Nimi: Ketunleipiä haudalla
Kirjoittaja: Odo
Vastuunvapaus: Kaikki on omaa käsialaani.
Genre: draama, angst, fantasia
Ikäraja: Sallittu
A/N: Tämän oli tarkoitus osallistua Genreblenderiin, mutta tässä ei taidettu tarpeeksi blendata kahta genreä ja sitten se jäi. Nyt päätin kuitenkin julkaista tämän Finissä. Tämä kuuluu samaan muodonmuuttajien maailmaan Yön kulkija (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=40398.0)-sarjan (K11) kanssa. Tämä tosin sijoittuu aikaan ennen tuota. Palautetta otetaan vastaan!
Ketunleipiä haudalla
Kuuletko tuulen kuiskauksen? Se on luonnon jylhien voimien loppumaton kutsu, anna sen tahdon johdattaa sinua. Vapauta sielusi, sisimpäsi todellinen muoto, ja juokse Sutena kanssani.
Kuumia kesäpäiviä, metsään kätkettyjä salaisuuksia. Se kesä meni liian nopeasti, liian lujaa, kun Susi löysi Ketun sydämen ja tarttui hampaillaan kiinni tätä korvanlehdestä ja yllytti leikkiin, jossa pienempi osoitti oveluutensa. Kaksi petoa juoksivat rinta rinnan läpi metsien, yli kallioiden ja joivat samasta joesta, jossa hopeakyljet kilpailivat toisiaan vastaan kohti yläjuoksua. Ne olivat kuin he, liian levottomia pysähtymään, kun olivat nähneet mitä he todellisuudessa olivat. Muodonmuuttajia kumpikin, eksyneitä sieluja, etsimässä vapautta. Ihmiskehoissaan he nauroivat, tunsivat lämmön hehkun tummista kallioista, ja söivät ketunleipiä. Toinen nauroi, ettei Kettu koskaan tavoistaan pääsisi, ja talletti päiväkirjansa väliin kuivatun valkoisen kukan muistoksi menneestä kesästä syksyn viiman puhaltaessa pohjoisesta.
Punaturkkinen ei antanut viileyden estää ja vetovoimallaan veti tähtivöiden alla Suden kirmaamaan kanssaan neulasten tuoksuisiin metsiin ja nauttimaan ainoasta oikeasta elämästä, sillä ihmiselämä oli liian raskas, ahdistavan ilmapiirin häkki ja vankila, joka ei antanut pedolle tilaa. Pikkulinnun hampaissa raksuvat luut ja maistuva liha veivät voiton aterioista, joilla tarjottiin aina perunaa, toisen saadessa hitaasti kypsytettyä lammasta ja etelänmaiden porkkanoita, makeampia kuin heidän maissaan viljeltävät. Siellä lammaspöydän ääressä kuitenkin lausuttiin vaatimuksia, pöytätapoja, kunniaa jatkaa sukua eikä Susi halunnut. Ei ollut halunnut koskaan, sillä hänen sydämensä kuului Ketulle ja luonnon voimille, joille Kettu oli antanut periksi jo vuosia sitten.
Talven tullessa Kettu kieri kinoksissa, antoi turkkiinsa takertua lumipaakkuja, mutta pysähtyi matkalla kohti jäälampea huomatessaan Suden kehon väreilevän, kuin pelosta ja ikävästä. Ketun vaistot kareilivat epävarmoina ja vetivät hänet kauemmaksi, Suden palatessa ihmiskehoonsa, alastomana, kipeänä vastuusta ja ennen kaikkea raskaasta tulevaisuudesta. Susityttö lähti, jättäen Ketun, joka ei osannut lähestyä ihmishahmoista seuralaistaan enää kuten ennen. Turkin alla jyskytti pakovietti ja niin mustat käpälät veivät hänet kauas ja aina vain kauemmas, Suden jättäessä nahkansa siihen metsään, jota Kettu oli kutsunut heidän yhteiseksi kodikseen.
Suden sisältä oli kasvanut ulos nainen, aikuinen, jonka piti ottaa paikkansa illallispöydän päädyssä ja kestitä vieraita. Jättää Kettu metsiin ja huokaista toivoen, että velvollisuudet hellittäisivät. Unohtaa Susi, joka halusi niin kovasti vapaaksi ja riepoi hänen sieluaan ja sydäntään, mutta mieli oli vahvempi ja piti Suden häkissä. Kettua ei enää näkynyt sinä talvena, ei punaturkkisena, ei ihmistyttönä joka pian saavuttaisi myös aikuisuuden väistämättömän kynnyksen kesän koittaessa.
Meni kauan, koko talvi, kevätkin kun Susi vihdoin puri kahleensa poikki ja jätti illallispöydät taakseen ja juoksi ulvoen metsään etsimään oikeaa kumppaniaan, ei sitä miestä, jolle hänet oli kihlattu. Muodonmuutos repi ja vavisutti kehoa, sai sen särkemään ja itkemään kykenemättömät silmät rähmimään. Ketun ruumis oli vain punaa sammalmätteiden välissä, laukauksesta rikkonaisena. Rikin katku tahrasi kyyneleet, joita peto ei kyennyt vuodattamaan.
Syksyn otettua paikkansa pohjoisessa, aikaa on kulunut jo kauan, sillä sehän oli vasta varhaista kesää, kun Kettu oli siirtynyt paremmille metsästysmaille. Suurempiin lehvikkoihin, loputtomiin asti virtaavien jokien, ja metsän Jumalien maahan. Nyt nainen oli yksin, seisoessaan siinä hautakummun äärellä, katsomassa kiveä johon edes nimeä ei oltu kaivarrettu. Tytön nimi oli vain harvojen vieraiden kuiskaus, ei mitään pysyvää sillä punaturkkisella metsän olennolla ei ollut nimeä. Se vain oli, yhtä luonnon kanssa, ja turkissaan vapaa rahvaan ihmisnimen kahleista. Susi ei päässyt pakoon ihmiskehonsa nimeä, vaikka olikin pyristellyt sitä vastaan kesän ollessa kuumimmillaan. Naisen laskeutuessa polvilleen haudan juureen hän itki kyyneleet, joita hänen sisimpänsä valkoturkkinen peto ei osannut itkeä suden silmillään.
Ja kyyneleistä kasvoi ketunleipiä haudalle, niitä valkoisia kukkia, joita oli piilotettu päiväkirjan kermanvaaleiden sivujen väliin kuivattuina ja ne merkitsivät Ketun todella löytäneen rauhan ja viimeisen vapauden. He eivät olleet olleet vain kaksi tyttöä, he olivat olleet Susi ja Kettu, villejä ja täynnä elämää, joka nyt oli karannut molemmista liian yllättäen. Ketun henki oli jo vaeltanut mullan syleilystä niin kauas, etteivät edes Suden vahvat tassut jaksaisi sinne asti viedä, puhumattakaan naisen uupuneista ja särkevistä jaloista.
Sudensieluinen oli kuollut sisältä päin, mutta ihmisillä ei ollut mahdollisuutta astua Jumalien ikiaikaisiin metsiin ja saada vapauden tuomaa rauhaa levottomalle sydämelle. Valkoisten kukkien terälehdille kohonneet aamukasteen kyyneleet muistuttivat, miten ihmiskehossaan tyttö oli nauranut ja haukannut vihreän lehden kielensä päälle, painanut suudelman Susitytön huulille. Sanonut ettei heidän aikansa loppuisi koskaan, jos he eivät riisuisi turkkejaan enää sen päivän jälkeen. Mutta kuolema oli petollisempi, ja Susi oli luopunut turkistaan routayönä, eikä ketunleipiä enää ollut syömässä kukaan. Valkoiset kukat saivat lehtineen kukkia hautakummulla, jonka syksyn lehdet pian peittäisivät.
Suden ulvonta oli kaipausta ja viimeiset jäähyväiset, kohti loputonta synkkyyttä, sillä ilman Kettua ei ollut mitään.