Finfanfun.fi
Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: Diinuli - 14.10.2018 23:09:37
-
Ficin nimi: Ehkä ensi kerralla
Kirjoittaja: Diinuli
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: snog
Paritus: Bella/Tilia
Varoitukset: seksuaalisesti latautuneita yksisoluisia eläimiä
A/N: Osallistuu haasteeseen Saaga II (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=44929.0)
Ehkä ensi kerralla
Oli kulunut kaksi kuukautta siitä, kun Bella oli kohdannut Tilian; kun hän oli heittäytynyt varvikkoon toivoen, ettei haltijanuorukainen ollut huomannut hänen vakoilleen tätä. Tilia oli kuitenkin ollut lempeä ja ymmärtäväinen. Hän oli kävellyt lammen rannalta koivikon lomaan ja kohteliaasti esitellyt itsensä.
Sen päivän jälkeen ei mikään enää ollut entisellään. Aamuisin Bella ei enää jäänytkään puuhastelemaan veljiensä parissa, vaan suuntasi ihmiskaupungin porteista ulos metsään. Kesä oli pitkä ja lämmin, ja jokaisen päivän hän halusi viettää uuden ystävänsä kanssa.
Metsästyskään ei enää maistunut Bellalle. Tilia oli luonnonlapsi: metsä oli hänen kotinsa, eikä hän halunnut tappaa ketään kotonaan. Tilian sisko ja Bellan veljet metsästivät silloin tällöin tahoillaan, mutta koska moiset puuhat eivät Tiliaa kiinnostaneet, eivät ne enää kiinnostaneet Bellaakaan. Hän oli jo saanut metsältä enemmän kuin oli pyytänyt.
Metsästämisen sijaan Tilia opetti Bellalle kaikenlaista mitä rauhallinen tarkkailija saattoi ympäristöstään oppia: kuinka puut kilpailivat elintilasta, miten aikakaudet olivat muovanneet kallioita, mistä sai vetensä se lampi, jonka äärellä he olivat ensi kertaa kohdanneet. Illan hämärtyessä he katselivat tähtiä, ja Tilia kertoi hänelle paljon sellaista, mitä Bella ei ollut isänsä kirjoista löytänyt. Bella puolestaan toi Tilian lauhkeaan olemukseen toivottua iloa ja pirteyttä, leikkimieltä ja tulisuuttakin. Tosin suuttumaan ei Bella ollut Tiliaa vielä saanut. Epäilemättä sekin päivä joskus koittaisi, mutta ei vielä.
Päiväkausia painostavana jatkunut helle sai metsän viileämmät ja varjoisammat osat tuntumaan erityisen kutsuvilta. Tilia johdatti Bellan pieneen luolaan. Korkea ja kapea suuaukko antoi vielä korkeampaan ja vain vähän suuaukkoa leveämpään holviin. Harmaat kiviseinät olivat paikoitellen sammalen (hämäräsammalta ja pilvijäkälää, tiesi Tilia) peitossa. Luolan pohja oli hienonhienoa vaaleaa hiekkaa (kvartsihiekkaa, mutta sen nyt tiesi Bellakin), ja pohjan keskellä virtasi pieni puro.
”Tule. Katso”, kehotti Tilia, ja Bella kumartui tämän viereen puron ylle. Haltijanuorukaisen sormenpäät siivilöivät puron pohjahiekkaa kevyesti, ja kosketus jätti jälkeensä sinertäviä valopilkkuja.
”Wooou”, äännähti Bella, ”mitä ne ovat?”
”Kokeile itse”, yllytti Tilia vain ihmisystäväänsä. Bella upotti oikean kätensä rystysiä myöten pohjahiekkaan, ja kauhaisi kätensä täyteen kvartsihitusia ja niitä, jotka hohtivat sinisenä. Tilia tarttui Bellaa lempeästi mutta päättäväisesti ranteesta ja ohjasi tämän käden takaisin veden alle. Bella hengähti hämmästyksestä – Tilia ei juuri koskaan koskettanut häntä – ja päästi hengityksen ulos vasta kun haltijakin irrotti otteensa ranteesta.
”Rauhassa”, hän naurahti, ”ei ole tarkoitus tuottaa niille ahdistusta, tervehtiä vain.”
”Mm”, myöntyi Bella ja huljutteli hituset kädestään puroon, ”mutta mitä ne ovat?”
”Sinituikkusia”, kertoi Tilia, mutta jatkoi huomatessaan Bellan odottavan lisätietoa, ”Pieniä eläimiä – urospuolisia, tarkemmin ottaen.”
”Eivätkö heidän naisensa sitten sädehdi ihmeellisesti? Kuten esimerkiksi minun lajini naaraat”, heitti Bella. Hän jaksoi kyllä kiinnostua lähes aiheesta kuin aiheesta, mutta viime päivien painostava ilma oli huventanut hänen keskittymiskykynsä olemattomiin. Tilian ote tuntui yhä jälkituntemuksena hänen ranteellaan.
”Sinä säteilet ihmeellisempää valoa kuin kotitähti konsanaan, mutta sisäisesti”, Tilia myönsi, pitäen silti kiinni totuudenmukaisesta ilmaisusta. ”Nämä urokset vielä odottavat naaraspuolisia tuikkusia. Vaikka naaraat itse eivät loista, saa niiden läsnäolo urokset hehkumaan entistä kirkkaammin.”
”Hmm. Tarkoittaako se siis, että me kiusoittelemme niitä ihan… erityisellä tavalla, kun laitamme kätemme hiekkaan.”
”No, tarkasti ottaen… kyllä”, myönsi Tilia, katse vähän tavallista enemmän maahan luotuna. Tilia ei koskaan punastunut, eikä sitä tässä sinertävässä valossa olisi voinut nähdä jos niin olisi käynytkin, mutta Bella oli melko varma että tämä nolostui. Ja Tilia ei myöskään koskaan nolostunut. Se oli aina Bellan osa. Ihan joka kerta.
He istuivat siinä pehmeässä hiekassa vierekkäin. Hiljainen hetki tuikkusten himmenevässä hohteessa.
”Sinä kiusoittelet minua ihan erityisellä tavalla, aina välillä.” Puhuja oli Tilia. Bellan silmät laajenivat.
”Minä tiesin! Tai siis arvasin”, Bella huudahti, mutta alensi sitten äänensä melkein kuiskaukseksi, ”tai siis toivoin, kuitenkin. En olisi kyllä koskaan uskonut sinun myöntävän.” Bella oli melko tyytyväinen itseensä, ja levenevä virnistys paljasti seikan myös haltijaystävälle.
Tilia oli harkitsevainen luonne. Bella oli toki vanginnut hänen sydänparkansa jo ensikohtaamisella, mutta Tilialla ei ollut minkäänlaista kiirettä muuttaa täysin helppokulkuista ystävyyden metsäniittyä rakastavaisuuden louhikoksi. Tähän hetkeen asti hän ollut aikonutkaan tehdä asian eteen mitään ennen kuin olisi varma. Hän oli ollut aikeissa pysyä siinä määrin tilanteen päällä, että Bellakaan ei arvaisi tehdä mitään arvaamatonta.
Hellepäivät olivat kuitenkin pehmentäneet Tiliankin pään, ja hän antoi periksi, jos vaikka vähäisesti, mutta kuitenkin.
Niin kääntyi Tilia Bellan puoleen ja painoi huulensa tämän huulia vasten.
Bella hämmästyi Tilian aloitteellisuutta vielä äskeistä tuntemuksien tunnustustakin enemmän, mutta ei jäänyt toimettomaksi. Mitä enemmän hän oli viettänyt aikaa Tilian kanssa, mitä useammin ammentanut hänen haltijaviisauttaan tai lempeää sydämen asennettaan, sitä useammilla tavoilla hän oli halunnut tulla osaksi tätä. Tunne oli pakahduttanut häntä jo viikkokausia, eikä hän ollut osannut tehdä muuta kuin nousta joka aamu vuoteestaan ja etsiytyä Tilian seuraan. Nuoresta haltijasta oli nopeasti tullut hänelle sekä paras ystävä että koukuttava portti maailmankaikkeuden saloihin.
Niinpä Tilian huulten kohdatessa hänen omansa, hän tarttui haltijaa lujasti kiinni pitkistä tummista hiuksista ja suuteli kunnolla.
Tilia hämmentyi hieman, kun hänen siveä suukkosensa oli tällä lailla toiselle tasolle tempaistu. Mutta hän halusi tätä – he molemmat halusivat, eikä Tilia voinut muistaa enää yhtään syytä, miksei hän voisi jatkaa. Niinpä suukko piteni ja syveni, he hamusivat nälkäisesti toistensa huulia, tutkiskelivat huolella kielillään toistensa hampaiden kaikkia pestäviä pintoja, kunnes Bellan oli pakko vetää henkeä.
”Wou.” Bella löysi äänensä ensimmäisenä.
”Mitä tapahtui sille pikku suukolle jonka sinulle annoin? Se taisi kuolla ja syntyä uudestaan huuliltasi tuona nälkäisenä saalistajana, joka vastauksesi oli.” Hämmentävää kyllä, Tilia pystyi edelleen muodostamaan jäsenneltyjä lauseita, josko hieman hengästyneitä, mutta silti.
Bellan täytyi korjata asia, joten hän nojautui puolestaan Tilian puoleen ja jatkoi siitä mihin oli jäänyt. Suut nauttivat toistensa tuntemisesta, ja hiljalleen korkeammat älylliset toiminnot kytkeytyivät pois päältä jättäen jäljelle vain tahdon, vaiston ja halun.
Tilia antoi itsensä vaipua selälleen pehmeälle hiekalle Bellan päätyessä tämän päälle etukenoon kumartuneena, jalat nuorukaisen molemmin puolin. He jatkoivat toistensa maistelua. Välillä huulet eksyivät toisen suulta jonnekin: korvanlehdelle, leuan kaarelle, otsallekin – aina kuitenkin palaten takaisin suun lämpöön ja kosteuteen. Bellan kädet nauttivat edelleen Tilian hiuksista; pehmeistä, pitkistä, tummista suortuvista. Tilian kädet kartoittivat Bellan kehoa laajemmin. Lyhyistä vahvoista hiuksista (jotka toivat Tilian mieleen karhun turkin) niskan kaaren kautta selälle ja siitä edelleen vyötärölle vaelsivat haltijan kädet. Hän ei ollut koskaan tehnyt mitään tällaista, paitsi viime aikoina unelmissaan. Nyt se tuntui kuitenkin oikealta. Bellalla oli sellainen vaikutus häneen. Bella oli hänen katalyyttinsa; se, joka herätti hänet eloon. Kuitenkin, kun heidän huulensa erkanivat jälleen, hän ei voinut olla kuiskaamatta raskaan hengityksensä lomasta:
”Mitä me… teemme?”
Bellan oli sulkenut silmänsä kun hän suukotteli kevyesti Tilian kaulaa. Kädet askaroivat jo tämän tunikaa sitovassa vyössä:
”Mmm.. vauvoja..”
Tilia ei tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa. Eihän Bella väärässä ollut. Josko se ei ollut aivan se, mitä Tilia oli kysymyksellään tarkoittanut.
Viimein ja nyt myös viimeisen kerran Tilia päätti antaa kaiken tapahtua. Hänellä olisi kyllä loppuelämänsä aikaa pohdiskella tämän kaiken välillisiä ja välittömiä seuraamuksia. Ei nyt, hän komensi lempeästi itseään ajatuksissaan.
Enempää hän ei olisi ehtinytkään ajatella, sillä Bella oli saanut hänen vyönsä auki, ja samassa luolaan ryntäsi peura.
Tilian silmät olivat auki, joten hän huomasi peuran ensimmäisenä ja reagoi nopeasti. Bella hämmästyi pahemman kerran, kun Tilia pomppasi pystyyn nostaen samalla Bellan suojelevasti taakseen. Peura ei sinänsä ollut vaarallinen eläin, mutta olihan se kookas ja selvästi säikähtänyt itsekin jotain. Se tanssahteli pelästyneenä ympäriinsä siinä suhteellisen pienessä tilassa joka heillä luolassa oli. Tuikkuset syttyivät täyteen loistoonsa ja sininen valo jostain syystä vei peuran niin vahvasti säikähdyksen tuolle puolen, että se putosi polvilleen ja huohotti vain paikoillaan.
Seuraavaksi sisään luolaan karahti ratsu ratsastajineen, jousi jänteellä, kuinkas muuten. Bella oli ensin säikähtänyt, mutta kun hän tajusi tilanteen ja korotti äänensä, se oli korvin kuullen ärsyyntynyt:
”Erik!”
Ratsastaja siristeli silmiään. Vaikka tuikkusten loiste vaikutti pimeään tottuneesta pariskunnasta lähes häikäisevältä, oli se ulkoa tulleen velipojan silmiin kuitenkin vain hieman pimeyttä kirkkaampi.
”Bella? Sinäkö se olet?” Erik tiedusteli.
”Minäpä minä”, totesi Bella närkästyneenä ja ojensi Tilialle vaivihkaa tämän vyön, ”hittojako tänne peuroja ajelet ja itse ryntäät perässä. Oltaisiin voitu jäädä alle!”
”Oletko kunnossa? Mistäs minäkään riistan reittivalinnoista… Wou! Virvahiekkaa. Siistiä!” vaihtoi Erik sujuvasti aihetta.
”Sinituikkuset ovat itse asiassa pieniä eläimiä”, puuttui Tiliakin puheeseen. Hänen äänensä oli yhtä hillitty kuin se oli ollut aiemmin hänen niistä Bellalle luennoidessaan.
”Kas, Tiliakin. Täälläkö se teidän kirjanoppineiden kerho kokoontuukin?” Erik naurahti, hyväntahtoisesti tosin.
”Joo joo, Erik”, sivuutti Bella veljensä naljailun, ”menehän nyt siitä. Et kyllä ammu peuraa tänne.”
”Ei paistia iltasella? Hmh.” Erik oli olevinaan loukkaantunut, Bella saattoi hänet hevosineen ulos luolasta ja Tilia jäi rauhoittelemaan peuraa. Ulos päästyään Erik katsahti pikkusiskoonsa. Olivatko tämän hiukset jotenkin vielä tavanomaistakin enemmän sekaisin? Ehkä vaikutelma johtui vain kiukkuisesta olemuksesta…
Ennen kotimatkaa Bella käväisi vielä luolassa hyvästelemässä Tilian ja kuiskasi vain tämän korvaan, niin että huulet hipaisivat:
”Ensi kertaan sitten.”