-
Title: Jääkukat
Author: senna
Genre: drama, romance
Rating: K11
Pairing: Bellatrix/OFC(Ina), OFC(Ina)/Rabastan, Bellatrix/Rodolphus ja mahdollisesti muitakin mainintoja
Disclaimer: Kaikki, minkä tunnistatte Rowlingille kuuluvaksi, on hänen. Minä omistan Inan, muutaman muun hahmon, mielikuvitukseni ja liian vähän aikaa kirjoittamiseen.
Description: Joulukuu on saapunut ja tuonut mukanaan valmistelut keskitalven juhlaan. Joulun kuuluisi olla rauhoittumisen aikaa, mutta voiko se olla sitä, kun täytyy valmistella juhlia, ostaa lahjat ja koristella koti joulukuntoon? Tuleeko kaikki valmiiksi ajallaan vai vietetäänkö kodeissa unettomia öitä? Piparin tuoksua, lumisia päiviä, lämmintä tunnelmaa ja joulun taikaa.
Quote: ”Ethän toki tahdo joulun henkien vihoja niskoillesi?”
Warnings: mainintoja itsetuhoisuudesta, väkivallasta ja seksistä, alkoholin (maltillista) käyttöä
A/N: Lähestyvän joulun kunniaksi teki mieli kirjoittaa siirappista jouluhöttöä kalenterin muotoon. Paitsi että minä ja siirappihöttö emme sovi yhteen, joten tästä tuli kaikkea muuta. Ficin nimi on lähtöisin samannimisestä kappaleesta, jota laulaa Suvi Teräsniska. Jääkukkien ohella minua inspiroivat monet muut joulu- ja talviaiheiset laulut, joista yksi on aina toiminut yhden osan inspiraatiokappaleena. Niistä jokainen on aina linkitetty kyseisen osan alkuun, jotta voitte kuunnella niitä (tai olla kuuntelematta). Tästä piti tulla ficlet-sarja, mutta käsissäni teksti paisui ”hieman”, joten tämä päättikin sitten muodostua oneshot-saagaksi. Oneshotit (toivottavasti) toimivat yksinäänkin, mutta yhdessä muodostavat kokonaisuuden.
Jääkukat on spinoff rakkaimmalleni Minne tuuli kuljettaa (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=24142.0) [K11] sekä sen jälkeläiselle Minne tuuli kuljettaa II: Vapaa (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33388.0) [K15], mutta uskoisin tämän toimivan, vaikkei noita olisi lukenutkaan. Jääkukat sijoittuu jälkimmäisen ficin aikaan.
Omistan tämän teille, Natte ja Lumille, olette rakkaita ♥
Ja taianomaista joulun odotusta kaikille.
Challenges: FF50:een sanalla 006. Viikot. Joulumieltä-haaste.
Joulukuun ensimmäinen (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg829578#msg829578)
Joulukuun toinen (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg829672#msg829672)
Joulukuun kolmas (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg829811#msg829811)
Joulukuun neljäs (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg829918#msg829918)
Joulukuun viides (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg829996#msg829996)
Joulukuun kuudes (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg830110#msg830110)
Joulukuun seitsemäs (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg830240#msg830240)
Joulukuun kahdeksas (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg830451#msg830451)
Joulukuun yhdeksäs (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg830553#msg830553)
Joulukuun kymmenes (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg830708#msg830708)
Joulukuun yhdestoista (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg830853#msg830853)
Joulukuun kahdestoista (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg831017#msg831017)
Joulukuun kolmastoista (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg831189#msg831189)
Joulukuun neljästoista (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg831304#msg831304)
Joulukuun viidestoista (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg831410#msg831410)
Joulukuun kuudestoista (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg831482#msg831482)
Joulukuun seitsemästoista (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg831539#msg831539)
Joulukuun kahdeksastoista (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg831618#msg831618)
Joulukuun yhdeksästoista (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg831694#msg831694)
Joulukuun kahdeskymmenes (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg831763#msg831763)
Joulukuun kahdeskymmenesensimmäinen (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg831835#msg831835)
Joulukuun kahdeskymmenestoinen (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg831941#msg831941)
Joulukuun kahdeskymmeneskolmas (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg832005#msg832005)
Joulukuun kahdeskymmenesneljäs (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg832079#msg832079)
Joulukuun kahdeskymmenesviides (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43895.msg832145#msg832145)
On joulukuu 1974...
”Älä viitsi olla tylsä aikuinen.”
… ja velhomaailma valmistautuu...
”Kai sinä ostat minulle joululahjan?”
”Voin harkita sitä.”
”Siinä tapauksessa minäkin voin harkita käyttäytyväni hyvin sinun juhlissasi.”
… ottamaan joulun vastaan.
”Älä viitsi mököttää. Ihan tosissaan, älä jaksa olla tuollainen. Pilaat vain joulumielen kaikilta, etenkin itseltäsi.”
Eräässä perheessä kärsitään koti-ikävästä...
”Olisin niin kovasti tahtonut näyttää sinulle talvisen Lapin kauneuden. Kaiken sen mystiikan, susien laulun pimenevissä metsissä, noitarummut, seidat, Lapin shamaanit, kaiken.”
”Sinä ehdit vielä näyttää sen kaiken minulle. Mennään sinne sitten ensi vuonna, kun vauvakin on syntynyt.”
”Sitten minä vien teidät tuntureille ja opetan valjastamaan revontulia.”
… toisessa hermoillaan juhlavalmistelujen parissa...
”Emmekös me pitäneet joulujuhlan viime vuonnakin? Miten se voi taas olla meidän tehtävämme?”
”Koska sinä sanoit kyllä, kultaseni. Siksi se on taas meidän tehtävämme.”
… ja kolmannessa kaivataan maailmalle kadonnutta lasta.
”Minä menen syksyllä kouluun. Ina ei ole täällä silloin. Ina ei ole täällä kertomassa, mitä minun pitää tehdä. Minä joudun pärjäämään ihan yksin. Minä tarvitsen Inan tänne. Ina tietää, mitä tehdä. Ina tietää aina.”
Joulu yhdistää jokaista perhettä.
”Tiesitkö, että täältä alhaalta on aika hyvät näkymät helmojesi alle?”
”Äh, pää kiinni ja laske minut alas.”
”En tiedä, viitsinkö. Minun puolestani voisit vaikka jäädäkin sinne loppupäiväksi.”
Joulu tuo heidät lähelle toisiaan.
”Te olette siskoksia aina loppuun saakka. Ja sano minun sanoneen, se on parasta, mitä sisarusten välillä voi koskaan olla.”
Jouluna jokainen tuntee olevansa jälleen kotona.
”Nähdään joulujuhlassa, serkkulikka!”
Jouluna jokainen on rakastettu.
”Sinä asetit minulle ansan.”
”Niinkö?”
”Älä kiellä, ettetkö muka tahallasi johdattanut minua mistelin alle.”
Jouluna kaikki saavat rauhan...
”Luotamme poistuneet voivat toisinaan palata linnun hahmossa.”
… eikä kukaan jää yksin.
”Me emme kai koskaan osaa lopettaa. Me emme vain pääse eroon toisistamme tai tunteistamme.”
”Rod kerran sanoi, ettei meitä ole ilman toisiamme.”
sennamiila pictures ylpeänä esittää:
”Odotahan vain, kun pääsen tästä ylös. Sillä silloin minä näytän sinulle taivaan merkit.”
”Miksi? Minä tunnen jo tähtikuviot.”
(http://i736.photobucket.com/albums/xx9/nelliemedeia/jkukat_zpshbeybsxx.jpg)
”Tuntuu, että kaikki on vain harhaa tai unta tai hallusinaatioita minun ympärilläni. Että sinäkin olet vain mielikuvitukseni tuotetta, sillä minä en ole tehnyt mitään hyvää ansaitakseni elämääni jonkun sinun kaltaisesi ihmisen.”
Tämä joulu on oleva täynnä...
”Sinä olet ihan typerä.”
”Kiitos kohteliaisudesta. Ja sinä puolestasi olet aivan mahdoton. Mutta minä pidän todella paljon sinun mahdottomasta puolestasi.”
”Minäkin pidän sinun typerästä puolestasi aina toisinaan.”
… taikuutta...
”Tuntui kuin koko muu ympäröivä maailma olisi unohtunut, kuin sitä ei olisi ollut edes olemassa.”
… satuja...
”Tuossa illassa ja yössä oli jotakin taianomaista.”
… salaisuuksia...
”Voinko minä kertoa sinulle jotakin?”
”Ihan mitä tahansa.”
… kiellettyjä tunteita...
”Vain yksi suudelma. Ei sen enempää. Eikä se merkitse mitään, eihän?”
”Ei tietenkään.”
… muistoja...
”Sinä olit silloin kauniimpi kuin muistinkaan.”
”Et itsekään näyttänyt hassummalta.”
… ystävyyttä...
”Olet sinä kyllä kauhean vanha. Ajattele, melkein kolmekymmentä jo.”
”Ole sinä hiljaa. Itse olet ihan pentu vielä.”
… romantiikkaa...
”Sinä olet humalassa.”
”Ihan vähän vain. Sen verran, että voin mennä tuonne yläkertaan naimaan sinun kanssasi, eikä se kaduta ennen kuin vasta aamulla. Paitsi ettei se kaduta silloinkaan, jos toisena osapuolena olet ollut sinä.”
… ja ennen kaikkea lämpöä ja läheisyyttä.
”Kiitos tästä illasta.”
”Eipä mitään. Täytyyhän minun nyt sentään pitää tytöistäni huolta.”
-
Tästä tulee jotain niin hienoa ♡ parempaa joulukalenteria ei vois toivoa! Joulumieliä ihana <3
-
Lumille: No aww, olet ihana ♥ Joulumieltä sinnekin.
A/N: Se olisi sitten joulukuu eli aika avata kalenterin ensimmäinen luukku.
Joulukuun ensimmäinen 1974
Tää tuntuu sadulta,
kun höyhensadetta
nuo taivaan lumipilvet pudottaa.
Aika pimeä
kauas haihtuu mielestä,
kun joulun halla ihmeen tarjoaa.
~ Jääkukat (https://open.spotify.com/track/5xAJIxJuYGfJYCRayuEilK)
”Huomenta”, Rodolphus toivotti Päivän Profeetan takaa astuessani ruokasaliin. Murahdin jotakin huomenen tapaista vastaukseksi ja istuuduin pöydän ääreen häntä vastapäätä saaden eteeni välittömästi höyryävän kuuman kupillisen teetä.
Rodolphus taitteli lehden ja laski sen pöydälle. Hän katseli minua pitkän aikaa huvittunut hymy huulillaan ennen kuin ärtyneenä aloin tivata, mikä kumma häntä oikein hymyilytti niin aikaisin aamusta. Minusta aamuissa ei ollut mitään hymyiltävää.
”Sinä se olet aina yhtä ihanan aamuäreä”, Rodolphus naurahti ja ehti juuri vetäytyä pöydän taakse piiloon ennen kuin iskin häntä kirouksella päin naamaa. Jos miestä vielä useamman avioliittovuoden jälkeen jaksoi huvittaa minun aamuinen olemukseni, saisi luvan mennä nauramaan naurunsa jonnekin muualle. Minä en sellaista jaksaisi katsella ollessani pahalla päällä. ”Näytät kauniilta ilman meikkiä ja tukka hapsottaen.”
”Painu hiiteen tai kiroan sinut uudestaan ja tällä kertaa en enää tähtää ohitsesi.”
”Ihan rauhassa, Bella. Olen jo lähdössä.”
Rodolphus nousi ja kiersi pöydän toiselle puolen taakseni. Hän kumartui suukottamaan minua poskelle kuiskaten samalla uudestaan huomenet minun korvaani. En reagoinut häneen enää millään tapaa, kohotin vain teekupin huulilleni ja otin siitä pitkän siemauksen.
Rodolphuksen lähdettyä hymähdin hiljaa itsekseni. Hölmö mies. Että olikin pitänyt mennä naimisiin mokoman kanssa.
Oikeastaan olin kyllä ihan tyytyväinen valintaani. Rodolphus oli, jos ei muuta, niin ainakin kiintynyt minuun ja hän oli aina kohdellut minua hyvin. Rodolphus ei ollut koskaan painostanut minua mihinkään, ei edes hankkimaan lapsia hänen kanssaan, vaikka varsin hyvin tiesin anoppini vaatimuksista sekä mieheni omista haaveista. Minä en tahtonut lapsia, Rodolphus tiesi sen ja kunnioitti minun toiveitani ja siitä jos mistä olin hänelle kiitollinen.
Vilkaisin Päivän Profeettaa, mutta siinä ei ollut mitään ihmeellistä, joten viskasin sen suoraan samaan pinoon vanhojen lehtien kanssa. Kotitontut lähettivät minulle keittiöstä aamiaisen, jonka söin hyvällä halulla. Lautasen punainen koristereuna kuitenkin kiinnitti huomioni. Se ei voinut tarkoittaa kuin yhtä asiaa, ja minä en ollut aivan kartalla päivämääristä. Nyt oli joulukuun ensimmäinen. Näitä astioita ei käytetty kuin joulunalusaikana, enkä muistanut näitä ainakaan edellispäivänä nähneeni.
Olikohan tänä vuonna meidän vuoromme järjestää joulujuhla?
”Rod!” huutelin suunnatessani oleskeluhuoneeseen. ”Rodolphus!”
”Niin, rakkaani?” kuului ääni suuresta nojatuolista.
En jaksanut enää edes välittää hänen sanavalinnoistaan.
”Muistatko sinä, oliko tänä vuonna meidän vuoromme järjestää joulujuhla?” kysyin.
”Kyllä se niille puheille taisi jäädä.”
”Hei hetkinen, emmekös me pitäneet joulujuhlan viime vuonnakin? Miten se voi taas olla meidän tehtävämme?”
”Koska sinä sanoit kyllä, kultaseni. Siksi se on taas meidän tehtävämme.”
”Muistuta minua, että ensi vuonna tämä homma lankeaa jollekin muulle. Vaikka Cissylle ja Luciukselle. Tai Inalle ja Rabastanille, sillä minä en järjestä juhlia enää kolmatta vuotta peräkkäin. Se oli hyvä ajatus. Ina ja Rabastan pitävät juhlat ensi vuonna. Sinä saat kertoa sen heille.”
”Mikset itse kerro? Ina on sinun ystäväsi.”
”Sitten? Rabastan on sinun veljesi. Sinä kerrot.”
”Kyllä, kulta.”
Hymyilin tyytyväisenä. Rodolphuksen kanssa oli niin helppo saada tahtonsa läpi. Hän teki miltei mitä tahansa miellyttääkseen minua ja katsoi minulta paljon läpi sormien, sillä tahtoi pitää minut tyytyväisenä. Ehkä Inan sanoissa oli ollut jotakin perää. Ehkä Rodolphus tosiaan rakasti minua.
Oikeastaan se tuntui minusta aika pahalta, vaikken sitä myöntänyt kenellekään, en edes itselleni. Se, että joku rakasti minua. Joku, jota en kyennyt rakastamaan takaisin.
Tulin toki toimeen Rodolphuksen kanssa, suhteellisen hyvin vieläpä, siitä ei ollut kysymys. Meidän avioliittomme oli varsin toimiva, eikä siltä muuta vaadittukaan tässä vanhoillisessa maailmassa. Minä en ollut mennyt naimisiin rakkauden tähden, eikä sitä ollut tehnyt myöskään Rodolphus. Hän vain oli vuosien saatossa kasvanut rakastamaan minua.
Me jaoimme aviovuoteen ja annoin Rodolphuksen täyttää aviolliset velvollisuutensa, mutta siinä kaikki. Tiesin toki varsin hyvin mieheni toisinaan juoksevan vieraissa, mutta ei se minua haitannut. Jos Rodolphus sai näin kaipaamaansa lämpöä ja läheisyyttä, olkoon sitten niin. Minun puolestani Rodolphus oli vapaa menemään niin kuin itse tahtoi.
Kyllä minä välitin Rodolphuksesta ja sen takia annoin hänen tulla ja mennä oman tahtonsa mukaan. Antoihan hänkin minulle oman vapauteni.
Tavallaan Rodolphus oli pelastanut minut. Hänen kanssaan kihlautuminen ja lopulta avioliittoon astuminen oli avannut minulle portin pois lapsuudenkodistani ja siellä vaanivista varjoista. Olin päässyt pois keskeltä sen nurkissa piileskeleviä kauhuja, joista ulkopuoliset eivät tienneet mitään, sillä heidän nähtensä pidettiin yllä täydellisen perheen kulissia. Ei mainittu sääntöihin sopeutumatonta vanhinta tytärtä tai nuorimmaista, joka tuskin koskaan saisi elämässään mitään aikaiseksi, saati sitten keskimmäistä tytärtä, joka oli karannut kuraverisen matkaan. Minä olin päässyt pois pelon ilmapiiristä. Rodolphus oli pelastanut minut viitoittamalla tien vapauteen. Hän oli kantanut minut mukanaan uuten elämään, avioliitto hänen kanssaan oli suonut minulle mahdollisuuden liittyä Mestarin riveihin. Rodolphus oli tarjonnut minulle paikan, jonne paeta vanhempieni, etenkin isäni, hirmuvaltaa.
Olin onnellisempi Rodolphuksen luona kuin ikinä suostuisin myöntämään. Täällä minun oli hyvä olla. Olin miehelleni enemmän kuin kiitollinen elämäni pelastamisesta.
”Rod?” kysyin yhä ajatuksissani.
”Niin?”
”Millaiset juhlat meidän pitäisi tänä vuonna järjestää?”
”Hienommat kuin viime vuonna.”
”Eivätkö viimevuotiset sitten olleet tarpeeksi hienot? Minä ja Ina näimme kuule niiden eteen aika hiivatin paljon vaivaa.”
”Tiedän sen. Mutta aina täytyy pistää edellisvuotista paremmaksi, eikö niin?”
”Voihan se olla. Jos tekisimme tästä jääpalatsin? Niin kuin silloin... Muistatko? Sinun viimeiset joulutanssiaisesi Tylypahkassa? Silloinhan Suuri sali oli muuttanut muotoaan jääpalatsiksi. Se oli upea. Muistatko sinä sen?”
”Kuinka voisin unohtaa? Se oli ainoa kerta, kun sinä suostuit minun parikseni, vaikka joka ikinen vuosi olin kyllä yrittänyt.”
Virnistin. Niinhän se tosiaan oli tainnut mennä. Olin torjunut Rodolphuksen joka ainoa vuosi, mutta lopulta tämän viimeisenä Tylypahkan-vuotena antanut suostumukseni ja ilmestynyt joulutanssiaisiin hänen käsipuolessaan.
”Minä en varmaan sanonut sitä silloin, mutta sinä näytit upealta.”
”Niinkö?”
”Niin. Taisin mennä sanattomaksi sen kaiken kauneuden edessä.”
”Äh, älä viitsi.”
”Viitsinhän. Sinulla oli yönsininen leninki, hiuksesi olivat ylhäällä ja osa kiharoista valui vallattomina niskaan.”
”Kaikkea sinäkin muistat. En muista itsekään, mitä puin päälleni minäkin vuonna, saati sitten, miten olen laittanut hiukset. En minä muista tuolta vuodelta kuin sen jääpalatsin. Ne kaikki jääpatsaat ja muut saivat minut tuntemaan kuin olisin astunut satujen maailmaan. Se oli jotakin niin... niin uskomatonta. Sinä iltana kaikkialla oli taikaa.”
”Yllättävää sinänsä.”
”Ei mutta ihan oikeasti. Et sinä ymmärrä. Se oli erilaista kuin yleensä. Kaikkialla vallitsi niin kummallinen tunnelma. Minun sisälläni oli rauha. Minä... Minä todella nautin niistä tanssiaisista, vaikka en yleensä välittänyt koko typeryydestä. Tuntui kuin koko muu ympäröivä maailma olisi unohtunut, kuin sitä ei olisi ollut edes olemassa.”
”Tiedätkö, mistä huomaa, että olet viettänyt liikaa aikaa Inan seurassa?”
”No?”
”Alat jo kuulostaakin häneltä.”
”Enhän ala.”
”Kyllä sinä alat. Puhut aivan samalla tavalla. Tuollaista, mitä äsken sanoit, voisi olettaa kuulevansa Inan suusta, ei sinun. Inahan se teistä kahdesta elää omissa haavemaailmoissaan aivan liian usein.”
Pieni hymy nousi huulilleni.
”Tiedän. Ja se tekee hänestä hänet. Hei muuten, eikös niissä tanssiaissa ollut joku kuvaajakin paikalla? Meillähän pitäisi siinä tapauksessa olla meistä jokin kuva siltä illalta.”
”Kyllä se kai jossakin on. Muistelen nähneeni sellaisen joskus.”
”Minun on pakko löytää se. En muuten usko, että muistat oikeasti, mitä minulla oli silloin päälläni.”
Rodolphuksen kulmakarvat kohosivat.
”Ihan miten vain. Mutta usko pois, kyllä minä muistan. Kuinka edes voisin koskaan unohtaa? Minä autan sinua etsimisessä.”
-
Yllätyin ja rakastuin siihen, että tää on kirjoitettu Bellan näkökulmasta! Vähänkö kiva, että näitä osia tulee tosiaan joka päivä. Ootan jo innolla huomista!
-
Lumille: Joo, ensimmäinen osa (ja tämä toinenkin) ovat Bellan näkökulmasta. Muitakin näkökulmia tulee liittymään joukkoon, kunhan pidemmälle päästään.
A/N: Tämän päivän osa sisältää kuvalinkin, se on heti siinä alussa.
Joulukuun toinen 1974
Dancing bears, painted wings,
Things I almost remember.
And a song someone sings
Once upon a December.
Someone holds me safe and warm,
Horses prance through a silver storm,
Figures dancing gracefully across my memory.
~ Once Upon a December (https://www.youtube.com/watch?v=RpEoMe4a0IE)
Kiljahdin riemusta vetäessäni piirongin laatikon pohjalta valokuvan (http://i736.photobucket.com/albums/xx9/nelliemedeia/bella%20ja%20rod2_zpslxygrdfw.jpg) seuraavana päivänä. Sen kulmat olivat käpristyneet, mutta muutoin se oli varsin hyvässä kunnossa. Riemuni vaihtui kuitenkin pian myrtymykseen, kun tajusin Rodolphuksen olleen oikeassa sen suhteen, miltä olin näyttänyt tanssiaispäivänä joulukuussa 1968.
Vaikkei se mustavalkokuvassa näkynytkään, muistin tuon nimenomaisen leningin olleen yönsininen mustilla, hyvin minimaalisilla koristeilla. Hiukseni oli koottu ylös, mutta kiharat valuivat kurittomina kehystämään kasvoja. Meikkini oli tummaa niin kuin aina, eikä koruja ollut.
Takanani seisova Rodolphus näytti kieltämättä komealta. Hänellä oli vahva, kiiltävä tukka ja tumma parta, joka oli kaikkea muuta kuin sovinnainen niin nuorella miehellä, mutta se toi hänen ulkomuotoonsa tiettyä särmää, josta muistin kiinnostuneeni tuona vuonna. Se oli saanut Rodolphuksen näyttämään yhdeltä niistä pahoista pojista, joihin yleensä olin kiinnittänyt huomioni. Rodolphus oli vetänyt minua puoleensa kuin olisin ollut kutsuloitsun alla, mutta olin tehnyt parhaani pitääkseni häneen saman etäisyyden kuin aina ennenkin. Olin kohdellut häntä yhtä kylmäkiskoisesti ja jos hän oli yrittänyt lähestyä, olin työntänyt hänet vain pois.
Kunnes lopulta Rodolphuksen sinnikkyys oli palkittu ja minä olin ottanut hänet kavaljeerikseni joulutanssiaisiin.
Vaikken sitä silloin ollutkaan myöntänyt, enkä kyllä myöntänyt vieläkään, olin ihastunut ikihyviksi Rodolphuksen esitettyä minulle pyyntönsä. Mutta joululoman jälkeen kaikki oli ollut ennallaan. Rodolphus oli palannut lomalta kouluun siloposkisena, yhtä tylsänä ja ärsyttävänä kuin aina ennenkin, enkä minä ollut sietänyt häntä enää silmissäni.
Silloin olin tullut miettineeksi, että kaikenlaisiin nuoriin miehiin sitä olikin tullut langettua vain koska nämä olivat näyttäneet joltakin. Ikään kuin ulkonäkö olisi ollut kaikkein keskeisimmässä roolissa parinvalinnassa. Vaikka olihan se tietenkin tärkeää näyttää hyvältä joulutanssiaisissa. Minua ja Rodolphusta ei ollut turhaan ylistetty sen vuoden juhlien upeimmaksi pariksi.
”Löysitkö sinä sen?” Rodolphus kysyi tullessaan teesalonkiin ja nähdessään minut sohvalla tutkailemassa käsissäni olevaa valokuvaa.
”Löysin”, vastasin hymy huulillani.
”No? Olinko oikeassa?”
”Niin kipeää kuin tekeekin tämä myöntää niin olit.”
Rodolphus katsoi minua varsin tietäväisenä.
”Ja uskallakin sanoa 'minähän sanoin'”, uhkasin. ”Sen jos teet, heitän sinua kirouksella.”
”Ehkä taidan pysyä vain hiljaa.”
”Suosittelen lämpimästi.”
Rodolphus tuli vierelleni istumaan, tarttui kuvaan ja katseli sitä pitkän aikaa sanomatta sanaakaan. Muistojen nostattama hymy koristi hänen huuliaan, hänen silmiinsä nousi uneksuva katse, enkä voinut estää itseäni hymähtämästä huvittuneena. Jäädessään muistelemaan tapahtuneita asioita Rodolphus aina ikään kuin jähmettyi paikoilleen. Minusta se oli kummallinen tapa.
Sillä kertaa jähmettyminen ei kestänyt kauaa, kun hänen kehonsa rentoutui ja hän katsoi minua yhä hymyillen hölmösti. Toinen suupieleni kohosi hiukan ylöspäin. Rodolphus kietoi kätensä hartioilleni ja veti minut kylkeensä kiinni.
”Älä”, mutisin kiusaantuneena, mutta sillä kertaa en työntänytkään häntä pois. Sen sijaan laskin pääni hänen olkapäälleen. Kyllä minä sentään joskus annoin mieheni osoittaa hellyyttä minua kohtaan. Ja jos totta puhuttiin, minä välillä myös tarvitsin ja kaipasin sitä.
”Sinä olit silloin kauniimpi kuin muistinkaan”, Rodolphus sanoi katse valokuvassa.
”Et itsekään näyttänyt hassummalta.”
”Tuntuu kuin tuostakin olisi jo ikuisuus aikaa.”
”Niin. Niinpä.”
”Mitä meille oikein tapahtui tanssiaisyön jälkeen?”
”Kuinka niin?”
”Lähdimme joululomalle ja sieltä palatuamme sinä taas työnsit minut pois luotasi, torjuit minut täysin, etkä suostunut enää puhumaan minulle sanaakaan.”
”Se oli vain yhden illan taikaa, etkö sinä sitä ymmärrä?”
”En. Sinä kiehnäsit minussa kiinni koko illan ja yön, vietit aamuyön varhaiset tunnit minun sängyssäni, minun käsivarsillani ja lomalta palattuamme olit kuin meidän välillämme ei olisi koskaan tapahtunut mitään.”
”Eihän meidän välillämme tapahtunutkaan.”
”Tarkoitatko, ettei sillä ollut sinulle lainkaan merkitystä? Minä luulin, että sinä oikeasti olit kiinnostunut minusta.”
”Niin minä silloin olinkin. Silloin joulutanssiaisissa.”
”Mutta et sen jälkeen enää? Loman jälkeen sinulla oli jo uusi saalis kaikkarissa.”
”Minä olin vain utelias, kokeilunhaluinen. Minä olin vasta lapsi. Et voi syyttää minua.”
”En minä syytäkään, ihmettelen vain. Sinua on niin hankala tulkita, on aina ollut. Sinä särjit aika monta sydäntä Tylypahkan-vuosinasi.”
Huokaisin hiljaa mielessäni. Olin varsin tietoinen siitä, että ollessani Tylypahkassa minulla oli ollut miestennielijän maine. Silloin olin kantanut sitä koko ylpeydelläni. Minä olin ollut se, joka oli niin halutessaan saanut kaikki lankeamaan jalkoihinsa, minun edessäni kaikki muut olivat olleet pelkkiä roskia ja minä olin ollut heidän yläpuolellaan. Olinhan sentään aito Musta, niin sydämeltäni kuin sielultanikin.
Enää en ollut ylpeä silloisesta maineestani. Minä olin muuttunut. En voinut olla ylpeä siitä, mitä olin silloin tehnyt. Oli eräs tapahtuma, joka oli muuttanut mieleni täysin, mutta sitä en välittänyt pahemmin muistella. Se oli murentanut maailmani ja tehnyt minusta edes jollakin saralla paremman ihmisen.
”En ole koskaan sanonut olevani ylpeä siitä. Etenkään yhdestä.”
”Minä tiedän, ettet sinä rakasta minua.”
”Mitä sitten? En kai ole antanut sinun olettaakaan niin? Et sinäkään minun kanssani naimisiin rakkaudesta mennyt vaan koska sait siitä tuntuvaa hyötyä ja aika hyvät myötäjäiset, vaikket valkoista morsianta saanutkaan.”
”Olet oikeassa. Mutta oletko sinä koskaan osannut rakastaa ketään?”
”Olen minä... erästä.”
”Ketä?”
Kulmani kurtistuivat aavistuksen. Eikö Rodolphus tosiaan tiennyt totuutta? Varmasti kaikki Tylypahkassa olivat silloin tienneet, myös Rabastan, mutta oliko tämä todella jättänyt sellaisen asian kertomatta veljelleen? En saattanut uskoa sitä todeksi, mutta Rodolphus näytti siltä, ettei oikeasti tiennyt tapahtuneesta mitään.
”Väitätkö, ettei Rabastan muka ole kertonut sinulle?” kysyin yhä hyvin epäluuloisena. ”Hänhän on sinun veljesi.”
”Ei Rabastan ole kertonut minulle mitään, mutta kerro sinä.”
”Kun olin viimeistä vuottani Tylypahkassa, minulla oli suhde... Inan kanssa.”
”Inan? Siis Rabastanin vaimon?”
”Niin, niin. Montako Inaa sinä oikein tunnet?”
”Häntäkö sinä olet rakastanut? Ihan oikeasti rakastanut?”
”Niin.”
”Mitä teille sitten oikein tapahtui? Eikö Ina rakastanut sinua?”
”Rakasti!”
”Mutta?”
”Luoja, Rod, onko sinun pakko tietää aivan kaikki?”
Minulla ei todellakaan ollut minkäänlaista halua puhua minun ja Inan välillä tapahtuneista asioista. Syyllisyys kalvoi minua yhä ja tuskin koskaan pääsisin siitä täysin eroon. Saatoin paikkailla vaurioitunutta omatuntoani vain kohtelemalla Inaa nyt hyvin ja pyrkimällä siihen, etten enää koskaan satuttaisi häntä sillä tavoin.
”Minä tahdon vain yrittää ymmärtää sinua”, Rodolphus sanoi. ”Olen sentään miehesi, joten kai minulla on siihen oikeus? Mutta ilmeisesti Rabastan tietää tästä jotakin, joten jos sinä et suostu puhumaan, voin tietysti aina kysyä häneltä, mitä tapahtui.”
”Minä särjin Inan sydämen! Minä makasin Rabastanin kanssa!”
Se sai Rodolphuksen viimein menemään hiljaiseksi hyvin pitkäksi aikaa. Tunsin hänen kehonsa jännittyvän vierelläni, kun painoin otsani vasten hänen olkaansa. Minä olisin tahtonut paeta maan alle pois kaikkien näkyviltä. Se, mitä olin tehnyt, kadutti minua edelleen. En tiennyt, voisinko koskaan antaa itselleni anteeksi sitä, että minun takiani Ina oli miltei suistunut tappamaan itsensä.
”Oletko sinä maannut minun veljeni kanssa?” Rodolphus lopulta kysyi.
”Ethän sinä vihaa minua siitä syystä?” mutisin hänen olkapäähänsä.
”Miksi vihaisin? Et sinä ole silloin ollut minun kanssani naimisissa.”
”Mutta hän kuitenkin on sinun veljesi. Ja minä olin silloin suhteessa Inan kanssa ja hän sai meidät kiinni melkein itse teossa ja oli tappaa itsensä viikkoa myöhemmin. Se oli kaikki minun syytäni. Minä olin typerä ja ajattelematon ja lapsellinen. En varmaan ikinä pääse tästä syyllisyydentunteesta eroon.”
”Sinä yksin et ole syyllinen. Rabastanin olisi pitänyt myös pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä tekee. Mutta minä muistan, millainen Rabastan oli kuusitoistavuotiaana. Hän ei juuri piitannut yhtään mistään. Ina on kuitenkin tainnut antaa teille molemmille anteeksi. Ei kai hän muuten olisi mennyt Rabastanin kanssa naimisiinkaan.”
”Ei olisi.”
”Niin. Suotta sinä siis enää kannat syyllisyyttä. Se on mennyttä, eikä sille voi enää mitään. Ina vaikuttaa hyvin onnelliselta Rabastanin kanssa.”
”Ina on onnellinen Rabastanin kanssa.”
”Ja minä olen onnellinen sinun kanssasi. Toivon, että sinäkin olet onnellinen.”
”Olen minä. Tämä toimii ihan hyvin, paremmin kuin odotin.”
Rodolphus veti minut hetkeksi tiukasti itseään vasten ja painoi suudelman hiuksiini. Ainakin vastaukseni toi hänelle hyvän mielen ja ainakaan hän ei ollut kuristanut minua veljensä kanssa vehtaamisesta, vaikka se kuinka oli tapahtunut vuosia sitten.
Pakko myöntää, minun oli todella hyvä olla Rodolphuksen lähellä. Ainakin niin kauan kuin hän jättäisi kaikki hellyydenosoitukset neljän seinän sisälle ja pitäisi näppinsä erossa minusta, kun paikalla oli muitakin. Täytyihän minun sentään pitää kiinni maineestani.
”Pakko myöntää, olimme me kyllä hyvännäköisiä”, Rodolphus sanoi katse harhautuen jälleen valokuvaan, jota hän yhä piteli sormissaan.
”Sinä olisit pysynytkin hyvännäköisenä, jos olisit pitänyt tuon parran”, totesin.
”Luuletko, että äiti antoi minun pitää sitä? Ei todellakaan. Kun tulin joululomalle kotiin, hän ensi töikseen huolehti siitä, että leukani ajeltiin takaisin kuosiin.”
”Siitäkö se johtuikin, että kun palasit kouluun, näytit ihan yhtä tylsältä kuin aina ennenkin? Tiesinhän minä, ettei sinusta ole mitään vastusta äidillesi, ei ole koskaan ollut, eikä tule koskaan olemaankaan.”
”Kyllä varmasti on. Aika paljon olen joutunut kuule nousemaan häntä vastaan sinun takiasi, koska te ette edes yritä tulla toimeen keskenänne ja teet kaiken hänen tahtonsa vastaisesti vain ärsyttääksesi häntä. Mutta mitä luulet, pitäisikö minun kasvattaa uudestaan tuollainen parta?”
”Ei missään nimessä. Se saisi sinut näyttämään vain täydeltä idiootilta.”
Rodolphus vain nauroi sanoilleni saaden myös minut virnistämään.
”Arvostan tätä, Bella.”
”Minä tiedän sinun arvostavan.”
”Mutta se ei muuta mihinkään sitä tosiasiaa, että olimme hemmetin hyvännäköinen pari noissa joulutanssiaisissa. Emme me enää ole. Meistä on tullut vanhoja, Bella. Eikö ole kamalaa?”
”Puhu vain omasta puolestasi. En minä nyt ihan niin vanha vielä ole. Eikä noista sitä paitsi kovin kauaa ole, vain kuusi vuotta.”
-
Mä niin rakastan sun Bellaa ja Rodolphusta ♡ ihana luku jälleen. Kuvakin oli todella kaunis! Huomiseen : )
-
Lumille: Mä olen tätä kirjoittaessani jotenkin älyttömästi ihastunut Bella/Rodiin. On ne vaan niin suloisia yhdessä ♥
Joulukuun kolmas 1974
Pyydän lisää tunteja,
kun arjen kellot soittaa,
kun kiire ottaa vallan
ja rauhan tunteen voittaa.
Pyydän viisautta sydämeen.
Vielä jos saan mä pyytää,
että löydän rakkauden.
~ Joulun henki (https://www.youtube.com/watch?v=93ep6b0DkZ8)
Minä välitin Bellatrixista. Ei, minä olin oppinut jopa rakastamaan häntä ja minä tahdoin, että vaimollani olisi kaikki hyvin. Olin valmis tekemään uhrauksia sen eteen.
Ollessamme Tylypahkassa, olin ollut ihastunut Bellatrixiin. Ei sillä, niin oli ollut moni muukin, joten siinä ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä. Bellatrix oli lumonnut meidät salaperäisellä kauneudellaan. Jouduttuani pari kertaa torjutuksi olin luovuttanut hänen suhteensa. Veljeni oli ollut sinnikkäämpi, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Bellatrixilla oli ollut kouluaikanaan kaksi liikanimeä, sydäntensärkijä ja jääkuningatar. Molemmat olivat kuvanneet häntä silloin paremmin kuin hyvin.
Viimeisiin joulutanssiaisiini olin lopulta saanut Bellatrixin suostumaan parikseni. Meillä oli ollut yhdessä uskomaton ilta ja upea yö. Sen jälkeen oli vain tapahtunut jotakin, mitä en ollut pystynyt ymmärtämään. Joululoman päätyttyä Bellatrix oli kylmästi työntänyt minut pois luotaan, kääntänyt päänsä, jos olin yrittänyt lähestyä häntä, eikä ollut sanonut minulle enää sanaakaan.
Bellatrix oli nyt viimein selittänyt silloista käytöstään minulle ja tavallaan ymmärsin häntä. Tai ainakin yritin parhaani mukaan ymmärtää. Hän oli ollut vasta lapsi, juuri täyttänyt seitsemäntoista, eikä hänen ollut vielä tänäkään päivänä kovin helppo sitoutua mihinkään pidemmäksi aikaa. Hän oli toki vannoutunut Pimeyden lordille sekä avioliitossa luvannut itsensä minulle, mutta siinä kaikki. Enkä tietenkään voinut mennä takuuseen, oliko Bellatrix uskollinen minulle, sillä olin antanut hänelle vapauden tulla ja mennä oman tahtonsa mukaan. Kuinka olisin voinut edes odottaa Bellatrixilta uskollisuutta, kun en itsekään aina ollut uskollinen hänelle? Myös hän oli suonut minulle vapauteni, kunhan en puhuisi niistä asioista hänen kuultensa.
Välillä toivoin, että hän olisi pidellyt minusta tiukemmin kiinni.
Bellatrix saattoi välittää minusta jollakin tapaa. Ehkä. Hän ei näyttänyt kiintymystään oikein kenellekään, eikä suostunut kuulemaan sanaakaan mokomasta heikkoudesta. Ainoa, joka siinä suhteessa teki poikkeuksen, oli Ina. Niin kuin vaimoni oli minulle kertonut, hän oli aikoinaan rakastanut parasta ystäväänsä, ehkä rakasti edelleen, sitä en voinut tietää. Nykytilanteesta Bellatrix ei ollut maininnut sanallakaan. Mutta kyllä hän Inaa rakasti ainakin ystävänä, jos ei muutoin.
Kerran Bellatrix oli sanonut minulle, että rakastaminen oli heikkoja varten, että rakkaus toista kohtaan antoi viholliselle heikon pisteen, johon iskeä. Rakkautta saattoi käyttää aseena, sillä mikäpä olisi murtanut ihmisen helpommin kuin rakastetun satuttaminen? Minun täytyi myöntää, että Bellatrixin sanoissa oli perää, vaikkakaan en täysin allekirjoittanut hänen väitettään rakastamisen heikkoudesta. Joku, en kyennyt muistamaan kuka, oli kerran sanonut, että vain vahva ihminen uskaltaa näyttää tunteensa. Niin kuin sanottua, Bellatrix hyvin harvoin näytti tunteitaan, ainakaan jos kyse oli rakastamisesta, pelosta tai murheesta. Aivan kuin hän pelkäisi tulevansa tuomituksi tunteidensa tähden. Bellatrix pelkäsi näyttää pelkoaan ja heikkouttaan, joten piti kuorensa kovana. Minun nähdäkseni hänen ajatuksissaan oli valtava ristiriita.
Mutta kun kyseessä oli Bellatrix, sen saattoi jollakin kieroutuneella tavalla ymmärtää. Bellatrixin kanssa oli täysin turha tehdä minkäänlaisia olettamuksia, sillä hän kuitenkin romutti ne kaikki. Vaikka hänen olisi olettanut tekevän päinvastoin kuin odotettiin, hän silti onnistui tekemään toisella tavalla. En ymmärtänyt, kuinka hän sen teki, mutta Bellatrixin kohdalla aivan kaikki tuntui olevan mahdollista.
Minä tunsin toisinaan syvän yhteyden vaimoni kanssa, mutta vain ollessamme kahden. Muiden nähden Bellatrix torjui minut kerta toisensa jälkeen. Yhteys kuitenkin oli olemassa, mistä olin onnellinen, kiitollinenkin. Viettäessämme aikaa kahdestaan Bellatrix saattoi toisinaan hakeutua lähelleni, antaa minun koskettaa häntä, painaa hänet itseäni vasten, jopa suudella, mihin hän ei olisi koskaan suostunut toisten nähden. Se olisi antanut viholliselle aseen meistä kumpaa tahansa vastaan ja Bellatrix tahtoi suojella meitä. Ehkä hän ei rakastanut minua, mutta ainakin välitti minun turvallisuudestani sen verran, ettei antanut kenenkään nähdä minun heikkoa kohtaani.
Minun vanhempani eivät olleet koskaan rakastaneet toisiaan, ja tiesin sen varsin hyvin, joten siksi tilanteeni Bellatrixin kanssa ei hätkähdyttänyt minua. Hän ei ainakaan koskaan ollut antanut minun olettaa, että rakastaisi minua. Tilanne oli tuttu lapsuudesta, enkä ollut edes osannut odottaa rakkaudessa täytäntöönpantua avioliittoa. Minun vanhempanikin olivat vain täyttäneet aviolliset velvollisuutensa ja saaneet kaksi lasta, mutta siinä kaikki. Tai oli heillä ollut kolmaskin lapsi, minua kahdeksan vuotta nuorempi, mutta Rolanda oli kuollut vain parin päivän ikäisenä. Hän oli ollut heikko syntymästään saakka. Äiti oli sanonut olleen parempi, että Rolanda oli menehtynyt miltei heti syntymänsä jälkeen, sillä Lestranget eivät olleet heikkoja. Minä en vielä tänäkään päivänä kyennyt sulattamaan hänen sanojaan.
Bellatrix ei tahtonut lapsia ja hän oli tehnyt sen minulle harvinaisen selväksi. Minä olisin tahtonut lapsia, edes yhden, mutta en tahtonut pakottaa vaimoani mihinkään vastoin tämän omaa tahtoa. Ei sillä, että olisin edes voinut pakottaa Bellatrixin yhtään mihinkään käyttämättä komennuskirousta ja sitä en aikonut tehdä. Niin itsetuhoinen en sentään ollut. Minä olin hyväksynyt asian, ettei meille tulisi lasta. Vaikka Bellatrix tietysti saattaisi vielä muuttaa mielensä. Meillä olisi vuosia aikaa harkita asiaa uudestaan, nuoriahan me olimme.
Saattoi olla, että Bellatrix tavallaan pelkäsi myös lapsen saamista. Hänellä itsellään ei ollut ollut mitenkään kovin helppo lapsuus ja nuoruus, eivätkä hänen vanhempansa olleet lainkaan edesauttaneet asiassa. Ehkä hän pelkäsi siitä syystä olevansa huono äiti ja antavansa lapselleen samanlaisen elämän kuin hänelläkin oli ollut?
Ei minunkaan lapsuuteni ollut missään vaiheessa ollut kovin helppo. Suhde vanhempiini oli ollut vähintäänkin monimutkainen. Isä oli aina ollut hyvä minulle ja veljelleni. Ja oli äitikin, tavallaan, mutta hänen hyvyytensä takana oli ollut kylmä ja laskelmoiva nainen. En ollut nuorempana ymmärtänyt sitä, mutta nyt ymmärsin, miksi oloni oli aina ollut kovin epämukava äidin ollessa lähettyvillä. Hän oli jatkuvasti yrittänyt kääntää meidät isää vastaan, saada minut ja Rabastanin omalle puolelleen.
Isäni kuoli minun ollessani kaksikymmentä, Rabastan oli ollut silloin kahdeksantoista. Isä oli väsynyt äidin hirmuvallan alla ja tavallaan kai kuihtunut pois. Hän varmaan oli tahtonutkin kuolla. En olisi lainkaan ihmetellyt sitä ja saatoin kiittää onneani, ettei minun vaimoni muistuttanut äitiäni millään tapaa.
Vain minä, Rabastan ja äiti tiesimme isän todellisen kuolinsyyn. Kaikille muille kerroimme hänen saaneen surmansa taistelussa, sillä sankarikuolema sopi isälle. Hän oli toki sairastellut paljon ennen kuolemaansa, mutta kerroimme hänen lähteneen puolustamaan puhdasverisyyttä, joutuneen taisteluun ja kaatuneen siellä. Edes Bellatrix ja Ina eivät tienneet totuutta. Totuus oli meidän salaisuutemme.
Joka vuosi joulun aikaan palasin muistelemaan isää, palasin aatoksiini avioliitosta, rakkaudesta ja välittämisestä. Isän kuolemasta tulisi pian kolme vuotta ja minä kaipasin häntä yhä joka päivä. Äiti oli epäonnistunut yrityksissään, minä ja Rabastan olimme aina pysyneet isän puolella, isän lähellä, sillä hänen välittämisensä oli ollut aitoa. Minun vanhempani eivät olleet rakastaneet toisiaan, mutta se ei ollut koskaan estänyt isää rakastamasta poikiaan. Eikä se estänyt minua rakastamasta vaimoani, vaikkeivät tämän tunteet minua kohtaan olleetkaan samanlaiset.
-
Ihanaa pohdiskelevaa tekstiä Rodilta ♡ huomiseen!
-
Tämähän on vallan hauska ja kiva joulukalenteri ! Ja ihan minulle? Kiitos, olet ihana ! :-*
Tässä on kivaa, kuinka esille tuodaan Bellan ja Rodolphuksen avioliittoa seinien sisällä. Kolmannessa luukussa oli kivoja aatoksia Rodolphukselta (on muuten kettumainen nimi kirjottaa, murrr..) heidän avioliitostaan ja avioliitosta/läheisyydestä/vanhemmuudesta yleensä.
Jään odottelemaan seuraavia luukkusia, kiitos näistä :)
Tonttulakkia nostaen,
Natte
-
Lumille: Rod on tuollainen suloinen pohdiskelija ♥
Natte: On muuten vaikeaa kirjoittaa näitä jonkun muun kuin Inan näkökulmasta, kun on niin tottunut siihen. Tervetuloa mukaan seurailemaan, olet ihana ♥
A/N: Tässä osassa hypätäänkin sitten toisen Lestrangen perheen joulunviettoon.
Joulukuun neljäs 1974
Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo
sinne Suomeeni kaukaisehen.
Ja sitten, kun sammuu sun tuikkeesi tuo,
sä siunaa se maa muistojen.
Sen vertaista toista en mistään ma saa,
on armain ja kallein mul ain Suomenmaa.
Ja kiitosta sen laulu soi Sylvian
ja soi aina lauluista sointuisimman.
~ Sylvian joululaulu (https://www.youtube.com/watch?v=eky7Co75h38)
Kuuntelin vaimoni laulua viereisestä huoneesta. En ymmärtänyt siitä sanaakaan, sillä hän lauloi omalla kielellään. Oikeastaan hänellä oli kolme kieltä, joita hän puhui, mutta nyt hän lauloi kotimaansa kielellä. Sen verran osasin sanoa, että vaimoni kuulosti surulliselta. Kenties hän kaipasi lapsuutensa kotia.
Ovi oli raollaan ja kurkistin sisälle teesalonkiin. Ina käveli siellä ympäriinsä järjestellen paikkoja ja loitsien koristeita. Ikkunat olivat jo saaneet ylleen huurrekuorrutteen, kattokruunusta riippui sulamattomia jääpuikkoja, jotka kimaltelivat kynttilöiden valossa. Ja niiden kanssa kilpaa kimaltelivat Inan kyyneleet.
Sitten tuli syvä hiljaisuus.
Ina seisoi pitkän aikaa paikoillaan, kunnes lopulta liikahti eteenpäin, istuutui lähimmälle tuolille ja peitti kasvonsa käsillään. En ollut varma, olisiko minun pitänyt mennä hänen tuekseen vai tahtoiko hän olla yksin. Inasta oli aina kovin vaikea ottaa selkoa. Hän kätki niin paljon asioita sisälleen, eikä koskaan puhunut kovin paljoa. Ja harvoin, hyvin harvoin, hän edes näytti todellisia tunteitaan.
Minä päätin antaa Inan olla rauhassa ja lähdin pois katselemasta. Hän ei pitänyt siitä, että joku näki hänen itkevän ja teki yleensä kaikkensa estääkseen sen, joten en tahtonut häiritä vaimoani tälläkään kertaa, vaikka hän näyttikin siltä, että kaipaisi tukea ja lohdutusta. Ina vain oli huono ottamaan vastaan minkäänlaista apua ja koetti aina pärjätä omillaan niin pitkälle kuin suinkin pystyi ja mielellään vielä pidemmälle.
Joitakin minuutteja myöhemmin huoneesta kantautuivat uudet sävelet, hieman iloisemmat tällä kertaa. Sanoja en vieläkään tunnistanut, mutta sen tajusin, että kieli oli vaihtunut toiseksi. Se, että Inalla oli taas kaikki hyvin, sai minut huoahtamaan helpotuksesta ja vajoamaan muistoihini.
Minä muistin 17-vuotiaan vaalean tytön, joka oli vaihto-oppilaana tullut kouluumme viimeiseksi lukuvuodekseen. Jo silloin hän oli kiehtonut minua, mutten ollut uskaltautunut lähestymään häntä. Ina oli ollut hyvin sulkeutunut ja pitänyt mieluummin reilua välimatkaa meihin muihin. Jostakin syystä, mitä en vieläkään ymmärtänyt, hän oli päätynyt ystävystymään Bellatrixin kanssa. Eikä sitä ollut ymmärtänyt kukaan muukaan. Hehän olivat olleet kuin yö ja päivä, erilaisia kaikin mahdollisin tavoin. Mutta he olivat viihtyneet toistensa seurassa ja löytäneet toisistaan ihmisen, jollaista olivat elämäänsä kaivanneet.
Minä olin lopulta rohkaissut itseni ja pyytänyt Inaa parikseni joulutanssiaisiin Bellatrixin torjuttua minut. Inakin oli kieltäytynyt, sillä hänellä oli ollut jo pari. Bellatrix, niin kuin olin joulutanssiaisissa saanut sitten tietää. Siinä vaiheessa epäilykseni heidän kahden suhteen olivat heränneet, etteivät he olleet olleet vain ystäviä vaan jotakin enemmän.
Minun vaimoni ja veljeni vaimo olivat aikoinaan rakastaneet toisiaan. Olin ollut siitä silloin varsin tietoinen, sillä Tylypahkassa juorut olivat kulkeneet ääntä nopeammin. Kun olimme tammikuussa 1970 palanneet joululomalta takaisin kouluun, olivat kaikki välittömästi tienneet näiden olevan pari.
Samoin kuin kaikki olivat tienneet, miksi Ina ja Bellatrix olivat eronneet, että minä olin maannut Bellatrixin kanssa. Kaduinko sitä? Kyllä. Tekisinkö kaiken toisin, jos minulle nyt annettaisiin mahdollisuus? Ehdottomasti. Minä ja Bellatrix olimme molemmat tehneet valtavan virheen antautumalla toistemme käsivarsille ja meidän harkitsemattomuutemme, lapsellisuutemme oli ollut vähällä johtaa tuhoisiin seurauksiin.
Riita kahden tytön välillä oli kestänyt pienen ikuisuuden, eikä kukaan ollut uskonut, että heidän välejään olisi enää koskaan mahdollista korjata. Lopulta he kuitenkin olivat onnistuneet sopimaan ja se oli huomattavasti helpottanut kireää ilmapiiriä koko Luihuisen tuvassa.
Ehkä he rakastivat toisiaan edelleen, sitä en voinut tietää. En ollut puhunut asiasta koskaan Inan kanssa ja minun nähdäkseni heidän välinsä olivat täysin platoniset. Minusta oli hyvä nähdä, että yhä, kaiken tapahtuneen jälkeen, he olivat kyenneet pysymään ystävinä. Ina ja Bellatrix todella tarvitsivat toisiaan. Ina hillitsi vallatonta Bellatrixia ja Bellatrix rohkaisi ujoa ja hiljaista Inaa. Ilman toista ei ollut toista, ja Inan lähdettyä Bellatrix oli jäänyt yksin.
Minä en osannut millään tapaa kuvitella vaimoni koti-ikävää. Kuinka edes olisin voinut? Minun ei ollut koskaan tarvinnut kärsiä sellaisesta. Saatoin vain yrittää ymmärtää Inaa ja tukea häntä parhaani mukaan. Vaikka olihan se tietenkin totta, että Britannia oli Inalle kuin toinen kotimaa, mutta hänen perheensä ei ollut täällä ja se aiheutti hänessä suurimman ikävän. Inan sisko ja vanhemmat olivat käyneet vain kerran, minun ja Inan mennessä naimisiin kesällä.
Olin puhunut siitä Inan kanssa, olin ehdottanut, että kutsuisimme hänen perheensä meille jouluksi, mutta Ina oli sanonut heidän menevän Lappiin kuten joka joulu. Hän ei tahtonut perheensä rikkovan jokavuotista perinnettään. Ja samaan aikaan näin suunnattoman kaipauksen kuvastuvan hänen silmistään.
Kun Ina astui oleskeluhuoneeseen, kaunis hymy koristi hänen kasvojaan. Alakuloisuudesta ei näkynyt enää jälkeäkään, kyyneleet olivat kadonneet silmistä. Minä hymyilin hänelle takaisin ja pyysin luokseni. Ina tuli, jolloin vedin hänet istumaan syliini.
”Onko kaikki hyvin?” kysyin.
”Tietenkin”, Ina sanoi ihmettelevä sävy äänessään. ”Miksei olisi?”
”Kuulostit vain kauhean surulliselta laulaessasi niin jäin miettimään. Kerro vain, jos jokin painaa mieltäsi. En minä tahdo, että sinun on paha olla.”
Ina lepuutti päätään olkapäälläni. Hänen sormenpäänsä vaeltelivat hiljakseen rintakehälläni. Hyväilin hänen niskaansa ja annoin ottaa oman aikansa vastatakseen. Ja aikaa todella meni. Asia oli vaikea Inalle, tiesin sen, mutta toivoin hänen puhuvan siitä ihan vain oman hyvinvointinsa kannalta. Hänelle tulisi itselleenkin parempi mieli, kun saisi purettua ajatuksensa jollekin.
”Oikeastaan minä kaipaan kotia”, Ina mutisi lopulta olkapäätäni vasten. ”Minä kaipaan Lapin talvea, kaamosta ja revontulia ja kaikkea. Kaipaan takaisin tuntureille. Harmi, ettemme päässeet tänä vuonna lähtemään. Olisin niin kovasti tahtonut näyttää sinulle talvisen Lapin kauneuden. Kaiken sen mystiikan, susien laulun pimenevissä metsissä, noitarummut, seidat, Lapin shamaanit, kaiken.”
”Sinä ehdit vielä näyttää sen kaiken minulle. Mennään sinne sitten ensi vuonna, kun vauvakin on syntynyt.”
”Sitten minä vien teidät tuntureille ja opetan valjastamaan revontulia. Siitä tulee upeaa. Meidän pitää mennä käymään siellä myös joku kesä niin näette Bihcosgoržin vesiputouksen. Se on upea. Vanhemmillani on mökki Pihtsusjoen rannalla ja siitä on vain parin kilometrin matka putoukselle. Luudanvarsilla se taittuu nopeasti.”
Hyvin nopeasti alakulo oli vaihtunut lapsenomaiseen innokkuuteen. Ina vetäytyi minusta kauemmas asettaen kätensä olkapäilleni.
”Minä niin tahdon näyttää sinulle sen kaiken. Sinulla ja lapsellemme. Lappi on oikeasti todella kaunis, odota vain, kun näet sen. Se on upea sekä kesällä että talvella. Minä rakastan sitä paikkaa todella paljon. Babuška ja deduška asuivat siellä ennen ja me kävimme aina vierailulla. Jo lapsena Lappi valloiti sydämeni täysin.”
Kohotin käteni sipaisemaan Inan vaaleita suortuvia.
”Mennään sinne ensi jouluksi.”
-
Oii, vihdoin Inaa ♡ mä niin rakastan tuota Sylvian joululaulua. Ihanaa kun Suomi on mukana jossain Harry Potter ficissä, se ei oo kovin tavallista. Ihana luku jälleen ja huomista odotellessa!
-
Lumille: Sylvian joululaulu on ihana, ehdottomasti yksi omia suosikkejani ja etenkin tuo viimeinen säkeistö varmasti kuvaa paremmin kuin hyvin Inan ikävää kotimaataan kohtaan.
Joulukuun viides 1974
Sataa lunta hiljalleen, on valkoinen jo maa.
Tyttö kulkee mietteineen ja häntä paleltaa.
Lämpimikseen lumeen hän tekee enkelin,
se poistaa huolet, ikävän,
siks tekee toisenkin.
~ Lumienkeleitä (https://www.youtube.com/watch?v=QPPnA6V-ExM)
”Rabastaaan!” kaikui Inan ääni läpi koko kartanon hänen etsiessään minua. Nousin ylös kellarin portaita ja Ina tulikin minua vastaan eteishallissa. ”Siinähän sinä olet. Olen etsinyt sinua joka paikasta. Mitä sinä kellarissa teit?”
”Kävin hakemassa viiniä päivälliselle”, sanoin ja näytin kantamaani pulloa. Ina tuhahti ja pisti kätensä puuskaan. ”Mitä? Kai minä saan yhä ruuan kanssa juoda viiniä, vaikka sinulta se onkin kielletty?”
”Saat, saat, en minä sillä.”
”Mitä sitten?”
”Lähde ulos minun kanssani. Siellä on niin kaunis talvinen ilma. Aivan kuin olisi helmikuu, kun aurinko paistaa ja kaikkea. Minä haluan lähteä kävelylle metsään.”
”Ole hyvä vain.”
”Ei se ole kivaa yksin.”
Inan kulmat kurtistuivat ja huulensa vetäytyivät mutruun. En voinut estää itseäni hymähtämästä hänen näyttäessään siinä lähinnä pikkulapselta, joka ei saanut tahtoaan läpi. Hän katsoi minua uhmakkaana silmiin kuin olisi sillä tavalla voinut vaikuttaa minun tahtooni. Ehkä hän tavallaan onnistuikin tavoitteessaan.
”Hyvä on”, naurahdin. ”Mennään sitten. Käyn vain viemässä tämän pullon keittiöön.”
Palatessani eteishalliin Ina oli jo vetänyt turkisreunaisen talviviitan ylleen ja odotti minua malttamattomana. Kun olin saanut oman viitan hartioilleni, Ina oli kadonnut ulos yhdessä hopeisen kankaan välkähdyksessä.
Ina hyppelehti lumisella pihamaalla aivan onnessaan. Lumi vain pöllysi ympärillä, kun huopatöppöset tömähtivät hankeen kerta toisensa jälkeen, uudestaan ja uudestaan. Lopulta Ina pysähtyi, katsahti minua ja kaatui selälleen puuterilumen sekaan. Hänen kätensä ja jalkansa alkoivat tehdä edestakaista liikettä.
”Mitä sinä teet?” ihmettelin astellessani hänen vierelleen.
”Lumienkeleitä”, Ina vastasi kuin asia olisi ollut maailman yksinkertaisin. Ja ehkä se hänelle sitä olikin. ”Me teimme näitä aina talvella Danian kanssa koko pihan täyteen. Niin ja Bellan kanssa teimme näitä silloin Tylypahkassa ollessamme. Tule sinäkin.”
”En minä taida.”
”Äh, Rabastan, älä viitsi olla tylsä aikuinen. Tule nyt vaan.”
Inan lapsenomainen innokkuus sai minut sulamaan hymyyn ja kellahtamaan hankeen hänen vierelleen. Katsahdin vaimoani, jonka huulia koristi ilkikurinen hymy. Otin mallia hänestä lumienkelin tekoon ja pian pihamaalla makasikin kaksi enkeliä, toinen suuri ja toinen pieni. Kun nousimme ylös, olivat talviviittamme aivan lumen peitossa. Inan hiuksissa kimalteli jäätimantteja. Hän näytti aivan keijukaiselta seistessään siinä pisamanenäisenä ja onnellisena, auringon kultasäteet hiuksillaan.
Ina päästi riemastuneen kiljahduksen heittäytyessään kaulaani. Käteni kiertyivät hänen vyötäisilleen, kun pyöräytin häntä ympäri ja ympäri suostumatta enää laskemaan takaisin maahan. Pitelin vain Inaa itseäni vasten tahtoen pitää hänet siinä ikuisuuksiin saakka ja mieluummin vieläkin pidemmälle. Siinä syleilyssäni oli vaimoni, joka kantoi sisällään meidän yhteistä lastamme. Mikään ei olisi voinut tehdä minua onnellisemmaksi.
Viimein Inan jalat alkoivat sätkiä ilmassa ja minun oli pakko pudottaa hänet alas. Ina tarttui käteeni.
”Sinä olet ihan lumen peitossa”, huomautin.
”Ei se haittaa”, Ina sanoi heilauttaen kättään varsin huolettomasti. ”Niin olet itsekin. Tule, mennään metsään kävelemään.”
Ina veti minut mukaansa. Kävelimme pitkän aikaa ihmetellen metsän ja talven kauneutta, joka Inan sanojen mukaan muistutti häntä hieman kotimaastaan, vaikkakin oli tavallaan myös hyvin erilaista. Lunta oli kuulemma edelleen aivan liian vähän ja metsän puustokin aivan vääränlaista.
”Vaikka kyllä minulla on kotoisa olo täälläkin”, Ina sanoi. ”Isä kertoi aina tarinoita lapsuudestaan ja nuoruudestaan täällä ja sen takia olen aina tahtonut tänne. Se oli kai suurin syy siihen, miksi lähdin vaihto-oppilaaksi. Tahdoin nähdä koulun, missä isä aikoinaan opiskeli.”
”Sinä et ole koskaan kertonut, että isäsi kävi Tylypahkaa.”
”Enkö? Mutta eikö sen pitäisi olla itsestäänselvyys, kun hän muutti täältä pois vasta parikymppisenä?”
”En minä ainakaan tiennyt. Missä tuvassa hän oli?”
”Korpinkynnessä.”
”Ja sinusta tuli luihuinen.”
”Niin. Isä oli hieman epäileväinen sen suhteen, kun kirjoitin heille päätyneeni luihuiseen. Minähän en tiennyt tuvista oikeastaan mitään etukäteen, vain sen, että niitä oli neljä ja niiden nimet. Mutta kun isä oli ajatellut asiaa tarkemmin, hän sanoi, ettei oikeastaan voinut edes kuvitella minun päätyvän mihinkään muuhun tupaan. Olen enemmän isäni kaltainen, joten Korpinkynsi olisi toki voinut olla mahdollinen, mutta kyllä minä nyt tiedän, että luihuinen on sisälläni hyvin vahvana.”
”Greengrassien suku on perinteisesti ollut luihuisia. Samaan tapaan kuin myös vaikkapa Mustat tai Lestranget tai Malfoyt.”
”Niin olen kuullut. Isäni äiti nimittäin oli luihuinen. Lovettit taas ovat olleet perinteisesti korpinkynsiä, niin kuin isä ja hänen isänsä. Katso, Rabastan! Trixie on täällä!”
Katsoin Inan osoittamaan suuntaan ja totta, kissa tosiaan oli metsässä yrittämässä pyydystää lintuja. Se juoksenteli puiden lomassa, hyppelehti sinne tänne ja koetti tarttua lintuihin kiinni hampaillaan ja kynsillään.
Kissan tuhoontuomitut yritykset saivat meidät molemmat nauramaan. Kuullessaan äänemme Trixie jähmettyi paikoilleen ja kääntyi katsomaan meitä. Loukkaantuneena se pörhisti karvojaan ja aivan kuin näyttääkseen taitonsa loikkasi lähimpään puuhun ja kiipesi useamman jalan korkeuteen oksalle istumaan.
”Minusta tuntuu, ettemme taida uskaltaa kävellä tuon puun ali”, sanoin. ”Trixie kuitenkin hyppäisi vain niskaamme.”
”Niin minäkin luulen. Kostaisi meille, kun kehtasimme nauraa hänen toivottomille pyydystysyrityksilleen.”
Ennen kuin ehdimme lähteä metsäaukealta, Trixie hyppäsi jo alas puusta ja tuli jalkoihimme kiehnäämään. Ina kyykistyi silittämään kissaansa, joka välittömästi kosketuksen tuntiessaan alkoi kehrätä kovaan ääneen. Kun jatkoimme matkaamme, Trixie seurasi meitä päästäen aina lujan maukaisun, jos emme huomioineet sitä tarpeeksi.
Ina hyräili hiljakseen ja laski lopulta irti kädestäni lähtien hyppelemään edelläni. Trixie liittyi pian hänen seuraansa ja kohta nuo kaksi kirmailivat kilpaa lumen peittämillä poluilla. Minä koetin vain pysyä heidän vauhdissaan, enkä voinut olla ihmettelemättä, mistä Ina oikein repi tuota energiaansa oltuaan jo useamman viikon ajan hyvin pahoinvoiva. Kai hänellä sitten oli jokin salainen, sisäinen energianlähteensä, josta hän ammensi.
”Rabastan, tule nyt!” Ina huikkasi ollessaan jo kaukana. ”Älä ole aina noin hidas!”
Inan posket punoittivat kirpeästä pakkasilmasta. Hän oli hengästynyt juoksemisesta, mutta se ei näyttänyt millään tapaa haittaavan hänen menoaan, sillä kun olin päässyt Inan ja Trixien luokse, Ina pyrähti jälleen juoksuun.
”Pakenetko sinä minua?” huusin hänen jälkeensä.
Sain vastaukseksi vain helisevää naurua.
Päätäni pudistellen lähdin myös juoksuun saavuttaakseni Inan. Vihdoin päästessäni tarpeeksi lähelle, kiedoin käteni vaimoni vyötäisille ja pysäytin etenemisen vetämällä hänet itseäni vasten. Inan selkä painautui vasten vatsaani, kun laskin leukani hänen päälaelleen. Ina rimpuili hetken aikaa päästäkseen vapauteen, mutta huomatessaan vastustelut turhaksi, antoi kehonsa rentoutua.
”Rabastan?” Ina kysyi. ”Aiotko sinä kauankin pidellä minusta kiinni?”
”Aion”, vastasin. ”En päästä sinusta enää koskaan irti.”
”Sinä olet ihan typerä.”
”Kiitos kohteliaisudesta. Ja sinä puolestasi olet aivan mahdoton. Mutta minä pidän todella paljon sinun mahdottomasta puolestasi.”
”Minäkin pidän sinun typerästä puolestasi aina toisinaan.”
Inan sanat saivat minut nauramaan. Hän kuulosti vakavalta, mutta jokin nyki hänen suupieliään jatkuvasti ylöspäin. Hellitin hieman otettani, laskin leukani pois Inan päälaelta ja kumarruin vaimoni puoleen. Ina kikatti huulteni hipoessa hänen korvanlehteään.
”Vain toisinaanko?” kysyin.
”Ehkä vähän useamminkin.”
Siinä samassa Trixie ponkaisi maasta meitä vasten saaden minut menettämään tasapainoni. Kaaduin selälleni hankeen vetäen Inan mukanani. Ina kiljahti säikähtäneenä, mutta tajutessaan tilanteen puhkesi nauruun, johon en voinut olla yhtymättä.
-
Anteeksi, puhelin kommentti, jote typot ja lyhkäisyys.
Tää on vaan niin kiva kalenteri, tykkään! Ja sinäkö et osaa kirjoitta söpöily höttöä? Viides luukku oli pelkkää söpöilyä! Jotenkin niim herttaista luettavaa, että ihan hymyilytti.
Huomisen luukkua odotellessa,
Natte-tonttu
-
Natte: En ainakaan myönnä osaavani kirjoittaa söpöilyä. Okei, tällainen vielä menee, mutta kun tullaan sinne ällösöpön pusuttelun ja siirapin alueelle niin ei todellakaan. En halua edes yrittää, siitä tulisi vain katastrofi.
Joulukuun kuudes 1974
Sinulla on raskas mieli ja unen maku suussa,
pohjoistuulen kanssa oma salakieli
ja lunta lokakuussa.
Ja sinä karkaat taas yksin nukkumaan.
Saisinko tulla mukaan?
~ Karhuveljeni (https://www.youtube.com/watch?v=EKOIgOX0IMU)
Joulukuun alussa Rodolphuksen valtasi aina kumma melankolia. Tai aina ja aina, oli vallannut viimeiset kaksi vuotta. Eikä se oikeastaan ollut edes millään tapaa kummallinen tilanne. Tiesin kyllä, mistä se kaikki johtui, mutta en koskaan tahtonut ottaa asiaa puheeksi, ellei Rodolphus itse ensin alkanut puhua.
Rodolphus ei tahtonut puhua siitä lähes koskaan yhtään kenenkään kanssa. Minulle hän joskus saattoi raottaa menneisyytensä verhoa, mutta harvemmin. Olin toisinaan ehkä jopa hieman huolissani, olihan hän kuitenkin mieheni, vaikkei meillä suurempia tunteita ollutkaan toisiamme kohtaan. Tai minulla ei ainakaan ollut. Rodolphus kertoi toisinaan rakastavansa minua. Ehkä se oli pelkkää valhetta, ehkä ei, mutta se toi minulle lämpimän tunteen sisälle.
Rodolphuksen isä oli kuollut joulun alla kolme vuotta sitten ja se oli syy mieheni alakuloon. Me söimme lounasta hiljaisuuden vallitessa koko kartanossa. Hiljaisuus jatkui vielä teeaikaan ja päivälliselläkin. En voinut sille mitään, että oloni muuttui todella epämukavaksi ja tukalaksi. Minä en pitänyt näistä painostavista hiljaisuuksista, vaikka useimmiten toivoinkin Rodolphuksen jättävän minut rauhaan. Mutta tässä oli eroa. Kumpikaan meistä ei tuntunut osaavan sanoa mitään, mikä sai ainakin minut tuntemaan oloni vaivaantuneeksi. Uskoin Rodolphuksen tuntevan samoin, sen verran olin oppinut miestäni lukemaan neljän vuoden aikana.
Neljä vuotta olimme nyt olleet naimisissa, meidät oli vihitty minun ollessani yhdeksäntoista, noin puoli vuotta Tylypahkasta valmistumiseni jälkeen. Se oli ollut järkiavioliitto meidän molempien puolelta. Mutta kuten olin todennut, se ei ollut sitä enää Rodolphuksen osalta. Ei, Rodolphuksen osalta kaikki oli muuttunut aivan toisenlaiseksi ja minä yritin jatkuvasti tehdä kaikkeni sen eteen, ettei hän kuvittelisi liikoja minun suhteeni. Sen verran saatoin sanoa välittäväni Rodolphuksesta, etten tahtonut satuttaa häntä, saati millään tapaa loukata hänen tunteitaan.
Miehenäni Rodolphuksella olisi toki ollut oikeus tehdä minulle mitä tahansa. Niin tahtoessaan hän olisi voinut vaikka tappaa minut. Mutta sitä hän ei tehnyt, sillä siihen hänen sydämensä oli liian suuri. Rodolphus saattoi kylmästi tappaa hänelle määrätyt uhrit, mutta niitä kohtaan, joista hän oikeasti välitti, hän ei koskaan sauvaansa nostanut. Rodolphus kunnioitti minua ja antoi minun päättää itse omasta kehostani. Siitä minä olin hänelle kiitollinen, sillä kovin monen vaimon tilanne ei ollut yhtä hyvä kuin minulla. Mieheni ei koskaan pakottanut minua mihinkään vastoin omaa tahtoani, vaikka äitinsä mukaan mies olikin herra talossa ja vaimon tehtävä oli palvella miestään.
Onnekseni Rodolphus oli perinyt lempeän, rakastavan luonteensa isältään. Hänessä ei ollut tippaakaan äitinsä kylmäkiskoisuutta, tunteettomuutta. Rodolphus ei välittänyt perinteisistä arvoista, eikä vaalinut perinteitä vaan uskoi maailman uudistumiseen.
Rodolphuksen isä, herra Louarn Lestrange, oli ollut Tylypahkassa Luihuisen tuvassa, samalla luokalla Mestarin kanssa. Hän oli ollut yksi ensimmäisistä kuolonsyöjistä, mikä oli yksi syy siihen, että olin kunnioittanut häntä valtavasti.
Appeni oli kuollut vain vuosi naimisiinmenomme jälkeen ja poikiensa lisäksi myös minä olin jäänyt kaipaamaan häntä. Herra Lestrangesta oli tullut minulle kuin isähahmo huolimatta siitä, etten ollut koskaan tullut toimeen hänen vaimonsa kanssa. Herra Lestrange oli aina huolehtinut, että minulla oli ollut kaikki hyvin ja saanut minut tuntemaan oloni arvokkaaksi. Hän oli ollut kuin suoranainen vastakohta kylmälle ja laskelmoivalle vaimolleen.
”Huomenna on isän kuolinpäivä”, Rodolphus viimein puhui juodessamme iltateetä salongissa. Sisälläni huokaisin syvään helpotuksesta, tukala hiljaisuus oli viimein särkynyt. ”Siitäkin on jo kolme vuotta, en voi uskoa sitä. Menen käymään hänen haudallaan huomenillalla.”
Katsahdin miestäni. Hän näytti aivan maansa myyneeltä, hän näytti siltä aina, kun tuli puheeksi hänen isänsä kuolema. Rodolphus oli ottanut sen kovin raskaasti, eikä mieluusti edes puhunut siitä. Se tuntui edelleen olevan hyvin arka paikka. Niin kuin Rodolphus oli kertonut, hänen isänsä oli kuollut taistellessaan Mestarin aatteen puolesta. Minulla oli syyni epäillä hänen puheitaan. Taistelussa kaatuminen olisi ollut sankarikuolema, ylpeyden aihe suorastaan, mutta Rodolphus ei tuntenut tippaakaan ylpeyttä, vaikka muuta väittikin.
”Tahdotko, että lähden mukaasi?” kysyin.
”Lähtisitkö sinä?” Rodolphus kohotti hieman hämillään katseensa minuun.
”Tietenkin.”
”Sitten minä tahdon, että sinä lähdet.”
Rodolphus tuli vierelleni ja kietoi käsivartensa ympärilleni painaen minun kehoni tiukasti omaansa vasten. Toinen kämmen löysi paikkansa niskastani, kun hän yritti hakeutua niin lähelle minua kuin vain suinkin kykeni. Tunsin kuinka hänen nenänsä painui kaulaani vasten, tunsin kuuman hengityksen vasten ohutta ihoa.
Loppuiltaa emme enää onneksi olleet vaiti, ainakaan koko aikaa. Koetin saada Rodolphuksen ajattelemaan hieman muutakin kuin vain seuraavaa päivää, mutta aina silloin tällöin hän vajosi takaisin synkkyyteen kieltäytyen puhumasta kanssani. Välillä näin kyyneleet hänen lasittuneessa katseessaan ja se teki oloni hankalaksi. Noina hetkinä en osannut tehdä juurikaan muuta kuin lepuuttaa päätäni Rodolphuksen olkapäällä ja tarjota hänelle toisinaan siemauksen tuliviskiä.
Vaikka puhuimmekin harvakseltaan, tunsin jopa noista vähistä keskusteluista suurta helpotusta. Ne katkaisivat hiljaisuudet pieniksi hetkiksi kerrallaan, ne toivat täytettä tyhjyyteen. Olisin tahtonut sanoa ymmärtäväni Rodolphusta, mutta enhän minä ymmärtänyt. En minä voinut tietää, miltä tuntui menettää rakas isänsä niin äkillisesti. Minä en ollut koskaan välittänyt omastani, pelännyt ainoastaan, enkä uskonut tuntevani mitään, kun hän kuolisi. Sama päti äitiini. Häntä tosin en ollut pelännyt, vihannut vain.
Rodolphus lähti nukkumaan, kun minä jäin vielä hetkeksi lukemaan oleskeluhuoneeseen. Aukinaisesta ovesta näin hänen nousevan portaita pää kumaraan painuneena. Näky sai minut huokaisemaan hiljaa. Ehkä minun sittenkin pitäisi seurata miestäni yläkertaan, ehkä Rodolphus tarvitsi minua nyt.
Kun vaihdoin yömekkoon, Rodolphus ei vilkaissutkaan minua, ei edes siinä vaiheessa, kun seisoin alasti hänen edessään. Se jos mikä oli huolestuttavaa. Pukeuduttuani hyppäsin sänkyyn vatsalleni onnistuen viimein kiinnittämään Rodolphuksen huomion edes pariksi sekunniksi.
”Rod”, sanoin hiljaa piirrellessäni sormenpäällä pieniä ympyröitä hänen rintakehäänsä, ”tiedätkö... Minäkin kaipaan häntä aika paljon.”
”Isä piti sinusta”, Rodolphus vastasi. ”Hän muisti aina kertoa minulle, kuinka onnekas olin, kun sain sinut vaimokseni, kuinka minun tulisi aina muistaa kunnioittaa sinua ja osoittaa sinulle kaikki rakkauteni. Niin hän toivoi kuolinvuoteellaan minun tekevän, ja minä tahdon kunnioittaa hänen viimeisiä toiveitaan.”
Kaivauduin Rodolphuksen kainaloon ja lepuutin päätäni hänen rinnallaan. Rodolphus kohotti kätensä silittämään hiuksiani. Siinä minä tunsin itseni rauhallisemmaksi kuin aikoihin ja se ihmetytti minua. Missä vaiheessa minusta oli tullut näin riippuvainen Rodolphuksen läheisyydestä? Oliko se vain joulun mukanaan tuomaa turvallisuudenkaipuuta, vaiko sittenkin halua pitää huolta allapäin olevasta miehestäni, en kai minä sentään ihan oikeasti ollut muuttumassa sellaiseksi? En kuitenkaan voinut kieltää, etteikö minun sillä hetkellä olisi ollut todella hyvä olla Rodolphuksen lähellä.
”Sinä olet todella tärkeä minulle, Bella, muista se”, Rodolphus sanoi ja suuteli minua päälaelle.
”Niin sinäkin minulle”, mutisin. Ja sillä hetkellä minä oikeasti tarkoitin sitä.
-
Mä niin jotenkin rakastan tätä ja kaikkia näitä hahmoja ♡ viides luku oli aivan ihana, Ina ja Rabastian on kyllä suloisia. Myös Karhuveljeni ja Lumienkeleitä on aivan ihania. Ootan jo sitä huomista 3000 sanan lukua :D
-
Lumille: No ei tässä nyt kuitenkaan ihan sitä 3000 sanaa ole, vain 2500... Ina ja Rabastan on aika söps ♥
A/N: Niin siis minunhan oli tarkoitus kirjoittaa noin tuhannen sanan mittaisia oneshotteja. Tämä yksi hieman paisui.
Joulukuun seitsemäs 1974
Joulun aatto nyt saa,
jo ilta tummuu ja hiljenee maa.
Kuka kulkee nyt yksinään kalmistoon,
kuka yksin näin kylmässä on?
~ Konsta Jylhän joululaulu (https://www.youtube.com/watch?v=hUWGIy5Gs-I)
Jo heti aamulla Rabastan oli vetäytynyt kauas minusta, eikä suostunut päästämään minua lähelleen. Uusi tilanne hämmensi minua syvästi, enkä tiennyt, kuinka siihen olisi pitänyt suhtautua. Rabastan näytti tahtovan olla omissa oloissaan, mutta koska en ymmärtänyt syytä hänen käytökseensä, se sai minut huolestumaan.
”Ina?” Rabastan kysyi viimein lähestyessään minua illan jo alkaessa hämärtää. ”Lähtisitkö mukaani käymään isäni haudalla?”
”Tietenkin.”
Seurasin Rabastania eteishalliin, jossa hän auttoi viitan harteilleni. Hän vaikutti kovin vaisulta, enkä ihmetellyt sitä lainkaan, jos hän oli koko päivän ajatellut isäänsä. Jos olin oikein ymmärtänyt, isän kuolema oli ollut Rabastanille ja Rodolphukselle aika kova paikka. Se oli ollut isku, jota he eivät olleet osanneet odottaa. Eikä se ollut ihmekään, heidän isänsähän oli kuollut taistellessaan Pimeyden lordin aatteen puolesta. Äkillinen kuolema oli läheisille aina pahin.
Niin kuin babuškan kuolema oli aina ollut kova paikka äidilleni. Minä olin ollut silloin vielä niin pieni, etten oikein muistanut siitä mitään. Minä tiesin vain sen, mitä äiti oli kertonut. Että babuška oli ollut jakomielitautinen. Että babuška oli tappanut itsensä. Äiti oli löytänyt babuškan kuolleena kotoaan.
Se oli ollut äidilleni niin kova isku, ettei hän ollut suostunut puhumaan asiasta moneen vuoteen. Usein hän iltaisin oli istunut takana edessä katsellen babuškan kuvaa, hymyillen sille, välillä jopa puhuen. Minun ollessa kymmenvuotias äiti oli ensimmäisen kerran vastannut kysymykseeni siitä, mitä babuškalle oli tapahtunut.
Minä en voinut edes kuvitella, miltä tuntui ylipäätään menettää oma vanhempansa, saati sitten niinkin nuorella iällä. Rabastan oli ollut vasta kahdeksantoista.
Kävelimme käsi kädessä pitkin autiota kylätietä. Lunta sateli hiljalleen pimenevältä taivaalta. Kiteitä kiinnittyi hiuksiimme, suli vasten lämpöä ja jäi vesihelmiksi suortuville. Kun lumipyry alkoi yltyä, vedin hopeaviitan hupun hiuksilleni. Hautausmaalle ei onneksi ollut kovinkaan pitkä matka kävellä.
”Isän kuolemasta tulee tänään kolme vuotta”, Rabastan kertoi. ”Minulla on ollut tapana käydä haudalla aina hänen kuolinpäivänään. Kun se kaikki tapahtui juuri ennen joulua... No, me vietimme aika mustan joulun.”
En vastannut mitään, hakeuduin vain lähemmäs miestäni. Minusta tuntui, ettei Rabastan edes odottanut minun vastaavan. Hän vaipui takaisin aatoksiinsa, kun lähestyimme lyhdyin valaistua hautausmaata.
Rabastan johdatti minut pientä kujaa pitkin kohden hautausmaan keskustaa, jonne oli rakennettu useampia mausoleumeja. Jokaisen hautakammion päädyssä luki suvun nimi ja viimeisessä niistä luki Lestrange. Rabastan sai lukitun oven avautumaan painamalla kämmenensä sitä vasten. Hän astui sisään vetäen minut mukanaan.
Kammiossa oli monia suvun kuolleita aina 1400-luvulta lähtien. Katseeni vaelsi kymmenissä haudoissa, joiden useimpien laatat olivat niin vanhat ja kuluneet, ettei niistä saanut enää mitään selvää, mutta näin siellä ainakin kaksi Rabastania sekä yhden Rodolphuksen. Hauta lähimpänä ovea oli uusin. Laatan teksti oli laadittu koristeellisin kirjaimin ja minulla kesti hetki ymmärtää, mitä siinä luki.
Rakastettu isä, veli ja aviopuoliso
LESTRANGE, Louarn
s. 3.10.1926
k. 7.12.1971
Rabastan puristi tiukasti kättäni. Saatoin nähdä, kuinka tämä oli hänelle vaikea paikka ja parhaani mukaan koetin sanoitta tukea häntä surunsa edessä. Minusta ei tuntunut oikealta puhua, ei sillä hetkellä. Sen sijaan pujahdin Rabastanin kainaloon ja painoin pääni hänen rinnalleen. Rabastan vilkaisi minua ja hymyili hiljaa kietoessaan kätensä ympärilleni, vetäessään minut tiukasti itseään vasten.
”Hän oli hyvä mies”, Rabastan sanoi. ”Toivon, että voisin joskus olla edes suunnillen hänen veroisensa. Kaipaan häntä.”
”Tietenkin sinä kaipaat”, kuiskasin. ”Hän oli sinun isäsi.”
”Voinko minä kertoa sinulle jotakin?”
”Ihan mitä tahansa.”
”Minun isäni ei kuollut taistelussa.”
”Eikö? Kuinka sitten?”
”Hän oli sairastellut jo pitkään ennen kuolemaansa, mutta minä luulen... minä luulen, että hän väsyi äitiimme. Äiti on aina ollut aika... kylmä ihminen ja minä ja Rod pelkäsimme häntä, kun olimme lapsia. Isä oli ihan erilainen, hän oli aina hyvä meille. Äiti toki huolehti, että meillä oli kaikki, mitä tarvitsimme ja mielellään vielä enemmänkin, mutta minä tunsin oloni aina kauhean epämukavaksi hänen seurassaan, tunnen yhä. Hän yritti ostaa kiintymyksemme.”
”Silloin ennen kuin me menimme naimisiin, sinun äitisi moneen kertaan teroitti minulle, ettei yksikään nainen voi olla tarpeeksi hyvä hänen pojilleen. Bella sanoi, että äitinne jumaloi teitä.”
”Se voi hyvinkin olla niin, mutta minä en koskaan ole kokenut sitä sellaisena. Minä näin sen mustasukkaisuutena ja omistushaluna. Hän lahjoi meitä, kantoi meille jatkuvasti tavaraa, jotta niiden avulla saisi meihin kontrollin. Hän haukkui isää meille, jotta kääntyisimme isää vastaan. Äidin mielestä hänen pitäisi olla ainoa ihminen tässä maailmassa, kenelle me osoitamme kiintymystä, ainoa nainen meidän elämässämme, mutta toisaalta hän tahtoo myös lapsenlapsia...”
”Bella kehotti minua pitämään varani sinun äitisi suhteen. Hän kuulemma yrittäisi omia lapsemme samaan tapaan kuin on ominut sinut ja Rodolphuksen.”
”Sitä minäkin pelkään. Joskus mietin, jos pistäisi vain kokonaan välit poikki hänen kanssaan. Minä olen välillä kauhean väsynyt häneen.”
”Se on ihan ymmärrettävää.”
”Mutta onneksi minulla on sinut. Lupaan, että jos äiti yrittää omia meidän lapsemme tai kohtelee sinua huonosti tai mitä tahansa, hänellä ei sen jälkeen ole enää sijaa minun elämässäni. Meidän elämässämme.”
Nyökkäsin. Oli hyvä kuulla ne sanat Rabastanin suusta. Olin alkanut arastella hänen äitiään häidemme jälkeen, joten tuntui hyvältä, etten ollut ainoa, joka näki vanhan rouvan negatiivisessa valossa, että jopa hänen oma poikansa oli häntä vastaan. Se antoi minulle suurta tyydytystä.
Rabastan sytytti kynttilän ja laski sen isänsä haudan eteen.
”Lepää rauhassa, isä”, hän sanoi. ”Kaipaan sinua yhä joka päivä.”
Saatoin nähdä, kuinka Rabastan taisteli kyyneleitä vastaan.
Kun seisoimme jälleen mausoleumin ulkopuolella, näin kahden ihmisen lähestyvän käsi kädessä. En ollut uskoa silmiäni, kun tunnistin nämä. Kaksikko ei kuitenkaan ollut huomannut meitä, he olivat syventyneet omaan, hiljaiseen keskusteluunsa.
”Rabastan, katso”, kehotin. Hän käänsi katseensa nähdäkseen saman minkä minä.
”Rod?” hän kysyi uskomatta silmiään.
Rodolphus ja Bellatrix jähmettyivät niille sijoilleen tajutessaan meidän olevan paikalla. He katsoivat meitä vähintäänkin yhtä hämmentyneinä kuin me katsoimme heitä.
”Mitä te täällä teette?” Rabastan jatkoi ihmettelyään.
”Tulimme käymään isän haudalla”, Rodolphus vastasi. ”Hänen kuolemastaan tuli tänään kolme vuotta.”
”Tiedän sen. Mutta minä... En minä tiennyt sinun vierailevan täällä.”
”Kai minä nyt oman isäni haudalla käyn?”
”Et ole koskaan lähtenyt minun kanssani, kun olen pyytänyt.”
”Olen halunnut käydä yksin.”
”Niinkö?”
Rabastan katsahti Bellatrixia, joka ei suostunut katsomaan meistä ketään silmiin. Minä taas en saanut katsettani irti Bellatrixin ja Rodolphuksen yhteen liitetyistä käsistä. Saattoiko sittenkin olla, että Bellatrix välitti miehestään enemmän kuin antoi toisten ymmärtää? Saattoiko olla, että hän oli lähtenyt Rodolphuksen mukaan tämän isän haudalle tukeakseen miestään aivan kuten minäkin omaani?
”Bella on välillä... lähtenyt mukaani”, Rodolphus sanoi.
”Hän oli aina hyvä minulle”, Bellatrix mutisi hieman kiusaantuneena. ”Hän kohteli minua hyvin, eikä koskaan sanonut minulle pahaa sanaa.”
”Toisin kuin äiti”, Rabastan totesi.
”Niin”, Bellatrix nielaisi.
”Isä piti sinusta”, Rodolphus sanoi. ”Hän kertoi sen minulle monta kertaa. Hän sanoi, että olin onnekas, kun sain sinut vaimokseni ja minun sietäisi olla kiitollinen. Ja minä olen aivan varma, että isä olisi pitänyt myös Inasta.”
Hätkähdin kuullessani oman nimeni lausuttavan ja kohotin katseeni Rodolphukseen. Hän piteli vapaassa kädessään kynttilää sekä pientä valkeaa kukkaa. Hän ei katsonut minuun, eikä Rabastaniin vaan jonnekin kaukaisuuteen meidän ohitsemme.
”Me menisimme nyt tervehtimään isää”, Rodolphus sanoi.
”Tietenkin”, Rabastan nyökkäsi. ”Kuule, Rod... Mitä jos menisimme sitten kaikki meille? Miltä se kuulostaisi? Voisimme istua iltaa ja lämmin tee voisi tehdä hyvää kirpeän pakkasilman jälkeen, ehkä hieman tonttuviiniäkin...”
Rodolphus katsahti Bellatrixia vierellään.
”Mitä sinä sanot?” hän kysyi.
”Mennään vain”, Bellatrix vastasi.
Rodolphus nyökkäsi ja astui sitten Bellatrixin kanssa mausoleumin yhä avonaisesta ovesta sisään. Minä ja Rabastan jäimme ulkopuolelle odottamaan, sillä tahdoimme tarjota heille oman rauhansa. Kun he tulivat ulos joitakin minuutteja myöhemmin, näin kyyneleet Bellatrixin silmissä. Näin, kuinka hän yhä puristi tiukasti Rodolphuksen kättä. En ymmärtänyt sitä. Bellatrix oli aina niin kovasti vakuuttamassa, ettei välittänyt Rodolphuksesta tippaakaan, eikä tarvinnut tätä yhtään mihinkään ja nyt kuitenkin he pitelivät toistensa käsiä hakien turvaa toisistaan.
Palasimme kotiin tienpiennarta pitkin. Kävelimme hiljaisuuden vallitessa, Bellatrix ja Rodolphus takanamme. Kukaan meistä ei sanonut sanaakaan, kukaan ei tahtonut rikkoa hetken haurautta. Minä en uskaltanut vilkaistakaan taaksepäin, puristin vain tiukasti Rabastanin kättä omassani koko matkan ajan.
Kotona keskustelumme oli hyvin vaimeaa ja tavallaan jopa vaivaantunutta, kun siirryimme teesalonkiin, jonka olin vain muutamaa päivää aiemmin koristellut sulamattomalla huurteella ja jääpuikoilla. Minä ja Rabastan emme olleet osanneet odottaa kohtaavamme Rodolphusta ja Bellatrixia herra Lestrangen haudalla, ja toisinpäin, joten luultavasti juuri se loi välillemme hieman kiusallista ilmapiiriä. Ainakin siihen saakka, kunnes Rabastan käski kotitontun tuoda meille juotavaa. Vain hetkeä myöhemmin Vinka kantoi meille tarjottimella lasilliset tonttuviiniä.
”Nuori rouva Lestrangen on tuo etummainen”, Vinka sanoi. ”Siinä ei ole alkoholia.”
”Kiitos, Vinka”, hymyilin saaden kotitontun silmät taas kerran kostumaan. Nämä eivät kai koskaan tottuisi siihen, että kiittelin heitä vähän väliä avusta. Minä vain olin kotona oppinut, että henkiolennoille, tontuille ja muille, piti olla ystävällinen tai ne voisivat saada suurta tuhoa aikaan.
Otimme jokainen lasimme käteen.
”Isälle”, Rodolphus sanoi ääni hieman painoksissa.
Kohotimme maljat ja kilistimme. Vein lasin huulilleni ottaakseni pienen siemauksen. Puhelimme hiljaa, enkä minä kyennyt vieläkään muuta kuin vain katsomaan Bellatrixia, joka oli ollut kummallisen vaisu koko illan. En voinut olla miettimättä, oliko hänelle käynyt jotakin vai oliko hän vain tosiaan niin murheellinen miehensä isän kuolemasta, joka oli tapahtunut kolme vuotta takaperin.
Lopulta minun oli pakko tehdä asialle jotakin ja pyysin Bellatrixin mukaani hakemaan lisää viiniä keittiöstä. Hän kysyi, eivätkö kotitontut voisi tuoda sitä, mutta minä vaadin häntä tulemaan. Bellatrix nousi ja seurasi minua keittiöön, jossa kotitontut häärivät. Sain käteeni pullon tonttuviiniä heti, kun olin sitä pyytänyt.
Kävelimme oleskeluhuoneeseen, jossa kehotin Bellatrixia istuutumaan. Itse tulin hänen vierelleen. Laskin viinipullon sohvapöydälle ja tartuin ystävääni kädestä kiinni. Bellatrix kohotti katseensa silmiini.
”Minä näen, että sinua vaivaa nyt jokin”, sanoin. ”Kerro, minä kuuntelen.”
Bellatrix veti syvään henkeä ja painoi jälleen katseensa.
”Herra Lestrange oli hieman kuin isähahmo minulle”, hän kertoi. ”Hän kohteli minua aina niin hyvin, paljon paremmin kuin omat vanhempani. Hän todella oli kuin isä minulle, enemmän kuin omani koskaan. Sen takia minä välitin hänestä niin paljon, sen takia hänen kuolemansa oli minulle aika vaikea paikka.”
”Bella rakas”, huokaisin. Muuta en osannut sanoa, olin aina ollut huono lohduttaja, joten kiedoin vain käteni Bellatrixin ympärille ja halasin häntä lujasti. Bellatrix laski päänsä olkapäälleni.
”Se oli todella vaikea paikka myös Rodille ja Rabastanille. He todella välittivät isästään.”
”Näin olen ymmärtänyt.”
”Herra Lestrange oli oikeasti hyvä ihminen, monta kertaa parempi kuin vaimonsa. Hän oli ystävällinen kaikille ja kutsui minua suosikkiminiäkseen. Ikään kuin hänellä olisi muita edes ollut, mutta se tuntui hyvältä. Tuntui, että minua oikeasti arvostettiin ja että minusta pidettiin minun itseni takia. Ei sukuni takia, ei sen takia, että olin kuolonsyöjä vaan minun omien ansioideni tähden. Herra Lestrangen kuoleman jälkeen minusta alkoi tuntua, etten ollut enää mitään. Sinä tiedät, ettei vanha rouva pidä minusta, ei ole koskaan pitänyt ja hän saa hieman liiankin usein minut tuntemaan oloni mitättömäksi. Hän on hyvin paljon samankaltainen minun vanhempieni kanssa.”
”Bella -”
”Mutta onneksi minulla on sinut. Sinun seurassasi minä saan olla, mitä olen. Sinä olet niin tottunut näkemään minulta kaikenlaista ja tiedän, ettet tuomitse minua. Eikä tuomitse myöskään Rod, onneksi. Meillä on ihan toimiva avioliitto, vaikkei meillä kai suurempia tunteita ole toisiamme kohtaan. Minä välitän Rodista ja hän -”
”Rakastaa sinua.”
”Niin... niin kai sitten.”
Vaikenimme hetkeksi. Olimme siirtyneet vaikeista aiheista vielä vaikeampiin, enkä tiennyt, kuinka pääsisimme niistä eroon. Bellatrix onneksi ratkaisi sen minun puolestani.
”Tulisitko joku päivä auttamaan minua joulujuhlan valmistelussa?” hän kysyi yllättäen minut täysin.
”Mielelläni”, sain vastatuksi. ”Jos tulisin vaikka jo huomenna käymään?”
”Se sopii. Mutta nyt minä menen käymään kylpyhuoneessa ja jos sitten menisimme takaisin salongin puolelle vahtimaan, etteivät nuo veljekset keksi tehdä siellä pahojaan.”
Virnistin.
”Tehdään niin.”
Bellatrix suuntasi käytävään ja minä lähdin kohden teesalonkia napaten viinipullon käteeni. Kuullessani Rabastanin ja Rodolphuksen keskustelun jähmetyin paikoilleni oven taakse. En vain voinut mennä sinne ja keskeyttää heitä, sillä veljesten puhe kuulosti kovin vakavalta. Kenties heidänkin tarvitsi olla hetki kahden ja käydä tiettyjä asioita lävitse.
”Rod, minä...” kuulin Rabastanin äänen. ”Minä kerroin Inalle, kuinka isä kuoli.”
”Sitten?” Rodolphus kysyi.
”Kerroin, miten hän oikeasti kuoli. En minä voi pitää sellaista salaisuutta vaimoltani. Tee sinä omat ratkaisusi vaimosi suhteen, mutta Ina tietää nyt.”
Rodolphus huokaisi syvään.
”Rabastan, me teimme sopimuksen, ettei tästä puhuta perheen ulkopuolelle.”
”Minä tiedän, mutta Ina on perhettä, hän kantaa minun lastani sisällään, joten hänellä on oikeus tietää. Lapsellakin on oikeus tietää, kunhan on tarpeeksi vanha. Minä lupasin Inalle, että jos äiti alkaa liian päällekäyväksi, meidän ei tarvitse kestää häntä, että me voimme poistaa hänet elämästämme. Sinä tiedät, millainen äiti osaa olla ja minä tahdoin kertoa, mitä hän teki isälle. Tahdon Inan tietävän, että olen hänen puolellaan, etten minäkään pidä asioista, mitä äiti sanoo tai tekee. Sinä toki päätät itse, mitä kerrot Bellalle, mutta minusta hänelläkin olisi oikeus tietää. Sinä tiedät, kuinka paljon Bella vihaa äitiä, joten hänen pitäisi tietää, että olet hänen puolellaan.”
”Bella tietää, että olen hänen puolellaan ja tekisin hänen vuokseen mitä tahansa.”
”Ihan miten haluat. Se on sinun päätöksesi.”
Keskustelu näytti tulleen loppuunsa. Avasin oven ja astuin oleskeluhuoneeseen viinipullo käsilläni. Kannoin pullon pöydälle ja istuuduin Rabastanin tuolin käsinojalle. Rabastan laski kätensä reidelleni saaden sillä tavoin huomioni.
”Kiitos”, Rabastan sanoi. ”Mihin Bella jäi?”
”Hän tulee pian.”
Paria minuuttia myöhemmin Bellatrix liittyi seuraamme. Rodolphus tarkasteli vaimoaan hieman epäröiden, kunnes viimein karaisi kurkkuaan saaden kaikkien huomion puoleensa. Hänen katseensa vaelsi meissä pysähtyen lopulta Bellatrixiin.
”Minun täytyy tunnustaa jotakin”, Rodolphus sanoi. Hän epäröi pitkään ennen kuin jatkoi. ”Minä... minä valehtelin sinulle, kun kerroin isän kuolleen taistelussa Mestarin aatteen puolesta. Se ei ole totta missään muodossaan. Isä kuoli, koska ei jaksanut enää. Äiti niin sanotusti imi hänet kuiviin.”
Meidän kaikkien yllätykseksi Bellatrix hymyili.
”Minä tiedän sen, Rod”, hän sanoi.
”Mistä muka?” Rodolphus hämmentyi.
”Minä näen kyllä sinusta, jos valehtelet. Olen tiennyt, tai pikemminkin arvannut, totuuden pitkän aikaa.”
”Mutta sinä et ole sanonut mitään.”
”Koska tiedän, ettet halua puhua siitä aiheesta kenenkään kanssa, koska se sattuu sinuun yhä. Se, mitä sinun äitisi teki... Tarkoitan, että isäsi, teidän isänne”, Bellatrix katsahti Rabastania, ”kuoli hänen takiaan ja se antaa minulle vain entistä suuremman syyn vihata häntä.”
”En aio kieltää sinun vihaasi.”
”Onko meidän aivan pakko kutsua hänet joulujuhlaan? Hänkin nimittäin vihaa minua.”
”Tiedän, että vihaa, mutta kohteliaisuudesta äidin on myös saatava kutsu. Mutta ei sinun tarvitse olla tekemisissä hänen kanssaan, jos se tuntuu sinusta pahalta. Tiedän, ettei äiti ole koskaan ollut kovin hyvä sinulle. Ei samalla tavalla kuin isä oli. Olen pahoillani hänen töykeydestään.”
”Eihän se sinun syytäsi ole. Ja sitä paitsi alan olla jo aika tottunut. Enkä ole enää yksin tässä tilanteessa, sillä joku muukin minun lisäkseni saa lokaa niskaansa.”
Katsahdin Bellatrixia, jonka toinen suupieli kohosi hymyyn hänen katsoessaan suoraan minuun.
”Yhdessä me kestämme tämän, eikö vain?” hän kysyi.
”Varmasti kestämme.”
-
Ihana luku jälleen kerran♡
-
Lumille: Kiitos ♥
Joulukuun kahdeksas 1974
Viime yönä satoi lunta, aamu sarastaa,
koko talven valtakunta on kuin satumaa
ja askeleeni painan maahan valkoiseen
mieli palaa niin kuin aina lapsuuteen.
~ Jouluna taas lapsi olla saan (https://www.youtube.com/watch?v=zVKLHnSenKQ)
Matkasin hormiverkoston kautta Lestrangen kartanolle jo heti aamupäivällä. Bellatrix oli yksin kotona, joten oli varsin ilahtunut, kun liityin hänen seurakseen. Söimme yhdessä lounaan, paahtopaistia perunoilla ja kasviksilla, jonka jälkeen kiertelimme pitkän aikaa ulkona puutarhassa puhumassa kaikkea turhanpäiväistä.
Palattuamme sisälle Bellatrix päätti, että oli teeaika, enkä voinut kieltää, etteikö jokin lämmin juoma olisi tehnyt hyvää pakkasessa vietetyn ajan jälkeen. Joten kun Bellatrix lähti kohden keittiötä, en tiennyt, miksei hän käyttänyt kotitonttuja, minä suuntasin oleskeluhuoneeseen. Istuskelin hetken aikaa nojatuolissa katsellen ympärilleni, kunnes huomioni kiinnittivät valokuvat piirongin päällä. Olin aiemminkin niitä katsellut, mutta sinne näkyi ilmestyneen uudet kehykset, joten nousin tuolistani ja astelin kuvien luokse.
Keskimmäisissä kehyksissä oli kuva minusta ja Bellatrixista. Olimme siinä kahdeksantoista vuoden ikäisiä, juuri valmistuneet Tylypahkasta. Kuva oli otettu viimeisenä koulupäivänämme Suuren salin ovien edustalla. Vieressä oli kuva Rodolphuksesta ja Rabastanista, sitten Bellatrixista ja Narcissasta, kun nämä olivat lapsia ja vielä kuva herra Lestrangesta, Rodolphuksen ja Rabastanin isästä. Kumpikin pojista oli perinyt hyvin paljon isänsä näköä. Oli Bellatrixin ja Rodolphuksen hääkuva, jossa kumpikin näyttivät kuolemanvakavilta ja sen näkeminen sai joka kerta hymyn pyrkimään kasvoilleni. Aivan kuin he olisivat olleet häiden sijasta hautajaisissa. Viidennessä kuvassa, jota en ollut ennen nähnyt, olivat myös Bellatrix ja Rodolphus, mutta he näyttivät paljon nuoremmilta.
Pyörähdin ympäri, kun kuulin ääniä takaani. Bellatrix palasi oleskeluhuoneeseen teetarjotinta kantaen.
”Mikä tämä on?” kysyin häneltä.
”Mikä niin?” Bellatrix ihmetteli. Tartuin kehyksiin ja näytin kuvaa Bellatrixille hänen tullessa viereeni. Hän katsoi sitä lämpimästi hymyillen, enkä voinut uskoa, että jokin muisto, mihin liittyi Rodolphus, saattoi saada hänessä sellaisen reaktion aikaan. ”Tämä on joulutanssiaisista vuodelta 1968, kun Rod oli kavaljeerini. Meillä tuli nämä tanssiaiset puheeksi yksi päivä ja Rod väitti muistavansa, mitä minulla oli silloin päällä, joten etsimme sitten tämän kuvan käsiimme.”
”Muistiko hän?”
”Valitettavasti.”
”Ne taisivat olla kivat tanssiaiset.”
”Niin olivat. Suuri sali oli koristeltu muistuttamaan jääpalatsia. Se oli todella upea. Ja muutoinkin tuossa illassa ja yössä oli jotakin taianomaista. Kun puhuimme siitä, Rod väitti, että olen viettänyt ihan liikaa aikaa sinun seurassasi, kun aloin kuulemma jo kuulostaakin sinulta, kun puhuin saduista ja taikuudesta ja ties mistä. Mutta sano minun sanoneen, me emme voi viettää liikaa aikaa yhdessä.”
”Emme todellakaan voi. Rabastankin aina valittaa, että olen oppinut sinulta pahoja tapoja. Siitä olen kyllä samaa mieltä hänen kanssaan. Tosin opin niitä jo kouluaikana, enkä vieläkään ole päässyt niistä eroon.”
”Mitä? Eihän minulla ole pahoja tapoja.”
”Eipä.”
Laskin kuvan käsistäni takaisin omalle paikalleen piirongin päälle. Bellatrix oli siinä siis seitsemäntoista vuoden ikäinen, kuva oli otettu vajaata vuotta ennen kuin olin tavannut hänet ensimmäisen kerran. Hän näytti kauniilta ja onnelliselta, paljon onnellisemmalta kuin hääkuvassaan, enkä voinut olla ihmettelemättä, mitä siinä välissä oli tapahtunut. Kuinka joulutanssiaisten onnellisesta parista oli tullut hääkuvan iloton pari?
”Eikö Rod ole vielä aika hyvännäköinen siinä kuvassa?” Bellatrix kysyi astellessaan sohvan luokse. Hän istuutui ja otti teekupin käteensä.
”Ei hän minusta kovin pahalta näytä nytkään”, vastasin.
”Mutta näyttää paljon paremmalta tuossa, eikö niin? Kun hänellä on tuo partakin.”
”No... jos sinä niin sanot.”
”Rod väittää, että meistä on tullut vanhoja. Minä en usko häntä, vanhentukoon keskenään. Ei tuosta kuitenkaan ole aikaa kuin vasta kuusi vuotta. Ei se niin kauhean paljon ole, eihän? En minä nyt kovin vanha ole.”
”Et tietenkään. Sinähän olet vasta kaksikymmentäkaksi.”
”Kaksikymmentäkolme, Ina.”
Bellatrixin sanat hämmensivät minua, mutta samassa tajusin myös hänen olevan oikeassa. Minun muistini oli se, joka sillä kertaa oli pettänyt.
”Niin, niin tietenkin”, sanoin. ”Vastahan sinulla oli syntymäpäivä viime kuussa. Minä en vain ikinä muista, että olet minua vuoden vanhempi.”
”Vaikutanko minä muka niin nuorelta?”
”Ei vaan se johtuu tasan siitä, että olimme samalla luokalla. Tämä teidän systeeminne on ihan typerä, että kouluun mennään, kun ollaan yksitoistavuotiaita, mikä tarkoittaa sitä, että samalla luokalla on kahtena eri vuonna syntyneitä oppilaita.”
”Miten sitten pitäisi olla?”
”Että kouluun mennään sinä vuonna, kun täytetään yksitoista.”
”Tuossa sinun ajatuksessasi ei ole mitään järkeä.”
”Minusta se on paljon järkevämpi kuin teidän systeeminne täällä.”
Keskustelumme jatkui tauotta niin kuin yleensäkin sekä vailla päätä ja häntää. Puheenaiheemme poukkoilivat koulusta töihin ja joulusta kesään. Bellatrix kertoi haaveestaan, kuinka tahtoisi saada kotinsa joulujuhlassa näyttämään siltä lumotulta jääpalatsilta, jolta Suuri sali oli näyttänyt Rodolphuksen viimeisenä vuonna Tylypahkassa. Suunnittelimme, kuinka sellaisen voisi toteuttaa, mutta emme juuri päässeet puusta pitkään.
”Jos minulla vain olisi revontulia”, huokaisin. ”Ne kruunaisivat koko illan. Lapin revontulet ovat oikeasti todella upeita, sinun pitäisi nähdä ne. Olen varma, että ihastuisit ikihyviksi. Niihin ei voi olla rakastumatta.”
”Oletko varma?” Bellatrix kysyi.
”Olen.”
”Enkö edes minä? Minähän olen kylmä ja tunteeton, enkä välitä kuin omasta edustani ja -”
”Pää kiinni, Bella. Sinä et ole tippaakaan tuollainen ja minä jos kuka sen tiedän. Sinä olet lämmin, sinulla on tunteet, sinä välität myös toisista... Mitä muuta? Tai en minä tiedä, oletko sinä sittenkään niin lämmin. Välillä minusta tuntuu, että olet joko tulikuuma tai jääkylmä. Mutta kai sinä joskus olet kädenlämpöinenkin?”
Bellatrix katsoi minua silmät ilkikurisesti kipunoiden ja huulet vetäytyneenä hampaat paljastavaan virnistykseen.
”Mitä?” kysyin nähdessäni hänen ilmeensä. Se ei voinut luvata hyvää, se ei koskaan luvannut hyvää.
”Mitä mitä?” hän esitti vastakysymyksen yrittäen teeskennellä viatonta – turhaan.
”Miksi sinä katsot minua noin?”
”Miten?”
”Sinulla on selkeästi pahuuksia mielessäsi. Sinulla on aina, kun näytät tuolta. Mutta älä kuvittelekaan, että minä tällä kertaa lähtisin mukaan, sillä minä en lähde. Sen saat uskoa. Tästä lähtien minä pysyttelen sinusta turvallisen välimatkan päässä.”
”Älä nyt, Ina. En minä sentään aina ole pahuuksia suunnittelemassa. Enkä tällä kertaa ainakaan.”
”Tuota sinä et kyllä usko edes itse.”
Bellatrix oli hetken vaiti ja vilkaisi ulos. Sitten hän iskosti katseensa takaisin minun silmiini.
”Olet oikeassa, en uskokaan”, hän myönsi virnistäen. ”Mennäänkö ulos?”
”Ulos? Oletko tosissasi? Vastahan me tulimme sisälle.”
”Mutta siellä on aika kaunis sää.”
”Ja nyt sinä alat puhua säästä. Olet totisesti päästäsi vialla. Tosin olet kyllä oikeassa. Mennään sitten.”
Pakkanen kipristeli poskillani välittömästi, kun astuin ovesta ulos. Joulukuu oli siihen saakka ollut yllättävän kylmä ja luminen, ei lainkaan niin leuto ja lumeton kuin edellisvuonna. Tosin minä en sitä pistänyt lainkaan pahakseni, olin tottunut viettämään jouluni paljon ankarammissa olosuhteissa lämpötilan ollessa jopa kolmekymmentä astetta miinuksen puolella. Nämä kymmenen asteen pakkaset eivät olleet mitään verrattuna niihin. Minä vain nautin täysin siemauksin, kun oli lunta ja oli pakkasta. Ne muistuttivat minua talvista kotona ja saatoin hetkeksi tuntea koti-ikävän haihtuvan, vain palatakseen pian takaisin.
Kävelimme pitkin metsän reunaa ja Bellatrix keksi pudottaa puun oksalta lumet niskaani. Jonkin aikaa hänellä oli hulvattoman hauskaa katsellessaan, kun pudistelin lunta viitaltani ja koetin päästä pois ympärilleni muodostuneesta lumikasasta. Pian sain onneksi hänen hymynsä hyytymään, kun kaadoin hänet hankeen ja pudotin lumet päälle seuraavalta oksalta. Bellatrix hautautui lumen alle kokonaan.
”Olisin kuvitellut sinun osaavan käyttäytyä aikuismaisemmin”, Bellatrix mutisi noustessaan istumaan ja pyyhkiessään lunta pois kasvoiltaan. ”Odotahan vain, kun pääsen tästä ylös, Ina. Sillä silloin minä näytän sinulle taivaan merkit.”
”Miksi? Minä tunnen jo tähtikuviot.”
”Tiedät kyllä, mitä tarkoitan.”
”Sinä et ole yhtään minua parempi. Sinäkin pudotit lunta minun päälleni. Et osaa käyttäytyä sitten lainkaan ikäsi edellyttämällä tavalla. Ei uskoisi, että olet jo kaksikymmentäkolme. Olet sinä kyllä kauhean vanha. Ajattele, melkein kolmekymmentä jo.”
”Ole sinä hiljaa. Itse olet ihan pentu vielä.”
Bellatrix kauhaisi lunta käsiinsä, pyöritteli siitä pallon ja viskasi kohden minua. Väistin nauraen, mutta heti perässä seurannut pallo osui minua suoraan otsaan. Törmäys pudotti myös minut istualleni hankeen. Katsoin Bellatrixia silmiäni siristäen ja hän kohotti kätensä ilmaan kuin vakuuttaakseen syyttömyyttään. Jälleen turhaan, sillä pian hänkin sai osuman lumipallosta päähänsä.
Nousin ylös aikomuksenani palata sisälle kuivattelemaan, mutta huuto takanani pysäytti minut.
”Ina! Ina! Älä mene! Auta minua!”
Katsahdin Bellatrixia. Hän istui maassa jalat yhä hautautuneena lumeen. Hän koetti päästä ylös, mutta yrityksensä olivat hyvin onnettomia. Lumi piti Bellatrixista kiinni ikään kuin liimaten hänet paikoilleen.
”Auta minut ylös”, Bellatrix käski.
”En”, nauroin. ”Istu siinä loppuilta niin et ainakaan tee pahojasi.”
”Ina!”
”Sellaista se on. Toisinaan pilkka osuu omaan nilkkaan.”
Käänsin Bellatrixille selkäni ja lähdin astelemaan kohden puutarhaa.
”Ina! Et varmasti jätä minua tänne!”
Kohotin käteni ja vilkutin Bellatrixille olkani yli. Pian tunsin lumipallon iskeytyvän takaraivooni. Lunta lensi ympärilleni ja valui kaulaani pitkin. Jähmetyin hetkeksi paikoilleni ennen kuin pyörähdin ympäri. Bellatrix katsoi minua kauempaa kädet puuskassa, myrtynyt ilme kasvoillaan. Hän näytti kieltämättä hyvin paljon kiukkuiselta viisivuotiaalta.
”Auta minut ylös”, Bellatrix vaati.
”Mitä? Et kai sinä vain ole jumissa?”
”Nyt, Ina. Jos et sitä tee, vannon, että kiroan muutaman lumipallon seuraamaan sinua ja iskeytymään päähäsi.
”Hyvä on, hyvä on. Ei tarvitse hermostua.”
Astelin Bellatrixin luokse, tartuin häntä käsistä kiinni ja kiskoin ylös. Kävellessämme takaisin kohden kartanoa Bellatrix vielä kerran heitti minut hankeen ja tunki lunta hupustani sisään. Kiemurtelin ja kiljuin hänen vahvassa otteessaan, lumi valui jäätävänä vanana pitkin selkärankaani, mutta saatuaan näin kostonsa toteutettua Bellatrix oli tyytyväinen ja saatoimme vihdoin palata sisälle.
Kuivasimme toisemme loitsulla, mutta se ei poistanut kehon valtaansa ottanutta kylmyyttä. Istuuduimme takan eteen lämmittelemään jo kangistuneita jäseniämme. Bellatrix veti minut kainaloonsa, ja minä laskin pääni hänen olkapäälleen. Tunsin lämpeneväni niin sisäisesti kuin ulkoisestikin.
”Tiedätkö”, sanoin, ”minulla on joskus ollut sellainen kirja, missä on kaikkia erilaisia talviloitsuja. Siellä oli ainakin sellainen, millä luotiin keinotekoinen lumisade. Jos löydän sen niin tahtoisitko lainata sitä? Siitä voisi olla hyötyä joulujuhlan valmistelussa, että saatte tänne sen lumotun jääpalatsin.”
”Se voisi olla hyvä. Jos sinä vain löydät sen niin lainaisin sitä mielelläni.”
”Minä yritän löytää sen jostakin.”
-
Joulukuun yhdeksäs 1974
Lumen alla luomakunta
nukkuu tuulen kanssa talviunta.
On vaan yksinäisyys seuranaan,
hiljaisuus.
~ Hiljaisuus (https://www.youtube.com/watch?v=ImQZurOmlUs)
Joulun aikaan minut valtasi usein merkillinen melankolia. En tiennyt yhtään, mistä se oli lähtöisin. Minut valtasi kaipuu tuntureille katselemaan revontulia ja kuuntelemaan susien laulua. Tahdoin vain vetäytyä yksin jonnekin, enkä nähdä ristinsielua.
Vanhempani eivät olleet päästäneet minua yksin tunturiin, me olimme viettäneet joulumme aina Lapissa, ennen kuin olin ollut kuudentoista vuoden ikäinen ja saanut tunturikasteen. Se oli Pohjolan akatemian eräänlainen aikuistumisrituaali seitsemäsluokkalaisille. Vuosittainen traditio toteutettiin aina alkaen vuoden ensimmäisenä päivänä, jolloin jokainen seitsemäsluokkalainen oli jo täyttänyt viisitoista. Meidät vietiin tuntureille ja meidän tuli selviytyä siellä keskenämme kaamoksen päättymiseen saakka. Minun luokkani oli viety Ridnitšohkkalle. Nuotiotulemme oli palanut yötä päivää, sillä olihan ollut kaamosaika. Kaikki valo oli tullut liekeistä, kuusta, tähdistä ja revontulista. Me olimme kyhänneet havumajoja, joissa olimme nukkuneet yömme. Tai ainakin olimme uskoneet nukkuneemme yöaikaan, vaikka tietenkään meillä ei ollut ollut siitä minkäänlaista varmuutta, kun aurinko oli pysytellyt piilossaan.
Päivät olivat olleet rankkoja. Meidän oli pitänyt hankkia itse ruokamme ja kaikki muukin, emme olleet saaneet mukaan muuta kuin vaatteet päällämme ja taikasauvat. Nälkä oli ollut jatkuvaa ja olimme vaeltaneet pitkiäkin matkoja ruuan perässä. Leirinuotio Ritnijárven rannalla oli ollut kiintopisteemme, jonne olimme aina palanneet.
Kokemus oli ollut myös hyvin antoisa, tietenkin. Olimme oppineet olemaan yhtä luonnon kanssa, kunnioittamaan sen mahtavuutta ja pyytämään siltä apua. Olimme oppineet työskentelemään henkiolentojen kanssa. Välillä ne olivat tuoneet meille kiitokseksi avustamme jotakin syötävää.
Kuinka paljon olimmekaan nähneet tunturikasteemme aikana. Kuinka paljon olimmekaan oppineet. Aurinko oli vieraillut ensimmäisen kerran 17. tammikuuta, jolloin opettajamme olivat hakeneet meidät takaisin koululle. Myöhemmin keväällä, lumien jo sulettua, me olimme jokainen saaneet kasteen Govdajohkan vesiputouksen hyisessä vedessä.
Sen jälkeen olin saanut talviaikaan mennä yksin tuntureille valjastamaan revontulia. Kun olin palannut takaisin mökillemme Pihtsusjoen rannalle, olin aina muun perheen, etenkin Danian, iloksi vapauttanut revontulet takaisin taivaalle. Dania oli rakastanut sitä. Dania oli katsonut suu auki lumoutuneena lasipurkissa räiskyviä revontulia, jotka kannen avattuani olivat sinkoutuneet takaisin peittämään taivaankantta.
Kesäisin me olimme tehneet retkiä Bihcosgoržin vesiputoukselle. Jästeille matka oli hankala taivaltaa, sillä vaellus sinne kesti useita päiviä. Mutta meillä oli ollut mökki lähialueella ja meillä oli ollut luudanvarret, joten meidän ei tietenkään ollut koskaan tarvinnut huolehtia vaikeakulkuisesta maastosta. Olimme suunnitelleet Rabastanin kanssa, että olisimme menneet tänä vuonna sinne jouluksi, mutta sitten oli tullut minun raskauteni, pahoinvoinnit ja muut, joten minulla ei todellakaan ollut jaksamista lähteä niin pitkään matkaan. Pysyisimme siis joulun kotona.
Rabastan oli toki ehdottanut, että perheeni olisi tullut tänne jouluksi, mutta en tahtonut rikkoa heidän perinteitään. Me voisimme sitten seuraavana vuonna viettää joulumme Lapissa heidän kanssaan, sitten, kun lapsemmekin olisi jo syntynyt. Siitä ei vain päässyt mihinkään, että minä kaipasin lapsuuteni jouluja. Kaipasin perhettäni ja ikävöin Lapin kaamosta.
Meidän joulumme olivat olleet juhlaa toisensa jälkeen, sekoitus kolmen eri maan kulttuuria, jotka erosivat toisistaan melko tavalla. Juhlinta oli alkanut aina aattoaamuna, jolloin olimme yhdessä koristelleet kuusen. Joululounaalla oli ollut tarjolla kinkkua, rosollia ja laatikoita. Illalla meillä oli kyläillyt sarvipäinen joulupukki ja olimme saaneet osan lahjoista. Loput lahjat olivat ilmestyneet joulukuusen alle yön aikana ja sinä päivänä olimme syöneet kalkkunaa karpalokastikkeella.
Joulunviettomme oli huipentunut tammikuun seitsemänteen päivään, jolloin vierailulla olivat käyneet Pakkasukko lapsenlapsensa Lumitytön kanssa. Ollessani lapsi deduška oli tuona päivänä ottanut minut polvelleen istumaan ja kertonut tarinoita kotimaastaan. Minä olin kuunnellut häntä silmät suurina, niin vaikuttuneena kertomuksista, että olin toivonut pääseväni joskus käymään juurillani. Äitikin oli aina toivonut pääsevänsä vielä kerran näkemään synnyinmaansa, josta he olivat joutuneet vainojen aikana pakenemaan äidin ollessa vain neljävuotias.
Vielä tähän päivään mennessä emme olleet päässeet tekemään vierailuamme, sillä Neuvostoliiton rajat olivat tiukasti suljetut. Sinne ei päässyt tunkeutumaan edes taikakeinoin. Mutta minä elättelin toivoa, että vielä joskus pääsisin näkemään tuon maan, josta olin vain kuullut deduškan ja babuškan kertomuksissa.
Deduška oli kuollut minun ollessani kahdeksanvuotias, kolme vuotta vaimonsa jälkeen, joten hän ei ollut enää ollut kertomassa tarinoita Danialle. Mutta me olimme jatkaneet perinteitä ja minä ja äiti olimme kertoneet Danialle sen, minkä olimme muistaneet. Ja Dania oli kuunnellut meitä silmät ihmetyksestä pyöreinä, aivan niin kuin minäkin aikoinaan.
Minä en vain ollut koskaan päässyt kertomaan noita tarinoita tammikuun seitsemäntenä. Dania oli syntynyt minun ollessani neljäntoista eli olin ollut koulussa jo viiden vuoden ajan ja meidän joululomamme oli päättynyt aina tammikuun ensimmäisenä päivänä. Mentyäni Pohjolan akatemiaan en ollut päässyt juhlimaan joulukautemme päätöstä. Mutta minä olin tarinoinut Danialle aina joululomani aikaan.
Nyt minulla ei ollut ongelmaa, milloin olisin jouluani viettänyt. Oli vain yksi päivä, joka oli tärkein ja se oli joulupäivä. Ei tarvinnut miettiä oman kotimaan kulttuuria, ei äidin kotimaan kulttuuria vaan vain tätä yhtä. Isän kotimaan kulttuurista oli tullut yksi ja ainoa, vaikkakin tahdoin tuoda siihen myös tuulahduksen kotoa. Se auttoi minua lievittämään ikävääni, joten olin päättänyt kokeilla, kuinka minulta onnistuisi piparkakkujen ja joulutorttujen leipominen sekä glögin keittäminen.
Kun olin kysynyt Rabastanilta, sopisiko hänelle sellainen, hän oli vain murahtanut myöntävän vastauksen lehtensä takaa ja sanonut, ettei minun ollut sopivaa viettää liikaa aikaani keittiössä. Se taas ei minua liikuttanut. Minä nautin siitä, että sain toisinaan tehdä asioita itse, enkä todellakaan tahtonut kotitonttujen tekevän kaikkea puolestani. Minä tarvitsin tekemistä torjuakseni levottomuutta ja ahdistusta.
Meidän oli ollut tarkoitus viettää joulua kaksin – tai kolmin, miten sen nyt otti – mutta olimme molemmat nyt pikkuhiljaa alkaneet kallistua siihen suuntaan, että kutsuisimme Rodolphuksen ja Bellatrixin liittymään seuraamme jouluksi. He kuitenkin olivat meille lähintä perhettä ja eikös joulun sanottu olevan perhejuhla? Lopullista päätöstä emme olleet vielä tehneet, mutta sillä hetkellä näytti, että viettäisimme joulua yhdessä. Sikäli mikäli Rodolphus ja Bellatrix vain suostuisivat. Ja miksi eivät olisi suostuneet?
Olihan heillä toki oma joulujuhlansa ja siinä riitti järjestelemistä takuulla aivan tarpeeksi, joten ehkä heidän olisi mukavakin sitten tulla valmiiseen joulupöytään. Minä en tahtonut edes kuvitella, kuinka paljon sellaisten juhlien järjestäminen vei aikaa ja voimavaroja. Mutta kai he olivat tottuneet, kun olivat vastaavat järjestäneet edellisvuonnakin.
Jos olin oikein ymmärtänyt, puhdasveristen piireissä oli tapana, että yksi perhe vuorollaan järjesti joulujuhlat toisille. Sitä en ymmärtänyt, millä logiikalla Bellatrix ja Rodolphus järjestivät ne kahtena vuonna peräkkäin. Onneksi se työ ei kuitenkaan ollut langennut meille, sillä itseni tuntien olisin mitä todennäköisimmin vain panikoinut ja hermoillut koko joulukuun. Minä tein sitä jo nyt ihan tarpeeksi, vaikkei minun olisi tarvinnut järjestää yhtään mitään.
Ehkä ihan hyvä vain, että minulla oli Rabastan, joka toisinaan rauhoitti menoani, kun aloin käydä ylikierroksilla.
-
Musta on ihan mielettömän ihanaa, millaisen taikakulttuurin oot keksinyt Suomeen ja Lappiin! Ja tuntuu taas ihanan tutulta lukea Inaa♡ huomiseen :)
-
Lumille: Ina on ihana ♥ Ja minusta on ollut kiva kehittää tuota suomalaista taikakulttuuria. Jonkun verran kehittelin sitä jo MTK:hon, mutten siellä oikein ole päässyt sitä tuomaan esille niin tässä se nyt sitten mahdollistui.
Joulukuun kymmenes 1974
Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa,
järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.
Varpunen pienoinen syönyt kesäeinehen.
Järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.
~ Varpunen jouluaamuna (https://www.youtube.com/watch?v=9BmoafN_nGo)
Sinä aamuna oli satanut lunta. Maa ja metsät olivat valkoisenaan, suorastaan kuin satukirjasta. En ollut kai koskaan eläessäni nähnyt yhtä paljon lunta, olihan tällainen talvi melkoinen harvinaisuus Britanniassa. Siinä, kun muut hytisivät kylmästä, vaimoni oli onnensa kukkuloilla. Hän nautti täysin siemauksin hohtavista hangista ja kirpeistä pakkaspäivistä. Hän saattoi viettää useita tunteja ulkona vaellellen metsässä. Hän rakensi lumilyhtyjä ja jopa yhden lumiukon pihaamme.
”Karkottamaan epätoivottuja vieraita”, hän sanoi ja nauroi. Ilo pirskahteli Inan huulilta ja sai minut jakamaan riemun hänen kanssaan. Riemun, jolle ei loppujen lopuksi ollut mitään kunnon syytä, mutta ei sillä ollut merkitystä. Ainakaan tuota syytä ei voitu ottaa meiltä pois.
Minä tosin pysyttelin mieluummin sisätiloissa, vaikkei sielläkään erityisen lämmin ollut. Kirjasto ja teesalonki olivat lämpimimmät huoneet ja kotitontut tekivät kaikkensa torjuakseen joulukuun pakkasia. Jokaisessa takassa paloivat tulet yötä päivää.
Tuona iltapäivänä minä istuskelin kirjastossa nauttien takkatulen loimusta ja huoneessa vallitsevasta lämmöstä. Lueskelin aamulla saapunutta Päivän Profeettaa, kun ulko-ovi kävi laskien jonkun sisään kylmän viiman saattelemana.
”Rabastan?” kuulin Inan huutelevan nimeäni. ”Rabastan?”
”Olen kirjastossa!” huikkasin ja vain hetkeä myöhemmin Ina pelmahti ovesta sisään jotakin käsissään. Kurtistin kulmiani. Jouduin katsomaan pitkän aikaa ennen kuin huomasin, että se, mitä hän kantoi käsissään, oli pieni lintu.
”Raukka on satuttanut itsensä”, Ina sanoi. ”Löysin hänet hangesta värjöttelemästä, hän ei pysty lentämään. Vinka.”
Räksähdyksen saattelemana yksi kotitontuistamme ilmestyi kirjastoon.
”Rouva kutsui”, Vinka kimitti.
”Niin”, Ina myönsi. ”Voisitko tuoda lämpöpullon ja jonkin peiton, kiitos?”
Näin, kuinka kotitontun valtavat silmät kyyneltyivät, kun tätä puhuteltiin niin ystävällisesti. Ina ei ollut koskaan suostunut vain käskyttämään tonttuja, sillä oli kotimaassaan tottunut siihen, että henkiolentoja, myös tonttuja, tuli puhutella ystävällisesti, etteivät nämä suuttuisi. Minä en nähnyt mitään syytä lähteä jälleen kerran muistuttamaan Inaa, että täällä asiat olivat toisin, sillä eihän hän aiheuttanut mitään vahinkoa kenellekään. Sitä paitsi Ina oli varsin herttainen kaikessa ystävällisyydessään ja jokainen kotitontuistamme suunnilleen palvoi maata emäntänsä jalkojen alla.
”Mitä vain rouva tahtoo”, Vinka sanoi niiaten syvään. Pian tonttu jo kiikutti Inalle lämminvesipulloa sekä pientä täkkiä.
Vinka muotoili täkistä pesän pöydän alla olevalle tasolle ja sujautti lämpöpullon sen sisään. Ina laski linnun käsistään peiton päälle. Hän silitti varovasti sen sulkapeitettä hellä hymy huulillaan. Vinka katseli vierestä kallistaen päätään.
”Tarvitseeko rouva vielä muuta?” tonttu kysyi.
”Ei kiitos”, Ina vastasi. ”Mene vain. Kutsun sinua, jos tarvitsen jotakin.”
Vinka niiasi jälleen ja katosi räksähdyksen saattelemana.
”Sinä olet loukkaantunut”, Ina puheli linnulle. ”Siivessä on pieni murtuma. Mutta ei hätää, minä korjaan sen tuossa tuokiossa.”
Ina tutkaili varpusta vielä hetken ennen kuin otti taikasauvansa esille ja kuljetti sen kärkeä varovasti linnun siipeä pitkin mutisten samalla loitsua. Hetkeä myöhemmin hän koetti siipeä uudestaan ja vaikutti olevan tyytyväinen työnsä tuloksiin, sillä nyökäytti päätään hyväksyvästi.
”Nyt sinun täytyy levätä. Vai onko sinulla nälkä?” Ina kysyi ja kääntyi minun puoleeni. ”Rabastan, voitko hakea siemeniä? Tai pähkinöitä? Kellarissa pitäisi olla jotakin. Jos vain viitsisit olla niin ystävällinen, että -”
”Tietenkin minä menen”, sanoin. Nousin ylös ja tein lähtöä huoneesta. Oven avattuani ehdin nähdä vain vilaukselta, kun jokin oranssi ja karvainen syöksyi ohitseni ennen kuin jo kuulin Inan kiljaisun.
”Trixie! Ei!”
Ina sieppasi pesän käsiinsä ja nosti sen korkealle kissan ulottumattomiin.
”Rabastan!” Ina huusi. ”Tule auttamaan!”
Kävin kiskomassa Trixien kauemmas. Kissa ei vain helpolla luovuttanut vaan raapi käteni verille, kun kävin siihen käsiksi. Se sähisi ja koetti kynsiä myös kasvojani, muttei ylettänyt. Koetin raahata Trixien pois huoneesta, mutta raivokasta eläintä ei ollut helppo pidellä aloillaan. Se pyrki koko ajan Inan luokse saadakseen tämän käsissään pitelemän linnun hampaisiinsa.
”Et sinä saa syödä Kadmos-vaaria”, Ina moitti kulmat kurtussa ja katse kissassaan. ”Se ei olisi kovin ystävällistä, kun vaari on tullut tervehtimään meitä tänne asti.”
En ymmärtänyt sanaakaan vaimoni höpinöistä, mutta voisin kysyä asiasta häneltä myöhemmin. Sen aika ei ollut nyt, kun hurjistunut kissa yritti kynsiä minulta silmät päästä.
”Heitä Trixie pihalle rauhoittumaan”, Ina määräsi. ”Olkoon siellä sen aikaa, että saan tämän linnun hoidettua kuntoon.”
En ymmärtänyt, kuinka onnistuin raahaamaan Trixien ulos, mutta minä tein sen ja saatoin olla ylpeä itsestäni. Hain kellarista kupillisen pähkinöitä, jotka vein Inalle. Hän kiitti minua kauniisti hymyillen ja polvistui sitten ruokkimaan lintuaan.
”Mitä sinä tarkoitit, kun kutsuit lintua Kadmos-vaariksi?” kysyin.
”Hän on minun isoisäni”, Ina vastasi kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys. ”Etkö sinä ole koskaan kuullut sielulinnuista?”
”En...”
”Luotamme poistuneet palaavat luoksemme linnun hahmossa. Niin minä voin tavata kaikki isovanhempani. Meidän pitäisi pystyttää ulos kauralyhde, jotta he voisivat tulla.”
”Ja jotta Trixie voisi syödä kaikki lyhteellä käyvät linnut.”
”Puen Trixielle kaulapannan, jossa on kulkunen. Pystytetään se lyhde. Sinun isäsikin saattaisi tulla sinne.”
”Ina, älä -”
”Se on totta! Babuška ja deduška kävivät luonamme Lapissa joka joulu, kun pystytimme heille kauralyhteen pihalle. Heille voi puhua ja jos kuuntelee tarkkaan, hekin voivat puhua sinulle. Äiti opetti sen minulle. Tällaisia lintuja kutsutaan sielulinnuiksi. Niillä on sisällään kerran eläneen ihmisen sielu. Minä en koskaan tavannut isäni vanhempia enkä tätiäni, mutta aina jouluisin olen voinut nähdä heidät.”
Huokaisin hiljaa. Ina vaikutti tosiaan uskovan lapsellisiin puheisiinsa, mutta lopulta annoin hänelle periksi ja suostuin pystyttämään lyhteen vielä samana iltana. Ina hoivasi pelastamansa varpusen kuntoon ja jutteli sille koko päivän uskoen, että kyseinen lintu oli hänen isoisänsä.
Illan tultua Ina otti linnun käsiinsä ja me suuntasimme yhdessä pihamaalle. Inan neuvojen mukaan pystytin lyhteen metsän reunaan. Vaimoni laski kantamansa linnun lentoon. Varpunen kierteli pitkän aikaa ympärillämme laskeutuen lopulta lyhteelle syömään. Pian seuraan liittyi myös muita lintuja, joista Ina esitteli minulle isoäitinsä Davinan sekä tätinsä Dorothean.
”Rabastan, katso!” Ina henkäisi sinitiaisen laskeutuessa varpuslintujen sekaan. ”Se on sinun isäsi.”
”Eikä ole”, totesin.
”Onhan. Koeta mennä puhumaan hänelle. Mutta ole varovainen, ettet säikäytä lintuja pois.”
Tunsin itseni hieman hölmöksi, mutta lähdin lähestymään lintuja. Nähdessään minun tulevan ne kohosivat siivilleen, mutta palasivat pian takaisin, kun ymmärsivät, ettei vaaraa ollut. Sinitiainen kaartoi olkapäälleni, päästi pienen helisevän laulun ja napautti nokallaan poskeani pari kertaa. Minut valtasi kummallinen lämpö, enkä alkuun tajunnut, mistä se oli lähtöisin.
”Sinä olet kuulemma isäni”, sanoin linnulle. Se katsoi minua pitkään ja lauloi uudestaan. Hetken aikaa kuvittelin jo kuulleeni laulussa sanat ”sinä olet minun poikani”, mutta olihan se nyt sula mahdottomuus. Ja sitten tunnistin katseen, saman katseen, jolla isä oli usein katsonut minua ja veljeäni. Tunsin lämmön ja rakkauden, tunsin palanneeni aikaan vuosia sitten, kun kaikki oli ollut vielä hyvin ja isä maan päällä meidän kanssamme. Vilkaisin vaimoani, joka katseli meitä muutaman jalan mittaisen välimatkan päästä tietäväinen hymy huulillaan. Taistelin kyyneleitä vastaan. ”Ina, sinä olit oikeassa. Tämä on isäni.”
-
Joulukuun yhdestoista 1974
Niityillä lunta, hiljaiset kadut,
taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus.
Muistojen virtaa, lapsuuden sadut,
sanoma joulun on uusi mahdollisuus.
~ Tulkoon joulu (https://www.youtube.com/watch?v=uk5E6Vz0mp0)
Ehdotin Inalle, että kävisimme sinä iltana ulkona syömässä. Tiesin Viistokujalla erään hyvän ravintolan, johon tahdoin vaimoni viedä, ihan vaikka vain lähestyvän joulun kunniaksi. Ina suostui ehdotukseeni mielihyvin ja kipusi välittömästi yläkertaan laittautumaan, vaikka sanoinkin, ettei hänen tarvinnut pukeutua mitenkään tavallisesta poikkeavasti. Mutta kyseessä oli Ina. Jos hän sai syyn laittautua, hän myös laittautui.
Palatessaan alakertaan puolta tuntia myöhemmin Ina oli pukeutuneena tummanviolettiin pohjepituiseen mekkoon, jonka olin hänelle edelliskesänä syntymäpäivälahjaksi ostanut, sekä mustiin korkokenkiin. Kaulassaan hän kantoi, kuten aina, Bellatrixilta saatua kotkanpääriipusta. Inan vaaleat hiukset valuivat vapaina suortuvina pitkälle alaselkään saakka ja tumma silmämeikki sai silmät näyttämään lähes jäänsinisiltä. Ina oli kaunis, todella kaunis, kun hän hermostuneena hymyillen lähestyi minua.
”Miltä minä näytän?” hän kysyi ja pyörähti ympäri päästessään luokseni.
”Upealta”, vastasin ja autoin hopeisen talviviitan Inan harteille. Tarjosin kättäni vaimolleni. Hän tarttui siihen ja kaikkoonnuimme kotimme eteisestä Charing Cross Roadille. Ina käsipuolessani astuimme sisään Vuotavaan noidankattilaan ja kävelimme suoraan sen läpi Viistokujalle. Johdatin vaimoni paikkaan, jossa Viistokuja haarautui Iskunkiertokujaksi ja vedin hänet mukanani sinne. Ina katsoi minua ihmeissään.
”Minä luulin, että meidän piti mennä syömään”, hän sanoi.
”Me menemmekin”, vastasin. ”Ravintola on aivan tässä kulman takana.”
”Minä en tiennyt, että Iskunkiertokujallakin on ravintoloita.”
”On siellä tämä yksi ja sieltä saa laittoman hyvää ruokaa. Siksi se on Iskunkiertokujalla.”
Ina hymähti itsekseen. Kun käännyimme kulman taakse, avasin ensimmäisen vastaan tulevan oven ja laskin Inan edelläni sisään. Kello kilahti muutoin tyhjässä ravintolassa. Se ei ollut kovin tunnettu, eikä moni tiennyt edes sen olemassaolosta, sillä mikään ei antanut olettaa, että oven takana olisi ollut mitään näkemisen arvoista. Isä oli tuonut minut ja Rodolphuksen tähän paikkaan syömään muutamaan kertaan.
”Iltaa, herra Lestrange”, toivotti tiskin taakse astellut mies. ”Se tavallinenko?”
”Ei tällä kertaa, Carrow”, kieltäydyin. ”Tulin tänne syömään vaimoni kanssa.”
”Ah. Mutta hyvää iltaa, madame Lestrange. Kuinka mukavaa onkaan nähdä teidät pienessä kuppilassani. Käykää peremmälle, käykää peremmälle. Sallikaa minun ottaa viittanne.”
Annoimme viittamme Carrow'lle, joka otti ne vastaan ja ripusti naulaan seinustalla. Hän ohjasi meidät looshiin, auttoi Inan omalle puolelleen istumaan ja ojensi ruokalistat. Vilkaisin ulos, mutta kujalla ei näkynyt liikettä. Huurretähdet vain loistivat ikkunoissa pimenevää iltaa vasten.
”Katsokaa vain rauhassa, mitä tahdotte syödä. Minä tuon teille alkupaloja ja juotavaa.”
Carrow oli minun makuuni ehkä hieman liiankin miellyttämishaluinen, suorastaan ällöttävän mairitteleva. Enkä minä pitänyt lainkaan tavasta, jolla hän oli koskettanut minun vaimoni kättä auttaessaan tämän istumaan. Mutta minä yritin olla välittämättä. Olin tuonut Inan tänne syömään ja ainakin täällä oli hyvää ruokaa. Se oli pääasia.
”Olet ilmeisesti käynyt täällä ennenkin?” Ina kysyi.
”Aina lapsesta asti. Isä toi minut ja Rodin välillä tänne syömään.”
”Mitä sinä suosittelisit?”
”Hmm... Varmaankin lammaspaistia minttuhyytelöllä.”
”Sitten minä voisin ottaa sitä.”
Carrow kiikutti meille pöytään alkupalat sekä vesikarahvin. Hän otti tilauksemme vastaan, mutta sen saatuaan jäi vielä seisomaan paikoilleen. Vilkaisin häntä hieman ärtyneenä, en kaivannut häntä pilaamaan iltaani, jonka tahdoin viettää vaimoni kanssa ja toivoin syvästi, että ravintolaan tulisi pian muitakin asiakkaita.
”Saisiko herrasväelle olla mitä juotavaa?” Carrow kysyi.
”Minä voisin ottaa oluen”, sanoin.
”Entä nuorelle rouvalle?”
”Kurpitsamehua, kiitos”, Ina vastasi sallien miehelle pienen hymyn.
”Vain kurpitsamehua? Tahdotteko siihen sekaan jotakin?”
”Ei kiitos. En voi juoda alkoholia.”
”Ah, mutta suokaa anteeksi huonomuistisuuteni. Kyllähän minä olen kuullut, että nuori rouva Lestrange on pieniin päin. Tietenkin, tietenkin. Minulla on itsellänikin kotona kaksi pientä, Amikus ja Alekto. Minä tuon teille kurpitsamehua aivan niin kuin pyysitte.”
Carrow kumarsi ja pyyhälsi tiehensä. Siinä samassa oven kello kilisi ja helpotuksekseni paikalle tuli muitakin asiakkaita. Eipä Carrow ainakaan roikkuisi koko iltaa meitä häiriköimässä vaan voisimme rauhassa keskittyä olemaan kahden.
Ja me todella saimme syödä kaikessa rauhassa, Carrow kävi vain kerran varmistamassa, että meillä oli kaikki hyvin. Muutoin hän vietti aikansa tiskillä norkoilevien asiakkaiden, en ollut vaivautunut katsomaan keitä he olivat, kanssa jutellen. Ina vaikutti voivan paremmin kuin viikkoihin ja ruokakin tuntui hänelle maistuvan. Se oli hyvä. Se oli parempi kuin vain hyvä, sillä pahoinvoinneista johtunut ruokahaluttomuus oli saanut hänen painonsa laskemaan melko rajulla tavalla. Jälkiruuaksi söimme siirappikakkua sekä minä soin itselleni yhden mustaherukkarommin.
Kun viimein lopettelimme illallistamme, Carrow kiiruhti auttamaan Inaa pois pöydästä. Minä maksoin hänelle ruuasta, annoin myös hieman ylimääräistä, ja asetin itse viitan vaimoni harteille. Nyökkäsin kiitokset ja johdatin Inan ulos. Tähdet tuikkivat taivaankannella, kun astelimme Vuotavan noidankattilan läpi Charing Cross Roadille, josta pääsimme kaikkoontumaan.
Ina lupasi liittyä seuraani oleskeluhuoneeseen, kunhan olisi käynyt ensin vaihtamassa vaatteet. Sellainen hän oli, hetkessä yhtä ja sekuntia myöhemmin toista. Kotona ollessaan Ina ei tahtonut laittautua, ellei vieraita ollut tulossa. Ja kun vieraat olivat lähteneet tai olimme palanneet kotiin oltuamme jossakin, hän tahtoi mahdollisimman nopeasti vaihtaa arkisempiin, mukavampiin vaatteisiin.
Eikä minua yllättänyt lainkaan, kun Ina ilmestyi sohvalle viereeni yömekossa ja aamutakissa, paljasjalkaisena. Hän nappasi pöydälle tuodulta tarjottimelta teekupin ja joi sen kerralla tyhjäksi.
”Kiitos tästä illasta”, Ina sitten kuiskasi suukottaessaan minua poskelle.
”Eipä mitään”, hymähdin. ”Täytyyhän minun nyt sentään pitää tytöistäni huolta.”
”Tytöistä? Luuletko, että lapsemme on tyttö?”
”Etkö sinä sitten luule?”
”Minä en ole varma. Ei minulla oikein ole tunnetta kumpaankaan suuntaan. Eikä oikeastaan niin väliäkään, kumpi sieltä on tulossa.”
”Ei sillä väliä ole minullekaan, mutta minusta tuntuu, että se on tyttö. Kaunis, pieni tyttö, kuin nukke, ihan sinun näköisesi. Voin jo sieluni silmin nähdä hänet. Hänellä on sinun vaalea tukkasi ja sinun siniset silmäsi.”
”Kai hän jotain sinunkin ulkonäöstäsi perii?”
”Toivottavasti ei.”
”Olet ihan hassu.”
Vedin Inan kainalooni. Vain hetkeä myöhemmin Trixie hyppäsi hänen syliinsä. Ina antoi sormiensa hajamielisesti silitellä kehräävän kissan turkkia. Hänen uneksiva katseensa oli suuntautunut kohden takassa tanssivia liekkejä.
Olin kuullut joskus sanonnan, että tulta ja nukkuvaa lasta voisi katsoa vaikka kuinka pitkään. Ensimmäisen kohdalla väite eittämättä piti paikkansa. Tulessa oli jotakin lumoavaa, kiehtovaa, joka lähes ketä tahansa veti puoleensa. Se lämmitti, mutta poltti, jos meni liian lähelle. Tulen valo oli häilyvää, pehmeää, lämmintä. Tuli loi huoneeseen hämyisen, kodikkaan tunnelman.
Jälkimmäisestä en voinut sanoa mitään, enhän ollut koskaan katsellut nukkuvia lapsia. Mutta ehkä sekin minulle selviäisi puolen vuoden sisällä, kunhan oma lapseni syntyisi.
-
Joulukuun kahdestoista 1974
I'm holding very tight,
I'm riding in the midnight blue.
I'm finding I can fly so high above with you.
~ Walking in the Air (https://www.youtube.com/watch?v=wQt6NmOKzYw)
Minua Ina rakasti, niin hän oli sanonut. Ina oli sanonut sen hänen ja Rabastanin hääpäivänä viime kesänä. Hän oli sanonut, että taisi rakastaa minua yhä. Aivan niin kuin silloin, kun olimme olleet viimeistä vuottamme Tylypahkassa. Oikeastaan mikään ei ollut muuttunut niistä ajoista.
Ja sitten kuitenkin oli. Me olimme molemmat tahoillamme naimisissa, minä Rodolphuksen kanssa, Ina Rabastanin. Me olimme kumpikin kasvaneet aikuisiksi ja Ina odotti lasta Rabastanille. Mutta Ina rakasti minua, minä tiesin sen, olin varma siitä.
Niin minä vakuuttelin itselleni ja silti minulla oli epäilykseni. Mitä enemmän aikaa oli mennyt Inan ja Rabastanin häistä, sitä enemmän minä aloin nähdä lämpöä ja läheisyyttä heidän välillään. Pikkuhiljaa minusta alkoi näyttää, että he lopulta olivat kasvaneet rakastamaan toisiaan, mitä en olisi koskaan voinut uskoa todeksi. Kumpikaan heistä ei ollut mennyt naimisiin rakkaudesta vaan hyötyäkseen puhtaasta avioliitosta. Ja siinä sitä nyt sitten oltiin. Rakkaudetta solmittu avioliitto oli muuttumassa puhtaaksi rakkaudeksi. Pelkkä ajatuskin tuntui vastenmieliseltä. En olisi koskaan uskonut Inan, minun Inani, voivan tuntea sellaisia tunteita Rabastania kohtaan.
Ehkä olin lapsellinen ja mustasukkainen. Olihan se totta, ettei minun ja Inan välinen suhde olisi voinut jatkua sellaisenaan millään tapaa. Se ei ollut hyväksyttävää, ei missään muodossa, mutta kouluaikoina, kun olimme olleet vielä lapsia, olimme saattaneet olla vapaampia. Aikuisten maailma oli täynnä jäykkiä muodollisuuksia ja pakotteita, joihin oli pakko alistua, vaikka sitten vastoin omaa tahtoaan.
Minä vihasin sitä maailmaa. Se ei antanut minua ja Inaa toisillemme, vaikka kuinka paljon olisin sitä toivonut. Ina oli kaikki, mitä minä olin koskaan tahtonut, mutta elämä oli ajanut meidät erilleen toisistamme, eikä paluuta entiseen enää ollut. Olisin antanut mitä tahansa, että olisin voinut palata takaisin niihin aikoihin, kun kaikki oli vielä ollut hyvin. Nyt meidän välillämme oli aivan liian usein varovaisuutta, epäröintiä, kaipuuta. Suhde välillämme oli yksinkertaisimmillaankin monimutkainen kuin akromantellan verkko, enkä itsekään täysin ymmärtänyt sitä.
Me saatoimme viettää tuntikausia yhdessä istuen lähekkäin kädet toistemme ympärille kiedottuina. Tai olimme istuneet, emme enää, emme sen jälkeen, kun Ina oli alkanut odottaa lasta. Minä olin nauttinut jokaisesta sekunnista yhteisissä hetkissämme, joita kukaan ei ollut tullut keskeyttämään. Minä olin rakastanut Inan kehosta huokuvaa lämpöä, hänen hiljaista hengitystään ihollani, hänen hiustensa mustikkatuoksua.
Me tanssahtelimme paljain jaloin veitsenterällä ja minä tiesin sen varsin hyvin. Suljin aina vain kaiken pois tietoisuudesta. Minä en tahtonut tietää, en tahtonut uskoa, enkä etenkään muistaa. Muistot nakersivat minua pala palalta. Tahdoin ennemmin pysytellä tässä hetkessä, tässä horjuvassa, unenomaisessa tunnelmassa. Siinä minun oli hyvä olla, sillä hetkellä Ina oli vierelläni ja myös pysyisi siinä. Ina olisi vierelläni aina.
”Älä nuku”, Inan hymähdys havahdutti minut haavemaailmastani. Hätkähdin, kun hänen kätensä ilmestyi huitomaan kasvojeni eteen. Nopeasti kokosin itseni ja käännyin katsomaan Inaa silmiin. ”Huomenta.”
”En minä nuku”, äsähdin. ”Ajattelen vain.”
”Edistystä. Sinä ajattelet.”
”Sinä olet ihan typerä.”
Ina virnisti anteeksipyytävästi.
”Ja sinä olet samanlainen ja sen takia pidät minusta niin paljon. Eikös se noin mennyt?”
”Suunnilleen.”
”Mitä sinä ajattelit? Tahdotko kertoa?”
”No... Vähän kaikkea. Meitä, tätä maailmaa, miten kaikki tässä yhteiskunnassa on ihan nurinkurin. Kai sinä olet huomannut sen? Joskus minusta tuntuu, että katson maailmaa väärentävän lasin lävitse, ettei tämä voi oikeasti olla näin... näin ruma paikka. Tuntuu, että kaikki on vain harhaa tai unta tai hallusinaatioita minun ympärilläni. Että sinäkin olet vain mielikuvitukseni tuotetta, sillä minä en ole tehnyt mitään hyvää ansaitakseni elämääni jonkun sinun kaltaisesi ihmisen. Jonkun, joka ehkä... rakastaa minua tällaisena kuin olen.”
”Tietenkin minä rakastan sinua, Bella. Olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaan.”
”Sinun ei pitäisi.”
”Miksi?”
Huokaisin syvään. Inassa oli vielä hyvin paljon jäljellä pienen lapsen viattomuutta, eikä hän aina täysin ymmärtänyt kaikkea. Minä pidin hänestä sellaisena, kyllä, mutta samalla tiesin, että hänen täytyisi paremmin pitää varansa, eikä jatkuvasti vain luottaa kaikkiin ympärillään. Niinhän Ina oli aina tehnyt ja se oli ollut useamminkin kuin kerran koitua hänen tuhokseen.
”Jos rakastat jotakuta, häntä voidaan käyttää aseena sinua vastaan”, yritin selittää.
”Sinä et siis rakasta minua enää.”
Inan äänessä oli alistunut sointi, joka sai sydämeni puristumaan kasaan kylkiluita vasten. Mieleni teki tarttua kiinni ystävääni, ravistella häntä, kiljua hänelle päin naamaa, ettei asia todellakaan ollut niin. Mutta minä maltoin mieleni ja kun vastasin, ääneni oli varsin rauhallinen. Enhän toki tahtonut säikäyttää Inaa järjiltään.
”Rakastan. Tietenkin minä rakastan. Minä tahdon vain suojella sinua, enkä anna kenenkään käyttää sinua aseena minua vastaan. Minä tekisin mitä tahansa sinun puolestasi. En aio antaa kenellekään syytä käydä sinun kimppuusi. Sinun avullasi minua olisi aivan liian helppo kiristää. Sinä olet minulle niin rakas, etten tahdo kenenkään satuttavan sinua minkään syyn takia. Ja kaikkein viimeisimmäksi minun takiani.”
Ina vaikutti hyväksyvän vastaukseni, vaikka oli alkuun ollut vähintäänkin epäluuloinen. Minä välitin Inasta ja hänen turvallisuudestaan, rakastin häntä, tunsin valtavaa tarvetta suojella ja puolustaa häntä maailmaa vastaan. Minun oli vain pakko muiden nähden torjua kaikki häntä koskettavat tunteet. Vihasin sitä, mutta olin valmis tekemään niin, jos se tarkoitti Inan olevan turvassa ulkopuolisten hyökkäyksiltä. Se oli pieni hinta suojasta.
Sillä kyllä minä osasin ajatella myös muita kuin vain itseäni, vaikka yleinen uskomus kertoi toista. Se oli ihmisten mieliin pinttynyt kuvitelma, harhaluulo, että tein kaiken omaa etuani ajatellen, etten minä välittänyt kenestäkään, että minulla oli kivi sydämeni paikalla. Kylmä, kova ja harmaa kivi. Minä en muka kyennyt rakkauteen, saati sitten välittämään kenestäkään.
Minä en välittänyt heidän puheistaan, sillä tärkeintähän oli, että itse tiesin totuuden. Ja Ina tiesi sen myös. Siinä oli kaikki, millä oli minulle merkitystä. Inan hyväksyntä oli se, mitä tarvitsin. Ja Ina oli hyväksynyt minut aina alusta saakka.
Rabastan ei tiennyt, mitkä olivat minun tunteeni hänen vaimoaan kohtaan. Rodolphuskaan ei ollut asiasta tietoinen, eikä veljeksillä ollut mitään syytäkään siihen. Ei heidän tarvitsisi tietää. Inakin saattoi vain aavistella tunteideni todellista laatua. Rodolphus tiesi toki, että olin joskus rakastanut Inaa. Hän ei tiennyt, että rakastin yhä. Eikä tiennyt myöskään Ina, sillä en ollut sanonut niitä sanoja ääneen sen jälkeen, kun olin ollut kahdeksantoista. Mutta sen täytyi olla totuus, en ymmärtänyt, mitä muutakaan tunteeni ja ajatukseni olisivat voineet tarkoittaa kuin että rakastin Inaa yhä.
Minun Inani. Ei Rabastanin. Ei koskaan.
-
Joulukuun kolmastoista 1974
Rakkaille kortit mä kirjoitan,
toivotan joulun mä rauhaisan.
Saapuu yö, jouluyö,
tähtien alla mä taivallan.
~ Lumeen jäljet jää (https://www.youtube.com/watch?v=XTz51yoK1FQ)
Kortissa oli kuva Trixiestä loikoilemassa takan edustalla. Se ummisteli unisena, tyytyväisenä silmiään ja toisinaan päästi ilmoille makean haukotuksen. Kuva toi hymyn koristamaan kasvojani. Se oli niin tyypillistä Trixietä, ettei pahemmasta väliä. Sisällä ollessaan se tuskin muuta teki kuin söi ja nukkui. Ja nukkuipa yleensä vielä takan eteen kerälle käpertyneenä, sillä se oli lämmin paikka. Mitäpä sitä muuta tekemäänkään sen jälkeen, kun oli ulkona riehunut monta tuntia? Kunpa omatkin päivät olisivat olleet yhtä helppoja.
Mutta ei. Joulun lähestyessä tekemistä oli enemmän kuin tarpeeksi. En ymmärtänyt, mistä kaikki työt oikein olivat ilmestyneet, mutta yhtäkkiä olin vain tajunnut kartanon tarvitsevan perinpohjaista siivoamista (onneksi kotitontut hoitivat sen mitä suurimmalta osin), että joulukortit olivat lähettämättä ja lahjat ostamatta, eikä läheskään kaikissa huoneissa edes ollut minkäänlaisia koristeita. Toisin sanoen olin koristellut vain teesalongin ja oleskeluhuoneen. Kuustakaan meillä ei vielä ollut, sillä Rabastan ei ollut saanut aikaiseksi hankkia sellaista.
Toisinaan miehet vain olivat niin saamattomia.
Toki, Rabastan kävi päivittäin töissä, minä en, sillä olin yhä sairaslomalla. Tekemistä tuntui olevan aivan liikaa aiheuttaen sen, etten tiennyt mistä aloittaa ja sen takia kaikki jäi tekemättä, kun ahdistuksissani linnottauduin koko päiväksi kirjastoon lukemaan. Tai ainakin siihen saakka, kunnes Rabastan palasi kotiin ja pakotti minut ruokasaliin päivälliselle. Loppuillan vietin aina hänen seurassaan, sillä kaikki päivät ollessani yksin oikeastaan kaipasin jotakuta, jonka kanssa puhua.
Sinä aamuna olin vihdoin saanut aikaiseksi ottaa joulukorttiin kuvan Trixiestä. Jos laittaisin kortin sinä iltana matkaan, saatoin vain toivoa, että se ehtisi jouluksi perille. Pöllöllä olisi pitkä matka lennettävänään. Kunhan ilma ei vain olisi kovin kamala.
Otin sulkakynän esille ja aloin raapustaa.
Rauhallista joulua teille sinne kotiin, toivottavasti siellä on paljon lunta ja revontulia. Täällä ei jälkimmäisiä näy, mutta lunta on tullut riittämiin, enemmän kuin viime vuonna.
En muuten olekaan tainnut vielä kertoa, että ensi jouluna meitä on täällä kolme...
Siinä. Se saisi luvan riittää. Piirsin alle vielä oman nimeni, jonka jälkeen lähdin etsimään Rabastania. Löysin hänet kirjastosta lukemasta Päivän Profeettaa. Kuullessaan oven käyvän Rabastan kohotti katseensa lehdestä ja minut nähdessään taitteli sen pöydälle.
”Kirjoittaisitko nimesi tähän?” pyysin ojentaessani korttia Rabastanin puoleen.
”Mikä se on?” hän kysyi.
”Joulukortti, jonka lähetän kotiin. Otin aamulla siihen kuvan Trixiestä.”
”Mitä tässä lukee?”
Kerroin Rabastanille sanatarkasti, mitä olin kortin taakse kirjoittanut ja toistin sitten pyyntöni laskiessani kortin pöydälle kuvapuoli alaspäin. Rabastan tarttui sulkakynään ja sutaisi nimensä minun nimeni viereen, jonka jälkeen ojensi kortin takaisin minulle.
”Minä ajattelin lähettää heille velhopaukkukaramelleja, niitä kun ei saa mistään muualta kuin täältä”, kerroin. ”Saavat hekin pienen tuulahduksen joulua Brittein saarilta. Niitä valmistettiin jo silloin, kun isäni oli lapsi, hän on kertonut minulle. Niin ja sitten lähetän Bertie Bottin joka maun rakeita ja piparminttukonnia ja pippuripiruja ja -”
”Rauhoitu, Ina”, Rabastan hymähti huvittuneena.
”- ja suklaasammakoita ja viuhpiiporeita”, päätin lauseeni. ”Miltä kuulostaa?”
”Minusta se kuulostaa oikein hyvältä. Pikkusiskosi etenkin tulee varmasti innostumaan. Ainakin viuhpiiporeista, jotka saavat hänet leijumaan tai pippuripiruista, jotka pistävät hänet syöksemään tulta.”
Virnistin.
”Siksi en kerrokaan kirjeessä, mitä ne tekevät. Saavat itse huomata. Lupasin muuten huomenna mennä Bellan kanssa Viistokujalle jouluostoksille. Ja ylihuomenna menen auttamaan häntä jouluvalmisteluissa ja vien samalla sen kirjan hänelle. Ettet ihmettele, jos en ole kotona, kun palaat töistä.”
”Selvähän tämä.”
”Niin ja sitten maanantaina Bella ja Rod tulevat kai käymään meillä.”
”Miksi?”
”Muuten vain. Tai Bella ainakin tulee. Rabastan... aiommeko me kutsua heidät meille viettämään joulua?”
”Tulehan tänne.”
Astelin Rabastanin eteen ja hän veti minut syliinsä istumaan. Puristin yhä sormissani joulukorttia, joka oli nyt valmis lähetettäväksi. Rabastan laski leukansa olkapäälleni, minä odotin hänen vastaustaan.
”Tiedätkö, Ina...” hän aloitti. ”Minä todella pitäisin siitä ajatuksesta, että viettäisimme joulun kahdestaan. Ensi jouluna emme kuitenkaan voi sitä tehdä ja tuskin sen jälkeenkään. Olen miettinyt tätä asiaa aika paljon ja monelta kantilta, joten -”
”Sinä et siis halua Bellan ja Rodin tulevan.”
Katselin kynsiäni. Pettymykseni oli suunnaton, minä todella olin toivonut saavani jakaa jouluni myös parhaan ystäväni kanssa niin kuin viime vuonnakin. Mutta jos Rabastan ei tahtonut sitä vaan toivoi meidän olevan kaksin, olkoon sitten niin. Vaikka tässä asiassa minä kyllä pistäisin hänelle kampoihin, takuulla pistäisin.
”En minä sitä niin tarkoittanut”, Rabastan jatkoi. ”Tietenkin minä mieluusti kutsuisin veljeni ja hänen vaimonsa tänne jouluksi.”
”Mutta?”
”Mutta... ehkä hekin haluavat viettää joulunsa rauhassa.”
”Eivät halua.”
”Mistä sinä sen tiedät?”
”Tiedätkö, Rabastan, kun minä olin pieni, me vietimme aina joulumme yhdessä perheen kanssa. Minä, isä ja äiti, babuška ja deduška. Minulle opetettiin, että joulu on perhejuhla. Ja nyt kun minun perheeni ei ole tulossa, emmekä taida sinun äitiäsi edes kutsua, mitä meille jää jäljelle? Sinun veljesi. Rod ja Bella ovat perhettämme, joten minun mielestäni meidän kuuluisi viettää joulu heidän kanssaan.”
Rabastan huokaisi. Hän tunsi kyllä itsepäisen luonteeni ja tiesi, etten helposti antaisi periksi, jos jotakin olin päättänyt.
”Ina, kaikki asiat eivät vain aina mene niin kuin sinä tahdot”, Rabastan sanoi. ”Etkö sinä halua viettää jouluasi pelkästään minun kanssani?”
”Haluan! Mutta minä haluan viettää joulun myös Bellan ja Rodin kanssa.”
”Hyvä on, tehdään kompromissi ja kutsutaan heidät aattona käymään.”
”Ei kun joulupäivänä.”
”Aattona. Tämän enempää en jousta.”
Suutuspäissäni nousin ylös ja häivyin kirjastosta ovet paukkuen. Kuulin Rabastanin huutavan jälkeeni, mutta minua ei todellakaan huvittanut kuunnella häntä. Rabastan saattoi olla varma, että kutsuisin Bellatrixin ja Rodolphuksen meille viettämään joulua, vaikka hän kuinka kieltäisi. Sillä minä tein niin kuin itse tahdoin, eikä minua määräillyt kukaan. Kaikkein viimeisimmäksi aviomies.
Murjotin koko loppuillan, enkä suostunut sanomaan Rabastanille sanaakaan, vaikka hän yrittikin kovasti maanitella minua. Minä en takuulla puhuisi hänelle ennen kuin saisin luvan siihen, mitä tahdoin. Vaikka enhän minä lupia tarvinnut. Sen kuin vain menisin ja esittäisin kutsun Bellatrixille ja Rodolphukselle ja kun he olisivat antaneet myöntävän vastauksensa, ei Rabastan enää kehtaisi kieltää heitä tulemasta.
Minä lähetin pöllömme Aryan viemään pakettia kotiväelleni ja painuin aikaisin petiin aikomuksenani nukahtaa ennen kuin Rabastan keksisi tulla kiusaamaan minua. Rabastan kuitenkin seurasi pian jäljessäni. Kuulin, kuinka hän riisuuntui päivävaatteistaan ja painautui sitten sänkyyn selkääni vasten.
”Ina rakas”, Rabastan aloitti, ”tiedätkö käyttäytyväsi hyvin lapsellisesti kiukuttelemalla tällä tavoin? Sinä et saa tahtoasi lävitse pitämällä mykkäkoulua.”
”Sinä et voi estää minua kutsumasta Bellaa ja Rodia meille jouluksi”, mutisin.
”Kyllä voin. Me emme nyt kutsu heitä.”
”Minä menen huomenna Bellan kanssa Viistokujalle ja kutsun heidät.”
Saatoin sieluni silmin nähdä, kuinka Rabastan sulki silmänsä ja huokaisi hiljaa mielessään vaimonsa itsepäisyyden edessä. Hänen otsansa painui vasten niskaani ja ote ympärilläni tiukkeni. Rabastan ei toki tietyissä piireissä tahtonut saada mainetta miehenä, joka ei kyennyt pitämään vaimoaan kurissa ja sellaisen hän tiesi pian saavansa, jos ei antaisi minun tehdä mieleni mukaan.
”Hyvä on sitten”, Rabastan myöntyi. ”Saat kutsua heidät.”
Pyörähdin ympäri kohdatakseni mieheni silmästä silmään.
”Oikeasti?” varmistin.
”Oikeasti. Mutta nyt pariin päivään en sitten tahdo kuulla tästä sanaakaan. Tarvitsen aikaa ajatella asioita rauhassa. Sopiiko?”
”Sopii.”
Painoin pienen suudelman Rabastanin huulille ja käperryin hänen kainaloonsa nukkumaan tyytyväinen hymy huulillani. Olinhan minä tiennyt saavani tahtoni läpi jossakin vaiheessa. Rabastanin kohdalla minä tiesin hieman liiankin hyvin, mistä naruista tuli vedellä.
-
Olipa taas ihanaa pysähtyä hetkeksi ja lukea muutama luku ♡ tässä on vaan jotenkin niin jouluista tunnelmaa ja nuo sun valitsemat joululaulut on aivan ihania. Rakastin tota lintujuttua! Kiitoksia sulle jälleen kerran :)
-
Lumille: Tuo sielulintu on muuten ihan oikea uskomus suomalaisessa muinaisuskossa. Sen takia meillä on tapana pystyttää pihoille kauralyhteitä joulun aikaan (ainakin täälläpäin Suomea).
Joulukuun neljästoista 1974
Gone away is the bluebird,
Here to stay is a new bird.
He sings a love song, as we go along
Walking in a winter wonderland.
~ Winter Wonderland (https://www.youtube.com/watch?v=J5daQbThsDU)
Ina istui pöydässä minua vastapäätä ajatuksiinsa vaipuneena. Siinä ei ollut mitään uutta, Inalla oli taipumusta kulkea koko ajan pää hieman pilvissä. Mutta se oli taas niitä tapoja, jotka tekivät Inasta oman itsensä, enkä kuollaksenikaan olisi tahtonut hänen luopuvan siitä niin kuin mistään muustakaan tavastaan.
Olimme saaneet jonkin verran joululahjoja ostetuksi ja poikenneet Vuotavaan noidankattilaan haukkaamaan jotakin. Ajoitus oli kieltämättä ollut hyvä, sillä nälkä oli vain hetkeä aiemmin alkanut kurnia vatsanpohjassani ja Inakin oli mennyt pelottavan kalpeaksi. Nykyään syöminen kuulemma helpotti hänen pahoinvointiaan, tyhjä vatsa vain pahensi sitä. Saatuaan hieman ruokaa suuhunsa väri oli jälleen palannut Inan kasvoille. Ja siinä hän nyt istui täysin omissa maailmoissaan unohtaen syömisenkin lähes kokonaan. Vain hyvin harvoin haarukka kävi suussa vieden sinne ruokaa.
”Inaaa...” kiusoittelin ja annoin sormieni hipaista hänen leukaperiään. Siellä oli yhä arpi, jonka Chloe Warren oli kerran aiheuttanut. Ina hätkähti ja naulitsi katseensa välittömästi minuun.
”Älä viitsi, Bella”, Ina pyysi ja huitaisi käteni pois. ”Sinä olet humalassa.”
”Ihan vähän vain. Sen verran, että voin mennä tuonne yläkertaan naimaan sinun kanssasi, eikä se kaduta ennen kuin vasta aamulla. Paitsi ettei se kaduta silloinkaan, jos toisena osapuolena olet ollut sinä.”
Virnistin Inalle, mutta häntä ei hymyilyttänyt lainkaan. Sen sijaan Ina kurtisti vaaleita kulmakarvojaan ja pisti viimeisen ruokapalan suuhunsa. Ojensin sormeni koskettelemaan hänen hiuksiaan.
”Sinä olet ihan typerä”, Ina sanoi nielaistuaan. ”Lopeta jo. Tällä on muitakin ihmisiä.”
”Haittaako se?” kysyin.
”No sinua ainakaan ei näytä haittaavan. Mutta voisit välillä ihan oikeasti alkaa miettiä ennen kuin teet.”
”Et vastannut kysymykseeni. Haittaako se sinua?”
”Sinun pitäisi harkita tarkkaan, mitä teet. Olit jo koulussa tuollainen, että teit vain, etkä ajatellut yhtään. En ihmettele lainkaan, miksi sinulla silloin oli niin paljon vihamiehiä. Olit oikeasti aika ajattelematon toisinaan ja toimit niin impulsiivisesti, että -”
”Inaaa... Älä yritä vaihtaa puheenaihetta vaan vastaa minulle. Haittaako se, jos kosketan sinua.”
Ina katsoi minua silmiin hieman uhmaa katseessaan.
”Ei haittaa”, hän sitten töksäytti.
”Mitä sinä sitten valitat?”
”Jotakuta muuta voi haitata.”
”Ina rakas, ei sinun aina tarvitse ajatella muita. Voit olla välillä vähän itsekäskin, ei se ketään satuta.”
”Bella, ymmärrätkö sinä, että me olemme Vuotavassa noidankattilassa ja -”
”Sitten?”
Ina huokaisi hiljaa saaden minut vain virnistämään. Virnistykseni nähdessään hän läppäisi minua olkavarteen, maksoi baarimikolle ja lähti ulos. Riensin hänen jälkeensä. Kun saavutin Inan, hän oli juuri vetämässä viittaa harteilleen.
”Älä viitsi mököttää”, pyysin. Ina ei vastannut, käveli vain eteenpäin. ”Ina, ihan tosissaan, älä jaksa olla tuollainen. Pilaat vain joulumielen kaikilta, etenkin itseltäsi. Tämän piti olla kiva päivä meille molemmille. Ina hei... Ina...”
Pysäytin Inan tarttumalla häntä kädestä kiinni. Hetken aikaa katsoimme vaiti toisiamme silmiin, kunnes Ina lopulta heltyi hymyyn.
”Ei sinulle voi kovin pitkään olla vihainen”, hän naurahti. ”Mennäänkö käymään matami Malkinilla? Minun pitäisi tilata leninki joulujuhlaan.”
”Eikö sinulla muka ole jo?” ihmettelin.
”Luuletko tosiaan, että mahdun siihen?”
”Mikset mahtuisi?”
Ina naurahti hermostuneena.
”Ai tämän turvotuksen kanssa? En varmasti mahdu. Ei, pakko minun on ostaa uusi, ei sitä tiedä, minkä kokoinen olen ensi viikolla.”
”No ei kai se vatsa nyt niin nopeasti sentään kasva?”
”Ei, mutta turvotus voi tehdä mitä tahansa. Tule nyt.”
Seurasin Inaa matami Malkinin kaapuliikkeeseen. Siellä hän sovitti muutamaa leninkiä, joista lopulta minun suosituksestani päätyi tummansiniseen, jonka yläosa näytti olevan tähdistä kudottua hopeaa. Minun nähdäkseni Inassa ei ollut jälkeäkään turvotuksesta, hän oli yhtä hoikka ja pikkuinen kuin aina ennenkin, mutta ehkä hän itse sitten tiesi paremmin. Matami Malkin lupasi leningin olevan valmiina seuraavalla viikolla loppuviikosta eli juuri sopivasti ennen joulujuhlaa.
Omaksi hämmästyksekseni olin jopa alkanut nauttia joulusta, minkä en ollut uskonut koskaan olevan mahdollista. Olin toki pitänyt jo edellisjoulusta, jonka Ina oli viettänyt luonani, sillä olin yhdessä parhaan ystäväni kanssa saanut laittaa kaiken valmiiksi. Tänäkin vuonna Inasta oli ollut minulle suunnattoman paljon apua ja juuri hänen seuransa sai minut piristymään ja alkamaan pikkuhiljaa rakastaa talvea ja joulun aikaa.
Lapsuudessani olin aina vihannut joulua. Se oli ollut enemmän aikuisten juhla, emmekä me olleet saaneet juuri osallistua. Olimme saaneet joulupäivän aamuna pari lahjaa, mutta se oli jäänyt siihen. Meidät oli komennettu aikaisin nukkumaan, jotta aikuiset olivat saaneet juhlia rauhassa.
Asiat eivät olleet parantuneet, kun olin mennyt Tylypahkaan. Olin joka ikinen joulu toivonut voivani pysyä loman koulussa, mutta joka ikinen joulu minut oli pakotettu kotiin sillä perusteella, että joulu oli perhejuhla. Olin tuskin nähnyt vanhempiani, sillä rangaistuksen uhallakin olin aina lukittautunut omaan huoneeseeni. Minulle joulu oli merkinnyt vain yhtä asiaa, helvettiä.
Ollessani kahdeksantoista, viimeistä vuottani Tylypahkassa, minä olin ensimmäistä kertaa nauttinut joulusta kotona. Tosin se oli ollut siedettävä vain niinä hetkinä, kun olin saanut olla Inan kanssa kahden. Lounas ja päivällinen muun perheen kanssa olivat olleet ainoastaan elämäni kiusallisimpia hetkiä, sillä kukaan ei ollut puhunut juuri mitään. Inan ansiosta se joulu oli ollut siihenastisen kokemukseni mukaan paras, vaikka olinkin päättänyt tuoda vieraani kotiin ilman lupaa ja joutunut rangaistuksi siitä hyvästä. Mutta Ina oli pitänyt minusta huolen, Ina oli lohduttanut minua jälkeenpäin ja ollut hyvä minulle.
Silloin, ensimmäisenä iltana, jouluaaton aattona omassa huoneessani minä olin ensimmäistä kertaa paljastanut Inalle todelliset tunteeni häntä kohtaan.
”Mitä sinä muuten puet päällesi joulujuhlaan?” Ina kysyi havahduttaen nyt vuorostaan minut ajatuksistani. Hän kääntyi puoleeni maksettuaan ostoksensa jo valmiiksi.
”Todennäköisesti yhden punaisen leningin, jonka Rod kerran osti minulle”, vastasin. ”Voin näyttää sen sinulle huomenna, kun tulet. Kai sinä olet edelleen tulossa?”
”Tietenkin. Minähän lupasin tulla. Löysin muuten sen kirjan, mistä silloin puhuin. Tuon sen samalla niin voimme opetella tekemään keinolunta. Sain sen vanhemmiltani joululahjaksi muutama vuosi takaperin.”
”Kuulostaa hyvältä. Ehkä minä vielä saan tehtyä kodistamme upean jääpalatsin.”
”Kyllä sinä saat. Minä uskon sinuun.”
Ina hymyili tarttuessaan minua kädestä ja vetäessään minut mukanaan ulos. Viistokujalla oli alkanut pyryttää lunta oikein urakalla ja sen nähdessään Inan hymy leveni entisestään. Hän päästi kädestäni irti, pyörähti ympäri kerran, kaksi, kolmannenkin. Minä katselin hänen menoaan pudistellen huvittuneena päätäni. Ina ei kai koskaan pääsisi eroon tuosta lapsenomaisesta innokkuudestaan tiettyjen asioiden edessä ja se oli vain hyvä, sillä sitä minä hänessä rakastin, hänen välittömyyttään ja raikkauttaan, joka oli kuin valopilkku kaiken talven kylmyyden keskellä.
-
Mä en tosiaan oo kuullutkaan sielulinnuista mutta rakastuin koko ajatukseen :D ihana luku jälleen kerran♡
-
Lumille: Nyt kun katsoin netistä niin ilmeisesti tuo sielulintu-perinne tulee karjalaisesta kulttuurista, joten ihan ymmärrettävää, ettet ole kuullut siitä.
Joulukuun viidestoista 1974
Mä iltaisin voin nähdä sinutkin,
sä katsot korkeuksiin
ja silloin saan yön tähden kirkkaimman
sun silmiis kultaa loistamaan.
~ Joulun lapsi (https://www.youtube.com/watch?v=d2TYgYOTTC0)
Odotin oleskeluhuoneen ovenpieleen nojaillen, että Ina saisi viittansa riisutuksi. Olin sanonut hänen varsin hyvin voivan käyttää hormiverkostoa meille tullessaan, mutta omien sanojensa mukaan hän ”tahtoi ilmiintyä lähistölle ja tehdä pienen kävelyn nauttiakseen talvisista maisemista”. Ina oli ihan sekaisin päästään. Ulkona oli kylmä, mutta mitä kylmemmäksi ilman muuttui ja mitä enemmän lunta tuli, sitä enemmän hän tuntui vain nauttivan.
Lopulta Ina ojensi viittansa kotitontulle ja kiitti tätä saaden tonttumme jälleen kerran ajettua itkun partaalle. Ne olivat kaikkea muuta kuin tottuneita kohteliaisuuksiin.
Ina asteli eteeni ja jäi siihen, kun en suostunut väistämään. Hän katsoi minua silmiin ja antoi sitten käteeni paksun opuksen.
”Siinä se nyt on”, hän sanoi. ”Se on kyllä suomeksi, mutta minä voin auttaa sinua niin ehkä ymmärrätkin siitä jotain. Mennäänkö sitten?”
En liikahtanutkaan. Inan kärsivällisyys alkoi loppua jo siinä vaiheessa. Hän tuhahti ja yritti työntyä ohitse, mutta tartuin häntä hartioista ja työnsin takaisin. Ina oli yhtä kysymysmerkkiä ja sai minut virnistämään. Hän vain kurtisti kysyvästi kulmiaan.
”Katso”, kehotin ja vilkaisin ylöspäin. Ina seurasi katsettani. Tajutessaan tilanteen hän huokaisi syvään.
”Et ole tosissasi, Trixie.”
”Mitä?” kysyin viattomana. ”En minä ole mitään tehnyt. Sinä tiedät kyllä, mitä mistelin alla kuuluu tehdä. Ethän toki tahdo joulun henkien vihoja niskoillesi?”
”Bellaaa...”
”Inaaa...”
”Hyvä on sitten. Mutta vain tämän kerran.”
Ina vei kätensä niskaani ja veti minut likemmäs itseään. Hänen huulensa painuivat omilleni samalla, kun käteni laskeutuivat hänen vyötärölleen pitelemään kiinni. Ina vetäytyi kuitenkin välittömästi kauemmas, vaikka kuinka koetin pidellä hänestä kiinni ja saada jäämään lähelleni. Ina katsoi minua vakavana silmiin, hänen kätensä kohosi silittämään minua poskesta.
”Vain yksi suudelma”, hän sanoi. ”Ei sen enempää. Eikä se merkitse mitään, eihän?”
”Ei tietenkään”, vastasin, mutta tunsin siinä samassa piston sydämessäni. Kyllä se merkitsi, minulle ainakin, jos ei Inalle. Paitsi että sen oli pakko merkitä myös Inalle jotakin. Ina rakasti minua yhä, minä tiesin sen, hän oli itse sanonut niin. Mutta eihän sellaisesta tietenkään voinut puhua julkisesti, eikä oikeastaan edes kahden kesken. Ina ei ollut koskaan ollut kovin hyvä puhumaan tunteistaan ja sellainen sai hänet vain tuntemaan olonsa kovin epämukavaksi. Enkä minä tahtonut tuottaa hänelle sellaista oloa pakottamalla hänet puhumaan. Ina puhuisi, jos itse tahtoisi ja jos ei tahtoisi niin sitten pysyisimme näistä asioista vaiti.
Laskin käteni Inan olkapäälle ja sain huulilleni lempeän hymyn. Ina katseli minua myös hymy huulillaan, tosin hiukan hermostunut sellainen, ehkä jopa kiusaantunut. En aivan ymmärtänyt, mistä se johtui, mutta Ina mietti asioita yleensä aivan liikaa, joten kenties minun ei edes tarvinnut ymmärtää.
Jos jokin minua Inassa kiehtoi, se oli nimenomaan hänen pohjoinen salaperäisyytensä. Hänen katseensa ja hymynsä kätkivät taakseen lukemattomia tunteita ja ajatuksia, joista yli puoliakaan hän ei tuonut esille. Ja samaan aikaan hänen katseensa heijastivat niitä ympäröivään maailmaan, vaikkei kukaan sitä välttämättä huomannut. Minä huomasin, huomasin usein, mutta harvoin pääsin niistä selville, enkä läheskään aina edes kysynyt. Ina oli kovin vaitelias.
Välillä minusta tuntui, etten tuntenut ystävääni lainkaan. Ina oli aina piilottanut niin paljon sisälleen, että se toi minulle valtavan epätietoisuuden ja epävarmuuden tunteen. En koskaan voinut olla varma mistään, mitä hän ajatteli, ellei hän sanonut sitä ääneen. Mutta jos hän puhui, silloin hänen sanoihinsa saattoi aina luottaa.
Minä luotin Inaan täysin, lähes sokeasti. Olisin luottanut elämäni hänen käsiinsä milloin tahansa, sillä tiesin, että Ina pitäisi siitä hyvää huolta. Vaikka Inan mieli olikin vuosien kuluessa järkkynyt, hän vain piti itsensä vahvana ja meni eteenpäin. Ihailin häntä suuresti siitä hyvästä.
Minusta tuntui hyvältä nähdä Ina vihdoinkin onnellisena. Hänen avioliittonsa, ei rakkaudessa sekään järjestetty, vaikutti toimivan varsin mallikelpoisesti ja hänen suurin haaveensa kävisi toteen puolen vuoden kuluttua. Ina saisi lapsen. Tai siis Ina ja Rabastan saisivat. En ollut koskaan nähnyt Inaa yhtä onnellisena kuin hän oli nyt, huolimatta väsymyksestään ja huonosta olostaan, joka oli ollut riesana jo useiden viikkojen ajan. Minä näin, kuinka Ina nautti raskaudestaan ja olin onnellinen hänen puolestaan. Eihän raskaus toki vielä näkynyt, mutta siitä tiedettiin jo laajalti. Oli aina suuri uutinen, kun oli syntymässä uusi puhdasverinen lapsi. Ja kun lapsi olisi Lestrangien sekä Greengrassien jälkeläinen, oli uutinen vielä suurempi.
”Tule, mennään etsimään jotakin syötävää”, kehotin, tartuin Inaa kädestä ja vedin hänet mukanani ruokasaliin. ”Minulla on huutava nälkä.”
Kun olimme syöneet, siirryimme oleskeluhuoneeseen tutkimaan Inan tuomaa kirjaa. Selailin sen sivuja ymmärtämättä sanaakaan, joten Ina aika pian nappasi opuksen käsistäni ja käänsi tietylle aukeamalle, jonka kuvituksena oli lumihiutaleita.
”Tässä se on”, Ina sanoi vilkaisemattakaan minua. Hän kuljetti sormeaan tekstillä mumisten hiljaa itsekseen sanoja, joita niitäkään en ymmärtänyt. ”En ole kauheasti itse tutkinut tätä kirjaa, selaillut vain, mutta mikäli en ihan väärässä ole, loitsut ovat saamen kielellä. Lumen tuova loitsu on Muhttos. Sen kanssa pitää olla tarkkana, että visualisoimalla rajaa vain sen tietyn alueen, jolle tahtoo lumen tulevan tai muuten täällä voi alkaa sataa lunta kartanon joka huoneessa. Jos niin käy, sen voi toki poistaa Muohte-loitsulla. Haluatko kokeilla?”
”Kokeile sinä ensin”, kehotin. ”Jos saat katastrofin aikaan, en sitten viitsi edes yrittää.”
”Hyvä on.”
Ina otti taikasauvansa esille. Vaahteraa, 28 senttimetriä, tai yksitoista tuumaa niin kuin Ina oli minulle ystävällisesti selventänyt, kokon sulka ja hieman taipuisa. Ina osoitti sauvansa kärjellä kohti kattoa ja näytti hyvin keskittyneeltä. Hän pysytteli vaiti useita sekunteja ennen kuin lausui loitsun.
”Muhttos.”
Pieneltä alueelta takan yläpuolella alkoi tupruttaa lunta, josta pian kasaantui parin tuuman korkuiset vallit takan reunalle. Vilkaisin Inaa, mutta hän ei katsonutkaan minua, puri vain huultaan ja lausui loitsun toistamiseen. Alue laajeni hiukan ja nyt lumihiutaleita tipahteli myös lattialle.
”Toimii se”, Ina päätteli. ”Täytyy vain olla todella tarkkana, kuinka suurelle alueelle lumisateen visualisoi, ylipäätään siis keskittyä kunnolla. Sinun vuorosi. Kannattaa ehkä aloittaa ensin aivan pienestä alueesta.”
Ina opetti minulle, kuinka loistu lausuttiin oikeaoppisesti ja sitten pääsin testaamaan sitä. Jo ensimmäisellä yrityksellä oleskeluhuoneen nurkkaan ilmestyi pienoinen lumisade, joka peitti arviolta kämmenen kokoisen alueen. Nopeasti me innostuimme onnistuneista kokeiluistamme ja kohta koko katto tiputteli päällemme hentoa lumipeitettä.
”Sinä muuten asetit minulle ansan”, Ina totesi.
”Niinkö?” kysyin. Kulmani kohosivat aavistuksen.
”Niin. Älä kiellä, ettetkö muka tahallasi johdattanut minua mistelin alle saadaksesi suudelman. Tunnen sinut liian hyvin, että sen kaltaiset valheet tepsisivät minuun.”
”No... Ehkä minä en kiellä sitä. Haittaako se? Että johdatin sinut mistelin alle?”
”Oikeastaan... Ei se haittaa. Kunhan”, Ina korotti ääntään, sillä olin jo jatkamassa, ”sellaista ei tapahdu kenenkään muun nähden.”
”Älä ole tylsä, Ina. Eikö olisi kivaa, jos -”
”Ei.”
”Ei sitten.”
”Bella ja Ina”, Rodolphus sanoi pistäessään päänsä oleskeluhuoneen ovesta sisään. ”Kai olette tietoisia siitä, että yläkerrassa sataa lunta?”
Tismalleen samaan aikaan katsahdimme Inan kanssa toisiamme ja puhkesimme nauruun. Loitsu ei sittenkään ollut mennyt ihan niin kuin oli pitänyt. Nousimme ylös ja otimme suunnan yläkertaan testataksemme lumisateen poistoloitsun toimivuuden. Toivoa sopi, että se myös toimisi.
-
Aww, Bella ja Ina, tätä oon oottanut koko joulukalenterin ajan! Edelleenkin rakastan sitä, miten oot tuonut Suomen tähän ficciin, nyt myös saamen kieltä :) huomiseen!
-
Lumille: Nimenomaan, Bella ja Ina ♥ Muuta ei tarvita.
Joulukuun kuudestoista 1974
Lumikiteet kimmeltää hämärää,
tuuli levähtää,
puun oksia huurretähdet koristelee
asuun jouluiseen.
Hartaana jään luonnon maalausta ihmettelemään.
~ Sielulintu (https://open.spotify.com/track/428392ZMn6xK2HbogvLi5Y)
Lähdimme Rodolphuksen kanssa matkaan jo aamupäivällä. Minä olisin kaikkein mieluiten käyttänyt hormiverkostoa, ettei olisi tarvinnut kärvistellä pakkasessa sekuntiakaan, mutta Rodolphus oli päättänyt sen olevan epäkohteliasta, joten sillä kertaa annoin miehelleni periksi ja seurasin häntä ulos. Ilmiinnyimme kylän laitamille, hautausmaan liepeille ja lähdimme siitä kävelemään tienvierustaa eteenpäin.
Perille päästyämme Ina ihmetteli, miksemme olleet matkanneet hormipulverin avulla ja minä vieritin kaiken syyn mieheni niskoille. Rodolphuksen syytähän se oli, sillä hän oli vaatimalla vaatinut ilmiintymistä ja pientä kävelymatkaa. Minä olin alusta alkaen ollut sitä vastaan.
”Nämä kaksi aiheuttivat meillä eilen lumisateen yläkerrassa”, Rodolphus kertoi veljelleen istuuduttuamme oleskeluhuoneeseen.
Sillä hetkellä minä ja Ina näytimme todennäköisesti pahanteosta kiinni jääneiltä pikkulapsilta. Ina puri itseään huuleen estääkseen ilkikurisen virnistyksen livahtamisen huulilleen. Minä puolestani loihdin kasvoilleni mitä viattomimman hymyn. Rabastan vaikutti ainoastaan huvittuneelta katsoessaan meitä ja vilkaistessaan sitten veljeään.
”Mutta me korjasimme sen”, huomautin. ”Kaikki päättyi ihan hyvin ja lumisadekin loppui muutaman yrityksen jälkeen. Täytyihän meidän testata lumisadeloitsua joulujuhlaa varten. Ajattele nyt, jos olisin testannut sitä vasta juhla-aamuna ja kaikki olisikin mennyt pieleen.”
”Sekö oli syy siihen, että myös täällä satoi eilen lunta?” Rabastan kysyi. ”En tosin ymmärrä, mikä syy Inalla oli sitä harjoitella.”
”Huvikseni”, Ina totesi olkapäitään kohauttaen. ”Onhan se nyt sentään aika kiva loitsu. Menen keittämään teetä.”
Ina nousi ja oli jo lähdössä huoneesta, kun pysähtyi kuullessaan miehensä äänen.
”Ina, kotitonttujen velvollisuus -” Rabastan muistutti.
”Minä keitän”, Ina päätti ja poistui näkyvistä ennen kuin Rabastan ehti sanoa yhtään enempää.
Rabastan huokaisi syvään päätään pudistellen.
”Joskus en vain tiedä, mitä ihmettä minun oikein pitäisi tuon naisen kanssa tehdä”, hän sanoi tarkoittaen sanansa lähinnä kai veljelleen. Aivan kuin kaksikko olisi parissa sekunnissa ehtinyt unohtaa minun olemassaoloni täysin.
”Ei kai sinulla vain ole avio-ongelmia, veliseni?” Rodolphus naurahti. ”Ongelmia pitää vaimo ojennuksessa? Kerro vain, minulla on siitä aiheesta runsaasti omakohtaista kokemusta, joten ehkä osaan auttaa.”
Tuhahdin, mutta veljekset eivät kiinnittäneet minuun mitään huomiota. Ei sitten, mokomat. Eikä Rodolphus tosiaankaan osaisi auttaa Rabastania ongelmassaan, siitä saatoin pistää pääni pantiksi. Ensinnäkään Rodolphus ei osannut auttaa edes itseään. Toisekseen Ina tulisi aina pysymään yhtä itsepäisenä kuin olikin ja Rabastanin olisi paras olla edes yrittämättä kitkeä sitä Inasta pois. Sillä jos Rabastan muuttaisi Inaa hippusenkaan vertaa, hän saisi olla varma, ettei selviäisi siitä helpolla.
”Ina oli niin suloinen tässä yksi päivä”, kuulin Rabastanin kertovan. Inan nimen kuuleminen havahdutti minut ja terästin kuuloani. ”Hän löysi metsästä loukkaantuneen varpusen, kantoi sen sisälle ja hoivasi kuntoon. Trixie oli kyllä asiasta eri mieltä ja yritti syödä linturaukan.”
Hymähdin itsekseni. Oli niin Inan tyylistä tehdä jotakin tuollaista. Mutta hän oli oppinut siihen lapsuudessaan ja nuoruudessaan ja silloin opituista tavoista oli hankala päästä irti. Minusta oli kovin suloista, kuinka Ina tahtoi pitää huolta kaikesta elollisesta.
Kun Rodolphuksesta ja Rabastanista ei saanut mitään lähellekään järkevää seuraa, päätin lähteä etsimään Inaa. Tosin siihen ei juuri etsimistä tarvittu, sillä Ina seisoi keittiössä lieden edessä odottaen vettä kiehuvaksi. Kuullessaan jonkun tulevan hän kohotti katseensa ja näki minut.
”Hei”, hän tervehti hymyillen. ”Mitä sinä täällä?”
”En jaksanut enää kuunnella niitä kahta”, sanoin. ”Olivat aivan kuin minua ei olisi ollut olemassakaan ja puheenaiheetkin muuttuivat kuolettavan tylsiksi heti alun jälkeen. Sinä kuulemma pelastit varpusen paleltumiselta.”
”Trixie yritti syödä hänet. Raukka säikähti pahanpäiväisesti ja vain vapisi pesässään, jonka tein hänelle peitosta.”
”Hänelle?”
”Se ei ollut mikä tahansa varpunen vaan minun vaarini Kadmos Lovett. Ja sitten me näimme minun mummini Davinan, jolta olen saanut nimeni, sekä tätini Dorothean, joka kuoli nuorena. He kävivät kaikki meidän luonamme sinä iltana. Niin ja Rabastanin isä myös.”
”Mitä ihmettä sinä oikein selität?”
”Luotamme poistuneet voivat toisinaan palata linnun hahmossa. Etenkin joulun aikaan he usein tulevat ja siksi meillä oli aina kotona tapana pystyttää kauralyhde mökin pihalle. Kysy vaikka Rabastanilta, jos et usko. Hän tapasi isänsä sinä iltana ja puhui hänen kanssaan.”
Inan täytyi olla päästään vialla. Eihän kukaan täysjärkinen voinut kuvitella jo kauan sitten kuolleiden ihmisten palaavan luoksemme linnun muodossa. Ja kaiken kukkuraksi Ina väitti saaneensa myös Rabastanin uskomaan lapsellisiin höpötyksiinsä. Ne olivat kyllä niin Inaa, ettei pahemmasta väliä. Kaiken maailman satuihin tämäkin uskoi.
”Mitä pelastamallesi linnulle tapahtui?” kysyin. ”Saitko sen parannettua?”
”Sain. Kun hän oli kunnossa, päästin hänet ulos. Pystytimme pihalle lintuja varten kauralyhteen ja siellä hän joka päivä käy muiden tavoin syömässä vatsansa täyteen. Trixielle ostin kaulapannan, jossa on kulkunen, jonka kilinä varoittaa lintuja kissan läsnäolosta.”
”Trixie varmasti osaa arvostaa sitä.”
”Todella paljon. Se on toistaiseksi noin sata kertaa yrittänyt saada kaulapantansa pois.”
Teepannu alkoi viheltää ja Ina nosti sen liedeltä tarjottimelle kuppien ja pikkuleipälautasen seuraksi. Hän otti tarjottimen käsilleen ja nyökkäsi minut mukaansa aikomuksenaan palata oleskeluhuoneeseen.
”Ina, odota”, pyysin. ”Yksi kysymys.”
Ina pysähtyi ovelle ja kääntyi katsomaan minua.
”No?” hän kysyi.
”Lähtisitkö huomenna minun kanssani Tylyahoon viettämään päivää?”
”Eikö sinun pitäisi valmistella joulujuhlaa?”
”Äh, sen ehtii tehdä myöhemminkin. Tulisit nyt. Voimme tehdä jouluostoksia ja sen sellaista. Sitä paitsi tarvitsen hieman etäisyyttä juhlan valmisteluista. Minulla oikeasti hajoaa pää sen kaiken kanssa, en ymmärrä, miksi ihmeessä meidän piti järjestää joulujuhla tänäkin vuonna. Se on sinun ja Rabastanin vuoro sitten ensi vuonna.”
”Meillä oli kyllä suunnitelmissa viettää ensi joulu perheeni luona Lapissa.”
”Mitä? Joudunko minä viettämään seuraavan joulun ilman sinua?”
”Älä nyt yhtään aloita, kun mikään ei ole vielä varmaa ja tapahtuu vasta vuoden päästä. Kyllä minä voin lähteä kanssasi Tylyahoon. Ei minulla oikein muutakaan tekemistä ole kuin istua tyhjänpanttina kotona, kun töihinkään en pääse sairaslomani takia.”
”Kuinka pitkään se jatkuu?”
”Palaan töihin joululoman jälkeen.”
Suuni levisi riemastuneeseen hymyyn ja levitin käsiäni.
”Sittenhän sinulla ei muuta olekaan kuin aikaa, jota voit viettää minun kanssani. Jos haluat, voin tulla käymään tai sitten sinä voit tulla käymään meillä tai voimme mennä Tylyahoon tai Viistokujalle, milloin ikinä haluamme ja -”
”Bella, rauhoitu. Jos et kuitenkaan suunnittelisi kaikkea etukäteen, sillä nyt sinun täytyy keskittyä lähestyvään jouluun, sekä tietenkin joulujuhliin, jotka sinä ja Rodolphus järjestätte. Huomenna me pidämme lepopäivän, mutta sitten sinä palaat taas valmistelujen pariin. Minä voin toki tulla auttamaan sinua, jos apua tarvitset. Tule nyt.”
”Menemmekö me huomenna Tylyahoon?”
”Mennään vain.”
Soin Inalle ilahtuneen hymyn ja seurasin häntä sitten takaisin oleskeluhuoneeseen. Ei kai tarvinnut erikseen mainita, että todella odotin seuraavaa päivää, kun saisin jälleen Inan kokonaan itselleni.
-
Joulukuun seitsemästoista 1974
On illan sini, luonto vaiti hetkisen
ja tähtitaivas harmaa, pilvinen.
Kuin kauan sitten taaskin lapsen mielin avoimin,
mä hiljentyä jouluun tahtoisin.
Vaan ajatukset työ ja arki kiireinen
on sumentaneet lapsen herkkyyden.
Mä katson kauan ylös talvitaivaan hämärään
ja toivon, että joulun tähden nään.
~ Tähti tähdistä kirkkain (https://www.youtube.com/watch?v=FqqDvc9oBk4)
Bellatrix johdatti minut pubiin nimeltä Kolme luudanvartta. Hämärästi muistin, että olimme käyneet siellä joskus aiemminkin, ollessamme vielä koulussa. Kävimme tiskiltä tilaamassa kaakaot ja lähdimme etsimään vapaata pöytää.
”Muistatko sinä häntä?” Bellatrix kysyi istuuduttuamme. Hän nyökkäsi kohden tiskin takana häärivää paikan omistajaa, joka oli meidän tilauksemme ottanut vastaan.
”Hän näyttää tutulta, mutten saa päähäni, kuka hän on.”
”Edina Rosmerta, oli meidän kanssamme samalla vuosikurssilla, mutta puuskupuhissa.”
”Aivan. Meillä oli yhteiset liemitunnit, eikö niin?”
”Hyvin mahdollista, en minä muista.”
Kolmen luudanvarren ovi kävi yhtenään aiheuttaen jokaisella avautumisella pienen kellon kilahduksen. Pubi oli lähes täynnä, sillä ilmeisesti tylypahkalaiset olivat juuri sinä päivänä päässeet vapaalle koulusta. Me saimme kuumat kaakaot eteemme ja koetimme parhaamme mukaan olla välittämättä ympärillä vallitsevasta hälinästä. Puhuimme lähestyvästä joulusta, sillä hetkellä juuri muita ajatuksia ei tuntunut edes mahtuvan päähän, olihan koko Tylyahon kylä täynnä joulun taikaa.
”Katsos vain, serkkulikkakin on täällä”, kuului äkisti luja pojan ääni.
Vilkaisin äänen suuntaan ja näin neljän hengen poikakoplan, neljäntoista vuoden iässä olevia, istuvan tuoleilla tiskin edessä. Keskimmäinen, jonka muistelin joskus ehkä nähneeni, katsoi meitä röyhkeästi ilkikurinen hymy huulillaan.
Bellatrix huokaisi syvään ja pyöräytti silmiään.
”Hei, Sirius”, hän sitten sanoi ja siinä samassa muistin, missä olin nähnyt pojan aiemmin. Minun ja Rabastanin häissä kesällä tietenkin. Mutta olin nähnyt pojan vilaukselta vain pari kertaa, joten oli kai ihan ymmärrettävää, etten ollut heti osannut tunnistaa tätä. ”Mitä sinä täällä teet? Pääseekö koulusta nykyään pakenemaan keskellä viikkoa?”
”Pääsee”, Sirius vastasi nojaillen laiskasti tiskiin takanaan. ”Vaan mitä sinä teet täällä?”
”Tulin Inan kanssa viettämään aikaa ja tekemään jouluostoksia. Muistat kai Inan? Olitte hänen ja Rabastanin häissä kesällä.”
”Valitettavasti muistan, kuinka minut pakotettiin mukaan. Ai niin, tässä on James”, Sirius nyökkäsi kohden mustatukkaista poikaa vieressään. ”James Potter. Dorea-tädin poika siis, jos et tunnistanut.”
”Vaikea olla tunnistamatta jotakuta, jossa on niin paljon Dorea-tädin näköä.”
”Ja sitten tässä on Remus Lupin ja Peter Piskuilan.”
Bellatrix nyökkäsi esitellyille pojille, jotka nyökkäsivät takaisin pysytellen vaiti. Silmälasipäinen James tarkkaili meitä uteliaana, mutta hänen katseessaan oli jotakin epämääräistä, jota en pystynyt tunnistamaan. Ehkä se oli halveksuntaa tai jotakin vastaavaa ja samaa olin hieman havaitsevinani myös Siriuksen katseessa.
”Ja tässä on Davina Lov-” Bellatrix aloitti, mutta keskeytti lauseensa kiljahdukseen minun potkaistua häntä kipakasti sääreen. Hän kumartui hieraisemaan osumakohtaa. ”Ai! Ina, mitä hittoa sinä potkit minua?”
”Minä en ole enää Lovett!” sihahdin.
”Aivan, anteeksi. Siis Davina Lestrange. Sirius, oletteko te tulossa joulujuhlaan?”
”Ai sinne, minkä te pidätte? Valitettavasti. Tosin äiti kirjoitti, että minut ja Regulus lähetetään yhdeltätoista kotiin, joten ehkä minä sen aikaa kestän ja osaan käyttäytyä mallikelpoisesti, jos ostat minulle joululahjan.”
”Onko tuo uhkaus?”
”Ei vaan ohjeistus. Kai sinä ostat minulle joululahjan?”
”Voin harkita sitä.”
”Siinä tapauksessa minäkin voin harkita käyttäytyväni hyvin sinun juhlissasi. Muista sitten ostaa Reguluksellekin, ettei hänelle tule paha mieli.”
Toiset pojat naureskelivat Siriuksen sanoille ja James intoutui läimäisemään ystäväänsä selkään. Vilkaisin Bellatrixia, mutta hän vain katsoi poikia huvittuneena. Ilmeisesti häntä ei vähääkään häirinnyt serkkunsa röyhkeä asenne. Toisaalta, osasihan Bellatrix itsekin olla melko röyhkeä tapaus niin tahtoessaan. Ehkä se sitten kulki heidän suvussaan ja hän ymmärsi Siriusta siitä syystä paremmin kuin hyvin?
”Mitä sinä tahtoisit joululahjaksi?” Bellatrix kysyi tutkaillen Siriusta arvioiva katse silmissään.
Sirius pukkasi Jamesia olkapäällään ja kaksikko kävi pienen keskustelun, josta emme kuulleet sanaakaan. Vilkaisin Bellatrixia, joka vaikutti olevan vilpittömän kiinnostunut serkkunsa toiveesta. Saatuaan keskustelunsa päätökseen pojat kääntyivät taas katsomaan meitä leveät virneet kasvoillaan.
”Jotakin sellaista, millä voimme tehdä jäynää opettajille ja Vorolle”, Sirius vastasi.
Bellatrix liitti kätensä yhteen ja kosketti sormenpäillä huuliaan. Hänen silmänsä kapenivat aavistuksen, mutta pieni hymynkare antoi olettaa, että hän oli jo antanut Siriuksen toiveelle hyväksyntänsä.
”Jos lupaatte tehdä jäynää McGarmiwalle, ostan sinulle jotakin”, Bellatrix ehdotti.
”Sovittu!” Sirius ja James hihkaisivat yhteen ääneen.
”Eikä tarvitse sitten säästellä rahojen kanssa”, Sirius muistutti. ”Niitähän sinulla pitäisi riittää.”
”Niinkö luulet?”
”En luule vaan tiedän. Sinä ja miehesi tulette molemmat rikkaista suvuista ja jos teillä ei olisi varaa, ette järjestäisi joulujuhlia jo toista vuotta peräkkäin.”
Sirius hyppäsi alas jakkaraltaan, totesi muille pojille palaavansa pian ja asteli meidän pöytämme luokse. Hän väläytti minulle hurmurinhymynsä ennen kuin kääntyi Bellatrixin puoleen ja ojensi tälle kättään.
”Tämä on sitten tällä sovittu, serkkulikka”, Sirius sanoi. ”Sinä ostat minulle joululahjan ja minä en aiheuta harmia sinun juhlissasi. Ja me teemme jäynää McGarmiwalle, sekä tietenkin myös muille opettajille siinä samassa.”
”Sovittu”, Bellatrix totesi ja puristi pikaisesti Siriuksen kättä. ”Saat lahjasi joulujuhlassa.”
Sirius nyökkäsi.
”Niin ja muuten, arvaa mitä? Rohkelikko on voittamassa tänä vuonna sekä tupa- että huispausmestaruuden.”
”Turha luulo. Te aina vain luulette voittavanne, mutta sitten Luihuinen joka kerta peittoaa teidät mennen tullen.”
”Niinhän sinä luulet. Mutta olet väärässä.”
Sen sanottuaan Sirius lähti luotamme ja poikanelikko poistui pubista kovaäänisesti nauraen.
”Nähdään joulujuhlassa, serkkulikka!” Sirius vielä huikkasi ennen kuin ovi kolahti kiinni heidän takanaan.
Bellatrix pudisti huvittuneena naureskellen päätään. Minua olivat kuitenkin jääneet kaihertamaan nuoren Siriuksen sanat. Tämä oli puhunut Rohkelikon ja Luihuisen välisestä kamppailusta ja käynyt aiheesta hyvin pienimuotoisen väittelyn serkkunsa kanssa. Se sai minut ihmettelemään, sillä muistelin Bellatrixin joskus maininneen, että kaikki Mustat olisivat luihuisia.
”Onko Sirius rohkelikko?” kysyin häneltä.
”On”, Bellatrix myönsi vakavoituen. ”Ainoana koko Mustan suvusta. Vanhempansa taitavat edelleen olla siitä hänelle aika vihaisia, mutta Sirius viis veisaa heidän mielipiteistään. Hän on hieman kapinallinen, tekee juuri niin kuin itse tahtoo.”
”Teillä on siis jotakin yhteistä.”
Bellatrix katsahti minua ja virnisti.
”Niinhän meillä taitaa olla.”
”Ihailtavan hyvin sinä kyllä tulit hänen kanssaan toimeen, vaikka hän onkin rohkelikko.”
”No... hän on sukulainen ja pelkkä pentu vasta. Ei Sirius ole tehnyt minulle mitään pahaa, joten ei minulla ole syytä vihata häntä. Ainoa vika hänessä on vain se rohkelikkous. Mutta eipä siitäkään mitään harmia ole toistaiseksi ollut. Minä vain luulen... olen hieman miettinyt...”
”Mitä?”
”Että hän ei välttämättä kannata samoja arvoja muun suvun kanssa. Siriuksesta saattaa vanhempana tulla yksi sukupuun poltetuista tahroista. Niin kuin Marius-sedästä tai... niin kuin Medasta.”
En ollut suostua uskomaan korviani. Oliko Bellatrix tosiaan juuri maininnut Andromedan nimeltä ja vieläpä täysin vapaaehtoisesti? Kyseessä oli ensimmäinen kerta sen jälkeen, kun hän oli ilmoittanut minulle, ettei hänellä enää ollut siskoa nimeltä Andromeda. Omat sanansa saivat Bellatrixin painamaan päänsä, hänen sormensa puristuivat polven ympärille kuin petolinnun kynnet. Toinen käsi jäi pöydälle hypistelemään servettiä.
”Tiedätkö mitä, Ina?” Bellatrix kysyi. Hänen äänensä oli kovin hiljainen, eikä hän suostunut vilkaisemaankaan minua.
”No?”
”Minä... en oikein osaa puhua tästä asiasta, enkä ole tahtonut edes mainita sitä, kun minusta tuntuu, että sanon kuitenkin jotain väärin. Mutta kyllä sinä varmaan ymmärrät, mitä tarkoitan. En ole puhunut tästä kenellekään, koska se ei ole hyväksyttävää meidän piireissämme, mutta minä... minä oikeastaan kaipaan Medaa aika paljon.”
”Minä tiedän, että sinä kaipaat. Olen nähnyt sen sinusta koko ajan. Cissykin kaipaa häntä. Ja Meda kaipaa teitä molempia.”
”Mutta minä en voi antaa hänelle anteeksi sitä, mitä hän teki. Eikä voi kukaan muukaan. Me emme saa tunnustaa Medaa enää sukulaiseksemme, sillä hän on verenpetturi naituaan kurave... Anteeksi, siis jästisyntyisen ja saatuaan vielä lapsen tämän kanssa. Minulla ei ole enää toista siskoa ja se tekee aika kipeää. Vaikken minä koskaan ollutkaan kovin läheinen Medan kanssa.”
Tartuin Bellatrixin pöydän päällä lepäävään käteen saaden hänet viimein katsomaan minua silmiin. Bellatrix näytti siltä kuin ei tietäisi, miten päin olla ja hänen hymynsä oli hermostunut, ehkä hieman vaivaantunutkin.
”Ymmärrän sen”, sanoin. ”Meda kuitenkin on siskosi, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Teidän välillänne on side, jota on täysin mahdotonta katkaista. Te olette siskoksia aina loppuun saakka. Ja sano minun sanoneen, se on parasta, mitä sisarusten välillä voi koskaan olla. Jos sinä vain osaisit antaa anteeksi Medalle, hän ottaisi sinut avosylin vastaan.”
”Minä en voi. Minä en tahdo tulla sukupuun häpeätahraksi. He tappaisivat minut, jos tekisin jotakin sellaista. He tappaisivat minut, jos edes kuulisivat minun puhuvan tästä kanssasi.”
En tiennyt, kuinka olisin voinut piristää ystävääni, joten vedin vain käteni pois. Joimme mukimme tyhjäksi hiljaisuuden vallassa ja päätimme sitten lähteä jatkamaan jouluostoksia. Ilta alkoi jo hämärtää, ensimmäiset tähdet syttyivät taivaalle ja oppilaat alkoivat parveilla takaisin koulua kohti.
Kun taivas alkoi tiputella lunta, tartuin kiinni Bellatrixin kädestä. Hän pysähtyi ja katsoi minua hämmentyneenä. Kurottauduin suukottamaan häntä poskelle ja sen tehtyäni kiedoin käteni ystäväni ympärille. Tunsin, kuinka Bellatrixin koko keho vavahti, kun vedin hänet itseäni vasten.
”Kiitos, Ina”, Bellatrix kuiskasi. ”Minä todella olin tämän tarpeessa.”
-
Joulukuun kahdeksastoista 1974
Äiti lasta tuudittaa, lasta tuntureiden.
Päivä taakse kaikkoaa, ylhäin tähtivöiden.
Vaikka kylmä hallayö toiveet usein maahan lyö,
kerran, lapsein, lahjaks saat nää kairain kultamaat.
~ Lapin äidin kehtolaulu (https://www.youtube.com/watch?v=YoafITpr3jA)
Nähdessäni suuren linnun lentävän kohden mökkiämme avasin ikkunan jo valmiiksi, jotta se pääsisi suoraan sisään. Jäinen puhuri puhalsi huoneiden läpi saaden kahdeksanvuotiaan tytön kiljahtamaan lattialla ja pomppaamaan pystyyn, kun viima tuiversi hänen vaaleaa tukkaansa jatkaen matkaansa helisyttämään nurkassa seisovan joulukuusen paljaita oksia.
”Mama, älä! Tulee kylmä!”
”En minä kauaa ikkunaa auki pidä. Näetkö, Dania, mikä tuolta tulee?”
Dania kohotti katseensa ja tiirasi ikkunasta taivaalle.
”Pöllö”, tyttö lopulta totesi.
”Eikö se näytäkin kovasti Davinan ja Rabastanin pöllöltä?” kysyin.
”Joo! Se on Inan pöllö! Ina lähettää meille joulukortin!”
Siinä samassa lintu lehahti sisään laskeutuen sohvan puiselle käsinojalle ja minä pääsin sulkemaan ikkunan. Dania oli jo irrottelemassa pöllön kantamaa pakettia tämän ojennetusta jalasta, kun kiiruhdin hänen avukseen. Solmu oli niin tiukalla, että avaamiseen tarvittiin muutakin kuin näppärät sormet ja nopealla taikasauvan näpäytyksellä naru putosi aukinaisena puulattialle. Otin paketin käsiini ennen kuin Dania ehti sitä tavoittelemaan.
”Tämä avataan vasta aattona”, totesin. Se sai Danian puhkeamaan vastalauseisiin, mutta minä pysyin tiukkana. Paketin päällä olleen kirjekuoren suostuin avaamaan ja sille Dania antoi lopulta hyväksyntänsä, se sai hänet unohtamaan joululahjan hetkeksi. Vedin kortin ulos kuorestaan. Taakse kirjoitettu teksti oli hyvin lyhyt, kuten Davinan kirjeet yleensäkin. Vanhempi tyttäreni ei ollut koskaan ollut puheliasta ja jaarittelevaa sorttia, se toistui kirjeissäkin. Davina oli mieluummin hiljaa kuin sanoi mitään täysin turhanpäiväistä. Hän kirjoitti vain oleelliset asiat. Tällä kertaa hän toivotti meille hyvää joulua, eikä siinä ollut mitään kovinkaan ihmeellistä. Ei ennen kuin pääsin loppuun saakka.
”Mama, mitä siinä lukee?” Dania vinkui roikkuen käsivarressani koettaen saada kirjettä itselleen. ”Katso, siinä on toisella puolella Trixien kuva. Mama, anna minäkin luen.”
”Hys nyt, Dania”, tyynnyttelin tyttöä. ”Minä luen tämän sinulle ihan kohta.”
”Ei kun nyt.”
”Kohta. Kunhan papakin tulee. Vincent!”
Englantilaissyntyinen mieheni ilmestyi tupaan pienestä keittiöstä, jossa oli ollut valmistamassa meille sen päivän lounasta. Hänen vaalea, hieman punertavansävyinen tukkansa oli pystyssä, sillä hän ei ollut jaksanut vaivautua kampaamaan sitä aamulla. Daniaa nauratti isän aivan sekaisin olevat hiukset.
”Mitä?” Vincent kysyi käsiään liinaan pyyhkien.
”Davinalta tuli postia.”
Lempeä hymy valaisi Vincentin kasvot.
”Mitä Davina kirjoittaa?”
”Odota, luen tämän teille kokonaan”, sanoin ja kohdistin katseeni takaisin pergamenttiin ja Davinan koukeroiseen käsialaan. ”Rauhallista joulua teille sinne kotiin, toivottavasti siellä on paljon lunta ja revontulia. Täällä ei jälkimmäisiä näy, mutta lunta on tullut riittämiin, enemmän kuin viime vuonna. En muuten olekaan tainnut vielä kertoa, että ensi jouluna meitä on täällä kolme... Davina ja Rabastan.”
”Tarkoittaako se... Eihän se voi tarkoittaa, että...”
”Sitä se tarkoittaa.”
”Mitä se tarkoittaa, mama?” Dania kysyi roikkuen yhä kädessäni kiinni. ”Mama! Kerro minulle.”
Katsoimme Vincentin kanssa toisiamme silmiin pitkän aikaa sanomatta sanaakaan, eikä kumpikaan noteerannut pienen tytön kysymystä millään tapaa. Saatoin nähdä, kuinka Vincent oli ikionnellinen saamastamme uutisesta. Ja olin minäkin, totta kai olin, olisihan kyseessä ensimmäinen lapsenlapsemme.
”Papa, mitä se tarkoittaa?” Dania tivasi siirtyessään Vincentin käteen, kun ei minulta saanut tahtomaansa vastausta. Vincent katsahti alaspäin nuorempaan tyttäreensä.
”Se tarkoittaa sitä, pikkuinen”, Vincent sanoi, ”että sinusta tulee täti. Ina ja Rabastan saavat vauvan.”
”Ina ja Rabastan saavat vauvan!” Dania riemuitsi, mutta vakavoitui aika pian tajutessaan jotakin. ”Inan piti tulla tänne jouluksi, hän lupasi silloin kesällä, kun olimme hänen häissään. Mikseivät he tulleet?”
”Minähän kerroin sinulle, kultaseni”, sanoin. ”Davina kirjoitti olevansa sairas, eikä hän sen takia jaksa matkustaa kovin pitkiä matkoja. Nyt taisi sairauden syykin selvitä. En voi uskoa tätä. Vincent, meidän Davinamme.”
”Mihin ihmeeseen on kadonnut meidän pieni tyttömme?” Vincent ihmetteli päätään pudistellen.
”Tässähän minä olen”, Dania totesi kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys. Nauroimme tytön vakavuudelle ja palasimme takaisin omien askareidemme pariin, minä koristelemaan tupaa joulua varten ja Vincent valmistamaan lounasta ruokittuaan ensin pöllön, joka oli pitkän matkansa uuvuttama. Saatuaan syödyksi pöllö lehahti takan päälle nukkumaan.
Siinä vaiheessa Dania tosin muisti jälleen pöllön tuoman paketin ja koetti hiipiä joulukuusen alle napatakseen sen käsiinsä. Aivan kuin minä en olisi huomannut hänen aikeitaan. Juuri, kun Danian sormet olivat koskettamassa vihreää lahjapaperia, joulukuusi heräsi eloon ja hätisteli kiljuvan tytön pois luotaan. Dania vaikutti melko pahantuuliselta, mutta minä en voinut kuin nauraa hänen myrtymykselleen.
”Dania, lähtisitkö kanssani ulos pystyttämään lyhdettä linnuille?” kysyin saadakseni tyttäreni ajatukset muualle.
”Joo!” Dania innostui ja oli jo säntäämässä ovesta ulos.
”Nia rakas”, sanoin. ”Sinä et todellakaan mene ulos ilman asianmukaista vaatetusta. Talvikaapu päälle ja töppöset jalkaan. Äläkä missään nimessä unohda pipoa ja lapasia.”
Dania huokaisi syvään, mutta teki niin kuin olin sanonut. Toisena vaihtoehtona hänellä olisi ollut jäädä sisälle, mutta se ei eläväiselle tytölle sopinut. Puettuaan päälleen Dania säntäsi ulos ja oli kadonnut näkyvistäni ennen kuin ehdin tajuta mitään.
Ulkona oli hämärää, sillä tähän aikaan vuodesta aurinko ei noussut sijaltaan. Dania tuli aittarakennuksesta kantaen sylillistä kauraa käsissään. Hän toi ne minulle, jotta saatoimme yhdessä kiinnittää kaurat punaisella samettinauhalla kepin päähän lyhteeksi.
”Kai babuška ja deduška tulevat tänä vuonna niin kuin aina ennenkin?” Dania kysyi huolestuneena.
”Eivätköhän he tule”, sanoin. ”He tulevat joka joulu.”
”Mutta Ina ei tule. Menemmekö me tuntureille valjastamaan revontulia?”
”Sitten aattoyönä.”
”Ina tykkäsi tuntureista. Ina meni sinne aina katsomaan revontulia ja kuuntelemaan susien laulua. Ina toi mukanaan aina yhdet revontulet ja minä tykkäsin, kun Ina päästi ne takaisin taivaalle. Papa on valjastanut tänä jouluna jo yhdet revontulet. Ne, mitkä lähetimme Inalle. Mitä luulet, odottaako Ina jouluaattoon asti, että saa avata paketin?”
”Varmasti odottaa. Eikä ainoastaan sinne vaan joulupäivään saakka, sillä Britanniassa joulua juhlitaan vasta silloin. Kyllähän isä on varmasti siitä sinulle kertonut.”
”On kertonut. Siellä lahjat ilmestyvät kuusen alle jouluyönä. Papa sanoi, että se on joulun taikaa. Ja arvaa, mitä muuta papa kertoi? Papa kertoi, että oli kerran ripustanut sukan takan ylle ja siellä sukassa oli ollut aamulla lahjoja. Aika hölmöä vai mitä?”
”Kieltämättä.”
Palatessamme sisälle Dania jatkoi höpötystään joululahjoista, eikä puhe tauonnut hetkeksikään edes silloin, kun söimme lounasta. Lounaan jälkeen Dania hypähti ikkunalaudalle katselemaan, josko linnut olisivat jo saapuneet. Eivät olleet, mutta tyttö jäi siihen odottamaan. Lintuja katsellessaan Dania sentään malttoi pysyä edes hetken aikaa paikoillaan.
”Tuleeko pukki tänä vuonna?” hän äkisti kysyi. ”Onko sillä taas sarvet päässä?”
”En tiedä”, vastasin. ”Saapa nähdä.”
”Entä tulevatko Pakkasukko ja Lumityttö sitten tammikuussa?”
”En minä voi sitä tietää, Nia. Ehkä he tulevat, jos sinä olet ollut tarpeeksi kiltti.”
”Minä olen ollut kiltti, minä olen aina kiltti. Ihan varmaan olen. Eikö niin, papa?”
”Tietenkin”, Vincent hymähti. ”Ja jos ne kaiken maailman ukot ja pukit ja tytöt eivät käy niin kyllä he varmasti ainakin pari lahjaa sinulle jättävät. Olen aika varma siitä. Kyllähän heidän täytyy palkita sinua siitä, kun olet ollut niin kiltti koko vuoden.”
Dania väläytti isälleen leveän hymyn ja kääntyi sitten taas katsomaan ikkunasta ulos. Tytön silmät pyöristyivät tämän nähdessä kuun valaisemalla pihamaalla lyhteen luona parveilevat linnut.
”Mama! Papa! Nyt ne linnut ovat tulleet ja ne ovat syömässä lyhdettä! Sielulinnutkin tulivat! Tule äkkiä katsomaan, papa!”
Vincent istuutui Danian viereen ikkunalaudalle.
”Katso”, Dania sanoi ja osoitti sormellaan ulos. ”Tuossa on babuškalintu ja tuossa on deduškalintu. Ja tuossa ovat sinun papa ja mama ja Dorothea-täti. Ne ovat kaikki meidän luonamme joulun aikaan. Ina vain puuttuu, mutta Ina ei olekaan sielulintu. Ina ei vain ole meidän luonamme täällä. Papa, minun on ikävä Inaa.”
”Niin meidän kaikkien on. Varmasti Inakin kaipaa meitä. Mutta hän on onnellinen uudessa kodissaan. Hän on naimisissa ja saa kohta lapsenkin. Kyllä Ina varmasti tulee käymään, kunhan jaksaa taas, varmaan vasta sitten, kun lapsi on syntynyt. Ja ainahan me voimme vierailla Inan luona.”
Dania painoi päänsä. Nähdessään tyttärensä olevan murheissaan Vincent veti tämän syliinsä ja halasi lujasti. Dania painoi päätään vasten isänsä rintaa tarttuen pienillä sormillaan kiinni tämän paitaan.
”Minä menen syksyllä kouluun”, Dania mutisi. ”Ina ei ole täällä silloin. Ina ei ole täällä kertomassa, mitä minun pitää tehdä. Minä joudun pärjäämään ihan yksin. Minä tarvitsen Inan tänne. Ina tietää, mitä tehdä. Ina tietää aina.”
”Nia rakas”, Vincent sanoi. ”Ina ei ole lähtenyt mihinkään meidän luotamme, eikä hylännyt sinua. Jos sinua askarruttaa jokin asia koulunkäynnissä tai missä tahansa muussa, sinä voit aina kirjoittaa siskollesi. Ina varmasti vastaa sinulle mielellään.”
”Ina on maailman paras sisko. Ja Inalla on kivoja ystäviä. Niin kuin se yksi siellä heidän häissään... sellainen kaunis ja tummatukkainen. En minä muista hänen nimeään, mutta hän sanoi, että minä olen ihan Inan näköinen. Ina sanoi, että se oli hänen paras ystävänsä.”
Katsahdimme Vincentin kanssa toisiamme. Tottahan se oli, että Davina ja Dania muistuttivat hyvin paljon toisiaan, mutta vain ulkonäöllisesti. Luonteiltaan he olivat kuin yö ja päivä. Dania oli hyvin sosiaalinen ja avoin, kun taas Davina oli aina ollut hiljaisempi ja viihtynyt kaikkein parhaiten omissa oloissaan, ollut jopa ajoittain taipuvainen synkkyyteen. Välillä olin miettinyt, kuinka kaksi näin erilaista lasta saattoi olla siskoksia keskenään.
”Katso, Nia”, Vincent kehotti. Tyttö käänsi katseensa jälleen ulos ja henkäisi ihastuneena. ”Revontulia. Tule katsomaan, Christianna.”
Menin heidän seurakseen ikkunalaudalle katselemaan talvitaivaan hämärää, jossa pohjanpalot loimusivat omaa tanssiaan. Tuli räiskyi takassa ja me yritimme tuntea itsemme kokonaiseksi perheeksi, vaikka yksi meistä puuttuikin.
-
Ihanaa saada Inan perhe mukaan kuvioihin! Tuo pieni tyttö on vallan ihana. Revontulien valjastaminen on jotenkin tosi kiva ajatus :) kiitoksia taas näistä luvuista♡
-
Lumille: Dania on sellainen hassu söpöläinen ja tykkään siitä ihan liikaa ♥
Joulukuun yhdeksästoista 1974
Tän joulun kanssas viettää saan,
se jatkua vois ainiaan.
Niin kauan kuin oot täällä,
tuun ihmeisiin uskomaan.
~ Lämmin lumi peittää maan (https://www.youtube.com/watch?v=8bm599XWe0o)
Bellatrix kuljetti minua kaupasta toiseen etsimään vielä viimeisiä joululahjoja sekä tarvikkeita, joiden tarpeellisuudesta varmasti keskustelisimme myöhemmin pitkään ja hartaasti, joulujuhlaa varten. Kun jotakin löytyi, hän osti sen minulta kyselemättä ja minä sain kyseenalaisen kunnian toimia kantojuhtana.
Olimme sopineet neljän kieppeillä tapaavamme Rabastanin ja Inan kanssa paikassa, jossa Viistokuja haarautui Iskunkiertokujaksi. Hekin olivat tulleet Viistokujalle tekemään viimeisiä jouluostoksia, mutta liikuimme erillämme. Bellatrixin hektisyyden vuoksi olisin sitä suositellutkin. Hän ei ollut mitään maailman mukavinta seuraa hermoillessaan, ettei koskaan saisi kaikkea valmiiksi. Meinasin monta kertaa menettää hermoni hänen kanssaan ja hetken aikaa suunnittelin jo raahaavani hänet mukanani takaisin kotiin välittämättä vastusteluista, mutta jätin kuitenkin suunnitelmani toteuttamatta. Mielessäni tosin visioin, kuinka nakkaisin vaimoni olkapäälleni ja vaikka kantaisin pois, jos niikseen tulisi. Bellatrix oli onneksi autuaan tietämätön ajatuksistani, sillä minä pysyttelin hiljaa seuraten vaimoani kaupasta toiseen.
”Hmm... Rod?” Bellatrix kysyi hajamielisenä katsellessaan samalla Säilä & Imupaperin valtaisia kirjahyllyjä. ”Mitä sinä tahtoisit joululahjaksi?”
”En minä mitään tarvitse”, vastasin.
”Kai sinä nyt edes jotakin? Sitä paitsi sinä mitä suurimmalla todennäköisyydellä, voin sanoa tämän muutaman vuoden kokemuksella, ostat joululahjan minulle, joten pitäähän minun sitten ostaa sinulle.”
”Eikä tarvitse.”
”Tarvitseehan. Älä väitä vastaan minulle. Mitä sinä tahdot?”
”No... Jos sinä välttämättä tahdot jotakin ostaa, osta sitten vaikka sellainen kirja kuin Näin lumoat noitasi.”
”Rod! Olen tosissani!”
”No osta joku riimukirja niin voin ratkoa niiden arvoituksia, kun en enää kestä sinua.”
”Kiitos.”
”Ole hyvä.”
Bellatrix kiinnitti huomionsa jälleen kirjoihin. Hän juoksutti sormiaan opusten nahkaisilla selkämyksillä ja veti lopulta yhden pois hyllystä alkaen selailla sen sivuja. Hetkeä myöhemmin hän pudisti päätään ja vaihtoi kirjan toiseen. Aivan kuin Bellatrix olisi unohtanut olemassaoloni kokonaan, niin keskittynyt hän oli.
”Mitä sinä muuten aiot pukea päällesi joulujuhlaan?” kysyin yrittäen ylläpitää edes jonkinlaista keskustelua.
”Sen punaisen leningin, mikä minulla oli, kun vietimme ensimmäistä jouluamme yhdessä”, Bellatrix vastasi nostamatta katsettaan kirjan sivuilta. ”Sinä ostit sen minulle, kun täytin yhdeksäntoista.”
”Vieläkö se mahtuu sinulle?”
Bellatrixin katse nauliutui salamana silmiini.
”Rodolphus!” hän huudahti pöyristyneenä.
”Anteeksi”, pyysin välittömästi. ”Nyt minä olin tahditon. Onko kyseessä se leninki, jota äiti vihasi?”
”Juuri se. Ja kyllä, se todellakin mahtuu minulle, olen kokeillut jo.”
”Äitiäkö ärsyttääksesi sinä sen puet?”
”Tietenkin.”
Huokaisin hiljaa mielessäni. Ei ollut maailman miellyttävin asema olla äitini ja vaimoni välissä. Äitini vihasi Bellatrixia, suorastaan halveksi häntä, eikä lainkaan epäröinyt tuoda sitä esille. Tunne tosin oli molemminpuoleinen. Suurin syy äitini vihaan oli se, että hänen oli yksinkertaisesti täysin mahdotonta kontrolloida Bellatrixia millään tapaa, ja Bellatrix teki hyvin paljon vain häntä ärsyttääkseen.
Minua ei kyllä lainkaan huvittanut olla ainaisena kiistakapulana heidän välissään. Tietenkään en pitänyt siitä, että äiti oli jatkuvasti puuttumassa elämäämme, mutta aloin pikkuhiljaa kyllästyä myös Bellatrixin jatkuvaan kapinointiin. Paljon olin häneltä katsonut läpi sormieni ja vielä enemmän joutunut äidilleni selittelemään, miksen vieläkään ollut ottanut avioeroa. Se ei vain ollut niin yksinkertainen asia. Minä välitin Bellatrixista, enkä lähtisi, ellei hän käskisi minun häipyä. Tahdoin myös uskoa Bellatrixin välittävän minusta edes jollakin tapaa. Pakkohan hänen oli. Tuskin hän muuten olisi sietänyt minua silmissään tai hakeutunut läheisyyteeni aina toisinaan.
Kello kävi jo neljää ja Bellatrixin valikoitua hyllystä velholasten taikuuden hallitsemista koskevan kirjan (se olisi kuulemma joululahja Inalle) suuntasimme sovitulle kohtaamispaikalle. Ei ollut yllätys, että veljeni ja hänen vaimonsa odottivat meitä jo siellä.
”Te olette myöhässä”, Rabastan huomautti hoidettuamme tervehtimiset pois alta.
”Syytä Bellaa, hän se viivytteli kirjakaupassa”, sanoin. Bellatrix virnisti anteeksipyytävästi. ”Anna kun arvaan, te olette odottaneet täällä vähintään vartin?”
”Kutakuinkin. Kyllä sinä Inan tiedät.”
”Minä en tahdo olla myöhässä”, Ina sanoi. ”Minusta se on epäkohteliasta.”
”Kerro se Bellalle”, kehotin, mutta vaimoni vain naureskeli vieressäni. ”Ja mielellään myös opeta häntä olemaan ajoissa. Menemmekö Carrow'n ravintolaan?”
”Emme varmasti mene”, Rabastan tokaisi ennen kuin kukaan muu ehti sanoa yhtään mitään. Katsoin veljeäni syvästi hämmentyneenä. Ei hän koskaan aiemmin ollut kieltäytynyt noin jyrkästi menemästä kyseiseen paikkaan syömään. ”Minulle ei jäänyt kovin hyvä maku suuhun edelliskerrasta. Carrow on inhottava nuoleskelija, enkä nyt todellakaan jaksaisi katsella häntä.”
”Rabastan on mustasukkainen, eikä pitänyt siitä, kun Carrow koski minuun, kun kävimme siellä syömässä viime viikolla”, Ina selitti.
”Aa, aivan”, tajusin.
”Mennään siihen, missä me kävimme silloin melkein kaksi vuotta sitten, kun tapasimme Vuotavassa noidankattilassa”, Bellatrix ehdotti katse Inassa. ”Siihen, mikä on lähellä Ihmeiden eläintarhaa. Minusta sieltä sai ihan hyvää ruokaa.”
”Se voisi olla hyvä”, Ina myönsi. ”Minulle käy.”
Yhteisellä päätöksellä suuntasimme tuohon ravintolaan. Bellatrix oli ollut oikeassa, sieltä tosiaan sai hyvä ruokaa. Ei ehkä aivan yhtä hyvää kuin Carrow'lta, mutta kyllähän sitä nyt söi. Ja jos ei muuta niin ainakin seura oli hyvää. Bellatrix ja Ina kävivät hyvin vilkasta keskustelua keskenään, eikä siinä tietenkään voinut olla tuntematta itseään ulkopuoliseksi, saati sitten, että olisi onnistunut ottamaan siihen osaa, mutta onneksi veljeni oli paikalla, joten saatoin syventyä keskusteluun hänen kanssaan.
”Kai te tulette sitten viettämään joulua meille?” Rabastan kysyi äkisti saaden myös naiset vaikenemaan ja katsomaan häntä.
”Teille?” ihmettelin. Tuon kysymyksen olin ehkä kaikkein viimeisimmäksi odottanut kuulevani. Olin uskonut heidän tahtovan viettää joulunsa kaksin.
”Niin”, Rabastan myönsi. ”Me ajattelimme kutsua teidät... kun kuitenkin olette kaikkein läheisintä perhettä meille.”
Katsahdin Bellatrixia, joka tismalleen samaan aikaan katsoi minua. Näin, ettei hänkään ollut osannut odottaa kysymyksen tulevan.
”Te kuitenkin järjestätte joulujuhlan”, Ina sanoi kiinnittäen huomiomme. ”Siinä on varmasti riittänyt tekemistä, joten pääsisitte sitten jouluna valmiiseen pöytään. Meistä olisi mukavaa, jos tulisitte. Saisimme viettää joulua niin kuin perheen kesken.”
”Tietenkin me tulemme”, Bellatrix lupasi ennen kuin minä ehdin edes avata suutani. Käännyin katsomaan vaimoani, jonka silmät suorastaan säkenöivät kohden Inaa. Se kertoi minulle kaiken tarpeellisen, ettei tuosta asiasta enää käytäisi minkäänlaisia neuvotteluja vaan me viettäisimme joulumme veljeni ja hänen vaimonsa seurassa. Ei sillä, että olisin aikonutkaan kieltäytyä.
Inan huulille pyrki hiljainen hymy hänen katsoessaan Bellatrixia. Näiden kahden naisen välillä oli sanaton yhteys, jota en kai koskaan tulisi ymmärtämään, vaikka kuinka paljon sitä tahtoisinkin. Minun täytyi vain hyväksyä totuus, että Bellatrix ja Ina olivat parhaita ystäviä, eivätkä luopuisi toistensa ystävyydestä mistään hinnasta. Eikä siihen ollut tarvettakaan. Inan läsnäolo muutti Bellatrixia hyvin radikaalisti. Bellatrixista tuli silloin aina lempeämpi, pehmeämpi, ylipäätään tavallista ystävällisempi.
-
Toi Rodin ja Rabastianin äiti vaikuttaa kyl ihan tosi inhottavalta tapaukselta. Kaikki muut oli ihania jälleen ♡ Huomiseen!
-
Lumille: Vanha rouva Lestrange on inhottava kääkkä niin kuin MTK:ssa on useampaan otteeseen tullut ilmi. Onneksi Rodolphus ja Rabastankin vihaa sitä.
Joulukuun kahdeskymmenes 1974
Jäätynyt maa niin suuteli lastaan,
ei, et surra saa,
minä kiedon sinut valkeaan.
Hiljainen maa niin rakasti lastaan,
ei, et surra saa,
minä kiedon sinut valkeaani.
~ Hiljainen maa (https://www.youtube.com/watch?v=Q2Z2lYkSfZA)
”Mitä sinä teet?” Rabastan ihmetteli aamulla löytäessään minut keittiöstä. Koko huoneessa leijaili taivaallisia tuoksuja, jotka varmasti olivat kantautuneet muuallekin taloon ja herättäneet hänen mielenkiintonsa.
”Leivon pipareita ja joulutorttuja. Ajattelin tänään mennä käymään turvakodilla toivottamassa heille hyvät joulut ja viedä vähän purtavaa taukotuvalle, kun en myöhemmin enää ehdi. Huomenna on se joulujuhla ja sitten on kaikki muut jouluvalmistelut. Äläkä huoli, kyllä näistä jää sinullekin. Ja teen sitten lisää, jos ei jää.”
Rabastan naurahti astellessaan lieden ääreen. Hän tarttui kanteen ja nosti sitä hieman katsoakseen padassa kiehuvaa nestettä.
”En minä siitä ollutkaan huolissani”, hän sanoi. ”Mitä tässä on?”
”Sitä kutsutaan glögiksi. Se on perinteinen joulujuoma kotipuolessa.”
”Se ainakin tuoksuu hyvältä. Mitä siinä on?”
”Mustaherukkamehua, neilikkaa, inkivääriä ja tähtianista. Niin ja omenamehua. Se on aivan pian valmista, että pääset maistamaan, kelpuutatko sen meidän joulupöytäämme. En ole kauhean kokenut tässä. Äiti hoiti meillä aina kaiken tällaisen, mutta minä nyt yritän.”
Rabastan tuli taakseni ja kiersi kätensä ympärilleni. Hän sipaisi huulillaan jauhoista poskeani.
”Kyllä se varmasti on ihan juotavaa. Ja ainakin täällä tuoksuu hyvältä.”
Pian Rabastan sai käsiinsä höyryävän kuuman kupillisen glögiä ja malttamattomuuksissaan poltti kielensä sen kanssa. Nauroin hänelle vahingoniloisena, sillä yleensä minä olin meistä kahdesta se malttamattomampi osapuoli ja Rabastan oli useaan otteeseen sen johdosta nauranut minulle. Kerrankin toisinpäin.
Kun sain viimeisen pellillisen pipareita pois uunista, pakkasin niitä ja joulutorttuja koriin, jonka peitin liinalla. Glögiä pullotin kahteen pulloon, jotka saivat tehdä syömisille seuraa. Loput jätin kotiin, mutta ne mitä todennäköisimmin tulisivat tuhotuiksi parissa päivässä.
Rabastan lähti töihin ja minä matkasin hormiverkoston kautta omalle työpaikalleni. Kuinka hyvältä tuntuikaan olla siellä pitkästä aikaa. Päivähuoneesta kuului puheensorinaa, kun astelin sinne sisään.
”Ina!” kuulin Andromedan äänen ja siinä samassa tämä jo olikin edessäni ja halasi minua. ”Me juuri puhuimme sinusta. Missä ihmeessä sinä olet oikein ollut viime viikot?”
”Ihana nähdä”, vastasin. ”Sairaslomalla minä olen ollut.”
”Sen verran mekin tiedämme. Mikä sinulla on ollut? Ei kai mitään vakavaa? Olet ollut niin kauan poissa.”
”Ei, ei se ole mitään vakavaa. Palaan joulun jälkeen takaisin töihin, jos olo ei pahene. Tulin nyt vain tuomaan joulutervehdyksen, hieman purtavaa taukotuvalle ja... niin. Ylipäätään vain tahdoin nähdä teitä kaikkia ennen joulua.”
Kävelin Andromedan kanssa taukotuvalle, jossa laskin kantamukseni pöydälle. Vedin liinan pois rottinkikorin päältä ja otin esille laatikollisen pipareita ja joulutorttuja sekä useamman pullon verran itse tehtyä glögiä.
Koska olin osannut ajoittaa saapumiseni juuri oikein, pian huoneeseen alkoi valua työntekijöitä kahvitauolleen. Minua tervehdittiin iloisesti ja tuomiseni otettiin riemuiten vastaan. Andromedan katse viipyili minussa aivan kuin hän ei olisi ollut varma minun tarkoitusperistäni.
”Ottakaa siitä”, kehotin kaikkia. ”Tein ne varta vasten tänä aamuna, ovat vielä lämpimiäkin, eivätkä ne toivottavasti ole myrkytettyjä. Ainakin mieheni maistoi niitä ja ihan hengissä lähti vielä töihin.”
Heidän syödessään tuomisiani Andromeda yhä vilkuili epäluuloisena minun puoleeni. Syötyään hän tarttui minua olkavarresta ja veti käytävän puolelle. Hän varmisti, ettei ketään vain ollut kuuloetäisyydellä ennen kuin kohdisti katseensa silmiini.
”Tahdotko kertoa minulle, miksi olit niin kauan poissa?” hän kysyi
”Johan minä kerroin”, vastasin. ”Olin sairaslomalla.”
”Monta viikkoa. Mikä ihme sinua oikein vaivasi?”
”Pahoinvointi. En ole pystynyt syömään melkein mitään, sillä kaikki on vain tullut ylös, ja minulle kirjoitettiin sairaslomaa jouluun saakka, kun oli niin heikko ja voimaton olo, vaikka olenkin nyt joulukuussa voinut paljon paremmin.”
Andromeda ei sanonut mitään, odotti vain minun jatkavan. Lopulta huokaisin syvään, kai minun olisi kerrottava hänelle totuus ja palkittava sillä hänen odotuksensa. Totuus kuitenkin oli, että Andromeda oli niitä harvoja ihmisiä, joihin minä tässä maailmassa luotin.
”Meda, minä odotan lasta.”
Andromedan silmät levisivät ällistyksestä. Pikkuhiljaa hänen suupielensä alkoivat vetäytyä ylöspäin ja sitten hän jo riemusta kiljahtaen hyppäsi kaulaani saaden minut hieman horjahtamaan täysin odottamattoman hyökkäyksen takia.
”Mutta sehän on ihanaa, Ina. Sitähän sinä tahdoit, eikö vain?”
”Niin tahdoin.”
”Olen todella onnellinen sinun puolestasi. Teidän puolestanne. Tiedätkö jo, milloin lapsen olisi tarkoitus syntyä?”
”Kesäkuun puolivälin paikkeilla.”
”Tämä oli todella hyvä uutinen kaikkien tapahtuneiden kauheuksien keskellä. Tiedäthän... kaikkea, mitä lehdissä kirjoitetaan. Murhia, hyökkäyksiä, vahingontekoja... Tiedätkö sinä niistä jotakin?”
”Mitä minä tietäisin?”
Hermostunut naurahdukseni petti minut. Toisinaan tunteiden piilottaminen toisten katseilta oli vain täysin mahdotonta, vaikka olisin tehnyt kaikkeni sen eteen.
”Minä tiedän, missä piireissä sinä liikut, Ina. Onko Bella ollut osallisena?”
”Minä en tiedä. Minä en tosiaankaan tiedä, sinun täytyy uskoa minua. Ei minulle puhuta sellaisista asioista. Minä olen kaiken ulkopuolella. Bella on ehkä ollut jossakin mukana, ehkä ei. Ensimmäinen taitaa olla todennäköisempi vaihtoehto.”
”Hyvä on. Kunhan vain sinä pysyisit erossa heidän touhuistaan. Ja oikeastaan toivoisin myös Cissyn ja Bellan pysyvän, mutta Bellan kohdalla toiveeni taitaa olla kuuroille korville lausuttu.”
”Cissy ei ole koskaan liittynyt kuolonsyöjiin, enkä usko, että koskaan liittyykään.”
”Toivottavasti ei. Hän on kuitenkin jo tarpeeksi suurella vaaravyöhykkeellä ollessaan tekemisissä heidän kanssaan. Minä tiedän kyllä, että Lucius on kuolonsyöjä, sen voi arvata kuka tahansa, sillä Malfoyt... No, tiedät kyllä.”
”Minä olen Lestrange, Meda. Luuletko, etten minä sitten ole vaaravyöhykkeellä? Jos kerran pystyt arvaamaan Luciuksen olevan kuolonsyöjä, mitä luulet Rabastanin, Rodolphuksen ja Bellan sitten olevan?”
”Minä tiedän, että hekin ovat. Ei siihen kummoista päättelykykyä oikeasti tarvita. Sitä paitsi Bella puhui jo nuorena liittyvänsä kuolonsyöjiin koulusta päästyään.”
”Et ole kuitenkaan ilmiantanut heitä ministeriölle, sillä he saavat edelleen liikkua vapaasti.”
”Kuinka minä voisin ilmiantaa oman siskoni? Kunpa maailmassa ei tapahtuisi tämän kaltaisia asioita, eikä minun tarvitsisi tehdä valintaa järjen ja tunteiden välillä. Minun pääni sanoo, että minun pitäisi ilmiantaa heidät kaikki, mutta sydän sanoo, etten voi. Ja minun on pakko kuunnella sydäntäni. Bella on siskoni ja vaikka hän tekee pahoja asioita, minä en voisi koskaan tahtoa hänelle tapahtuvan mitään pahaa. Vaikka hän tekisi mitä, minä suojelisin häntä loppuun saakka.”
”Siitä huolimatta, että hän todennäköisesti vihaa sinua, ettekä ole olleet missään tekemisissä enää vuosiin?”
”Siitäkin huolimatta. Minulle Bella kuitenkin on ennen kaikkea isosiskoni, aina ja ikuisesti.”
Siihen en sanonut enää mitään, halasin vain itseäni vuotta nuorempaa naista lujasti. Siinä olimme pitkän aikaa kädet toistemme ympärille kiedottuina liikahtamatta minnekään. Minun silmiini Andromeda vaikutti sillä hetkellä kovin uupuneelta ja tuntui tarvitsevan kaiken mahdollisen tuen. Lopulta hän kuitenkin itse vetäytyi irti minusta.
”Menisimmekö käymään päivähuoneessa?” Andromeda kysyi vaihtaen puheenaihetta. ”Siellä taitaa olla eräs, joka tahtoisi nähdä sinut. Hän on joka päivä kysellyt, milloin sinä oikein tulet takaisin töihin.”
”Jostakin syystä en ylläty tästä lainkaan. Mennään vain.”
Seurasin Andromedaa päivähuoneeseen. Katseeni kiersi potilaita siellä, mutta ennen kuin ehdin löytää etsimäni, kuulin riemastuneen kiljahduksen aivan huoneen perältä. Äkillinen luja ääni säikäytti muutamat lähimmät potilaat ja sai nämä hyppäämään puoli metriä ilmaan.
”Rouva Lestrange!”
Käännyin äänen suuntaan ja sain hymyn kasvoilleni, kun näin Reenan rientävän minua kohden kädet levällään. Luokseni päästyään hän heittäytyi halaamaan minua, eikä pitkään aikaan suostunut päästämään irti.
”Minä olen kaivannut sinua”, Reena sanoi moitetta äänessään. ”Missä sinä olet ollut?”
”Sairaslomalla”, vastasin. ”Palaan töihin taas joulun jälkeen.”
”Kai sinä olet edelleen minun parantajani?”
”Tietenkin. Et sinä noin helposti minusta eroon pääse.”
”Hyvä. En haluaisikaan.”
-
Tämän lukemisesta tulee oikeasti joulumielelle♡ Alkoi tehdä mieli glögiä :D whii, kiitos taas tästä luvusta♡
-
Lumille: Hyvä jos tulee joulumieli.
A/N: Tämä luku sisältää kaksi kuvalinkkiä, jotka toivottavasti toimivat.
Joulukuun kahdeskymmenesensimmäinen 1974
Pakkasyö on ja leiskuen pohja loimuja viskoo,
kansa kartanon hiljaisen aamuhun unta kiskoo.
Ääneti kuu käy laskemaan, puissa lunta on valkeanaan.
Kattojen päällä on lunta, tonttu ei vaan saa unta.
~ Tonttu (https://www.youtube.com/watch?v=29sbTDy41Cs)
Meteli oli jo melkoinen, kun astuimme Inan kanssa peremmälle. Kotitontut ottivat viittamme hoitaakseen, kun me suuntasimme oleskeluhuoneeseen, jossa suurin osa juhlavieraista näytti olevan. Koko huone oli taioin suurennettu ja muistutti satumaista jääpalatsia. Juomalähteet oli veistetty jäästä ja mustat pikkupöydät olivat saaneet ylleen sulamattoman lumikuorrutteen. Ilmassa leijuvat kynttilät loivat epätodellisuuden tuntua ympärilleen ja liekkien loimussa Ina näytti olevan pukeutunut tähtisateeseen (http://i736.photobucket.com/albums/xx9/nelliemedeia/inan%20mekko_zpswsrkyxas.jpg).
Tällä kertaa Bellatrix todella oli ylittänyt itsensä juhlien järjestelyissä. Häntä itseään ei vain näkynyt missään, mutta väkijoukon seasta katseeni tavoitti hetkessä veljeni, joka viittasi meidät luokseen. Tartuin Inaa kädestä ja lähdimme pujottelemaan eteenpäin.
”Tervetuloa”, Rodolphus toivotti, kun viimein pääsimme perille. ”Me jo ehdimme ajatella, ettette ehkä tulisikaan.”
”Kai me nyt tulemme, kun kerran olemme luvanneet?” kysyin.
”No... tilanteenne huomioon ottaen olisi voinut tulla mutkia matkaan.”
Rodolphuksen katse sivusi Inaa.
”Ei minulla ole mitään hätää”, Ina kiiruhti vakuuttelemaan. ”Olen voinut aika hyvin viimeisen viikon ajan.”
”Se on hyvä kuulla”, Rodolphus sanoi. ”Ottakaahan juotavaa, jouluateria tarjoillaan seitsemältä ruokasalissa eli... reilun tunnin kuluttua. Ja ei, minä en tosiaankaan tiedä, missä Bella tällä hetkellä on. Kyllä hänen jossakin pitäisi olla.”
”Bellalla on aika uskomaton kyky kadota silloin, kun häntä tarvittaisiin”, Ina hymähti.
”Niin todellakin on. Ottakaa toki juotavaa ja pientä purtavaa, ei mene tosin enää pitkään, kun illallinen on jo katettu. Suokaa anteeksi, minua tarvitaan nyt hetkeksi toisaalla.”
Nyökkäsin veljelleni hyväksyvästi. Sekä minä että Ina saimme käsiimme maljat, joiden sisällön nielaisimme nopeasti alas. Ina pälyili koko ajan ympärilleen, saatoin arvata hänen hakevan katseellaan Bellatrixia, jota ei tosin ollut näkynyt missään siihenkään mennessä, kun illallisen ilmoitettiin olevan katettu. Suuntasimme ruokasaliin, jonka ovella Bellatrix tuli vihdoin meitä vastaan.
Tunnistin leningin (http://i736.photobucket.com/albums/xx9/nelliemedeia/bellan%20mekko_zpsecfosulc.jpg), johon Bellatrix oli pukeutunut. Mekko, jonka Rodolphus oli aikoinaan ostanut 19-vuotiaalle vaimolleen, oli punainen ja toi esille kaikki naiselliset muodot, mitkä takuulla lumoaisivat jokaisen miehen sinä iltana. Tuolla hetkellä muistin jälleen, miksi aikoinaan olin ollut ihastunut Bellatrixiin. En luonteen takia vaan ulkonäön. Inan viattomuuden vieressä hän näytti suorastaan syntiseltä.
”Ina. Rabastan”, Bellatrix sanoi selvästi hämmentyneenä ja suukotti meitä molempia poskelle tervehdykseksi. ”Missä välissä te olette tänne eksyneet?”
”Noin tunti sitten”, Ina vastasi.
”Kai Rod tietää, että olette tulleet?”
”Tietenkin. Hän se meidät vastaanotti, kun juhlien emäntä oli teillä tietymättömillä.”
”Minun täytyi olla varmistamassa, että kaikki on kunnossa. En minäkään nyt sentään joka paikkaan ehdi. Näytät muuten upealta, Ina rakas.”
”Kiitos. Niin sinäkin.”
”Minulla oli tämä sama leninki ensimmäisenä joulunani Rodin kanssa. Arvaa, mitä vanha rouva sanoi silloin?”
Minä muistin tuon joulun hieman liiankin kirkkaasti. Bellatrix ja Rodolphus olivat menneet naimisiin vain joitakin viikkoja aiemmin. Äiti oli alkuun ollut niin ylpeä vanhemmasta pojastaan, joka oli onnistunut saamaan vaimon Mustan suvusta. Joulujuhla oli kuitenkin muuttanut kaiken ja sen jälkeen äiti oli monta kertaa muistuttanut minua, että etsisin itselleni paremman vaimon kuin mitä Rodolphus oli onnistunut löytämään.
”No?” Ina kysyi.
”Että näytin ihan portolta”, Bellatrix sanoi. ”Voitko kuvitella? Punainen on kuulemma huorien väri.”
”Joulun väripäs.”
”Minä sanoin, että ehkä minä sitten olen huora. Siihen hän ei sanonut enää mitään, mulkoili vain minua kauhean vihaisena koko loppuillan. En ymmärrä. Seuraavana aamuna, tai oikeastaan me heräsimme vasta iltapäivällä, Rod kertoi äitinsä käskeneen häntä ottamaan avioeron välittömästi. Olimme silloin olleet suunnilleen kuukauden naimisissa. Mutta mitä me tähän ovensuuhun oikein jäimme? Tulkaa istumaan, teille on nimikoitu paikat minua ja Rodia vastapäätä. Tulkaa, minä näytän teille.”
Bellatrix ohjasi meidät pöytään ja osoitti paikkamme. Kun kaikki olivat istumassa, Rodolphus piti pienen puheen, jossa kiitti kaikkia juhliin saapuneita ja kohotimme maljan joulun kunniaksi. Maljojen tyhjennyttyä ruoka ilmestyi kuin tyhjästä eteemme ja hetkessä aterinten kilinä posliinia vasten täytti koko salin.
Ina näykki omaa annostaan hyvin haluttoman näköisenä ja siirteli sitä haarukalla lautasen reunasta toiseen. Hän oli kovin kalpea ja näytti antavan pian ylen, jos joutuisi syömään vielä murusenkaan. Vaikkei hän ollut syönyt juuri mitään.
”Onko sinulla huono olo?” kysyin. Ina katsahti minua.
”Vähän”, hän kuiskasi. ”Ei oikein ole ruokahalua.”
”Tahdotoko, että lähdemme kotiin?”
”En. Ei tässä mitään, kyllä minä pärjään.”
”Varmasti?”
”Varmasti.”
”Hyvä on. Muista sitten, että voimme lähteä milloin tahansa sinusta siltä tuntuu. Rod ja Bella varmasti ymmärtävät.”
”Muistan, muistan.”
Ina puristi kättäni ja soi minulle pikaisen hymyn. Sitten hän tarttui haarukkaansa ja keihästi sillä pienen lihapalan, jonka vei suuhunsa. Pöydän ympärillä kävi koko ajan melkoinen puheensorina. Rodolphus ja Bellatrix istuivat meitä vastapäätä ja olivat kumpikin tahollaan keskittyneet keskusteluihinsa, Rodolphus Dolohovin kanssa, Bellatrix siskonsa kanssa. Minun ja Rodolphuksen äiti sekä Bellatrixin vanhemmat oli sijoitettu mahdollisimman kauas meistä. Ymmärsin varsin hyvin, miksi veljeni ja hänen vaimonsa olivat päätyneet kyseiseen ratkaisuun.
”Täällä näyttää niin upealta”, Ina henkäisi, kun vielä jälkiruuan syötyämme siirryimme takaisin oleskeluhuoneen puolelle. Korkealta katosta leijaili päällemme puuterilunta. ”Bella on nähnyt todella paljon vaivaa juhlien eteen.”
”Luuletko, että Bella on itse tehnyt kaiken?”
”En luule vaan tiedän, ettei hän ole. Hän on käskyttänyt kotitonttuja mielensä mukaan ja komentanut Rodinkin apuun ja lopulta menettänyt hermonsa kaikkiin ja painunut ulos mököttämään. Sitten Bella on tajunnut, kuinka lapsellinen on jälleen kerran ollut ja palannut sisälle kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.”
”Etkös sinä ollut täällä Bellaa auttamassa parina päivänä?”
”Luuletko tosiaan, että saimme yhtään mitään aikaiseksi?”
”Ilmeisesti siis ette.”
”Emme todellakaan. Emme niin yhtään mitään. Sen kirjan minä kyllä lainasin Bellalle ja opettelimme yhdessä, miten luodaan keinotekoinen lumisade. Se oli oikeasti varmaan ainoa asia, mitä saimme tehdyksi.”
Pian valssin ensitahdit alkoivat kajahdella. Rodolphus ja Bellatrix juhlien isäntäparina aloittivat tanssin avaten lattian muillekin halukkaille. He kävelivät keskelle tanssilattiaa, Rodolphus kumarsi painaen suudelman Bellatrixin kämmenelle ja Bellatrix painui syvään niiaukseen ennen kuin ottivat tanssiotteen. He näyttivät suorastaan leijailevan lattian yllä. Bellatrixin tummanpunaisen leningin helmat hulmusivat heidän pyörähdellessään. Käännyin vaimoni puoleen.
”Saanko luvan?” kysyin kumartaen samalla. Tarjosin hänelle kättäni.
”Tietenkin”, Ina hymyili, tarttui minua kädestä kiinni ja salli johdattaa muiden tanssijoiden sekaan.
Vaimoni ei ollut millään tapaa huono tanssija, ei lainkaan. Me pyörähtelimme lattialla kahden ensimmäisen valssin ajan, kunnes Ina ilmoitti tarvitsevansa juotavaa. Siirryimme salongin pehmustetulle sohvalle istumaan ja minä kävin hakemassa Inalle lasillisen kurpitsamehua. Pian Bellatrix liittyi seuraamme.
”Joko te kävitte tanssimassa?” hän kysyi istuutuessaan lupia kyselemättä Inan viereen.
”Kävimme”, Ina vastasi nielaistuaan kurpitsamehun viimeiset pisarat alas. ”Sinusta on tullut aika hyvä tanssija.”
”Pakko oli opetella, kun tällaisia juhlia tuntuu olevan vähän väliä. Sitä paitsi minullahan oli paras opettaja, muistatko?”
Ina naurahti hiljaa.
”Muistan kyllä.”
En voinut mitään sille, että aina heidän seurassaan tunsin itseni ulkopuoliseksi. Aloin etsiä katseellani itselleni seuraa, mutta ennen kuin ehdin lähteä Bellatrixin serkut Sirius ja Regulus pelmahtivat luoksemme. Sirius katsoi Bellatrixia vaativasti, suorastaan röyhkeästi ja se herätti mielenkiintoni.
”Missä meidän joululahjamme ovat?” poika kysyi.
”Älä huoli, minulla on ne kyllä”, Bellatrix sanoi ja napsautti sormiaan. ”Arta.”
Kotitonttu saapui paikalle räksähdyksen saattelemana ja painui välittömästi syvään kumarrukseen emäntänsä edessä.
”Rouva kutsui”, Arta narisi.
”Tuo nuorten herrojen joululahjat”, Bellatrix määräsi.
”Kuten rouva tahtoo.”
Tonttu palasi pian kantaen kahta lahjapakettia. Paketit olivat sen verran suuria ja Arta niin pieni, että tuskin näki mitään niiden takaa. Arta ojensi paketit Bellatrixille ja katosi kumarrettuaan ensin. Bellatrix ei kiinnittänyt tontun lähtöön mitään huomiota, sillä luki lahjojen nimilappuja, kunnes lopulta ojensi pienempää ja vihreään paperiin käärittyä kohti 13-vuotiasta Regulusta.
”Toivottavasti pidät siitä”, Bellatrix hymyili iskiessään pojalle silmää. ”Siinä opetetaan pieniä kirouksia, joista voi olla sinulle yllättävän paljon hyötyä. Niitä voi käyttää vaikka ärsyttäviin isoveljiin tai rohkelikkoihin, jos tarve vaatii.”
”Hei!” Sirius huudahti. ”Minä kuulin tuon!”
”Kiitos, Bellatrix”, Regulus sanoi ja häipyi paikalta samantien.
Bellatrix kääntyi Siriuksen puoleen ja antoi tämän käsiin siniseen paperiin käärityn paketin.
”Saat luvan myös olla tyytyväinen, tuo oli nimittäin hemmetin kallis”, Bellatrix tokaisi. ”Eikä sitten sanaakaan Walburga-tädille siitä, kuka sen osti sinulle, Sirius. Onko selvä?”
”Tietenkin”, Sirius vakuutti. ”Mitä siellä on?”
”Paketti, missä on useampiakin tavaroita, osa alaikäisiltä kiellettyjä. Siellä on muun muassa pomppiva pannu, joka kiellettiin Tylypahkassa jo silloin, kun minä olin koulussa. Mutta sitä on paranneltu ja se osaa naamioida itsensä silloin, kun ei ole käytössä.”
Leveä virnistys koristi Siriuksen kasvoja.
”Odotahan vain, kun James kuulee tästä”, hän sanoi. ”Kiitos, Trixie.”
”Bella”, Bellatrix oikaisi.
”Trixie.”
Bellatrix huokaisi syvään ja sulki hetkeksi silmänsä. Minulle oli kerrottu, että Bellatrix vihasi, jos häntä kutsuttiin nimellä Trixie. Ina tuntui olevan ainoa, jolla oli lupa käyttää sitä nimitystä hänestä. Kun Bellatrix avasi silmänsä uudestaan, hän katsoi suoraan Siriukseen.
”Minä oletan sinun sitten pitävän lupauksesi”, Bellatrix sanoi.
”Minkä lupauksen?”
”Sen, mihin liittyivät jäynät ja McGarmiwa.”
”Tietenkin minä pidän sen. Tai siis minä ja James.”
”Tahdon sitten yksityiskohtaisen selonteon siitä, mitä olette tehneet. Kirjoita minulle, kun olette pistäneet suunnitelmanne täytäntöön.
”Aivan kuin sinä et pitäisi McGarmiwasta. Mikä sinulla on tuvanjohtajaani vastaan?”
”Minä vihasin häntä ja hän vihasi minua, kun olin koulussa.”
”Eikä vihannut”, Ina pisti väliin. ”Itsehän et osannut olla hiljaa tunneilla, joten en yhtään ihmettele, että hän aina käski sinut etupenkkiin voidakseen pitää sinua paremmin silmällä. Minusta se oli varsin oikeutettua.”
”Sinä et ollut minua yhtään parempi”, Bellatrix huomautti. ”Sinä vain esitit kilttiä, jotta pääsisit pälkähästä.”
”Niin esitinkin.”
Sirius katseli kaksikkoa vähintäänkin yhtä huvittuneena kuin minä. Siinä samassa pojan äiti ilmestyi näkyviimme. Rouva Walburga Mustan hiukset oli vedetty tiukalle nutturalle ja hänen kasvoillaan oli sama kireä ilme kuin aina ennenkin. Tismalleen saman ilmeen saattoi usein nähdä hänen veljensä, Bellatrixin isän, kasvoilla. En lainkaan ihmetellyt, miksi Ina tunsi olonsa epämukavaksi Mustan suvun seurassa.
”Sirius, älä häiritse serkkuasi”, rouva Musta käski. Sirius pyöräytti silmiään.
”Ei hän meitä häiritse, Walburga-täti”, Bellatrix sanoi tavoitellen mahdollisimman kohteliasta äänensävyä ja ottaen herttaisen hymyn kasvoilleen. Mutta jopa minä huomasin pienen piikin hänen äänessään. ”Meillä on oikein mielenkiintoinen keskustelu meneillään Sirius-herran kanssa.”
”Hmh”, rouva Musta tuhahti. ”Sirius, kello on sitten pian yksitoista, joten alahan valmistautua kotiinlähtöön.”
Sen sanottuaan nainen purjehti pois huoneesta saaden meistä varmasti jokaisen huokaisemaan sisäisesti helpotuksesta. Inan kasvoilla oli hieman kiusaantunut hymy, nuori Sirius puolestaan vaikutti varsin happamelta.
”Mokoma vanha harppu...” hän mutisi harmissaan. ”Juuri kun aloin viihtyä.”
-
Hei, kommentoin taas puhelimella, joten tämä tulee olemaan lyhyt.
Tämä on edennyt kivaan tahtiin ja joulujuhlasta olisi toisaalta ollut mukava lukea enemmän. Tämä on muutenkin todella kiva jatkis ja olen ahkerasti seurannut Lestrangejen jouluvalmistuita.
Yksi asia kuitenkin vähän häiritsi: käytät paljon termejä "minä ja vaimoni" tai "minä ja mieheni" ja käytät minämuotoa (tämä siis ei itsessään ole häiritsevää), joten välillä olen joutunut miettimään hiukan pidempään kumpi pariskunnista on kyseessä. Muutamassa luukussa olen vasta puolessa välissä tajunnut, kummistako on kyse. Asiaa myös sekoittaa jonkun verran se, että Rabastanilla ja Rodolphuksella on samankaltaiset nimet. Joten olisi hieman selkeämpää, jos alussa lukisi vaikka kenen näkökulmasta mikin luukku on. Esim ihan yksinkertaisesti pienellä minämuodon nimi. :) voi myös olla, että vain minulla on ymmärtämisen kanssa ongelmia, mutta tämä nyt on vain huomio joka minua hiukan välillä sekoittaa.
Muuten kyllä on selkeää luvettavaa. Ja pidän siitä, että olet myös tuonut Suomen mukaan tähän! :)
Uusia luukkuja odotellessa!
Nattesi
-
Natte: Joulujuhlaa olisi ollut kiva kirjoittaa enemmän, mutta kun olen päättänyt pystytellä noin tuhannen sanan mittaisissa luvuissa. Vaikka se luku seitsemän vähän riistäytyikin käsistä... Ina taustat on tietenkin pitänyt ottaa huomioon, vaikka ei hän muutoin olekaan suomalainen kuin että on syntynyt ja kasvanut siellä. En sitten tiedä, minun mielestä luvuissa ensimmäisessä tai viimeistään toisessa kappaleessa tulee selville, kenen näkökulmasta luku on, mutta voi olla, että olen väärässä, kun itse kuitenkin tiedän tasan tarkkaan, kenen näkökulmasta kirjoitan.
Joulukuun kahdeskymmenestoinen 1974
Joulu on saapunut valkean maan,
metsäiset tiet lumivaipassaan.
Taivaalla tähdet ja kuu hymyilee,
saattavat jouluun tään maan pienoisen.
~ Jouluaattoyö (https://open.spotify.com/track/2EktFaC6wKGPvGphZfEmrt)
”Papaaa! Mitä minä tarvitsen mukaan tunturiin?”
Vilkaisin kahdeksan vuoden ikäistä kuopustani. Dania oli kantanut valtavan repun keskelle tuvan lattiaa ja tiiraili nyt sen aukinaisesta suuaukosta sisään keskittyneen oloisena. Kurtistin kulmiani. Ei kai tyttö luullut, että olisimme nyt lähdössä tuntureille vaeltamaan? Eihän vielä ollut jouluaatto.
”Nia kulta”, sanoin, ”emme me vielä ole lähdössä. Ylihuomenna vasta.”
”Mutta minä pakkaan jo valmiiksi. Enkö muka saisi?”
”Saat toki. Pakkaa, jos haluat.”
”Mutta mitä minä tarvitsen mukaan?”
”Mitä sinä luulet tarvitsevasi?”
Dania katseli ympärilleen suu keskittyneesti mutrussa kuin yrittäen keksiä, mitä mukaan tarvittiin. Tämä olisi viides vuosi, kun Dania olisi meidän mukanamme tunturissa, toinen vuosi, kun menisimme ilman Davinaa. Dania varsin hyvin tiesi, mitä mukaan tarvittiin, mutta hän oli aina tykännyt vetää omaa esitystään.
”Me tarvitsemme lasipurkin, johon voimme laittaa revontulet”, Dania päätti, nousi ylös ja suuntasi keittiöön. Pian sieltä kuului mahdotonta kolinaa hänen ilmeisestikin hypätessä keittiötason päälle ja kurottaessaan ottamaat ylähyllyllä olevia lasipurkkeja.
Siinä samassa Christianna tuli ulkoa tupaan. Hän oli ollut puhumassa kauralyhteelle syömään tulleille linnuille. Sielulinnuille, niin kuin hän sanoi, omille vanhemmilleen. Christiannan mukaan luotamme poistuneet tulivat lintujen hahmossa joulun aikaan luoksemme. Saman uskomuksen oli Daniakin omaksunut ja muutama päivä sitten innokkaana esitellyt minulle lyhteeltä omatkin vanhempani sekä nuorena kuolleen siskoni.
”Missä Dania on?” Christianna ihmetteli riisuessaan talvikaapuaan.
”Etkö kuule?” kysyin viitaten kolinaan keittiössä. ”Hän etsii purkkia revontulille.”
”Emmehän me vielä ole lähdössä.”
”Hän pakkaa valmiiksi.”
Ymmärrys levisi Christiannan kasvoille ja hän nyökkäsi.
”Dania on niin kovin malttamaton”, hän sanoi. ”Aivan erilainen kuin Davina.”
”Niin on”, hymähdin. Esikoisemme oli aina harkinnut tarkkaan tekemisiään, eikä vain sännännyt suinpäin mukaan. Davina oli hitaasti lämpenevää sorttia, hän ei missään elämän osa-alueella tahtonut kiirehtiä ja otti oman aikansa asioiden tekemiseen. Sen vuoksi olimme olleet aika yllättyneitä, kun Davina oli edellistalvena kirjoittanut meille menevänsä naimisiin. Päätös oli tehty, kun seurustelua oli ollut takana vain kuukauden ajan.
Koska olin itse kotoisin Britanniasta, tunsin toki puhdasveristen tavat siellä. Heillä seurusteluaika ei koskaan ollut pitkä vaan naimisiin mentiin mahdollisimman pian. Yleensä avioliitot puhdasverisissä perheissä olivat järjestettyjä, mutta mikäli oikein olin ymmärtänyt, Davinan ja Rabastanin naimisiinmeno oli tapahtunut täydessä yhteisymmärryksessä. En osannut sanoa, rakastivatko he toisiaan, mutta ainakin he vaikuttivat olevan onnellisia yhdessä. Ja nyt heille oli lapsikin tulossa.
Dania palasi tupaan käsissään suuri lasipurkki.
”Onko tämä sopiva, papa?” hän kysyi.
”Eiköhän se ole”, sanoin ja Dania sulloi purkin reppuun.
Dania jutusteli kanssamme innokkaasti pakatessaan samalla reppuaan. Saattoi nähdä, kuinka hän oli aivan täpinöissään joulusta ylipäätään sekä eritoten vaelluksestamme tunturiin. Molemmilla lapsillamme oli palo tuntureille, näkemään talven melankoliaa, kuuntelemaan susien surumielistä ulvontaa. Revontulet kiehtoivat heitä ja Dania aikoi myös tulla taitavaksi revontulten valjastajaksi. Dania ihaili vanhempaa siskoaan ylitse kaiken muun.
”Kukahan sinun reppusi mahtaa kantaa?” kysyin silmäillen täyteen ahdettua reppua. Vähintään puolet sen sisällöstä olisi tuntureilla täysin tarpeetonta tavaraa, jotka Dania oli välttämättä tahtonut pakata mukaan. Tyttäreni katsoi minua kuin olisin ollut aivan typerä.
”Minä kannan sen itse”, Dania julisti ylpeänä. ”Minä olen jo iso tyttö, kyllä minä jaksan.”
”Mahdatkohan jaksaa?”
”Jaksan minä, ihan varmasti jaksan! Papa, sinä olet ihan typerä. Miksen minä muka jaksaisi?”
”Kyllä sinä sitten varmaan jaksat, jos olet kerran sitä mieltä. Kunhan et vain lykkää sitä minulle, kun väsyt.”
”Minä en väsy, usko jo.”
”Uskon minä.”
”Dania, sinä et ehkä kaikkea tuota tarvitse tuntureilla”, Christianna totesi pukien ajatukseni sanoiksi. Vaimoni ei onneksi epäröinyt sanomisiaan juuri koskaan. Hän sanoi asiat suoraan niin kuin ne olivat, kun taas minä ajattelin ensin ja jätin sanomatta, jos uskoin pahoittavani sanoillani jonkun mielen. Niin kuin tässä tapauksessa Danian. Pieni tyttö katsoi äitiään huulet mutrussa ja uhmakkain silmin.
”Mutta minä tarvitsen -” Dania aloitti.
”Me emme ole jäämässä sinne”, Christianna selitti rauhallisella äänellään. ”Me olemme tuntureilla pari tuntia, valjastamme yhdet revontulet ja palaamme sitten tänne. Me emme jää sinne asumaan, joten ainakin puolet pakkaamistasi tavaroista ovat täysin turhia.”
”Ploski mama!” Dania kiljahti ja polkaisi kiukuissaan jalkaansa lattiaan. Tytön hyvä tuuli oli kadonnut hetkessä.
”Dania Irina Lovett, katsohan hieman, millaista kieltä käytät.”
Dania käännähti kannoillaan ja poistui tuvasta. Hetkeä myöhemmin oven paukahdus kertoi hänen menneen omaan huoneeseensa murjottamaan. Oikeastaan huone ei kyllä ollut Danian oma vaan hänen ja Davinan yhteinen, mutta isosiskon ollessa poissa Dania oli saanut sen kokonaan itselleen.
”Tosiaan niin erilainen kuin Davina”, Christianna huokaisi.
”No...” mietin. ”Kyllä minä muistelisin Inankin toisinaan saaneen aivan käsittämättömiä raivokohtauksia, jos jokin ei mennyt hänen mielensä mukaan tai hän epäonnistui jossakin. Puhumattakaan siitä, jos hän hävisi jonkin leikkimielellä käydyn kilpailun.”
”Muistatko, kun hän kerran suuttui... Mistä se oli? Siitä, kun emme päästäneet häntä yhdeksänvuotiaana vaeltamaan yksin tuntureille?”
”Ja sen jälkeen joka ikinen joulu samasta aiheesta, kunnes kuudentoista vuoden iässä viimein pääsi sinne. Ensin minun kanssani ja sitten yksin.”
Mentyään Pohjolan akatemiaan Davina oli oppinut valjastamaan revontulia. Sinä talviyönä, ollessaan kuudentoista, hän oli opettanut tuon taidon minullekin ja siitä oli tullut perheellemme jokavuotinen perinne Davinan vaihto-oppilasvuoden jälkeen. Jouluyönä me vaelsimme tunturiin valjastamaan revontulia. Ja seuraavana yönä Davina lähti vaellukselleen yksin.
Sanoin en osannut kuvailla, kuinka paljon kaipasin esikoistytärtäni. Hän oli löytänyt kotinsa minun vanhasta kotimaastani ja olin erittäin onnellinen hänen puolestaan. Tuolla maalla oli suuri sija minun sydämessäni. Kaipausta ei vain kukaan voinut ottaa pois rinnastani. Se oli ja pysyi kuin ikitarttumistaialla loitsittuna.
Olin aina ollut läheinen Davinan kanssa. Minä ymmärsin häntä paremmin kuin hän itse tiesikään. Niin kuin Christianna oli aina sanonut, se lapsi muistutti isäänsä hyvin paljon, toisin kuin Dania. Dania oli meidän pieni prinsessamme, niin isän kuin äidinkin tyttö, iltatähti. Mutta esikoislapsi oli aina esikoislapsi, se ensimmäinen ehdottoman rakkauden kohde. Davina oli aina alusta alkaen ollut isän pieni tyttö ja tullut paremmin toimeen minun kuin äitinsä kanssa.
Meidän välillämme vallitsi syvä yhteisymmärrys, suurempi kuin Davina koskaan pystyisi käsittämään. Meillä molemmilla oli Britannia sydämessämme, veremme veti meitä aina sinne takaisin. Ennen kaikkea Davina oli minun tyttäreni. Hän oli aina ollut luonteeltaan enemmän minun kuin puheliaan, sosiaalisen äitinsä kaltainen. Jo lapsena Davina oli tyytynyt vähään, viihtynyt parhaiten yksin ja kätkenyt todelliset tunteensa. Dania oli aivan toista maata.
Ulkonäkönsä molemmat tytöt olivat perineet enemmän äidiltään, vaikkakin olivat saaneet minun vaaleuteni Christiannan tummuuden sijasta.
Tyttärillämme oli ikäeroa neljätoista vuotta. Minä ja Christianna olimme vuosikaudet Davinan syntymän jälkeen kuvitelleet, ettei meidän olisi mahdollista saada enää toista lasta. Christianna oli saanut toistuvasti keskenmenoja ja olimme jo menettäneet toivomme, kun Dania viimein oli ilmoittanut tulostaan. Olimme olleet varovaisen toiveikkaita hänen suhteensa ja lopulta meille oli syntynyt pieni, terve ja hyvin vilkas tytär toukokuussa 1966.
Dania liittyi jälleen seuraamme puolta tuntia myöhemmin rauhoituttuaan omissa oloissaan ja pyysi nöyränä anteeksi äidiltään haukuttuaan tätä tyhmäksi. Hän tyhjensi reppunsa kaikesta turhasta roinasta ja se keveni ainakin puolella, joten en enää epäillyt, etteikö hän jaksaisi kantaa sitä tunturiin ja takaisin.
Minä katselin ikkunasta pimenevää taivasta ja toivoin, että esikoislapsellani oli kaikki hyvin.
-
Olipa kiva lukea taas Daniasta, hän on kyllä ihanuus♡ huomista lukua odotellessa :)
-
Lumille: Dania on suloinen ja reipas pikkuneiti ja häntä on ollut ilo kirjoittaa ♥
Joulukuun kahdeskymmeneskolmas 1974
On valkoinen maa ja puut hopeaa,
niin rikkumaton Pohjolan talvinen luonto on.
Ja henkäyksen myös pakkasien
nyt vie etelään,
vihreään jouluun niin lämpimään.
~ Jouluterveiset Pohjolasta (https://www.youtube.com/watch?v=wXGBrmCRCis)
Noustessani keittiön portaita aamulla oli Rabastan minua vastassa. Olin ollut leipomassa joulua varten, vaikka Rabastan oli monta kertaa sanonut ruokien valmistuksen olevan kotitonttujen työtä. Mutta minä tahdoin tehdä jotakin, en voinut vain istua toimettomana toisten hoitaessa kaiken puolestani. Se oli yksinkertaisesti täysin mahdotonta minun levottomalle luonnolleni. Tällä kertaa Rabastan ei sentään vaikuttanut kovin vakavalta, sillä jokin nyki hänen suupieliään ylöspäin. Mahdollisesti häntä huvitti näennäinen viattomuuteni, kun katselin häntä alta kulmien.
”Tällä menolla meidän kotitonttumme ovat pian työttömiä”, Rabastan naurahti. ”Hellitä hieman, Ina, ja anna niiden tehdä työnsä. Ne osaavat kyllä.”
”En minä sitä epäilekään”, sanoin. ”Minä vain -”
”Shh. Ei sanaakaan enää. Sinä rauhoitat nyt menoasi, rentoudut ja alat nauttia joulusta. Pidän henkilökohtaisesti huolen siitä, ettet astu tänään enää jalallasikaan keittiöön.”
”Mutta -”
”Enkä suostu kuuntelemaan ainoatakaan vastaväitettä. Onko selvä?”
”Minä -”
”Onko selvä?”
”Hyvä on sitten.”
En jaksanut alkaa kinata, vaikka tiesinkin, että voittaisin Rabastanin, jos tarpeeksi kauan väittäisin vastaan, sillä Rabastan oli meistä kahdesta se, joka ei jaksanut käydä lapsellisia kinasteluja loputtomiin. Minä puolestani olisin voinut jatkaa vaikka kuinka kauan. Jo monta kertaa yhteiselomme aikana Rabastan oli menettänyt hermonsa kanssani, kun vänkäsin samasta asiasta tuntitolkulla. Sillä tavoin usein myös onnistuin saamaan tahtoni läpi.
Myöhemmin päivällä istuskellessani yksin kirjastossa lukemassa kuulin koputuksen ikkunaan. Alkuun ajattelin sen olevan vain tuulen lasiin hakkaama oksa, mutta kun koputus toistui, minä riistin katseeni kirjasta ja näin ikkunalaudalla seisovan lapinpöllön.
Tunnistin perheeni pöllön välittömästi ja kiiruhdin avaamaan ikkunan. Tiera lehahti sisään laskeutuen nojatuolin selkänojalle. Se ojensi toista koipeaan minun puoleeni, jolloin huomasin siihen sidotun hyvin pienen paketin.
”Kiitos, Tiera”, kiitin ja aloin aukaista solmuja. Kun paketti irtosi pöllön jalasta se yhdessä humahduksessa kasvoi kooltaan ainakin kymmenkertaiseksi. Se oli kääritty hopeaa kimaltelevaan lahjapaperiin, sidottu valkealla nauhalla ja nauhojen alla piilossa oli kirjekuori. ”Sinä voit jäädä tänne lepäämään pitkän matkasi jäljiltä. Kutsun kotitontut huolehtimaan sinusta.”
Vinka ja Adir ottivat mieluusti pöllön hoitaakseen. Katsoin Tieralle parhaimmaksi jäädä lepäämään kirjastohuoneeseen, sillä se oli rauhallisin paikka, eikä Trixiekään yleensä sinne eksynyt. Tosin Tiera oli kyllä aina osannut pitää puolensa kissoja vastaan ja Trixiekin oli muutaman nokkauksen saatuaan oppinut olemaan uhittelematta suurelle linnulle.
Jätettyäni Tieran kotitonttujen hellään huomaan suuntasin alakertaan oleskeluhuoneeseen, jossa tiesin Rabastanin työskentelevän papereidensa parissa. Kuullessaan oven käyvän mieheni kohotti katseensa.
”Äiti ja isä ja Dania lähettivät meille joulupaketin, katso!” sanoin ja näytin kantamaani pakettia hänelle.
Asetin lahjan piirongin päälle odottamaan joulupäivää. Kirjekuoren nappasin paketin päältä ja avasin sen. Jouluterveiset kotoa ilahduttivat minua suuresti, olin jo ehtinyt pelätä heidän unohtaneen minun olemassaoloni, kun mitään ei ollut kuulunut. Luin kirjettä lävitse hymy pikkuhiljaa pyrkien kasvoilleni.
”Siellä on kuulemma jo metrin kinokset!” henkäisin kateellisena. ”Voi että, olisipa täälläkin. He ovat menossa Lappiin viettämään joulua ja siellä on lunta vielä enemmän. Isä ja äiti ovat luvanneet viedä Danian tunturiin katsomaan revontulia. Eikä! Tämä on niin epäreilua. Eivät he minua koskaan vieneet. Minä en päässyt tunturiin ennen kuin viisitoistavuotiaana ja silloinkin yksin, kun olin saanut tunturikasteen.”
”Mikä on tunturikaste?” Rabastan ihmetteli.
”Se on tavallaan niin kuin aikuistumisrituaali Pohjolan akatemiassa. Kaikki seitsemäsluokkalaiset, eli siis viisitoistavuotiaat, viedään jollekin tunturille tietyksi ajaksi selviytymään keskenään. Aika vaihtelee sen perusteella, missäpäin olemme, mutta se kestää kaamosajan.”
”Kaamosajan?”
”Silloin aurinko ei nouse lainkaan. Viimeisen päivän tiedämme koittaneen, kun aurinko vihdoin näyttäytyy. Meidän täytyy selvitä aikamme täysin luonnon armoilla, emme saa mukaan kuin vaatteet päällämme sekä taikasauvamme. Meidän täytyy oppia olemaan yhtä luonnon kanssa, arvostamaan sitä ja saamaan siltä tarvitsemamme, sillä me elämme hyvin paljon yhteydessä luontoon. Jos osaamme sitä oikein käyttää, saamme kaiken tarvitsemamme. Niin ja kun olemme suoriutuneet kasteestaamme, saamme myöhemmin keväällä ihan konkreettisen kasteen Govdajohkan vesiputouksen alla. Se ei kyllä ollut niin kivaa, koska vihaan kylmää vettä ja se vesi oli oikeasti jääkylmää.”
Jätin mainitsematta, että kokemusta oli helpottanut se, etten ollut ollut ainoa siinä tilanteessa. Meitä oli ollut kolmisenkymmentä oppilasta yhtä aikaa vedessä. Senkin jätin mainitsematta, ettei meillä ollut kellään ollut vaatteita päällä. Ei Rabastanin tarvinnut sellaista tietää. Ei hän kuitenkaan ymmärtäisi, että minun kotimaassani sellainen oli varsin normaalia.
”Katso tätä korttia!” hihkaisin. Oikeastaan kyseessä ei varsinaisesti ollut kortti vaan valokuva. Se oli isäni ottama, tiesin sen, tunnistin hänen tyylinsä. Valokuvassa oli tunturimaisema ja muutama poro hölkytteli edestakaisin pois kuvasta ja takaisin. Näytin kuvaa Rabastanille. ”Noita maisemia minä kaipaan. Noissa maisemissa olen viettänyt lapsuuteni joulut.”
”Näyttää kauniilta”, Rabastan sanoi. ”En ihmettele, että ikävöit tuonne.”
”Ensi vuonna sinäkin saat nähdä talvisen Lapin kauneuden ihan paikan päällä. Sinä ja meidän lapsemme. Ajattele, vuoden kuluttua tähän aikaan meillä on puolen vuoden ikäinen lapsi.”
”Tuo ajatus tuntuu aika uskomattomalta. Etenkin, kun sinun raskaudestasi ei ole vielä mitään konkreettista näkyvissä.”
”Itse asiassa on. Tai ei ehkä niin näkyvissä, mutta sen voi tuntea.”
”Mitä sitten?”
Kävin sohvalle Rabastanin kainaloon. Puolittain makasin hänen sylissään, kun nostin hieman paitani helmaa. Rabastan katsoi minua kummissaan, mutta kun väläytin hänelle leveän hymyn, hän hymyili takaisin.
”Kokeile”, pyysin. Rabastan hivutti kätensä hameeni vyötärönauhan alle päästäkseen koskettamaan paljasta alavatsaani. ”Tunnetko sinä sen?”
”Mitä minun pitäisi tuntea?” hän ihmetteli.
”Äh, Rabastan, anna minä näytän.”
Tartuin Rabastania kädestä ja liikuttelin sitä hiljakseen lantioluideni välissä. Hän tosin ei vieläkään tuntunut ymmärtävän, mistä oli kyse. Ja sitten vielä ihmeteltiin, miksi raskaana olevat naiset niin usein käpertyivät kuoreensa. Miksiköhän, kun ne tulevat isät eivät tajunneet mistään mistään, eivätkä edes yrittäneet ymmärtää?
”Tunnetko siinä pienen kohouman?” kysyin.
”Tunnen... Mitä siitä?”
”Siellä on sinun lapsesi. Hän on nyt kätesi alla, Rabastan.”
Rabastan vaikutti hämmentyneeltä, eikä hetkeen ollut saada sanaa suustaan.
”Niinkö? Onko se...?”
”On. Eikö tunnu hyvältä nyt viimein konkreettisesti tuntea, että minun kehossani oikeasti tapahtuu jotakin? Etten ole ihan turhaan voinut pahoin montaa viikkoa vaan sisälläni oikeasti on joku?”
”Kieltämättä.”
”Ajattele, jos siellä on kaksoset. Tai kolmoset.”
”Ei kai nyt sentään?”
”On se mahdollista.”
”Mahdollista kyllä, mutta ei kai kovin todennäköistä? Vai onko?”
”Ei kai. Mutta tavallaan kyllä pitäisin ajatuksesta. Minusta ainakin olisi kivaa, jos minulla olisi identtinen kaksossisko. Sitten sinä et tietäisi, kumpi meistä on kumpi, kun olisimme molemmat ihan yhtä ärsyttäviä.”
”Et sinä ole ärsyttävä.”
”Olen minä välillä.”
Siihen Rabastanin täytyi myöntyä, sillä totuushan se oli.
-
Tuo tunturikaste on myös aivan ihana ajatus! Tosi kiva kun oot keksinyt kaikkea tuommoista : )
-
Lumille: Minua paleltaa jo pelkkä ajatus tuosta ihan konkreettisesta tunturikasteesta...
A/N: Hyvää jouluaattoa kaikille! Mutta koska Britanniassa juhlitaan vasta joulupäivänä, me jatkamme vielä huomiseen saakka.
Joulukuun kahdeskymmenesneljäs 1974
There's frost on every window,
Oh I can't believe my eyes!
And in my bones I feel the warmth
That's coming from inside.
~ What's This? (https://www.youtube.com/watch?v=ZPblZa10_Pk)
Ina oli lähtenyt ulos paria tuntia aiemmin mutisten närkästyneenä mennessään miehistä, jotka eivät saaneet koskaan mitään aikaiseksi. Uskoin vahvasti pienen kävelyretken metsässä tekevän hänelle hyvää. Talvipakkaset olivat piristäneet häntä tähänkin mennessä, joten ehkä ne lauhduttaisivat hänet myös nyt.
”Rabastan!” Ina huuteli palatessaan viimein sisälle. ”Tule auttamaan!”
Seurasin ääntä eteishalliin, jossa Ina leijutti suurta kuusta sisään. Hän ei itse nähnyt tiheiden oksien takaa lainkaan, minne suuntaan liikkua, joten menin hänen avukseen. Yhdessä leijutimme kuusen oleskeluhuoneen nurkkaukseen ja kiinnitimme sen jalkaansa. Inan posket punoittivat ulkona vietetyn ajan jäljiltä, sulanut lumi kimalteli helminä hänen hiuksissaan. Aamuinen ärtyisyys näytti olevan unohduksissa.
”Eikö se ole hyvä?” Ina kysyi katse kuusessa.
”On”, myönsin ja sitä mieltä olin oikeastikin. Kuusen latva hipoi lähes oleskeluhuoneen korkeaa kattoa ja oksat olivat niin tuuheat, että runkoa tuskin näki niiden läpi. ”Sitten se pitäisi kai koristella.”
Leijutimme palloja ja nauhoja ympäri kuusta ja Ina suihkutti oksille samaa huurretta kuin ikkunoihin. Muutaman jääpuikonkin taioimme roikkumaan oksista. Minä leijutin Inan yläilmoihin, sillä hän tahtoi välttämättä kiinnittää joulutähden latvaan omin käsin.
”Onko se nyt suorassa?” Ina kysyi katonrajasta. Vilkaisin kuusen latvaa.
”On se”, vastasin. ”Tiesitkö, että täältä alhaalta on aika hyvät näkymät helmojesi alle?”
”Äh, pää kiinni ja laske minut alas.”
”En tiedä, viitsinkö. Minun puolestani voisit vaikka jäädäkin sinne loppupäiväksi.”
”Rabastaaan... Ole niin kiltti...”
”Hyvä on sitten.”
Leijutin Inan takaisin alas ja välittömästi, kun hän oli saanut jalkansa maahan, kahmaisin hänet halaukseen. Ina kiljahti yllättyneenä, mutta alkoi nauraa tajuttuaan, mitä oli tapahtunut. Hän katsoi minua hymyilevin silmin ja painoi lopulta pienen suudelman huulilleni. Minun toinen käteni painui Inan niskaan, enkä olisi tahtonut päästää häntä vetäytymään luotani pois niin nopeasti. Hetken kinastelun jälkeen sain Inan suostumaan vielä toiseen suudelmaan.
”Bella ja Rod tulevat huomenna”, Ina totesi päästettyäni viimein hänestä irti. ”Täällä pitää siivota ennen sitä.”
”Eivätköhän kotitontut hoida sen meidän puolestamme.”
”Mutta kai minä voin auttaa -”
”Ina, kotitontut ovat vain mielissään päästessään palvelemaan ja auttamaan. Sinä et voi tehdä kaikkia heidän töitään. Me olemme käyneet tämän saman keskustelun läpi sata kertaa ennenkin, viimeksi eilen. Tiedän, että olet oppinut kohtelemaan tonttuja ja muita olentoja hyvin, mutta asiat ovat täällä hieman toisin kuin kotonasi. Tontut eivät aiheuta meille harmia, vaikkemme auttaisi niitä tai olisi niille ystävällisiä.”
”Tiedän sen. On vain kauhean tylsää istua toimettomana. Ei täällä ole mitään tekemistä.”
”Lukisit jotain.”
”Minä olen lukenut varmaan jo kaikki kirjaston kirjat.”
”Mene kävelylle?”
”En jaksa. Ja juurihan minä olin ulkona kaksi tuntia.”
”Älä sitten valita.”
Ina tuhahti, mutta soi minulle kuitenkin pikaisen hymyn.
”Minä menen leipomaan”, hän päätti. Inan silmät kapenivat, hän astui minua lähemmäs ja alkoi tökkiä rintakehääni sormellaan. ”Ja sitä sinä et minulta kiellä. Uskallapa edes yrittää niin testaan komennutustaitojani sinuun ja käsken sinut komeroon loppupäiväksi. Ja pieni varoituksen sana, minä onnistun komennuttamaan jopa Bellan.”
Nostin käteni ilmaan luovuttamisen merkiksi.
”En kiellä. Kuinka edes uskaltaisin tuon uhkauksen jälkeen?”
”Hyvä.”
Sen sanottuaan Ina käänsi minulle selkänsä ja häipyi oleskeluhuoneesta. Vain hetkeä myöhemmin kuulin keittiön oven paukahtavan kauempana talossa. Toisinaan en vain ymmärtänyt naisia lainkaan. Saattoiko Inan pahantuulisuus johtua siitä, ettei hän saanut tehdä, mitä halusi vai oliko taustalla jotakin enemmän? Toki Ina oli useasti yhdessäolomme aikana alkanut osoittaa mieltään, jos ei saanut tahtoaan läpi, mutta ei kai sellaisesta kukaan voinut tosissaan suuttua? Toisaalta taas hän oli muutamat viime viikot ollut yleensä ottaen aika pahalla päällä. Olisiko se johtunut raskaudesta?
Varmuuden vuoksi päätin mennä keittiöön lepyttelemään vaimoani.
Ina oli työn touhussa. Piparitaikina oli kaulittu litteäksi levyksi pöydän puupinnalle ja kanelin tuoksu oli täyttänyt koko huoneen. Kuullessaan oven käyvän Ina vilkaisi minua, mutta keskitti välittömästi huomionsa takaisin leipomuksiinsa. Minä istuuduin pöydän ääreen odottamaan, että saisin edes hetken ajan Inaan vaikka katsekontaktin, mutta hän käyttäytyi kuin olisin ollut ilmaa, mikä sai minut hieman ärtyneeksi. Kurotin käteni kohden taikinaa, mutta silloin Ina viimein huomioi minut, kun läppäisi minua sormille.
”Älä kuvittelekaan koskevasi siihen, kun et ole edes käsiäsi pessyt”, hän sihahti.
”Mikä ihme sinua tänään oikein vaivaa?” kysyin.
”Ei minua mikään vaivaa.”
”Kyllä selvästi vaivaa. Olet ollut aamusta lähtien pahalla päällä. Muutos oli jo parempaan suuntaan, kun koristelimme joulukuusta, mutta nyt taas. En ymmärrä. Kerro, mikä on vialla niin voin yrittää tehdä jotakin sen hyväksi.”
”Kai minullakin on joskus oikeus olla huonolla tuulella? Et sinä voi määrätä, mitä minä milloinkin tunnen.”
”Olet oikeassa, en voikaan, mutta voisin auttaa sinua piristymään, jos kertoisit, missä mättää.”
”Kaikki on ihan hyvin. Anna minun vain olla rauhassa.”
”Ina kiltti, kun minä näen, ettei sinulla ole kaikki hyvin.”
”Anna minun olla!”
Ina viskasi jauhokulhon kohden minua, mutta entisenä tupani huispausjoukkueen jahtaajana refleksini olivat onneksi kunnossa ja ehdin väistää ennen kuin se osui päähäni. Kulho pamahti seinään pudoten siitä lattialle. Se oli viimeinen pisara. Nousin ylös ja katsoin Inaa hyvin vakavana silmiin.
”Hyvä on”, totesin. ”Ole sitten yksin, minä en nimittäin tuollaista lapsellista kiukuttelua katsele enää sekuntiakaan.”
Sen sanottuani häivyin keittiöstä paukauttaen oven kiinni takanani, eikä Ina näyttäytynyt minulle koko päivänä. En tiennyt, söikö hän edes, sillä minä ruokailin yksin. Todennäköisesti ei. Parempi olikin, kun hän pysyi poissa. Emmepä ainakaan riidelleet täysin turhanpäiväisistä asioista, ja olin edelleen aika ärtynyt Inan käytöksestä aiemmin sinä päivänä.
Näin Inan seuraavan kerran vasta myöhään illalla, kun hän ilmestyi oleskeluhuoneeseen, jossa olin pari viimeisintä tuntia istunut ratkomassa numerologian kaavoja. Ne liittyivät vahvasti erääseen Pimeän lordin minulle määräämään tehtävään. Keskittymiseni kuitenkin herpaantui, kun näin jonkun liikahtavan ovenraossa. Kohotin katseeni ja näin Inan seisovan siellä pää painuksissa. Joitakin sekunteja myöhemmin hän asteli hiljaa luokseni.
”Lukisitko minulle?” Ina pyysi ojentaessaan minua kohden hyvin vanhaa opusta. ”Isä luki tätä aina minulle, kun olin lapsi.”
Pitkän aikaa tuijotimme vaiti toisiamme, kunnes minun oli pakko heltyä hymyyn. Anteeksipyytäminen oli vaikeaa minulle itsellenikin, joten kai minun täytyi hyväksyä tämä Inan anteeksipyyntönä.
”Mikä se on?” kysyin tarttuessani kirjaan. Sen kannessa ei lukenut mitään, mutta ensimmäisellä sivulla oli kirjan nimi Siuntio Silosäkeen tarinat. Kyllä, tuon kirjan tunnistin varsin hyvin, minunkin isäni oli lukenut sitä minulle ja veljelleni. ”Tietenkin minä luen. Tule vain tänne.”
Ina pujahti kainalooni ja laski päänsä rinnalleni. Kiedoin vapaan käteni hänen ympärilleen ja kurotin sen sormia voidakseni selata kirjan sivuja.
”Minkä sinä tahdot kuulla?” kysyin.
”Valitse sinä”, Ina mutisi.
Päädyin satuun, joka oli minulla siinä avoinna ja pian luin Inalle tarinaa tietäjän karvaisesta sydämestä. Tarinaa, joka yhdisti meidät, jota meidän molempien isät olivat lukeneet meille. Annoin toisen käteni vaeltaa Inan hiuksissa.
Kun pääsin loppuun saakka, huomasin Inan nukahtaneen. Nostin hänet käsivarsilleni ja kannoin yläkertaan suoraan sänkyyn. Peittelin vaimoni ja suukotin häntä otsalle. Silitin vaaleita suortuvia, enkä pitkään aikaan osannut riistää katsettani irti nukkuvasta naisesta.
-
A/N: Tämä luku tuli valmiiksi noin varttitunti sitten, mutta tulipa kuitenkin. Jääkukat on ollut melkoinen projekti, eikä tämän koskaan pitänyt paisua näin suureksi kuin tämä on. Kiitokset kommentoijille (eli teille, Lumille ja Natte ♥) sekä mahdollisille muille lukijoille, jos teitä siellä on ollut. Ja nyt - taianomaista joulua kaikille ♥
Joulukuun kahdeskymmenesviides 1974
On jouluyö, sen hiljaisuutta yksin kuuntelen
ja sanaton on sydämeni kieli.
Vain tähdet öistä avaruutta pukee loistaen
ja ikuisuutta kaipaa avoin mieli.
~ Sydämeeni joulun teen (https://www.youtube.com/watch?v=5FzsAxQ5SHc)
Jouluaamu koitti rauhallisissa merkeissä. Heräsin Rabastanin kainalosta, eikä minulla ollut käsitystäkään siitä, kuinka oikein olin siihen päätynyt. Viimeiset muistikuvani olivat oleskeluhuoneesta, kun mieheni oli lukenut minulle tarinaa tietäjän karvaisesta sydämestä. En ollut varma, olinko kuullut sitä loppuun asti.
Raotin silmiäni ja näin Rabastanin hymyn, enkä osannut muuta tehdä kuin painautua entistä tiukemmin häneen kiinni.
”Huomenta”, Rabastan hymähti.
”Huomenta”, mutisin. ”Paljonko kello on?”
”Kohta kymmenen.”
Rabastanin sanat saivat minut kavahtamaan istualleni ja silmäni rävähtämään täysin auki. Katsoin häntä pitkän aikaa sanomatta sanaakaan ennen kuin vilkaisin seinällä roikkuvaa kelloa. Rabastan oli oikeassa, kello kävi jo kymmentä.
”Hitto”, manasin. ”Bella ja Rodolphus tulevat jo kahden tunnin kuluttua ja täällä on kaikki ihan kesken.”
”Ina, rauhoitu nyt. Kotitontut hoitavat kyllä kaiken, sinun ei tarvitse panikoida. Kaikki tulee ajallaan valmiiksi, lupaan sen. Sinä rauhoitut nyt ja keskityt vain rentoutumaan ja nauttimaan olostasi. Käykö?”
”Hyvä on.”
Söimme aamiaisen kaikessa rauhassa sängyssä, jonka jälkeen ryhdyimme valmistautumaan päivään. Kun istuin aamutakkiin kietoutuneena peilin edessä ehostamassa itseäni, Rabastan avasi suunsa ja kysyi kysymyksen, joka oli poltellut hänen kielenkärjellään jo jonkin aikaa.
”Eroaako joulun vietto täällä millä tavoin siitä, miten vietitte sitä kotonasi?”
Hymähdin hieman hämmentyneenä.
”Aika paljon. Oikeastaan minulla on aina ollut vähän ongelmia sen suhteen, milloin joulua pitäisi viettää”, kerroin. ”Minun kotimaassani joulua juhlitaan aattona, isän kotimaassa joulupäivänä ja äidin kotimaassa vasta seitsemäs päivä tammikuuta. Tai siis heidän kalenterinsa mukaan päivä on 25. joulukuuta, mutta ei meidän kalenterimme.”
”Eli te juhlitte monta viikkoa?”
”Käytännössä katsoen kyllä. Mutta sitten kun menin kouluun, minä jäin paitsi viimeisistä juhlista, sillä meidän kevätlukukautemme alkoi aina vuoden ensimmäisenä päivänä.”
Saatuani itseni valmiiksi ja pukeuduttuani viininpunaiseen mekkoon säntäsin Rabastanin kielloista huolimatta alakertaan varmistamaan, että kaikki oli kunnossa. Ja olihan siellä. Ruokasali oli valaistu leijuvin kynttilöin, pöydässä oli valkoinen liina ja kattaus oli valmiina odottamassa ruokailijoita. Keittiöstä leijaili herkullinen ruuan tuoksu. Oleskeluhuoneessa kuusen alla oli muutama lahjapaketti.
Olin niin tottunut siihen, että Bellatrix oli aina myöhässä sovituista tapaamisista, että miltei järkytyin heidän saapuessaan ajoissa. Tosin en vieläkään ymmärtänyt, miksi he saapuivat myös tällä kertaa kävellen, eivätkä käyttäneet hormiverkostoa. Bellatrix oli kyllä edelliskerralla selittänyt Rodolphuksen saaneen päähänsä aivan älyttömiä kohteliaisuussääntöjä.
”Mitä te täällä teette?” Rabastan ihmetteli avatessaan oven veljelleen ja tämän vaimolle laskien nämä sisään.
”Itse kutsuit meidät tänne jouluksi, pöljä”, Rodolphus vastasi.
”Kyllä minä sen tiedän. Tarkoitin nyt ehkä lähinnä sitä, ettei kello ole vielä edes kahtatoista. Te olette ajoissa.”
”Emme olisi, jos minä saisin päättää”, Bellatrix sanoi hieman myrtyneenä. ”Mutta armas mieheni ilmoitti myöhästymisen olevan epäkohteliasta ja raahasi minut mukaansa.”
”En raahannut, kannoin olkapäälläni”, Rodolphus oikaisi.
”Aivan sama.”
”Oikeasti?” kysyin.
”Ihan oikeasti”, Rodolphus vakuutti.
”Olisinpa ollut näkemässä.”
Bellatrix tuhahti. Heidän riisuttuaan viittansa siirryimme kaikki ruokasaliin, jonne lounas oli katettu. Tunnelma oli kerta kaikkiaan hyvä, vapautunut. Meistä kenenkään ei tarvinnut perheen kesken esittää mitään vaan saimme näyttää todellisen luonteemme. Minun oli todella hyvä olla ja näin saman toisistakin. Kaikkialla vallitsi rikkumaton rauhan ilmapiiri.
Oleskeluhuoneen kuusen alle oli mystisesti ilmestynyt muutama lahjapaketti lisää. Ne huomatessani pieni hymynkare nousi kasvoilleni, mutten sanonut mitään. Vielä ei ollut lahjojen aika, vasta illemmalla sitten. Nyt me vain nautimme toistemme seurasta vailla minkäänlaisia huolia, jotka odottivat meitä ulkopuolella ja takuulla hyökkäisivät kimppuumme heti joulun jälkeen. Sitä en nyt kuitenkaan tahtonut ajatella, minulla oli mielessäni niin paljon muuta, niin paljon kaikkea hyvää.
Illan alkaessa hämärtää alkoi Bellatrix pälyillä minua kuin olisi tahtonut sanoa jotakin, mutta ei vain saanut asiaansa sanotuksi. Ja minäkin pälyilin häntä. Toivoin, että voisin edes hetkeksi varastaa Bellatrixin itselleni olematta epäkohtelias.
Ja sitten, pari tuntia myöhemmin, aivan kuin olisi lukenut ajatukseni, hän pyysi minua kanssaan pienelle kävelylle puutarhaan. Minä menin, tietenkin minä menin. Seurasin Bellatrixia eteiseen ja vedettyäni viitan harteilleni myös ulos. Lyhdyt valaisivat muutoin jo hämärtynyttä pihamaata. Me kiertelimme hetken ympäriinsä puhuen joulusta, kunnes Bellatrix pysäytti minut puutarhan laidalla. Minä käännyin hänen puoleensa odottaen jotakin tapahtuvaksi.
Lumihiutaleita leijui yllämme. Katsoin Bellatrixia silmiin ja hän katsoi takaisin. Koko hetkessä oli jotakin todella taianomaista. Bellatrix tarttui minua käsistä kiinni. Hän hymyili, enkä voinut itsekään estää vienoa hymyä kohoamasta huulilleni. Hetken aikaa tuntui kuin olisin palannut ajassa taaksepäin jouluun 1969 ja sen unenomaiseen todellisuuteen.
”Hyvää joulua, Bella”, kuiskasin.
”Hyvää joulua, Ina.”
Tismalleen yhtä aikaa vilkaisimme mistelipuun oksaa yläpuolellamme. Meidän molempien huulilta karkasi helisevä naurunpurskahdus ennen kuin liikahdimme likemmäs toisiamme ja painauduimme hiljaiseen suudelmaan.
”Tämä oli paras joululahjani tänä vuonna”, Bellatrix sanoi vetäytyessään taaemmas. Hänen silmänsä suorastaan säkenöivät minua kohtaan ja sen nähdessäni minusta tuntui kuin jokin olisi tahtonut suorastaan räjähtää sisälläni. ”Kiitos siitä.”
”Me emme kai koskaan osaa lopettaa”, sanoin. ”Me emme vain pääse eroon toisistamme tai tunteistamme.”
”Tuskinpa vain. Luulen, että sellainen on täysi mahdottomuus. Rod kerran sanoi, ettei meitä ole ilman toisiamme.”
”Se taitaa olla totta. Pitäisiköhän meidän mennä takaisin sisälle? Pian taitaa olla illallisaika.”
”Mennään vain. Vaikka kaikkein mieluiten viettäisin loppuillan kahdestaan sinun kanssasi.”
”Et uskokaan, kuinka mieluusti minä suostuisin, mutta... tiedäthän... Rabastan ja Rodolphus...”
”Tiedän kyllä. Saanko minä pitää sinua kädestä kiinni?”
”Sinähän pidät jo.”
”Mutta kun menemme sisälle?”
”Tietenkin.”
Toisen käden ote irtosi, kun lähdimme hiljalleen astelemaan kohden kartanoa. Sanaakaan sanomatta hakeuduin lähemmäs Bellatrixia ja pian hän mieluummin kietoi kätensä hartioilleni kuin piteli minua kädestä. Askeleemme painautuivat puuterilumeen ja hetkeksi minut valtasi suunnaton koti-ikävä. Onneksi se kesti vain hetken, sillä Bellatrixin läsnäolo rauhoitti minua sillä hetkellä suunnattomasti ja ajoi minut täyden tyyneyden valtaan. Myös kirpeä pakkanen ja hohtava hanki tekivät tehtävänsä. Vaikkeivät nietokset olleet mitään verrattuna siihen mitä Lapissa, oli kuitenkin lunta ja se lievitti ikävääni.
Kun olimme syöneet perinteisen englantilaisen jouluillallisen, päätimme yksissätuumin, että nyt voisi viimein olla aika avata lahjat. Loppujen lopuksi yksikään lahja ei ollut minulle arvokkaampi kuin se, mikä oli lähetetty kotoa. Ei valkokultainen smaragdein koristeltu kaulakoru, jonka sain Rabastanilta ja joka takuulla oli ollut kallis. Eikä Bellatrixilta ja Rodolphukselta saatu nahkakantinen muistikirja, johon oli kudottu kuvioita hopealangalla. Kun avasin käärepaperia, käsiini putosi kahdet neulotut sukat.
”Katso, Rabastan”, naurahdin ja heitin vihreät sukat Rabastanille. ”Äiti ja Dania ovat muistaneet palelevia jalkojamme.”
”Tässä on kortti, jossa lukee Rabastanille Danialta”, Rabastan sanoi.
”Dania on aina ollut niin paljon enemmän äidin kaltainen. Minä en ole ikinä osannut neuloa yhtään. Hyvä että on sitten äiti ja Dania, jotka ovat aina pitäneet minun jalkani lämpiminä.”
Jatkoin käärepaperin avaamista varoen, sillä paketin tuntumasta päätellen sen sisällä todennäköisesti oli jotakin särkyvää. Kun hopeainen paperi putosi lattialle, en voinut olla henkäisemättä ihastuksesta.
”He lähettivät meille revontulia!” kuiskasin. ”Rabastan, me saimme revontulia!”
Nostin näkyville lasisen taioin lukitun purkin, jonka sisällä pyörteili mitä ihmeellisin läikkyvien valojen sekamelska. Jo pelkästään tulten näkeminen purkissa aiheutti minussa valtavan tunneryöpyn. Se sai kyyneleet kihoamaan silmiini ja pian jo nyyhkytin kasvot Rabastanin jalkaa vasten painettuna. Tunsin Rabastanin silittelevän rauhoitellen hiuksiani. Kuinka perheeni olikaan saattanut keksiä näin täydellisen joululahjan? Revontulet olivat ehkä viimeinen asia, mitä olin odottanut saavani.
”Meidän täytyy vapauttaa nämä taivaalle”, sopersin. ”Sitten te näette ne kaikessa kauneudessaan. Sitten te ymmärrätte, miksi kaipaan niin kovasti Lappia.”
”Ina”, Bellatrix sanoi. ”Täällä olisi vielä yksi lahja.”
Hän ojensi käsiini paketin. Vilkaisin nimikorttia hieman kummastuneena.
”Se on kummitytöllemme”, Rodolphus sanoi.
”Mille ihmeen kummitytölle?” minä kysyin. ”Ette te voi tietää, onko se tyttö vai poika.”
”Bella on kuulemma aika varma tytöstä.”
”Tiedättekö”, Rabastan pisti väliin, ”minäkin sanoin Inalle yksi päivä olevani aivan varma, että se on tyttö. Jotenkin en edes osaisi kuvitella muuta. Mutta eihän hän usko minua, väittää vain kivenkovaan, etten voi etukäteen tietää.”
”Mutta kun et sinä voi”, totesin. ”Se voi olla kumpi tahansa.”
”Ina, älä jaksa väitellä tästä asiasta”, Bellatrix pyysi. ”Avaa nyt vain se paketti.”
”Mutta entä jos se ei ole tyttö? Ja tässä lukee kummitytölle. Jos se on poika, eikö hän saa sitä?”
”Tietenkin saa. Tuli sieltä kumpi tahansa, hän saa sen. Avaa nyt vain.”
Noiden sanojen jälkeen myönnyin tekemään työtä käskettyä ja pian käsissäni oli smaragdinvihreä peitto hopeakirjailuin. Kohotin katseeni Bellatrixiin, joka virnisti minulle kuin anteeksi pyytäen.
”Ai että aivopesu luihuiseksi aloitetaan heti syntymän jälkeen?” kysyin.
”Totta kai”, Bellatrix vastasi. ”Mitä oikeasti kuvittelet? Teidän lapsenne tulee olemaan Lestrangien ja Greengrassien jälkeläinen, joten hänen on melkeinpä pakko olla luihuinen. Eihän siinä edes ole muita vaihtoehtoja.”
”Lapsemme on myös Lovett ja isäni ja hänen isänsä olivat korpinkynsiä.”
”No... Ei sekään ole kovin paha vaihtoehto.”
”Me keskustelemme tästä aiheesta vielä pitkään ja hartaasti, Bella.”
”Äh, älä viitsi ottaa kaikkea aina noin vakavasti, Ina rakas. En minä mitään pahaa tarkoita ja sinä tiedät sen kyllä.”
”Niinhän minä tiedän. Mennään ulos vapauttamaan revontulet.”
Me pakenimme oleskeluhuoneen suloista lämpöä jouluillan pimeyteen. Laskin saamani lasipurkin puutarhaan ja siirryin itse muutaman metrin päähän toisten luokse. Kohotin sauvani ja osoitin sillä purkkia.
”Rahpos.”
Kansi lennähti pois paikoiltaan ja väriloisto sinkoutui ylöspäin ilotulitusten lailla. Ihastuksesta mykistyneinä katsoimme, kuinka pohjan loimut valtasivat koko taivaankannen. Painauduin vasten Rabastania. Kyllä tästä oli tullut ihan mukava joulu, olinhan saanut nähdä jopa revontulet. Mielessäni lähetin kiitokset kotiin.
-
Hyvää joulua vähän myöhässä!
Niin ja heti alkuun pahoittelut etten ole kommentoinut näin mahtavaa joulukalenteria vaikka koko ajan olen sitä seurannut.
Olin niin innoissani kun luin että teet näistä hahmosista kalenterin. Rakastuin heihin jo aiemmassa jatkiksessa ja varsinkin Rabastan nousi suosikikseni. Inan sukujuuret oli kiinnostavaa luettavaa ja tämän kertomukset taikakoulustaan ja kodistaan ihania. Hahmot ja juoni toimivat hyvin yhteen ja luvut olivat juuri sopivan pituisia. Oli ihanaa seurata näiden jouluvalmisteluja pienine lisämausteineen ja laulunsanat lukujen alussa olivat mahtava idea!
Haluan toivottaa sinulle sennamiila ihanaa joulunaikaa ja taianomaista uutta vuotta 2017!
Kiitän tästä kalenterista ja pahoittelen todellakin etten tätä aiemmin kommentoinut.
- Puoliverinen prinsessa
-
Mä löysin tämän pariin itse asiassa vasta tänään, kun etsin jotain luettavaa itselleni. Mutta hyvä, että löysin, tykkäsin tästä kyllä. Ina ei ollut mulle entuudestaan tuttu hahmo (tai olisinkohan joskus jotain lukenut muutaman luvun verran, en ole varma, voisin kyllä lukea, koska tykkäsin tästäkin), mutta se ei haitannut. Muutenkin nämä hahmot oli aika erilaisia kuin mitä itse olen ajatellut. Toisaalta oli kiva lukea Bellatrixista välillä jotain tällaista, yleensä hänet kun löytää varmimmin teksteistä, joissa murhataan tai kidutetaan.
Eipä mulla oikeastaan ollut muuta sanottavaa, kuin että luin ja tykkäsin. Harmi, että en tajunnut seurailla tätä joulukalenterina.
-
Apua, täällähän oli enemmän kommentteja kuin odotin! Piti vastata jo eilen, mutta kirjoitan mieluummin koneella kuin puhelimella niin jäi tähän päivään.
Suuret kiitokset kommentistasi, Puoliverinen prinsessa. Ihana kuulla, että olet löytänyt Inan ystävineen, itselläni on jonkin sortin pakkomielle näihin hahmoihin. Hyvä, että hahmot ja juoni ovat toimineet, vaikkei tässä juonta taida olla oikein nimeksikään, kun tarina pyörii vain joulun ja sen valmistelujen ympärillä, mutta kuitenkin. Ihanaa (myöhäistä) joulunaikaa sinullekin ja menestystä tulevaan vuoteen!
Ja suuret kiitokset myös sinulle, Illa. Bella tosiaan on vielä aika pehmo tässä (ehkä se joulun aikakin vaikuttaa, kuin myös Inan seura), sitä hullua puolta tulee näkyviin enemmän MTK:n ensimmäisessä ja toisessa osassa, joista tämä on spinoff. Itse ole sitä mieltä, että Bellan hulluus nousi täyteen kukoistukseensa vasta Azkabanissa ja kun tämä sijoittuu aikaan sitä ennen niin sitä ei kauheasti ole näkyvissä. Sama pätee myös Rodolphukseen ja Rabastaniin. Kiva, että olet tykännyt ja onnea sinulle tulevaan vuoteen!
Ja vielä kerran mitä nöyrimmät kiitokseni molemmille kommentoijille, arvostan todella, että olette uhranneet aikaanne lukemiseen sekä kommentointiin ♥
~ senna
-
Pahoittelut etten päässyt aiemmim lukemaan tätä loppuun, mutta nyt liikeni aikaa. Tämä oli kyllä aivan ihana joulukalenteri ♡ vähän harmi, että se loppui, eikä pääse enää päivittäin lukemaan Inasta ja Bellasta. Kaikin puolin paras joulukalenteri mitä oon lukenut ja lopetuskin oli aivan ihana. Kiitoksia sulle tästä ihanuus ♡♡
-
Kiitos, Lumille, että olet jaksanut seurata Inan ja Bellan jouluvalmisteluja aina alusta alkaen ♥ On kyllä kieltämättä outoa, kun ei enää tarvitsekaan joka päivä olla laittamassa tänne uutta osaa.
Kiitos paljon ja onnea tulevaan vuoteen!
~ senna
-
Plop.
Pahoittelen, että pääsin vasta nyt paikalle. Oli joulun aikaan niin paljon hässäkkää, että sain nyt vasta luettua aatto- ja joulupäiväluukut..
Tämä oli kaikinpuolin oikein ihana joulukalenteri. Tykkään Ina+Bella kombosta ja Lestrangen veljekset vaan tuovat lisää kiinnostusta tähän.
Oli hienoa seurata heidän joulun viettoaan ja joulujärjestelyitä. Hahmot olivat kaikinpuolin kivoja, vaikka omista headcanoneista jonkun verran eroavat. Mutta vaihtelu virkistää, eiks jeah? Ja tykkään muutenkin sinun näkemyksestäsi näihin hahmoihin. Inasta pidän yhä ja edelleen, hän on aika täydellinen juuri tuollaisenaan.
Valitettavasti kaikki hyvä loppuu aikanaan ja tämäkin myös. Nyt vain sitten odottelen ja toivon jatkoa MTK:hon *vinkvink* ;)
Ja pahoittelen vielä sitä, kuinka harvoin kommentoin. Valitettavasti minulla ei edelleenkään ole tietokonetta käytössäni, joten joudun lukemaan että kommentoimaan puhelimella (vihaan puhelimella kommenttien kirjoittamista, koska a) aivan liian hidasta ja b) ajatus kerkeää katkeamaan noin tuhat ja satayksi kertaa typoja korjaillessa).
Ja koska ajatus katkesi, niin sanon vain: tämä oli aivan ihana, pidin ja rakastin. Osaat tämän ;)
Kiitos :-* *tähän hieno sydän*
Ja (vähän myöhässä) menestyksellistä ja onnellista tätä vuotta sinne :-* *tähänkin hieno sydän, en osaa puhelimella tehdä*
Kiittäen ja kumartaen,
Alienisi
-
Heeei, Natte, ja kiitos kaunis kommentistasi (ja niistä muistakin, joita olet kirjoittanut). Ymmärrän varsin hyvin puhelimella kommentoinnin vaikeuden. Sen takia minullakin kesti vastaamisessa - vaikka kommenttisi jo monta päivää sitten luinkin, vastaan vasta nyt, koska en mieluusti puhelimella vastaile.
Kiva, että olet tykännyt. Kyllähän nuo hahmot osittain omistakin headcanoneista eroavat (vaikka on niissä samaakin), mutta eikös joulun aikaan kaikilla ole vähän lupa pehmoilla, myös vaarallisilla kuolonsyöjillä? Säästetään ne vakavammat hetken sitten MTK:hon. Johon btw kyllä tulee sitä jatkoa. Ihan oikeasti tulee, seuraava luku on jo suunnilleen puoleenväliin kirjoitettu.
Oikein onnekasta tätä vuotta ja kiitos vielä kerran ♥
~ senna
-
Joulukuun yhdestoista 1974
Niityillä lunta, hiljaiset kadut,
taakse jo jäänyt on syksyn lohduttomuus.
Muistojen virtaa, lapsuuden sadut,
sanoma joulun on uusi mahdollisuus.
~ Tulkoon joulu (https://www.youtube.com/watch?v=uk5E6Vz0mp0)
Ehdotin Inalle, että kävisimme sinä iltana ulkona syömässä. Tiesin Viistokujalla erään hyvän ravintolan, johon tahdoin vaimoni viedä, ihan vaikka vain lähestyvän joulun kunniaksi. Ina suostui ehdotukseeni mielihyvin ja kipusi välittömästi yläkertaan laittautumaan, vaikka !sanoinkin, ettei hänen tarvinnut pukeutua mitenkään tavallisesta poikkeavasti. Mutta kyseessä oli Ina. Jos hän sai syyn laittautua, hän myös laittautui.
Palatessaan alakertaan puolta tuntia myöhemmin Ina oli pukeutuneena tummanviolettiin pohjepituiseen mekkoon, jonka olin hänelle edelliskesänä syntymäpäivälahjaksi ostanut, sekä mustiin korkokenkiin. Kaulassaan hän kantoi, kuten aina, Bellatrixilta saatua kotkanpääriipusta. Inan vaaleat hiukset valuivat vapaina suortuvina pitkälle alaselkään saakka ja tumma silmämeikki sai silmät näyttämään lähes jäänsinisiltä. Ina oli kaunis, todella kaunis, kun hän hermostuneena hymyillen lähestyi minua.
”Miltä minä näytän?” hän kysyi ja pyörähti ympäri päästessään luokseni.
”Upealta”, vastasin ja autoin hopeisen talviviitan Inan harteille. Tarjosin kättäni vaimolleni. Hän tarttui siihen ja kaikkoonnuimme kotimme eteisestä Charing Cross Roadille. Ina käsipuolessani astuimme sisään Vuotavaan noidankattilaan ja kävelimme suoraan sen läpi Viistokujalle. Johdatin vaimoni paikkaan, jossa Viistokuja haarautui Iskunkiertokujaksi ja vedin hänet mukanani sinne. Ina katsoi minua ihmeissään.
”Minä luulin, että meidän piti mennä syömään”, hän sanoi.
”Me menemmekin”, vastasin. ”Ravintola on aivan tässä kulman takana.”
”Minä en tiennyt, että Iskunkiertokujallakin on ravintoloita.”
”On siellä tämä yksi ja sieltä saa laittoman hyvää ruokaa. Siksi se on Iskunkiertokujalla.”
Ina hymähti itsekseen. Kun käännyimme kulman taakse, avasin ensimmäisen vastaan tulevan oven ja laskin Inan edelläni sisään. Kello kilahti muutoin tyhjässä ravintolassa. Se ei ollut kovin tunnettu, eikä moni tiennyt edes sen olemassaolosta, sillä mikään ei antanut olettaa, että oven takana olisi ollut mitään näkemisen arvoista. Isä oli tuonut minut ja Rodolphuksen tähän paikkaan syömään muutamaan kertaan.
”Iltaa, herra Lestrange”, toivotti tiskin taakse astellut mies. ”Se tavallinenko?”
”Ei tällä kertaa, Carrow”, kieltäydyin. ”Tulin tänne syömään vaimoni kanssa.”
”Ah. Mutta hyvää iltaa, madame Lestrange. Kuinka mukavaa onkaan nähdä teidät pienessä kuppilassani. Käykää peremmälle, käykää peremmälle. Sallikaa minun ottaa viittanne.”
Annoimme viittamme Carrow'lle, joka otti ne vastaan ja ripusti naulaan seinustalla. Hän ohjasi meidät looshiin, auttoi Inan omalle puolelleen istumaan ja ojensi ruokalistat. Vilkaisin ulos, mutta kujalla ei näkynyt liikettä. Huurretähdet vain loistivat ikkunoissa pimenevää iltaa vasten.
”Katsokaa vain rauhassa, mitä tahdotte syödä. Minä tuon teille alkupaloja ja juotavaa.”
Carrow oli minun makuuni ehkä hieman liiankin miellyttämishaluinen, suorastaan ällöttävän mairitteleva. Enkä minä pitänyt lainkaan tavasta, jolla hän oli koskettanut minun vaimoni kättä auttaessaan tämän istumaan. Mutta minä yritin olla välittämättä. Olin tuonut Inan tänne syömään ja ainakin täällä oli hyvää ruokaa. Se oli pääasia.
”Olet ilmeisesti käynyt täällä ennenkin?” Ina kysyi.
”Aina lapsesta asti. Isä toi minut ja Rodin välillä tänne syömään.”
”Mitä sinä suosittelisit?”
”Hmm... Varmaankin lammaspaistia minttuhyytelöllä.”
”Sitten minä voisin ottaa sitä.”
Carrow kiikutti meille pöytään alkupalat sekä vesikarahvin. Hän otti tilauksemme vastaan, mutta sen saatuaan jäi vielä seisomaan paikoilleen. Vilkaisin häntä hieman ärtyneenä, en kaivannut häntä pilaamaan iltaani, jonka tahdoin viettää vaimoni kanssa ja toivoin syvästi, että ravintolaan tulisi pian muitakin asiakkaita.
”Saisiko herrasväelle olla mitä juotavaa?” Carrow kysyi.
”Minä voisin ottaa oluen”, sanoin.
”Entä nuorelle rouvalle?”
”Kurpitsamehua, kiitos”, Ina vastasi sallien miehelle pienen hymyn.
”Vain kurpitsamehua? Tahdotteko siihen sekaan jotakin?”
”Ei kiitos. En voi juoda alkoholia.”
”Ah, mutta suokaa anteeksi huonomuistisuuteni. Kyllähän minä olen kuullut, että nuori rouva Lestrange on pieniin päin. Tietenkin, tietenkin. Minulla on itsellänikin kotona kaksi pientä, Amikus ja Alekto. Minä tuon teille kurpitsamehua aivan niin kuin pyysitte.”
Carrow kumarsi ja pyyhälsi tiehensä. Siinä samassa oven kello kilisi ja helpotuksekseni paikalle tuli muitakin asiakkaita. Eipä Carrow ainakaan roikkuisi koko iltaa meitä häiriköimässä vaan voisimme rauhassa keskittyä olemaan kahden.
Ja me todella saimme syödä kaikessa rauhassa, Carrow kävi vain kerran varmistamassa, että meillä oli kaikki hyvin. Muutoin hän vietti aikansa tiskillä norkoilevien asiakkaiden, en ollut vaivautunut katsomaan keitä he olivat, kanssa jutellen. Ina vaikutti voivan paremmin kuin viikkoihin ja ruokakin tuntui hänelle maistuvan. Se oli hyvä. Se oli parempi kuin vain hyvä, sillä pahoinvoinneista johtunut ruokahaluttomuus oli saanut hänen painonsa laskemaan melko rajulla tavalla. Jälkiruuaksi söimme siirappikakkua sekä minä soin itselleni yhden mustaherukkarommin.
Kun viimein lopettelimme illallistamme, Carrow kiiruhti auttamaan Inaa pois pöydästä. Minä maksoin hänelle ruuasta, annoin myös hieman ylimääräistä, ja asetin itse viitan vaimoni harteille. Nyökkäsin kiitokset ja johdatin Inan ulos. Tähdet tuikkivat taivaankannella, kun astelimme Vuotavan noidankattilan läpi Charing Cross Roadille, josta pääsimme kaikkoontumaan.
Ina lupasi liittyä seuraani oleskeluhuoneeseen, kunhan olisi käynyt ensin vaihtamassa vaatteet. Sellainen hän oli, hetkessä yhtä ja sekuntia myöhemmin toista. Kotona ollessaan Ina ei tahtonut laittautua, ellei vieraita ollut tulossa. Ja kun vieraat olivat lähteneet tai olimme palanneet kotiin oltuamme jossakin, hän tahtoi mahdollisimman nopeasti vaihtaa arkisempiin, mukavampiin vaatteisiin.
Eikä minua yllättänyt lainkaan, kun Ina ilmestyi sohvalle viereeni yömekossa ja aamutakissa, paljasjalkaisena. Hän nappasi pöydälle tuodulta tarjottimelta teekupin ja joi sen kerralla tyhjäksi.
”Kiitos tästä illasta”, Ina sitten kuiskasi suukottaessaan minua poskelle.
”Eipä mitään”, hymähdin. ”Täytyyhän minun nyt sentään pitää tytöistäni huolta.”
”Tytöistä? Luuletko, että lapsemme on tyttö?”
”Etkö sinä sitten luule?”
”Minä en ole varma. Ei minulla oikein ole tunnetta kumpaankaan suuntaan. Eikä oikeastaan niin väliäkään, kumpi sieltä on tulossa.”
”Ei sillä väliä ole minullekaan, mutta minusta tuntuu, että se on tyttö. Kaunis, pieni tyttö, kuin nukke, ihan sinun näköisesi. Voin jo sieluni silmin nähdä hänet. Hänellä on sinun vaalea tukkasi ja sinun siniset silmäsi.”
”Kai hän jotain sinunkin ulkonäöstäsi perii?”
”Toivottavasti ei.”
”Olet ihan hassu.”
Vedin Inan kainalooni. Vain hetkeä myöhemmin Trixie hyppäsi hänen syliinsä. Ina antoi sormiensa hajamielisesti silitellä kehräävän kissan turkkia. Hänen uneksiva katseensa oli suuntautunut kohden takassa tanssivia liekkejä.
Olin kuullut joskus sanonnan, että tulta ja nukkuvaa lasta voisi katsoa vaikka kuinka pitkään. Ensimmäisen kohdalla väite eittämättä piti paikkansa. Tulessa oli jotakin lumoavaa, kiehtovaa, joka lähes ketä tahansa veti puoleensa. Se lämmitti, mutta poltti, jos meni liian lähelle. Tulen valo oli häilyvää, pehmeää, lämmintä. Tuli loi huoneeseen hämyisen, kodikkaan tunnelman.
Jälkimmäisestä en voinut sanoa mitään, enhän ollut koskaan katsellut nukkuvia lapsia. Mutta ehkä sekin minulle selviäisi puolen vuoden sisällä, kunhan oma lapseni syntyisi.
Mä en osaa kuvitella Carrowei pieninä...awws...