkä ei ollut vielä painunut yhtä kumaraan, Marras asui vielä heidän kanssaan pienessä mökissä. Marras oli Avan veli. Seitsemän kesää vanhempi, eikä vielä naimisissa. Muori oli huolehtinut sisaruksista niin kauan kuin Ava oli ollut, eikä kumpikaan kysellyt vanhempiensa perään. Olivat vain he ja mökki. Ja Oola, aina silloin tällöin.
Silloin talvet tulivat, kun talvien piti, ja kesä tuli, kun kesän piti. Silloin tuulet puhalsivat oikeaan aikaan ja muori kumarsi joka aamu jokaisen vuodenajan tuulen.
Sitten tuli talvi ja Eela. Nyytti oli jätetty mökin portaille yön aikana, mutta ihme kyllä Eela oli kunnossa. Eelalla oli jäiset silmät ja tuulikeppi lelunaan. Caicias-tuulikeppi.
Sen jälkeen pohjoistuulet väistyivät ja lumi suli pois. Eela oppi kävelemään kesätuulien leikkiessä ja Marras muutti omaan mökkiinsä.
***
Kolmetoista vuotta myöhemmin lumi sataa maahan toukokuussa ja muori vetää ikkunoiden luukut kiinni ensimmäistä kertaa vuosiin.
-
Oo, hienoa miten menneisyyttä raotettiin vähän! Oli mukava kuulla enemmän Marraksesta (se on btw aivan ihana nimi, olen häneen rakastunut ihan yksin sen takia ;D), toivottavasti hänet tavataan vielä muutenkin kuin mainintojen muodossa. Oola kiinnostaa edelleen myös. Näiden osien perusteella vahvistui tosin, että mysteerejä vaikuttaa olevan erityisesti Eelan ympärillä, tuo tuulikeppi ja kaikki. Pidin näistä jälleen paljon, kuvailun puolesta tykkäsin erityisesti ilmaisusta Eela oppi kävelemään kesätuulien leikkiessä. Myös silloin talvet tulivat, kun talvien piti, ja kesä tuli, kun kesän piti oli ilmaisuna sellainen, joka sopii tosi hyvin tämän tarinan tyyliin. Kiitos jälleen!
-
Kiitos taas kovasti kommentista Okakettu! <3 Piristit kovasti päivääni ja annoit lisäpuhtia uusien osien suhteen. Tässä olen arvioinut, että osia tulee varmaan jotenkuten kaksikymmentä.
4.
Eela pitää Marraksesta. Marras vierailee heidän luonaan harvoin, mutta tuo aina Eelalle pieniä makeisia, jotka on tehty vaahteran mahlasta. Ava ei pidä siitä ja piilottaa osan makeisista hyllylle niin korkealle, että Eela ei yllä. Kun Ava on poissa, muori ei sano mitään, kun Eela kiipeää penkille ja kurottaa hyllyltä muutaman makeisen.
Kun lumen satamisesta on kaksi viikkoa ja Ava on jälleen kerran tapaamassa Oolaa, Marras tulee vierailulle. Muori keittää heille teetä ja Eela napsii hajamielisenä makeisiaan.
“Onko Ava taas Oolan luona?” Marras kysyy. Muori nyökkää.
“Oola ei voi kovin hyvin”, muori sanoo ja vilkaisee Eelan suuntaan. Marras katsoo samaan suuntaan.
“Hakisitko sinä, Eela pieni hieman vettä kaivosta?” muori pyytää ja osoittaa ämpäriä lieden reunalla. Se on puolillaan. Eela nousee ylös ja ottaa ämpärin.
“Mikä Oolan on?” Eela kysyy vielä ovella. Muori pudistaa päätään ja nyökkää kaivon suuntaan.
***
“Oola on jo vanha”, muori sanoo, kun Eela jatkaa kyselyään Marraksen lähdettyä.
“Sinäkin olet vanha”, Eela sanoo ja kuulostaa syyttävältä.
“Niin olenkin”, muori vastaa ja hänen äänessään on huvittuneisuutta. “Mutta minä olen eri tavalla vanha. Oola oli vanha jo silloin, kun minä muutin tähän mökkiin ja kauan ennen sitä.” Eela on hiljaa. Puut rätisevät lieden sisässä ja kynttilän liekit vapisevat.
“Oolan äiti on Aeolus, tuulien haltija”, muori sanoo sitten. Eela ei ole koskaan kuullut Aeolusista. Muori huomaa Eelan hämmästyksen ja jatkaa:
“Aeolus on tuulten jumalatar.”
“Jumalatar?” Eela kysyy.
“Niin”, muori sanoo. Hän nostaa sukkapuikot esille ja alkaa hitaasti kutoa. Tasainen kilinä täyttää huoneen.
“Aeolus on kaksi persoonaa. Pohjoisen akka ja Etelän rouva”, muori selittää. “Kesäisin hän on Etelän rouva ja kesän tuulet puhaltavat, talvisin hän on Pohjoisen akka ja talven tuulet puhaltavat.”
***
Taivaalta alkaa leijua lunta, kun Ava vihdoin palaa takaisin mökkiin. Hän näyttää väsyneeltä ja voimattomalta rojahtaessaan laverille. Muori laittaa Eelan hakemaan maakellarista talviomenoita. Ne ovat punaposkisia ja kirpeitä.
Pilvipeitteen välistä tuikkii tähtiä. Taivas on tumma. Lunta on kertynyt kinoksiksi ja on hankala muistaa, että on toukokuu. Eela kipittää pihan poikki omenat käsissään. Naakat raakkuvat puissa, mutta muuten on hiljaista. Mökin ikkunoista tulvii valoa.
Eela työntää mökin oven auki. Pakkanen on pyyhkinyt hänen poskiaan. Ava nukkuu laverilla ja muori silittää hänen hiuksiaan. Eela laskee omenat käsistään.
“Mitä on tapahtunut?” Eela kysyy.
“Minä luulen, että Oola on kuollut”, muori vastaa.
-
Marras antamassa Eelalle vaahteran mahlasta tehtyjä makeisia, miten ihana yksityiskohta. <3 Sekin viehätti minua, että Ava piilottaa makeiset, mutta muori antaa Eelan ottaa ne piilostaan Avan ollessa poissa. Kertoo hahmoista ja heidän dynamiikastaan tosi paljon hyvin vähällä. :) Mutta aa, kylläpäs tässä tuli paljon kaikkea uutta mielenkiintoista, eritoten Oolaan liittyen toki. Tykkään ihan tosi paljon tuosta käänteestä, että hän on tuulten jumalattaren tytär - tekee tämän tarinan maailmasta entistäkin mielenkiintoisemman, samoin kuin tuo Aeoluksen kaksi persoonaa. Mutta ilmeisesti Eelalla on jotakin tekemistä Oolan kohtalon kanssa...? Aa, odotan mielenkiinnolla taas jatkoa! Mystisyys ja arkisuus vuorottelivat näissä osissa taas hienosti, talviomenat ja naakat ja talven läsnäolo toukokuussakin. Kiitos jälleen näistä!
-
Kiitos paljon kommentista Okakettu! Ihanaa, että tykkäät
5.
“Sinun ei olisi pitänyt kertoa Eelalle Oolasta”, Ava sanoo. Eela hieroo silmiään ja nousee ylös laverilta. Aamuaurinko paistaa sisään mökkiin.
“Eela ansaitsee tietää”, muori sanoo ja vilkaisee sitten Eelan suuntaan ja toivottaa hyvät huomenet. Ava puristaa huulensa yhteen ja marssii ulos ämpäri mukanaan.
“Miksi Ava ei halunnut, että minä tiedän?” Eela kysyy. Muori katselee hetken Eelaa ja näyttää hieman väsyneeltä.
“Ava pitää kaikkea tätä yleensä minun hömpötyksinäni”, muori sanoo. “Vanhan naisen hupsuina tarinoina.”
“Mutta ne eivät ole vain tarinoita”, Eela sanoo.
“Eivät olekaan”, muori vastaa. “Ja Ava tietää sen myös.” Näyttää siltä, että muori aikoisi sanoa vielä jotain, mutta vaihtaa sitten aihetta.
“Ava löysi sinut portailta silloin”, muori jatkaa. “Sinut ja tuulikepin. Pyyhki lumet sinun kasvoiltasi.”
***
Eela menee kantamaan puita, kun Ava ja muori hierovat sovintoa. Eela ei yleensä ajattele, miten hän on päätynyt muorin hoiviin. Hän on aina tuntenut kuuluvansa pieneen mökkiin. Mutta hän tietää, että ei ole syntynyt kylässä parantajan avustuksella ja hän tietää, että hänellä ei ole äitiä, joka on kuollut, kuten Avalla.
Eela on aina tiennyt olevansa erilainen. Jokin läikkyy hänen sisällään, eikä hän aivan saanut siitä otetta, kun aurinko paistoi kirkkaana kesätaivaalta. Nyt se on lähempänä. Aivan hänen ulottuvissaan. Hänen täytyy vain vähän kurottaa, nousta varpailleen.
Eela laskee puut lieden viereen. Muori kutoo jo sukkaa ja Ava häärää ympäriinsä.
“Onko Oola oikeasti kuollut?” Eela kysyy varovasti. Ava nyökkää hitaasti.
“Selvä”, Eela sanoo. “Tarvitsetko sinä apua?”
***
Ava lakaisee joka aamu lumet portailta ja Eela kantaa puita niin, että lieden vieressä on aina korkea kasa. Marras tuo suurilla kärryillä neljä tynnyriä viljaa ja kantaa ne Avan avustuksella maakellariin. Eela auttaa siellä, missä pystyy. Kantaa vettä, järjestelee muorin hillopurnukoita.
Taivas tummuu päivä päivältä.
Iltaisin he istuvat mökissä. Eela vuolee tuulikeppejä ja muori kutoo. Ava lukee kirjoja, joita Marras on tuonut hänelle. Kynttilän liekki väpättää ja heittää varjot seinille.
Tuuli saa ikkunaluukut kolisemaan. Lieden luukun välistä tulvii valoa. Oveen koputetaan. Eela nousee laverin reunalta ja kävelee ovelle. Hän vetää sen auki ja kylmä tuuli puhaltaa sisään.
“Aurai”, muori sanoo, ennen kuin näkee tulijan.
-
Eela on aina tiennyt olevansa erilainen. Jokin läikkyy hänen sisällään, eikä hän aivan saanut siitä otetta, kun aurinko paistoi kirkkaana kesätaivaalta. Nyt se on lähempänä. Aivan hänen ulottuvissaan. Hänen täytyy vain vähän kurottaa, nousta varpailleen.
Tykkäsin tästä kohdasta tosi paljon, ja ylipäätään siitä, että nyt päästiin näkemään enemmän Eelan näkökulmaa ja hänen ajatuksiaan omasta erilaisuudestaan ja näin. Hänen ja muorin kanssakäyminen oli tässä tosi mukavaa lukea - vaikka muori ei kaikkea kerrokaan, hän kuitenkin puhuu Eelalle asioista suhteellisen avoimesti. Tämä osa jäi taas tosi mielenkiintoiseen kohtaan, kiitos paljon lukukokemuksesta. :)
-
Ohhoh, multa olikin jäänyt monta osaa lukematta! En valita, oli ihana uppoutua taas hetkeksi tämän tarinan maailmaan <3 Näitä hahmoja ja mökkiä ympäröi vielä hienoinen mysteerihuntu, mutta se alkaa pikkuhiljaa rakoilla! Olen varma, että Eela on jollain tapaa "tuulensyntyinen" (tai miten ikinä häntä tulet tässä nimittämään). Miksi tuulet sitten ovat jättäneet hänen ihmisten hoivattavaksi, en tiedä. Mutta nyt häntä varmasti on tultu hakemaan. Minne? Jaa-a, sitäkin vaikea tässä minun vielä arvailla. Oola on yhä mystinen hahmo, mutta epäilen, että hän on jollain tapaa linkittynyt noihin tuuliin. On Oolan rooli tässä mikä tahansa, epäilen, että nyt hänen kuolemansa jälkeen Eelan on määrä astua hänen saappaisiinsa. Sääliksi käy Avaa, joka selkeästi rakastaa ottosiskoaan. Jos Eelan on määrä lähteä jonnekin, ei Avan ole varmasti helppoa päästää hänestä irti.
Kiitoksia jälleen ihanista ja tunnelmallisista osista!
-
Kiitos paljon kommenteistanne Okakettu ja Avaruuspiraatti <3 Nyt alkaa tapahtua!
6.
Nainen astuu sisään ja nyökkää muorille, joka istuu edelleen tuolilla sukkapuikot käsissään. Eela kiirehtii vetämään oven kiinni, ennen kuin lämpö karkaa.
“Hyvää iltaa”, muori sanoo kohteliaasti.
“Mitä sinä täällä teet?” Ava kysyy sen sijaan ja laskee kirjan käsistään. Eela nojaa mökin seinään ja tarkkailee naista.
Naisen hiukset ovat yhtä valkoiset kuin lumi ja silmät kirkkaan siniset. Hän on pitkä, pidempi kuin Ava. Selässään naisella on jousi ja viini. Vyötäröllä riippuu kaksi metsästyspuukkoa.
Nainen katsoo hetken Avaa, mutta kääntää sitten katseensa Eelaan.
“Tulin hänen vuokseen”, nainen sanoo.
“Mitä sinä hänestä?” Ava kysyy ja kuulostaa hieman vihaiselta. Nainen vain tuijottaa Eelaa.
***
“Minä olen Rieka”, nainen kertoo, kun muori on tarjonnut hänelle teetä ja istuttanut pöydän ääreen. Ava mulkoilee naista pöydän yli, mutta Eela seuraa naisen jokaista liikettä innostuneena.
“Ja minä tulin hakemaan tytön takaisin kotiin”, Rieka sanoo.
Seuraa hiljaisuus. He kaikki tuijottavat Riekaa pöydän yli.
“Takaisin kotiin?” Eela kysyy.
“Ei onnistu”, Ava tiuskaisee. Muori pysyy hiljaa. Rieka katsoo ensin Avaa ja sitten Eelaa ja sitten taas Avaa.
“Se ei ole sinun päätettävissäsi, ihminen”, Rieka sanoo terävästi. “Minun käskettiin hakea tyttö takaisin kotiin ja niin minä teen.”
“Eela ei lähde minnekään”, Ava sanoo.
***
“Jos Eela haluaa lähteä, Eela saa lähteä”, muori sanoo ja he kaikki siirtävät katseensa Eelaan. Jännitys kasaantuu Eelan sisällä palloksi.
Kotiin. Hän on aina pitänyt mökkiä kotinaan, mutta tuntenut siitäkin huolimatta kaipuuta jonnekin. Jonnekin kauemmas.
“Haluatko sinä lähteä, Eela?” muori kysyy. Eela avaa suutaan.
“Mitä väliä sillä on haluaako hän lähteä?” Ava kysyy terävästi. “Eela on lapsi. Ei hän tiedä, mikä on hänelle parasta.” Muori katsoo Avaa silmiin ja huokaisee.
“Ava, me olemme aina tienneet, että tämä päivä koittaisi”, muori sanoo ja nousee pöydän äärestä. Muorin kävely on hieman vaappuvaa, kun hän kulkee mökin poikki ja pysähtyy hyllyn eteen. Eela katselee, kun muori kurkottaa jotain hyllyltä ja palaa sitten Eelan eteen ojentaen tuulikeppiä.
“Minusta sinun pitäisi lähteä”, muori sanoo. Eela ottaa kepin vastaan ja hänen sormenpäissään kihelmöi.
-
Jee, tämä on saanut jatkoa! ♥ Hahaa, Eela on tuulensyntyinen (tai miten se taas sanotaankaan)! Ymmärrän kyllä hirveän hyvin Avan suuttumusta. Tällain isosiskona jo pelkkä ajatus siitä, että oma pikkusisko yllättäen haluttaiskin viedä pois, tuntuu tosi pahalta. Avalle se on varmasti superraskasta, koska Eela on vielä nuori ja he ovat eläneet tuossa mökkerössä aika tiiviisti keskenään.
Eela ottaa kepin vastaan ja hänen sormenpäissään kihelmöi.
♥ En malta odottaa, millaisia voimia Eelan sisällä piileekään!
-
Onpas vaikea tilanne, minäkin pystyn isosiskona samaistumaan ehdottomasti Avan tuntemuksiin ja haluun olla päästämättä Eelaa menemään. Toisaalta tahdon myös uskoa, että muori tietää mistä puhuu, ja kyllähän Eelakin varmasti haluaa viimein vastauksia mieltä painaviin kysymyksiin, voimaan sisällään. Kiitos jälleen jatkosta! :)
-
Kiitos taas kommenteistanne Avaruuspiraatti ja Okakettu. Olette ihania, kun jaksatte kommentoida <3 Julkaisen poikkeuksellisesti saman tien kaksi osaa, koska tämä on tällainen lyhkäinen makustelupätkä.
7.
He lähtevät aamun vasta sarastaessa. Ava kääntää kylkeä eikä suostu hyvästelemään, mutta muori antaa Eelan mukaan kirkkaan punaisia talviomenia. Aurinko kurkottaa taivaanrannan takaa, kun Eela marssii Riekan perässä pois tutun mökin pihapiiristä. Eela vilkaisee taakseen metsän reunassa ja näkee muorin sytyttävän kynttilän alttarille.
Polku on kapea ja Eela joutuu harppomaan pysyäkseen Riekan vauhdissa. Eelan selässä roikkuu pieni nahkapussi, jossa on muorin antamat omenat, pieni puukko ja tuulikeppi. Aurinko vilkkuu puiden väleistä ja valkoinen lumi kimaltaa.
Eela ei ole ennen ollut niin syvällä metsässä. He kulkevat poispäin siitä suunnasta, jossa Eela tietää kylän olevan. Poispäin mökistä, Avasta ja muorista. Kohti Pohjoista.
-
8.
Eela työntää kädet syvemmälle turkkinsa sisälle. Tuuli viskoo lunta hänen kasvoilleen ja aurinko on jo aikaa sitten kadonnut näkyvistä.
“Lumimyrsky”, Rieka sanoo, kun Eela vihdoin saavuttaa hänet. Polku on peittynyt lumeen ja vanhat kuuset heittävät varjonsa heidän ylleen. Eela nyökkää. Tuuli on pureutunut hänen luihinsa asti ja vanhat saappaat ovat täyttyneet lumella.
Rieka tarttuu Eelan kädestä ja kiskoo häntä eteenpäin.
“Kohta on niin pimeä, ettet näe omia jalkojasi”, nainen sanoo. “Meidän täytyy kiirehtiä.”
“Minne?” Eela kysyy. He ovat kävelleet koko päivän, pysähtyivät pikaisesti vain syömään lounasta. Eela omeniaan ja Rieka pienestä pussista jotain, mikä näytti kuivalta lihalta.
“Jos emme ole eksyneet polulta, täällä pitäisi jossain olla tyhjä mökki”, Rieka kertoo. Tuuli vie osan sanoista mukanaan, mutta Eela ymmärtää silti. Aivan kuin hän kuuntelisi tuulta. Rieka jatkaa eteenpäin ja Eela kompuroi hänen perässään.
***
Lumen keskeltä ilmestyy mökin seinä ja Eela huokaisee helpotuksesta. Hänen sormensa ovat kohmettuneet turkiksen sisällä. Rieka kulkee hirsiseinän viertä, kunnes vastaan tulee ovi. Se narisee, kun he yhdessä työntävät sen auki. Tuuli tönii Eelan mökin sisälle ja lumi tulvii heidän takanaan. Rieka sulkee mökin oven heidän takanaan ja salpaa sen tiukasti.
Mökki on hämärä. Kaksi tyhjää laveria on sijoitettu sen seinille ja kivinen takka on tyhjä. Suuri kaappi seisoo uhkaavana yhdessä nurkassa. Halkopino on sortunut lattialle. Ikkunaluukut ovat kiinni ja tuuli ulvoo niiden takana. Rieka kiirehtii takan luokse ja alkaa kokoamaan puita. Eela seisoo hämmästyneenä paikallaan.
“Älä vain seiso siinä”, Rieka komentaa. “Tee jotain. Tutki, mitä täällä on.” Eela säpsähtää ja laskee nahkapussin selästään seinän viereen.
-
Eela sitten todellakin lähti matkaan, ehkäpä sen myötä ollaan taas vähän lähempänä vastauksia. Surullista mutta toisaalta odotettavaa, ettei Ava suostunut hyvästelemään. :( Osaat pitää tässä tekstissä tosi hyvin sellaisen hienovaraisen jännityksen tunteen yllä, kun ei tiedä mitä odottaa. Näissä uusissa osissa se välittyi vahvasti tutun kotikylän kadotessa ja Eelan kulkiessa Riekan kanssa kohti tuntematonta. Myös talven ankaruus välittyi taas tosi elävästi. Eelan kirkkaan punaiset talviomenat olivat jotenkin viehättävä väripilkku.
-
Tämäpäs oli kiva! Ihanan mystistä ja suhteellisen kevyttä samaan aikaan. Jotenkin suloista, että päähenkilö on lapsi. Se tekee kerronnasta ihanan yksinkertaista, ja tuntuu luontevalta, että monet asiat on jätetty vain suppeiden kuvausten varaan, eikä läheskään kaikkea tiedetä.
Muori on aivan ihana! Juuri sellainen vanha ja viisas kuin jonkun muori-nimellä kulkevan pitää ollakin <3 Oli myös hauskaa, kuinka alusta asti pystyi aistimaan, että Eelassa on jotain vähän erilaista, vaikka se varsinaisesti selvisi vasta paljon myöhemmin. Mielenkiinnolla odottelen jatkoa!
-
Kiitos kovasti kommenteistanne Okakettu ja nominal!
9.
Tuli syttyy takkaan rätisten. Rieka huokaisee ja nousee ylös puiselta lattialta. Eela vilkaisee naista penkoessaan kaappia. Rieka venyttelee paikallaan ja laskee vasta sitten kantamukset selästään ja riisuu turkkinsa. Sitten Rieka katsoo Eelaa ja siniset silmät välähtävät. Eela siirtää katseensa nopeasti takaisin kaapin uumeniin.
“Löytyykö sieltä mitään?” Rieka kysyy, mutta seisoo edelleen takan edessä ja tuijottaa liekkeihin.
“Ämpäri”, Eela kertoo ja nostaa ämpärin kaapista, “ja kasa vanhoja peittoja.”
“Se riittää”, Rieka sanoo. “Lumimyrsky sotki suunnitelmat, mutta voimme aamulla jatkaa matkaa Skei-joelle.”
“Joelle?” Eela kysyy varovasti ja laskee ämpärin laverin viereen.
“Luulitko sinä, että me kävelisimme koko matkan?” Rieka kysyy ja kuulostaa kyllästyneeltä.
“En edes tiedä minne me olemme menossa”, Eela vastaa, mutta Rieka ei jatka enää keskustelua, nappaa vain ämpärin maasta ja harppoo ovelle.
***
Rieka tulee takaisin hetkeä myöhemmin ämpäri täynnä lunta ja valkoiset hiukset tuulen sekoittamina. Eela istuu takan edessä ja hieroo sormiinsa lämpöä.
“Saamme lumesta juomista, kun se sulaa”, Rieka sanoo ja laskee ämpärin Eelan eteen. Sitten nainen kääntyy ympäri ja levittää yhden peitoista toiselle laverille.
Eela katselee, kun Rieka poistaa puukot vyöltään ja käy pitkäkseen. Nainen näyttää rauhattomalta ja jäykältä, vaikka sulkeekin silmänsä.
“Jos aiot valvoa vielä pitkään, heitä takkaan muutama halko lisää”, Rieka sanoo ja Eela säpsähtää.
“Selvä”, Eela mumisee ja kuuntelee tulen rätinää ja tuulen pauhuntaa niin kauan, että Riekan hengitys tasaantuu.
Sitten Eela nousee ylös, heittää takkaan kaksi uutta halkoa ja kaivaa nahkapussistaan omenan ja tuulikepin. Hän kipuaa omalle laverilleen ja vetää peiton päälleen. Tuulen ulvoessa ulkona, Eela nakertaa hiljaa omenaa ja pyörittelee tuulikeppiä sormissaan.
-
Jeij jatkoa! Tässä näkyi kivasti tuollainen Riekan vähän inhottavampi suhtautuminen Eelaan, mistä Eela ei kuitenkaan tunnu olevan millänsäkään. Varsinkin tuo matkustuksen kommentointi, ja kun Rieka ei kuitenkana vaivaudu kertomaan, mikä on määränpää.
-
Kiitos kovasti kommentistasi nominal!
10.
Eela nukkuu huonosti. Hän kuuntelee myrskyä myöhään yöhön. Tuuli paukuttaa ikkunaluukkuja ja mökin seinät natisevat. Hänellä on ikävä Avaa ja muoria. Hän ei ole koskaan ollut niin kaukana kotoa. Avan aamuinen käytös kaihertaa hänen mieltään, kunnes aamuyön tunteina Eela viimein nukahtaa, vain herätäkseen muutamaa tuntia myöhemmin nousevan auringon säteisiin.
Rieka on jo noussut ylös, kun Eela haukottelee sängyssään ja avaa silmänsä.
"Me olemme lähdössä", Rieka sanoo. Eelaa väsyttää, mutta hän nousee siitä huolimatta laverille ja värähtää kylmästä.
Rieka siivoaa pienen mökin sillä aikaa, kun Eela pesee kasvonsa haalealla vedellä ja syö viimeisen omenan aamupalaksi. Rieka odottaa jo ovella, kun Eela kiskoo turkiksen harteilleen ja nostaa nahkapussin seinän viereltä.
"Valmiina lähtöön?" Rieka kysyy. Eela nyökkää.
Koti-ikävä kaihertaa edelleen Eelan mieltä ja huonosti nukuttu yö painaa jäseniä, kun he lähtevät kulkemaan mökiltä lumista polkua pitkin. Ulkoilma on kirpeä, mutta tuuli on laantunut ja taivas kirkas. Pakkanen herättää Eelaa askel askeleelta, ja kun he viimein tavoittavat joen ja laituriin sidotun pienen veneen, aamuinen väsymys on enää muisto.
***
Joen vesi on niin kirkasta, että Eela saattaa nähdä harmaat kivet joen pohjassa. Rieka nostaa heidän tavaransa veneeseen ja auttaa sitten Eelan istumaan keulaan. Rieka soutaa pitkin ja hitain vedoin heikkoon vastavirtaan ja Eela riisuu hansikkaansa koskettaakseen kirkasta vettä.
“Kylmää”, Eela mutisee.
“Se valuu alas pohjoisen suurilta vuorilta”, Rieka selittää Eelan suureksi ihmeeksi.
“Minä en tiennyt, että pohjoisessa on vuoria”, Eela sanoo ja pukee hansikkaan jälleen käteensä.
“Págomavuoret”, Rieka selittää. “Ne rajaavat pohjoista ja jäätä.”
Eela nyökkää ja Rieka jatkaa soutamista.
-
Voi pikkuista Eelaa :') Koti-ikävä painaa ja silti vain puskee eteenpäin kummallisella matkalla! Kiva, että Rieka vähän opetti hänelle, tai siis kertoi noista vuorista, eiköhän matkan tekeminen ole mukavampaa niin.
-
Matka on alkanut! Jännää nähdä, minne kaksikko lopulta päätyy. En yhtään pidän Riekan viileästä asenteesta Eelaa kohtaan :( Eela ansaitsisi haleja ja helliä sanoja ♥ Mutta ehkä Rieka lämpenisi Eelalle vielä enemmän matkan aikana. Ehkä hän ei ole tottunut kulkemaan hirmuisesti lasten kanssa. Hei kuinka vanha Eela olikaan? Minä olen jo unohtanut... u_u"
Kiitos näistä osista! ^-^
-
Kiitos kovasti kommenteistanne nominal ja Avaruuspiraatti! Ne piristivät kovasti. Eela on muuten kolmetoista, mutta kovin pieni ikäisekseen!
11.
Laituria peittää tasainen lumikerros. Rieka sitoo veneen kiinni ja nostaa sitten Eelan laiturille. Kylmä viima puhaltaa metsän siimeksestä ja saa Eelan värisemään. Ilta alkaa hitaasti hämärtyä. Lumi kimaltelee auringon viimeisissä säteissä ja jossain huhuilee pöllö. Joki liplattaa rauhallisesti, kun Eela nostaa nahkapussinsa jälleen selkäänsä ja seuraa Riekaa puiden välistä alkavalle polulle.
Rieka ei puhu johdattaessaan Eelaa syvemmälle metsään. Sininen hetki tuntuu jatkuvan ikuisuuksia. Jokin Eelan sisällä värisee enemmän jokaisen askeleen myötä. Odotus kasaantuu hänen sisällään palloksi, joka laajenee ja laajenee. Lumi narskuu saappaiden pohjissa.
Yhtäkkiä metsän keskeltä aukenee kylä. Puut loppuvat vähitellen ja paljastavat lumikattoiset mökit, joiden ikkunoista tulvii valoa ja piipuista nousee savua. Kylän takana suurella kalliolla on kivinen linna. Se kohoaa kohti tummentuvaa taivasta ylväänä ja karuna. Linnan ikkunat ovat pimeinä.
“Tämä on Poukama”, Rieka sanoo. “Sinä tulet asumaan täällä.” Ei enempää selittelyjä. Rieka jatkaa harppomista läpi kylän ja Eela vilkuilee ympärilleen, minkä kerkeää. Mökkien vieressä on halkopinoja ja seinien takaa kuuluu iloista puhetta.
***
“Tämä mökki on sinulle”, Rieka sanoo ja viittoo pientä mökkiä edessään aivan kylän reunalla. Sen ikkunoista ei loista valoa tai piipusta nouse savua. Edessä on kuitenkin pieni pino halkoja ja joku on lapioinut lumet oven tieltä.
“Joku tulee aamulla katsomaan sinua”, Rieka jatkaa. “Minä menen nyt kotiin.” Sen sanottuaan Rieka kääntää selkänsä ja harppoo takaisin kylään. Eela katselee hetken naisen menoa, ennen kuin kääntyy mökin puoleen. Hän huokaisee syvään ja työntää sitten oven auki.
Mökissä on vain yksi huone. Suuri takka vie suurimman osan tilasta ja seinällä on ohut laveri. Takassa on valmiina kasa puita ja Eela käyttää hyvän aikaa saadakseen ne syttymään. Kun liekit viimein nuolevat puita ja mökki alkaa lämmetä, Eela riisuu ulkovaatteensa pieneen naulaan oven vieressä. Hän löytää kaapista ämpärin ja kasan vilttejä, joista hän tekee itselleen pedin. Purkaessaan omia tavaroitaan pienelle pöydälle Eelan tulee äkisti ikävä kotia. Siellä hän on, kaukana kaikesta, yksin omassa mökissä. Hän ajattelee muoria ja Avaa, jolla on varmasti jo kamala ikävä. Eelalla ainakin on.
-
Oh, jotenkin olin ajatellut Eelan nuoremmaksi kuin kolmetoista, mutta siinä varmasti näkyy osaltaan se, kuinka hiljaisen suojattua elämää hän on muorin ja Avan kanssa elänyt. Tuntuu kyllä aivan käsittämättömän epäreilulta, että Rieka ei edes yritä selittää Eelalle yhtään mitään, jättää hänet vain matkan jälkeen yksin noin vain. Poukama tosin vaikuttaa ensivaikutelman perusteella mukavalta, tykkäsin paljon siitä, miten olit sen paikkana kuvaillut. Sininen hetki tuntuu jatkuvan ikuisuuksia oli myös kuvailun osalta sellainen, mistä pidin paljon. Toivottavasti henkilö, joka tulee Eelaa aamulla katsomaan, selventää hänelle viimein edes jotakin. Kiitos paljon jatkosta. :)
-
Kiitos kovasti kommentistasi, Okakettu! Laskeskelin että näitä tulisi 23, mutta katsotaan miten etenee.
12.
Aamu sarastaa ikkunoiden takana, kun Eela nousee ylös ja petaa sänkynsä. Hän heittää harmaantuneen hiilloksen päälle muutaman uuden puun ja tökkii sitten hiillosta, kunnes löytää edelleen kytevät hiilet. Pian puut syttyvät rätisten ja Eela kuulee koputuksen oveltaan.
Hän ei ehdi ovelle asti, ennen kuin tulija astuu sisälle ja työntää oven perässään kiinni.
“Huomenta!” nainen toivottaa iloisesti ja Eela hieroo silmiään. Naisella on kirkkaan punaiset hiukset, mutta silmät ovat samanlaiset kuin Eelalla itsellään.
“Minä olen Skei”, nainen sanoo, “ja sinä olet Eela, eikö niin?” Eela nyökkää hitaasti. Hän istahtaa jakkaralle takan vieressä, kun nainen alkaa hyöriä ympäri mökkiä ja availee kaappien ovia.
“Sinulla ei ole täällä juuri mitään”, nainen juttelee. “Minä voin käydä torilla pyörähtämässä myöhemmin ja tuoda vähän ruokaa. Ethän sinä ilman sitä pärjää.” Eela nyökkää ja nainen jatkaa:
“Minä tuuletin täällä ennen kuin sinä tulit ja haimme Tesin kanssa sinulle polttopuita.” Nainen puhuu pitkään Tesistä ja mitä kaikkea he olivat Eelalle yhdessä valmistelleet. Eelalta menee puolet nimistä ja paikoista, mitä kuulee naisen puheesta, ohi ymmärryksen.
“Kuka sinä olet?” Eela kysyy, kun nainen viimein hiljenee.
-
13.
Nainen katsoo häntä pitkään. Eelasta on outoa katsoa omiin silmiinsä, mutta hän vastaa katseeseen. Tuntuu, että heidän välillään on yhteys. Jokin vetää heitä puoleensa. Eela ei oikein saa otetta siitä. Sitten nainen räpäyttää silmiään ja hetki on ohi.
“Minähän kerroin jo”, nainen sanoo iloisesti. “Olen Skei. Auttelen sinua täällä, että voit keskittyä opetukseen.”
“Opetukseen?” Eela kysyy kummissaan.
“Niin”, Skei sanoo. “Sinun pitää oppia monia asioita, jos mielit asua Poukamassa.”
Eelan mielessä on paljon kysymyksiä, mutta Skei käskee hänen pukea päälleen, jotta he voivat lähteä ulos.
***
Aurinko on jo noussut korkealle taivaalle, kun Eela työntää oven heidän takanaan kiinni ja seuraa Skeitä lumisen kylän halki. Missään ei vieläkään näy ihmisiä, mutta lumessa on tuoreita jalanjälkiä, joita he seuraavat kylän laitamille. Siellä Eela vihdoin erottaa metsän siimeksessä joukon ihmisiä, jotka katselevat ylös puihin. Eelakin nostaa katseensa.
Puiden oksissa roikkuu jäätyneitä vesipisaroita, jotka kimmeltävät auringon valossa. Se ei kuitenkaan ole se, mihin kaikki ovat kiinnittäneet huomionsa. Yhden koivun latvassa istuu valkoinen kettu - naali, Eela muistaa - ja samaa puuta kiipeää pieni poika.
“Miten se tuonne on päätynyt?” Eela kysyy Skeiltä, kun he lähestyvät joukkoa. Vasta silloin Eela huomaa, että kaikki ihmiset näyttävät samalta kuin Rieka. Heillä on kaikilla jäänvalkoiset hiukset ja nahkaiset vaatteet.
“He olivat keräämässä jääkristalleja ja Tomen säikähti”, Skei selittää. Muutama ihmisjoukosta vilkaisee heitä, kun he saapuvat sen puun alle, jonka oksalla naali istuu, mutta suurin osa pidättää jännittyneinä henkeään, kun poika kiipeää lähemmäs sitä oksaa, jolla naali istuu.
“Tomen?” Eela kysyy. “Ovatko he nimenneet naalin Tomeniksi?”
“Pojan nimi on Tomen”, Skei sanoo. “Hän säikähti ja muuttui vahingossa naaliksi. Lapsena sitä on vaikeampi hallita.” Eela nyökkää, aivan kuin ymmärtäisi kaiken ja olisi aivan normaalia, että lapset voivat muuttua säikähtäessään naaleiksi.
He seuraavat muiden mukana, kuinka poika viimein tavoittaa sen oksan, jolla naali istuu ja tarttuu talvikettuun vakain ottein, ennen kuin työntää sen koppaan selässään ja lähtee kipuamaan alas puusta. Eela huomaa pidättäneensä henkeään, vasta kun poika viimein astuu maankamaralle ja joukko aikuisia kiirehtii heidän luokseen. Skei nykii Eelan hihaa.
“Tule, näytän sinulle loput Poukamasta.”
***
Skei kuljettaa Eelan läpi koko Poukaman. Kylä koostuu paristakymmenstä pienestä mökistä ja muutamasta suuremmasta, joissa on sairastupa ja koko kylän käyttöön tarkoitettu kokoontumispaikka. Skei näyttää Eelalle varastorakennukset ja tallit ja kertoo mistä saa nostettua vettä. He eivät kuitenkaan puhu suuresta linnasta, joka heittää iltapäivän lähestyessä varjon koko kylän ylle. Eela ei uskalla kysyä.
Kierroksen jälkeen Skei saattaa Eelan takaisin mökille ja auttaa häntä valmistamaan päivällistä mukanaan tuomistaan ruoka-aineista. He syövät hiljaisuudessa, kunnes iltahämärässä Skei ilmoittaa lähtevänsä.
“Älä lähde vaeltelemaan yksinäsi, kun on pimeä”, Skei sanoo ovella. Eela lupaa olla lähtemättä. Skei hymyilee hieman.
“Tuon aamulla sinulle joitain tarvikkeita, mutta muuten olet omillasi huomenna. Oppituntisi alkavat, kun Rokata palaa jäältä.” Sitten Skei lähtee ja Eela on jälleen yksin pienessä mökissä.
-
14.
Skei tuo lupaustensa mukaisesti Eelalle korillisen ruokaa aamun sarastaessa. Siinä on punaposkisia omenoita, mutta myös kuivattua lihaa ja tiu kananmunia. Eela syö omenan aamupalaksi, ennen kuin käy nostamassa kaivosta vettä ja pesee kasvonsa. Edellisenä päivänä Skei näytti hänelle koko kylän, mutta Eela haluaa päästä tutkimaan ympäristöään yksin ilman valvovia silmiä.
Hän pakkaa nahkapussiinsa kuivattua lihaa ja täyttää leilin vedellä. Sitten hänen katseensa osuu tuulikeppiin, joka on lojunut pöydällä aina siitä saakka, kun hän purki tavaransa ensimmäisenä iltana. Hän työntää sen nahkapussiin sen enempää ajattelematta ja kiskoo sitten turkiksen päälleen.
Ulkona on kirpeää ja yksittäisiä lumihiutaleita pöllyää läheisistä kuusista tuulen puhaltaessa äkisti kovempaa. Eela kiskaisee mökin oven kiinni ja lähtee sitten tarpomaan metsään, ulospäin kylästä pientä mutkittelevaa polkua pitkin.
***
Talvinen metsä on taianomainen. Lumi kimaltelee auringossa ja joka puolella on eläinten jättämiä jälkiä. Polkua on kuljettu edellisen lumisateen jälkeen, mutta Eela ei näe missään ihmisiä. Puut natisevat heikossa tuulessa, mutta muuten on hiljaista.
Eela kävelee verkkaisesti eteenpäin seuraillen polkua. Se kiertää suuren kallion ja linna jää hänen taakseen samaan suuntaan kuin kyläkin on jäänyt. Taivas on kirkas, eikä Eela pelkää eksyvänsä tai jäävänsä toisen yllättävän lumimyrskyn kouriin.
Lampi avautuu puiden välistä yllättäen. Sen pinta ei ole jäässä, sillä pieni puro virtaa sen lävitse ja vesi on koko ajan liikkeessä. Eela seisahtuu lammen rannalle ja jää katsomaan näkymää hämmästyneenä. Suuret puut ovat kurottautuneet lammen ylle lumen painaessa niiden oksia lähemmäs kirkasta veden pintaa. Muutama vesilintu uiskentelee lammen toisessa reunassa ja Eela erottaa muutaman hopeisen kalan kirkkaan veden läpi.
Eela pyyhkii lumet eräältä kannolta ja istahtaa siihen katselemaan lampea ja syömään eväitään. Aurinko paistaa korkealta taivaalta puolipäivän merkiksi ja Eelan vatsa kurnii hieman.
***
Työntäessään leiliä takaisin nahkapussiin Eelan sormet osuvat tuulikeppiin. Hän vetää sen ulos ja katselee sitä hetken auringossa. Samassa lammen pinta välkähtää ja Eela nousee kannolta tuulikeppi edelleen käsissä kiirehtien lammen rantaan. Hopeinen kala on hypännyt hetkeksi pinnan ylle. Eela seuraa kalojen liikettä ja kun toinen on hypännyt samaan tapaan, hän tuntee halua koskea kirkasta vettä, kokeilla miltä se tuntuisi kädellä.
Eela kurottaa kättään ja tuntee kylmän jään sormiensa alla. Se saa hänet säpsähtämään ja vetämään kätensä kiireesti pois lammen pinnalta. Siinä missä hänen sormensa ovat hetkeä aikaisemmin olleet on nyt pieni jäälevy, joka hitaasti sulaa veden vaikutuksesta.
Eela siirtää sormensa uudelleen lammen pinnalle ja samassa, kun hänen sormensa koskevat vettä, muuttuu se jääksi. Lampi jäätyy hänen sormiensa alla. Eelan sydän hakkaa, eikä hän huomaa, että hänen toisessa kädessään pitämänsä tuulikeppi muuttuu kylmemmäksi ja kylmemmäksi.
-
15.
Nainen esittelee itsensä Rokataksi, kun Eela saa vihdoin raahattua itsensä ylös sängystä ja avattua oven. Aurinko ei vielä ole edes noussut, sen säteet kurkottelevat jostain metsän takaa ja aamuinen utu peittää Poukamaa.
“Huomenta”, Eela mumisee vastaukseksi ja hieroo väsymystä silmistään.
“Minä olen täällä opettamassa sinulle tuulista”, Rokata sanoo. Hän näyttää samalta kuin kaikki kyläläiset. Hänellä on pitkät valkoiset hiukset ja kaulassa roikkuu eläinten hampaista tehty koru. Siinä missä Rieka kantoi mukanaan jousta, Rokatalla on selässään pitkä keppi, jonka päässä on terävä piikki.
“Selvä”, Eela vastaa ja istuu sänkynsä reunalle.
“Me lähdemme ulos”, Rokata sanoo. “Pue lämpimästi päällesi.”
***
Usva valuu takaisin metsään auringon noustessa ja Eela kiipeää Rokatan perässä kallioille. Linnan portit ovat kiinni, mutta he eivät mene linnalle, vaan kiertävät muurit ja kipuavat kallion reunalla, kunnes ovat linnan toisella puolella ja Eela näkee kaukana horisontissa korkeat vuoret. Págomavuoret niin kuin Rieka on sanonut, Eela arvaa.
Rokata viittoo Eelaa istumaan kalliolle ja istuu sitten Eelan vierelle.
“Mitä sinä osaat kertoa minulle Pohjoisen tuulista?” Rokata kysyy sitten.
“Boreas, Aparctias, Argestes, Caicias, Circios, Skeiron”, Eela lausuu ulkomuistista muorin sanoja muistellen.
“Pohjoistuuli, pohjoistuuli, luoteistuuli, koillistuuli, pohjoinen luoteistuuli, luoteistuuli”, Eela muistelee.
Rokata nyökkää rohkaisevana ja Eela hymyilee hieman.
“Muistatko Eteläisiä?” Rokata kysyy.
“Eurus, Lips…”, Eela muistelee, mutta joutuu sitten pudistamaan päätänsä.
“Notus ja Euronotus”, Rokata päättää listan. “Älä huoli. Ne eivät ole niin tärkeitä. Sinä olet nyt pohjoisessa.” Sitten Rokata alkaa kertomaan tarinaa.
***
Kauan sitten, kun maailma oli nuori oli ainoastaan Aeolus. Yksi ja aino jumalatar, joka loi vuodenajat. Vuodenaikoja varten hän loi tuulet. Etelän tuulet leikkitteleviä ja lempeitä kesiä varten ja Pohjoisen tuulet kirpeitä ja kylmiä talvia varten. Hallitakseen molempia tuulia Aeolus jakoi itsensä Pohjoisen akkaan ja Etelän rouvaan. Hän oli Pohjoisen akka talvisin ja silloin Pohjoisen tuulet puhalsivat ja maailmassa oli talvi. Kesäisin hän oli Etelän rouva ja silloin oli kesä.
Tasapaino pysyi vuosituhansia. Talvet seurasivat kesiä ja kesät seurasivat talvia. Sitten tuli ihminen. Jostain syystä Aeolus sai lapsia ihmisten kanssa ja näin syntyivät Aurait. Jos Aeolus oli ollut Etelän rouva lapsien syntymän aikaan, olivat syntyvät lapset kesän Auraita ja jos hän oli taas ollut Pohjoisen akka, olivat syntyneet lapset talven Auraita. Aurait kukoistivat omana vuodenaikanaan ja kuihtuivat vastakkaisena vuodenaikana, mutta elivät vanhoiksi - vanhemmiksi kuin ihmiset - yhtä kaikki.
Silloin, kun Aeolus päätti saada lapsia ihmisten kanssa, hän sitoi itsensä ihmisen hahmoon. Samalla hän myös sitoi tärkeimmät tuulensa ihmisten kehoihin, tuomituiksi syntymään ja elämään ja kuolemaan yhä uudestaan uusissa kehoissa. Ja niin tuulet ovat olleet ihmisiä siitä päivästä alkaen.
Joitakin vuosia sitten tasapaino järkkyi ja Etelän rouva sai otteen Aeolusista. Silloin, kun talven olisi pitänyt alkaa, Etelän rouva pysyi, eivätkä Pohjoisen tuulet päässeet vapaaksi kehoistaan, eikä talvi voinut alkaa. Sitä jatkui kolmetoista pitkää vuotta, ennen kuin äkisti keskellä kesää Pohjoisen akka heräsi ja talvi alkoi.
-
16.
Eela naputtelee ikkunalasia ja katsoo, kuinka pienet jääkukat leviävät hänen sormistaan. Hän pelästyi lammella jäätä, joka levisi hänestä, mutta nyt hän kokeilee uudestaan ja uudestaan mihin pystyy. Jos hän ei pidä tuulikeppiä käsissään, jääkukat eivät ilmesty. Hänessä on jotain kummallista. Eela on aina tiennyt olevansa vähän erilainen, mutta tämä on jotain sellaista, mitä hän ei osannut odottaa.
Hän syö kuivattua lihaa illalliseksi ja pysyttelee omissa oloissaan. Edellisenä päivänä Rokatan kertoma tarina pyörii hänen mielessään. Hän on aina ollut ikuisen kesän lapsi; tämä on hänen ensimmäinen talvensa, mutta se tuntuu silti tutulta ja turvalliselta. Aivan kuin hän olisi kokenut sen aikaisemminkin.
-
17.
Skei ravistelee hänet hereille aamun sarastaessa. Eela hätkähtää hereille ja huomaa edelleen puristavansa tuulikeppiä käsissään.
“Meillä on kiire”, Skei sanoo. “Pue yllesi ja mennään.” Eela hieroo väsymystä silmistään kiskoessaan nahkaisia housuja jalkaansa ja vetäessään paksua turkista harteilleen.
“Minne me olemme menossa?” hän kysyy, kun Skei paimentaa hänet ulos ovesta. Talvinen usva leijuu edelleen Poukaman yllä ja aurinko kurkottelee jostain kaukaa.
Eela värisee kylmästä, kun he harppovat unisen kylän poikki. Lumi narskuu hänen saappaissaan. Nainen odottaa heitä vuoren juurella, josta polku alkaa nousta ylös kohti linnaa. Hänen kasvonsa kirkastuvat, kun hän huomaa Eelan ja Skein lähestyvän.
“Kirpeää huomenta”, nainen toivottaa ja suutelee sitten Skeitä molemmille poskille.
“Huomenta sinullekin, Tes”, Skei vastaa ja työntää sitten Eelaa selästä lähemmäs uutta naista. Heissä on samaa näköä. Skein ja Tesin kasvonpiirteet ovat yhtä herkät ja taas samanlaiset silmät vastaavat Eelan katseeseen. Mutta siinä missä Skein hiukset ovat kirkkaan punaiset ovat Tesin tumman ruskeat.
“Hyvää huomenta, Eela”, Tes sanoo. Hänen äänensä tuntuu kehräävän Eelan nimen kohdalla ja jokin sykähtää Eelan sisällä.
“Mukava tavata”, Eela mumisee hämillään.
***
He eivät puhu, kun he kiipeävät ylös kalliolle. Edellisellä kerralla Eela oli siellä Rokatan kanssa. Silloin linnan portit olivat kiinni ja he kiersivät kallioille linnan takana. Tällä kertaa portit ovat auki ja Eelalla on tunne, että Skei ja Tes eivät vie häntä kallioille.
He kävelevät suoraan linnan porteista sisälle. Missään ei näy ketään, mutta linnan käytävät ovat puhtaat ja joka paikassa on kynttilöitä. Liekit lepattavat, kun he kulkevat niiden ohi. Eela ei uskalla enää avata suutaan ja kysyä mihin he ovat menossa. Skei ja Tes kulkevat käytävillä kuin tuntisivat ne ja olisivat kuin kotonaan. Ja ehkä he ovatkin. Eela ei ole kysynyt.
Sitten yhtäkkiä heidän edessään ovat suuret tammiset ovet, jotka heilahtavat auki itsestään. Skei ja Tes pysähtyvät molemmat ja viittovat Eelaa astumaan peremmälle. Jännitys kuplii Eelan sisällä. Jotain on nyt tapahtumassa. Hän astuu sisälle huoneeseen ja kylmä viime puhaltaa hänen ylitseen.
-
18.
Huone on pieni. Suuri takka hallitsee suurinta osaa siitä ja sen edessä on puinen tuoli, jossa istuu vanha nainen. Eelalle tulee heti tunne, että hän on tavannut naisen aikaisemmin. Se sama tunne, joka on kuplinut hänen sisällään jo pitkään valmiina paisumaan ja räjähtämään. Aivan kuin hän olisi tullut kotiin.
“Hyvää päivää, Mitera”, Skei sanoo ovelta ja Eela näkee silmäkulmasta, kun Skei ja Tes kumartavat naiselle. Hän itse seisoo jäätyneenä paikoillaan, kun nainen hänen edessään viittoo Skein ja Tesin hiljaisiksi. Naisella on kylmän harmaat hiukset ja kasvot ovat täynnä iänmerkkejä. Hän istuu kumarassa ja liekit heittävät väreileviä varjoja hänen kasvoilleen.
“Tämä tässäkö on Eela?” nainen kysyy sitten. Eela vilkaisee hätääntyneenä Skeitä, joka nyökkää.
“Niin”, Eela sanoo sitten. “Minä olen Eela.”
“Sinä olet monia asioita ja kaipa sinä sitten olet myös Eela”, nainen sanoo hitaasti. Hän tuijottaa pitkään Eelaa silmiin, aivan kuin yrittäisi nähdä jotain mitä on silmien takana, syvällä Eelan sisällä.
“Tiedätkö sinä, kuka minä olen, tyttöseni?” hän kysyy sitten ja Eelan on pakko pudistaa päätään. Samassa nainen suoristaa selkänsä ja on kuin kaikki iän paino olisi kadonnut hänen harteiltaan ja hän olisi jälleen nuori.
“Minä olen Lyyka, Pohjoisen akka, Pohjoisen valtiatar ja Pohjoistuulten kuningatar”, nainen sanoo ja Eela tuntee voiman sanoissa, kun ne virtaavat hänen lävitseen.
“Ja sinä Eelaseni”, nainen jatkaa rauhallisemmin. “Sinä et ole vain Eela. Sinä olet myös jotain muuta.”
“Jotain muuta?” Eela kysyy hieman hämillään.
“Niin”, nainen sanoo. Hänen hiuksensa harmaantuvat jälleen ja rypyt palaavat kasvoille. “Olet yksi minun omistani, yksi Pohjoisen tuulista. Caicias; koillistuuli.”
-
19.
Eela jää lamaantuneena seisomaan paikoilleen. Hän pakottaa itsensä hengittämään tasaisesti.
“Ei se ole mahdollista”, hän sopertaa hiljaa. “En minä voi olla tuuli.”
“Ei ole mahdollista?” Pohjoisen akka kysyy ja viittoo sitten naisia Eelan vierellä. “Sinä seisot kahden tuulen vierellä ja väität, ettei ole mahdollista, että olet itsekin sellainen. Olet itse tavannut Skeironin ja Argestesin; omin silmin nähnyt, että he ovat ihmisiä, mutta samaa aikaa he ovat tuulia.
Eela kokoaa ajatuksiaan. Skei. Punatukkainen villi nainen, luoteistuuli. Ja Tes, myöskin luoteistuuli. Ja hän itse. Koillistuuli.
“Kuinka?” hän kysyy ääni edelleen haparoiden.
“Rokata kertoi sinulle kuinka”, Skei sanoo hänen viereltään. “Me olemme sidottuja ihmisen kehoihimme, ellei Mitera toisin päätä.”
“Miksi minä en tiennyt?” Eela mutisee ilmi sen kysymyksen, joka on jo pitkään ollut hänen kielensä päällä. Miksi hän on asunut mökissä muorin ja Avan kanssa kaukana Pohjoisesta vailla tietoa siitä, mikä hän on? Kaikki muut tietävät enemmän kuin hän, miksi niin on?
“Sinun äitisi halusi sinulle normaalin lapsuuden”, Tes sanoo varovasti. “Hän ei arvannut, mitä kaikkea siitä seurasi.”
“Se asia on nyt hoidettu”, Pohjoisen akka sanoi sellaisella äänensävyllä, että Eelan läpi kulki kylmät väreet. “Meidän pitää nyt puhua tasapainosta.”
***
Sitten Eelalle kerrotaan kesän ja talven tasapainosta ja Aeolusista, ja siitä, että kaiken pitää tapahtua ajallaan tai maailma järkkyy. Asiat tuntuvat isoilta, mutta Eela ymmärtää. Hän ymmärtää, että lumen ei pidä sataa toukokuussa ja, että kesä ei voi kestää vuosikausia.
“Talvi seuraa kesää ja kesä seuraa talvea”, Skei sanoo. “Niin se on aina ollut, tulee olemaan ja pitääkin olla.”
“Miten tämä kaikki liittyy sitten minuun?” Eela kysyy varovaisesti.
“Jotta kaikki voi tapahtua silloi kun kuuluukin, tuulien pitää puhaltaa oikeaan aikaan”, Tes selittää. “Meidän kaikkien pitää tehdä oma osamme.”
“Tarkoittaako se minuakin?” Eela kysyy. Hän alkaa oivaltaa, mihin kaikki on johtamassa.
“Kyllä”, Pohjoisen akka sanoo vakavana. “Sinun pitää asua täällä ja hoitaa velvollisuutesi.”
“Asua täällä?” Eela kysyy ja hänen äänensä melkein murtuu. Tapahtumien seassa hän on unohtanut koti-ikävänsä, mutta nyt se leimahtaa jälleen liekkeihin. Ava. Muori. Heidän pieni mökkinsä pihapiireineen. Marras ja vaahteranmahlakarkit.
“Niin”, Skei sanoo hiljaa. “Koko loppuelämäsi.”
“Minä en tahdo.”
-
20.
“Minä en tahdo”, Eela sanoo ja karkaa huoneesta, ennen kuin kukaan ehtii estää. Hän juoksee alas vuoren rinnettä. Hän paiskaa oven kiinni takanaan ja piiloutuu peittojen alle kuten pienenä. Mökki on hämärä. Aurinko on kadonnut pilvien taakse ja lumimyrsky nousee pohjoisesta.
Ikävä korventaa Eelan sisuksia. Se polttaa pois sen kuplivan jännityksen, joka on poreillut Eelan sisällä siitä hetkestä alkaen, kun lumi satoi maahan. Hänen ensimmäinen talvensa. Nyt hän haluaa ainoastaan kotiin.
Eela kuvittelee, kuinka Ava kohottaa peiton reunaa ja kiemurtelee sitten hän viereensä.
“Minulla on ikävä”, Eela mumisee tyynyynsä.
“Minä tiedän”, Ava sanoo. “Minullakin on.”
“En halua jäädä tänne”, Eela kertoo. “Haluan tulla takaisin kotiin.”
“Minäkin haluaisin niin”, Ava vastaa. “Mutta maailmassa on paljon muitakin asioita kuin ne joita me haluamme. Joskus pitää tehdä asioita, joista ei pidä niin paljon.” Eela tuntee kuumat kyyneleet poskillaan ja tajuaa vasta sitten itkevänsä. Ava silittää hänen hiuksiaan.
-
21.
Eela piirtää jääkukkia ikkunalasiin. Ilta ulkona tummuu ja tuuli alkaa ulvoa. Ikkunalasin takana valot syttyvät mökkeihin ja Poukama hiljenee yötä vasten. Eela istuu ikkunan äärellä ja katselee ylös kallioille, jossa linna kohoaa tummaa taivasta vasten. Sen yhdessä ikkunassa palaa valo.
Jääkukat ovat hauraita. Ne leviävät Eelan sormenpäistä, mutta katoavat, kun hän henkäisee kohti lasia. Kyyneleet ovat kuivuneet hänen poskilleen. Eelan harteilla on edelleen peitto, jonka alle hän pakeni tunteja aikaisemmin maailmaa. Nälkä kaivertaa hieman hänen vatsaansa, mutta hän ei jaksa nousta ylös.
Ikkunan takaa hän näkee kalliopolkua pitkin lähestyvän hahmon. Hän seuraa sitä katseellaan, kunnes nainen on niin lähellä, että hän voi erottaa punaiset hiukset. Eela nousee vaivalloisesti ylös ja menee avaamaan oven.
“Hei”, Skei sanoo. Eela nyökkää ja menee istumaan sängylleen edelleen peittoon kääriytyneenä.
“Olen pahoillani”, Skei sanoo, kun on vetänyt oven kiinni. Eela ei vastaa. Skei vilkuilee ympärilleen:
“Saanko sytyttää tulen?” Eela nyökkää, koska tuntuu turhalta kieltäytyä jostain sellaisesta. Hetken aikaa on hiljaista, kun Skei kokoaa puita takkaan. Pian puut alkavat rätistä ja valo leviää pieneen mökkiin. Skei vetää tuolin ikkunan äärestä ja istuu alas.
“Olen pahoillani”, Skei sanoo jälleen. “Minä olen asunut koko tämän elämäni ja kaikki entiset täällä, mutta ymmärrän, että kaipaat sitä paikkaa.” Eela nyökkää. Hän haluaisi kysyä Skeiltä tämän entisistä elämistä, mutta se ei sovi siihen hetkeen.
“Ymmärrän, että haluat kotiin, mutta me tarvitsemme sinua täällä”, Skei jatkaa ja katsoo sitten suoraan Eelaa silmiin. “Maailma tarvitsee tasapainoa pyöriäkseen ja sinä olet tärkeä osa meidän tasapainoamme. Eela kiltti.” Skein ääni sortuu.
-
22.
Skei puhuu vielä hetken, mutta lähtee sitten yötä vasten kotiin. Hän hyvästelee Eelan ovella kyyneleet silmissä ja Eelan sisällä värähtelee. Lumi sataa taivaalta vaakasuoraan ja tuuli tuoksuu kodilta.
Eela tekee päätöksensä yön aikana. Myrskyn väistyttyä hän pukee päälleen ja lähtee sitten kalliopolulle. Puolessa välissä hän kääntyy katsomaan alas Poukamaan. Ihmisiä liikkuu mökkien välissä, kun kylä alkaa heräillä. Edellisenä yönä satanut lumi kimmeltää mökkien katoilla ja muutamasta piipusta tupruttaa savua.
Eela kulkee suoraan avonaisista ovista. Pysähtymättä hän jatkaa käytäviä, kunnes on niiden tammisten ovien edessä, josta on edellisenä päivänä kulkenut. Hän kohottaa kätensä koputtaakseen, mutta samassa ovet jo avautuvat.
“Tulit takaisin”, Pohjoisen akka sanoo. Hän näyttää tuolissaan yhtä väsyneeltä ja vanhalta kuin aikaisemminkin.
“Niin tulin”, Eela sanoo astellessaan peremmälle.
“Oletko sinä muuttanut mieltäsi?” nainen kysyy. Eela pysähtyy hänen eteensä ja huokaisee. Hän on päätöksensä tehnyt.
“Minä lupaan hoitaa velvollisuuteni. Sillä ehdolla, että kun talvi on ohi ja minun työni on tehty, saan palata kotiin”, Eela sanoo. Pohjoisen akka katsoo häntä suoraan silmiin kuin punniten hänen sanojaan.
“Niin olkoon. Eela, koillistuuli.”
-
23.
Kun talvi on ohi, Eela palaa takaisin kotiin. Narsissit puskevat vihreän nurmikon läpi ja lakanat kuivuvat narulla. Ikkunaluukut on auki ja Eela kuulee Avan hyräilyn lähestyessään mökkiä. Muori istuu rappusilla ja hymyilee Eelalle, kun tämä astelee polkua.
Eela tuntee olonsa suuremmaksi. Kun hän kuukausia sitten lähti kotoa hän oli vain pieni tyttö, jonka sisällä oli suuri salaisuus. Nyt hän on jotain muuta. Muori nousee ylös rapuilta ja halaa Eelaa. Muori tuoksuu tutulta ja turvalliselta ja Eela puristaa kätensä muorin ympärille.
Avan hyräily katkeaa äkisti ja pian mökin ovi lennähtää selälleen ja Ava seisoo ovella keittokauha kädessään. Avan lanteilla on esiliina ja hiukset on solmittu tiukalle letille. Eela päästää irti muorista.
“Hei”, hän sanoo. Ava tarkkailee häntä hiljaa. Sitten hän avaa suunsa ja sanoo:
“Älä vain seiso siinä. Sipulit pitää leikata.” Hymy karkaa Eelan huulille, kun Ava väistyy oviaukosta peremmälle mökkiin ja viittoo Eelaa seuraamaan.
Kun Eela astuu ovelle, kylmä viima puhaltaa yli aukean. Se hyvästelee Eelan ja muistuttaa häntä lupauksesta, jonka hän on tehnyt Pohjoiselle.
***
Eela kasvaa kesän aikana pituutta. Vanhat vaatteet eivät enää sovi hänelle, mutta se ei oikeastaan haittaa, sillä kesätuulet puhaltavat ja ilma on lämmin. Eela viettää kesänsä leikkien ja uiden läheisessä lammessa. Hän kerää kukkia Avalle ja muorille ja opettelee sadepäivinä neulomaan. Joinain päivinä hän juoksee Marraksen mökille ja kuljettaa viestejä sisarusten välillä.
Kesä kuluu nopeasti ja pian omenat alkavat punastua puissa ja ilma viilenee. Eela tietää siitä, että hyvästien aika on tullut. Hän pakkaa pieneen nahkapussiin tärkeimmät tavaransa ja hyvästelee muorin ja Avan kirpeänä aamuna auringon noustessa. Ava ja muori jäävät vilkuttamaan ovelle, kun Eela katoaa metsän siimekseen.
Talvi tulee ja elo pienessä mökissä jatkuu samanlaisena. Muori kiittää tuulia aamuisin ja sytyttää aina kynttilän Caiciasille. Ava pudistelee päätään ja hymyilee.
Öisin mökin ikkunat peittyvät jääkukkiin.
-
Ihanaa, että Eela pääsi palaamaan kotiin Avan ja muorin luo. <3 Ja että kyseinen kompromissi oli valinta, jonka hän teki itse: ympyrä sulkeutui tässä lopussa hienosti, varsinkin kun kaikkiin alkupuolella heränneisiin kysymyksiin saatiin vastaukset Eelan ollessa muiden tuulten luona. Tämän tarinan maailmanrakennus ja mytologia olivat tosi mielenkiintoisia, joten oli hienoa päästä lukemaan niistä lisää, ennen kaikkea Eelan roolista koillistuulena. Uusista hahmoista pidin etenkin Pohjoisen akasta ja Skeistä. Yksi lempikohdistani oli tämä kaikessa haikeudessaan, onneksi sen päätös oli onnellinen:
Eela kuvittelee, kuinka Ava kohottaa peiton reunaa ja kiemurtelee sitten hän viereensä.
“Minulla on ikävä”, Eela mumisee tyynyynsä.
“Minä tiedän”, Ava sanoo. “Minullakin on.”
“En halua jäädä tänne”, Eela kertoo. “Haluan tulla takaisin kotiin.”
“Minäkin haluaisin niin”, Ava vastaa. “Mutta maailmassa on paljon muitakin asioita kuin ne joita me haluamme. Joskus pitää tehdä asioita, joista ei pidä niin paljon.” Eela tuntee kuumat kyyneleet poskillaan ja tajuaa vasta sitten itkevänsä. Ava silittää hänen hiuksiaan.
Tämä oli loppuun asti kaunis ja tunnelmoiva teksti, tykkäsin siitä miten tästä kehittyi hiljakseen Eelan kasvutarina. Kiitos paljon lukukokemuksesta! :)
-
Sainpas vihdoin luettua tämän loppuun! Kommentoinnille ei valitettavasti jäänyt juuri aikaa, joten sanon vain lyhyesti, että olipas tämä ihana! Mysteerejä ratkesi sopivasti, mutta ihan kaikkea ei kuitenkaan selitetty, kuten että mitä Eelan tarkalleen piti tehdä. Pidin tosi paljon tämän kerrontatyylistä, tarina tuulista oli jotenkin erityisen ihana.
-
Vaihdokkaista hyvää iltaa! :)
Olen todella mielissäni siitä, että sain tämän tarinan luettavakseni, koska tämä tarjosi aivan erilaisen lukukokemuksen verrattuna siihen, mitä normaalisti luen. Nykyään tulee luettua harmillisen vähän fantasiaa ja sellaista, minkä keskiössä ei ole romanssia. Lisäksi ilahduin siitä, miten mainiosti tämä tarina sopii Vaihdokkaiden tämänkertaisen kierroksen hyvänmielentekstiteemaan. Minulle tuli lukemisesta kauttaaltaan levollinen ja tyytyväinen mieli, aivan kuin olisin päässyt hetkeksi toiseen maailmaan, jossa asiat tapahtuvat omalla painollaan ja kaikelle on paikkansa. Teksti on helppolukuista, kertojan nuoreen ikään sopivaa, ja lyhyitä osia on leppoista lukea. Jotenkin ihanan rentouttava lukukokemus kaiken kaikkiaan. Juuri jotain, mitä kaipasinkin ennen alkavaa työviikkoa.
Pidän tarinan tunnelmasta suunnattomasti. Se on varmaankin monen eri tekijän ansiota, kuten herttaisen, lapsenmielisen kerronnan, luonnonläheisen arkielämän ja kauniiden luontokuvausten. Luonto on tarinassa vahvasti läsnä aivan kaiken aikaa, ja se on ihanaa. On puiden oksilla kimaltelevia jääpisaroita ja vaakatasossa myrskyävää lunta. Tällaisena luontoihmisenä nautin siitä kovasti. Lisäksi nautin siitä, miten tavallaan yksinkertaista ja alkukantaista etenkin alkutarinan elämä muorin mökillä on. On vedenkantoa ja tulentekoa, ja on talviomenoita maakellarissa ja vuoltuja tuulikeppejä. Taikuuskin on ihastuttavan kutkuttavasti läsnä kaiken aikaa, kun muori kumartelee tuulille ja lapsetkin on opetettu ainakin jossain määrin niitä kunnioittamaan. Kutkuttavasti on läsnä oikeastaan alusta saakka myös Eelan erilaisuus, vaikka se saakin nimen vasta myöhemmin.
Erityisesti Eela, Ava ja muori muodostuivat tarinan kuluessa rakkaiksi hahmoiksi. Muut jäivät vähän etäisemmiksi, kun heistä ei vähäisemmän läsnäolon vuoksi ihan samalla tavalla pystynyt ammentamaan kuin Eelasta kertojana tai Eelan lähimmäisistä. Muori on minusta ihana kaikessa elämänkokemuksessaan ja viisaudessaan, varsinkin kun hän on myös lempeä ja välittävä ja rohkaisee lapsia seuraamaan näiden omia teitä. Avan tietynlainen denialismi ja kapinointi taas tuntuu todella luontevalta ja ymmärrettävältä, sillä Ava haluaa varmasti vain suojella Eelaa ja pelkää menettävänsä tämän.
Tuulten taustatarina on kaunis ja lempeä, ja minuun vetoaa ajatus tasapainosta ja siitä, ettei ikuinen kesä ole hyväksi. Silti minua alkoi surettaa siinä vaiheessa, kun alkoi näyttää siltä, ettei Eela ehkä enää pääsisikään palaamaan kotiin rakkaidensa luo. Onneksi koillistuulelle löytyy kuitenkin paikka sekä Poukamasta kaltaistensa parista että kotoa muorin ja Avan luota. ♥ Minulla nousi kyyneleitä silmiin, kun luin viimeistä osaa ja Eelan keväistä paluuta kotiin, missä kaikki on melkein kuin ennallaan. Kaikkein ihanin kohta on minusta kuitenkin tämä viimeinen virke:
Öisin mökin ikkunat peittyvät jääkukkiin.
Jääkukista tulee sellainen tunne, että Eela on läsnä rakkaidensa elämässä talvisinkin, ainakin ajatuksissa.
Muutama typo osui muuten silmiin: 1. osassa "lehahtahat", 17. osassa "viime" (kun on kyse viimasta) ja 19. osassa "silloi".
Lämpimät kiitokset tästä kauniista tarinasta, pidin paljon. :-* -Walle
-
Minua jotenkin viehätti ajatus maailmasta, jossa tuulet voivat kuolla. (Vaikka eiväthän ne sitten onneksi olleet kuolleet.) Tässä tarinassa on kiinnostava vaihdokaslapsi-tulkinta. Aluksi tietysti vaikuttaa siltä, että Eela on ihan tavallinen mökintyttö, mutta pikkuhiljaa alkaa sitten selvitä enemmän. Viittaukset Oolaan ja merkit siitä, että maailman tasapaino on jotenkin järkkynyt veivät tarinaa hyvin eteenpäin.
Tarina ja kerronta on sopivan sadunomaista, mikä sopii hyvin siihen, että päähenkilökin on lapsi. Joissain kohdissa tuntui, että kerronta on hieman turhan vuoropuhelupainotteista. Etenkin alkupuolelle olisin kaivannut hieman enemmän hahmojen kuvailua dialogin sekaan, tällaisenaan tuli joskus sellainen olo, että repliikit leijuvat liikaa ilmassa ja niistä saisi paremmin otteen, jos suoraa kerrontaa lisäisi hieman.
Kaikki tuulien muinaisuuteen ja mytologiaan liittyvät osiot olivat erityisen kiinnostavia ja taitavaa fantasiamaailman luontia. Pidin myös siitä, ettei ihan kaikkea kerrottu (vaikkapa Eelan äidin kohtaloa). Ulkona näköjään tulee nytkin -- hassua, kun on lukenut tällaisen tarinan, tulee kiinnitettyä enemmän huomiota tuulen luonteeseen. :)
Kiitokset tästä tuulisesta tarinasta! :)<3