Finfanfun.fi
Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: Nici - 09.05.2008 00:37:50
-
// Alaotsikko: Deathfic, ficlet
Title: Ikuisuuden portti.
Author: Minä, yllätysyllätys.
Genre: Angst, ficlet, deathfic
Rating: K-11
Sum: Katseesi, humallun, ikuisuuden porteilla.
A/N: Olipa kerran tylsää... Kommentteja pyytäisin, eli mielipiteitä kaipaan. Kyseinen tekstinpätkä syntyi n. 30min:ssa. Jee!
Korvissa soi huuto, päässä kaikuu ontto tyhjyys. Miksi? Eikö mikään sittenkään ollut tarpeeksi? Välitän, suren, vihaan, inhoan ja rakastan. Päivät lipuvat kuin aika olisi muuttunut jähmeästä puurosta juoksevaksi nesteeksi, joka paahtaa ohitseni sietämätöntä vauhtia. En pysy enää perässä, luovutan. Annan todellisuuden hämärtyä tajuntani rajamaille, uppoudun pimeyteen, enkä pääse ylös. Räpiköintiä, ahdistusta, painavaa, kaiken nielevää toivottomuutta. Entä jos minua ei luotukaan tähän maailmaan?
Huudat, mutta kukaan ei kuule.
Ihmisiä, puhetta, lopulta keskustelua, jossa minä en pysy mukana. Innotonta surinaa, joka täyttää ajatukseni, enkä saa niistä enää kiinni. Ne pakenevat kuin henkensä edestä tappavaa mehiläisyhdyskuntaa, joka valloittaa pääni, ruumiini, sieluni - minut. Katson taivasta, vaikken oikeastaan näe mitään. Tuijotan vain päänmäärättömästi eteenpäin, katse lasittuneena kuin täytetyllä eläimellä, joka erehtyi metsästäjän kuoppaan. Väärä aika, väärä paikka, jossa minä olen. Kuin kaarnalaiva keskellä ei mitään, merta silmänkantamattomiin, lähestyvä myrsky, jonka ensimmäinen sivallus on kuin palavalla piiskalla.
Taistelet, mutta ote ei irtoa.
Sinä, kaikista maailman ihmisistä, tärkeimpäni. Miksi sinä? Jumalan oikeus, joka veti sinut mukanaan, ei ansainnut sinua. Kaiken kattava kaiku, sinun huutosi, joka kimpoilee vihaisena, katkerana korvissa, joiden kuullen ennen sointuva äänesi kuiski salaisuuksia, joita muut eivät kuulleet. Pettymys kalvaa, syö pala palalta sitä, jonka luulin kestävän. Käsitys maailmasta, sinusta, minusta, himmenee kunnes lopulta sammuu. Huuto, sinun huutosi, räjäyttää tajuntani hetkessä tuhanneksi sirpaleeksi, joita kukaan ei ole halukas kasaamaan. Musertava kaipaus peittää minuuteni, kauan sitten kadonnut kaupunki ilmestyy jälleen kuin tyhjästä, ja hetken minäkin olen yhtä sen kaikkitietävän tuulen kanssa - se pyyhkäisee tornadona yli elollisen mantereen, kunnes jäljellä on vain hävityksen tuoma kauhistus.
Kaipaat, mutta on jo liian myöhäistä.
Kukaan ei tunnu välittävän, sinä olet jo poissa. Millään ei ole merkitystä, mikään ei kiinnosta, eikä missään näyttäisi olevan järkeä. Todellisuus muuttuu sumuiseksi, menneisyys ja nykyhetki sulautuvat yhteen, aivot vajoavat kuin vettynyt sahajauho ja silmät tuijottavat kuin ikiroutaan vaipuneina eteenpäin. En jaksa, en pysty, enkä kykene, mutta onko siinä tarpeelliset ainekset katoamiseen - lähtöön, johon ei osallistu muita? Ripaus epätoivoa, kupillinen henkistä kipua, lopuksi ämpärillinen masentuneisuutta ja yhtäkkiä taikina turpoaa, valuu yli reunojen. Sulkeutunut mieli ei yksin kykene hakemaan apua, ja minua surettaa, että olen olemassa. Päästän irti, epäröimättä.
Annat periksi, mutta ketään ei kiinnosta.
Helpotus on melkein käsin kosketeltavaa, kun pimeys nielaisee minut lopullisesti, enkä enää palaa takaisin. Kaikki on ohi, viimeinkin.
Kuin tuhka tuuleen
käy voiton tie
Siivetönnä lentää,
yli pilvien,
merten
Ei katsota alas,
liidellään vain
Katseesi,
humallun,
ikuisuuden porteilla.