Title: Kyllä Lajitteluhattu tietää
Rating: S
Paring: Neville Longbottom/Luna Lovekiva
Summary: Miksi Neville lajiteltiin Rohkelikkoon?
A/N: Tämä on synttärificci Waulishille. Huomasin, että hän ilahduttaa usein synttärisankareita Syntymäpäiväficcitopikissa (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=42215.0) ja ajattelin (toivottavasti) ilahduttaa takaisin. En kirjoita käytännössä koskaan hettiä, joten oon aika ulkona omalta comfort zoneltani, enkä ole koskaan kirjoittanut mitään tällä parituksella. Se kuitenkin kuului päivänsankarin suosikkeihin ja sain siitä tällaisen idean, joten. Hyvää syntymäpäivää Walle <3
KYLLÄ LAJITTELUHATTU TIETÄÄ
Kun Lajitteluhattu ilmoitti ensiluokkalaisten lajitteluseremoniassa Neville Longbottomin kuuluvan Rohkelikkoon, oli Neville itse tipahtaa hämmästyksestä pyllylleen. Neville oli nimittäin aina ollut arka, ujo ja kömpelö poika, kuten hänen hirmuinen isoäitinsä jaksoi aina muistuttaa. Oli ollut suurehko yllätys, että hänet ylipäätään lopulta kutsuttiin Tylypahkaan, saati sitten, että hänet lajiteltiin Rohkelikkoon, samaan tupaan Harry Potterin kanssa!
Vuodet vierivät, eikä Neville ajan kuluessakaan saanut vastausta siihen, mikä hänestä teki Rohkelikon. Hän oli edelleen ujo, ei ehkä niin arka, mutta ehdottomasti yhä kömpelö. Hän ei saanut huippuarvosanoja (paitsi yrttitiedosta), hän ei osannut huispata eikä joutunut erikoisiin seikkailuihin, eikä hän edes uskaltanut sanoa vastaan professori Kalkarokselle (tosin ei uskaltanut kyllä kukaan muukaan). Neville myös tiesi, että hänen ikätoverinsa olivat aivan yhtä hämmästyneitä siitä, miten hän oli Rohkelikkoon päätynyt. Eivät he ehkä miettineet sitä jatkuvasti, mutta välillä oikein kunnolla toheloidessaan Neville huomasi, miten Seamus ja Dean vaihtoivat katseita, Lavender ja Parvati muljauttivat silmiään ja Ron repesi nauruun. Eikä hänen tupatovereidensa reaktiot olleet mitään verrattuna siihen, mitä hän sai kuulla muiden tupien oppilailta, erityisesti Luihuisilta.
Ainoan todellisen ymmärryksen Neville sai ensimmäisinä kouluvuosinaan Hermione Grangerilta ja Harry Potterilta. Kyllä, Harry nauroi joskus Ronin mukana hänen kömpelyydelleen, mutta todellisuudessa Harry oli hänelle aina mukava ja kannustava. Neville mietti usein johtuiko se siitä, että Harry kasvoi (kuuleman mukaan) inhottavilla sukulaisillaan ja oli ennen Tylypahkaan saapumista joutunut itse kiusatuksi. Hermione taas oli heidän vuosikurssinsa, ellei koko Tylypahkan historian, nerokkain oppilas ja hänen apunsa oli Nevillelle täysin korvaamatonta. Hänellä olisi jäänyt moni koe läpäisemättä ilman Hermionen opiskeluniksejä ja hänen läksykuulustelujaan, joista Neville oli tavattoman kiitollinen.
Nevillellä oli kavereita ja hyvänpäiväntuttuja, mutta ei varsinaisesti parasta ystävää, mikä häntä aika-ajoin harmitti. Lähes kaikilla muilla oli se läheisin ystävä, mutta hän oli jäänyt ylimääräiseksi. Eikä hänestä kyllä tuntunutkaan, että kukaan olisi täysin ymmärtänyt häntä. Hän kuitenkin jaksoi uskoa (ja toivoa), että hänkin löytäisi itselleen parhaan ystävän.
* * *
Viidennellä vuosiluokalla Neville sai ensimmäisen konkreettisen todisteen siitä, että hän kenties sittenkin kuului Rohkelikkoon. Harry, Hermione ja Ron perustivat Albuksen kaartin, johon liittyminen oli Nevillen elämän paras päätös. Hän sai tutustua paremmin muihin ja ennen kaikkea hän kehittyi aivan huimasti loitsutaidoissaan. Jos hänen pitäisi arvioida mikä Albuksen kaartin tapaamisissa oli parasta, hän sanoisi että toiseksi parasta oli ehdottomasti se, kun Harry Potter katsoi häntä aidosti ylpeänä sillä hetkellä, kun hän teki täydellisen aseistariisuntaloitsun. Kaikista parasta oli kuitenkin se, että Albuksen kaartissa hän tutustui kunnolla Luna Lovekivaan, josta tuli hänen ensimmäinen läheinen ystävänsä.
Luna oli hyvin erikoinen tyttö ja Nevillen oli myönnettävä, että aluksi hän hieman jännitti toisen seuraa. Luna puhui jatkuvasti narskuista ja kantoi retiisejä korvissaan, mikä oli Nevillen mielestä hassua (joskin myös melko outoa). Luna oli kuitenkin hyvin avoin ja ystävällinen, eikä hän koskaan nauranut Nevillelle. Luna ei nauranut edes silloin, kun Pansy Parkinson taikoi Nevillen kengännauhat solmuun, saaden hänet kompastumaan täpötäydessä eteishallissa professori Kalkaroksen jalkojen juureen ja siitä Neville oli hyvin kiitollinen.
Toisen konkreettisen esimerkin Rohkelikkoudestaan Neville sai, kun loppusodan aikana hän oli tukehtumassa Voldemortin kiroamaan Lajitteluhattuun ja Godric Rohkelikon miekka iski häneltä melkein tajun kankaalle. Siinä hetkessä hän ei kuitenkaan ehtinyt moisesta iloita, sillä hänen päässään pyöri ainoastaan Harryn antama käsky siitä, miten Voldemortin käärme, Nagini, piti saada hengiltä. Niinpä Neville tarttui rubiineilla koristeltuun miekkaan, katkaisi käärmeen kahtia ja pohti samalla, selviäisikö hän hengissä ja ennen kaikkea, selviäisikö Luna hengissä.
* * *
Sodan jälkeen Neville päätti, että oli aika saada se kolmas sulka hattuun, joka viimein todistaisi hänen olevan aito Rohkelikko. Hän ei ollut eläissään pyytänyt tyttöä treffeille, mikä saattoi ehkä kuulostaa oudolta. Olihan hän toki pyytänyt Ginny Weasleyta kanssaan Kolmivelhoturnajaisten aikana järjestettyihin joulutanssiaisiin, mutta siinä ei ollut kyse muusta kuin siitä, että ilman paria olisi ollut noloa mennä (eikä Ginny olisi saanut muuten osallistua lainkaan). Nyt hän ei kuitenkaan ollut enää se kömpelö ja arka poika, vaan jonkin sortin sotasankari, joka oli päättänyt kertoa Luna Lovekivalle, että tunsi tätä kohtaan muutakin kuin ystävyyttä. Tämä oli hänen ultimaattinen rohkeustestinsä, joka viimein todistaisi hänen tupansa oikeaksi. Logiikka ei ehkä ollut kaikista nerokkain, mutta Nevillelle itselleen tämä oli kenties hänen elämänsä tärkein hetki.
Niinpä eräänä perjantai-iltana Neville seisoi Lovekivojen erikoisen kotitalon ovella narsissikimppu käsissään pohtien, voisiko hän vielä huomaamatta kaikkoontua maailman ääriin. Hän ei ollut aivan pohtinut suunnitelmaansa loppuun asti, sillä ainahan olisi mahdollisuus, ettei Luna olisi kotona. Tai mitä jos herra Lovekiva avaisi oven? Neville oli melko varma, että viimeisetkin rohkeuden rippeet katoaisivat sinä samaisena hetkenä.
“Älä liiku”, kuului yhtäkkiä hento ääni Nevillen korvan juuresta, “minusta tuntuu, että sinua kiertää lauma narskuja.”
Neville huomasi vapauttavansa hengityksensä, jota ei ollut edes tajunnut pidättelevänsä. Hän kääntyi katsomaan iloisesti hymyilevää Lunaa, jonka vaaleat hiukset olivat rennosti palmikoilla, jonka roikkuivat tutut retiisit ja jonka kasvot olivat hiestä ja mullasta likaiset. Neville ei ollut koskaan nähnyt mitään kauniimpaa.
“Narsissit ehkä houkuttelivat niitä”, Luna jatkoi hymyillen. “Ovatko ne sinulla houkuttimena?”
Neville huomasi heräävänsä transsistaan ja pudisti päätään punastuen.
“Minäkyllätoinnesinulle”, hän sopersi ja ojensi kimpun Lunalle. Samaan hengenvetoon hän jatkoi (vaikka tunsi pyörtyvänsä pian hapenpuutteeseen), “minäajattelinettähaluaisitkosinälähteäminunkanssaniulos?”
Luna näytti hetken pohdiskelevan asiaa, sillä hänen otsansa rypistyi ja kulmansa menivät mutkalle. Nevillen teki mieli potkaista itseään. Tämä oli alunperinkin ollut typerä ajatus ja nyt Luna oli tuskin saanut edes selvää hänen änkytyksestään. Neville ehti jo harkita juoksevansa karkuun, kun Luna yhtäkkiä puhui.
“Hassu kysymys, miksen minä haluaisi lähteä poikaystäväni kanssa ulos?”
“Minä ajattelin vain kysyä, ei sinun tarvit - mitä?” Neville katsoi Lunaa silmät pyöreinä.
“Niin, minä ajattelin että koska sinä pidät minusta ja minä tietysti pidän sinusta, että sinä olet minun poikaystäväni. Ja koska olet minun poikaystäväni, niin tottakai minä haluan lähteä sinun kanssasi ulos. Mutta minun täytyy kyllä ensin viedä nämä pyydystämäni limpit sisälle ja vaihtaa mekko. Haluatko tulla sisälle odottamaan? Isäni haluaa ehdottomasti tavata minun poikaystäväni, olen puhunut sinusta hänelle koko kesän! Hän innostui erityisesti kun kerroin, että sinä surmasit Voldemortin käärmeen, vaikka toisaalta harmi kyllä, sen myrkystä olisi isän mukaan saanut valmistettua aivan erikoisen mahtavia amuletteja!”
Niinpä Neville joutui vielä odottamaan kolmatta merkkiä siitä, että hän todella oli Rohkelikko, mutta se oli lopulta sen arvoista. Nimittäin viisi vuotta myöhemmin hän sai kerralla merkit kolme, neljä ja viisi. Ensin hän kosi tyttöystäväänsä Luna Lovekivaa, joka vastasi kyllä (tai oikeastaan hän vastasi “miksen minä haluaisi naimisiin poikaystäväni kanssa?”). Sen jälkeen hänet valittiin sekä yrttitiedon professoriksi että Rohkelikon tuvanjohtajaksi Tylypahkaan ja vielä samana iltana hän pystyi olemaan Pyhän Mungon synnytyssalissa pyörtymättä, kun hänen tuleva vaimonsa synnytti heidän esikoistyttärensä. "Ja jos nämä asiat eivät todista minun olevan Rohkelikko", Neville huomasi ajattelevansa, "niin sitten ei mikään."