Haluan kiittää Lunalottaa, intohimoisinta ihailijaani ja eteenpäin potkijaani.
Koska en saanut syntymäpäivätekstiäsi koskaan aloitettua, säästän idean ensivuoteen, ja kehotan nauttimaan myöhäisenä huomionosoituksena tästä sarjasta, jonka loppu on yhtä epäselvä vain usva valkean hangen yllä.Kiitos, tämä kelpaa oikein hyvin ja haluan jopa täyttää 21 että saan nähdä mitä olit mulle keksiny :D
Aala opettelee elämään ilman ääntään.MITÄ? Kai Aala nyt puhua saa? Vai jäikö multa jotain huomaamatta ja siltä leikattiin kieli pois :o
Hän ei ole hajonnut vielä(kään), vaikka tunteet Aalan sisällä pyörivät, hiipuvat ja taas kasvavat, sekä muuttavat muotoaan ja väriään kuten revontuletLainaanpa taas yhden suosikkikohtani, tämä on mielettömän kauniisti muotoiltu. <3 Kiitos, jään odottamaan jatkoa! Ja ai niin, tykkään tosi paljon tämän raapalesarjan nimestä ja siitä miten se jatkaa edellisen teemaa!
Aamu on vielä syvää sinistä, mikä värjää kalpeat kädetkin. Hän kulkee varovasti jyrkälle töyräälle, etsii tukevan kohdan ja kurottautuu ottamaan vettä. Hän pirskottelee sitä kasvoilleen, jääkylmää ja raikasta. Horisontissa kuultaa vaaleampaa väriä, tähdet hiipuvat tulevan valon tieltä.Tämä sinun kuvailusi, oi että, rakastan! Viimeinen lause eritoten on kaunis. <3
Elvarin katseessa on suloista lämpöä joka saa Aalan vatsan pehmeäksi. Hän on hölmö ja tietää sen, mutta suukottaa hymyillen Elvarin huulia.<3 Oi että, olipa kaikin puolin ihana osa! Miten Elvar on aina vain Aalan tukena ja ymmärtää tätä sanoittakin - hyvä kuulla muuten, ettei puhekyky ole taianomaisesti palaamassa. Ilmankin on mahdollista pärjätä, kunhan siihen vain sopeutuu ja oppii. Hienoa, että Aala pääsi näyttämään osaamistaan kyläläisille ja auttamaan kuten hän on entisessä elämässään tottunut. Tästä uusimmasta raapaleesta jäi erittäin hyvä mieli, varsinkin kun aiemmin oli väliin niin alakuloista. Seesteisyys ja muu tuntuvat siten entistä palkitsevimmilta, vaikka toki vaikeuksiakin saattaa tulla vielä vastaan. Kiitos jatkosta! :)
“Niin minäkin sinua. Tule”, Elvar sanoo ja avaa oven.
“Minä olen aika lähellä onnellista nyt”, Elvar naurahtaa halatessaan häntä.<3 Surullisen draaman jälkeen tällaisesta onnesta oli ihana lukea - pidin myös todella paljon viimeisestä raapaleesta ja siitä että Elvar vuoli Aalalle puukon. Jotenkin näille kahdelle ominaista välittämistä. Kaikki on nyt niin hyvin, että vähän hermostuttaa, mitä on luvassa seuraavaksi - tuleeko uusi shamaani sotkemaan kuvioita? Joka tapauksessa, kiitos jälleen! :)
Aala suukottaa Elvaria suupieleen, olo on kevyempi ja lämpimämpi jälleen. Hän ei ajattele liikaa, levottomuus pysyy poissa. Aalakin on onnellinen.
Olkapää on venähtänyt, tyytyväiseltäkö hänen pitäisi näyttää? Aala pyörittää päätään, joskus Elvar on ihan hölmö. Mutta rakas, onnekseen.<3 <3 Oi että, kylläpä tarjoilit ihanaa tunnelmointia lauantai-illan iloksi! En edes tiedä mitä sanoisin näistä uusista osissa, paitsi että rakastin kaikkea niissä. Aala katsoo Elvaria silmiin niin pitkään, että toinen ymmärtää riisua loppuun, äää, ja kaikki sen jälkeinen! Paljas iho ja jännite ja jotakin rauhoittavaa kaipaava Aala. Ihanaa, että Elvar sai myös viimein tukanleikkuunsa. :') Ei aina tarvitse olla tapahtumassa suuria, varsinkin kun tunnepuolella on meneillään vaikka mitä, kuten sanoit. Kiitos hirmuisen paljon näistä uusista osista!
Katseet tarttuvat kiinni toisiinsa. Aala hengittää oudon pinnallisesti, typerä sydän hakkaa hakkaa hakkaa ja Elvar vetää Aalan itseensä kiinni. Hän tuntee paljaan ihon sormiensa alla, huulet omiaan vasten. Aala ei saa ajatuksiaan kasaan, vastaa vain suudelmaan asettaen kätensä Elvarin paljaalle selälle. Iho on kuuma, karvat kutittavat kämmenpohjaa.Saat aina kerrottua hirmu paljon suhteellisen vähällä. Jo tuo katseet tarttuivat kiinni toisiinsa, siinä yksin välittyy niin hyvin se keskinäinen vetovoima ja ja. Hyvä kuitenkin myös, ettei tarvitse olla kiire. Kiitos jälleen jatkosta! <3
“Minä taidan olla rakastunut.”Ihanaa, että myös Idunna vaikuttaa löytäneen jonkun, toivottavasti tämä Mijé tullaan tapaamaan jossakin vaiheessa. En pistäisi myöskään pahakseni extra-osaa tahi vastaavaa Idunnan näkökulmasta tältä osin, jos inpiraatio sattuu iskemään. :) Oli kieltämättä surullista, että Idunna tuolla tavoin hermoili Lumaen reaktiota menneisyyden takia. Hän ehdottomasti ansaitsee onnensa, jospa kaikki sujuu siis hyvin. Ja onneksi hän sai kerrottua Aalalle asiasta. Kiitos paljon uusista osista!
Aala saa nyökättyä, ja pyyhkäisee uuden kyyneleen pois poskeltaan. Idunna puhelee hänelle hiljaa sitä sun tätä, täyttääkseen hiljaisuutta joka on asettunut raskaana Aalan ylle.Minä niin tykkään näistä Aalan ja Idunnan yhteisistä hetkistä aina vain. Tuo miten Idunna on vakuuttunut, ettei sydänsuruisen pidä nukkua yksin. <3 Ehdin hetken jo säikähtää, mikä Idunnan uutinen on, mutta kyseessä olikin hieno sellainen! Aalan ristiriitainen suru asiasta oli kyllä sydäntäsärkevää, varsinkin kun tilanne on nyt muutenkin niin kipeä. Olit kuvannut todella hienosti sen tunteen, kun tahtoisi nukkua muun maailman mukana muttei pysty. Olin todella ylpeä Aalasta, kun hän ei turvautunut Naaliin, se olisi varmasti ollut nyt houkuttelevampaa kuin milloinkaan. Ja sitten Elvar, sanomassa moista, onneksi! Toivottavasti hän ja Aala kykenevät kommunikoimaan kaiken selväksi, tämä tuntuu ainakin askeleelta parempaan suuntaan. Jatkoa odotellen, etenkin moisen cliffhangerin jälkeen, heh.
”Koska hänen viimeiset sanansa olivat minä rakastan sinua.” Elvar sanoo.<3 Tämä kohta on ehdottomasti yksi suosikkejani koko tästä tarinasta. Mietinkin jo, että Aalan on kohdattava Iivel ennen pitkää uudelleen, mutta onneksi hänen ei tarvinnut tehdä sitä yksin. Muutenkin tästä näki, että asetelma on selvästi muuttunut hiukan nyt, kun Elvar on tietoinen Aalan menneisyydestä. Iivelin käytöksestä vaikuttaa välittyvän, että hänkin on asiasta tietoinen - mitäköhän hän nyt entistä katkerampana ja epätoivoisempana aikoo tehdä, oivoi. Oli mukava saada jatkoa, kiitos paljon näistä osista. :)
Ei Aalasta ole tekemään sitä, ei maksamaan tätä hintaa, ei hän selviä -
Naali vikisee.
Sydän särkien Aala kyykistyy ja upottaa sormensa pehmeään turkkiin, tuntien viimeistä kertaa tutun, levottoman sykkeen. Kun hänen otteensa heltiää napakettu juoksee pois, kuin ei koskaan olisi vankina ollutkaan.
Ja lienee niin, että ne hetket vahvistavat Aalaa enemmäin kuin Naalin tarjoama valheellinen suoja.Ihanaa, että Aala pystyy luopumisen ja kaikkien vaikeitten hetkien jälkeen tuntemaan nimenomaan näin. Aala/Elvar-hetket olivat näissä osissa luonnollisesti myös <3 <3. Olen tästä sanonut kaiketi ennenkin, mutta aa, miten paljon tunnetta voikaan mahtua kahteen 200 sanan osaan! Ihailen. :)
”Sinulla ei ole aavitustakaan miltä tuo katse saa sinut näyttämään”, Elvar mutisee hänen korvaansa.Sattuneesta syystä tämä oli yksi suosikkikohtani myös. :D Mukavaa, että jatkoa saatiin näin pian, kiitos!
Illalla tämä kuitenkin kietoo kätensä Aalan vyötärölle hellästi, sanoo hyvää yötä ja jättää ne paikoilleen. Aalan tekisi mieli suudella, mutta hänkin tyytyy hengittämään Elvarin tuoksua. Siinäkin on osansa kesästä, joka ympäröi heitä kaikkialta.Aa, tämä oli aivan hirmuisen kaunis kohta. <3 Tykkäsin tuossa osassa 116. myös sitä, miten Aala mietti heidän kolmikkoaan ja kuinka paljon kukin on muuttunut. He ovat kokeneet yhdessä paljon, ja on tosi hienoa, että he ovat nyt tässä pisteessä. Ja nämä kaksi uusinta osaa! Aala jos kuka ansaitsee onnensa, joten ihanaa, että hänen toiveensa viimein toteutuu, kaikkien uhrauksien ja kivun jälkeen. Hänen ajatuksensa äidistään ja omasta lapsuudestaan tekivät silti kieltämättä surulliseksi, samoin kuin se, mitä hän pohti shamaanin-rooliaan: Aala oli vain tahtonut oppia auttamaan. Mutta onneksi voi luottaa siihen, että tällaisessa tilanteessa Elvar osaa löytää oikeat sanat ja auttaa löytämään valoisan puolen. Näiden kahden onnesta lukeminen on kyllä aina niin ilahduttavaa. <3 Viimeinen kappale oli myös äärimmäisen kauniisti kirjoitettu, maininta talvesta eritoten. Kiitos!
Älkää viekö häntä minulta. Ei vielä, en ole valmis vieläkään. Älkää viekö häntä minulta.:'( No niin tapahtuu, et selvästikään aio päästää meitä lukijoita helpolla lopun kynnyksellä! Lumaen reaktio ilahdutti paljon, mutta Iivel oli jälleen huolestuttavasti oma itsensä, ja sitten tuo Elvarin sairastuminen... On niin hänenlaistaan vakuutella, että kaikki on hyvin, jottei Aala vain huolestuisi. Vaikka toki tahtoisin kaiken olevan näille kahdelle vastedes aina silkkaa onnea ja auringonpaistetta aiempien koettelemusten jälkeen, sairaus oli minusta hyvä muistutus siitä, että tämän tarinan maailma on loppujen lopuksi karu, eikä se pahemmin tunne armoa. Toivottavasti lopputulema on silti onnellinen.
”Sinä olet paitsi kälyni, myös vaimoni rakkain ystävä. Me pidämme toisistamme huolta.”<3 Aalan tapauksessa ei tunnu ollenkaan pieneltä asialta, että hän ajattelee näin, ja toivon edelleen hartaasti että se vastoinkäymisistä huolimatta toteutuu. Viimeisimmän osan cliffhanger ei varsinaisesti huojentanut vielä mieltäni, oi voi. Jännityksellä odotan jälleen jatkoa!
Aala nyökkää kiitollisena ja kääntyy ympäri, jotta Mijé ei näkisi hänen huultensa vapisevan. Muutaman askeleen päästä poskelle vierähtää jo ensimmäinen kyynel.
Me pidämme toisistamme huolta.
Ehkä tästä paikasta voisikin tulla heille koti.
Aala ei ole varma, mitä kaikkea hän oikein itkee – ehkä sitä, että on nyt ainoa perheestään, ehkä vääriä valintojaan, äitiään, shamaanien taakkaa ja yksinäisyyttä, ehkä pitkäsääristä pörrötukkaista pikkuveljeään jota ei ole ollut enää olemassa aikoihin. Tai sitten kaikkea tätä.Etenkin tuo maininta pitkäsäärisestä, pörrötukkaisesta pikkuveljestä kosketti, koska tajusin sitä lukiessani, että olin vaivihkaa elätellyt haurasta toivoa, että jollain tapaa sisarukset onnistuisivat korjaamaan välinsä. Mutta, ei se aina mene niin, ja kuten Aalakin toteaa, hänen muistojensa veljeä ei ole ollut enää aikoihin. Onneksi Aalalla ja Elvarilla on toisensa ja kasvava perheensä; ehkä kaikki viimein tämän jälkeen helpottuu, kuten Elvarkin hiukan mustanpuhuvasti toteaa. On ainakin lohdullista että molempien päässä alkaa pimetä yhtä matkaa. Tälle oli pakko naurahtaa ääneen. :D'
Lopulta hän liikahtaa varovasti ja nojautuu paremmin Elvarin rintaa vasten. Tämän sormet piirtävät kiekuroita hänen vatsalleen. He huokaisevat yhdessä.<3 Edelleen toivon tälle kolmikolle hartaasti silkkaa onnea ja auringonpaistetta aiempien koettelemusten jälkeen. Kiitos paljon uusista osista!
Kun Lumae ja Idunna saavat tietää asiasta, Aala huomaa äkkiä kodissaan pyörähtelevän päivän mittaan väkeä minkäkin asian varjolla. Mijè käy vaihtamassa pari sanaa Elvarin kanssa ja kantaa ohimennen vesisaavin täyteen. Lumae tuo Aalalle lapsiensa pieniksi jääneitä nuttuja. Idunna tuo tossuja, auttaa ompelemaan turkiksesta kantopussin ja äkkiä heillä on hänen lähtiessään myös padallinen kuumaa lihalientä.♥ Kertoo jälleen paljon siitä, miten Aalan epäilyksistä huolimatta he ovat kuitenkin Elvarin kanssa ihan todella asettuneet kylään ja selvästi osa sen yhteisöä, että heistä pidetään hädän hetkellä huolta. Toivon todella, että kaikki käy vielä parhain päin. Kiitos paljon jatkosta! :)
”Sinä pärjäsit hienosti Aala. Olen aina tiennyt että olet vahvempi kuin miltä näytät.”Näinpä juuri, tämä on todistettu tämän tarinan aikana kerta toisensa jälkeen. ♥ Kiitos paljon nopeasta jatkosta! :)
Idunna lähtee viimeisenä, suukottaa Aalan otsaa ja käskee lepäämään.Kiitos jälleen jatkosta, ilahduttavaa että näitä uusia osia on tullut näin tiuhaan. :)
Tämä on heidän kotinsa, tämä kylä ja sen ihmiset. Vaikka Aala tarkkaileekin huolissaan Elvarista yskän merkkejä ja lapsestaan melkein kaikkea, hengitystäkin, hän on mahdottoman onnellinen. He kutsuvat tyttöä Soljaksi, sillä nimi liukuu Elvarin kieleltä yhtä lempeästi kuin Aala.Solja on aivan ihana nimi, pidin tuosta viimeisestä virkkeestä todella paljon! ♥ Hienoa myös nähdä Aala onnellisena tällä tavoin, vaikka Elvarin sairaus ymmärettävästi vielä vaivaa. Menneisyys palasi todellakin jälleen takaisin kummittelemaan, mutta onneksi tulija oli tällä kertaa kuitenkin suhteellisen mieluisa, vaikkei Joret ilmeisestikään ole erityisen helpolla asialla Aalan ja Elvarin luo saapunut. Oivoi, mitähän näihin loppuihin osiin vielä ehtiikään mahtua, jotenkin en ole vielä ollenkaan sisäistänyt, että tämä pian loppuu. Kiitos taasen osista! :)
”Kai tämä sopii sinulle? Minä tiedän että rajat ovat sinulle tärkeitä, mutta Joretilla ei ole oikein ketään muuta jonka puoleen kääntyä. Ja minä uskon todella että sinä osaat auttaa Heldeä.”Olen sanonut tästä ennenkin, mutta on aina tosi ilahduttavaa nähdä, miten hyvin Aala ja Elvar ovat oppineet toisiaan lukemaan. ♥ Kiitos paljon uusista osista! :)
Elvarin ääni on lempeä, mutta hieman varovainen. Aala kääntyy ympäri hymy kasvoillaan ja heilauttaa kättään, mutta Elvar ottaa hänen leuastaan kiinni.
”Eikö meidän pitänyt olla ohi tuosta?” mies kuiskaa hieman karheasti.
Aala huokaa lannistuneena ja painautuu Elvarin rintaa vasten. Vasta hengiteltyään Aala vetäytyy hieman ja painaa kätensä kaulalleen hetkeksi, puristaa sormensa nyrkkiin ja jättää sen lepäämään soliskuopalleen.
”Minuakin pelottaa”, Elvar kuiskaa, ”mutta me tulemme pärjäämään hyvin.”
Sitten Idunna alkaa muistella menneitä ja Aala upottautuu iloiseen kerrontaan, missä ei ole Neuvoston heittämää varjoa tai Idunnan määräilevää äitiä. Ei edes kaunaa, vaikka Aala ei olekaan varma miten tämä pystyy siihen. Olihan Aalallakin kylässä hyviä hetkiä, joten ehkä hänkin vielä joskus muistelee niitä ilman kipua.Tämä kohta ja Idunnan raskaus ilahduttivat nekin suuresti, tämä kaksikko ja Elvar ovat kyllä kaikkien vaikeuksien jälkeen ansainneet kohdalleen osuvat hyvät asiat. Toivon, että näin tulee jatkumaan myös viimeisissä osissa. Kiitos jälleen! Jään odottamaan päätösraapaleita haikeana. :)
On kirkas kevätyö, ja Aala on juuri todennut tähtien asennosta viimeisenkin talven häiveen taittuvan pian pois. Porot ja metsäpeurat vasovat, hanki häviää maahan ja luonto herää horroksestaan. Pian revontulten tanssia ei enää näe.
Aala varvistaa suutelemaan Elvaria, hengähtäen yllättyneenä tämän painaessa hänet ulkoseinää vasten. Kuuranpeittämä hirsi on kylmä hänen selkänsä takana, eristävää turvetta varmaan pitäisi lisätä. Elvarin suu on kuitenkin lämmin, samoin kun tämän kädet hänen lantiollaan.