Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Rinnakkaistodellisuus => Aiheen aloitti: Crys - 01.12.2018 09:38:40
-
Nimi: Muumipeikko ja talven avunhuuto
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Fandom: Muumit
Genre: Seikkailu, talvinen tunnelmointi
Yhteenveto: Muumipeikko herää talviuniltaan varsin erikoiseen ääneen ja päättää ottaa selvää sen alkuperästä, tavaten seikkailullaan vanhoja ja uusia ystäviä
Disclaimer: En omista muumeja, kunhan leikin
A/N: Halusin kirjottaa tänä vuonna joulukalenterin, mutta inspistä ei millään meinannut tulla, mutta viimein viikkoa ennen joulukuuta sain ideanpoikasen, katsotaan jos tämä valmistuu ajallaan :D
1. Luukku
Muumilaakso oli peittynyt paksuihin kinoksiin. Talven hiljaisuuden rikkoi vain kylmä tuuli, joka pöllytti kuusien oksilta lunta alas ja aiheutti lumipyörteitä kinosten yllä. Vaikka aamuaurinko pilkotti pilvivaipan takaa, vain harva liikuskeli ulkona. Useimmat Muumilaakson asukkaat nimittäin uinuivat talviunilla kinosten alla, puun koloissa tai taloissaan.
Niin nukuttiin Muumitalossakin. Huonekalut lepäsivät valkoisten lakanoiden alla, niin kuin Muumitalo lepäsi paksujen kinosten alla. Alakertaan pääsi vain vähän valoa ikkunoiden ylimmistä ruuduista, sillä lunta oli pyryttänyt metritolkulla. Huoneen hämäryydessä liikkuivat vain satunnaiset pölyhiukkaset, joita oven alta, ikkunan raameista ja talon seinälautojen väleistä puskevat tuulenvireet silloin tällöin liikuttelivat. Muumitalon vanha kaappikellokin oli pääsyt talviunille.
Myös talon asukkaat uinuivat tietämättöminä talven kylmistä tuulista. Toisessa kerroksessa Muumipappa ja Muumimamma hengittivät tasaisesti peittojensa alla, silinterihatun ja kävelykepin sekä esiliinan ja käsilaukun levätessä yöpöydillä. Muumitalon ylimmässä kerroksessa Muumipeikko ei kuitenkaan levännyt aivan yhtä rauhallisesti. Hän nimittäin näki varsin erikoista unta.
Muumipeikko liisi halki jäätä luistimet jaloissaan. Vaikka hän piti luistelemisesta, hänestä tuntui kovasti siltä, että hänen pitäisi paeta jotain, vaikka takana ei näkynyt mitään, mitä paeta. Muumipeikko erotti kaukaisuudessa tutunnäköisen hahmon valkoisessa paidassa, jossa oli punaisia raitoja ja vaaleiden sojottavien hiusten päällä sininen punatupsuinen lakki. Sehän oli Tuutikki.
”Hei Tuutikki!” Muumipeikko tervehti luisteltuaan tämän luokse.
Tuutikki näytti tavallista vakavammalta. ”Tule, Muumipeikko. Meillä on tehtävää”, Tuutikki sanoi.
”Mitä tehtävää?” Muumipeikko ihmetteli.
”Tule nyt”, Tuutikki sanoi ja katsoi huolestuneesti Yksinäisten vuorten suuntaan. Samassa vuorilta kantautui kauhistuttava huuto, joka oli samaan aikaan möreä ja kimeä.
Muumipeikko säpsähti hereille.
-
mimamu: Kiva että tykkäät talvisesta muumilaaksosta :) Saapi nähdä miten tarina etenee ;) Kiitos kommentistasi :)
2. Luukku
Muumipeikko hieraisi silmiään ja haukotteli. Johan oli uni. Olipa outoa, että hän oli nähnyt unta talvesta, sillä hän ei melkein koskaan uneksinut talvesta. Muumipeikko käänsi kylkeään ja yritti nukahtaa, mutta hänen näkemänsä uni jäi mietityttämään häntä. Mikä oli ollut se kauhistuttava ääni? Mörkökö? Ei, hän oli kuullut Mörön äänen ennen, eikä Mörkö kuulostanut yhtään siltä. Mitäköhän asiaa Tuutikilla oli ollut? Tämä majaili kai tänäkin talvena uimahuoneella… Mahtoiko jäällä pystyä luistelemaan, vai oliko se lumen peitossa?
Uni oli vain tassunmitan päässä, kunnes ulkoa kantautui kammottava huuto, aivan sellainen, jonka Muumipeikko oli kuullut unessaan. Vai oliko ääni koko ajan kuulunut ulkoa ja hän oli vain herännyt siihen? Muumipeippo pomppasi istumaan ja hyppäsi alas sängystään. Puulattia tuntui kylmältä tassujen alla, kun hän kiiruhti ikkunan luokse ja yritti työntää sen auki. Ikkuna oli jäässä, mutta pukattuaan muutaman kerran, Muumipeikko sai työnnettyä sen auki.
Ääni oli lakannut. Muumipeikko hengitti syvään talven kirpeää tuoksua, joka sai kuonon tuntumaan kuivalta. Kaikki oli valkoista. Taivas, maa, puut… Mutta jälkeäkään äänestä ei näkynyt. Missään ei näkynyt liikettä, paitsi satunnaisten kuusenoksien heilahduksia talvituulen viuhahtaessa niiden läpi. Muumipeikko ojensi tassunsa ikkunasta ulos ja odotti, että sille laskeutui lumihiutale, joita leijui alas taivaasta harvakseltaan. Se oli pikkuruinen ja sen kaunis kuvio näkyi vain hetken aikaa, ennen kuin se suli piiloon hänen ihoonsa.
Muumipeikko vilkaisi sänkyään, jonka lämpö kutsui häntä. Mutta toisaalta ajatus seikkailusta kutkutti hänen vatsanpohjaansa niin, ettei hän uskonut saavansa jännitykseltään nukuttua. Hänen täytyisi saada tietää, mikä se ääni oli ollut.
Muumipeikko veti ikkunan kiinni ja peitteli petinsä, jospa lämpö siten pysyisi tallessa siihen asti, kun hän tulisi takaisin.
-
Oi, sulla kiva teemaan sopiva avatar. :)
Mukavaa että olet ilahduttamassa lukijoita joulukalenterilla. Ja vieläpä Muumipeikon seikkailulla.
Ja kyllä tuo äänen alkuperä on selvitettävä, olen Muumipeikon kanssa samaa mieltä.
-
Oi, muumijoulukalenteri. Jään seurailemaan <3
-
Fairy tale: Heh, tää lumihangessa pyristelevä Muumipeikko vaan oli niin söppänä, että oli pakko ottaa käyttöön :D Kiitos kommentistasi :)
Lunalotta: Kiva että jäät seuraamaan :) Kiitos kommentistasi :)
3. Luukku
Muumipeikko käveli lumen hämärtämään alakertaan varpaisillaan, sillä hänellä kesti hetken aikaa tottua talon kylmyyteen. Ilma oli kylmää ja kovin raskasta, sillä ikkunoita ei ollut avattu pitkään aikaan. Kuinkakohan pitkällä talvi oli jo? Muumipeikko vilkaisi kaappikelloa, joka seisoi oven vieressä yhtä hiljaisesti kuin huone sen ympärillä. Se oli jähmettynyt näyttämään puoli kuutta ties kuinka kauan sitten. Päivä oli kyllä varmasti pidemmällä kuin se, sillä pihalla oli ollut jo valoisaa.
Valkoisten lakanoiden peittämät huonekalut näyttivät hivenen pelottavilta, vähän niin kuin aaveilta. Muumipeikkoa hieman jännitti olla yksin niin hiljaisessa ja hämärässä talossa. Muumitalo tuntui talvella kuin kokonaan eri paikalta.
Muumipeikko hipsutteli keittiöön, josta hän löysi hieman talvenalkajaiskekkereiltä ylijääneitä kuusenneulasia, joita hän hajamielisesti mutusteli muutaman. Neulasten kirpeä maku sai Muumipeikon pudistelemaan päätään. Hän ei ihan ymmärtänyt, miksi he söivät neulasia, eiväthän ne maistuneet hyvältä, mutta isän mukaan se auttoi talviunille pääsyä. Ei se kuitenkaan ollut näköjään Muumipeikkoa auttanut, eihän tämä ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli herännyt kesken talviunien. Äidin mukaan neulasten mussuttelu oli vain perinne. Perinteen takiahan he nukkuivat läpi talvenkin. Muumipeikko painoi tassunsa tiskialtaan yläpuoliseen ikkunaan, jota vasten toiselta puolelta painoi lumi. Käden lämpö sulatti sisäpuolelle muodostuneet kauniit kuurakuviot.
Muumipeikko suuntasi olohuoneeseen neulasten väkevä maku suussaan. Tavallaan hän oli iloinen, että hän oli herännyt, sillä talvi oli aina kiehtonut häntä. Kylmässä talossa yksin hereillä oleminen tuntui aina seikkailulta: se sai vatsanpohjan kuplimaan jännityksestä. Hänen olisi mentävä uimahuoneelle katsomaan mahtoiko Tuutikilla olla hänelle jotain asiaa. Ehkä hän oli nähnyt enneunta!
Lisäksi kahdestaan oli aina mukavampi seikkailla kuin yksistään.
-
Hauskaa että tässä on jääty pohtimaan tuota neulasten mussuttamista.
Äidin mukaan neulasten mussuttelu oli vain perinne.
Muumimamma on varmasti oikeassa.
Ja kohta varpaat ulos. :)
-
Oi, osaat kirjoittaa niin hyvin Muumipeikon näkökulmasta tämän ajatuksia <3 pian se pääsee kirpeään pakkaseen! Fiksu muumimamma, näinhän se asia varmaan onkin. Eikä neulaset tosiaan kuulosta ees kovin herkulliselle :D
-
mimamu: Nimenomaan :)
Fairy tale: Tässä varpaita ulkona :D
Lunalotta: Kiitoksia kehuista :) Joo, eipä tulis itellä mieleen käydä napostelemassa kuusenneulasia (paitsi ehkä korkeintaan niiden tuoreiden vaaleenvihreiden kasvaessa keväällä) :D
4. Luukku
Muumipeikko laskeutui huoneensa ikkunasta ulos johtavia tikapuita alas, sillä etuovi oli täysin lumen peitossa. Viimeiset pykälät hän ohitti kokonaan ja hyppäsi pehmoiseen lumeen. Kömpiessään ylös lumesta, johon hän oli uponnut vatsaa myöten, Muumipeikko heitti hieman lunta ympäriinsä, ihmetellen jälleen kerran lumen omituista koostumusta. Sen pehmeys ja kylmyys yllätti Muumipeikon joka talvi.
Käveltyään muutama askel kauemmas Muumitalosta, Muumipeikko jäi tuumimaan suunnitelmaansa. Hänen teki mieli käydä herättämässä myös ystäviään seikkailulle, mutta Niiskuneidin talolle oli pitkä matka tarpoa hangessa ja se oli täysin toisessa suunnassa kuin uimahuone. Samoin Pikku-Myyn ja Nipsun talot. Nipsun matala talo saattoi olla kokonaan lumen peitossa, joten hän tuskin edes löytäisi sitä. Lisäksi, tuskinpa hänen ystävänsä edes olivat hereillä.
Niinpä Muumipeikko alkoi tarpomaan hivenen upottavassa hangessa rantaa kohti. Voi miten raskasta kävely oli talvella! Joskus hanki oli kovaa, mutta tämä hanki oli aivan liian pehmoista, jotta siinä jaksaisi kävellä kunnolla lyhyillä jaloilla. Kahlattuaan matkaa ehkä puoliväliin asti, Muumipeikon oli istahdettava hetkeksi alas lepäämään. Hän vilkaisi takana häämöttämää Muumitaloa ja harmisteli sitä, ettei ollut tajunnut käydä etsimästä kellarista suksia, joilla liikkuminen olisi ehkä vähän helpompaa.
Muumipeikko ihaili talvista maisemaa istuskellessaan. Vaikka hän oli ollut hereillä keskellä montaa talvea, talvi tuntui hänestä silti vieraalta. Oli liian hiljaista, kylmää ja valkoista. Ilma tuntui nenässä kirpeältä, hänen askeleensa upposivat ja narisivat lumessa, eikä hän osannut suunnistaa yhtä helposti, kun maisema näytti joka puolelta samalta valkoisen vaipan peittäessä maa ja puut. Silti maisemassa oli jotain kaunista ja rauhallista. Kaikki näytti niin pehmeältä: niin kuin Muumilaakso olisi hautautunut pumpuliin.
Jostain sen pehmeän pumpulin keskeltä se kammotettava äänikin oli kuullut… Mutta ei kai mitään pahaa voisi käydä niin kauniin maiseman keskellä?
-
5. Luukku
Tarvottuaan lumessa jo hyvän aikaa, uimahuoneen lumen peittämä katto tuli viimein näkyviin lumisen kukkulan takaa. Muumipeikon piti hetken aikaa miettiä, minkä värinen katto oli oikeasti, ennen kuin hän muisti, että se oli punainen. Talvinen meri uimahuoneen takana oli aina yhtä sykähdyttävä näky. Sen laakeus ja hiljaisuus melkein hirvitti Muumipeikkoa. Merellä ei voinut luistella nyt, koska kuten kaikkea muutakin, sitäkin peitti paksu lumikerros. Ehkä hänen unensa ei ollutkaan ollut enneuni, Muumipeikko harmitteli laskeutuessaan kukkulaa alas. Aurinko pilkotti hetkeksi esiin pilviverhon takaa, saaden laakean meren lumikentän kimaltamaan kuin timanttipölyn.
”Kappas, Muumipeikko.”
Muumipeikko nosti tassunsa silmiensä suojaksi ja näki, että uimahuoneen edessä seisoi kukapa muukaan, kuin raitapaitainen Tuutikki, käsissään sylillinen polttopuita.
Muumipeikko jatkoi hangessa tarpomistaan lähemmäs uimahuonetta. ”Hei Tuutikki”, hän sanoi hivenen hengästyneenä.
”En ole enää yllättynyt, että olet hereillä”, Tuutikki naurahti avatessaan uimahuoneen oven ja laskiessaan puut kamiinan viereen. ”Siitä on näköjään tullut tapa.”
”Näköjään”, Muumipeikko myönsi ja sai viimein lepuuttaa jalkojaan päästyään laiturille, jonka Tuutikki oli pyyhkinyt paljaaksi lumesta. Miten ihanalta tuntuikaan seisoa tukevalla maankamaralla. Tai no, tukevalla laiturilla. ”Tänä talvena minä kuitenkin heräsin johonkin varsin omituiseen”, Muumipeikko kertoi.
Tuutikki viittoi Muumipeikkoa sisälle uimahuoneeseen. Lämmitellessään tassujaan kamiinan lämmössä, Muumipeikko kertoi Tuutikille koko tarinan unestaan ja siitä erikoisesta äänestä.
”Minäkin kuulin sen äänen”, Tuutikki myönsi. ”En ole varma mikä se on, mutta se tulee noitametsän suunnasta. Olin aikaisemmin keräämässä puita sielläpäin, kun kuulin sen.”
”Noitametsästä? Mahtaisikohan Aliisa tietää jotain asiasta”, Muumipeikko tuumi kääntäessään kätensä toisin päin kamiinaa kohti, jotta ne saivat tasaisesti lämpöä.
”Ehkäpä. Olin aikeissa mennä tutkimaan asiaa joka tapauksessa, mutta nyt voimme mennä yhdessä, kun olet täällä”, Tuutikki tuumi.
”Joo mennään vain”, Muumipeikko sanoi mielissään. Tästä oli kuin olikin tulossa seikkailu.
-
Tästä oli kuin olikin tulossa seikkailu.
No kyllä kyllä! Ei liian pelottavaa toivon mukaan, mutta sopivaa pientä jännitystä.
Paksussa pehmeässä lumessa olisi kyllä hauska tarpoa, ei liian pitkää matkaa, mutta hetken omaksi iloksi.
-
Fairy tale: Sopivaa pientä jännitystä on tulossa ;)
6. Luukku
Onneksi Tuutikilla oli antaa Muumipeikolle lainaan lumikengät, joiden avulla hangessa tarpominen oli hieman helpompaa. Tuutikki itse laittoi jalkoihinsa sukset, jotka Muumipeikko olisi ennemmin ottanut. Hän nimittäin vierasti lumikenkiä aluksi, koska hänestä tuntui oudolta kävellä, kun tassut oli kiinnitetty tennismailan näköisiin juttuihin. Hän joutui kävelemään vaappuen, jotteivat kengät törmänneet toisiinsa mutta ainakaan hän ei uponnut enää lumeen.
”Missä sinä muuten vietät kesäsi?” Muumipeikko kysyi heidän lähtiessään liikkeelle, sillä hän ei ollut ikinä nähnyt Tuutikkia Muumilaaksossa kesäisin.
”Vähän siellä sun täällä”, Tuutikki vastasi katse kaukaisuudessa. ”Pidän matkustamisesta, mutta talvella on mukavampaa tuijotella lumisia hankia kamiinan lämmöstä.”
”Minun ystäväni Nuuskamuikkunen reissaa myös paljon, tosin täysin päinvastaiseen aikaan”, Muumipeikko kertoi, tullen hivenen surulliseksi siitä, ettei Nuuskamuikkunen ollut täällä jakamassa tätä seikkailua. ”Hän lähtee matkustamaan aina talvella. Hän ei kai pidä lumesta, joten viettää talvet etelästä”, Muumipeikko kertoi. Oikeastaan hän ei tiennyt pitikö Nuuskamuikkunen lumesta. Ehkä hänen pitäisi kysyä tältä.
”Talven hiljaisuus on joillekin liikaa”, Tuutikki sanoi, tuijotellen valkoista taivasta. Muumipeikkokin käänsi katseensa taivaaseen, mutta sen kirkkaus sai silmät vetistämään. ”Kun melkein koko Muumilaakso nukkuu talviunta, ne jotka eivät nuku saattavat tuntea olonsa yksinäisiksi”, Tuutikki kertoi.
”Ai”, Muumipeikko tuumi katse lumikengissään, joiden takia lumeen jäi aina ruutukuvio. Hän ei ollut ajatellut asiaa sillä tavalla. Nuuskamuikkunen oli aina ollut hieman erakko, joten Muumipeikko ei ollut ajatellut, että Nuuskamuikkunenkin voisi tuntea olonsa yksinäiseksi.
-
7. Luukku
”Tunnetko sinä olosi yksinäiseksi talvella?” Muumipeikko kysyi katsellessaan Tuutikkia ja melkein horjahti, koska ei pitänyt katsettaan jaloissaan.
Tuutikki naurahti. ”Voi en. Kyllä täällä talvellakin näkee ihmisiä silloin tällöin. Sitä paitsi asuuhan uimahuoneessa kanssani kahdeksan päästäistä”, Tuutikki muistutti.
”Ai niin, tosiaan. Joko ne ovat näyttäytyneet sinulle?” Muumipeikko kysyi. Päästäiset olivat niin ujoja, että ne olivat näkymättömiä useimmille.
”Eivät, en ole kyllä varma pystyvätkö ne edes näyttäytymään, vaikka haluaisivat”, Tuutikki tuumi. ”Jotkut pikkuotukset kyllä näkevät ne, ehkä ne risteytyvät itse päästäisistä”, Tuutikki tuumi ja kohautti olkiaan hymyillen. ”Mutta kyllä minä ja ne kahdeksan päästäistä tulemme ihan hyvin toimeen näkemättäkin.”
”Mutta juttuseuraksi niistä ei kai ole”, Muumipeikko sanoi.
”No ei”, Tuutikki naurahti. ”Joskus ne kyllä vikisevät jonkin verran, mutta en minä siitä selvää saa.” Pienen hetken päästä hän pysähtyi nyppylän päälle ja kääntyi osoittamaan suksisauvallaan meren suuntaan. ”Katsos.”
Muumipeikko kääntyi ympäri ja näki nyt kokonaisuudessaan, kuinka koko meren päällä lepäävä lumikerros kimalteli kauniisti pilviverhon takaa paljastuneiden auringonsäteiden loisteessa. Oli hassua, miten valkoisista lumihiukkasista pystyi auringonvalossa erottamaan kaikki sateenkaaren värit, jos katsoi tarpeeksi tarkkaan.
”Talvi on kovin kaunis”, Muumipeikko myönsi, vaikka pitikin yhä kesästä enemmän.
”Totta”, Tuutikki sanoi nojaten sauvoihinsa.
Heidän talvimaiseman ihailunsa keskeytti se sama kauhistuttava ääni, joka oli yhtä lailla möreä ja kimeä. Tällä kertaa se kuulosti hieman erilaiselta. Melkein puheentapaiselta, mutta niin epäselvältä, että varsinaisia sanoja ei erottanut. Muumipeikko ja Tuutikki vilkaisivat toisiaan. Se tuntui tosiaan tulevan noitametsän suunnasta.
Samassa jostain paljon lähempää kuului paljon kimeämpi kiljaisu.
-
8. Luukku
Muumipeikko ja Tuutikki suuntasivat kimeää huudahdusta kohti. Se oli kuullut jostain pienen kuusirykelmän suunnalta. Tultuaan lähemmäs he erottivat pienen karvaisen päärynänmuotoisen vartalon sätkivän lumihangessa, tuuhean mustan hännän huiskiessa epätoivoisesti puolelta toiselle.
”Odotas niin autan”, Tuutikki sanoi ja laski sauvat käsistään. Hän astui suksillaan niin lähelle kinosta kuin pääsi ja tarttui pieneen otukseen kiinni ja nykäisi tämän pois hangesta. Musta otus oli kooltaan hädin tuskin puolta Muumipeikon kuonosta. Otus pudisti vimmatusti pyöreää päätään Tuutikin laskiessa hänet oikein päin lumihangelle. Pieni vaaleanpunainen nenä nyrpistyi ja otus aivasti.
”Terveydeksi”, Muumipeikko sanoi.
Otus avasi viimein suuret mustat silmänsä ja hymyili heille leveällä suullaan. ”Kiitoksia”, hän sanoi ja suki lunta pois mustan karvan peittämästä pörröisestä päästään pienet tuntosarvet heilahdellen pään laella. ”Pelästyin niin kauheasti sitä hirvittävää ääntä, että putosin pesästäni”, otus selitti. ”Olen Emsu.”
”Hei Emsu”, Tuutikki vastasi. ”Olen Tuutikki, asun uimahuoneella.”
”Ja minä Muumipeikko. Asun Muumitalossa”, Muumipeikko esittäytyi ja vaappui lumikengillään hieman lähemmäs.
”Oi, siinä kauniissa suuressa sinisessä talossa? Olet oikea onnenpekka”, Emsu ihasteli kimeällä äänellään. ”Mutta ettekö te muumit nuku talviunta?” hän ihmetteli suu o:n muotoisena ja tuntosarvien taipuessa hieman taaksepäin.
”Nukumme, mutta minäkin heräsin siihen pelottavaan ääneen”, Muumipeikko kertoi ja vilkaisi Emsun pesäkoloa, joka oli muutaman metrin korkeudella suojassa lumisten oksien keskellä.
”Vai niin”, Emsu sanoi ja pälyili sitten ympärilleen. ”Mikäköhän se oikein oli? Toivottavasti ei Mörkö”, hän piipitti tuntosarvien värähtäessä pelosta.
”En usko, että se oli Mörkö”, Tuutikki tuumi ja vilkaisi taas noitametsän suuntaan. ”Möröllä on varsin selvä ärinä ja tämä ääni kuulostaa aina hivenen erilaiselta joka kerta.”
”Olemme menossa noitametsään ottamaan selvää siitä”, Muumipeikko selitti.
”Olettepa te rohkeita”, Emsu huokaisi katsellen heitä ihailua silmissään ja vilkaisi ylös pesänsä suuntaan epäröiden. Sitten hän vilkaisi taas Muumipeikkoa ja Tuutikkia.
Tuutikki nosti sauvansa maasta. ”No me tästä lähdemme”, hän sanoi ja heilautti sauvaansa. ”Hyviä unia.”
”Kiitos”, Emsu sanoi hivenen apeasti ja kipitti puutansa kohti.
Tuutikki työnsi itsensä sauvojen avulla pieneltä kukkulalta alas ja Muumipeikko tepasteli alas lumikengillään, tietämättä sitä, että suuret mustat silmät tapittivat tarkasti hänen jokaista liikettään.
-
Onneksi Muumipeikko sai lumikengät, niin matka jatkuu hieman vähemmän upottaen.
Kivoja pohdintoja talvesta ja yksinäisyydestä. Niin ja Muumipeikon ajatukset käyvät Nuuskamuikkusessa.
Emsu parka, toivottavasti se nukahtaa pian uudestaan.
-
Fairy tale: Jep, ei Muumipeikko pitkälle jaksaisi ilman lumikenkiä :) Heh, en osaa kirjottaa Muumipeikosta mainitsematta Nuuskamuikkusta edes kerran :D Emsusta hivenen lisää tässä ;)
9. Luukku
”Odottakaa!”
Muumipeikko ja Tuutikki kääntyivät ympäri ja näkivät Emsun loikkivan neljällä tassulla alas pieneltä lumikumpareeltaan. Kun Emsu saavutti heidät, hän nousi kahdelle tassulle, asettaen etutassunsa kainosti leuan alle. ”Tuota, saisinko… saisinko tulla mukaanne? Kuusi silmää näkee enemmän kuin neljä, eikö?” hän kysyi arasti.
”Ai”, Muumipeikko tuumi. ”Emme kyllä tiedä mikä äänen aiheuttaa, se saattaa olla joku hirviö.”
”Se voi olla vaarallista”, Tuutikki myötäili.
Emsun tuntosarvet kallistuivat hieman taaksepäin. ”Mutta minä liikun lumen päällä ketterästi”, hän sanoi ja esitteli ketteryyttään loikkimalla nopean kierroksen Muumipeikon ja Tuutikin ympäri. ”Pystyn juoksemaan pakoon tarvittaessa ja pääsen paikkoihin, joihin te ette mahdu. Ja minä olen taitava kiipeämään puihin”, Emsu selitti.
Muumipeikko vilkaisi Tuutikkia, joka nyökkäsi. ”No, miksei”, Muumipeikko sanoi. Ehkä Emsusta olisi hyötyä. Ainakin tämä vaikutti innokkaalta.
”Oi miten mukavaa, oikea seikkailu”, Emsu hihkaisi, tuntosarvien ponnahtaessa pystysuoraan. Hän lähti pirteästi loikkimaan neljällä tassulla heidän vieressään, paksu häntä iloisesti heiluen puolelta toiselle ja silmät tutkaillen tarkkaavaisesti ympäristöä. Ehkä ne suuret silmät osoittautuisivat hyödyllisiksi, Muumipeikko tuumi.
-
10. Luukku
Kolmikko ehti matkaamaan hiljaisuudessa vain parin metrin verran, kun Emsu alkoi puhua pirteällä äänensävyllään, heilutellen häntäänsä pystyssä puolelta toiselle.
”Tiedättekö mitä me tarvitsemme?” Emsu kysyi loikkiessaan hangen päällä Muumipeikon ja Tuutikin välissä. Hänen tassuistaan jäi vain Muumipeikon sormenpään kokoiset jäljet hankeen, eivätkä ne uponneet kuin muutaman sentin verran, niin kevyt hän oli.
”No mitä?” Muumipeikko kysyi.
”Tarvitsemme seikkailuryhmällemme nimen”, Emsu selitti. Hänen suunsa mutristui hänen keskittyessään tehtävään. ”Ehkä meidän alkukirjaimistamme saisi hyvän… EMT… TME... MET... TEM…” Emsu mutisi. ”TEM kuulostaa ihan mukavalta, eikö se olisi kiva?”
”Se on oikein kiva”, Tuutikki kehui, saaden Emsun kasvot säteilemään ilosta. ”Siinä on ytyä.”
”Mitä se yty tarkoittaa?” Emsu ihmetteli, tuntosarvien kallistuessa hieman vasemmalle ja suun jäädessä ammolleen ihmetyksestä.
”Se tarkoittaa voimaa”, Tuutikki selitti.
”Se kuulostaa mukavalta sanalta”, Emsu totesi, hännän heiluessa pirteästi puolelta toiselle. ”Yty”, hän mutisi, mutristaen suutaan sanan mukana. ”Yty.”
-
Voi miten ihana tuo Emsu onkaan, tulee siitä mieleen aivan se Nuuskamuikkusen tapaama Titiuu :3
-
Lunalotta: Kiva että tykkäät Emsusta :) Tykästyin siihen itsekin aika lailla tätä kirjoittaessa :)
11. Luukku
Heidän edettyään muutama kymmenisen metriä Emsun pesäpuulta, Emsu kurtisti kulmiaan ja pysähtyi. Hän nousi kahdelle tassulle kasvot rypyssä ja laski käpälänsä vatsalleen.
”Mikä hätänä?” Muumipeikko kysyi, katsellen Emsun huolestunutta ilmettä.
”Tajusin juuri, että olen kovin nälkäinen. En ole syönyt mtään sitten syksyn”, Emsu tunnusti.
”Voimme poiketa Muumitaloon syömään. Meillä on paljon vaapukkamehua ja hilloa varastossa”, Muumipeikko ehdotti, sillä he olivat melkein Muumitalon kohdalla. Hänellä alkoi itselläänkin olla hieman nälkä, sillä hän ei ollut syönyt muuta kuin neulasia noustuaan.
Emsun huolestunut katse muuttui pelkäksi riemuksi. ”Pääsenkö minä Muumitaloon?” Emsu hihkaisi. ”Voi miten tästä tulikaan ihana päivä! Kyllä kannatti herätä!” hän riemuitsi ja hyppi muutaman ympyrän Muumipeikon ja Tuutikin ympäri.
Lupaus hillosta ja mehusta sai kolmikkoon uutta puhtia ja matka Muumitalolle sujuikin hujauksessa. Mutta saapuessaan Muumitalolle, he kohtasivat pienoisen ongelman. Nimittäin sen, että Muumitalon etuovi oli lumen peitossa, eikä siitä päässyt sisään.
”Meidän on kivuttava tikkaita pitkin ikkunasta sisään”, Muumipeikko sanoi ja riisui lumikenkänsä. Hän tarkasteli pienessä tuulessa heiluvia tikkaita ja sitten Emsua. Emsu oli aivan liian pieni yltämään kipuamaan tikkaita. ”Sinä voit tulla minun selkääni.”
”Kiitoksia”, Emsu sanoi ja hyppäsi Muumipeikon selkään yhdellä loikalla, joka sai Muumipeikon horjahtaman. Oho, ehkä Emsu olisikin selvinnyt tikkaista, jos osasi loikkia noin.
”Aika hassua”, Emsu kikatti Muumipeikon selässä, kun Muumipeikko alkoi kipuamaan huojuvia tikkaita ylös. Kipuaminen oli paljon vaikeampaa, kun joku roikkui selässä. ”Päästäkseen alakertaan on kivuttava ylös.”
”Elämä on täynnä kiertoreittejä”, Tuutikki totesi heidän alapuoleltaan.
”Sinä sitten puhut niin viisaasti, Tuutikki”, Emsu huokaisi. ”Osaisinpa minäkin.”
-
Hahha, ihanan avulias muumipeikko! Vaikka kieltämättä tuollaisilla loikkauksilla Emsu olisi ehkä selvinnyt itsekin ;D Ja Tuutikki on niin viisas tosiaan! Nuuskamuikkusen lisäksi toki. :3
-
Ihanaa sanailua:
”Päästäkseen alakertaan on kivuttava ylös.”
”Elämä on täynnä kiertoreittejä”, Tuutikki totesi heidän alapuoleltaan.
Hauskaa että Emsu liittyi porukkaan. :)
Mutta ensin vatsa täyteen, niin arvoituksia on helpompi ratkaista.
-
Lunalotta: Kiva että tykkäsit Tuutikin viisailusta :D
Fairy tale: Tässä luvussa saadaan vatsan täydeltä hilloa ;)
12. Luukku
Päästyään ikkunan luokse, Muumipeikko veti sen auki ja auttoi Emsun pois selästään, jotta tämä ei kolauttanut päätään ikkunanraamiin.
Emsu huokaisi ihastuksesta hypätessään lattialle. ”Oi kuinka tämä on hieno huone. Onko tämä sinun huoneesi Muumipeikko?” Emsu kysyi ja hyppeli ympäri huonetta katsellen tavaroita.
”On se”, Muumipeikko sanoi kivutessaan ikkunasta sisään. Hieman lunta putosi lattialle sen seurauksena.
”Sinulla on jopa kirjoituspöytä, onpa hieno”, Emsu ihasteli ja hyppäsi kirjoituspöydän tuolille ja laski etukäpälänsä pöydälle. ”Kirjoitatko sinä tarinoita tämän ääressä?”
”Enimmäkseen luen. Isäni kyllä kirjoittaa muistelmia”, Muumipeikko sanoi avatessaan oven alakertaan. Tuutikki kipusi sisään ikkunasta ja sulki sen takanaan. Huoneessa oli ikkunan sulkemisesta huolimatta viileää.
”Isäsi on varmasti valtavan viisas. Minä en valitettavasti osaa lukea”, Emsu sanoi hivenen harmissaan ja hyppäsi tuolilta alas. ”Tuollako on keittiö?”
”Juu, ihan alakerrassa”, Muumipeikko sanoi. Hänestä oli hauska katsoa, miten Emsu hyppi portaat alas ja jäi joka kerroksella ihmettelemään asioita, kuten portaiden kaidetta, kiiltäviä ovennuppeja tai seinien tapettia.
Alakertaan päästessä Emsu oli aivan pyörällä päästään. ”Nukkuvatko huonekalutkin?” hän kysyi ihmetellessään valkoisten liinojen peittämiä huonekaluja.
”Tavallaan. Peitämme ne, etteivät ne pölyynny talven aikana”, Muumipeikko sanoi kävellessään Emsun ohi keittiöön.
Muumipeikko löysi tutusta komerosta runsaasti hilloja ja mehua. Tuutikki otti kaapeista laseja, kulhoja ja lusikoita ja he kantoivat tavarat ruokapöydän ääreen, jonka oranssia pöytäliinaa Emsu oli jäänyt tunnustelemaan.
Muumipeikko annosteli kuppeihin hilloa ja Tuutikki laseihin mehua. Emsu tuijotti tapahtumaa silmät innosta pyöreinä, pienet tassut leväten siististi päällekkäin pöytäliinan päällä.
”Ole hyvä”, Muumipeikko sanoi ojentaessaan kulhon Emsulle.
”Kiitos”, Emsu vastasi ottaessaan kulhon molemmilla käsillä vastaan. Hän tarttui lusikkana, joka näytti suurelta pienen otuksen käsissä ja kauhaisi suuhunsa hilloa. Hänen silmänsä pyöristyivät. ”Oi, miten hyvää! Näin hyvää herkkua en ole koskaan maistanut!” hän hihkaisi ja kauhoi lisää hilloa suuhunsa.
Muumipeikko hymyili syödessään omaa annostaan. Muumimamman hillosta ei voinut olla pitämättä.
-
Minäkin aluan Muumimamman hilloa! :3 Toivottavasti Emsun korkea ääni ei herätä muita muumeja. ;) Pian matka voi taas jatkua ja päästään selvittelemään sen oudon äänen arvoitusta. On tää kyllä ihana joulukalenteri, mukavan lempeä ja kotoisa! Juuri sellainen, millainen muumi-tekstin pitääkin olla. :3
-
Lunalotta: Jos Emsulle olisi tullut mieleen hän olisi varmaan mennytkin hyppimään Muumimamman ja Muumipapan huoneeseen ja herättänyt heidät vahingossa :D
mimamu: Kiva että tykkäät tämän tunnelmasta :) Heh, eiköhän muumimamma ole tottunut hillohyllyjen hupenemiseen :)
13. Luukku
Vaapukkamehulasillisen ja kahden hillokulhollisen jälkeen Emsu huokaisi raskaasti ja rojahti istumaan tuolille niin, että pöydän toisella puolella istuva Muumipeikko näki vain tämän tuntosarvet.
”Se oli sitten hyvää”, Emsu sanoi tyytyväisenä ja hieroi vatsaansa.
”Sanos muuta, kiitä Muumimammaa puolestamme”, Tuutikki sanoi ja laski lasinsa pöydälle. Hänkin oli santsannut hilloa uudemman kerran.
”Toki, mukavaa, että piditte”, Muumipeikko sanoi ja keräsi Tuutikin kanssa tyhjät astiat tarjottimelle. ”Täysin vatsoin jaksamme jatkaa seikkailuamme.”
”Totta puhut!” Emsu hihkaisi pienen hikan saattamana ja hyppäsi alas tuolilta seuratakseen Muumipeikkoa ja Tuutikkia keittiöön. ”Tällaiset seikkailut on sitten jännittäviä. Seikkailetko sinä paljon, Muumipeikko?”
”Silloin tällöin. Yleensä enemmän kesällä”, Muumipeikko sanoi Tuutikin laskiessaan laseja tiskialtaaseen.
”Seikkailut yleensä hermostuttavat minua”, Emsu myönsi hiljaa tuntosarvien lerpahtaessa hieman taaksepäin. ”Mutta olen päättänyt olla rohkeampi. Minun äitini tapasi sanoa, että pelkurit sulkevat maailman ulos, mutta rohkeille avautuu koko maailma. Siksi minä päätin talviunille mennessäni, että seuraavana keväänä minä yrittäisin olla rohkeampi, jotta saisin nähdä koko maailman, enkä vain samaa pesäpuuta. Ja kyllä kannatti aloittaa jo nyt, eikä vasta seuraavana keväänä! En ole koskaan ennen nähnyt näin hienoa taloa ja syönyt niin maukasta hilloa”, Emsu selitti ja taputti käsiään hypähtäessään innoissaan.
”Välillä on hyvä kokeilla uusia asioita”, Tuutikki myönsi. Lasit kolahtelivat tiskialtaassa toisiaan vasten. ”Vaikka vähän jännittäisikin.”
”Aivan. Miettikää, jos en olisi lähtenyt. Sitten olisi vain TM, joka ei kuulosta läheskään yhtä hyvältä kuin TEM”, Emsu huomautti.
”Totta puhut”, Muumipeikko myönsi laskiessaan lattialla olevasta ämpäristä kauhallisen vettä astioiden päälle. Pian helisivät astioiden lisäksi myös Muumitalon ikkunat, kun se pelottaa ääni kuului taas.
-
14. Luukku
Emsu ei vaikuttanut läheskään yhtä pirteältä heidän poistuttuaan Muumitalon suojasta. Hänen tuntosarvensa sojottivat hieman taaksepäin ja silmät tutkailivat ympäristöä huolestuneesti kulmien alta. Talvisessa maisemassa ei kuitenkaan näyttänyt olevan mitään erilaista: ilma oli yhtä kylmää, vetoisaa ja maisema valkoista.
”Mitä me sille hirviölle teemme, kun löydämme sen?” Emsu kysyi tuntosarvet hivenen luimussa.
”Ei se välttämättä ole hirviö”, Tuutikki lohdutti hiihtäessään Emsun vierellä. ”Ei Muumilaaksoon mahdu muita pelottavia otuksia kuin Mörkö. Eiköhän tuollekin äänellä löydy joku hyvä selitys”, hän selitti tyynesti.
Emsu katseli Tuutikkia ihaillen. ”Eikö sinua ikinä pelota, Tuutikki?”
”Turha pelätä ja ahdistua asioista, joihin ei vaikuttaa. Jos käy hullusti, käy hullusti. Turha kärsiä siitä etukäteen, varsinkin, jos asiaan ei voi vaikuttaa”, Tuutikki selitti.
”Voi osaisinpa minäkin ajatella noin”, Emsu huokaisi ihailevana. ”Mutta minä huolehdin jo nyt siitä, löydänkö minä seuraavana keväänä tarpeeksi ruokaa herättyäni talviuniltani”, hän tunnusti.
”Ei sinun tarvitse huolehtia siitä, voit aina tulla meille syömään, jos ruokavarasi vähenevät”, Muumipeikko lupasi.
”Oi kiitos, Muumipeikko”, Emsu säteili. ”Hillo oli kieltämättä hyvää, mutta kaksi uutta ystävää on vielä parempi lahja kuin kaikki maailman hillo!”
”Kukas se nyt puhuu viisaasti”, Tuutikki naurahti, saaden Emsun hännän huiskimaan häkeltyneesti kehusta.
-
15. Luukku
Noitametsän suuret puut näyttivät melkein vuorilta lumisine huippuineen. Muumipeikon kävi sääliksi puita, joiden oksat painuivat alas tykkylumen painosta. Pienten puiden rungot saattoivat kaartua lumen pintaan asti, jolloin ne näyttivät kaarikäytäviltä.
”Minä en ole ollut ikinä näin kaukana kotipuusta”, Emsu arkaili vilkaistessaan ihmeissään lumen painosta kaartunutta pientä koivua, jonka alta hän käveli.
”Samalta se täälläkin näyttää, yhtä lumista”, Tuutikki huomautti hiihtäessään yhä reippaasti. Muumipeikko alkoi tuntea olonsa jo hivenen raskaaksi kaikesta lumikengillä vaappumisesta.
”Niin, voi helposti eksyä”, Emsu tuumi.
”No, aina voimme seurata jalanjälkiämme takaisin”, Muumipeikko sanoi ja potkaisi lunta lumikenkänsä kärjellä.
”Se on totta”, Emsu sanoi ja vilkaisi taaksensa omia jälkiään, joita hänen häntänsä oli paikoin huiskutellut pois näkyviltä. Emsu nosti häntänsä ylös, niin että jäljet eivät enää peittyneet.
”Etsimmekö ensin Aliisan?” Muumipeikko kysyi Tuutikilta.
”Siitä voisi olla hyötyä, ehkä hän on kuullut tarkemmin, mistä päin ääni tulee”, Tuutukki tuumi.
”Kuka Aliisa on?” Emsu kysyi.
”Hän on meidän ystävämme”, Muumipeikko vastasi.
”Ai”, Emsu sanoi, tuntosarvet laskeutuen hivenen kallelleen. ”Luuletko, että hänestä voisi tulla minunkin ystäväni?”
”Tietysti”, Muumipeikko lupasi. Emsun tuntosarvet hypähtivät pystyyn. ”Aliisa on oikein mukava.”
”Mukava nimi hänellä ainakin on”, Emsu tuumi hypähdellessään eteenpäin.
Kummallinen ääni kuului taas, tällä kertaa kovempana kuin ennen. Kolmikko katseli ympärilleen etsien jotain merkkiä äänen olinpaikasta, mutta luminen metsä näytti samalta kuin ennenkin. Kun ääni loppui, he kuulivat toisenlaisen äänen, joka lähestyi heitä rinteestä.
-
16. Luukku
Valkoiseen metsään saatiin hieman väriä, kun Aliisa lasketteli taitavasti rinteen juurelle oranssit hiukset hulmuten ja lumi pöllyten suksien alla.
”Aliisa, juuri sinua me etsimmekin!” Muumipeikko ilahtui Aliisan lähestyessä heitä.
Aliisa pysäytti suksensa taitavasti juuri heidän kohdalleen ja hymyili heille. Hän riisui mustat hansikkaansa vetääkseen pois kurittomia hiuksiaan, jotka olivat hiihtämisen aikana tarttuneet hänen huuliinsa. ”Kas, Muumipeikko! Tämäpä mukavaa, talvella varsinkin on mukavaa saada seuraa”, hän sanoi ja siirsi sitten katseensa Tuutikkiin. ”Hei Tuutikki ja hei…” hän pysähtyi Emsun kohdalle, joka oli noussut kahdelle tassulle.
”Olen Emsu”, Emsu esittäytyi seisoessaan kahdella tassulla. ”Onpa sinulla kauniit hiukset”, hän ihasteli.
”Oi kiitos”, Aliisa ilahtui ja sipaisi etuhiuksiaan korvan taakse.
”Mitä sinä täällä metsässä teet?” Emsu kysyi.
”Minä asun täällä”, Aliisa sanoi.
”Noitametsässäkö? Mutta eihän täällä asu kuin… noitia?” Emsu sanoi ja vilkaisi sitten Aliisaa uudemman kerran silmät kauhusta pyöreinä. Hän kipitti Muumipeikon taakse piiloon ja vilkuili Aliisaa varovaisesti.
”Ei hätää, Aliisa on mukava noita, ei hän tee pahaa”, Muumipeikko vakuutti. Emsu uskaltautui varovasti esiin Muumipeikon takaa.
”Oikeastaan olen vasta noitaoppilas”, Aliisa myönsi. ”En osaa kuin pari loitsua.”
”Minkälaisia loitsuja sinä sitten osaat?” Emsu kiinnostui, tutkaillen Aliisaa varovasti kulmiensa alta.
”Osaan kävellä veden päällä ja sen pohjassa”, Aliisa selitti.
”Oho!” Emsu ihmetteli ja loikki rohkeammin Aliisaa kohti. ”Tuleeko sinusta kala?”
”Ei suinkaan”, Aliisa naurahti. ”Loitsun avulla voin vain hengittää vedessä.”
”Kuulostaa hurjan hauskalta”, Emsu sanoi. ”Minä osaan pidättää hengitystä vain vähän aikaa, joten minusta ei tulisi kovin hyvä kala”, hän selitti ja esitteli sitten hengenpidätyskykyään.
”Tiedätkö sinä, mistä se outo ääni tuli”, Tuutikki kysyi Aliisalta. Emsun pidättäessä hengitystään posket pyöreinä.
”Kuulostaa tulevan Yksinäisten vuorien suunnalta, en ole kyllä yhtään varma mikä sen aiheuttaa”, Aliisa tuumi viittoen suksisauvallaan vuorien suuntaan. ”Kysyisin Mummolta, mutta hän tulee vasta myöhään illalla tai huomenna aamulla. Hän lähti kauas Noitavuorille, koska tänä yönä on täysikuu ja eräs liemi jota hän keittää vaatii täysikuun valossa keittämistä”, Aliisa selitti.
Emsu puuskahti viimein kovaäänisesti joutuessaan ottamaan henkeä.
”Tuletko mukaamme ottamaan äänestä selvää?” Muumipeikko kysyi.
”Mielelläni”, Aliisa ilahtui. Niinpä nelikko lähti jatkamaan matkaansa Yksinäisiä vuoria kohti Noitametsän lumen peittämien puiden varjossa.
-
Tää on hauska:
”Kukas se nyt puhuu viisaasti”, Tuutikki naurahti, saaden Emsun hännän huiskimaan häkeltyneesti kehusta.
Ja sitten päästään jatkamaan. Ja kuuluihan se salaperäinen äänikin sieltä. Mikähän se mahtaa olla? Hölmö kysymys, sitähän tässä ollaan selvittämässä. Ja joukko sen kuin kasvaa, kun Aliisakin on nyt porukassa mukana.
-
Oi♡ Muumiaiheisia ficcejä olenkin kaivannut :) Mikä tai kuka aiheuttaa kumman äänen? Toivottavasti ystävykset saavat sen selville ennen joulua.🌲
-
Luukussa 16 Emsun nimi muuttuu monesti mystisesti Emskuksi :D Mutta ihanaa, että Aliisakin saatiin mukaan - hän on mun yks lempihahmoista!
-
Fairy tale: Koko ajan päästään lähemmäksi salaperäistä ääntä ;)
Marzzuu: Kiva että löysit tämän muumificin :) Toivottavasti viihdyt sen parissa!
Lunalotta: Oho, en huomannutkaan tollasta typoa, hyvä kun mainitsit! Kiva että tykkäät Aliisasta, hän on kyllä ihana :)
17. Luukku
Muumipeikko tunsi olonsa luottavaiseksi nyt, kun heitä oli tällä seikkailulla monta. Vaikka metsässä oli paljon hämärämpää kuin heidän kuljettuaan aukealla ja suurten puiden takana voisi hyökätä vaikka mitä, he selviäisivät varmasti tulevasta koitoksesta, mikä tahansa se nyt sitten olikaan. Aliisa ja Tuutikki hiihtivät, Muumipeikko käveli lumikengillään ja Emsu hyppeli neljällä tassulla hangen pinnalla, valmiina kohtaamaan seikkailun.
”Nyt kun Aliisa on mukana, täytyy meidän hioa ryhmänimeämme!” Emsu hihkaisi hyppyjensä lomasta ja alkoi sitten pohtimaan mahdollisuuksia kulmat kurtussa. ”TEMA… TAME… tai TEAM… Minä pidän siitä! Seikkailuryhmä TEAM. Mitäs sanotte?”
”Mitä se TEAM tarkoittaa?” Aliisa kysyi.
”En tiedä, ehkä se ei tarkoita mitään, mutta se kuulostaa mukavalta, eikö kuulostakin? Kun me kävelemme yhdessä, ihmiset voivat sanoa, ’katsokaa, tuolla menee TEAM!’” Emsu selitti ja hypähti ilmaan innosta. ”Eikö siinä olekin ytyä?” Emsu kysyi, käyttäen oppimaansa uutta sanaa ja vilkaisi sitten Tuutikkia, joka hymyili hänelle.
”On kyllä”, Aliisa myönsi. ”Vaikka mummoni tuskin pitäisi siitä, jos kuulisi, että kuulun johonkin ryhmään”, hän huokaisi.
”Ai, miksei?” Emsu ihmetteli.
”Hänen mielestään muiden kuin noitien kanssa kaveeraaminen on epäsopivaa, koska en muka keskity tarpeeksi opiskeluihini”, Aliisa harmitteli ja potkaisi hieman lunta ilmaan suksensa kärjellä. ”Mutta enhän minä sitten saisi olla kenenkään kaveri, kun ei Muumilaaksossa asu muita noitia kuin me kaksi.”
”Onpa kurjaa”, Emsu myönsi. ”Mutta voi ei noidiltakin oppia vaikka mitä. Katso vaikka tätä”, hän sanoi ja kipitti lähimmän puun luokse, kiipesi taitavasti sen runkoa pitkin ja hypähti oksalle, saaden lunta tippumaan alas. Hän käveli heiluvaa oksaa pitkin sen päätyyn asti ja hyppäsi siitä sitten seuraavaan puuhun ja siitä seuraavaan.
”Enpä olekaan nähnyt jonkun hyppivän puusta toiseen noin taidokkaasti”, Aliisa kehui.
”Kiitos”, Emsu sanoi hymyillen ja hyppäsi sitten oksalta maahan. Hän upposi lumeen päätä myöten ja joutui vispaamaan kauheasti pieniä käpäliään, jotta sai vedettyä itsensä ylös lumesta. Hän ravisteli turkistaan lunta, ennen kuin kipitti muiden rinnalle jatkamaan matkaa.
Matka Yksinäisille vuorille taittui nopeasti ystävällisen rupattelun saatossa.
-
18. Luukku
Aurinko alkoi painua vuorten taa, kun seikkailuryhmä TEAM saapui viimein noitametsän ja Yksinäisten vuorien rajalle. Vuoret näyttivät vielä tavallistakin suuremmilta, kun niiden huiput olivat lumen peitossa. Lumi ei peittänyt täysin vuoren harmaita seinämiä, mutta loiva rinne oli pitkän matkaa lumen peitossa.
”Pitääkö meidän kivuta vuorelle?” Muumipeikko tuumi pälyillessään ympärille. Reitti huipulle ei tulisi olemaan helppo.
”En tiedä. Ehkä pitäisi ensin tutkia vuoren alus”, Tuutikki tuumi. Missään ei siitä katsottuna näkynyt mitään, joka olisi voinut aiheuttaa kummallisen äänen. ”Hajaannutaan.”
”Minä voin mennä Muumipeikon kanssa”, Emsu sanoi ja hyppeli Muumipeikon luo.
”Selvä, minä ja Tuutikki menemme sitten tuohon suuntaan”, Aliisa sanoi ja osoitti vasemmalle.
Emsun pieni nenä nuuhki ilmaa keskittyneesti heidän edetessään vuoren rinnettä pitkin.
”Jännittääkö sinua?” Muumipeikko kysyi Emsulta, jonka tuntosarvet olivat hivenen kallellaan taaksepäin
”Hieman, täällähän saattaa olla hirviö”, Emsu myönsi tutkaillen ympärilleen varovaisesti.
”Muumilaakso on kyllä yleensä turvallinen paikka”, Muumipeikko tuumi. ”Eiköhän ääneen löydy hyvä selitys”, hän uskotteli, vaikka hänen vatsanpohjaansa kipristi hieman jännityksestä.
”Niin”, Emsu tuumi. ”Asioille on yleensä selitys. Niin minun äitini tapasi sanoa”, hän kertoi.
”Minunkin äitini sanoo sellaista”, Muumipeikko naurahti.
”Ehkä minustakin pitää tulla äiti ennen kuin minua lakkaa jännittämästä tällaiset seikkailut”, Emsu hymähti.
”Mutta seikkailut eivät ole yhtä hauskoja, jos ei yhtään jännitä”, Muumipeikko huomautti.
Emsu mietti asiaa hetken aikaa ja nyökkäsi sitten hymyillen. ”Olet oikeassa.”
-
”Ehkä minustakin pitää tulla äiti ennen kuin minua lakkaa jännittämästä tällaiset seikkailut”, Emsu hymähti.
Nyt kun olen lukenut Emsusta enemmän, alan tykätä hahmosta. Minulla meni vähän aikaa tutustumiseen.
Tsemppiä vain TEAMin etsinnöille. Eiköhän se ääni kohta kuulu, jotta etsijät osaavat paikantaa minne suuntaan kuuluu mennä.
-
Fairy tale: Mukavaa että aloit tykätä Emsusta :) Äänen arvoitus on selviäisimällään ;)
19. Luukku
Muumipeikko ja Emsu olivat kävelleet vuoren rinnettä pitkin jo pitkään, mutteivat olleet siltikään nähneet mitään erikoista. Emsu puuskahti raskaasti ja istahti hetkeksi alas. ”Seikkaileminen käy voimille.”
”Sanos muuta”, Muumipeikko sanoi ja pysähtyi, mutta hän ei viitsinyt istua, koska ylös pääseminen oli hankalaa lumikenkien kanssa.
Emsu kellahti selälleen ja heilutteli pieniä raajojaan, saaden aikaan lumienkelin. ”Teidätkös minä en ole ollut näin kaukana kotoa kuin yhden kerran, silloin kun ystäväni vei minut täällä sijaitsevaan luolaan”, Emsu sanoi raajojaan yhä heilutellen.
”Mihin luolaan?” Muumipeikko kiinnostui. Hän ei ollut tietoinen näillä main sijaitsevasta luolasta.
”Sellaiseen pieneen luolaan, johon vain me pikkueläimet mahdumme sisälle. Sisällä siellä on kyllä tilaa. Pidimme siellä kekkerit”, Emsu kertoi ja pukkasi itsensä istumaan.
”Niinkö? Ehkä meidän kannattaa tarkastaa se?” Muumipeikko tuumi.
”Se on ihan tässä kohdalla”, Emsu sanoi ja nousi neljälle tassulle ja ravisteli hetken aikaa lunta turkistaan.
Sitten hän lähti johdattamaan Muumipeikkoa hivenen rinnettä ylöspäin, tarkkaillen koko ajan ympärilleen. ”Outoa, aukkoa ei näy… Se on varmaan hautautunut lumeen”, hän tuumi ja hyppäsi pienen kielekkeen päälle, joka törrötti lumesta.
Jostain kuului kummallista puhaltavaa ääntä. Emsu hyppäsi kielekkeeltä alas ja tutki lunta. Samassa lumen keskeltä ilmestyi pronssinvärinen torvi, josta alkoi kuulua hirvittävän kovaa ääntä, sellaista samaan aikaan möreää että kimeää. Nyt kun he olivat niin lähellä, se kuulosti selvemmin puheelta tai ehkä enemmänkin avunhuudolta.
Emsu säikähti ääntä niin, että kieri rinnettä pari metriä taaksepäin. Samassa ylhäältä vuorilta alkoi kuulua jyrinää. Muumipeikko vilkaisi ylöspäin ja näki lumimassojen lähtevän liikkeelle.
”Varo!” Muumipeikko huusi, nappasi Emsun kainaloonsa ja loikki lumikengillään juuri ajoissa pois alta, kun muutama iso lumipaakku tipahti siihen, missä he olivat hetki sitten olleet. Suurin osa lumesta jäi onneksi ylemmälle kielekkeelle.
”Kiitos”, Emsu sanoi, kun Muumipeikko laski otuksen alas.
”Ole hyvä”, Muumipeikko sanoi hengästyneenä. Hänen sydämensä sykki rinnassa niin nopeasti, että sen varmaan näki ulospäin, siltä se ainakin tuntui.
”Se ääni tuli tuolta luolasta”, Emsu ihmetteli ja osoitti sitä paikkaa, jossa hän oli aikaisemmin seissyt. Torvi oli nyt hautautunut lumeen, eikä ääntä enää kuulunut. ”Joku on jäänyt sinne loukkuun.”
-
20. Luukku
Muumipeikko ja Emsu kiiruhtivat takaisin kohtaan, josta torvi oli ilmestynyt. He alkoivat vimmatusti kauhomaan lunta pois luolan suuaukolta. ”Siitä torvestako se ääni kuului?” Muumipeikko tuumi.
”Siltä vaikutti, ei se sitten ollutkaan hirviö, mikä helpotus”, Emsu sanoi kuopiessaan lunta. Viimein hänen käpälänsä kolahti johonkin kiinteään. ”Löysin sen”, Emsu hihkaisi ja kaivoi torven esiin. Hän kurkisti metalliputkeen sisään.
”Mitä sillä on?” Muumipeikko kysyi. Putkesta kuului jotain vikinää.
”Siellä on päästäisiä!” Emsu sanoi. ”He ovat jääneet jumiin kesken kekkereiden. Ei hätää, me autamme teidät pian ulos”, Emsu sanoi torveen.
Muumipeikko alkoi kauhomaan lunta pois luolan suuaukolta kahta ponnekkaammin. Päästäisparat olivat varmaan kylmissään. Pian hän törmäsi kiveen, joka oli näköjään pudonnut ylhäältä vuoren rinteeltä luolan suuaukolle.
”Tuliko se ääni täältä?” Alisa huikkasi. Hän ja Tuutikki hiihtivät paikalle hengästyneenä.
”Joo, täällä on päästäisiä jumissa”, Emsu sanoi kuopiessaan lunta vimmatusti etutassuillaan.
”Auttakaa, meidän on saatava tämä kivi nostettua pois luolan suuaukolta”, Muumipeikko sanoi ja tarttui kiveen.
-
No johan nyt. Ei siellä ollutkaan yksi olento pulassa, vaan kokonainen joukko. Se selittää sen, että torvesta kuului samaan aikaan möreää ja kimeää ääntä. Onneksi niillä oli tuo torvi, jotta saivat kuorossa äänensä kuuluviin.
Mitähän niillä on kerrottavana?
-
Voi päästäisparat, onneksi apu on nyt lähellä <3
-
mimamu: Päästäisetpä hyvinkin :D
Fairy tale: Päästäiset kertovat tarinansa tässä luvussa :)
Lunalotta: Sanos muuta :)
21. Luukku
Yhteisvoimin nelikko sai kuin saikin nostettua ison kiven pois paikoiltaan. Onneksi se vieri alas mäkeä suhteellisen helposti, kun he saivat sen liikkeelle. Luolasta kuului vikinää ja sitten lumeen alkoi ilmestymään tyhjästä pieniä ja muutama hieman isompi jalanjälki.
Muumipeikko laskeutui polvilleen ja kurkkasi pienestä aukosta sisään luolaan. Siellä oli hämärää, eikä hän erottanut oikein mitään.
”Olkaa hyvä vain”, Emsu sanoi hymyillen ja näytti kättelevän jonkun kättä. ”He ovat kovin kiitollisia siitä, että autoimme heitä”, Emsu selitti muille. ”He jäivät jumiin kesken juhlittelun, kun torven soitto sai aikaan lumivyöryn. He eivät mahtuneet itse ulos, mutta saivat työnnettyä torven pään ulos, jolla he yrittivät huutaa apua. Valitettavasti aina kun he huusivat torveen, se sai aikaan lumivyöryn ja heidän piti yrittää puhaltaa lumet pois torven suuaukon tieltä.”
”Kova ääni teistä pienistä sitten lähtee yhteisvoimin”, Aliisa kehui.
”Ryhmässä on voimaa”, Emsu sanoi ja hymyili.
”Katsos nyt sinua, sinä olet oppinut puhumaan varsin viisaasti”, Tuutikki kehui.
Emsu häkeltyi kehusta, saaden hänen tuntosarvensa värähtämään kainosti.
”Seikkailuryhmästä TEAM tulikin pelastuspartio TEAM”, Muumipeikko tuumi seuraten päästäisten jalanjälkiä lumessa.
”Totta”, Emsu hymyili. Pian hänen katseensa kuitenkin muuttui hivenen huolestuneeksi. ”Päästäisillä on kylmä, koska he ovat olleet koko päivän jumissa.”
”Mennään meille, mökkini ei ole kovin kaukana. Mummo on poissa, joten saamme olla rauhassa”, Aliisa sanoi ja viittoi suksisauvallaan talonsa suuntaan.
-
22. Luukku
Noidan mökin takkatulen leiskutessa pienten päästäistenkin varjot erottuivat viimein. Muumipeikko istui keinutuolissa viltin alla, puristaen lämmintä glögimukia kämmeniään vasten. Päästäisetkin saivat glögiä, jota Aliisa jakeli heille pullonkorkeista. Tuutikki istui takan ääressä ja kohensi tulta metallikepillä. Emsu oli käpertynyt nojatuolin tyynyn päälle pieneksi keräksi. Muumipeikkoa alkoi jo hieman unettamaan. Pihalla oli nyt melkein pimeää, mutta mökkiä valaisi tunnelmallisesti kynttilät ja takan liekit.
”Tämäpä oli seikkailu”, Emsu tuumi uneliaasti.
”Sanos muuta”, Muumipeikko sanoi ja haukotteli lauseensa päätökseksi. ”Nyt maistuu kyllä uni. Taidan kuosia makoisesti seuraavaan kevääseen asti.”
”Minä myös. Mutta sitten aion jatkaa seikkailuja”, Emsu vakuutti. ”Tämä oli vasta alkua.”
”Se on hyvä asenne”, Tuutikki kehui.
”Pelastusryhmällä TEAM on vielä paljon retkiä tehtävänä”, Aliisa naurahti kaataessaan itselleenkin kupposen glögiä.
”Toivottavasti löydän kotiin, kun siellä on jo pimeää”, Emsu tuumi ja vilkaisi ikkunaa.
”Ei hätää, me kyllä saatamme sinut kotiin asti”, Tuutikki lupasi.
”Aivan”, Muumipeikko sanoi ja katsahti ikkunaa, josta hän näki heijastuvan omat kasvonsa. Mahtoikohan hän itsekään löytää kotiin, kun kaikki tutut suunnistuspaikat, joita hän oli ennen käyttänyt hyväkseen, olivat lumen alla ja jokainen puu näytti samalta? Muumipeikko käänsi katseensa glögimukiinsa ja siemaisi mausteista mehua. No, kuten Tuutikki oli sanonut, turha huolehtia asioista etukäteen, joihin ei voinut vaikuttaa. Nyt hän halusi vain nauttia glögistään.
-
23. Luukku
Emsun kotipuu löytyi helpommin kuin Muumipeikko oli epäillyt, sillä täysikuu valaisi heidän reittiään ja heidän aikaisemmat jalanjälkensä oli helppo erottaa. Muumipeikko alkoi kyllä olla aivan puhki, sillä aikaisempaa uneliaisuutta oli vain lisännyt se, että hän kantoi Emsua sylissään, sillä tämä oli viimein väsynyt hangessa kahlaamiseen niin, että oli melkein nukahtanut.
Viimeinkin Muumiepeikko laski Emsun tämän kotipuun juurelle. Emsu haukotteli ja venytteli hetken aikaa. Sitten hän avasi suuret silmänsä ja hymyili Muumipeikolle ja Tuutikille.
”Kiitos kyydistä”, Emsu sanoi uneliaasti.
”Ole hyvä”, Muumipeikko sanoi.
Emsu nousi kahdelle tassulle ja valmistautui kiipeämään puuhunsa, mutta sitä ennen hän kääntyi ympäri. ”Muumipeikko?” Emsu kysyi arasti. Kuu valaisi Emsun kasvoja niin, että Muumipeikko erotti selvästi väsyneet silmäluomet.
”Niin Emsu?”
”Saanko minä tulla kylään Muumitaloon keväällä? Siellä oli niin ihastuttavaa. Ja hillo niin herkullista”, Emsu kysyi hymyillen.
”Totta kai saat”, Muumipeikko lupasi. ”Odotas vaan kun saat maistaa hilloa äidin pannukakkujen kera.”
Emsun tuntosarvet värähtivät. ”Voi enhän minä nyt saa unen päästä kiinni, kun odotan kevättä niin kovasti”, Emsu kihersi ja kipitti viimein ylös puuhun.
”Hyvää yötä Muumipeikko ja Tuutikki”, Emsu huikkasi unisesti pesästään.
”Hyvää yötä Emsu”, Muumipeikko ja Tuutikki sanoivat yhteen ääneen.
Muumipeikko kääntyi katsomaan Tuutikkia. ”No minä taidan kääntyä tästä kotiin.”
Tuutikki nyökkäsi. ”Nuku hyvin Muumipeikko”, hän sanoi hymyillen.
”Samoin”, Muumipeikko sanoi ja heilautti tassuaan ennen kuin kääntyi takaisin Muumitalon suuntaan.
-
Mukavan leppoisa ja lämmin tunnelma tuolla noidan mökissä. Vähemmästäkin tulee raukea olo.
Ja Emsulla on nyt mitä odottaa kevään tullen - vierailua Muumitalolle. :)
-
Fairy tale: Kyllä, nyt uni maistuu hyvin itse kullekin :)
A/N: Yhteisesti iso kiitos kaikille jotka ovat tätä seuranneet, toivottavasti tämä on ilahduttanut hieman joulunodotustanne :) Hyvää ja rauhallista joulua kaikille!
24. Luukku
Muumipeikon ote meinasi lipsua hänen kivutessaan väsyneenä tikapuut ylös huoneeseensa. Hänen silmäluomensa tuntuivat todella raskailta, mutta siitä huolimatta hän kääntyi nojaamaan ikkunan puoleen ennen sen sulkemista. Muumipeikko ojensi kätensä ikkunasta ulos napatakseen lumihiutaleen, mutta taivas oli selvennyt, joten enää ei tietenkään satanut lunta. Hän nosti pienen hyppysellisen lunta ikkunalaudaltaan ja tarkkaili sitä kuononsa yllä. Hän ei ehtinyt erottamaan kuvioita, ennen kuin lumi suli hänen tassulleen ja tipahteli hänen kuonolleen kylminä pisaroina. Ehkä lumihiutaleetkin olivat ujoja, niin kuin päästäiset. Ne sulivat sen takia, kun äkkäsivät, että joku oli napannut ne. Muumipeikko tunnusteli sulanutta lunta tassuissaan ja vilkaisi taivaalle. Kirkas täysikuu valaisi Yksinäisten vuorien yllä miljoonien tähtien seurana.
Se oli ollut mukava seikkailu. Onneksi hän oli jättänyt sänkynsä lämmön ja uskaltanut seikkailla. Hän oli nähnyt Tuutikin ja Aliisan ja saanut vielä uuden ystävän. Lisäksi hän oli saanut auttaa apua tarvitsevia ja kokenut jännittäviä hetkiä tehdessään sen. Nyt hän pystyi nukkumaan hyvillä mielin tietäen, että päästäiset olivat turvassa. Lisäksi hänellä olisi hieno tarina kerrottavaksi muille ystävilleen, kun hän heräisi keväällä.
Pelastusryhmä TEAM. Ehkäpä he kokisivat uuden seikkailun jonain toisena talvena… Muumipeikko huomasi torkahtaneensa seisaallean, joten hän työnsi itsensä irti ikkunasta ja sulki ikkunan.
Muumipeikko kompuroi petinsä suuntaan ja kokeili patjaa peiton alta. Hänen toivomansa lämpö ei ollut säilynyt, mutta hänen sydämensä oli niin täynnä lämpöä, ettei hänellä ollut edes kylmä. Tai ehkä hänen kehonsa valmistautui jo talviunille.
Muumipeikko livahti peiton alle ja sulki silmänsä, eikä hänen tarvinnut odottaa unta kauaa.
Muumipeikko nukkui kevääseen saakka.
-
Viimeinen osa oli sopivan raukea ja rauhallinen. Onnistuneen pelastusoperaation jälkeen voi hyvillä mielin nukkua kevääseen asti.
Kiitos joulukalenterista. Se on kuulunut tiiviinä osana omaan joulunodotukseeni. :)
-
mimamu: ole hyvä vaan ja kiitos itsellesi kommentoinnista :) hyvää joulua!
Fairy tale: kiva että tykkäsit vikasta osasta ja koko kalenterista, kiitos paljon kommenteistasi :) hyvää joulua :)
-
Kiitoksia oikein paljon tästä joulukalenterista. Oli ilo lukea pitkästä aikaa jotain Muumeihin liittyvää. :)
-
RazeMare: Mukavaa että viihdyit tämän parissa :) kiitos kommentistasi!