Finfanfun.fi

HP-ficit => Pimeyden voimat => Aiheen aloitti: Winga - 05.03.2019 23:24:25

Otsikko: Seinät huutaa: Mä vihaan sua | Drarry | angst | S
Kirjoitti: Winga - 05.03.2019 23:24:25
Ficin nimi: Seinät huutaa: Mä vihaan sua
Kirjoittaja: Winga
Oikolukija: Finin ulkopuolinen mussukkainen
Ikäraja: S
Tyylilaji: angst
Paritus: Draco/Harry
Vastuuvapaus: Rowlingin hahmoja, minä leikin.
Yhteenveto: Talon seinät kaikuivat sanoja silloinkin, kun sen asuttajat olivat hiljaa.
Kirjoittajalta: Salainen ystävä -pelastuspartio ilmoittautuu! FractaAnima, tää on sulle, toivottavasti tykkäät!

Seinät huutaa: Mä vihaan sua

Riitoja. Aamusta iltaan huudettiin ja kirottiin. Talon seinät kaikuivat sanoja silloinkin, kun sen asuttajat olivat hiljaa. Silloinkin, kun oli vieraita, ilma oli sähköinen kirouksista, joita heiteltiin sanojen painoiksi.

Raskasta. Niin raskasta oli avata ovi taas illalla niin pitkän työpäivän jälkeen, pitkän päivän, koska sai olla poissa. Ja toinenkin. Joskus tultiin kotiin samaan aikaan, sähköisku messinkisestä kahvasta osui vahingossa itseen, koska sen oli nähnyt. Kirouksen. Tai aavistanut.

Draco ei jaksanut enää, ei tiennyt miten tässä oli käynyt näin, oli laskeuduttu lapsellisille tasoille. Sinne, missä he olivat eläneet joskus aikoinaan, kun eivät vielä tunteneet toisiaan. Ja sittenkin, silloin kun vihasivat toisiaan, tai hän vihasi kaikkea sitä mitä Harry edusti. Joka päivä hän mietti, josko tänään hän lähtisi, pakkaisi tavaransa. Tai Harryn tavarat, mutta tämä oli Harryn talo, ei hänen.

Toisinaan iltaisin Harry kokkasi, muistutti itselleen, että he olivat suhteessa, yhä. Että he olivat rakastuneet toisiinsa. Silloin joskus, vuosia sitten. Mutta milloin se oli loppunut?

Kaikki alkoi niin väärin, mutta sitä ei enää muisteltu. Oli turhaa muistella mitä ei voinut muuttaa. Eikä sitä halunnutkaan. Halusi muuttaa tämän hetken, nämä tunteet, palata menneeseen.

Niin, toisinaan Harry kokkasi. Hän rakensi ruokailuhuoneeseen suojan aamujen, päivien, iltojen huudoilta. Rakensi tilan, jossa sai olla rauhassa, ja yritti. Yritti olla hyvä aviomies, yritti kuunnella, kertoa, puhua, keskustella. Jos vaikka kaiken saisi korjattua, sitä hän yritti, vaikka ehkä. Vaikka ehkä se oli turhaa.

Draco näki mitä Harry yritti, yritti itsekin. Joskus otti sormuksen sormestaan, luki sen kaiverruksen. Sen lyhyet, ytimekkäät sanat. Rakastan. Ikuisesti. H. Eikä mennyt kauan unohtaa sitä, olihan Harrykin, olihan Harrynkin pakko unohtaa.

Ei kai heistä kumpikaan tiennyt miten tähän oltiin päädytty. Tai ehkä. Ehkä jos mietti oikein tarkkaan. Muisti, miten luotiin uria, vietettiin pitkiä päiviä työskennellen. Harry ei halunnut puhua töistä ja sulkeutui. Hermione sanoi joskus, että toinen ura olisi parempi. Draco oli ottanut vastaan nimen ja osoitteen, kun Hermione sanoi, että terapia voisi auttaa. Heitä molempia.

Draco ei halunnut puhua töistä, koska Harry ei puhunut. Eikä se auttanut. Hiljaisuus kasvoi vähitellen, otti tilaa, eikä Draco ehkä tuntenut Harrya enää. Eikä Harry ehkä tuntenut Dracoa enää.

Hiljaisuus kasvoi, kasvoi, niin suureksi, että lopulta se räjähti heidän kasvoilleen. Ja sitten tuli huuto.

Sitten tulivat kiroukset.

Lopulta jäljellä oli kaiku huudoista hiljaisessakin asunnossa.

Eikä se ollut vain kuviteltu kaiku, ei aina. Joskus Harry oli kehittänyt eteenpäin loitsua, tehnyt vahvemman, joka toisti hänen vihaisia sanojaan. Koko päivän, koko viikon. Ja Draco opetteli sen myös, ja lopulta he huusivat toisilleen, vaikka istuivat tuoleillaan hiljaa. Vaikka olivat eri huoneissa. Vaikka olivat toisessa maassa.

Joskus Draco muisti, kuinka oli luottanut. Kuinka yhä luotti? Luotti, että Harry ei pettäisi, ei lähtisi, ei unohtaisi; rakastaisi, haluaisi. Mutta entä nyt?

Nyt, nyt kun sattui avata ovi, fyysisestikin. Draco olisi halunnut palata aikoihin, jolloin kaikki oli ollut helppoa. Olisi halunnut suudella Harrya vielä kuin ennenkin, vaikka joskus hän mietti halusiko sittenkään.

Ehkä Harry olisi taas tänään valmistanut heille aterian. Laittanut ruusukimpun maljakkoon, etsinyt sen reseptin, jonka Draco oli maininnut joskus. Muistanut, millaista ennen oli. Tai yrittänyt, yrittänyt matkustaa ajassa taaksepäin ilman ajankääntäjää. Olisikin sellainen. Ehkä Harry olisi tänään valmis keskustelemaan, vihdoin, siitä kaikesta mikä heidän välillään kiersi.

Mutta ehkä eteisessä odottaisi seinistä kimpoileva huuto, vihainen äkäinen ärtyisä. Ehkä Harry ei olisi kotona. Ehkä ruoassa olisi jotain.

Draco sulki silmänsä oven edessä. Ehkä pitäisi vain kääntyä pois.
Otsikko: Vs: Seinät huutaa: Mä vihaan sua | Drarry | angst | S
Kirjoitti: FractaAnima - 05.03.2019 23:43:01
Huh.

Olipa tämä tunnelmaltaan raskas ja niin vihainen. Niin - katkera. Huuh. Ihan pitää omia silmiä siristellä, kun tuntuu niin pahalta, että suhteessa on menty väärään suuntaan lujaa ja aivan liian pitkälle. Ehkä tosiaan olisi parempi vain kääntyä kannoillaan, olisi pitänyt jo aikaa sitten. Ja sen tietää Draco ja sen tietää varmasti Harrykin, ja silti tietää lukijakin, että ei sitä kuitenkaan ihan noin vain käännytä. Tällaisessa todellisuudessa valitettavasti elää moni, koska roikutaan siinä toivossa, että joku on toisin ja paremmin ja kuin ennen. Vau, tämä on kyllä todella realistinen kuvaus siitä kuinka pieleen kaikki voi mennä, vaikka kuinka rakastaisi tai olisi rakastanut. Tykkäsin tosi paljon tuosta kirouksesta, joka toistaa huutoja yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka nämä kaksi istuisivat vain hiljaa. Näen tämän kohtauksen sieluni silmin ja se on todella vaikuttava. Huh. Oivoi. Tämä on kyllä todella voimakas teksti. En ole ehkä koskaan lukenut mitään tällaista, ja se on siis hyvä asia. Olen vähän tukossa vielä tästä, ehkä olisi pitänyt odottaa hetki ja antaa tämän vaikuttaa ennen kuin lähteä kommentoimaan, mutta en halua, että se jää ja venyy. Joten, kiitos, kiitos valtavan paljon tästä, ja pelastamisesta. <3

- Frac
Otsikko: Vs: Seinät huutaa: Mä vihaan sua | Drarry | angst | S
Kirjoitti: Kaatosade - 11.03.2019 04:38:37
Melkoisia fiiliksiä näin yön ratoksi, kun jotain pientä luettavaa etsiskelin. Olipa kitkerä ja vaikuttava. </3

Tuo tunnelma, että pitäisikö jäädä vai lähteä, tuntui tosi realistiselta. Kun toisaalta vielä olisi välillä yritystä kummaltakin puolen, ja haluakin siihen, että olisiko tämä vielä pelastettavissa. Ja sitten toisaalta tilanne on niin tulehtunut, että ei helvetissä...

Ehkä se keskustelu siitä, miten tähän onkaan tultu, olisi se viimeinen oljenkorsi, mutta eipä ole varmasti helppoa päästä sinne. Pieni toivonkipinä kuitenkin. Ja samalla tekstistä jäävää fiilistä helpottaa vähän myös se, että tuossa tilanteessa myös lähteminen voi olla se onnellinen loppu.

Kiitoksia tästä, pidin kovasti. <3
Otsikko: Vs: Seinät huutaa: Mä vihaan sua | Drarry | angst | S
Kirjoitti: Lauchuo - 12.04.2019 18:22:04
Bongasin tän salaisesta ystävästä, kun minä ja Frac odottelimme vielä tekstejämme, niin avasin tämän oman tekstini nälkäisenä. Mutten sitten koskaan ehtinyt lukea ennen kuin nyt :D

Komppaan kyllä Fractaa ja Kaatosadetta: tämä oli tosi vaikuttava ja raskas ja tunnelmaltaan vihainen. Mikä ei kyllä ole huono juttu! Oletan että sellaiseen olet vähän pyrkinytkin, ja se oli onnistunut tosi hyvin. Tätä lukiessa oli koko ajan jotenkin sellainen tunne, ettei ehkä haluaisi lukea pidemmälle, ettei ehkä haluaisi tietää mihin tämä päättyy, koska se ei välttämättä pääty hyvin. Mutta samaan aikaan oli pakko lukea, koska toisaalta oli pakko tietää, miten tarina jatkuu, saavatko Harry ja Draco selvitettyä välinsä, onnistuvatko he vielä elämään keskenään. Koko tekstin läpi tässä kulki semmoinen jännittynyt tunnelma.

Ja Dracon tunne siitä kuinka ehkä pitäisi jättää Harry, mutta ehkä ei kuitenkaan, koska kumpikin kuitenkin haluaa sopia, vaikkei haluakaan. Tässä tekstissä tuntui olevan niin monta ulottuvuutta, että tekisi mieli päästä lukemaan taustatarinaakin ja tietää enemmän koko tästä jutusta. Ehkä jään toiveikkaana odottamaan, että joskus kirjoitat tämän ympärille jotain! Joka tapauksessa, iso kiitos, sillä tykkäsin tästä tekstistä hurjasti ja lukisin vastaavan jatkossakin sinulta <3