Nimi: Rajatilassa
Ikäraja: K11
Paritus: Severus/Hermione
Haasteet: Perspektiiviä parittamiseen (opettaja), Teelusikan tunneskaala (kukin osa erikseen)
A/N: Joskus todennäköisesti useampi vuosi sitten FractaAnima yritti suostutella minua kirjoittamaan uuden ficin tällä parituksella. Vastasin luonnollisesti, että missään nimessä en aio sitä tehdä. Joku pieni juttu siitä jäi kuitenkin itämään päähäni, ja, pakko myöntää, ei kovin kauaa sen jälkeen tajusin, että jos kirjoittaisin vielä kyseisellä parituksella, ficin pitäisi tapahtua jossain rajatilassa. Kirjoitin idean ylös ja unohdin sen, mutta viime aikoina se on alkanut kummitella taas päässäni sen verran, että täytyi siirtyä toteutuksen puolelle.
Tästä vielä taustalle sopivaa äänimaisemaa: klik (https://mynoise.net/NoiseMachines/infiniteChoirDroneGenerator.php) tai klik (https://mynoise.net/NoiseMachines/northernLightsDroneGenerator.php).
R A J A T I L A S S A
H Ä M M E N N Y S
Peuran silmät muljahtavat, sen jalat liikkuvat, hän jarruttaa. Sormet puristavat, rystyset muuttuvat valkoisiksi, suu avautuu huutoon, ääntä ei kuulu. Ympäri, ympäri, pää menee sekaisin, liike pysähtyy äkisti. Joku hänen hermopäätteistään herää henkiin, kipu on käsittämätön, kaikki valkenee, puut katoavat ympäriltä, on enää valkoista…
Hän vetää rohisten henkeä. Mitään muuta ääntä ei kuulu kuin hengitys, liian nopea ja huutava. Kaikkialla on pelkkää valkoista. Ei ole muotoja, ei värejä, ei mitään muuta kuin hän.
Hän makaa, vaikka ei ole mitään missä maata. Hän nousee ylös, huomaa oman tumman kätensä. Hänkin on pukeutunut valkoiseen. Hän katsoo alas ja tunnistaa mekon. Hän pitää siitä, hän olisi halunnut käyttää sitä hääpäivänään. Se on huoleton.
Ympärillä on yhä pelkkää valkoista, ikään kuin kaikki olisi sumun peitossa. Hän koskettaa hiuksiaan, harteitaan, vyötäröään, lanteitaan. Kaikki kunnossa, mihinkään ei satu, mutta jokin on silti pielessä. Hän ei saa ajatuksesta kiinni, tuntuu kuin sumu olisi myös hänen päänsä sisällä.
Epäröivä askel, toinen. Hän katselee ympärilleen, odottaa yhä näkevänsä jotakin, vaikka mitään nähtävää ei ole. Hän kävelee tyhjyydessä, mutta hänen askelensa kaikuvat.
”Huhuu?” hän kokeilee hiljaa. ”Haloo? Onko täällä ketään?”
Ketään, ään, ään, ään, kaiku toistaa.
Hän alkaa herätä, askeleet kulkevat nopeammin. Hän ojentaa kädet eteensä, odottaa törmäävänsä esteeseen, mutta mitään ei tule vastaan. Tyhjyys jatkuu jatkumistaan.
”Haloo! HALOO!” hän huutaa uudestaan ja kuuntelee kaikuja. Tuntuu että hän huutaa loputtomasti. ”Missä minä olen?” hän kysyy itseltään, eikä osaa vastata. Hänellä ei ole aavistustakaan.
**
Kun ei ole tilaa, ei ole aikaa, ja silti aika ikään kuin kuluu. Hän kulkee, istuu, kysyy, huutaa, kulkee, makaa ja huutaa taas. Ja sitten hän saa vastauksen.
”On täällä joku.”
Ääni kuulostaa etäisesti tutulta, mutta hän on niin huojentunut kuullessaan edes jotain, että unohtaa tutkia muistojaan äänen alkuperän löytämiseksi.
”Kuka siellä? Missä olet?”
”Olen piilossa, toistaiseksi”, mies vastaa.
”Selvä on”, hän sanoo. ”Mutta puhuisitko minulle silti?”
”Voin minä puhua.”
Hän huokaa. ”Hyvä. Hei vain, tuntematon piilossa pysyjä. Minun nimeni on Hermione Weasley.”
”Tiedän.”
”Tiedät?” Vaikka se on typerää, se tuntuu jopa ihmeellisemmältä kuin tämä paikka.
”Tiedän.”
Hermione odottaa hetken, mutta pidempää selitystä ei tule. Hän istuutuu tottumuksesta: tänne tultuaan hän ei ole tuntenut väsymystä tai tarvetta levätä, mutta tuntuu oikeammalta istuutua, kun aikoo olla samassa paikassa pidemmän aikaa.
”Tiedätkö sinä, mikä tämä paikka on?”
Hermione ehtii jo kuvitella, ettei siihenkään kysymykseen vastata, mutta sitten mies sanoo: ”En tiedä sitä sen enempää kuin sinäkään, mutta minulla on teoria.”
”Entä oletko sinä halukas jakamaan teoriasi minun kanssani?”
”En.”
”Etkö sinä voi kertoa minulle mitään?”
”En minä niin sanonut. Minäkin olen kaivannut puhekumppania.”
”No, mitä sinä sitten voit kertoa minulle?”
”Voin kertoa, että täältä ei pääse pois. Olen yrittänyt kaikkeni; olen ilmeisesti ollut täällä vuosia, eikä mikään ole muuttunut sinä aikana. En pääse eteenpäin enkä taaksepäin, eikä täällä ole mitään, ellei tänne kuvittele.”
”Kuvittele?”
Pienen hetken on taas hiljaista. ”Minä en tiedä, mitä sinä täällä näet. Minä olen joskus puistossa, joskus pienessä mökissä… Tiedän, että joillekin tämä paikka on rautatieasema. Mitä sinä näet?”
”Valkoista, pelkkää valkoista”, hän sanoo äänessään pettymystä.
”Ehkä se muuttuu vielä.”
Taas he ovat hiljaa niin kauan, että Hermione pelkää toisen lähteneen pois. Mutta jos ei ole mitään, voiko lähteä pois? Toisaalta, jos mitään ei ole, miten voi pysyä piilossa?
”Voitko kertoa minulle jotain muuta?” Hermione kysyy.
”Mitä haluat tietää? Mitä voin kertoa, kun mitään ei ole? Ei tuntoa, ei hajua, ei makua, ja niin harvoin mitään kuultavaa tai nähtävää.”
Hermione mutristaa suutaan. Ei tuntoa, se täällä on vikana. Hän koskee käsivarttaan, eikä tunne mitään. Hän ajattelee, että hänen pitäisi hätääntyä, mutta jokin paikassa saa hänet pysymään rauhallisena.
”Miksi me olemme täällä?” hän kysyy, muttei saa enää vastausta.