Finfanfun.fi

Harry Potter -ficit => Hunajaherttua => Aiheen aloitti: lurikko - 12.04.2008 23:04:51

Otsikko: Yksinäiset sateessa VALMIS [K-11, kelmit, het, romance, drama]
Kirjoitti: lurikko - 12.04.2008 23:04:51

nimi: Yksinäiset sateessa
paritus: Sirius/Lily, James/Lily, Remus/OC, Peter/OC
ikäraja: K-11
genre: romance, drama, general
disclaimer: suurimman osan tämän kertomuksen hahmoista ja maailman omistaa J.K. Rowling, minä en hae tällä minkäänlaista taloudellista hyötyä
summary: Kelmien kuudes vuosi Tylypahkassa käynnistyy. Sirius yrittää auttaa Jamesia Lilyn suhteen, mutta onnistuukin sotkemaan asiat melkoisen pahasti. Remus tajuaa, ettei onnellisuus ole vaikeaa, mutta että tyttöystävällekään ei aina uskalla kertoa kaikkea, ja että Siriusta ei kannata päästää masentuneena juomaan. Peter lennättää kauniin korpinkynsitytön katolle ja raivoaa myöhemmin kapakassa.

A/N: Kirjoitin tämän ficin syksyn 2006 ja kevään 2007 välisenä aikana. Uudessa Finissä tätä ei tietääkseni pitäisi olla, ja koska olen viime aikoina hieman puuhaillut lähes vuoden tauon jälkeen ficcien parissa, ajattelin lämmitellä katsomalla, löytäisikö tämä täältä lukijoita. Kysehän on siis ficistä, jonka piti alunperin olla ehkä viisi lukua pitkä, mutta josta tuli noin 40 lukua pitkä, ja jonka ei pitänyt sisältää muuta kuin yleistä inhoa herättänyttä Sirius/Lily -paritusta, mutta joka päätyi sisältämään vaikka mitä muuta. Kommentoidakin saa, mutta vaikka rakentavaa palautetta rakastetaan kovasti, myös "hei olen täällä ja luen tätä ficciä" -ilmoitukset ovat piristäviä. Myös yksityisviestillä saa lähestyä, en pure.


~**~

OSA 1

”Anturajalka, missä ovat minun liemien muistiinpanoni?” Remuksen hivenen tuskastunut ääni huudahti.
”Ei mitään tietoa!” Siriuksen ääni vakuutti jostain yksinäisen, kaatuneen sohvan takaa. ”Miksi sinä kuvittelet minun vieneen ne, ystävä hyvä?”
”Koska ne ovat kadonneet sitten koulujen alun jo kolme kertaa ja tähän mennessä sinä olet aina löytänyt ne salaperäisesti sänkysi alta”, Remus sanoi ja huokaisi. ”Mitä sinä ylipäätään teet? Ja mikä sohvaa vaivaa?”
Kaikkein yksinkertaisinta olisi tietysti ollut kävellä sohvan luo ja kurkistaa sen yli, mutta joko mukavuudenhalu tai terve itsesuojeluvaisto pidätteli Remusta paikallaan pöydän ääressä. Mutta muistiinpanojaan hän kaipasi joka tapauksessa, ilman niitä hänen olisi mahdotonta kuvitella saavansa aine Hämykivien käytöstä liemissä seuraavaan aamuun mennessä valmiiksi.
”Kysy sohvalta”, Sirius kehotti vastaten Remuksen esittämään kysymykseen.
Poika huokaisi, haroi hieman pörröisiä hiuksiaan hivenen epätoivoisesti ja päätti sitten uhmata kohtaloa kurkistamalla sohvan taakse. Se ei välttämättä ollut paras mahdollisin päätös, ja sen hän tiesi viimeistään siinä vaiheessa, kun oli tallustellut toiselle puolelle oleskeluhuonetta ja huomannut vaaleatukkaisen tytön, joka istui risti-istunnassa Siriuksen edessä ja tutki lattialla olevaa paperikasaa.
”Hei, Michelle”, Remus hymyili kohteliaasti ja kääntyi katsomaan Siriusta hieman erilainen ilme naamallani. ”Ehkä minä en enää haluakaan tietää, mikä sohvan on kaatanut. Sen sijaan minusta olisi varsin mukavaa tietää, mitä muistiinpanoni tekevät seurassasi kaikista vakuutteluistasi huolimatta.”
”Voi Remus”, sanoi Sirius ottaen kaikkein viattomimman ilmeensä kasvoilleen, ”Michelle-rukka ei ollut vielä tehnyt läksyjään, ja minä tietysti herrasmiehenä ajattelin auttaa naista hädässä – ”
” – minun muistiinpanoillani”, sanoi Remus ja hymyili vinosti. ”Minä haluan ne takaisin viiden minuutin päästä.”
”Michelle osaa toimia nopeasti”, Sirius lupasi virnistäen.
”Toivottavasti tuo ei ollut sitä, miltä kuulosti”, mutisi Remus palatessaan takaisin pöydän ääreen.

Käytävällä oli oikeastaan melkein kylmä. Todennäköisesti se johtui yksinomaan siitä, että syksy oli tulossa ja se tieto ei ollut vielä ehtinyt Tylypahkan lämmitykseen saakka. Muitakin mahdollisia syitä kylmyydelle oli, mutta Sirius ei fiksuna ihmisenä edes jaksanut ajatella niitä. Sen sijaan hän käveli vauhdikkaasti Michelle Bartonin vieressä. Tyttö oli matkalla kirjastoon lopettamaan läksyjentekoaan, Remus kun oli vaatinut muistiinpanonsa takaisin. Sirius oli luonnollisesti tarjoutunut matkaseuraksi.
 No jaa. Kun hän vilkuili vieressään kulkevaa tyttöä, hän tiesi varsin hyvin, ettei ollut saattamassa tätä vain vankkumattoman herrasmiesmäisyytensä vuoksi – hän etsi sopivaa tilaisuutta kysyä Michelleä uhkaavasti lähestyviin syystanssiaisiin. Kuudesluokkalaisten oletettiin ilmestyvän sinne, ja kun Sirius kerran uskoi kuuluvansa luokkansa hyvännäköisiin ja suosittuihin, hän myös halusi hyvännäköisen ja suositun parin tanssiaisiin. Ei sillä, että hän varsinaisesti olisi kauheasti pitänyt Michellestä. Tyttö vain sattui olemaan mukava ja hänellä oli aina ollut jokin epämääräinen mieltymys vaaleisiin hiuksiin.
 Toisin sanoen hän odotti sopivaa tilaisuutta esittää pyyntönsä. Tai lähinnä armollinen ”voit-liittyä-seuraani-tanssiaisissa-jos-haluat” –huomautus. Ikävä kyllä tilaisuus oli mennyt jo kauan sitten, niin kuin kävi ilmi, kun he olivat kirjaston ovilla ja Sirius aikoi kääntyä takaisin kohti rohkelikkotornia.
”Tuota, Michelle”, hän aloitti ja pyyhkäisi mustia hiuksiaan pois silmien tieltä.
”Niin?” Michelle kysyi ja kohotti vaaleita kulmiaan.
”Minä ajattelin, että – ”
Mutta hänen lauseensa jäi kesken, sillä juuri sillä hetkellä muuan Lily Evans pyyhälsi valtava kasa kirjojaan ulos kirjastosta niin nopeasti, että riepoteltu oviparka iskeytyi päin Siriuksen nenää. Poika kohotti vaistomaisesti kätensä suunsa yläpuolelle ja huomasi nopeasti, ettei hänen nenänsä ollut selvinnyt törmäyksestä kolhuitta.
 Lily kääntyi katsomaan taakseen ja huudahdus pääsi tytön huulilta tämän nähdessä Siriuksen verta vuotavan nenän. Tyttö sipaisi punaista tukkaansa nolostuneen näköisenä eikä Sirius edes huomannut, miten Michelle Barton livahti sisälle kirjastoon ilmeisesti verenvuodon säikäyttämänä ja sulki oven perässään.
”Anteeksi”, Lily sanoi ja hänen äänensä kuulosti hämmentyneeltä. ”Minun ei pitäisi rynnätä ovista noin kovaa… Anteeksi…
”Ei se mitään”, yritti Sirius sanoa, mutta koska hän samalla piti kiinni nenästään, Lily kuuli lähinnä lohdulliset sanat: ”ei de midääd.”
”Minun oikeasti pitäisi rauhoittua”, sanoi Lily. ”Minä innostun joskus ja unohdan ajatella ovia.”
”Ed midä dähän kuole”, sanoi Sirius uskottavasti.
”Ehkä sinä tarvitsisit nenäliinaa”, Lily arveli ja kaivoi yhden taskustaan. ”Tässä. Ja anteeksi vielä kerran.”
Ennen kuin Sirius ehti väittää, että hänen nenänsä kestäisi kyllä tuontapaisen pikku iskun, Lily oli jo poiminut kirjakasansa uudelleen syliinsä ja pyyhältänyt kauas.

”Sarvihaara kuule, Evans alkaa käydä vaaralliseksi”, Sirius sanoi puolihuolimattomasti heiluttaessaan ylipitkiä koipiaan sängynlaitojen yli.
Kuten hän oli olettanutkin, Jamesin pää kääntyi salamaa nopeammin hänen puoleensa ja pojan silmät suurenivat vähintään puolella.
”Mitä tuo oli tarkoittavinaan?” James kysyi nopeasti.
”Sitä vain, että arvon neitosi löi minua kirjaston ovella nenään”, Sirius totesi ja kosketti hellästi nenänpäätään. ”Onneksi minun nenäni on tukevaa tekoa, muuten olisin saattanut syyttää sinua siitä, ettet katso tarpeeksi hyvin hänen peräänsä.”
”Hänen mitä?” Jamesin silmät laajenivat entisestään ja poika virnisti.
”Ei, James!” Sirius huokaisi. ”Sinä et kerta kaikkiaan voi ymmärtää minua noin väärin – ”
”Sirius hyvä, lopeta, ennen kuin James todella ottaa jonkun sinun väärinymmärretyistä neuvoistasi todesta”, Remus sanoi kuivasti.
”Siriusta ei voi ymmärtää oikein”, James väitti.
”Ei varmaan ainakaan sinun kaksimielisillä aivoillasi”, Peter tuhahti omalta vuoteeltaan. ”Vika on aina kuulijassa – ”
” - ja tuhat muuta hyödytöntä sanontaa”, Sirius keskeytti Peterin ja irvisti. ”Mutta ihan vakavissaan, James, minusta sinun pitäisi tehdä jotain Evansin suhteen.”
”Kuten mitä?” James kysyi kulmiaan kohottaen. ”Minä olen pyytänyt häntä ainakin viisikymmentä kertaa Tylyahoon – ”
” – kuusikymmentäkahdeksan minun laskujeni mukaan”, Peter sanoi.
” – ja viime kerralla jouduin kahdeksi päiväksi sairaalasiipeen”, James jatkoi häiriintymättä Peterin välihuomautuksesta. ”Katsotaan totuutta silmiin, Anturajalka. Se tyttö ei tajua omaa parastaan.”
”Sarvihaara, todennäköisesti paras mahdollinen tapa saada haluamansa tyttö ei ole ihmetellä, miten hän ei ”tajua omaa parastaan””, arveli Remus rauhallisesti.
”Sinun pitää yrittää jotain uutta ja erilaista”, Sirius kehotti. ”Miten olisit aamutakki ja puputohvelit?”
”Herran tähden, Sirius, lopeta, ennen kuin Sarvihaara toteuttaa tuon!” Remus huudahti. ”Lily saisi sydänkohtauksen tai vähintään heittäisi hänet ulos ikkunasta.”
”Eivät minun vatsalihakseni niin huonossa kunnossa ole”, James arveli virnistäen.
”Te teette minut sairaaksi”, Remus huokaisi.
”Okei, puputohvelit menivät ehkä hieman liian kieroksi”, Sirius myönsi hivenen vastahakoisesti. ”Miten olisi vanha kunnon ”tuletko-pelaamaan-kanssamme-pullonpyöritystä-Lily” –suunnitelma?”
”Se ei toiminut kolmannella luokallakaan, ja sen jälkeen Lilyllä on ollut aikaa keksiä monta uutta tapaa satuttaa lähenteleviä pullonpyöryttäjiä”, Remus totesi.
”Kuutamo, sinä olet ilonpilaaja”, Sirius väitti normaaliin leppoisaan sävyynsä.
”Minä luulin, että sinä puhuit jostain, jonka oli tarkoitus saada Lily päätymään Jamesin syliin, ei juoksemaan mahdollisimman kauas”, Remus hymyili takaisin.
”Mielenkiintoinen näkökanta”, Sirius sanoi. ”Kuten näet, Sarvihaara, tilanne on varsin monimutkainen, mutta toisaalta ei ole ongelmaa, jota Sirius Black ei saisi ratkaistua – ”
”Tästä ei seuraa hyvää”, huokaisi Remus.
” – joten voit olla huoleti. Nuku rauhassa, veliseni, minä keksin ratkaisun.”
”Juuri tuota minä pelkäsin”, Sirius kuuli Remuksen mutisevan, mutta ei välittänyt. Kuutamo nyt oli ollut  aina hivenen pessimisti.
James puhui vielä muutaman minuutin Lilyn iskemisen mahdottomuudesta ja siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että tyttö oli torjunut hänet vaikka kuinka monta kertaa, eikä edes aina niin hurmaava hiusten harominen tuntunut auttavan asiaa. Kaikeksi onneksi Sirius tiesi vallan mainiosti, että syvällä sisimmässään James ei todellakaan aikonut luovuttaa Lilyn suhteen eikä todennäköisesti luovuttaisikaan ennen kuin joku heittäisi hänet kuula jalassa mereen.
Pojan tavat pyydystää tyttöjä vain olivat vähän väärät, mutta sehän oli aivan ymmärrettävää, James kun ei ikinä ollut liiemmin keskittynyt kenenkään muun kuin Lilyn jahtaamiseen. Kaikeksi onneksi Siriuksella itsellään ei ollut samanlaista ongelmaa. Ehkä olisi hänen vuoronsa tehdä jotain James-rukan auttamiseksi.

Samaan aikaan Lily Evans istui sängyllään ilman minkäänlaista aavistusta Siriuksen pahaa enteilevistä ajatuksista. Tyttö yritti olla välittämättä vastapäisellä sängyllä istuvan ystävänsä yksinpuhelusta. Kaceylla oli Lilyn mielestä hieman ärsyttävä tapa puhua taukoamatta, kun tyttö oli innoissaan jostakin – ja sillä nimenomaisella hetkellä Kacey näytti olevan varsin innostunut miettimään, ketä pyytäisi parikseen muutaman viikon päässä uhkaavina häämöttäviin syystanssiaisiin.
”Luulenpa, että loppujen lopuksi päädyn johonkin korpinkynsipoikaan”, Kacey arveli parhaillaan. ”Eihän rohkelikoissakaan mitään vikaa ole, mutta seitsemäsluokkalaisilla on jo parit ja kuudesluokkalaiset pojat nyt ovat kaikki vähän omituisia… Sirius luulee itsestään liikoja, James juoksee vain sinun perässäsi ja Peter nyt on melkoisen hiljainen.
”Entä Remus?” Lily kysyi puolittain omissa mietteissään.
”No jaa”, sanoi Kacey ja kohautti olkiaan. ”Mutta minä ajattelin sitä vaaleatukkaista korpinkynttä, tiedäthän, sitä joka…”
Siinä vaiheessa Lilyn ajatukset harhailivat lopullisesti omille teilleen. Hän ei kerta kaikkiaan kestänyt poikien vertaamista ruuanlaittoon.
Ikävä kyllä hänenkin ajatuksensa näyttivät pyörivän varsin tiukasti tanssiaisten ympärillä. Se oli typerää, hän ei suinkaan ollut sitä tyyppiä, joka innostui tanssiaisista ja mietti kuukausia etukäteen, ketä pyytäisi parikseen. Mutta Kaceyn into sai hänetkin ajattelemaan, ja lähinnä hän pohti sitä, aikoiko James Potter pyytää häntä tanssiaisiin.
Todennäköisesti aikoi. Lily myös tiesi jo, mitä vastaisi pojalle, ja niin tiesi Jameskin, ainakin, jos pojan päähän oli jäänyt jotain monen vuoden sitkeästä yrityksestä. Lily huokaisi puoliääneen. Hän ei ymmärtänyt, mikä Jamesia vaivasi. Kenen tahansa täysijärkisen pojan pitäisi tajuta, ettei tyttö ole kiinnostunut, kun tämä samainen tyttö hakkaa oppikirjalla olkapäähän, mutta James ei kerta kaikkiaan tuntunut tajuavan.
Vaikka eihän se ollut hänen ongelmansa. James Potter saisi yrittää vaikka maailman tappiin, mutta Lilyä ei hurmattaisi aivan niin helpolla.
”Kenen kanssa sinä aiot mennä?” Kacey kysyi silloin.
Lily havahtui ajatuksistaan ja vilkaisi ystäväänsä. Kaceyn ruskeat silmät vilkkuivat ja tytön tummanruskea, hieman olkapäiden alle ylettyvä tukka oli pörröinen, epäilemättä liiasta ajattelusta. Oli helppo arvata, että Kacey ajatteli Jamesia. Jostain syystä tyttö ei näyttänyt tajuavan, ettei Lily aikonut olla sen pojan kanssa tekemisissä näissä tanssiaisissa eikä ikinä.
”Ei mitään tietoa”, hän totesi. ”Ja ei, James ei käy.”
Kacey huokaisi.
”Oletko koskaan huomannut, että James ei oikeastaan ole kovin pahan näköinen?” tyttö kysyi.
Lily hymyili ilottomasti toisella suupielellään.
”Arvaa mikä sinun ongelmasi on, Lily?” Kacey sanoi virnistäen. ”Sinä et osaa ihastua.”

Sirius heräsi aikaisin. Se oli epätavallista ja se yllätti hänet itsensäkin, mutta koska hän nyt kerta kaikkiaan oli hereillä, hän saattoi aivan hyvin ryhtyä hommiin. Hänen aivonsa olivat ilmeisesti tehneet koko yön töitä itsekseen ja kehitelleet nerokasta suunnitelmaa, joka nyt tuntui muotoutuneen täysin selkeäksi hänen päähänsä. Hän kaivoi lipastonlaatikostaan paperia ja veti kynän esiin.
Nerokas suunnitelma Lilyn ja Jamesin yhteen saamiseksi, Sirius kirjoitti ja hymyili itsekseen. Kohta yksi: tutustu Lilyyn ja ota selvää hänen heikkouksistaan. Kohta kaksi: mieti, miten James voi hyödyntää näitä heikkouksia onnettomissa iskuyrityksissään. Kohta kolme: estä Jamesia tekemästä typeryyksiä, estä Lilyä hakkaamasta Jamesia laukulla ja erityisesti ota selvää, kävisikö joku Lilyn ystävistä syystanssiaispariksesi.
James mutisi jotain unissaan. Sirius taitteli paperin hymyillen ja pani sen taskuunsa. Suunnitelma oli valmiina, enää tarvitsi vain aloittaa sen toteuttaminen. Ystävää piti auttaa hädän tullen, niin sanottiin, ja olisiko hätä ollut hätä, ellei siihen olisi liittynyt naispulmia? Sirius Black toden totta aikoi auttaa ystäväänsä.

Suunnitelman ensimmäisen kohdan toteuttaminen osoittautui kuitenkin mutkikkaammaksi kuin Sirius oli osannut kuvitella. Lähinnä se johtui siitä, että hänen päädyttyään aamiaispöytään ja istumaan Lilyn viereen – mikä erinomainen mahdollisuus sanoa jotain viisasta ja saada Lily oitis hurmaantumaan hänen älystään – hän unohtikin koko suunnitelman ja huomasi sen vasta keskusteltuaan nopeasti ohi hurahtaneet puoli tuntia Jamesin kanssa munkkien puuttumisesta Tylypahkan aamiaistarjonnasta ja erityisesti siitä, mitä he kaksi voisivat asialle tehdä. Remuksen moralisointi ja Peterin hiljainen nyökyttely eivät myöskään olleet auttaneet Siriusta muistamaan, että hänellä oli tärkeä tehtävä.
 Liemien tunnilla hän sen sijaan muisti suunnitelman mainiosti, ja kun Kuhnusarvio käski heidän etsiä itselleen parit, hän oli jo valmiina syöksymään pahaa-aavistamattoman Lilyn luokse. Ikävä kyllä hän sattui tajuamaan viime hetkellä, että Jamesin ei kuulunut toistaiseksi tietää mitään koko suunnitelmasta ja Lilyn pariksi änkeäminen oli varma tapa saattaa James täyteen tietoisuuteen Siriuksen nerokkaista ajatuksista auttaa häntä. James onnistuisi kuitenkin vain pilaamaan kaiken, niin kuin poika hieman tuntui tekevän aina, kun oli kyseessä jotain Lilyyn liittyvää. Niinpä hän antoi Lilyn ja tämän tummatukkaisen – ja itse asiassa ihan mukavannäköisen, kun nyt kerran tuli puheeksi – ystävän Kaceyn tehdä keittää liemensä kahdestaan.
 Lounaalla Sirius aikoi tehdä näyttävän sisääntulon ja istua Lilyn ja Kaiceyn väliin spagettilautasensa kanssa, mutta Remus tahtoi keskustella hänen kanssaan jostain, jota hän ei liiemmin käsittänyt, ja vaikka hän vetosi kiireisiin ja vaikka mihin, Remus ei antanut periksi. Ihmissudet osaavat olla varsin lujia halutessaan juttuseuraa.
 Tuntien jälkeen Sirius näki Lilyn kirjastossa, mutta sillä kertaa tyttö näytti niin keskittyneeltä valtavan kirjakasan takana, ettei hän yksinkertaisesti uskaltanut mennä häiritsemään tätä. Hän ei ollut pelkuri, ei toki, hänellä vain oli tuoreessa muistissa, miten Lily oli kerran heittänyt Jamesia kengällä.
 Toisin sanoen ensimmäinen päivä suunnitelman keksimisen jälkeen ei mennyt kovinkaan hyvin. Ainoa todellinen hyöty oli se, että Sirius oppi nopeasti huomaamaan Lilyn punaisen tukan suurestakin tyttöjoukosta ja tajusi heti, jos tyttö käveli ohi. Oli miten oli, illalla hän joutui kuitenkin istumaan makuusalissa ja kuuntelemaan Jamesin tarinointia Lilystä ja tämän hiuksista ja käsistä ja huulista ja vaikka mistä. Huokaus. Asialle todellakin olisi tehtävä jotain.

OSA 2

Lily heräsi aikaisin tiistaiaamuna. Kaceyn kalenteriin oli kirjoitettu suurella mustalla tussilla ”Syystanssiaisiin on kaksitoista päivää!” ja hetken Lily melkein kuvitteli, että viimeisin ä-kirjain näytti hänelle kieltä. Niin, hänellä ei ollut paria. Eikä hän todellakaan välittänyt koko tanssiaisista, parin saamista enemmän häntä huoletti se, pystyisikö se hemmetin Potter pysymään kaukana hänestä koko illan. Hän ei todellakaan tajunnut pojan pakkomiellettä, mutta lienee turha mainita, että se siitä huolimatta ärsytti häntä suunnattomasti.
 Kacey nukkui tuhisten omassa sängyssään, ja niinpä Lily päätti lähteä kirjastoon tunniksi, ennen kuin pääsisi aamupalalle. Hän kävi nopeasti suihkussa, kuivasi hiuksensa pyyhkeellä ja lähti tukka edelleen melkein vettä valuen kohti kirjastoa. Käytävät olivat melkein pelottavan hiljaiset ja ainoa ääni, jonka hän kuuli, olivat hänen omat askeleensa.
 Hän saapui kirjaston luo ja avasi oven.
”AU!” huudahti joku.
Lily säikähti, mutta sehän oli täysin ymmärrettävää, niin säikähtäisit sinäkin, jos avaisit hiljaisena tiistaiaamuna kirjaston oven ja joku huudahtaisi, kuin olisi astunut siilin päälle.
”Au”, ääni toisti, mutta nyt huomattavasti maltillisemmin.
Lily avasi oven varovasti kokonaan auki ja kurkisti sen taakse. Sirius Black seisoi oven takana, jokseenkin kummallisessa asennossa, nenäänsä pidellen.
”Huomenta, Sirius”, Lily sanoi ja hymyili hämmentyneenä.
Siriuksen sormien läpi tippui muutama punainen veripisara. Ei, Lily ei sentään ollut voinut tappaa pojan nenää toistamiseen vain muutaman päivän sisällä -
”Sinä olet vaaraksi nenälleni”, Sirius totesi yllättävän tyynesti tilanteen huomioon ottaen ja hänen silmänsä kääntyivät hivenen kieroon, kun hän yritti nähdä paljon kärsineen nenänsä.
”Anteeksi”, Lily sanoi.
”Anteeksi?” Sirius joko virnisti tai irvisti, Lily ei voinut olla aivan varma. ”Kiitos vain anteeksipyynnöstä, mutta sinä voisit kyllä myös opetella avaamaan ovet vähän hitaammin ja vähän vähemmän minun naamaparkaani päin, jos ymmärrät mitä tarkoitan.”
”Täytyy yrittää”, totesi Lily, joka ei todellakaan tiennyt mitä tehdä.
Sirius kuitenkin näytti melkoisen huonovointiselta. Ei mikään yllätys ottaen huomioon, että pojan nenä oli saanut kokea kovia kaksi kertaa melkein peräkkäin, mutta siitä huolimatta pojan kalvenneet kasvot alkoivat huolestuttaa Lilyä. Ennen kuin ehti ajatella asiaa sen kummemmin, hän oli tarttunut Siriusta kädestä, kiskonut pojan lähimmän tuolin luokse ja istuttanut tämän siihen.
”Mitä hittoa sinä teet?” kysyi Sirius, kun hän yritti irrottaa pojan toista kättä tämän nenästä.
”Yritän nähdä sinun nenäsi”, Lily vastasi.
”Kyllä minä tiedän, että minulla on hyvännäköinen nenä, mutta se ei välttämättä ole verisenä parhaillaan”, Sirius totesi omaan typerään tyyliinsä, mutta tällä kertaa Lily jopa unohti ärsyyntyä.
”Pöhkö”, hän tyytyi toteamaan ja sai Siriuksen irrottamaan otteensa nenästään. ”Au, näyttää pahalta.”
”Tuo oli kolaus itsetunnolleni.”
”Sirius”, Lily huokaisi, ”älä jaksa vitsailla nyt.”
”En minä vitsaile.”
”Sinä olet toivoton.”
Sirius ei vastannut. Varma merkki siitä, ettei poika voinut aivan hyvin.
”Nenäsi taitaa alkaa turvota”, Lily sanoi varovaisesti ja näki, miten Siriuksen kulmat kohosivat ajatuksen upotessa pojan päähän. ”Ehkä sinun pitäisi mennä sairaalasiipeen.”
”Pikku kolhuja”, Sirius totesi heti päätään pudistellen. ”Minähän en tällaisen takia sinne lähde.”
”Siinä tapauksessa minä istun tässä ja katson, että verenvuoto loppuu”, Lily tokaisi.

Sirius huokaisi. Jamesin punatukkainen enkeli osasi olla ärsyttävän itsepintainen, kun sille päälle sattui. Ensin tämä oli istuttanut hänet tuolille, käskenyt lähteä sairaalasiipeen ja kun hän ei ollut suostunut, oli tyttö päättänyt jäädä vahtimaan, että onneton nenä lopettaisi verenvuodatuksen. Raivostuttavaa  itsepintaisuutta.
 Ei sillä, että hän oikeastaan edes olisi ollut pahoillaan tytön läsnäolosta. Tämän vihreiden silmien huolestunut tuijotus ei ollut kovin häiritsevää, kun siihen tottui, ja joka tapauksessa hän epäili vahvasti, ettei kuitenkaan olisi viitsinyt lähteä kävelemään kohti rohkelikkotornia sellaisessa kunnossa. Häntä pyörrytti, tavatonta mutta totta.
 Kun he olivat istuneet jonkin aikaa hiljaa, Lily alkoi puhua. Sirius ei ollut ikinä kuullut tytön juttelevan tavallisista asioista (Jamesille huutamista ei laskettu) ja sen takia hän ensin hieman yllättyi, mutta hetken kuluttua juttelu alkoi tuntua ihan luonnolliselta. Lily puhui kokeista ja tunneista ja ystävistään ja kaikesta epäoleellisesta, eikä tyttöä tuntunut häiritsevän, että Sirius vain piti tämän vaaleaa nenäliinaa nenänsä alla eikä juuri osallistunut keskusteluun. Kukapa olisi uskonut, että Lilyn sisältä olisi löytynyt sellainen yksinpuhuja?
 Lopulta verenvuoto tyrehtyi ja Siriuksen olo hieman parani. Lilykin ilmeisesti huomasi sen, sillä tyttö kysyi hyvin huolestuneella (ärsyttävän huolestuneella, ajatteli Sirius) äänensävyllä, jaksaisiko Sirius kävellä rohkelikkotorniin asti. Sirius väitti jaksavansa, mutta siitä huolimatta Lily piti hänen kädestään kiinni koko matkan. Ihan kuin hän nyt olisi saattanut kaatua hetkellä millä hyvänsä.
 Mutta rohkelikkojen oleskeluhuoneessa Sirius irrotti kätensä Lilyn kädestä varsin nopeasti, kiitti nenäliinasta ja verenvuodatusseurasta ja häipyi kohti poikien makuuhuoneita nopeasti, ennen kuin Matohäntä, Kuutamo tai vielä pahempaa, Sarvihaara, ehtisi tulla oleskeluhuoneeseen ja tavata heidät juttelemasta. Ei sillä, että siinä olisi ollut mitään epäilyttävää, saihan poika toki jutella ystävänsä rakastetun kanssa mielin määrin varsinkin ajatellen ystävänsä parasta, mutta jostain syystä hänen aivonsa eivät aivan suostuneet uskomaan tätä. Niinpä hän jätti Lilyn seisomaan hämmentyneenä oleskeluhuoneeseen ja siirtyi itse seuraamaan nenänsä palaamista normaaliin muotoon makuusalin puolelle.

”Mitä sinun nenällesi on tapahtunut, Anturajalka?” kysyi James ja naurahti. ”Törmäsitkö taas Lilyyn?”
Sirius mutisi jotain epäselvää liian helposti avautuvista ovista ja niiden välttelemisestä tulevaisuudessa, mutta totuuden nimissä on sanottava, ettei James oikeastaan kuunnellut vastausta. Hänen silmäänsä olivat jokseenkin lukkiutuneet punatukkaiseen tyttöön, joka käveli muutaman ystävänsä kanssa kohti rohkelikkopöytää.
”Sarvihaara, taasko sinä haaveilet?” kysyi Remus hymyillen. Poika oli hyvällä tuulella ja se kuului hänen äänestäänkin.
”Mistä lähtien Lily on pitänyt hiuksiaan poninhännällä?” Jamesin ääni oli mietteliäs. ”Se sopii hänelle pahuksen hyvin.”
”Minusta tuntuu, että noin joka toinen päivä tähän mennessä”, Peter arveli vastaten Jamesin esittämään kysymykseen.
”No, se ei tee hänestä yhtään vähemmän kaunista”, James puolustautui.
”Itse asiassa Lily tosiaan näyttää aika iloiselle tänä aamuna”, Remus sanoi äkkiä. ”Harvinaisen iloiselle. Aivan kuin olisi juuri tajunnut, ettei James ole ahdistellut häntä viikkoon.”
James mottasi Remusta olkapäähän, mutta poika ei ollut millänsäkään.
”Iloisista asioista puheen ollen”, sanoi Remus Jamesille kostamisen sijaan, ”onko teillä jo parit tanssiaisiin?”
”Minä en tajua, mitä iloista sinä näet tanssiaisissa”, James puuskahti. ”Enkä minä sitä paitsi tiedä yhtään, kenen kanssa edes tahtoisin mennä sinne, jos Lily ei kerran kuitenkaan suostu. Ehkä Siriuksen täytyy järjestää minulle joku ylimääräisistä ihailijoistaan.”
”Itse asiassa minullakaan ei ole tanssiaisseuraa”, totesi Sirius, joka siihen asti oli ollut harvinaisen vaitonainen, kenties nenänsä takia. ”Vielä”, hän lisäsi, kun muut olivat kääntyneet tuijottamaan häntä silmät suurina.
”Ai”, sanoi Remus. ”No, minulla on.”
”MITÄ?” huudahti James ja lisäsi nopeasti: ”Ei siinä, että siinä olisi mitään kummallista, mutta yleensähän Sirius on aina meistä ensimmäinen, jolla on naisseuraa.”
”Ei minullakaan ole aina aikaa juosta tyttöjen perässä”, Sirius puolustautui.
James katsoi häntä kulmat paljonpuhuvasti koholla.
”Ehkä minä en ole vain valinnut vielä”, Sirius lisäsi ja kääntyi sitten Remusta kohti. ”Kenen kanssa sinä menet? Sen pienen punatukkaisen, eikö niin?”
”Annan?” Remus kysyi viitaten viidesluokkalaiseen puuskupuhiin, jonka kanssa hän oli käynyt muutaman kerran Tylyahossa edellisenä vuotena. ”Ei, Anna on nykyään suuntautunut seitsemäsluokkalaisiin korpinkynsiin, jos tajuat mitä tarkoitan. Minä menen Kaceyn kanssa.”
”Ihan hyvä valinta”, sanoi Sirius virnistellen nyt jo hieman enemmän omana itsenään.
”Ei se oikeastaan ollut valinta”, Remus sanoi mietteliäästi. ”Kacey tuli pyytämään minua, ja totta kai minä suostuin – ”
” – koska Kacey on mukava ja koska nyt sinun ei tarvitse huolehtia, ketä pyytäisit”, James täydensi. ”Ovelaa, Kuutamo. Voi kun kaikilla olisi yhtä hyvä tuuri.”
”Tarkoitat varmaan, että voi kun Lily tajuaisi oman parhaansa ja suostuisi”, Peter virnisti.
”No, kieltämättä…”

Samana iltapäivänä Sirius oli yksin lentämässä. Se ei normaalisti kuulunut hänen tapoihinsa, yleensä hän sai lentää aivan tarpeekseen huispausharjoituksissa ja harjoitellessaan Jamesin kanssa vapaa-ajalla, mutta tällä kertaa hän jostain syystä oli kaivannut raitista ilmaa ja päättänyt lähteä yksin lentämään. Kylmä, syksyinen ilma hipoi hänen kasvojaan ja hänen sormenpäänsä alkoivat tuntua jokseenkin kylmiltä puristettuaan niin kauan luudanvartta. Hän oli juuri kääntymässä ja palaamassa sisälle, kun hän näki tytön rannassa.
 Lily Evans oli kietonut vaalean takin tiukasti hoikan vartalonsa ympärille, mutta näytti silti palelevan kävellessään hitaasti järven rannalla kiemurtelevaa polkua pitkin. Sirius virnisti mielessään kuvitellessaan Jamesin ilahtuneen ilmeen, jos poika olisi ollut paikalla ja huomannut Lilyn. James olisi ollut salamana Lilyn kimpussa. Ajatus hymyilytti Siriusta ja samalla hän hivenen sääli Lilyä. Mutta vain pienen hivenen, James oli kuitenkin hänen ystävänsä, oli sitten ihastunut kuinka yksipuolisesti tahansa.
 Mutta sen asian, Jamesin ihastumisen yksipuolisuuden, Sirius aikoi muistaa. Kolmen kohdan suunnitelma, muistatte kai. Niinpä hän käänsi luutansa kohti maankamaraa ja toivoi, ettei Lilyllä tällä kertaa olisi mitään, millä voisi tuhota viattomien ohikulkijoiden neniä.

Lily kuuli suhahduksen taivaalta ja kääntyi katsomaan ylöspäin. Sirius Blackin musta, hieman ylikasvanut tukka heilahteli ilmavirrassa pojan tullessa luudallaan suoraan häntä kohti. Jostain syystä hän tunsi itsensä iloiseksi. Eihän hänen tietenkään olisi pitänyt, Siriushan oli kerta kaikkiaan vain typerä ja ärsyttävä, itsestään liikoja kuvitteleva vaikkakin kieltämättä ihan hauskannäköinen ääliö, mutta hän sattui kaipaamaan juttuseuraa. Tai niin hän ainakin väitti itselleen.
 Sirius laskeutui virnistäen hänen viereensä ja hyppäsi pois luutansa päältä.
”Itse asiassa on aika yllättävää, että uskallat edelleen lähestyä minua sen jälkeen, miten huonosti olen kohdellut nenääsi”, Lily totesi.
Sirius hymyili ja huiskaisi kädellään kurittomat hiukset pois otsaltaan.
”Pieni vaara ei ole ennenkään estänyt minua lähestymästä tyttöä”, poika sanoi varsin itsetietoisella äänellä.
Lily kohotti kulmiaan. Siinä vaiheessa Siriuksen tajuntaan taisi upota se, mitä hän oli sanonut, ja poika hymyili hämillään.
”Hups, tuo äänensävy jää päälle”, Sirius totesi. ”Onneksi James ei ole täällä tappamassa minua.”
”Älä puhu Potterista”, Lily voihkaisi.
”Miksi?” Sirius kysyi ja näytti todella odottavan vastausta. ”James on hulluna sinuun, ja oikeasti ihan kiva, vaikkei tietenkään vedä vertoja minulle – ”
”Sirius, minä olen tosissani!” Lily puuskahti. ”Jos sinä haluat pitää nenäsi edelleen, älä puhu minulle Potterista. Ei sanaakaan. Ja yritä olla näyttämättä noin itseriittoiselta, jooko?”
”Hyvä on”, Sirius huokaisi, ”mutta minun mielestäni – ”
Lily vilkaisi Siriusta ja näytti ilmeisesti oikeasti suuttuneelta, sillä poika sulki kuin sulkikin suunsa.
”Nyt on parempi”, Lily totesi. ”Sinä olet ihan kiva, Sirius, mutta vain silloin, kun et yritä iskeä ketään etkä puhu ärsyttävästä kaveristasi.”
”Otan tuon kohteliaisuutena”, sanoi Sirius.
Lily mottasi poikaa kevyesti käsivarteen. Oikeastaan hän ei uskonut, että Sirius osaisi olla järkevästi kovinkaan montaa minuuttia peräkkäin, mutta vähän myöhemmin hänen oli myönnettävä, että poika oli yllättänyt hänet iloisesti. He olivat kävelleet rantapolkua eteenpäin ja jutelleet niitä näitä, eikä kumpikaan ollut liiemmin kiinnittänyt huomiota aikaan.
”Mitäköhän kello on?” Lily mietti ääneen ajatuksen putkahdettua hänen päähänsä.
”Ei mitään tietoa”, sanoi Sirius. ”Minä en kanna aikaa mukanani.”
Lily pyöritti silmiään ja kaivoi rannekellon taskustaan.
”Me olemme olleet täällä jo yli puoli tuntia!” hän huudahti yllättyneenä. ”Minun piti mennä tekemään läksyjä!”
”Läksyjä?” Sirius kysyi epäileväisenä.
”Niin, olet varmaan joskus kuullut sellaisista”, Lily totesi piikikkäästi.
”Ei ole olemassa asiaa, josta Sirius Black ei olisi kuullut”, sanoi Sirius lipsuen taas normaaliin itsetietoisuuteensa. ”Kai minä lähinnä vain ihmettelin, miten niin hyvä oppilas kuin sinä voi tuhlata aikaa tekemällä läksyjä. Voisi melkein kuvitella, että sinulla on kiire jonnekin muualle – ”
”Älä jaksa, Black”, Lily tokaisi. ”Minun pitää tehdä läksyjä ja sillä selvä. Nähdään joskus.
Hän oli jo kääntynyt ja harppomassa kohti tummenevaa taivasta vasten häämöttävää linnaa, kun Siriuksen ääni pysäytti hänet.
”Lily, odota!” poika huusi hänen peräänsä. ”Haluatko kyydin?”
Lily kääntyi katsomaan poikaa. Tämä hymyili ja piteli luudanvartta kädessään.
”Pääset nopeammin läksyjesi kimppuun, jos hyväksyt tarjouksen”, Sirius totesi.
”Hyvä veto”, Lily virnisti ja palasi Siriuksen luokse. ”Kyyti kelpaa, mutta pidä näppisi erossa minusta.”
”Minä en ole lipsunut ”isken-sinut” –äänensävyyni puoleen tuntiin, ja silloinkin se oli vahinko, joten aivan turha epäillä minua”, Sirius sanoi viattomasti ja hyppäsi luudanvarren päälle.
Lily vilkaisi poikaa hivenen epäluuloisena, mutta asettui sitten tämän eteen. Hetken päästä maa oli jo kaukana heidän alapuolellaan. Hieman häiritsevän kaukana, mutta onneksi matka oli melkoisen lyhyt ja hetken kuluttua Sirius jätti Lilyn linnan ovien eteen ja ilmoitti jäävänsä vielä hetkeksi ulos.
”Minne sinä aiot mennä?” Lily kysyi uteliaana, mutta poika vain heilautti kättään ja katosi taivaalle.

Sirius ihmetteli itsekin, mikä häntä vaivasi. Sarvihaara, Kuutamo ja Matohäntä olivat olleet varsin epäluuloisia, kun hän oli lopulta palannut takaisin rohkelikkotorniin. Ensimmäiseksi nuo kolme olivat tahtoneet tietää, ketä hän nyt yritti iskeä, ja kun hän väitti, ettei ollut ollut iskemässä ainuttakaan tyttöä, eivät olleet meinanneet uskoa häntä.
 Järkyttävintä oli, että se oli totta. Hän EI ollut ollut käyttämässä luutakomeroita tarkoituksiin, jota varten niitä ei oltu tehty, vaikka oli sentään ollut poissa toista tuntia. Hyvin epätavallista. Yleensä luutakomerot olivat ainoa voima, joka saattoi erottaa hänet ystäviensä seurasta vapaa-ajallaan. Jos ruokaa ei laskettu.
 Mutta nyt hän oli vain kävellyt kaikessa rauhassa tytön kanssa järven rannalla, tytön, jota hän ei edes voinut kuvitella iskevänsä vähintään sadan seuraavan vuoden kuluessa. Ja hän oli jopa nauttinut tuosta ajasta. Oikeastaan hän saattoi melkein kuvitella, mitä Sarvihaara näki Lily Evansissa – mutta vain melkein, muuten Sarvihaara olisi seivästänyt hänet johonkin pahaa-aavistamattomaan puuhun.
 Silti se oli epätavallista. Viettää nyt aikaa tytön seurassa ilman iskutarkoituksia. Mikä ihme häntä vaivasi?
 Eikä hän edes ollut varsinaisesti edennyt suunnitelmassaan. Hän oli yrittänyt kehua Jamesia, mutta Lily oli tukkinut hänen suunsa varsin nopeasti äkäisellä katseellaan ja uhkauksella nenän tuhoamisesta. Ja vaikka hän halusikin auttaa ystäväänsä, nenäänsä hän ei sentään ruvennut uhraamaan. Sen verran itsesuojeluvaistoa hänelläkin oli.
 Mutta kyllä se siitä. Ei ollut olemassa tehtävää, jota hän ei saisi suoritettua, vaikka tehtävä olisikin niinkin vaativa kuin saattaa James Potter ja Lily Evans onnelliseksi pariksi. Hän odottaisi vähän aikaa, että Lily unohtaisi kieltäneensä häntä puhumasta Jamesista, ja sitten hän toimisi – mukanaan lista Jamesin hyvistä ja valloittavista puolista. Ehkä hänen pitäisikin haastatella Jamesia sitä varten.
 Iloisena loistavasta keksinnöstään Sirius hypähti seisomaan sohvalta, jolla oli istunut, ja lähti etsimään Jamesia. Pojalla oli varmasti paljon hurmaavia luonteenpiirteitä, joista tämä tahtoisi puhua.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa
Kirjoitti: Dysfunk - 13.04.2008 22:46:52

Hei olen täällä ja luen tätä ficciä!  ;D Ja olen lukenut ennenkin, ainakin pari ensimmäistä lukua. Kokonaan en kyllä muista tätä ficciä lukeneeni (aika monesti unohdan hyvätkin moniosaiset kesken  :() mutta nyt kun osia tippuilee pienissä erissä niin olen todellakin lukemassa. Olen tykännyt aikaisemmistasikin ficeistä ja tämä vaikuttaa myös todella lupaavalta ja laadukkaalta.

Sirius/Lily ei edes kuulosta pahalta paritukselta, itse asiassa todella mielenkiintoiselta kun en ole ennen sillä parituksella tainnut lukea. Muuten sujuvasta tekstistä löytyi yksi hassu kohta:

Lainaus

kun Kalkaros käski heidän etsiä itselleen parit

Opettiko Kalkaros Tylypahkassa jo opiskeluaikoinaan vai onkohan tässä pikku huti?  ;D

Mutta innolla odottelen jatkoa, ihanaa saada kunnon kelmilukemista.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa
Kirjoitti: lurikko - 14.04.2008 18:58:44

A/N: Paljon kiitoksia Dysfunk :D Minäkin olen tosi laiska lukemaan pitkiä ficcejä, yleensä hyydyn jossain välissä tai unohdan tai ficci loppuu tai jotain vastaavaa. Toisaalta tykkään kyllä pitkistä ficeistä kauheasti, jos niihin vain jää koukkuun... Ne eivät sitten lopu niin nopeasti. Mutta joka tapauksessa pidän peukkuja, että jaksat kiinnostua tästä ficistä vielä ensimmäisten osien jälkeenkin! Kiitoksia tuosta virheestä, siitä on muistaakseni muistutettu ennenkin, mutta en kai sitten ole tajunnut poistaa yllättäen-ja-hyvin-nopeasti-vanhentunutta Kalkarosta kaikkialta :D

Laitan taas pari osaa kerralla, kun tämä on kuitenkin valmiina koneella. Siirryn sitten yhteen osaan per lisäyskerta, kun osatkin vähän pitenevät...

*

OSA 3

Aurinko ei ollut vielä noussut valaisemaan kuudennen luokan poikien makuusalia, kun Remus tajusi olevansa täysin hereillä. Se oli toki hyvin häiritsevää, kaiken järjen mukaanhan hänen olisi pitänyt ehdottomasti nukkua vielä vähintään tunti, mutta hän ei voinut itselleen ja pirteydelleen mitään. Niinpä hän kömpi huokaisten ylös sängystä, veti vaatteet päälleen ja lähti makuusalista. Hänen ei tarvinnut varoa vetäessään ovea kiinni perässään. Toiset eivät varmasti olisi heränneet, vaikka hän olisi juoksuttanut norsulauman huoneen poikki, pienestä ovenkolahduksesta ei tarvinnut olla huolissaan.
 Hän käveli rappuset alas oleskeluhuoneeseen hitaasti, kuin olisi voinut sillä tavalla selvittää hieman sekavaa päätään. Päästyään turvallisesti ja hengissä rappusten alapäähän hän pysähtyi katsomaan ympärilleen. Oleskeluhuone oli melkein autio, vain muuan ruskeatukkainen tyttö istui eräällä nurkkasohvalla.
 Remus hymyili nähdessään Kaceyn. Tyttö tuijotteli ulos ikkunasta, odotti kai auringonnousua, eikä ilmeisesti ollut kuullut hänen tuloaan. Jostain syystä hän ei aivan vielä halunnut tervehtiä Kaceyta. Hetken hän vain nojasi ovenkarmiin ja katseli tyttöä.
 Se oli kummallista, se, miten hän ei vielä koulujen alussa ollut juurikaan tuntenut Kaceyta. Toki kaikki samanikäiset rohkelikot tunsivat toisensa jotenkuten, mutta siihen se sitten yleensä jäikin. Remus ei ollut tiennyt Kaceysta juuri muuta kuin nimen ja sen, että tämän vanhemmat olivat velhoja ja että tämä oli hyvä muodonmuutoksissa.
 Mutta se oli muuttunut pian. Eräänä iltana, kun täysikuun aika oli lähestynyt, hän oli tuntenut itsensä alakuloiseksi eikä ollut jaksanut nauraa ja vitsailla ystäviensä kanssa. Niinpä hän oli lähtenyt vähin äänin makuusalista ja hiipinyt oleskeluhuoneeseen. Mutta niin kuin tälläkin kertaa, hän oli saanut huomata, ettei hän ollut siellä yksin. Kacey oli istunut eräällä sohvalla ja näyttänyt samalta, kuin miltä Remuksesta itsestään oli tuntunut.
 He olivat pian huomanneet, että heillä oli paljon yhteistä. Ei ehkä jonkun ulkopuolisen silmissä – Kacey oli iloinen, hän tunsi varmasti melkein puoli Tylypahkaa ja oli erittäin harvoin hiljaa, kun taas Remus vietti aikansa lähinnä muutaman parhaan – ja ainoan – ystävänsä kanssa tai yksin, eikä kukaan olisi väittänyt häntä järin puheliaaksi ihmiseksi. Mutta sinä iltana Kacey oli kysynyt, minkä takia Remus näytti niin surulliselta.
 Eihän hän tietenkään ollut voinut kertoa. Hän oli mutissut jotain epäselvää kokeista ja läksyistä ja koti-ikävästä ja Kacey oli katsellut häntä kuin tietäisi, ettei hän kertonut kaikkea. Mutta kyselemisen sijasta tyttö olikin ollut hiljaa, ja kun Remus oli kysynyt, mikä sai hänet istumaan melkein tyhjässä oleskeluhuoneessa, Kacey oli kertonut perheestään. Remus oli istunut hiljaa ja kuunnellut rauhalliseen tahtiin valuvia sanoja – miten Kaceyn vanhemmat työskentelivät taikaministeriölle, miten tämän äiti oli saanut jossain tehtävässä vakavan vamman ja oli nyt liukumassa pikkuhiljaa pois.
 Kacey oli puhunut hiljaa, rauhallisella äänellä, ja tuijottanut samalla ulos ikkunasta. Kun hän oli lopettanut, he olivat istuneet pitkään hiljaa. Remus ei ollut tiennyt mitä sanoa, ja loppujen lopuksi hän olikin kertonut sen Kaceylle. Kacey oli hymyilyt ja väittänyt, ettei se haitannut, että Remus oli hyvä kuuntelija. Niin, sitähän ne aina sanoivat hänelle.
 Mutta se ei ollut jäänyt siihen. He olivat tavanneet kerta toisensa jälkeen iltaisin oleskeluhuoneessa, istuneet hiljaa tai jutelleet tai pelanneet jotain mitäänsanomatonta lautapeliä, ihan mitä vain, kunhan se vei ajatukset pois. Eikä Kacey ikinä kysynyt, minkä takia Remuksen oli saatava olla ajattelematta, vaikka poika näki tytön silmistä tämän huomaavan, että häntä vaivasi jokin muukin kuin pelkkä koulu.
 He olivat olleet ystäviä monta pitkää viikkoa. Jossain vaiheessa Remus oli tajunnut, että Kaceyn tummanruskeat silmät olivat melkoisen kauniit ja että samalla lailla päättäväisesti kaartuvaa nenää ei ollut ainoallakaan toisella tytöllä. Hän oli huomannut toivovansa, että voisi pitää Kaceyn kädestä kiinni, vetää tytön itseään vasten ja väittää, että kaikki järjestyisi. Peterille, Jamesille ja Siriukselle hän ei ollut sanonut mitään. Hän ei halunnut omista asioistaan samanlaista yleistä puheenaihetta kuin Jamesin onnettomasta ihastumisesta Lilyyn. Ei, hän halusi pitää asiansa itsellään.
 Eilen Kacey oli kysynyt häneltä, haluaisiko hän tanssia tytön kanssa syystanssiaisissa. Totta kai hän oli halunnut. Ei sillä, että hän olisi yleensä kauheasti välittänyt tanssiaisista, mutta jostain syystä hänestä tuntui, että tällä kertaa hän tulisi pitämään illasta. Kun hän jutteli Kaceyn kanssa, hän unohti nopeasti omat synkät ajatuksensa ja toivottomuuden, joka hiipi hänen mieleensä hiljaisina öinä. Kaceyn kanssa hän muisti sen, ettei toistenkaan elämä ollut niin täydellistä ja onnellista kuin se joskus näytti olevan.
 Kacey käänsi hivenen päätään. Ilmeisesti aurinko ei noussut vieläkään, tai ehkä taivaalla oli vain niin paljon pilviä, etteivät auringon säteet kyenneet murtautumaan niiden läpi. Remus huokaisi. Hänen olisi pakko sanoa jotain Kaceylle, tyttö saattoi hetkellä millä hyvänsä huomata hänet ja tajuta, että hän oli seissyt siinä kauan vain hiljaa katselemassa tyttöä.
”Huomenta”, Remus sanoi ja hänen äänensä rikkoi terävästi hiljaisuuden.
Kacey kääntyi ja näytti iloiselta nähdessään hänet oviaukossa.
”Remus! Sinäkin olet näköjään herännyt aikaisin”, tyttö sanoi.
”Hassua, eikö?” Remus totesi ja istuutui Kaceyn viereen sohvalle. ”Voisi kuvitella, että me nukkuisimme pitkään aamuisin, kun emme kerran iltaisin mene aina kauhean aikaisin nukkumaan.”
Kaceyn suupielet kääntyivät hieman ylöspäin, vain sen verran, että hymyn saattoi aavistaa tytön kasvoilta.
”Miksi sinä istut täällä?” Remus kysyi ja tiesi, ettei kysymys kuulostaisi töykeältä tai liian uteliaalta Kaceyn korviin.
”En minä jaksanut istua hiljaa omien ajatusteni kanssa katselemassa, kun Lily tuhisi sängyssään”, Kacey sanoi. ”Ja ehkä minä jossain alitajunnassani toivoin, että sinä tulisit tänne.”
Remus kohotti kulmiaan. ”Vai niin. Sinä siis herätit minut jollain salaperäisellä, telepaattisella keinolla ja laitoit minut kävelemään tänne?”
Kacey hymyili. Remus aikoi sanoa jotain, mutta unohti sen, ennen kuin se ehti hänen huulilleen asti. Puhumisen sijasta hän unohtui tuijottamaan Kaceyn silmiin, jotka näyttivät ruskeammilta, suuremmilta ja syvemmiltä kuin ikinä ennen. Tietenkin se johtui siitä, että hän istui niin lähellä tyttöä. Niin lähellä, että hän voisi vain kumartua ja -
 Heidän huulensa koskettivat toisiaan. Vain pieni hipaisu, ja sitten he vetäytyivät kauemmaksi toisistaan ja katsoivat toisiaan. Kaceyn silmät olivat hämmentyneet ja Remus oli varma, että sama hämmennys loisti hänen omista silmistään.
”Minä pidän sinusta”, hän sanoi äänellä, jota ei voinut hyvällä tahdollakaan kutsua vakaaksi.
Hän tunsi Kaceyn sormien hipaisun, kun tyttö siirsi muutaman yksinäisen hiussuortuvan pois hänen silmiensä edestä. Kaceyn kädet olivat arat ja varovaiset kulkiessaan Remuksen pään taakse ja vetäessään hiljaa poikaa lähemmäksi. Häntä ei kuitenkaan tarvinnut liiemmin vetää. Hän nojasi eteenpäin ja odotti hiljaa, kun Kaceyn huulet sipaisivat hänen poskiaan. Sitten huulet löysivät toisensa ja hän antoi omienkin käsiensä lähteä liikkeelle, toisen pysähtyä ottamaan tukea sohvasta ja toisen karata Kaceyn vyötärölle.
”Pitäisiköhän meidän mennä jonnekin muualle?” Kacey kysyi kuiskaten, kun heidän huulensa erottuivat toisistaan hetkeksi. ”Täällä on kohta ihmisiä. Aamu kuluu.”
”Mennään vain”, sanoi Remus ja niin he menivät, kömpivät käsi kädessä läpi muotokuvan, joka tuijotti heitä epäluuloisesti ja löysivät hiljaisen nurkan käytävältä. Heidän ei tarvinnut puhua tai selitellä. Riitti, että sai pitää sitä toista ihmistä lähellään, lopultakin, ja tuntea kahdet sydämenlyönnit.

Sirius heräsi päänsärkyyn. Ilmeisesti liika ajatteleminen ei tehnyt hyvää hänen muuten kerrassaan mainiolle päälleen, tai niin hän ainakin tuumi vetäessään paitaa päälleen ja yrittäessään varsin huonolla menestyksellä estää mustia hiuksiaan valahtamasta silmiensä eteen. Hän oli yrittänyt edellisenä iltana kirjoittaa ylös Jamesin hyviä puolia, mutta kun poika oli ryhtynyt luettelemaan niitä, Siriuksen käsi oli käynyt liiasta kirjoittamisesta kipeäksi ja niinpä hän oli päättänyt hylätä koko tuuman. Hän keksisi kyllä jotain parempaa ja vähemmän kivuliasta.
 James kuorsasi. Raivostuttavaa, aamupala alkaisi muutaman minuutin päästä ja Siriuksella oli nälkä. Sen kummemmin harkitsematta poika tarttui Jamesin sänkyyn ja kallisti sitä niin, että tämä muksahti kovaäänisesti lattialle.
”Mitä hittoa – ”
”Aika herätä, Ruusunen”, totesi Sirius hyväntuulisesti ja otti askeleen kohti Remuksen sänkyä.
Se oli tyhjä. Remuksen sänky oli tyhjä, pahus sentään, eikä kello ollut vielä edes kahdeksaa!
”Sarvihaara, missä Kuutamo on?” Sirius kysyi.
James kömpi parhaillaan jaloilleen ja yritti nähtävästi saada silmiään pysymään auki.
”Miten niin?”
”Jos olisit hiukankaan enemmän tässä maailmassa, huomaisit kyllä, että Remuksen sänky on tyhjä”, sanoi Sirius purevasti ja kääntyi katsomaan Peteriä, joka oli ilmeisesti herännyt Jamesin sängystä putoamisen aiheuttamaan kupsahdukseen. ”Matohäntä, tiedätkö sinä, minne Kuutamo on kadonnut?”
”Ei harmainta aavistusta”, sanoi Peter ja vilkuili epäluuloisesti tyhjää sänkyä. ”Minä nukuin kuin tukki siihen asti, kunnes te ryhdyitte heittelemään toisianne lattialle – ”
”Ei mitään noin kaksimielistä tähän aikaan aamusta!” James huudahti.
”Sarvihaara hyvä, kaksimielisyys on kuulijan korvien välissä”, sanoi Sirius hymyillen varsin herttaisesti.
”Paraskin sanomaan”, mutisi James ja raahautui vessaan.
Viiden minuutin kuluttua he olivat matkalla saliin aamiaiselle, lukuun ottamatta tietenkin Remusta, joka oli edelleen vankasti kadonnut.
”Ainoa paikka, minkä minä keksin, on kirjasto”, sanoi Sirius mietteliäästi.
”Ei kai Remus yleensä vietä siellä aamujaan”, Peter arveli. ”Hänhän nyt on kuitenkin aika aamu-uninen.”
”Niinhän me luulemme, mutta onko meistä kukaan toisaalta yleensä hereillä aamuisin?” Sirius mietti puoliääneen.
”Sinä olet, jos sinulla on tyttö, jonka perässä juosta”, James muistutti.
”Aamut ovat parasta aikaa tyttöjen jahtaamiseen”, Sirius sanoi ilahtuneen näköisenä. ”Mutta minä olen melko varma, että Remuksen tapauksessa ei ole kyse tytöstä – ”
Mutta siinä kohdassa hänen lauseensa jäi kesken. He olivat kääntyneet pahaa aavistamatta muuan kulmasta, ja tuon kulman takana nojasi seinään kukas muukaan kuin Remus Lupin. Eikä poika ollut edes yksin. Hänen vieressään – tai edessään – tai sylissään, ihan miten vain – oli muuan ruskeatukkainen tyttö.
 James yskäisi.
 Remus säpsähti, vilkaisi tunkeilijoita ja säpsähti uudestaan tajutessaan, ketkä seisoivat vain muutaman metrin päässä hänestä. Kacey – sillä tummatukkainen tyttö tosiaan oli Kacey – vetäytyi kauemmas pojasta ja katsoi hieman hämillään lattiaan.
”Huomenta”, Remus sanoi.
”Huomenta, Kuutamo”, Sirius sanoi ja virnisti. ”Ehkä meidän on parasta jättää sinut puuhiisi.”
Niin he lähtivät paikalta ja jättivät Remuksen ja Kaceyn tuijottamaan hämmentyneinä toisiinsa.

”No niin, Kuutamo, älä kuvittelekaan, että pääsisit tästä kuin koira veräjästä”, sanoi Sirius, kun Remus oli hieman myöhemmin malttanut liittyä heidän seuraansa aamupalalle.
”Kuin susi veräjästä, itse asiassa”, korjasi Peter.
”Ihan miten vain”, Sirius tokaisi heilauttaen kättään huolettomasti. ”Ja nyt – likaiset yksityiskohdat, kiitos!”
”Eikö minulla ole enää yksityisyyttä?” Remus ihmetteli, mutta ei sattuneesta syystä osannut näyttää kovinkaan loukkaantuneelta.
”Ei”, totesi James.
Remus kohautti olkapäitään. ”Niin arvelinkin. No, näin se meni – minä heräsin aikaisin ja menin oleskeluhuoneeseen istumaan, kun te kerran puhisitte vielä sängyissänne niin kuin pienet sopulit – ”
Sirius tuhahti vertaukselle ja oli sanomaisillaan jotain siitä, mutta James potkaisi häntä jalkaan. Remuksen tarinaa ei sopinut keskeyttää.
” – ja huomasin, että Kacey istuskeli siellä. Me juttelimme vähän aikaa, ja sitten me teimme jotain muuta, ja – ”
”Hei, ei noin kovaa vauhtia!” Sirius huudahti. ”Me haluamme yksityiskohtia. Miten te päädyitte tekemään JOTAIN MUUTA? Ja mitä jotain muuta, jos saan kysyä?”
”Anturajalka!” Remus huudahti turhautuneena. ”Minä en kerro teille enää yhtään mitään.”
”Anteeksi”, sanoi Sirius, tosin vasta sen jälkeen, kun James oli lyönyt häntä olkapäähän.
Remus huokasi. ”Siinä se kutakuinkin oli. Me ajattelimme lähteä käytävälle, ettemme päätyisi järkyttämään viattomia ensiluokkalaisia – ”
” – ja päädyittekin järkyttämään meitä”, James täydensi.
”Voi Kuutamo, minä olen niin ylpeä sinusta”, Sirius sanoi hymyillen leveästi ja läimäytti Remusta veljellisesti selkään. ”Kunhan James saa vielä Li- Evansin ja Peter jonkun herttaisen blondin, tämän porukan naisasiat alkavat olla kunnossa!”
Remus tyytyi vain hymyilemään edessään olevalle, puoliksi syödylle voileivälle.

Lily ei muistanut, milloin oli viimeksi nähnyt Kaceyn niin hiljaisena. Yleensä tytön ääni kuului paljon ennen kuin tämän saattoi nähdä, mutta tällä kertaa Kacey oli saapunut aamiaispöytään varsin hiljaisena. Silti kyse ei voinut olla mistään negatiivisesta, sillä tytön hymy oli pysynyt aivan yhtä leveänä jo kolmen kokonaisen voileivän ajan.
”Minä olen utelias, Kacey”, Lily valitti ja tuijotti ystäväänsä anovasti. ”Kerro nyt.”
”Tuota noin”, sanoi Kacey.
”Minä saan kohta sydänkohtauksen”, Lily uhkasi. ”Et ole ollut kertaakaan noin hiljainen sitten kolmannen luokan ja sen, kun Sirius piilotti sinun pehmolelusi – ”
”Älä muistuta siitä!” Kacey vohkaisi.
”Kertoisit minulle”, Lily melkein maanitteli. Se ei kuulunut hänen tapoihinsa, mutta hän ei voinut itselleen ja raastavalle uteliaisuudelleen mitään.
”Hyvä on”, sanoi Kacey ja veti syvään henkeä. ”Minä suutelin Remus Lupinia.”
”Sinä MITÄ?” huudahti Lily ja vei sitten varsin nopeasti kätensä suunsa eteen, kun tajusi puhuneensa melkoisen kovalla äänellä.
Kacey vain tuijotti voileipäänsä.
”Tykkäätkö sinä Remuksesta?” Lily kysyi silmät pyöreinä.
”Ei kun muuten vain suutelin”, Kacey tokaisi.
”En minä sillä”, Lily sanoi nopeasti ja virnisti sitten. ”Minä vain yllätyin. Pahus, Kacey, sinä et kertonut minulle mitään!”
”Ei ollut mitään sanottavaa”, Kacey sanoi ruskeat silmät vilkkuen.
”Tuota lausetta kuulee aika harvoin sinun suustasi”, Lily totesi. ”Itse asiassa minä voin melkein kuvitella sinut ja Remuksen yhdessä – ”
” – me emme ole yhdessä, joten älähän kiirehdi asioiden edelle”, Kacey varoitti. ”Me vain suutelimme.”
”Niinpä niin”, sanoi Lily virnistellen edelleen.
Hänen katseensa eksyi penkin toiseen päähän, jossa Remus Lupin söi parhaillaan aamupalaa ystäviensä kanssa. Remus näytti iloiselta ja hetken Lily oli varma, että vaikka Kacey ja poika eivät vielä olleetkaan yhdessä, asia varmasti korjaantuisi piakkoin.
 Lilyn katse siirtyi vaivihkaa Remuksesta hiuksiaan harovan Potterin yli Siriukseen, joka ahmi puuroaan hyvällä ruokahalulla. Heidän katseensa kohtasivat ja Sirius hymyili, mutta käänsi sitten nopeasti katseensa pois.

Kello oli hieman yli neljä. Sirius käveli yksin rohkelikkotornia kohti, kun hän kuuli iloisen huudahduksen takanaan ja askeleet, jotka kiiruhtivat hänen vierelleen.
”Moi, Sirius”, sanoi Lily ja näytti oikeasti ilahtuneelta. ”Mitä sinä puuhaat?”
Sirius kohotti vaivalloisesti kirjakasaa, joka hänellä oli sylissään.
”Opiskelen”, poika sanoi ja virnisti. ”Uskomatonta, eikö?”
Lily kohotti kulmiaan.
”No, muistat varmaan sen ylimääräisen pikku hämmingin muodonmuutoksessa”, Sirius lisäsi vähemmän iloisella äänellä. ”McGarmiwa laittoi minut tekemään ylimääräistä ainetta.”
”Poikarukka”, Lily sanoi, mutta vahingoniloinen virnistys vei jokseenkin pohjan lohdutukselta.
Sirius hymyili, mutta ei keksinyt mitään sanottavaa. Yllättävää.
”Itse asiassa minähän voisin auttaa sinua”, sanoi Lily äkkiä ja virnisti. ”Kacey on kadonnut jonnekin, ilmeisesti Remuksen perässä, eikä minulla ole mitään tekemistä.”
”Voi niitä lapsia”, sanoi Sirius päätään pudistellen ja muisti sitten Lilyn tarjouksen. ”Tuota noin, kiitos tarjouksesta, mutta ehkä minun olisi parasta tehdä tämä itse – ”
”Eikä olisi”, ilmoitti Lily äänellä, joka ei liiemmin sietänyt vastaväitteitä. ”Kun minä autan, koko homma on valmis paljon nopeammin ja me pääsemme tekemään jotain muuta.”
Sirius kohotti kulmiaan.
”Pöhkö”, sanoi Lily ja löi häntä olkapäähän.
Sirius huokaisi. Hänen ei tietenkään olisi missään nimessä pitänyt edes harkita Lilyn ehdotusta. Hänen ystävänsä tuskin edes tiesivät, että hän ja Lily olivat puheväleissä, joten tytön kanssa kahdestaan kirjastossa tai ylipäätään missään oleminen olisi todennäköisesti melkoisen epäilyttävää heidän silmissään. Mutta hän ei kerta kaikkiaan voinut torjua tarjousta päästä helpommalla läksyistään.
”Kiinni veti”, sanoi Sirius, ”mutta sinä et sitten saa yrittää iskeä minua.”
Lily naurahti melkoisen kärsivän näköisenä.
”Ihan kuin siitä olisi edes vaaraa!”

He istuivat muuan rauhallisessa nurkkapöydässä kirjastossa. Ja istuivat. Ja istuivat vielä vähän aikaa. Jossain vaiheessa Lily huomasi, että Sirius alkoi liikahdella melkoisen levottomasti. Poika kirjoitti epämääräisellä käsialallaan pohdiskeluja muodonmuutosten moraalisista kysymyksistä ja Lily yritti kurkkia hänen olkansa yli nähdäkseen mahdolliset kirjoitusvirheet ja oudot lauserakenteet, mutta loppujen lopuksi kurkkiminen kävi liian vaikeaksi, sillä Siriuksen tuoli ja poika sen mukana keikkuivat edestakaisin.
”Sirius”, Lily sanoi kyllästyttyään väistelemään keikkuvaa tuolia, ”voisitko ystävällisesti rauhoittua?”
Sirius kohotti katseensa papereistaan ja virnisti.
”Kyllähän sinä tiedät, kuinka innoissani minä olen koulutehtävistä”, poika totesi.
”Niin varmasti ja kuu on juustoa”, totesi Lily.
Sirius rypisti kulmiaan.
”Kuu on juustoa?” poika toisti kysyvällä äänellä. ”Lily hyvä, luulisi sinun tietävän, että kuu – ”
”Kyllä minä tiedän”, Lily sanoi nopeasti. ”Se on vain vanha jästisanonta. Kai ihmiset joskus luulivat, että kuu on juustoa, tai jotain.”
”Aika tyhmiä”, Sirius totesi.
”Miten niin?” Lily kivahti ja hänen äänensä kuului yllättävän kovana hiljaisessa kirjastossa. ”Ajattele nyt! Ei aina ole ollut mitään kaukoputkia, ja kuu nyt on kutakuinkin keltainen, ja – ”
”En minä sitä tarkoittanut”, sanoi Sirius ja näytti oikeasti katuvalta. ”Minä vain… se lipsahti.”
”Huomasin”, Lily sanoi edelleen selvästi vihaisena.
Sirius nielaisi.
”Lily, älä suutu”, hän sanoi ja yritti näyttää niin kiltiltä ja katuvalta kuin vain mahdollista. ”Sinä olet paras läksyjentekoapu, joka minulla on ikinä ollut, jos Remusta ei lasketa mukaan…”
”Läksyjentekoapu?” Lily toisti, mutta hän ei kuulostanut enää niin vihaiselta.
Sirius hymyili ja hänen silmänsä tuikkivat mustien hiusten välistä.
”No niin, kirjoitahan nyt”, sanoi Lily ja osoitti Siriuksen edessä olevaa paperia. ”Muuten me olemme täällä vielä keskiyöllä.”

Remuksen oli vaikea keskittyä läksyihin. Todennäköisesti suurin syy siihen oli Kacey, joka istui pöydän toisella puolella ja luki omia läksyjään. Remus oli maininnut aamulla menevänsä kirjastoon tuntien jälkeen ja toteutettuaan suunnitelmansa hän oli saanut huomata Kaceyn istuvan jo valmiiksi eräässä sivupöydässä. Hän oli luonnollisesti liittynyt seuraan ja nyt he olivat istuneet jo toista tuntia hiljaisina tekemässä läksyjään.
”Onko sinulla vielä paljon tekemistä?” kysyi Kacey äkkiä, kun Remus oli pohtimassa värien merkitystä taikayrttien käyttötarkoituksissa.
”Ei nyt erityisemmin”, Remus sanoi. ”Ei niin paljon, ettenkö selviäisi niistä illallakin.”
”Hyvä”, sanoi Kacey ja virnisti. ”Mentäisiinkö kävelylle?”
Remus katsoi tyttöä, joka työnsi jo innokkaan näköisenä tavaroitaan laukkuunsa.
”Käy minulle”, hän sanoi.
He lähtivät kirjastosta liiemmin aikaa kuluttamatta, mutta siitä huolimatta Remus ehti nähdä muuan kaksi ihmistä istumassa eräässä nurkkapöydässä. Lilyn punaisen tukan näki kaukaa. Tyttö oli ojentautunut katsomaan edessään istuvan pojan papereita ja ilmeestä päätellen valitti pojalle jostain kirjoitusvirheestä. Poika hymyili. Ja hymyillessään poika nosti katseensa eikä enää ollut epäilystäkään siitä, etteikö poika olisi ollut Sirius.

OSA 4

Lily nauroi. He istuivat käytävällä ja nojasivat kiviseen seinään. Matami Prilli oli heittänyt heidät ulos kirjastosta muutaman liian äänekkään huudahduksen jälkeen ja jostain syystä he eivät olleet jaksaneet kävellä rohkelikkotorniin asti. Jokin sivuääni Siriuksen päässä väitti, ettei ollut erityisen hyvä ajatus istuskella Lily Evansin kanssa käytävällä juttelemassa ja nauramassa, mutta tähän mennessä hän oli nitistänyt tuon äänen varsin tehokkaasti. Ja miksipä hänen olisi edes tarvinnut kuunnella ääntä, hänhän ei tehnyt mitään väärää. Istui vain käytävällä ja nauroi.
 Ei sillä, etteikö tilanne olisi tuntunut hieman oudolta, kun sitä rupesi ajattelemaan. Hän ei ollut kuvitellut ikinä itse tutustuvansa Lilyyn, paitsi siinä tapauksessa, että Jamesin päiväunet toteutuisivat ja tämä esittelisi Lilyn hänelle tyttöystävänään. Sitä ei kuitenkaan ollut ilmeisesti näköpiirissä. Sirius oli vain yrittänyt tehdä asialle jotain, auttaa Jamesia, ja olikin löytänyt itsensä juttelemasta Lily Evansin kanssa aivan kuin he olisivat kavereita.
 Kai he olivatkin. Mutta miten hän selittäisi sen Jamesille, sitä hän ei tiennyt. Hän voisi toki kertoa totuuden suunnitelmastaan ja Lilyn taipumuksesta törmätä ovien kanssa hänen nenäänsä, mutta sitä hän ei osaisi kertoa, minkä takia hän ei kertonut tuosta kaikesta Jamesille heti. Hän ei tiennyt sitä itsekään.
”Mitä sinä ajattelet?” kysyi Lily ja hän kääntyi katsomaan tyttöä. Tämä näytti uteliaalta.
”Sitä ihmistä, josta en saa puhua sinulle”, hän sanoi kiusoitellen.
Lilyn suu mutristui ja tämä kurtisti kulmiaan.
”Ajatteletko sinä aina Potteria, kun näet minut?” hän kysyi.
”En”, Sirius sanoi. Se oli totta. Ainakin nykyään.
”Hyvä”, Lily sanoi ja naurahti. ”Se olisikin ollut vähän pelottavaa.”
He istuivat vähän aikaa hiljaa ja kuuntelivat jossain kaukana kulkevia askelia.
”Kuule Sirius”, Lily aloitti yhtäkkiä mietteliäällä äänensävyllä, ”millainen Potter oikeasti on? Tehän olette ystäviä, ja koska sinä nyt olet osoittautunut ihan inhimilliseksi, hänkään ei kai voi olla kauhean kamala.”
”James on…” Sirius aloitti, mutta ei tiennytkään mitä sanoa. Kehu Jamesia, huusi sivuääni hänen päässään. ”James on minun ystäväni”, hän aloitti uudestaan.
Lily katsoi häntä kuin olisi yrittänyt nähdä jotain, mitä hän ei sanonut.
”James puhuu mielellään”, sanoi Sirius ja naurahti. ”Varsinkin itsestään. Mutta vain silloin, kun hänellä ei ole mitään varsinaista sanottavaa. Ei hän oikeasti ole sen itserakkaampi kuin kukaan muukaan, vaikka sinä kuvittelet niin... Ja James on hauska. Hänen pitää olla tosi surullinen, että hän on hiljaa, yleensä hän puhuu aina. Ja hän keksii kaikkea hauskaa, jota Remus voi paheksua.”
Lily oli hiljaa.
”Ja hänellä on kerrassaan hurmaavat ruskeat silmät”, lopetti Sirius vakavalla äänellä.
Hän näki, miten tyttö vilkaisi häntä ensin jokseenkin järkyttyneen näköisenä, tavoitti sitten pilkkeen hänen silmissään ja tönäisi häntä sitten niin kovaa, että hän melkein horjahti lattialle.
”Sinä senkin!” puuskahti Lily. ”Minä oikeasti melkein kuvittelit, että sinä olit tosissasi niiden silmien kanssa. Siis sillä tavalla tosissasi… äsh, kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan!”
”Tiedänkö?” Sirius kysyi kohottaen kulmiaan.
”Et sillä tavalla, hölmö!” Lily nauroi. ”James Potterilla saattaa olla inhimillisiäkin puolia, siitä minä en tiedä, mutta sinä ainakin olet mukava, Sirius Black.
”Niinhän ne sanovat”, sanoi Sirius ja taputti itseään hellästi olkapäähän.
”Hölmö”, sanoi Lily eikä kuulostanut tippaakaan ärtyneelle.

James ja Peter pelasivat oleskeluhuoneessa shakkia, kun Remus ja Kacey tulivat kävelyltä. Tyttö lähti saman tien omaan makuusaliinsa eikä Remus edes ehtinyt murehtia, pitäisikö heidän halata tai suudella erotessaan, kun tyttö oli jo mennyt. Eikä sillä ollut edes niin väliä. Kacey oli varmasti huomannut, että häntä vaivasi jokin, tuskin tyttö jaksaisi loukkaantua mahdollisesta huonosti hoidetusta hyvästelystäkään huolimatta.
”Vai niin, Kuutamo, maltoit viimeinkin saapua”, James virnuili, kun hän istahti katsomaan shakkipeliä. Peterin nappulat näyttivät hallitsevan pelilautaa.
”Oliko teillä kivaa Kaceyn kanssa?” Peter kysyi puolihuolimattomasti, selvästi miettien seuraavaa siirtoaan.
”Ihan kivaa”, sanoi Remus.
”Ihan kivaa?” James toisti virnistäen. ”Kuutamo hyvä, et sinä meitä huijaa näin helpolla. Jos Sirius olisi täällä, saisit kuulla kunniasi noin kiertelevästä vastauksesta.”
Remus ei jaksanut vastata. Siriuksen nimi oli palauttanut jälleen kerran mielikuvan pojasta istumassa Lilyn kanssa kirjastossa hänen mieleensä. Minkä takia Sirius ei ollut edes maininnut ohimennen tutustuneensa Lilyyn paremmin? Silti Remus ei voinut vain uskoa, että nuo kaksi olisivat törmänneet sattumalta ja päätyneet samaan pöytään istumaan. Sirius oli selvästi jättänyt kertomatta jotain, eikä Remus tahtonut edes arvailla, minkä takia poika oli tehnyt sen.
”Peter, senkin rotta!” James huudahti, kun hänen nappulansa heitettiin ulos pelilaudalta.
”Opettele pelaamaan ja syytä minua sitten”, hän totesi.
”Minun pelaamisessani ei ole mitään vikaa”, James protestoi.
”Paitsi, ettet sinä ikinä voita”, Peter muistutti.
”No, se nyt on vain pikku sivuseikka”, James väitti.
Remus huokaisi puoliääneen ja istahti sohvalle.

Lily makasi sängyssään ja katseli makuusalin kattoa. Olisi voinut kuvitella, että sen tuijottamiseen olisi viidessä vuodessa ehtinyt jo kyllästyä, mutta ei – katon katselu oli edelleen varsin hyvä tapa kuluttaa aikaa. Varsinkin kun oli huoneessa yksin. Kacey oli epäilemättä Remuksen kanssa jossakin. Tavallaan oli kummallista, ettei Lily ollut huomannut noiden kahden ystävystymistä jo aiemmin. Totta kai hän tiesi, että he olivat kavereita ja juttelivat tavatessaan, mutta silti hänen oli vaikea kuvitella Remus suutelemassa Kaceyta.
 Muutkin kuudesluokkalaiset rohkelikkotytöt olivat jossakin, mutta heitä Lily ei kaivannutkaan. Hän ei ollut oikein ikinä osannut pitää Michelleä ja Naimaa ystävinään, vaikka hän tulikin heidän kanssaan toimeen. Naima oli niin kovaääninen ja räiskyvä persoona, että Lily tunsi itsensä yleensä vain harmaaksi täpläksi seinässä, ja Michelle puolestaan oli juuri sellainen vaaleatukkainen, pinnalliselta vaikuttava tyttö, jollaisia Siriuksen kuvittelisi jahtaavan.
 Tai ainakin niin Lily oli ajatellut. Enää hän ei ollut varma Siriuksesta. Hän oli kuvitellut pojan koko elämän olevan hankaluuksien aiheuttamista ja tyttöjen perässä juoksemista, mutta siihen mielikuvaan ei sopinut käytävällä istuminen ja jutteleminen. Lilystä tuntui, että hän oli löytämässä jonkin sellaisen puolen Sirius Blackista, jota hän ei ollut uskonut olevan olemassa. Tavallaan se oli mielenkiintoista, mutta kieltämättä myös kohtalaisen pelottavaa.
 Ovi kolahti. Kacey tuli sisään hymyillen niin, ettei Lily epäillyt enää tippaakaan, kenen kanssa tyttö oli viettänyt iltansa.
”Mitäs Remus?”
Kacey virnisti.
”Tuota noin”, sanoi Lily, ”pitääkö minun ajatella teitä nyt seurustelevana parina?”
”Älä suotta”, sanoi Kacey hyväntuulisesti. ”Me emme ole sopineet mitään.”
”Pussailette vain hämärässä oleskeluhuoneessa”, Lily täydensi.
”Jotain sinne päin”, Kacey virnisti. ”Ja aiheesta toiseen – vaikka täytyy myöntää ettei minulla ole mitään Remuksesta puhumista vastaan – oletko miettinyt, kenen kanssa menet syystanssiaisiin?”
”En”, sanoi Lily. Se oli melkein totta.
”Voi Lily”, Kaceyn ääni kuvasti syvää paheksuntaa, ”sinä saisit varmaan melkein kenet vain, kun vain kysyisit. Miten olisi James?”
”Jotenkin minä arvasin, että me tulemme vielä tähän”, Lily huokaisi eikä mahtanut mitään ääneensä hiipivälle ärtyneelle sävylle. ”Minä en halua viettää koko iltaa Potterin kanssa ja sillä selvä. Siitä tulisi vain ruumiita.”
”James on ihan kivannäköinen”, Kacey yritti, mutta vaikeni nähtyään Lilyn katseen. ”Olkoon. Mutta jos et huoli Jamesia, sinun olisi korkea aika keksiä joku muu, ellet aio vain jäädä odottelemaan, että joku kysyy sinua.”
”Itse asiassa pari puuskupuhia kysyi jo”, Lily sanoi ja hymyili nähdessään Kaceyn kulmien kohoavien. ”Minä sanoin ei.”
Kacey huokaisi muka epätoivoisena.
”Minä en sitten tajua, mitä teen sinun kanssasi. Okei, sinä et huolinut kysyjiä. Onko sinulla joku mielessä? Edes hiukan?”
”No, Sirius Black voisi olla kiva”, Lily sanoi mahdollisimman neutraalilla äänellä.
Hän oli olettanut Kaceyn hihkaisevan tai tekevän ylipäänsä jotain, mutta tyttö pysyikin vaiti ja tuijotti käsiään.
”Mikä vika Siriuksessa on?” Lily kysyi hiljaisuuden ärsyttämänä.
”Ei Siriuksessa ole mitään vikaa”, Kacey aloitti kierrellen. ”Remus oli nähnyt teidät kirjastossa. Eihän siinä mitään, mutta – ”
”Ai, nyt Remus vahtii minun tekemisiäni ja raportoi niistä sinulle?” Lily kivahti.
”Ei tietenkään vahdi!” Kacey huudahti. ”Älä viitsi suuttua, Lily. Mutta Sirius ei ollut ilmeisesti maininnut tutustuneensa sinuun yhtään paremmin, joten tietysti Remus ihmetteli, kun näki teidät siellä kahdestaan… Lily, Siriuksen ystävä on rakastunut sinuun!”
”Ja se estää Siriusta juttelemasta minun kanssani?”
”Ilmeisesti se estää Siriusta kertomasta ystävilleen, että juttelee sinun kanssasi!” Kacey huomautti terävästi.
Hiljaisuus kuulosti painostavalta huudahduksen jälkeen. Lily ei tiennyt mitä sanoa.
”Ei olisi pitänyt sanoa sitä noin kovaan ääneen”, Kacey sanoi hetken päästä anteeksipyytävään sävyyn.
”Ei se mitään”, sanoi Lily. ”Oikeasti. Ja olihan siinä tavallaan järkeäkin.”
Kacey tuijotti ulos ikkunasta.
”Sinun kannattaa pitää varasi, Lily”, hän sanoi äkkiä. ”Koska minusta tuntuu, että James ja Sirius ovat melkoisen hyviä ystäviä ja kun sinä puhut Siriuksen kanssa tanssimisesta, kuvio alkaa minusta vaikuttaa vähän pelottavalle.”
”Kunhan sanoin”, Lily väitti, vaikka pieni ääni hänen päässään huusi, ettei se ollut aivan totta. ”Sitä paitsi Siriuksella on varmaan jo pari. Minä kysyn jotain korpinkynttä.”
”Niin sitä pitää”, sanoi Kacey ja heittäytyi sitten sängylleen. ”Kai minä voin sanoa Remukselle, ettei sinulla ole taka-ajatuksia Siriuksen suhteen? Se voisi saada Remuksen paremmalle tuulelle.”
Lily kohautti olkapäitään.
”Minkäköhän takia minä en huomannut jo paljon aiemmin, että Remus on melkoisen suloinen?” Kacey tuntui nyt puhuvan puoliksi itsekseen. ”Siis kyllähän minä olen aina tiennyt, että hän on kiva ja mukava ja herttainen ja niin edelleen, mutta minä en ikinä kuvitellutkaan ihastuvani häneen…”
Lily makasi sängyllään, antoi Kaceyn sanojen vilahtaa tajuntansa ohi ja vaipui omiin ajatuksiinsa. Remus oli ollut huolissaan hänestä ja Siriuksesta. Oliko siihen aihetta? Pitäisikö hänen seurata Remuksen mallia ja huolestua itsekin?

Makuusali oli hiljainen. Se oli täysin ymmärrettävää, kellohan oli jo melkein yksitoista. Jokainen tunnollinen oppilas oli jo nukkumassa. Toisin sanoen Remuksella oli hyvä syy olettaa, ettei Sirius nukkunut vielä, tätä kun ei kukaan oikein voinut sanoa tunnolliseksi oppilaaksi. Hän oli kenties istunut Kaceyn kanssa oleskeluhuoneessa hieman turhan kauan, mutta hän ei voinut mennä nukkumaan, ennen kuin olisi jutellut Siriuksen kanssa -
”Kuutamo, mitä hittoa sinä hiippailet siellä?”
Luojan kiitos. Sirius ei selvästi ollut nukkumassa, vaikka ääni paljasti, että läheltä liippasi.
”Anturajalka, kömmi jaloillesi ja tule oleskeluhuoneeseen. Minun on pakko päästä puhumaan sinulle. Ei, et sinä tarvitse paitaa”, Remus lisäsi, kun Sirius kurottautui poimimaan mustaa paitaansa lattialta.
”Enkö?” pojan ääni oli hämmästynyt. ”Oleskeluhuoneessa voi olla tyttöjä. Kuvittele nyt, mitä ne tekevät, jos näkevät minut ilman paitaa – ”
”Juoksevat varmaan kiljuen karkuun”, Remus arveli. ”Tule nyt.”
”Miksi tämä salamyhkäisyys?” kysyi Sirius virnistellen, kun he olivat portaissa. ”Onko sinulla naispulmia”
”Ei minulla vaan sinulla”, Remus tokaisi ja istahti eräälle pahaa-aavistamattomalle sohvalle. ”Lily Evans.”
”Oletkohan sinä erehtynyt henkilöstä?” Sirius kysyi kulmiaan kohottaen. ”Minä olen Sirius, Kuutamo. En James. James on se ruskeatukkainen hassunnäköinen kaveri.”
”Ha ha”, sanoi Remus. ”Minä näin teidät kirjastossa.”
”Minun ja Jamesin? Tajuan, jos olet järkyttynyt, mutta – ”
”Sinut ja Lilyn.”
Sirius vaikeni. Oleskeluhuone oli niin pimeä, ettei Remus pystynyt erottamaan pojan kasvoja. Mielessään hän rukoili Siriusta sanomaan jotain, joka saisi hänet unohtamaan koko asian. Jotain läksyistä, sattumasta, törmäämisestä kirjaston ovilla… Mistä tahansa, joka ei aiheuttaisi hänelle lisää harmaita hiuksia.
”No, minä ja Lily olemme tavallaan tutustuneet”, sanoi Sirius varovaisesti.
Se oli hälytysmerkki. Siriuksen varovainen ääni oli ehdottomasti hälytysmerkki. Juokse pakoon, Remus, jätä nuo pöhköt selvittelemään itse ongelmansa.
”Tavallaan?” Remus kuitenkin toisti ja jätti pakoon juoksemisen toiseen kertaan. ”Missä merkeissä?”
”Sinä olet liian kaksimielinen, Kuutamo”, Sirius tuhahti kuulostaen vähän enemmän omalta itseltään. Rohkaisevaa. ”Me tutustuimme ja sillä selvä. Siinä samalla kun Lily ruhjoi minun nenääni kirjaston ovella. Se nainen on oikeasti vaarallinen, pitäisi varmaan kertoa Jamesille – ”
”Niin pitäisi”, sanoi Remus, ”mutta ei kirjaston ovista vaan siitä, että sinä ja Lily olette puheväleissä. Jos James näkisi teidät istumassa kirjastossa naureskelemassa etkä sinä olisi sanonut mitään – no, minä en halua kuvitella sitä.”
”Minä mainitsen asiasta Jamesille”, totesi Sirius huolettomasti, ”mutta nyt minun on oikeasti painuttava kauneusunilleni. Sinun ei ehkä tarvitse, Kuutamo, sinullahan on nainen jo valmiiksi, mutta me muut olemme vielä iskemisvaiheessa…”
Niine sanoineen Sirius nousi ja katosi – edelleen ilman paitaa – makuusaliin johtaviin portaisiin. Remus jäi hetkeksi istumaan oleskeluhuoneeseen eikä ollut aivan varma, olisiko hänen pitänyt tuntea itsensä helpottuneeksi vai ei.

Sirius saattoi puhua kauneusunten puolesta ja kömpiä hyvine aikomuksineen sänkyynsä, mutta hän ei nukahtanut. Aluksi hän huomasi sen tosiasian, että Remus ei ollut seurannut häntä yläkertaan, ja hetken kuulosteltuaan rappusten hiljaisuutta hän alkoi miettiä eri mahdollisuuksia asioista, joita Remus voisi tehdä oleskeluhuoneessa yhdentoista aikaan illalla. Päästyään Kaceyn kasvoihin saakka hän virnisti leveästi yläpuolellaan häämöttävälle katolle.
 Mutta hän ei saanut unta. Harmittavaa kyllä, Remuksen sanat olivat jääneet pyörimään hänen mieleensä. Erittäin häiritsevää.
 Kyllä, hänen olisi pitänyt kertoa Jamesille ajat sitten. Eihän tilanteessa ollut oikeastaan mitään muuta epäilyttävää kuin se, ettei James tiennyt siitä. Hän ja Lily nyt olivat kuitenkin vain kavereita eikä heistä ikinä tulisi mitään muuta, ja tietysti Sirius toimi koko ajan taka-ajatuksenaan saattaa Lily ja James onnellisesti yhteen. Eikö niin?
 Tosin oli myös hieman epäilyttävää, että asia vaivasi häntä. Että hän ei tiennyt, kuinka kertoa Jamesille. Ja että kun hän lopetti ajattelemisen ja alkoi tosissaan odotella unen tuloa, Lilyn päättäväiset kasvot eksyivät hänen mielikuviinsa.
 Hän sulki silmänsä ja päätti nukkua.

Aamu tuli aivan liian aikaisin. Sirius olisi mieluummin jäänyt hautautumaan peittonsa alle ja unohtanut totaalisesti, että oli torstai ja hänen pitäisi kestää vielä kaksi kokonaista päivää tunteja ennen viikonloppua. Hän olisi myös hyvin mielellään unohtanut Lily Evansin ja sen, että hänen pitäisi kertoa Jamesille tutustuneensa tyttöön tai Remus epäilemättä pakottaisi hänet siihen, mutta sen unohtaminen ei tietenkään käynyt päinsä. Niinpä hän veti T-paidan päälleen ja käveli vessaan oikomaan sotkuisia hiuksiaan.
”Kuule Anturajalka, selviäisitköhän sinä ilman peiliä?” Peter kysyi hänen takaansa. ”Ei sillä, että väittäisin sinua turhamaiseksi.”
”Minä en tarvitse peiliä tietääkseni olevani hyvännäköinen”, Sirius virnisti. Hänen äänensävynsä sentään oli entisellään, vaikka ajatukset olivatkin melkoisen sekaisin. Helpottavaa.
”Ainakin itsevarmuutta tuntuu riittävän”, Peter totesi.
Sirius työnsi muutaman mustan hiustukon oikealle paikalleen. Siinä vaiheessa jokin Peterin äänessä ehti upota hänen tajuntaansa.
”Oliko tuo keskustelunavaus, Matohäntä?” hän kysyi. ”Koska jos sinulla on jotain, josta haluat kertoa, niin voin varoittaa, että minä en tajua vihjauksia.”
”Tiedän”, Peter sanoi, ”sinua pitää lyödä halolla päähän.”
”Ei ihan niinkään”, Sirius kielteli kärsivällä äänellä, ”halko ei tee hyvää hiuksille.”
”Turhamainen mikä turhamainen”, mutisi Peter. ”Kai minä vain lähinnä mietin niitä syystanssiaisia.”
”Au”, sanoi Sirius, ”tämä taitaa olla vakava keskustelu. Pitäisikö herättää Remus?”
”Ei kannata”, Peter kielsi. ”Remuksella on nainen. Suoraan sanoen minä en luota hänen kykyynsä keskustella asiasta virnuilematta omahyväisesti.”
”Minun on vaikea kuvitella Kuutamoa virnuilemaan omahyväisesti”, totesi Sirius.
”Sinä et ollut paikalla silloin, kun minä ja James pelasimme shakkia ja Remus tuli kävelyltä Kaceyn kanssa”, Peter huokaisi. ”Vaikka onkin pakko myöntää, että hän oli viisi minuuttia hiljaa. Jokseenkin huolestuneen näköinen. ENNEN kuin alkoi virnuilla.”
”Matohäntä-rukka”, Sirius totesi kuulostamatta yhtään säälivältä. ”Naisongelmia siis? Ja sinä haluat puhua niistä minulle? Mistä tiedät, vaikka minullakin olisi nainen piilossa komerossa?”
Peter äännähti tavalla, joka sai Siriuksen arvelemaan, ettei hänen ystävänsä pitänyt ajatuksesta.
”Olkoon, ei sotketa komeroa tähän”, hän tokaisi ja Peter hymyili vinosti. ”No, tulit puhumaan oikealle miehelle – ”
” – miehelle?”
” – koska kaikkihan tietävät, että jokainen Tylypahkan tyttö näkee epäilyttäviä unia minusta”, Sirius jatkoi häiriintymättä. ”Tanssiaispari saadaan sillä tavalla, että valitaan tyttö ja isketään kimppuun, kun paikalla on mahdollisimman vähän kavereita. Usko pois, kaverit ovat pahasta. Jos niitä on paikalla, ne pitää kaikki valloittaa salamannopeasti, ja se tekee joskus tiukkaa jopa minulle. Mutta joka tapauksessa sinulla on puolet enemmän mahdollisuuksia, jos paikalla ei ole tytön kavereita.”
”Täytyy kokeilla”, Peter sanoi äänellä, jonka perusteella olisi voinut kuvitella, ettei hän todellakaan aikonut kokeilla.
”Kiitä vain minua”, Sirius totesi omahyväisesti. ”No, kuka sinulla on mielessä?”
”En ole vielä päässyt tytön valintaan asti”, Peter sanoi vinosti hymyillen. ”Kenen kanssa sinä olet menossa? Sen tytön komerosta?”
”Toistaiseksi en kenenkään”, sanoi Sirius.

Lily tunsi itsensä hermostuneeksi. Hän pyöri peilin edessä ja yritti päättää, saiko tummansininen hänen kasvonsa näyttämään entistäkin kalpeammilta, mikä toki oli varsin typerää, mutta hän ei voinut sille mitään. Lopulta hän päätti pitää tummansinisen paidan ja siirtyi miettimään, mikä ihme häntä vaivasi.
 Hän tiesi vastauksen. Kaceyn puheet siitä, miten hän ei missään nimessä saisi ihastua Siriukseen olivat saaneet hänet pois tolaltaan. Eikö Kacey olisi voinut pitää suutaan kiinni? Koko ajatus ei olisi ikinä pälkähtänyt hänen päähänsä ja kaikki olisi hyvin -
 Ei. Se olisi pälkähtänyt hänen päähänsä joka tapauksessa, mutta nyt Kacey oli saanut hänet miettimään asiaa niin aikaisin, että hän toivottavasti ehtisi tehdä asialle jotain. Järjestellä mahdolliset tunteensa jonnekin aivojensa perälle, muistaa, että Sirius Blackiin ei sopinut ihastua.
 Eikä kyse ollut edes pelkästä Potterista. Potter oli toki osasyy, mutta Siriukseen ihastuminen nyt olisi muutenkin aivan mieletöntä. Kaikki tiesivät, että poika käytti kaiken aikansa tyttöjen perässä juoksemiseen. Siriuksen huhuttiin olevan ainoa elävä sielu Tylypahkassa, joka tiesi joka ikisen luutakomeron sijainnin, eikä ollut epäilystäkään, mihin Sirius oli tätä tietoa tarvinnut.
 Ei, Lily Evansia ei yksikään poika saisi luutakomeroon. Ei ikinä. Sitä ei tulisi tapahtumaan, vaikka se olisi hänen viimeinen tekonsa -
”Mitä sinä mietit?” kysyi Kacey.
Sitä paitsi Sirius oli edelleen Potterin ystävä, eikä Lily edes ollut ihastunut Siriukseen, hitto sentään -
”Eikö sinun pitäisi olla jossain Remuksen kanssa?” hän sanoi ääneen.
”Oho”, totesi Kacey ja Lily tajusi puhuneensa kohtalaisen ilkeään sävyyn. ”Mistäs nyt tuulee?”
”Anteeksi”, Lily sanoi vaisusti. ”Huono aamu.”
”Okei, syytetään aamua”, Kacey sanoi ja hymyili sen näköisenä, että oli jo unohtanut koko jutun. ”Oletko valmis lähtemään aamupalalle?”
Lily oli jo kääntymässä vilkaisemaan peilikuvaansa vielä kerran, mutta tajusi sitten mitä oli tekemässä.
”Olen”, hän sanoi ja käänsi selkänsä peilille. ”Mennään vaan.”
Pahuksen Sirius Black. No, onneksi Lily Evans osasi pitää varansa.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 14.4.
Kirjoitti: lurikko - 17.04.2008 14:09:55

A/N: Taas kaksi osaa...

*

OSA 5

Sirius huomasi kyllä, että salin ovi kävi ja Lily astui sisään. Hän näki tytön kävelevän Kaceyn vieressä ja siinä samassa muuan pelottava ajatus livahti hänen mieleensä. Hän kääntyi kohti Remusta.
”Kuutamo, oletteko sinä ja Kacey yhdessä?” hän kysyi.
Remus melkein tiputti kurpitsamehulasin kädestään. Huono yllättävän keskustelunavauksen sietokyky, päätteli Sirius.
”Miten niin?” Remus sai kysyttyä yskittyään hetken. ”Ja ei, emme ole. Ainakaan virallisesti.”
”Minä vain mietin, aikooko Kacey tulla sinun viereesi istumaan”, sanoi Sirius ja yritti tuijottaa Remusta niin, etteivät pöydän toisella puolella istuvat James ja Peter huomaisi sitä. ”Ystävineen”, hän lisäsi.
Jokin välähti Remuksen silmissä. No niin, nyt poika tajusi sen, ettei Sirius ollut vielä kertonut Jamesille olevansa puheväleissä Lilyn kanssa. Ja myös sen, että Lily oli mahdollisesti parhaillaan tulossa heidän viereensä istumaan, mikäli Kacey liittyisi Remuksen seuraan.
”Tuota noin, Sarvihaara – ” oli Sirius aloittamassa, mutta Kaceyn iloinen ääni keskeytti hänet.
”Huomenta kaikille!” tyttö raivasi itselleen nopeasti tilaa Siriuksen ja Remuksen väliin ja istahti penkille sen suurempia ihmettelemättä. Lily seurasi ystävänsä perässä melkoisen vaivaantuneen näköisenä.
”Huomenta”, sanoi James silmät suunnattuina Lilyyn.
Remus pörrötti Kaceyn tukkaa.
”Huomenta, päivänsäde”, poika sanoi.
”Huomenta, aurinkoinen”, sanoi Kacey ja hymyili.
Sirius tuijotti puurolautastaan varsin aktiivisesti. Lily istui hänen vieressään varsin ahtaasti, kiitos vain Kaceyn ja Remuksen, jotka veivät aivan liikaa tilaa. Jokseenkin epämukava tilanne. Mutta ainakaan Lily ei ollut vielä osoittanut mitään tuttavallisuuden merkkejä. No, itse asiassa tyttö ei ollut sanonut yhtään mitään.
”Syystanssiaisiin on enää kymmenen päivää”, totesi Kacey virnistäen.
”Me tiedämme kyllä”, Lily totesi ja kuulosti siltä, kuin olisi tuntenut olonsa aivan yhtä tukalaksi kuin Siriuskin.
”Niistä puheen ollen”, aloitti James toiveikkaalla äänellä, joka tiesi hänelle varmaa tuhoa, ”Lily, onko sinulla jo seuralainen?”
”Ei, minä en ole menossa sinun kanssasi, Potter”, Lily tokaisi.
Jamesin hymy hieman laantui, mutta ei sentään kuollut aivan täysin. Sirius huomasi kyllä, ettei poika edelleen malttanut olla tuijottamatta Lilyä. Ilmeisesti Lilyn vastaus oli kuitenkin jokseenkin taltuttanut Jamesin siltä erää, sillä he jatkoivat syömistä jokseenkin hiljaisuuden vallitessa. Ainoastaan Kacey selitti innoissaan Remukselle jotain tanssiaisista ja poika kuunteli häntä huomattavasti rauhallisempana.
 Sirius oli juuri aikeissa nielaista viimeisen paahtoleivän ja karata pöydästä, kun Lily hypähti seisomaan.
”No niin, minä olen valmis”, hän sanoi. ”Kacey, lähdetäänkö?”
”Onko pakko?” Kacey kysyi varsin viattoman näköisenä.
”On”, Lily totesi.
”Nähdään vähän myöhemmin”, sanoi Kacey Remukselle ja nousi sitten hänkin seisomaan.
Lily kiskoi jokseenkin vaikean näköisesti pitkät jalkansa penkin toiselta puolelta toiselle. Sirius ei jaksanut siirtyä kauemmas helpottaakseen tyttöä tehtävässään, mutta seurasi sentään sen toteuttamista mielenkiinnolla. Äkkiä Lily horjahti ja joutui ottamaan tukea pojan olkapäästä pysyäkseen pystyssä. Heidän katseensa kohtasivat ja myöhemmin Sirius oli melkein varma nähneensä pilkahduksen tytön silmissä.
”Tämä penkki on vähän turhan ahdas”, sanoi Kacey hyväntuulisesti.
Hetken kuluttua tytöt olivat menneet. Sirius ei ollut aivan varma, olisiko hänen pitänyt olla iloinen vai ei. Hän huomasi vilkuilevansa ovelle, kunnes Lily oli kadonnut näkyvistä, ja tajusi, että James teki samoin.
”Au”, hän tokaisi, kun Remus potkaisi häntä pöydän alla.
”Mitä?” James kysyi kiinnostuneena.
”Ei mitään”, Sirius sanoi nopeasti ja vilkaisi Remusta äkäisenä. ”Kuutamo vain käyttäytyy häiriintyneesti.”
”Sitä se rakkaus teettää”, virnisti Peter.
”Siitä puheen ollen”, aloitti Sirius iloisena uudesta keskustelunaiheesta, ”oletko jo keksinyt, kenen kanssa haluaisit mennä tanssiaisiin, Matohäntä?”
”En”, sanoi Peter, mutta hänen kasvoillaan häivähti aavistus punaista. Sirius virnisti.
”Haa, sinulla on ihan selvästi joku mielessä.”
”Eikä ole”, Peter sanoi kiivaasti.
”Kylläpä on”, väitti nyt Jameskin, ”ja sinähän tiedät, että voit vallan mainiosti kertoa meille. Me voimme auttaa sinua – kunhan se tyttö ei ole Lily.”
James nauroi. Sirius ei uskaltanut vilkaista Remukseen päin, mutta tiesi silti varsin hyvin, millainen ilme pojan kasvoilla oli.
”Onko itselläsi muka pari?” Peter kysyi parhaillaan Jamesilta, ajatellen ilmeisesti hyökkäyksen olevan paras puolustus.
James nielaisi. ”No, kuten äsken huomasitte, Lily ei suostunut. Enkä minä suoraan sanoen tiedä, kenen muun kanssa haluaisin mennä sinne.”
”Hemmetin tanssiaiset”, sanoi Sirius. ”Niistä ei ole kuin harmia. Ehkä meidän pitäisi järjestää jotain mukavaa tanssiaisillalle.”
Remus pudisteli toivottoman näköisenä päätään, mutta häneen ei liiemmin kiinnitetty huomiota.
”Mainio idea”, James sanoi piristyneen näköisenä. ”Me olemme olleet suorastaan hävyttömän kilttejä viimeiset pari viikkoa. Kuutamo?”
”Ne olivat ihan mukavat pari viikkoa”, sanoi Remus hymyillen vinosti. ”Mutta olkoon, minä olen mukana. Kunhan me emme pilaa koko tanssiaisia, sillä toisin kuin eräillä, minulla on varsin mukavaa seuraa.”
”Olemme oikein onnellisia puolestasi, Kuutamo”, sanoi Sirius taputtaen vieressään istuvaa poikaa veljellisesti selkään, ”mutta Kaceysta ja luutakomeroista huolimatta tanssiaiset jäisivät hieman tyhjiksi, ellemme me järjestäisi jotain ylimääräistä.”
”Onneksi siitä ei ilmeisesti ole vaaraa”, Remus huokaisi hymyillen.

Remus istui yksinäisellä kivellä järven rannassa. Tunnit olivat ohi siltä päivältä eikä hän oikein tiennyt, mitä tehdä. Tietysti hänen olisi pitänyt olla oleskeluhuoneessa suunnittelemassa syystanssiaisia ja niiden pikku yllätystä Siriuksen, Jamesin ja Peterin kanssa, mutta sillä hetkellä häntä ei jostain syystä liiemmin kiinnostanut, kuinka paljon he voisivat järkyttää McGarmiwaa ja millä keinoilla.
 Tuuli. Oli todella tulossa syksy, sen huomasi siitä, että sai kietoa takkia tiukemmin päälleen pysyäkseen edes jotenkuten lämpimänä.
 Eivät syystanssiaiset häirinneet Remusta eikä edes suunnitelma, joka liemien tunnilla oli alkanut kehittyä niiden varalle. Häntä häiritsi Sirius, joka vilkuili Lilyn perään tämän lähtiessä huoneesta eikä suostunut kertomaan Jamesille, että oli tytön kanssa puheväleissä. Ehkä hän vain kuvitteli liikoja, mutta joka tapauksessa tilanne tuntui melkoisen epäilyttävälle. Jos Sirius ei pystynyt kertomaan jostain asiasta Jamesille, ilmassa oli aivan varmasti jotain sellaista, josta Remus ei yhtään pitänyt.
”Täälläkö sinä istut?” kysyi äkkiä ääni hänen selkänsä takaa.
Remus käännähti ympäri vain nähdäkseen Kaceyn kasvot.
”Ilmeisesti”, hän totesi.
”Saanko minäkin?” Kacey kysyi.
Remus teki tilaa kivelle ja Kacey kiipesi hänen viereensä. He katselivat vähän aikaa hiljaa järveä.
”Minusta tuntuu edelleen, että Siriuksella ja Lilyllä on jotain meneillään. Ja jos on, se ei pääty hyvin, oli se sitten mitä tahansa”, Remus sanoi lopulta.
”No, se ei varsinaisesti ole sinun murheesi”, Kacey vastasi hitaasti. ”Sinä olet epäilemättä puhunut jo Siriuksen kanssa, mutta jos minä olen ymmärtänyt oikein, niin Sirius osaa olla melkoisen itsepäinen tapaus. Et sinä voi suojella kaikkia muita ihmisiä heidän ongelmiltaan.”
Remus ei sanonut mitään.
”Vaikka varmasti tekisit sen, jos voisit”, Kacey sanoi ja hymyili varovaisesti.
Remus tunsi pienen ilontunteen kutittavan vatsassaan. Olkoon, hän oli huolissaan Siriuksesta ja Jamesista ja sillä selvä, mutta ei ollut mitään syytä antaa sen häiritä kaikkia hyviä hetkiä, joihin tämä epäilemättä kuului. Hän kietoi varovaisesti kätensä Kaceyn ympärille ja tyttö painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.
He istuivat siinä pitkän tovin, aivan hiljaa. Jossain kaukana kirkui lokki ja tuuli puhalsi edelleen, mutta se ei tuntunut aivan yhtä kylmältä. Remus lämmitti Kaceyn sormia omiensa välissä.
”Remus”, sanoi Kacey äkkiä, kun hiljaisuus oli jatkunut jo pitkään. ”Minä tiedän, ettet sinä ole kertonut minulle kaikkea, mitä olisit voinut. Ei sillä, että sinun pitäisi kertoa ihan kaikki – ” tässä kohtaa tyttö naurahti kevyesti ” – mutta minusta tuntuu, ettet sinä kerro jotain… tärkeää. Mitä ehkä haluaisit kertoa.”
Hetken kylmä tuuli puhalsi suoraan Remuksen sisälle. Hän aikoi irrottaa otteensa Kaceystä ja vetäytyä kauemmas, mutta jokin pidätteli häntä. Hän huokaisi.
”Tiedän”, sanat kuulostivat tyhjiltä viileässä ilmassa. ”Mutta minä en voi kertoa sinulle. Anteeksi, Kacey. Kertoisin jos voisin, mutta…”
Hänen äänensä hukkui tuuleen.
Kacey hymyili. Hän ei nähnyt sitä, mutta kuuli sen tytön äänestä, kun tämä kurottautui kohti hänen korvaansa ja kuiskasi: ”Selvä, Remus. Älä kerro, jos et voi.”
”Ehkä minä joskus voin”, Remus sanoi hiljaa. ”Ehkä.”
Kacey ei sanonut enää mitään, halasi häntä vain tiukasti. Hän painoi kasvonsa tytön hiuksiin ja toivoi voivansa jäädä siihen ikuisiksi ajoiksi. Kunpa hän vain voisi unohtaa kaiken muun, tulevan täysikuun, Siriuksen ja Jamesin ongelmat, tanssiaiset, istua Kaceyn kanssa kivellä ja tuntea tytön sydämenlyönnit -
”Meidän pitäisi mennä”, Kaceyn julmat sanat rikkoivat ikuisuuden.
Remus nyökkäsi. Tyttö vetäytyi hieman kauemmas ja siirsi muutaman liian pitkän otsahiuksen pois pojan kasvoilta.
”Olethan sinä kunnossa?”
”Olen”, sanoi Remus ja hymyili vaisusti.
”Hyvä”, Kacey sanoi. ”Kuule, minä olen vähän miettinyt meitä… Tai siis, kun minähän en oikeastaan edes tiedä, onko mitään meitä…”
”Seurustelemmeko me”, Remus täydensi Kaceyn ajatuksen.
”No jotain siihen suuntaan”, Kacey virnisti selvästi hermostuneena.
Remus hymyili ja tunsi itsensä häiritsevän ujoksi.
”Seurustellaanko?” hän kysyi. ”Tietysti me voimme olla vain ystäviäkin, jos sinä haluat, mutta – ”
”Seurustellaan”, sanoi Kacey ja hymyili nyt leveästi, omaan tuttuun tapaansa. ”Ystävät eivät saa suudella toisiaan.”
Siihen ei tarvinnut sanoa mitään, palelevien huulten suudelma riitti. Hetkeen aika ei kulkenut eteenpäin.

Olisi tietysti mukavaa sanoa, että oleskeluhuoneessa oli hiljaista ja rauhallista Siriuksen saapuessa sinne, mutta se olisi suorastaan valehtelua. Vaikka emme huomioisi ollenkaan ykkösluokkalaisia, jotka ilmeisesti pelasivat jotain epäilyttävää ja varsin äänekästä peliä eräässä nurkassa, oleskeluhuoneessa olisi yhä ollut melkoinen metakka. Suurimpana syynä siihen olivat Sirius ja James, jotka pelasivat velhonshakkia ja Peter, joka väisteli lentäviä shakkinappuloita – Sirius ei ollut koskaan oikein ymmärtänyt, miksi seurapelejä kannattaisi pelata sääntöjen mukaan ja järjesti niihin mielellään uusia ulottuvuuksia.
”Hei”, protestoi Remus väistäessään kirkuvaa kuningatarta, joka sujahti saman tien ulos oviaukosta, ”mitä teillä on shakkinappuloita vastaan?”
”Ei mitään”, Peter totesi, ”he vain pitävät yksityisiä huispausharjoituksia – ”
”Äh, älä puhu lohikäärmeensontaa”, tuhahti Sirius. ”Me pelaamme, Kuutamo hyvä. Miltä muulta tämä sinusta muka näyttää?”
”Viattomien pelivälineiden kidutukselta?” ehdotti Remus, mutta pojan ääni oli melkoisen hyväntuulinen.
”Itse asiassa tämä johtuu vain Anturajalan kärsimättömyydestä, mitä tulee sääntöjen mukaan pelaamiseen”, James virnisti. ”Ihan näin ohimennen kysyen, mikä sinua hymyilyttää, Kuutamo?”
”Ihan näin ohimennen kysyen, missä Kacey on?” Sirius täydensi.
”Ihan näin ohimennen vastaten”, sanoi Remus, ”me olimme kävelyllä.”
Hän oli kenties kuvitellut sen riittävän vastaukseksi, mutta siinä hän oli herttaisen täydellisesti väärässä.
”JA?” kysyivät James, Sirius ja Peter yhteen ääneen ja katsoivat häntä silmät suurina.
Lähetti kolahti lattialle, mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota.
”JA”, aloitti Remus ja nautti nähdessään, miten kolme poikaa vetivät syvään henkeä ja tuijottivat häntä herkeämättä, ”ja me kävelimme.”
Peter pudisteli päätään. Sirius heitti ratsun lähetin perässä lattialle. James nauroi.
”Ihan kuin sinua voisi uskoa”, sanoi James. ”Normaalia ”emme me mitään tehneet” –Kuutamoa taas, vai mitä? Sinusta on hauska nähdä, miten me odotamme jotain kieroa ja sitten ilmoitatkin, ettette te tehneet mitään.”
Itse asiassa se oli juuri niin, mutta sitähän Remus ei tietenkään myöntänyt.
”Jaa”, sanoi Remus epämääräisesti, ”saatoimme me ehkä tehdä jotain muutakin. Mutta – ”
”Mitä muuta?” huudahtivat Sirius ja James.
”Te olette epätoivoisia, kaverit”, sanoi Remus päätään pudistellen. ”Mutta – kuten olin sanomassa, ennen kuin te keskeytitte minut - me olemme kävelleet tämän päivän kävelymme. Minä olen täällä ja Kacey lähti kirjastoon Lilyn kanssa.”
Remus veti henkeä ja vilkaisi Siriusta, joka poimi parhaillaan shakkinappuloita kutsuloitsulla lattialta.
”Itse asiassa Kacey taisi mainita nähneensä sinut ja Lilyn kirjastossa, Anturajalka”, Remus sanoi huolettomalla äänellä.
Kuului kopsahdus, kun Siriuksen taikasauva tippui lattialle. James oli kääntynyt katsomaan Siriusta erittäin uteliaan – ja hieman epäluuloisen, myönnettäköön sekin – näköisenä, mutta poika noukki sauvansa varsin nopeasti lattialta, tunki sen taskuunsa ja näytti sen jälkeen aivan normaalilta, omahyväiseltä itseltään.
”No, suoraan sanoen minä olen ollut huomaavinani – ei millään pahalla, Sarvihaara – että muuan ystävällämme on pieniä ongelmia saada haluamansa nainen”, totesi Sirius varsin hyväntuulisesti, ”joten ajattelin hieman auttaa asiaa. Uskomattomat älynlahjani kertoivat minulle, että paras keino on tutustua tähän kyseiseen naiseen ja kehua tätä kyseistä ystävää hänelle.”
”Minusta tuntuu, että Lily Evansia ei aivan vielä voi sanoa naiseksi”, arveli Peter mietteliäänä.
”Haluatko sinä tapella tuosta?” kysyi James ääni kohoten hivenen.
”Ei hän halua”, Remus sanoi nopeasti. ”Vai niin, Sirius. Sehän on mukavaa kuulla. Oletko päässyt vielä kehumistasolle?”
Sirius vilkaisi Remusta varoittavasti, tai ainakin jälkikäteen Remus oli varma, että näin oli tapahtunut, mutta hetkessä poika oli taas itsevarma ja rauhallinen oma itsensä, joten oli vaikea tietää, oliko Siriuksen katseessa ollut jotain muutakin vai oliko hän vain kuvitellut.
”No, meillä ei liiemmin ole muita yhteisiä puheenaiheita kuin James”, totesi Sirius. ”Lily ei välttämättä nauttisi antoisasta keskustelusta luutakomeroiden ominaisuuksista.”
”Minä yritin tuota kerran”, sanoi James ja näytti kärsivältä. ”Yritin saada Lilyn kiinnostumaan luutakomeroista ja lähtemään tutustumaan niihin – minun kanssani, tietenkin – mutta sain jostain epämääräisestä kirouksesta päähäni.”
”Traagista”, sanoi Sirius käsi sydämellä.
”No, mitä mieltä Lily on minusta?” James kysyi ja näytti äkkiä varsin innostuneelta.
Siriuksen virne sammui hetkeksi, mutta poika repi sen varsin nopeasti takaisin kokoon.
”No, hän ei ole vielä uhannut keittää sinua, kunhan löytää tarpeeksi ison padan, joten asiasi ovat todella hyvin, Sarvihaara”, hän arveli.
”Pitäisiköhän minun pyytää Lilyä syystanssiaisiin?” James kysyi puoliksi itsekseen.
”Ehkä ei pitäisi”, sanoi Sirius ja irvisti hivenen. ”Minä en halua, että paras ystäväni joutuu sairaalasiipeen, ja sinähän tiedät, ettei Lily oikein ikinä ole sietänyt sinun lähentely-yrityksiäsi.”
James huokaisi.

Sirius makasi sängyllään ja katseli kattoa. Järkyttävää, eihän siinä oikeastaan ollut mitään katsomista. Itse asiassa hän ylipäätään makasi sängyllään varsin harvoin, ellei sitten nukkunut, mutta juuri sillä hetkellä hän ei oikein tiennyt, mitä olisi tehnyt. James ja Peter olivat lähteneet ottamaan selvää muutamasta yksityiskohdasta syystanssiaisten pikku piristystä varten, mutta eivät olleet huolineet Siriusta mukaansa. Hah, ihan kuin hän muka ei olisi pystynyt vastustamaan jonkun yksinäisen luutakomeron kutsua. Panettelijat.
 Ei sillä, että se olisi häntä edes sen kummemmin häirinnyt. Hän oli kuvitellut painuvansa suoraan sänkyynsä, mutta jostain syystä se ei ollut loppujen lopuksi onnistunutkaan. No, hän oli toki päässyt sängylleen, mutta nukkumaan hänestä ei ollut. Siinä hän siis makasi, tuijotti kattoa ja ihmetteli, mitä Remus ja Kacey mahtoivat tehdä oleskeluhuoneessa.
 Lisäksi hän ihmetteli, mitä Lily mahtoi tehdä, kun Kacey ja Remus tekivät jotain epämääräistä oleskeluhuoneessa. Hän saattoi kuvitella, miten Lily istui makuusalissa ja luki jotain oppikirjaa, kun ei keksinyt muutakaan tekemistä. Ilmeisesti tyttö ei tullut kovin hyvin toimeen Michellen ja Naiman, toisten kuudesluokkalaisten rohkelikkotyttöjen, kanssa, ja jos Remus kerran oli vienyt Kaceyn huomion – no, Lily tarvitsi ehdottomasti pelastajaa. Tietysti tehtävä olisi kuulunut Jamesille, mutta James nyt vain sattui olemaan edelleen yöllisellä tutkimusretkellään, joten oli Jamesin parhaan ystävän ongelma pitää huolta siitä, ettei pojan rakastettu kuollut tylsyyteen ennen aikojaan.
 Sirius nousi sängyltä ja käveli oleskeluhuoneeseen – tai sinne hänen oli ollut tarkoitus kävellä, mutta hän muutti suunnitelmiaan viime tingassa ja pysähtyikin ovensuuhun. Siinä hän sitten nojaili ovenkarmiin ja mietti, kuinka kauan kestäisi, ennen kuin muuan sohvalla oleskeleva pari huomaisi hänen läsnäolonsa. Ei sillä, että hän ei olisi kehdannut keskeyttää Remusta tai Kaceyta tai mitään – hän ei vain yksinkertaisesti ollut aivan tottunut näkemään, miten hänen melkein-paras-ystävänsä puolittain makasi ruskeatukkaisen tytön päällä ja silitti tämän hiuksia.
 Lopulta Sirius alkoi tuntea olonsa hieman ulkopuoliseksi. Sen sijaan, että hän olisi hienotunteisesti palannut takaisin makuusaliin, hän yskäisi äänekkäästi.
 Remus vetäytyi kauemmaksi Kaceyta ja molemmat vilkaisivat häntä säikähtäneen näköisinä.
”Niin sitä pitää, kuomaseni”, totesi Sirius. ”Kacey kulta, jos olisit sattumalta unohtanut pukeutua, minun pitäisi varmaan ilmoittaa teistä McGarmiwalle.”
”Sirius, mitä ihmettä sinä teet täällä?” kysyi Remus äänellä, josta kuuli selvästi, että hän yritti kuulostaa mahdollisimman huolettomalle ja rennolle. Pojan kasvot olivat kuitenkin melkein yhtä punaiset kuin Kaceyn paita.
”Tulin tarkastamaan, ettette te tee mitään, mistä minun pitäisi tiedottaa jommankumman vanhemmille”, Sirius virnuili. ”Mutta minun onnekseni te olette tuollaisia siveitä nuoria ihmisiä, jotka vain istuvat puolen metrin päässä toisistaan ja tyytyvät vilkuilemaan toisiaan salaa – ”
”Sirius, mitä sinä oikeasti teet täällä?” Remus huokaisi ja puna alkoi pikkuhiljaa kadota hänen poskiltaan.
”No, minä tietysti arvasin, ettette te tyytyisi istuskeluun”, aloitti Sirius ja veti naamalleen viattomimman ilmeensä, ”ja koska olen herrasmies, tulin ajatelleeksi Lily-rukkaa, joka joutuu istumaan aivan yksin makuusalissa sillä aikaa, kun te harrastatte epäsiveyksiä – ”
”Sirius!”
”Tiedätkö sinä, miltä se näytti?” Sirius kysyi närkästyneenä.
”En minä sitä”, sanoi Remus ja näytti melkoisen kärsivälle. Kacey taputti pojan kättä lohduttavasti. ”Sinä vain kuulostat aivan siltä, kuin yrittäisit iskeä Lily Evansin.”
”En varmasti”, Sirius sanoi heti. ”Nyt sinä sekoitat minut ja Sarvihaaran, Kuutamo hyvä.”
Remus ei varsinaisesti näyttänyt siltä, kuin häntä olisi naurattanut.
”Nimittäin minä en jaksaisi olla sinun ja Jamesin välissä, kun hän väittää, että sinä olet varastanut hänen naisensa ja sinä väität, että satuit vain törmäämään häneen kirjaston ovilla – ”
”Niin minä törmäsinkin”, sanoi Sirius.
”Sinä et siis ole ihastunut Lilyyn?” Remus kysyi.
”Pahus vie, kuinka kauan tätä pitää jauhaa!” Siriuksen ääni oli jo melkoisen tuskastunut. ”En ole, Kuutamo! Enkö minä muka voi jutella tytön kanssa ilman, että yritän iskeä hänet?”
Remus kohotti kulmiaan.
”Okei, sitä sattuu harvoin, mutta nyt on kyseessä Lily Evans”, Sirius sanoi nopeasti. ”Iskisinkö minä parhaan ystäväni päiväunien kohteen?”
”Millaisia päiväunia James Lilystä näkee?” kysyi Kacey piristyneen näköisenä.
Kumpikaan pojista ei kuitenkaan vastannut kysymykseen, he tyytyivät vain vilkuilemaan toisiaan epäluuloisena, kunnes Remus kohautti harteitaan ja hymyili pienesti.
”Ehkä et”, poika totesi, ”mutta ole varovainen – ”
”Niin olen”, sanoi Sirius, ”ja koska te kaksi ette ilmeisesti aio ajatella Lilyn parasta ollenkaan tai sitä, miltä hänestä tuntuu, kun te vain hommailette oleskeluhuoneessa – ”
” – me emme HOMMAILE”, Remus totesi terävästi.
”- ja hän on aivan yksin makuusalissa, minä voin aivan yhtä hyvin jättää teidät tänne jatkamaan hommailujanne – ”
”Sirius!”
”- ja lähteä nukkumaan”, totesi Sirius. ”Ja sinä alat toistaa itseäsi, Kuutamo. Tuo oli jo toinen ”Sirius” –huudahdus täsmälleen samanlaisella äänensävyllä tämän keskustelun aikana. Hyvää yötä.”
Vastausta odottamatta hän kääntyi ja katosi makuusaliin johtavaan portaikkoon. Vielä mennessään hän kuuli Kaceyn äänen kysyvän ilkikurisesti:
”Pitäisiköhän meidän jatkaa hommailuja, Remus?”
Voi niitä lapsia.

OSA 6

Sinä aamuna aurinko nousi yllättävän aikaisin ja läpäisi makuusalin ikkunoiden verhot epätavallisen tehokkaasti. Tai niin Lily ainakin kuvitteli, kunnes sai silmänsä auki ja huomasi, että loistaja ei ollutkaan ollut aurinko vaan Kacey, joka hyräili hyväntuulisesti ”Ukko Merliniä” kammatessaan hiuksiaan. Michelle ja Naima näyttivät vetäneen peitot tiukemmin päidensä yli, ja Lilyn olisi tehnyt mieli seurata esimerkkiä, mutta hän oli sentään Kaceyn paras ystävä. Niinpä hän kömpi urheasti istumaan ja veti hymyn väsyneille kasvoilleen.
”Huomenta”, hän sanoi. ”Sinäpä olet iloinen.”
”Niin olen”, sanoi Kacey – sanoi tai hyräili, Lily ei ollut aivan varma – ja kääntyi katsomaan häntä silmät loistaen. ”Minulla oli hauskaa eilen illalla.”
”Vai niin”, sanoi Lily.
”Itse asiassa se taisi olla yötä”, arveli Kacey.
Lilyn silmäluomet olivat raskaat, ne halusivat painua kiinni, ne todellakin halusivat, mikään ei enää pystyisi estämään niitä -
”Minä olin Remuksen kanssa”, totesi Kacey ja sai Lilyn silmät hetkessä täysin auki vastoin kaikkia ennakko-odotuksia.
”Sinä MITÄ?” Lily huudahti ja veti vaistomaisesti käden suunsa eteen, kun Naiman sänky liikahti kummallisesti.
”En SITÄ”, Kacey sanoi nopeasti ja näytti hetken melkein säikähtäneeltä, ennen kuin iloinen ilme palasi hänen kasvoilleen. Siinä ei tosin kestänyt kovinkaan kauan. ”Minä yritin sanoa, että minä olin Remuksen SEURASSA.”
”Ja te istuitte sohvalla ja piditte toisianne kädestä kiinni?” kysyi Lily ja tiesi hyvin kuulostavansa varsin epäluuloiselta.
”No emme aivan”, sanoi Kacey, ”mutta ethän sinä sentään voi kuvitella, että me ottaisimme sen riskin, että järkyttäisimme vahingossa paikalle sattuvia ensiluokkalaisia tekemällä… no sinä tiedät kyllä.”
”Ette kai”, sanoi Lily. ”Ellette sitten vahingossa sattuisi unohtamaan, missä olette, ja päätyisi hieman epämääräisempiin puuhiin – ”
”Me vain pussailimme”, Kacey totesi ja nosti kätensä ylös antautumisen merkiksi. ”Siinä kaikki. Okei?”
Lily virnisti.
”Minä en vain halua joutua yllättäen kummitädiksi”, hän sanoi. ”Kai sinä sen ymmärrät?”
”Minä osaan pitää varani”, sanoi Kacey eikä ollut huomaavinaan Lilyä, kun tämä pyöritteli silmiään. ”Sirius muuten kyseli sinua.”
”Oliko Siriuskin siellä?” Lily yllättyi. ”Pussailemassa? Ketä?”
”Sinä olet yllättävän kiinnostunut”, Kacey virnisti. ”Ei, Sirius ei ollut pussailemassa. Hän sattui törmäämään paikalle, keskeytti meidän puuhamme – siis pussailumme – ja oli huolissaan siitä, että sinä olit täällä aivan yksiksesi – ”
”No, siitä ei olisi tarvinnut olla huolissaan, koska minulla oli oikein mukavaa”, sanoi Lily.
”Niin minäkin arvelin”, Kacey hymyili aavistuksen verran helpottuneen näköisenä. ”Loppujen lopuksi Sirius ja Remus kinastelivat vähän aikaa siitä, onko Sirius ihastunut sinuun vai ei, kunnes Sirius lähti.”
”Ja vastaus oli?”
”No, sinä olet Jamesin päiväunien kohde”, sanoi Kacey olkapäitään kohauttaen ja väisti täpärästi Lilyn heittämän tyynyn. ”Vaikka Sirius sattuisi tykkäämään sinusta, hän ei sanoisi sitä. Mutta minä olen edelleen sitä mieltä, että parasta olisi, jos sinä ihastuisit James Potteriin, ja Sirius Blackiin sinun ei kannata ihastua missään nimessä – ”
”Minä en ole ihastumassa kumpaankaan, että kiitos nyt vain”, sanoi Lily.
”Kunhan tarkistin”, sanoi Kacey ja hymyili. ”Pitäisiköhän sinun pukeutua? Aamupalalle pääsee puolen tunnin päästä, ja suoraan sanoen minä olin ajatellut näkeväni Remuksen ennen sitä – ”

Viiden minuutin päästä – tarkalleen sen verran Lilyltä oli mennyt pukeutumiseen ja hiusten saamiseen jokseenkin takuttomiksi – nuo kaksi tyttöä kävelivät yhtä matkaa oleskeluhuoneeseen. Remus istui kuin istuikin muuan syrjäisellä sohvalla ja näytti ilahtuvan silminnähden Kaceyn saapuessa huoneeseen. Lily jäi seisomaan ovensuuhun tuntien itsensä hieman hämmentyneeksi, mutta hän ei ehtinyt olla siinä kovinkaan kauaa, kun poikien makuusaleihin johtavilta portailta kuului melkoista kolinaa ja Siriuksen pörröinen pää ilmestyi oviaukkoon.
”Huomenta”, poika sanoi. ”Anna anteeksi, Kacey, mutta huomasin kyllä Kuutamon hiipivän varpaillaan sänkyni ohitse ja päätin tulla tarkastamaan, ettette päädy säikäyttämään nuorempianne – ” mutta siinä vaiheessa Sirius näytti huomaavan Lilyn ja lause jäi häneltä kesken.
”Hei, Sirius”, sanoi Lily. ”Itse asiassa minä tulin tänne melkein samasta syystä.”
Poika nyökytteli päätään ymmärtävän näköisenä.
”Niinpä niin. Eikö olekin kauheaa, miten nuoriso menee rappiolle – ”
”Sinä olet pelle”, Lily totesi.
”Mitä?” Siriuksen äänessä kuului järkytys, eikä Lily ollut varma, oliko se teeskenneltyä vai aitoa. ”Kuulehan nyt, nainen, tuo on loukkaus minun itsetunnolleni – ”
”Hei kuulkaa”, kuului Kaceyn kirkas ääni sohvalta, missä tämä istui Remuksen sylissä, ”voisitteko te millään jatkaa tuota keskustelua jossain muualla?”
Sirius ja Lily vilkaisivat toisiinsa.
”Ei saa häiritä nuorta paria”, sanoi Sirius ja virnisti.
”Mennään käytävälle”, Lily ehdotti. ”Minä lupaan, etten täräytä sinua Lihavan Leidin muotokuvalla nenään.”
”Leidi tekee sen varmasti itse”, Sirius arveli, mutta seurasi silti Lilyä pois oleskeluhuoneesta.
Lihava Leidi ei kuitenkaan täräyttänyt Siriuksen nenää eikä Lilynkään, ei sen puoleen, vaan päästi nuo kaksi varsin kiltisti käytävälle vilkuiltuaan ensin hieman epäluuloisesti heidän peräänsä. Kacey ja Remus jäivät hiljaiseen oleskeluhuoneeseen vilkuilemaan toisiaan.
”Tuo ei ehkä ollut viisasta”, sanoi Remus.
Kacey huokaisi.
”Lily väittää, ettei ole ihastumassa Siriukseen, ja Sirius tietää mitä seuraa, jos hän yrittää iskeä Lilyä”, tyttö totesi. ”Yritä vain kuvitella, että kaikki menee hyvin, Remus.”
Pojan kasvoilla häilyi edelleen hienoinen varjo, vaikka tämä näyttikin siltä, kuin olisi erittäin mielellään halunnut uskoa Kaceyn sanat.
”Sitä paitsi me emme halunneet heidän jäävän tänne”, sanoi Kacey ja virnisti, ”emmehän?”
Remus ei jaksanut vastata. Sen sijaan hän antoi kätensä liukua Kaceyn vyötärölle ja huulensa eksyä tytön poskelle, eikä tällä tuntunut olevan mitään sitä vastaan.

”Minä en edes halua kuvitella, mitä ne kaksi tekevät tällä hetkellä”, totesi Sirius, kun hän ja Lily olivat kävelleet jonkin matkaa hiljaisia käytäviä pitkin.
”Älä sure”, sanoi Lily. ”Minä olen melko varma, etteivät he tee mitään erikoista. Kacey on kuitenkin pohjimmiltaan kiltti tyttö.”
”Siitähän minä olenkin huolissani”, Sirius valitti. ”Hän ei välttämättä ole kiltti tyttö kauaa.”
Lily tönäisi poikaa varsin kovakouraisesti kylkeen.
”Onko kukaan kertonut sinulle, että sinulla on pieni taipumus pervouteen?”
”Ihan kuin sinä vertaisit minua johonkin vanhaan, irstaaseen ukkoon”, Sirius sanoi ja näytti varsin tehokkaasti loukkaantuneelle.
”En voisi ikinä erehtyä niin paljon”, Lily nauroi. ”Sinä oletkin vain nuori, irstas ukko.”
Sirius nauroi, vaikkei oikein edes tiennyt miksi. Nauru kaikui hiljaisilla käytävillä ja kimpoili takaisin kiviseinistä, mutta hetken päästä oli taas hiljaista. Lily käveli hänen vierellään pirteän näköisenä, eikä hän voinut olla ihmettelemättä, miten oli päätynyt siihen.
”Hassua”, hän sanoi ääneen. ”Minä kuvittelin aina, että sinä olisit jokseenkin erilainen.”
”Millä tavalla erilainen?” Lilyn kulmat kurtistuivat.
”Vähän… vakavampi”, sanoi Sirius varovaisesti. ”Ja ehkä tiukempi. Viime vuonna sinä valitit meille aina, kun me vähän… tuota noin, keskustelimme Kalkaroksen kanssa.”
”Ja valittaisin vieläkin”, sanoi Lily ja hänen äänensä kohosi aavistuksen verran. ”Se, miten te kohtelitte Kalkarosta… Kyllä minä tiedän, että hän on ärsyttävä, mutta ei kai häntä nyt sentään tarvitse riiputtaa ilmassa!”
Sirius naurahti.
”Mitä hauskaa tuossa nyt oli?” Lily kysyi. Tytön posket olivat huomattavasti punaisemmat kuin hetkeä aiemmin.
”Sinä vain näytit siltä, että olit niin tosissasi”, Sirius sanoi hymyillen.
”Niin minä olenkin!” Lily huudahti. ”Oikeasti, minä – ”
Mutta Sirius tarttui hänen nyrkkeihinsä, jotka sivumennen sanoen olivat alkaneet heilua vaarallisesti, ja hän unohti, miten hänen oli ollut tarkoitus jatkaa lausettaan.
”Minäkin luulin, että sinä olisit vähän erilainen”, hän sanoi. ”Että sinä et osaisi puhua mistään muusta kuin itsestäsi ja luutakomeroista. Okei, sinä ehkä puhut suurimman osan ajasta itsestäsi, mutta silti jää muutama prosentti jäljelle…”
”Otan tuon kohteliaisuutena”, sanoi Sirius mietteliäästi, ”tai ainakin luulisin niin.”
”Se oli kohteliaisuus”, sanoi Lily hymyillen melkoisen lämpimästi.
”Minä olen siis mukavampi kuin sinä luulit?” kysyi Sirius.
”No itse asiassa olet, vaikka minua pelottaakin kuvitella, mitä sen myöntäminen tekee sinun jo muutenkin melkoisen vääristyneelle itsekunnioituksellesi”, Lily sanoi. ”Ja nyt me muuten puhumme sinusta.”
”Mistä meidän sitten pitäisi puhua?” kysyi Sirius. ”Sinustako?”
Lilyn kulmat kohosivat aavistuksen. Tytön punainen tukka valui tämän hartioille ja tytön kasvot olivat oikeastaan kauniit, kun tämä ei ollut vihainen tai ärtynyt tai -
”Tai Jamesista?” Sirius ehdotti, kun kaikki nuo ajatukset ehtivät laskeutua hänen tajuntaansa ja saada hänet tuntemaan itsensä huonoksi ystäväksi.
”Meillä oli sopimus”, sanoi Lily ja näytti hivenen pettyneeltä. ”Ei keskustelua Potterista.”
”Minun on vaikea olla keskustelematta Jamesista”, sanoi Sirius vaikkei hänen oikeastaan olisi tehnyt tippaakaan mieli sanoa sitä, ”kun ottaa huomioon, että hän on minun paras ystäväni ja toivottoman ihastunut sinuun.”
”Nimenomaan toivottoman”, sanoi Lily ja vilkuili käytävän seinää, kuin se olisi ollut hyvinkin kiinnostava. ”Pitäisikö meidän mennä syömään?”
”Niin kai”, sanoi Sirius.
Ne olivat jo ties kuinka monennet sanat, jotka hän sanoi, vaikkei tarkoittanut niitä yhtään. Mieluummin hän olisi jatkanut kävelemistä, jutellut Lilyn kanssa… Ja kaikkein mieluiten hän olisi unohtanut Jamesin vähäksi aikaa kokonaan. Mutta se ei käynyt päinsä, ja niinpä hän seurasi Lilyä kiltisti saliin ja oli helpottunut huomatessaan, ettei James istunut vielä heidän pöydässään katselemassa, miten hän ja Lily saapuivat paikalle yhtä aikaa.

”Minä olen keksinyt tanssiaisparin!” Peter sanoi tavallista pirteämmällä äänensävyllä.
”Ai kun kiva, matohäntä”, sanoi James tökkien samalla aamupalasämpyläänsä epäluuloisen näköisenä. ”Jos et pahastu, niin minä kyllä olen aina kuvitellut, ettei tanssiaisiin voi mennä mielikuvitusystävän kanssa, mutta kerta se on ensimmäinenkin…”
”En sillä tavalla keksinyt”, Peter tiuskaisi.
”Sarvihaara, älä nyt masenna poikaraukkaa”, sanoi varsin hyväntuulinen Sirius toruvasti ja näki silmäkulmastaan, miten Lily pyöritteli kärsivän näköisenä päätään. Tyttö istui Kaceyn vieressä, joka puolestaan istui Remuksen vieressä – tai päällä, niin kuin Sirius omahyväisesti virnistellen totesi – eikä edes näyttänyt siltä, kuin olisi mieluummin ollut jossain aivan muualla.
”Toisin sanoen sinulla on pari, Peter?” Remus kysyi ja näytti aivan yhtä hyväntuuliselta kuin Siriuskin. Todennäköisesti hyväntuulisuus johtui suurimmilta osin hänen vieressään – tai sylissään – istuvasta tytöstä.
”Itse asiassa ei vielä”, sanoi Peter ja näytti hivenen hämmentyneeltä. ”Mutta minä näin hänet kirjastossa, ja hän hymyili takaisin, ja minä…”
”Ajattelit, että voisit pyytää häntä tanssiaisiin”, täydensi Remus, kun toisen pojan lause jäi kesken. ”Mainiota.”
”Kenestä hänestä me nyt puhumme?” kysyi James äkkiä.
Peterin posket muuttuivat hivenen punertavammiksi.
”Adrianne Gillow’sta”, poika sanoi vähän hiljempaa.
”Kenestä?” Sirius kohotti kulmiaan.
”Adriannesta”, sanoi Peter jo huomattavasti varmempaan ääneen. ”Tiedätkö sen viidesluokkalaisen korpinkynnen?”
”Ahaa”, ymmärrys syttyi Siriuksen kasvoille. ”Se lyhyt tyttö, jolla on - ”
”- joka on kuulemma hullun hyvä loitsuissa”, sanoi Kacey kuuluvalla äänellä. ”Sirius, etkö sinä voi puhua tytöissä mistään muusta kuin ulkonäöstä – ”
”Ulkonäkö on hyvä tuntomerkki!” huudahti Sirius.
”Niin varmaan”, Kacey sanoi ja irvisti. ”Jotenkin minä olen saanut sinusta sellaisen kuvan, että sinun tutustumisesi yleensä jääkin niihin tuntomerkkeihin…”
”Kuutamo, mikä sinun naistasi vaivaa tänään?” Sirius valitti.
Remus vilkaisi Kaceyta. Tai ainakin hän yritti, mutta se oli hieman vaikeaa, sillä tyttö istui nyt tosiaan hänen sylissään eikä hän oikeastaan voinut nähdä tämän kasvoja.
”Ehkä hän on vain fiksu?” hän arveli lopulta.
”Oletteko te kaikki minua vastaan?” Sirius sanoi onnistumatta kuulostamaan tippaakaan epätoivoiselta.
Remus pyöritteli silmiään.
”Emmehän me edes puhuneet sinusta”, poika totesi. ”Me puhuimme Peteristä. No, aiotko kysyä Adriannea tanssiaisiin?”
”Tuota noin”, sanoi Peter ja hänen äänensä meinasi taas kadota.
”Totta kai hän kysyy”, James puuttui puheeseen kovalla äänellä ja näytti siltä, kuin olisi ollut vähän aikaa katselemassa jonnekin aivan muualle. ”Eikö niin, Matohäntä?”
”Joo”, sanoi Peter vaikka ei kuulostanut kovinkaan uskottavalle.
”Älä sure”, sanoi Sirius, ”kyllä me ymmärrämme, että sinua jännittää kysyminen, mutta et sinä siihen kuole – ”
”Paraskin sanomaan”, tiuskaisi Peter äkkiä. ”Onko itselläsi muka pari?”
Siriuksen naama venähti vain pieneksi hetkeksi.
”Ei vielä”, poika sanoi kiertelevästi, ”mutta saat nähdä, että pian on, kunhan – ”
 ”Löydät jonkun, jota et ole vielä ahdistellut luutakomeroilla”, totesi James virnuillen.
”Ihan kuin sinä olisit harrastanut sitä yhtään vähemmän kuin minä”, Sirius sanoi tavoittaen melko hyvin loukkaantuneen äänensävyn.
”Älä syyllistä minua”, tuhahti James ja nojautui seuraavassa hetkessä pöydän yli niin, että Remus melkein pelkäsi hänen tippuvan puurokulhoon. Hän ei kuitenkaan tippunut, vaan katsoi Lilyä. ”Tanssiaisista puheen ollen, ei sinua huvittaisi lähteä minun kanssani, Lily?”
”Ei huvittaisi”, sanoi Lily ja näytti nyt siltä, kuin olisi mieluiten ollut jossain muualla.
”Miksi?” James kysyi näyttäen melkoisen pettyneeltä, eikä se varmasti ollut teeskentelyä. ”Ei minussa ole mitään vikaa, minä – ”
”Juuri tuo sinussa on vikana, James Potter”, sanoi Lily ja irvisti. ”Sinä olet omahyväinen ja ajattelet vain itseäsi. Jos sinussa on jokin muukin puoli, etpä ainakaan anna sen kauheasti näkyä. Minua ei kiinnosta ja sillä selvä.”
Niine sanoineen hän nousi pöydästä ja käveli varsin vauhdilla pois salista.
”Huono mäihä”, sanoi Peter ja kohotti kätensä taputtaakseen Jamesia rohkaisevasti olalle, mutta poika työnsi hänen kätensä pois.
”Älä sinä sano mitään”, James tokaisi, ”painu vain sen Adriannesi perään.”
”HEI, älä huuda minulle, vaikka saitkin pakit – ” aloitti Peter.
”Minä en huuda”, jatkoi James, ”mutta sinä puhut niin kuin Lily ei yhtään piittaisi minusta – ”
”No, mistä sinä päättelet, että hän piittaisi sinusta?” Peter tiuskaisi.
”Hei ihmiset, älkääs nyt”, Sirius sanoi epäluonteenomaisen sovittelevaan sävyyn.
Kacey huokaisi.
”Sinun ystäväsi ovat hulluja, Remus.”
Poika taputti rohkaisevasti häntä olkapäälle.
”Niin ovat”, hän sanoi, ”mutta kyllä heihin tottuu.”

”Sirius!”
Ääni kaikui käytävällä. Vaistomaisesti Sirius pysähtyi, esti täpärästi liemien oppikirjaansa syöksymästä lattialle ja kääntyi kohti Lilyä, joka näytti punaisine poskineen siltä kuin olisi tehnyt töitä saadakseen hänet kiinni.
”Sinä kävelet kovaa”, Lily virnisti.
”Niin ilmeisesti sinäkin”, sanoi Sirius.
Lily virnisti. Sirius oletti tytön puolustautuvan jotenkin, ilmoittavan, ettei todellakaan ollut kiirehtinyt hänen takiaan, mutta sen sijasta tämä vain tiputtikin suoraan hänen varpailleen kysymyksen, jota hän ei todellakaan ollut odottanut.
”Tulisitko sinä minun kanssani syystanssiaisiin?”
Siriuksen suu loksahti hivenen auki, mutta luonnollisesti hän sulki sen salamannopeasti.
”Kavereina tietysti”, Lily sanoi nopeasti nähtyään Siriuksen ilmeen. ”Minä vain ajattelin, kun sinulla ei ilmeisesti ole paria ja – ”
”Ei se käy”, sanoi Sirius eikä hänen edes tarvinnut teeskennellä kuulostaakseen pahoittelevalle. ”James saisi sätkyn.”
Lily irvisti.
”Minä olen sanonut sille tyypille, että – ”
”Niin olet”, sanoi Sirius, ”mutta Sarvihaara on silti minun ystäväni emmekä me kaksi voi mennä tanssiaisiin. Se ei vain onnistu.”
Lily mutisi jotain.
”Anteeksi mitä?” kysyi Sirius kohteliaasti.
”Ei mitään”, sanoi Lily ja hetken hänen kasvonsa tuntuivat olevan yllättävän lähellä Siriuksen kasvoja. ”Minun pitää mennä etsimään Kacey.”
Sirius katsoi, miten Lily kääntyi ja lähti harppomaan pitkin käytävää sellaista vauhtia, ettei ollut mikään ihme, jos tämän posket olivatkin olleet hieman punaiset. Lily oli jo monen metrin päässä, katoamassa kulman taakse, kun Sirius yskähti.
”Minä olisin mielelläni tanssinut sinun kanssasi”, sanoi hän, ”jos se olisi mahdollista.”
Lily hymyili.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 17.4.
Kirjoitti: lurikko - 20.04.2008 18:18:00

OSA 7

”Anturajalka, mikä pahus sinua vaivaa?” kysyi James kovaan ääneen ja näytti siltä kuin olisi voinut potkaista sänkyä.
”Ehkä hän on pyörtynyt”, arveli Peter mietteliäällä äänellä.
”No ei ole!” James huudahti. ”Sirius ei pyörry.”
”No, ei hän kyllä näytä olevan kovin tajuissaankaan juuri nyt”, Remus totesi huomattavasti maltillisemmin huoneen toiselta laidalta, josta hän tähyili sängyllä retkottavaa, kovasti Siriukselta näyttävää mutta varsin liikkumatonta hahmoa.
”HERÄÄ!” huusi James ja olisi todennäköisesti keikauttanut Siriuksen sängyn ympäri yhdellä kädenliikkeellä, jos olisi pystynyt siihen. Sirius oli kuitenkin ilmeisesti syönyt kiltisti aamupuuronsa, ja Jamesin oli luovuttava sängyn kaatamisesta tämän herättämiseksi.
Siriuksen vasen silmä raottui.
”Anturajalka, mitä hittoa sinä teet sängyssä, aamupala menee jo”, James ilmoitti varsin nopeasti ja varsin kovaan ääneen.
Siriuksen silmä sulkeutui tiukasti.
”Ainakaan hän ei ole kuollut”, totesi Remus rauhallisesti. ”James, et viitsisi jättää poikaparkaa hetkeksi rauhaan?”
James vaikeni. He olivat kaikki hetken hiljaa, myös Sirius, joka ei ollut siihen mennessä päästänyt koko aamuna ääntäkään.
”Tämä on vakavaa”, totesi Peter. ”Yleensä hän sentään reagoi poikaparaksi kutsumiseen.”
”Ehkä meidän pitäisi kutsua McGarmiwa herättämään hänet – ” aloitti James, mutta ikävä kyllä hänen epäilemättä silkkaa hyvää tarkoittava ehdotuksensa jäi ikuisiksi ajoiksi kesken. Se taas johtui yksinomaan Siriuksesta, joka ponnahti yhtäkkiä istumaan tukka erittäin sotkuisena ja tummat silmät kipinöiden.
”Onko teidän hitto soikoon aivan pakko puhua minusta, niin kuin en olisi paikalla?” hän huudahti.
Peterin yöpöydällä oleskellut sulkakynä tippui kovaäänisesti lattialle.
”Itse asiassa sinä et näyttänyt olevan kovinkaan paikalla”, sanoi James.
”Lievästi sanottuna”, Peter täydensi.
”Nukuttiko sinua?” kysyi Remus ystävällisellä sävyllä, joka epäilemättä ärsytti Siriusta suunnattomasti. Poika hyppäsi seisomaan, kiskoi parissa sekunnissa vaatteet ylleen ja oli jo ovella, ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään älykästä.
”Te olette kahjoja”, sanoi Sirius. ”Kaikki.”
Ja hän katosi ovensuulta varsin kovaäänisesti. James vilkaisi Remusta hieman avuttoman näköisenä.
”Tuntuuko sinustakin siltä, että Anturajalalla on hieman huono päivä?”

Käytävillä oli hiljaista. Se ei tietenkään ollut millään lailla yllättävää, aamupalahan oli jo kutakuinkin ohitse ja ensimmäisiin oppitunteihin oli silti vielä hivenen aikaa. Oikeastaan Remus oli varsin tyytyväinen, hänhän sai sentään kävellä kahdestaan Kaceyn kanssa eikä hänen tarvinnut välittää kenenkään toisen virnuilusta tai hämmästelystä.
”Mikä Siriusta vaivasi?” kysyi Kacey äkkiä kuulostaen aidosti huolestuneelta.
Remus kohautti harteitaan.
”Aamu?” hän ehdotti hieman hymyillen. ”En minä tiedä.”
”Tanssiaisiin on enää kuusi päivää”, sanoi Kacey mietteliäästi, ”ehkä Siriusta harmittaa, ettei hänellä ole vielä paria.”
”Ehkä”, sanoi Remus vaikkei oikeastaan uskonutkaan, että parittomuus aiheuttaisi Siriukselle niin vastahakoista sängystä nousemista. ”Onneksi minulla on pari.”
Hän hymyili. Kacey vilkaisi hänen kasvojaan ja hymyili hänkin, ja niin he hymyilivät vähän aikaa yhdessä näyttäen varmasti varsin typeriltä. Sitten nurkan takaa kuului kolahdus ja heidän virneensä vaihtuivat hämmästyneeseen ilmeeseen juuri sopivasti muuan kuudesluokkalaisen korpinkynsipojan ilmestyessä näkyviin.
”Kappas vain!” huudahti tämä poika – tosin hänellä oli nimikin, ja tuo nimi sattumoisin oli George Adams – ja katsoi Kaceyta. ”Hei, Kacey.”
”Hei”, sanoi Kacey.
Jos Remus ei olisi ollut luonteeltaan niinkin rauhallinen kuin oli, hän olisi saattanut tuntea itsensä mustasukkaiseksi nähdessään, miten ilahtuneen näköisenä George silmäili hänen vieressään seisovaa tyttöä.
”Olipa hauskaa törmätä sinuun”, sanoi George kuin Remus ei olisi ollut paikalla lainkaan. ”Sinä olet aina ollut minun suosikkiparini loitsuissa – ”
Kacey nauroi.
No olkoon, Remus TUNSI itsensä mustasukkaiseksi rauhallisesta luonteestaan ja hampaiden yhteen puremisesta huolimatta.
” - ja minä ajattelin kysyä, lähtisitkö sinä minun kanssani syystanssiaisiin?” George päätti hyväntuulisen lauseensa huomaamatta ilmeisesti lainkaan, miten pieni ukkospilvi alkoi kerääntyä Remuksen pään päälle.
”Anteeksi vain, George, mutta minulla on jo pari”, sanoi Kacey ja otti kiinni Remuksen kädestä. ”Minä menen Remuksen kanssa.”
”Ai”, sanoi George ja näytti siltä, kuin olisi vasta silloin huomannut kolmannen henkilön läsnäolon. ”Terve, Lupin.”
”Hei”, sanoi Remus kuulostamatta kovinkaan ystävällisestä.
”Mutta kiitos tarjouksesta”, sanoi Kacey ja virnisti. ”Nähdään joskus.”
George jäi katsomaan heidän peräänsä, kun he kävelivät eteenpäin ja jättivät pojan seisomaan keskelle käytävää. Ei sillä, että he kumpikaan olisivat Georgen kohtaloa sen suuremmin surreet. Remus piti yhä Kaceyn kädestä kiinni ja tunsi, miten ärtymys haihtui hänen mielestään melkoista vauhtia.
”Hassua”, hän sanoi äkkiä ehtimättä harkita sanojaan sen kummemmin, ”en olisi uskonut, että saattaisin olla mustasukkainen.”
Kacey pysähtyi äkkiä ja katsoi häntä hämmästyneenä, ja vasta siinä vaiheessa hän tajusi, mitä hän oli oikeastaan sanonut. Yleensä hänen tapoihinsa ei kuulunut sanoa ajatuksia kovinkaan avoimesti ääneen. Ilmeisesti Kaceyn seura vain sai hänet jotenkin… no, varomattomaksi.
”Olitko sinä mustasukkainen?” Kacey kysyi ruskeat silmät pyöreinä. ”Miksi ihmeessä?”
Remus väänteli käsiään.
”No, Adams näytti niin toiveikkaalta, kun kysyi sinua”, hän sanoi hieman vaikeasti. ”Kai minä ajattelin, että sinä saattaisit päättää meneväsi niihin tanssiaisiin hänen kanssaan – ”
”Pöhkö”, sanoi Kacey ja seisoi nyt niin lähellä Remusta, että hänen olisi ollut vaikea keskittyä keskusteluun, jos hänellä olisi ollut yhtään huonompi keskittymiskyky. Tytön suuret silmät tuntuivat olevan niin lyhyen matkan päässä hänen omistaan. Häntä hymyilytti nähdä, miten Kacey joutui katsomaan ylöspäin tavoittaakseen hänen silmänsä, vaikkei hän edes ollut kovin pitkä eikä tyttö lyhyt.
”Miksi ihmeessä sinä kuvittelet, että minä päättäisin yhtäkkiä mennä Georgen kanssa?” kysyi Kacey.
”No”, sanoi Remus, joka ei oikeastaan tiennyt mitä sanoa, ”ehkä minusta on vähän hassua, että sinä olet minun kanssani – ”
”Miksi ihmeessä?” Kacey kysyi rypistäen kulmiaan, mutta Remus ei antanut keskeyttää itseään.
” – kun sinä kuitenkin olet niin suosittu ja vaikka mitä”, poika sanoi ja tiesi äänensä kuulostavan voimakkaammalta kuin sen olisi pitänyt.
”Suosittu?” Kaceyn toinen suupieli kohosi hieman ironiseen hymyyn. ”Minä en kerta kaikkiaan tajua, mistä sinä olet saanut tuollaista päähäsi, mutta karista se joka tapauksessa sieltä pois, jooko? Minä haluan sinut ja sillä selvä.”
Remus katsoi tyttöä. Epämääräinen aavistus hänen sisällään väitti hänelle, että oli ylipäätään varsin typerää kuvitella, ettei Kacey tahtoisi olla hänen kanssaan sellaisen asian kuin suosio takia, mutta hän ei aikonut kuunnella tuota aavistusta. Ei ainakaan aivan vielä.
”Sinä saisit paljon parempaa seuraa.”
”Niin saisin”, Kaceyn ääni oli jotain naurahduksen ja kuiskauksen väliltä, ”mutta minäpä haluan sinut.”
Remus hymyili. Kaceykin hymyili ja hetken he näyttivät tavattoman typeriltä seisoessaan keskellä käytävää ja hymyillessään toisilleen. Sitten Remus hipaisi sormellaan Kaceyn poskea ja suuteli tyttöä varovaisesti, eikä hymylle ollut enää tarvetta.
Hetken päästä he kävelivät taas käytävällä, matkalla jollekin tunnille, jota eivät ajatelleet sillä hetkellä kerta kaikkiaan yhtään.
”Kuule”, sanoi Remus, kun jostain kuului askelia, ”seurustelemmeko me julkisesti vai emme? Saako sinua suudella, vaikka paikalla olisi muita?”
Kacey näytti hetken hyvin mietteliäältä. Ihan kuin hän olisi muka harkinnut vakavissaan.
”No, minusta tuntuu, että minä olen istunut parilla aamiaisella kutakuinkin sinun sylissäsi”, tyttö sanoi ovelasti hymyillen, ”mutta jos sinä haluat varmistaa meidän juttumme julkisuuden julkisilla pusuilla, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan – ”
Remus olisi todennäköisesti hymyillyt tytölle, mutta tällä hetkellä hän ei edes ehtinyt aloittaa sitä, ennen kuin tunsi Kaceyn pään nojaavan olkapäätään vasten. Hän kietoi kätensä tytön ympärille eikä välittänyt tippaakaan parista ykkösluokkalaisesta, jotka vilkuilivat kahta käytävällä seisoskelevaa hahmoa uteliaasti.

Jos James ei olisi ollut fiksu, rauhallinen, älykäs nuori mies, hän olisi todennäköisesti paukauttanut kirjaston oven kohtalaisen lujaa kiinni. Häntä ärsytti. Siriuksella oli kaikesta päätellen melkoisen kurja päivä, ja jostain syystä pojan synkkyys sai hänetkin synkäksi. Käsittämätöntä. Eikä tilannetta yhtään auttanut se, että Remus virnuili kaiken aikaa, suuteli Kaceyta ruokapöydässä – ruokapöydässä, herranen aika sentään, ihan kuin toiset eivät olisi yrittäneet syödä – eikä Kaceyn vieressä istuva Lily suostunut edes vilkaisemaan Jamesiin päin.
 Kaikeksi onneksi James ei ollut kovinkaan fiksu, rauhallinen, älykäs nuori mies. Hän siis saattoi paukauttaa kirjaston oven kiinni kohtalaisen lujaa pelkäämättä, että hänen maineensa tahriintuisi.
”Huono päivä?” kysäisi rauhallinen ääni.
James kohotti yllättyneenä katseensa ärsyttävän kivisestä lattiasta ja kohtasi Dumbledoren puolikuulasien takana tuikkivat silmät.
”Älä sure, niitä on meillä kaikilla”, sanoi rehtori ja vilkaisi Jamesin sylissä olevia kirjoja. ”Olet näemmä tulossa opiskelemasta?”
Siitä ei tietenkään voinut olla varma, mutta hetken James kuvitteli nähneensä epäuskoisen pilkahduksen rehtorin silmissä.
”No jaa”, poika sanoi ja virnisti niin leveästi kuin vain pahasta tuulestaan huolimatta saattoi.
”Kirjojen hakeminen kirjastosta on kyllä mainio tapa saada opettajat kuvittelemaan, että tekee ahkerasti töitä”, Dumbledore sanoi mietteliäästi, eikä silmien pilkahduksesta voinut enää erehtyä. ”Taisin itsekin käyttää sitä kouluaikoinani.”
James ei tiennyt, mitä sanoa.
”Kaiketi sinulla on tärkeämpiäkin asioita mielessäsi”, virkkoi Dumbledore ja vilkaisi Jamesia jokseenkin uteliaan näköisenä silmälasiensa takaa. ”Syystanssiaisseura? Tai kenties kepposia, siitä onkin jo aikaa, kun olet ollut viimeksi jälki-istunnossa.”
”Tuota”, sanoi James.
”Älä suotta paljasta etukäteen”, Dumbledore totesi. ”Minäpä taidan jättää sinut opiskelemaan.”
Niine sanoineen rehtori häipyi hopeanharmaan viittansa kanssa. James jäi kirjaston ovensuulle seisomaan opiskelun lavastukseksi tarkoitettu kirjapino käsissään eikä olisi kovinkaan väärin väittää, että häneltä meni monta pitkää sekuntia, ennen kuin hän tajusi lähteä kävelemään kohti rohkelikkotornia.

”Dumbledore tietää syystanssiaisista”, sanoi James ja pamautti kasan kirjoja oleskeluhuoneen pöydälle.
”Onhan se tietysti yllättävää”, sanoi Remus hyväntuulisesti, ”mutta minä en aio silti tippua sohvalta tuon uutisen takia. Oletko tullut ajatelleeksi, että hän on mahdollisesti rehtori - ?”
”En minä sitä tarkoittanut”, James tuhahti kärsimättömästi. ”Tarkoitin, että hän tietää syystanssiaisista.”
”Sarvihaara, sinä toistat itseäsi – ”
”SYYSTANSSIAISISTA, Sirius!” James huudahti.
Oivaltava ilme syttyi Siriuksen kasvoille.
”Ai syystanssiaisista”, poika virnisti ja näytti hieman enemmän elävälle istuessaan muuan sohvannurkassa. ”Mistä sinä niin päättelet?”
”Minä näin hänet käytävällä”, sanoi James. ”Hän puhui siihen tyyliin.”
”No, minä en suoraan sanoen usko, että Dumbledorea kauheasti häiritsee meidän… tuota, syystanssiaiset”, totesi Sirius. ”Sillä miehellä on aina ollut huumorintajua.”
”Mitä hauskaa on syystanssiaisissa?” kysyi Kacey, joka istui Remuksen vieressä.
”Ei syystanssiaisissa, kultaseni”, sanoi Sirius, ”vaan syystanssiaisissa.”
”Älä kutsu minua kultaseksesi”, Kacey komensi, mutta ei näyttänyt kovinkaan äkäiseltä.
”Miksi en?” Sirius kysyi silmät suurina. ”Sinähän olet Kuutamon nainen, ja koska ystäville on kaikki yhteistä – ”
”ANTURAJALKA!”
”Okei, Kuutamo”, sanoi Sirius häntä koipien välissä. ”Minä olen hiljaa.”
”Älä suotta”, tokaisi Remus. ”On ihan hauskaa, että sinä puhut, kun ottaa huomioon, että olet ollut koko päivän melkoisen hiljainen – ”
”Ai, sinäkin olet huomannut sen?” kysyi James ja virnisti. ”Minä kun luulin, että olet katsellut koko päivän hieman toiseen suuntaan – ”
”Hyvä tavaton, enkö minä saa edes seurustella rauhassa?” huokaisi Remus näyttämättä tippakaan epätoivoiselta.
”Et”, sanoi Sirius, ”sitä vartenhan ystävät ovat. Ja mitä minun hiljaisuuteeni tulee – ”
”Ainakaan siitä ei ole enää ongelmaa”, totesi Peter.
” – saa kai minullakin olla hiljaiset hetkeni, vai mitä?”
”Saa toki”, sanoi James, ”miksi?”
”Miksi mitä?”
”Miksi sinä olet ollut niin hiljainen?”
Sirius huokaisi.
”Olen pohtinut maailman menoa”, poika sanoi käsi sydämellä. ”Kaikeksi onneksi syystanssiaiset herättivät minut syvistä pohdiskeluistani.”
”Hetkinen”, sanoi Kacey ja melkein pomppasi seisomaan. ”Te aiotte tehdä jotain hullua syystanssiaisissa, ettekö aiokin?”
”Emme tietenkään”, totesivat Sirius ja James yhtä aikaa.
”Te olette ilkeitä”, Kacey ilmoitti virnistellen. ”Te teette minut surulliseksi. Ja kun minä olen surullinen, Remus saa lohduttaa minua – ”
”Ai että on ihanaa katsella kuhertelevia ihmisiä tähän aikaan päivästä”, Sirius tokaisi, kun Remus lohdutti Kaceyta.
”Anturajalka, kello on melkein seitsemän”, sanoi Peter. ”Kohta on iltapala.”
”On silti ihan liian aikaista TUOLLAISELLE”, Sirius väitti. ”Minun mieleni on herkkä.”
James naurahti.
”Missä Lily muuten on?” hän kysyi hetken päästä äänensävyllä, josta olisi voinut päätellä hänen toivovan, että joku vetäisi tytön esiin takataskustaan.
”Varmaan makuusalissa”, sanoi Kacey ja kohautti harteitaan. ”Tekee kai läksyjä.”
”Eikö sinun pitäisi olla hänen seuranaan?” Remus kysyi.
”Ei teidän tarvitse keskeyttää lohduttautumistanne Lilyn takia”, James sanoi valoisasti, ”minä voin pitää hänelle seuraa.”
”Lily heittäisi sinut ikkunasta”, sanoi Kacey.
Jamesin ilme valahti.
”Minä en tajua, mikä minussa on vikana”, hän totesi murheellisesti.
”En minäkään”, sanoi Kacey ja nauroi Remuksen epäluuloiselle ilmeelle. ”Minä olen aina ajatellut, että sinä ja Lily olisitte herttainen pari, mutta Lily nyt ei ilmeisesti kerta kaikkiaan ole ihastunut sinuun.”
”Maailma on julma”, totesi Peter.
”Ehkä sinun pitäisi ajatella jotain muuta tyttöä”, sanoi Kacey.
James kohautti harteitaan.
”Epäilemättä, mutta se ei ole kovin helposti toteutettavissa. Aina kun minä yritän, tajuan vain päätyneeni luutakomeroon jonkun tytön kanssa, josta en oikeasti välitä yhtään tippaa – ”
”Mielenkiintoinen tieto”, totesi Kacey, ”nuo luutakomerot nimittäin.”
”Haluatko kartan niistä?” James kysyi ilahtuneena. ”Minä olen aina kuvitellut, ettei Kuutamo oikein ole luutakomerotyyppiä, mutta kerta se on ensimmäinenkin – ”
”Lähinnä minusta on mielenkiintoista, että sinä käsittelet onnetonta ihastumistasi Lilyyn nuoleskelemalla toisia tyttöjä luutakomeroissa”, Kacey sanoi kuivahkosti.
James kohotti kulmiaan.
”Tytöillä on mielenkiintoinen tapa analysoida kaikki.”
”Haluatko, että analysoin tuon väitteen?” kysyi Kacey varsin herttaisella äänensävyllä.
James vilkaisi häntä hieman pelästyneen näköisenä.
”Kuutamo, ei millään pahalla, mutta sinun tyttöystäväsi käyttäytyy hieman pelottavasti…”
”Eikö se ole ihan ymmärrettävää?” kysyi Remus ja pörrötti Kaceyn jo ennestään hieman sotkuista ruskeaa tukkaa. ”Hänhän on minun kanssani.”
”Voi noita rakastuneita”, totesi Sirius.

Petollinen kello oli jo kauan sitten ylittänyt kymmenennen pykälän. Kacey ja Remus eivät tietenkään malttaneet siirtyä makuusaleihinsa, vaikkakin todennäköisesti heidän liikkumisensa vastentahtoisuus johtui lähinnä siitä, etteivät he kuitenkaan olisi voineet mennä samaan makuusalin. Niinpä he viettivät laatuaikaa istumalla sohvalla, juttelemalla kaikkea tyhjänpäiväistä ja vilkuilemalla toisiaan.
 Niin, oli selvää, minkä takia Kacey ja Remus viettivät aikaansa oleskeluhuoneessa. Sen sijaan Siriuksella ei oikeastaan ollut mitään syytä olla siellä, ja suoraan sanottuna hän ihmettelikin syvästi itseään. Eikö se riittänyt, että hänellä oli ollut kohtalaisen epäpuhelias ja synkkä olo koko päivän, oliko hänen vielä istuttava tyhjentyvässä oleskeluhuoneessa katselemassa ystävänsä kuhertelua? Hän oli epäilemättä tulossa hulluksi.
 Tai sitten häntä vain vaivasi jokin. Itse asiassa kyse ei edes ollut varsinaisesti ”jostakin”, sillä hän olisi tiennyt vallan mainiosti, mikä häntä vaivasi, jos hän vain olisi suostunut myöntämään sen itselleen. Hän ajatteli syystanssiaisia, vaikka häntä ei todellakaan kiinnostanut niissä mikään muu kuin pieni yllätys, jonka Kelmit olivat niiden varalle suunnitelleet. Mutta muistaessaan syystanssiaiset hän muisti oitis Lilyn ja sen, miten tyttö oli pyytänyt häntä seuralaisekseen sinne.
 Mitä muuta hän olisi voinut tehdä? Oli ollut pakko kieltäytyä, vaikka Lilyn pettyneen ilmeen näkeminen ei ollutkaan ollut niin mukavaa. Mutta hän ei voinut, ei pystynyt, ei saanut – hitto vie – sopia sellaista tytön kanssa, johon hänen paras ystävänsä oli korviaan myöten ihastunut. Sellaisesta ei seuraisi mitään hyvää, joten oli parasta vain jatkaa elämäänsä siinä turvallisessa oletuksessa, että hän ja Lily olivat vain kavereita, jotka olivat törmänneet hieman liian monta kertaa kirjaston ovella.
”Remus, minun jalkani puutuu”, Kaceyn kuiskaus kuului hiljaisessa oleskeluhuoneessa.
Se tosiaan oli hiljainen, ja melkein autio myös. Ilmeisesti Sirius oli ainoa elävä sielu, joka yhä uhmasi kohtaloaan istumalla itsepäisesti sohvanreunalla katselemassa Kaceyn ja Remuksen nenänhierontaa.
”Anteeksi”, sanoi Remus kuulostaen hämmentyneeltä. ”Onko nyt parempi?”
”On”, sanoi Kacey iloisena.
Sirius katsoi poispäin. Hän ei tietenkään tehnyt sitä kohteliaisuussyistä, eihän toki, hän ei vain jaksanut katsella Remuksen ilosta loistavia kasvoja.
”Anturajalka?”
Sirius huokaisi ja käänsi katseensa. Sekä Remus että Kacey katselivat häntä melkoisen kysyvästi.
”Niin? En kai minä keskeyttänyt teitä?” Sirius kysyi eikä osannut aivan piilottaa purevaa sävyä äänestään.
”Et toki”, sanoi Remus, ”mutta eikö sinun olisi aika mennä nukkumaan?”
”Paraskin sanomaan”, Sirius sanoi. ”Minä olen istunut tässä ihan hiljaa, en ole häirinnyt teitä yhtään, ja sinä käsket minun mennä nukkumaan…”
”Sirius”, sanoi Remus anteeksipyytävä ilme siniharmaissa silmissään – ihan kuin sen olisi voinut edes nähdä hämärässä, ”meistä olisi kivaa olla vähän aikaa kahdestaan, ja minäkin tulen ihan varmasti kohta makuusaliin…”
Sirius kohautti harteitaan ja nousi seisomaan.
”Ihan varmasti joo”, hän totesi. ”Mutta muista sitten, että minä en hitto vie halua kummisedäksi kuusitoistavuotiaana.”
Sohvalta kuului epämääräinen äännähdys, joka todennäköisesti johtui Kaceyn naurahduksesta. Sirius käveli kohti makuusalille johtavia rappusia. Olkoon sitten, hän voisi yhtä hyvin antaa kuhertelijoille pienen hetken yksityisyyttä. Eikä häntä edes harmittanut, sillä hän tiesi katsomattakin, miten Remus katsoi parhaillaan Kaceyta hymyillen, kietoi kätensä tytön ympärille… Remus ansaitsi ilonsa ja omahyväiset virnistelynsäkin.
 Sirius ei kuitenkaan ehtinyt aivan rappusiin saakka, kun kolahdus muuan toisilta rappusilta pysäytti hänet.
”Jotain tällaista minä arvelinkin”, sanoi kirkas tytönääni. ”Kacey, et kai sinä oikeasti yritä hankkia perheenlisäystä?”
Sirius kääntyi juuri sopivasti nähdäkseen, miten Remus punastui ja Kacey virnisti vallattomasti ovensuussa seisovalle Lilylle.
”Älä sellaisia huolehdi”, hän sanoi. ”Sitä paitsi minä olin ihan kohta tulossa, kunhan – ”
”Kunhan mitä?” kysyi Lily virnistäen ja näytti siltä, kuin olisi aikonut sanoa enemmänkin, mutta sitten hänen katseensa osui Siriukseen. ”Ai hei, Sirius.”
”Terve”, sanoi Sirius. ”Sinäkin ilmeisesti olit huolissasi noista kahdesta?”
Lily hymyili pienesti.
”No, jonkun on pidettävä huolta, etteivät ykkösluokkalaiset järkyty.”
”Ehkä meidän pitäisi ilmoittaa Minervalle”, Sirius arveli. ”Häntä ehkä kiinnostaisi tieto siitä, mille kaikelle ykkösluokkalaiset saattavat vahingossa altistua – ”
”Älä jaksa, Anturajalka”, sanoi Remus. ”Mene vain, jooko?”
”Minua ei näköjään kaivata”, sanoi Sirius eikä voinut estää normaalia virnettä karkaamasta kasvoilleen. ”Hyvää yötä, kuhertelijat. Hyvää yötä, Lily.”
Hän kuuli Lilyn hyvän yön toivotuksen hiljaisina perässään. Ne kaikuivat hänen päässään vielä paljon sen jälkeenkin, kun hän oli jo kömpinyt omaan sänkyynsä, hymähdellyt Peterin sekavalle ”oletko-ajatellut-tanssiaisia-Adrianne” –unissaan puhumiselle ja kiskonut peiton korviensa yli.

Kun Kacey ei näyttänyt minkäänlaista intoa irrottautua Remuksen sylistä, Lily tunnusti kohtalonsa, kiipesi rappuset ylös omaan makuusaliinsa ja painui peittonsa alle. Michelle ja Naima keskustelivat hiljaisella äänellä tanssiaispareistaan eikä Lily voinut olla kuulematta heidän keskusteluaan. Se taas johti hänen omatkin ajatuksensa varsin tehokkaasti tanssiaisiin, ja kun hän ajatteli tanssiaisia, hän ei voinut olla ajattelematta Siriusta.
 Mitä ihmettä hän oli kuvitellut pyytäessään poikaa seuralaisekseen? Hän tiesi varsin hyvin, että Potter oli ihastunut häneen ja Sirius taas pelkäsi loukkaavansa Potteria. Sitä paitsi eiväthän hän ja Sirius olleet mitään muuta kuin kavereita, eikä häntä oikeastaan edes pahus vie kiinnostanut mennä Siriuksen kanssa koko tanssiaisiin. Ei, hän olisi vain halunnut saada seuralaisen, ettei hänen olisi enää tarvinnut ajatella koko asiaa. Olkoon, hänen ajatuksensa eivät ehkä olleet täysin rehellisiä, mutta mitä pahuksen väliä silläkin muka oli?
 Hän veti peiton korviensa yli ja yritti nukkua. Siitä ei ehkä tullut mitään, hän ei ehkä saanut Siriuksen nauravia kasvoja pois mielestään, mutta ainakin hän yritti.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 20.4.
Kirjoitti: mandeh - 22.04.2008 19:14:45

JATKOA! Tuo Siriuksen ja Lilyn ystävyys on ihan mielenkiintoinen. Remus löysi tyttönsä=)<3

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 20.4.
Kirjoitti: Velns Meica - 22.04.2008 19:43:11

Ah, ihanaa, että tämä ficci on myös täällä!
Siriuksen ja Lilyn ystävyys on tosi söpö, jotenkin se vaan on niin ihana. Se voi johtua siitä, että Lily ja Sirius ovat molemmat tosi aitoja ja hyvin tehtyjä hahmoja. Myös heidän ystävyytensä alkaminen oli varsin mielenkiintoinen... Lily telomassa Siriuksen nenää *reps* :D
Rakastan Kaceyn ja Remuksen suhdetta. Kacey on jotenkin samalla vähän kuin Lilyn kiltti versio, mutta samalla häneen sekoittuu sitten ns. riehakkaampi versio.
Tapasi kirjoittaa on ihana, jotenkin tosi aidon tuntuinen ja kirjoitat hahmojen ajatuksista varsin kunnioitettavalla tavalla, voi vain kadehtia.
Muuta en oikein keksi tähän hätään, paitsi että juoni vaikuttaa hyvältä, hahmot on hyvin tehtyjä ja kirjoitat ihan sika hyvin.
JATKOA!

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 20.4.
Kirjoitti: lurikko - 24.04.2008 14:21:09

A/N: Tosi paljon kiitoksia teille kahdelle kommenteista!

mandeh, kiitos! Hih, minä taisin tätä kirjoittaessa olla ainakin jossain vaiheessa kaikkein kiinnostunein Remuksen kuvioista. Ehkä se johtuu siitä, että olen aina tykännyt hahmosta, ja välillä Remus kirjoitetaan vain niin surullisena, että minuakin alkaa surettaa. Oli kiva kirjoittaa hänelle tyttöystävä :)

Velns Meica, kiitoksia kovasti! Minun itseni on vähän vaikea hahmottaa Kaceyta kiltiksi tai vähemmän kiltiksi, mutta niin on kyllä Lilyäkin... Ehkä nykyään pidän Lilyä hahmoista ehkä vähän kiltimpänä tai ainakin varovaisempana; minun silmissäni Lily on harkitsevampi ja vähemmän spontaani kuin Kacey, mutta toisaalta Kaceylla on Remus, joten hyvähän hänen on tehdä niitä spontaaneja päätöksiä, kun Remus on kuitenkin tukemassa :D

*

OSA 8

”Minusta tuntuu, että Adrianne katsoi tännepäin”, sanoi Peter toiveikkaasti.
He istuivat syömässä aamiaista. Itse asiassa he olivat istuneet syömässä jo jonkin aikaa, mutta heillä ei varsinaisesti ollut kiire minnekään, joten he olivat sanattomasta sopimuksesta päättäneet syödä vielä vähän lisää.
”Sinä haaveilet”, James tokaisi.
”Sarvihaara, eikö tästä ole jo puhuttu?” Sirius kysyi paheksuva ilme kasvoillaan. ”Et saa latistaa poikaparan unelmia!”
”Ihan kuin niillä ei olisi mitään mahdollisuuksia toteutua”, tokaisi Peter äkäisesti.
”Itse asiassa”, aloitti Sirius isällisellä äänellä, ”asiaa saattaisi auttaa huomattavasti, jos sinä tekisit jotain. Esimerkiksi menisit puhumaan hänelle.”
”Minä menenkin”, Peter ilmoitti, ”minä vain odotan sopivaa hetkeä.”
”Niinhän ne kaikki sanovat”, hymyili Sirius.
Peter heitti häntä paahtoleivällä.
”Kuutamo kuulehan”, sanoi Sirius syötyään onnettoman paahtoleivän, ”missä Kacey mahtaa olla? Teitä kahta nykyään näkee melkoisen harvoin erossa toisistanne – ”
”Nukkuu kai”, arveli Remus pöydän toiselta puolelta. ”Me emme varsinaisesti menneet kovin aikaisin nukkumaan.”
Sirius ja James vilkaisivat toisiaan.
”Kuutamo, jos sinulla on jotain, josta haluaisit kertoa meille, me kyllä kuuntelemme”, totesi James.
”En ikinä voisi epäillä sitä”, Remus totesi.
James nojautui pöydän yli kohti Remusta, joka näytti siltä, kuin olisi halunnut lähinnä karata.
”Suoraan sanoen”, James sanoi sävyisällä äänellä, ”meitä kiinnostaisi tietää, täytyykö meidän alkaa miettiä lastennimiä – ”
”James!” Remus huudahti ja pudisteli päätään hieman äkäisen näköisenä. ”Lopeta jo, käykö? Me olemme olleet yhdessä viikon!”
”No, sen viikon aikana te olette ottaneet varsin tehokkaasti tuhlattua aikaa kiinni”, Sirius muistutti.
”Te aiheutatte paineita!” Remus huudahti.
”Ai?” Jamesin silmät laajenivat aavistuksen verran. ”Onko tässä siis jotain, josta haluaisit keskustella? Suorituspaineita, Kuutamo?”
”Painu hiiteen”, tokaisi Remus.
”Etkö ole kuunnellut taikahistorian tunneilla?” James kohotti kulmiaan. ”Hiisiä ei ole näkynyt Englannissa sitten tuhatseitsemänsataaluvun – ”
”Ei, en ole erityisemmin kuunnellut”, sanoi Remus. ”Oletko sinä?”
”Niin, oletko sinä?” kysyi Sirius yllättyneen näköisenä.
”No, Lily piti siitä esitelmän kerran”, James virnisti.
”Ja sinä oikeasti kuuntelit, mitä Lily sanoi, etkä vain tuijottanut häntä?” Sirius kuulosti hämmästyneeltä.
”Hei, en minä ole ihan toivoton – ”
”Tuosta voi olla montaa eri mieltä.”
”Ja minä olen sitä mieltä, että te saisitte syödä voileipänne loppuun”, sanoi Remus. ”Meidän pitää olla viiden minuutin päästä kasvihuoneilla.”

Peter ei tietenkään ollut suunnitellut sitä. Hän oli ehkä tiennyt, että Adrianne Gillow’lla oli siihen aikaan muodonmuutosten tunti, mutta se nyt ei vielä todistanut yhtään mitään, eihän? Hän osui muodonmuutosten luokan eteen aivan sattumalta juuri silloin, kun ovi aukesi, ja viidesluokkalaisten korpinkynsien ja luihuisten äänekäs vyöry purkautui käytävälle.
 Hän huomasi Adriannen heti. Tyttö käveli kahden kaverinsa välissä ja keskusteli vilkkaasti heidän kanssaan, kädet heiluen ilmassa. Peter nielaisi. Oliko tyttöjen aina pakko liikkua porukassa, niin, ettei heille ikinä voinut mennä puhumaan saamatta kikattavien kavereiden katseita niskaansa? Mutta syystanssiaisiin oli enää muutama hassu päivä aikaa, ja hänen oli aivan pakko saada kysyttyä Adriannea sinne – muuten hän katuisi ikuisesti…
 Adrianne sattui katsomaan taakseen ja heidän katseensa kohtasivat. No niin, hän ei ikinä kuitenkaan saisi parempaa tilaisuutta.
”Adrianne hei”, hän huudahti ja juoksi muutaman askeleen tytön luo.
Kaikki kolme tyttöä tuijottivat häntä varsin uteliaina.
”Tuota, hei”, hän sanoi uudestaan ja yritti olla välittämättä ylimääräisistä silmistä. ”Sinä et varmaan tiedä minua, mutta – ”
”Kyllä minä tiedän sinut”, sanoi Adrianne. ”Sinä olet Peter Piskuilan, etkö olekin? Se rohkelikko?”
Peter virnisti jossain päänsä sisällä. SE rohkelikko ei ainakaan kuulostanut kauhean pahalta.
”Joo, niin olen”, hän sanoi ja huomasi hymyilevänsä. ”Minä ajattelin, että haluaisitko sinä mahdollisesti lähteä minun kanssani syystanssiaisiin?”
Adriannen silmissä näkyi pieni aavistus hämmästystä. Tyttö mutristi huuliaan – varsin kauniita huulia, itse asiassa – ja kuljetti hajamielisen näköisenä kättään ruskean tukkansa läpi. Lopulta tyttö avasi suunsa eikä Peter voinut muuta kuin odottaa vastausta. Sano kyllä, sano kyllä, sano kyllä.
”Minulla on jo pari”, sanoi Adrianne. ”Valitan. Muuten olisi kyllä ihan mielelläni – ”
”No, ei voi mitään”, Peter kuuli sanovansa ja ihmetteli, eikö pettymys loistanut hänen äänessään. ”Nähdään taas joskus.”
”Joo, nähdään”, sanoi Adrianne hymyillen eikä Peter tiennyt, hymyilikö tyttö hänelle vai itselleen vai koko tilanteelle, mutta hän ei todellakaan aikonut ottaa siitä selvää. Hän kääntyi ja käveli nopein askelin pois.

”Peter, jos sinä et kysy sitä tyttöä pian, on liian myöhäistä”, totesi Remus heidän pelatessaan velhonshakkia oppituntien jälkeen.
”Itse asiassa minä kysyin jo”, sanoi Peter.
”Ai?” Remuksen ääni oli yllättynyt. ”Mainiota! Mitä hän sanoi?”
”Hänellä on jo pari”, sanoi Peter.
”Ai.”
”Ei se mitään”, Peter jatkoi ja onnistui jopa melkein kuulostamaan siltä. ”Oikeasti. Olisi tietysti ollut kiva mennä hänen kanssaan, mutta emme me kaikki voi saada sitä tyttöä, jonka haluamme…”
”Sinä saat minut kuulostamaan syylliseltä”, totesi Remus.
”En minä sitä tarkoittanut”, Peter sanoi nopeasti. ”Mutta kyllähän minä tietysti arvasin, että siinä kävisi niin – ”
”Etkä arvannut”, väitti Remus.
”En halunnut arvata”, Peter myönsi.
”Mitä ihmettä?” kysyi Sirius.
Remus virnisti ja kääntyi katsomaan taakseen sohvalle asettunutta poikaa.
”Ja missä sinä olet ollut koko iltapäivän? Tutustumassa luutakomeroihin?”
”Kuutamo kuule, seurustelu ei tee sinulle hyvää”, Sirius totesi ja siirsi tyynesti Remuksen pelinappularukkaa. ”Tuo oli Sarvihaaran kommentti.”
”No, minä varastin sen”, Remus ilmoitti.
”Juuri tuota minä tarkoitin”, Sirius virnisti. ”Sinusta tulee vielä pahis, jos et pidä varaasi.”
”Remuksesta ei saa pahista millään”, sanoi Peter.
”Kuinka vain”, Sirius kohautti olkapäitään. ”Enkä minä oikeastaan edes aikonut luennoida teille Kuutamon uhkaavista tulevaisuudennäkymistä. Ette sattuisi tietämään, missä Sarvihaara on?”
”Ei ole näkynyt”, sanoi Remus.

Itse asiassa oli varsin ymmärrettävää, ettei Remus ollut nähnyt Jamesia vähään aikaan, sillä James istui parhaillaan tähtitornissa ja katseli hämärtyvää pihaa. Jos joku olisi kysynyt häneltä, mitä hän teki siellä, hän ei olisi todennäköisesti osannut vastata mitään. Rehellisintä olisi kenties ollut väittää, että hän ajatteli, mutta tuollainen vastaus olisi todennäköisesti tuntunut hänelle niin epäluonteenomaiselta, että hän olisi jättänyt sen sanomatta erityisemmin harkitsematta.
 Silti hän oli niin ajatuksissaan, ettei hän kuullut askelia, jotka kaikuivat ensin pitkään rappusissa ja pysähtyivät sitten ovensuulle. Hän ei edes kuullut hämmästynyttä äännähdystä, mutta viimeistään varovainen koputus havahdutti hänet ja hän kääntyi katsomaan taakseen.
”Lily”, hän sanoi hämmästyneenä.
Tyttö nojasi ovenkarmiin ja näytti siltä, kuin ei olisi oikein tiennyt juostako karkuun vai ei.
”Mitä sinä täällä teet?” tyttö kysyi lopulta.
”Olen”, sanoi James. ”Kuinka niin?”
”No, sinä et varsinaisesti vaikuta ihmiseltä, joka istuu tähtitornissa miettimässä – ”
”En minä sanonut miettiväni, minä sanoin vain olevani!” James huudahti ja hämmästyi itsekin äänensä ärtynyttä sävyä. ”Sitä paitsi mistä ihmeestä sinä muka tiedät, millainen ihminen minä olen?”
”No – ” aloitti Lily.
”Sinä et tiedä mitään minusta”, sanoi James ja nousi jaloilleen. ”Ja se johtuu siitä, että sinä et vaivaudu ottamaan minusta selvää!”
”Niin kauan, kun sinä yrität houkutella minua luutakomeroihin tai lähetät minulle lemmenjuomaa kurpitsamehuksi naamioituna, minä en välttämättä haluakaan ottaa sinusta selvää”, Lily tiuskaisi.
”Sen sijaan sinä heität minua kengillä”, James tokaisi. ”Ja milloin minä muka olen lähettänyt sinulle lemmenjuomaa?”
”Kolmannella”, sanoi Lily. ”Ja neljännellä. Ja viime kesänä.”
”Se oli oikeasti kurpitsamehua!” James huudahti.
”Ihan kuin minä olisin uskaltanut kokeilla”, Lily irvisti.
James vilkaisi häntä. Jos tyttö oli näyttänyt hämmentyneeltä vielä hetki sitten, nyt tämän kasvot olivat pelkästään ärtyneet ja väsyneet. Ja siitä huolimatta hän ei voinut olla huomaamatta, miten kaunis Lily oli kuun valon heittäessä lasin läpi varjojaan hänen kasvoilleen.
”Arvaa mitä?” sanoi James eikä jäänyt odottamaan vastausta. ”Minä olen ihastunut sinuun ja sillä selvä. Opettele elämään sen kanssa ja unohda kenkien viskominen.”
Ja hän lähti tähtitornista.

Lilyllä oli kylmä. Se oli hivenen omituista, hänellähän nyt oli kuitenkin melko paksu punainen villapusero päällään. Ehkä se johtui hiljaisuudesta, jonka James oli jättänyt tähtitorniin lähtiessään. Tai ehkä hänen vain oli oikeasti kylmä. Syksy oli sentään tulossa kovaa vauhtia.
 Hän oli kai aikonut istua tähtitornin lattialla, nojata selkäänsä kylmää kiviseinää vasten ja katsella tähtiä jossain kaukana yläpuolellaan, mutta enää hän ei pystynyt siihen. Hänen mieleensä tuli vain Potter loukkaantuneen näköisenä väittämässä, että hänen pitäisi lopettaa kenkien heitteleminen. Ihan kuin hän muka olisi tehnyt sitä viimeisten kahden vuoden aikana!
”Hitto”, hän sanoi, ja sanat kimpoilivat kovina takaisin kylmistä seinistä.
Ei, neljännellä heitettyjä kenkiä ei sentään millään voinut ottaa huomioon.

Oleskeluhuoneessa oli oikeastaan melkoisen rauhallista. Toisaalta se oli aivan luonnollista, sillä huoneen pahin häiriötekijähän yleensä olivat Kelmit, ja tällä hetkellä sohvalla istuskeli vain yksi ainoa Kelmi. Tietysti yksikin Kelmi olisi voinut saada reippaasti häiriötä aikaan, mutta tämä nimenomainen henkilö oli juuri sillä hetkellä epäluonteenomaisen rauhallinen eikä jaksanut järkyttää toisia muuten kuin pelkällä läsnäolollaan.
”Hei”, sanoi hieman väsyneeltä kuulostava tytönääni ovensuusta ja keskeytti Siriuksen järkyttävän läsnäolon tehokkaasti.
Poika kääntyi kurkistamaan olkansa yli. Lily käveli hänen viereensä ja istui sohvalle.
”Missä muut ovat?” tyttö kysyi, ennen kuin Sirius keksi mitä sanoa. Harvinaista.
”Minä ajoin Remuksen ja Kaceyn käytävälle”, Sirius totesi itseensä varsin tyytyväisenä, ”ja Peter ja James haukkuvat onnettomia rakkauselämiään makuusalissa. Toisin sanoen kaikki ovat hylänneet minut.”
Lily kohotti kulmiaan.
”Etkö sinä voisi osallistua Peterin ja Jamesin keskusteluun?”
Sirius virnisti.
”Ikävä kyllä se ei käy päinsä. Minulla ei ole onnetonta rakkauselämää.”
”Eikö?”
”Itse asiassa minulla ei ole ollenkaan rakkauselämää”, Sirius huokaisi ja riiputti päätään varsin onnettoman näköisenä.
”Voi poikaparkaa”, Lily sanoi kuulostamatta yhtään säälivälle.
”Entä sinä?” Sirius kysyi ja sai Lilyn katsahtamaan itseensä yllättyneenä.
”Minä?” Lily toisti. ”Olenko minä poikaparka, vai? Kuule, itse asiassa minä – ”
”Olet tyttö”, Sirius täydensi silmiään pyöritellen. ”Joo, olen huomannut, mutta – ”
”Olet vai?” Lily kohotti kulmiaan.
Sirius näytti yllättävän tuskastuneelta.
”Anna olla jo”, poika sanoi ja kuulosti siltä, kuin olisi kerrankin ollut edes kutakuinkin tosissaan. ”Minä olin kysymässä, mitä sinun rakkauselämällesi kuuluu, mutta ilmeisesi sinä et ota minua vakavasti, joten – ”
”Sirius”, sanoi Lily ja kumartui sohvalla kohti poikaa melkein huomaamatta sitä itsekään, ”jos tämä on taas joku kömpelö yritys saada minut ja James yhteen, niin se ei tule onnistumaan.”
”Oletko huomannut, että kutsut Jamesia Jamesiksi etkä Potteriksi?” Sirius kysyi vakavana.
Lily oli hetken hiljaa.
”Ehkä se johtuu siitä, että olen puhunut sinun kanssasi”, tyttö sanoi mietteliäästi. ”Sinä olet niin rakastunut Jamesiin – ”
”En nyt sentään”, Sirius puolustautui virnistäen.
” – että hänestä on vaikea puhua sinulle sukunimellä”, Lily lopetti virkkeensä ja huokaisi. ”Mitä sinun vakavuudellesi tapahtui?”
Surullista kyllä, Sirius tosiaan näytti taas omalta melkoisen velmulta itseltään. Poika nauroi ja sanoi jotain Jamesista, mainitsi syystanssiaiset, eikä Lily kuunnellut. Siriuksen hymynsekainen ääni ja hämärä tuntuivat turruttavan päänsä, hän huomasi unohtavansa, että hetken poika oli ollut melkein vakava, oli kuulostanut melkein siltä, kuin olisi halunnut todella jutella. Hän melkein unohti muuan hetken, kun katseet olivat kohdanneet ja hetken hänestä oli tuntunut, että Sirius oli jotakin muuta kuin typeriä vitsejä.
 Hän saattoi unohtaa melkein, mutta ei silti aivan. Kun Sirius oli sanonut lähtevänsä pelastamaan Jamesin ja Peterin lohduttomalta synkistelyltä ja hän itse käveli hitaasti kohti omaa makuusaliaan, hän ei enää osannut unohtaa. Jos hän olisi ollut aivan rehellinen, hän olisi ehkä saattanut huomata kaipaavansa tuota pientä vakavaa hetkeä, toivovansa, ettei se olisi loppunut niin pian. Onneksi hän ei ollut aivan rehellinen. Epärehellisyys pelasti hänen yöunensa, ja hän nukkui kohtalaisen tyytyväisenä siihen asti, kunnes Kacey herätti hänet seuraavana aamuna hyppäämällä hänen sängylleen.

”Ei millään pahalla, Anturajalka, mutta sinä näytät vakavalta”, sanoi Remus.
Sirius kohotti kulmiaan sen näköisenä, kuin ei olisi aivan ymmärtänyt, mitä toinen yritti sanoa.
”Ei millään pahalla vai?” hän toisti. ”Anteeksi nyt vain, Kuutamo, mutta sinä sanoit minua juuri äsken vakavaksi. Voiko sitä muka ymmärtää hyvänä?”
”Voi”, sanoi Remus.
”Ei voi”, vastasi Sirius omaan kysymykseensä.
Remus huokaisi. He kävelivät kohti liemien luokkaa. Sirius oli jokseenkin hiljainen – suoraan sanottuna vakava, niin epätavallista kuin se olikin – ja koska James ja Peter kävelivät muutamaa metriä edellä kinastellen äänistä päätellen Adrianne Gillow’n hiustenväristä, Remuksella ei juurikaan ollut puheseuraa. Yleensä sen puute ei häntä pahemmin häirinnyt, hän viihtyi mainiosti omissa oloissaan, mutta juuri sinä nimenomaisena hetkenä hän olisi jostain syystä halunnut puhua.
”Onko sinulla jo tanssiaispari?” hän kysyi.
Sirius mulkaisi häntä.
”Niihin tanssiaisiin on hitto vie vielä puoli viikkoa aikaa”, poika tuhahti. ”Ihan kuin minulla ei olisi tarpeeksi aikaa hankkia seuraa.”
”Itse asiassa alle puoli viikkoa”, sanoi Remus. ”Sinun kannattaisi alkaa miettiä sitä paria, jos et aio mennä yksiksesi.”
Sirius ei vastannut.
”Tai ehkä sinä haluaisit mennä Lilyn kanssa, etkä aio pyytää muita”, Remus sanoi ja tunsi itsensä järkyttävän suorapuheiseksi.
”Pää kiinni, Kuutamo”, tokaisi Sirius ja tönäisi taikajuomien luokan oven auki.

OSA 9

Oli suorastaan kummallista, miten tanssiaiset vaikuttivat ihmisiin. Peter murehti Adrianne Gillow’n kieltävää vastausta niin, että unohti hankkia oman seuralaisen tansseja varten. James murehti Lily Evansin kieltävää vastausta pyytämällä Michelle Bartonia seuralaisekseen ja virnuilemalla hieman lapsellisesti Lilylle aamiaispöydän yli, kun Michelle suostui melkoisen haltioituneen näköisenä.
 Remus yllätti itsensä ja toiset miettimällä peilin edessä, pitäisikö jästikauluspaidan kanssa käyttää solmiota vai ei, ennen kuin päätti kysyä Kaceylta. Ei pitänyt, väitti Kacey, ja perusteli kantansa sillä, että niin paita olisi helpompi avata. Sirius naurahti hyvin kyllästyneeltä kuulostaen.
 Niin, Sirius. Kun toiset pohtivat kauluspaitoja tai saamiaan kieltäviä vastauksia, hän pohti kieltävää vastausta, jonka oli itse antanut, niin raivostuttavaa kuin sen myöntäminen olikin. Eikä hän tietenkään myöntänyt sitä, ei itselleen eikä kenellekään muulle, mutta siitä huolimatta Lily pyöri hänen mielessään häiritsevän usein. Lily ja se hetki käytävällä, kun tyttö oli pyytänyt häntä seuralaisekseen ja näyttänyt pettyneeltä, kun hän oli sanonut ei.
 Tietenkin hän oli sanonut ei, eihän hän olisi voinut kuvitellakaan muuta. Lily oli sentään Jamesin elämän rakkaus, hänen ei missään nimessä pitänyt edes kuvitella ihastuvansa tyttöön. Hitto vie, sellainen ei voisi päättyä muuhun kuin katastrofiin. Remus ja James tappaisivat hänet vuorotellen, ja jos hänestä jäisi jotain jäljelle, hän voisi hoitaa itse lopun tappamisen. Hän ei ehkä omistanut kovinkaan ylevää omaatuntoa, mutta yhden asian hän sentään tajusi – ystävien naisia ei viety.
 Niinpä hän istui kiltisti sängyllään kuuntelemassa, miten James ja Peter yrittivät vakuuttaa Remusta siitä, ettei solmiolla tai sen olemattomuudella ollut kerrassaan mitään pahuksen väliä.
”Hyvä on”, sanoi Remus lopulta ja heitti solmion sängylleen. ”Jos Kacey sanoo, että ilman, niin sitten ilman.”
”Tuosta voisi päätellä, että sinä olet tossun alla”, sanoi James.
”Yllättävää”, Peter tuhahti, ”Kuutamohan ON tossun alla.”
”Olette vain kateellisia”, sanoi Remus hyväntuulisesti.
James huokaisi teatraalisen raskaasti.
”Kuulkaa, joskus minä kaipaan niitä aikoja, jolloin Kuutamo oli vielä oma synkkä itsensä ilman solmio-ongelmia”, hän sanoi.
Remus naurahti.
”Hei, minä en ole koskaan ollut synkkä”, hän protestoi. ”Ja jos olenkin, niin olen ihan yhtä synkkä nyt. Minä vain – ”
”Kätket sen aika hyvin”, Peter totesi.
”Ehkä”, Remus virnisti. ”Tai sitten minä vain puran kaiken synkkyyteni Kaceyyn. Kai te tiedätte, että aina, kun me olemme kahdestaan, me vain puhumme murheistamme ja siitä, miten maailma on surkea paikka…”
”Ihan varmasti”, virnisti James ja vakavoitui sitten. ”Teidän murheistanne puheen ollen, oletko muuten sattunut kertomaan hänelle sinun kerran-kuussa-ongelmastasi?”
”Jotenkin minusta kerran-kuussa-ongelma kuulostaa hivenen naiselliselle”, arveli Peter.
”En ole”, sanoi Remus Peteristä välittämättä. ”Kai minä joskus kerron, mutta… no, emmehän me ole tunteneet toisemme kunnolla kuin vähän aikaa.”
”Ja kuinka ahkerasti te otattekaan kiinni tuhlattuja vuosia!” huudahti Sirius sängyltään.
Kolme muuta poikaa kääntyivät katsomaan häntä.
”No, mitä sitä suotta tuhlaamaan aikaa”, Remus virkkoi. ”Ja siitä puheen ollen – ”
”- Kacey taitaakin jo odottaa sinua”, täydensi James ja ojentautui taputtamaan Remusta varsin kovakouraisesti selkään. ”Alahan mennä, Romeo.”
Remus virnisti näyttäen hetken melko epäremusmaiselta mutta varsin romeomaiselta. Onneksi se hetki meni ohi, ja poika katosi vaaleita hiuksiaan haroen portaisiin.
”Remus alkaa muistuttaa sinua, Sarvihaara”, totesi Sirius hartaasti.
”Ja sekö muka on huono asia?” James näytti loukkaantuneelta.
”Ei toki”, sanoi Sirius, ”mutta suoraan sanoen hiusten harominen ei oikein sovi Kuutamolle.”
”Se johtuu naisesta”, Peter totesi tietäväisesti omalta sängyltään.
James naurahti.
”Tuo kuulostaa ihan siltä, kuin sinulla olisi kokemusta aiheesta.”
”Ehkä minulla onkin”, tokaisi Peter. ”No okei, ehkä ei. Mutta ennen Kaceyta Kuutamo ei ikinä koskenut hiuksiinsa.”
”Liioittelet”, sanoi James.
”No, hän ei ainakaan elänyt käsi tukassa, niin kuin sinä teet”, Peter korjasi.
”Tukka täytyy pitää ojennuksessa”, sanoi James ja haroi hiuksiaan.
Sirius naurahti kuivasti.
”Me olemme säälittäviä”, hän sanoi. ”Istumme täällä pohtimassa, miten Kuutamo on muuttunut saatuaan naisen. Ja koska minä en aio olla yhtä säälittävä kuin te, lopetan pohtimisen juuri nyt ja lähden viettämään virkistävää lauantai-iltaa.”
”Minne?” kysyi Peter. ”Syystanssiaiset ovat huomenna, et voi lähteä Tylyahoon, jäädä kiinni ja saada jälki-istuntoa niiden ajaksi, muuten koko homma menee pieleen…”
”Kuka väitti, että minä jään kiinni?” virnisti Sirius itsevarmasti. ”Mutta ei hätää, itse asiassa ajattelin luutakomeroa.”
”Anturajalka”, huokaisi James.
”Viettäkää hauska ilta keskenänne”, toivotti Sirius valoisasti ja lähti.

Mutta hän ei mennyt vaivaamaan luutakomeroita läsnäolollaan. Ei, hän käveli vähän aikaa käytävillä, törmäsi pariin toisiinsa kietoutuneen luihuiseen ja jätti nuo kaksi tutkiskelemaan toistensa suita. Hän oli jo päättänyt palata takaisin makuusaliin, tunnustaa häpeällinen tappionsa ja painua nukkumaan, kun hän sattui kävelemään pääovien ohi.
 Ulkona oli kylmä. Se oli tietysti täysin ymmärrettävää, olihan syksy, eikä hänellä ollut edes takkia päällään. Ilta oli jo melkoisen pitkällä, mutta onneksi linnan ikkunoista loisti melkoisesti valoa, ja hän näki eteensä kävellessään mutkittelevaa polkua pitkin kohti järvenrantaa.
”Iltaa, Black.”
Ääni kuului hänen takaansa. Hänen kätensä eksyi vaistomaisesti hänen taskussaan olevalle taikasauvalle, mutta kun hän kääntyi kohti ääntä, hän ei nähnytkään ärsyttävää luihuista tai edes mitään taikomista vaativaa, vaan Lilyn.
”Black?” hän kysyi. ”Mistä lähtien sinä olet sanonut minua Blackiksi?”
Lily kohautti hartioitaan.
”Ajattelin kokeilla”, hän virnisti.
Siriuskin virnisti. Ihan kuin siinä muka olisi ollut jotain hauskaa.
”Mitä sinä muuten teet täällä?” Lily kysyi. ”Jotenkin minä en uskonut, että sinä olisit sitä tyyppiä, joka tykkää käydä kävelyllä.”
”Kävelyllä?” Sirius irvisti. ”Ehei, minä vain hortoilen.”
”Sepä kiva”, sanoi Lily, ”niin minäkin.”
Sitten he vain seisoivat siinä, katselivat järven tummaa pintaa edessään ja välillä toisiaan silloin, kun luulivat, ettei toinen huomannut.
”Onko sinulla tanssiaispari?” kysyi Lily äkkiä, kun hiljaisuus alkoi tuntua hieman painostavalle. Tai ehkä he vain olivat tottumassa hiljaisuuteen, ehkä siitä oli tulossa luontevaa, ja siksi se täytyi katkaista.
”Ei”, sanoi Sirius hieman välttelevästi ja vilkaisi sitten tyttöä uteliaana, ”onko sinulla?”
”Ei”, sanoi Lily ja hymyili toisella suupielellään. ”Minä kyllä pyysin yhtä poikaa, mutta se poika ei suostunut.”
Sirius katsoi Lilyä. Tytön hiukset hohtivat punaisina linnan ikkunoista tuikkivassa valossa ja tämän silmät olivat täysin vakavat, vaikka suu saattoi edelleen hieman hymyillä. Lily tuntui seisovan yllättävän lähellä häntä, työntämässä käsiään tiukemmin tummanruskean takkinsa taskuihin, katsomassa hänen nenäänsä tai otsaansa tai ehkä jopa häntä silmiin, niin lähellä, että hän olisi vain voinut ojentaa kätensä ja koskettaa tytön punaista tukkaa –
”Jos Jamesilla ei olisi sitä hänen… no, pakkomiellettään”, Lily aloitti ja pelasti Siriuksen, joka muuten olisi saattanut oikeasti ojentaa kätensä, ”olisikohan se yksi poika suostunut?”
Sirius nielaisi. Hän tiesi liikkuvansa heikoilla jäillä, hän tiesi sen vallan mainiosti, mutta tietäminen ei saanut häntä kääntymään takaisin. Ei tänään.
”Olisi”, hän sanoi.
Lily hymyili. Sirius työnsi omatkin kätensä lujasti farkkujen taskuihin ja piti ne siellä, aivan kuin olisi pelännyt, että ne saattaisivat yhtäkkiä alkaa elää omaa elämäänsä ja lähteä harhailemaan. Ja sen ne olisivat varmasti tehneetkin, sillä linnan valot olivat edelleen lämpimät jossain heidän takanaan ja Lily seisoi lähellä häntä, kasvot kohotettuina katselemaan hänen kasvojaan, aivan liian lähellä, hitto vie -
”Meidän pitää mennä sisälle”, Sirius tokaisi.
”Niin pitää”, sanoi Lily.

Remus käveli nopeasti ja yritti estää hivenen itsetuhoista kaulaliinaansa jättäytymästä vauhdista. Kengät rahisivat hiekkaa vasten, ja hän tunsi itsensä melkein romantikoksi miettiessään, miten muutaman kuukauden päästä jalkojen alla ei tuntuisikaan enää hiekka vaan lumi. Ja niitä miettiessään hän näki tytön hahmon rannassa.
”Kacey!” hän huudahti.
Kacey kääntyi katsomaan häntä, mutta ei virnistänyt, niin kuin tavallisesti, eikä tullut häntä vastaan. Remuksen hyvä tuuli haihtui nopeasti ja hajosi pieniksi palasiksi maahan viimeistään siinä vaiheessa, kun hän oli tytön luona, eikä tämä edelleen sanonut mitään.
”Mikä on?” hän kysyi vaikkei oikeastaan edes halunnut tietää vastausta.
Kacey kohautti olkapäitään ja hymyili vinosti.
”Ei oikeastaan mikään”, tyttö sanoi hitaasti. ”Tai no, minä sain kirjeen. Lue se.”
Hän veti taskustaan ruskean, viattoman näköisen kirjekuoren ja laski sen Remuksen käsiin. Poika katsoi sitä hetken hämmästyneenä, mutta Kacey tökkäsi häntä kylkeen ja jokseenkin vastentahtoisesti hän avasi kirjekuoren ja veti kirjeen esiin.
Rakas Kacey, siinä luki, toivottavasti sinulla menee hyvin siellä Tylypahkassa. Täällä on syksyistä ja aikaa kylmää. Isällä on uusi työpaikka, mutta se on jotain salaista, eikä hän kerro siitä paljoakaan. Äiti voi vähän huonommin. Koirilla on hauskaa, ja vielä hauskempaa niillä on varmasti sitten, kun sataa lunta…
 Loppu oli pelkkiä iloisia uutisia, kirjoitettu valoisalla, siistillä käsialalla. Silti Kaceyn ilme ei suinkaan ollut valoisa, kun hän otti kirjeen Remuksen kädestä ja tunki sen taskuunsa.
”Se oli minun siskoltani”, hän sanoi ja huokaisi. ”Hitto että minua ärsyttää olla täällä, kun äiti on…”
Hänen äänensä katosi. Remus kiersi kätensä tytön ympärille ja veti tämän itseään vasten osaamatta sanoa mitään. Eikä sanoja edes tarvittu. Kacey nojasi päätään hänen olkapäähänsä, halasi häntä tiukasti ja siinä he seisoivat pitkään, kaksi yksinäistä hahmoa pimenevässä illassa.

Kello oleskeluhuoneen seinällä lähestyi jo hyvää vauhtia puolta kahtatoista, kun Remus halasi Kaceyta tyttöjen makuusaleihin johtavien portaiden ovensuussa. Kacey takertui kiinni häneen, kuin ei olisi halunnut päästää ikinä irti, ja eihän hänelläkään toisaalta ollut mikään kiire, joten he seisoivat siinä vielä pitkän tovin. Lopulta Kacey astui hieman kauemmaksi.
”Sinä näytät kauhean vakavalta”, tyttö sanoi ja yritti selvästi taikoa edes pienen hymyn kasvoilleen.
Remus ei jaksanut yrittää.
”Älä huolehdi”, Kacey sanoi väsyneellä äänellä. ”Minä pärjään kyllä.”
Remus nyökkäsi. Kacey hymyili ja taputti häntä poskelle.
”Hyvää yötä, Remus.”
”Hyvää yötä, Kacey”, sanoi Remus ja olisi todennäköisesti halannut tyttöä, mutta tämä kääntyi ja lähti kiipeämään hitaasti makuusaliin johtavia portaita. Remus jäi yksin seisomaan portaiden juureen, katsomaan tytön perään, kunnes muuan nojatuolin epämääräinen raksahdus sai hänet ihmettelemään, mitä hän siinä oikein teki, ja kömpimään omaan makuusaliinsa.
 Hän ei oikeastaan ollut edes yllättynyt tajutessaan, että makuusali oli käytännöllisesti katsoen tyhjä. No niin, syystanssiaisiin nyt kuitenkin oli vain yksi yö jäljellä ja oli turha odottaa, että tanssiaiset järjestyisivät itsestään. Ja vaikka olisivatkin järjestyneet, oli aina ihmisiä, jotka halusivat lisätä niihin pientä piristystä. Remus huokaisi, mutta ei sentään yrittänyt väittää itselleen, etteikö olisi ollut hivenen kiinnostunut näkemään, miten tanssiaisten pikkuruinen ylimääräinen osuus sujuisi.
”Kuutamo?”
Remus kääntyi katsomaan ovelle. Sirius nojasi ovenkarmiin ja hetken Remuksesta tuntui, kuin poika olisi näyttänyt suorastaan väsyneeltä. Saman tien tuo ilme kuitenkin pyyhkiytyi pois Siriuksen kasvoilta ja tämä virnisti.
”Kappas, sinä olet malttanut erota naisseurastasi”, virkkoi Sirius kuulostaen varsin kovasti itseltään. ”Ja me kun jotenkin kuvittelimme, ettei sinua näkyisi enää tämän päivän puolella – ”
”Ei nyt, Sirius”, Remus tokaisi.
”Ei nyt?” Sirius kohotti kulmiaan. ”Ryppyjä rakkaudessa? Salli minun neuvoa, Kuutamo, minä – ”
”Pää kiinni!” Remus huusi.
Hetken oli täysin hiljaista. Sitten Sirius kohautti olkapäitään ja asettui istumaan sängylleen, mutta ei enää sentään virnistellyt. Remus katsoi väsyneenä lattiaa ja tiesi hengittävänsä niin raskaasti, että Siriuksen oli pakko kuulla se.
”Mikä hätänä?” kysyi Sirius pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Kuule, kaikilla pareilla on ongelmia jossain vaiheessa, ja te – ”
”Ei se ole sitä”, Remus tokaisi.
”No mitä sitten?” Siriuksen ääni oli hieman kärsimätön. ”Kuutamo hei, minä en voi ratkaista sinun ongelmiasi, jos sinä et kerro – ”
”Minä en oleta, että sinä ratkaisisit minun ongelmani!” Remuksen ääni koveni. ”Sinä et tajua!”
Hiljaisuus repi makuusalia hetken, sitten Siriuksen ääni kohosi hieman loukkaantuneena:
”Tajua? Miten niin minä en tajua?”
Remus huokaisi ja katsoi lattiaan.
”Ihan kuin minulla ei ikinä olisi ongelmia!” Sirius huudahti. ”Mikä sinä kuvittelet minun olevan? Joku muovinukke, jolla ei ole tunteita? Pahus, Kuutamo, meidän pitäisi olla ystäviä – ”
”Anteeksi”, sanoi Remus ja katsoi Siriusta, ”ei minun pitänyt sanoa niin.”
”Sanoit silti”, Sirius tokaisi.
”Kaceyn äiti kuolee”, sanoi Remus.
Siriuksen patja päästi hämmästyneen raksahduksen.
”Minä en tiennyt”, sanoi Sirius hetken päästä näyttäen siltä, kuin olisi oikein mielellään halunnut olla jossain muualla.
”Et niin”, Remus sanoi ja hiljainen ääni kaikui kovana melkein tyhjässä makuusalissa.
”Mikä – ” aloitti Sirius, mutta ei osannut päättää lausettaan.
Remus vilkaisi poikaa. Tämä istui jalat ristissä sängyllään ja olisi näyttänyt aivan omalta itseltään, ellei katsoja olisi vilkaissut kasvoihin. Sillä Siriuksen yleensä nauravat silmät olivat nyt normaalia tummemmat ja ennen kaikkea vakavat, eivätkä mustat hiussuortuvat roikkuneet otsalla tyttöjen valloittamiseksi vaan yksinkertaisesti siksi, ettei niillä ollut muutakaan paikkaa olla. Siriuksen suupielissä ei ollut hymynvärettäkään. Siitä oli aikaa, kun Remus oli viimeksi nähnyt ystävänsä niin vakavana.
”Hän työskentelee ministeriölle”, sanoi Remus ja nielaisi sitten. ”Työskenteli siis. Joku tehtävä kai meni pieleen, ja… no, nyt he vain odottavat, milloin hän kuolee.”
Sirius näytti järkyttyneeltä.
”Eikö Kacey haluaisi olla kotonaan?”
”Kai hän tavallaan haluaisi”, sanoi Remus ja kohautti olkapäitään, ”mutta kuvittele nyt, olla kotona tyhjän panttina odottamassa äidin kuolemaa.”
”Vaikea kuvitella”, sanoi Sirius. ”Tosin jos minun äitini kuolisi… minä en välttämättä välittäisi.”
Remus vilkaisi häntä.
”Älä sano”, poika sanoi lopulta. ”Kyllä sinä välittäisit.”
Sirius nyökkäsi.
”Mutta minun äitini ei kuole vielä vuosiin”, hän sanoi ja nauroi ilottomasti. ”Mikä pahan tappaisi?”
”Ei kukaan voi olla täysin paha”, sanoi Remus.
”Sinä et ole tavannut minun äitiäni.”
”Enkä kai tule koskaan tapaamaankaan”, Remus arveli. ”Kadutko sinä koskaan, että lähdit kotoa?”
Sirius yllättyi, sen näki hänen silmistään. Mutta Remus ei jaksanut perua kysymystään tai pitää sitä jollain tavalla sopimattomana. Loppujen lopuksihan he nyt kuitenkin olivat ystäviä, ja totta kai ystävät saivat kysyä toisiltaan vaikeitakin kysymyksiä.
”En”, sanoi Sirius ja naurahti sillä kylmällä tavalla, jota kuuli vain, kun tämä puhui perheestään. ”Mutta niiden pitäisi katua, että ajoivat minut pois.”
”Haluaisitko sinä sitten palata sinne?”
”Kalmahanaukiolle? En tietenkään”, sanoi Sirius ja hänen silmänsä kiiluivat tummina, ”mutta minä haluaisin, että ne tajuaisivat, että minä olen oikeassa.”
”Todennäköisesti ne toivovat ihan samaa”, arveli Remus.
”Jos ylipäätään ajattelevat minua”, sanoi Sirius. ”Jotenkin minusta tuntuu, että Kalmahanaukiolla ei ole enää jälkeäkään minusta.”
”Eivät ne voi kokonaan unohtaa sinua”, Remus totesi. ”Ja Regulushan näkee sinua vähän väliä.”
”Eikä puhu minulle.”
”Et sinäkään puhu hänelle”, Remus muistutti.
”Regulus on samanlainen kuin muutkin”, sanoi Sirius katkerasti. ”Intoilee puhdasverisyyden puolesta eikä tajua ajatella omilla aivoillaan. Hitto, minä en halua olla hänen kanssaan missään tekemisissä!”
”Jos minulla olisi veli”, sanoi Remus, ”minä haluaisin kai olla hänen kanssaan tekemisissä, vaikka hän olisi kuinka väärässä.”
Sirius vilkaisi häntä.
”No, sinulla ei ole”, poika sanoi hetken päästä, ”etkä sinä osaa kuvitella, miltä tuntuu, kun koko perhe on eri mieltä kuin sinä. Kun ne heittävät sinut ulos talosta, repivät sukupuusta – ”
”Montako kertaa minä olen saanut postia vanhemmiltani tänne?” kysyi Remus. ”Jamesin vanhemmat kirjoittelevat vähän väliä, ja Peter saa postikortteja ties mistä. Aikoinaan sinäkin sait kirjeitä – ”
”Niin, käskyjä mennä valittamaan Dumbledorelle, että minut pitäisi siirtää Luihuiseen, ja kehotuksia tutustua Malfoyhyn – ”
”Ne olivat silti kirjeitä”, Remus huudahti. ”Sinun vanhempasi välittivät sinusta niin paljon, että yrittivät saada sinut muuttamaan mielesi.”
Sirius avasi suunsa, kuin olisi aikonut sanoa jotain, mutta sulki sen saman tien ja jäi katsomaan Remusta, joka istui sänkynsä laidalla ja tuijotteli seiniä näyttäen lähinnä siltä, kuin olisi kuvitellut sanoneensa liikaa. Huokaus nousi Siriuksen huulille. Häntä ei oltu luotu vakavia keskusteluja varten.
”Kuutamo”, hän aloitti varovaisesti, ”ehkä sinun vanhempasi eivät vain ole kirjeihmisiä – ”
Remus naurahti ilottomasti.
”Ihan kuin sinä muka uskoisit tuohon itsekään”, hän sanoi. ”Vanhemmat kirjoittavat lapsilleen, vaikka eivät olisi tippaakaan kirjeihmisiä. Jos heitä kiinnostaa. Elleivät he vain halua unohtaa koko – ” mutta Remus vaikeni ja nielaisi, eikä ikinä sanonut lausettaan loppuun asti. ”Meidän ei tarvitse puhua tästä.”
”Tarvitsee”, sanoi Sirius yllättävän kuuluvalla äänellä. ”Remus, sinun vanhempasi eivät ehkä kirjoita sinulle, mutta se ei tarkoita, ettei heitä kiinnostaisi, mitä sinulle kuuluu.”
”Niillä on ollut ihan tarpeeksi aikaa tottua minuun ja siihen, mitä tapahtui”, Remuksen ääni oli kärsimätön. ”Monta vuotta, hitto vie! Kyllä minä tajuan, että se oli aluksi shokki, kun pojasta tuli ihmissusi, mutta ketkä tahansa normaalit vanhemmat olisivat tottuneet – ”
”Se ei ole sinun vikasi”, sanoi Sirius. ”Totta kai he järkyttyivät, mutta jos he eivät toivu siitä, se ei ole sinun vikasi – ”
”Kenen se sitten on?” Remus kysyi ja hänen äänensä oli kova.
”Hengitä, Kuutamo!” huudahti Sirius ja olisi mielellään ravistellut Remusta, saanut tämän palaamaan järkiinsä, jos vain ei olisi istunut turvallisen välimatkan päässä omalla sängyllään. ”Ei se ole kenenkään vika! Ei se, että sinua purtiin! Mutta se, etteivät sinun vanhempasi kirjoita, on hemmetti sentään heidän ongelmansa, eikä sillä ole mitään tekemistä sinun kanssasi – ”
”He eivät halua kirjoittaa minulle”, Remus totesi ja hänen silmänsä olivat kavenneet melkein susimaisen pieniksi viiruiksi.
”No MINÄ ainakin kirjoittaisin sinulle, jos en olisi täällä!” huusi Sirius.
Remus ei sanonut mitään. Hän katsoi Siriusta ja luuli löytävänsä pojan kasvoilta virnistyksen, joka kertoisi, että tämä vain pelleili, mutta Siriuksen kasvot olivat edelleen vakavat.
”Kiitos”, sanoi Remus.
Sirius pyöritteli silmiään.
”No jaa, mitä sitten kuvittelit?” poika kysyi. ”Ja minä löisin sadasta kaljuunasta vetoa, että Kacey kirjoittaisi myös. Tosin te ette kuitenkaan kestäisi olla kaukana toisistanne vuorokautta pitempään, joten – ”
”Anturajalka”, sanoi Remus varoittavasti, mutta ei voinut olla hymyilemättä.
”Okei, ei enempää elämän pikku totuuksia tänä iltana”, huokaisi Sirius ja sattui vilkaisemaan seinällä riippuvaa kelloa. ”Hetkinen, James ja Peter ovat suunnitelleet huomista yli kaksi tuntia. Toivottavasti he eivät ole onnistuneet muuttamaan itseään kotitontuiksi tai jotain vastaavaa.”
Remus kohotti kulmiaan.
”Kotitontuiksi?”
”Kunhan sanoin”, Sirius virnisti hieman liian nopeasti. ”Kuulehan, Kuutamo, sinä menetit paljon, kun et tullut mukaan vaan kuhertelit sen tyttösi kanssa rannalla – ”
Remus rykäisi.
”Ai niin”, sanoi Sirius ja vakavoitui. ”Näetkö, minä unohdan kaiken ikävän nopeasti? No, täytyy kai lopettaa Kaceyn ja sinun kiusaaminen vähäksi aikaa… Ettei Kaceylla ole enää lisää ongelmia…”
”Älä suotta”, Remus totesi, ”oikeasti Kacey pitää siitä, että kiusaat meitä.”
”Ai niinkö?” Sirius  näytti piristyvän huomattavasti.
”Minä en pidä”, lisäsi Remus nopeasti, ”mutta Kaceyn takia sinä saat jatkaa meidän kiusaamistamme…”
”Ihan kuin minä en tekisi sitä muutenkin”, Sirius virkkoi. ”Sinä olet muuten tossun alla.”
”Tästä on ollut jo puhetta”, Remus totesi ja näytti sitten taas hieman vakavammalta. ”Onneksi huomenna on syystanssiaiset, ne ehkä saavat Kaceyn ajatukset muualle – ”
”Minä tietäisin jotain muutakin, joka saisi Kaceyn ajatukset muualle”, virnisti Sirius häpeämättömästi.
Remus huokaisi syvään.
”Etkö sinä osaa olla vakava edes paria hetkeä peräkkäin?” hän puuskahti.
”Vastahan minä olin”, Sirius puolustautui ja katsoi lipaston päällä olevaa kelloa, ”melkein puoli tuntia!”
Remus vilkaisi häntä kulmiensa alta.
”Olkoon”, sanoi Sirius, ”minä en osaa olla vakava. Mutta eikö se olekin hurmaavinta minun luonteessani?”
”Minä en ole tyttö”, Remus muistutti, ”turha kysyä tuota minulta.”
Sirius näytti mietteliäältä.
”Itse asiassa sinä käyttäydyt joskus sen verran tyttömäisesti, että minä melkein – ”
Mutta Remus paiskasi muuan onnettoman tyynyparan päin hänen naamaansa ennen kuin hän ehti saada lauseensa päätökseen, ja hyvä niin.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 24.4.
Kirjoitti: Dysfunk - 24.04.2008 15:24:15

Jee, jatkoa!  ;D Kiva kun näitä osia tulee nopealla tahdilla.

Tämä jatko oli taas tuttua laatua, luontevaa sanailua puolin ja toisin sekä mielenkiintoisia hetkiä Siriuksen ja Lilyn välillä. Tanssiaiset taitavat tulla pian? Tykkään tosi paljon lukea tanssiasficcejä, varmaan sitä toivoo että itekin asuisi Tylypahkassa ja pääsisi mukaan tollaiseen ihanuuteen. (Vanhojen tanssit jossain jumppasalissa on vähän köyhempi juttu.) No joo, en saa näköjään mitään järkevää irti näistäkään luvuista. Tykkään Siriuksesta ja muistakin hahmoista, ovat hauskoja Remusta kiusatessaan, ei valitettavaa, jatkoa haluan.  ;D

Näin tuossa luvun lopussa jo hyviä aineksia S/R-paritukseen, S/R-fanityttö kun olen... Het kelpaa kyllä tällä kertaa.  ;D

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 24.4.
Kirjoitti: mandeh - 24.04.2008 21:17:44

Ja taas kaksi uutta hyvää kappaletta. Teksti sujui edelleen hyvin enkä huomannut suurimpia virheitä=) Ja tanssiaisia ootan innolla,mitäköhän kelmit on keksinyt? :D Nopeesti tuli jatkoa eli plussaa siitäkin:)))) Jatkoa lisää vain.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 24.4.
Kirjoitti: lurikko - 26.04.2008 08:54:29

A/N: Kiitos molemmille!

Dysfunk, kiitoksia kovasti! Minäkin tykkään lukea tanssiaisista; joskus olen kuullut kyllä myös väitteitä niiden kliseisyydestä, ja kai ne ficeissä ovatkin aika tavanomaisia, mutta siitä huolimatta niitä on yleensä kiva lukea. Ja täytyy myös sanoa, että ainakin omista vanhojentansseistani tykkäsin kyllä tosi kovasti, vaikka ne olivatkin liikutantatalolla eivätkä suinkaan Tylypahkassa *naur* Hih, ei tässä Yksinäisissä vielä mitään S/R:n kannalta - tämän lopettamisen jälkeen kirjoitin aika paljon S/R:ää, ja nyt, kun olen yrittänyt kirjoittaa tälle jatkoa, minun on pitänyt katkaista muutama keskustelu, ennen kuin Sirius ja Remus ovat kummasti alkaneet siirtyä lähemmäs toisiaan... Kuvittelen heille koko ajan kauhean kiinteän suhteen, vaikka platonisenkin.

mandeh, paljon kiitoksia! Helppohan se on lisätä osia nopeaan tahtiin, kun kirjoitin tämän tarinan valmiiksi jo reilu vuosi sitten :) Tosin yritän kovasti malttaa mieleni ja olla lisäämättä osia aivan kauhealla vauhdilla, ihan vaan siksi, että joku ehkä ehtisi lukeakin *naur* Toivottavasti tanssiaisten lukemisesta tulee mukavaa. Kelmien temppu ei kylläkään taida mahtua aivan tämänpäiväiseen lukuun, mutta ehkä sitten seuraavaan...

*

OSA 10

”Kuutamo, mikä kestää?” Jamesin kärsimätön ääni huusi vessan oven takaa. ”Sinä olet ollut siellä jo viisi minuuttia! Ihan kuin sinä olisit joku tyttö!”
Remus suoristi mustan kauluspaitansa kaulusta ja yritti päättää, mikä häntä vaivasi. Todennäköisesti hän vain käyttäytyi yksinkertaisesti typerästi ja hermoili, kun hänen olisi pitänyt olla tyyni ja rauhallinen ja odottaa innolla iltaa ja tanssiaisia, joissa hän olisi tyttöystävänsä kanssa. Mutta ajatus ei saanut häntä yhtään rauhallisemmaksi, päinvastoin. Hänen oli aivan pakko pohtia, mitä Kacey ajattelisi, jos hän olisikin vahingossa pukeutunut jotenkin mahdottoman hassusti, laittanut vaikka paidan väärin päin päälleen -
”Minä murran oven kohta!” huudahti James, mutta hän ei ikinä ehtinyt siihen saakka, sillä juuri silloin Remus veti syvään henkeä ja tuli ulos vessasta. James painui sinne tukkaansa haroen ja mutisten jotain ärsyttävistä seurustelevista kauluksensuoristajista.
Sirius ja Peter istuivat sängyillään – no, olkoon, Sirius istui Jamesin sängyllä eikä omallaan, mutta sehän ei ole ollenkaan epätavallista eikä edes tärkeää saati mainitsemisen arvoista – ja molemmilla oli samanlainen, lannistunut ilme kasvoillaan.
”Mikä teitä vaivaa?” kysyi Remus.
”Mikä itseäsi?” Sirius sanoi kuivahkosti. ”Näytät vähän oudolta. Vähän… no, ihan kuin sinua jännittäisi.”
Remus nielaisi.
”Sinua jännittää!” Sirius hihkaisi äkkiä kuulostaen erittäin tyytyväiseltä itseensä. ”Miksi ihmeessä, Kuutamo? Sinullahan on nainen!”
”Naisella on nimikin”, sanoi Remus eikä voinut olla hymyilemättä, vaikka hymyileminen ei välttämättä tehnytkään kovin hyvää hänen vatsalleen.
”Vielä parempaa”, Sirius arveli. ”Sinulla on nainen, jolla on nimi. Ajattele meitä!”
Remus kohotti kulmiaan. Hän ajatteli, mutta suoraan sanoen lähinnä sitä, miten oli kummallista nähdä Sirius lannistuneen näköisenä sen takia, ettei pojalla ollut tanssiaisseuraa.
”Pitäisikö minun sääliä teitä?”
”EI!” Sirius ja Peter huudahtivat yhteen ääneen ja vilkaisivat toisiaan kiukkuisesti.
”Ei”, sanoi Sirius vielä, sillä tokihan hänen oli saatava sanoa viimeinen sana, ”ja sitä paitsi minun seuralaisettomuuteni johtuu yksinomaan siitä, etten löytänyt tarpeeksi hyvää, ei siitä, että olisin saanut pakit…”
Peter vilkaisi Siriusta murhaavasti.
”No niin, kaverit, hymyilkää”, sanoi James, joka oli selvinnyt vessasta ja nojaili nyt ovensuuhun yrittäen selvästi näyttää mahdollisimman rennolta ja charmikkaalta puoliksi avonaisessa kauluspaidassaan. ”Kuutamo, sinun ei tarvitse näyttää siltä, kuin olisit syönyt jotain sopimatonta, ellet välttämättä halua pilata Kaceyn tanssiaisia. Matohäntä, näytä sille hemmetin Adriannelle, että osaat pitää hauskaa ilman häntäkin. Ja Anturajalka – ” James iski Siriukselle silmää, ” – Suuri Sali on tänään täynnä hyvännäköisiä tyttöjä, jotka vain odottavat poimijaansa, ja sitä paitsi meillähän on aina oma pikku yllätyksemme.”
”Helppo sinun on sanoa”, mutisi Sirius mutta näytti jo jokseenkin valoisammalta, ”sinulla on Michelle.”
”Kyllä hänestä riittää sinullekin”, James lupasi jalomielisesti.
”Sarvihaara, jos sinä annat Lilyn kuulla, miten puhut jotain tuollaista, sinun mahdollisuutesi menevät sillä samaisella sekunnilla”, Remus totesi tyynesti.
”Mitkä mahdollisuudet?” James kysyi. ”Lyödäänkö vetoa, että Lily heittää minua korkokengällä heti, kun näkee minut?”
”Lyödäänkö vetoa, ettei Evans suostu käyttämään korkokenkiä?” kysyi Peter.
”Ei se ole olennaista”, James protestoi heti, mutta sitten mietteliäs ilme nousi pojan kasvoille. ”Tosin tavalliset kengät kyllä todennäköisesti sattuvat vähemmän, jos ne osuvat päähän…”
”Kacey taitaa odottaa minua”, Remus arveli toiveikkaasti ja hävisi, ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään.

Mutta Kacey ei suinkaan vielä odottanut Remusta. Sen sijaan tyttö istui omassa makuusalissaan ja yritti kurkkia Michellen selän takaa peiliin.
”Tuota noin”, hän sanoi, kun Michelle oli seisonut peilin edessä vähintään viisi minuuttia, ”alkaisikohan sinun kampauksesi jo olla valmis?”
”Miten niin?” Michelle kysyi kuulostaen närkästyneeltä.
”No, minäkin haluaisin ehkä tehdä jotain tukalleni”, Kacey sanoi diplomaattisesti.
”Ei minulla mene kauaa”, lupasi Michelle ja siirsi jälleen rikkumattoman huomionsa vaaleisiin hiussuortuviinsa.
Kacey huokaisi. No niin, hän ei ilmeisesti saisi vielä vähän aikaan tehtyä mitään hiuksilleen. Tappioonsa alistuneena hän kömpi juhlamekossaan Lilyn sängylle.
”Eikö tuo rypisty?” kysyi Lily, joka nojasi takanaan seisovaan seinään melko apaattisen näköisenä.
”Ei”, Kacey totesi, ja tavallaan hän oli oikeassa, sillä mekko oli varsin ryppyinen jo valmiiksi, eikä siinä varmasti näkyisi muutama lisäryppy. ”Eikö sinunkin pitäisi pikkuhiljaa pukeutua? Tanssiaisten alkuun on enää puoli tuntia.”
”Onko kello niin paljon?” Lily kysyi kuulostamatta tippaakaan kiinnostuneelta koko asiasta. ”Itse asiassa minä oikeastaan vähän ajattelin, että – ”
” – jättäisit koko jutun väliin”, Kacey täydensi huokaisten ja pudisteli päätään. ”Arvasin, että sinä yrittäisit tuota. Ja se muuten ei käy, sillä minä tarvitsen sinun henkistä tukeasi – ”
”Onhan sinulla Remus”, muistutti Lily.
” – kun Remus alkaa taas hermoilla solmioista tai niiden puutteesta”, Kacey täydensi virnistäen pienesti. ”Mikä sinua vaivaa, Lily?”
Lily yllättyi.
”Vaivaa?” hän toisti hämmästyneenä. ”Ei minua mikään vaivaa.”
”En usko”, Kacey totesi suorapuheiseen tapaansa. ”Jos kaikki olisi hyvin, sinä vain väittäisit suureen ääneen, miten tanssiaiset ovat ihan turhia ja lähtisit niihin oikein tyytyväisenä itseesi. Eli mikä sinua vaivaa?”
Ovi kolahti. Michelle ja Naima olivat menneet ja jättäneet heidät kahdestaan, mutta Kacey ei silti siirtynyt peilin eteen. Ei nyt.
”Minä kysyin Siriusta parikseni”, Lily tokaisi.
Kaceyn suu loksahti hivenen auki, mutta järkevänä ihmisenä hän tietysti sulki sen saman tien.
”Siriusta?” hän toisti. ”Lily, eikö tästä ole puhuttu? Sirius on – ”
”Kaverina!” Lily huudahti ja keskeytti Kaceyn alkavan puhetulvan. ”Ja hän ei suostunut, joten se siitä.”
Kacey pudisteli päätään ja tuli istumaan Lilyn viereen.
”Sinä tykkäät Siriuksesta.”
Lily vilkaisi häntä sen näköisenä, kuin ei olisi oikein tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Niinpä hän tyytyi olemaan sanomatta mitään ja odotti, miten Kacey jatkaisi.
”Ja minusta jotenkin tuntuu, että Siriuskin tykkää sinusta”, sanoi Kacey hetken kuluttua.
Lily pyöritti punaista hiussuortuvaa sormiensa ympärillä.
”Minun pitäisi varmaan sanoa, että tuo on ihan mahdotonta”, Kacey huokaisi kuulostaen äkkiä kovin väsyneeltä. ”Että Sirius on Jamesin paras ystävä ja melkein veli eikä ikinä voisi tehdä niin Jamesille. Ja että James on ihastunut sinuun maailman tappiin asti.”
Lily painoi päänsä kiviseen seinään takanaan ja sulki silmänsä. Ihan kuin se muka olisi auttanut asiaa.
”En minä ole rakastunut tai mitään”, hän sanoi äkkiä ja hänen äänensä kuulosti epätodellisen varmalta hiljaisessa huoneessa. ”En todellakaan. Sirius on mukava ja siinä se. En minä oikeasti välitä.”
”Ehkä James ihastuu johonkin toiseen”, Kacey totesi ja taputti Lilyä päälaelle – tai olisi taputtanut, ellei Lily olisi arvannut hänen aikeensa ja tarttunut hänen käteensä estääkseen uhkaavan taputuksen.
”Ehkä”, sanoi Lily ja hyppäsi sängyltään. ”Ja minun on joka tapauksessa pukeuduttava, ennen kuin sinä listit minut sen takia, että hidastan sinun pääsemistäsi Remuksen luokse.”
Kaceyn olisi pitänyt naurahtaa, mutta hän ei tehnyt sitä.
”Hidasta niin paljon kuin haluat”, hän sanoi sen sijaan. ”Remus saa luvan odottaa vielä vähän aikaa.”
Hän hyppäsi Lilyn perässä lattialle ja käveli tytön vaatekaapille.
”Mitä sinä olet suunnitellut laittavasi päällesi?” hän kysyi penkoessaan Lilyn vaatteita tytön seuratessa vierestä hänen puuhiaan.
”Itse asiassa äiti lähetti minulle yhden puvun”, Lily sanoi ja virnisti. ”Minun tarvitsi vain kirjoittaa hänelle, että täällä on syystanssiaiset, ja sain paluupostissa mekon.”
”Voi kun minäkin saisin kirjeiden sijasta mekkoja”, sanoi Kacey puoliääneen ja tarkoitti sitä. Sitten hänen kätensä osuivat samettiin vaatekaapin perällä ja hän työnsi kirjeet kotoa pois mielestään. ”Hei, mikä täällä on – VAU.”
Lily hymyili. Kacey veti esiin tummanvihreän, vanhahtavan samettimekon, joka näytti suoraan sanoen siltä, kuin olisi kuulunut jonnekin muualle kuin sisäoppilaitoksen syystanssiaisiin.
”Äidin villi nuoruus”, Lily totesi. ”Hän on varmaan kuvitellut olevansa haltia.”
”Tai sitten hän on perinyt tämän sinun isomummultasi tai jotain”, Kacey sanoi ja katseli pukua ihailevasti. ”Menneiden aikojen glamouria.”
”Menneiden ja unohdettujen aikojen”, totesi Lily. ”Minä olisin ehkä itse valinnut vähän… tuota, tavallisemman mekon, mutta enhän minä voi nyt jättää tuota käyttämättä – ”
”Et tietenkään!” huudahti Kacey jo ennen kuin hän oli varsinaisesti saanut lauseensa päätettyä. ”Tämä on loistava, vähän erilainen, vähän juhlavampi, mutta ei missään nimessä liian juhlava. No niin, nyt sinun täytyy vain pukeutua.”
Lily huokaisi syvään.

Remus oli istunut oleskeluhuoneen sohvalla jo pitkän tovin, ja kello alkoi lähennellä kymmentä vaille kuutta, kun Kacey tuli. Hänen olisi kai pitänyt olla närkästynyt, sanoa jotain naisten ainaisesta myöhästelystä, mutta todellisuudessa häntä ei ärsyttänyt tippaakaan. Eihän hän edes ollut sopinut Kaceyn kanssa tapaamisaikaa, eikä oleskeluhuoneessa istuskelu edes ollut kovin vierasta ajanvietettä hänelle. Sitä paitsi Kaceyn näkeminen makuusaleihin johtavan portaikon ovensuussa riitti siirtämään Remuksen ajatukset aivan muualle pikku odottelusta.
 Kacey virnisti huomatessaan, miten hän ei osannut sanoa mitään. Tyttö käveli hänen luokseen ja hän tarttui tämän käteen epäröityään hetken, että se olisi posliinia ja särkyisi hänen kosketuksestaan. Mutta Kacey ei ollut posliinia, vaan elävä ihminen, joka virnisti hänelle ja pyyhkäisi yksinäisen hiussuortuvan pois hänen kasvoiltaan.
”Jouduitko odottamaan?” Kacey kysyi ja näytti melkein oikeasti pahoittelevalle.
”En pahasti”, sanoi Remus.
”Minun piti auttaa Lilyä mekkonsa kanssa”, Kacey totesi ja vilkaisi Lilyyn, joka oli tullut tytön perässä oleskeluhuoneeseen.
Remuskin vilkaisi. No niin, ainakin hän tiesi, minne päin James tulisi katselemaan illan ajan.
”Sinun kaverisi ovat varmaan menneet jo?” Kacey kysyi Remukselta.
”Itse asiassa eivät”, sanoi Remus ja virnisti. ”Korjailevat varmaan vielä kampauksiaan.”
”Mennään me jo”, sanoi Lily hieman liian nopeasti, mutta Remus ei oikeastaan edes huomannut sitä, sillä Kaceyn pieni käsi hänen omassaan vei kaiken hänen huomionsa.
”Mennään vain”, Kacey sanoi. ”Ne osaavat tulla kyllä itsestään perässä.”
”Oletko ihan varma?” Remus kohotti kulmiaan. ”Ne ovat edelleenkin minun kavereitani.”

Sirius nojasi seinään eikä voinut olla tuntematta itseään hieman ulkopuoliseksi. Tietenkään hän ei myöntänyt sitä itselleen, sehän olisi ollut aivan tavatonta, mutta siltä hänestä nyt vain ikävä kyllä tuntui. James näkyi tanssivan jossain kauempana Michellen kanssa, mutta Sirius oli huomaavinaan, että pojan pää kääntyili aktiivisesti ympäriinsä aivan kuin etsien jotakuta. Kenties jotakuta punapäistä.
 Remus ja Kacey puolestaan seisoskelivat myös syrjässä tanssilattialta, mutta ilmiselvästi aivan erilaisissa tunnelmissa kuin Sirius. Remuksen posket olivat harvinaisen punaiset ja Sirius huomasi kyllä, ettei tämä saanut silmiään irti Kaceystä. Voi niitä rakastuneita.
 Peter oli nähtävästi kadonnut jonnekin. Sirius oli nähnyt sen tunnin aikana, jonka tanssiaiset olivat jo kestäneet, Peterin tummasilmäisen ihastuksen Adrianne Gillow’n vain muutaman kerran, mutta epäilemättä Peterin olisi voinut löytää jostain tytön lähettyviltä, jos olisi lähtenyt etsimään. Ajatus Peteristä seuraamassa Adriannea turvallisen välimatkan päästä olisi voinut naurattaa Siriusta, mutta juuri sillä hetkellä hän tunsi itsensä aivan samanlaiseksi huomatessaan, miten Lily tanssi jonkun korpinkynsipojan kanssa.
 Hän olisi voinut hakata päätään seinään. Hitto että hän olisi tehnyt sen, jos siitä vain olisi ollut mitään apua, mutta sillä tavalla hän olisi vain saanut hiuksensa epäjärjestykseen ja sitähän hän ei tietenkään halunnut.
 Kappale loppui. Lily sanoi jotain korpinkynsipojalle ja poika näytti pettyneeltä. Sirius naurahti mielessään samalla, kun hieman kauempana James kumartui kuiskaamaan jotain Michellen korvaan ja lähti sitten nopeasti kävelemään kohti Lilyä. Sirius nojasi seinään ja näki, miten Lily huomasi Jamesin, yritti kadota ihmisjoukkoon, mutta ei onnistunut. James pysäytti Lilyn, he juttelivat hetken, ja James lähti pettyneen näköisenä kävelemään kohti Siriusta.
”Etpähän ainakaan saanut korkokengästä päähän”, Sirius virnisti.
”Ei paljon lohduta”, James mulkaisi häntä, kaatoi itselleen kermakaljaa lasiin ja joi sen yhdellä kulauksella. ”Ja ohimennen sanoen, Lilyllä ei tosiaan ole korkokenkiä.”
Sirius kohotti kulmiaan.
”Sinä ehdit katsoa melkoisen tarkasti noin lyhyen juttelun aikana.”
”Mitä sinä kuvittelit minun tehneen, kun tanssin Michellen kanssa?” James virnisti.
”Tanssineen Michellen kanssa, kenties?” ehdotti Sirius.
James naurahti.
”Että minua ottaa päähän. Eikö Lily voisi tanssia minun kanssani edes yhtä tanssia?”
Siihen Sirius ei osannut sanoa mitään, mutta ilmeisesti se ei häirinnyt Jamesia sen syvemmin.
”Sinähän olet Lilyn kanssa jonkinlaisissa puheväleissä, vai mitä?” kysyi James äkkiä. ”Etkö sinä voisi kysyä häneltä, minkä pahuksen takia hän ei suostu edes tanssimaan minun kanssani?”
Sirius vilkaisi Jamesia. Ruskeiden silmien herkeämättömästä tuijotuksesta päätellen poika oli vakavissaan, eikä ystävän vakavalle ehdotukselle tietenkään sanottu ei.
”Voisin kai”, Sirius aloitti hieman välttelevästi, ”mutta Lilyllä taitaa olla kiireitä kavereidensa kanssa – ”
”No, minusta näyttää lähinnä siltä, että Lilyn kaverilla on kiireitä Kuutamon kanssa”, sanoi James ja virnisti.
Sirius vilkaisi pojan olan yli. No, Kacey näytti tosiaan hieman kiireiseltä, joskin oli hieman hankala erottaa, missä tyttö loppui ja Remus alkoi.
”Heidän seurustelunsa on näköjään siirtynyt julkiselle vaiheelle”, Sirius totesi.
”Onkohan Remus juonut?” Jamesin ääni oli mietteliäs.
”Juonut?” Sirius virnisti. ”Ei hän olisi uskaltanut olla kertomatta meille, jos olisi saanut jotain juotavaa.”
”Totta”, James myönsi ja laski kermakaljalasinsa pöydälle. ”Tiedätkö muuten, missä Matohäntä on?”
”Gillow’n perässä, veikkaisin”, sanoi Sirius.
”Niin minäkin”, James sanoi. ”Mitä hittoa kävi niille vanhoille hyville ajoille, kun sinulla ja minulla oli menoja luutakomeroissa – eri luutakomeroissa – ja Remus ja Peter miettivät salaa, miten saisivat iskettyä itselleen naiset.”
”Me olemme vanhentuneet ja viisastuneet”, sanoi Sirius eikä uskonut sanoihinsa edes itse.
”Meillä on hemmetin huono tuuri”, sanoi James.
”Me olemme menettäneet otteemme”, Sirius mietti ääneen.
”Että minä kaipaan vanhoja hyviä aikoja”, sanoi James.
”Minä en”, Sirius sanoi, ”sinä sait liian usein turpiisi Lilyltä.”
James ei naurahtanut.
”Saisin edelleen, jos Lily ei kuvittelisi olevansa liian vanha ja sivistynyt antamaan minulle turpiin”, poika sanoi, ”vaikka minä kyllä ehkä käyttäisin paremminkin ilmaisua heitellä tavaroita.”
”On hän kironnutkin sinut pari kertaa”, Sirius muistutti. ”Se on kuvainnollisesti turpiin antamista.”
”Kiitos, tuo lohdutti”, James totesi kuivahkosti.
He seisoivat siinä ja katselivat, miten tanssilattia alkoi pikkuhiljaa harventua. Jossain vaiheessa kello löi kahdeksan, James oli juonut vähintään seitsemän lasillista kermakaljaa ja suurin osa alle neljäsluokkalaisista oppilaista oli kadonnut salaperäisesti.
”Hitto vie, minä en aio seistä tässä koko iltaa”, puuskahti James yhtäkkiä.
”Ihailtavaa”, totesi hieman yllättynyt Sirius.
”Minä lähden etsimään Michellen”, James mutisi. ”Täytyy saada ajatukset pois Lilystä.”
”Ja sinä aiot tehdä sen Michellen avulla?” Sirius kohotti kulmiaan.
James mulkaisi häntä ja lähti kohti tanssilattiaa.

Remusta väsytti. Hänen jalkansa olivat kyllästyneet tanssimaan jo ajat sitten, mutta Kacey näytti vielä varsin pirteältä, eikä hän tietenkään kehdannut sanoa, että olisi mieluummin tehnyt jotain muuta kuin tanssinut.
”Sinä olet aika hiljainen”, sanoi Kacey kuulostaen hivenen huolestuneelta.
”Onko se epätavallista?” Remus hymyili.
”No, sanotaanko vaikka, että sinä olet epätavallisen hiljainen”, Kacey virnisti ja pysähtyi välittämättä musiikista, joka jatkui yhä. ”Kyllästyttääkö sinua?”
”Ei”, sanoi Remus ja huokaisi. ”Okei, kyllästyttää. Mutta vain tanssiminen. Ei muu.”
”Mennäänkö muualle?” kysyi Kacey ja suoristi hajamielisesti Remuksen paidan mustaa kaulusta.
”Kuulostaa hyvälle”, sanoi Remus eikä edes huomannut virnistävänsä.
Kacey katsoi häntä pää kallellaan.
”Me saatamme menettää hitaat kappaleet. Minusta tuntuu, että niitä aletaan soittaa aivan lähiakoina.”
”Me voimme tanssia ilman musiikkia”, Remus sanoi ja sanat kuulostivat ehkä hieman liian siirappisilta hänen korvissaan, mutta tanssiaisiltana pieni siirappisuus oli toki sallittua.
”Hyvä idea”, Kacey sanoi. ”Missä?”
”Minulle käy mikä vain”, Remus lupasi hyväntuulisesti ja vilkaisi salin seinällä olevaa suurta kelloa, ”kunhan me vain olemme yhdeksältä jossain avarassa paikassa. Mieluiten ulkona.”
”Pelkäätkö sinä ahtaita paikkoja?” kysyi Kacey näyttäen hämmästyneeltä. ”Ja miksi juuri yhdeksältä?”
”Näet sitten”, Remus sanoi virnistäen hivenen liian kelmimäisesti.
Kacey huokaisi.
”Ai niin. SYYSTANSSIAISET, vai mitä?”
”Kenties.”
”Mennään ulos”, tyttö ehdotti ja tarttui Remuksen käteen. ”Mennään kävelylle.”
”Me teemme sitä harva se päivä”, Remus muistutti.
”Emme näissä vaatteissa”, Kacey virnisti.
Remus punastui ja oli oikeastaan kiitollinen siitä, että tyttö lähti pujottelemaan edelleen tanssivien parien välistä kohti ulko-ovia eikä siis ehtinyt nähdä hänen punastumistaan. Ja heidän päästyään ulos oli onneksi niin pimeä, ettei toisen ihonväriä voinut määritellä aivan tarkkaan. He kävelivät järven rantaa pitkin pidellen toisiaan kädestä kiinni ja katselivat, miten valo loisti linnan ikkunoista jossain kaukana.
 Tai ainakin sinnehän heidän olisi pitänyt katsella. Ikävä kyllä Remuksen tottelematon katse eksyi vähän väliä hänen ja epäilemättä erittäin kauniin, mutta jokseenkin yhdentekevän linnan välissä kävelevään tyttöön. Ei sillä, etteikö hän olisi normaalistikin pitänyt Kaceyta nättinä, mutta hieman kihartuen paljaille olkapäille laskeutuva tumma tukka ja vartalon kaarteita uskollisesti myötäilevä hieman pronssiin häivähtävä puku eivät todellakaan tehneet tytöstä yhtään epämiellyttävämmän näköistä.
”Eikö sinulla ole kylmä?” Remus kysyi äkkiä.
Kacey säpsähti ja vilkaisi häntä.
”No jaa”, tyttö sanoi sitten ja virnisti. ”Kieltämättä vähän. Olisi kai pitänyt ottaa takki mukaan – ”
”Minä voin auttaa”, sanoi Remus ja kietoi kätensä Kaceyn ympärille.
Hän tunsi Kaceyn hymyilevän. Hetken hän kuvitteli, että tyttö alkoi sanoa jotain – kenties ehdottaa, että he vain jatkaisivat kävelemistä – mutta sitten hetki meni ohi ja Kacey painoi päänsä hänen olkapäätään vastaan. Remus silitti tytön hiuksia hajamielisesti ja tunsi olonsa vähän aikaa niin kertakaikkisen hyväksi, ettei hänen tarvinnut edes ajatella.

Peter istui seinän vieressä ja katseli hajamielisesti keskellä lattiaa tanssivia ihmisiä. Tai no, ei tietenkään varsinaisesti katsonut, hänhän oli istunut siinä jo yli tunnin ja tanssivien ihmisten katselu oli siinä ajamassa menettänyt hohtonsa jo monen monta kertaa. Mutta hänellä ei ollut tarpeeksi energiaa siirtymiseen eikä edes varsinaista syytä siirtyä, eihän hänellä oikein ollut mitään muuta tekemistäkään, joten hän vain joi vielä yhden kermakaljan ja harmitteli sitä, etteivät he olleet hakeneet parempia juomia Tylyahosta.
 Hän olisi mitä luultavimmin istunut siinä vielä pitkään, ellei muuan ääni olisi keskeyttänyt hänen pohdintojaan.
”Peter?”
Tytön ääni oli hieman arka, mutta se riitti tiputtamaan Peterin kädessä olleen lasin lattialle.
”Anteeksi”, Adrianne sanoi hymyillen hieman hämmentyneen näköisenä. ”Minä voin korjata – ”
”Älä, minähän sen pudotin”, sanoi Peter nopeasti, veti taikasauvansa esille ja pyyhki yhdellä heilautuksella sirpaleet lattialta.
”Minä ajattelin tulla kysymään, olisitko sinä halunnut tanssia?” kysyi Adrianne.
”Sinun kanssasiko?” Peter sanoi ja tunsi itsensä auttamattoman hölmöksi heti sanottuaan sen, mutta Adrianne vain hymyili. ”Toki.”
Peter nousi seisomaan. He kävelivät keskemmälle lattiaa, juuri sellaisen välimatkan päässä, ettei heidän tarvinnut aivan koskettaa toisiaan.
”Oletko sinä hyvä tanssimaan?” Peter kysyi saadakseen sanoa jotain, kun he olivat epäilemättä jo aivan tarpeeksi keskellä.
”En”, sanoi Adrianne ja naurahti. ”Eli varo varpaitasi.”
”Kiitos samoin”, Peter tajusi virnistävänsä.
Sitten seuraava kappale alkoi. Peter puri huultaan ja yritti estää käsiään tärisemästä. Hän laski toisen kätensä Adriannen selälle ja tyttö painoi kämmenensä hänen vapaata kämmentään vasten. No niin, nyt heidän tarvitsisi vain lähteä tanssimaan, mutta kauhukseen Peter tajusi, ettei todellakaan tiennyt, miten kyseistä kappaletta olisi pitänyt tanssia.
”Tuota noin”, sanoi Peter ja katsoi Adriannea, joka näytti vähintään yhtä hämmentyneeltä. ”Mihin suuntaan meidän pitäisi lähteä?”
”Ei mitään aavistusta”, Adrianne sanoi. ”Itse asiassa minä en edes tiedä, miten tällaista pitäisi tanssia…”
”En minäkään”, sanoi Peter. ”Minä luulin, että sinä tiesit.”
”Niin minäkin”, sanoi Adrianne ja naurahti.
Peterkin naurahti, ja kun hän oli naurahtanut, tuntui hieman helpommalta katsoa Adriannen vain muutaman kymmenen sentin päässä olevia kasvoja.
”Tanssitaanko valssia?” Peter kysyi.
”Tämä kappale on nelitahtinen”, sanoi Adrianne ja virnisti sitten leveästi. ”Tanssitaan vain.”
”Minä lähden taaksepäin”, sanoi Peter ja lähti.
Adrianne seurasi häntä. Olisi ollut kaunistelua väittää, etteivät heidän jalkansa törmäilleet toisiinsa, mutta hetken kuluttua tanssiminen alkoi melkein sujua ja he talloivat toistensa varpaita vain silloin tällöin. Sekään ei kuitenkaan haitannut, sillä Adrianne vain nauroi Peterin pyydellessä anteeksi ja Adriannen naurun kuunteleminen ei todellakaan ollut epämiellyttävää.
”Sinä olet hiljaisempi kuin kuvittelin”, Peter sanoi äkkiä, kun kappale oli jo melkein lopussa.
”Ai?” Adrianne näytti hämmästyneeltä.
”Se on vain hyvä”, Peter sanoi nopeasti. ”Jostain syystä kaikki tytöt vain ovat niin äänekkäitä porukassa – ”
”No, pojat myös”, Adrianne väitti. ”Ei sinun kavereissasi varmaan ole mitään vikaa, mutta välillä tuntuu, kuin he kuvittelisivat olevansa muiden yläpuolella. Se on ärsyttävää. Itse asiassa minä olen ihan iloinen, ettet sinä ollut koko iltaa heidän kanssaan, koska muuten minä en varmaan olisi tullut kysymään sinua tanssimaan.”
”Siinä tapauksessa minä olen iloinen, että he ovat jossain muualla”, sanoi Peter. ”Ja ihan näin ohimennen sanoen, James ja Sirius ehkä näyttävät siltä, kuin kuvittelisivat olevansa muiden yläpuolella – olkoon, he ehkä KUVITTELEVAT välillä olevansa muiden yläpuolella – mutta Remuksesta sinä pitäisit.
”Ehkä”, Adrianne rypisti kulmiaan. ”Eikö Remus olekin se, joka seurustelee sen tummatukkaisen tytön kanssa?”
”Kaceyn? Juuri se”, Peter sanoi.
Adrianne nyökkäsi. Kappale vaihtui astetta hitaampaan, ja tällä kertaa se oli todella kolmitahtinen, joten myös valssin tanssiminen sujui huomattavasti paremmin.
”Miksi sinä muuten kysyit minua tänne?” Adrianne sanoi äkkiä ja jotain punaista häivähti tytön poskilla, tai sitten hämärtyvä valo vain teki Peterin silmille tepposet. ”Siis silloin alun perin.”
”Ehkä minä halusin tutustua sinuun”, sanoi Peter.
Adrianne hymyili.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 26.4.
Kirjoitti: mandeh - 27.04.2008 18:32:40

Hmh, kepposta ei tullu vielä;D Mutta jatkoa vain niin eiköhän sekin paljastu:D Kivaa luettavaa!

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 26.4.
Kirjoitti: lurikko - 02.05.2008 18:35:01

A/N: Kiitos, mandeh. Seuraavissa pitäisi nyt paljastua sen kepposenkin...

*

OSA 11

Sirius tunsi itsensä seinäkukkaseksi. Hitto soikoon, kello oli kahtakymmentä vaille yhdeksän, tanssiaiset olivat kestäneet jo kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia, eikä hän ollut vielä tanssinut ainuttakaan tanssia! Ei, hän oli nojaillut seinään, juonut kermakaljaa ja katsellut, miten Remus ja Kacey olivat ensin kietoutuneet toisiinsa tanssilattialla ja hävinneet sitten ovesta, ja miten James oli tanssittanut kaikkia suurin piirtein ikäisiään tyttöjä paitsi Lilyä, jota vilkuili kuitenkin koko ajan.
 Siriuskin vilkuili Lilyä, vaikkei tietenkään myöntänyt sitä itselleen, mutta myöntämättömänäkin se sai hänet vain ärsyyntymään entistä enemmän. Tietysti hän vain oli utelias näkemään, miten Lily suhtautui James-rukan epätoivoisiin yrityksiin luoda katsekontakti -
 Ja hitot. Hän katseli Lilyä, koska tytön punaiset hiukset kiilsivät tavallistakin kirkkaammin salin hämärtyvässä valossa ja tämän paljaat käsivarret olivat niin kalpeat ja kauniit kiertyessään jonkun varomattoman puuskupuhpojan ympärille, joka ei tiennyt, että vähintään kaksi ihmistä olisi voinut kuristaa hänet sillä hetkellä.
 Mutta James ei kuristanut viattomia ihmisiä vain sen takia, että nämä tanssivat Lilyn kanssa. Ei sinä iltana. James vain käänsi katseensa pois Lilystä satutetun näköisenä ja kuiskasi jotain Michellelle huulet aivan liian lähellä tytön korvaa.
 Eikä Siriuskaan kuristanut Lilyn tanssiaisparia, ei toki. Jos hän olisi juonut enemmän, hän olisi todennäköisesti yrittänyt kirota tämän, mutta ikävä kyllä he olivat olleet aivan liian fiksuja sivistyneitä yrittääkseen salakuljettaa Tylyahosta muutaman pullon tuliviskiä tanssiaisten iloksi, ja nyt se kostautui. Ei, Sirius nojasi edelleen seinään, taikasauva pysyi hänen taskussaan ja nyrkit myös.
”Mikä mättää, Black?”
Sirius kääntyi. Naima nojasi seinään hänen vieressään. Tytön musta lyhyt tukka oli tavallistakin pörröisemmän ja sekalaisemman näköinen, ja tavanomaisen juhlapuvun sijasta tällä oli yllään musta tyllihame ja jokseenkin kummallinen, repaleinen paita. Jos Sirius joskus ihmetteli tuon kuudesluokkalaisen rohkelikkotytön pukeutumistyyliä, niin tämä oli aivan varmasti niitä hetkiä. Ikävä kyllä hän oli aivan liian ärtynyt ajatellakseen toisen ihmisen pukeutumista pitkään, joten hän unohti ihmettelyn melkein saman tien.
”Ei mikään”, hän sanoi ja tuijotti aktiivisesti tyhjän lasinsa pohjaa.
”Mitä tuossa lasissa oli?” kysyi Naima puoliksi nauraen.
”Kermakaljaa”, sanoi Sirius.
Naima näytti hieman pettyneeltä.
”Me olimme liian laiskoja salakuljettaaksemme tuliviskiä tänne”, Sirius tokaisi.
”Harmi”, Naiman ääni oli mietteliäs. ”Tanssitaanko?”
”Ihan sama”, sanoi Sirius ja veti tytön lähelleen sen kummempia ihmettelemättä.
He tanssivat. Naima oli ilmeisesti aivan yhtä ärsyyntynyt koko tanssiaisiin kuin Siriuskin, sillä tyttö riepotti häntä ympäri salia melkoisella tahdilla, ja hän itse ei jaksanut olla niin aktiivinen, että olisi siitä sen suuremmin häiriintynyt. Muutama neljäsluokkalainen puuskupuh kenties joutui syöksymään heidän altaan pois melkoisella kiireellä, mutta pieniä vahinkojahan ei aina voi välttää -
”Hei, mitä – ”
Naima pysähtyi. Sirius melkein törmäsi tyttöön ja aikoi juuri udella pysähtymisen syytä, kun hän näki muuan punapäisen tytön tuijottavan itseään äkäisen näköisenä.
”Onko sinun ihan pakko törmäillä tuolla lailla, Sirius?” Lily puuskahti ja oikoi mekkonsa helmaa.
”Anteeksi”, sanoi Sirius automaattisesti, ”mutta se oli kyllä Naiman vika – ”
”Vastuunvälttelijä”, Lily tokaisi, mutta hymyili sitten pienesti. ”Okei, ei se mitään. Kukaan ei kuollut.”
”En olisi ihmetellyt, vaikka olisi kuollutkin”, sanoi Lilyn senhetkinen tanssipari, kuudesluokkalainen korpinkynsi, jonka tummat melkein yhteen kasvaneet kulmakarvat loivat niin äkäisen vaikutelman, että Sirius peruutti pari askelta.
”Äh, he vain törmäsivät meihin”, Lily sanoi kuulostaen nyt jo varsin hyväntuuliselta. ”Suo anteeksi, Douglas, mutta minun ja Siriuksen onkin ollut tarkoitus tanssia vielä yksi tanssi ennen kello yhdeksää…”
”Niinkö?” Douglas kysyi, eikä ollut helppo sanoa, oliko poika hämmästynyt vai vihainen.
 ”Ehdottomasti”, sanoi Sirius, kun Lily potkaisi häntä hivenen liian kovaa mutta kieltämättä varsin tehokkaasti sääreen. ”Meidän on parasta tanssia nyt, Lily, sillä kello on ihan kohta yhdeksän ja sitten on liian myöhäistä…”
”Liian myöhäistä?” toisti Naima kuulostaen lähinnä kyllästyneeltä, mutta Sirius oli jo napannut kiinni Lilyn käsivarresta ja retuuttanut hänet kauemmas. Niinpä he eivät myöskään saaneet ikinä tietää, että hetken hämmästeltyään Douglas pyysi Naimaa tanssimaan ja kaikkien ennakko-odotusten vastaisesti näiden kahden yhteinen tanssituokio sujui vallan mainiosti.
 Sillä ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä Siriukselle, joka seisoi tanssilattian laitamilla ja yritti olla vilkuilematta Lilyä, joka myös näytti hieman hämmentyneelle.
”Mitä sinä puuhaat?” kysyi Lily äkkiä.
”Miten niin?” Siriuksen kulmat rypistyivät.
”Sinun kätesi käyttäytyvät hieman häiriintyneesti”, Lily totesi kuivahkosti.
Sirius irvisti. No niin, hänen housuissaan ei ollut taskuja, ja se oli tietysti ongelma, sillä hän olisi juuri sillä hetkellä erittäin mielellään tunkenut kätensä taskuihin. Epätoivoinen yritys tosiaan saattoi näyttää hieman häiriintyneeltä. Hän siis lopetti epämääräisen jalkojensa taputtelun ja ryhtyi sen sijaan vääntelemään käsiään, miettien, minne ihmeeseen voisi laittaa ne ja ennen kaikkea, mikä ihme sai hänet käyttäytymään niin häiriintyneesti. Aivan kuin hän olisi ollut hermostunut, mikä ei tietenkään ollut mahdollista.
”Pitikö meidän tanssia?” hän kysyi.
Lily virnisti.
”Ei”, tyttö sanoi, ”mutta kun me nyt kerran olemme tässä, eikä Jamesia näy, mehän voimme aivan yhtä hyvin tanssia, vai mitä?”
Sirius huokaisi syvään. Hänen olisi pitänyt sanoa ei ja juosta karkuun ja hän tiesi sen enemmän kuin hyvin. Mutta kello oli viittätoista vaille yhdeksän, eikä hän ollut tanssinut koko tanssiaisten kuluessa kuin yhden törmäykseen päättyneen tanssin, ja Lilyn punaiset hiukset laskeutuivat tämän olkapäille varsin viehättävän näköisesti – ja niin, Jamesia ei näkynyt. Ei sillä, että Jamesin näkyminen olisi häirinnyt Siriusta, hänhän oli kuitenkin Jamesin paras ystävä, ja kyllähän ystävien ihastusten kanssa piti tanssia ihan kaverimielellä edes yhden kerran tanssiaisissa…
”Totta kai voimme”, hän sanoi ja vaimensi viimeisen varoituskellon jostain aivojensa perältä.

Remus ja Kacey istuivat vierekkäin muuan suuren kiven päällä ja roikottivat jalkojaan kohti allaan aaltoilevaa veden pintaa. Kukaan järkevä ihminen ei tietenkään olisi hyppinyt kiveltä kivelle päästäkseen vain sille yksinäiselle suurelle kivelle monen metrin päähän rannasta, ei varsinkaan, kun ilta oli pimeä ja vesi kylmää, mutta sillä hetkellä nuo kaksi eivät tunteneetkaan olevansa kovin järkeviä.
”Kenenkähän kanssa Adams loppujen lopuksi oli täällä?” kysyi Remus.
”Adams? Täällä?” Kacey hämmästyi ja taputti allaan olevan kiven kylmänkosteaa pintaa. ”Remus hyvä, en usko, että hänen päähänsä on ylipäätään pälkähtänyt tulla tänne.”
”Ei täällä”, Remus sanoi ja naurahti. ”Minä tarkoitin tanssiaisia. Hänhän pyysi sinua.”
”Ahaa”, Kacey sanoi, kuin olisi oivaltanut kovinkin suuren asian. ”No, en tiedä. Enkä oikeastaan välitä.”
”En minäkään”, Remus myönsi, ”minusta on vain hauskaa, ettet sinä suostunut.”
”Niin minustakin”, sanoi Kacey.
Oli hiljaista. Vesi tuntui hohkavan viileyttä, vaikkei se edes aivan osunut heidän varpaisiinsa, ei edes Kaceyn, joka oli joutunut ottamaan kengät pois jalastaan voidakseen kömpiä kiven päälle.
”Sinulla on nätit jalat”, Remus sanoi äkkiä hajamielisesti.
”Ai”, sanoi Kacey, ”kiitos.”
Remus oli hetken vaiti.
”Mitä sinulle kuuluu?” hän kysyi äkkiä ja tunsi itsensä hieman hölmöksi esitettyään niinkin typeränkuuloisen kysymyksen. ”Tai siis, miten sinä voit? Kun…”
Mutta hän ei osannutkaan jatkaa lausettaan.
”Kun minä sain huonoja uutisia eilen?” Kacey päätti lauseen hänen puolestaan ja katseli hyvin kiinnostuneen näköisenä vettä. ”Minä olen tottunut siihen. Äiti ei parane enää, joten on ihan luonnollista, että minä saan vain huonoja uutisia.”
”Ei sen silti tarvitse tuntua helpolta”, Remus sanoi.
Kacey vilkaisi vierellään istuvaa poikaa.
”Ei niin”, hän sanoi. ”Mutta en minä jaksa ajatella sitä koko ajan.”
”Tajuan”, sanoi Remus.
”Etkä tajua”, Kacey sanoi hymyillen ja painautui hieman lähemmäs poikaa, ”mutta minulle riittääkin se, että sinulle voi puhua.”
Remus ei sanonut mitään, piti vain tyttöä tiukasti lähellään ja hautasi kasvonsa tämän tukkaan. Hän ei ehkä voinut puhua Kaceylle kaikesta, mistä olisi halunnut, mutta ei sen edes ollut niin väliä. Jos hän olisi voinut puhua, tyttö olisi kuunnellut häntä, ja sen tietäminen riitti.

Kymmentä vaille yhdeksän kaiken maailman sekalaiset kappaleet olivat muuttuneet vanhoihin kunnon hitaisiin. Lily oli muitta mutkitta painanut päänsä vasten Siriuksen olkapäätä, eikä poika ollut tietenkään osannut vetäytyä kauemmas, vaikka hän tiesi, että hänen olisi kieltämättä pitänyt. Mutta Lilyn mekon verhoama vartalo tuntui lämpimältä hänen omaansa vasten ja niinpä hän vain keskittyi lujasti toivomaan, että James olisi jossain muualla…
 Tai että he olisivat jossain muualla.
”Lily”, hän sanoi, kun ajatus tupsahti hänen mieleensä, ja Lily kohotti katseensa yllättyneen näköisenä, ”kello on kohta yhdeksän. Minä vain tässä mietin, että… no, nämä tanssiaiset alkavat olla vähän kyllästyttävät, vai mitä?”
”Ai?” Lilyn ääni oli kysyvä. ”Minä luulin, että teillä oli jotain kieroa suunnitteilla vielä täksi illaksi.”
”Totta kai on”, sanoi Sirius eikä ylpeys osannut kokonaan olla kuulumatta hänen äänestään, ”mutta ei sillä ole nyt niin väliä. Mennäänkö jonnekin muualle?”
Lily katsoi häntä näyttäen hetken lähinnä kysymysmerkiltä, mutta sitten tytön suupielet kääntyivät hymyyn.
”Mennään vaan”, Lily sanoi. ”Tanssiminen alkoikin jo melkein tympiä.”
He kävelivät pois salista. Sirius näki silmäkulmastaan, miten kumman paljon Peteriä muistuttava, lyhyehkö, ruskeatukkainen poika tanssi Adrianne Gillow’n kanssa ja näytti varsin hymyilevältä, mutta Jamesia hän ei nähnyt missään. Jos hän oli jossain mielensä perukoilla toivonut, että James ilmestyisi yhtäkkiä heidän eteensä, katkaisisi heiltä pakotien, kiroaisi Siriuksen ja saisi hänet palaamaan järkiinsä, sitä ei tapahtunut. Ovi sulkeutui heidän takanaan ja he seisoivat kahdestaan käytävällä.
”Mitä nyt tehdään?” kysyi Lily.
Sirius vilkaisi tyttöä. Tämä näytti yhtä aikaa hämmentyneeltä ja uteliaalta, jos se nyt ylipäätään oli mahdollista.
”Kävellään”, Sirius ehdotti ja sätti itseään mielessään siitä, kun ei osannut ehdottaa mitään mielenkiintoisempaa.
Mutta Lilyä käveleminen ei tuntunut vaivaavan. He kävelivät hiljaisina, ja kävelivät vielä vähän lisää, ja ehkä vielä vähän, ihan vain vaihtelun vuoksi. Ehkä he miettivät molemmat, miten ihmeessä olivat joutuneet siihen tilanteeseen, kävelemään kahdestaan autioille käytäville, kun toiset olivat tanssiaisissa.
 Ikävä kyllä Sirius ei osannut pitkään olla hiljaa. Se ei tietenkään ollut yllätys, sillä kaikki, jotka tuntevat hänet, tietävät sen vallan hyvin. Ennen kuin viisi minuuttia oli kulunut, hän ei enää osannut pitää suutaan kiinni.
”Oletko nähnyt Kuutamoa?”
Lily näytti hämmästyneeltä.
”Remusta? En kai, en ainakaan vähään aikaan.”
”En minäkään”, Sirius sanoi ja virnisti. ”Poikarukka on varmaan eksynyt Kaceyn kanssa jonnekin.”
”He ovat ihan söpö pari”, sanoi Lily.
”Söpö pari?” Sirius toisti kulmiaan kurtistaen. ”Onko tuo jotain tyttöjen juttuja, miettiä, ovatko jotkut söpö pari vai eivät?”
”Ehkä”, sanoi Lily. ”Mutta se on totta, vai mitä?”
Sirius näytti hetken hyvin mietteliäältä.
”Tavallaan. Vaikka minusta se on kyllä vähän hassua, Kuutamo on aina ollut hieman hiljainen, ja Kacey taas puhuu kuin – ”
Mutta hän ei ikinä sanonut lausettaan loppuun asti. Kulman takaa kuului kolahdus, ja vaikka se ei edes ollut kovin iso kolahdus, se sai sekä Lilyn että Siriuksen kerralla hiljaisiksi.
”Juostaan”, sanoi Sirius, kun kolahdusta seurasi Voron kovaääninen sadattelu.
Lily ei ehtinyt vastata, ennen kuin Sirius oli jo tarttunut hänen käteensä ja kiskaissut hänet mukaansa. He juoksivat eteenpäin, käytävien kiviseinät vilkkuivat silmissä ja hengitys alkoi olla hankalaa. Ja sitten Sirius pysähtyi, vetäisi Lilyn perässään seinää vasten.
”Miksi ihmeessä me juoksimme karkuun?” Lily kysyi hieman huohottaen. ”Sehän oli vain Voro – ”
”Vorolla on sadistisia taipumuksia”, Sirius sanoi huokaisten. ”Et arvaakaan, kuinka monta kertaa se mies on laittanut minut jälki-istuntoon silkasta jälki-istuntoon määräämisen ilosta…”
”Mutta sinä olet varmaan tehnyt jotain kiellettyä”, Lily puolustautui. ”Mehän vain kävelimme – ”
”Niin, hortoilimme ympäriinsä illalla”, Sirius virnisti. ”Voro vihaa sitä, ja hän vihaa minun naamani, ja hän vihaa oppilaita, jotka juoksevat karkuun. Toisin sanoen – ”
”Mennään jo!” sähähti Lily, kun Voron askeleet alkoivat taas kuulua lähimmän nurkan takaa, tällä kertaa huomattavasti nopeampina.
Sirius tarttui salamannopeasti kiinni Lilyn kädestä ja repäisi tämän perässään vauhtiin. Tyttö kuitenkin juoksi paljon hitaammin kuin hän, eikä tuntenut käytäviä, vaan epäröi jokaisessa kulmauksessa. Voron askeleet kaikuivat seinissä ja tuntuivat olevan koko ajan lähempänä. Hitto vie, miten se mies ylipäätään pystyi juoksemaan noin kovaa?
 Muuan käytävällä oli ovi, jota siinä ei olisi pitänyt olla. Sirius työnsi muitta mutkitta oven auki, veti Lilyn sinne ja löi oven kiinni.
”Mikä tämä on?” Lily kysyi, kun hänen henkensä alkoi taas kulkea hieman paremmin. ”Minä en ole ikinä käynyt täällä.”
”Tämä on tarvehuone”, Sirius sanoi ja taputti hellästi selkänsä takana olevaa ovea. ”Ilmestyy, kun sitä eniten tarvitaan. Ilmeisesti Vorolta karkaaminen oli sen mielestä tärkeää…”
”Voroko ei sitten pääse tänne?” Lily näytti varsin hämmästyneeltä.
”Ei pääse”, sanoi Sirius ja pudisteli päätään. ”Meidän täytyy vain odottaa vähän aikaa – HITTO!”
Huudahdus kaikui takaisin seinistä. Lily pomppasi noin puoli metriä taaksepäin, mutta Sirius ei jaksanut murehtia sitä nyt. Vain nopea vilkaisu kelloon – eikö se voisi kerrankin olla väärässä – ja hän kääntyi riuhtomaan takanaan olevaa ovea auki. Ikävä kyllä se ei enää auennut.
 Sirius potkaisi ovea. Ei mitään vaikutusta. Hän pudottautui istumaan lattialle, selkä sitä pahuksen ovea vasten, ja haroi hiuksiaan tietämättä mitä tehdä.
”Mitä nyt?” Lily kysyi sen näköisenä, kuin ei olisi oikein tiennyt, uskaltaisiko puhua hänelle.
”Se meidän syystanssiaisjuttumme”, Sirius sanoi ja hänen äänensä kuulosti erittäin väsyneeltä. ”Meidän piti lukita kaikki ovet tasan yhdeksältä.”
Lily vilkaisi kelloaan. Ilme tytön kasvoilla valahti ja Siriuksen oli pakko hymyillä, sen verran kauhistuneelta tyttö näytti.
”Tiedän. Kello on minuutin yli. Toisin sanoen me saamme viettää täällä vähän aikaa.”

Peter astui Adriannen varpaille. Se oli jo noin ties kuinka mones kerta sinä iltana, mutta koska viimeisten tanssien aikana hän ei ollut pahemmin sitä tehnyt, hän pyysi kohteliaasti anteeksi.
”Ei se mitään”, sanoi Adrianne. ”Kuule Peter, kello on melkein yhdeksän. Me olemme tanssineet jo puoli tuntia.”
”Ai”, sanoi Peter ja kuulosti kieltämättä vähän pettyneeltä. ”Pitäisikö lopettaa?”
Adrianne vilkaisi häntä.
”Sinun kanssasi on hauska tanssia, mutta minua alkaa kyllä silti väsyttää.”
Peter nyökkäsi. He pysähtyivät ja lähtivät kävelemään kohti seinän vieressä olevaa pitkää pöytää, joka oli täynnä juotavaa ja syötävää. Vaikka Peter ei sitä tunnustanutkaan itselleen saati sitten Adriannelle, tanssiminen oli jo alkanut väsyttää häntäkin, ja niinpä hän oli oikein iloinen mahdollisuudesta juoda jotain.
”Kappas, tuolla on minun kavereitani”, sanoi Adrianne äkkiä puoliksi syöty leivos kädessään ja kääntyi sitten kavereitaan kohti. ”Hei, tulkaa tänne!”
Peter nielaisi. Oli sentään aivan eri asia puhua tytön kanssa kuin puhua tytön JA tämän kavereiden kanssa, mutta hänen karkumahdollisuutensa olivat minimaalisen pienet.
”Missä ihmeessä sinä olet ollut, Adrianne?” kysyi tyttö, jolla oli vaaleat, olkapäille ulottuvat hiukset, ja joka vilkuili uteliaasti Peteriä.
”Tanssin”, sanoi Adrianne. ”Tiedättekö te Peterin?”
Molemmat tytöt nyökkäsivät, ja toisen kädestä kiinni pitävä poika katsoi Peteriä kulmat kohotettuina.
”Piskuilan, vai mitä?”
Peter nojasi pöytään takanaan ja vilkaisi poikaa. Tytöt katsoivat häntä uteliaina ja ehkä hieman hämmästyneinä, mutta pojan kasvoilla oli lähinnä ylimielinen ilme.
”Evan Rosier”, Peter totesi.
Rosier kohotti leukaansa ja katsoi häntä pienillä, siniharmailla silmillään. Pojan vieressä seisova tyttö vilkaisi poikaa hieman hämmentyneen näköisenä, mutta kohautti sitten tuskin huomattavasti olkapäitään ja hymyili Peterille.
”Minä olen Tim”, sanoi tyttö. ”Oikeasti Timandra, mutta unohda se. Äiti luki raskausaikana Shakespearea ja se koitui minun tuhokseni.”
”Okei, Tim”, sanoi Peter ja tyttö näytti helpottuneelta.
”Minua voit sanoa Annaksi”, vaaleatukkainen tyttö sanoi ja naurahti, ”ja se on ihan oikeasti nimeni. Adrianne, arvaa kenet minä näin tanssimassa yhdessä?”
”No?” kysyi Adrianne ja loi pienen anteeksipyytävän silmäyksen Peteriin, joka nojasi pöytään ja tunsi itsensä kohtalaisen ulkopuoliseksi.
”Hannahin ja George Adamsin!” Anna huudahti. ”Ja minä kun kuvittelin, että Adams oli lätkässä siihen ruskeatukkaiseen rohkelikkotyttöön, joka liikkuu Lupinin kanssa – ”
”Kaceyhyn”, Peter korjasi vaistomaisesti.
Kaikki kolme tyttöä kääntyivät tuijottamaan häntä, ja kermakaljakannun luokse siirtynyt Rosier vilkaisi Peteriä toinen suupieli koholla. Ei, ei se tietenkään ollut yhtään häiritsevää, mutta häntä ei vain huvittanut olla kolmen suurisilmäisen tytön ja yhden ylimielisen luihuispojan tuijotettavana.
”Minä taidan tästä lähteä”, hän sanoi. ”Oli hauska tanssia, Adrianne.”
”Niin oli”, sanoi Adrianne.
Peter mietti, olisiko hänen pitänyt sanoa vielä jotain, mutta silloin Rosier kolautti lasinsa pöytään melkoisen äänekkäästi. Olkoon, hän voisi yrittää jutella Adriannen kanssa lisää joskus toiste, ilman ylimääräisiä silmäpareja.

Salin seinällä roikkuva – ja nimenomaan roikkuva, sillä kukaan ei oikeastaan tuntunut tietävän, miten se oli kiinni, eihän se edes koskenut seinään – kello löi yhdeksän. James laski kermakaljalasin kädestään ja virnisti Michellelle, joka seisoi hänen vieressään ja nojasi pöytään. Tarkemmin sanottuna James aloitti virnistämisen, mutta koska siinä vaiheessa alkoi tapahtua jotain aivan muuta, virnistys ei enää kohdistunutkaan Michelleen vaan tapahtumiin.
 Kaikki ovet sulkeutuivat. Sivuovet loksahtivat lukkoon ja niitä kukaan tuskin edes huomasi, mutta kun pääovet raahautuivat hitaasti kiinni melkein litistäen muutaman puuskupuhrukan, sitä ei oikein voinut enää olla huomaamatta. James käänsi katseensa kohti opettajien pöytää varsin tyytyväisenä itseensä.
 Opettajat katselivat parhaillaan toisiaan, ovia ja oppilaita varsin hämmästyneiden näköisinä. Ainoastaan Dumbledore tuijotti väkijoukon yli suoraan kohti Jamesia ja kohotti kulmiaan tuskin huomattavasti.
”James, mitä ihmettä nyt tapahtuu?” kysyi Michelle.
”Ei mitään vaarallista”, James sanoi, eikä oikeastaan jaksanut edes olla kiinnostunut tytön reaktiosta. ”Vain pikku yllätys.”
”Ihan kuin me tarvitsisimme jotain pikku yllätyksiä”, sanoi Michelle kuulostaen lähinnä kyllästyneelle. Mutta juuri, kun James oli sanomassa jotain nasevaa yllätysten ehdottomasta tarpeellisuudesta, Dumbledore ja McGarmiwa nousivat seisomaan opettajien pöydän takana, vilkaisivat toisiaan, ja McGarmiwa istuutui kohauttaen olkapäitään.
”No niin, meitä on näemmä kohdannut pieni vastoinkäyminen”, sanoi Dumbledore varsin vakavana. ”Oletan, että tämä on muutaman ystävämme aikaansaannosta, ja että ovet avautuvat aikanaan. Sitä odotellessa – ” ja hän nosti edessään pöydällä seisonutta lasia ” – nauttikaamme tanssiaisista.”
Dumbledore istuutui ja McGarmiwa ponnahti seisomaan nopeammin, kuin hänen ikäisensä noidan olisi voinut olettaa tekevän.
”Black, Potter, Piskuilan ja Lupin, viikko jälki-istuntoa! Joka ikisenä iltana!”
McGarmiwa istui paikalleen sen näköisenä, kuin olisi halunnut sanoa paljon enemmänkin, mutta hänen vieressään istuvan Dumbledoren hienoinen hymy olisi pidätellyt häntä.
James huokaisi. No niin, ovet olivat tiukasti lukossa ja olisivat vielä tunnin ajan. Hän ei oikeastaan tiennyt, miten koko juttu toimi – se oli paremminkin Remuksen heiniä, ja Remus oli epäilemättä jossain Kaceyn kanssa – eikä se oikeastaan edes kiinnostanut häntä. Mielenkiintoisempaa oli nähdä ihmisten reaktiot.
”Entä jos joku haluaa käydä vessassa?” Michelle kysyi erittäin huolestuneen näköisenä.
”No, minun tehtäväni on tehdä kaikkien elämästä mahdollisimman vaikeaa”, James sanoi diplomaattisesti ja kieltäytyi ajattelemasta niitä ihmisparkoja, jotka mahdollisesti tälläkin hetkellä haaveilivat mahdollisuudesta päästä vessaan.

”KUINKA KAUAN MEIDÄN ON OLTAVA TÄÄLLÄ?”
Lilyn ääni saattoi olla hivenen liian kova niinkin pieneen tilaan, mutta hän ei oikeastaan välittänyt. Sirius saattoi näyttää pahoittelevalta ja valitella, miten ei voinut asialle yhtään mitään, mutta loppujen lopuksi se hemmetin poika oli kuitenkin syypää.
”Tunnin, luulisin”, Sirius sanoi. ”Minähän sanoin jo.”
”Te olette hulluja!” Lily huudahti ja käveli ympyrää. ”Lukita nyt ihmiset tunniksi jonnekin! Hitto vie, Sirius.”
”No, minä kuvittelin kyllä olevani silloin jossain vähän mukavammassa paikassa”, sanoi Sirius, ”mutta kelpaahan tämäkin.”
No niin, eihän huoneessa ollutkaan mitään vikaa. Tarvehuone, tai miten Sirius sitä sitten nimittikään, näytti tavalliselta pieneltä huoneelta pölyisine kirjahyllyineen ja pehmeän näköisine sohvineen, mutta Lilyllä ei ollut aikaa ajatella sitä.
”Minulle ei kelpaa”, Lily tokaisi. ”Ettekö te voi yhtään ajatella? Te olette kuusitoistavuotiaita, pahus! Ette te VOI olla näin lapsellisia – ”
”Miltä näyttää?” Sirius virnisti levittäen käsiään. ”Tässä me nyt olemme emmekä muuta voi.”
”Tunti täällä”, Lily huokaisi jo puoliksi itsekseen, käveli sohvan luo ja pudottautui istumaan sille. ”Voi ei, minä en tajua, miten jouduin tähän…”
”Mikä tässä nyt on niin kauheaa?” Sirius kysyi närkästyneenä. ”Minun seuraniko? Hei, minä olen sentään Tylypahkan tavoitelluin poikamies – ”
Lily vilkaisi häntä jäätävästi.
”Ihan sama minulle, mikä sinä olet”, tyttö tokaisi. ”Ja nyt kun tuli puheeksi, mitä sinä ajattelit sanoa Jamesille? Että lukitsit itsesi minun kanssani tunniksi tänne?”
”Hitto”, sanoi Sirius.
”Okei, ei ajatella Potteria”, Lily sanoi nopeasti ja nojasi tuolin selkänojaa vasten. ”Minä en tajua, mitä minä teen.”
”Miten niin teet?” kysyi Sirius hieman väsyneenä, sillä hän ei voinut lopettaa Jamesin ajattelemista noin vain, ei varsinkaan, kun hän oli lopultakin tajunnut, millaiseen sotkuun oli saanut itsensä. ”Istut siinä ja odotat, että ovi aukeaa, minä kuvittelisin.”
Lily katsoi häntä sen näköisenä, kuin hän ei oikein olisi tajunnut.
”Minulla on ahtaanpaikankammo”, sanoi Lily, ”ja vaikka tämä ei Luojan kiitos nyt kauhean ahdas paikka olekaan, ihan tarpeeksi ahdas se silti on ahdistamaan minua – ”
”Olenhan minä täällä”, Sirius sanoi.
”Se ei estä seiniä kaatumasta päälle”, Lily sanoi ja huokaisi. ”Olisipa edes ikkuna.”
”Niinpä”, Sirius sanoi hartaasti. ”Me voisimme katsella, mitä Kuutamo ja Kacey puuhailevat pihalla.”
Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt sanoa, sillä tytöt käyttäytyvät hieman hyökkäävästi ahdistuneina. Koska Lily oli erittäin ahdistunut juuri silloin, Sirius sai varsin nopeasti päähänsä hyvin tähdätystä sohvatyynystä.

OSA 12

Voisi kuvitella, että kokonaisen linnan joka ikisen oven lukitseminen tunniksi olisi hyvä idea. No, se ei ole. Sirius huomasi sen viimeistään siinä vaiheessa, kun hän istui seitsemättätoista minuuttia varsin hiljaisen ja ilmiselvästi ahdistuneen Lily Evansin kanssa tarvehuoneessa. Hän oli yrittänyt saada Lilyä juttelemaan jostakin, mutta ilmiselvästi tyttöä ahdisti oikeasti, sillä ensimmäisten minuuttien jälkeen tämä ei ollut enää suostunut puhumaan, oli vain luonut häneen varsin vihaisia katseita.
”Mitä hittoa minä sanon Jamesille?” Sirius huokaisi puoliääneen.
”Totuuden?” Lily vastasi, eikä edes kuulostanut siltä, kuin olisi pelännyt tukehtuvansa.
”Ai, nyt sinä puhut”, Sirius tokaisi.
Lily mulkaisi häntä.
”James tappaa minut”, Sirius sanoi.
”No, älä syytä minua”, sanoi Lily. ”Sinähän meidät tänne työnsit.”
”En minä aikonut jäädä tänne jumiin”, Sirius huokaisi.
”Sano se Potterille.”
”En voi.”
”Älä valita”, Lily huokaisi. ”Mieti sitä sitten, kun me pääsemme pois täältä – jos me nyt joskus pääsemme pois täältä – ”
”Hei, sinä et voi kuvitella tosissasi, että me telkeäisimme koko koulun ikuisiksi ajoiksi”, Sirius protestoi kovaan ääneen.
”No, sinä et voi kuvitella tosissasi, että minä varsinaisesti luottaisin sinuun sen jälkeen, kun olet vanginnut minut tällaiseen pikku loukkoon – ”
”Minä en jaksa kuunnella enää!” huudahti Sirius, käveli sohvan luokse ja istui Lilyn viereen. ”Minä EN yrittänyt vangita sinua tänne, minä yritin pelastaa meidät jälki-istunnolta – ”
” – jota sinä varmasti saat koko lukkoepisodin jälkeen joka tapauksessa”, Lily mutisi.
” – joten sinun on ihan turha puhua minusta, niin kuin olisin väkisin kiskonut sinut tänne ja – ”
Hän sulki suunsa. Lily tuijotti häntä ja hän tajusi äkkiä, että hän oli nojautunut eteenpäin ja nyt heidän kasvonsa olivat vain kenties kymmenen sentin päässä toisistaan.
”Mitä?” Lily kysyi ilmeettömästi.
”Ei mitään”, sanoi Sirius.
Hän ei kuitenkaan vetäytynyt kauemmas Lilystä. Jälkikäteen hän tiesi, että juuri niin hänen olisi aivan ehdottomasti pitänyt tehdä, mutta jälkikäteenhän on aivan turha surra, eikö? Ja juuri tuolla hetkellä hän pystyi vain tuijottamaan Lilyn vihreitä silmiä ja miettimään, miten tyttö oli nyt lähempänä häntä kuin koskaan ennen -
 Lily ojensi kätensä ja kosketti muuan mustaa hiussuortuvaa, joka oli eksynyt Siriuksen kasvoille. Pojan käsivarret alkoivat puutua, mutta hän ei halunnut vetäytyä kauemmas tytöstä. Ei voinut, ei pystynyt, eikä todellakaan halunnut. Lilyn sormet leikkivät hieman hajamielisinä hänen hiuksissaan, laskeutuivat otsalle, kiersivät tutkivina poskilla…
”Tuo kutittaa”, sanoi Sirius.
Lily hymyili, nojasi takanaan oleviin tyynyihin ja otti toisenkin kätensä avuksi. Sirius saattoi vain katsoa ja tuntea, miten tytön kädet liikkuivat hänen hiuksissaan, hänellä ei ollut voimia eikä halua estää käsiä.
 Jokin kolahti huoneen nurkassa. He säpsähtivät molemmat ja vetäytyivät kauemmas toisistaan. Sirius nojasi sohvan selkänojaan, antoi päänsä repsahtaa taaksepäin, kolahtaa seinään ja ihmetteli, mitä hittoa hän oli tekemässä. Vielä puoli tuntia, ennen kuin ovet aukeaisivat, ennen kuin hänen pitäisi kertoa Jamesille, missä hän oli ollut – hän ei todellakaan pystyisi siihen.
”Sirius”, Lilyn ääni oli hiljainen ja kysyvä.
Sirius huokaisi ja katsoi tyttöä. Punainen tukka oli valahtanut osittain tämän kasvoille ja juuri äsken Siriuksen hiuksissa leikkineet kädet nojasivat nyt neuvottoman näköisinä sohvatyynyihin. Lily toivoi, ettei koko Jamesia olisi ollut olemassa, ja Sirius tiesi sen vallan mainiosti. Pahus, James oli hänen paras kaverinsa, mutta siitä huolimatta… Jos hän nyt vain olisi saanut koskea Lilyä…
”Ehkä minun pitäisi huolestua”, Lily sanoi hiljaa. ”Minä istun tässä, ovi on lukossa ja sinä mietit vain toista poikaa.”
Sirius naurahti. Se ei ollut iloista naurua, ei todellakaan, mutta jollain tavalla se puhdisti ilmaa. Se sai hänet vetämään syvään henkeä ja katsomaan Lilyyn taas, ei vain vilkaisten, vaan antaen katseensa jäädä tytön kasvoihin. Lily hymyili varovaisesti ja Siriuksen sormi pyyhkäisi kevyesti tytön hymyyn kaartuneita suupieliä.
”Pitäisi kai keskittyä sinuun”, Sirius kuuli mutisevansa.
”Ehkä”, Lily sanoi.
Tyttö ojentautui häntä kohti. Heidän silmänsä kohtasivat vain muutaman sentin päässä toisistaan, vihreät ja ruskeat, epäilevät. Sitten Lilyn käsi osui Siriuksen jalalle, eikä poika enää jaksanut ajatella. Hän antoi kättensä liukua Lilyn punaisen tukan joukkoon ja suuteli tytön raollaan olevia huulia.

Aika juoksi ohi Lilyn mielessä, juoksi ja juoksi ja jätti hänet ihmettelemään, missä ihmeessä hän oli ja mitä hän teki. Eikä hänen oikeastaan edes tehnyt mieli ajatella selkeästi, olla täysin järjissään ja tietoinen teoistaan ja ajatuksistaan, ei niin kauan kun hän sai maata tarvehuoneen pehmeällä sohvalla ja katsella Siriusta, joka oli kumartunut hänen ylleen.
 Hänen ei tietenkään olisi pitänyt olla siinä, ei, jos hän olisi pakottanut itsensä ajattelemaan järkevästi. Ei, Sirius oli edelleen Sirius Black, se sama ärsyttävä keskenkasvuinen Kelmi, joka ei osannut ajatella mitään muuta kuin luutakomeroita ja luihuisten kiroamista, ja joka oli kaiken lisäksi James Potterin paras ystävä. Mutta juuri sillä hetkellä yksikään noista Siriuksen ominaisuuksista ei olisi saanut Lilyä työntämään pojan kauemmas ja kävelemään tiehensä.
 Todennäköisesti hän tulisi vielä katumaan tätä. Maata nyt sohvalla jossain kummallisessa huoneessa, jota ei edes olisi pitänyt olla olemassa, lukittujen ovien takana vieläpä, ja suudella poikaa, joka oli epäsuorasti lukinnut heidät molemmat sinne. Epäilyttävää, olisi sanonut hänen äitinsä ja ollut vieläpä aivan oikeassa, mutta sekään ei häirinnyt Lilyä.
”Mitä sinä ajattelet?” kysyi Sirius.
Poika vetäytyi kauemmaksi ja istuutui sohvan toiseen päätyyn. Turvallisen välimatkan päähän, huomasi Lily ajattelevansa ja naurahti mielessään.
”Ihmettelen vain”, hän vastasi kysymykseen.
Sirius nyökkäsi.
”Entä sinä?” Lily kysyi, kun poika ei ilmeisesti aikonut ilman rohkaisua kertoa ajatuksiaan. ”Mitä sinä mietit?”
”Jamesia”, sanoi Sirius.
Lily huokaisi.
”Minkä ihmeen takia teidän pitää olla kavereita? Olisi paljon helpompaa, jos – ”
”Älä puhu tuollaisia”, sanoi Sirius, ja vaikka poika hymyili, Lily huomasi heti tämän olevan vakavissaan. ”James on minun veljeni.”
”Okei”, sanoi Lily hitaasti ja nousi hänkin istumaan. ”Mitä ihmettä me teemme?”
Sirius tuijotti lattiaa. Lily ei muistanut, milloin oli viimeksi nähnyt pojan niin vakavana – no, ehkä sinä iltana, mutta ei välttämättä koskaan aiemmin. Mustat hiukset valuivat pojan silmien eteen, tämän suupielet olivat puristuneet tiukasti yhteen eikä voimakkaan näköinen leuka ollut hieman ylpeästi pystyssä, niin kuin sen yleensä oli tapana olla. Lyhyesti sanottuna Sirius näytti surulliselta, ja jo se sai Lilyn tuntemaan itsensä hämmentyneeksi.
”Ei tehdä mitään”, Lily kuuli sanovansa.
Sirius nosti päänsä ja kääntyi katsomaan häntä yllättyneen näköisenä.
”Ei tehdä mitään”, Lily toisti. ”Emmehän me oikeastaan edes voi. Me emme kuitenkaan ikinä voisi… no, mitään… niin kauan, kun James on ihastunut minuun. Ei kannata sopia mitään.”
”Ei mitään?” Siriuksen kasvot olivat ilmeettömät.
Lily veti syvään henkeä.
”Ei sovita mitään”, hän sanoi uudelleen, ”jooko? Mutta minulle tulisi ikävä sinun huonoja vitsejäsi, jos me emme voisi olla enää edes kavereita… Ja James ja Kacey ja muut rupeaisivat ihmettelemään…”
Sirius nyökkäsi ja virnisti sitten, aivan kuin olisi saanut sillä tavalla kaikki ongelmat pyyhittyä pois mielestään.
”No niin”, poika sanoi, ”ikävät asiat on pohdittu. Meillä on vielä viisitoista minuuttia aikaa, ennen kuin ovet aukeavat, vai mitä?”
Lily huokaisi. Hänen olisi pitänyt sanoa ei, muistuttaa, etteivät kaverit suudelleet toisiaan, ihan mitä vain, sillä nyt hänen ajatuksensa ja järkensä olivat taas hetkeksi palanneet ja moittivat häntä jo valmiiksi. Mutta Sirius oli aivan liian lähellä häntä, pojan mustat hiukset odottivat hänen käsiään leikkimään eikä hän voinut vastustaa kiusausta.
 Hän nyökkäsi ja tunsi Siriuksen kädet vahvoina vyötäröllään. Heidän huulensa kohtasivat ja Lily lopetti ajattelemisen.

”Linna on edelleen paikallaan”, sanoi Kacey ja kuulosti melkein pettyneeltä.
”Niin on”, Remus myönsi ja kohotti kulmiaan. ”Mitä sinä kuvittelit meidän tekevän? Räjäyttävän sen?”
”Ehkä”, Kacey naurahti.
Mutta linna oli kuin olikin paikallaan. He kävelivät sitä kohti käsi kädessä, aivan kuin toinen olisi muka voinut eksyä sillä hetkellä, kun kädet olisivat eksyneet toisistaan. Kello oli jo melkein yksitoista, ja Remus tiesi mainiosti, että jos kaikki oli mennyt suunnitelmien mukaan, ovet olivat auenneet jo pitkän aikaa sitten ja hänellä oli edessään vähintään viikko jälki-istuntoa.
”Kerro nyt”, Kacey oli utelias. ”Mitä te teitte?”
”Lukitsimme koko linnan”, Remus totesi vakavana.
Kacey huokaisi.
”Oikeasti, Remus, minä tahtoisin tietää.”
”Me lukitsimme koko linnan”, Remus toisti ja virnisti. ”Kaikki ovet ja ikkunat. Yhdeksältä lukkoon ja kymmeneltä auki – jos se siis onnistui. Minähän en voi tietää sitä, koska en ollut siellä.”
”McGarmiwa tappaa teidät”, sanoi Kacey huomattuaan, että Remus oli vakavissaan. ”Oikeasti. Entä jos joku halusi päästä vessaan?”
”Minä ajattelin kyllä sitä”, Remus sanoi, ”mutta James ja Sirius sanoivat, ettei sillä ollut niin väliä – ”
Kacey nauroi.
”Hyvä, että me olimme ulkona! Sinä taidat olla vaarallinen, Remus Lupin.”
”Et arvaakaan, kuinka vaarallinen”, sanoi Remus ja kutitti tyttöä erittäin vaarallisesti.
He olivat ehkä kuvitelleet saapuvansa hiljaiseen, hämärään oleskeluhuoneeseen, mutta se osoittautui harhaluuloksi. Valot olivat vielä päällä ja lukuisten yliaktiivisten kolmas- ja neljäsluokkalaisten lisäksi jalkeilla olivat vielä ainakin James ja Peter, jotka istuivat pöydällä ja joivat kermakaljaa.
”Jaahas”, sanoi Kacey.
”Kuutamo!” James huudahti kovaan ääneen ja säikäytti siinä sivussa pari kolmasluokkalaista. ”Sinä ja naisesi olette näköjään suvainneet saapua. Missä ihmeessä sinä olit, kun McGarmiwa lupasi meille julkisesti viikon jälki-istuntoa?”
”Viikon?” Remus kysyi selvästi kiinnostuneena. ”Minä olisin veikannut kahta.”
”Ikävä kyllä emme muistaneet järjestää vedonlyöntiä”, sanoi Peter ja kohotti kermakaljapulloa. ”Juotavaa?”
”Ei kiitos”, Remus sanoi.
”Kiitos”, Kacey sanoi ja nappasi pullon itselleen.
James kohotti kulmiaan.
”Kuutamo hyvä, olisikohan aika alkaa ajatella asioita vakavasti? Naisesihan juo enemmän kuin sinä!”
”Minulla on nimikin!” Kacey kivahti.
”He eivät ole yleensä yhtä tyhmiä”, sanoi Remus nopeasti ja mulkaisi Jamesia, joka ei tuntunut huomaavaan koko mulkaisua. ”Jos en tietäisi paremmin, väittäisin, että he ovat kännissä, mutta siinä tapauksessa Sirius olisi täällä myös.”
”Mitä sinä meistä kuvittelet, Kuutamo?” kysyi James silmät suurina. ”Mehän olemme vain iloisia! Minerva-kullan reaktio oli hauskaa katsottavaa. Oi, jospa olisit ollut siellä…”
”Remuksella oli epäilemättä parempaa tekemistä”, Peter virnuili.
”Te olette rasittavia iloisina”, Remus huokaisi. ”Ihan vakavasti, missä Sirius on?”
”Vakavasti? Sirius?” James hämmästyi.
”Todennäköisesti jossain”, Peter sanoi mietteliäästi. ”Jossain muualla, tarkemmin sanottuna. Emme ole nähneet.”
”Aha”, sanoi Remus ja tukahdutti halun painaa päänsä käsiinsä.
”Minä taidan mennä nukkumaan”, arveli Kacey ja ojensi kermakaljapullon takaisin Peterille. ”Ja suosittelen muuten samaa sinun kavereillesi.”
”Hei, meillä on nimetkin!” James huudahti.
Remus taputti Kaceyta päälaelle.
”Hyvää yötä. Älä eksy matkalla makuusaliin.”
”Hyvää yötä, Remus”, sanoi Kacey ja lähti.
Remus huokaisi noin kymmenettä kertaa muutaman viimeksi kuluneen minuutin aikana ja otti kermakaljapullon Peterin kädestä.

Lily istui Kaceyn sängyllä. Se oli epätavallista, sillä yleensä Lily sentään malttoi kävellä omalleen asti, vaikka se olikin vähän kauempana.
”Hei, Lily”, sanoi Kacey työnnettyään oven auki ja huomattuaan, että Michelle ja Naima olivat ilmeisesti eksyneet joidenkin onnettomien poikaparkojen kanssa joihinkin onnettomiin luutakomeroihin matkalla salista rohkelikkotorniin. ”Sinä muuten istut minun sängylläni.”
”Ai?” sanoi Lily ja kömpi omalle sängylleen. ”Anteeksi.”
”Oliko hauska ilta?” Kacey kysyi pujottautuessaan ulos mekostaan.
”Oli”, sanoi Lily automaattisesti, mutta ei kuulostanut kovinkaan innostuneelta.
”Hyvä”, sanoi Kacey. ”Minullakin oli. Tai no, minä istuin suurimman osan ajasta Remuksen kanssa rannassa, mutta meillä oli ihan hauskaa ja me juttelimme kaikkea mahdollista. Tai no, minä juttelin pääasiassa, mutta Remus on loistava kuuntelija, ja puhuu kyllä välillä, paitsi ehkä silloin, kun minä innostun – hei, sinä et kuuntele.”
Se oli totta. Lily nojasi seinään takanaan ja näytti aivan siltä, kuin olisi ollut jossain toisessa maailmassa. Itse asiassa Kaceyn oli myönnettävä, ettei Lily muutenkaan aina kuunnellut hänen höpöttäessä omiaan, mutta tällä kertaa tyttö näytti harvinaisen poissaololta, ja se sai hänet huolestumaan.
”Lily? Onko jotain tapahtunut?”
Lily säpsähti ja katsoi häntä melkein säikähtäneen näköisenä.
”Miten niin?” tyttö kysyi nopeasti.
”En minä tiedä”, Kacey sanoi. ”Sinä vain näytit aika poissaolevalta. Mietteliäältä.”
”Ai”, Lily sanoi. ”Ei.”
”Ei ole tapahtunut mitään?”
”Ei”, sanoi Lily ja huokaisi.
Kaceynkin teki mieli huokaista, mutta sen sijaan hän kömpi Lilyn sängylle tytön viereen.
”Turha edes yrittää. Sinulla on jotain mielessäsi, ja jos sinä et missään tapauksessa halua kertoa nyt, niin minä kyllä ongin sen selville myöhemminkin. Toisin sanoen pääset helpommalla, jos kerrot nyt.”
Hän oli odottanut Lilyn mulkaisevan häntä, ehkä sanovan, ettei se jokin asia kuulunut hänelle tipan vertaa, mutta mulkaisun sijaan Lily tuijottikin vain jalkoihinsa.
”Minä en periaatteessa voi kertoa”, Lily totesi lopulta.
”Voitpas”, sanoi Kacey. ”Sinä näytät siltä, että sinun on kerrottava jotain tai pakahdut. Minä en kerro kenellekään, sinä tiedät sen.”
”Et yhtään kenellekään?” Lilyn ääni oli vaativa. ”Et edes Remukselle?”
”En tietenkään”, Kacey lupasi, ennen kuin muuan ajatus putosi raskaasti hänen mieleensä. ”Hetkinen. Onko nyt kyse Siriuksesta?”
Lily nielaisi ja tuijotti taas jalkoihinsa.
”Mitä on tapahtunut?”
”Sinä lupasit olla kertomatta edes Remukselle”, Lily sanoi.
”Niin lupasin”, Kacey huokaisi ja tiesi vallan mainiosti, että tulisi vielä katumaan sitä.
Lily painoi silmänsä tiukasti kiinni ja nojasi seinään takanaan. Kacey istui tytön vieressä ja kuunteli, kun tämä kertoi. Sanat soljuivat hänen ohitseen, mutta hänellä ei ollut pienintäkään ongelmia löytää sieltä sitä olennaista – lukittu huone, Sirius, suuteleminen.
”Sinä kadut, että lupasit olla kertomatta Remukselle”, Lily sanoi, kun he olivat molemmat istuneet pitkän tovin hiljaa.
”No, tulee olemaan vaikeaa olla kertomatta”, Kacey myönsi. ”Mutta minä en kerro. Mitä ihmettä sinä nyt aiot tehdä?”
”En mitään”, sanoi Lily.
Kacey ei osannut enää sanoa mitään, joten hänen oli vain halattava ystäväänsä tiukasti ja toivottava, että asiat selviäisivät.

Jossain vaiheessa Remus huomasi, että Peterin ja Jamesin keskustelu alkoi menettää viimeistäkin älykkyyden häivähdystään. Kello oli jo reilusti yli yksitoista, ja jokainen älykäs ihminen oli tietysti jo nukkumassa. Remus huokaisi. Miksi ihmeessä näytti jääneen hänen vastuulleen saada James ja Peter kunniallisesti makuusaliin ja omiin sänkyihinsä?
”No niin, nyt mennään nukkumaan”, hän sanoi ja hyppäsi alas pöydältä.
”Ei mennä”, James sanoi. ”Ilta on nuori.”
”Ilta on mennyt ja yö alkaa”, sanoi Remus, ”ja anteeksi vain, jos kuulostan äitimäiseltä, mutta sinä ET aio valvoa koko yötä.”
”Kuutamo”, James pyöritteli silmiään kärsivän näköisenä, ”älä holhoa.”
”Kaikki kermakalja on juotu – enkä minä ohimennen sanoen tajua, miten te kaksi voitte olla noin sekavassa mielentilassa juotuanne ainoastaan sitä – joten voit ihan yhtä hyvin lähteä nukkumaan”, Remus yritti.
”Se johtuu väsymyksestä”, Peter korjasi viitaten sekavaan mielentilaan.
”Sitä suuremmalla syyllä”, Remus sanoi.
Mutta Peter ja James eivät liikahtaneetkaan, alkoivat vain keskustella naisongelmistaan, ja viimeistään siinä vaiheessa Remus tunnusti tappionsa. Vaivautumatta toivottamaan hyvää yötä hän lähti oleskeluhuoneesta ja kuuli viimeiseksi Peterin selittävän jotain Adrianne Gillow’sta ja ”ahdistavista, kikattavista kavereista”.
 Makuusalissa oli hiljaista. Remus istui sängylleen, alkoi kiskoa vaatteita pois päältään ja ihmetteli, miten ihmeessä jästit jaksoivat käyttää niinkin vaikeasti riisuttavia paitoja kuin kauluspaidat arkivaatteina. Vasta toiseksi viimeisen napin kohdalla hän tajusi, että Siriuksen sängyssä oli joku.
”Sirius?”
Musta pää kääntyi unisen näköisesti, ja kaksi tummanruskeaa silmää avautuivat tuijottamaan Remusta.
”Mitä nyt?” Sirius kysyi.
”Ei mitään”, Remus sanoi. ”Minä vain hämmästyin, että sinä olit jo täällä.”
”Miksi sinä minua oikein kuvittelet?” Siriuksen ääni oli närkästynyt.
Siihen Remus ei halunnut vastata.
”No, oliko hauska ilta?” hän kysyi. ”Tapahtuiko mitään erikoista?”
”Sinä kuulostat äidiltä”, sanoi Sirius. ”No, Jamesin äidiltä, minun äitini ei kuulostanut aivan tuolta. ’Oliko hauska ilta? Tapoitteko kuraverisiä?’”
Remus kiskoi sukat jalastaan.
”Me saimme kuulemma viikon jälki-istuntoa – ”
”Minä yritän nukkua”, sanoi Sirius ja käänsi kylkeä.
Vai niin, ajatteli Remus ja kömpi omaan sänkyynsä. Jos joku olisi kysynyt hänen tunnelmiaan silloin, kysyjä olisi todennäköisesti saanut melko sekavan vastauksen. Mikä ihme kaikkia vaivasi? Peter kailotti Adrianne Gillow’sta suureen ääneen oleskeluhuoneen pöydällä, James vaikutti olevan kännissä pelkästä väsymyksestä ja kermakaljasta, ja Sirius halusi nukkua.
 Vaikka Siriusta hän sentään ymmärsi. Vähäpuheisuus ja uneliaisuus olivat ehkä Siriuksen tapauksessa omituisia piirteitä, mutta sentään melkoisen inhimillisiä. Sitä paitsi hänenkin silmänsä alkoivat tuntua melkoisen raskailta. Ehkä hän voisi pohtia ystäviensä epätervettä käytöstä huomennakin.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 2.5.
Kirjoitti: Arte - 03.05.2008 18:03:55

Sainpas luettua nämä ensimmäiset osat. Olen yllättynyt. En todellakaan ole mikään hetin ystävä, vakautunut femmen lukija, ja kaiken lisäksi koko ficin ikäraja on vain K-13. Että hyvin outo yhtälö minun osaltani. Joka tapauksessa, muistan lukeneeni tätä viime talvena edellisestä Finistä ja muutenkin tykkään kirjoitustyylistäni. Juoni on mielenkiintoinen enkä ole lukenut tätä loppuun, joten siinä ihan kelpo syy jatkaa tämän lukemista. Kaikista parasta on, että nyt, kun olen saanut nämä pätkät pois, voin rauhassa lukea osan kerrallaan enkä unohda tätä jonnekin.

Voin kyllä sanoa, että samalla idealla en varmasti jaksaisi lukea muiden kuin kelmien ympäristössä. Erityisesti pidän Peteristä tässä, hän on niin pehmeä ja jollain tapaa suloinen, voi rauhassa unohtaa hänen tulevaisuutensa. Hänen ja Adriannen tarina on ihana, muistan heistäkin aika paljon (olen lukenut tätä muistaakseni johonkin 30 lukuun asti). Myös Kacey on ihana hahmo.

Siriuksen ja Lilyn juttu taas... No, se on mielenkiintoinen. Olet rakentanut sitä huolellisesti ja kärsivällisesti, etkä ole kiirehtinyt oikomaan mutkia ja tekemään kaikesta vähän helpompaa. Hahmot ovat realistisia ja tarina on realistinen.

Että niin, täällä on yksi lukija.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 2.5.
Kirjoitti: lurikko - 06.05.2008 20:10:36

A/N: Paljon kiitoksia, Arte! Yritän olla kärsivällinen näiden osien lisäyksen kanssa enkä tunkea niitä kaikkia tänne kerralla, jotta jää aikaa lukea rauhassa :) On kyllä kiva kuulla, että muistat tämän viime Finistä; en ole varma, olenko sinun kommentteihisi joskus aiemminkin vastaillut tämän tai jonkun muun ficin osalta, mutta ainakin nickisi tuntuu kauhean tutulta. Lilystä ja Siriuksesta: minulla ei ylipäänsä ole kauheasti vaikeuksia rakennella jotain ihmissuhdetta suhteellisen hitaasti, mutta noiden kahden kohdalla ongelmana oli muistaakseni se, että vaikka heidät oli periaatteessa helppo saada irti toisistaan, minun oli kauhean vaikea saada heidät unohtamaan toisensa, jotta canon voisi toteutua.

*

OSA 13

Seuraavana aamuna salissa oli varsin hiljaista. Edes aamupala ei saanut jokseenkin väsyneeltä vaikuttavia oppilaita yltämään normaalille äänentasolleen, ja kenties ihan hyvä niin.
”Kuka keksi, että tanssiaiset piti järjestää sunnuntai-iltana?” voihkaisi Peter, joka roikotti päätään pöydän yllä ja yritti epäilemättä saada silmiään pysymään auki. ”Eikö lauantai-ilta olisi kelvannut?”
”Olisi pitänyt jäädä nukkumaan”, James myönsi.
”Niinkö? Kuhnusarvio olisi räjäyttänyt noidankattilansa”, Remus arveli synkästi.
”Tai teidät”, totesi Kacey, joka istui tapansa mukaan varsin ahtaan näköisesti pojan vieressä ja oli epäinhimillisen pirteä Kelmeihin verrattuna. ”Sitä paitsi teillä on jo jälki-istuntoa, sitä on ihan turha lisätä jäämällä pois tunneilta vain sen takia, että sattuu väsyttämään.”
”Sattuu väsyttämään?” puuskahti Peter. ”Minä en saa silmiäni  pysymään auki.”
”Liian paljon kermakaljaa”, huokaisi Remus päätään pudistellen. ”Minun olisi tosiaan pitänyt raahata teidät nukkumaan.”
”Meillä oli hauskaa”, James puolustautui. ”Ainakin hauskempaa kuin sinulla, kun kuorsasit omassa sängyssäsi – ”
”Kuorsaako Remus?” Kacey kysyi kiinnostuneena.
”En!” Remus huudahti.
”Älä sure, se on ihan söpöä”, Kacey lohdutti ja taputti poikaa olkapäälle.
”Pitäisiköhän karata?” James kysyi mietteliäästi. ”Ei minua tarvita liemien kaksoistunnilla. Ja kun meillä kerran on jo jälki-istuntoa, pieni lisä ei tietenkään tunnu missään – ”
”Remus tulee ainakin tunnille”, Kacey ilmoitti.
”Tulenko?” Remus näytti yllättyneeltä.
”Tulet”, Kacey sanoi muitta mutkitta. ”Sinun pitää näyttää hyvää esimerkkiä.”
Remus hymyili näyttäen lähinnä erittäin väsyneeltä hyvältä esimerkiltä.
”No, ainakaan lukitsemisen kanssa ei ollut ongelmia”, James sanoi äkkiä varsin valoisasti. ”Se onnistui hyvin, vai mitä, Anturajalka? Anturajalka?”
Remuksen toisella puolella istunut Sirius säpsähti ja vilkaisi Jamesia, kuin ei olisi kuunnellut lainkaan.
”Mitä?”
”Lukitseminen onnistui hyvin, vai mitä?” toisti James virnistellen.
”Ihan hyvin”, sanoi Sirius hieman vaisusti. ”Anteeksi nyt vain, minua nukuttaa.”
”Missä sinä muuten olit silloin?” James kysyi. ”Minä en nähnyt sinua salissa.”
”Minä taidan tästä lähteä”, ilmoitti Lily ja tökkäisi Kaceyta olkapäähän. ”Tuletko sinä?”
”Taidan tulla”, sanoi Kacey, ”kai minun täytyy luottaa siihen, että Remus saa kammettua nuo toiset tunnille.”
”Sinun luottamuksesi meihin on suorastaan huumaavaa”, tokaisi James.
”Minulla ei ole toivoakaan, jos nuo eivät halua tulla kammetuiksi”, sanoi Remus.
”Ei tietenkään”, Kacey sanoi valoisasti ja taputti Remusta päälaelle. ”Hei hei.”
Ovi kolahti Lilyn ja Kaceyn perässä kiinni.
”Lily istuu nykyään aika usein meidän kanssamme”, James totesi.
”Se saattaa johtua siitä, että Kacey ja Kuutamo seurustelevat”, sanoi Peter ja Jamesin ilahtunut ilme katosi.
”Ilonpilaaja”, mutisi poika ja kääntyi kohti aamiaispaahtoleipiään.
”Täytyyhän jonkun sanoa totuus”, Peter väitti. ”Ohimennen sanoen, Kuutamo, sinulla ja naisellasi on mielenkiintoinen tapa taputella toisianne päälaelle.”
”Se kertoo välittämisestä”, Sirius ilmoitti. ”Lämpimistä tunteista ja vastaavasta.”
Remus näytti yllättyneeltä, mutta kukaan ei oikeastaan huomannut häntä.
”Niinkö?” Peter yllättyi. ”Pitäisiköhän minun alkaa taputella Adriannea aina ohimennessä?”
”Älä suotta”, James tokaisi ja seivästi onnettoman paahtoleipäparan.
”Niin, miten teillä muuten meni eilen?” Sirius kysyi, aivan kuin hänen puheliaisuutensa olisi herännyt vasta aivan äskettäin. ”Minä olin kuulevinani, että te olitte tanssineet pari tanssia – ”
”Olisit kuullut enemmänkin, jos olisit ollut meidän kanssamme oleskeluhuoneessa eilen illalla”, James tokaisi.
”Minua väsytti”, Sirius tokaisi, ”montako kertaa se pitää sanoa? Kai minuakin saa joskus väsyttää?”
James mutisi jotain, josta kukaan ei saanut selvää.
”Lily”, sanoi Peter tuskin kuuluvasti Jamesiin vilkaisten ja kohautti olkiaan. ”No, me tosiaan tanssimme pari tanssia. Adrianne tuli pyytämään minua ja totta kai minä suostuin – ”
”Ja?” Sirius kysyi.
”Ja mitä?” Peter rypisti kulmiaan.
”Mitä sitten tapahtui?” Siriuksen ääni oli hieman kärsimätön. ”Älä vaan sano, että te vain tanssitte, ja se sai sinut niin iloiseksi, että käyttäydyit häiriytyneesti pelkän kermakaljan takia.”
”Häiriytyneesti?” Peter näytti hämmästyneeltä.
”Juttelin Kuutamon kanssa”, sanoi Sirius.
”Ai”, Peter kohautti olkapäitään. ”Me tanssimme jonkun aikaa, mutta sitten paikalle tuli Adriannen kavereita ja minä liukenin – ”
”Miksi ihmeessä?” Sirius näytti pettyneeltä. ”Lisää tyttöjä, Matohäntä! Aina parempi!”
”Toisella niistä tytöistä roikkui luihuispoika käsivarressa ja toinen kikatti koko ajan”, Peter totesi kuivasti.
Sirius näytti siltä, kuin olisi haistanut jotain pahaa.
”Luihuispoika käsivarressa? Okei, ei ehkä kovinkaan hyvä juttu”, poika myönsi. ”Kikattaminen tosin ei kuulostanut kovin pahalle.”
”Anteeksi nyt vain”, sanoi Remus ja esti lupaavan lisäkeskustelun kikattavista tytöistä, ”mutta tunti alkaa viiden minuutin päästä. Jos me emme tosissamme halua lisää jälki-istuntoa, pitäisi ehkä mennä.”

”No niin”, sanoi professori Kuhnusarvio ja olisi selvästi halunnut sipaista puolihuolimattoman näköisesti hiuksiaan, jos niitä olisi ollut vielä jäljellä, ”tänään on ohjelmassa jotain hieman epätavallisempaa. Koska me kaikki olemme vielä hieman romanttisella mielialalla eilisten tanssiaisten takia – ” tässä kohden James mutisi jotain, josta kukaan ei kuitenkaan saanut selvää ” – ajattelin, että tänään tekisimme lemmenjuomaa.”
Kuhnusarvio oli selvästi odottanut ilmoitukselleen innostunutta vastaanottoa tai edes iloisia ilmeitä, mutta kumpiakaan ei ollut luvassa. Luihuiset lähinnä hymyilivät halveksivasti ja rohkelikot näyttivät olevan nukahtamaisillaan.
”No, mikäs teillä nyt on?” professori kysyi ja hänen äänestään oli mahdoton tietää, oliko hän hämmästynyt, närkästynyt vai huolestunut vai ehkä kaikkea samaan aikaan. ”Luulisi, että teillä jokaisella olisi mielessä joku, johon haluaisitte kokeilla tätä juomaa – vaikka tietenkin me valmistamme sitä ainoastaan täällä tunnilla ja tuhoamme kaiken heti tunnin jälkeen.”
Kukaan ei edelleen osoittanut innostuksen merkkejä.
”Kylläpä te olette velttoja”, sanoi Kuhnusarvio ja korjasi nenällään keikkuvien silmälasien asentoa. ”No, aloitetaan nyt joka tapauksessa. Tämänpäiväinen liemi on melko vaikea valmistaa, joten oletan teidän kaikkien kuuntelevan ohjeet tarkkaan…”
Mutta James ei kuunnellut. Liian lyhyeksi jäänyt yö sai hänen silmänsä painumaan hyvin päättäväisesti kiinni ja kaiken lisäksi lemmenjuoma ei suinkaan ollut paras mahdollinen liemi siirtämään hänen ajatuksensa pois Lilystä. Vielä pari vuotta sitten hän olisi ehkä innostunut mahdollisuudesta opetella itse tekemään tuota lientä, mutta sen jälkeen hän oli saanut niin monta kertaa epämääräisistä tavaroista päähänsä, ettei hän kuitenkaan uskaltaisi kokeilla sen vaikutusta Lilyyn. Niinpä se sai nyt hänet yksinkertaisesti ärsyyntymään siitä, että tyttö ei katsonut häneen päinkään.
 Itse asiassa Lily ei juuri sillä hetkellä tuntunut katsovan ketään. Tyttö tuijotti pulpettiaan varsin tiukasti ja Jamesin olisi tehnyt mieli kävellä tämän luokse ja työntää varovasti punaiset hiukset pois tämän kasvojen edestä, mutta tietenkään se ei käynyt päinsä. Lily olisi kironnut hänet, ennen kuin hän olisi ehtinyt kosketusetäisyydelle.
 Oikeastaan Lily oli jopa epätavallisen hiljainen. Normaalisti tyttö sentään seurasi mielenkiinnolla Kuhnusarvion ohjeita tai jutteli Kaceyn kanssa, mutta nyt tämä ei näyttänyt tekevän kumpaakaan. Ehkä Lilykin oli väsynyt, tai ehkä tyttöä ärsytti se, miten Kacey ja puolen metrin päässä Peterin vieressä istuvat Remus juttelivat hiljaisella äänellä. No niin, se oli tietysti varsin ymmärrettävä syy.
”Ja nyt hommiin, hop hop!” Kuhnusarvio taputti käsiään ärsyttävän energisen näköisenä.
James vilkaisi Siriusta, joka istui hänen vieressään ja näytti aivan yhtä väsyneeltä kuin hänestä itsestään tuntui. No niin, he eivät ehkä loistaisi tänään taikajuomien tunnilla, mutta oliko siinä jotain epätavallista?

Hieman ennen lounasta Jamesin olo ei ollut parantunut yhtään. Häntä ei ehkä väsyttänyt aivan yhtä paljon kuin aamulla, mutta liemien kaksoistunti, Kalkaroksen rasvaisten hiuksien näkeminen ja Kuhnusarvion ”kyllä-sinun-pitäisi-opiskella-enemmän-Potter” –puhe eivät olleet oikein omiaan nostamaan hänen mielialaansa. Niinpä hän tunsi itsensä lähinnä äkäiseksi ja ärtyneeksi haettuaan kirjoja kirjastosta liemien ainetta varten ja kävellessään nyt kovaa vauhtia kohti rohkelikkotornia.
 Hän ei huomannut kulman takaa tulevaa tyttöä, ennen kuin oli törmännyt tähän. Kirjat lensivät hänet sylistään lattialle ja tyttö naurahti hieman nolostuneena. James kumartui poimimaan kirjoja.
”Anna minä autan”, sanoi tyttö ja kumartui myös. Vasta siinä vaiheessa James huomasi, kuka tyttö oli.
”Kiitos”, hän sanoi, kun Michelle lastasi viimeisiä kirjoja hänen syliinsä.
”Liemien aine, vai?” Michelle hymyili vinosti.
”Niinpä”, sanoi James. ”Ihan kuin meillä ei olisi liikaa tekemistä jo valmiiksi!”
”Professorit eivät tajua, että oppilailla täytyy olla vapaa-aikaakin”, sanoi Michelle vakavasti. ”Miten huispaus sujuu?”
”Ihan hyvin”, sanoi James. ”Kahden viikon päästä on ensimmäinen ottelu.”
”Mahtavaa”, Michelle virnisti. ”Ja mehän tietysti voitamme, vai mitä?”
”Totta kai”, James lupasi.
Michelle hymyili hänelle ja lähti. Hänkin lähti, tosin vastakkaiseen suuntaan, ja onnistui jotenkuten pääsemään rohkelikkotorniin saakka, ennen kuin kirjakasa hänen sylissään sortui kolisten lattialle.

Kirjaston hyllyt natisivat jokseenkin uhkaavasti. Se oli tietysti pelkkää kuvittelua, eiväthän ne oikeasti natisseet, mutta Peterin mielikuvitus vain sattui olemaan erittäin vahvasti läsnä juuri silloin. Ehkä se johtui siitä, ettei hän kovinkaan usein edes käynyt koko kirjastossa. Hän teki yleensä läksyt oleskeluhuoneessa tai makuusalissa, eikä hän erityisemmin harrastanut lukemista vapaa-ajallaan, joten kirjaston käytölle ei vain ollut tarvetta. Yleensä.
 Sinä iltana hän kuitenkin oli vastoin yleistä tapaansa ja tervettä järkeään uhmannut kohtaloa ja päättänyt mennä kirjastoon kirjoittamaan liemien ainetta. Se oli kieltämättä hyvä ratkaisu. Jamesilla tuntui jostain syystä olevan huono päivä, tai ehkä poika oli vain vielä väsynyt edellisen illan valvomisen takia, mutta joka tapauksessa tämä mutisi puolet ajasta itsekseen eikä pahemmin puhunut. Peter tosin arveli, että Lilyllä ja Lilyn ainaisella vastahakoisuudella kaikkeen, mikä liittyi Jamesiin, oli jotain osuutta asiaan.
 Eikä Siriuksesta tai Remuksestakaan ollut iloa. Ensin mainittu nyt oli toki melko lailla oma itsensä, mutta Remus ei ollut edes paikalla. Oppituntien jälkeen poika oli lähtenyt Kaceyn kanssa kävelylle, eikä kumpaakaan ollut näkynyt sen jälkeen, vaikka kello oli jo melkein kuusi. Peter ei oikeastaan halunnut olla paikalla, kun Remus ja Remuksen onnellinen virne palaisivat kävelylenkiltä. Ei siinä mitään, olihan Remuksella oikeus olla onnellinen, mutta joskus seurustelevien parien onnellisuus vain menee hieman yli.
 Niinpä hän siis istui yksin kirjastossa, väitti itselleen, etteivät kirjahyllyt oikeasti narisseet, ja yritti saada liemien ainettaan kirjoitettua.
”Moi, Peter.”
Peter katsahti ylöspäin. Adrianne seisoi hänen pienen pöytänsä edessä ja katsoi häntä hieman epävarman näköisenä.
”Moi”, sanoi Peter. ”Mitä sinä täällä teet?”
Adrianne rypisti kulmiaan.
”Luen?” tyttö ehdotti hieman hämmentyneeltä kuulostaen.
”Niin tietysti”, Peter sanoi, naurahti ja tunsi itsensä typeräksi. ”Anteeksi. Minä vain olen täällä niin harvoin, että minä – no, ihan sama.”
”Ai”, sanoi Adrianne. ”Onko tämä paikka vapaa?”
”On”, sanoi Peter, ja tyttö istui häntä vastapäätä.
Se ei välttämättä ollut kovinkaan hyvä asia, ei ainakaan Peterin opiskelun kannalta. Aiemmin kirjaston hyllyjen kuviteltu nariseminen oli häirinnyt aineen kirjoittamista, mutta keskittyneeltä näyttävä, välillä tummanruskeita hiuksiaan paremmin poninhännälle puolihuolimattomasti oikova tyttö oli vielä paljon pahempi huomionviejä.
”Mitä sinä luet?” kysyi Peter huomattuaan, ettei läksyjen teosta tullut mitään.
”Yhtä kirjaa vain”, Adrianne sanoi ja kohotti kirjan kantta Peterin nähtäväksi.
”Vampyyrien yö?”
”Se on vain sellainen romaani”, Adrianne sanoi ja laski kirjan pöydälle. ”Kauhukirjallisuutta, tavallaan. Minä sain sen syntymäpäivälahjaksi.”
”Milloin sinulla oli synttärit?” kysyi Peter.
”Viime viikolla”, Adrianne sanoi ja hymyili.
”Onnea”, Peter sanoi. ”Tämä voi olla tyhmä kysymys, mutta miksi sinä et lue kirjaa oleskeluhuoneessa tai jossain?”
”Täällä on rauhallisempaa”, sanoi Adrianne eikä onneksi näyttänyt loukkaantuneelta. ”Vähemmän kavereita, jotka vievät huomion pois kirjasta.”
”Ahaa”, sanoi Peter. ”En kai minä häiritse?”
”Et”, Adrianne sanoi nopeasti, ”itsehän minä tähän istuin.”
”Hyvä”, Peter virnisti.
Adrianne hymyili hänelle. Sitten tyttö veti taas kirjan esiin ja hän yritti keskittyä aineen kirjoittamiseen, josta ei tietenkään tullut mitään. Ei varsinkaan, kun Adriannen jalka välillä hipaisi ohimennen hänen jalkaansa. Jostain syystä Peter ei kuitenkaan ollut kovin pahoillaan, vaan puolta tuntia myöhemmin hän käveli kohti rohkelikkotornia varsin iloisena, vaikkei ollutkaan tehnyt liemien ainettaan.

”Matohäntä on varmaan sen korpinkynsitytön kanssa”, Sirius tokaisi ja työnsi liemien oppikirjan mahdollisimman kauas itsestään.
”Eikö se ole hyvä asia?” Remus kysyi hieman yllättyneenä.
He istuivat kahdestaan makuusalissa. Sirius oli yllättänyt itsensä olemalla ahkera ja tekemällä liemien aineen saman tien alta pois, ja Remus puolestaan oli ollut pitkällä kävelyllä Kaceyn kanssa ja palatessaan löytänyt Siriuksen sängyltään istuskelemasta.
”Totta kai se on hyvä asia”, Sirius puuskahti, ”mutta ajattele nyt itseäsi, sinähän nykyään opiskelet tuskin olenkaan! Mitä Matohännän koulunkäynnille käy, jos hän saa naisen eikä ehdi enää opiskelemaan?”
”Minä en ymmärrä sinun intoasi puhua naisten saamisesta, kun tarkoitat, että joku alkaa seurustella”, Remus totesi kuivasti. ”Ja mistä lähtien sinä muka olet ollut huolissasi jonkun opiskelusta?”
”Kyllähän sinä tiedät minut, Kuutamo”, sanoi Sirius silmät pyöreinä, ”aina yhtä huolehtivainen – ”
”Ja pahus”, sanoi Remus, joka ei todellakaan tiennyt.
Itse asiassa Remus kuulosti oikeasti ärtyneelle. Se sai Siriuksen huolestumaan. Remushan nyt kuitenkin oli juuri äsken ollut kävelemässä naisensa kanssa, joten kaiken järjen mukaan tämän olisi pitänyt virnistellä holtittomasti ja kävellä päin pöytiä.
”Naisongelmia?” kysyi Sirius myötätuntoisesti – no ei tosissaan myötätuntoisesti, mutta joskus pikku kaunistelu on paikallaan.
”Miten niin?”
”Sinä olet melko lyhytsanainen”, sanoi Sirius. ”Ei sillä, että tavallisesti olisit erityisen puhelias, mutta – ”
”Ja millähän perusteella sinä oletat, että minulla on juuri NAISongelmia?” kysyi Remus purevasti.
”No, sinä olit juuri Kaceyn kanssa kävelyllä, ja yleensä sinä olet sen jälkeen huomattavasti ärsyttävämpi ja virnuilevampi – ”
”Viikonloppuna on täysikuu”, Remus tokaisi.
Sirius vaikeni. Ei tietenkään pitkäksi aikaa, mutta vaikeni kuitenkin.
”Ai”, hän sanoi hetken päästä. ”En olisi arvannut.”
Remus mulkaisi häntä, mutta ei sanonut mitään.
”Miksi sinä muuten sitä huolehdit?” Sirius kysyi sitten. ”Yleensä sinä aloitat huolehtimisen vasta edellisenä iltana, et melkein viikkoa etukäteen…”
”Jotkut meistä ajattelevat tulevaisuutta”, Remus muistutti.
”Ensi lauantai ei ole tulevaisuutta vaan ensi lauantai”, väitti Sirius.
”Ihan sama”, sanoi Remus.
”Siis…?”
”Mitä?”
”Miksi sinä murehdit täysikuuta juuri nyt?” Sirius kysyi ja tunsi itsensä hyvin kärsivälliseksi. ”Ei se ennenkään ole ollut maailmanloppu.”
”Älä heittäydy syvälliseksi”, Remus varoitti, ”se ei sovi sinulle.”
”Oikeasti, minä en ymmärrä – ”
”Minä en ole kertonut Kaceylle!” Remus puuskahti. ”Enkä voi kertoakaan ja sinä tajuat sen oikein hyvin, jos vaivaudut ajattelemaan.”
”Hei, turha haukkua minua”, tokaisi Sirius. ”Ja mikä siinä nyt on niin kovin kauheaa, kun sinä et kerran näköjään edes huolehdi siitä, pitäisikö sinun kertoa pikku ongelmastasi vai ei?”
”Toiset meistä eivät nauti salaillessaan tyttöystäviltään asioita”, Remus sanoi.
”Toisilla meistä ei ole tyttöystävää”, muistutti Sirius, ”eikä minua edelleen tarvitse haukkua vain sen takia, että sinä tunnet olosi kurjaksi ja minä olen helppo kohde – ”
”Helppo kohde? Mille?” Remuksen kulmat kohosivat.
”Pysy asiassa, Kuutamo!”
”Okei”, sanoi Remus ja kohotti kätensä luovuttamisen merkiksi. ”Kacey ja minä vietämme melko lailla aikaa yhdessä. Miten ihmeessä minä katoan päiväksi joutumatta selittelemään sitä yhtään?”
”Miksi sinä et voi selitellä?” Sirius näytti hämmästyneeltä. ”Keksit tarpeeksi hyvän selityksen ja siinä se.”
”Minä en halua valehdella”, sanoi Remus.
Sirius huokaisi syvään ja pudisteli päätään.
”No, jos sinä et halua kertoa totuutta etkä valehdella, niin minulta on keinot lopussa, Kuutamo”, hän sanoi.
Remus ei sanonut mitään. Poika istui sängyllään ja katseli ikkunasta pimenevää iltaa.
 Sirius huokaisi itsekseen. Joskus hän olisi toivonut osaavansa lohduttaa paremmin, mutta hän ei yksinkertaisesti löytänyt sanoja. Hän saattoi yrittää saada toiset nauramaan, mutta kun Remus kieltäytyi nauramasta, hänen mahdollisuutensa olivat lopussa.
”Minä taidan lähteä kävelemään”, hän sanoi, eikä Remus vastannut.

Ulkona oli kylmä. Sirius tunki kätensä syvemmälle takkinsa taskuihin, mutta kylmä tunkeutui silti sormenpäihin saakka. Hengitys melkein höyrysi, ja hän alkoi ihmetellä, miksi ihmeessä hän ylipäätään oli lähtenyt kävelemään. Ei kai surullinen Remus sentään voinut olla kylmää ulkoilmaa pahempi?
 Hän aikoi kääntyä takaisin, uhmata Remuksen synkkää mielialaa tai Peterin Adrianne-hehkutusta tai ehkä jopa Jamesia, joka oli lähtenyt luutansa kanssa harjoittelemaan jo yli kaksi tuntia sitten. Mutta vaikka hänen suunnitelmansa oli kerrassaan mainio, hän ei loppujen lopuksi koskaan päässyt sen toteuttamiseen asti. Kun hän oli kääntymäisillään takaisin kohti linnaa, hän näki muuan hahmon kävelevän itseään kohti, ja hänen oli pakko pysähtyä.
”Iltaa, Evans”, hän huomasi sanovansa.
Olisi ollut fiksumpaa seistä hiljaa, katsoa, kävelisikö tyttö hänen ohitseen häntä huomioimatta, mutta jostain syystä hän ei edes halunnut yrittää, olisiko pystynyt siihen.
”Hei, Sirius”, sanoi Lily ja pysähtyi hänen eteensä jokseenkin vastahakoisen näköisenä, vilkuili järveä ja taivasta ja vähän kaikkea muuta, mutta ei Siriuksen kasvoja.
Sirius ei tiennyt, mitä sanoa. Se oli epätavallista, typerää ja sai hänet tuntemaan itsensä vielä typerämmäksi, mutta silti täysin totta.
”Minun pitäisi varmaan jatkaa matkaa”, sanoi Lily, kun he olivat seisoneet siinä hetken hiljaa.
”Älä”, Sirius sanoi nopeasti ja tarttui Lilyn käteen.
Tyttö kohotti päätään ja katsoi häntä vakavana.
”Mitä nyt?” Lily kysyi ja kuulosti hieman kärsimättömältä. ”Sinä olet tehnyt jonkun hienon ”se-oli-vain-virhe-eikä-tule-toistumaan” –puheen ja aiot nyt pitää sen, vai?”
Juuri niin Siriuksen olisi tietysti pitänyt tehdä. Sanoa hyvästit ja viimeisiksi sanoikseen kehottaa Lilyä ajattelemaan Jamesin lukuisia hyviä ja parempia puolia. Jostain syystä hän ei kuitenkaan pystynyt toimimaan järkevimmällä mahdollisella tavalla, eikä se edes ollut ensimmäinen kerta.
”Ei se ollut virhe”, Sirius sanoi.
Lily tuijotti taas järvelle.
”Mikä sitten?”
”Minä pidän sinusta”, Sirius sanoi.
Lily hymyili pienesti. Vain pienesti toki, vain sen verran, että Sirius näki aavistuksen siitä hämärässä illassa, mutta hymyili kuitenkin.
”Jotenkin minä olen saanut sen käsityksen, että kun sinä sanot pitäväsi tytöstä, sinä tarkoitat nauttivasi luutakomeroista”, Lily totesi, mutta ei kuulostanut aivan yhtä epäilevältä kuin sanansa.
Sirius oli hetken hiljaa. Lilyn vakavat kasvot saivat hänet ajattelemaan, ettei hän halunnut sanoa mitään väärin ja pilata sillä kaikkea.
”No, se on vain minun maineeni”, hän sanoi lopulta.
”Ja sinä yrität väittää, ettet ole oikeasti pelkästään sellainen?”
Sirius nyökkäsi.
”Jotain sinne suuntaan.”
”Ja minun pitäisi uskoa sen perusteella, että sinä sanot niin minulle?” Lily jatkoi. ”Vaikka tiedän, että voisit puhua vain saadaksesi houkuteltua minut luutakomeroon ja siinäkin tapauksessa sanoisit luultavasti juuri noin?”
Sirius yskähti.
”Jos minä en pitäisi sinusta oikeasti, luuletko, että minä seisoisin tässä nyt? Ottaisin turhan takia sen riskin, että James suuttuu minulle lopullisesti?”
”Voiko James suuttua sinulle lopullisesti?” Lily näytti huolestuneelta.
”No, jos hän kuulisi tämän keskustelun, hän ei varmaankaan varsinaisesti pitäisi siitä”, Sirius naurahti hivenen hermostuneesti. ”Ja siitä puheen ollen, jos me emme aio jatkaa kohta matkojamme eri suuntiin, meidän on paras joka tapauksessa mennä jonnekin, missä meitä ei nähdä.”
Lily olisi ehkä naurahtanut, ellei olisi tiennyt, että Sirius oli täysin vakavissaan.
”James on harjoittelemassa huispausta”, Sirius ilmoitti, ”ja se taas tarkoittaa, että hän voi ilmestyä yläpuolellemme koska vain.”
”Tuo saa Jamesin kuulostamaan melko lailla kaikkivaltiaalta”, Lily totesi huolimatonta äänensävyä tavoitellen.
Sirius naurahti.
”Mennäänkö muualle?” Lily kysyi.
”Kannattaako meidän?” Siriuksen kasvot vakavoituivat hyvin nopeasti. ”Minä – ”
”Jutellaan vain”, Lily sanoi. ”Mehän olemme kavereita.”
Siriuksen olisi pitänyt kieltäytyä, mutta hän ei tehnyt sitä. Se oli suurin piirtein kymmenes kerta sinä iltana, kun hän toimi täysin järkensä ja itsesuojeluvaistonsa vastaisesti. Itse asiassa hän alkoi jo tottua siihen.

He kävelivät eteenpäin, katselivat toisiaan ja käytävän kivisiä seiniä vaivihkaa ja miettivät, mitä ihmettä tekisivät. Siriusta häiritsi jatkuvasti ajatus Jamesista, joka saattaisi pujahtaa heidän eteensä hetkellä millä hyvänsä, ja Lily ihmetteli, miten kummassa hän oli saanut sotkettua itseään korviaan myöten tällaiseen sotkuun, ja vielä Sirius Blackin takia. Maailma oli tosiaan melkoisen kummallinen.
”Minne mennään?” Sirius kysyi, kun he ohittivat kirjaston kolmatta kertaa. ”Emme me voi vain kävellä käytävillä.”
Eivät he voineetkaan. Vaikka he olivatkin luokkatovereita, kavereita ja vaikka mitä, ohi kulkevat oppilaat vilkuilivat heitä hieman epäluuloisina, tai niin he ainakin itse kuvittelivat.
”Minä en kyllä keksi mitään kunnollista paikkaa”, Lily totesi. ”Eikö kirjasto kävisi?”
Sirius irvisti ja vilkaisi ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan ollut katselemassa.
”Liian paljon ihmisiä.”
”Tarvitsemmeko me siis paikan, jossa saamme olla kahdestaan?” Lily kysyi hieman huolestuneen näköisenä. ”MITÄ me oikeastaan aiomme tehdä?”
”Emme mitään”, Sirius sanoi hyvin nopeasti. ”Se nyt vain on vähän epäilyttävää, kun me olemme kahdestaan, teimme me sitten mitä vain – ”
”No, me kävelemme koko ajan kahdestaan päämärättömästi ympäriinsä, joten kirjasto olisi varmasti joka tapauksessa vähemmän epäilyttävä vaihtoehto”, Lily totesi.
”Ei kirjastoa”, Sirius pudisteli päätään. ”Tähtitorni?”
”Ja sekö ei ole epäilyttävä?” Lilyn kulmat kohosivat.
”No on”, myönsi Sirius, ”mutta James ei todennäköisesti eksyisi sinne – ”
”Ei kannata ottaa riskiä”, sanoi Lily. ”Joku luokka?”
”Minä haluaisin nähdä McGarmiwan ilmeen, kun hän löytäisi meidät istumasta pöydällään ja juttelemassa henkeviä”, Sirius virnisti.
”Yritetään etsiä tyhjä luokka”, Lily sanoi päättäväisesti. ”Ja avonainen ovi.”
”Miksi avonainen ovi?” Sirius yllättyi. ”Etkö sinä luota minun kykyyni avata lukittuja ovia?”
”Ei se ole kiinni siitä”, Lily sanoi purevasti, ”mutta minä en luota McGarmiwan kykyyn olla pitkämielinen vielä senkin jälkeen, kun hän on löytänyt ovensa räjäytettynä kappaleiksi.”
”Mitä sinä oikein kuvittelet?” Sirius näytti loukkaantuneelta. ”Että minä räjäyttäisin oven kappaleiksi? Lily hyvä, minun tyylini on paljon hienovaraisempi ja sivistyneempi – ”
Lily naurahti. Enempää hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa, sillä juuri silloin he ohittivat taikahistorian luokan ja pysähtyivät kuin yhteisestä sopimuksesta. Sirius kohotti kulmiaan, ja kun Lily nyökkäsi hyväksyvästi, poika yritti työntää oven auki. Se pysyi tiukasti lukittuna. Sirius huokaisi ja kaivoi taikasauvansa esille.
”Hei, mehän sovimme, ei räjäyttelyä – ” Lily aloitti, mutta sanoilla ei ollut minkäänlaista vaikutusta Siriukseen. Poika laittoi taikasauvan takaisin kaapunsa taskuun ja työnsi oven auki.
”Siistiä, vai mitä? Ei ovenpalasia lattialla.”
”Ihan miten vain”, Lily huokaisi ja astui edeltä hämärään luokkahuoneeseen. ”Ei kai Binnsillä muuten ole tapana olla täällä iltaisin…?”
”Mitä sinä ajattelit hänen tekevän täällä?” Sirius virnuili. ”Hengailevan itsekseen pimeässä huoneessa?”
”Jos minulla olisi likainen mielikuvitus, keksisin tuosta vaikka mitä”, Lily tokaisi.
”Eikö sinulla ole?” Sirius kuulosti pettyneeltä.
Lily tönäisi häntä kyynärpäällään kylkeen. Sirius älähti, ja ääni kaikui yllättävän kovana hiljaisessa luokkahuoneessa.
”No niin, jos Binns on kuuloetäisyydellä, hän on täällä ihan kohta”, totesi Sirius.
He seisoivat hiljaa ja odottivat. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ellei otettu lukuun käytävältä kantautuvia askelia. Sirius vilkaisi Lilyä kysyvästi ja painoi sitten oven takanaan tiukasti kiinni ja lukitsi sen. Askeleet hävisivät heidän ulottuviltaan.
”Täällä on aika pimeää”, sanoi Lily varovaisesti, kun he olivat seisseet hetken hiljaa.
Sirius ei vastannut. Hänen silmänsä tottuivat pikkuhiljaa pimeään ja hän alkoi nähdä Lilyn hahmon edessään. Hänen olisi tietenkin pitänyt sytyttää valot, mutta jostain syystä hän ei halunnut.
”Mitä me aioimmekaan tehdä?” Lilyn ääni oli hivenen hermostunut.
Sirius olisi halunnut koskettaa tyttöä, sipaista sormellaan hermostuneisuuden pois tämän äänestä ja ajatuksista. Hän ojensi kätensä ja tarttui haparoiden Lilyn käteen, veti sen itseään vasten ja kuuli, miten Lily hengitti hivenen liian raskaasti.
”Sirius”, Lily kuulosti siltä, kuin ei oikeasti olisi halunnut sanoa sitä, mitä oli sanomassa, ”meidän ei pitäisi. Meidän ei missään tapauksessa pitäisi. Mitä hittoa me olemme tekemässä?”
Sirius ei tiennyt. Niinpä hän vain astui sen heitä erottavan askeleen umpeen, asetti Lilyn kädet olkapäilleen ja oli näkevinään tytön silmien katseen loistavan epävarmana hämärässä.
”Älä nyt sentään kiroile”, hän sanoi ja sulki Lilyn suun omallaan.

OSA 14

”Missä sinä muuten olit eilen illalla, Anturajalka?” James kysyi ja tunki kaksi paahtoleipää suuhunsa samalla kertaa.
”Miten niin?” sanoi Sirius.
”No, sinua ei näkynyt ulkona”, sanoi James, ”eikä myöskään oleskeluhuoneessa illalla. Et kai sinä – ” hän katsoi Siriusta hyvin uteliaana ja hieman epäluuloisen näköisenä ja sai Siriuksen nielaisemaan hieman hermostuneesti ” – käynyt Tylyahossa ilman meitä muita?”
Sirius naurahti.
”En tietenkään. Mitä sinä minusta oikein kuvittelet? Minä kävin kävelemässä ja istuin sen jälkeen kirjastossa.”
”Ai”, sanoi Peter. ”Hassua, minäkin olin kirjastossa, mutta en nähnyt sinua.”
”Ehkä me olimme siellä eri aikaan”, Sirius arveli ja tökkäsi pahaa-aavistamatonta paahtoleipää haarukalla.
”Ehkä”, Peter sanoi.
”Tai ehkä sinä et vain kiinnittänyt ympäristöösi huomiota, Matohäntä”, virnuili James, joka oli selvästi huomattavasti paremmalla tuulella kuin edellisenä päivänä. ”Ihan kuin olisit maininnut, että eräs tietty tyttö olisi ollut siellä myös…”
”Niinkö?” Siriuksen silmät laajenivat, vaikka suu oli täynnä paahtoleipää.
”No, minä tapasin Adriannen siellä”, Peter totesi, mutta ei voinut estää hymyä piirtymästä kasvoilleen. ”Itse asiassa Adrianne näki minut ja tuli minun luokseni istumaan.”
”Loistavaa”, sanoi James ja yritti taputtaa Peteriä selkään, mutta tämä väisti täpärästi. ”Kun naiset tulevat sinun luoksesi eikä sinun tarvitse mennä heidän luokseen, asiat ovat todella hyvin. Vai mitä, Kuutamo?”
Mutta Remus ei vastannut, nojasi vain hieman hajamielisen näköisenä pöytään ja tuijotti kurpitsamehulasiaan aivan, kuin se olisi ollut uusi manner.
”Kuutamo?” James toisti hieman kovemmalla äänellä.
Remus havahtui.
”Mitä?”
”Ei mitään”, sanoi James ja kohautti olkapäitään. ”Kunhan mietin.”
”Ai”, Remus totesi ja palasi tuijottamaan mehulasia.
”Tiedätkö sinä, mikä Remusta vaivaa?” James kysyi hiljempaa Kaceylta, joka istui hänen ja Remuksen välissä.
”Ei mitään tietoa”, Kacey sanoi. ”Hän on ollut hiljainen eilisestä asti.”
James rypisti kulmiaan, mutta hetken kuluttua valoisa ilme palasi hänen kasvoilleen.
”No, ei se voi olla mitään kovin vakavaa”, hän virkkoi ja tunki taas yhden paahtoleivän suuhunsa.
”Minua vain väsyttää”, sanoi Remus, joka ilmeisesti kuitenkin oli ollut tarpeeksi tällä planeetalla kuullakseen heidän keskustelunsa.
”Hienoa”, sanoi James, ”tai ei tietenkään hienoa, mutta se on hienoa, ettei meidän tarvitse tehdä erikoissuunnitelmia sinun piristämiseksesi.”
Remus voihkaisi kuulostaen varsin kärsivältä.
”Ei erikoissuunnitelmia!” hän puuskahti. ”Viime kerralla teidän erikoissuunnitelmanne minun piristämisekseni järjestivät minulle kuukauden jälki-istuntoa.”
”Vaarallista porukkaa”, sanoi Kacey silmät suurina.
”Niin on”, sanoi Remus, ”ja siitä puheen ollen minä taidan lähteä nyt.”
”Minä tulen mukaan”, sanoi Kacey.
James käänsi katseensa Lilyyn melkein huomaamattaan. Tämän olisi epäilemättä pitänyt sanoa lähtevänsä myös, seurata Kaceyta ja Remusta, mutta tyttö jäikin istumaan pöytään sen näköisenä, kuin hänellä ei olisi ollut kiirettä minnekään.
”Lily”, sanoi Sirius äkkiä, ”eikö sinusta ole tavallaan kurjaa, kun Kacey viettää nykyään niin paljon aikaa Remuksen kanssa?”
Lily näytti hämmästyneeltä.
”No joo, tietysti Kaceylla on vähemmän aikaa minulle, mutta ainakin nuo kaksi ovat onnellisia”, tyttö sanoi diplomaattisesti.
”Minä voisin pitää sinulle seuraa”, sanoi James toiveikkaasti.
”Ei käy, Potter”, Lily tokaisi, mutta vilkaisi sitten Jamesia melkein hymyillen. ”Sinussa saattaa olla inhimillisiäkin puolia – ja luihuisten kiroaminen ei muuten kuulu niihin – mutta jos sinä yrität iskeä minua, saat edelleen kengästä päähäsi.”
”Kengästä?” James kysyi ja yritti ja vetää kaikkein suloisimman nimensä kasvoilleen, mutta Lilyyn se ei tehonnut.
”Kengästä”, tyttö vahvisti armottomasti. ”Mutta niin kauan kuin et yritä iskeä minua, voin ehkä jopa puhua sinulle viskomatta tavaroita. Sovittu?”
”Sovittu”, James toisti miettien kuumeisesti, olisiko hänen pitänyt olla iloinen vai pettynyt sopimuksesta. Koska hän ei oikein tiennyt vastausta, hän päätti olla iloinen ainakin toistaiseksi. Ainakin Lily oli luvannut olla viskomatta häntä tavaroilla.

”Aselepo Jamesin kanssa?” Sirius kurtisti kulmiaan. ”Kuulostaa ihan siltä, kuin yrittäisit iskeä parasta kaveriani.”
Lily veti terävästi henkeä ja aikoi juuri aloittaa puolustuspuheensa, mutta pilke Siriuksen silmäkulmassa paljasti, ettei poika suinkaan ollut vakavissaan.
”Hölmö, melkein huijasit minua”, Lily virnisti ja tökkäsi Siriusta kylkeen.
”Au”, poika älähti. ”Väkivaltainen nainen.”
”Ai, nyt minua kutsutaan naiseksi?” Lily virnuili. ”Varo vain.”
Sirius olisi juossut tyttöä karkuun, mutta se olisi näyttänyt hivenen turhan epäilyttävältä. Itse asiassa he kenties näyttivät muutenkin epäilyttäviltä kävellessään kahdestaan kohti muodonmuutosten luokkaa. Oikeasti heidän yhdessä kävelyssään ei ollut mitään epäilyttävää. Sirius oli päättänyt käydä kirjastossa tuntien välissä – no olkoon, hän OLI kyllä räjäyttänyt vahingossa muodonmuutoskirjansa ja joutui sen takia lainaamaan uuden kirjastosta, jottei joutuisi selittämään  professori McGarmiwalle kirjan kohtaloa – ja koska Lilykin oli sattunut olemaan silloin kirjastossa, he olivat päättäneet kävellä yhtä matkaa seuraavalle tunnille. Hehän olivat kavereita.
 Niin, kavereita, jotka suutelivat pimeässä luokkahuoneessa. Lilyä melkein hävetti ajatella edellistä iltaa, mutta vain melkein, sillä kun hän todella rupesi ajattelemaan sitä, hymy nousi hänen kasvoilleen ja hän aivan unohti hävetä. No niin, Sirius kyllä oli Jamesin paras ystävä ja James taas onnettoman ihastunut häneen, mutta eikö sellaista ollut tapahtunut ennenkin? Eihän hän voinut sille mitään, että hän sattui tykkäämään Siriuksesta!
”Mitä me muuten aiomme tehdä jatkossa?” hän kysyi, kun ajatus pujahti äkkiarvaamatta hänen mieleensä.
Sirius näytti hämmästyneeltä.
”Minkä suhteen?”
”Meidän suhteen”, sanoi Lily.
”Ai”, sanoi Sirius ja vilkuili ympärilleen sen näköisenä, kuin joku olisi saattanut salakuunnella heitä avoimella käytävällä näkymättömyysviitan alla.
”Käytämmekö me jatkossakin luokkahuoneita?” Lily kysyi ja tunsi itsensä ärsyttävän suorapuheiseksi, mutta ei voinut sille mitään. Hänen oli selvitettävä asia kuitenkin jossain vaiheessa, muuten se vaivaisi häntä eikä hän pystyisi keskittymään opiskeluun.
”Haluatko sinä?” Sirius kysyi.
”Minä pidän sinusta”, sanoi Lily.
Sen ei pitänyt olla Siriukselle yllätys, mutta siitä huolimatta poika näytti hämmästyvän.
”Vau.”
”Miten niin vau?” Lily kurtisti kulmiaan. ”Kuvittelitko sinä, että minä ihan muuten vain – ”
”En tietenkään”, Sirius sanoi nopeasti. ”Minulle vain harvoin sanotaan tuollaista päin naamaa, noin spontaanisti.”
”Tiedätkö sinä varmasti, mitä ”spontaani” tarkoittaa?” Lily hämmästyi.
”Hei, vaikka minä satunkin olemaan ylimaallisen hyvännäköinen, se ei tarkoita, etteikö minulla olisi aivoja”, Sirius protestoi.
”Tuo ei tehoa minuun”, sanoi Lily.
”Sinuun ei tehoa mikään”, Sirius huokaisi.
Lily virnisti.
”Vai niin. Mitä eilinen sitten oli?”
”Eilinen oli – ” aloitti Sirius, mutta pojalta vei hetki, ennen kuin tämä näytti keksivän lopun lauseelleen ” – kivaa.”
”No, minullakin oli kivaa”, sanoi Lily, sillä he alkoivat lähestyä uhkaavasti muodonmuutosten luokkaa, ”ja siksi minä kysyinkin. Eli mitä me teemme jatkossa?”
”Mitä sinä haluat?” kysyi Sirius.
”Luokkahuoneita”, tunnusti Lily. ”Jos sinä et kerran voi pussailla julkisesti, niin sitten luokkahuoneita.”
Sirius virnisti.

Remus tunsi itsensä melkoisen väsyneeksi. Hän istui oleskeluhuoneessa, katseli Peterin ja Jamesin shakinpeluuta (”älä edes yritä lahjoa minun lähettiäni!” huusi James parhaillaan) ja tiesi, että hänen olisi ehdottomasti pitänyt tehdä jotain järkevää, mutta sen ajatteleminen sai hänet vain vielä väsyneemmäksi.
 Kyllähän hän tiesi, että väsymys oli ihan normaalia. Täysikuu oli tulossa ja vaikka toiset saattoivatkin jollain tavalla jopa nauttia heidän yöllisistä seikkailuistaan, hän itse ei todellakaan nauttinut niistä. Niinpä ei ollut mikään ihme, että hänen mielialansa ei ollut erityisen hyvä.
 Lisäksi oli tietysti Kacey. Mitä ihmettä hän sanoisi Kaceylle? Hän joutuisi kuitenkin olemaan melkein kokonaisen vuorokauden poissa, eikä palattuaan varmasti jaksaisi edes pahemmin jutella. Ikinä aiemmin hän ei ollut joutunut pohtimaan tällaisia, toiset Kelmit olivat aina olleet ainoat ystävät, joiden kanssa hän vietti niin tiivisti aikaa, että näiden saattoi olettaa huomaavan hänen poissaolonsa. Mutta nyt, kun hän ja Kacey näkivät toisiaan päivittäin – no, todennäköisesti tyttöä huomaisi hänen poissaolonsa varsin selvästi.
 Hän olisi tietysti voinut sanoa jotain yllättävästä sairastapauksesta perheessä tai keksiä jonkun muun verukkeen, jonka turvin voisi olla vähän aikaa poissa. Ja vaikka hän ei olisikaan halunnut valehdella Kaceylle, yhden kerran hän olisi vielä voinut tehdä sen – mutta entä kaikki loput kerrat? Pitäisikö hänen valehdella joka kuukausi? Sitä hän ei todellakaan tekisi!
 Mutta paljonko hänellä edes oli vaihtoehtoja? Totuutta hän ei ainakaan voisi kertoa. Ei sillä, etteikö hän olisi luottanut Kaceyhyn, mutta ajatus tytölle kertomisesta sai siitä huolimatta hänen kätensä melkein vapisemaan. Hän ei ollut ikinä kertonut muille kuin Peterille, Jamesille ja Siriukselle, ja nämä sentään olivat arvanneet itse, hänen ei ollut tarvinnut kuin tunnustaa totuus. Mutta kertominen Kaceylle – ei, se oli aivan liian pelottava jo ajatuksensa. Hän ei tiennyt, miten hän itse olisi suhtautunut, jos olisi kuullut toiselta tuollaisen asian, eikä hän halunnut ottaa selvää Kaceyn suhtautumisesta. Ei, kun saattaisi silloin menettää kaiken.
”Kuutamo, sinä et kuuntele!” Jamesin ärtynyt ääni katkaisi hänen ajatuksensa.
”Anteeksi”, Remus sanoi automaattisesti. ”Ajattelin.”
”Yllättävää”, Peter virnisti.
”No niin, Matohäntä hävisi, pelataanko me?” James kysyi.
Remus vilkaisi shakkinappuloita hieman epäröiden. Hän ei todellakaan ollut pelituulella, mutta – no, ehkä yksi peli veisi hänen ajatuksensa sopivasti pois tärkeämmistä asioista.
”Okei”, hän myöntyi ja otti Jamesin heittämän, kirkuvan kuningatarrukan kiinni lennosta.

Kirjastossa oli hiljaista, mutta tällä kertaa hyllyt eivät sentään tuntuneet narisevan tai kaatuvan päälle, kun Peter käveli niiden välistä. Ehkä hän oli tottumassa kirjastossa oloon, mikä olisi tietysti ollut hyvin huolestuttavaa, mutta toisaalta varmasti melkoisen kätevää.
 Hän huomasi tutun hahmon muuan nurkassa. Kirjaston hieman hämärässä valaistuksessa tytön alaselkään asti suorina ja kiiltävinä ulottuvat hiukset näyttivät melkein mustilta, kun tämä heilautti päätään hivenen kääntäessään lukemansa kirjan sivua. Peter pysähtyi vaistomaisesti paikalleen, nojasi kirjahyllyyn ja katseli tyttöä tietämättä, olisiko hänen pitänyt mennä lähemmäs vai antaa terveen järjen voittaa, kääntyä ja häipyä.
 Ei, tietenkään hän ei kääntyisi, eikä hän varmasti edes tosissaan harkinnut sitä. Niinpä hän käveli Adriannen viereen ja tunsi iloisen tunteen kutkuttavan vatsanpohjassaan, kun tytön katse oli yllättyneen lisäksi iloinen tämän huomatessa hänet.
”Hei”, sanoi Adrianne ja virnisti. ”Me näköjään törmäämme usein toisiimme täällä.”
”No, oikeastaan minä ajattelin tulla tänne katsomaan, oletko sinä täällä”, Peter myönsi sen kummempia harkitsematta.
Adrianne näytti hämmästyneeltä. Totta kai, hänhän oli juuri äsken sanonut suurin piirtein suoraan, mitä ajatteli. Eikö hän voinut yhtään harkita?
”Sirius, James ja Remus eivät aina ole kovin hauskaa seuraa”, hän sanoi nopeasti.
”Ai”, sanoi Adrianne. ”Minä olisin kuvitellut heidät aika hauskoiksi.”
”No, tietysti he ovat hauskoja”, Peter myönsi eikä edes ajatellut puhuvansa ristiriitaisesti, ”mutta ei sitä aina jaksa olla samojen ihmisten seurassa. Saanko istua tuohon?”
”Totta kai”, sanoi Adrianne ja vilkaisi hänen osoittamaansa tuolia. ”Ei sinun nyt seistäkään tarvitse.”
”Hyvä”, Peter virnisti ja istuutui.
Adrianne jatkoi kirjansa lukemista. Peterin olisi tietysti pitänyt tehdä läksyjään, mutta loppujen lopuksi hän istui avoin kirja edessään ja katseli tyttöä. Adriannen ilme vaihteli sitä mukaa, kun tämä luki – välillä tyttö näytti innostuneelta tai odottavalta, silloin tällöin tämän otsa rypistyi ja muutaman kerran tytön kasvoille kohosi melkein kauhistunut ilme.
”Sinä näytät hassulta”, tokaisi Peter.
”Mitä?” Adrianne hämmästyi ja nosti katseensa kirjasta.
”Ei mitään”, Peter sanoi ja olisi mieluiten lätkäissyt kätensä suunsa eteen tai muuten vain kadonnut pöydän alle. ”Minä näköjään ajattelen ääneen.”
”Ei se mitään”, Adrianne sanoi sävyisästi, mutta sitten tytön kasvoille piirtyi varsin utelias ilme. ”Hassulta?”
”Sinun ilmeesi vaihtelevat, kun sinä luet”, Peter selitti nopeasti. ”Näytit siltä, kuin olisit elänyt itse kaikki kirjan tapahtumat.”
”No, minä pidän lukemisesta”, Adrianne myönsi. ”Äiti väittää aina, että minä luen aivan liikaa, mutta kirjoihin on niin hauska uppoutua…”
”Hassua”, sanoi Peter, ”sinä et oikeastaan vaikuta sellaiselta ihmiseltä, joka lukee paljon.”
”Enkö?” Adriannen kulmat kohosivat.
”Et oikeastaan”, Peter toisti ja virnisti. ”Sinä näytät niin iloiselta ja sinulla on paljon kavereita. Minä olen aina kuvitellut paljon lukevat ihmiset hiljaisiksi ja ehkä vähän… no, yksinäisiksi.”
”Sinä et ilmeisesti tunne heitä paljoakaan”, tokaisi Adrianne, mutta ei kuulostanut suuttuneelta.
”En niin”, Peter myönsi. ”Mutta en minä oikeastaan tunnekaan kauheasti ihmisiä. Siriuksen, Jamesin ja Remuksen tietysti, mutta…”
”Eikö sinulla ole muita kavereita?” Adrianne näytti melkein huolestuneelta, ja Peterin oli pakko naurahtaa.
”Ei”, poika sanoi. ”Miten minä olisin muita kavereita hankkinut?”
”No, tietysti pari hyvää kaveria on parempi kuin paljon huonoja”, Adrianne totesi diplomaattisesti. ”Mutta eikö sinulla ole edes lapsuudenkavereita?”
”Lapsuudenkavereita?”
”Niin, tiedäthän, sellaisia, joiden kanssa leikit pienenä? Joiden kanssa kävit koulussa? Joita näet kesälomalla ja mietit vanhoja hyviä aikoja?”
”En minä käynyt koulussa ennen Tylypahkaa”, totesi Peter. ”Kävitkö sinä sitten?”
”Kävin tietysti”, Adrianne sanoi näyttäen ensin hämmästyneeltä, mutta sitten ymmärtävä ilme nousi tytön kasvoille ja tämä läpsäisi kädellään otsaansa. ”Sinä olet tietysti puhdasverinen, vai mitä? Velhoperheestä?”
”Niin olen”, Peter myönsi. ”Etkö sinä…?”
”Ei, minun vanhempani ovat jästejä”, sanoi Adrianne hymyillen sitä leveää hymyään, joka sai Peterin vatsan tuntuvan aina hieman herkemmälle kuin olisi pitänyt. ”Minä kävin ihan tavallista koulua, kunnes sain kirjeen Tylypahkasta. Totta kai minulla oli kavereita sielläkin.”
”Eikö se ollut kurjaa?” Peter kysyi ja rypisti kulmiaan. ”Jättää kaikki kaverit ja lähteä kouluun, josta ei tiennyt yhtään mitään?”
Adrianne kohautti olkapäitään.
”Kyllä minä pidän edelleen yhteyttä vanhojen kaverien kanssa”, tyttö sanoi. ”Ne kyselevät aina, missä ihmeen sisäoppilaitoksessa minä nykyään olen, ja minä vastailen jotain ympäripyöreää. Mutta ihan vakavissaan, eikö velhoperheiden lapsilla muka ole kavereita pienenä?”
”No, monet perheet ovat aika isoja”, aloitti Peter hieman epäröiden, ”joten lapset kai leikkivät toistensa kanssa. Ja minun vanhempani ja Remuksen vanhemmat tuntevat toisensa, joten minä ja Remus kyllä leikimme silloin tällöin yhdessä.”
”Onhan sekin sentään jotain”, Adrianne virnisti. ”Remus vaikuttaa mukavalle.”
Peter nyökkäsi. Adriannen tummat silmät tuntuivat loistavan eikä Peter voinut olla olematta hieman mustasukkainen Remukselle. Entä jos Adrianne olikin kiinnostunut Remuksesta? Entä jos tyttö halusi olla Peterin kaveri vain tutustuakseen hänen ystäväänsä?
”Remus ja Kacey ovat suloinen pari”, Adrianne virnisti ja helpotus sai typerän hymyn nousemaan Peterin kasvoille. ”Minusta on aina hauskaa, kun ihmiset ihastuvat toisiinsa.”
Niin oli Peteristäkin, ja erityisen hauskaa hänestä olisi ollut, jos Adrianne olisi ihastunut häneen. Hän olisi voinut koskettaa tytön kättä pöydän yli, näyttää kaikille uteliaille silmille kirjahyllyjen välissä, että he kuuluivat yhteen, että he -
”Joskus minusta tuntuu, että ihmiset ihastuvat ihan miten sattuu”, Adrianne jatkoi autuaan tietämättömänä Peterin keskeytetyistä ajatuksista. ”Joku tykkää jostain, joka taas tykkää jostakusta toisesta ja niin edelleen, tiedät varmaan. Se on ärsyttävää.”
Peter kohautti olkapäitään.
”Niin kai”, hän sanoi varovaisesti, ”mutta eihän kukaan oikeastaan voi mitään sille, keneen ihastuu.”
”Ei tietenkään”, Adrianne myönsi. ”Maailma olisi vain paljon parempi paikka, jos ihmisten ei tarvitsisi koskaan surra sitä, että ovat ihastuneet väärään henkilöön.”
Hieman surullinen ilme hiipi tytön kasvoille. Peterin teki mieli sanoa jotain fiksua, saada tyttö jatkamaan puhettaan, kertomaan ehkä, miksi näytti niin surulliselta, mutta tietenkään hän ei osannut sanoa mitään. Niinpä hän istui hiljaa, kunnes Adrianne yhtäkkiä näytti havahtuvan ajatuksistaan ja vilkaisi Peteriä hieman hämmentyneeltä näyttäen.
”Minun ei varmaan pitäisi selittää tällaisia”, tyttö tokaisi. ”Minä ajattelen liikaa, kuten huomaat.”
”Selitä vain”, Peter sanoi nopeasti. ”Minusta on hauska kuunnella. Vaikka minä… no, minä en ehkä olisi tullut ajatelleeksi.”
Adrianne nyökkäsi ja hymyili hänelle ystävällisesti. Peteristä tuntui epämukavasti siltä, kuin hän olisi sulanut vasten kirjaston kovaa puista penkkiä, ja niinpä hän katsoi parhaaksi piiloutua oppikirjansa taakse.

”Matohäntä, ei millään pahalla, mutta sinä olet hymyillyt viisitoista minuuttia putkeen”, sanoi James pyöritellen päätään vakavan näköisenä. ”Sen on pakko olla jotain vakavaa.”
”Putkeen?” Peter kohotti kulmiaan.
”Se on sanonta, Matohäntä!” Sirius huokaisi. ”Luulisi sinun tietävän.”
”Ai”, sanoi Peter.
”Siitä hymyilystä”, Sirius jatkoi lannistumatta. ”Viisitoista minuuttia on pitkä aika, vai mitä, Sarvihaara?”
Mutta James oli ilmeisesti viettänyt viimeiset viisitoista minuuttia täysin omissa ajatuksissaan ikkunasta ulos tuijotellen, sillä Siriuksen ääni sai hänet melkein tipahtamaan sängyltään.
”Mitä nyt?” hän kysyi ärtyneenä.
”Ei mitään, jos herralla kerran on taas huono päivä”, Sirius tokaisi.
”Äh”, sanoi James huomattavasti lauhkeammin. ”Minä vain ajattelin Lilyä. Sinä keskeytit minut.”
”Vai niin”, sanoi Sirius vakavammin, kuin hänen ehkä olisi pitänyt. ”No, Peter, mitä on tapahtunut?”
Peter kohotti kulmiaan.
”Sinä kutsuit minua Peteriksi.”
”Se on sinun nimesi, Matohäntä!” Sirius puuskahti.
”Sitä kuulee silti yllättävän harvoin”, Peter totesi rauhallisesti, mutta virnisti sitten. ”Minä näin taas Adriannen kirjastossa.”
”Näit? Sinä olet toivottoman lätkässä, jos pelkkä tytön näkeminen saa sinut virnistelemään noin typerästi – ”
”Ja istuin puoli tuntia juttelemassa syntyjä syviä hänen kanssaan”, Peter lisäsi.
Sirius näytti itse asiassa hieman yllättyneeltä. Hän olikin ainoa, sillä James oli ilmiselvästi vajonnut takaisin ajatuksiinsa tai tuijotti muuten vain taivasta ikkunan läpi, ja Remus makasi sängyllään yrittäen tehdä läksyjä. Sirius kuitenkin selvisi yllätyksestään nopeasti.
”Ihanaa, Matohännällä on nainen!” poika huudahti ja löi kätensä yhteen silkasta innostuksesta.
Remuksen kirja tippui kolisten lattialla.
”Pahus, Sirius, etkö sinä voisi käyttäytyä edes hieman rauhallisemmin?” Remus kysyi poimiessaan kirjaansa sängyn alta. ”Ihan kuin sinä et olisi tiennyt, että Peter ja Adrianne ovat väleissä – ”
”VÄLEISSÄ?” Sirius huudahti. ”Oletteko te VÄLEISSÄ?”
”Minulla ei ole pienintäkään aavistusta - ” sanoi Peter epäilevän näköisenä, ” - mitä väleissä oleminen sinun mielestäsi tarkoittaa – ”
”Et halua tietää”, tokaisi Remus.
” – mutta me olemme vain kavereita”, Peter sanoi. ”Kavereita, Anturajalka. Kuulostaako tutulta?”
”Ihan kuin minulla ei muka olisi kavereita”, Siriuksen otsa rypistyi.
”No, sinulla ei liiemmin taida olla tyttöjä kavereina”, huomautti Remus, joka näköjään oli hylännyt opiskeluyrityksensä lopullisesti siltä erää. ”Tyttöjä kavereina, tajuatko? Ei tyttökavereina?”
”Kyllä minulla on tyttöjä kavereina”, Sirius puolustautui kärkkäästi. ”Kuutamon nainen, Sarvihaaran nainen – ”
”Paitsi että minun naiseni ei halua olla minun naiseni”, James totesi ikkunansa luota.
”Voi Sarvihaara”, sanoi Sirius äänensävyllä, jonka epäilemättä piti olla lohduttava, mutta sellainen ei ollut Siriuksen parhaita puolia, ja niinpä äänensävykin hieman epäonnistui. ”Ainakin sinä olet ilmaissut Lilylle hyvin selvästi, mitä haluat.”
”Oletko?” Remus näytti säikähtäneeltä. ”Ne luutakomero- ja kermavaahtojututkin?”
”En!” James huudahti kauhistuneen näköisenä. ”Olisin saanut päähäni varmaan vasarasta!”
”Hyvä”, totesi Remus huojentuneena ja tajusi vasta sitten antaneensa siunauksensa Jamesin ruhjomiselle vasaralla. ”Siis ei tietenkään ole hyvä, jos Lily käyttää vasaraa sinuun – ” hän lisäsi nopeasti ” – mutta on ehdottomasti hyvä, ettet sinä ole ehdotellut vielä kermavaahtoa – ”
”Se on seuraavana vuorossa”, James totesi edelleen hieman surullisen näköisenä, mutta pystymättä peittämään kasvoilleen pyrkivää virnistystä.
”Sinä kuolet”, sanoi Remus.
”Oletpa sinä filosofinen tänään, Kuutamo!” Sirius huudahti. ”Kyllä, hän epäilemättä kuolee, mutta niin kuolemme me muutkin…”
Remus mulkaisi häntä.
”Hei, minä yritän vain olla fiksu”, Sirius protestoi.
”Älä suotta”, sanoi Remus.
”Hänellä on vain huono päivä, eikö?” Sirius kääntyi Peterin puoleen huolestuneen näköisenä. ”Ei hän muuten puhuisi noin sekavia. Ihan kuin minä en olisi fiksu, pah – ”
”Minä taidan lähteä”, totesi Remus ja nousi muitta mutkitta sängyltään. ”Menkää nukkumaan, lapset.”
”Hei, kukakohan täällä on lapsi – ?”
”Minne sinä menet?” kysyi James.
”Oleskeluhuoneeseen”, sanoi Remus. ”Ehkä Kacey eksyy sinne myös.”
”Mitä sinä – ?”
”Minun pitää selvittää pari asiaa”, tokaisi Remus. ”Olisi tosin ihan mukavaa, jos saisin ne ensin selvitettyä itselleni, mutta no… ihmeitä ei voi sentään vaatia.”
Niine sanoineen hän katosi portaisiin. James kääntyi kohti ikkunaa, mutta Siriusta ei sentään lannistettu aivan niin helpolla.
”No niin, Matohäntä – ” hän aloitti kuulostaen lähinnä uteliaalta lähisukulaiselta, joka ei ollut nähnyt sukulaispoikaansa vuoteen ja tahtoi nyt tietää aivan kaiken, ” – kerropa minulle, mitä sinä tarkalleen ottaen näet siinä tytössä.”
”Tarkalleen ottaen?” parahti Peter.
”Nimenomaan”, Sirius vahvisti varsin itsetyytyväisen näköisenä.

Remus istui hämärtyvässä oleskeluhuoneessa ja katseli ulos ikkunasta. Ulkona selvästi tuuli, ja hän oli ainoastaan iloinen, ettei hänen tarvinnut olla juuri nyt siellä, kylmän tuulen riepoteltavana. Sohva oli lämmin ja upottava, ja hänen silmänsä alkoivat pikkuhiljaa painua kiinni, vaikka hän tiesikin, ettei varmasti nukahtaisi. Hänellä oli liian paljon huolehdittavaa ja ajateltavaa.
 Varovaiset askeleet portaikosta keskeyttivät hänen unensekaisen ajattelunsa. Hän tunsi itsensä hieman yllätetyksi – loppujen lopuksihan hän nyt kuitenkin oli melkein torkkunut – ja kääntyi katsomaan tulijaa. Pieni hymy levisi hänen kasvoilleen, kun Kacey vaaleansinisessä yöpuvussaan istui muuan sohvalle ja risti jalkansa alleen.
”Mitä sinä mietit?” Kacey kysyi äänellä, joka kuulosti kovalta oleskeluhuoneen hiljaisuudessa.
Remus ei vastannut. Ajatukset pyörivät hänen päässään, mutta tietenkään hän ei todella voinut kertoa, mitä hän mietti – tulevaa täysikuun aikaa, yötä, joka hänen pitäisi viettää Rääkyvässä Röttelössä, sitä, mitä hän sanoisi Kaceylle poissaolostaan. Mitä ihmettä hän voisi sanoa Kaceylle, kun hänen tuntui olevan niin vaikea selittää edes itselleen?
”Remus”, sanoi Kacey ja kuulosti joko turhautuneelta tai väsyneeltä, Remus ei osannut päättää, ”etkö sinä voisi kertoa, mikä sinua vaivaa? Minä olen kertonut sinulle kaiken mahdollisen!”
Remus pudisti päätään. Hän ainakin oli turhautunut. Totta kai hän olisi halunnut kertoa, mutta – no, ei hän tietenkään HALUNNUT kertoa, hän olisi kai lähinnä halunnut, ettei olisi ollut mitään kerrottavaa, mutta -
”Etkö sinä luota minuun?” Kacey kysyi.
Remus vilkaisi tyttöä. Hämärässä oli mahdoton nähdä tämän kasvoja tarkkaan, mutta silti hän erotti aivan tarpeeksi hyvin surullisen kaarteen tytön huulilla.
”Ei se ole siitä kiinni”, sanoi Remus. ”Se vain – no, minä en voi kertoa. Sinä olet onnellisempi, kun et tiedä.”
”Entä jos minä en halua olla onnellinen?” Kaceyn äänessä oli turhautuneisuutta, pettymystä, ehkä jopa kylmyyttä.
”No, MINÄ haluan, että sinä olet onnellinen”, sanoi Remus, ”okei?”
”Ei, ei se ole okei, Remus!” Kacey puuskahti. ”Sinua vaivaa jokin, joten se on myös minun ongelmani. Olisi ihan reilua, että minä tietäisin, mikä se jokin on!”
Remus ei tiennyt mitä sanoa. Hän olisi tietysti voinut sanoa paljonkin, mutta ei mitään sellaista, joka olisi yhtään auttanut tilannetta, saanut Kaceyta ymmärtämään, ettei hän voinut kertoa…
”Vai etkö sinä SAA kertoa?” Kacey kysyi. ”Onko joku kieltänyt sinua?”
”Ei, kyllä minä saisin kertoa”, sanoi Remus hitaasti toivoen, että olisi voinut vastata toisin, ainakin Kacey olisi sitten syyttänyt jotakuta toista. ”Minä en vain…”
Mutta hän ei tiennyt, miten lopettaa lauseensa.
Kacey istui hiljaa nojatuolillaan ja katseli ulos ikkunasta. He olivat istuneet siinä monta kertaa ennenkin, hiljaisessa oleskeluhuoneessa sen jälkeen, kun järkevät ihmiset olivat menneet nukkumaan, mutta koskaan ennen he eivät olleet niin kaukana toisistaan. Sohvien välissä oli ehkä matkaa vain muutaman metrin verran, mutta sohvilla istuvien ihmisten välimatka oli juuri silloin tuhansia kilometrejä.
”Kacey”, sanoi Remus, kun ei enää kestänyt hiljaisuutta ja tytön surullista ilmettä, ”jos minä kerron sinulle, sinä et halua enää olla minun kanssani. Ja minä en kestäisi sitä, en – ”
”Mistä sinä voit tietää?” kysyi Kacey turhautuneena. ”Kokeile! Kun sinä et kerro, puhut vain tuollaisia, minä voin vain miettiä pahinta, eikä se ole kovin mukavaa.”
”En voi”, sanoi Remus pudistellen päätään hitaasti.
Kacey oli hiljaa ja näytti hetken siltä, kuin olisi aikonut sanoa jotain, jatkaa pyytämistä, tehdä Remuksen olon vieläkin syyllisemmäksi sen takia, että hän ei uskaltanut kertoa. Mutta sitten tuo ilme hävisi tytön kasvoilta, tämä huokaisi syvään ja nousi seisomaan.
”Minä en tiedä, miten ihmeessä saisin sinut uskomaan, että minä en aio karata minnekään”, tyttö sanoi. ”En, kun olen kerrankin löytänyt ihmisen, joka ei vaadi minua olemaan puhelias ja iloinen ja onnellinen koko ajan.”
”Ei kukaan vaadi”, sanoi Remus hiljaa. ”Sinä näytät yleensä vain onnellisen kuvan itsestäsi, et voi ihmetellä, että toiset kuvittelevat – ”
” – että se on koko totuus?” Kaceyn ääni nauroi ilottomasti.
Remus nyökkäsi.
”Jotain sinne päin. Totta kai on helpompi olettaa, että sinulla vain menee kertakaikkisen hyvin, kuin miettiä, oletko sinä ehkä enemmänkin kuin näytät ulospäin.”
Kacey työnsi kädet hiuksiinsa ja näytti hetken kertakaikkisen eksyneeltä.
”Kai se on minun oma vikani”, hän sanoi lopulta. ”Mutta miten minä sanoisin, etten ehkä olekaan onnellinen? Ilmoittaisin vain kesken jonkun iloisen juttelun?”
Remus ei tiennyt. Onneksi Kacey ei näyttänyt olettavankaan hänen tietävän, seisoi vain hiljaa sohvan edessä ja katseli häntä. Remus alkoi jo ihmetellä, eikö seisominen käynyt hieman yksitoikkoiseksi, kun tyttö käveli epäröivän näköisesti hänen luokseen ja istui hänen viereensä sohvalle.
”Jos sinä et halua kertoa”, sanoi Kacey, ”minä en voi sille mitään. Mutta tiedä se, Remus Lupin – ” hän tökkäsi varomattoman Remuksen nenänpäätä, ” – että minä en aio säikähtää, vaikka sinä kertoisit minulle mitä.”
Remus nyökkäsi kiitollisena. Kacey hymyili hänelle pienesti ja tuli sitten lähemmäs istumaan, nojautui hänen rintaansa vasten ja nojasi päänsä hänen olkapäähänsä. Tytön vartalo oli lämmin ja Remus huomasi, että hänen varpaitaan palelsi.
”Minua pelottaa”, hän sanoi kasvot Kaceyn hiuksissa.
Hän tiesi Kaceyn hymyilevän, vaikkei voinutkaan nähdä tytön kasvoja. Tämän käsi taputti hänen polveaan rohkaisevasti farkkujen läpi, jäi sitten puolihuolimattomasti siihen jalan päälle ja sai pienen lämpimän virtauksen kulkemaan Remuksen selkää pitkin. Kacey ei sitä huomannut, huokaisi vain ja sulki silmänsä, eikä Remuksella ollut mitään halua väittää, että heidän pitäisi lähteä makuusaleihinsa nukkumaan. Olihan heillä sentään kokonainen ilta aikaa – tai elämä.

*

A/N: Tökätkää minua, jos tuntuisi paremmalta, että osia lisättäisiin vain yksi kerrallaan.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 6.5.
Kirjoitti: Arte - 06.05.2008 22:28:35

Voisit minun puolestani pistää vaikka osan per viikko, samana päivänä vaikkapa. Tai ainakin suunnilleen. Sitten siihen tulisi hyvä rytmi ja olisi aikaa lukea osa, sulatella sitä ja alkaa odottamaan seuraavaa. (: Nämä osat kun kuitenkin ovat melko pitkiä, niin kaksi osaa on jo aika pitkästi lukemista. ^^ Ja ehdin unohtaa alkupään tapahtumat loppuun päästessäni.

En kyllä muista yhtään, olenko kommentoinut tätä jo keski-Finissä. Luulen, etten ole, mutta se ei nyt merkitse paljoakaan. Luulen nimittäin lukeneeni myös muita sinun ficcejäsi, joten niissäkin olet saattanut törmätä nimeeni. Tai sitten jossain muualla. (: Kunhan aloin miettimään.

Ah, minä niin tykkään sinun Peteristäsi! Hän on aikalailla Remuksen tapainen, mutta hänessä on kuitenkin omiakin persoonallisia piirteitä, joista tykkään. Hänen ja Adriannen (vaikea nimi, en muista tätä koskaan) ystävyys on kivan rentoa ja huoletonta. Muistan näistä kahdesta aika paljonkin edelliseltä lukukerralta, tuskin maltan odottaa, miten heidän tarinansa päättyy. No, hiljaa hyvä tulee.

Sirius ja Lily taas ovat melkoisia kuhertelijoita. Lily ei todellakaan ole mikään luokkahuonepussailija ainakaan minun silmiini, joten onkin hauska lukea hänestä tällaista. Hieman hassua, että muistan, mitä tulee tapahtumaan, mutta silti mielessä on tilaa pienille yllätyksille, jotka olen saattanut unohtaa. Niitä on mukava odottaa.

Remuksen ja Kaceyn tapaus on myös kutkuttava. Kacey on loppujen lopuksi aika leppoisa eikä suutu herkästä, moni hahmo olisi vetänyt mykkäkoulun päälle, kun seurustelukumppani ei luotakaan häneen. Pidin siitä, että hän piti Remuksessa siitä, että tämän kanssa hän sai olla oma itsensä, kun muiden seurassa pitää aina olla niin iloinen ja pirteä.

Lainaus

Remus ja Remuksen onnellinen virne

Tykkään todellakin sinun kirjoitustavastasi. Kirjoitat lievällä kaikkitietävällä kertojalla, ja tämä kohta oli aivan ihana! Hymyilin pitkään tämän jälkeen. Lempilausahdus, vaikkakin vain noin yksinkertainen juttu. Tykkään tästä. Hettiäkin voi opetella lukemaan, näemmä.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 6.5.
Kirjoitti: Needled Laiho - 06.05.2008 22:47:38

Älä ihmeessä julkaise näitä osia säännöllisin ajoin, vaan aina kun saat kirjoitettua jatkoa! Mä janoan sun tarinaa niin kovasti et en jaksa oottaa esim. viikkoo seuraavan osan ilmestymiseen! Tää on vaan mun mielipide

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 6.5.
Kirjoitti: Velns Meica - 06.05.2008 22:55:04

En ole ehtinyt kommentoimaan tätäkään, joten tulin taas kehumaan :)
Minusta luku kerrallaan olisi ehkä parempi, ehtisi lukea sen eikä tarvitsisi sen jälkeen hätäillä vielä toisen tai kolmannen luvun kanssa, jos älyät ;D
Nämä luvut olivat taas kerran hyviä, pidän siitä että tämä S/L muotoutuu pikku hiljaa, ei mitään kiirettä ja noin. Opin siten tykkäämään siitä parituksesta vaikka olenkin täydellinen J/L-hehkuttaja!
Peteristä olet todellakin sanut tosi kivan tyypin (ärsyttävää, kun sitä ei voi edes vihata rauhassa ;)) ei sellaista nössöä, johon olen yleensä törmännyt, vaan sellainen... Peter (en osaa paremmin kuvailla, pahoittelen)
Kuitenkin, jatkoa odottelen innolla ja vaikken heti kommentoikaan, luen sen välittömästi kun huomaan sen tulleen ;)

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 6.5.
Kirjoitti: lurikko - 15.05.2008 14:13:26

A/N: Kiitos teille kolmelle! Ajattelin, että ainakin kokeilen, jos laittaisin tästä eteenpäin uuden osan kaksi kertaa viikossa: keskiviikkoisin ja lauantaisin. Ja joo, tiedän, että tänään on torstai, mutta poikkeus vahvistaa säännön ja niin edelleen :)

Arte, kiitoksia palautteesta! Yksi osa viikossa tuntuu minulle liian hitaalta julkaisutahdilta jo ihan senkin takia, että perimmäinen syy tämän ficin laittamiseen tänne uudempaan Finiin on ihan se, että olen nyt kirjoittanut tälle itsenäistä jatkotarinaa, ja ajattelin, että on loogisempaa laittaa ensin tämä tänne. Haluaisin kuitenkin päästä joskus lähitulevaisuudessa myös lisäämään noita ihan uusia osia (tai siis ficciä, joka on tälle jatkoa) ja sen takia maltti ei nyt tunnu valtilta :D
Lilyn ja Siriuksen suhde on kyllä tässä vähän hassu ainakin näin jälkikäteen katsottuna, se tuntuu ainakin omaan silmääni nyt vähän sokeriselta, vaikka onkin tavallaan aika synkkä mahdottomuutensa vuoksi. Hmm, toisaalta en kyllä tiedä, millaiseksi kirjoittaisin heidän suhteensa, jos kirjottaisin sen uudelleen. Lily on joka tapauksessa minulle aika vaikea hahmo samoin kuin Jameskin; tai periaatteessa he tuntuvat niin helpoilta ja yksinkertaisilta, että minusta alkaa tuntua, että jokin on pielessä. Hankalaa :D

Neeppu, kiitos paljon kannustuksesta :) Itse asiassa minä olen kirjoittanut tämän ficin jo kokonaan valmiiksi reilu vuosi sitten; tämä oli edellisessä Finissä jo valmiina, mutta tänne tämän siirtäminen on vähän jäänyt... En kuitenkaan viitsi siirtää kaikkea kerralla...

Velns Meica, kiitoksia kovasti! Ah, minusta on ihanaa kuulla aina, kun joku sanoo oppineensa ainakin jollain lailla pitämään Sirius/Lilystä vaikka varsinaisesti kannattaisikin Lily/Jamesia! Minulle itselleni Siriuksen ja Lilyn yhdistäminen ei koskaan ollut mikään ongelma, koska jotenkin varsinkin Jamesin hahmo ärsyttää minua, ja toisaalta alun perin luultavasti halusin kirjoittaa Siriuksesta ja Lilystä myös siksi, että se ärsytti niin monia. Hauska kuulla, ettei Peter vaikuta nössöltä, koska epänössöksi olen nimenomaan halunnut hänet kirjoittaa; minua ahdistaa se tapa, jolla useat kirjoittajat mielellään unohtavat Peterin ja kirjoittavat kelmeistä kuin heitä olisi ollut vain kolme. Itsekin kyllä huomaan varsinkin joskus Sirius/Remusta kirjoittaessani, että James on helpompi ja mukavampi ottaa mukaan juoneen kuin Peter, mutta onneksi en enää kauheasti voi syrjiä Peteriä, koska olen valittanut siitä niin paljon muille :D Ja Peter on kyllä minun mielestäni kelmeistä vaikein ja tavallaan mielenkiintoisinkin: kuinka kirjoitetaan uskottavasti hahmo, joka aiheuttaa ystäviensä murhan!

*

OSA 15

”James!” tyttö huusi.
James kääntyi. Ääni kuulosti melkein Lilyn ääneltä. Ehkä tyttö halusi hänen apuaan läksyissä – no ei läksyissä, Lily tiesi läksyistä paljon enemmän kuin James ja tiesi sen itsekin – ehkä tyttö halusi opetella huispaamaan, pyytäisi Jamesia opettamaan -
”Minne sinulle on noin kiire?” Michelle virnisti ja juoksi Jamesin vierelle. ”Kävelet niin kuin unkarilainen lohikäärme jahtaisi sinua!”
”Kohta on huispausharjoitukset”, totesi James ympäripyöreästi.
”Ai”, sanoi Michelle kuulostamatta tippaakaan pettyneeltä. ”Oletko sinä menossa sinne?”
”Olen”, sanoi James, vaikka ei ollutkaan aivan varma, oliko menossa.
”Minä voin kävellä sinun kanssasi”, Michelle sanoi.
”Ei sinun tarvitse – ” aloitti James.
”Ei tietenkään tarvitse”, Michelle naurahti, ”mutta ei siitä ole mitään vaivaakaan. Minä olin joka tapauksessa tulossa katsomaan niitä harjoituksia.”
”Olitko?” James yllättyi.
Michelle hymyili vinosti.
”On itse asiassa yllättävän hauskaa katsella, miten sinä ja Sirius ryntäilette epätoivoisesti ylös alas pallon perässä ja olette niin tavattoman ylpeitä itsestänne.”
”Ryntäilemme pallon perässä?” James rypisti kulmiaan. ”Varo sanojasi, tai saat ryhmystä päähäsi.”
”Ihan varmasti”, sanoi Michelle ja vastasi Jamesin virnistykseen. ”No niin, urheilijapoika, eikö sinun pitäisi olla jo hakemassa luutaasi?”
”Pitäisi”, myönsi James, sillä he olivat jo ulko-ovien tuntumassa ja Jamesin luuta oli edelleen omalla paikallaan, ensimmäisen kerroksen luutakomerossa.
”Juokse jo”, käski Michelle ja astui ulos avoimista ovista. ”Muuten myöhästyt harjoituksista.”
James vilkaisi vielä viimeisen kerran tyttöä. Tämä käveli kohti huispauskenttää – tai käveli ja käveli, paremminkin näytti siltä, kuin tyttö olisi puoliksi hypähdellyt. Sitten muuan seinällä roikkuvan taulun rykäisy palautti Jamesin taas omaan maailmaansa, seisomaan siihen käytävälle, ja hän lähti hakemaan luutaansa.

Lily istui huispauskatsomossa ja tunsi itsensä typeräksi. Hän kietoi rohkelikon kaulaliinaa tiukemmin kaulansa ympärille – mikä ihme edes oli saanut hänet ottamaan sen mukaansa, eihän nyt edes ollut ottelu kyseessä vaan pelkät harjoitukset - ja toivoi, että ruskea villakangastakki olisi ollut hieman paksumpi tai pitempi, sillä tuuli oli melkoisen kylmä.
 Kacey istui hänen vieressään, hankasi lapasten peittämiä käsiään toisiaan vasten ja näytti melkein nauttivan ilman viileydestä. Oikeastaan oli Kaceyn syytä, että Lily ylipäätään istui siinä, jäädyttämässä takapuoltaan kylmää puupenkkiä vasten. Kacey oli halunnut lähteä katsomaan huispaajien harjoituksia, eikä Lily oikeastaan edes tajunnut syytä. Hän olisi kyllä ymmärtänyt, jos Remus olisi harrastanut huispausta, mutta ei… Ehkä Kacey vain ei jaksanut istua sisällä kauniina iltapäivänä.
 Tuuli heitti oranssin lehden suoraan päin Lilyn naamaa. Kauniina iltapäivänä, hah, mitä vielä!
”Mitä sinä mietit?” kysyi Kacey, joka ohimennen mainiten tuntui sinä päivänä olevan harvinaisen hiljainen.
”Sitä, miksi ihmeessä sinä raahasit minut tänne”, Lily sanoi totuudenmukaisesti.
”Eikö se ole ilmiselvää?” Kacey kysyi ja näytti niin viattomalta, että hälytyskellojen olisi pitänyt soida Lilyn päässä ja kovaa. ”Minä kuvittelin, että sinä haluaisit katsella Siriusta huispauskaavussa.”
Lily vilkaisi ympärilleen. Kaikeksi onneksi he näyttivät olevan melkein ainoat typerykset uhmaamassa säätä, ainoastaan Michelle Barton istui jossain paljon alempana.
”Mitä ihmettä sinä ajattelet?” Lily tiuskaisi ja kuuli kyllä, miten hänen äänensä kuulosti hermostuneelta. ”Joku olisi voinut kuulla!”
”No, vasta sinun reaktiosi olisi paljastanut sille kuulijalle jotain”, Kacey hymyili toisella suupielellään.
Lily mulkaisi tyttöä osaamatta sanoa siihen mitään.
”Mitä nyt on meneillään?” Kacey kysyi. ”Et kai sinä tosissasi ajattele Siriusta?”
”En tietenkään”, Lilyn ääni oli väsynyt.
”Oikeasti, Lily!” Kacey puuskahti ja tarttui toista olkapäistä kiinni, kuin olisi halunnut ravistella tätä lujasti. ”Jamesin ja Siriuksen välit olisivat mennyttä!”
”Entä, jos James ei tietäisi?” Lily kysyi ja häpesi itseään, kun sanoi sen ääneen.
Kacey näytti järkyttyneeltä.
”LILY!” hän huudahti, mutta laski oitis ääntään, kun monta penkkiriviä alempana istuva Michelle vilkaisi heitä uteliaasti. ”Ette kai sinä ja Sirius ole… tehneet mitään… sen jälkeen?”
”Sinun kykysi puhua selvästi kriisitilanteessa on olematon”, totesi Lily.
”Ei se ole olennaista!” Kacey kuulosti nyt hyvin turhautuneelta. ”Mutta se sen sijaan on, että sinä harkitset jotain hemmetin salasuhdetta Siriuksen kanssa.”
”Älä puhu salasuhteesta”, Lily pyysi, ”minä en yhtään pidä siitä sanasta.”
”No, se nyt kuitenkin on paras mahdollinen sana tuohon tilanteeseen”, Kacey tokaisi. ”James saisi joka tapauksessa tietää… Se ei ole reilua, Lily!”
”Mikään ei ole enää reilua!” huudahti Lily ja luotti siihen, että tuuli veisi pois hänen sanansa ennen kuin ne ehtisivät väärien korvien kuultaviksi. ”Ei se, että James on ihastunut ihmiseen, jolta ei saa ikinä vastakaikua. Ei se, että Sirius on ihastunut ihmiseen, johon ihastuminen saattaa pilata hänen ystävyytensä. Eikä varsinkaan se, että minä olen ihastunut ihmiseen, johon en saisi olla ihastunut, koska muuten pilaan sen ihmisen ja hänen parhaan ystävänsä välit!”
Punaviittainen hahmo luutinen sujahti aivan heidän päidensä yli, ja Lily vaikeni. Kacey tuijotti maata jossain kaukana alhaalla eikä sanonut mitään.
”Sinä et tajua”, sanoi Lily. ”Sinä olet ihastunut Remukseen ja Remus on ihastunut sinuun ja kaikki pitävät teitä suloisena parina ja vaikka mitä. Sinä et edes VOI tajuta, Kacey, sinulla menee niin hyvin.”
Kacey kohotti katseensa ja vilkaisi Lilyä. Vielä äsken tyttö oli näyttänyt siltä, kuin olisi halunnut saada Lilyn palaamaan järkiinsä, mutta nyt tämän silmissä oli jotain aivan muuta.
”Minulla menee hyvin?” Kacey toisti. ”Mitä sinä siitä tiedät?”
Lily avasi suunsa vastatakseen, muistuttaakseen Remuksesta ja onnellisesta, huolettomasta suhteesta, mutta Kacey oli jo noussut paikaltaan ja lähtenyt.
Alkoi sataa. Michelle Barton vaaleine hiuksineen lähti kovaa vauhtia kohti linnaa, mutta Lily istui yhä katsomon korkeimmalla penkillä ja toivoi, että olisi saanut yhdellä napinpainalluksella pyyhittyä pois koko päivän.

”Ihan kuin minä olisin nähnyt Lilyn katsomossa”, James totesi hyvin mietteliään näköisenä, kun he kävelivät hieman myöhemmin kohti linnaa.
”Se saattoi johtua siitä, että Lily OLI katsomossa”, totesi Sirius viisaasti. ”Mikä tietysti on varsin yllättävää, mutta ei aivan tavatonta.”
”Eikö?” James kurtisti kulmiaan. ”Minä kyllä meinasin tippua luudaltani, kun näin hänet.”
”No, sinulla onkin tapana suhtautua Lilyyn melko dramaattisesti, Sarvihaara”, muistutti Sirius. ”Ei millään pahalla.”
James ei pahastunut.
”Minkäköhän takia hän oli siellä?”
”Ehkä hän halusi nähdä komeita huispaajia?” Sirius virnuili. ”Tai Kacey on lopultakin tajunnut, että Kelmeistä löytyy komeampiakin miehiä kuin Remus, ja pakotti Lilyn mukaansa. Hemmetti, minä olen aina tiennyt, että se nainen on pirullinen!”
”Sirius”, tokaisi James, ”ensinnäkin minusta tuntuu, että sekä Remus että Kacey hakkaisivat sinut tuon takia. Erityisesti Kacey. Toisekseen sinä olet minun paras ystäväni, pahus.”
”Tiedän”, sanoi Sirius ohittaen ensimmäisen väitteen täysin. ”Kuinka niin?”
”Sinun kuuluu sanoa minulle, että Lily oli siellä katselemassa minua”, sanoi James.
”Anteeksi vain, mutta nyt sinä näytät kerjäävältä koiranpennulta”, sanoi Sirius, ”ja minun pitäisi olla meistä se koira.”
James kohautti harteitaan.
”JA kun me otamme huomioon Lilyn perinteisen suhtautumisen sinuun, minusta ei kannata kauheasti haaveilla”, Sirius jatkoi.
Jamesin ilme synkkeni. Poika kääntyi katsomaan häntä ja hetken hän toivoi, että olisi sanonut jotain muuta. Jotain kiltimpää, jotain ystävällisempää. Se hetki meni kuitenkin nopeasti ohi. Olkoon, Jamesin olisi joka tapauksessa jossain vaiheessa kohdattava totuus.
”Lily ei enää visko minua tavaroilla”, James puolustautui.
”Ei niin”, Sirius myönteli, ”mutta se ei välttämättä tajua, että hän lankeaisi sinun jalkoihisi. Älä ota tätä henkilökohtaisesti, Sarvihaara, mutta ei sinun kannata roikkua koko elämääsi yhden tytön perässä.”
”Sinähän sen parhaiten tiedät”, James tokaisi.
”Minä mitä?” Siriuksen kulmat kurtistuivat.
”Kuka vei viime vuoden aikana melkein kaikki viidesluokkalaisista tytöistä Tylyahoon?” kysyi James varsin ilmeikkäästi.
”No”, Sirius ei vaivautunut esittämään vaatimatonta, ”huolestuttavaa se olisi vasta, jos vain puolet olisi palannut takaisin.”
”Totta”, sanoi James ja kohautti harteitaan. ”Mutta kyllähän sinä tajuat, etten minä osaa ajatella muita tyttöjä kuin Lilyä – ”
”Et voi tietää, ellet yritä”, tokaisi Sirius ja huomasi juuri silloin Michellen ja Naiman, jotka kävelivät heitä kohti. ”Kappas, juuri sopivasti!”
”Anturajalka”, James murahti varsin varoittavasti.
Ikävä kyllä tytöt olivat jo niin lähellä, ettei hän enää voinut ryhtyä estelemään Siriusta paitsi ehkä kiroamalla tämän tajuttomaksi. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan tyytyi seuraamaan, miten poika veti ilahtuneimman mahdollisimman ilmeensä kasvoilleen ja syöksyi käsi ojossa kohti hieman hämmästyneen näköistä kaksikkoa.
”Hauska nähdä teitäkin välillä”, Sirius virnisti ja taputti muitta mutkitta Naimaa olkapäälle. ”Me näemme toisiamme aivan liian vähän, vai mitä?”
”Mitä Black on ottanut?” Naima kysyi Jamesilta hieman irvistäen ja vilkuili silmäkulmastaan Siriusta varsin epäluuloisesti. ”Jotain tavallista vahvempaa?”
”Lääkkeet unohtuivat”, James myönsi ja näytti henkisesti kieltä Siriukselle.
”Ahaa”, sanoi Naima ymmärryksen noustessa tytön kasvoille. ”No niin, Black, voit lopettaa tuon.”
”Minkä?” Sirius hämmästyi.
”Minun olkapääni taputtamisen”, Naima sanoi kuivasti ja näytti yrittävän pyyhkiä Siriuksen pois olkapäältään.
”Michelle!” Sirius huudahti ja astui muitta mutkitta tyttöjen väliin kietoen kätensä Michelle-rukan olkapäiden ympärille. ”Olit katsomassa huispausharjoituksiamme, vai mitä? Mitä mieltä olet joukkueen kunnosta?”
”Loistava”, sanoi Michelle ja virnisti Siriukselle. ”Sinä muuten lähentelet.”
”En ikinä”, Sirius sanoi kauhistuneena, mutta ei vetäytynyt yhtään kauemmas tytöstä.
”Anturajalka, sinä lähentelet”, James tokaisi kuivasti. ”Anna olla jo, okei?”
”Anteeksi”, Sirius sanoi lauhkeasti ja taputti Michellen kättä. ”Pahoittelen, mutta kun James käskee, on pakko totella.”
”Sinä olet tavallistakin rasittavampi”, tokaisi Naima ja tönäisi Siriusta kauemmas. ”James, vie Sirius pois. Minä pyydän.”
James kohautti olkapäitään.
”No niin, häntä tosiaan näyttää vaivaavan tänään jokin”, poika myönsi ja tarttui kiinni Siriuksen hihasta. ”Lähdetäänkö?”
”Minä osaan kävellä itsekin”, tokaisi Sirius, mutta ei lähtenyt, vaan käänsi katseensa uudelleen kohti Michelleä. ”Eikö James ollutkin harvinaisen loistava tänään, vai mitä?”
”Oli”, Michelle sanoi hieman hämmästyneen näköisenä.
”Niin minustakin!” Sirius ilmoitti muitta mutkitta. ”Ja ohimennen sanoen, näin teidän tanssivan syystanssiaisissa. Voin vannoa, että se oli kaunista katsottavaa – ”
”Sirius, et kai sinä oikeasti ole ottanut jotain?” James näytti epäilevältä.
”En toki!” Sirius huiskaisi kädellään torjuvasti ja – no, olkoon, hieman tyttömäisesti myös. ”Minä vain ajattelin, että teidän kahden pitäisi tutustua toisiinne hieman syvällisemmin, kun tanssiminen kerran sujuu teiltä niin loistavasti.”
”Anturajalka”, James tiuskaisi.
”Itse asiassa te voitte aloittaa sen saman tien”, Sirius totesi ja kiskaisi Naimaa takinhihasta. ”Minä ja Naima jätämme teidät nyt keskustelemaan.”
James hymyili Michellelle, joka katsoi häntä melkein ilahtuneen näköisenä. Mitäpä muuta hän olisi voinutkaan? Siriuksen kävellessä pois Naima mukanaan hän kuitenkin vannoi mielessään, että taikoisi Siriuksen kengännauhat umpisolmuun tai mahdollisesti jotain vielä kierompaa. Hän ei kuitenkaan päässyt suunnitelmissaan niin pitkälle, kun hän kuuli Siriuksen huudahtavan hyvin tuskallisesti. Ilmeisesti Naima hoiti asian hänen puolestaan.

Suoraan sanoen Sirius oli tavattoman iloinen, kun he lopulta saapuivat oleskeluhuoneeseen eikä hänellä ollut enää mitään syytä seurata Naimaa tyttöjen makuusaliin – olkoon, hänellä OLISI tietysti ollut syy ja vielä varsin hyväkin syy, hänhän olisi voinut vakoilla Lilyä, mutta ensinnäkin Naima olisi tappanut hänet, toisekseen Lily olisi tappanut ja kolmanneksi James olisi tappanut hänet, eivätkä parhaimmatkaan meistä sentään halua kuolla kolmesti. Niinpä hän toivotti hauskaa loppuiltaa Naimalle, joka ohimennen sanoen vilkaisi häntä sen näköisenä, kuin olisi halunnut taikoa hänet etanaksi, ja jäi helpottuneena istumaan oleskeluhuoneeseen.
 Ei sillä, etteikö hän olisi pitänyt Naimasta. Totta kai hän piti, hänhän suorastaan rakasti Naimaa – sillä tytöllä oli ainakin luonnetta. Mutta rohkeinkaan mies ei kestä sitä, kun häntä potkaistaan kolme kertaa peräkkäin piikkikorolla sääreen, ja vielä ilman syytä. Ja ei, syyksi ei todellakaan kelpaa vain yksi toisen vyötärölle luvatta kietaistu käsi. Hitto vie, hän ei edes tajunnut, miten korkokengillä pystyi kävelemään, saati sitten potkimaan!
”Sinä näytät siltä, kuin miettisit juuri maailman syntyä”, Lilyn tuttu ääni ilmoitti.
Sirius havahtui ajatuksistaan. Lily istuutui hänen viereensä sohvalle, harmittavan mutta varsin turvallisen kymmenen sentin välimatkan päähän tosin.
”En toki”, sanoi Sirius, ”minä olen paljon kiinnostuneempi maailmanlopusta.”
”Oletko?” Lily hämmästyi.”
”Tietysti olen”, Sirius sanoi, kuin se olisi ollut aivan itsestään selvää. ”Minua kiinnostaa kovasti se, ettei maailma lopu ennen kuin minä olen saanut pidettyä tarpeeksi hauskaa.”
Lily huokaisi.
”Olisi pitänyt arvata.”
”Tietysti olisi”, tokaisi Sirius, ”sehän olen sentään minä.”
”Ja sinusta puheen ollen, miksi ihmeessä sinä yritit lähennellä Naimaa?” Lily kohotti kulmiaan.
”Tytöt ovat sitten nopeita vaihtamaan informaatiota”, huokaisi Sirius.
”No, hän taisi mainita, että sinä olit jättänyt lääkkeesi ottamatta tai jotain”, sanoi Lily, ”mutta koska minä olen vakuuttunut siitä, ettet sinä tarvitse lääkkeiden ottamatta jättämistä käyttäytyäksesi tyhmästi, mietin, mikä ihme muu saattaa olla syynä. Toisin sanoen, miksi?”
”Sinä kuulostat mustasukkaiselta, Lily hyvä”, Sirius totesi virnistellen ja alensi sitten ääntään huomattavasti, ettei pienten mutta joskus harmittavan hyväkuuloisten kolmasluokkalaisten korviin eksyisi mitään sinne kuulumatonta. ”Oletko sinä mustasukkainen?”
”En missään nimessä”, Lily tokaisi kauhistuneen näköisenä. ”Minä vain olen utelias.”
”Ei siltä vaikuta”, sanoi Sirius ja virnisteli.
”Pyyhi tuo ilme kasvoiltasi, tai joku luulee, että sinä yrität iskeä minua”, Lily sihahti hänelle mahdollisimman hiljaa ja mahdollisimman vähän epäilyttävästi.
”Olkoon”, Sirius kohautti harteitaan ja yritti selvästi vetää normaalin ilmeen kasvoilleen, mutta ei onnistunut siinä kovinkaan hyvin. ”Minä yritän saada Jamesin ajattelemaan muita naisia.”
”Ei kuulosta kovin pahalta”, sanoi Lily, ”mutta minä en edelleen tajua, miten Naiman lähentely muka auttaa asiaa. Jotenkin minä olen aina kuvitellut, ettei Naima oikein ole Jamesin tyyppiä.”
”Mustat kynnet ja siniset rajaukset? Ei varmasti!” Sirius näytti säpsähtävän pelkkää ajatusta. ”Katsohan, Naima ja Michelle tulivat meitä vastaan, joten minä poimin Naiman ja jätin Jamesin kahdestaan Michellen kanssa…”
”Jos sinä vielä kerran käytät sanaa ”poimia” tytöistä puhuessasi, minä – minä – ” mutta Lily ei näyttänyt keksivän tarpeeksi pahaa uhkausta, ” minä – heitän sinua kengällä!”
”Ei pelota”, Sirius tokaisi uhkarohkeasti.
”Pitäisi pelottaa”, Lily väitti. ”No niin, minä toivon kaikkea hyvää Michellelle ja Jamesille, mutta minä en suoraan sanottuna todellakaan usko, että kenestäkään saa paria noin vähällä vaivalla – ”
”Sinä et olekaan asiantuntija”, sanoi Sirius.
Lily naurahti.
”Et ole sinäkään. Jos olisit, sinun kavereistasi useampi kuin yksi seurustelisi onnellisesti!”
”Mutta yksikin on jo ihan hyvin, vai mitä?” Sirius näytti toiveikkaalta.
”Sinulla ei ollut osaa eikä arpaa Remuksen ja Kaceyn jutussa”, Lily tokaisi julmasti. ”Mikäli minä kuulin oikein, sinä olit tukehtua hämmästykseesi, kun näit heidät ensi kerran yhdessä.”
”No, se oli aika järkyttävän näköistä”, Sirius puolustautui. ”Ja vielä ennen aamiaista!”
”Mitä se aamiainen siinä vaikuttaa?” Lily kohotti kulmiaan.
”Hyvä kysymys”, Sirius huomasi. ”Itse asiassa ihan hyvä, ettei ollut mitään, mitä oksentaa – ”
”SIRIUS!” Lily huudahti.
Ikävä kyllä hän huudahti sen hieman liian suureen ääneen. Koko oleskeluhuone hiljeni dramaattisesti ja kaikkien päät kääntyivät katsomaan häntä. Onneksi Sirius istui hänen vieressään. Poika vilkutti hyvin prinsessamaisesti kaikille katsojille ja nämä kääntyivät katsomaan muualle varsin nopeasti ja päitään pudistellen.
”Tuo oli ovelaa”, sanoi Lily huomattavasti hiljempaa.
”Sinun pitäisi olla varovaisempi äänenkäyttösi kanssa”, Sirius totesi hyvin vakavasti.
”Meidän pitäisi olla kaikin puolin varovaisempia”, Lily kuiskasi. ”Jutellaan.”
”Jutellaan?” Sirius näytti hämmästyneeltä.
”Luokkahuoneessa.”
”Ahaa”, Siriuksen ilme kirkastui. ”Siis jutellaan.”
”Jutellaan”, sanoi Lily. ”Enkä minä nyt tarkoita pussailua. Pahus, minä en ole tottunut pitämään yllä tällaista salasuhdetta – ”
Ilme Siriuksen kasvoilla valahti. Lily huomasi sen ja hänen lauseensa jäi ikuisesti kesken.
”Se oli huono sana”, hän totesi hiljaa hetken kuluttua.
”Ei, se oli aivan sopiva sana”, Sirius sanoi ja näytti siltä, kuin joku olisi lyönyt häntä kasvoihin – niin kuin olisi varmasti tehnytkin, jos tämä joku olisi kuullut heidän keskustelunsa. ”Kahdeksalta Binnsin luokan edessä? Meidän pitää ehkä oikeasti jutella.”
”Kuulostaa pahalta”, sanoi Lily ja nyökkäsi.
Hän teki sen juuri ajoissa, sillä silloin Remus ja Kacey ilmestyivät – eivät tietenkään ilmestyneet vaan tulivat normaaliin tapaan muotokuva-aukosta, mutta kyllähän te tiedätte, mitä minä tarkoitan – huoneeseen nauraen ja pitäen toisiaan kädestä kiinni, ja Lilyn ja Siriuksen välimatka kasvoi oitis ainakin viidellä sentillä. Lily oli huomaavinaan surullisen ilmeen vilahtavan Kaceyn silmissä, mutta sitten tyttö käänsi katseensa Remukseen ja tönäisi tämän kohti poikien makuusalin portaita. Remus vilkaisi Siriusta hieman anteeksipyytävän näköisenä, mutta ei todellakaan näyttänyt varsinaisesti vastustelevan.
”Nuo kaksi ovat sitten innoissaan”, totesi Sirius kuivasti, kun nauru ei kantautunut enää heidän korviinsa.
”Eivät ole”, sanoi Lily, ”he vain osoittavat aktiivisesti pitävänsä toisistaan.”
”Mekin voisimme olla tuollaisia”, sanoi Sirius niin hiljaa, että Lily tuskin kuuli.
”Älä sano noin”, hän sanoi pojalle, joka näytti juuri silloin epätavallisen surulliselta. ”Se saa minut tuntemaan oloni vain entistä kurjemmaksi.”

Kaceyta nauratti. Hän istui Remuksen sängyllä ja yritti opiskella eri mahdollisuuksia, miten eläinmuodonmuutokset saattoivat mennä pieleen, mutta Remus häiritsi häntä melkoisesti. Hän oli toki oikein tyytyväinen, että poika oli lopettanut kutittamisen, mutta korvaan hengittäminen ei tainnut loppujen lopuksi olla paljonkaan parempi vaihtoehto.
”Remus, voisitko sinä ystävällisesti lopettaa?” hän puuskahti tietäen hyvin, ettei kuulostanut tippaakaan äkäiseltä tai edes uskottavalta.
”Älä unta näe”, sanoi Remus kasvot melkein hänen kaulallaan.
Kacey laittoi kirjan pois – ei lukemisesta kuitenkaan tulisi mitään – ja käännähti niin, että näki yläpuolelleen kumartuneen pojan kasvot varsin hyvin.
”Kummallista”, hän sanoi hymyillen mietteliäästi, ”minä luulin aina, että sinä olit vähän ujo. Että sinä olisit sitä tyyppiä, joka miettii viisitoista minuuttia, uskaltaako ottaa tyttöä kädestä kiinni.”
”Enkö sitten ole?” Remus yllättyi.
”Et”, Kacey sanoi hitaasti, ”sinä oletkin sitä tyyppiä, joka hönkii tyttöparkojen korviin.”
”Minä loukkaannuin”, sanoi Remus ja katsoi häntä hyvin surullisen näköisenä.
Kaceyn ei tietenkään olisi pitänyt uskoa tai edes leikkiä uskovansa poikaa, mutta hän ei voinut sille mitään. Hän otti Remuksen aivan liian lähellä keskittymisen kannalta olevat kasvot käsiensä väliin ja mutristi huuliaan.
”Anteeksi”, hän sanoi.
Remus hymyili ja astui kauemmas hänestä.
”Aiotko sinä jatkaa opiskelua?” poika kysyi.
”En”, Kacey totesi. ”Sinä keskeyttäisit minut kuitenkin.”
”Hei, nyt sinä syytät minua ihan syyttä suotta”, Remus väitti, ”ja vielä etukäteen. Tuollainen ei käy päinsä.”
”Vai niin, Kuutamo?” Kacey virnisti. Lempinimi kuulosti hassulta hänen sanomanaan. ”Miksi sinua muuten oikeastaan sanotaan Kuutamoksi? Se ei välttämättä ole ihan tavallinen lempinimi, tajuatko?”
”Se on vain sellainen juttu”, Remus tokaisi.
”Millainen juttu? Minä olen utelias.”
”No niin olet”, totesi Remus, ”ja turha luulla, että kertoisin.”
Kacey oli ehkä aikonut yrittää suostutella poikaa, mutta hän huomasi varsin pian, ettei se käynyt päinsä. Remus nimittäin syöksyi hänen kimppuunsa ja kutitti häntä, eikä hän ollut ikinä ollut kovin hyvä säilyttämään kunniaansa sellaisessa tilanteessa – tai edes olemaan valumatta lattialle.
”Nyt minun pitää lähteä”, hän sanoi viiden minuutin päästä, kun he makasivat vierekkäin lattialla ja olivat molemmat nauraneet enemmän, kuin olisi ollut terveellistä.
”Nytkö jo?” Remus näytti pettyneeltä.
Kacey kierähti pojan yläpuolelle välittämättä tippaakaan siitä, miltä se mahdollisesti olisi näyttänyt, jos joku viaton sivullinen olisi juuri silloin sattunut tulemaan sisään.
”Arvaa mitä?” hän kysyi, mutta Remus ei arvannut. ”Me olemme kummallisia. Vielä eilen illalla sinä olit kauhean hiljainen ja minä olin vihainen, kun sinä et kertonut minulle kaikkea. Ja nyt me makaamme lattialla.”
”Onko se ongelma?” kysyi Remus.
”Eikö se ole vähän hassua?”
”Ei oikeastaan”, arveli Remus. ”Minusta on hauskaa, ettei meidän ole pakko murjottaa riideltyämme. Oikeastaan minä en ole koskaan ollut kovin hyvä murjottamisessa.”
”En minäkään”, Kacey virnisti.
”Sepä hyvä”, sanoi Remus.
”Niin minustakin”, totesi hyvin kärsivältä kuulostava ääni ovelta, ”mutta mitä hyvänsä se sitten onkin, niin VOISITTEKO TE YSTÄVÄLLISESTI TEHDÄ SITÄ JOSSAIN MUUALLA?”
”Hei, Anturajalka”, sanoi Remus, vaikkakin se oli hieman hankalaa, sillä Kacey oli edelleen hänen päällään. ”Ja hei, Sarvihaara. Mitä teille kuuluu?”
”Sinulle näköjään kuuluu hyvää”, tokaisi Sirius, ”mutta JOSSAIN MUUALLA, jooko?”
”Kuutamo, me rakastamma sinua ja tuemme sinua, mutta Anturajalka on oikeassa”, James sanoi vakavana. ”Meidän makuusalimme ei ole aivan oikea paikka kaikelle.”
Remus tuhahti. Kacey kömpi pois hänen päältään ja nousi seisomaan vaatteitaan pudistellen. Kaikeksi onneksi hän ei ollut kovin helposti hämmentyvää tyyppiä, ja niinpä hän lähinnä harmitteli sitä, että James ja Sirius olivat pilanneet muuten niin mukavan hetken.
”Ja sinä, nainen, mitä sinä olet tehnyt meidän Kuutamollemme?” kysyi Sirius surullisen näköisenä.
”Jossain vaiheessa minulta menee hermot tuohon naiseksi nimittelemiseen”, Kacey tokaisi, ”ja siinä vaiheessa sinä olet todella pulassa, Sirius Black!”
”Voin vahvistaa tuon”, totesi Remus, joka oli jo noussut istumaan.
”Etkö sinä sitten ole nainen?” kysyi Sirius hyvin kiinnostuneen näköisenä Kaceylta. ”Kumma juttu, minä olen kuitenkin aina kuvitellut, että Remus on hieman enemmän naisiin päin… Se toinen vaihtoehto olisi kyllä tullut ilmi, kun ottaa huomioon, kuinka usein minä liikun täällä ilman paitaa – ”
”Sinä olet mahdoton, Black!” julisti Kacey kovaan ääneen ja huiskutti sitten Remukselle. ”Nähdään, aurinkoinen.”
Remus huiskutti takaisin, vaikkakin näytti edelleen hieman huvittavalta istuessaan lattialla. Kacey sulki oven takanaan, ja viimeinen ääni, minkä hän kuuli, oli Siriuksen huolestunut huudahdus:
”Mutta että lattialla, Kuutamo? LATTIALLA?”

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 15.5.
Kirjoitti: Arte - 15.05.2008 17:08:10

Kaksi osaa per viikko kuulostaa varsin hyvältä. (:

Olin aluksi hieman sekaisin, että missä mennään, kun olen lukenut toista pidempää Kelmi-ficciä tässä samaan aikaan. Mutta helposti pääsi kyllä mukaan, ei sillä. Michellen ihastus Jamesiin on hieman säälittävää, onhan se nyt ilmiselvää, ettei James hylkää rakasta Lilyään. En muista, mutta toivon, ettei poika huvittele tytön kanssa tylsyyksissään. Kasvaisi.

Lainaus

”Mutta että lattialla, Kuutamo? LATTIALLA?”

Remus on ihastuttava tässä. (: Ja sinun Siriuksesi huumori on hauskaa ja näsäviisasta, hyvin piilotettua piikittelyä. Lukee erittäin mielellään.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 15.5.
Kirjoitti: Disenchanted_ - 15.05.2008 18:05:59

Mä olen tainnut lukea tän ennenkin. Oiskohan se sitten ollut tuolla vanhassa finissä?  :)
Sirius/Lily paritus on ehdottomasti yksi lemppareistani, tosin ihan kokonaan  tämän ficin ansiosta. En tiedä, jokin minua tuossa tuhoon tuomistussa suhteessa kiehtoo ja itse asiassa työstän parhaillaan omaa ficciäni kyseisestä parituksesta. (En mainosta yhtään ;D)
Rakastan sun luomias hahmoja (paitsi Kaceyta), ne on niin aitoja (no on se Kaceykin aito, mutta silti...).
Noo mitäs tähän vielä keksis ^{inhoan komenttien kirjoittamista angst angst} Hmm... Joo sulla on loistava kirjoitustyyli.

Jatkoa ihmeessä, ei ole pahitteeksi lukea tätä uudelleen toisen kerran. (Tai luultavasti jo kolmannen...) ;)

Dise

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 15.5.
Kirjoitti: Needled Laiho - 16.05.2008 13:13:56

Tää on tooosi hyvä fic! Vaikka mä tykkään kyl ehk enemmän James/Lily parituksest ku Sirre ja Lily, mut täs tarinas sekin paritus on ihan kohallaan. Mut Kacey ja Remus on ihanii yhessä!<3<3<333

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 15.5.
Kirjoitti: lurikko - 17.05.2008 09:41:23

A/N: Kiitos kovasti!

Arte, kiitos! Hih, minulla oli luultavasti ainakin alun perin tämän kanssa sellainen ajatus, etten yksinkertaisesti halunnut kirjoittaa Remusta onnettomaksi... Jossain vaiheessa huomasin, että Kaceyn ja Remuksen suhde oli mennyt sellaiseksi, etten yksinkertaisesti saanut Remusta kirjoitettua kunnolla onnettomaksi, koska aina, kun sain hänet ja Kaceyn riitelemään, he palasivat kohta kuminauhamaisesti hyviin väleihin. Remus siis on tässä hieman hilpeä!

Disenchanted_, kiitoksia! Tämä on tosiaan ollut sekä vanhassa Finissä että Vuotiksessa... Hauska kuulla, että olet tämän innostamana alkanut pitää Lily/Siriuksesta! Minä itse muistaakseni hoksasin parituksen mahdollisuuden alun perin jonkun haasteen perusteella, johon en kuitenkaan varsinaisesti tarttunut, mutta aloin kehitellä omaa kuviotani tuosta parituksesta.

Neeppu, kiitos paljon :) Hih, minustakin on kyllä kiva kirjoittaa Kaceysta ja Remuksesta, koska he oikeastaan hoitavat juttunsa itse, minun ei tarvitse mitenkään erityisesti yrittää saada heitä pysymään yhdessä :D

*

OSA 16

Kahdeksalta professori Binnsin luokan edessä, oli Sirius sanonut. Silti poikaa ei loppujen lopuksi näkynyt mailla eikä halmeilla, kun Lily hieman ennen kahdeksaa saapui luokan ovelle. Koska hän tunsi itsensä kertakaikkisen hölmöksi kävellessään pientä ympyrää ja vilkuillessaan jokseenkin vainoharhaisesti ympärilleen, hän istuutui lattialle ja painoi selkänsä kylmää kivistä seinää vasten. Ihan kuin siinä olisi ollut paljonkin mukavampi odottaa.
 Sirius saapui viisi minuuttia yli kahdeksan näyttäen siltä, kuin olisi ollut oikeasti pahoillaan.
”Anteeksi”, poika sanoi. ”Tuli vähän ongelmia lähdössä.”
”Eli?” Lily kohotti kulmiaan.
”Sinä olet liian utelias”, Sirius varoitti.
”En ole. Mitä ongelmia?”
”Minun piti keksiä tarpeeksi hyvä selitys”, Sirius tunnusti. ”Minä ja James pidimme parhaillaan Remukselle puhetta säädyllisyydestä, joten selittämättä häipyminen olisi ollut – ”
”Anteeksi mitä?” Lily huudahti. ”TE piditte REMUKSELLE puhetta SÄÄDYLLISYYDESTÄ?”
”Kun ottaa huomioon, että sinä painotit joka toista sanaa melko epäterveesti, voisi kuvitella, että asiassa olisi jotain kummallista”, Sirius tokaisi.
”Voi hyvä Merlin sentään”, Lily huokaisi ja katsoi Siriusta. ”Ei millään pahalla, mutta teistä neljästä Remus on kyllä se säädyllinen.”
”Entä Peter sitten?” Sirius kohotti kulmiaan.
”No, missä Peter oli, kun te piditte puhettanne Remukselle?” Lily kysyi ristien kätensä rinnalleen.
”En minä tiedä – hetkinen”, ymmärtävä ilme piirtyi Siriuksen kasvoille.
”Nimenomaan”, sanoi Lily hyvin voitonriemuisella äänellä. ”Peter oli epäilemättä sen tummatukkaisen tyttönsä kanssa. Säädyllisyys, ja pah!”
”Olisit nähnyt Remuksen!” Sirius huudahti. ”No myönnetään, minä en ehkä ole paras mahdollinen ihminen puhumaan säädyllisyydestä, mutta jonkun oli tehtävä jotain ja muita joitakuita ei juuri silloin ollut paikalla.”
”Minun on vaikea uskoa Remuksesta mitään säädytöntä”, Lily totesi.
”No, sinä et ollutkaan siellä”, Sirius puolustautui. ”Lily hyvä, ne kaksi makasivat lattialla! LATTIALLA!”
Lilyn silmät laajenivat.
”Ne kaksi MITÄ?”
”Ei sitä!” Sirius huudahti. ”Ei sitä! Minä ilmaisin sen väärin.”
”Okei, minä en haluakaan kuulla enempää”, Lily voihkaisi ja osoitti sitten ovea. ”Mennäänkö sisään?”
Sirius vilkaisi ympärilleen. Kukaan ei nähtävästi ollut seurannut heitä, ja mikäli käytävän seinällä roikkuvassa taulussa nukkuva sotilas oikeasti nukkui eikä vain esittänyt, kukaan ei myöskään näyttänyt salakuuntelevan. Huojentuneena hän veti taikasauvansa esiin ja vain hetken kuluttua ovi avautui vaimeasti naksahtaen.
 Lily sytytti valot. Sirius huokaisi. Ei sillä, että hän olisi varsinaisesti pitänyt pimeästä, mutta se teki tietyt – tuota noin, asiat – helpommiksi. Esimerkiksi pimeä yleensä lannisti hieman tyttöjen älytöntä halua keskustella kaikesta mahdollisesta juuri silloin, kun olisi ollut parempaakin tekemistä.
”Minulla on surkea olo”, Lily ilmoitti.
Sirius hämmästyi. No niin, hän oli osannut odottaa keskustelua, mutta aivan tuota hän ei ollut odottanut.
”Minä voisin huolestua tuosta”, hän sanoi varovaisesti, ”tai loukkaantua. Pitäisikö minun?”
Lily vilkaisi häntä ole-nyt-kerrankin-vakava-tai-muutan-sinut-sammakoksi –katseellaan.
”Okei, okei”, Sirius sanoi ja nosti kätensä alistumisen merkiksi. ”Sinua vaivaa tämä tilanne, vai mitä? Että me olemme luokkahuoneessa kouluajan ulkopuolella ja ovi on lukossa?”
”Näinkin voisi sanoa”, totesi Lily.
”Sinä haluaisit seurustella oikeasti”, Sirius jatkoi.
Lily katsoi jalkoihinsa. Hetken Sirius toivoi voivansa ottaa sanansa takaisin – ehkä hän oli kuvitellut liikoja, ehkä Lily tosiaankin piti hänestä vain luutakomeropoikaystävänä, ei oikeana sellaisena – mutta sitten tyttö nosti katseensa ja nyökkäsi.
”Kai minä haluaisin”, Lily hymyili toisella suupielellään. ”Sitä on muuten pahuksen hankala myöntää, varsinkin kun sinä olet sinä, mutta joo, kyllä minä haluaisin. Jos se olisi mahdollista. Jos sinä et – ”
” – olisi Jamesin paras kaveri, joka ei voi viedä hänen elämänsä naista”, Sirius jatkoi. ”Joo, minä tiedän, enkä minäkään pidä tästä tilanteesta – ”
”No, etkö sinä voisi tehdä sille jotain?” Lilyn ääni oli äkkiä yllättävän kuuluva. ”Puhu Jamesille! Sano hänelle, etten minä joka tapauksessa ihastu häneen ja että meillä on kivaa yhdessä!”
”James ei pitäisi siitä”, Sirius sanoi varovaisesti.
”Ei tietenkään pitäisi!” Lily huudahti. ”Mutta tällä tavalla kukaan ei ole tyytyväinen!”
Sirius nyökkäsi.
”Olet oikeassa”, hän sanoi hetken päästä eikä välittänyt hieman omahyväisestä ilmeestä Lilyn kasvoilla, asia oli liian tärkeä, ”mutta minä en pysty siihen. Anteeksi vain, mutta James on minun ensimmäinen todellinen ystäväni, enkä minä voi pettää hänen luottamustaan – ”
”No, juuri sitä sinä teet kaiken aikaa”, totesi Lily.
Tuntui, kuin jotain kylmää olisi valahtanut pitkin Siriuksen selkää.
”Oletko sinä ihan varma, että minua pitää muistuttaa tuosta?” hän tokaisi.
Lily huokaisi.
”Anteeksi”, tyttö sanoi hiljaa. ”Minä vain… hemmetti, en minä tiedä, kuinka tosissani minä pidän sinusta. Mutta haluaisin todella, todella ottaa siitä selvää, ja mieluiten jossain muualla kuin luutakomerossa.”
Siriuksen olisi tietysti pitänyt olla vakava, mutta vakavuus ei ollut ikinä ollut hänen parhaita puoliaan, ja jos hän olisi ollut vakava, hän olisi kuitenkin kohta löytänyt Lilyn itkemästä heidän tilannettaan Binnsin luokan lattialla, ja sitä hän ei todellakaan halunnut. Asiat saattoivat olla hieman vinksallaan, mutta eivät ne siitä murehtimalla parantuneet ja murehtimisajan voisi käyttää paremminkin. Niinpä hän veti virnistyksen kasvoilleen ja tunsi heti olonsa paljon valoisammaksi.
”Itse asiassa me emme edes ole juuri nyt luutakomerossa”, hän muistutti, ”mutta minä voisin kyllä esitellä arvon neidille muutaman, jos vain suot minulle sen kunnian.”
Lily yritti lyödä häntä käsivarteen, mutta hän oli jo oppinut tuntemaan tytön tarpeeksi hyvin, että osasi varautua siihen. Niinpä hän nappasi uhkaavasti lähestyvän nyrkin varsin helposti kättensä väliin ja veti sitten koko tytön luokseen. Lily huokaisi kevyesti vasten hänen kaulaansa, mutta kohotti sitten leukaansa tottelevaisesti ja antoi hänen painaa kevyen suudelman huulilleen.

Oikeastaan Peter melkein ihmetteli itseään. Eihän hän varsinaisesti tehnyt mitään epätavallista, kunhan vain käveli itsekseen kohti kirjastoa, mutta jostain syystä se tuntui silti varsin epätavalliselta. Ehkä se johtui siitä, että hän tosiaan oli yksin – ei Siriusta tai Jamesia suunnittelemassa jotain luihuisten pään menoksi, ei Remusta käskemässä puoliksi leikillään heidän kasvaa aikuisiksi – tai siitä, että hän oli matkalla kirjastoon vain nähdäkseen Adriannen siellä.
 Sirius saattoi kysyä, mikä ihmeen kiinnostus Peterillä nykyään oli kirjastoihin, mutta hän ei sanonut mitään. Tai jos sanoikin, niin ei ainakaan tytöstä, joka istui niin usein siellä lukemassa ja sekoitti Peterin ajatukset täydellisesti pitkine tummine hiuksineen, jotka valuivat melkein mustina ja silkkisinä alaselkään saakka. Ei, eikä hän vastannut Jamesin uteliaaseen kysymykseen, minkä ihmeen takia hän ei ollut halunnut jäädä pelaamaan velhonshakkia, mikä muka oli tärkeämpää. Ja jostain syystä sekä Sirius että James luovuttivat helpolla, ihan kuin molemmilla olisi ollut muuta huolehdittavaa.
 Eikä se vaivannut Peteriä, ei sinne päinkään. Hän oli vain tyytyväinen, että sai pitää Adriannen itsellään. Nyt, kun hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut oikeasti tutustumassa tyttöön, hän huomasi hämmästyksekseen, ettei halunnutkaan puhua tästä ystäviensä kanssa. Jos hän olisi ryhtynyt puhumaan, mitä sanottavaa hänellä muka olisi ollut? Että hän istui kirjastossa tytön kanssa, johon oli ihastunut? Se oli niin paljon parempaa, kun sitä ei yrittänytkään pukea sanoiksi.
 Tänään Peter ei kuitenkaan ehtinyt kirjastoon asti, mutta syynä siihen ei ollut se, että hän olisi kävellyt niin hitaasti saati sitten lähtenyt liian myöhään. Ei, hän oli jo melkein kirjaston luona, kun tuttu hahmo astui ulos ovesta muutama kirja mukanaan ja virnisti nähdessään hänet.
”Peter! Hei!”
”Hei”, sanoi Peter ja pysähtyi Adriannen eteen.
”Oletko sinä menossa kirjastoon?” kysyi Adrianne.
Peter nielaisi.
”Itse asiassa mietin, olisitko sinä siellä”, hän sanoi ja toivoi, että hänen äänensä ei kuulostanut Adriannen korvissa yhtä toivottoman epävarmalta kuin hänen omissaan. ”Mutta ilmeisesti sinä et ole siellä vaan juuri tässä.”
Adrianne virnisti.
”Hyvä huomio”, tyttö sanoi.
”Minä olen varmaan säälittävä”, Peter tajusi sanovansa, ”mutta Remus on Kaceyn kanssa ja Siriuksella ja Jamesilla on aina ollut aika paljon omia juttuja, ja sinun kanssasi on hauska jutella.”
No niin, ainakaan hän ei näköjään osannut pitää suutaan kiinni.
”Arvaa mikä on mukavaa?” Adrianne sanoi äkkiä mietteliäästi.
”No?” kysyi Peter, joka ei todellakaan arvannut.
”Sinä olet aika suorapuheinen”, Adrianne virnisti. ”Minun ei tarvitse ihmetellä, olisitko sinä mahdollisesti tullut kirjastoon etsimään minua, kun sinä sanot sen itse.”
”Ai”, sanoi Peter ja virnisti sitten vaisusti. ”Tai sitten minä en vain osaa harkita, mitä on fiksu sanoa ja mitä ei.”
”Ei se mitään”, sanoi Adrianne virnistellen yhä pienesti. ”Minä ajattelin muuten lähteä ulos kävelemään. Tuletko mukaan?”
”Okei”, Peter sanoi.
No niin, hän saattoi olla välillä liian ujo ja välillä liian suorapuheinen ja välillä kaikkea muuta, mutta oikeastaan se ei häirinnyt häntä tippaakaan hänen kävellessään tytön vierellä kohti ulko-ovia ja miettiessään, miten oikein oli joutunut siihen.

Kacey oli väsynyt. Remuksen ei oikeastaan tarvinnut edes kysyä, hän tajusi sen muutenkin. Kun tyttö nojasi hänen olkapäätään vasten eikä puhunut, vaikka kello ei ollut vielä edes yhdeksää ja oleskeluhuone ei suinkaan ollut vielä autioitunut, tämä ei vain kerta kaikkiaan voinut olla muuta kuin väsynyt.
”Väsyttääkö?” kysyi Remus hiljaa.
”Vähän”, myönsi Kacey. ”Mistä arvasit?”
”Sinä et ole sanonut mitään kahteen minuuttiin”, Remus totesi. ”Varma merkki.”
Kacey naurahti.
”Ja mitäs te siellä supisette?” kysyi James, joka nähtävästi yritti lukea läksyjään vastakkaisella sohvalla.
”Et halua tietää”, virnisti Kacey.
”Ei mitään erikoista”, sanoi Remus.
”Teidän käsityksenne eroavat selkeästi”, totesi James hyvin virallisesti. ”Oletteko varmoja, että puhutte samaa kieltä?”
”No, jos me emme puhu, niin minä en halua tietää sitä”, Remus sanoi totuudenmukaisesti.
James huokaisi.
”Missä hitossa Anturajalka on?” poika mutisi niin kovaa, että Remus varmasti kuuli. ”Eikö ole jotain lakia, joka velvoittaa parhaan ystävän pitämään seuraa silloin, kun toinen ystävä nuoleskelee naisensa kanssa sohvalla?”
”Me emme nuoleskele”, tokaisi Remus, ”eikä minulla ole harmaintakaan aavistusta siitä, missä Sirius on.”
”Entä punaista?” kysyi Kacey hyvin kiinnostuneen näköisenä. ”Ja mitä siihen nuoleskeluun tulee, se asia voidaan kyllä korjata.”
”Sinun piti olla väsynyt”, Remus muistutti.
”Minä en kestä kuunnella”, James huokaisi erittäin kärsivän näköisenä ja hautasi päänsä käsiinsä.
Kacey näytti pohtivan hyvin tarkasti, oliko hän tosiaan väsynyt vai ei, mutta selvästi päätyi väsymykseen, sillä painoi jälleen päänsä Remusta vasten ja näytti siltä, kuin olisi halunnut nukahtaa siihen.
”Ja missä Lily muuten on?” kysyi James. ”Minä en ole nähnyt häntä moneen tuntiin.”
”Ehkä Lily on kirjastossa”, Remus ehdotti. ”Minä olen ollut huomaavinani, että se tyttö suhtautuu opiskeluun melkoisella kunnianhimolla. Ehkä sinunkin kannattaisi kokeilla, Sarvihaara.”
”Mitä minä parhaillaan olen tekemässä?” kysyi James ja heilautti liemien oppikirjaa paljonpuhuvasti.
”Kyselet Lilyn perään?” Remus ehdotti.
”Minä en ole niin mies, ettenkö voisi tehdä kahta asiaa samaan aikaan”, James julisti.
”Tuo oli mielenkiintoista”, Kacey sanoi kuulostaen lähinnä uniselta. ”Täytyy kertoa Lilylle. Siis jos Lily löytyy. Vaikka oikeastaan minä en edes tiedä, haluanko tietää, missä hän on.”
”Kuinka niin?” Remus kysyi hajamielisesti.
”Ei mitenkään”, sanoi Kacey ja hautasi nenänsä Remuksen villapaitaan. ”Minulla on kylmä.”
”Hassu tyttö”, Remus huokaisi moittivasti, mutta ei voinut olla hymyilemättä kietoessaan kätensä tytön ympärille ja vetäessään tämän itseään vasten. ”Ihan kuin minä olisin vain joku pahainen lämmittäjä.”
Mutta Kacey vain käpertyi tyytyväisenä hänen syliinsä ja näytti oikeasti aikovan ryhtyä nukkumaan.
”Te olette niin söpöjä, että minun tekee mieleni hypätä tähtitornista”, totesi James kuulostaen siltä, kuin olisi ollut melkein tosissaan.

”Meidän pitäisi mennä”, sanoi Lily.
”Meidän ei missään nimessä pitäisi mennä”, totesi Sirius ja piti tiukemmin kiinni Lilyn vyötäröltä.
He istuivat sylikkäin pimeässä luokkahuoneessa, tosin pimeys oli jo menettänyt melkoisesti merkitystään, sillä heidän silmillään oli jo ollut yli tunti aikaa tottua siihen. Luonnollisesti he olivat käyttäneet koko ajan juttelemiseen – tai ainakin Lily oli silloin tällöin yrittänyt muistuttaa Siriusta, että heidän oli ollut tarkoitus jutella. Hah, onneksi Sirius tiesi vallan mainiosti, että ”jutteleminen” oli vain koodinimi paljon mukavammalle toiminnalle!
”Kello on yli yhdeksän”, sanoi Lily, ”ja enkö minä ohimennen paina vähän liikaa tähän?”
No, nyt kun tuli puheeksi, Siriuksen jalat tuntuivat kyllä jo hieman huterilta tytön istuttua hänen sylissään jo melkoisen pitkän tovin. Mutta sitä hän ei ikinä myöntäisi.
”Älä edes puhu tuollaisia”, Sirius kielsi. ”Minä kestän mitä vain.”
”Minun kestämiseeni siis vaaditaan paljon?” Lily varmisti kuivasti.
”En minä niin sanonut”, Sirius melkein loukkaantui. ”Sinä ymmärrät minut ihan väärin!”
”Sinua ei voi ymmärtää oikein.”
”Jos en tietäisi paremmin”, huokaisi Sirius, ”voisin kuvitella, että pilkkaat minua, kultaseni.”
Hän oli ehkä olettanut, että Lily sanoisi siihen jotain hauskaa tai vähintäänkin sarkastista, mutta sen sijaan tyttö olikin hiljaa. Juuri, kun Sirius oli hermostumassa hiljaisuuteen – hän ei ollut ikinä ollut kovin hyvä nauttimaan puhumattomuudesta – tyttö kuitenkin avasi suunsa ja sanoi hieman hämmästyneellä äänellä:
”Sinä kutsuit minua kultaseksesi.”
Sirius nielaisi. No, niin hän oli kutsunutkin. Ajattelematta sitä sen syvemmin, tosin, mutta kutsunut kuitenkin. Toisaalta hän kutsui Kaceytakin kultasekseen – oikeastaan hän kutsui ketä vain kultasekseen – mutta oli kuitenkin hieman eri asia kutsua ystävän sylissä istuvaa tyttöä hempeällä kutsumanimellä kuin käyttää sitä tyttöön, joka istui hänen omassa sylissään…
”Loukkaannuitko sinä?” hän kysyi, sillä eihän Lilystä ikinä tiennyt.
”En kai”, tyttö sanoi kuulostaen toden totta hyvin hämmentyneelle. ”Minä vain hämmästyin.”
Sirius melkein huokaisi helpotuksesta, mutta ei aivan, huokaus olisi kuitenkin kaikunut varsin äänekkäänä hiljaisessa luokkahuoneessa. No niin, Lily ei siis ollut loukkaantunut, miksi ihmeessä tehdä yhdestä sanasta niin iso asia?
”Tuntuu hassulta istua lukkojen takana luokkahuoneessa ja kuulla jotain tuollaista”, sanoi Lily.
”Ai”, Sirius totesi.
”Ei sillä, ettet sinä saisi – no, se vaan sai minut taas ajattelemaan lukittua luokkahuonetta”, Lily huokaisi.
”Niinkö?” Sirius ilahtui.
”Ei sillä tavalla!” Lily huudahti selvästi närkästyneenä. ”Sillä tavalla, että sinä et kuitenkaan kutsuisi minua… miksikään… julkisesti!”
”Ei sitä tiedä”, sanoi Sirius, sillä hänen oli hyvin helppo kuvitella kutsuvansa ketä tahansa miksi tahansa missä tahansa.
”Et ainakaan vakavissasi”, sanoi Lily, joka ilmeisesti oli juuri tajunnut saman kuin Sirius.
”Sille ei voi mitään”, sanoi Sirius ja vakavoitui. ”Vai etkö sinä halua… luokkahuoneita enää?”
”Minusta tuntuu tyhmälle pussailla jossain lukkojen takana”, Lily totesi ja virnisti sitten. ”Tosin se voisi myös tuntua aika kaksimieliselle, mutta parempi tyhmä kuin kaksimielinen.”
”Ei minusta”, sanoi Sirius ja painoi kasvonsa Lilyn hiuksiin.
He istuivat vähän aikaa hiljaa, kunnes Lily alkoi liikahdella melkoisen kärsimättömästi.
”Meidän pitää oikeasti lähteä”, sanoi tyttö ja hyppäsi pois Siriuksen sylistä.
”Onko pakko?” Sirius kysyi, mutta ikävä kyllä edes kaikkein viattomin ja herttaisin ilme ei tehonnut Lilyyn. Tai ehkä se johtui vain hämärästä, siitä, ettei Lily kunnolla nähnyt hänen ilmettään.
”On”, tyttö sanoi armottomasti ja kiskaisi hänetkin seisomaan. ”Mennään jo.”
Sirius huokaisi. Ihan kuin heillä oikeasti olisi ollut kiire jonnekin.
”Mitä ihmettä minä sanon Kaceylle?” Lily kysyi puoliksi itsekseen.
”Miten niin?” Sirius säikähti. ”Oletko sinä sanonut hänelle jotain? Et kai? Evans, sinä olet kyllä juonitteleva – ”
”En missään tapauksessa!” Lily huudahti.
”Hyvä”, sanoi Sirius tietämättä, pitäisikö hänen uskoa tyttöä – kaikkihan tietävät, että tytöt kertovat toisilleen aivan kaiken, ”sillä sinähän tiedät, mitä Kacey tekisi. Hän kertoisi Remukselle, ja Remus kertoisi Jamesille, ja James tappaisi minut ja lähettäisi palasissa Kanariansaarille – ”
Lily hymyili vinosti.
”Okei, ei Kanariansaarille”, Sirius myönsi. ”Se meni vähän yli. Mutta siihen asti se oli aivan totta.”
”Paitsi ettei Kacey kertoisi, jos minä kieltäisin”, Lily väitti.
”Älä ole niin varma”, Sirius sanoi varoittavasti. ”Se tyttö on äärimmäisen puhelias ja äärimmäisen kiinni Remuksessa. Paha yhtälö meidän kannaltamme.”
”Ei Kacey ole äärimmäisen kiinni Remuksessa”, Lily tokaisi vaisusti.
”Sinä et nähnyt, mitä ne kaksi tekivät lattialla – ”
”SIRIUS!” Lily puuskahti. ”Minä en halua kuulla, ja meidän pitää joka tapauksessa mennä jo!”
”Miten olisi yksi pusu?” Sirius pyysi.
”Sinä olet toivoton”, Lily julisti käsi taikuudenhistorian luokan ovella. ”Ja jos tuolla ulkopuolella odottaa vastaanottokomitea, niin me olimme niin äärettömän kiinnostuneita historiasta, että tulimme tänne rauhalliseen ilmanalaan opiskelemaan sitä aikamme kuluksi, vai mitä?”
”Luonnollisesti”, huokaisi Sirius, kun Lily avasi oven.

Peter käveli Adriannen vieressä. No olkoon, hän juoksi, mutta se ei johtunut suinkaan siitä, että hän olisi kävellyt hitaasti. Adriannella oli selvästi jonkinlaisia ongelmia kävelyvauhdin kontrolloimisessa, tai sitten tytöllä oli yksinkertaisesti kauhea kiire jonnekin. Hitto vie, eikö Peterin kaiken järjen mukaan olisi pitänyt olla heistä se nopeampi kävelijä? Eikö Adriannen olisi pitänyt kävellä tyttömäisen rauhallisesti ja pienillä, näteillä askelilla?
”Sinä muuten kävelet aika nopeasti”, Peter tokaisi otettuaan taas muutaman juoksuaskeleen pysyäkseen vauhdissa mukana.
Adrianne virnisti hämmentyneesti ja hidasti oitis.
”Anteeksi”, tyttö sanoi. ”Niin ne kaikki aina sanovat, mutta minä en oikein osaa kävellä hiljempaa…”
”Huomasin”, Peter sanoi, mutta ei voinut olla virnistämättä.
”No, sinä pysyit kuitenkin aika hyvin mukana”, tyttö totesi. ”Jotkut jäävät jälkeen, ja sitten minä tajuan, että pitäisi kävellä hiljempaa – ”
”Minkä takia sinä kävelet noin kovaa?” Peter rypisti kulmiaan. ”Onko sinulla aina kiire jonnekin?”
”Ei tietenkään”, sanoi Adrianne, ”se vain on mukavaa. Kun on kokonainen polku edessä ja sitä jatkuu ties minne – no, minkä ihmeen takia pitäisi kävellä hiljaa?”
”Toiset pysyisivät perässä?” Peter ehdotti hymyillen.
Adrianne naurahti. He jatkoivat kävelemistä, mutta tällä kertaa Peterkin sai oikeasti kävellä.
”Oletko sinä ihastunut minuun?” kysyi Adrianne äkkiä.
Sitä kysymystä Peter ei ainakaan ollut odottanut. Hänen suunsa loksahti auki, eikä hän todellakaan tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt siihen vastata. Olen? En ole? En kerro?
”Minä vain ajattelin”, Adrianne sanoi kiireesti. ”Kun sinä kysyit minua sinne tanssiaisiin, vaikka me emme oikeastaan edes tunne toisiamme… Ja olet tullut pari kertaa kirjastoon…”
Peter huokaisi.
”Kai minä olen”, hän sanoi, nielaisi ja vilkaisi sitten Adriannea, joka ei näyttänyt tippaakaan järkyttyneeltä. ”Okei. Olen.”
”Okei”, sanoi Adrianne ja jatkoi kävelemistä, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Miksi sinä kysyit?” kysyi Peter, sillä rehellisyyden nimissä hän ei ikinä ollut ollut erityisen hyvä toipumaan yllättävistä kysymyksistä nopeasti.
”Minä halusin tietää”, totesi Adrianne.
Niin, ajatteli Peter, tietysti oli ymmärrettävää, että tyttö halusi tietää. Täysin ymmärrettävää. Mutta kuinka moni oikeasti kysyi tuollaisen kysymyksen päin naamaa?
”Aika suorapuheista”, hän sanoi ääneen.
Adrianne kääntyi katsomaan hänen näyttäen hieman huolestuneelta.
”Et kai sinä loukkaantunut?” tyttö kysyi.
”En”, sanoi Peter ja sehän oli oikeastaan täysin totta.
”Minä ajattelin, että olisi parempi kysyä kuin ihmetellä”, Adrianne selitti.
Peter vilkaisi kenkiään. Hän ei edes tiennyt, missä vaiheessa he olivat pysähtyneet, mutta sen he joka tapauksessa olivat tehneet, ja nyt hän seisoi siinä eikä oikeastaan tiennyt mitä sanoa.
”Sinä et sitten varmaan…?” hän aloitti lopulta, mutta ei osannutkaan sanoa lausettaan loppuun.
”Ole ihastunut sinuun?” täydensi Adrianne. ”En.”
Peter huokaisi. Hyvin hiljaa tietysti, olisi ollut typerää antaa Adriannen kuulla se, mutta hän ei voinut olla huokaisematta.
”Minä kyllä pidän sinusta”, Adrianne sanoi nopeasti, ”ei se siitä ole kiinni. Minä vain… en ole ihastunut.”
Peter katsoi järvelle. Jossain vaiheessa oli alkanut tuulla.
”Harmi”, hän sanoi.
”Niin on”, sanoi Adrianne ja näytti sentään hieman surulliselta sen sanoessaan. ”Olisi kivaa olla ihastunut sinuun. Me voisimme käydä Tylyahossa yhdessä.”
No, se ei ollut ehkä ensimmäinen asia, jota Peter olisi ajatellut, mutta olihan se kuitenkin totta.
”Voimmehan me käydä muutenkin”, Peter huomasi sanovansa, ”kavereina. Vai etkö sinä halua olla minun kaverini enää?”
”Mistä sinä tuon päättelit?” Adriannen otsa rypistyi.
”Eikö sinua haittaa, jos kaverisi on ihastunut sinuun?” Peter hämmästyi.
Adrianne kohautti olkapäitään.
”Ei minulla ole niin paljon kavereita, että voisin hukata yhden vain ihastumisen takia”, tyttö sanoi ja vilkaisi Peteriä hymyillen.
Peter nyökkäsi.
”Oletko sinä ihastunut johonkuhun toiseen?” hän kysyi ja ihmetteli heti sen sanottuaan, mikä ihme sai hänet kysymään koko ajan tällaisia typeriä, aivan liian rehellisiä kysymyksiä. ”Ei sinun tietenkään tarvitse kertoa, jos et halua”, hän lisäsi, ”mutta minä vain ajattelin – ”
”Olen”, sanoi Adrianne ja tuijotti järvelle. ”Mutta minun ei kannattaisi olla ihastunut siihen ihmiseen. Minä en saa häntä kuitenkaan ikinä, mutta minä en vain voi sille mitään…”
Peter ei kysynyt, kuka se oli. Hän oli kysynyt jo liian monta kysymystä sinä iltana, ja sitä paitsi Adriannen kasvot näyttivät jo valmiiksi niin surullisilta, että hän olisi mieluiten vain halannut tyttöä ja sanonut, että kaikki järjestyisi. Hän olisi sanonut sen, vaikkei olisi tiennyt, uskoiko siihen itsekään.
”Meidän pitäisi mennä”, hän tokaisi kömpelösti.
Adrianne näytti havahtuvan ajatuksistaan ja kääntyi hänen puoleensa. Mutta sen sijaan, että tyttö olisi lähtenyt kävelemään kohti linnaa, tämä astuikin sen yhden heitä erottavan askeleen ja halasi Peteriä. Poika yllättyi, sitä on turha kieltää, mutta Adrianne ei näyttänyt huomaavan tai välittävän, ja niinpä Peter kietoi kätensä tytön ympärille, halasi tätä paksun villakangastakin läpi eikä hetkeen halunnut olla missään muualla.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 17.5.
Kirjoitti: Arte - 17.05.2008 21:02:17

Awww. Peter/Adrianne on ihana. Tuo tyttö on vain niin ihanan hellyttävä, että voisin ihastua häneen itsekin! Olet luonut ihanan hahmon, harmi, että hän on fiktiivinen. Ja tuota taidan ajatella vasta ensimmäistä kertaa jonkin ficin yhteydessä. (: Ihana tyttö. Tosiaan harmi, ettet ole kirjoittanut heistä vielä paria (en muista loppupäätä heistä kovin kunnolla, joten en muista, miten kaikki menee), mutta silti ihanaa, että Adrianne on noin luontevasti Peterin kanssa. Ja muuten iso plussa siitä, että he eivät ole automaattisesti pari. Realistista.

Eli Adrianne on iso syy siihen, miksi luen tätä.

Siriuksen ja Lilyn stoori on myös aika kivaa seurattavaa, vaikka se ei kovin hyvin voikaa loppua. Sinänsä harmi, mutta hyvä, että Sirius on lojaalimpi Jamesille kuin jollekin tytölle. Veljesrakkautta.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 17.5.
Kirjoitti: Needled Laiho - 17.05.2008 22:15:05

Taasen hyvä luku! Mä rakastan lukee hyvin kirjoitettuja ficcejä! Ja sä kirjotat tätä tosi hyvin

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 17.5.
Kirjoitti: lurikko - 21.05.2008 14:33:29

A/N: Arte, kiitos! Olen iloinen, että tykkäät Adriannesta; minulle hän on aina jäänyt jotenkin ihan vähän etäiseksi varmaan lähinnä sen takia, että hän on periaatteessa niin rauhallinen ja "kiltti", mutta silti häneltä tuntuu löytyvän jotain sisua, joka yllättää minut ja josta en ihan pääse selville. Mutta tykkään kyllä Adriannesta! Muistaakseni sain joskus aikanaan hänen ja Peterin suhteesta palautetta, jossa ihmeteltiin, miten Adrianne pystyi olemaan kaveri pojan kanssa, joka oli ihastunut häneen; ehkä tykkään hahmosta senkin takia, että haluan uskoa, että sellainen on mahdollista, kaverina oleminen siis :)

Neeppu, kiitos paljon :)

Stargazer, kiitoksia! Hih, olenhan minä kirjoittanut paljon muutakin kuin Sirius/Remusta, viime keväänä vain tuli kirjoitettua melko paljon noista kahdesta, ja jostain syystä nuo ficit tuntuvat siedettävämmiltä kuin monet vanhemmat kirjoittamani, joten niitä on edelleen aika paljon esillä... Mmh, kyllä Jamesin suhtautuminen Lilyn ja Siriuksen väleihin jossain vaiheessa selviää... ;)

*

OSA 17

 Oleskeluhuone oli kutakuinkin tyhjä. Vain muutama ensiluokkalainen istui pelaamassa silloin tällöin äkäisesti huudahtelevilla pelikorteilla eräässä nurkassa, ja pari seitsemäsluokkalaista tyttöä, joita Sirius ei tuntenut, mutta jotka kuulemma paheksuivat syvästi hänen tiettyjä vapauksia säännöistä ottavaa mielenlaatuaan, istuskeli tekemässä läksyjään muuan pöydän ääressä.
 Toisin sanoen Sirius oli yksin. Sen olisi pitänyt häiritä häntä suunnattomasti, ja niin se oikeastaan häiritsikin, hän vain unohti välillä, että yksinolon piti häiritä häntä, ja jäi vain tuijottamaan takkatulta. Onneksi sitä ei sattunut kovin usein. Useimpina hetkinä hän kyllä tuijotti takkatuleen ja mietti mielessään, missä ihmeessä toiset olivat.
 Peterin olinpaikan hän arvasi. Vielä viikko sitten Adrianne Gillow ei Siriuksen käsityksen mukaan ollut merkinnyt Peterille muuta kuin ihastusta, mutta syystanssiaiset olivat nähtävästi muuttaneet tilanteen. Peter tietysti sanoi, että hän ja Adrianne olivat vain kavereita, mutta totta kai Sirius tiesi totuuden… Ihan kuin tyttöjen kanssa muka voisi olla vain kavereita. Tai sellaisen tytön kuin Adrianne, tytön, jolla oli pitkät, alaselkään asti ulottuvat, kiiltävän tummanruskeat hiukset. Ei häntä itseään tietenkään kiinnostunut tippaakaan, mutta Peter ei varmasti osaisi pitää näppejään irti tytöstä.
 Tavallaan Sirius oli yllättynyt. Peter oli ollut aina jokseenkin ujo tekemään aloitteita tyttöjen suhteen. Siriukselle itselleen se ei ollut minkäänlainen ongelma, eikä Jamesillakaan varsinaisesti ollut koskaan ollut vaikeuksia ilmaista Lilylle tunteitaan. Remus puolestaan oli ehkä enemmänkin sitä sorttia, joka ei ihastunut kovinkaan herkästi – tai ei yksinkertaisesti suostunut kertomaan siitä ystävilleen, kuten Sirius hieman huokaisten päätteli. Silti Peter nyt vietti paljon aikaa tuntien jälkeen Adriannen kanssa, kuulemma käyden kävelyllä tai istuen kirjastossa. Kirjastossa, hitto vie, se poika tosiaan oli lätkässä.
 Entä Remus sitten? No, sitä ei tarvinnut edes ihmetellä. Jos poika ei ollut parhaillaan jossain Kaceyn kanssa, Sirius oli valmis syömään hattunsa – siis jos hän sellaisia olisi ylipäätään käyttänyt. Ehkä hän voisi syödä jonkun toisen hatun. Vaikka sillehän ei tietenkään tulisi koskaan tarvetta, ei toki, sillä hän tiesi vallan mainiosti Remuksen olevan juuri parhaillaan Kaceyn kanssa ja tekevän ties mitä.
 Ainakaan James ei viettänyt aikaa kenenkään naispuolisen olennon kanssa, eikä viettänyt Siriuskaan. Jos sitä olisi alkanut ajatella tarkemmin, se olisi kai ollut melko nurinkurista. Eikö heidän kahden muka pitänyt olla Kelmeistä ne komeimmat ja suosituimmat? Ja silti tarvittiin vain yksi punatukkainen olento sotkemaan heidän molempien rakkauselämän totaalisesti. Se oli kerrassaan säälittävää, mutta ikävä kyllä Sirius ei tiennyt, mitä ihmettä olisi tehnyt asialle.
 Mennyt viikko oli ollut niin tavattoman kummallinen, ettei hän suoraan sanottuna ollut ikinä tuntenut olevansa yhtä sekaisin. Ja se kaikki oli yhden tytön vika – ennenkuulumatonta! Hän ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt – no, totta kai hän tiesi mitä hänen OLISI pitänyt tehdä. Hänen olisi pitänyt sanoa Lilylle, ettei voinut jatkaa tällaista, ei hämäriä luokkahuoneita, ei punaisia hiuksia kutittamassa kasvoja. Hänen olisi ehdottomasti pitänyt tehdä se, eikä hän siltikään voinut.
 Missä vaiheessa asiat olivat menneet niin? Vielä muutama viikko sitten – oliko siitä kolme vai neljä viikkoa, sitä hän ei muistanut, eikä sillä oikeastaan edes ollut väliä – hän ei ollut ajatellut Lilyä minään muuna kuin Jamesin epätoivoisena ihastuksena. Sitten tyttö oli täräyttänyt kirjaston oven muutaman kerran hänen nenälleen ja hän oli tiennyt olevansa mennyttä. Ihan kuin se muka olisi ollut kirjaston oven syytä.
 Hän tiesi, että tilanteen olisi loputtava jossain vaiheessa. Ei hän voinut jutella Jamesin kanssa niin kuin ennenkin ja lähteä sitten istumaan Lilyn kanssa hämärään luokkahuoneeseen. Ja vaikka hän olisi ehkä voinutkin, Lily ei varmasti tekisi sitä pitkään. Jossain vaiheessa tyttö saisi tarpeekseen tilanteesta ja löytäisi jonkun paremman. Jonkun, jonka kanssa voisi seurustella oikeasti.
 Ehkä Lily tekisi päätöksen, sanoisi Siriukselle, ettei tämä voinut jatkua näin. Sirius olisi tietysti surullinen, mutta sopeutuisi tilanteeseen -
 Ja hitot. Jos hän olisi uskaltanut myöntää sen itselleen, hän olisi huomannut, että ajatus tuskattomasta tilanteeseen sopeutumisesta oli kohtalaisen mahdoton, mikäli siis tilanne ei sisältänyt Lilyä. Hän ei tietenkään uskaltanut olla aivan rehellinen, sehän olisi vaatinut sen tunnustamista, että hän todella piti tytöstä. Niin paljon, että joinain ohikiitävinä hetkinä mietti, kumman loukkaaminen loppujen lopuksi olisi pahempaa – Jamesin vai Lilyn.
 Hän ei ehkä ollut rehellinen, mutta epärehellisyys ja myöntämättömyys ei muuttanut asioita mihinkään suuntaan. Ikävä kyllä.

”James, eikö sinun pitäisi olla jossain?” Kacey kysyi. ”Kuten kiusaamassa luihuisia Siriuksen kanssa?”
”Ei, ei hänen pitäisi”, sanoi Remus sen näköisenä, kuin olisi olettanut Jamesin olevan matkalla kiusaamaan luihuisia aivan tuota pikaa. ”Mutta ehkä järjestämässä ikäviä pikku yllätyksiä jollekin viattomalle oppilasrukalle? Tai Riesulle.”
”Minä olen saanut tarpeekseni jälki-istunnoista vähäksi aikaa”, totesi James happamasti. ”Me vain lukitsimme pari ovea, pahus vie! Onko sen takia muka oikeutettua joutua kopioimaan vanhoja, käsiin hajoavia rangaistusarkistoja kaksi tuntia joka päivä?”
”Rangaistusarkistoja?” Kacey hämmästyi.
”Juuri niitä”, Remus totesi. ”Pahimmat rikkeet ja pahimmat rangaistukset kautta aikojen, tiedäthän. Ja ohimennen sanoen, Sarvihaara, me ansaitsimme sen.”
”Sinä sanot tuon vain sen takia, että Kacey on läsnä”, totesi James.
”Niin sanonkin”, myönsi Remus virnistäen.
Kacey tökkäsi häntä kylkeen, mutta ilta oli jo melkoisen pitkällä ja Remus hivenen väsynyt, joten tökkäisyllä ei ollut kovin suurta vaikutusta.
”Minerva-rukka ei tajunnut, että me vain hyödymme niistä tiedoista”, James huokaisi hyvin surullisen näköisenä.
”Joistain vanhoista rangaistuksista?” Kacey kohotti kulmiaan. ”Luulisi sen pitävän teidät lähinnä kaidalla tiellä.”
”No jaa, rangaistuksien syyt olivat välillä aika nerokkaita”, James virnisti. ”Niitä voisi ehkä soveltaa käytäntöön uudelleenkin.”
”No, me emme ainakaan taio Suuren Salin kattoa satamaan sammakoita”, Remus tokaisi.
”Onko sellaistakin tapahtunut?” huudahtivat Kacey ja James täsmälleen samaan aikaan, ensimmäinen lähinnä hämmästyneenä, mutta viimeksi mainittu ehdottomasti innoissaan.
”Ei, Sarvihaara”, Remus irvisti, ”ei missään nimessä!”
”Sinä olet tylsä”, James tuhahti.
”Sinä olet istunut siinä jo tunnin, Sarvihaara”, muistutti Remus. ”Sinä se tässä olet tylsä.”
”Sinäkin olet istunut siinä yli tunnin”, James huomautti.
”No, Remus taitaa olla kiinnostuneempi tähtitieteestä kuin sinä, James”, totesi Kacey hymyillen. ”Ei millään pahalla.”
James huokaisi.
”Yritättekö te ajaa minua pois?”
Remus ja Kacey vilkaisivat toisiinsa sen näköisinä, että juuri sitä he yrittivät tehdä, mutta eivät missään nimessä aikoneet antaa Jamesin tajuta sitä.
”En olisi uskonut teistä”, sanoi James päätään pudistellen. ”Tai no, Kaceysta nyt voi kuvitella mitä vain kieroa, mutta että sinäkin, Kuutamo! Hankkiutua nyt vanhasta ystävästä eroon vain päästäkseen nuoleskelemaan – ”
”Me katselemme tähtiä”, totesi Remus ja nojasi vasten selkänsä takana olevaa tähtitornin suurta lasia.
”Niinhän ne kaikki sanovat”, väitti James, ”ja kutsuvat ristiäisiin yhdeksän kuukauden kuluttua.”
Remus olisi todennäköisesti huudahtanut Jamesille, että poika pitäisi päänsä kiinni, mutta Kacey nyt sattui pitämään kiinni hänen kädestään ja jostain syystä hänen ajatuksensa eivät olleet aivan Jamesille huutamisessa. Surullista kyllä.
”Älä sure”, sanoi Kacey, ”minä pidän Remuksesta huolta.”
”Juuri tuota minä pelkään”, sanoi James.
Mutta hän ei oikeasti pelännyt. Kun hän hetkeä myöhemmin käveli alas tähtitornista kiemurtelevia, aivan liian pitkiä rappusia pitkin, hän oli melko varma, että Remus ja Kacey tosiaankin vain katselivat tähtiä. Istuivat vieri vieressä kylmällä penkillä, nojasivat toisiinsa ja puhuivat siitä, miten tähdet olivat niin kauhean kaukana, tai jotain muuta yliherttaista. Eikä James välttämättä voinut edes väittää, etteikö olisi ollut aivan hivenen kateellinen. Ei varsinkaan, kun hän hyvin ymmärsi, etteivät nuo kaksi kaivanneet häntä istumaan väliinsä.
 Tietenkään hän ei olisi halunnutkaan istua Remuksen ja Kaceyn välissä, ei toki. Hän olisi halunnut Lilyn viereensä, pitää tytön pienestä kädestä kiinni ja silittää hiljaa tämän punaista tukkaa, tuntea, miten Lily nojaisi päätään hänen olkapäähänsä ja ehkä sulkisi silmänsä, olisi vain hiljaa. Ja jossain vaiheessa James unohtaisi tähdet, kohottaisi varovasti Lilyn leukaa sormenpäillään ja tavoittaisi tytön vihreiden silmien katseen loistavana ja odottavana. Heidän huulensa kohtaisivat hämärässä huoneessa, Lilyn huulet olisivat pehmeät ja hivenen raollaan -
”Mistäs nuori herra Potter on tulossa?” Lihavan Leidin ääni rikkoi Jamesin kuvitelman palasiksi lattialle. ”Olet taas ollut tekemässä pahojasi, vai mitä?”
”Enhän minä ikinä”, totesi James. ”Päästä minut nyt vain sisään, jooko?”
”Sinä olet vielä pulassa”, totesi Lihava Leidi vakavasti. ”Korviasi myöten pulassa, kuuletko, nuori mies – ”
”Sirkuspalleroinen”, mutisi James tunnussanan ja Lihavan Leidin oli pakko väistää.
Oleskeluhuoneessa oli melkoisen tyhjää, vain muutama korteilla pelaava ykkösluokkalainen, pari itsekseen mutisevaa seitsemäsluokkalaista tyttöä ja Sirius, joka istui takan edessä. James olisi voinut melkein kuvitella, että Sirius mietti jotain asiaa, mutta ei kuitenkaan aivan, hänhän kyllä tunsi Siriuksen.
”Mitä sinä puuhaat?” hän kysyi.
Sirius säpsähti.
”Istun”, poika totesi sitten.
”Näen”, sanoi James, ”miksi ihmeessä? Miksi me emme tee mitään mielenkiintoista?”
”Niin kuin mitä?” Sirius kohotti kulmiaan.
”Remus muistutti minua rangaistusarkistosta”, sanoi James.
Sirius näytti siltä, kuin olisi muistanut jotain epämiellyttävää.
”Minä en voi ymmärtää, miten täysin kunniallisia taitelijoita on voitu kohdella niin – ”
”Jos ykkösluokkalaisten muuttamista perhosiksi nyt voi kutsua taiteeksi”, James virnisti. ”Ei sillä, etteikö se olisi loistava idea. Mutta lähinnä minulle tuli mieleen, että me emme ole tehneet mitään luvatonta aikoihin.”
”Viikkoon”, sanoi Sirius.
”Mikä sinua vaivaa?” James kurtisti kulmiaan. ”Sinä vaikutat melkein väsyneeltä.”
”No, en ole”, tokaisi Sirius, ”muistutin vain tosiasioista. Ja viikko on tietysti aivan liian pitkä aika olla aiheuttamatta ongelmia. Mennäänkö jo?”
Lihava Leidi heilahti vastahakoisesti syrjään, kun he astuivat hiljaiselle käytävälle.
”Jaahas, nuori herra Black on liittynyt Potterin seuraan”, maalaus totesi hyvin paheksuvan näköisenä. ”Mihinkäs te olette menossa, jos saan udella?”
”Tekemään pahojamme”, virnisti James.

Sirius oli kenties arvellut Peterin olevan Adriannen kanssa. No, hän oli ollut oikeassa, lukuun ottamatta yhtä pientä yksityiskohtaa. Peter todellakin pystyi pitämään näppinsä irti Adriannesta, vaikka tämän hiukset nyt kieltämättä olivatkin aika kauniit.
 He kävelivät rantatietä pitkin. Oli melkein kummallista, kuinka nopeasti Peter oli tottunut ajatukseen kävelemisestä vain kävelemisen itsensä takia, ei siksi, että olisi varsinaisesti pitänyt päästä toiseen. Ehkä nopeaan tottumiseen oli kuitenkin hyvä syy – tummasilmäinen tyttö, joka käveli hänen kanssaan ja jutteli niitä näitä niin, ettei hänen tarvinnut keskittyä kävelyn tarkoituksettomuuden ihmettelyyn.
 Tällä kertaa Peter tosin oli ottanut luutansa mukaan, ja parhaillaan hän raahasi sitä perässään. Se hankaloitti hieman matkantekoa, mutta sinä nimenomaisena iltana hänellä vain yksinkertaisesti oli halunnut päästä vähäksi aikaa taivaalle ennen, kuin hänen oli tarkoitus kävellä Adriannen kanssa ympäri pihaa…
”Käveleminen on muuten aika hassua”, hän sanoi ääneen.
Adrianne naurahti.
”No, kaipa sinä voit kontatakin, jos välttämättä haluat”, tyttö virnisti.
”En minä sillä”, Peter sanoi, muttei voinut olla hymyilemättä. ”On vain aika hassua kävellä vain huvin vuoksi.”
”Työn vuoksiko sitten?” Adrianne kurtisti kulmiaan eikä Peter oikein tiennyt, piruiliko tyttö vai eikö tämä oikeasti tiennyt, mitä hän yritti sanoa.
”Minä olen tottunut ajattelemaan kävelyn asiana, jota tehdään, kun pitää siirtyä paikasta toiseen”, Peter yritti varmuuden vuoksi selittää hieman sekavia ajatuksiaan. ”En asiana, jota tehdään ajankuluksi. Ymmärrätkö?”
”Totta kai”, sanoi Adrianne ja tökkäsi häntä olkapäähän, ”kunhan kiusasin. Mitä sinä sitten teet ajankuluksi? Lennät?”
Tyttö nyökkäsi päällään Peterin kädessä yhä olevan luudanvarren suuntaan.
”No, sitäkin”, Peter totesi ja virnisti. ”Tai aiheutan ongelmia Jamesin, Siriuksen ja Remuksen kanssa.”
”Sinä et vaikuta ongelmia aiheuttavalta ihmiseltä”, Adrianne totesi mietteliäästi.
”Ulkonäkö voi pettää”, sanoi Peter.
”Ei se ole kiinni ulkonäöstä”, Adrianne katsoi häntä. ”Mutta kun sinä puhut, sinusta saa aika lämpimän kuvan – ”
”Lämpimän?” Peter kurtisti kulmiaan.
”No, se kieltämättä kuulosti vähän hassulta”, Adrianne myönsi. ”Minä kai tarkoitin sitä, että sinä kuulostat mukavalta ja siltä, ettet liiemmin halua loukata ketään.”
Siihen Peter ei oikeastaan osannut sanoa mitään. Kuka muka ajatteli itseään noinkin syvällisesti?
”Se oli kehu”, sanoi Adrianne, kun Peter pysyi vaiti ja katseli järvelle, jossa tuuli oli alkanut luoda vihaisesti eteenpäin puskevia aaltoja.
Peter nyökkäsi. He kävelivät eteenpäin keskustelematta asiasta sen enempää. Adrianne taputti lapasten peittämiä käsiään yhteen ilmeisesti sitä itsekään huomaamatta, eikä Peter voinut olla ihmettelemättä, miten hän oikein oli joutunut siihen. Miten hän ei ollut tehnyt muuta kuin pyytänyt Adriannea tanssiaisiin, ja nyt he kaksi kävelivät järvenrannassa ja juttelivat mitä milloinkin. Jos joku olisi etukäteen väittänyt hänelle, että yksinkertaisesta tanssiaispyynnöstä voisi seurata jotain tällaista, Peter olisi käskenyt puhujaa pitämään suunsa kiinni.
 Mutta siinä hän nyt kuitenkin oli. Ja vaikka hän tiesi mainiosti, ettei Adrianne ollut ihastunut häneen, että he kävelivät tässä vain kavereina, hän ei voinut estää pientä hymyä kohoamasta kasvoilleen. Loppujen lopuksi hän nyt kuitenkin vietti vapaa-aikaansa kauniin, mukavan tytön kanssa, johon oli vielä kaiken lisäksi ihastunut. Olisi voinut mennä huonomminkin.
”Mitä sinä hymyilet?” kysyi Adrianne äkkiä.
”Ajattelinpahan vain, että alkaa olla myöhä”, totesi Peter, ”ja että minä voisin tarjota kyydin etuovelle.”
Adrianne vilkaisi Peterin kädessä roikkuvaa luudanvartta varsin epäluuloisen näköisenä.
”Tuota noin, minä en varsinaisesti harrasta lentämistä”, totesi tyttö sen näköisenä, kuin olisi tehnyt mitä muuta tahansa mieluummin kuin lentänyt senttiäkään.
”Oikeasti?” Peter hämmästyi. ”Et ollenkaan?”
”En”, sanoi Adrianne. ”Onko siinä jotain hassua? Kuule, kun minä sain tietää taikamaailmasta, yksi pahimpia järkytyksiä oli tajuta, että ihmiset lentelevät ihan huvikseen taivaalla vain jonkun keikkuvan luudanvarren päällä. Eihän siinä ole mitään järkeä!”
”Miten niin?” Peter kurtisti kulmiaan. ”Se on hauskaa.”
”Silti”, sanoi Adrianne ja vilkuili edelleen luutaa lähinnä kauhistuneen näköisenä.
”Pelkäätkö sinä korkeita paikkoja?” Peter kysyi, kun ajatus lopulta tupsahti hänen päähänsä.
Adrianne pudisteli tiukasti päätään.
”En tietenkään”, tyttö sanoi. ”Minä en vain halua keikkua jossain taivaalla, tuulen vietävänä – ”
”Korkeiden paikkojen pelkääminen on ihan luonnollista”, sanoi Peter ja tunsi itsensä rohkeaksi, hän sentään saattoi vaivatta keikkua jossain taivaalla. ”Oletko sinä ikinä lentänyt?”
”En”, Adrianne joko irvisti tai virnisti, ”minä lintsasin lentotunnit ensimmäisellä luokalla.”
”Tuhmaa”, Peter kohotti kulmiaan. ”No, nyt on korkea aika – ”
”Ei ikinä!” Adrianne huudahti.
Mutta Peter oli jo hypännyt luudanvarren päälle ja katseli Adriannea odottavasti. Ensin tyttö näytti siltä, kuin aikoisi jäädä ikuisiksi ajoiksi seisomaan paikalleen siihen järven rantaan, mutta sitten tämä huokaisi hyvin kuuluvasti ja katsoi Peteriä tummat silmät hyvin epäilevinä.
”Ja sinä et sitten tiputa minua? Ja me lennämme ihan lähellä maata? Etkä sinä enää ikinä kiristä minua lentämään?”
”Enhän minä kiristä”, sanoi Peter, sillä eihän hän tietenkään kiristänyt.
”Et niin”, Adrianne myönsi mulkaisten häntä edelleen varsin äkäisen näköisenä, ”sinä vain käytät hyväkseni minun kilttiä luonnettani – ”
”Jos sinä olisit kiltti, olisit jo suostunut”, totesi Peter. ”Minua nimittäin paleltaa ja minä haluan sisälle.”
”Sinä olet liian hyvä tuossa”, Adrianne huokaisi. ”Miten päin minun pitäisi olla?”
”Tule minun eteeni”, ehdotti Peter ja teki tilaa niin, että Adrianne pääsi kapuamaan luudanvarren päälle. ”Enkä minä muuten ole hyvä, sinun vain tekee mielesi lentää. Eikä mikään ihme, jos et kerran ikinä ole tehnyt sitä.”
”Eikä tee”, Adrianne tokaisi. ”Ja – HEI, ei niin lujaa!”
Peter oli potkaissut varovasti vauhtia ja he lensivät hyvin hiljaista – tai hyvin lujaa, niin kuin Adrianne asian ilmaisia – vauhtia kohti Tylypahkan linnan hämärässä loistavia valoja.
”Minä pidän sinusta kiinni”, sanoi Peter.
Ja niin hän pitikin, kietoi kätensä Adriannen ympärille ja joutui käyttämään kaiken mielenlujuutensa pystyäkseen keskittymään lentämiseen. Adrianne oli niin pitkä, että hänen oli melkein kurkittava tytön selän takaa nähdäkseen eteenpäin, mutta onneksi taivaalla ei ollut kovin paljon, mihin törmätä. He lensivät lähellä maata – lähinnä siitä syystä, että Adrianne kiljaisi heti, kun luuta nousi korkeammalle kuin parin metrin korkeuteen – mutta se ei oikeastaan edes häirinnyt Peteriä. Ei, sillä loppujen lopuksi hän näki vain Adriannen.
”Ehkä minä en kuole tähän”, sanoi Adrianne hyvin epävarmasti ja puristi kaksin käsin luudanvartta.
”Et sinä kuole”, sanoi Peter.
Eikä kuolisi Peterkään. Ei ainakaan niin kauan, kun hän saisi istua lähellä tummasilmäistä tyttöä ja luvata tälle, ettei tämä putoaisi.

Tähtitornissa oli hiljaista. Se oli tietenkin yksinomaan hyvä asia, Remus ei todellakaan kaivannut ainuttakaan kovaäänistä paria nuoleskelemaan seinää vasten. Ei, tänä iltana tähtitornilla oli aivan riittävästi kannateltavaa kahdessa jokseenkin hiljaisessa ihmisessä, jotka nojasivat sen seinään, katselivat tähtiä jossain kaukana yläpuolellaan ja pitivät kiinni toistensa käsistä.
 Kacey olisi ehkä mielellään tehnyt jotain muutakin kuin pitänyt kiinni kädestä. Hehän nyt kuitenkin olivat kahdestaan ja tähtitorni oli Tylypahkan romanttisimpia paikkoja ainakin teoriassa, mutta Remus ei nyt kerta kaikkiaan ollut pussailutuulella. Häntä väsytti, kun hän sulki silmänsä ja painoi päänsä seinää vasten ja vielä enemmän häntä väsytti, kun hän avasi silmänsä ja näki uhkaavasti pyöristyvän kuun taivaalla. Enää yksi yö ennen täysikuuta. Huomenillalla hän ei olisi täällä istumassa Kaceyn kanssa.
 Oikeastaan hänellä oli huono omatunto. Eihän hän koskaan ollut kovin hilpeää seuraa juuri ennen täysikuuta – hän ei yksinkertaisesti tuntunut pystyvän niinä iltoina ajattelemaan mitään muuta kuin tulevaa Rääkyvän Röttelön reissua – mutta tällä kertaa hänellä oli vielä tavallistakin enemmän murehdittavaa, ja niinpä hän todennäköisesti oli myös tavallista hiljaisempi. Ja Kacey istui hänen vieressään ja todennäköisesti ihmetteli, mikä häntä vaivasi.
 Tai sitten ei ihmetellyt. Remus ei ehkä ollut tuntenut Kaceyta kunnolla kovin pitkään, mutta hän oli jo ehtinyt oppia, että tyttö arvasi hänen ajatuksistaan yllättävän paljon. Hänen ei tarvinnut sanoa olevansa väsynyt, Kacey huomasi sen. Hänen ei tarvinnut sanoa, ettei hän halunnut puhua jostain asiasta enempää, Kacey tajusi senkin. Tosin tajuaminen ei välttämättä estänyt tyttöä kyselemästä.
 Mitä ihmettä hän olisi tehnyt ilman Kaceyta? Ja silti, kun täysikuu läheni, hän tajusi yhä kipeämmin, että jossain vaiheessa hänen olisi pakko kertoa tytölle ”pienestä karvaisesta ongelmastaan”. Ei kukaan voinut pitää sellaista salaisuutta salassa loputtoman kauan, ei ainakaan ihmiseltä, josta välitti kovasti. Jossain vaiheessa hänen olisi kerrottava Kaceylle, ja mitä sitten tapahtuisi? Säikähtäisikö tyttö, jättäisi hänet? Miten hän ikinä uskaltaisi ottaa riskin?
”Vaivaako sinua jokin, josta voisit puhua?” kysyi Kacey ja keskeytti Remuksen ajatukset.
”Ei”, sanoi Remus ja hymyili pienesti. ”Siis minä en voi puhua.”
”Harmi”, totesi Kacey ja tämän sormi leikki kevyesti Remuksen kämmenellä.
Remus huokaisi.
”Anteeksi”, poika sanoi ja hänen kätensä taputti kevyesti Kaceyn jalkaa, jonka päällä se oli levännyt. ”Minä olen varmaan aika tylsää seuraa.”
”No”, Kacey virnisti, ”voisit kyllä olla hauskempaakin. Mutta ei se haittaa. Ainakaan meidän ei tarvitse pelätä, että McGarmiwa yllättää meidät jostain epämääräisestä.”
”Suutelemista ei ole taidettu kieltää koulun säännöissä”, Remus arveli.
”Itse asiassa on”, sanoi Kacey ja näytti erittäin tyytyväiseltä itsestään. ”Minä kuulin Michelleltä sen jälkeen, kun Voro oli yllättänyt hänet suutelemasta sitä yhtä pitkätukkaista puuskupuhia. Suutelu on alaikäisiltä kielletty julkisilla paikoilla iltakahdeksan jälkeen tai jotain vastaavaa.”
”Kappas”, sanoi Remus. ”No, anteeksi, etten minä ole nyt sääntöjä rikkovalla tuulella.”
”Ei se haittaa”, Kacey sanoi taas. ”Onhan meillä iltoja tulevaisuudessakin.”
”Minä en ole huomisiltana täällä”, sanoi Remus.
Hän tunsi, miten Kacey yllättyi. Kuinka hän olisikaan halunnut lykätä koko asian maton alle, työntää sen tähtitornista alas ja unohtaa kylmään maahan, mutta tietenkään hän ei voinut. Niinpä hän käänsi katseensa tyttöön ja kohtasi tämän vakavan katseen.
”Ai”, sanoi Kacey. ”Taas jotain, mistä sinä et puhu minulle, vai mitä?”
Remus nyökkäsi.
”Minun pitäisi kai vain yrittää ymmärtää”, sanoi Kacey ja hänen äänensä kuulosti lähinnä turhautuneelta, ”mutta minua ei oikeastaan edes huvita.”
Remus ei sanonut mitään. Mitä hän olisi edes voinut sanoa? Pyytää anteeksi sitä, kun ei uskaltanut kertoa?
”Sinä sanoit, että se johtuu siitä, että sinua pelottaa”, jatkoi Kacey. ”Siis se, ettet sinä kerro. Sinä pelkäät, että minä suutun sinulle tai jotain. Miksi ihmeessä sinä et voi luottaa minuun?”
”Se ei ole luottamuksesta kiinni”, sanoi Remus ja käänsi katseensa Kaceyyn. ”Ei ainakaan siitä, etten minä luottaisi sinuun. Minä en tiedä, mitä itsekään tekisin, jos olisin sinä.”
”Sinä saat minut huolestumaan”, tokaisi Kacey ja hymyili ilottomasti toisella suupielellään.
”Minä saan itsenikin huolestumaan”, Remus sanoi ja tuijotti käsiään, jotka eivät näyttäneet tietävän mitä tehdä. Todennäköisesti hän näytti juuri siltä itsekin. Hämmentyneiltä sormilta, jotka olisivat mieluiten vain olleet jossain muualla.
Kacey näytti hymyilevän pimeydelle, joka hiipi nurkissa.
”Mitä minun pitäisi tehdä?” huokaisi tyttö. ”Minä haluaisin pyyhkiä sinun ongelmasi pois, mutta ilmeisesti minä en voi tehdä sitä, etkä sinä anna minulle edes mahdollisuutta – ”
”Et sinä voisi tehdä mitään”, totesi Remus, ja sehän oli täysin totta, eihän kukaan voinut tehdä mitään.
”Minä voisin pitää sinun kädestäsi kiinni”, tokaisi Kacey.
Remus olisi voinut sanoa, ettei sekään välttämättä olisi ollut mahdollista. Hän ei todellakaan ottaisi Kaceyta viereensä istumaan Rääkyvään Röttelöön, pitämään kiinni hänen kädestään – tai käpälästään, joka voisi repiä tytön kappaleiksi milloin tahansa. Mutta hän ei sanonut mitään. Ei mitään, ei, vaikka hetket kuluivat ja lipuivat ohitse ja he istuivat yhä hiljaa kylmällä lattialla.
 Äkkiä Kacey ojensi kätensä ja kosketti Remuksen kättä. Remus hätkähti, mutta painoi silmänsä kiinni, kun tyttö poimi hänen kätensä omiensa väliin ja puristi sitä varovasti.
 He istuivat edelleen kylmällä lattialla. Remus istui siinä tietäen, että Kaceyn olkapää kosketti hänen olkapäätään, että tyttö oli niin tavattoman lähellä eikä aikonut lähteä pois. Että kaikki ei ollut hyvin, mutta kuitenkin niin hyvin, että saattoi hengittää viileää ilmaa tukehtumatta. Ja kun Kaceyn sormi sipaisi Remuksen hiuksia puolihuolimattomasti, hän ei voinut olla hymyilemättä. Ei nyt, ei, vaikka kuu ilkkuikin hänelle taivaalta.
”No niin, sinä siis olet huomenna poissa”, sanoi Kacey ja Remus kuuli pienen hymyn tytön äänestä. ”Saat sitten olla hauskempaa seuraa sen jälkeen.”
”Lupaan sen”, sanoi Remus.
Kacey painoi huulensa Remuksen poskelle.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 21.5.
Kirjoitti: Needled Laiho - 21.05.2008 22:08:47

Hyvä luku! Mä vaan haluaisin, et Remppa kertos Kacielle olevansa ihmissusi. Ei Kacie siitä hätkähtäis

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 21.5.
Kirjoitti: Arte - 22.05.2008 07:34:58

Kommentoin nyt aluksi tuota Adrianneen käytöstä Peteriä kohtaan: itselläni on kokemusta ystävyyssuhteista, jossa toinen osapuoli on ollut ihastunut toiseen, joten kyllä, se on täysin mahdollista. (: Itselläni sen kanssa ei ole mitään ongelmaa, jos toinen sattuisi tykkäämään minusta ja olisi kuitenkin se sama kaveri kuin aina ennenkin. Minusta siinä ei sinänsä ole kummaa, joten ehkä siksi tykkään Adriannesta niin paljon. (:

Adriannen ja Peterin lentokokeilu oli ihania! Tykkäsin siitä todella paljon, oli mahtavaa, että Ad oli niin luonnollinen ja kaikkea ja Peter rohkaiseva ja kaikkea.

Lainaus

Eikä kuolisi Peterkään. Ei ainakaan niin kauan, kun hän saisi istua lähellä tummasilmäistä tyttöä ja luvata tälle, ettei tämä putoaisi.

Sulinko?

Nyt kyllä odotan tuota katosta satavia sammakoita. :D Hah, mikä idea. JA ykkösluokkalaisista perhosia, kuinka suloista. Minerva pitäisi siitä aivan taatusti. Olet muutenkin järjestänyt Kelmien kepposet varsin hyvin, ne ovat suunniteltuja ja hauskoja ja vain kelmimäisiä. Tai ainakin omasta mielestäni. Niistä on kuitenkin hauska lukea, joten oletan, että niitä voisi olla vielä pari hihassa.

Jamesin ja Lihavan Leidin dialogi oli hauska! Myös sitten, kun Sirius liittyi siihen mukaan.

Kacey ja Remus... Voi pientä Remusta. Mutta heidän istuskelunsa oli aika söpöä ja sopi heille, kuten James viisaasti huomautti.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 21.5.
Kirjoitti: lurikko - 24.05.2008 10:18:03

A/N: Neeppu, kiitos paljon :) Minäkin haluaisin, mutta tavallaan ymmärrän Remustakin: ainakin minun mielikuvieni Remus on tainnut tehdä ihmissuteudesta vielä isomman asian, kuin se muuten olisi, pyörittelemällä sitä mielessään vuosikausia ja kieltämällä itseltään normaalin tulevaisuuden yms. sen nojalla. Ja kun jotain asiaa salaa tarpeeksi pitkään, sen kertominen alkaa tuntua entistäkin vaikeammalta... Mutta toivotaan, että Remus saa vielä suunsa auki!

Arte, kiitoksia! Minun täytyy kyllä myöntää, että itselläni on silloin tällöin pieniä suhtautumisvaikeuksia sellaisen kaverin seurassa, jonka tiedän joskus olleen ihastuneen minuun, mutta nykytilanteesta ei ole hajuakaan. Tai ainakin yritän varoa kaikenlaista flirttailua, ja se taas on joskus kohtuuttoman vaikeaa, koska poikien kanssa siihen lipsuu niin helposti, oli pelkästään kavereita tai ei :D Eli ainakaan minä en kyllä pystyisi ihan niin mutkattomaan suhtautumiseen kuin Adrianne tuntuu pystyvän (mutta toisaalta hänen ajatuksensa ovat minulle vähän arvoitus edelleen, olen kirjoittanut niin vähän hänen kannaltaan; yleensä hänestä tulee aina kirjoitettua vain Peterin ajatusten läpi). Niin, ja olen tosi iloinen, että kelmien (en vaan osaa kirjoittaa heitä isolla etukirjaimella, äh) kepposet ovat tuntuneet kelmimäisiltä; ne ovat minulle jotenkin vaikeita, tai ainakaan en oikein osaa keskittyä niihin, mieluummin käytän niitä sivumainintoina.

Stargazer, kiitos! Yritän lisäillä uuden luvun aina keskiviikkoisin ja lauantaisin (ja poikkeukset vahvistavat säännön :D). Hih, minä olen taas yrittänyt suunnitella hieman uutta S/R:ää, tällä kertaa vähän pitempää ja draamallisempaa projektia, mutta saa nähdä, saanko sen toteutettua. Niistä kahdesta on kyllä ollut tosi kiva kirjoittaa, vaikka tavallaan heissä ei ole ollut kauheasti haastetta - muutamat hahmot (tai no, Regulus) ovat olleet minulle sellaisia, että heistä on ollut pakko kirjoittaa paljon, koska en vaan ole millään saanut heitä toimimaan niin kuin olisin halunnut. Siriuksen ja Remuksen suhteesta minulla on taas ollut aika valmis ja muuttumaton mielikuva siitä asti, kun aloin joskus tammikuussa 2007 kirjoittaa heistä, ja sen takia heistä kirjoittaminen on tuntunut enemmänkin siltä, että vain kertoo valmiin tarinan sanoina. Apua, mitäköhän ihmettä minä yritän selittää :D Ehkä sitä, että heistä on ollut kiva kirjoittaa, mutta en itse koe, että minulla olisi heistä mitään uutta sanottavaa, ja sen takia minulla ei myöskään ole erityisen suuria inspiraatioita kirjoittaa heistä :) Tykkään kyllä hurjasti heistä lukemisesta! Jos et ole vielä ehtinyt lukea Afrikan kuninkaan S/R-ficcejä, kannattaa :D

Ooh, lipsuu jaaritteluksi. Sitten asiaan eli seuraavaan lukuun, vielä 21 jäljellä, jos laskin ihan oikein. Jes, enää niin vähän, ja sitten pääsen lisäämään jatko-osaa tänne :)

*

18. OSA

”Ei millään pahalla”, sanoi Remus, ”mutta te näytätte aika unisilta.”
James istui sänkynsä reunalla ja pörrötti molemmilla käsillään mustaa tukkaansa, joka tosin olisi ollut varmasti aivan tarpeeksi sotkuinen jo valmiiksi. Sirius ei edes ollut vielä noussut istumaan, vaan pojasta näkyi vain pala takaraivoa peittojen alta.
”Huomasitko sinä, mihin aikaan he tulivat illalla?” Remus kysyi Peteriltä, joka kampasi hiuksiaan peilin edessä yllättävän pirteän näköisenä.
”Ei mitään tietoa”, sanoi Peter. ”Minä olin jo melkein nukahtanut, kun sinä tulit, Kuutamo. Mistä minä voisin tietää, milloin nuo kaksi tulivat?”
”Ehkä sinä olisit herännyt siihen?” Remus arveli. ”Jotenkin minusta tuntuu, että he olivat melko äänekkäitä tullessaan.”
”Hei, ei meistä tarvitse puhua, niin kuin emme olisi edes paikalla”, murahti Siriuksen ärtynyt ääni jostain vaalean peiton alta.
”Mahtavaa, sinä olet elossa!” huudahti Remus. ”Tämähän sujuu yli odotusten.”
Sirius kohottautui istumaan sängyssään. Hänen olisi ehkä kannattanut ensin herättää kasvonsa, sillä hän näytti melkoisen epä-älykkäältä yrittäessään saada silmiään pysymään auki, mutta eipä siitä toisaalta kukaan välittänyt.
”Ihan kuin sinä yrittäisit väittää, että me tulimme liian myöhään”, tokaisi Sirius.
”En tietenkään”, Remus virnisti. ”Kunhan ihmettelen.”
”Ja me emme todellakaan tulleet kovin myöhään”, lisäsi Sirius, sillä James näytti nukahtaneen sänkynsä laidalle. ”Etkä sinä varmaan itsekään malttanut jättää Kaceyta kovin aikaisin. Paraskin sanomaan.”
”Ette te tulleet liian myöhään”, totesi Remus auliisti, ”vaikka kukaan ei näytäkään tietävän, mihin aikaan te oikeasti tulitte. Mitä te muuten olitte tekemässä?”
”Kunhan pidimme hauskaa”, sanoi Sirius.
”Muutimme Voron kissan teekannuksi”, sanoi James.
”Te MITÄ?” huudahti Remus. ”Ette kai te ole tosissanne?”
Sirius mulkaisi Jamesia hyvin äkäisen näköisenä.
”Sitä ei pitänyt kertoa Kuutamolle”, Sirius tokaisi.
”Ihan sama minulle”, sanoi James.
”Minulle ei ole!” Remus ilmoitti näyttäen melko järkyttyneeltä. ”Ettekö te yhtään ajattele? Se kissahan kuolee siihen.”
”Eikä kuole”, Sirius näytti kyllästyneeltä. ”Me laitoimme sen Voron pöydälle. Hän kiikuttaa sen kuitenkin Minervalle.”
”Paitsi, jos kuvittelee, että se on oikea teekannu”, tokaisi Remus.
James kohautti harteitaan.
”Me jätimme sillä hännän”, hän virnisti vaisusti. ”Ehkä Voro tajuaa, ettei teekannuilla tavallisesti ole häntiä.”
”Nerokasta”, Peter tokaisi.
”No, ainakin Voro saattaa yllättyä, kun aikoo juoda aamuteensä”, totesi Sirius hyvin omahyväisesti.
”Te olette kahjoja”, Remus pudisteli päätään.
”Nerokkaita”, korjasi Sirius. ”Matohäntäkin sanoi niin.”
”Te saatte jälki-istuntoa”, tokaisi Remus.
”Meillä on jo”, Sirius virnisti valoisasti ja alkoi selvästi pikkuhiljaa olla hereillä. ”Mikä sinua muuten oikeasti nyppii, Kuutamo? Ei ole ihan sinun tapaistasi välittää noin kauheasti yhdestä kissasta. Rakkaushuolia?”
”Ei toki”, sanoi Remus ja virnisti. ”Minä vain olisin halunnut nähdä sen teekannun.”

Mutta lounaaseen mennessä oli käynyt selväksi, että Remusta todella nyppi jokin. Eikä syynä edes ollut hieman kummallinen teekannu, jonka Voro oli Tylypahkassa kiertävien huhujen mukaan löytänyt pöydältään ja joka oli professori McGarmiwan asiantuntevassa tutkimuksessa paljastunut kadonneeksi kissaksi, eikä edes se, että Voro loi aina ohi kävellessään varsin synkeitä silmäyksiään Kelmeihin. Ei, syy Remuksen alakuloisuuteen löytyi ehdottomasti taivaalta. Toiset olivat kuitenkin jo sen verran tottuneita pojan täysikuun aikaisiin mielialoihin, joten he tiesivät, että Remusta oli turha yrittää piristää.
 Remuksen hiljaisuus tuntui hiljentävän myös Kaceyn, joka herätti yleistä hämmennystä istumalla lounaalla Remuksen ja Lilyn välissä melkein hiljaa. Ehkä Kaceyn vaiteliaisuus puolestaan sai Lilyn näyttämään siltä, kuin olisi halunnut olla jossain muualla ja mieluiten hyvin kaukana, mutta oikeastaan Sirius uskoi, että Lilyn huonolle tuulelle saattoi olla jokin muukin syy. He kaksi eivät olleet viettäneet aikaa kahdestaan muutamaan päivään, ja vaikka Siriuksella olikin ikävä Lilyn punaisia hiuksia sormiensa välissä, tuo aika oli saanut hänet myös ajattelemaan. Kenties se oli tehnyt saman Lilylle.
”Kaikki ovat aika hiljaisia”, tokaisi James ja Sirius repi katseensa irti Lilyn vakavana kaartuvista huulista. ”Mikä ihme teitä vaivaa?”
”Minua ei vaivaa mikään”, Peter ilmoitti ja tökki samalla perunamuusia haarukallaan uteliaan näköisenä.
”Se on muuten totta”, sanoi Sirius ja oli iloinen siitä, että sai muuta ajateltavaa. ”Ja siitä puheen ollen, mitä sinä teit eilen illalla, Matohäntä?”
”Kuinka niin?” Peter kohotti kulmiaan.
”Olet virnuillut tänä aamuna harvinaisen paljon”, väitti James ja vilkaisi Siriusta. ”Siihen voi olla vain yksi syy.”
”No, kaikki meistä eivät vietä perjantai-iltaan teeastiastojen parissa”, totesi Peter huomattavan itsetyytyväisellä äänensävyllä.
”Hei, se ei ollut teekannu vaan kissa”, sanoi Sirius närkästyneesti.
James potkaisi poikaa nilkkaan.
”Sano tuo vielä vähän kovempaa, ja me olemme oikeasti jälki-istunnossa”, hän sihahti ja vilkaisi kohti opettajien pöytää, jossa Voro tuijotti heitä eikä suoraan sanottuna näyttänyt kovinkaan ystävälliseltä. ”Minusta tuntuu, että Voro epäilee meitä.”
”No, se on aivan ymmärrettävää ottaen huomioon, että viimeisen kuuden vuoden aikana kukaan muu tuskin on käyttänyt yhtä paljon vaivaa hänen kiusaamiseensa”, Sirius totesi tyytyväisenä, ”ja sitä paitsi me olimme puhumassa Matohännästä emmekä teeastiastojen suhteista kissasukuun.”
”Tuo kuulosti hivenen epäilyttävältä”, sanoi Peter.
”Vain, jos sinulla on harvinaisen likainen mielikuvitus”, virnisti Sirius, ”ja taas palaamme samaan aiheeseen. Sinä olit eilen naisesi kanssa jossain, vai mitä?”
”Ensinnäkin, Adrianne ei ole minun naiseni”, tiuskaisi Peter onnistumatta kuulostamaan kovinkaan äkäiseltä. ”Sitä paitsi me olimme vain kävelyllä.”
”Niinhän ne kaikki väittävät”, Sirius kohotti kulmiaan, ”kunnes toisin todistetaan – ”
”No, tässä tapauksessa sinulla ei ole mitään todistettavaa”, Peter totesi.
”Mutta sinä pidät siitä tytöstä, vai mitä?” kysyi nyt James.
Peter vilkuili lautastaan, jolta perunamuusi ei edelleenkään ollut kadonnut minnekään. Huolestuttavaa.
”Se taitaa olla aika selvää”, poika virkkoi lopulta.
”Totta kai on”, sanoi James, ”mutta asia on hyvä varmistaa välillä.”
”Sinä siis käyt kävelemässä tytön kanssa, josta pidät?” kysyi Sirius kuulostaen hyvin järkyttyneeltä. ”Siis käyt ihan vain kävelyllä, ettekä te edes koske toisiinne? Ei millään pahalla, mutta mikä sinua vaivaa?”
”Minä en sanonut, ettemme me koskisi toisiimme – ” aloitti Peter, mutta Siriuksen huudahdus keskeytti hänet.
”Arvasin!”
”Sirius, voisitko olla vähän hiljempaa?” Kacey tokaisi pöydän toiselta puolelta.
”Kuutamo, sinun naisesi on äkäinen”, Sirius sanoi Remukselle, joka pureskeli jauhelihapaistosta vakavan näköisenä. ”Tee jotain.”
”Pää kiinni, Sirius”, kivahti Kacey.
”Olkoon, minä pesen käteni”, Sirius huokaisi ja kääntyi takaisin kohti Peteriä. ”No niin, te siis koskette toisiinne? Mitä muuta?”
”Emme sillä tavalla”, Peter sanoi nopeasti. ”Sinulla on vain liian vilkas mielikuvitus.”
”Mitäköhän sinä sanoit äsken teeastiastoista ja kissoista?” Sirius kohotti kulmiaan.
”Anna olla jo, Anturajalka”, James käski. ”Minä haluan kuulla Peteriltä kaikki likaiset yksityiskohdat, ja sinä häiritset tätä keskustelua pahasti.”
”Ei ole mitään likaisia yksityiskohtia”, Peter sanoi ja näytti jo hieman tuskastuneelta. ”Eikö teidän pieniin päihinne mahdu, että tytön kanssa voisi olla kaveri, vaikka olisi ihastunut tähän?”
”Ei”, sanoi Sirius miettimättä sen enempää. ”Ihan kuin sinä muka osaisit pitää näppisi irti hänestä.”
”Kaikki meistä eivät ole toivottoman huonoja pitämään näppejään irti tytöistä”, tokaisi Peter.
Siriuksen huoleton ilme kenties valahti hetkeksi, mutta hän tunki mieleensä nousseen kuvan itsestään ja Lilystä nopeasti pois.
”Sitä paitsi Adrianne ei ole ihastunut minuun”, sanoi Peter, ”joten mitä muuta minä muka voisin tehdä?”
”Esimerkiksi – ” aloitti Sirius, mutta sitten muuan ajatus pysäytti hänet. ”Hetkinen! Mistä sinä tiedät, että Adrianne ei ole ihastunut sinuun?”
”Hän kertoi minulle”, sanoi Peter.
”Hän MITÄ?” Sirius näytti hyvin hämmästyneeltä. ”Tarkoitatko sinä, että te JUTTELETTE?”
”Sirius”, sanoi Lily pöydän toiselta puolelta, jossa tyttö oli istunut siihen mennessä varsin hiljaa, ”älä jaksa esittää tyhmempää, kuin olet.”
”Kiitos rohkaisusta”, sanoi Sirius välttäen katsomasta Lilyä suoraan. ”Tosissaan, sinä kävelet tytön kanssa iltaisin ja te juttelette?”
”Onko siinä jotain väärää?” kysyi Peter.
”Kunhan ihmettelin”, Sirius sanoi.
”Ihan vakavasti, Black”, kysyi Kacey nojaten pöytään erittäin ärtyneen näköisenä, ”mikä sinua vaivaa? Jos et ole vielä huomannut, niin ympärilläsi on maailma, jossa pärjäisit huomattavasti paremmin, jos osaisit kommunikoida kuulostamatta koko ajan typerältä ja – ”
”Kuutamo”, Sirius kuulosti hätääntyneeltä, ”Kacey katsoo minua pahasti – ”
”Tämähän käy vain mielenkiintoisemmaksi”, totesi Kacey, kun Remus ei näyttänyt jaksavan vastata Siriuksen avunpyyntöön. ”Sinä siis turvaudut heti Remukseen, kun pitäisi kommunikoida?”
”Kacey, lähdetäänkö?” kysyi Lily väsyneenä. ”Sinä tapat Siriuksen tuolla menolla.”
”No, minä tarvitsen jotain, johon purkaa vihaani – ” aloitti Kacey, mutta siinä vaiheessa Lily tarttui häntä kädestä ja raahasi hänet pois pöydän äärestä.
Sirius katsoi, miten tytöt kävelivät pois salista. Kacey näytti selittävän Lilylle jotain varsin kiivaasti, mutta Lily piti lujasti kiinni ruskeatukkaisen tytön kädestä ja hetken kuluttua molemmat olivat kadonneet näkyvistä.
”Tämä on jo vakavaa”, sanoi James matalalla äänellä. ”Remus ei edes hyvästellyt Kaceyta.”
”Ehkä he käyttävät telepatiaa”, ehdotti Sirius.
”Ei mikään ihme, että Kacey lähti”, James sanoi, ”sinä todennäköisesti olisit aika ärsyttävää seuraa, jos joku haluaisi jutella vakavissaan.”
”Sinä et voi puolustella Kaceyta”, Sirius väitti järkyttyneenä.
”En minä puolustele”, sanoi James, ”olenpahan vain iloinen, ettei minulla ole mitään halua yrittää keskustella sinun kanssasi vakavasti.”
”Kiitos vain”, Sirius murahti ja kääntyi sitten Peterin puoleen, joka pettyneestä ilmeestään päätellen oli jo ehtinyt toivoa, että toiset olisivat unohtaneet alkuperäisen puheen aiheen. ”Adrianne ei siis ole ihastunut sinuun? Ja kertoi sen sinulle ihan muuten vain?”
”No, hän kysyi, olenko minä ihastunut häneen”, sanoi Peter hieman vastahakoisesti, ”ja minä kerroin. Totta kai minun piti kysyä, mitä mieltä hän on minusta.”
”Sarvihaara, minä en tajua, mikä ihmisiä vaivaa nykyään”, Sirius sanoi hyvin hämmentyneen näköisenä. ”Minua alkaa pelottaa.”
”Eikä ala”, James sanoi ja virnisti. ”Se ei oikein sopisi sinun luonteenlaadullesi.”
”Eikä minua vaivaa mikään”, tokaisi Peter. ”Paitsi ehkä Adrianne.”
Sirius tökkäsi haarukkansa perunamuusiin. Häntä itseään saattoi vaivata Lily, mutta sitä hän ei tietenkään voinut sanoa. Niinpä hän keskittyi ruokaan ja päätti ajatella myöhemmin. Nyt ei ollut aikaa keskittyä ihmettelemään Peterin ja Adriannen yllättävän syvällisiä keskusteluja, ei Kaceyn ärtysyyttä, Remuksen hiljaisuutta eikä edes sitä, miten vakavalta Lily oli näyttänyt.

Lily istui sängyllään ja katseli Kaceyta, joka käveli pientä ympyrää peilin edessä turhautuneen näköisenä.
”Ei millään pahalla, mutta mikä ihme sinua vaivaa?” Lily kysyi lopulta, kun Kacey oli ehtinyt kiertää pienen maton noin kolmekymmentä kertaa eikä loppua näkynyt. ”Ensin sinä olet hiljainen, ja sitten alat haukkua Siriusta päin naamaa.”
”Ja sinua tietysti suututtaa, että joku sanoo Siriukselle suorat sanat?” Kacey tiuskaisi vilkaisematta Lilyyn.
”Hei, tuo ei ollut reilua – ”
”Ei niin”, sanoi Kacey, ”tietysti minun pitäisi vain hyväksyttävä ajatus sinusta ja Siriuksesta nuoleskelemassa jossain pimeässä nurkassa Jamesin selän takana ja unohdettava koko homma, vai mitä?”
”No, minä en varsinaisesti kertonut sinulle, että voisit syyttää minua”, tokaisi Lily. Hänen olisi todennäköisesti pitänyt myös suuttua ”nuoleskella” –sanan käytöstä, mutta hän ei jaksanut.
”Ihan sama”, Kacey sanoi. ”Jos sinua ei oikeasti haittaa se, että Sirius vehtaa sinun kanssasi ja että James tappaisi Siriuksen, jos tietäisi siitä, niin ihan sama minulle – ”
”Totta kai se haittaa!” Lily huudahti ja oli kiitollinen siitä, ettei makuusalissa ollut muita. ”Mitä sinä kuvittelet, että minä pohdin päivät pitkät?”
”Siriusta?” Kacey hymyili toisella suupielellään.
”Minä en keskustele sinun kanssasi, jos sinä olet tuollainen”, Lily tokaisi.
”Käännä vaan katseesi tosiasioilta”, tiuskaisi Kacey.
”Mikä ihme sinulla on?” Lily huokaisi. ”Et sinä voi olla noin vihainen vain Siriuksen takia!”
Lause vaikutti Kaceyyn voimakkaammin kuin Lily oli kuvitellut sen vaikuttavan. Tyttö jätti ympyrän kävelemisen ja pudottautui istumaan sängylle Lilyn viereen.
”Minua ahdistaa”, sanoi Kacey huomattavasti hiljaisemmalla ja vaimeammalla äänellä. ”Remusta vaivaa jokin, enkä minä tiedä, mikä se on…”
”Oletko sinä kysynyt?” Lily kysyi ja kietoi varovasti kätensä Kaceyn ympärille halaten tyttöä.
”Olen”, Kacey sanoi, ”mutta Remus sanoo, ettei voi tai uskalla kertoa ja että minä jättäisin hänet, jos tietäisin.”
Lily hämmästyi.
”Minun on vaikea uskoa, että Remuksella voisi olla sellaisia salaisuuksia”, hän sanoi varovaisesti.
”No niin on minunkin”, Kacey tokaisi, ”mutta sen on pakko olla jotain kamalaa, jos Remus ei kerran voi kertoa minulle. Hitto vie, kuvitteleeko se poika oikeasti, että minä jättäisin hänet?”
”Ilmeisesti”, sanoi Lily hiljaa. ”Mutta Remus kertoisi kyllä varmasti, jos vain voisi.”
”Kyllä hän voisi, muttei uskalla”, Kacey tokaisi. ”Sanoi niin itse.”
”No, sitten sinä et voi oikein tehdä mitään”, Lily sanoi. ”Paitsi tietenkin odottaa, että hän uskaltaa kertoa.”
”Koko juttu vaivaa minua”, sanoi Kacey. ”Minun kai pitäisi olla Remuksen tukena tai jotain… pahus, enhän minä edes tiedä minkä suhteen!”
”Kyllä se siitä”, sanoi Lily, mitä muuta hän olisi voinut sanoa?
Kacey huokaisi.
”Enkä minä muutenkaan enää tajua, mitä minä teen. Minun äitini kuolee, ja minä – ”
”MITÄ sinun äitisi tekee?” Lily kysyi tietämättä, olisiko hänen pitänyt olla järkyttynyt vai hämmästynyt. No, hän oli joka tapauksessa molempia.
Kacey vilkaisi häntä tummanruskeat silmät avonaisina ja säikähtäneinä. Tyttö avasi suunsa, mutta sulki sen saman tien, aivan kuin ei olisi tiennyt mitä sanoa.
”Kacey?” Lily kysyi varovaisesti ja yritti tavoittaa Kaceyn katsetta, joka nyt oli eksynyt jonnekin lattialle. ”Mitä on tapahtunut? Minä en ymmärrä…”
”Minun äitini työskentelee ministeriölle, sen sinä kai tiedät”, totesi Kacey ilmeettömällä äänellä vilkuillen seiniä. ”No, viime kesänä sattui jotain, jokin meni pieleen, minä en tiedä tarkemmin, eiväthän he tietenkään voineet kertoa…”
”Ja?” Lily kysyi hiljaa, kun Kacey näytti vaipuneen ajatuksiinsa.
Tyttö suoristautui ja työnsi ruskeita suortuvia pois kasvojensa edestä. Kaceyn silmät olivat surulliset ja väsyneet, kun tämä viimein käänsi katseensa Lilyyn ja huokaisi niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli.
”Äiti kuolee”, Kaceyn ääni oli melkein yhtä hiljainen kuin huokaisukin. ”Minä en tiedä milloin, mutta luulen, että joululomalla ei enää…
Mutta hänen äänensä katosi eikä Lily kuullut viimeisiä sanojakaan. Eikä sanoilla edes ollut väliä. Lily halasi Kaceyta tiukasti ja toivoi, että olisi ollut parempi lohduttaja.
”Mikset sinä kertonut?” hän kysyi lopulta, kun hiljaisuus makuusalissa alkoi sattua korviin.
Kacey hymyili ilottomasti.
”Te pidätte kaikki minua niin iloisena”, hän sanoi. ”Minkä ihmeen takia minun olisi pitänyt rikkoa se kuva?”
”Koska me emme halua, että sinä suret yksin”, sanoi Lily.
”Ette te voi tehdä sille asialle kuitenkaan mitään”, Kacey väitti hiljaisella äänellä.
Se Lilyn oli pakko myöntää. Silti hän ei vain voinut ymmärtää, minkä takia Kacey ei ollut kertonut aiemmin, minkä takia hän oli pitänyt koko asian tiukasti sisällään…
”Tietääkö Remus?” Lily kysyi.
”Tietää”, sanoi Kacey ja katsoi Lilyä hieman anteeksipyytävästi. ”Remukselle oli tavallaan helpompi puhua… Häntä minä en tuntenut niin hyvin kuin vaikka sinua, eikä Remus vaikuta niin onnelliselta – ”
”Vaikutanko minä onnelliselta?” Lily rypisti kylmiään ja huokaisi sitten. ”No, kai minä olen onnellinen. Mutta ei se tarkoita, ettet sinä voisi puhua minulle.”
”Ei tietenkään”, Kacey myönsi kuulostaen hyvin väsyneeltä. ”Ja nyt sinä joka tapauksessa tiedät, joten se siitä, käykö? Minä taidan lähteä jonnekin, en vain yksinkertaisesti jaksa olla täällä nyt.”
Lily jäi katsomaan tytön perään, kun tämä käveli makuusalin ovelle ja katosi näkyvistä. Hiljaisuus jäi kuitenkin melkein tyhjään huoneeseen, eikä Lily osannut tehdä muuta kuin nojata selkänsä takanaan olevaa seinää vasten ja toivoa, että voisi vain sulkea silmänsä ja unohtaa kaiken vähäksi aikaa.
 Missä vaiheessa kaikki oli oikeasti mennyt niin sekaisin? Vielä vähän aikaa sitten hänen vakavin ongelmansa oli miettiä, miten hän saisi Jamesin lopetettua epätoivoiset iskuyrityksensä. Sitten hän oli törmännyt Siriukseen muutaman kerran kirjastonovilla – sananmukaisesti, Sirius oli vasta pari päivää sitten väittänyt, ettei hänen nenänsä ollut vieläkään ennallaan – ja nyt asiat olivat niin pielessä, ettei Lily edes tiennyt, mistä päin hänen olisi täytynyt alkaa korjata niitä.
 Tai totta kai hän tiesi. Kaceyn ongelmille hän ei voinut mitään, eikä myöskään Remuksen salaisuudelle, joka näytti myös vaivaavan Kaceyta. Mutta hänen elämänsä olisi ollut helpompaa jo silloin, jos hänen ei olisi tarvinnut ajatella Siriusta, paeta pojan katsetta ruokapöydässä, yrittää estää itseään jäämästä paikalle, kun näki Siriuksen lähestyvän hiljaisella käytävällä… Ongelma kai oli siinä, että hänen ei missään nimessä tehnyt mieli poistaa Sirius-ongelmaa elämästään.
 Mikä ihme häntä vaivasi? Missä vaiheessa hän oli alentunut suutelemaan Sirius Blackia lukkojen takana? Viikko sitten, sanoivat hänen aivonsa, mutta hän ei halunnut kuunnella niitä. Eihän Siriuksen edes pitänyt olla hänen tyyppiään! Sirius oli se ärsyttävä Kelmi, joka aiheutti ongelmia ja rikkoi sääntöjä alituisesti. Mutta kun he olivat kahdestaan, kun Sirius lopetti esittämisen, Lily ei jaksanut ajatella Siriuksen kepposia tai ongelmienaiheuttamista enää yhtään, hän vain halusi olla pojan lähellä.
 Se oli tavattoman typerää, totta kai oli. Silti hän ei missään nimessä halunnut luopua niistä kauniista hetkistä, joita hänellä silloin tällöin Siriuksen kanssa oli. Jos hän olisi miettinyt asiaa aivan rehellisesti, hän olisi ehkä huomannut, ettei oikeastaan edes kuvitellut seurustelevansa Siriuksen kanssa oikeasti. Ei, se tuntui liian kaukaiselle, siitä ei voinut edes haaveilla. Mutta jossain vaiheessa Sirius oli saanut vangittua hänen mielenkiintonsa, ja hän tiesi varsin mainiosti, että seisoisi taas jonain iltana professori Binnsin luokan edessä ja tarttuisi Siriuksen käteen, kun tämä ojentaisi omansa.

Remus käveli pitkin käytäviä kädet mustan kaapunsa taskuissa ja tietämättä oikeastaan edes minne oli matkalla. Se oli typerää ja hän tiesi sen, kävellä nyt ilman päämäärää, Sirius ja James olisivat nauraneet hänelle, jos olisivat nähneet sen. Peterkin olisi saattanut nauraa, siitä Remus ei ollut aivan varma, mutta toisaalta poika olisi saattanut myös muistaa omat kävelynsä Adriannen kanssa ja pitää suunsa kiinni. Eikä Remusta loppujen lopuksi kiinnostanut tippaakaan, kuka hänelle nauraisi ja kuka ei.
 Oli jo iltapäivä. Hän tunsi lähestyvän yön suonissaan, tunsi sen hiipivän pitkin selkäänsä ja tarrautumaan kurkkuunsa. Se oli tietysti kaikki pelkkää kuvitelmaa, mutta tuo tieto ei lohduttanut häntä tippaakaan. Ei, kun hän tavoitti kirjaston oven edessään, käveli sisään ja päätti etsiä rauhallisen nurkan, sopivan tuolin, joka voisi estää häntä kävelemästä ympäriinsä. Tuolin sijaan hän kuitenkin löysi Kaceyn.
 Remus pysähtyi hiljaa. Kacey istui pienen pöydän ääressä ja nojasi käsiinsä sen näköisenä, ettei edes nähnyt edessään auki olevaa kirjaa. Tytön suklaanruskeat hiukset valuivat kasvoille hivenen kihartuvina ja tämän suupielet kaartuivat surumielisesti kohti lattiaa. Remus käveli hiljaa lähemmäksi ja pysähtyi Kaceyn viereen.
”Hei”, hän sanoi.
Kacey hätkähti, vilkaisi häntä ja sitten edessään olevaa kirjaa sen näköisenä, kuin olisi yllättynyt nähdessään sen. Sitten tytön kasvot muuttuivat melko ilmeettömiksi ja tämä nosti katseensa kohti Remuksen kasvoja.
”Hei”, tyttö sanoi.
Remus istui tyhjälle tuolille kutsumatta. Hän kohotti Kaceyn kirjan kantta – ”Taion itseni sydämeesi” – ja kohotti kulmiaan hieman yllättyneenä.
”Mistä lähtien sinä olet lukenut tällaisia?”
”Tästä lähtien”, Kacey tokaisi.
Remus huokaisi.
”Minä en välttämättä ole juuri nyt mikään kovin hyvä keskustelija”, hän totesi, ”mutta minä en kestä katsoa sinua surullisena. Mikä on?”
”Ahdistaa”, sanoi Kacey pää kallellaan.
”Minäkö?” Remus kysyi.
”Kaikki”, Kacey tokaisi ja tuijotti nyt käsiään. ”Se, että sinä olet surullinen. Se, että minua ahdistaa se, että sinä olet surullinen, vaikken minä tiedä edes miksi. Ja se, että minä kerroin vahingossa Lilylle minun äidistäni.”
Remus siirtyi tuoleineen lähemmäs Kaceyta. Tuoli kolisi lattiaan, mutta Kacey ei näyttänyt välittävän, nojasi vain häntä vasten, kun hän kietoi kätensä tytön ympärille ja veti tätä varovasti lähemmäs.
”Eikö se ole hyvä?” Remus kysyi hiljaa. ”Että Lily tietää? Sinun olisi joka tapauksessa pitänyt joskus kertoa.”
”Mitä minä sanon hänelle?” Kaceyn ääni kuului vaimeana jostain Remuksen puserosta.
”Miten niin?” Remus hämmästyi.
”Nyt Lily olettaa, että minä olen kauhean surullinen aina ja vaikka mitä”, Kacey jatkoi. ”Ja totta kai minä olenkin, mutta en minä nyt koko aikaa jaksa murehtia.”
”Eihän sinun tarvitsekaan”, sanoi Remus ja halasi tyttöä tiukemmin. ”Ethän sinä minunkaan kanssani ole koko ajan surullinen.”
”Mutta sinun kanssasi on helpompaa”, sanoi Kacey. ”Sinulla on omatkin ongelmasi.”
Remus olisi ehkä naurahtanut, mutta se keskustelu nyt ei kerta kaikkiaan ollut niitä, joissa saattoi nauraa.
”Lilylläkin on ihan varmasti ongelmia”, hän sanoi nauramisen sijaan. ”Vaikkei hän kertoisikaan niistä sinulle.”
”Mutta Lily on niin hyvä kaikessa”, Kacey valitti ja Remuksesta tuntui, kuin tyttö olisi yrittänyt haudata kasvonsa hänen hihaansa vasten. ”Niin täydellinen ja kaunis ja hyvä koulussa ja James on aina ollut ihastunut häneen ja Siriuskin pitää hänestä ja – ”
”Sinä siis haluaisit, että James olisi ihastunut sinuun?” totesi Remus. ”Pitäisikö minun huolestua?”
”Ei sillä tavalla”, Kacey tokaisi hivenen ärtyneeltä kuulostaen. ”Kyllä sinä tajuat, mitä minä tarkoitan.”
”En ole ihan varma”, sanoi Remus. ”Lily tuskin on täydellinen. Ja onhan hän tietysti ihan kaunis, mutta niin olet sinäkin, enkä minä tajua, mitä -
”Mitä sinä sanoit?” Kacey katsoi Remusta silmät suurina.
”Ai äsken?” Remus hämmästyi. ”Että Lily on kaunis ja niin olet sinäkin, enkä minä – ”
”Olenko?” Kacey rypisti kulmiaan.
Remuksen ei edes tehnyt mieli nauraa, ei nyt, kun hän näki hämmästyneen ilmeen Kaceyn kasvoilla ja pienen ilahtuneen välkähdyksen tytön silmissä.
”Etkö sinä tiennyt sitä?” hän kysyi tietäen kuulostavansa hyvin typerältä.
”No, sinä et ole varsinaisesti sanonut minulle ikinä mitään sellaista”, Kacey totesi.
”Enkö?” Remus tunsi itsensä entistä typerämmäksi, kun Kacey tuijotti häntä pieni vino hymy huulillaan.
”Et”, sanoi tyttö armottomasti. ”Mistä minä olisin voinut tietää?”
”Katsomalla peiliin?” ehdotti Remus.
Kacey mutristi huuliaan.
”Anteeksi”, sanoi Remus ja pyyhkäisi sormellaan muutaman eksyneen hiussuortuvan pois Kaceyn kasvojen edestä. ”Sinä olet kaunis.”
Kacey kohottautui suutelemaan Remuksen huulia. Remuksen sormet leikkivät tytön lämpimällä kaulalla ja hän tunsi pienet sormet poskillaan, joita kuumotti uhkaavasti. Onneksi heidän silmänsä olivat kiinni eikä Kacey voinut nähdä hänen punastumistaan, sehän oli hieman hämmentävää, kun he nyt kuitenkin olivat seurustelleet jo useamman viikon. Sen tietäminen ei kuitenkaan estänyt muutamaa eksynyttä perhosta lepattamasta Remuksen vatsanpohjassa, kun hän tunsi suudelman läpi Kaceyn huulten kaartuvan pieneen hymyyn.

”Kuutamo, sinä hymyilet”, tokaisi Sirius.
”Onko se kiellettyä?” kysyi Remus.
”Ei”, sanoi Sirius, ”se on vain epätavallista. Mutta ihan mukavaa, ei sen puoleen.”
He istuivat oleskeluhuoneessa odottamassa, että kello tulisi kuusi ja Remuksen olisi aika lähteä kohti Rääkyvää Röttelöä.
”Minä tapasin Kaceyn”, totesi Remus.
”Muistaakseni sinä tapasit hänet lounaallakin, eikä se estänyt sinua olemasta hyvin vähäpuheinen”, Sirius muistutti.
Remus näytti siltä, kuin häntä olisi melkein naurattanut. Hyvin epätavallista, totta tosiaan.
”Ai kun Kacey syytti sinua keskustelukyvyttömyydestä? Se teki sinulle vain hyvää.”
”Kuutamo, sinä et voi väittää, että Kacey olisi ollut oikeassa”, valitti Sirius.
”No, sinä kyllä osaat silloin tällöin kommunikoida”, myönsi Remus. ”Mutta ei ole mikään ihme, että Kacey ei tiedä sitä. Sinä nimittäin käytät sitä taitoa melkoisen harvoin.”
”Pitäisikö minun loukkaantua?” Sirius kysyi hyvin mietteliään näköisenä otsaansa rypistäen.
”Ihan miten vain haluat”, huokaisi Remus ja vilkaisi kelloa. ”Okei, minun pitää kohta lähteä.”
”Me tulemme perässä”, sanoi James hiljaisella äänellä varoen, ettei tiedotus kaikuisi ylimääräisiin korviin saakka.
”Kiitos”, sanoi Remus. ”Vaikka tiedättehän te, ettei teidän tarvitsisi – ”
”Älä jaksa, Kuutamo”, James keskeytti Remuksen sen kummempia anteeksi pyytelemättä. ”Me tulemme joka tapauksessa ja sinä tiedät sen, joten ei mitään turhia uhrautumispuheita, jooko?”
”Sitä paitsi minä olen jo kaivannut pientä yövipinää”, virnisti Sirius.
”Vain sinä saat sen kuulostamaan noin hauskalta”, Remus totesi synkästi. ”Tosin MINÄ en välttämättä ole liiemmin kaivannut sitä, mutta no, koska minulta muka on kysytty mitään?”
”Älä nyt”, sanoi Sirius ja taputti Remusta hivenen kovakouraisesti selkään. ”Äskenhän sinä olit vielä varsin pirteä.”
”No, sitten minä muistin, mitä minulla on edessäni”, Remus tokaisi.
”Älä sure”, sanoi James. ”Me tulemme kyllä.”
Remus vilkaisi kelloa. Se oli kuusi.
”Kiitos”, hän sanoi Jamesille, ennen kuin nousi sohvalta ja käveli ulos oleskeluhuoneesta.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 24.5.
Kirjoitti: Velns Meica - 24.05.2008 15:47:13

Olet tehny Kaceysta niin upean hahmon, itse asiassa kaikista, mutta Kacey oli päällimäisenä...
Hieno luku kerrassaan, kehaisen. (en tiedä mistä toi juttu tuli  :-\)
Jotenkin synkempi kuin tavallisesti tai sitte vaan kuvittelen, olen lukenu niin pitkää kaikkee pinkkihömppää (ei pahalla ei kellekään), joten se saatto johtuu siitä... Kuitenkin tässä tapahtu tosi paljon (hyvä asia) ja kirjoitit tosi hyvän kaikista vähän masentuneina ja repesin myös totaalisesti sille teepannu-selostukselle ;D
Sori, mut en keksi oikein muuta (paitsi epämäärästä ihkutusta), lisään jos tulee mieleen...
Hyvä luku, kirjoitit taas kerran hyvin, jatkoo odotan...

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 24.5.
Kirjoitti: Mya Musta - 24.05.2008 19:30:15

Täähän on ollut muistaakseni jossain vanhassa finissä kokonaankin eiks niin, kun jotenki vaan muistan et oisin lukenut tän, ja tää on tosi hyvä toisellakin lukukerralla, laita pian seuraava osa :D

Mya

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 24.5.
Kirjoitti: lurikko - 28.05.2008 20:41:57

A/N: Suurkiitos jokaiselle! Auh, luulin, etten ehtisi tänään lisäämään jatkoa, koska oli tarkoitus tulla kotiin vasta yhdentoista aikaan, mutta tulinkin sitten vähän aiemmin ja tulen myös kiltisti lisäämään.

Stargazer, kiitoksia! Luulisin, että oikea taivutusmuoto on sisällöttömyyttä, ja ohimennen sanoen on kummallista, miten aina välillä ainakin minulle sattuu sitä, etten yksinkertaisesti pysty käsittämään, miten joku sana kirjoitetaan :D Sitten mietin sitä aikani ja koko ajan aivoni käyvät ylikierroksilla enkä ainakaan tajua mitään. Hassua. Niin, olen iloinen, että tykkäsit luvusta :) Remus on tosiaan vetkutellut kertomisen kanssa jo aika pitkään, toivottavasti hän saa jossain vaiheessa itseään niskasta kiinni. Toisaalta tuntuu siltä, että eihän tuollaista asiaa yksinkertaisesti voi jättää kertomatta, jos on pitempään yhdessä. Saa nähdä.

Velns Meica, kiitos! Hauska kuulla, että tykkäät Kaceysta. Muistaakseni hän taisi ilmestyä tarinaan alun perin sen suurempia suunnittelematta, tarvitsin vain Lilylle jonkun kaverin, jonak kanssa hän voisi jutella, mutta jotenkin Kacey päätyi seurustelemaan Remuksen kanssa (luultavasti halusin piristää Remusta!) ja muuttui sitten vaivihkaa aika olennaiseksi hahmoksi tarinassa...

Mya Musta, kiitoksia! Tämä on tosiaan ollut edellisessä Finissä aikoinaan kokonaan, muistaakseni valmistunut noin vuosi sitten... Ja Vuotiksessa myös. Mutta on hienoa kuulla, että tätä jaksaa lukea toiseenkin kertaan :)

*

OSA 19

Seuraavana aamuna Remus tunsi itsensä lähinnä pohjattoman väsyneeksi. Kun hän palasi aamuviideltä omaan makuusaliinsa, hän halusi vain painaa päänsä tyynyynsä ja nukkua, ja sen hän tekikin. James, Sirius ja Peter olivat lähteneet Rääkyvästä Röttelöstä jo hieman aiemmin, joten heillä oli ollut myös enemmän aikaa nukkua eikä yö joka tapauksessa ollut väsyttänyt heitä yhtä paljon kuin Remusta. Niinpä he antoivat pojan jäädä aamulla nukkumaan lähtiessään itse hieman vaitonaisina aamupalalle.
 Lily ja Kacey istuivat jo aamiaispöydässä, kun he saapuivat paikalle. Lily tuijotti tiukasti pöytään, mutta Kacey nosti odottavan näköisenä katseensa vain pettyäkseen tajutessaan, ettei Remus ollut toisten mukana.
”Onko Remus makuusalissa?” tyttö kysyi hieman kireällä äänellä.
James ja Sirius vilkaisivat toisiinsa.
”On”, sanoi James hyvin lyhyen harkinnan jälkeen. ”Nukkuu.”
”Okei”, Kacey sanoi. ”Voinko minä mennä sinne?”
”Sinäpä olet innoissasi”, virnisti Sirius, mutta vakavoitui, kun James tökkäsi häntä kovakouraisesti kylkeen. ”Mene vain, jos haluat. Ehkä sinun näkemisesi piristää Kuutamoa, siis jos hän ylipäätään herää lähiaikoina.”
Kacey näytti säikähtäneeltä.
”Ei sillä, että hän olisi kuollut tai mitään”, Sirius lisäsi kiireesti. ”Häntä vain varmaan nukuttaa.”
”Selvä”, sanoi Kacey huojentuneena. ”No, minä taidan mennä sinne. Nähdään myöhemmin, Lily.”
Lily vilkutti Kaceylle, kun tyttö nousi vauhdilla penkiltään ja käveli pois jäämättä juttelemaan sen enempää. Sirius istui Kaceyn jättämälle tyhjälle paikalle eikä voinut olla huomaamatta pientä värähdystä Lilyn ilmeessä, kun tyttö käänsi katseensa pois.
”No, Lily, mitä sinulle kuuluu?” kysyi James toiveikkaalla äänellä.
”Hyvää”, sanoi Lily tuskin nostaen katsettaan pöydästä.
”Eikö meidän pitänyt olla jonkinlaisissa väleissä?” James rypisti kulmiaan. ”Aselepo tai jotain sellaista? Olenko minä tehnyt jotain?”
Lily katsoi Jamesia ja hymyili melkoisen väsyneen näköisenä.
”Et”, tyttö sanoi, ”muuten minä olisin jo kironnut sinut. Minua vain väsyttää.”
”Tai heittänyt puurolautasella”, Sirius lisäsi avuliaasti, mutta sai palkakseen vain vihaisen mulkaisun. ”Okei, minä olen ihan hiljaa.”
”No hyvä, etten minä ole tehnyt taas jotain”, James huokaisi helpottuneen näköisenä. ”Ja siitä puheen, ollen, haluaisitko sinä mahdollisesti lähteä minun kanssani Tylyahoon?”
Lily kohotti kulmiaan.
”Tuo oli iskuyritys”, tyttö sanoi, ”enkä minä edelleen siedä niitä. Vaikka en heittäisikään sinua puurolautasella. Sitä paitsi miten me muka olisimme yhtäkkiä päässeet Tylyahoon?”
”Se on järjestettävissä”, sanoi James innokkaan näköisenä, ”jos sinä – ”
”Ei käy”, Lily tokaisi. ”Anteeksi nyt vain, Potter, mutta sinun ei tarvitse käyttäytyä niin kuin minä en olisi kieltäytynyt jo noin miljoona kertaa. Ja ei millään pahalla, mutta minä taidan tästä lähteä.”
”Minne?” Sirius kuuli kysyvänsä. ”Kacey on Remuksen kanssa.”
”No, se ei tarkoita, että minun olisi pakko olla teidän kanssanne”, totesi Lily ja katsoi ohimenevän hetken Siriusta silmiin, ennen kuin kääntyi ja lähti.

Oli hyvin lämmintä. Remukselta kesti hetken, ennen kuin tajusi olevansa omassa tutussa sängyssään, ja tajutessaan sen hän tietysti ilahtui. Ilmeisesti kukaan ei myöskään kiirehtinyt herättämään häntä eikä hyppinyt hänen päällään, joten hän saattoi kaikessa rauhassa kääntää kylkeä ja upottaa päänsä tyynyyn. Ikävä kyllä hänen suunnitelmansa keskeytyivät, kun hän sattui raottamaan silmiään ja huomasi jotain, joka ei missään tapauksessa kuulunut hänen käsitykseensä normaalista kuudesluokkalaisten rohkelikkopoikien makuusalista.
”Kacey?” hän huudahti – tai olisi huudahtanut, jos olisi löytänyt tarpeeksi ääntä siihen heti herättyään. ”Mitä ihmettä sinä teet täällä?”
Kacey istui Siriuksen sängyllä ja heilutti jalkojaan sen reunan yli sen näköisenä, että oli istunut siinä jo jonkin aikaa.
”Sirius sanoi, että sinä olet nukkumassa”, tyttö totesi.
”Ja sinä tulit katsomaan?” Remus kohotti kulmiaan.
”Pöhkö”, tuhahti Kacey, mutta virnisti sitten pienesti. ”No, minä olin kyllä hieman pettynyt tajutessani, että sinä nukut vaatteet päällä.”
Remus kömpi vaivalloisesti istumaan. Jostain syystä vain metrin päässä istuva tyttö tuntui helpottavan heräämistä huomattavasti.
”Miten eilinen meni?” kysyi Kacey. ”Ei sillä, että minä tietäisin yhtään, mitä sinä puuhasit, kunhan ajattelin olla kohtelias.”
Remus kohautti olkapäitään.
”Ihan hyvin kai”, hän sanoi väsyneenä, ”mutta minä haluaisin unohtaa koko jutun vähäksi aikaa. Käykö?”
”Käy”, Kacey sanoi heti. ”Kunhan sinä tiedät, että jos haluaisit kertoa, minä kyllä kuuntelisin – ”
”Tiedän”, ilmoitti Remus.
Kacey näytti siltä, kuin olisi halunnut sanoa vielä enemmänkin, mutta hetken epäröityään tyttö tyytyi hymyilemään ja vilkaisemaan ovelle.
”No niin. Nyt kun sinä olet kerran herännyt, pitäisiköhän minun mennä ulos odottamaan, että saat vaihdettua kunnialliset vaatteet päällesi?”
”Etkö sinä pidä pyjamaa kunniallisina vaatteina?” Remus kohotti kulmiaan, mutta Kacey vain pudisteli päätään. ”No, olkoon. Mutta suoraan sanoen minua väsyttää vielä aika lailla, enkä välttämättä jaksaisi kuvitella nousevani sängystä.”
”Ai”, sanoi Kacey. ”No, minä taidan sitten lähteä. Anteeksi, että herätin sinut.”
”Et sinä herättänyt minua”, Remus virnisti, ”vaikka sinun huomaamisesi saattoikin edesauttaa heräämistä. Ja eihän sinun välttämättä tarvitse lähteäkään, sinä voisit vaikka istua siinä…”
Kacey kohotti kulmiaan.
”…tai tulla tänne istumaan”, ehdotti Remus ja teki tilaa sängylleen.
”Sinä olet kierompi kuin luulin, Lupin”, Kacey tokaisi, mutta Remuksen helpotukseksi tytön kasvoille levisi leveä hymy. ”Paljon kierompi.”
”Minä en vain halua olla yksin”, totesi Remus pää kallellaan. ”Onko siinä jotain pahaa?”
Kacey huokaisi ja siirtyi istumaan Remuksen viereen pojan sängylle.
”Ei, ei siinä ole mitään pahaa”, tyttö sanoi.

Sirius oli huonolla tuulella. Hänen yöunensa olivat sentään jääneet hieman liian lyhyiksi, James oli vaipunut pohtimaan Lilyä tämän kieltäydyttyä lähtemästä Tylyahoon, ja kaiken lisäksi Lily oli vielä mennessään mulkoillut Siriusta sen näköisenä, kuin ei edes haluaisi puhua tälle. Mitä ihmettä Sirius muka nyt oli tehnyt väärin? Eihän hän edes ollut tehnyt mitään!
 Joka tapauksessa häntä ärsytti melkoisesti, kun hän jätti Jamesin ja Peterin pelaamaan velhonshakkia oleskeluhuoneeseen ja harppoi itse rappuset makuusaliin. Mikä ihme Lilyä vaivasi? Saattoivatko tytöt suuttua yhtäkkiä ilman mitään syytä, vai pitäisikö hänen oikeasti olla huolissaan? Sitä pohtien hän työnsi oven auki ja -
”KUUTAMO!” Sirius karjaisi hyvin järkyttyneenä.
Remus räpsäytti silmänsä auki ja niin teki myös Kacey, joka makasi Remuksen vieressä pojan sängyssä ja punastui. Se oli hyvin harvinaista, sillä Kacey tunnetusti oli niitä ihmisiä, jotka eivät pahemmin punastelleet. Sirius nojasi ovenkarmiin ja sulki auki loksahtaneen suunsa.
”Mitä IHMETTÄ täällä tapahtuu?” hän kysyi, kun Remus kömpi hieman äkäisen näköisenä istumaan. ”Pitääkö minun ruveta pelkäämään sydänkohtausta aina tullessani omaan makuusaliini? Kuulkaahan nyt, minusta on ihan mukavaa, että te tykkäätte toisistanne, mutta – ”
”Sirius, vedä henkeä”, Remus tokaisi eikä kuulostanut tippaakaan hämmentyneeltä. ”Kaceyta väsytti, eikä hän jaksanut kävellä omaan makuusaliinsa asti, kelpaako?”
Ei, ei se kelvannut. Sirius vilkuili hyvin epäluuloisena Remuksen pyjaman peittämää ylävartaloa.
”No, kiitos Merlinille, että teillä on sentään vaatteet päällä”, hän tokaisi. ”Muuten minä olisin varmaan pyörtynyt tai vielä pahempaa – ”
”Älä jaksa”, Remus sanoi. ”Ehkä minä olisin lukinnut oven.”
”Ei sinusta ikinä tiedä”, Sirius sanoi silmät pyöreinä.
”Tuota noin”, sanoi selvästi varsin hämmentynyt Kacey ja nousi sängystä. Sirius painoi silmänsä tiukasti kiinni. ”Ei mitään hätää, Sirius, minullakin on vaatteet päällä.”
”Hyvä”, sanoi Sirius ja avasi silmänsä hyvin varovasti.
Kacey huokaisi ja lähti. Tuskin ovi oli pamahtanut kiinni tytön mentyä, kun Sirius löysi hetkeksi kadonneen puhekykynsä jälleen.
”Mitä ihmettä tuo oli olevinaan, Kuutamo?” hän kysyi välittämättä Remuksen välttelevästä ilmeestä tuon taivaallista. ”Ettekö te yhtään ajatellut, miltä tuo näytti? Minä olisin saattanut oikeasti saada sydänkohtauksen. Itse asiassa minusta tuntuu, ettei minun sydämeni hakkaa aivan tasaisesti – ”
”Älä viitsi”, komensi Remus. ”Ihan kuin et olisi koskaan itse – ”
” – tuonut tyttöjä makuusaliin?” Sirius täydensi. ”Ei, en itse asiassa ole! MINÄ välitän siitä, etteivät ystäväni kuole järkytykseen tähän aikaan aamusta.”
Remus ei sanonut mitään, riisui vain pyjamansa ja veti farkut ja tummansinisen paidan päälleen. Siriuskin oli hetken vaiti, mutta se hetki ei kestänyt pitkään.
”Tuota noin”, hän sanoi sitten aloittaen kiertelevästi ihan vain sen takia, ettei Remus kuvittelisi hänen olevan utelias tai mitään, ”mitä te tarkalleen ottaen olitte tekemässä, kun minä keskeytin teidät?”
”Sirius hyvä”, totesi Remus väsyneen näköisenä, mutta Sirius oli huomaavinaan pojan hymyilevän toisesta suupielestään, ”meillä oli vaatteet päällämme.”
”No, se jättää silti monia vaihtoehtoja”, sanoi Sirius.
”Ei jätä”, tokaisi Remus, ”ja jos sinä et vielä osaa kunnioittaa toisten ihmisten yksityisyyttä, niin nyt on korkea aika opetella. Se siitä aiheesta.”
”Te siis ette - ?”
”EMME!” Remus huudahti. ”Pahus, tästä asiasta ei keskustella.”
Sirius kohotti kulmiaan.
”Onko sinulla ongelmia siitä keskustelemisen suhteen?” hän kysyi kiinnostuneena. ”Minä voisin neuvoa – ”
”Et voisi”, totesi Remus, ”eikä minulla ole ongelmia vaan yksityisasioita. Mutta kun sinua kerran niin kauheasti kiinnostaa, niin ei, minä ja Kacey emme ole suunnitelleet mitään mikä saattaisi tehdä sinusta kummisedän, emmekä varmasti suunnittele vähään aikaan. Selvä?”
”Miksi ette?” Sirius näytti pettyneeltä.
”Haluaisitko sinä kummisedäksi?” Remus hämmästyi.
”Mikä ettei”, Sirius virnisti.
”Tai sitten sinulla vain on hillitön taipumus sotkeutua toisten asioihin”, arveli Remus.
”Ehkä”, Sirius sanoi ja kohautti olkapäitään. ”Häiritseekö se sinua?”
”Häiritsee”, Remus totesi. ”Missä muut ovat?”
”Se outo pörrötukkainen poika, jolla on pakkomielle muuan punatukkaisesta tytöstä ja vielä oudompi, joka kävelee tytön kanssa iltaisin ulkona ja JUTTELEE?” Sirius kysyi. ”Pelaavat shakkia oleskeluhuoneessa.”
”Mennään sinne”, tokaisi Remus.
”Mennään vain”, sanoi Sirius ja hymyili varsin onnellisen näköisenä, ”niin minä saan kertoa, mitä löysin makuusalista.”
Remus yritti heittää Siriusta tyynyllä, mutta ikävä kyllä Siriuksella näytti olevan kokemusta lentävien esineiden väistelystä, sillä tyyny sujahti reilusti tämän pään ohitse.

Kacey saapui tyttöjen makuuhuoneeseen niin vauhdikkaasti, että Lily melkein säikähti. Onneksi hän oli jo tottunut melko hyvin Kaceyn ajoittaiseen energisyyteen, ettei tilanteeseen sopeutuminen vienyt häneltä kovinkaan kauan aikaa, ja niinpä hän ei myöskään tippunut järkytyksen takia sängyltään.
”Se oli noloa”, tokaisi Kacey ja pomppasi istumaan sängylleen – nimenomaan pomppasi ja Lily oli iloinen, ettei tyttö pompatessaan ruhjonut mattoa kasaan.
”Mikä?” hän kysyi hieman poissaolevana.
Kacey irvisti.
”Sirius löysi minut ja Remuksen sängystä – ”
”MITÄ?” Lily huudahti, eikä ainakaan ollut enää tippaakaan poissaoleva. ”Kacey, mitä ihmettä te – ”
”Miksi minä sanon aina kaiken väärin?” Kacey voihkaisi. ”Siis me OLIMME sängyssä, mutta me emme varsinaisesti TEHNEET siellä mitään – ”
”Te vain olitte sängyssä?” Lily kysyi erittäin epäluuloisena. ”Keskellä päivää? Remuksen sängyssä? Peiton alla, kenties? Ehkä ilman vaatteita?”
”Sinä olet liian kaksimielinen”, Kacey tokaisi.
”Itse asiassa sinä olet meistä se kaksimielisempi”, Lily korjasi nopeasti. ”Ja ihan oikeasti, miten pahuksessa te olitte sinne sänkyyn joutuneet?”
”No, Remus oli nukkumassa, kun minä menin hänen makuusaliinsa”, Kacey aloitti hyvin viattomalta näyttäen. ”Hän tietysti heräsi hetken kuluttua ja minä aioin lähteä, mutta hän sanoi, että minä voisin jäädä. Me istuimme sängyllä, ja ehkä vähän halailimme, ja sitten Remus ikään kuin kääntyi taaksepäin ja minä menin mukana. Hän veti peiton meidän päällemme, ja – ”
”Minä en halua kuulla!” parahti Lily.
”Ja me makasimme hänen sängyllään”, jatkoi Kacey häiriintymättä ja virnisti, ”mutta emme sillä tavalla, emme todellakaan. Kunnes Sirius syöksyi huoneeseen ja järkyttyi – ”
”Kerrankin hänellä oli siihen hyvä syy”, mutisi Lily.
” – ja minä lähdin, kun hän alkoi näyttää siltä, että aikoo saarnata Remukselle siveydestä”, Kacey lopetti selityksensä. ”Ei mitään sen kummempia. Minä en ole ruvennut tuhmaksi ja sitä paitsi minusta tuntuu, ettei Remuskaan ole rupeamassa aivan lähiaikoina, joten – ”
”Ei yksityiskohtia”, pyysi Lily hyvin hartaasti, ”jooko? Sinulla ja Remuksella on varmaan ihan kivaa, mutta minä en välttämättä halua kuulla siitä – ”
”Hassua”, sanoi Kacey.
”Minulle voit kertoa”, virnisti Michelle, joka ilmestynyt makuusalin ovelle heidän kummankaan sitä huomaamatta.
”Ehkä minä jätän väliin”, totesi Kacey.
Lily ei oikeastaan edes ihmetellyt sitä, ettei Kacey ryhtynyt kertomaan Michellelle yksityiskohtia Remuksen kanssa viettämästään ajasta. Jostain syystä Kacey ei tuntunut olevan Michellen kanssa sen parempi kaveri kuin Lilykään, vaikka kaikki kuudesluokkalaiset rohkelikkotytöt tulivatkin hyvin toimeen keskenään. Nuorempina he olivat vielä viettäneet jonkin verran aikaa neljästään, mutta jossain vaiheessa he kai olivat kasvaneet hieman eri suuntiin, niin klisee kuin se olikin. Lily ja Kacey olivat huomanneet olevansa monissa asioissa samalla aaltopituudella, ja Michelle ja Naima olivat jutelleet keskenään omista asioistaan.
 Michelle ei näyttänyt loukkaantuvan Kaceyn välttelevästä vastauksesta, käveli vain peilin eteen ja pöyhi kädellään pitkiä vaaleita hiuksiaan.
”Sinä ja Lupin olette oikeastaan oikein suloinen pari”, totesi Michelle. ”Vaikka minä joskus kuvittelinkin, että hän olisi vähän liian hiljainen sinulle.”
”Niin minäkin”, Kacey virnisti. ”Sitten tutustuin häneen.”
Michelle hymyili.
”No, niinkin voi käydä. Remus on siis puheliaampi, kuin miltä vaikuttaa?”
Kacey kohautti olkapäitään.
”Kyllähän hän tietysti enemmän puhuu, kun hänet tuntee kunnolla. Mutta ehkä minäkin olen hänen seurassaan vähän hiljaisempi.”
”Sitä on vaikea uskoa”, Michelle virnisti.
”Niin minunkin”, myönsi Lily. ”Jotenkin minusta Kacey ei vain vaikuta ihmiseltä, joka istuu hiljaa paikallaan – ”
”Hei, en minä sentään NIIN puhelias ole”, Kacey puolustautui.
”Olet”, sanoi Michelle, ja ellei hän olisi ehtinyt sanoa sitä ensin, Lily olisi sanonut sen aivan varmasti.
”Puhuminen on kivaa”, Kacey sanoi hymyillen.
”Huomattu on”, Lily totesi.
Siihen Kacey ei sanonut enää mitään, käveli vain omalle sängylleen ja istuutui sen päälle näyttäen lähinnä siltä, kuin istuminen olisi hätävararatkaisu, kun hän ei jostain syystä keksinyt mitään muuta tekemistä.
”Lily, sinähän et tykkää Jamesista?” kysyi Michelle äkkiä.
”En”, Lily sanoi sen kummempia harkitsematta, vaikka olikin hieman yllättynyt kysymyksestä. ”Kuinka niin?”
”No, minä olen aina pitänyt hänen silmistään”, Michelle virnisti, mutta Lily oli huomaavinaan, että tytön posket muuttuivat astetta punaisemmiksi. ”Hänhän nyt tietysti on aina juossut sinun perässäsi, mutta minä ajattelin, että jos sinä et kerran kuitenkaan ikinä huoli häntä, niin – ”
”Pidä hyvänäsi”, Lily huiskaisi kädellään huolettomasti. ”Minä ja James emme olisi mikään unelmapari. Eikä minua edes kiinnosta.”
”Siinä tapauksessa minä taidan miettiä, mikä häneen tehoaisi”, Michelle totesi. ”Ehkä minun pitäisi hommata punainen tukka?”
”Huono vitsi”, tokaisi Lily.
Michelle naurahti ja häipyi. Kacey kävi sulkemassa avoimeksi jääneen oven ja katsoi sitten Lilyä varsin uteliaan näköisenä.
”Mitä nyt?” Lily voihkaisi, sillä Kaceyn ilme ei todellakaan luvannut hyvää.
”Minä vain mietin”, sanoi Kacey hyvin viattomasti. ”Sinähän tiedät, että minusta sinä ja James olisitte ihan suloinen pari?”
”Tiedän”, Lily tokaisi, ”ja minä muistutan sinua joka kerta siitä, että ensinnäkin James ja minä olemme hirvittävän erilaisia ihmisiä ja toisekseen minä en pidä hänestä.”
”Sinä ja Sirius olette vielä enemmän erilaisia ihmisiä, ja silti sinä pidät Siriuksesta”, Kacey totesi.
”Minä en jaksaisi puhua Siriuksesta nyt”, sanoi Lily.
”Enkä minä”, Kacey myönsi. ”Minua ei suoraan sanottuna huvita riidellä sinun kanssasi. Viime kerrallakin kävi ihan tarpeeksi köpelösti – ”
Lily rypisti kulmiaan. ”Miten niin kävi köpelösti?”
”No, tiedäthän sinä”, Kacey sanoi kuulostaen hieman vaivautuneelta. ”Minä kerroin sinulle äidistäni.”
”Kutsutko sinä sitä köpelöksi?” Lily hämmästyi. ”Kacey, minä en yhtään tiedä, mitä minun pitäisi sanoa – ”
”Juuri tuon takia minä en aikonut kertoa!” Kacey huudahti. ”Tai kai minä aioin, mutta lykkäsin sitä ja lykkäsin aina vähän lisää, ja lopulta taisin unohtaa, että minun ylipäätään piti kertoa… Koska ethän sinä kuitenkaan voi tehdä asialle yhtään mitään, etkä sinä voi sanoa mitään mikä auttaisi, ja sinä vain säälit minua…”
”Eikö olisi vähän kummallista, jos minä en säälisi?” Lily kysyi. ”Ei siis pahasti, ei sillä tavalla, että minä pitäisin sinua säälittävänä tai minään. Mutta kai minä saan olla surullinen?”
Kacey vilkaisi ulos ikkunasta sen näköisenä, kuin olisi halunnut olla jossain muualla.
”Kai sinä saat”, tyttö tokaisi lopulta. ”Mutta älä yritä sanoa mitään hienoa, ethän?”
”En”, Lily lupasi. ”Kunhan sinä tiedät, että minua surettaa. Että minä en haluaisi sinulle sellaista.”
”Kyllä minä tiedän”, sanoi Kacey ja kääntyi sitten katsomaan Lilyä. ”Anteeksi, että minä en kertonut aikaisemmin. En kai vain uskaltanut.”
Lily nyökkäsi. ”Se on ihan okei. Eihän se ole minun asiani.”
”On se tavallaan, koska sinä olet minun ystäväni”, Kacey sanoi ja näytti hieman aralta, ”vai mitä?”
”Tavallaan”, sanoi Lily ja pieni hymy eksyi hänen kasvoilleen, vaikka sen ei kenties olisi pitänyt. ”Ehkä ystävän asiat kuuluvat aina itselle ihan vähäsen.”
Kaceykin hymyili. Sitten tyttö käveli ikkunan luo, nojasi siihen ja katsoi sateista pihaa.
”Kertominen tuntui vain kauhean pelottavalle.”
Lily nielaisi.
”Ehkä Remuksenkin mielestä kertominen tuntuu pelottavalle”, hän sanoi ja Kacey käänsi katseensa hieman yllättyneen näköisenä.
”Ehkä”, tyttö sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen, ja näytti siltä, kuin ei olisi tullut miettineeksi sitä aiemmin.
Lily katsoi pihalle. Siellä tosiaan satoi, vesipisarat pyyhkivät harmaata maata.
”Minä lähden kävelylle”, hän sanoi äkkiä ja nousi.
”Tällaisella säällä?” Kacey hämmästyi.
Lily nyökkäsi. ”Sitä paitsi sinä kuitenkin lähdet kohta Remuksen luo, enkä minä halua istua täällä yksinäni.”
”Voisithan sinä olla minun ja Remuksen kanssa”, ehdotti Kacey. ”Ei sinun sen takia sateeseen tarvitse lähteä.”
”Kiitos tarjouksesta”, sanoi Lily ja virnisti, ”mutta minä vain tuntisin itseni kolmanneksi pyöräksi ja minä olen aina pitänyt kaksipyöräisistä ajoneuvoista enemmän. Joten kiitos mutta ei kiitos. Nähdään myöhemmin.”
”Pidä hauskaa”, toivotti Kacey, ”sateessa.”
Lily ei ehkä aikonut pitää hauskaa, mutta ei sen ollut niin väliä. Hänen olisi ehkä aika jutella muuan keskustelu, eikä hän aikonut enää lykätä sitä.

Lilyn ja Kaceyn keskustelun aikana Siriuskin oli käyttänyt aikansa hyvin hyödykseen. Ensin hän oli raahannut hieman vastentahtoisen Remuksen oleskeluhuoneen ja pitänyt Peterille ja Jamesille esitelmän siitä, miten hän, viaton sielu, oli mennyt pahaa aavistamatta makuusaliin ja löytänyt sieltä kaksi vähäpukeista (”meillä oli vaatteet päällämme”, oli Remus kivahtanut siinä vaiheessa onnistumatta kuulostamaan kovinkaan vihaiselta) nuorta ihmistä toisiinsa kietoutuneina. Kun toisten järkytys oli laskeutunut ja he olivat lopettaneet Remuksen kiusaamisen, oleskeluhuoneessa oli jo ollut sen verran suuri lukumäärä äänekkäitä alempiluokkalaisia, että he olivat päättäneet siirtyä suosiolla makuusalin puolelle, niin epäilyttävältä kuin se kuulostikin.
 Niinpä kaikki neljä Kelmiä istuivat nyt omilla sängyillään, lukuun ottamatta Siriusta, joka oli jäänyt Remuksen sängylle esitettyään pantomiimina lyhyen pätkän siitä, mitä oli omien sanojensa mukaan nähnyt tapahtuvan siinä, huomannut Remuksen sängyn mukavuuden ja jäänyt siihen istumaan. James ja Sirius keskustelivat parhaillaan erittäin kovaäänisesti siitä, mitä Peterin tulisi Adriannen suhteen tehdä, kun ovi rämähti auki.
”Lily!” huudahti James.
”Lily”, sanoi Sirius hämmästyneenä.
”Lily”, Remuksen ääni oli epäluuloinen.
Peter ei sanonut mitään, sillä suoraan sanottuna hän oli unohtunut ajattelemaan Adriannea ja sitä, mitä hänen pitäisi tytön suhteen tehdä.
”Hei”, sanoi Lily ja näytti siltä, kuin ei olisi aivan uskonut seisovansa poikien makuusalin ovella.
”Tervetuloa vain sinulle”, totesi James hyvin hämmästyneenä. ”En olisi välttämättä kuvitellut näkeväni juuri sinua tuossa kynnyksellä, mutta ilo on täysin minun puolellani – ”
”Eikä ole”, tokaisi Lily ja näytti nyt hieman ärsyyntyneeltä hyvin hämmentyneen ilmeensä lisäksi. ”Itse asiassa minä tulin hakemaan Siriusta.”
”Minua?” kysyi Sirius. Hän oli ehkä ollut jo valmiiksi melkoisen hämmästynyt, mutta nyt hän ainakin oli sitä.
”Miksi?” James rypisti kulmiaan.
”Koulutöitä”, Lily sanoi ja virnisti. ”Minun ajattelin tehdä ylimääräisen tutkielman laittomien kirouksien käytöstä pimeyden voimien vastustamisessa, mutta huomasin, etten osaa oikein suhtautua laittomiin asioihin. Niinpä minä ajattelin, että Sirius voisi auttaa.”
”Minäkin voisin auttaa”, James totesi.
”Anteeksi nyt vain, mutta minä en voisi keskittyä läksyihin, jos sinä yrittäisit koko ajan iskeä minua”, Lily sanoi ja näytti oikeasti pahoittelevalta. ”Sirius taas ei tee sitä, koska sinä tappaisit hänet, ja niinpä minä voin keskittyä läksyihini.”
”Sinä voit keskittyä läksyihisi sitten, kun minä olen tappanut Siriuksen?” James näytti hämmentyneeltä.
”En minä sitä tarkoittanut”, huokaisi Lily, mutta ei vaivautunut selittämään sen tarkemmin. ”Sirius, tule jo.”
”Täytyy mennä, kaverit”, totesi Sirius ja kohautti olkapäitään. ”Nähdään myöhemmin.”
James näytti pettyneeltä, mutta ei sanonut mitään. Sen sijaan Remuksen kasvot olivat vakavat ja epäluuloiset. Sirius tiesi, että hänellä tulisi olemaan samana iltana pienoinen työ sen vakuuttamisessa Remukselle, että hän ei ollut kiinnostunut Lily Evansista tippaakaan, auttoi vain tietysti naista mäessä – tai koululäksyjen kanssa – tai no melkein missä vain, ei sen puoleen, olihan hän sentään niin kiltti ja ymmärtäväinen sielu -
 Ja hitot. Remus ei uskoisi sanaakaan. Miksi ihmeessä Lilyn piti tulla raahaamaan hänet kavereidensa keskeltä? Eikö tyttö tajunnut, miten epäilyttävää se oli? Hän kysyikin tuota Lilyltä, kun he olivat ehtineet pois oleskeluhuoneesta ja kulkivat nyt varsin kovaa vauhtia näennäisen tyhjillä käytävillä.
”Minä halusin jutella”, totesi Lily välittämättä Siriuksen ärtymyksestä.
”Jutella!” Sirius parahti. ”Mikä ihme tyttöjä vaivaa? Kuulehan nyt, James oikeasti tappaisi minut, ja tuollainen vain lisää epäluuloa… Jos Remus ei ole vielä aavistanut mitään, niin nyt hän ainakin miettii kuumeisesti, onko meillä jotain meneillään.”
”No, mehän vain teemme läksyjä, joten meillä ei selvästi ole mitään meneillään”, Lily melkein tiuskaisi.
”Miksi me sitten kävelemme aika reipasta vauhtia kohti ulko-ovea?” Sirius kysyi säikähtämättä Lilyn äkäisyyttä pätkän vertaa. ”Ilman ainuttakaan koulukirjaa?”
”Koska me olemme menossa ulos”, totesi Lily hymyillen nyt erittäin viatonta ja tyttömaista hymyä.
”Naiset”, Sirius huokaisi. ”Minä en ottanut edes takkia mukaan!”
”No, se on sinun ongelmasi”, Lily tokaisi.
”Ja sinä kuvittelet raahaavasi minut noin vain vesisateeseen ilman takkiani?” Sirius kohotti kulmiaan.
Lily virnisti omahyväisesti. ”Totta kai. Minähän olen nainen.”
”Ja sillä verukkeella pompotat minua miten haluat? Tämähän alkaa käydä mielenkiintoisesti?”
Lily mulkaisi häntä. ”Me menemme vain vähän juttelemaan. Sinä et ole sokerista.”
”Sitä sinä et voi tietää”, totesi Sirius, sillä he olivat jo melkein ulko-ovilla ja sateen äänet kantautuivat sisälle saakka.
”Kohtahan se nähdään”, Lily ilmoitti ja veti ulko-oven auki.
”Evans, siellä sataa!” Sirius parahti.
”Ei auta”, Lily tokaisi ja työnsi hyvin vastahakoisen Siriuksen pihalle suoraan vesisateeseen.
”Mitä pahaa tapahtui vanhoille kunnon luokkahuoneille?” Sirius valitti.
”Yksinkertaisesti se, että me päädyimme aina suutelemaan toisiamme”, Lily muistutti.
”Ja nyt ei ole kyse suutelemisesta?”
”Ei. Me perehdymme laittomien kirousten käyttöön pimeyden voimien torjumisessa – ”
”Lopeta jo, hyvänen aika sentään!” Sirius huudahti, sillä ulkona tosiaan satoi eikä sellainen tehnyt hyvää hänen tukalleen, Lily oli ärsyttävän energinen ja tuo kaikki alkoi pikkuhiljaa ärsyttää häntä. ”Me emme tee läksyjä ja sillä selvä. Sinä kaappasit minut, teit Remuksen epäluuloiseksi ja minä olen astetta lähempänä tuskallista kuolemaa parhaan ystäväni kiroamana. Oletko sinä nyt tyytyväinen?”
”Melko tyytyväinen kyllä”, Lily myönsi. ”Meidän täytyy jutella.”
”Naiset, aina juttelemassa”, tuhahti Sirius. ”Mennään nyt sentään pois ikkunoiden läheltä. Remuksella on tarkat silmät ja Jamesilla tarkka heittokäsi. Oikeasti, minä en tajua, mitä hän näkee sinussa. Sinähän olet aivan kahjo, raahaat minut sateeseen – ”
Mutta siinä vaiheessa he olivat ehtineet hieman sivummalle, ja kun Siriuksen ei tarvinnut pelätä Remuksen, Jamesin ja Peterin mahdollisia uteliaita katseita ja tulevia kysymyksiä siitä, keskustelivatko he kenties laittomista kirouksista kaatosateessa, hän tajusi, että Lilyllä oli päällään vain ohut sininen paita, joka oli kastunut läpimäräksi ja liimautunut kiinni tytön ihoon.
”Okei, minä tajuan, mitä hän näkee sinussa”, tokaisi Sirius ja repi katseensa irti Lilyn vartalosta.
”Minä haluan puhua!” huudahti Lily kuulostaen hyvin turhautuneelta.
”Puhu vain”, kehotti Sirius, ”mutta sitten sinä kastut, ja sinun tulee kylmä.”
”Sittenpähän tulee”, Lily uhmasi kohtaloaan. ”Tämä ei voi jatkua näin.”
”Sade?” Sirius kohotti kulmiaan. ”Olen ihan samaa mieltä. Jos sinä keksit, miten sen saa loppumaan, kerro minulle, mutta minä en kyllä aio tanssia mitään sateenlopetustanssia keskellä aamiaispöytää – ”
”Luokkahuoneet saavat loppua”, tokaisi Lily. ”Minä olen ajatellut.”
Sirius vaikeni. Hänkin oli ajatellut, ja hän tiesi mainiosti, että ajatteleminen oli paha merkki. Tässä tapauksessa ajatteleminen saattaisi erottaa hänet siitä ihmisestä, johon hän tuntui olevan järkyttävän ihastunut –
”Meidän pitäisi ehdottomasti lopettaa tämä nyt”, Lily jatkoi terävällä äänellä. ”Nyt, kun se on vielä jokseenkin helppoa.”
”Etkö sinä pidä minusta?” kysyi Sirius.
Lily katsoi häntä. Hetken tytön silmissä välähti niin surullinen ilme, ettei Sirius ehkä olisi edes kaivannut vastausta kysymykseensä, mutta sitten Lily käänsi katseensa pois.
”Ei se ole kiinni siitä”, tyttö sanoi. ”Mutta tämä on typerää. Me olemme sitä paitsi kauhean erilaisia ihmisiä… Sinä teet kaikkea typerää…”
”Mutta minä suutelen hyvin”, sanoi Sirius.
Lily astui hänen eteensä ja tarttui kiinni hänen olkapäistään sen näköisenä, kuin olisi halunnut ravistella hänet kauas itsestään.
”Minä yritän olla vakava!” Lily huudahti.
”Anteeksi”, Sirius sanoi. ”Suoraan sanottuna minua ei vain huvittaisi yhtään kuulla, mitä sinä sanot. Jos minä käsitin oikein, sinä et halua enää olla minun kanssani tekemisissä, eikä se ole kovin kivaa kuultavaa.”
”Ei se ole kiinni haluamisesta”, sanoi Lily.
”On se”, Sirius tokaisi. ”Sinä et usko, että meistä tulee mitään. Sinä haluat lopettaa.”
”Minä en usko, että meistä tulee ikinä mitään”, Lily myönsi ja nyt surullinen ilme jäi tytön silmiin. ”Uskotko sinä muka? Me olemme liian erilaisia, ja on James, ja vaikka mitä…”
”No, minä tykkään sinusta”, sanoi Sirius ja nosti leukaansa uhmakkaasti silläkin uhalla, että sade saavuttaisi vieläkin paremmin hänen kasvonsa. ”Sinä saat minut ajattelemaan, ettei naistenmiehen maineella välttämättä ole niin kauheasti väliä. Okei, me olemme ehkä vähän erilaisia, mutta sinä olet nätti.”
”Tuoko on sinun hyvä puheesi?” Lily kysyi, mutta Sirius huomasi kyllä, että tyttöä hymyilytti. ”Että emmehän me nyt varsinaisesti sovi yhteen, mutta sinä olet nätti?”
”Eikö se ollut ihan hyvin sanottu?” kysyi Sirius. ”Sitä paitsi minä olen joka tapauksessa pettänyt Jamesin luottamuksen ja sinä olet alentunut suutelemaan Tylypahkan pahimman naistenmiehen – ”
”On sinulla tavoitteet korkealla”, Lily totesi ironisesti.
” – kanssa, joten vahinko on jo tapahtunut”, Sirius jatkoi Lilyn välikommentista häiriintymättä. ”Kannattaako nyt luovuttaa?”
”Kannattaa”, sanoi Lily, ”kun tätä on kestänyt vasta viikko enkä minä ole vielä rakastunut sinuun.”
Sirius nielaisi. ”Aiotko sinä rakastua minuun?”
”En tietenkään!” Lily huudahti kuulostaen hyvin säikähtäneeltä. ”Minä vain – no, niin saattaa käydä. Ja siinä vaiheessa lopettaminen olisi paljon vaikeampaa.”
”Sinä ajattelet liian pitkälle”, tokaisi Sirius. ”Eikö sinulle voisi vain riittää se, että me pidämme toisistamme ja meillä on hauskaa keskenämme nyt? Onko sinun pakko murehtia tulevaisuutta?”
”On”, Lily ilmoitti. ”Minä en aio satuttaa itseäni vapaaehtoisesti.”
”Et sinä tiedä, miten asiat menevät!” Sirius huudahti. ”James saattaa löytää jonkun toisen. Me saatamme rakastua toisiimme – ja jos sinä ikinä muistutat minua siitä, että olen sanonut tuon, niin väitän, että olin kännissä – ja kaikki saattaa mennä hyvin. Jos sinä et ikinä ota riskiä, sinun elämästäsi tulee mielettömän tylsä.”
Lily tuijotti vaiteliaana maata. Puolet Siriuksesta huusi, että tyttö oli oikeassa, että oli turha leikkiä nyt kun sen lopettaminen olisi vielä jokseenkin helppoa. Että hän oli jo tarpeeksi sekaisin puhuakseen ääneen rakastumisesta – entä jos hän rakastuisi oikeasti? Tyttöön, johon hänen paras ystävänsäkin oli rakastunut?
 Ja silti toinen puoli pystyi vain katselemaan Lilyä, kun tämä seisoi neuvottomana ja läpimärkänä hänen edessään. Ikävä kyllä jälkimmäinen puoli oli kovasti vahvoilla.
”Sitä paitsi sinä olet pahuksen kaunis läpimärkänä”, totesi Sirius ja silitti varovasti Lilyn käsivarsia.
Tyttö vilkaisi häntä epäröivän näköisenä, mutta ei sentään työntänyt häntä kauemmas, kun hän veti tytön lähelleen ja ihmetteli, kuinka täysin muutaman minuutin sateessa seisominen saattoikaan ihmisen kastella.
”Minä olen ihan liian heikko”, sanoi Lily nojautuessaan Siriusta vasten, antaessaan pojan käsien harhailla selälleen.
”Se johtuu minun hymystäni”, totesi Sirius.
”Minä en välttämättä pidä tätä hyvänä ideana”, aloitti Lily ja veti syvään henkeä, ”mutta minusta – ”
Sirius keskeytti tytön puheen huulillaan. Tämä liikahti ensin hieman yllättyneenä, mutta tuntui sitten rentoutuvan ja vastasi suudelmaan. Lopulta he liikahtivat hieman kauemmaksi toisistaan ja vetivät henkeä.
”Sinä ajattelet liikaa”, sanoi Sirius vasten Lilyn poskea, ”ja puhut liikaa myös.”
”Minä olen pulassa”, sanoi Lily.
Niin hän olikin, sillä silloin Siriuksen kädet eksyivät jälleen hänen vyötärölleen, huulet löysivät toisensa eivätkä he hetken kuluttua, seinää ja toisiaan vasten nojatessaan, enää edes huomanneet sadetta.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 28.5.
Kirjoitti: Hopbandop - 30.05.2008 15:00:49

Hei, sain nyt luettua nämä ensimmäiset osat, että pääsin kommentoimaan. Ja tulihan se selitys tuolle nimellikin vihdoin. Olen huomannut, että jätät ficin nimen selittämisen, jos noin nyt voi sanoa, aika myöhään. Viittaan tässä siis Granaattiomenaan, jossa nimi myöskin selittyi aika myöhään. Mutta sehän ei tietenkään ole paha asia, ei lainkaan.
Totta puhuen aloitin tämän ficin lukemisen vain, koska huomasin että sinä kirjoitat tätä. Pidin nimittäin niin paljon Granaattiomesta, että oli pakko katsoa tämäkin. Ja sitten jäin koukkuun.
Siis tämä on mielestäni lähes yhtä hyvä kuin Granaattiomena, jota onkin vaikea ylittää. En kuitenkaan ihan pidä siitä miten tyhminä, näin paremman sanan puutteessa, kuvaat Jamesin ja Siriuksen. Itse olen aina ajatellut, että vaikka he olivatkin kelmejä, he olivat erittäin fiksuja. Eihän heistä muuten olisi voinut tulla Tylypahkan historian tunnetuimpia keppostelijoita. Ja muuten, se ekaluokkalaisten muuttaminen perhosiksi oli mahtava idea!
Juonesta en nyt osaa sanoa mitään tarkkaa, kun olen lukenut niin monta osaa peräkkäin. Remus saisi kuitenkin rohkaistua ja kertoa Kaceylle. Ja Sirius on aika lutuinen ollessaan Lilyn seurassa. Mutta aikooko Lily ikinä alkaa pitää Jamesistä?

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 28.5.
Kirjoitti: lurikko - 31.05.2008 15:44:21

A/N: Kesä!!

Kiitos Hopbandopille palautteesta ja erityisesti tuosta huomautuksesta, että James ja Sirius vaikuttavat "tyhmiltä". Täytyy ihan rehellisesti tunnustaa, että itse en ole huomannut asiaa ollenkaan, mutta kun sitä nyt ajattelee, olet varmasti oikeassa. Ehkä se on kiinni siitäkin, että hahmojen suhteen on helpompi liukua yleistyksiin kuin yrittää tosissaan kirjoittaa niistä moniulotteisia, niin kuin tietysti pitäisi. Yritän kiinnittää asiaan tulevaisuudessa huomiota, mutta koska tämä ficci on kirjoitettu valmiiksi jo noin vuosi sitten, ikävä kyllä huomion kiinnittäminenkään ei taida näkyä ennen jatko-osaa :/ Lilystä ja Jamesista pitää sanoa, että yritän kyllä suurin piirtein mukailla canonia, eli Lilykin alkaa pitää Jamesista, on vain eri asia, milloin :)

*

OSA 20

James istui omalla sängyllään ja vilkuili ulos ikkunasta. Jos ulkona ei olisi satanut, hän olisi ehdottomasti ottanut luutansa ja lähtenyt lentämään. Häntä yksinkertaisesti ärsytti istua neljän seinän sisällä pienessä huoneessa ja kuunnella Remuksen ja Peterin keskustelua siitä, miten tyttöjen kanssa jutteleminen olikin ehkä loppujen lopuksi ihan myönteinen asia. Remus todennäköisesti nautti siitä, ettei Sirius ollut kumoamassa hänen mielipiteitään juttelun tärkeydestä, vaan hän saattoi vapaasi tartuttaa niitä Peteriin.
”Minulla on tylsää!” huudahti James ja katkaisi Remuksen lauseen hyvin tehokkaasti.
Hetken aikaa huoneessa oli täysin hiljaista, mutta sitten Remus yskähti kuuluvasti ja katkaisi hiljaisuuden.
”Tuota noin, se on ihan ymmärrettävää”, sanoi poika, ”mutta sen asian voi myös muuttaa. Pitäisiköhän sinun tehdä jotain?”
”Mitä hittoa minä muka voin tehdä?” kysyi James ja tiesi kyllä äkäilevänsä väärälle ihmiselle. ”Tuolla sataa!”
”Voithan sinä tehdä sisälläkin vaikka mitä”, Remus muistutti.
”Ihan varmasti joo”, James mulkaisi Remuksen rauhallisia kasvoja. ”Mikä ihme Lilyä vaivaa? Ensin hän haukkuu minua siitä, että minä kiusaan luihuisia, ja sitten tekee Siriuksen kanssa läksyjä.”
Remus huokaisi.
”Ehkä Sirius ei ole yrittänyt iskeä häntä viimeiset neljä vuotta”, ehdotti poika varovasti.
”Se ei ole silti reilua”, tokaisi James.
”Ei tietenkään”, Remus sanoi kiltisti, ”mutta sinä et voi sille yhtään mitään. Ehkä sinun kannattaisi miettiä vähän vähemmän Lilyä ja vähän enemmän toisia asioita.”
James kohotti kulmiaan. ”Tarkoitatko sinä, että minun pitäisi hommata itselleni nainen?”
”En minä niin sanonut”, Remus kiisti nopeasti.
”Sanoitpa”, virnisti James, ”tai sitä sinä ainakin ajattelit. Ja arvaa mitä, Kuutamo?”
Remus näytti hyvin epäilevältä. ”No?”
”Sinä olet oikeassa!” James julisti. ”Minä en ole edes yrittänyt iskeä ketään viime kevään jälkeen – ”
”Että minä olen nauttinut tästä ajasta”, Remus mutisi, mutta James ei kuunnellut.
”Ehkä minä tosiaan tarvitsen muuta ajateltavaa”, James sanoi hartaasti. ”Koska Lily nyt ei toistaiseksi näytä tajuavan omaa parastaan – ”
”Eikä tajua ikinä, jos sinä et lakkaa kutsumasta itseäsi Lilyn omaksi parhaaksi”, tokaisi Remus.
” – minun on ihan turha jäädä odottelemaan, että hän tajuaa sen. Minähän voin tehdä vaikka mitä sillä aikaa!”
”Sarvihaara, tuo EI ole hyvä idea”, sanoi Remus vakavasti.
James hämmästyi. ”Miten niin? Itsehän sinä sitä ehdotit?”
”Minä saatoin tarkoittaa ”toisilla asioilla” jotain muutakin kuin tyttöjä”, Remus ilmoitti. ”Minä tietysti olisin erittäin iloinen, jos sinä ihastuisit johonkin toiseen tyttöön, joka myös ihastuisi sinuun, mutta – ”
”Minä haluan Lily Evansin”, totesi James.
”Juuri tuota minä pelkäsin”, Remus huokaisi. ”Eli toisin sanoen sinä aiot iskeä jonkun tytön, vaikka todellisuudessa haluaisit olla Lilyn kanssa?”
James nyökkäsi.
”Se ei ole reilua, James”, Remus puuskahti.
”Ei ole sekään, että minä olen ollut Lilyyn ihastunut ikuisuuden, eikä se tyttö tajua sitä”, tokaisi James. ”Eli sinun on ihan turha yrittää puhua minulle reiluudesta. Sirius olisi kyllä minun kanssani ihan samaa mieltä, joten – ”
”Sirius on Sirius!” Remus kuulosti jo melko epätoivoiselta. ”Sinä et voi tosissasi ajatella, että Sirius on kaikkein paras neuvoja naisasioissa, ethän?”
”Sinäkö sitten olet?” kysyi James. ”Vain sen takia, että satut olemaan ainoa meistä, joka seurustelee tällä hetkellä?”
”En minä niin sanonut”, totesi Remus, sillä eihän hän oikeastaan ollutkaan sanonut niin.
”No, niin sinä kuitenkin ajattelit”, sanoi James armottomasti. ”Joten ihan turha yrittää puolustautua. Ja anteeksi nyt vain, mutta minä en enää jaksa istua täällä katselemassa, miten te jauhatte jostain tytöille juttelemisesta.”
Hän hyppäsi seisomaan sängyltään ja käveli ovelle. Remuksen hämmästynyt katse viipyi hänen selässään, mutta hän ei välittänyt. Vasta oleskeluhuoneessa hän oikeastaan tajusi, ettei ollut aivan varma, minne oli oikeastaan matkalla. Ulkona satoi, eikä häntä tippaakaan huvittanut kastua juuri nyt. Hän olisi tietysti voinut mennä kirjastoon, mutta siellä hän ei muutenkaan käynyt juuri koskaan eikä erityisemmin pitänyt koko paikasta – ellei sitten halunnut löytää uusia kirouksia luihuisten varalle -  ja sitä paitsi Sirius ja Lily todennäköisesti opiskelivat siellä. Hitto vie, hän ei aikonut mennä katselemaan niitä kahta!
”Minne sinä olet matkalla?” kysyi ystävällinen ääni, kun hän oli jo kerran kävellyt oleskeluhuoneen ovelle ja palannut sitten takaisin rappusten juureen.
James yllättyi. Michelle istui eräällä sohvalla ja vilkuili häntä uteliaasti muodonmuutosten oppikirjan takaa.
”Kunhan kävelen”, James tokaisi.
Michelle virnisti. ”Huomasin.”
James huokaisi. No, hän ei ilmeisesti todellakaan tiennyt, minne olisi voinut mennä, ja vaaleahiuksisen tytön vieressä sohvalla nyt kerta kaikkiaan oli tilaa, joten hän päätti istua siihen.
”Anteeksi”, hän tokaisi. ”Minulla on vähän tylsää.”
”Minä huomasin senkin”, sanoi Michelle.
”Sinä huomaat kaiken”, tokaisi James.
”En ihan”, Michelle sanoi. ”Mitä sinä muuten teet siinä yksin? Missä muut teikäläiset ovat?”
James kohautti olkapäitään. ”Remus ja Peter juttelevat vakavia makuusalissa – minä olen allerginen sellaiselle – ja Sirius on jossakin Lilyn kanssa.”
”Sirius mitä?” Michellen otsa rypistyi.
”He tekevät vain läksyjä”, James sanoi nopeasti.
Michelle nyökkäsi, mutta näytti silti edelleen hyvin mietteliäältä. No niin, mitä tyttö sitten kuvittelikin, tämä oli ehdottomasti väärässä, päätti James. Ensinnäkin Lily ei ikinä ollut ollut Siriuksen tyyppiä. Sirius harrasti enemmänkin sellaisia tyttöjä kuin – no, niin kuin Michelle. Ja sitä paitsi Sirius oli hänen paras ystävänsä eikä olisi ikinä, ikinä tehnyt mitään epämääräistä Lilyn kanssa…
 Silti ajatus häiritsi Jamesia. Nyt hänen teki mieli lähteä kirjastoon etsimään Siriusta ja Lilyä, istua heidän väliinsä ja pitää heidän tiukasti erossa toisistaan, mutta tietenkään hän ei tehnyt sitä. Sen sijaan hän kääntyi kohti Michelleä ja sulki pois mielestään sen pienen äänen, joka väitti, että tyttö ei ollut Lily.
”Mennäänkö kirjastoon?” hän kysyi.
”Oho”, sanoi Michelle ja virnisti sitten tajutessaan, ettei se varsinaisesti ollut vastaus kysymykseen. ”Mennään vain. Mitä me siellä?”
”Opiskellaan”, ehdotti James ja tiesi kuulostavansa siltä, ettei häntä oikeastaan voinut vähempää kiinnostaa. Onneksi Michelle ei tuntunut huomaavan hänen mielialaansa, vaan hymy levisi tytön kasvoille.
”Käy minulle”, tämä totesi. ”Sinähän olet hyvä muodonmuutoksissa, vai mitä?”
James nyökkäsi. Hänellähän oli niistä yllättävän paljon kokemusta, vaikka sitä hän ei tietenkään voinut kertoa Michellelle.
”Voisitko sinä auttaa minua sen yhden aineen kanssa?” Michelle pyysi. ”Se ei oikein tunnu olevan minun alaani.”
”Totta kai”, James lupasi auliisti. ”Mennäänkö sinne kirjastoon?”
”Käy minulle”, Michelle hymyili ja nousi sohvaltaan.
James käveli tytön perässä pois oleskeluhuoneesta ja mietti, mitä ihmettä oli tekemässä.

”Siellä satoi”, tokaisi Sirius ja istui muitta mutkitta Remuksen sängylle.
”Hei, TUO ei kyllä käy!” Remus puuskahti ja työnsi Siriuksen kovakouraisesti lattialle. ”Sinähän kastelet minun sänkyni.”
Sirius kohotti kulmiaan. ”Kuule, ei minulla ole sellaista taipumusta – ”
”Et sinä sillä tavalla kastele”, Remus parahti, ”vaan istumalla läpimärkine vaatteinesi minun kuivilla, lämpimillä lakanoillani. Tajuatko?”
”Anteeksi”, totesi Sirius huolettomasti ja meni kastelemaan oman sänkynsä.
”No, miten Lilyn läksyt voivat?” kysyi Remus hieman kireällä äänellä.
”Mitkä?” Sirius hämmästyi, mutta näytti tajuavan hyvin nopeasti, mistä oli kyse. ”Ai, ne! Ihan hyvin. Hänellä oli tuuria, kun sai apua asiantuntijalta – ”
”Mielenkiintoista”, tokaisi Remus. ”Teillä meni yksien läksyjen tekemiseen kaksi tuntia.”
”Itse asiassa ne eivät olleet läksyjä, vaan ylimääräinen tehtävä”, Sirius sanoi ja irvisti. ”Tiedättehän te, miten tosissaan Lily on opiskelun suhteen.”
Remus tiesi, mutta suoraan sanottuna hän ei juuri nyt ajatellut sitä. Häntä häiritsi ajatus Siriuksesta ja Lilystä opiskelemassa kahdestaan, vaikka hän yrittikin väittää itselleen, ettei noiden kahden välillä ollut yhtään mitään, että Sirius ei ikinä tekisi sellaista Jamesille -
”No, missä Sarvihaara on?” kysyi Sirius. ”Minulla on kerrassaan loistava olo, mutta parin luihuisen kiroaminen ei olisi silti pahitteeksi – ”
”James meni kirjastoon Michellen kanssa”, Peter ilmoitti.
Siriuksen suu loksahti hivenen auki, mutta hämmästynyt ilme hävisi nopeasti pojan kasvoilta ja tämä näytti yksinomaan iloiselta.
”Michellen?” Sirius virnisti. ”Jo oli aikakin! Minä olen kyllä aina kuvitellut, ettei Michelle ole aivan Sarvihaaran tyyliä, mutta – ”
”Ei olekaan”, Remus puuskahti ärtyneenä, ”eikä James varmasti oikeasti pidä koko tytöstä. Miksi ihmeessä hänen on pakko iskeä toisia vain sen takia, ettei pysty saamaan Lilyä?”
Sirius kohotti kulmiaan. ”Jos sinä et saisi Kaceyta, etkö yrittäisi saada jonkun toisen?”
”En”, Remus tokaisi.
”Olisi pitänyt arvata”, Sirius huokaisi sen näköisenä, ettei todellakaan ymmärtänyt toista poikaa.
”Minä en todellakaan iskisi muita vain korvikkeiksi”, Remus jatkoi ja pojan ääni kohosi. ”Se on typerää eikä voi missään tapauksessa päättyä hyvin. Eikö James voisi käyttäytyä fiksusti edes kerran?”
”Se ei ole sinun ongelmasi”, Sirius tokaisi.
Remus hämmästyi. ”Mitä tuo tarkoitti?”
”Että sinä et voi estää Jamesia viettämästä aikaa muiden tyttöjen kanssa”, Sirius totesi tyynesti. ”Eikä sinun välttämättä kannata edes yrittää.”
”Miten niin?” kysyi Remus. ”En kai minä voi katsoa vieressä, kun ystäväni pilaa omansa ja toisten elämän – ”
”Sinä otat tämän jutun aivan liian vakavasti, Kuutamo”, Sirius huokaisi näyttäen siltä, kuin olisi kärsivällisesti yrittänyt selittää jotain pienelle lapselle. ”Lily ei ole kiinnostunut Jamesista, mutta Michelle sen sijaan nähtävästi on. James tarvitsee muuta ajateltavaa. Mitä pahaa siinä on?”
”Se ei pääty hyvin”, Remus ennusti synkästi.
”Älä ajattele niin paljon”, Sirius komensi ja virnisti sitten. ”No niin, se asia on käsitelty. Mitäs nyt?”
”Minä taidan lähteä etsimään Kaceyta”, ilmoitti Remus, jota jostain syystä ei kiinnostanut enää keskustella Jamesin rakkauselämästä Siriuksen kanssa.
”Niinkö?” Sirius kohotti kulmiaan.
”Ei mitään kaksimielistä, Anturajalka!” Remus puuskahti. ”Minä vain satun tarvitsemaan täysjärkistä seuraa.”
”Mitä minä teen?” Peter huolestui. ”Kuutamo, jätätkö sinä minut kahdestaan ärsyttävän pirteän Siriuksen kanssa?”
”Älä sure, Matohäntä, minä en ole ikinä ollut kiinnostunut sinusta sillä lailla”, Sirius totesi.
Peter mulkaisi häntä. ”No se olikin suuri helpotus.”
”Minä menen nyt”, sanoi Remus ja meni.
Sirius vilkaisi ikkunasta pihalle.
”Itse asiassa sinun ei välttämättä tarvitse huolehtia, mitä sinä tekisit”, hän aloitti kuulostaen yhtä aikaa hämmästyneeltä ja syvästi ilahtuneelta, ”sillä tuolla alhaalla seisoo kaksi tyttöä, ja toinen niistä on sen näköinen, että sinua saattaisi ehkä kiinnostaa.”
”Miten niin?” Peter rypisti kulmiaan. ”Hyvännäköinen vai? Minä en nyt ihan tajua, Anturajalka.”
”Sinä oletkin aina ollut hieman hidas”, Sirius totesi omahyväisesti ja sai palkkioksi uuden mulkaisun Peteriltä. ”Ja onhan tuo toinen ihan hyvännäköinen, mutta sinua saattaisi ehkä kiinnostaa enemmänkin se, että hän muistuttaa kovasti erästä viidesluokkalaista korpinkynttä – ”
Siinä vaiheessa Peter oli kuitenkin sysännyt Siriuksen pois ikkunan edestä. Niin epätavallista kuin se olikin, Sirius tosiaan oli ollut oikeassa. Adrianne Gillow seisoi rohkelikkotornin juuressa jonkun toisen tytön kanssa ja vilkutti kiivaasti.
”Minä taidan mennä tuonne”, totesi Peter.
”Sinun naisesi alkaa olla epätoivoinen”, Sirius virnuili. ”Seisoo kaatosateessa vilkuttamassa sinulle. Matohäntä kuule, sinun ehkä kannattaisi kokeilla tehdä jotain muutakin kuin jutella – ”
Peter sulki oven perässään ja Siriuksen ääni katosi kuuluvista.

Se tosiaan oli Adrianne. Tytöllä oli tummansinen sadekaapu päällään, mutta siitä huolimatta tämä näytti yllättävän märälle. Eikä Adrianne edes ollut yksin. Tämän vieressä seisovalla tytöllä oli pienet tummansiniset silmät ja punertavanruskea tukka, joka tosin oli kastunut melkoisen totaalisesti ja näytti siksi todellista tummemmalle. Tytön posket ja pieni, itsepäisesti kaartuva nenä olivat punaiset. Peter ei muistanut tytön nimeä, mutta tiesi kyllä, että tämä oli kuudesluokkalaisia korpinkynsiä.
”Urheaa, Piskuilan”, sanoi tyttö, kun Peter lähestyi heitä. ”Tulla nyt kaatosateessa yhden vilkutuksen takia.”
”Hei, Peter”, Adrianne virnisti. ”Tämä on Marie Campbell. Vaikka te kai tiedätte toisenne, tehän olette samanikäisiä - ?”
”Emme tiedä”, sanoi Marie ja hymyili hänkin, vaikkakin hieman vinosti.
”No, nyt tiedätte”, Adrianne totesi.
Peter työnsi kätensä kaapunsa taskuihin ja tunsi olonsa kohtalaisen typeräksi. Mitä hän ylipäätään teki siinä, rohkelikkotornin alla, kaatosateessa, vain yhden vilkutuksen takia? Tietenkään hänen ei olisi pitänyt rynnätä heti ulos, kun hän sattui näkemään Adriannen. Miksi hän ei ollut pysähtynyt ajattelemaan?
”Tuota noin, anteeksi, jos sinä kastut”, sanoi Adrianne, joka näytti huomanneen, ettei Peter oikein pitänyt tilanteesta. ”Me olimme kävelyllä, ja – ”
”Olitte kävelyllä?” Peter hämmästyi. ”Sateessa?”
”Sitä minäkin yritin sanoa”, tokaisi Marie ja yritti selvästi kadota huppuunsa. ”Mutta Adriannella ei aina järki päätä pakota – ”
”Älä viitsi”, tokaisi Adrianne ja mulkaisi ystäväänsä, ennen kuin kääntyi taas Peterin puoleen. ”Me haluaisimme katolle.”
Peterin suu loksahti auki. ”Te haluaisitte MITÄ?”
”Katolle”, sanoi Marie Adriannen puolesta. Ilmeisesti tyttö ei halunnut olla syrjässä keskustelusta. ”Se kuulostaa hullulta, mutta älä suotta vaivaa päätäsi sillä – ”
”Marie, sinä kuulostat ilkeältä!” Adrianne tiuskaisi. ”Peter ei tunne sinua, joten hän ei voi tietää, että tuo on sinulta ihan normaalia.”
”Minä olen vain oma itseni”, tokaisi Marie.
”Sitähän minä nimenomaan tarkoitin”, Adrianne vastasi.
Peter yskähti. Hänkin oli paikalla, vaikka tytöt näyttivät unohtaneen sen.
”Ai niin”, sanoi Adrianne ja näytti taas valoisammalta. ”Me ajattelimme kysyä sinulta, haluaisitko kuskata meidät katolle.”
”Mitä te ajattelitte tehdä siellä?” Peter uteli, vaikkei ollutkaan vain varma, halusiko oikeasti tietää.
”Katsoa maisemia”, sanoi Adrianne.
”Puhua”, sanoi Marie.
Peter kohautti olkapäitään. ”Luudalla, vai?”
”Nimenomaan!” Adrianne virnisti. ”Anteeksi, että me häiritsimme sinua, mutta jos sinä vain viitsit, niin se olisi kauhean kivaa – ”
”Sinähän pelkäät lentämistä”, sanoi Peter hämmentyneenä.
”Niin pelkään”, myönsi Adrianne, ”mutta minä haluan päästä katolle. Sitä paitsi Marie väittää, ettet sinä kuitenkaan tiputtaisi minua, joten – ”
Mutta siinä vaiheessa tyttö sulki suunsa nopeasti ja punastui. Peter hymyili osittain itsekseen. No, hän ei todellakaan antaisi Adriannen tippua luudalta, mutta oli hieman huolestuttavaa, että Marie Campbellkin tiesi sen.
”Eli kuskaatko sinä meidät sinne vai et?” kysyi Marie kärsimättömästi.
Peter kohautti olkapäitään. ”Odottakaa tässä hetki, haen vain luutani.”

Reilun kymmenen minuutin kuluttua Adrianne istui jo katolla ja odotti, että Peter toisi Marienkin sinne. Peteriä hymyilytti, kun hän muisteli Adriannea vaatimassa, että hän pitäisi tytöstä tiukasti kiinni eikä antaisi tämän tippua. Hän oli luonnollisesti totellut, mutta silti tyttö oli kiljaissut useamman kerran matkalla katolle.
”Sinä mietit Adriannea, eikö niin?” kysyi Marie äkkiä.
Peter yllättyi ja luuta teki pienen koukkauksen ilmassa.
”Arvasin”, Marie virnisti. Peter ei tietenkään voinut nähdä tytön kasvoja, tämähän istui hänen edessään, mutta virnistys paistoi tytön äänestä.
”Kuule, minä oikeastaan toivon, että Adrianne ihastuisi sinuun”, Marie jatkoi mietteliäästi. ”Se tekisi hänelle hyvää. Sinä nyt kuitenkin olet herttainen ja kiltti – ”
Peter yskäisi.
”No niin, kuvittele mitä tahansa, mutta sinä OLET”, tokaisi Marie. ”Ja joka tapauksessa te olisitte ihan suloinen pari.”
”Minäkin tavallaan toivon sitä”, totesi Peter, vaikka ei oikeastaan tiennytkään, mikä sai hänet sanomaan sen.
”Tiedän”, Marie virnuili taas. ”Kun poika juoksee päätä pahkaa sateeseen, kun tyttö vilkuttaa, loput on helppo päätellä.”
Peter oli hetken vaiti. He lähestyivät uhkaavasti sitä osaa linnan katosta, jolla Adrianne odotteli heitä, vaikka sade vaikeuttikin lentämistä huomattavasti. Yksi kysymys kuitenkin pyöri Peterin mielessä.
”Sinä varmaan tiedät, keneen Adrianne on ihastunut?” hän tokaisi lopulta.
”Tiedän”, sanoi Marie heti, ”enkä aio kertoa sitä sinulle. Kysy häneltä, jos haluat tietää.”
Peter nyökkäsi. Marie ei tietenkään voinut nähdä hänen nyökkäystään, mutta hän ei sitä huomannut. He laskeutuivat märälle katolle ja hyppäsivät luudanvarren päältä. Adrianne seisoskeli jo muuan räystään alla ja näytti hieman kärsimättömältä.
”Kylläpä teillä meni kauan”, tyttö tokaisi.
”Sateessa on hankala lentää”, Peter sanoi.
Adrianne mutristi suutaan, mutta ei sanonut enempää. Peter ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt lähteä suosiolla pois, jättää tytöt kahdestaan katolle, mutta tietyistä syistä hänen ei tehnyt tippaakaan mieli lähteä. Sitä paitsi miten tytöt muka kuvittelivat pääsevänsä katolta alas ilman häntä?
”Pitäisiköhän minun lähteä?” hän kysyi varovaisesti.
”Ja jättää meidät tänne?” Adrianne puuskahti. ”Ei käy. Miten ihmeessä me pääsisimme täältä pois?”
Sivusilmällään Peter näki Marien virnuilevan, mutta suoraan sanottuna hän ei edes halunnut tietää, mitä tuon tytön päässä juuri silloin liikkui. Sen sijaan hän kääntyi hymyilemään Adriannelle.
”Okei, minä jään. Mitä tehdään?”
Marie virnuili. Peter yritti edelleen olla huomaamatta. Oikeasti, sitä tyttöä vaivasi selvästi jokin!
”Istutaan?” ehdotti Adrianne. ”Mieluiten tänne, missä ei sada.”
”Istutaan?” Marie toisti. ”Eikö se ole vähän tylsää?”
”No, keksitkö itse jotain hauskempaa?” Adrianne kysyi haastavasti.
”Katsellaan maisemia”, Marie sanoi viattomasti.
”Eikä katsella!” Adrianne huudahti. ”Sinä tiedät kyllä, että minä en erityisemmin pidä korkeista paikoista.”
”Itsehän sinä halusit tänne”, Marie muistutti, mutta kohautti sitten olkapäitään. ”No, MINUA ei kiinnosta istua keskustelemassa henkeviä, joten istukaa te vain kaikessa rauhassa, minä käyn tutkiskelemassa paikkoja.”
Adrianne ja Peter näyttivät molemmat melkoisen hämmästyneiltä.
”Hei, me olemme KATOLLA”, Marie tokaisi kyllästyneen näköisenä. ”Eikö teillä ole yhtään seikkailunhalua?”
”Ei?” Adrianne ehdotti ja virnisti. ”Ei ainakaan, jos seikkailunhalu vie minut lähemmäs reunaa.”
Peter ei sanonut mitään. Hän ei voinut väittää, etteikö olisi ollut hivenen kiinnostunut ottamaan paremmin selvää siitä, mitä kaikkea linnan katoilta löytyikään. Silti edes loppumattomiin märkiä kattoja ei olisi saanut häntä lähtemään Marien kanssa ja jättämään Adriannen istuskelemaan yksikseen.
”No, jääkää te vain”, totesi Marie ja virnuili taas. ”Minä tulen jossain vaiheessa takaisin, ja varokaakin vain, jos lähdette ennen sitä.”
”Emme tietenkään lähde”, Adrianne lupasi. ”Ethän sinä pääsisi täältä mitenkään pois.”
”Niinpä”, Marie sanoi. ”Pitäkää hauskaa.”
Sitten tyttö lähti kävelemään poispäin. Vähän ajan kuluttua tämä katosi heidän näköpiiristään rohkelikkotornin taakse, ja Peter ja Adrianne istahtivat räystään alle, suojaan sateelta.
”Täällä on oikeastaan ihan nättiä”, Adrianne sanoi hetken kuluttua. ”Vaikka maa onkin aika kaukana.”
”No, sinun on aika vaikea onnistua tipahtamaan täältä”, Peter totesi. ”Ellet sitten juokse reunalle ja hyppää.”
Adrianne näytti järkyttyneeltä.
”Anteeksi”, Peter sanoi nopeasti.
”Ei se mitään”, tyttö puisteli päätään. ”Enkä minä oikeasti ole tällainen pelkuri. Korkeat paikat vain saavat minun pelkuripuoleni eteen.”
”Se on ihan luonnollista”, sanoi Peter, vaikka ei täysin ymmärtänytkään, mitä niin pelottavaa korkeissa paikoissa muka oli. ”Kaikki pelkäävät jotain.”
”Sinäkin?” Adrianne rypisti kulmiaan.
Peter hämmästyi. ”Mitä sinä sitten kuvittelet? Että minä en pelkää mitään?”
”No, en minä ainakaan ole toistaiseksi huomannut mitään, mitä sinä pelkäisit”, sanoi Adrianne.
Peter istui hetken hiljaa. Sade ropisi kattoja vasten ja hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt juosta karkuun tai ainakin sulkea suunsa tiukasti. Adriannen seurassa hän tunsi itsensä pelottavan puheliaaksi, aivan kuin hän olisi voinut kertoa tytölle melkein mitä vain. Se oli jokseenkin pelottavaa, kun sitä ryhtyi todella ajattelemaan.
”Kyllä minä pelkään vaikka mitä”, hän sanoi. ”En ehkä hämähäkkejä tai mitään sellaista. Mutta kuitenkin.”
Adrianne oli hiljaa.
”Minä en halua jäädä yksin”, sanoi Peter, vaikka häviävän pieni äänen hänen päässään käskikin hänen sulkea suunsa ja pitää sen kiinni kutakuinkin ikuisesti. ”En tajua, mitä tekisin, jos minulla ei yhtäkkiä olisikaan ketään…”
”Ei kukaan tiedä”, sanoi Adrianne hiljaa ja katseli vakavana aurinkoa, joka silloin tällöin naurahti harmaiden pilvien välistä.
Peter huokaisi. ”Minä en halua menettää ihmisiä. Kaiken muun minä ehkä voisin kestää, mutta en ihmisten menetystä. Yksin minä en varmaan pystyisi mihinkään.”
”Kyllä sinä pystyisit”, Adrianne sanoi.
Peter pudisteli päätään. ”En pystyisi. Minä en ole sellainen ihminen, joka viihtyy yksikseen ja rakentaa oman maailman ympärilleen. Minä tarvitsen ihmisiä.”
Adrianne tarttui hänen käteensä. Peter säpsähti, mutta sulki sitten sormensa tytön pienen käden ympärille jaksamatta pohtia koko asiaa sen tarkemmin.

Noin kahta tuntia myöhemmin Peter saapui rohkelikkotorniin aivan yhtä vettävaluvana kuin Sirius hieman aikaisemmin, tultuaan” tekemästä läksyjä” Lilyn kanssa, mutta aivan yhtä leveä virne kasvoillaan. Toiset istuivat oleskeluhuoneessa ja näyttivät kohtalaisen kyllästyneiltä elämäänsä, mutta ainakin Siriusta Peterin saapuminen näytti piristävän suunnattomasti.
”Taas yksi onnellinen sielu palaa retkiltään!” poika huudahti.
”Sirius, vedä henkeä”, tokaisi Remus, joka ei ilmeisesti ollut aivan yhtä innostunut. ”Mikä ihme sinua on tänään vaivannut?”
”Minä vain olen iloinen persoona”, Sirius sanoi hyvin uskottavasti.
Remus huokaisi. ”Tiedetään. No, Peter, miten meni?”
”Mikä?” Peter kysyi silmät suurina.
”Adrianne!” Sirius huudahti. Peter potkaisi häntä jalkaan. ”Au! Mistä hyvästä tuo – ?”
”Et viitsisi puhua yhtään hiljempaa?” Peter sihahti ja istuutui sohvalle. ”Kohta koko oleskeluhuone tietää, missä minä olin.”
”Ja missä sinä tarkalleen ottaen olit?” kysyi James.
”Katolla”, Peter totesi tyynesti.
Siriuksen otsa rypistyi. ”Katolla? Matohäntä kuule, se ei välttämättä ole kovin romanttinen paikka – ”
”Me olemme vain hyviä ystäviä”, Peter puuskahti.
”Kuulostaa vakavalta”, Sirius sanoi silmät suurina.
”Emmekö me saisi olla ystäviä?” Peter hämmästyi.
”Ei ole kyse siitä, ystävä hyvä”, Sirius tokaisi ja taputti Peteriä kohtalaisen kovakouraisesti selkään. ”Kun joku sanoo olevansa jonkun kanssa vain hyviä ystäviä, voi olla melkein varma, että nuo kaksi käyttävät ystävälliset tapaamisensa nuoleskeluun – ”
”Älä liioittele, Anturajalka”, James tokaisi. ”Vai haluatko sinä kertoa uutta informaatiota sinun ja Lilyn opiskelusta?”
Sirius kohotti kätensä antautuvasti. ”Hei, eipäs nyt syytetä minua! Minä en ikinä tekisi mitään sellaista, Sarvihaara!”
James näytti helpottuneelta.
”Minä vain ajattelin”, poika mutisi.
”Älä ajattele”, Sirius ehdotti. ”Sinä kuulemma olit Michellen kanssa tekemässä läksyjä?”
”Olin”, James myönsi, mutta ei kuulostanut tippaakaan innostuneelta. ”Olihan se ihan kivaa.”
”Joten?” Sirius kohotti kulmiaan. ”Mikä mättää?”
”Se tyttö ei ole Lily”, James huokaisi.

Samaan aikaan tuo juuri mainittu Lily istui omassa makuusalissaan, omalla sängyllään ja kuunteli Kaceyn selitystä siitä, miten tyttö aikoi tulla hänen luokseen joululomalla. Jouluun oli vielä kaksi kuukautta, mutta eihän se tietenkään häirinnyt Kacey tippaakaan.
”Minä haluan käydä ulkona syömässä”, Kacey ilmoiti parhaillaan. ”Etkös sinä puhunut joskus jostain… pezzasta?”
Lily kurtisti kulmiaan. ”Tarkoitatkohan sinä pizzaa? Kai me voimme käydä pizzalla, ihan sama.”
”Mainiota”, Kacey totesi tyytyväisenä. ”Ehkä Remus voisi tulla mukaan, hänkään ei ole ikinä varmaan käynyt pazzalla – ”
”Pizzalla”, korjasi Lily automaattisesti.
” - eivätkä muuten ole varmaan muutkaan”, Kacey jatkoi yhtään häiriintymättä. ”Ehkä meidän pitäisi ottaa kaikki Kelmit mukaan.”
Lilyn silmät laajenivat.
”Sinä tarkoitat, että minä raahaisin Kelmit pizzeriaan?” hän kysyi kauhistuneena. ”Oletko sinä ihan hullu? Mitä Remus on sinulle tehnyt?”
”Et halua tietää”, Kacey virnisti, mutta naurahti sitten nähdessään Lilyn yhä kauhistuneemman ilmeen. ”Ei, Remus ei ole tehnyt minulle yhtään mitään, eli älä edes kuvittele. Ja miksi ihmeessä Kelmejä ei voisi ottaa mukaan?”
”He hajottaisivat koko paikan, enkä minä halua olla vastuussa siitä”, Lily totesi synkästi.
”Sinä et taida luottaa minun poikaystävääni”, Kacey moitti.
”Ei se Remuksesta ole kiinni”, Lily sanoi nopeasti, ”mutta James ja Sirius – ”
”No, ne kaksi ovat kyllä kieltämättä riski kaikkialla, missä sitten ovatkaan”, Kacey totesi. ”Ja ihan näin ohimennen sanoen, Remus muuten taisi mainita, että sinä ja Sirius olitte tänään tekemässä yhdessä läksyjä.”
Lily nielaisi. Hän ei edelleenkään ollut kertonut Kaceylle viettävänsä aikaa Siriuksen kanssa muissa kuin kaverillisissa merkeissä, eikä hänen ollut ollut edes tarkoitus kertoa, Kacey oli ollut niin järkyttynyt jo syystanssiaisista ja tarvehuoneesta kuultuaan. Mutta hän ei todellakaan pitänyt ystävälleen valehtelemisesta, ja hän oli melkoisen varma, että jossain vaiheessa hänen olisi joka tapauksessa kerrottava totuus. Jos hän ei kertoisi, Kacey kyllä nyhtäisi sen hänestä ennen pitkää irti.
”Niin olimme”, hän sanoi.
”Teittekö te niitä ulkona?” Kacey kysyi vilkaisten ulos ikkunasta. ”Sinun hiuksesi nimittäin olivat vielä vähän aikaa sitten melkoisen märät, ja ulkona sataa.”
Lily huokaisi. No niin, hänen olisi tietysti epäilemättä pitänyt kuivata hiuksensa, mutta jostain syystä hän ei ollut kiinnittänyt siihen niin kauheasti huomiota. Ehkä Siriuksen ja heidän äärettömän typerän tilanteensa ajatteleminen oli vienyt kaiken hänen huomiokykynsä.
”Minä pidän Siriuksesta”, hän sanoi.
Kacey istahti hänen vierelleen sängylle.
”Minä yritän olla aloittamatta riitelyä”, tyttö lupasi, ”mutta en lupaa onnistua siinä kovinkaan hyvin. Mitä oikeasti on meneillä?”
”Sinä et pitäisi siitä”, Lily tokaisi.
”Kuulehan nyt, minä olen meistä kahdesta se, jolla on laajempi käsitys moraalista”, Kacey virnisti. ”Ellei lasketa sitä, miten sinä pahoinpitelet ihailijoitasi.”
”Ei mitään James-viittauksia nyt, jooko”, Lily pyysi.
Kacey kohautti olkapäitään. ”Okei, ei Jamesia. Vaan Sirius. Mitä ihmettä te puuhaatte?”
”Sinä suutut”, Lily ennusti synkästi.
”No, tuon jälkeen minä voin vain kuvitella pahinta, ennen kuin sinä kerrot”, totesi Kacey ja oli jo sanomassa jotain, kun eräs ajatus tupsahti hänen mieleensä ja sai hänen silmänsä laajenemaan. ”Ette kai te sentään – siis kyllähän sinä tiedät – SITÄ?”
”EI!” Lily huudahti järkyttyneenä. ”Mitä ihmettä sinä kuvittelet? Että minä ja Sirius – EI MISSÄÄN TAPAUKSESSA!”
”Hyvä”, sanoi Kacey ja näytti erittäin helpottuneelta.
Lily istui paikallaan ja pyöritteli jalkojaan.
”Me kyllä suutelemme”, hän sanoi äkkiä ja tunsi, miten Kacey jähmettyi.
”Te suutelette?” tyttö toisti kuulostaen varovaiselta. ”Sinä ja Sirius?”
Lily nyökkäsi ja tunsi olonsa lähinnä typeräksi. ”Silloin tällöin. Jos me törmäämme toisiimme kahdestaan, niin… no, siihen se yleensä johtaa.”
”Entä jos James törmäisi teihin?” Kaceyn otsa kurtistui.
”Me emme anna hänen törmätä”, Lily huomautti. ”Emme me nyt sentään käytävillä pussaile.”
”Missä sitten?”
Lily kohautti olkapäitään. ”Tyhjissä luokkahuoneissa ja sen sellaisissa. Ei Sirius ota riskiä, että James näkisi hänet.”
Kacey istui hiljaa. Oikeastaan Lily oli yllättynyt siitä, etteivät he vielä tässäkään vaiheessa keskustelua riidelleet.
”Mitä te aiotte tehdä?” Kacey kysyi lopulta. ”Tavata ikuisesti toisianne Jamesin selän takana?”
”En minä tiedä”, Lily sanoi turhautuneena. ”Minä ajattelin tänään, että teen lopun siitä. Kiskoin Siriuksen makuusalista ja raahasin pihalle ja sanoin, ettei tämä voi jatkua näin. Mutta…”
”Muutit mieltäsi”, Kacey täydensi. ”Sirius taitaa olla hyvä suostuttelija.”
”Liian hyvä”, Lily tokaisi.
Kacey oli hetken hiljaa. ”Oletko sinä rakastunut Siriukseen?”
”En”, Lily sanoi heti. ”Mutta voisin kuvitella rakastuvani.”
Kacey nyökkäsi. Hetken Lilystä tuntui, ettei toinen aikonutkaan sanoa enää mitään, että se keskustelu oli käyty loppuun, mutta sitten Kacey kohotti katseensa ja tuijotti häntä vakavana.
”Lily, anteeksi nyt vain, mutta minun on ihan pakko sanoa tämä”, tyttö tokaisi ja jatkoi, kun Lily ei sanonut mitään. ”Sirius on varmasti ihana ja mukava ja vaikka mitä, mutta ei ole häneltä reilua olla ystävänsä ihastuksen kanssa ilman, että ystävä tietää siitä. Ja vaikkei se oikeastaan ole sinun vikasi, niin haluatko sinä ihan oikeasti olla osallisena siinä?”
Lily ei osannut sanoa mitään. Onneksi hänen ei tarvinnutkaan, sillä Kacey jatkoi odottamatta hänen vastaustaan.
”Tuo ei voi jatkua ikuisesti”, Kacey totesi. ”Mutta James tuskin lopettaa sinusta pitämistä lähiaikoina, ja Sirius ei halua loukata ystäväänsä. Ja minusta on pelottavaa, että sinä mietit voivasi rakastua Siriukseen.”
”No, se on minustakin pelottavaa”, huomautti Lily kuivasti.
”Tilanteelle voisi olla helpompi tehdä jotain nyt”, sanoi Kacey.
”Niin minä ajattelin eilen”, Lily huokaisi, ”mutta Sirius käskee minun olla murehtimatta – ”
”Et kai sinä kuuntele häntä?” Kacey näytti järkyttyneeltä. ”Lopeta murehtimista Sirius Blackin takia? Totta kai hän käskee sinun olla ajattelematta. Hänhän hyötyy siitä!”
”Tuo oli ilkeää”, Lily sanoi.
Kacey kohautti olkapäitään. ”Se oli totta. Jos Siriuksella olisi sydän, hän ei käyttäytyisi tuolla tavalla.”
”Minne sinä olet menossa?” kysyi Lily, sillä Kacey oli kävellyt ovelle.
”Anteeksi nyt vain, mutta minä en juuri nyt jaksa kuvitella sinua ja Siriusta epämääräisissä puuhissa”, tyttö tokaisi.
”Eli toisin sanoen sinä etsit Remuksen päästäksesi itse harrastamaan epämääräisiä puuhia?” Lily kysyi hieman huvittuneena, mutta sitten huolestunut ilme ehti hänen kasvoilleen saakka. ”Et kai sinä kerro Remukselle?”
Kacey oli hetken hiljaa.
”En”, tyttö sanoi lopulta. ”Mutta ole kiltti ja tee tuolle tilanteelle jotain. Muuten James saa vielä tietää, ja sitten Remuskin saa tietää eikä se poika ole läheskään niin hauskaa seuraa masentuneena – ”
Lily kohotti kulmiaan. ”Toisin sanoen tässäkin on vain kyse sinun ja Remuksen hauskanpidosta?”
Kacey virnisti ja hävisi ovelta, epäilemättä pitääkseen hauskaa Remuksen kanssa.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 31.5
Kirjoitti: Arte - 04.06.2008 20:00:19

Vihdoinkin pääsin lukemaan nämä kolme rästissä ollutta osaa! Luokkaretki ja koulun päättyminen ja luokkaretken jälkeiset puuhat ovat estäneet kivoja lukunautintoja erittäin pahasti.

Jeij, tässä oli tämä "Adrianne seisoo sateessa."-kohta! Tykkään siitä, vaikka muistelinkin, että Peter ja Ad olisivat jutelleet vähän enemmänkin. No, muistin ilmeisesti väärin. Mutta edelleen tuo tyttö on syy siihen, miksi luen tätä ficciä. Välillä on erittäin harmillista, että tekstien hahmot ovat fictiivisiä. Heidänlaisiaan kaipaa oikeassa elämässä.

Ja mitä tulee muihin suhteisiin... No, Sirius- ja Lily-paroille käy vielä huonosti. Ja James-parka. Kacey ja Remus ovat edelleen aika suloisia, mutta Adrianne on ihanin.

Mahtavaa, heti kun saan luettua nämä, pistät jo uutta...

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 31.5
Kirjoitti: lurikko - 05.06.2008 08:52:12

A/N: Kiitos paljon, Arte :) Minulla on vähän aikaa ollut sellainen olo, että kun en itsekään oikein jaksa istua näin kesällä tietokoneella niin ei jaksa kukaan muukaan, ja että ainakin on turha odottaa, että ficciä luettaisiin näin kesällä, joten oli tosi kiva saada palautetta ja päästä laittamaan taas kiitokset tämän uusimman luvun alkuun.



OSA 21

Seuraava viikko tuntui menevän eteenpäin niin vauhdilla, ettei James oikein edes pysynyt mukana. Remus ja Kacey viettivät tapansa mukaan aikaa toistensa seurassa, mutta vaikka Sirius ja James yrittivät monta kertaa yllättää heidät epäsäädyllisistä puuhista, nuo kaksi tuntuivat aina aavistavan heidän yrityksensä. Kun makuusalin ovi lennähti auki, he istuivat aina vähintään puolen metrin päässä toisistaan ja näyttivät muka niin kauhean hämmästyneiltä, kun Sirius ja James mulkoilivat heitä.
 Ei se häirinnyt Jamesia, ei toki. Enemmän häntä häiritsi se, miten Siriuksen mielialat tuntuivat vaihtelevan järkyttävän paljon. Aivan kuin tämä olisi ollut joku… no, tyttö! Välillä Sirius oli oma pirteä itsensä, välillä jopa hieman ylipirteä – ainakin Remuksen mielestä, sillä Remushan Siriuksen ylipirteydestä useimmiten kärsi – mutta välillä poika vaipui jonkinlaiseen hiljaiseen horrokseen, josta kukaan ei oikein saanut herätettyä häntä. Silloin James pelasi velhonshakkia Peterin kanssa ja yritti näyttää siltä, kuin olisi oikeasti kuunnellut pojan selostuksia Adriannesta.
 Peter tosiaan vietti yllättävän paljon aikaa Adriannen kanssa. James oli tavallaan yllättynyt, vaikka hänen ei tietenkään olisi pitänyt olla. Mutta vaikka Peter oli ennenkin välillä ihastunut johonkin tyttöön, yleensä hän oli tyytynyt ihailemaan heitä kaukaa ja oli aina unohtanut koko jutun melkoisen pian. Mutta nyt Peter vietti paljon aikaa Adriannen ja ilmeisesti myös tytön kavereiden kanssa. Se oli jo vakavaa. Peter tietysti SAATTOI väittää, etteivät he olleet kuin ystäviä, mutta totta kai James ja Sirius tiesivät asioiden oikean laidan. Kuka muka vietti tytön kanssa niin paljon aikaa ollen vain ystäviä? Minä, väitti Peter, mutta he eivät uskoneet.
 Torstaina James kuitenkin tajusi, ettei häntä enää liiemmin huvittanut pohtia Peterin ongelmia. Siihen oli hyvä syy – hänellä oli omiakin ongelmia. Michelle Barton tuntui oikeasti olevan kiinnostunut hänestä. Ehkä Remuksen mielipiteet olivat pesiytyneet liian hyvin Jamesin päähän tai ehkä eivät, mutta joka tapauksessa ajatus toisen tytön iskemisestä vain sen takia, ettei voinut saada Lilyä, alkoi tuntua melkoisen huonolta ajatukselta. Michelle ei kuitenkaan tiennyt mitään hänen ajatuksistaan, eikä häntä erityisemmin huvittanut jutella tytön kanssa vakavia.
 Torstai-iltapäivänä he lukivat kirjastossa läksyjään. James ei oikein tiennyt, miten oli päätynyt sinne. Todennäköisesti se oli johtunut pääasiassa Siriuksesta, joka oli kysynyt Michelleltä ruokapöydässä, voisiko tämä ystävällisesti auttaa Jamesia liemien läksyjen suhteen. Niin, häneltä itseltäänhän ei tietenkään tarvinnut kysyä mielipidettä. Michelle oli suostunut ilahtuneen näköisenä ja Jameskin oli vetänyt hymyn kasvoilleen, kun Sirius oli taputtanut häntä olkapäähän ja käskenyt pitämään hauskaa.
”Oletko sinä ihan varma, että tämä kohta menee näin?” Michelle kysyi otsa rypyssä ja tuijotti muistiinpanojaan.
James vilkaisi tekstiä.
”En”, hän sanoi rehellisesti, ”se oli vain arvaus. En minä oikeasti näitä tiedä.”
Michelle naurahti. ”Pitäisiköhän meidän mennä jonnekin muualle? Opiskelusta ei näytä tulevan mitään.”
”Mennään vain”, James kohautti olkapäitään. Hän ei oikein jaksanut innostua Michellen seurasta eikä myöskään läksyjen tekemisestä, joten paikalla ei kai liiemmin ollut väliä.
”Mennäänkö tähtitorniin?” kysyi Michelle, kun he olivat käytävällä.
James hämmästyi. ”Tähtitorniin? Mitä me siellä tekisimme?”
”Katselisimme tähtiä?” Michelle virnisti.
Hälytyskellojen olisi tietysti pitänyt soida Jamesin päässä, mutta ne pysyivät hiljaa. Hän nyökkäsi ja lähti seuraamaan tyttöä kohti tähtitornia. Ja mitä väliä sillä edes oikeastaan oli? Lily ei huolinut häntä, joten oli aivan sama, kenen kanssa hän istuisi tähtitornista.
 He saapuivat lopulta perille ja istuutuivat kylmälle lattialle. James nojasi seinään takanaan, antoi katseensa liukua taivaalle ja tunsi itsensä hieman hölmöksi. Aivan kuin hän ei olisi tiennyt, mitä Michelle halusi. Hänen olisi pitänyt leikkiä tytön vaalealla tukalla sormiensa välissä, mutta hän olisi kuitenkin vain kaivannut erästä punaista tukkaa. Hänen olisi pitänyt jutella jotain herkkää, söpöä, sellaista, mitä kaikki tytöt haluavat jutella, mutta hän olisi vain ihmetellyt, missä Lilyn terävät huomautukset olivat. Hän ei halunnut olla tässä.
 Ja juuri hänen sitä ajatellessaan ovi kävi. Lily seisoi hetken ovenraossa näyttäen hyvin hämmentyneeltä, sulki oven ja lähti. James jäi istumaan lattialle, katsoi tähtiä eikä edes muistanut Michelleä, joka istui hänen vieressään.

Lilyn oli ehkä ollut tarkoitus tehdä asiat selviksi Siriuksen kanssa ja lopettaa koko juttu. Hän oli harkinnut sitä täysin vakavissaan, kerran hän oli jopa aikonut mennä juttelemaan Siriukselle, mutta ei ollut halunnut herättää epäluuloja raahaamalla pojan pois Jamesin luota. Kaikeksi onneksi opettajat tuntuivat olevan sillä viikolla tavallistakin ärsyttävämpiä, ja niinpä Sirius ei ehtinyt ehdotella Lilylle mitään sellaista, mistä hänen olisi pitänyt kieltäytyä, kuten hämäriä luokkahuoneita.
 Se oli helpotus. Muutaman iltana Lily istui yksin tähtitornissa, niin typerältä kuin se tuntuikin, ja katseli pimenevää pihaa. Se näytti jokaisena iltana samanlaiselta. Kuolleet lehdet märässä maassa, hiljainen tuuli liikuttelemassa puiden oksia tummaa taivasta vasten.
 Ja hän istui siellä ja ihmetteli itseään, sitä, miten hänelle oli helpotus, ettei hänen tarvinnut kieltäytyä luokkahuone-ehdotuksista. Hän ei halunnut sotkea asioitaan enempää, hän ei halunnut olla ihastunut Sirius Blackiin ja niin toivottoman sekaisin, mutta hän tiesi, ettei hänellä kuitenkaan olisi voimaa kieltäytyä. Hän yrittäisi, Sirius puhuisi hänet yli, he suutelisivat ja hänellä olisi taas vähän huonompi olo.
 Torstai-iltana hän aikoi mennä taas tähtitorniin istumaan. Siellä olisi rauhallista, siellä hän saisi olla turvassa Siriukselta, joka käänsi aina katseensa pois, Kaceylta ja Remukselta, jotka katselivat toisiaan ja pyyhkäisivät hiuksia toistensa silmiltä ja kaikelta muultakin. Hän saisi istua rauhassa ja ajatella, eikä kukaan vaatisi häntä ajattelemaan omalla tavallaan.
 Hän avasi oven. Ikävä kyllä hän ei ikinä päässyt pidemmälle, sillä muuan lattialla istuva pari kääntyi katsomaan häntä ja hän jähmettyi niille sijoilleen. Jamesin silmät olivat hämmästyneet, ehkä niissä viipyi hetken pieni ilahtuminen. Jamesin vieressä istuva vaaleatukkainen tyttö katsoi Lilyä hämmentyneenä, näytti siltä, kuin olisi halunnut kietoa kätensä Jamesin ympärille ja näyttää, että poika oli hänen. Ihan kuin Lilyä olisi kiinnostanut.
 Hän painoi oven kiinni ja palasi oleskeluhuoneeseen. Ainahan hän voisi istua Kaceyn ja Remuksen välissä ja taputella heidän polviaan, kun he kurkottautuisivat suutelemaan hänen ylitseen. Ainahan hän voisi miettiä, miksi hän oli ihastunut poikaan, jota ei ikinä oikeasti saisi -
 Hetkinen. James ja Michelle istumassa yhdessä tähtitornissa. Lily ei voinut kuvitella noita kahta katselemassa tähtiä puolen metrin päässä toisistaan. Ehkä James oli lopultakin tajunnut, ettei Lily ollut kiinnostunut hänestä, ehkä tämä oli ihastunut Michelleen, ehkä Sirius voisi nyt kertoa Jamesille. Ehkä heistä tulisi oikea pari.
 Lily työnsi pois mielestään sen aavistuksen, joka väitti, ettei hän ehkä kuitenkaan voinut kuvitella oikeasti seurustelevansa Sirius Blackin kanssa. Hän melkein juoksi oleskeluhuoneeseen asti, jossa Sirius ja Remus istuivat pelaamassa velhonshakkia. Kacey istui sohvalla Remuksen vieressä ja näytti hyvin ilahtuneelta, kun Lily ryntäsi sisään.
”Lily!” tyttö hihkaisi. ”Et arvaa miten tylsää minulla on. Minä en tajua, mikä noita kahta vaivaa, ne vain istuvat ja katselevat toisiaan ja huutavat pelinappuloille – ”
”Ihan kuin sinulla olisi joskus ongelmia kiinnittää Remuksen huomio”, Lily tajusi virnistävänsä. ”Sirius, jutellaan.”
Sirius hämmästyi. Muutama pelinappula tippui lattialle, mutta poika ei näyttänyt edes huomaavan sitä.
”Mitä nyt?” tämä kysyi hyvin varautuneen näköisenä. ”Minulla on peli kesken. Onko sinulla taas jotain läksyongelmia - ?”
”Juuri niitä”, Lily tokaisi. ”Mennään jonnekin muualle.”
Kacey kohotti kulmiaan.
”Tiedättehän te minut”, Lily huomasi taas virnistävänsä, ”läksyt ovat minulle tärkeitä. En minä halua, että kaikki kuuntelevat, miten minä en osaa niitä.”
Hän oli ehkä kuvitellut sen olevan hyvä selitys, mutta se ei ollut. Siitä huolimatta Remus ja Kacey eivät kumpikaan sanoneet mitään, ja Sirius nousi vastentahtoisen näköisenä tuoliltaan.
”No, minne mennään?” poika kysyi.
”Teidän makuuhuoneeseen”, Lily päätti.
Sirius rypisti kulmiaan. ”Lily, tuo ei välttämättä – ”
”Siellä on rauhallisempi tehdä läksyjä”, Lily ilmoitti, ”eikä tässä mene niin kauan, että kannattaisi raahautua kirjastoon asti. Eihän Peter ole siellä?”
”Ei, mutta – ”
”Loistavaa!” Lily ilmoitti. ”Minä en kaipaa Peterin kommentteja siitä, miten minä en osaa tehdä läksyjäni. Mennään jo.”
Kacey ja Remus jäivät katsomaan hyvin hämmentyneen näköisinä heidän peräänsä, kun Lily tarttui Siriuksen käteen ja puolittain veti ja puolittain kiskoi tämän kohti poikien makuusalia.

”Lily, mitä IHMETTÄ sinä teet?” Sirius puuskahti, kun Lily oli sulkenut makuusalin oven heidän takanaan ja istahtanut pojan sängylle.
”Minä en jaksa tätä enää”, tyttö sanoi, aivan kuin se muka olisi ollut kelpaava vastaus kysymykseen.
Sirius veti henkeä. Naiset. ”Tiedetään, mutta eikö siitä olisi voitu keskustella vähän… huomaamattomammin? Sinä kiskoit minut jo viime viikonloppuna makuusalista. Jos sinä välttämättä haluat, että Remus alkaa epäillä jotain, tuo on juuri oikea tapa toimia!”
”Meidän pitää vain järjestää asia niin, ettei ole mitään epäiltävää”, Lily ilmoitti.
Sirius nielaisi. No niin, hän oli tietenkin odottanut tätä, varsinkin sen viimeviikonloppuisen sateessa käydyn keskustelun jälkeen, mutta hän ei ollut arvannut, että Lily alkaisi puhua samasta asiasta uudelleen. Hehän eivät edes olleet nähneet toisiaan kunnolla moneen päivään!
”Minua ahdistaa”, Lily sanoi nyt huomattavasti hiljaisemmalla ja rauhallisemmalla äänellä. ”Sinä sanoit, ettei kannata luovuttaa nyt, että pitää elää hetkessä. Mutta minä aion kyllä ajatella tulevaisuuttanikin, etkä sinä voi tehdä sille yhtään mitään.”
”En minä kiellä sinua ajattelemasta tulevaisuuttasi”, Sirius muistutti vaisusti.
Lily hymyili vinosti. ”Et niin. Sinä vaikeutat minun tulevaisuuttasi. Minä en missään tapauksessa halua rakastua poikaan, jota minä en saa.”
”Eli sinä haluat, että me olemme tästä lähtien vain kavereita?” Sirius kysyi varovaisesti, vaikka ei ollutkaan aivan varma, halusiko tietää vastausta. ”Ei luokkahuoneita?”
Lily veti syvään henkeä. No niin, nyt tyttö sanoisi sen, lopettaisi kaiken, ennen kuin oli ehtinyt kunnolla alkaakaan. Ja tavallaan Sirius tulisi olemaan helpottunut, sittenhän hänen ei enää tarvitsisi salailla Jamesilta mitään. Hän löytäisi kyllä uuden tytön, josta voisi oikeasti kuvitella välittävänsä, tai jos ei löytäisi, ainahan hän voisi houkutella jonkun nätin viidesluokkalaisen luutakomeroon -
”James ja Michelle olivat tähtitornissa”, Lily sanoi.
Siriuksen suu loksahti hieman auki, mutta luonnollisesti hän sulki sen nopeasti, muutenhan hän olisi näyttänyt tyhmälle, ja sitä hän ei tietenkään ikinä tehnyt.
”Ai”, hän sanoi, sillä hän ei todellakaan keksinyt  muuta.
Lily näytti kuitenkin siltä, kuin olisi odottanut hänen sanovan enemmän. Mutta mitä hän nyt sille muka voi, hänhän oli vielä järkyttynyt siitä, ettei Lily ollutkaan laittanut välejä poikki?
”Jos sinä kertoisit meistä Jamesille, me voisimme ehkä seurustella oikeasti”, Lily sanoi.
Tyttö istui siinä sängyn reunalla Siriuksen edessä ja näytti niin toiveikkaalta, että Siriuksen teki mieli vain halata tyttöä ja sanoa, että totta kai, mitä tahansa. Mutta hän ei tehnyt sitä, sillä vaikka ajatus Michellestä ja Jamesista istumassa tähtitornissa olikin tavallaan kutkuttava, hän ei osannut erityisemmin innostua siitä.
”Lily kuule”, hän aloitti varovaisesti ja istui tytön viereen, ”James on ollut sinuun ihastunut ikuisuuden ja yrittänyt monta kertaa unohtaa sen viettämällä aikaa jonkun toisen kanssa. Se ei toimi ikinä.”
”Ehkä se toimisi tällä kertaa”, sanoi Lily vaativasti, vaikka pieni pettymys loistikin jo tytön silmistä. ”Jos hänellä olisi hyvä syy unohtaa minut. Jos minä seurustelisin.”
”Olethan sinä seurustellut”, Sirius muistutti. ”Ainakin viime keväänä sen yhden puuskupuhin kanssa – ”
”Se oli eri asia”, Lily väitti. ”Jos minä seurustelisin VAKAVASTI – ”
”Minusta ei välttämättä ole seurustelemaan vakavasti”, sanoi Sirius ja katsoi Lilyä suoraan silmiin. ”Eikä ainakaan, jos se tarkoittaa minun parhaan ystäväni suututtamista. Valitan.”
Hetken Sirius melkein pelkäsi, että Lily särkyisi palasiksi lattialle. Sitä hän tietenkin pelkäsi täysin turhaan, sillä vaikka tyttö ei välttämättä pitänyt kuulemastaan, vaikka kaikki innostus tämän olemuksesta katosi ja kasvot vakavoituivat, Lily ei sentään ollut missään vaarassa särkyä lattialle.
”No”, sanoi tyttö pitkän hiljaisuuden jälkeen, ”sitten meidän on parasta unohtaa koko tämä juttu. Selvä?”
Sirius veti huomaamattaan henkeä. Lilyn sanat eivät olleet yllätys, hänhän oli kuullut ne monta kertaa aiemminkin ja odottanut niitä vielä useamman kerran. Se sen sijaan oli yllätys, että hänen ei tehnyt mielensä väittää kovin paljon vastaan, vetää tyttö lähelleen ja saada tämä muuttamaan mieltään kasvot painettuina vasten pojan kaulaa. Ei, kerrankin hän melkein uskoi Lilyn sanoja.
”Se olisi parasta”, hän sanoi hitaasti.
”Kai me sitten teemme niin”, Lily totesi.
Sirius nielaisi. ”Mitä me käytännössä teemme? Lopetamme toistemme tuntemisen?”
”Emmehän me voi”, Lily sanoi nopeasti, ”ellet sinä sitten halua kertoa Jamesille kaikkea, mitä on tapahtunut. Jos me emme yhtäkkiä puhuisi toisillemme, kaikki tajuaisivat, että jotain on pielessä.”
Se oli totta. Sirius nyökkäsi.
”Ehkä meidän vain pitää lopettaa läksyjen tekeminen yhdessä”, Lily virnisti vaisusti. ”Ja tietysti luokkahuoneet.”
”McGarmiwa ilahtuisi, jos minä sanoisin lopettavani luokkahuoneissa käynnin”, Sirius totesi.
Lily ei sanonut mitään.
”Se on sitten siinä, vai mitä?” Sirius kohotti katseensa tytön silmiin ja melkein tunsi palan kurkussaan.
Lily nyökkäsi. ”Minä pidän sinusta, Sirius. Mutta minä en todellakaan halua olla sinun hämärien luokkahuoneitten salaisuutesi.”
”Et sinä ollut ikinä sellainen”, sanoi Sirius ja katseli ulos ikkunasta. ”Joskus minä jopa mietin, että jos asiat olisivat olleet vähän toisin… että me olisimme ehkä jopa voineet seurustella oikeasti. Ehkä.”
”Sirius Black ajattelemassa oikeasti seurustelemista?” Lily toisti vinosti hymyillen. ”Otan tuon kohteliaisuutena.”
”Se on sitä”, sanoi Sirius.
Lily nousi seisomaan ja kääntyi lähteäkseen, mutta Sirius ei voinut antaa tytön lähteä aivan vielä. Hän tarttui tämän käteen ja nousi itsekin seisomaan niin, että Lily joutui kohottamaan leukaansa nähdäkseen hänen kasvonsa. Tytön vihreät silmät olivat vakavat ja hetken Sirius melkein kuvitteli nähneensä niissä kimaltavan kyyneleen.
”Minulle tulee ikävä sinua”, hän sanoi.
”Sinä löydät pian hauskempaa luutakomeroseuraa”, Lily tokaisi ääni värähtäen hiukan.
”Ehkä”, Sirius virnisti, ”mutta ei se ole yhtä hauskaa. Sinun kanssasi ei haitannut, vaikkei luutakomeroista ei ollut tietoakaan.”
”Toinen kohteliaisuus samana päivänä”, sanoi Lily ja puri selvästi huultaan. ”Sinusta alkaa tulla pehmo.”
”Syytä itseäsi, Evans”, Sirius puolustautui. ”Sinä olet tehnyt Sirius Blackista pehmon. Voit lisätä sen ansioluetteloosi. Ja jos kerrot joskus yhdelle ainoalle ihmiselle, minä tulen kummittelemaan yöuniisi.”
”Et sinä uskaltaisi”, sanoi Lily ja hymyili silmät nyt selvästi kyynelissä.
”Minä uskallan mitä vain”, sanoi Sirius ja nojautui eteenpäin niin, että hänen huulensa melkein koskettivat Lilyn korvaan. ”Toivottavasti sinä löydät jonkun ihanan pojan. Jonkun, joka haluaa oikeasti seurustella. Ja sinun kannattaisi oikeasti harkita Jamesia… mutta älä harkitse ihan pian, jooko? Minä en jaksaisi katsella teitä kahta yhdessä ihan heti.”
”Siitä ei ole vaaraa”, kuiskasi Lily ja hänen äänensä vapisi. ”Hitto että minä toivoisin, ettei meidän täytyisi tehdä tätä…”
”Mutta meidän täytyy”, sanoi Sirius ja vetäytyi kauemmaksi Lilystä, vaikka olisikin mieluiten vain painautunut lähemmäs tyttöä, sulkenut tämän käsiensä väliin. ”Sinä olit oikeassa. Tämä olisi ehkä tehtävä joka tapauksessa, ja se olisi paljon vaikeampaa myöhemmin.”
Lily nyökkäsi. Tytön posket kimalsivat makuusalin kirkkaassa valossa. Sirius ojensi kätensä tyttöä kohti pyyhkiäkseen kyyneleet, mutta tämä tarttui hänen käteensä ja torjui sen.
”Sinä olet oikeasti hyvä tyyppi, Sirius Black”, sanoi Lily ja otti askeleen taaksepäin. ”Minä olisin voinut rakastua sinuun.”
Sirius seisoi siinä, kädet roikkuen eksyneinä kohti maata, ja katsoi, kun Lily peitti kasvonsa käsillään, kääntyi ja sulki oven mentyään. Vasta siinä vaiheessa hän tajusi olevansa itsekin ovensa ja putosi istumaan Remuksen sängylle. Hän painoi päänsä kämmeniinsä, ja kun hän hetken kuluttua suoristautui, hän tajusi, että hänen kätensä olivat kastuneet.

Remus ja Kacey istuivat sohvalla. Se oli hieman harvinaista, sillä yleensä he eivät vain istuneet – he saattoivat kyllä jutella tai tehdä jotain aivan muuta, pelkkää istumista he eivät olleet harrastaneet vähään aikaan. Silti nyt mikään muu ei olisi tullut kysymykseenkään. Remuksen kasvot olivat niin huolestuneet, ettei Kacey jaksanut edes yrittää naurattaa poikaa.
”He tekevät vain läksyjä”, hän sanoi väsyneesti, kun Remuksen käsi alkoi rummuttaa sohvan käsinojaa.
Remus katsoi häntä hymyillen toisella suupielellään. ”Etkö sinä oikeasti ole yhtään epäluuloinen?”
Kacey huokaisi. ”Heidän asiansa eivät kuulu meille. Me emme voi tehdä yhtään mitään.”
”Heidän asiansa?” Remus toisti otsa rypistyen. ”Sinä tiedät jotain, etkö tiedäkin?”
”En yhtään mitään”, Kacey kiisti pudistellen kiivaasti päätään. ”Sinä kuvittelet kaiken.”
Remus huokaisi.
”Älä jaksa, Kacey”, poika pyysi väsyneellä äänellä. ”Sirius on minun parhaita ystäviäni, ja niin on Jameskin. Minä OLEN huolestunut, enkä voi sille yhtään mitään. Eli etkö sinä millään viitsisi kertoa, mitä tiedät?”
Kacey vääntelehti paikallaan. ”No, tietysti minä silloin tällöin juttelen Lilyn kanssa… Mutta en minä millään voi kertoa sinulle mitään.”
”Älä viitsi”, Remus tokaisi.
”Miten niin älä viitsi?” Kacey huudahti. ”Kertoisitko sinä minun asioitani jollekin toiselle vain sen takia, että tämä sattuisi pyytämään sitä?”
Remus pudisteli päätään. ”En tietenkään, mutta – ”
”No, tämä on vähän sama asia”, Kacey väitti. ”Minä en kerro sinulle yhtään mitään. Kysy itse Siriukselta.”
”Minä olen kysynyt”, Remus sanoi.
”No usko sitten Siriusta”, Kacey puuskahti. ”Ei sinun kannata olla niin kauhean epäluuloinen – ”
Mutta hänen lauseensa loppui siihen. Remus tarttui hänen käsiinsä, jotka olivat alkaneet liikehtiä samaa tahtia, kun hänen äänensä oli kohonnut, ja piteli niitä varovaisesti paikallaan.
”Minä en jaksaisi riidellä nyt”, poika sanoi ja tämän siniharmaat silmät näyttivät suurilta ja surullisilta. ”Riidellään joskus muulloin, jos pitää, mutta nyt minä olen liian huolestunut Siriuksesta.”
Kacey ei voinut estää pientä hymyä karkaamasta kasvoilleen.
”Toisin sanoen sinä ajattelet Siriusta niin keskittyneesti, ettet ehdi edes riidellä minun kanssani?” hän muotoili Remuksen ajatuksen uusiksi. ”Pitäisiköhän minun huolestua?”
Remuskin hymyili. ”Jos sinä yrität väittää olevasi mustasukkainen Siriukselle…”
”Ehkä minä luotan sinuun”, Kacey arveli ja tökkäsi Remusta nenänpäähän. ”Mutta sinun täytyy kyllä tajuta, etten minä voi pettää ystäväni luottamusta.”
Remus huokaisi ja nojasi sohvan selkänojaan. ”Kyllä minä tiedän. Mutta kannatti aina yrittää.”
”Sinä olet kiero”, Kacey ilmoitti.
”Sitähän kaikki naiset rakastavat vai mitä?” Remus kohotti kulmiaan. ”Sinä ainakin.”
”Sinä olet vielä kierompi kuin minä kuvittelin”, Kacey huokaisi ja taputti Remuksen polvea. ”Ja kieroudesta puheen ollen, sinun polvesi on siirtynyt lähemmäs minua. Se lähentelee. Tee sille jotain.”
”Oletko sinä vihainen minun polvelleni?” Remus näytti yllättyneeltä.
”Se käyttäytyy sopimattomasti”, Kacey väitti.
Remus naurahti.
”Mitä hauskaa tuossa oli?” Kacey tuiskahti. ”Minä olin vakavissani! Tai olin ainakin melkein.”
”Nimenomaan melkein”, Remus virnisti nauraen. ”Sinä vain olet niin hassu.”
”Hassu?” Kacey kurtisti kulmiaan. ”Vielä viikko sitten minun piti olla kaunis.”
”Ainakin sinä olet vaativa”, Remus ilmoitti. ”Minä sanon sinua hassuksi ja sitten sinun pitää vielä kuulla olevasi kauniskin. Ei sillä, ettet olisi.”
”Olenko minä?” Kacey kysyi ja huomasi nojautuneensa niin lähelle Remusta, että heidän kasvonsa melkein koskettivat toisiaan.
”Olethan sinä kieltämättä hieman”, Remus sanoi ja vakavoitui, vain silmät jäivät vilkkumaan ilkikurisesti.
”Hieman?” Kacey mutristi huultaan.
”Hei, huulet suoriksi”, Remus käski. ”Tuollaisia ei voi suudella.”
”Ja nyt minun huulissanikin on jotain vikaa?” Kacey näytti hyvin huolestuneelta. ”Millaiseksi meidän suhteemme on menossa?”
”Oikein mukavaksi, minun mielestäni”, Remus sanoi. ”No niin, nyt on hyvä.”
Ja hän suuteli tyttöä. Kacey tunsi pojan käden kaulallaan, sormet leikkimässä solisluun päällä. Sitten Remus vetäytyi kauemmas ja veti henkeä posket hivenen verran punaisempina.
”Sinä punastut”, Kacey totesi.
”Syytä itseäsi”, Remus sanoi ja mulkaisi tyttöä muka hyvinkin vihaisena.
Ehkä hän olikin vihainen. Sitä Kacey ei kuitenkaan saanut ikinä tietää, sillä juuri silloin kuului kovaääninen kolahdus jostain poikien makuusaleihin vievien portaiden päästä ja he vetäytyivät kauemmas toisistaan. Askeleet tömisivät hetken portaikossa, ennen kuin Lily juoksi makuusalin poikki ja katosi saman tien tyttöjen makuusalien portaisiin.
Kacey huokaisi. Remuksen otsa rypistyi jälleen ja Kaceyn oli pakko miettiä, oliko pojalla mahdollisesti jokin ongelma otsansa kanssa.
”Oletko sinä varma, ettet voi kertoa?” Remus kysyi varovaisesti. ”Minusta nimittäin tuntuu, että saattaisi olla hyvä asia, jos minä olisin perillä tilanteesta. Ennen kuin oikeasti tapahtuu jotain.”
”Mitä sinä sille voisit?” Kacey kysyi.
”Minä tunnen Siriuksen”, Remus totesi. ”Ja vaikkei hän ikinä sitä myöntäisi, hän tarvitsee välillä jonkun puhumaan päähänsä järkeä. Minä en haluaisi katsella sivusta, kun nuo kaksi sotkevat elämänsä.”
Kacey veti syvään henkeä. ”No, he ilmeisesti pitävät toisistaan. Eivätkä välttämättä ole tehneet kauheasti läksyjä. Kysy loput Siriukselta, minun on pakko mennä juttelemaan Lilyn kanssa.”

Sirius istui Remuksen sängyllä ja tuijotti ulos ikkunasta. Remus pysähtyi ovelle, ja kun Sirius ei selvästi huomannut hänen saapumistaan, hän jäi siihen hetkeksi seisomaan ja katselemaan poikaa. Tämän kasvot olivat vakavat ja ellei Remus olisi tuntenut Siriusta paremmin, hän olisi kenties saattanut kuvitella nähneensä vilahduksen jostain kosteasta tämän poskilla. Hän kuitenkin tunsi Siriuksen ja näki siis selvästi harhoja.
”Anturajalka?” hän kysyi varovaisesti, kun alkoi tuntea itsensä vakoilijaksi.
Sirius kääntyi nopeasti katsomaan häntä. Hetken poika näytti toiveikkaalta, sitten yksinkertaisesti yllättyneeltä, mutta hyvin nopeasti neutraali ilme piirtyi tämän kasvoille.
”Ai sinä”, Sirius tokaisi.
”Ketä sinä odotit?” kysyi Remus ja istahti Siriuksen sängylle, poikahan oli vallannut hänen omansa. ”Lilyä?”
Sirius mulkaisi häntä. ”Minä tiedän, että sinun tekee hemmetisti mieli leikkiä keskustelevaa isoveljeä, mutta älä tee sitä nyt, jooko?”
”Itse asiassa minua ei yhtään huvittaisi keskustella, mutta minä en jaksa istua syrjässä ja katsoa, kun sinä teet elämästäsi yhden ison solmun. Hitto vie, sinähän itket!”
Yksinäinen kyynel valui Siriuksen poskea pitkin, mutta poika pyyhkäisi sen vihaisella liikkeellä pois.
”Oli sitten ihan pakko sanoa tuokin?” hän tiuskaisi ja mulkoili Remusta vihaisena. ”Kierrä nyt vain lisää veistä haavassa.”
”Missä haavassa?” Remus kysyi turhautuneena. ”Pahus, meidän on tarkoitus olla ystäviä!”
”Sinä haluat vain moralisoida, Kuutamo”, Sirius tuhahti. ”Kauhistella sitä, että minä – ja pahus, minä EN itke!”
Remus katsoi käsiinsä. ”Sinä pidät Lilystä, etkö pidäkin?”
”HEMMETTI!” huusi Sirius ja löi nyrkkinsä vasten Remuksen puista yöpöytää, joka vavahti, ja niin vavahti Siriuksen käsikin. ”EN PIDÄ! En, minä vain – ”
Mutta hänen äänensä hukkui ja hän painoi kasvot käsiinsä. Remus istui hiljaa, tietämättä mitä sanoa, ja yritti katsoa pois, kun Siriuksen hartiat vavahtelivat. Hetken päästä Sirius näytti rauhoittuvan, mutta ei yhä nostanut katsettaan.
”Mitä te tarkalleen ottaen olette tehneet?” Remus kysyi.
”Läksyjä”, Sirius mutisi.
”Ette kai te ole menneet sänkyyn?” kysyi Remus.
Sirius nosti katseensa ja tuijotti häntä, kuin ei olisi aivan uskonut hänen kysymystään. Remus vastasi tuijotukseen.
”Ei nyt sentään, hitto vie!” Sirius puuskahti lopulta ja näytti siltä, kuin olisi halunnut iskeä uudelleen nyrkillään viatonta yöpöytää. ”Mitä sinä minusta oikein kuvittelet?”
”Minun piti tarkistaa”, Remus sanoi vaisusti. ”Silloin tämä nimittäin olisi mennyt melkoisen monimutkaiseksi.”
”No, se on sitä jo”, Sirius tokaisi, ”eivätkä minun asiani muuten kuulu sinulle, joten voisit jo häipyä – ”
”Kyllä ne muuten kuuluvat!” Remus karjahti. ”Meidän on tarkoitus olla ystäviä, joten ne kuuluvat minulle, halusit sitten sitä tai et!”
Sirius katsoi häntä äkäisen näköisenä. ”No, sinä et joka tapauksessa voi tehdä yhtään mitään.”
”Mille minä en voi tehdä mitään?” Remuksen ääni oli turhautunut. ”Te ette ilmeisesti ole olleet sängyssä, joten pahin mahdollinen on vältetty – ”
”Pahin mahdollinen olisi kai ollut, että me olisimme karanneet ja menneet salaa naimisiin”, Sirius mutisi ja hymyili toisella suupielellään. Se oli ehdottomasti hyvä merkki, se sai Remuksen tuntemaan olonsa hieman valoisammaksi.
”Kerro nyt”, hän komensi. ”Sittenpähän pääset minusta eroon.”
”En minä välttämättä halua päästä sinusta eroon”, Sirius virnisti. ”Sinä näytät kohtalaisen typerältä, kun istut siinä muka niin kauhean huolestuneena. Sinulle on hauska nauraa jälkikäteen.”
Remus huokaisi. ”Ainakin sinä olet oma itsesi.”
”Kiitos samoin”, Sirius totesi. ”Okei, minä ehkä pidän Evansista. Ja sinun on ihan turha sanoa sitä Sarvihaaralle, koska sitten minä kiellän kaiken enkä puhu sinulle enää ikinä.”
”Minä en kerro”, Remus tokaisi, ”sinä saat tehdä sen itse. Ja Lily epäilemättä pitää sinusta?”
”Epäilemättä?” Sirius kohotti kulmiaan. ”Olenko minä sinusta niin hurmaava?”
Remus mulkaisi häntä.
”Okei, Lily pitää minusta”, Sirius huokaisi. ”Silloin syystanssiaissa, kun me lukitsimme kaikki ovet… no, minä ja Lily olimme silloin tarvehuoneessa.”
Remuksen suu loksahti auki. ”Sinä kiskoit Lilyn tarvehuoneeseen juuri sopivasti?”
”En missään nimessä”, Sirius kielsi, ”vaikka nyt kun sanoit, niin se olisi kyllä ollut ihan hyvä idea. Me juoksimme Voroa pakoon ja menimme piiloon sinne, ja minä unohdin totaalisesti koko lukitsemisepisodin. Toisin sanoen me olimme siellä jumissa.”
”Etkä sinä saanut pidettyä näppejäsi erossa”, Remus täydensi.
”Hei, se oli ihan yhtä lailla Lilyn vika – ”
”Ihan miten vain”, sanoi Remus. ”Ja sen jälkeen?”
”Me tapasimme sattumalta ja päädyimme suutelemaan”, tokaisi Sirius, ”ja sinun on ihan turha näyttää noin paheksuvalta, koska jälkikäteen on turha murehtia ja ennen kaikkea koska minä olen kehittänyt melkoisen hyvän vastustuskyvyn sinun paheksuvien ilmeittesi varalle.”
Remus kohautti olkapäitään. ”Ja mitä nyt tapahtui?”
”Se on loppu”, totesi Sirius ja vakava ilme hiipi taas pojan kasvoille. ”Lily ei halua salailla enkä minä voi seurustella julkisesti. Enkä edes tiedä, haluaisinko oikeasti. Mutta silti minua ärsyttää.”
”Te ette siis tapaa enää toisianne?” Remus varmisti.
Sirius näytti ärtyneeltä. ”Jos et ole huomannut, Kuutamo, tämä on sisäoppilaitos – ”
”Korjaus: te ette nuoleskele hämärissä nurkissa, kun kukaan ei näe?”
”Sinä saat minut kuulostamaan aivan kauhealta”, Sirius sanoi ja virnisti. ”Alat muuten olla siinä jo aika hyvä.”
”Minä olen saanut harjoiteltua paljon”, sanoi Remus synkästi ja huokaisi. ”Mitä sinä aiot sanoa Jamesille?”
”Miten niin?” Sirius säikähti. ”Minä en aio sanoa yhtään mitään, en nyt enkä ikinä – ”
”Salaat Jamesilta koko jutun?” Remus kohotti kulmiaan. ”Eikö olisi parempi kertoa nyt, sanoa, että se oli erehdystä koko juttu ja ettet sinä enää ikinä tee sellaista?”
”En minä voi vannoa, etten tee sellaista enää ikinä”, Sirius sanoi nopeasti. ”Lily on nimittäin oikeasti aika tapaus – ”
”ANTURAJALKA!” Remus huudahti.
Sirius virnisti lammasmaisesti – no, koiramaisesti. ”Selvä on, minä yritän käyttäytyä asiallisesti. Ja ei, minä en missään tapauksessa usko, että Jamesille kertominen on hyvä asia – ”
”No, minä uskon, ja voit olla varma, että minä vaivaan sinua, kunnes kerrot”, Remus totesi.
”Etkä vaivaa”, Sirius mulkaisi häntä, ”tai minä kadun, että ylipäätään kerroin sinulle.”
”Sinä kadut jo”, Remus ilmoitti hivenen omahyväisesti. ”Mutta oikeasti, sinun pitäisi kertoa Jamesille. Kertomattomat asiat tappavat hyvän ihmissuhteen. Minä tiedän.”
”Ei sinun ja Kaceyn suhteessa tunnu olevan mitään vikaa”, Sirius mutisi.
Remus huokaisi. Hänen ei olisi tietenkään pitänyt ajatella Kaceyta vaan keskittyä Siriuksen ongelmiin, mutta tytön kasvot piirtyivät silti hänen mieleensä, eikä niitä saanut sieltä päätä puistelemalla.
”No jaa”, hän aloitti varovaisesti, ”ehkä ei, mutta minä toivon silti, että uskaltaisin kertoa. Minua ainakin vaivaa, ettei hän tiedä minusta kaikkea, mitä pitäisi. Ja mitä enemmän aikaa kuluu, sen vaikeampi tuntuu olevan edes harkita kertomista.”
Sirius rypisti otsaansa, mutta ei sanonut mitään. Remus katsoi häntä ensin hetken vakavan näköisenä, sitten pojan suupielet kääntyivät surulliseen hymyyn ja tämä huokaisi raskaasti.
”Entä jos minä kerron ja Kacey jättää minut? Mitä minä sitten teen?”
”Ei hän jätä sinua”, Sirius sanoi.
”Sinä et voi tietää”, Remus irvisti. ”Enkä tiedä minäkään, enkä ole varma, haluanko ottaa selvää.”

Samaan aikaan Lily istui omassa makuusalissaan. Hän oli ajanut Kaceyn takaisin oleskeluhuoneeseen, sanonut, että puhuisi myöhemmin, nyt hän ei jaksanut. Siriuksen kasvot kieppuivat hänen mielessään, pojan silmät surullisina mutta perääntymättöminä. Hänen teki mieli palata poikien makuusaliin, halata Siriusta ja sanoa, ettei tietenkään ollut ollut tosissaan, että totta kai hän halusi jatkaa heidän sitä-mitä-se-nyt-sitten-olikaan, luokkahuoneita ja vaikka luutakomeroita. Mutta hän tiesi, ettei hän missään nimessä voinut palata. Ei, ellei halunnut hajottaa itseään vielä pahemmin kappaleiksi.
 Hän huokaisi. Miksi ihmeessä hänen oli alun perin pitänyt mennä ihastumaan Siriukseen? Kyllähän hän oli tiennyt, ettei siitä tulisi mitään. Kacey olisi hymyillyt hänen ajatuksilleen, analysoinut ne ja sanonut, ettei hän halunnut vakavaa suhdetta. Se saattoi olla totta tai sitten ei, oikeastaan Lily ei edes välittänyt. Eihän hänen tarvinnut välittää, tuskin hän vähään aikaan ihastuisi kehenkään toiseen tai alkaisi seurustella.
 Silti, kun hän hieman myöhemmin pukeutui yöpukuunsa ja painui peittonsa alle, hän oli melkein helpottunut. Enää hänen ei tarvinnut miettiä, missä vaiheessa hänen pitäisi tehdä loppu tyhjistä luokkahuoneista. Nyt se oli tehty.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 5.6.
Kirjoitti: Sierra - 05.06.2008 20:49:04

Miksen mä ole kommentoinut tätä aikaisemmin? Tää on aivan mahtava! Oon lukenut tätä koko päivän pienissä pätkissä, sillä tää on mielestäni sellanen fic jonka lukemista pitää säästellä. Muuten rento ja ihana olo joka tätä lukiessa tulee loppuu liian nopeasti. Tulee sellainen olo kuin mulla oli sillon kun luin ensimmäisiä pitkiä ficcejä ikinä, eli semmonen taianomainen ja menee kylmiä väreitä välillä, en tiedä miks  :)  Tämä on tosi hienosti kirjoitettu, sait mut rakastumaan kelmeihin.

James vois mun makuun olla vähän herkempi Lilyn edessä, mutta ehkä sitä on luvassa, James/Lilyä kun tässä pitäisi jossain vaiheessa olla. Peter on aivan uskomattoman suloinen, en voi ajatellakaan hänen tulevaisuuttaan tällä hetkellä. Siriuksen herkkä puoli on aivan ihana<3 Ja mielestäni Sirius ja Lily tekivät ihan oikein erotessaan. Miks musta tuntuu, että James saa tietää, apua. Toivon, että Siriuksen ja Jamesin välit eivät huonone.

Ja ainiin, Remus & Kacey. Aivan täydellinen pari! Parhaita sellaisia pareja, joissa on kirjoittajan omakeksimä hahmo ja J.K:n oma hahmo. Vau, oot todella onnistunut tässä. Perkule en löydä kirjotuvirheitäkään, en kyllä yhtään keksi mitään moittimista.

Odotan tässä vain sitä, että milloin Remus kertoo Kaceylle olevansa ihmissusi. Toivottavasti Kacey ei jätä Remusta, se olisi ihan kamalaa  :-\  Tiedätkö tässä ficissä oleva nuori-Remus on paras joka on esiintynyt tarinoissa. Parempi kuin J.K:n. Really. Aikuinen Remus on parhaimmillaan esimerkiksi The Lines Between II:ssa.

Apua, tästä on kehkeytynyt tooosi pitkä kommentti verrattuna kommentteihin joita yleensä kirjoitan. Tää kun nyt sattuu olemaan aivan mahtava ficci! Tuo otsikko on tosi kaunis ja tykkäsin siitä kuinka se selviää vasta myöhemmin. Tää on muuten eka kelmific jonka luen ihan ajatuksen kanssa ja johon uppoudun täydellisesti. (Kaveri soitti kun luin tätä enkä kuullut soittoa, kännykkä oli viereisellä pöydällä. Mitä tämä kertookaan?  ;D )

Lainaus käyttäjältä: toyhto - 05.06.2008 08:52:12

Sirius istui Remuksen sängyllä ja tuijotti ulos ikkunasta. Remus pysähtyi ovelle, ja kun Sirius ei selvästi huomannut hänen saapumistaan, hän jäi siihen hetkeksi seisomaan ja katselemaan poikaa. Tämän kasvot olivat vakavat ja ellei Remus olisi tuntenut Siriusta paremmin, hän olisi kenties saattanut kuvitella nähneensä vilahduksen jostain kosteasta tämän poskilla. Hän kuitenkin tunsi Siriuksen ja näki siis selvästi harhoja.
”Anturajalka?” hän kysyi varovaisesti, kun alkoi tuntea itsensä vakoilijaksi.
Sirius kääntyi nopeasti katsomaan häntä. Hetken poika näytti toiveikkaalta, sitten yksinkertaisesti yllättyneeltä, mutta hyvin nopeasti neutraali ilme piirtyi tämän kasvoille.
”Ai sinä”, Sirius tokaisi.
”Ketä sinä odotit?” kysyi Remus ja istahti Siriuksen sängylle, poikahan oli vallannut hänen omansa. ”Lilyä?”
Sirius mulkaisi häntä. ”Minä tiedän, että sinun tekee hemmetisti mieli leikkiä keskustelevaa isoveljeä, mutta älä tee sitä nyt, jooko?”
”Itse asiassa minua ei yhtään huvittaisi keskustella, mutta minä en jaksa istua syrjässä ja katsoa, kun sinä teet elämästäsi yhden ison solmun. Hitto vie, sinähän itket!”

Anteeksi pitkä lainaus, mutta tuo on vain niin hieno kohta (alkaa nämä adjektiivit pian loppua...) Tuo esille sen, kuinka kaiken vitsailun ja kelmeilyn alla on kuitenkin syvä ystävyys ja huoli toisesta. Mahtavaa. Varsinkin tuo: Hitto vie, sinähän itket! On tosi hyvä kohta, vaikka hitto onkin kevyt kirosana, Remus kun harvoin kiroilee, hitto muuttuu teräväksi vahvistukseksi lauseessa. Vaude oikeesti.

Jatkoa toivon koko sydämestäni, tämä ei välttämättä ole parhaita ficcejä kuvailu ja siinä mielessä, että muuttaisi mun maailman hetkellisesti, kuten vaikka Kaunis maailma, mutta tämä on sillä tavalla parhaita ficcejä, että jään oikeasti pohtimaan henkilöiden asioita kun käyn syömässä ja näin, sekä välillä unohdan, että tämä on fiktiivinen tarina. Kirjoitat älyttömän koukuttavasti!

KiitoskiitosKIITOS! Todellakin pelastit päiväni.

Ps. Toivottavasti jaksoit lukea näin pitkän vuodatuksen -_-'

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 5.6.
Kirjoitti: Arte - 06.06.2008 00:03:03

Toivottavasti et pistä pahaksesi, että kommentoin vähän lyhyemmin kuin Sierra. (: Tällä kertaa pääsinkin suht nopeasti lukemaan seuraavan osan, minusta on inhottavaa jättää niitä kertymään. ^^ Sitä paitsi nämä piristävät kivasti iltaa.

Mieleni janoaa Adriannaa. Mutta tyttöä odotellessa puidaan vähän muuta: tuli kyllä hieman surullinen mieli Siriuksen ja Lilyn puolesta. Heidän eronsa oli todella pehmeä ja surullinen, pidin tunnelmasta. Myös jälkiajatukset, varsinkin Siriuksen toiveikkuus Remuksen ilmestyessä paikalle, olivat suloisia. "Minä EN itke."

Mitähän muuta. Kacey on kivan uskollinen ystävilleen, pidin siitä. Ja Remuksen polven lähentely oli jotain ihanaa. :D Sai kyllä hihitellä yksi jos toinenkin hetki. James taas oli vähän surullinen tapaus hänkin, tämä on surullinen luku. Kaikkea se poika tekeekin.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 5.6.
Kirjoitti: lurikko - 08.06.2008 10:02:50

A/N: Apua, unohdin kokonaan, että eilen oli tarkoitus lisätä jatkoa!

Sierra, kiitoksia tosi paljon! Nyt uteliaisuuteni kyllä heräsi aika vahvasti noiden ficcien suhteen, jotka mainitsit tuossa kommentin lomassa, Kaunis maailma ja The Lines Between II. Luulen, että olen kuullut molemmista, mutta en ole tainnut lukea kumpaakaan; pitää käydä vilkuilemassa sen jälkeen, kun saan tämänhetkisen projektini eli The Shoebox Projectin (suosittelen!) lukemisen loppuun. Ja olen tosi iloinen, että olet tykännyt tästä :) Tämä on itse asiassa alun perin kirjoitettukin kai aika kevyeksi luettavaksi, tai muistaakseni lähdin kirjoittamaan tätä sillä periaatteella, että kirjoitan paljon dialogia ja sellaista kevyttä tekstiä, jota jaksaisi helposti lukea.

Arte, kiitoksia kovasti! Hih, enhän toki pistä pahakseni; eripituiset kommentit ovat elämän suola :D Minuakin muistaakseni suretti kirjoittaessa Siriuksen ja Lilyn ero. Olin alkanut kirjoittaessani tykätä parista ja heistä oli aika ärsyttävää kirjoittaa, koska tiesin, etteivät he kuitenkaan voisi jäädä yhteen tai välttämättä edes vakavasti seurustella, jos halusin kutakuinkin pysyä canonissa. Ehkä joskus kirjoitan häpeämätöntä AU:ta Siriuksesta ja Lilystä :D Mutta toisaalta täytyy tunnustaa, että nykyään tykkään niin kovasti Sirius/Remuksesta, että Siriuksen kirjoittaminen muille on aika kummallista, ja toisaalta Lily taas ei hahmona kiehdo minua kovin paljon.

*

OSA 22

Sirius heräsi aamulla ennen seitsemää. Hyvin häiritsevää, totta tosiaan, ja ennen kaikkea hyvin epätavallista. Vielä pahempaa olisi tietenkin ollut, jos olisi ollut sunnuntai tai lauantai ja hän olisi saanut muutenkin nukkua pitkään, mutta vaikka olikin perjantai, oli ennen seitsemää herääminen täysin kohtuutonta. Vähän aikaa hän vain kääntyili sängyssään ja uskotteli itselleen, että nukahtaisi kyllä uudelleen, että tämä katastrofi korjaantuisi, mutta niin ei käynyt. Kun kello hiipi kohti viittä yli seitsemää, Sirius tunnusti tappionsa ja lähti suihkuun.
 Hän viipyi siellä puoli tuntia. SE nyt ei ollut kovinkaan tavatonta, sillä kyllähän me kaikki ymmärrämme, että lämpimät suihkut ovat kerrassaan ihania, ja vielä ihanampia ne ovat silloin, kun olet jostain syystä hieman poissa tolaltasi. Ja olisi ollut täysin edesvastuutonta väittää, etteikö Sirius tosiaan olisi ollut hieman poissa tolaltaan. Hän oli sentään käyttänyt hämäriä luokkahuoneita melkoisen paljon viime aikoina ja juuri edellisenä päivänä – noin kaksitoista tuntia sitten, niin kuin hän nopeasti päätteli – hän oli saanut tietää, ettei niille olisi vähään aikaan käyttöä. Se nyt riittäisi järkyttämään kenet tahansa.
 Vesi valui Siriuksen hiusten läpi ja katosi viemäriin. Hänen ajatuksensa olivat kuitenkin jossain aivan muualla kuin valuvassa vedessä tai edes hiuksissa. Lilyn surulliset kasvot kummittelivat hänen mielessään, mutta niitäkin todellisempana se hetki, jolloin nuo kasvot olivat olleet melkein innostuneet, melkein toiveikkaat… Kun Lily oli kertonut nähneensä Michellen ja Jamesin tähtitornissa, uskonut, että he voisivat ehkä seurustella oikeasti.
 Sitä oli tietysti täysin turha pohtia jälkikäteen. Silti Sirius ei saanut rauhaa ajatukselta, mitä olisi saattanut tapahtua, jos hän olisi silloin vastannut myöntävästi. Mutta hän tiesi, että James oli monta kertaa aiemminkin yrittänyt puoliväkisin ihastua johonkin toiseen tyttöön, ja aina se päättyi yhtä huonosti. Ehkä Jamesilla vain yksinkertaisesti oli jonkinlainen pakkomielle Lilysta, ja jos oli, niin se pakkomielle ei ainakaan näyttänyt olevan hellittämään päin. Sirius ei millään voinut uskoa, että poika oikeasti pystyisi unohtamaan Lilyn.
 Hänelle itselleen sen pitäisi olla paljon helpompaa. Totta kai hän unohtaisi Lilyn, tyttöön ihastuminenhan oli ollut virhe alusta alkaen. Ei parhaiden ystävien ihastuksiin ihastuttu. Hän tapaisi jonkun muun eikä edes muistaisi, että oli joskus melkein harkinnut oikeaa seurustelemista Lily Evansin kanssa. Ennen kaikkea hän unohtaisi Lilyn niin totaalisesti, ettei hänen ikinä tarvitsisi kertoa Jamesille, mitä muutaman viikon aikana oli tapahtunut.
”Anturajalka? Oletko sinä siellä?”
Varovainen kysymys kantautui veden solinan läpi. Sirius väänsi suihkun pois päältä ja huokaisi.
”Olen”, hän tokaisi oven läpi. ”Haluatko sinä suihkuun, Kuutamo? Painu nukkumaan, pahus, kello ei ole edes kahdeksaa – ”
”Sitä minäkin ajattelin”, Remuksen ääni tokaisi ja Sirius kuuli vinon hymyn pojan äänestä. ”Sinä olet suihkussa tähän aikaan yöstä, eli toisin sanoen jotain on pakko olla pielessä. Yritätkö hukuttautua vessanpönttöön?”
”Että sinä olet hauska”, Sirius aikoi mulkaista Remusta, mutta tajusi sitten, että heidän välissään oli kokonainen ovi. ”Enkö minä saa edes käydä suihkussa?”
”Ihan vapaasti”, Remus lupasi, ”mutta kun sinä herätät minut lorottamalla kaikki lämpimät vedet pitkin lattioita, joten saat vastata seurauksista. Tule tänne! Ei sinun tukkasi suihkuttamalla parane.”
”Ihan kuin siinä olisi jotain vikaa”, Sirius mutisi, mutta kietoi pyyhkeen ympärilleen ja avasi oven. ”Oikeasti, mikä sinua risoo? Minä olen kaikessa rauhassa suihkussa, ja sinä keskeytät minut – ”
”Sinä herätät Jamesin ja Peterin”, Remus tokaisi. ”Minä kaipasin juttuseuraa.”
”Kacey on sitä varten”, Sirius tokaisi. ”Minua ei tarvita.”
”Kacey todennäköisesti nukkuu”, Remus arveli, ”eikä minun varsinaisesti tee mieleni hiipiä tyttöjen huoneeseen ottamaan siitä selvää. Olisi varmaan kiva syöksyä sinne ja huomata, että he ovat vielä pukeutumisvaiheessa.”
Hymy nousi nopeasti Siriuksen kasvoille. ”Itse asiassa se OLISI kivaa.”
”Kun minä yllättäisin Lilyn ilman vaatteita?” Remus kohotti kulmiaan. ”Lily tappaisi minut, Kacey tappaisi minut ja jos minusta jäisi jotain jäljelle, sinä ja James pitäisitte huolet lopusta.”
”Epäilemättä”, sanoi Sirius. ”Mutta minkä takia Kacey tappaisi sinut?”
”Huvin vuoksi”, Remus totesi ja kohautti olkapäitään.
Sirius irvisti. ”Teillä on mielenkiintoinen suhde.”
”Hyvin mielenkiintoinen”, Remus virnisti ja näytti hetken melkein susimaiselta. ”Pitäisiköhän meidän siirtyä oleskeluhuoneen puolelle? James on varmasti tosi hyvällä tuulella loppupäivän, jos herää meidän ääniimme tähän aikaan yöstä.”
”Mitä me tekisimme oleskeluhuoneessa?” Sirius tokaisi.
”Pelaisimme jotain?” ehdotti Remus. ”On se ainakin parempi kuin istua sängyllä ja odottaa toiset kaksikymmentä minuuttia, että sinä tulisit suihkusta.”
”Yritätkö sinä väittää, että minä olen hidas?” Sirius järkyttyi.
”Sinä olet suorastaan tyttömäisen hidas”, Remus julisti. ”No niin, mennäänkö?”
Sirius kohautti olkapäitään. Jos hän ei kerran saanut palata lämpimään suihkuunsa, hän voisi yhtä hyvin istua oleskeluhuoneessa kuin makuusalissakin, ja ensin mainitussa Remus tuskin potkaisisi häntä joka kerta, kun hän sanoisi jotain hieman liian kovalla äänellä. Ihan kuin Peterin ja Jamesin ei olisi kohta pitänyt herätä joka tapauksessa.
”Mennään vaan”, hän myöntyi ja oli jo makuusalin ovella, kun Remus rykäisi kuuluvasti.
”Et kai sinä oikeasti aio mennä tuossa asussa oleskeluhuoneeseen?” kysyi poika hyvin järkyttyneen näköisenä.
Sirius rypisti otsaansa. ”Mitä vikaa tässä pyyhkeessä on? Se on melkein uusi, minä pihistin sen Kalmahanaukiolta ennen kuin lähdin – ”
”Ei siinä mitään VIKAA ole”, Remus ilmoitti hyvin kärsivän näköisenä, ”mutta jos et ole huomannut, niin kello on puoli seitsemän ja oleskeluhuoneessa saattaa hyvinkin olla väkeä. Enkä minä halua katsella, kun tytöt huokailevat sinun vastalihastesi perään.”
Sirius taputti hellästi vatsaansa. ”Niinkö? Enpä olisi uskonut, että sinä olet tuota mieltä minun vatsastani – ”
”Tyttöjä nyt ei ymmärrä kukaan”, Remus huokaisi erittäin ilmeikkäästi, ”ihailevat aina vääriä miehiä. No niin, paita päälle ja mennään.”
”Varohan nyt, Kuutamo”, Sirius tokaisi, ”tuosta viimeisestä lauseesta joku olisi voinut päätellä meidän suhteemme laadun hieman väärin – ”
Loput lauseesta hukkui tömähdykseen, jonka päin Siriuksen naamaa lentänyt musta pusero aiheutti.
”Valitan, mutta minä en ole ikinä ajatellut sinua siltä kannalta”, Remus totesi vakavana. ”Toivottavasti selviät elämästä sen tosiasian kanssa, että olet ikään kuin väärää sukupuolta minulle.”
”Ikään kuin?”
”Pukeudu jo.”

James heräsi oven paukahdukseen. Ensin hän kuvitteli jonkun tulleen sisään, mutta saatuaan silmänsä vaivoin auki hän tajusi, että makuusali oli varsin hiljainen eikä siellä myöskään ollut ylimääräisiä ihmisiä. Peter nukkui sängyssään, hymyili unissaan – todennäköisesti näki unia Adriannesta – mutta Siriuksen ja Remuksen sängyt olivat tyhjät. Remuksen poissaolon James kyllä ymmärsi, poika heräsi silloin tällöin aikaisin ja lähti oleskeluhuoneeseen istuskelemaan tai mahdollisesti tekemään jotain epämääräistä Kaceyn kanssa. Mutta että Siriuskin puuttui? Se oli epätavallista, yleensä poikaa ei saanut ennen kahdeksaa sängystä kuin rautakangella.
 Jostain syystä James ei kuitenkaan jaksanut pohtia Siriuksen poissaoloa kovinkaan kauaa, ja mitäpä se edes olisi hänelle kuulunut. Hän kävi suihkussa ja kuivatessaan hiuksiaan hieman myöhemmin sängyn reunalla istuen hän ei todellakaan ajatellut Siriusta.
 Lily tunki väkisin hänen mieleensä. Lily seisomassa tähtitornin ovella, Lilyn kasvot hämmästyneinä, Lily sulkemassa ovea… Minkä ihmeen takia hän oli ylipäätään suostunut lähtemään tähtitorniin? Hän saattoi tietysti lohduttautua sillä ajatuksella, että Lilyhän ei pitänyt hänestä joka tapauksessa, mutta silti hän tiesi, ettei Michellen kanssa istuminen tähtitornissa ollut varmasti ainakaan parantanut hänen olemattomia mahdollisuuksiaan.
 Hän olisi tahtonut tehdä jotain. Rynnätä tyttöjen makuusaliin, sanoa Lilylle, ettei Michellellä ollut väliä, että hän halusi vain Lilyn… Mutta mitä Lily olisi tehnyt? Muistuttanut häntä ties kuinka monennen kerran, ettei halunnut olla hänen kanssaan missään tekemisissä? Heittänyt kengällä? Ihan kuin hän muka olisi voinut yhtään mitään sille tosiasialle, että sattui olemaan ihastunut!
”Mitä sinä riehut?” kysyi Peterin uninen ääni.
James oli ilmeisesti kävellyt ajatuksissaan ympäri makuusalia. No, ainakin hän oli ollut tarpeeksi rauhallinen ja fiksu ollakseen potkimatta seiniä, sillä sitä hänen totisesti teki mieli tehdä.
”En minä riehu”, hän kuitenkin sanoi Peterille ja jatkoi kävelyä.
”Riehut sinä”, Peter ilmoitti. ”Evans, vai?”
”Eikö se tyttö voisi ihastua minuun?” James puuskahti. ”Kaikki olisi hyvin.”
”No jaa”, sanoi Peter. Ilmeisesti poika oli joko liian uninen keskustellakseen syvällisiä tai sitten Jamesin olisi vain ollut parempi yrittää jutella Remuksen kanssa. Mutta missä Remus edes oli? Juuri, kun poikaa olisi tarvittu!
”Minä lähden etsimään Kuutamon”, James ilmoitti ja kuuli, miten Peter mutisi jotain pää tyynyssä.

Remus löytyi yllättävän helposti. Poika istui Siriuksen kanssa oleskeluhuoneessa ja huusi shakkinappuloille, joita kenties nukutti, sillä ne eivät tahtoneet totella Remuksen käskyjä.
”Huomenta”, sanoi James pysähtyen ovelle.
Remus ja Sirius säpsähtivät.
”Huomenta”, Sirius näytti tokenevan ensimmäisenä, ”unikeko.”
”Ei sinun tarvitse leikkiä noin pirteää vain sen takia, että satut käyttäytymään häiriytyneesti yhtenä aamuna”, James ilmoitti.
Sirius kohotti kulmiaan. ”Häiriytyneesti? Minähän vain heräsin aikaisin!”
”Nimenomaan”, James tokaisi. ”Heräsit aikaisin ilman uhkailua, lahjontaa tai McGarmiwaa. Raksuttaako?”
”Milloin McGarmiwa on ollut herättämässä minua?” kysyi Sirius ja näytti kauhistuvan, kun ajatus lopulta pääsi hänen tajuntaansa asti.
James virnisti. ”Ei vielä, mutta se voidaan kyllä järjestää – ”
”Kiitos tarjouksesta, mutta jätän väliin”, Sirius sanoi järkyttyneenä.
”Sinäkin olet aikaisessa, Sarvihaara”, sanoi Remus, joka ilmeisesti ei pitänyt keskustelun laadusta.
James kohautti olkapäitään. ”Miten sen nyt ottaa. Ilmeisesti te ehditte joka tapauksessa ennen minua.”
Siihen Remus ei sanonut mitään, heitti vain yhden onnettoman shakkinappulan lattialle.
”Voi Kuutamo”, huokaisi Sirius, ”mitä pahaa tuo oli sinulle tehnyt?”
”Se ei liikkunut oikein”, Remus tokaisi.
”Sinä käskit sen liikkua vasten sääntöjä”, huomautti James tietäväisesti. ”Ongelmia?”
”Minä olen ollut kahdestaan Anturajalan kanssa kohta puoli tuntia”, Remus ilmoitti. ”Kuka tahansa tulee siinä ajassa hulluksi.”
James näytti miettiväiseltä. ”Itse asiassa IHAN jokainen ei taida tulle, ei esimerkiksi se yksi mustatukkainen puuskupuhtyttö. Muistatko sen kerran, kun otimme sekuntikellolla aikaa luutakomeron ulkopuolella – ?”
”Hei, ei muistella menneitä”, Sirius komensi, mutta näytti kieltämättä hieman itsetyytyväiseltä. ”Voi niitä aikoja. Milloinkahan minä olen viimeksi edes KÄYNYT luutakomerossa?”
”Minä en ikinä tajunnut, mitä viehätystä niissä muka on”, Remus pudisteli päätään.
”Juuri siksi sinun kannattaisi kokeilla”, Sirius ilmoitti. ”Vaikka sinä taidatkin olla enemmän sitä tyyppiä, joka nuoleskelee julkisesti oleskeluhuoneessa – ”
”Tuo saa minut kuulostamaan pahemmalta kuin sinä”, Remus tokaisi.
Sirius virnisti. ”Nimenomaan. Mutta luutakomerot ovat oikeasti käteviä, vai mitä, Sarvihaara?”
”En ole pahemmin kokeillut”, James tokaisi. ”Jotenkin minusta on aina tuntunut, ettei Lily ole sitä tyyppiä, joka arvostaisi ansiokkaan luutakomerohistorian omistavaa poikaa.”
Ilmeisesti jokin harvinaisen suuri pölypallero meni Siriuksen kurkkuun juuri silloin. Kun poika oli lopettanut yskimisen, kaikki Remuksen shakkinappulat olivat lattialla. Useimmat oli heitetty sinne Remuksen toimesta, mutta muutama oli tehnyt myös onnettoman elämän aikaansaaman itsemurhan.
”Sirius tekee minut hulluksi”, Remus mutisi. ”Minä haluan Kaceyn tänne.”
”Vai niin”, James virnuili, mutta vakavoitui sitten. ”No, minäkin HALUAISIN Lilyn tänne, mutta se ei ole ehkä kovin helposti toteutettavissa. Tai saattaahan Lily toki tulla tänne jossain vaiheessa, mutta me tuskin teemme ihan samoja asioita kuin sinä ja Kacey – ”
Remus yskähti. ”Ihan kuin me muka oikeasti olisimme niin mahdottomia.”
”Te olette”, James sanoi valoisasti. ”Tai ettehän te nyt ehkä niin paljon varsinaisesti nuoleskele, mutta te näytätte aina niin aurinkoisilta ja onnellisilta, että se tekee teistä mahdottomia.”
”Onnellisuus on mahdotonta?” Remus kohotti kulmiaan.
”En minä niin sanonut”, James närkästyi. ”On vain hassua nähdä sinut niin hymyilevänä. Kivaa tietysti, mutta hassua. Jotenkin minä en koskaan kuvitellut, että sinä olisit meistä se, joka ensimmäisenä nuoleskelee julkisesti oleskeluhuoneessa.”
”Me emme – ”
”Ihan sama mitä te teette tai ette tee”, James ilmoitti, ”mutta te seurustelette silti. Ja on se paremmin kuin jotkut satunnaiset treffit Tylyahossa ja pari luutakomeroa – ”
”Luutakomeroissa ei ole mitään vikaa!” Sirius huudahti. ”Sinä et vain ymmärrä niiden hienoutta.”
”Hyvä niin”, James totesi. ”Etkö sinä muka oikeasti ikinä halua seurustella vakavissasi, Anturajalka?”
”Tämä keskustelu on aivan liian vakava”, Sirius tokaisi ja nousi sohvalta. ”Herätetään Matohäntä ja raahaudutaan aamupalalle. Minä en kestä kunnon keskustelua tähän aikaan yöstä.”

Jos Lily olisi saanut päättää, kenet hän olisi toivonut seurakseen oleskeluhuoneeseen ennen aamupalaa – no, hän ei olisi ainakaan valinnut Siriusta ja Jamesia. Ei missään tapauksessa, mieluummin hän olisi vaikka juonut aamuteetä Dumbledoren ja McGarmiwan kanssa, mutta James ja Sirius olivat hänelle hieman liikaa.
Mutta ennen kuin kello oli edes kahdeksaa sinä nimenomaisena aamuna, hän tajusi istuvansa juuri noiden kahden pojan vieressä ja nojaavansa hyvin vaivautuneena sohvan selkänojaan. Kacey kenties tajusi hänen epätoivonsa, saattoipa jopa yrittää heittää hänelle myötätuntoisen silmäyksen, mutta ikävä kyllä silmäys osui väärään ihmiseen ja Remus nappasi sen, ennen kuin se edes ehti Lilyn luo.  Niinpä hän kuvitteli koko aamun Kaceyn keskittyvän ruskeahiuksiseen poikaan niin totaalisesti, ettei edes huomannut parhaan ystävänsä kärsimystä.
James sen sijaan tuntui huomaavan Lilyn olemassaolon hyvin. Poika vilkuili Lilyä mustien hiustensa takaa aina, kun luuli, ettei tyttö huomannut. Jostain syystä vilkuilu ei kuitenkaan häirinnyt Lilyä aivan yhtä paljon kuin tavallisesti. Kenties James ei tällä kertaa näyttänyt siltä, kuin aikoisi iskeä hänet hetkellä millä hyvänsä, vaan lähinnä hieman hämmentyneeltä ja nololta. Piristävää vaihtelua sekin.
”Lily”, sanoi James hyvin varovaisella äänellä, kun Remus ja Kacey olivat syventyneet tutkiskelemaan toistensa silmien väriä ja Sirius keskittyi tekemään pahoinvoivia ääniä, ”eilen illalla siellä tähtitornissa… Minä ja Michelle vain juttelimme.”
Lily huokaisi ja katsoi Jamesia, joka istui hänen vieressään. ”Ja mistä sinä kuvittelet, että minua kiinnostaa, mitä te siellä mahdollisesti teitte?”
”En minä kuvittelekaan, että sinua kiinnostaisi”, James sanoi ja Lily oli näkevinään hieman loukkaantuneen ilmeen pojan silmissä. ”Mutta minä pidän sinusta, joten minua epäilemättä kiinnostaa, että sinä tiedät totuuden.”
”Sinä sanoisit minulle joka tapauksessa, että te vain juttelitte”, sanoi Lily, vaikkei asia oikeastaan edes liiemmin kiinnostanut häntä. Ei tietenkään, paitsi sen verran, mitä terve uteliaisuus vaati.
James virnisti. ”Niin sanoisin. Mutta se on silti totta. Me vain juttelimme. Sinä olet ehkä huomannut, että minä olen ihastunut erääseen toiseen tyttöön kuin Michelle.”
Lily vilkaisi Jamesia. Musta tukka roikkui ärsyttävästi pojan kasvojen edessä, mutta tukan välistä pilkistävät ruskeat silmät eivät ehkä näyttäneet aivan yhtä itseriittoisilta kuin yleensä. Hän olisi ehkä mieluummin istunut siinä juttelemassa erään toisen mustahiuksisen Kelmin kanssa, mutta olihan James sentään parempi juttuseura kuin ei mitään, ainakin niin kauan, kun poika ei yrittänyt pyytää häntä Tylyahoon.
Hän kohautti hartioitaan. ”Kaipa minä uskon sinua. Ei sillä, että sillä olisi mitään väliä.”
James hymyili. ”Kiitos. Minun itsetunnolleni tekee erittäin hyvää, että sinä uskot minua kerrankin.”
”Siinä tapauksessa minun täytynee kai ottaa sanani takaisin”, arveli Lily, muttei voinut olla naurahtamatta. ”Sinun itsetuntosi on jo nyt varsin tukeva. Jos se kasvaa siitä yhtään, se valuu vielä yli.”
”Miksi sinä minua oikein kuvittelet?” James kurtisti kulmiaan. ”Itserakkaaksi?”
Lily hymyili vinosti. ”Kenties. Mutta senhän sinä olet varmaan kuullutkin joskus?”
”Olen saattanut kuullakin”, James myönsi. ”Vähintään tuhat kertaa sen jälkeen, kun ensimmäisen kerran pyysin sinua Tylyahoon. Onko minulla jotenkin huono taktiikka?”
”Ei se johdu taktiikasta”, ilmoitti Lily, ”vaan siitä, ettei minua kiinnosta. Ja siitä, että sinä käyttäydyt niin kuin minun kaiken järjen mukaan pitäisi olla kiinnostunut, ja se on raivostuttavaa.”
James hymyili. ”Mutta nyt sinä olet puhunut minulle monta minuuttia, etkä ole edes kironnut minua tai uhannut heittää millään tiiltä raskaammalla.”
”Se nyt ei tarkoita mitään”, sanoi Lily nopeasti. ”Ensinnäkin sinä et ole vielä tänä aamuna yrittänyt kertaakaan sanoa mitään typerää, niin kuin sinulla on yleensä tapana, ja toisekseen minulla ei ole muutakaan puheseuraa. Se tekee minusta epätoivoisen.”
James huokaisi, mutta ei näyttänyt olevan yhtään pahoillaan. Siinä vaiheessa Lily kuitenkin päätti lopettaa keskustelun, ennen kuin hän tulisi myöntäneeksi James Potterin inhimillisyyden – ja sitähän hän ei todellakaan aikonut tehdä. Hän koputti Kaceyta olkapäähän, ja kun tyttö lopulta tajusi maailmassa olevan muitakin ihmisiä kuin Remus Lupin, Lily ilmoitti olevansa hyvin nälkäinen.
Hetken kuluttua kolme Kelmiä olivat jääneet istumaan oleskeluhuoneeseen ja Lily ja Kacey olivat jo menossa kovaa vauhtia kohti salia.

”Mitä sinulle kuuluu, Lily?” kysyi Kacey kolmannen ja neljännen sämpylän välissä.
Lily vilkaisi häntä hieman vaivautuneen näköisenä. ”Kuinka niin?”
”Kelmit eivät ole täällä”, sihahti Kacey hiljaisella äänellä, ”eikä kukaan muukaan, jota kiinnostaisi. Ja minä tiedän vallan mainiosti, että sinä ja Sirius riitelitte tai jotain eilen illalla – ”
”Olisi varmaan liian paljon vaadittu, ettei siitä tarvitsisi puhua?” Lily kohotti kulmiaan.
”Ehdottomasti liian paljon vaadittu”, Kacey ilmoitti.
Lily huokaisi.
”Tunnethan sinä minut”, Kacey jatkoi aurinkoisesti. ”Minä puhun kaikesta.”
”Olen huomannut”, Lily irvisti.
”Sitä paitsi sinä voit aina maksaa potut pottuina myöhemmin”, Kacey muistutti.
”Ai silloin, kun sinä riitelet Remuksen kanssa?” Lily hymyili vinosti. ”Sitä tuskin tapahtuu.”
”Kaiken aikaa”, Kacey totesi. ”Mutta pitkään riiteleminen ei käy päinsä, koska silloin minä en voisi istua Remuksen sylissä ja se on muuten aika pahuksen mukavaa. Joten alapa selittää.”
Lily siirteli puuroa lautasellaan ja näytti siltä, kuin olisi mieluiten ollut missä tahansa muualla, mutta Kacey ei aikonut luovuttaa. Lily ei ollut suostunut juttelemaan hänelle koko edellisenä iltana, ja Remus oli vain käskenyt hänen kysyä Lilyltä. Toisin sanoen hän oli varma, että oli tapahtunut jotain tärkeää ja mielenkiintoista, mutta kukaan ei suostunut kertomaan siitä hänelle. Niinpä hän ojentautui Lilyä kohti ja veti kasvoilleen juuri sen tietyn ilmeen, joka kertoi joka ikinen kerta yhtä tehokkaasti, ettei hän aikonut antaa periksi ennen kuin keskustelu olisi käyty läpi.
”Sinä olet ärsyttävä”, Lily tokaisi mulkaisten häntä.
”Tiedän”, Kacey sanoi.
”Minä ja Sirius emme varmaan näe enää toisiamme”, Lily tokaisi.
Kacey hämmästyi. ”Ette näe? Hei, tämä on sisäoppilaitos – ”
”Ei sillä tavalla”, Lily mulkaisi häntä uudelleen.
”Ai”, Kacey tajusi. ”Siis te ette tapaa toisianne?”
”Minä voisin sanoa, että tämähän on sisäoppilaitos, totta kai me tapaamme, mutta en sentään ole niin pikkutarkka”, Lily tokaisi.
”Olit juuri”, väitti Kacey.
Lily hymyili vinosti. ”Niin olin. En ole tottunut eroamaan.”
”Te siis erositte?” Kacey toisti.
”Paitsi, ettemme me ikinä olleetkaan yhdessä”, sanoi Lily ja näytti siltä, kuin olisi halunnut seivästää puurolautasen pöytään.
Kacey tuijotti tyttöä. Tämä vilkuili pöytää aggressiivisesti, mutta näytti kuitenkin lähinnä onnettomalta ja surulliselta. Punaiset hiukset valuivat tytön kasvoille, eikä tämä edes vaivautunut työntämään niitä korviensa taakse.
”Pahus, kun minä olisin voinut tehdä jotain”, Kacey tokaisi, kun kahden ihmisen välinen hiljaisuus salin hälyssä kävi sietämättömäksi.
”No, sinä et olisi voinut”, Lily kohotti katseensa ja hymyili ilottomasti, ”enkä minä olisi missään tapauksessa antanut sinun sekaantua asioihini. Että anna olla vain.”
”Mitä sinä aiot tehdä nyt?” kysyi Kacey.
Lily kohotti kulmiaan. ”Mitä minä voisin? Opiskella.”
”Sinä aiot unohtaa Siriuksen?”
Lily näytti siltä, kuin olisi aikonut nauraa, mutta ei kuitenkaan tehnyt sitä. ”Mitä muutakaan? Jäädä kaipaamaan jotain Sirius Blackia? Ei onnistu.”
”Paitsi, jos sinä tykkäät hänestä tosissasi”, Kacey tokaisi kumartuen sen neljännen sämpylän puoleen.
”Minä unohdan Siriuksen”, Lily toisti vakavasti. ”Minä unohdan sen pojan.”
”Niin unohdat”, Kacey  myönsi tottelevaisesti.
”Minun pitää mennä”, ilmoitti Lily äkkiä.
Kacey hämmästyi, mutta tajusi hyvin nopeasti syyn Lilyn lähdölle. Sirius, James, Remus ja Peter kävelivät kohti pöytää. Remus hymyili Kaceylle, mutta vaikka hän olisikin varsin mielellään jäänyt istumaan pojan viereen syömään lisää sämpylöitä, hän tiesi vallan mainiosti, ettei se sinä aamuna käynyt päinsä. Hän nousi pöydästä ja lähti Lilyn perässä salista heittäen Remukselle anteeksipyytävän katseen.

”Miten sinulla ja Adriannella menee, Matohäntä?” kysyi James puolihuolimattomasti.
Peter yritti selvästi näyttää äkäiseltä, mutta pieni hymy nousi pojan kasvoille.
”Ihan hyvin kai”, hän myönsi.
”Te siis olette päässeet pussailutasolle?” James ilahtui.
”Pahus vie, me olemme vain kavereita!” Peter ärähti. ”Onko se niin vaikea tajuta?”
”On”, sanoi James, ”varsinkin, kun minä tiedän, että sinä vähintäänkin TAHTOISIT olla pussailutasolla – ”
”Se ei kuulu tähän mitenkään”, ilmoitti Peter. ”Me olemme kavereita, ja kaverit eivät pussaile toisiaan – ”
”Eivätkö?” James hämmästyi ja vilkaisi virnistellen Remusta, joka istui hänen vieressään ja tuijotti vakavana kurpitsamehulasia. ”Miten on, Kuutamo?”
”Ihan miten vain”, sanoi Remus heilutellen hitaasti lasia edestakaisin.
”Siinäs kuulit!” James virnisti. ”Toisin sanoen – ”
”Sinä huijasit”, Peter ilmoitti. ”Kuutamo selvästi ajattelee, joten sitä ei lasketa.”
”Eikö hän sinun mielestäsi pysty tekemään kahta asiaa samaan aikaan?” James kohotti kulmiaan.
”Ei?” Peter virnisti. ”Sen huomasi vastauksesta.”
”Vastaus oli ihan oikea”, James väitti.
Peter huokaisi. ”Minä ja Adrianne olemme kavereita, me emme pussaile, tajua se.”
”Kyllä minä tajuan”, James väitti. ”Sinua on vain helppo ärsyttää.”
Peter mulkaisi häntä. ”Sinä kuulostat ihan Siriukselta.”
”No, jonkun täytyy”, puolustautui James ja vilkaisi Siriusta, joka näytti Remuksen tavoin hieman poissaolevalta, ”koska Sirius itse ei näy olevan ihan tässä maailmassa… Anturajalka!”
Sirius säpsähti. ”Mitä?”
”Sinä et ole tässä maailmassa”, James ilmoitti.
”Ja tuon kertomisen takia piti keskeyttää minun ajatteluni?” Sirius näytti ärtyneeltä.
James hämmästyi. ”Ajattelitko sinä?”
”Mitä muuta minä olisin tehnyt?” Sirius kurtisti kulmiaan. ”Kyllä sinä tiedät minut, ajattelen syntyjä syviä – ”
”Oikeasti, sinä käyttäydyt hieman häirityneesti”, sanoi James ja oli äkkiä melkein vakavissaan. ”Mikä sinua vaivaa? Suunnitteletko sinä jotain, etkä kerro meille?”
”Enhän minä ikinä”, sanoi Sirius näyttäen hyvin viattomalta. ”Mitä sinä oikein kuvittelet?”
”En tiedä”, sanoi James, ”mutta minä kiusasin juuri Matohäntään viisi minuuttia Adriannesta, etkä sinä sanonut mitään. Se on vakavaa.”
Sirius kurtisti kulmiaan. ”Kai minullakin saa olla hiljaisia päiviä?”
”Toki”, James myönsi, ”mutta sinulla on ollut niitä tässä kuussa harvinaisen useita. Ei sillä, että asia kuuluisi minulle, mutta – no, se kuuluu. Mikä ihme sinua vaivaa?”
”En minä ole hiljainen”, Sirius väitti ponnettomasti.
”Oletpa”, julisti James. ”Ja sinun olisi parempi kertoa minulle syy, koska minä saan sen kuitenkin selville – ”
”Nyt sinä alat kuulostaa Kuutamolta”, tokaisi Sirius synkästi, ”enkä minä tarvitse kahta hullua keskusteluintoista kaveria – ”
”Ei minua kiinnosta keskustella”, James ilmoitti, ”kunhan kerrot, mikä sinua vaivaa. Minä olen vain utelias.”
”Sinä vain sekaannut minun asioihini”, Sirius mulkaisi häntä.
”Sinä olet kutakuinkin minun veljeni!” James huudahti. ”Mitä sinä oletat minun tekevän?”
”Jättävän minut rauhaan?” kysyi Sirius ja nousi seisomaan.
Ennen kuin James ehti tehdä tai sanoa mitään, Sirius oli kävellyt salin ovelle ja kolauttanut sen kiinni perässään. Peter vilkuili kaipaavan näköisenä kohti korpinkynsien pöytää ja Remus tuijotti edelleen kurpitsamehulasiaan, ihan kuin kumpikaan heistä ei olisi edes huomannut Siriuksen lähtöä. Jamesia se kuitenkin vaivasi. Sirius salasi aivan selvästi häneltä jotain, mutta hän ei todellakaan tiennyt, mitä se jotain olisi voinut olla. Hitto vie, ei heillä edes olisi pitänyt olla salaisuuksia!

Kacey istui muodonmuutosten luokan laidalla ja katseli ulos ikkunasta. Remus pysähtyi ovelle eikä välittänyt Peteristä, joka melkein törmäsi häneen ja tönäisi häntä äkäisesti. Kaceyn ilme oli vakava. Remus ei voinut olla miettimättä, oliko jotain kenties sattunut. Hän vilkaisi pikaisesti toisia Kelmejä ja käveli sitten Kaceyn luokse luokan toiselle puolelle.
 Tyttö ei tuntunut huomaavan hänen lähestymistään. Vasta kun hän oli istahtanut viereisen pulpetin taakse, Kacey näytti havahtuvan ja vilkaisi häntä vinosti hymyillen.
”Hei”, sanoi Remus. ”Käykö, että istun tässä?”
”Käy tietenkin, hassu”, sanoi Kacey eikä kuulostanut ollenkaan vihaiselle, joten Remus ei siis ollut onnistunut tietämättään loukkaamaan tyttöä. Hienoa.
”Hyvä”, Remus sanoi ja veti muodonmuutosten oppikirjan pulpetille eteensä. ”Onko jokin hätänä?”
”Miten niin?” Kacey näytti yllättyneeltä, mutta Remus ei ollut aivan varma, oliko tämä sitä oikeasti vai näyttelikö vain. Tytön suupielet olivat kiristyneet ja tämä vilkuili Remuksen ohi.
Remus kohautti olkapäitään. ”Kunhan mietin.”
”No, kaikki on hyvin”, tokaisi Kacey.
McGarmiwa käveli luokkaan. Remus luuli jo, että keskustelu oli loppunut, kun hän äkkiä kuuli Kaceyn huokaisevan.
”Okei, kaikki ei ole hyvin”, tyttö sanoi hiljaisella äänellä. ”Minä juttelin Lilyn kanssa.”
Remus nyökkäsi. ”Ja minä juttelin Siriuksen kanssa.”
Kacey naurahti ilottomasti. ”Me olemme hassuja. No, se on joka tapauksessa heidän asiansa, he joutuvat selvittämään sen itse…”
Remus nyökkäsi. Kaceyn tummat silmät vilkuilivat häntä hämmentyneen näköisenä, aivan kuin tyttö olisi halunnut hänen sanovan vielä jotain, mutta hän ei tiennyt, mitä olisi voinut sanoa. Kacey oli oikeassa – Siriuksen ja Lilyn asiat eivät kuuluneet heille, eivätkä he oikeastaan voineet tehdä paljoakaan.
”Minä vain toivoisin, että asiat olisivat paremmin”, huokaisi Kacey.
”Ei se ole aina niin helppoa”, Remus totesi hiljaa.
Kacey irvisti. ”Olen huomannut. Mutta niiden kahden juttu oli kyllä jotain harvinaisen monimutkaista…”
”Joskus ihmiset ihastuvat vääriin ihmisiin”, sanoi Remus.
”Ai niin kuin minä?” kysyi Kacey ja pieni hymy leikki tytön huulilla.
”Nimenomaan”, Remus virnisti, vaikkei voinutkaan olla ajattelematta, että Kaceyn arvauksessa oli kenties hitunen totta. Tyttö ei tiennyt Remuksesta kaikkea, mitä tämän epäilemättä olisi pitänyt tietää, eikä poika uskonut uskaltavansa kertoa lähiaikoina. Joskus hän ihmetteli, onnistuisiko hän tuhoamaan heidän suhteensa asioiden salaamisella liian pitkään, mutta ajatus Kaceyn menettämisestä oli liian pelottava –
”BLACK! POTTER!” kajahti McGarmiwan ääni silloin luokkahuoneessa ja keskeytti Remuksen ajatukset varsin tehokkaasti. ”Mitä kautta Merlinin parran te teette? Ne sammakot ovat kolmasluokkalaisten harjoittelua varten, niitä ei ole tarkoitus muuttaa kurpitsoiksi!”
”Ainakin Sirius näyttää toipuvan”, tokaisi Kacey.
Remus vilkaisi tyttöä ja antoi sitten katseensa kääntyä luokan perälle, jossa James ja Sirius muuttivat kurpitsoita takaisin sammakoiksi. Sirius ei tosiaan näyttänyt kovinkaan masentuneelta, mutta toisaalta Remuksen olisikin ollut vaikea uskoa pojan edes osaavan käyttäytyä masentuneesti. Se nyt ei vain sopinut Siriuksen luonteenlaatuun.
”Lily on aika hiljainen”, kuiskasi Kacey. ”Mutta hän väittää unohtavansa Siriuksen – ”
”Totta kai hän unohtaa Siriuksen”, sanoi Remus. ”Lily on fiksu tyttö. Fiksut tytöt eivät jää roikkumaan Siriukseen – ”
”Ehkä sinun pitäisikin iskeä Lily”, tokaisi Kacey.
Remus kurtisti kulmiaan. ”Toivottavasti sinä et ollut tosissasi. Sillä jos sinä olit, meidän on paras käydä muutama keskustelu – ”
”Millainen keskustelu?” kysyi Kacey kiinnostuneena. Ilmeisesti tyttö ei ollut ollut tosissaan, ja hyvä niin.
”Muutama keskustelu siitä, miten minä olen tässä suhteessa se epätoivoinen poikaparka, joka on umpionnellinen saatuaan satuprinsessan”, Remus virnisti.
Kaceykin hymyili. ”Se on ymmärrettävää. Minä kun en ole poika.”
”Hyvä niin”, sanoi Remus ja irvisti jo pelkälle ajatukselle. ”Jos sinä olisit poika, me – ”
”Lupin hyvä, minä yritän puhua!” puuskahti McGarmiwa. ”Teillä kahdella voi olla meneillään erittäin syvälliset keskustelut, mutta ne joutavat mainiosti odottaa välituntia.”
Remus hymyili Kaceylle anteeksipyytävästi ja kiinnitti sitten huomionsa McGarmiwaan, joka toden totta näytti siltä, kuin aikoisi aivan pian ryhtyä repimään hiuksiaan silkasta ärtyisyydestä. Ja sitä tuskin kukaan heistä todella halusi nähdä, paitsi ehkä Sirius, jolla olikin ollut aina hieman kieroutunut huumorintaju.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 8.6.
Kirjoitti: Needled Laiho - 08.06.2008 12:28:50

Awww. Noi Kaceyn ja Remuksen kohtaukset ovat ihania. Hyvä, et Sirre ja Lily pisti poikki. Oli myös ihanaa, kun Lily löysi jotakin hyvää Jamesistakin. Plääh, mä oon ihan surkee antamaan palautetta, mut täs on jotaki sen tyylistä. Jatkoo kehiin ja pian!

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 8.6.
Kirjoitti: Arte - 08.06.2008 12:50:36

Minäkin pidin Lilyn ja Jamesin juttutuokiosta. Se oli realistinen ja oli perus ihastuneen käytöstä Jamesilta alkaa selittämään Lilylle, että mitä tähtitornissa oikeasti olikin tapahtunut. Täytyy kyllä myöntää, että tuolla pojalla on aika paljon rohkeutta ja itsevarmuutta, kun hän kerta toisensa jälkeen pystyy katsomaan Lilya silmiin ja sanomaan tykkäävänsä hänestä, vaikka on saanut ties kuinka monet kerrat rukkaset tytöltä. Pakko osoittaa jotain kunnioitusta.

Minä tykkään sinun huumoristasi. Se on niin kevyttä ja huoletonta ja hauskaa, ja pienet kaksimielisyydet piristävät kommentteja kummasti. On hauska lukea poikien heitoista siitä, että valitettavasti olet väärää sukupuolta minulle tai etten ole koskaan tykännyt sinusta sillä tavalla. Piristävää. (:

Huomaa kyllä, että vaikka Tylypahka on valtava koulu, silti porukat pyörivät samoissa paikoissa. Tässäkin ficissä tapahtumat pyörivät suuressa salissa, makuusaleissa, oleskeluhuoneessa, luokkahuoneissa ja pihamaalla. Ja niin, tarvehuoneessa. Aloin vain ajatella tätä asiaa, että harmi sinänsä, ettei oppilaille ainakaan kirjoissa ole mainittu mitään yhteisiä oleskelutiloja, missä kaikkien tupien oppilaat voivat viettää aikaa keskenään ja luoda ystävyyssuhteita myös muihin tupiin.

Mitähän vielä. Remus ja Kacey ovat välillä oikein ylisöpöjä ja pidin unisista shakkinappuloista. Hauskoja. (:

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 8.6.
Kirjoitti: lurikko - 11.06.2008 19:28:28

A/N: Neeppu, kiitoksia kovasti! Minua muistaakseni suretti, kun jouduin erottamaan Lilyn ja Siriuksen, mutta kukin tyylillään... Ja kun heidän suhteensa nyt ei voinut pitemmällekään jatkua, ihan hyvä, että ero on nyt selvitetty!

Arte, kiitos :) Minä olen aina ollut pulassa sen suhteen, että pitkät, Tylypahkassa tapahtuvat ficit alkavat kiertää kehää! En jotenkin keksi uusia tapahtumia tai tapahtumapaikkoja, ja sitten jossain vaiheessa tajuan, että ficci sisältää tolkuttoman määrän keskusteluja joko aamiaispöydässä, oleskeluhuoneessa tai makuusalissa, ja sitten välillä jotain muuta pientä. Yritän aina patistaa itseni miettimään jotain omaperäisempää, mutta kaipa sitä oikeastikin lähinnä viettäisi aikaa erityisesti vain muutamassa paikassa.


OSA 23

Marraskuun viimeisellä viikolla satoi lunta. Itse asiassa silloin oli maanantai, kun Lily heräsi aamulla siihen ärsyttävään, jomottavaan tunteeseen takaraivossa, että vain muutaman tunnin päästä hänen pitäisi istua pulpetin takana ja opiskella. Ei sillä, että hänellä olisi varsinaisesti ollut mitään opiskelua vastaan, sehän oli ihan mukavaa, uusien asioiden oppiminen ja muu sellainen – sinä aamuna hän ei vain kerta kaikkiaan olisi jaksanut. Hän tiesi sen jo ennen kuin avasi silmänsä ja laski jalkansa kylmälle lattialle.
 Mutta kun hän lopulta teki sen – avasi silmänsä ja laski jalkansa kylmälle lattialle – ja kun hän nousi vaivalloisesti istumaan ja tajusi Kaceyn sängyn olevan tyhjä, hän tajusi myös, että ulkona satoi lunta. Se oli hivenen yllättävää, sillä vaikka oltiinkin pohjoisessa Englannissa, ei lunta sentään yleensä satanut vielä marraskuussa. Nyt lumihiutaleet kuitenkin leikkivät ikkunanlasia vasten, aivan kuin olisivat pyrkineet kaikin voimin sisälle lämpimään. Tosin siellähän ne olisivat vain sulaneet tylsäksi vedeksi lattialle, mutta kenties ne eivät itse tienneet sitä.
 Lilyn teki mieli painaa nenänsä vasten ikkunaa, mutta eihän hän tietenkään tehnyt sitä. Sen sijaan hän nojasi ikkunalautaan ja katseli ulos. Maata ei näkynyt ollenkaan lumipeitteen alta. Todennäköisesti lumi sulaisi vielä pois, mutta juuri sillä hetkellä Lily ei jaksanut välittää siitä. Hän vain nojasi ikkunaan ja katseli maailmaa, joka kerrankin oli puhtaan kaunis.
 Viimeiset viikot olivat kuluneet niin nopeasti, että siinä seisoessaan hänestä melkein ihmetteli, eikö hän vasta ollut aloittanut kuudennen luokan kolme kuukautta sitten. Syystanssiaisista ja niitä ympäröivistä tapahtumistakin oli jo yli kuukausi, mutta edelleen niiden ajatteleminen sai Lilyn hämmentymään. Hän ei ollut jutellut Siriuksen kanssa paljoakaan, mutta hän ei voinut väittää, etteikö poika mustine, kurittomine hiuksineen ja pelottomine nauruineen olisi edelleen kiehtonut häntä. Se oli totta kai typerää, mutta hän ei vain voinut sille mitään.
 Useimmiten hänen oli kuitenkin kohtalaisen helppo työntää Sirius Black pois mielestään ja keskittyä olennaisempiin asioihin. Sillä Siriuksen ajatteleminen luonnollisesti oli hyvin epäoleellista. Heidän kahden välillä ei tulisi enää ikinä tapahtumaan mitään, eikä Lily ollut edes varma, olisiko halunnut. Hän ei halunnut joutua tekemään samanlaista päätöstä uudelleen, joutua sanomaan hyvästit pojalle, josta todella piti. Nyt hän osasi jo melkein hymyillä hämärien luokkahuoneiden muistoille ja ehkä jopa hieman nauraa niille. Kun hän oli näinkin pitkällä unohtamisessa, hän ei todellakaan aikonut langeta Siriuksen silmiin uudelleen.
 Sitä paitsi Sirius tuskin edes piti hänestä enää. Ainakaan hän ei ikinä tuntunut tavoittavan pojan katsetta, eikä tämä puhunut hänelle edes silloin, kun hän oli Kelmien seurassa Kaceyn takia. Itse asiassa se oli melkein helpottavaa, vaikka saikin hänet ihmettelemään, kuinka nopeasti Sirius oli hänet unohtanut. Kun myöskään James ei enää tuntunut yrittävän iskeä häntä – ehkä poika oli lopultakin hieman aikuistunut – Lily saattoi ainakin vapaasti nauttia Kaceyn ja Remuksen kiusaamisesta.
 Vaikka eihän hän Kaceyta ja Remusta kiusannut, ei tietenkään. Hänestä oli ihan suloista, että nuo kaksi viettivät niin paljon aikaa yhdessä, istuivat toistensa sylissä ja pitelivät toisiaan kädestä kiinni. Silloin tällöin se sai hänet tuntemaan itsensä yksinäiseksi, toivomaan, että hänkin olisi voinut pitää kiinni jonkun kädestä, mutta sitähän hän ei tietenkään voinut sanoa ääneen.
 Pahaa-aavistamaton lumihiutale leijaili tuulessa kohti Lilyä ja törmäsi ikkunaan. Siihen se jäi, paleltui lasia vasten. Lily  katsoi sitä hymyillen vinosti. Jos asiat olisivat menneet toisella tavalla, hän olisi kenties voinut istua Siriuksen vieressä katselemassa lumisadetta, pitää pojan suuresta kädestä kiinni ja nojata tämän olkapäähän. Mutta asiat eivät todellakaan olleet menneet niin eivätkä menisi ikinä. Hän oli jo niin tottunut ajatukseen, ettei se edes suuremmin häirinnyt häntä. Mutta silti -
”Lily? Mitä ihmettä sinä puuhaat?” Kaceyn hämmästynyt ääni kysyi.
Lily ravisteli päätään kuin yrittääkseen palata takaisin maan pinnalle ja astui kauemmas ikkunasta. Kacey näytti uteliaalta, mutta hän pystyi vain hymyilemään ruskeatukkaiselle tytölle hämmentyneesti.
”Katselin lunta”, hän sanoi lopulta, kun Kacey näytti edelleen odottavan vastausta.
Kacey virnisti. ”Eikö olekin mainiota? Nyt minä pääsen työntämään Remuksen lumihankeen.”
Lily naurahti. ”Ja sekö on sinun ainoa syysi olla iloinen talvesta?”
”Ei tietenkään”, sanoi Kacey hymyillen viattomasti, ”lumisota on nimittäin myös kivaa. Eikö sinun muuten pitäisi pukeutua?”
”Miten niin?” Lily hämmästyi ja hämmästyi vielä enemmän tajutessaan, että hänen kysymyksensä oli kenties hieman typerä.
”No, useimmat ihmiset haluavat ilmestyä aamupalalle muissa vaatteissa kuin yöpuvussa”, Kacey ilmoitti. ”Ja minä voin kyllä kertoa, että jos sinä aiot mennä syömään tuossa sinisessä pyjamassa, minä leikin, etten tunne sinua.”
”Minä olin vain ajatuksissani”, Lily tokaisi ja ryhtyi etsimään vaatteita vaatekaappinsa nurkista. ”En minä oikeasti aikonut mennä tällaisessa asussa sinne – ”
”Hyvä”, Kacey totesi ja virnisti sitten. ”James tosin olisi saattanut ilahtua.”
”Kacey!” parahti Lily. ”Älä puhu Jamesista!”
Kacey mutristi suutaan tyytymättömänä. ”Miksi? Sinä muuten olet alkanut kutsua häntä Jamesiksi, näin ohimennen sanoen.”
”No, hän on lakannut yrittämästä iskeä minua koko ajan”, Lily tokaisi. ”Todennäköisesti häntä ei edes enää kiinnosta, joten anna olla.”
”Kyllä kiinnostaa”, Kacey sanoi heti.
”Mistä sinä muka tiedät?” kysyi Lily. ”Ja MINUAHAN ei tietenkään kiinnosta, minä vain ihmettelen – ”
”Niin varmaan”, Kacey virnuili. ”Kyllä minä tunnen Jamesin. Ja lisäksi minä olen kohtalaisen lämpimissä väleissä erään Jamesin ystävän kanssa, joten minun on melko lailla helppo saada tietoa Jamesin mielenliikkeistä.”
”Remus kertoo sinulle ystäviensä asiat?” Lily kohotti kulmiaan.
Kacey näytti loukkaantuneelta. ”Ei tietenkään kerro. Mutta Remus mainitsee joskus jotakin ja minä arvaan loput. Ja minä muuten olen ihan varma, että James pitää sinusta edelleen – ”
”Se poika ei edes tunne minua”, tokaisi Lily.
”Ainahan te voitte tutustua”, Kacey muistutti valoisasti.
”Minua ei kiinnosta James”, Lily sanoi. ”Ja vaikka kiinnostaisikin, hän olisi silti Siriuksen paras ystävä. Se kuvio toimii molempiin suuntiin.”
Se hiljensi Kaceyn. Tyttö istahti Lilyn sängyn laidalle eikä edes valittanut, kun Lily puki ylleen sen punaisen paidan, jota Kacey oli aina inhonnut.
”Sinä et siis oikeasti ole kiinnostunut Jamesista?” Kacey kysyi hetken päästä hiljaa. ”Ja nyt minä en kiusaa, haluan ihan oikeasti tietää.”
”En ole”, sanoi Lily.
Eikä hän ollut. James saattoi olla hieman vähemmän ärsyttävä, hieman vähemmän lapsellinen – ja joka tapauksessa Sirius nyt kuitenkin oli niistä kahdesta se lapsellisempi, eikä se ollut estänyt Lilyä ihastumasta Siriukseen – mutta Lilyä ei silti kiinnostanut. James vain ei ollut hänen tyyppiään.
”Tavallaan se on hyvä”, arveli Kacey rauhallisesti. ”Ei ehkä Jamesin kannalta, mutta… No, olisi turha sotkea Jamesin ja Siriuksen välejä lisää.”
”Lisää?” Lily hämmästyi.
Kacey väänteli käsiään. ”No, minusta tuntuu, etteivät heidän välinsä ole aivan ennallaan. Tai ainakin Remus puhuu välillä jotain sen suuntaista. Mutta se menee varmasti ohi.”
”Niin menee”, sanoi Lily. ”Ja meidän pitää mennä aamupalalle.”
Ja niin he menivätkin. Se suuri yksinäinen lumihiutale jäi makuusalin ikkunaan ja jäätyi siihen, eikä sulanut pois ennen kuin seuraavana keväänä.

”Siellä sataa lunta!” huudahti James.
Remus huokaisi kärsivällisesti. ”Niin sataa, ja me olemme kyllä huomanneet sen. Itse asiassa tuo taisi olla viides kerta tänä aamuna, kun minä kuulen tuon lauseen, joten vaikka en olisi huomannut, tietäisin kyllä muutenkin – ”
”Sinä puhut liikaa”, James virnisti.
Remus kohotti kulmiaan. ”Minäkö?”
”No niin, eipä aleta tapella”, Sirius totesi rauhallisesti ovensuusta, jossa poika seisoi jo tummansinisessä villapaidassaan selvästi valmiina aamupalalle. ”Meillä on kiire, eikö?”
”Kiire?” James kurtisti kulmiaan.
”Siellä sataa lunta”, Sirius selitti.
Remus ja James tuijottivat poikaa hivenen hämmästyneinä. Peter ei tuijottanut, mutta se johtui yksinomaan siitä, että poika yritti parhaillaan saada urheasti vastaan taistelevaa paitaa päälleen.
”Lunta!” Sirius huudahti turhautuneena aivan liian pitkän hiljaisuuden jälkeen. ”Ettekö te tajua, mitä se tarkoittaa?”
Remus kohautti olkapäitään. James näytti hämmästyneeltä. Peter sai paidan päälleen ja yritti estää sähköistä tukkaansa leijumasta pois.
”Lumi tarkoittaa rajattomia mahdollisuuksia”, Sirius puuskahti. ”Eikö teidän mielikuvituksenne ole vielä herännyt? Lumiukkoja, lumisotaa, Ruikuli työnnettynä lumihankeen – ”
”Ei tänä vuonna”, Remus tokaisi kärsivästi. ”Oikeasti, ettekö te sentään ole vähän liian vanhoja työntämään toisia oppilaita lumihankeen?”
”Vanhoja?” hämmästyi James, joka ilmeisesti oli saanut mielikuvituksensa hereille. ”Kuutamo hyvä, me emme ole ikinä liian vanhoja siihen, ja Ruikuli kerta kaikkiaan on ärsyttävä.”
”No, minä en aio osallistua sellaiseen”, Remus tokaisi.
”Seurustelevat ihmiset ovat kerta kaikkiaan tylsiä”, Sirius tokaisi. ”Etkö sinä muka haluaisi nauttia lumihangista Kaceyn kanssa?”
”Ensinnäkin, siellä ei ole vielä mitään hankia, vain muutamia hassuja senttejä lunta”, Remus muistutti. ”Lisäksi minä en edes halua tietää, mitä sinä tarkoitat nauttimisella – ”
”Minä voin selittää”, Sirius lupasi valoisasti.
”Etkä voi”, Remus mulkaisi häntä. ”Sitä paitsi meidän pitäisi mennä aamupalalle.”
”Niinpä niin”, tokaisi Sirius. ”Kiltisti aamupalalle ja sieltä opiskelemaan pimeyden voimilta suojautumista, eturiviin kiltisti istumaan. Sellaistako sinä suunnittelet, Lupin?”
”Sellaista lukee meidän lukujärjestyksessämme”, Remus ilmoitti. ”Minä haluaisin nähdä, miten sinä selität meidän poissaolomme Jorkinsille.”
”Se on järjestettävissä”, Sirius virnisti.
Remus huokaisi. ”Ei, minä en tarkoittanut, että minä oikeasti HALUAISIN nähdä sen – ihan sama. Sinä et kuitenkaan kuuntele.”
”En niin”, Sirius myönsi.
”Ulkona on lunta, Kuutamo”, James muistutti. ”Aiotko sinä oikeasti mennä pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla tällaisena aamuna?”
”Aiotteko te oikeasti lintsata siitä?” Remus kysyi.
Sirius ja James nyökkäsivät sen näköisinä, ettei heidän päitään enää käännettäisi.
”Peter?” Remus kääntyi ruskeahiuksisen pojan puoleen, joka parhaillaan etsi samanvärisiä sukkia.
”Mitä?” Peter kysyi kuulostaen varsin turhautuneelta. ”Minkä ihmeen takia sukat aina hukkuvat, minä en – ”
”Aiotko sinä lintsata pimeyden voimilta suojautumisesta Jamesin ja Siriuksen kanssa?” Remus keskeytti hänet.
Virnistys kohosi Peterin kasvoille. ”Onko sellainenkin mahdollisuus? Totta kai.”
”Minkä takia minä aina jään tässä porukassa ainoaksi viisaaksi?” Remus valitti, mutta pieni hymy piirsi silti itsensä hänen kasvoilleen. ”No, jos minä menen sinne tunnille, Jorkins utelee minulta koko tunnin, missä ihmeessä te olette. Mutta meidän on oikeasti parasta mennä sinne aamupalalle – ”
”Miksi?” Sirius hämmästyi.
”Lumisota on ärsyttävää tyhjällä vatsalla”, totesi Remus tyynesti ja nousi. ”Mennään.”

Lily näytti jokseenkin vaiteliaalta istuessaan pöydän ääressä lusikoimassa kaurapuuroa suuhunsa. Kacey joi hieman hajamielisenä kurpitsamehuaan ja ihmetteli, minkä ihmeen takia hän ei edes yrittänyt saada Lilyä puhumaan enemmän. Useimmiten hiljaa istuminen häiritsi häntä, mutta tällä kertaa hän ei oikein tiennyt, mitä olisi sanonut. Lily näytti olevan ajatuksissaan, eikä hän välttämättä halunnut keskeyttää tytön ajattelua.
 Ei sillä, etteikö Kaceyllä itselläänkin olisi ollut jotain pohdittavaa. Hän oli sanonut puolivahingossa Lilylle, että Jamesin ja Siriuksen välit eivät olleet aivan entisellään. Remus oli muutaman kerran ollut melko lailla huolestunut asiasta. Remuksella tietysti tuntui olevan tapana huolestua asioista muutenkin vähän turhan helposti, mutta jostain syystä Kacey arveli, että tällä kertaa pojan huolestumisella oli oikea syy. James ja Sirius näyttivät olevan aivan yhtä hyvissä väleissä kuin ennenkin, mutta Remuksen mielestä Sirius oli kireä ja vältteli kunnon keskusteluja vielä tavallistakin enemmän.
 Se oli tietysti täysin ymmärrettävää, vaikka Kacey melkein toivoi, ettei olisi ollut. Lily oli nähtävästi onnistunut sotkemaan Siriuksen ajatusmaailman melkoisen täydellisesti. Remuksen yrityksistä huolimatta poika ei ollut kertonut Jamesille, ja totta kai asia hiersi heidän välejään. Kacey saattoi vain toivoa, että Sirius joko puhuisi asiasta Jamesille jossain vaiheessa tai sitten se unohtuisi kokonaan. Hän ei todellakaan halunnut, että Remuksen ystäväporukka hajoaisi.
”Huomenta, Kacey”, Remuksen pirteä ääni tervehti häntä.
Hän säpsähti. Pohtiminen oli ilmeisesti saanut hänet vaipumaan omaan maailmaansa, sillä hän ei ollut huomannut, että Remus oli ystävineen tullut istumaan pöytään.
Hän hymyili pojalle. ”Huomenta. Sinä olet pirteä.”
”Totta kai minä olen pirteä”, Remus virnisti. ”Nyt on kaunis talviaamu – ”
”Ja lunta on niin paljon, että sinut saisi tungettua siihen kokonaan”, Sirius virnuili pöydän toiselta puolelta.
Kacey rypisti kulmiaan. ”Vai sellaista te suunnittelette. No, kukaan teistä tuskin edes jaksaisi nostaa minua, joten – ”
”Pidätkö sinä meitä ihan heikkoina?” Sirius järkyttyi.
”En minä sitä tarkoittanut”, Kacey hymyili vinosti ja oli näkevinään Remuksen kurtistavan kulmiaan, mutta poika ei sanonut mitään. ”Mitä iloa lumihangesta sitä paitsi on, kun me olemme täällä sisällä?”
”Se asia on korvattavissa”, sanoi Remus ja otti kiinni Kaceyn pöydällä levänneestä kädestä.
Lily näytti huolestuneelta. ”Korjattavissa? PVS-tunti alkaa viidentoista minuutin päästä.”
”Totta kai alkaa”, James myönsi, ”mutta se ei tarkoita, että meidän välttämättä pitäisi olla siellä.”
”Aiotteko te lintsata?” Lilyn otsa rypistyi. ”Jorkins laittaa teidät jälki-istuntoon kuuraamaan niitä Azkabaniin tuomittujen valokuvia – ”
”Minä en ole ikinä tajunnut, miksi niitä on pakko pitää esillä”, Kacey irvisti. ”Ne ovat pelottavia.”
”Minä suojelen sinua”, sanoi Remus heti ja kietoi kätensä tytön ympärille.
Sirius virnisti. ”Te olette julkisessa tilassa, älkääpä unohtako. Ja mitä jälki-istuntoon tulee, Lily hyvä, edellisestä onkin jo yli kuukausi aikaa – ”
”Todellako?” Lily kysyi sarkastisesti.
”Me olemme olleet aivan liian kilttejä aivan liian pitkään”, virnisti Sirius.
”Tuo saa sen kuulostamaan siltä, kuin kiltteys ja sääntöjen totteleminen olisivat viimeinen asia, mitä ihmisen pitää tehdä”, Lily huokaisi.
James pudisteli päätään. ”Emme me oikeasti yritä aiheuttaa mahdollisimman paljon ongelmia – ”
”Emmekö?” Sirius hämmästyi, mutta James ei välittänyt hänMestä.
” – me vain haluamme pitää välillä vähän hauskaa”, poika lopetti valoisasti hymyillen. ”Ja juuri nyt hauska tarkoittaa kunnon lumisotaa pihalla. Tuletteko vai ette?”
Lilyn suu loksahti hivenen auki. ”Tulemmeko? Miten niin tulemmeko?”
”Äh, Lily, eihän yhdellä tunnilla ole niin paljon väliä”, Kacey virnisti ja yritti tökkäistä Lilyä kyynärpäällään, mutta Remus istui heidän välissään, joten se ei oikein onnistunut. ”Sitä paitsi lumisotahan kehittää strategisia kykyjä, ja niitä tarvitaan ehdottomasti pimeyden voimilta suojautumisessa, joten mehän vain opiskelemme lisää.”
”Ehdottomasti”, Sirius nyökytteli kiivaasti, ”Vaikkakaan minä en kyllä tiedä, mitä strateginen tarkoittaa.”
Kacey huiskaisi kädellään torjuvasti. ”Ei se nyt ole niin tarkkaa. Tuletko, Lily?”
”Sinä aiot mennä joka tapauksessa, vai mitä?” Lily totesi kärsivästi.
”No, tällaista tilaisuutta ei voi jättää käyttämättä”, Kacey kohautti olkapäitään. ”Sitä paitsi minun täytyy vahtia, ettei Remus tee mitään tuhmaa.”
”HEI”, protestoi Remus, joka ei todellakaan näyttänyt kovin tuhmalta juuri silloin, ”minähän olen siellä vain vahtimassa Peteriä, Jamesia ja Siriusta – ”
”Minä en kaipaa vahdintaa”, tokaisi Peter.
”Et niin”, Remus totesi. ”Tule nyt, Lily. Jonkun täytyy pitää Kaceyta silmällä.”
”Ja sinäkö et tee sitä?” Lily hymyili vinosti. ”Minä kun luulin…”
”Minun pitää estää noita muita, etteivät he ryöstä McGarmiwaa ja hautaa häntä hattuineen päivineen lumeen”, Remus sanoi arvokkaasti.
Lilyn kasvoille nousi kauhistunut ilme.
”Aiotteko te tehdä sellaista?” hän kysyi järkyttyneenä. ”Sirius? James?”
”Erittäin nerokas idea kyllä”, myönsi Sirius, ”mutta ei, sellainen ei ole suunnitelmissa. Paitsi ehkä Kuutamon salaisissa fantasioissa – ”
”Sinulla on salaisia fantasioita McGarmiwasta?” Kacey yllättyi. ”Pitäisikö minun huolestua?”
Remus mulkaisi Siriusta. ”Pidä vain suusi kiinni, rakki.”
”Hei, katso vähän, ketä nimittelet”, Sirius puuskahti loukkaantuneena. ”Ja eikö se muka ole totta?”
”Ei ole”, sanoi Remus ja pudisteli päätään Kaceylle, joka tuijotti häntä uteliaana. ”Ei vähimmissäkään määrin. Anturajalka puhui itsestään.”
”HEI – ”
”Tätä menoa PVS-tunti alkaa kohta”, Lily totesi tyytyväisenä, ”ja Jorkins tulee raahaamaan teidät sinne suoraan ruokapöydästä, eikä teillä sitten ole pienintäkään mahdollisuutta karata. Ja minua naurattaa.”
”Et sinä nauraisi”, totesi Sirius ja hotkaisi viimeisen voileivän, ”et sinä ole niin ilkeä. Mutta meidän pitää oikeasti mennä nyt. Tuletko sinä, Lily?”
Siriuksen kasvoilla oli melkein koiramaisen anova ilme. Lily näytti epäröivän, mutta sitten tyttö huokaisi syvään ja nousi seisomaan.
”Minä syytän sitten teitä”, Lily tokaisi. ”Sanon, että minut kidnapattiin, ja te saatte tuplasti jälki-istuntoa – ”
”Sano vain”, Sirius totesi valoisasti. ”Sittenpähän me hautaammekin sinut seuraavaksi lumeen.”
”Tuo ei ole reilua”, Lily yritti selvästi näyttää vakavalta, mutta epäonnistui surkeasti. ”Mennään jo, ennen kuin Jorkins tosiaan tulee utelemaan, minkä takia me emme ole jo hänen luokkansa ulkopuolella odottamassa tunnin alkua.”
James virnisti. ”Minä tiesin aina, että sisimmässäsi sinäkin haluat rikkoa sääntöjä, Lily – ”
”Älä yhtään yritä, Potter”, sanoi Lily, mutta virne tytön silmissä tuhosi koko lauseen tehon. ”Muuten saat lumipallosta päähäsi – ”
”Vaikka kahdesta”, James hymyili edelleen.
Remus huokaisi ja piti kiinni Kaceyn kädestä, kun he kävelivät pois salista. Pojan ilme oli vakava, ja Kacey tiesi mainiosti, että tämä pohti koko Sirius-Lily-James –kuviota. Totta kai pohti, pojathan olivat keskenään parhaita ystäviä, eikä Kacey edes uskaltanut kuvitella tilannetta, jossa tuo ystävyys hajoaisi. Mutta kun Tylypahkan pääovet olivat näkyvissä eikä ainutkaan yli-innokas opettaja näyttänyt huomaavan heidän pakoaan, Kacey tuuppasi poikaa terävästi.
”Mitä nyt?” Remus hämmästyi.
”Älä murehdi”, Kacey sanoi hiljaisella äänellä niin, etteivät toiset kuulleet. ”Kyllä nuo selvittävät itse asiansa ennen pitkää.”
Remuksen kulmat kurtistuivat. ”James ja Sirius? Ne ovat kaksi kaikkein kommunikointikyvyttömintä ja itsepäisintä ihmistä, jotka minä tiedän – ”
”Kyllä he oppivat”, sanoi Kacey optimistisesti, kun Sirius avasi pääovet ja lumen valkoinen kauneus tuntui suorastaan syöksyvän silmille. ”Mutta nyt pihalla on lunta, etkä sinä varmasti saa heitettyä minua lumikasaan.”
”Miten niin en?” kysyi Remus vielä melkoisen vakavasti, mutta Kacey ilahtui huomatessaan pienen pilkkeen pojan silmissä.
”Minä olen niin painava”, hän totesi.
Remus näytti huolestuneelta. ”Jos sinä olet tosissasi, niin tästä keskustellaan vielä ihan varmasti. Mutta sitä ennen – älä yhtään epäile minun voimiani, keijukainen – ”
”Mikä keijukainen?” Kacey irvisti, mutta siinä vaiheessa he olivat jo pihalla. Remus tarttui häneen ja keikautti hänet muitta mutkitta lähimpään luminietokseen.

”Minä en osaa pelata lumisotaa”, puuskahti Lily.
Tyttö tosiaan näytti vähän neuvottomalta seisoessaan lumihangessa ja vilkuillessaan koko ajan kohti linnaa, kuin olisi odottanut professori Jorkinsin pyyhältävän hetkellä millä hyvänsä homeenvihreän kaapunsa helmat liehuen syyttämään heitä luvattomasta poissaolosta. Lilyn punainen tukka laskeutui mustan kaavun hartioille hieman sekaisena, eikä Sirius voinut väittää, etteikö hänen olisi tehnyt mielensä pörröttää tuota tukkaa, peittää sen väriä valkoisella lumella…
”Etkö sinä OIKEASTI ole ikinä ollut lumisotaa?” James kysyi parhaillaan järkyttyneenä Lilyltä.
Tyttö pudisteli päätään niin, että hiukset hulmahtivat hänen kasvojensa ympärillä. Sirius käänsi päänsä pois, vilkuili Remukseen, joka parhaillaan kaivoi Kaceyta ylös lumikasasta. Hän ei halunnut nähdä, miten James yritti selittää Lilylle lumisodan syvintä tarkoitusta, miten Lily näytti suhtautuvan Jamesiin oikeastaan ihan myönteisesti… Ehkä nuo kaksi oikeasti jonain päivänä rakastuisivat toisiinsa, ehkä James saisi haluamansa.
 Siriuksen kasvot vakavoituivat entisestäänkin hänen miettiessään noita tulevaisuudennäkymiä. Hän ei ollut ikinä ollut kovin pitkää aikaa ihastunut yhteen tyttöön, eikä hän mielellään ajatellut edes enää olevansa ihastunut Lilyyn, mutta kuitenkin tytön närkästynyt kiljaisu Jamesin heittäessä lunta tämän päälle häiritsi häntä. Hän OLISI voinut olla ihastunut Lilyyn, ja sen tietäminenkin teki ihan tarpeeksi kipeää.
”Anturajalka, mitä sinä puuhaat?” kysyi Remuksen huolestunut ääni.
Sirius pudisti päätään, kuin olisi sillä tavalla voinut saada ajatuksensa haihtumaan. Hän ei kuitenkaan nähtävästi tehnyt sitä tarpeeksi nopeasti, sillä Remus jätti Kaceyn kinastelemaan lumikinosten keskisyvyydestä Peterin kanssa (”ei noihin voi hukkua”, oli Peter vain vähän aikaisemmin väittänyt pahaa-aavistamattomasti) ja käveli kädet kaapunsa taskussa Siriuksen luokse.
”Kakista ulos vain”, Remus hymyili vinosti. ”Sinä mietit Lilyä, vai mitä?”
”Sinä olet liian täynnä itseäsi, Kuutamo”, Sirius tiuskaisi. ”Ihan kuin sinä voisit tietää, mitä minä milloinkin ajattelen!”
Remus ei sanonut mitään. Lily selitti parhaillaan jotain Jamesille hieman kärsivän näköisenä, mutta poika ei suinkaan näyttänyt ainakaan kovin surulliselta.
”Turha nimitellä minua”, sanoi Remus lopulta.
Sirius mulkaisi häntä. ”Niin on. Mutta se johtuu vain siitä, että sinä luet minun ajatuksiani. Hitto vie, minä ajattelen Lilyä.”
”Tiedän sen”, totesi Remus tyynesti. ”Vieläkö sinä olet ihastunut häneen?”
Sirius työnsi kätensä mahdollisimman syvälle taskuihinsa ja repi jälleen katseensa irti Lilystä ja Jamesista, mutta ääniä hän ei voinut sulkea pois.
”Olet?” Remus ehdotti vaisusti.
”En”, sanoi Sirius, ”mutta voisin olla. Pahus, minä voisin olla ihastunut siihen tyttöön, jos…”
”Jos asiat eivät olisi niin kuin ne ovat”, totesi Remus hivenen runollisesti, kun Sirius ei näyttänyt osaavan päättää lausettaan. ”Lily ja James näyttävät tulevan toimeen keskenään.”
Sirius potkaisi lunta. Ihan kuin se muka olisi tehnyt jotain väärää.
”No niin tulevat”, poika totesi synkästi. ”Ja minun pitäisi tietysti olla iloinen, ettei Lily ole jo ryhtynyt syyttämään Jamesia lähentelystä ja työntänyt lumeen, mutta en minä… Hitot!”
Remus kohautti olkapäitään. ”James saattaa olettaa, että sinä olisit iloinen hänen puolestaan, mutta minä en kyllä oleta. Sinä teit jo tarpeeksi, kun luovuit Lilystä. Ethän sinä voi sille mitään, jos edelleen pidät hänestä.”
Sirius oli vaiti. Jossain kauempana Lily kivahti Jamesille, että Tylyahosta oli edes turha puhua, että he kaksi olisivat väleissä vain niin kauan, kun James pysyisi kaukana hänestä.
”Minä en olisi välttämättä pystynyt siihen”, sanoi Remus.
Sirius sävähti. ”Et olisi pystynyt?”
Remus hymyili rauhallisesti hänen epäilemättä varsin ällistyneelle ilmeelleen.
”En”, poika sanoi hitaasti. ”Minä en todennäköisesti olisi ikinä päästänyt asioita siihen pisteeseen, johon sinä annoit niiden liukua, mutta jos niin kuitenkin olisi tapahtunut… Jos minä olisin ollut ihastunut Lilyyn ja Lily minuun… No, minä en todellakaan tiennyt, mitä olisin tehnyt.”
”Lily se laittoi välit poikki”, Sirius tokaisi. ”Minä en olisi välttämättä tehnyt sitä koskaan. Minä yritin väittää, että me voisimme jatkaa.”
”Tiedän”, sanoi Remus. ”Mutta loppujen lopuksi sinä annoit hänen laittaa välit poikki.”
Sirius vilkaisi toista poikaa hieman uteliaana. Remuksen vaaleanruskeat hiukset valuivat siniharmaiden silmien eteen ja kaipasivat aivan selvästi muutamaa tarkkaa osumaa lumipalloista, mutta aivan vielä ei ollut sen aika.
”Onko tämä joku onneton yritys nostaa minun itsekunnioitustani?” Sirius kohotti kulmiaan. ”Koska minä voin kertoa, ettei siinä ole mitään vikaa – ”
”Hei, minä olen meistä se fiksu”, Remus muistutti ja virnisti, ”en voisi ikinä erehtyä kuvittelemaan, että sinun itsekunnioituksessasi voisi olla jotain vikaa. Mutta ainahan sitä saa puhua.”
”Vai niin”, Sirius totesi. ”Minäpä menen tästä vannomaan ikuista rakkautta Lilylle ja katsotaan, saako vielä senkin jälkeen aina puhua.”
Remus näytti järkyttyneeltä. ”Ikuista rakkautta?”
”Se oli vitsi, pöljä!” Sirius puuskahti. ”Minun piti saada sinut tajuamaan, että se sinun sanontasi oli ihan kelvoton, että ei puhuminen aina käy päinsä – ”
”Selvä, selvä”, virnisti Remus ja nosti kätensä antautuvasti. ”Ja ihan ohimennen kysyen, oletko sinä ajatellut kertoa Jamesille joskus?”
”Minusta ja Lilystä?” Sirius kohotti kulmiaan. ”En.”
”Anturajalka, sinun ehkä kannattaisi”, Remus huokaisi hivenen kärsivältä kuulostaen. ”Sinä voit väittää, ettei sinun ja Jamesin välejä vaivaa mikään, mutta minä en kuitenkaan usko, joten parempi jättää väittämättä – ”
”Hei, en minä Jamesiin ole ihastunut”, Sirius puolustautui.
Remus mulkaisi häntä.
”Se tästä vielä puuttuisikin”, tokaisi poika synkästi. ”Ihan oikeasti, mitä kauemmin sinä lykkäät kertomista, sen vaikeampaa se on – ”
”Minä en kerro ikinä.”
”Sinä haluat, että se asia jää hiertämään teidän välejänne ikuisesti?” Remus irvisti. ”Että te vanhoina miehinä vertailette lastenlastenne kuvia ja sinä mietit, miten olet viisikymmentä vuotta salannut parhaalta ystävältäsi jotain tärkeää – ”
”Ei se ole tärkeää”, Sirius protestoi. ”Pari vahinkoa.”
Remus katsoi häntä sen näköisenä, ettei uskonut sanaakaan. Että pojan mielestä hänen olisi pitänyt syöksyä Jamesin luo ja ilmoittaa olevansa ihastunut Lilyyn. Mutta sitä Remuksen oli ihan turha edes ajatella, Sirius ei todellakaan aikonut tehdä mitään sellaista. Hän unohtaisi koko asian ja niin unohtaisi Remuskin, ja kaikki olisi hyvin.
”Ohimennen sanoen, sinun naisesi näyttää kärsimättömältä”, Sirius sanoi äkkiä huomatessaan Kaceyn lähestyvän. ”Ihan kuin hän tahtoisi jotain.”
”Minä en edes halua kuvitella, mitä sinä saatat tarkoittaa sanoessasi JOTAIN”, Remus tokaisi. ”Ilmeisesti tämä keskustelu jää tähän – ”
”Kiitos Merlinille”, huokaisi Sirius. ”Sinun pitäisi puhua vähemmän, Kuutamo.”
Remus hymyili ilottomasti. ”Ja minä kun luulin olevani meistä se hiljainen.”
”Ei, se on kyllä Peter”, Sirius totesi valoisasti. ”Kacey lähestyy…”
”Sinä tiedät, että minusta sinun kannattaisi kertoa”, sanoi Remus nopeasti ja kääntyi sitten katsomaan Kaceyta, joka pomppi heitä kohti Peter perässään.
”Missä ihmeessä se lumisota viipyy?” Kaceyn ääni oli ärtynyt. ”Minä en ajatellut hankkivani jälki-istuntoa vain sitä varten, että saan vertailla Peterin kanssa lumikinoksien syvyyttä – ”
”Niihin ei voi hukkua”, sanoi Peter järkähtämättömästi.
”Olet väärässä”, Kacey virnisti.
Remus huokaisi. ”Matohäntä hyvä, kannattaa peräytyä tuossa vaiheessa. Kacey nimittäin jatkaa väittelemistä seuraavaan kevääseen asti, jos se on hänestä kiinni.”
Kacey näytti hyvin viattomalta. ”Miten niin?”
”Sinä vain olet sellainen”, Remus virnisti. ”Kyllä minä tiedän.”
Sirius kääntyi katsomaan muualle, kun Remus ja Kacey vaihtoivat pikaisen suudelman. Ei sillä, etteikö hän olisi kehdannut tuijottaa toisten suutelemista. Hän ei yksinkertaisesti halunnut. Ikävä kyllä hän sattui kääntämään katseensa sinne, missä James näytti parhaillaan opettavan Lilylle lumipallojen tekemistä.
”HEI SARVIHAARA!” Sirius huusi. ”Lopeta kuhertelu ja työnnä Lily lumihankeen. Niin sitä lumisotaa pelataan!”
”Me emme kuhertele!” huusi Lilyn kirkas ääni vastaukseksi. ”Ja saat kuule ihan itse työntää oman suuren pääsi lumihankeen, Sirius Black!”
”Tämähän vaikuttaa jo lupaavalta”, virnisti Sirius.
Hän astui eteenpäin ja tönäisi pahaa-aavistamatonta Remusta. Poika kaatui lumihankeen vetäen Kaceyn mukanaan, ja Peter näytti ilahtuvan suunnattomasti mahdollisuudesta heittää kaikki mahdollinen lumi Remuksen kasvoille.
 Kun tapaus liian naisiin keskittynyt Kuutamo oli hoidettu, Sirius juoksi kohti Jamesia ja Lilyä mahdollisimman suuri kasa lunta sylissään. Jamesia ei kenties ollut niin helppo yllättää kuin Remusta, mutta sehän teki siitä kaikesta vain entistä hauskempaa.

”Se oli hauskaa”, totesi Kacey varsin tyytyväisenä.
He kävelivät parhaillaan kohti pimeyden voimilta suojautumisen luokkaa. Sirius ja James olivat kannattaneet molemmilta tunneilta lintsaamista, mutta toiset olivat olleet viisaampia ja väittäneet, että he välttäisivät puolet ikävyyksistä muuttamalla lintsaamisen vain myöhästymiseksi. No, neljänkymmenenviiden minuutin myöhästymistä nyt saattaisi joka tapauksessa olla hivenen vaikea selittää, mutta se ei tietenkään estänyt yrittämästä…
”Minä en edelleen tajua, minkä takia me olemme menossa tunnille”, Sirius tokaisi synkästi.
”Koska me olemme läpimärkiä emmekä halua enempää hankaluuksia”, Remus sanoi.
”Tuolla asenteella sinulla ei tule ikinä olemaan kovin hauskaa, Kuutamo”, väitti Sirius.
Remus virnisti. ”Itse asiassa minulla on aika usein hauskaa – ”
”Jos tämä liittyy jotenkin Kaceyyn, niin anna olla, minä en edes halua tietää”, Sirius voihkaisi. ”Olkoon, mennään tunnille, mutta se on edelleen väärä ratkaisu.”
”Mitä muuta me muka voisimme tehdä?” kysyi Lily.
”Oletko sinä vielä pahoillasi, että lähdit mukaan?” kysyi James uteliaana.
Lily hymyili. ”No, en oikeastaan. Mutta se ei tarkoita, ettenkö menisi ihan mielelläni tunnille. Eihän täällä edes ole päivisin mitään muuta tekemistä.”
”Tuossa sinä olet väärässä”, Peter julisti.
”Ja se johtuu vain siitä, ettei sinulla ole kokemusta muista kuin tunneista päiväsaikaan”, Sirius jatkoi Peterin ajatusta. ”Täällähän voi tehdä vaikka mitä, kuten – ”
” – istua oleskeluhuoneessa lämpimän takkatulen ääressä, nostaa jalat pöydälle ja juoda kaakaota”, Remus virnisti.
” – murtautua keittiöön ja etsiä kotitonttujen tuliviskikätköt”, tiedotti James.
Lily näytti järkyttyneeltä, eikä se välttämättä johtunut jalkojen nostamisesta pöydälle. ”Tuliviskikätköt? Onko kotitontuilla sellaisiakin?”
Sirius nyökkäsi murheellisen näköisenä. ”Nekin haluavat pitää hauskaa välillä. Ikävä kyllä tuliviskin alkoholipitoisuus ei oikein sovi niiden aineenvaihdunnalle…”
”Älkää huijatko”, Lily komensi. ”Eivät kotitontut voi juoda, eihän täällä muuten toimisi mikään – ”
”Voi kyllä ne juovat”, Peter totesi valoisasti. ”Yllättävän paljon, itse asiassa. Tietenkään ne eivät anna sen häiritä töitään, muutenhan ne olisivat pulassa. Mutta kun käy ryöstämässä keittiöstä keksejä niin usein kuin me, saa tietää yhtä sun toista kotitonttujen elämästä.”
”No, minä en ainakaan halua tietää siitä sen enempää”, Kacey ilmoitti. ”Ja ohimennen sanoen, minun kaapuni on läpimärkä.”
”Kuutamo ei pahastu, jos sinä riisut sen”, totesi Sirius.
Kacey löi häntä kaulaliinalla. Sirius älähti ja aikoi selvästi valittaa tytön väkivaltaisesta käytöksestä Remukselle, mutta yksi silmäys poikaan riitti kertomaan, ettei valittamisella olisi mitään merkitystä.
”Lintsataan joskus kahdestaan tunnilta”, Kacey kääntyi Remuksen puoleen. ”Ei oteta noita kaikkia hölmöjä mukaan.”
”Hei, mitäs minä sitten muka teen?” Lily protestoi, ennen kuin Remus ehti sanoa mitään.
”Nautit meidän seurastamme?” ehdotti James virnistäen.
Lily mulkaisi poikaa, mutta ei näyttänyt oikeasti vihaiselta. ”Vain niin kauan, kun pysyt välimatkan päässä, Potter.”
”Lintsaaminen kuulostaa hyvältä”, Remus ilmoitti Kaceylle. ”Haetaan keittiöstä kaakaota ja juodaan sitä tähtitornissa.”
”Tai katolla”, Kacey virnisti. ”Minä olin kuulevinani, että Peter oli joskus aikoinaan viihtynyt katoilla – ”
”Ja sinä toivot tapaavasi hänet siellä?” Remus kohotti kulmiaan. ”Nyt minä huolestun.”
Kacey taputti poikaa päälaelle. ”Älä huolestu. Sinä olet ystävistäsi ainoa kutakuinkin siedettävä.”
”Tuo rohkaisi kovasti”, Remus virnisti. ”Kutakuinkin siedettävä? No, hyvä, että sinulla on vaatimukset korkealla – ”
”Kaakaota tähtitornissa”, Kacey totesi.
”Minä voin tulla kuvaamaan”, ilmoitti Sirius. ”Enkä tietenkään kerro sitä teille, ettette te turhia hämmenny.”
Kacey mulkaisi Siriusta. ”Minä heitän sinut alas tähtitornista.”
”Minä autan”, Remus lupasi ja sai puolestaan osakseen mulkaisun Siriukselta. ”Ja ohimennen sanoen, PVS-luokka on tuossa, joten meidän kannattaisi alkaa miettiä selitystä. Äkillinen ja nopeasti ohimenevä sairaskohtaus?”
”Kaikilla seitsemällä?” James kohotti kulmiaan. ”Kuutamo hyvä, sinun selityksien keksimiskykysi näyttää laskevan kovalla ryminällä.”
Remus kohautti olkapäitään. ”No, minä en ainakaan keksi mitään parempaa.”
”Karataan ja lintsataan koko loppupäivä”, ehdotti Kacey.
”Sinun ei ehkä pitäisi olla meidän seurassamme”, totesi Remus päätään pudistellen. ”Seura vaikuttaa sinuun ihan selvästi.”
”Sinun seurasi varsinkin”, Kacey virnisti Remukselle ja tökkäsi poikaa nenänpäähän. ”Olet niin hurjan vaarallinen.”
”No niin, ei kuhertelua oppituntien aikana”, tokaisi Lily. ”Se selitys?”
”Rohkea rokan syö”, päätti Sirius ja koputti oveen.

Rohkea saattoi kenties syödä rokan, mutta oli paljon todennäköisempää, että rohkea päätyi itse syödyksi. Tai niin ainakin päätteli James, kun he hetkeä myöhemmin olivat pujahtaneet paikoilleen istumaan ja professori Jorkins näytti siltä, että aikoi räjähtää ennemmin tai myöhemmin. Luultavasti ennemmin.
 James arvasi oikein. Jorkins seisoi paikallaan heitä murhaavasti vilkuillen vain pienen hetken, ennen kuin hänen kurttuiset kasvonsa painuivat vielä ylimääräisille rypyille. Hän liikahti homeenvihreässä umpikaavussaan Jamesin ja Siriuksen pulpetin eteen niin nopeasti, ettei sen olisi kuvitellut olevan lainkaan mahdollista hänen ikäiselleen noidalle.
”Mitä HELKUTTIA tämä meinaa?” professorin terävä ääni sai luokan seinämiltä tuntia katselevat luurangot vavahtelemaan. ”Te olette melkein tunnin myöhässä, jos saan huomauttaa! Ja minähän muuten saan! Hemmetti, Black ja Potter, te olette sitten vihoviimeiset oppilaat, joiden minä antaisin valmistua vuoden päästä – ”
”Mutta sinä antaisit meidän valmistua, vai mitä?” Sirius huomautti valoisasti.
Adamia Jorkinsin kasvoille nousi hetkeksi hämmästynyt ilme, mutta sitten se vaihtui tämän violetinsinisistä silmistä kipinöiviin salamiin.
”VAITI, BLACK! Sinä saat tästä jälki-istuntoa, ja niin saatte te kaikki muutkin! Mutta sitä minä en ymmärrä, miksi teidän piti vetää nuo tyttöparat mukaan koko juttuun – ”
”Emme me heitä raahanneet väkisin”, tokaisi James.
”Potter, ole hyvä ja pidä se suusi suljettuna”, Jorkins totesi hymyillen. ”Minä en kaipaa liiemmin viisasteluja, vaan selityksiä. Oliko teillä myöhästymiseenne hyvä syy – ja hyvä ei tällä kertaa tarkoita ylimääräistä aamiaista – vai vietättekö te pari seuraavaa iltaa kuuraten luurankoja?”
James yritti kuumeisesti keksiä jotain, häntä ei nimittäin liiemmin kiinnostanut kuurata luokan luurankoja. Niitä oli ensinnäkin aivan liikaa, eikä hän olisi välttämättä muutenkaan halunnut viettää vapaa-aikaansa siistimällä jonkun aikoja sitten eläneen ihmisparan luurangon sisäosia –
”Se johtui lumesta”, Sirius sanoi kuulostaen niin vakavalta, että James melkein säikähti. ”Ymmärrättehän, professori, että Remus on opiskellut hyvin ahkerasti tänä syksynä, ja kun hän kerta kaikkiaan sattuu olemaan hulluna lumeen – no, se kaikki oli vain liikaa poikaparan mielenterveydelle…”
”Eli Lupin tarvitsi välttämättä pientä pyrähdystä lumihangessa ja te muut päätitte myötätuntoisina ystävinä pitää hänelle seuraa?” Jorkins hymyili, ja hymy sai hänen kapeat huulensa melkein katoamaan.
James tiesi katsomattakin, että Remus istui hänen takanaan tuijottaen tiukasti omiin käsiinsä ja vannoen kuristavansa Siriuksen ensimmäisen mahdollisen tilaisuuden tullen. Jorkins kuitenkin näytti oikeasti harkitsevan Siriuksen selitystä, ja James tunsi olonsa melkein valoisaksi. Hän yritti näyttää mahdollisimman kiltiltä ja viattomalta. Onneksi hän on sattuneista syistä tullut harjoitelleeksi sitä jo joskus aiemminkin –
”Ei onnistu”, tokaisi professori Jorkins, ja Jamesin toiveet romahtivat. ”Tänä iltana seitsemältä. Ottakaa hammasharjanne mukaan.”
”Mutta Adamia…” huokaisi Sirius ja professori vilkaisi häntä pienine silmineen sen näköisenä, kuin olisi kaikkein mieluiten purrut hänen päänsä poikki.
”No niin, nyt kun tämä pikku välikohtaus on käsitelty”, Jorkins totesi varsin tyytyväisellä äänellä saatuaan Siriuksen kavahtamaan noin puoli metriä taaksepäin, ”jatketaanpa asiasta. Meidän on parasta käydä vielä tämä tunti tainnuttamisen teoriaa läpi, ennen kuin te lapsiparat pääsette sohimaan toisianne…”
James kaivoi huokaisten pimeyden voimilta suojautumisen oppikirjansa esille. Olisi kuitenkin ollut valehtelua väittää, että hän olisi varsinaisesti osannut keskittyä opiskeluun. Ehei, hänen ajatuksensa liikkuivat lähinnä siinä punatukkaisessa tytössä, joka istui varsin lumisena muutamaa penkkiriviä taaempana ja oli jopa hymyillyt hänelle tänään.
 Jos James ei olisi paremmin tiennyt, hän olisi voinut vaikka väittää, että Lily ei enää vihannut häntä. Hän ei oikeastaan edes ollut varma, milloin muutos oli tapahtunut – kenties syystanssiaisten aikoihin, silloin, kun Remus ja Kacey olivat alkaneet seurustella. Joka tapauksessa Lilyn silmät tuntuivat nykyään melkein nauravan silloinkin, kun tyttö uhkasi heittää häntä jollain painavalla esineellä.
 James ei voinut olla hymyilemättä. Tällä menolla hänellä saattaisi jopa olla toivoa. Ehkä Lily vielä joskus ihastuisi häneen.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 11.6.
Kirjoitti: Sierra - 11.06.2008 21:54:26

Hitsi tää on ihan törkeen hyvä! Oi, nyt taitaa Jamesin ja Lilyn välit oikeasti lämmetä, that's lovely. Peter on tässä tosi sulonen, jälleen kerran sanon. Käy Siriusta sääliksi jostain syystä.  :-\ En oo kai aikasemmin maininnut tuosta Black - Musta jutusta. Monissa ficeissä mua ärsyttää se kun Blackiä ei käännetä Mustaksi, mutta ei tässä! Black tuntuu jotenkin särmikkäämmältä kuin Musta, ja Siriushan ei ole mikään lepsu (kiva sana  ;D )  Oivoi, toivottavasti Kacey ja Lily eivät saa liikaa vaikutteita kelmeiltä :D Kacey on muuten upea hahmo, hyvin oot hänelle persoonan luonut.

Mua oikeesti ihmetyttää, miten sulla voi olla noin hyvä mielikuvitus! Teetkö sä kamalasti töitä tän eteen, vai tuleeko sitä tekstiä tuosta vain? Oon kateellinen, meinaan itselläni kirjoitus onnistuu sujuvasti, ilman hirveätä miettimistä harvoin nykyään. Ennen se oli helpompaa, en tajua mikä muhun on mennyt  ??? Vanhuus ehkäpä 8'>

Joo, mutta jatkoa pyytäisin, tämä on ehdottomasti parhaita kelmificcejä joita olen lukenut :)

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 11.6.
Kirjoitti: Arte - 12.06.2008 11:18:41

Vielä parisen lukua, niin en ole lukenut enempää. Muistaakseni jäin jonnekin alle 30 tienoille... Tai sitten 33 on toinen vaihtoehto. En edes muista, kuinka  monta lukua tässä on.

On kyllä totta, että kaipa sitä samoissa paikoissa viihtyy, ei itselläkään kovin usein tule istuskeltua jossain uusissa paikoissa. (: Siispä on toisaalta ihan järkevääkin, että kelmit + muut pörrää tietyissä paikoissa.

Lumisota! Kivaa. Tykkäsin, kun Lily saatiin houkuteltua mukaan ulos ja en kyllä tajua, että miten Kacey voi väittää, että parin sentin lumikerrokseen voi hukkua. Olen kyllä Peterin puolella. Tällaisista väittelyistä ja kinoista olisi kyllä kiva lukea, kuten olisi myös kiva ollut tietää lisää tuosta lumisodasta. Harmi, että hyppäsit niiden ohi.

Siriuksen pokka on muuten varsin ihana. Tsih, mennään ilman selitystä luokkaan ja hymyillään vasten opettajan kasvoja. Aika hauskaa luettavaa. Ja James on suloinen.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 11.6.
Kirjoitti: Needled Laiho - 12.06.2008 23:30:23

Ihanan suloinen luku. Se piristi ankeaa päivääni. Toi lumikohtaus oli todella mahtava. Kaikki luvussasi oli mahtavaa. Se sai hymyn kasvoilleni ja nyt voin iloisilla mielillä (harkita) mennä nukkumaan. Awwww....

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 11.6.
Kirjoitti: lurikko - 14.06.2008 21:09:11

A/N: Sierra, kiitos paljon :) Minulla oli tämän kirjoittamisen aikaan (olen varmaan maininnut, että tämä on jo valmiiksi kirjoitettu noin vuosi sitten) tapana käyttää Mustan sijaan englanninkielistä nimeä; en tiedä miksi, ehkä olin vaan lukenut juuri englanniksi ja se oli jäänyt päälle. Jossain vaiheessa totuin sitten käyttämään suomenkielistäkin. Nyt kun mainitsit asiasta, Blackissa ehkä on tosiaan jotain pientä särmää, joka Mustasta ehkä puuttuu. Tuosta mielikuvituksesta ja työnteosta... yleensä juonikuviot menevät aika lailla omalla painollaan, ei minun koko ajan tarvitse pohtia niitä tai keksiä lisää, ja yleensä suuntaviivatkin juonelle tulevat lähinnä sattumalta mieleen. Vaikeinta on yleensä tämäntyylisiä pitkiä ficcejä kirjoittaessa minun mielestäni se, että ficci sisältäisi muutakin kuin makuusalissa tai oleskeluhuoneessa tai ruokapöydässä juttelua :D

Arte, kiitoksia kovasti! Tässä taitaa olla yhteensä 41 lukua, ja lisäksi on tulossa jatko-osa, jossa on tähän mennessä vähän alle 20 lukua... Taisin hypätä lumisodan yli sen takia, että kaikkea sellaista on vaikea kuvata, ja olen vähän laiska ihminen. Minusta Potter-fandomissa yksi vaikeimpia juttuja on ehdottomasti taistelut. Niitä on aika vaikea hahmottaa, ja siitä tulee helposti pelkkää taikasauvan heiluttelua, jota tuntuu vähän tyhmältä kirjoittaa. Ehkä vielä joskus opin! Lumisotaan pätee vähän sama; minusta on helppo kirjoittaa dialogia, mutta toiminnan kirjoittaminen tuntuu vaikeammalta.

Neeppu, kiitos oikein paljon :)

*

OSA 24

”Minä en tajua, mikä Minervaa riepoo”, Sirius huokaisi ja hyppäsi suoraan Peterin sängylle välittämättä tippaakaan muutamasta eksyneestä vaatekappaleesta, jotka nyt vain sattuivat litistymään hänen alleen.
”Minä tajuan”, Remus totesi rauhallisesti. ”Todennäköisesti silläkin on osuutta, että sinä kutsuit häntä Minervaksi viisi kertaa yhden tunnin aikana – ”
”Sehän on hänen nimensä!” Sirius muistutti.
”Joskus ihmisiä ei kannata kutsua heidän nimillään”, Peter virnisti. ”Ei ainakaan, jos se vie rohkelikkojen pisteitä niinkin paljon…”
”Mistä minä olisin voinut tietää?” puuskahti Sirius, mutta pojan suupielet kääntyivät nopeasti virneeseen. ”Mutta se ilme oli kyllä kahdenkymmenen pisteen arvoinen.”
”Ehkä sinusta”, James totesi. ”Minä olisin kyllä keksinyt paremmankin tavan menettää pisteitä.”
”Ihan kuin te edes haluaisitte menettää pisteitä”, totesi Remus ja istuutui sängylleen, joka kaikeksi onneksi oli vielä siriukseton. ”Ja eikö teillä muuten pitäisi olla huispausharjoitukset?”
”Tänä iltana?” Sirius hämmästyi. ”Vastahan meillä oli eilen – ”
”No, ensi viikonloppuna on ottelu”, Remus totesi rauhallisesti. ”Ja ohimennen sanoen, teidän kannattaisi ehkä pitää hieman kiirettä. Jotenkin minusta tuntuu, ettei joukkueen johtaja – Mitchell vai mikä sitten ikinä olikaan – kauheasti tykkää myöhästymisestä…”
James vilkaisi kelloa. Ilme pojan kasvoilla valahti sieppiäkin nopeammin.
”Me olemme myöhässä joka tapauksessa! Hitto vie, Anturajalka, etkö sinä ikinä muista harjoituksia?”
”Etpä näyttänyt muistavan itsekään”, Sirius tiuskaisi. ”Turha syyttää minua!”
”Menkäähän nyt”, Remus totesi rauhallisesti.
”Ja sinä, Kuutamo, olisit voinut sanoa tuon puoli tuntia aiemmin”, James mulkaisi Remusta, joka hymyili takaisin.
”Siinä tapauksessa minä en olisi saanut nauttia teidän järkytyksestänne – ”
”Pahus sentään, Sarvihaara, TULE JO!”
Ovi pamahti kiinni heidän perässään. Peter kömpi omalle sängylleen ja siirsi Siriuksen jäljiltä ruttaantuneet vaateparat syrjään.
”Nuo kaksi eivät ikinä rauhoitu”, Remus totesi kuulostaen siltä, ettei oikeastaan edes ollut asiasta pahoillaan. Silti Peterin oli kysyttävä.
”Harmittaako se sinua?” hän virnisti ja näki Remuksen virnistävän myös, vaikkakaan ei yhtä leveästi.
”Ei”, poika sanoi hetken mietittyään. ”Eivät he olisi he, jos he rauhoittuisivat. Miten Adriannen kanssa muuten menee?”
Peter istui sänkynsä reunalla ja riiputti jalkojaan laidan yli. Remuksen katse oli utelias, mutta siinä ei ollut sellaista intoa kuin Siriuksen ja Jamesin uteluissa. Se oli hyvä asia, Peter oli väsynyt selittämään, että he olivat vain ystäviä eivätkä mitään muuta. Hän oli itse asiassa väsynyt selittämään sitä itselleenkin, uskottelemaan, että se riitti hänelle, että -
”Peter?” Remuksen ääni oli hieman hämmentynyt.
Peter hätkähti. ”Anteeksi. Ajattelin.”
”Parhaimmatkin meistä sortuvat siihen joskus”, virnisti Remus.
Poika ei kuitenkaan toistanut kysymystään. Ei tietenkään, Remus toisti kysymyksiä vain silloin, jos oikeasti halusi tietää jotain, muuten tämä oli kohtelias eikä kysynyt toista kertaa. Mutta jostain syystä Peteristä tuntui, että hän voisi silti vastata kysymykseen.
”Kai meillä menee ihan hyvin”, hän sanoi pienen hiljaisuuden päätteeksi, ja Remus kääntyi katsomaan häntä hieman yllättyneen näköisenä siitä, että hän oli kuin olikin päättänyt sanoa jotain Adriannesta. ”Luulisin.”
”Te olette kavereita?” Remus varmisti.
Peter nyökkäsi. ”Niin kuin minä olen sanonut tuhat kertaa.”
”Tiedän”, Remus totesi hieman anteeksipyytävällä sävyllä. ”Ja minusta se on ihan hyvä asia, vaikka James ja Sirius olisivat mitä mieltä tahansa.”
Peter kohautti olkapäitään. ”Suoraan sanoen MINÄ en tiedä, onko se kovin hyvä asia.”
Remus näytti uteliaalta. ”Miten niin?”
”No”, aloitti Peter varovasti, tietämättä mitä hänen oikeastaan pitäisi sanoa, ”onhan se ihan kivaa jutella hänen kanssaan ja niin edelleen… Mutta kun me kävelemme, minä oikeastaan haluaisin vain vetää hänet syliini ja – kuulostanko minä ihan hölmölle?”
”Et yhtään”, Remus sanoi hitaasti pudistellen samalla päätään. ”Silloin, kun minä ja Kacey emme vielä seurustelleet… no, minulla oli välillä vähän samanlainen olo.”
Peter tuijotti ulos ikkunasta. Hänen oli vaikea kuvitella Remusta murehtimassa sitä, ettei voinut vetää Kaceyta syliinsä, niin tiiviisti nuo kaksi viettivät nykyään aikaa.
”Onko seurustelu kivaa?” hän kysyi äkkiä.
”On, jos seurustelee oikean ihmisen kanssa”, Remus hymyili. ”Ainakin minusta. Vaikka on se myös vähän pelottavaa.”
Peter hämmästyi. ”Pelottavaa?”
Remus väänteli käsiään ja näytti lähinnä siltä, kuin ei olisi oikein tiennyt mitä sanoa. Epäilemättä poika ei tiennytkään. Eiväthän he yleensä käyneet tällaisia ärsyttävän vakavia keskusteluja, yleensä paikalla oli vähintään James tai Sirius estämässä vakavat keskustelut.
”Minä ajattelen, mitä sitten tapahtuu, kun se loppuu”, Remus tokaisi ja katsoi tiiviisti ulos ikkunasta.
”Miten niin loppuu?” Peter kurtisti kulmiaan. ”Tehän saatatte olla yhdessä lopun ikäänne – ”
”Minä en ole kertonut Kaceylle ihmissusijutusta”, Remus ilmoitti hymyillen ilottomasti.
Peter nielaisi. No niin, se SAATTOI tosiaan olla pieni ongelma.
”Miksi et?” hän kysyi.
Remus kohautti olkapäitään. ”No, se saattaa olla Kaceylle pieni järkytys… Entä jos hän jättää minut? Mitä minä sitten teen?”
”Sinun on pakko kertoa joskus joka tapauksessa”, huomautti Peter, vaikka tiesi, ettei Remus oikeastaan tarvinnut huomautusta.
”Niin täytyy”, poika myönsi synkästi, ”ja kai minä vain olen yrittänyt lykätä sitä mahdollisimman kauas. Ja lykkään kyllä edelleen. Minä en pysty…”
Mutta Remus ei sanonut enempää, istui vain sängyllään ja tuijotti ikkunasta pimenevää iltaa, jota valkoiset hanget epätoivoisesti yrittivät valaista.
”Kunpa minäkin voisin huolehtia siitä, että pelkäisin seurustelun loppumista”, Peter tokaisi.
Remus kääntyi katsomaan häntä hymyillen surumielisesti. ”Ei, et sinä oikeasti haluaisikaan.”
”En haluaisikaan”, sanoi Peter, ”mutta minua risoo tämä tilanne, enkä minä todellakaan tajua, miten saisin sen muutettua. Hitto vie, Adrianne ei ole ihastunut minuun ja me molemmat tiedämme sen – !”
Remus katsoi häntä hetken vaiti.
”Se voi muuttua”, poika sanoi lopulta. ”Mutta jos sinä haluat minulta jonkinnäköisen neuvon, niin minä sanon, ettei sinun kannata yrittää mitään vähään aikaan. Ehkä Adrianne ihastuu sinuun joskus, ja koska te kuitenkin olette kavereita, sinä huomaat sen kyllä…”
Peter nyökkäsi.
”Kyllä hän ihastuu sinuun”, sanoi Remus hetken kuluttua. ”Tai jos ei hän, niin joku toinen tyttö, josta sinä pidät. Sinulla ei ole mitään suurta vikaa, joka estäisi sinun onnellisuutesi – ”
”Estääkö se muka sinun onnellisuutesi?” Peter kysyi antamatta Remuksen päättää ajatustaan. ”Se, että sinä olet ihmissusi?”
Remus tuijotti taas ulos ikkunasta. ”Aika pitkälle kyllä, luulisin.”
”Kerro Kaceylle”, tokaisi Peter. ”Se on helpompaa nyt kuin myöhemmin, ja sinä saatat aina yllättyä.”
”Siitä, miten pahasti hän säikähtää?” Remus kohotti kulmiaan. ”Kuule, minä olen kyllä kuvitellut sen tilanteen aika monta kertaa – ”
”Siitä, että hän ei jätä sinua sen takia”, sanoi Peter. ”Kacey on fiksu ja rakastunut sinuun. Anna sille mahdollisuus.”
Remus hymyili. ”Hassua. Sinä puhut harvoin noin vakavia.”
”No, yleensä sinä hoidat sen puolen”, Peter tokaisi ja nousi seisomaan. ”Minä lähden etsimään Adriannea.”
Hän näki hämmästyneen ilmeen Remuksen silmissä, mutta ennen kuin poika ehti sanoa mitään, ovi oli jo sulkeutunut hänen perässään ja se pelasti hänet kaikilta lisäkysymyksiltä. Ei, hän ei aikonut mennä tekemään mitään, mikä saattaisi rikkoa hänen ja tytön välit. Ei tunnustamaan ikuista rakkautta, ei lähimainkaan. Hänestä yksinkertaisesti tuntui, että hän kaipasi nyt muutaman pisaran tytön iloista naurua.

Sirius oli märkä päästä varpaisiin. Olkoon, lumi saattoi olla kerrassaan mainio juttu, mutta pakkanen olisi ollut mainiota myös. Muutaman positiivisen lämpöasteen puolella keikkuva lämpömittari kun aiheutti huispaajarukille melkoista vaatteidenkuivausta jälkikäteen.
 Kaikeksi onneksi hän ei ollut ainoa, joka näytti kaipaavan jättimäisen pyyhkeen tai mahdollisesti jopa suuren hiuskuivaimen, tai mitä ihmevekottimia jästit sitten käyttivätkään. James käveli hänen vieressään aivan yhtä vettä huokuvana. Sitä paitsi loppujen lopuksi James oli ollut heistä se, joka oli tömähtänyt parin ylimääräisen kerran lumihankeen – vain puolen metrin korkeudelta tosin, mitäs oli yrittänyt niin omituisia harhautuksia – ja märkä lumihanki ei välttämättä ollut parantanut pojan mahdollisuuksia selvitä harjoituksista kuivana.
”Sinä näytät uitetulta koiralta”, Sirius totesi vahingoniloisesti.
James mulkaisi häntä. ”Sinä olet meistä se koira.”
”Turha muistuttaa”, virnisti Sirius, ”minä muistan kyllä lajini muutenkin. Minerva muuten saattaa ilahtua, kun me ilmestymme läpimärkinä jälki-istuntoon – ”
Jamesin ilme kirkastui silmin nähden.
”Saako jälki-istunto sinut noin onnelliseksi?” Sirius hämmästyi.
”Minä ajattelin lähinnä sitä lumisotaa”, James virnisti. ”Lily ei edes yrittänyt tappaa minua – ”
”Lupaavaa”, Sirius myönsi. ”Se tyttö ei siis halua kuusitoistavuotiaana Azkabaniin. Ehdottomasti myönteistä.”
James mulkaisi häntä.
”Anteeksi nyt vain, mutta ei sinunkaan kyllä tarvitsisi ihan noin selvästi osoittaa, mitä ajattelet minun mahdollisuuksistani”, poika tiuskaisi ja vihainen äänensävy suorastaan yllätti Siriuksen.
”Miten niin?” hän kysyi hämmästyneenä. ”Minähän vain – ”
”Niin, sinä vain sitä ja tätä!” James huudahti. ”Minä olen saanut nenilleni siltä tytöltä niin monta kertaa, että sinun ei kuule enää yhtään tarvitse painaa minua alemmas – ”
”Mitä helkuttia sinä puhut?” Siriuksen otsa rypistyi ja hän pysähtyi.
James vilkuili kädessään roikkuvaa luudanvartta sen näköisenä, kuin olisi oikeastaan halunnut vain kääntyä takaisin ja jättää koko keskustelun kesken. Niin olisi Siriuskin. Hän ei kenties tiennyt yhtään, mistä James yritti hänelle puhua, mutta vakavat keskustelut vihaiseen sävyyn parhaan ystävän kanssa eivät olleet ikinä kovin viehättäneet häntä.
”Ennen sinä sentään suhtauduit vähän paremmin”, James tokaisi äkkiä. ”Tai sitten minä en vain ollut niin kyllästynyt…”
”Mihin?” kysyi Sirius, joka ei todellakaan ymmärtänyt sillä hetkellä yhtään mitään. ”Pahus, Sarvihaara! En minä tajua, jos sinä puhut joillain helkutin arvoituksilla. Minä en ole tyttö!”
”Ihan kuin minä olisin joskus voinut erehtyä niin pahasti”, James tokaisi. ”Mikä sinua vaivaa? Lily ei enää paisko minua kengillä tai ylipäätään millään, me jopa juttelemme, ja sinä vain puhut, miten hän ei halua Azkabaniin!”
”No, hän ei todennäköisesti halua Azkabaniin”, puolustautui Sirius, ”joten minä en tajua, mitä sinä – ”
Hän ei kuitenkaan ikinä saanut sanottua tuota lausettaan loppuun saakka, sillä juuri silloin James pudotti luutansa lumiseen maahan ja astui lähemmäs häntä. Sirius saattoi olla pitkä, mutta niin oli Jameskin, eikä Siriuksella ollut pienintäkään mahdollisuutta olla huomaamatta vihaista ja loukkaantunutta ilmettä ystävänsä silmissä.
”Jos sinä olet niin varma, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia, niin voisitko edes pitää suusi kiinni?” James tiuskaisi.
Sirius seisoi lumessa ja melkein kuuli, miten sanat upposivat yksi kerrallaan hänen omaan tajuntaansa. Vasta viimeinen kuitenkin sytytti saapuessaan lampun hänen mieleensä.
”Ai”, hän sanoi.
James oli kääntynyt nostamaan luutaansa lumihangesta, mutta Siriuksen kieltämättä hieman yksinkertainen toteamus ilmiselvästi yllätti pojan. Tämä kääntyi ja näytti paitsi hämmästyneeltä, myös hieman pettyneeltä.
”Ai?” James toisti. ”Senkö sinä haluat sanoa?”
”Sinä käskit minun pitää suuni kiinni”, sanoi Sirius.
James kohautti olkapäitään ja kääntyi kohti linnaa.
”Sinä olisit voinut kertoa”, sanoi Sirius Jamesin selälle. ”Hitto vie, enhän minä tajua, että sinua ärsyttää, jos sinä et näytä sitä!”
James kääntyi. ”No, sinä voisit joskus ajatella omilla aivoillasi – ”
”Näköjään minulla ei ole sellaisia”, Sirius totesi kuivasti. ”Ihan kuin minä voisin tietää sinun olevan vihainen, jos näytät aina vain iloiselta.”
”No, jos sinulla on aivot, niin et ainakaan näköjään osaa käyttää niitä”, James tiuskaisi.
”Onko ihan pakko haukkua minua?” Sirius puuskahti. ”Jos sinua ottaa päähän, niin se ei ole minun ongelmani – ”
”Sinä otat minua päähän!” huusi James. ”Sinä tutustut Lilyyn niin kuin vettä vain, käyt hänen kanssaan tekemässä läksyjä ja vaikka mitä ja sitten vielä haukut minua!”
”Mitä minun sitten muka olisi pitänyt tehdä?” huusi Sirius ja oli jossain aivojensa kauimmaisessa sopukassa iloinen siitä, ettei pihalla ollut juuri muita ihmisiä. ”Olla tutustumatta häneen sen takia, että sinä olet ihastunut - ?”
Sirius ei muistanut ikinä nähneensä Jamesia niin vihaisena kuin sillä hetkellä, tämän viskatessa luudanvarren yhdellä nopealla liikkeellä hankeen ja silmäillessä häntä, kuin olisi halunnut halkoa hänet pieniksi paloiksi -
”No olisitte olleet edes vain tuttuja!” James ärähti. ”Oliko teidän pakko pelehtiä koko ajan yhdessä?”
James ei ehkä tarkoittanut tuolla kysymyksellään aivan sitä mitä siitä olisi voinut ymmärtää, mutta ikävä kyllä Sirius tajusi sen paljon jälkikäteen. Juuri sillä hetkellä hän tunsi vain, miten hänen suunsa loksahti auki ja kädet tippuivat riippumaan voimattomina kohti maata. Mistä hitosta James oli - ?
”Se oli vahinko”, hän sanoi.
James pysähtyi. Poika oli jo lähtenyt kävelemään kohti linnaa vihaisin askelin, mutta Siriuksen lausahdus pysäytti hänet hyvin tehokkaasti. Hän kääntyi hyvin hitaasti ja tuijotti Siriusta näyttäen lähinnä siltä, kuin ei olisi nähnyt tätä ollenkaan.
”Mikä?” hän kysyi.
Vasta siinä vaiheessa Sirius tajusi erehdyksensä.
”Minun olisi pitänyt kannustaa sinua”, hän yritti kömpelösti, mutta kylmä väre Jamesin silmissä paljasti, ettei tämä uskonut.
”Mitä sinä olet tehnyt?” kysyi James ja ärtymys oli vaientunut hiljaiseksi raivoksi jonnekin pojan silmien taakse.
Sirius pyöritteli käsiään. Mitä ihmettä hän voisi sanoa? Ei ainakaan totuutta, mutta James tunsi hänet liian hyvin hyväksyäkseen lumenvalkoisia tai edes harmahtavia valheita. Hän voisi kieltäytyä kertomasta, mutta James saisi kuitenkin totuuden selville jotain kautta.
”Minun ei ollut tarkoitus”, hän sanoi lopulta voimattomasti.
”Mitä sinun ei ollut tarkoitus?” Jamesin ääni oli kylmä.
Sirius vilkuili ympärilleen. Missään ei näkynyt ainuttakaan ihmistä, joka olisi voinut pelastaa hänet tilanteesta.
”Hyvä on”, hän puuskahti lopulta ja nosti kätensä ylös. ”Minä tavallaan tajusin pitäväni hänestä, ja me kävimme muutaman kerran kävelyllä…”
”Ja?” James kysyi toivoen, että olisi voinut uskoa sen jääneen kävelyihin, mutta Siriuksen välttelevä ilme ei antanut hänelle mahdollisuutta olettaa niin.
”Hemmetti, että sinä olet epäluuloinen”, tokaisi Sirius.
James hymyili vinosti. ”Minä tunnen sinut.”
”Okei”, sanoi Sirius ja huokaisi syvään, ”me ikään kuin tapailimme toisiamme. Mutta vain vähän aikaa, ja se juttu on todellakin ohi, enkä minä – ”
”TE TAPAILITTE TOISIANNE?” James huudahti järkytyksen valuessa pikkuhiljaa hänen tietoisuuteensa. ”Sinä ja Lily?”
Sirius kurtisti kulmiaan. ”Sinähän kysyit – ”
”No, minä en hitto vie olettanut mitään tällaista!” puuskahti James ja katsoi visusti Siriuksen ohi. ”Miten ihmeessä sinä voit – anna olla, minä en halua tietää!”
”James!” Sirius parahti, kun toinen kääntyi ja lähti harppomaan kohti koulua.
”Minä en halua kuulla!” puuskahti James olkansa yli. ”Minä en halua kuulla enää yhtään mitään!”
”Se oli vahinko!” huusi Sirius.
James ei kääntynyt. Sirius katsoi pojan menoa osaamatta tehdä yhtään mitään, näki tämän repäisevän hyvin vihaisen näköisenä linnan pääoven auki ja mulkaisevan taakseen vielä kerran, ennen kuin katosi sisälle. Hän itse rojahti istumaan lumihankeen ja viskasi ainoan lähellä olevan irtonaisen esineen – se sattui olemaan Jamesin luuta – niin pitkälle kuin ikinä pystyi.

James kuuli Siriuksen huudon hukkuvan turhautuneena lumiseen maisemaan, mutta hän ei kääntynyt. Siriuksen oli aivan turha odottaa, että hän olisi vain palannut ja unohtanut koko jutun. Sitä hän ei varmasti tekisi, ei antaisi anteeksi Siriukselle, ei ikinä. Hän ei ehkä ollut aivan varma, mitä poika oli tarkoittanut ”Lilyn tapailemisella”, eikä hän halunnut tietää. Mitä tahansa se olikin, se oli hyvä syy olla vihainen Siriukselle aina ja ikuisesti.
 Pari kakkosluokkalaista korpinkynsityttöä hypähti säikähtäneen näköisenä Jamesin tieltä, kun hän harppoi kohti rohkelikkotornia. Jossain vaiheessa hän ihmetteli, miksi hän ylipäätään oli matkalla sinne, mutta minne muuallekaan hän muka olisi voinut mennä? Sitä paitsi Adamia Jorkinsin jälki-istuntoon oli enää alle puoli tuntia aikaa – hitto, sekin vielä! Toivottavasti Sirius ei ilmestyisi paikalle, sillä hän ei todellakaan aikonut katsella sitä ihmistä yhtään enempää kuin oli pakko -
”Nuori herra Potter, mihin matka?” tuiskahti Lihava Leidi, kun hän kiirehti muotokuvan ohi.
”Pois!” hän huudahti muotokuvalle, joka naksutteli paheksuvasti punattuja huuliaan.
James ei välittänyt paheksunnasta eikä myöskään rohkelikkotornin oviaukosta, joka jäi askel askeleelta kauemmas taakse. Remus ja Peter kenties odottivat häntä siellä, mutta odottakoot, hän ei tulisi.
 Kirjaston ovi oli raskas ja tukahduttava, kirjojen ja tiedon maustama ilta törmäsi suoraan päin Jamesin kasvoja, mutta hän ei jaksanut välittää. Matami Prilli mulkoili häntä pölyisten silmälasiensa takaa, mutta ei onneksi syöksynyt pelastamaan tiedon aarreaittaa hänen läsnäololtaan. Hän sai rauhassa harppoa kirjaston perälle ja istuutua tuolille, joka räsähti valittavasti, mutta ei kuitenkaan pettänyt.
 Pari sekuntia oli aivan hiljaista, sitten rauhallinen puheensorina jostain hyllyjen takaa upposi Jamesin tajuntaan ja hän sulki silmänsä.

”Missä ihmeessä toiset ovat?” Remus kysyi huolestuneena ja vilkuili Peteriä, joka istui itsekseen hymyillen viereisellä sohvalla. ”Se jälki-istunto alkaa kymmenen minuutin päästä. Eivät kai ne oikeasti aio lintsata sitä – ?”
”Meidänkin ehkä kannattaisi”, Kacey totesi. ”Minä en tajua sitä hammasharjajuttua. Kai se oli vitsi?”
Remus kohautti olkapäitään.
”Minä kyllä otin hammasharjan mukaan”, Kacey jatkoi ja irvisti. ”Ihan vain kaiken varalta.”
”Mielenkiintoista”, Peter kohotti kulmiaan, ”useimmat ihmiset ottaisivat ”kaiken varalta” taikasauvan, mutta ehkä hammasharjalla on taikavoimia – ”
”Missä sinä muuten olit, Peter?” Remus rypisti kulmiaan. ”Olet ärsyttävän hilpeä.”
”Adriannen kanssa”, Peter virnisti.
Remus huokaisi. ”Olisi pitänyt arvata. Missä hitossa James ja Sirius ovat juuri silloin, kun niitä kahta kerrankin tarvitaan?”
Kacey taputti vieressään istuvaa poikaa lohduttavasti polvelle.
”Älä sure”, tyttö lohdutti, ”kyllä he sieltä vielä tulevat. Ja eihän Lilykään ole vielä täällä.”
”Minä kyllä yllätyn, jos Lily tulee”, Peter tunnusti. ”Se tyttö ei ole ikinä ollut jälki-istuntotyyppiä.”
”Se tyttö ei ole myöskään sitä tyyppiä, joka lintsaa jälki-istunnosta”, Remus huomautti. ”Sirius ja James sen sijaan ovat, joten meidän pitäisi ehkä pikkuhiljaa lähteä.”
Kacey kohautti olkapäitään. ”No, kaipa Lily löytää itsekin pimeyden voimilta suojautumisen luokan.”
Epäilemättä hän olisi löytänytkin, mutta sitä Kacey ei kuitenkaan koskaan saanut tietää.
”Aiotteko te lähteä ilman minua?” Lilyn terävä ääni uteli makuuhuoneisiin johtavien portaiden ovensuulta.
Peter virnisti. ”No niin, Lily selvästikään EI ole jälki-istunnoista lintsaavaa tyyppiä…”
Lily kohotti kulmiaan. ”Mitä te kuvittelitte? Että minä antaisin tällaisen mahdollisuuden päästä sivu suun?”
”Jos jälki-istuntoa kutsutaan mahdollisuudeksi, niin kyllä”, tokaisi Remus hieman hämmästyneen näköisenä.
”Loistavaa, että sinä olet täällä!” Kacey puuskahti Lilylle ja hyppäsi sohvalta tarttuakseen tytön käsivarteen. ”Remus huolehtii aivan liikaa ja Peter hymyilee itsekseen, eikä Siriuksesta ja Jamesista näy jälkeäkään, joten minä olen ollut täällä aivan ilman täysijärkistä seuraa.”
Lily kurtisti kulmiaan. ”Sinä kutsut Jamesia ja Siriusta täysijärkiseksi seuraksi?”
”En toki”, korjasi Kacey nopeasti, sillä niin pahasti hän ei sentään olisi voinut erehtyä, ”mutta siitä huolimatta he eivät ole täällä. Joten me voimme ihan hyvin lähteä, vai mitä?”
Remus hymyili vaisusti. ”No, meidän on joka tapauksessa mentävä, että ehdimme sinne ajoissa.”
”Ja myöhästyminen olisi katastrofi?” Peter näytti yllättyneeltä. ”Jos olet jo unohtanut, niin me satuimme tänä aamuna myöhästymään tunnin, etkä sinä näyttänyt silloin olevan yhtään pahoillasi.”
Remus virnisti. ”No jaa. Kacey piti silloin minun ajatukseni poissa oppitunneista – ”
Hänen lauseensa kuitenkin keskeytyi, kun tuo mainittu Kacey löi häntä olkapäähän suutaan mutristaen.
Lily kohotti kulmiaan. ”Teidän suhteenne on aika mielenkiintoinen. Ensin puhutaan epämääräisiä ja sitten hakataan.”
”Siinäs kuulit”, Kacey virnisti Remukselle, joka pudisteli päätään hivenen epätoivoisen näköisenä.
”Miten niin minä?” pojan otsa rypistyi. ”Sinähän tässä hakkasit, joten turha syyttää minua.”
Peter huokaisi, mutta ei luonnollisesti lopettanut virnistelyä vain sen tehdäkseen. ”Eikö se jälki-istunto muuten alkanut seitsemältä?”
”Alkoi”, myönsi Remus näyttäen kieltämättä hieman järkyttyneeltä. ”Meillä on tasan kaksi minuuttia aikaa.”
”Parempi lähteä”, Peter myönsi ja nousi huokaisten sohvalta. ”Mutta suoraan sanottuna minua vaivaa edelleen se hammasharjojen mukaanottokäsky…”

James ilmestyi pimeyden voimilta suojautumisen luokan oven eteen juuri ennen, kuin kello löi seitsemää. Poika näytti varsin synkältä eikä vastannut eleelläkään Remuksen sanattomiin uteluihin – sanallisiin taas ei juuri ollut aikaa, sillä juuri silloin pimeyden voimilta suojautumisen ovi avautui.
”Vai niin”, sanoi professori McGarmiwa hymyillen varsin tyytyväisen näköisenä.
Peter nielaisi kovaäänisesti. ”Tuota noin, professori, missähän Jorkins mahtaa olla? Meillä piti olla jälki-istuntoa – ”
”PROFESSORI Jorkins, Piskuilan”, McGarmiwa korjasi nopeasti. ”Ja minä kyllä tiedän teidän jälki-istunnostanne. Jorkinsilla oli muuta menoa, ja jonkun täytyi tulla valvomaan sitä. Tämä on varmasti meille kaikille iloinen yllätys.”
Remus kohotti kulmiaan. Kacey näytti hämmästyneeltä ja Lily suoraan sanottuna hieman helpottuneelta, ja James lähinnä siltä, kuin olisi jäänyt ankeuttajalauman alle. Vasta siinä vaiheessa McGarmiwa huomasi Siriuksen puuttumisen.
”Ja missähän herra Black on?” professorin toinen kulma kohosi paljonpuhuvasti. ”Jotenkin minä olin elänyt siinä käsityksessä, että hänen pitäisi liittyä meidän seuraamme tänään…”
”Ei mitään tietoa, professori”, sanoi Remus, sillä McGarmiwa tuntui tuijottavan häntä. ”Sirius ei ole palannut huispausharjoituksista.”
McGarmiwan otsa rypistyi.
”No, Black saa luvan istua jälki-istuntonsa huomenna, jos ei ilmaannu tänään”, nainen näytti lopulta päättävän ja astui syrjään luokan ovelta. ”Käykää sisään, olkaa hyvät.”
Pimeyden voimilta suojautumisen luokka ei ollut ikinä ollut niitä viihtyisimpiä, ja sinä iltana se näytti vielä tavallistakin synkemmälle. Luokka oli melko iso, mutta siitä huolimatta seinien saattoi luulla kaatuvan päälle varsinkin silloin, kun niitä ei katsonut. Ikkunat olivat pieniä ja niin korkealla, että Remus tuskin näki ulos, eikä hän toisaalta olisi siitä mitään hyötynytkään, sillä ikkunat oli taiottu näyttämään aina samanlaista myrskyävää maisemaa.
 McGarmiwa istahti professori Jorkinsin työpöydälle - se keinahti uhkaavasti, mutta pysyi kaikeksi onneksi neljällä homehtuvan näköisellä jalallaan – ja hymyili hivenen turhan pahaenteisesti. Hetken Remuksen olisi tehnyt mieli sulkea kätensä Kaceyn käden ympärille ja varautua ties millaiseen pahaan uutiseen, mutta sitten hän muisti, että hehän loppujen lopuksi kuitenkin olivat vain jälki-istunnossa. McGarmiwa saattoi olla kiero ja Jorkins vielä kierompi, mutta ei noilta kahdeltakaan sentään aivan mitä tahansa voinut olettaa.
”Kai teillä on hammasharjanne mukana?” McGarmiwa varmisti kuulostaen tavattoman tyytyväiseltä. ”Saatte jynssätä nuo takaseinustan kolme luurankoa.”
Remuksen suu loksahti auki.
”Hammasharjoilla?” kysyi hyvin järkyttyneen näköinen Kacey. ”MEIDÄN hammasharjoillamme?”
”Kukaan ei oleta, että pistäisit sen hammasharjan sen jälkeen suuhusi, neiti Bones”, totesi McGarmiwa kuivasti.
”Minulla ei ole kahta”, Kacey huokaisi ja Remus taputti tyttöä lohduttavasti olkapäälle.
”No niin, käykäähän töihin”, sanoi McGarmiwa.
Remus olisi voinut vaikka vannoa, että noidan yleensä tiukkaan ilmeeseen kiristyneissä suupielissä välkkyi sillä kertaa pieni hymy, mutta aivan varma hän ei voinut olla. Siinä vaiheessa Kacey nimittäin tökkäsi häntä vaativasti kylkeen, ja hän kaivoi tummansinisen hammasharjan taskustaan.
”Tästä lähtien minä pinnaan jonkun toisen tunneilta”, Kacey huokaisi.
He kävelivät kohti luokkahuoneen takaosaa, jossa kolme luurankoa seisoivat siistissä rivissä. Lily näytti siltä, kuin olisi kaikkein mieluiten vain kääntynyt kannoillaan ja juossut pois, Peter taas näytti melkein kiinnostuneelta.
”Keitäköhän nämä ovat olleet?” Peter kysyi ja taputti lyhintä luurangoista päälaelle.
”Se ei ole sinun murheesi, Piskuilan”, McGarmiwan ääni kajahti luokassa. ”Ota hammasharjasi ja ala käyttää sitä.”
”Voisi kuvitella, että hän olisi huolissaan meidän suuhygieniastamme”, Peter irvisti, mutta teki työtä käskettyä.
Olisi voinut kuvitella, että luurankojen hinkkaaminen puhtaiksi hammasharjoilla olisi ollut mukavaa puuhaa, mutta se ei ollut. Professori McGarmiwa oli ehtinyt juoda Kaceyn mukaan kolme kuppia teetä, käydä vahtimassa heidän puuhiaan seitsemän ja puoli kertaa – puolikas tuli siitä, jolloin hän oli lähtenyt pöydän takaa, mutta huomannut kesken kaiken unohtaneensa taikasauvansa pöydänkulmalle – ja mulkoilla heitä kärsimättömästi vähintään kymmenen kertaa, ennen kuin käski heidän lopettaa. Siinä vaiheessa Remuksen kädet olivat jo hieman kipeät, Lily näytti miettineen koko ajan, keitä luurangot olivat mahtaneet joskus olla, ja James vilkuili hyvin synkästi ympärilleen eikä sanonut mitään kenellekään.
”Onko teillä kokemusta tästä?” McGarmiwan äänessä oli hivenen yllättynyt sävy hänen tarkastellessaan luurankoja. ”Tämä ei nimittäin näytä aivan yhtä epälaadukkaalta kuin teidän työnne taso yleensä.”
He eivät sanoneet mitään. Siriuksen olisi pitänyt olla paikalla loukkaantumassa viittauksesta heidän normaalin työnsä tasoon, mutta kun Sirius loisti yhä poissaolollaan ja James ei vaikuttanut olevan kovinkaan puheliaalla tuulella, hiljaisuus oli järkkymätön.
”No niin, ei kai tässä sitten ollutkaan mitään muuta”, sanoi McGarmiwa ja kuulosti melkein pettyneeltä. ”Ja jos näette sitä Siriusta, sanokaa hänelle, että sopii Jorkinsin kanssa jälki-istunnon korvaamisesta.”
”Saammeko me mennä?” Lily kysyi.
”Saatte”, sanoi McGarmiwa ja taas kapea hymy leikki noidan huulilla. ”Se lienee helpotus. Itse asiassa minä hieman ihmettelinkin, mitä sinä täällä teit, Evans.”
”Olin jälki-istunnossa”, totesi Lily vaisusti.
”Hei, ihan kuin minun kuuluisi olla täällä ja Lilyn ei”, Kacey protestoi.
McGarmiwa vilkaisi tyttöä. ”No, jostain syystä sinä oletkin ollut minun mielestäni aina hieman enemmän jälki-istuntotyyppiä.”
Kacey näytti järkyttyneeltä, mutta ei voinut olla hymyilemättä. Remus tarttui tyttöä kädestä kiinni ja ohjasi tämän ovelle, josta James, Peter ja Lily olivat jo kadonneet. Kacey astui käytävälle hänen edellään ja hän oli juuri seuraamassa perässä, kun hän kuuli McGarmiwan äänen takanaan.
”Lupin, voisitko jäädä tänne hetkeksi? Meidän olisi hieman keskusteltava.”

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 14.6.
Kirjoitti: Arte - 16.06.2008 00:57:55

Minä ehkä jopa muistan, mistä Remus ja Minerva juttelevat! Aivan varmasti muistan. Onpas hauskaa.

Ja viimein tämä Siriuksen lipsautus tuli. Poikaparka, en muista, missä hän vietti jälki-istuntoaikansa. Varmaan potkimalla lunta ja paiskomalla kaikkea irtonaista. Nyt vain sitten mietityttää, että kuinka kauan Jamesin ja Siriuksen välirikko kestää. Sitä en nimittäin muista. Ja muutenkin, kuinka tällainen aivan kammottavan pitkä ficci lopetetaan hyvin... Kaikille onnellinen loppu?<3

Osaat kyllä kirjoittaa piristävää huumoria. Olin vähän kahden vaiheilla, jaksanko lukea loppuun (väsyttää), mutta yhtäkkiä olinkin sitten viimeisten lauseiden kohdalla. Kivaa.

Ja on erittäin harmi, ettei Adriannea ole näkynyt moneen osaan. Toivottavasti sitten seuraavassa.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 14.6.
Kirjoitti: lurikko - 18.06.2008 00:19:35

A/N: Täytyyhän tämä lisätä, koska nyt on ollut virallisesti keskiviikko jo 12 minuuttia! Oi kesäyöt ja vapaus päättää, istuuko koneella, onko vaikka ulkona, lukeeko jotain tai ooh meneekö nukkumaan.

Stargazer, kiitokset! Oi, Espanjassa, toivottavasti on ollut hauskaa :) Riitely on minun mielestäni kyllä kohtalaisen vaikeaa kirjoitettavaa. Ehkä sitä ei vain tule kirjoitettua niin kovin usein, ja oikeassa elämässäkään ei kauheasti tule riideltyä. Itse ainakin riitelen lähinnä äidin kanssa ihan riitelemisen ilosta; kavereiden kanssa riitelen tosi harvoin, ja on jotenkin vaikea saada riitoja paperillekaan. Mutta vielä pahempia ovat tappelut, tunnustan jo etukäteen, jos semmoinenkin tästä ficistä joskus löytyy! Siis ihan sellainen turpiin vetäminen, hui, en yksinkertaisesti tiedä, kuinka sellaista pitäisi kuvailla.

Arte, kiitoksia! Kelmeistä kirjoittaminen on kyllä siitä surullista, että jos tarpeeksi pitkälle kirjoittaa, joutuu joka tapauksessa kirjoittamaan jollakin tavalla surullisen lopun... Ja toisaalta heidän viehätyksensä on ainakin minun silmissäni ehkä juuri siinä, oi se traagisuus :) Muutenkin kyllä tykkään yleensä ehkä kirjoittaa surullisia loppuja mieluummin kuin onnellisia. Toisaalta toisten ficcejä lukiessani, jos löydän sellaisen ficin johon todella uppoudun, toivon kyllä yleensä onnellista loppua, mutta välillä minulle käy niin, että onnellinen loppu tuntuu kuitenkin vähän lattealta ja siirappiselta. En tiedä. Ehkä se tragiikka vain on niin viehättävää.

*

OSA 25

Remus istui pimeyden voimilta suojautumisen luokassa, sillä pöydällä, jonka kaikki olivat jo viisi vuotta odottaneet kaatuvan homeisilta jaloiltaan hetkellä millä hyvänsä, ja yritti tuijottaa ulos ikkunoista. Se oli yllättävän vaikeaa, ja vaikeus johtui yksinomaan siitä, että professori McGarmiwa seisoi hänen edessään naputtaen hermostuneesti taikasauvaansa kättään vastaan.
 Ei sillä, ettei Remus olisi viihtynyt pöydän kulmalla. Hän ei todellakaan tiennyt, mitä varten hänen oli pitänyt jäädä luokkahuoneeseen toisten mentyä, mutta hän halusi selvittää asian mahdollisimman pian. Jamesin sulkeutunut ilme vaivasi häntä, ruskeat silmät, jotka eivät olleet kertaakaan jälki-istunnon aikana jääneet tuijottamaan Lilyä. Jonkun olisi pakko puhua Jamesin kanssa, ja kun oli kyse puhumisesta, se joku olisi Remus.
 Hän yskäisi. McGarmiwa näytti havahtuvan ajatuksistaan ja kääntyi katsomaan häntä otsa huolestuneesti rypyssä.
”Tuota noin, Lupin”, McGarmiwa sanoi korjaten toisella kädellään sammalenvihreän hattunsa asentoa. ”Dumbledore kehotti minua puhumaan asiasta sinun kanssasi. Se mies olisi kyllä saanut itse puhua, mutta hän onkin aina ollut hieman liian kiireinen hoitamaan pikkuasioita…”
Nyt Remus oli huolestunut. Vaikka ”pikkuasioita” ei kieltämättä kuulostanut kovinkaan pahalta, McGarmiwan huolestunut ilme itsessäänkin riitti huolestuttamaan kenet tahansa. Hän odotti hetken, että nainen olisi jatkanut puhettaan, mutta tämä siirtyi taas vilkuilemaan ulos ikkunasta.
”Mistä on kyse, professori?” kysyi Remus.
McGarmiwa säpsähti.
”Niistä sinun täysikuun aikojen pikku vierailuistasi Rääkyvässä Röttelössä”, nainen sanoi sitten hieman kireällä äänellä. ”Muutamat henkilöt ovat olleet näkevinään talossa tuolloin… tuota noin, ylimääräistä liikettä.”
”Ylimääräistä liikettä?” Remus toisti.
”Ikään kuin siellä olisi ollut useampikin kuin yksi olento”, McGarmiwa päätti ajatuksensa ja jäi katsomaan edessään istuvaa poikaa odottavana.
Remus nielaisi. ”Kuka niin on sanonut?”
”Ei tietenkään kukaan kyläläisistä”, McGarmiwa sanoi nopeasti, ”talon ikkunat on suojattu muutamalla kätevällä loitsulla. Mutta silloin tällöin joku meistä opettajista katsoo asiakseen käydä tarkastamassa, että kaikki on hyvin – kaukaa tosin, riskejä on turha ottaa…”
Remus liikahteli hieman vaivautuneena. Ei ollut kovin mukavaa kuulla puhuttavan itsestään olentona, jonka lähistölle ei kannattanut tulla, sillä muuten olisi ottanut turhia riskejä. Siihen ajatukseen hän kuitenkin oli jo tottunut, mutta häntä häiritsi myös ajatus ylimääräisestä liikkeestä Rääkyvässä Röttelössä. Hänellä ei ollut epäilystäkään siitä, mitä tuo ylimääräinen liike oli ollut, eikä myöskään pienintäkään mahdollisuutta kertoa totuutta McGarmiwalle. Se, että hänen ystävänsä olivat laittomia animaageja ja rikkoivat joka kuukausi koulun sääntöjä monen vuoden rikkomusten edestä, olivat hieman valonarkoja asioita.
”Minulla ei ole pienintäkään aavistusta mistään tuollaisesta”, hän sanoi ja yritti saada äänensä kuulostamaan vakuuttavalta. ”Mutta tiedättehän te, että minä saatan olla hieman… levoton… Ehkä minä olen vain liikkunut paljon.”
McGarmiwa tuijotti häntä silmälasiensa alta. ”Oletko varma, Lupin?”
Remus nyökkäsi. ”Aivan varma.”
”No, asia on sitten selvä”, sanoi McGarmiwa ja näytti suorastaan huojentuneelta. ”Ja voihan kyse olla joistain varjoistakin. Me opettajatkin kun olemme vain ihmisiä, vaikka sitä on tietysti vaikea uskoa.”
Remuksen olisi tietysti pitänyt hymyillä lausahdukselle, mutta jostain syystä hän ei pystynyt. Ehkä hänen mielensä pyörivät vielä juuri äsken keskustelun kohteena olleessa aiheessa.
”Minun pitäisi tietysti päästää sinut ystäviesi luo”, totesi McGarmiwa, ”mutta nyt kun sinä olet kerran täällä, minä voin saman tien ottaa erään toisen asian puheeksi. Sinä ja Kacey Bones taidatte olla melkoisen läheisiä nykyään?”
Remus hätkähti. McGarmiwa hymyili toisella suupielellään, mutta hymy katosi nopeasti.
”Olette siis?” professori kohotti kulmiaan.
Remus nyökkäsi. Mitäpä muutakaan hän olisi voinut tehdä?
”Sinä oletettavasti tiedät joistain asioista Kaceyn kotioloissa?” McGarmiwa jatkoi nyt varovaisella äänellä, jota naisen suusta kuuli harvoin. ”Siitäkin, mitä hänen äidilleen… tapahtui?”
”Minä en tiedä yksityiskohtia”, sanoi Remus hieman kireästi. Kireys oli tietysti täysin ymmärrettävää, hänhän istui professori Jorkinsin homeisella työpöydällä ja keskusteli Minerva McGarmiwan kanssa tyttöystävänsä perheestä.
”Se on hyvä, ei sinun tarvitsekaan”, McGarmiwa totesi ja vilkaisi ulos ikkunasta, kuin siellä olisi ollut jotain hyvinkin kiinnostavaa. ”Asia on niin, että Kaceyn äidillä on ilmeisesti hyvin vähän elinaikaa. Senkin sinä varmasti tiedät. Minun mieltäni huojentaisi kovasti tietää, että sillä tytöllä on joku, joka tukee häntä, sitten kun… jos… no, sinä tiedät.”
Remus nyökkäsi.
”No, sinä epäilemättä olit ajatellut tätä jo itsekin, Lupin”, sanoi McGarmiwa ja kuulosti taas kireältä omalta itseltään. ”Etköhän sinä nyt voi mennä.”
Remus nyökkäsi uudestaan ja hyppäsi alas pöydältä. Hän oli jo ovensuussa, kun McGarmiwan ääni pysäytti hänet jälleen.
”Muista vain se, Lupin, että jos tulee ongelmia… Kaceyn perheen tai täysikuun tai jonkun muun suhteen… tule puhumaan ennen kuin on liian myöhäistä.”
Remus nyökkäsi ja sulki oven.

Toiset ehkä olivat jälki-istunnossa miettineet, missä Sirius mahtoi olla – tai sitten eivät, heillähän oli ollut melkoinen kiire luurankoja jynssätessään. Joka tapauksessa Sirius oli koko tuon ajan kävellyt ympäriinsä Tylypahkan pihamailla. Se oli melko epätervettä käytöstä hänenlaiseltaan ihmiseltä, joka ei ensinnäkään liiemmin ajatellut syvällisiä ja sen takia kaivannut hiljaisuutta, eikä myöskään useinkaan jaksanut olla puhumatta tai aiheuttamatta hankaluuksia kokonaista puoltatoista tuntia. Hyvin epätavallista, totta tosiaan.
 Ja siinä hän silti oli edelleen, käveli Jamesin luudanvarsi kädessään järven rantaa pitkin, pysähtyi silloin tällöin ihmetelläkseen omituista käyttäytymistään ja jatkoi taas matkaa, koska ei vain kerta kaikkiaan tiennyt, mitä muutakaan olisi tehnyt. Tämä kuudennen luokan syksy ei selvästi tehnyt hyvää hänelle. Hän oli ihastunut parhaan ystävänsä ikuiseen ihastukseen, ajatellut syvällisiä ehdottomasti enemmän kuin oli terveellistä ja lopulta päätynyt hortoilemaan päämäärättömästi ympäriinsä.
 Mutta mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Ilmaantua professori Jorkinsin jälki-istuntoon reippaana ja hymyilevänä ja odottaa, milloin James kaivaisi taikasauvan viittansa takataskusta ja kiroaisi hänet? Yrittää selitellä hämmästeleville Remukselle ja Peterille, että Jamesilla oli todennäköisesti vain huono päivä, ettei kyse tietenkään ollut siitä, että Sirius itse oli mahdollisesti pelehtinyt pojan käytännöllisesti-katsoen-tulevan-vaimon kanssa pimeissä luokkahuoneissa?
 Hitto vie, kukaan ei uskoisi häntä. Eihän hän uskonut itsekään, ja sekin johtui siitä, että hän tiesi totuuden. Hän olisi voinut ruveta ihmettelemään, mikä ihme oli saanut hänet ihastumaan Lilyyn ja miksi hän ei ollut alusta asti tajunnut, mihin se kaikki päättyisi. Mutta ihmettely olisi ollut jälkikäteen täysin turhaa, ja koska Sirius kuitenkin loppujen lopuksi oli käytännöllinen ihminen, hän ei jaksanut ryhtyä tuohon ihmettelyyn.
 Sen sijaan hän ei voinut olla miettimättä, miten asiat tästä eteenpäin tulisivat sujumaan. Hän ei ollut ikinä onnistunut suututtamaan Jamesia noin pahasti, ei edes ensimmäisellä luokalla, kun oli ylpeänä esitellyt äitinsä neuvomia loitsuja pahaa-aavistamattomaan Remukseen. Silloin asiasta oli selvitty, he olivat lopulta ystävystyneet ja Sirius päättänyt antaa palttua äitinsä ohjeille, mutta Sirius ei ollut aivan varma, selvittiinkö tällaisista asioista. Jos James olisi hänelle vihainen lopun ikäänsä, hän ei ihmettelisi -
 Paitsi että niin ei voinut olla. Hehän olivat käytännöllisesti katsoen veljeksiä. Pahus, hän asui Jamesin kotona! Hänen olisi pakko saada asiat selvitettyä, muuten hän olisi totaalisesti pulassa, eikä pahinta suinkaan olisi kodittomuus. Ei, hän ei voinut kuvitella elämää ilman ystäviään. Remus tuskin lopettaisi yhtäkkiä ystävyyttä, mutta jos James ei puhuisi Siriukselle, eivät he neljä voisi kuitenkaan enää liikkua yhdessä -
”Potuttaako?”
Sirius hätkähti. Tummansiniseen viittaan pukeutunut tyttö asteli hitaasti lähemmäs ja näytti siltä, kuin olisi kuvitellut tietävänsä, mitä Sirius ajatteli.
”Mitä?” hän tiuskaisi. No niin, se oli ehkä epäkohteliasta, mutta hän ei todellakaan kaivannut ylimääräistä seuraa juuri silloin, eikä ainakaan tuolta tytöltä, jonka nimeä hän ei edes muistanut.
”Kunhan ihmettelin”, tyttö totesi ja käveli hänen luokseen. ”Ryppyjä rakkaudessa?”
Sirius pysähtyi. ”Ei millään pahalla, mutta minä en edes muista sinun nimeäsi, joten voisitko olla ystävällinen ja häipyä – ”
”Marie Campbell”, sanoi tyttö ja ojensi kätensä Siriukselle. ”Hauska tutustua.”
Sirius ravisti ojennettua kättä, mitäpä muutakaan hän olisi siinä tilanteessa voinut tehdä. Nyt hän jopa jo muisti tytön – tämä oli kuudesluokkalaisia korpinkynsiä, mutta ikinä hän ei muistanut jutelleensa tytön kanssa.
”No niin, Marie, jos sallit, minä taidan häipyä – ” hän aloitti, mutta Marie keskeytti hänet.
”Minne?” tyttö kohotti kulmiaan. ”Sinun tapasi vaellella ympäriinsä ikään kuin antoi olettaa, ettet oikein tiedä, minne menisit.”
Sirius yllättyi. ”No en. Mutta se ei estä minua menemästä jonnekin.”
”Sitten sinä voit yhtä hyvin kävellä samaa matkaa”, sanoi Marie.
”Miten niin?” Sirius kurtisti kulmiaan. ”Minne sinä olet menossa?”
”En minnekään”, ilmoitti tyttö ja työnsi kätensä syvemmälle viittansa taskuihin. ”Ja koska sinäkään et ilmeisesti ole minnekään, me olemme selvästi menossa samaan paikkaan, ja silloinhan me voimme totta kai kävellä samaa matkaa – ”
”Yritätkö sinä iskeä minua?” Sirius kysyi, sillä tyttö tosiaan käyttäytyi hivenen oudosti eikä hän keksinyt äkkiseltään sille muutakaan selitystä. ”Koska jos yrität, niin älä käytä noin pitkiä lauseita… äläkä ihan niin outoja. Se ei toimi.”
Marie nauroi. ”Ihan hyvä vitsi, Black. Ei, en todellakaan yritä. Minä olen kävelemässä kohti linnaa ja sinä hortoilet täällä sen näköisenä, että ellei joku pian raahaa sinua sisälle, muutut poluksi, jota kävelet ja jäät tänne ikuisiksi ajoiksi.”
”Minä en usko, että se on kovinkaan todennäköistä”, sanoi Sirius, joka oli edelleen hieman epäluuloinen. ”Mutta kai minä voisin kävellä – ”
”Se on loistavaa”, Marie ilmoitti, lähti reippain askelin kohti linnaa ja nykäisi Siriusta käsivarresta, kun tämä ei heti hoksannut lähteä mukaan. ”No niin, mitä sinulle kuuluu?”
”Kuuluu?” Siriuksen suu loksahti auki.
Marie huokasi. ”Mitä kuuluu, Black? Se on sanonta, sinun kuuluu vastata – ”
”Pidätkö sinä minua ihan tyhmänä?” Sirius tokaisi. ”Sillä jos pidät, niin minä en ole. Eikä minua tippaakaan huvita vastata mihinkään ”mitä kuuluu” –kysymyksiin – ”
”Miksi?” kysyi Marie kiinnostuneen näköisenä.
”Koska minulle ei kuulu hyvää!” Sirius puuskahti.
Hän ei ollut uskonut, että saisi Marien hiljaiseksi sillä, mutta niin siinä vain kävi. Tyttö tunki edelleen käsiään syvälle viittansa taskuihin ja tuijotti eteenpäin, eikä sanonut sanaakaan. Hetken Sirius luuli, ettei tyttö edes ollut kuullut hänen kommenttiaan, mutta sitten tämä nosti katseensa maasta ja vilkaisi häneen.
”Se on oikeastaan kummallista”, sanoi Marie eikä kuulostanut tippaakaan tietäväiseltä eikä edes kovin ärsyttävältä, ainoastaan hämmästelevältä. ”Aina, kun kysytään, mitä jollekulle kuuluu, odotetaan, että se joku vastaa ”hyvää”. Olisipa hauskaa, jos joku oikeasti joskus vastaisi rehellisesti.”
”No, minä vastasin”, sanoi Sirius.
Marie vilkaisi häntä mietteliään näköisenä. ”Niin vastasit. Minä hämmästyin.”
”Miksi?” Sirius kurtisti kulmiaan.
”Koska minä en tunne sinua”, Marie sanoi heti. ”Koska vieraille ihmisille ei sanota päin naamaa, mitä oikeasti ajatellaan. Harvoin tutuillekaan, ei sen puoleen.”
”Minua ärsyttää liikaa”, totesi Sirius, sillä häntä todella ärsytti. ”Minä en pahemmin harkinnut.”
”Kaduttaako?” Marie kysyi hymyillen.
Sirius kohautti olkapäitään. ”Ei kai. Mutta sinä saat luvan pitää suusi kiinni tästä, tai – ”
”Tai kaikki saavat tietää, että Sirius Blackilla on ajatuksia?” Marie virnisti. ”Älä pelkää, kukaan ei uskoisi minua.”
Siriuskin virnisti, vaikka ei oikeastaan edes tiennyt, minkä takia teki sen.
”No niin, me olemme koululla”, tokaisi Marie, kun he pysähtyivät pääovien eteen. ”Ja ihan ohimennen sanoen, sinun kannattaisi selvittää asiasi, tai muuten löydät taas itsesi harhailemasta ympäri pihaa.”
Sirius kohotti kulmiaan. ”Asiani?”
”Tiedät paremmin itse, mitä ne ovat”, Marie tokaisi ja avasi oven. ”Nähdään taas, mutta ei pihalla.”
Hetken kuluttua Sirius seisoi rohkelikkotornin oviaukon luona ja mulkoili Lihavaa Leidiä vain saadakseen lisäaikaa, ennen kuin joutuisi astumaan sisään. Marie oli lähtenyt ovien luona toiseen suuntaan, eikä hän oikeastaan ajatellut tyttöä enää paljoakaan. Sen sijaan jossain ulko-ovien ja muotokuva-aukon välillä hän oli tajunnut, että hänen olisi vähän parempi selvittää asiansa, ennen kuin löytäisi taas itsensä harhailemasta pitkin pihaa.
 Se ajatus mielessään hän lausui tunnussanan, veti syvään henkeä ja astui sisään Lihavan Leidin hänelle jupisten tekemästä tiestä.

”Mitä asiaa McGarmiwalla oli?” kysyi Kacey, kun Remus istui tytön viereen oleskeluhuoneen sohvalle.
Toisella sohvalla istuva Lilykin katsoi häntä uteliaana, mutta toiset eivät huomanneetkaan. Peter ja James pelasivat velhonshakkia, vaikka peliä hieman häiritsikin se, että James näytti lähinnä tahtovan repiä pelilaudan palasiksi. Remus rypisti ajatuksissaan otsaansa. Hän ei todellakaan tajunnut, mikä ihme Jamesia vaivasi, eikä hän ollut varma, halusiko hän edes tietää.
”Mitä nyt, Remus?” Kacey virnuili. ”Liikaa ajatuksia?”
Remus ravisteli päätään hivenen. ”Juuri niin. Mitä sinä kysyitkään?”
”Mitä asiaa McGarmiwalla oli?” Kacey toisti kärsivällisesti.
James karjahti pelinappulalle, joka liikkui liian hitaasti. Remus nielaisi ja mietti, mitä ihmettä hän voisi sanoa tai pitäisikö hänen ylipäätään sanoa mitään. Ainakaan hän ei voinut kertoa McGarmiwan huolesta Rääkyvän Röttelön öiden suhteen, ja toinen aihe taas oli koskenut Kaceyta itseään. Mutta halusiko hän muistuttaa tyttöä surullisista asioista, kun tämä oli koko päivän ollut niin pirteä ja iloinen -
”Haloo?” Kacey kohotti kulmiaan.
Remus nielaisi. ”Suoraan sanottuna McGarmiwa oli huolissaan sinusta.”
Hämmentynyt ilme kohosi Kaceyn kasvoille.
”Mitä ihmettä?” tyttö kysyi otsa rypistyen. ”Enhän minä – ai.”
Remus nyökkäsi vaisusti.
”Minkä takia hän sinulle puhui?” Kacey ei selvästi tiennyt, mitä ajatella. ”Hänhän olisi voinut puhua suoraan minulle…”
”Minä luulen, ettei hän uskaltanut”, sanoi Remus.
Kacey näytti yhä hämmästyneemmältä. ”McGarmiwa? Minä en kyllä usko, että McGarmiwa voisi pelätä jotain.”
Remus kohautti harteitaan ja virnisti vaisusti. ”No jaa, ei hän nyt sentään niin paha ole. Kyllä opettajillakin on inhimillisiä piirteitä.”
”Niin kai”, sanoi Kacey ja vajosi sohvan selkänojaa vasten.
Remus vilkaisi tyttöä sivusilmällä. Mielessään hän kirosi itsensä, kun oli onnistunut yhdellä lyhyellä keskustelulla pilaamaan Kaceyn hyvän tuulen. Mutta mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Hän ei todellakaan halunnut valehdella tytölle yhtään enempää kuin oli pakko, eikä myöskään väistellä kysymyksiä.
”Älä sure”, hän sanoi hiljaisella äänellä.
Kacey vilkaisi häntä.
”En minä sure”, tyttö tokaisi, ”mutta ei kai minun tarvitse sentään koko ajan nauraa?”
”Ei tietenkään”, Remus sanoi nopeasti. ”Minua vain ahdistaa, kun sain sinut surulliseksi – ”
Kacey naurahti vaisusti. ”Et sinä sitä tehnyt, Lupin. Minun elämäni nyt kerta kaikkiaan on vähän surullista, etkä sinä voi sille mitään. Sinä vain muistutit minua siitä.”
”Nimenomaan”, tokaisi Remus. ”Olisi pitänyt sanoa jotain muuta – ”
”Älä”, Kacey keskeytti hänet. ”Ei sinun tarvitse varoa sitä aihetta. Kunhan olet olemassa sitten, kun minun äitini kuolee.”
Remus kietoi kätensä varovasti tytön ympärille osaamatta sanoa mitään. Kacey nojasi häntä vasten ja sulki silmänsä. Tytön paksut, hieman kiharat hiukset kutittivat hänen kasvojaan, kun hän painoi poskensa niiden sekaan. Kacey huokaisi hiljaa.
”Tiedätkö sinä, milloin se tapahtuu?” Remus kuiskasi tytön korvaan hyvin epävarmana siitä, olisiko lainkaan saanut kysyä sitä.
”En”, Kacey vastasi lyhyesti. ”Vuoden sisällä, ne arvelivat viime kesänä. Luultavasti ennen joulua.”
Siihen Remuksella ei ollut enää mitään sanottavaa, ei ainuttakaan lohduttavaa lausetta. Hän saattoi vain pitää Kaceysta tiukemmin kiinni ja kuunnella tämän rauhallista hengitystä.

Sirius oli kenties toivonut, että oleskeluhuone olisi ollut tyhjä hänen saapuessaan sinne, mutta ikävä kyllä meidän kaikki toiveemme eivät aina toteudu. Sekään toive ei toteutunut, ja sen Sirius huomasi viimeistään siinä vaiheessa, kun hän seisoi oleskeluhuoneen ovella ja viisi silmäparia tuijottivat häntä. Lily näytti kysyvältä ja samoin Remus, mutta pojan sylissä makaava Kacey vain vilkaisi häntä väsyneen näköisenä. Peter vaikutti ilahtuvan, mutta Siriukselle siitä ei ollut mitään iloa, sillä Peterin jälkeen hänen katseensa kääntyi Jamesiin.
 James istui penkillä Peteriä vastapäätä. Hänen mustat hiuksensa olivat vieläkin sotkuisemmat kuin yleensä, mutta ruskeissa silmissä ei näkynyt jälkeäkään hymynhäivähdyksestä. Kun James näki Siriuksen, hänen kasvonsa kääntyivät synkkään hymyyn ja hän nousi sanaakaan sanomatta paikaltaan. Makuusalin ovi kolahti jossain paljon kauempana.
”Vai niin”, sanoi Peter pettyneen näköisenä ja alkoi kerätä vihaisesti huitovia pelinappuloita shakkilaudalta.
Sirius ei jäänyt kuuntelemaan hämmentyneitä kommentteja. Kaikkein mieluiten hän olisi vain lähtenyt oleskeluhuoneesta ja pysytellyt poissa mahdollisimman kauan, mutta tietenkään se ei käynyt laatuun. Hänen olisi joka tapauksessa juteltava Jamesin kanssa ennemmin tai myöhemmin – todennäköisesti ennemmin, sillä Remus varmasti parhaillaan ihmetteli, mikä hänen kahdella parhaalla ystävällään oli hätänä, ja päätyisi varsin pian oikeaan johtopäätökseen. Remus epäilemättä pakottaisi Siriuksen puhumaan, jos hän ei olisi tehnyt sitä itse. Niinpä hän teki nopean päätöksen ja syöksyi makuusaliin johtaviin portaisiin ennen kuin Remus tai kukaan muukaan ehti hämmästellä Jamesin käytöstä kovin kovaäänisesti.
 Kuudennen luokan poikien makuusalin ovi oli lukossa.
”Sarvihaara, mitä hemmettiä sinä teet?” Sirius huusi pidellen nenäänsä, joka oli syöksynyt suoraan päin ovea, ennen kuin oli tajunnut, ettei se auennut niin helpolla. ”Et sinä voi lukita tuota ovea!”
”Ai en voi?” Jamesin vihainen ääni vastasi kovempaa kuin olisi tarvinnut. ”Katsotaanko?”
”Älä viitsi!” Sirius puuskahti.
James nauroi kuulostamatta hiukkaakaan iloiselta. ”Älä viitsi? Minä voisin sanoa ihan samaa!”
”Miten niin?” Sirius kysyi ja hakkasi ovea. ”Päästä minut sisään!”
”Mitä SINÄ teet, Sirius?” James huusi. ”Vehtaat Lilyn kanssa ja oletat, että minä PÄÄSTÄN SINUT SISÄÄN?”
”Minä haluan puhua!” huusi Sirius ja tiesi, että hänen äänensä kantautui alas ja toisten korviin saakka.
”Sinä haluat puhua?” Jamesin ääni oli epäuskoinen. ”Haista paska, Sirius!”
”Minä tulen sinne!” Sirius karjaisi ja veti taikasauvan taskustaan.
”Etkä tule!” James huusi.
Sirius ei välittänyt. James ei selvästikään halunnut puhua hänen kanssaan, mutta sillä ei ollut enää merkitystä, ei ainakaan niin paljon, että hän olisi kääntynyt ja palannut oleskeluhuoneeseen Remuksen ja Peterin kysymysten uhriksi.
”Alohomora”, hän mutisi ja osoitti sauvalla ovea.
Ovi päästi toivottoman räsähdyksen ja lennähti auki. Sirius astui sisään sen enempiä miettimättä, mutta seisahtui nähdessään Jamesin. Poika istui sängyllään ja katsoi ulos ikkunasta, eikä kääntänyt päätään, vaikka varmasti varsin hyvin kuuli oven avautuneen. Jamesin sotkuinen tukka peitti silmät ja ajatukset, eikä Sirius äkkiä osannutkaan tehdä muuta kuin työntää kädet kaapunsa taskuihin ja seistä siinä ovensuussa.
”Sarvihaara”, Sirius aloitti varovaisesti ja nielaisi huomatessaan, että hänen äänensä melkein tärisi. ”Sarvihaara, minä – ”
”Anna olla”, James tokaisi, mutta ei vieläkään katsonut häntä.
”Enkä anna”, Sirius tiuskaisi. ”Hitto vie, minä aion puhua, vaikka – ”
”No, minä en aio puhua sinun kanssasi”, sanoi James ja keskeytti Siriuksen lauseen varsin tehokkaasti. ”Että anna olla vain ja häivy.”
”En”, sanoi Sirius. ”Anteeksi.”
James naurahti. Siriuksen olisi kai pitänyt suuttua, mutta hän ei voinut. Hän oli pyytänyt anteeksi, hemmetti sentään, hän oli tehnyt sen, eikä James suostunut edes puhumaan hänelle! Joskus aiemmin anteeksi pyytäminen oli ollut pahinta, mitä hän oli voinut kuvitella, ja niin se melkein oli vieläkin, mutta seistessään siinä kädet voimattomina taskuissa hän tajusi, ettei anteeksipyytäminen ollutkaan kaikkein pahinta. Paljon pahempaa oli ehdottomasti se, kun James kääntyi hitaasti katsomaan häntä loukkaantunut ja petetty ilme silmissään.
”Minun pitäisi varmaan olla otettu”, tokaisi James. ”Sinä pyysit anteeksi. Hitto, sinä et ole ikinä osannut tehdä sitä.”
”Nyt on syytä”, sanoi Sirius ja olisi halunnut juosta karkuun, mutta hänen jalkansa olivat kutakuinkin liimaantuneet lattiaan.
”No niin on”, sanoi James, ”vaikka sitä on turha sanoakaan.”
Siriuksen jalat puutuivat. Hän olisi kävellyt sängylle ja istunut siihen, jos olisi uskaltanut, mutta jostain syystä hän ei voinut liikkua, eikä raajojen puutumisella edes ollut mitään väliä.
”Miksi?” kysyi James ja sai yhdellä sanalla Siriuksen ajatukset pois jaloista ja niiden puutumisesta.
Sirius nielaisi. ”Se vain tapahtui. Vaikka tuo kuulostaa tietysti ihan järjettömän huonolta selitykseltä, mutta minä… Hitto, minun oli tarkoitus saada sinut ja hänet yhteen!”
”No, se ei sitten mennyt ihan putkeen”, sanoi James katsoen ulos ikkunasta, mutta ei sentään enää vaikuttanut siltä, kuin olisi halunnut tappaa Siriuksen siihen paikkaan.
”Ei niin”, sanoi Sirius ja katsoi myös ulos ikkunasta, niin kuin siellä muka olisi ollut jotain katsottavaa. ”Minä ihastuin.”
James oli hiljaa.
”Ei ollut tarkoitus”, jatkoi Sirius, kun toinen ei sanonut mitään. ”Siinä vain kävi niin. Minä en tietenkään aikonut tehdä mitään, mutta Lily piti minusta – ”
James veti terävästi henkeä ja käänsi kasvojaan kauemmas. Sirius nielaisi.
”Lily piti minusta”, hän jatkoi, ”ja asiat vain liukuivat eteenpäin, enkä minä saanut pysäytettyä niitä.”
”Et sitten viitsinyt ajatella minua”, James tokaisi.
Sirius naurahti surullisesti. ”Hitto vie, minä ajattelin sinua koko ajan – ”
”Ajattelit minua Lilyn kanssa?” kysyi James hymyillen toisella suupielellään. ”Tuo pitäisi kai ottaa kohteliaisuutena.”
Sirius tuijotti häntä. Jamesin kasvot olivat vakavat ja surullinen hymynhäive leikki edelleen ohuilla huulilla, valmiina katoamaan surulliseen todellisuuteen.
”Minä olin vain tyhmä”, sanoi Sirius.
”Sinun ei olisi pitänyt olla”, totesi James ja kääntyi katsomaan häntä ruskeat silmät pelottavan vakavina. ”Meidän oli tarkoitus olla ystäviä.”
Sanat kolahtivat yksi kerrallaan Siriuksen tajuntaan.
”Emmekö me ole?” hän kysyi ja kuuli kyllä hädän äänessään, mutta ei voinut sille yhtään mitään.
James nousi hitaasti seisomaan ja oli avaamaisillaan suunsa, kun jostain Siriuksen takaa kuului kovaääninen kolahdus.
”Anteeksi”, sanoi Remuksen rauhallinen ääni, ”mutta täältä kuului vähän epämääräisiä ääniä. Minä ajattelin vain tulla tarkastamaan, ettette te tapa toisianne.”
”Ei mitään hätää, Kuutamo”, James tokaisi kävellessään Siriuksen ohi. ”Minä en tuhlaisi aikaani sellaiseen.”
Jamesin askeleet häipyivät portaikkoon. Sirius kuuli Remuksen kävelevän vierelleen, tunsi kömpelön taputuksen olkapäällään, mutta ei jaksanut kiinnittää siihen mitään huomiota. Remus käveli Jamesin sängylle ja istui juuri samalle kohdalle, missä toinen poika oli hetkeä aiemmin istunut.
”No niin, mitä ihmettä on tekeillä?” kysyi Remus, kun Sirius oli seissyt monta minuuttia hiljaa ovensuussa.
Kysymys sai Siriuksen havahtumaan. Hän ravisteli päätään ja käveli omalle sängylleen tietämättä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Osa hänestä halusi juosta Jamesin perään ja pakottaa tämän puhumaan hänelle, mutta hän tiesi kyllä, ettei siitä olisi ollut mitään apua. James ei puhunut hänelle eikä hän tiennyt, puhuisiko enää ikinä. Ja kaikkein pahinta oli, että hän tiesi itse aiheuttaneensa sen.
”Kerro”, vaati Remus suuret siniharmaat silmät huolestuneisuutta hohkaen.
”Onko sinun pakko udella?” Sirius tiuskaisi. ”Se ei kuulu sinulle!”
”Kuuluu se, kun minun pitää elää teidän kahden kanssa samassa sisäoppilaitoksessa ja olla vielä teidän ystävänne”, Remus totesi. ”On kyse Lilystä, eikö niin?”
Sirius romahti nojaamaan käsiensä varaan. Musta tukka pyörähteli hänen sormiensa ohi kohti kutsuvana odottavaa lattiaa, mutta hiuksia epätoivoisesti harovat sormet olivat kylmät. Aivan liian kylmät. Eikä hän tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä tai sanoa. Vain kuukautta aiemmin hän oli istunut samalla tavalla miettimässä, olisiko hänen pitänyt juosta Lilyn perään, puhua tyttö ympäri ja saada tämä ottamaan hänet takaisin. Mutta hän ei ollut tehnyt sitä, ja siitä huolimatta hän oli nyt tässä. Puhuisiko James hänelle enää ikinä? Oliko hän pilannut kaiken lopullisesti?
”Sirius”, Remus huokaisi. ”Kerro nyt.”
”James tajusi”, Sirius tokaisi.
Remus rypisti kulmiaan. ”Miten?”
”Luuletko sinä oikeasti, että minua huvittaa jauhaa tätä nyt?” puuskahti Sirius. ”Anna olla, Kuutamo!”
”Anteeksi”, sanoi Remus nopeasti.
”Ei se mitään”, Sirius sanoi hitaasti. ”Totta kai sinä kyselet. Sinä olet sellainen, Lupin, haluat tietää kaikesta kaiken ja selvittää asiat.”
Remus tuijotti lattiaa. ”No niin, James siis tietää, eikä sillä ole väliä, kuinka hän sai tietää. Te ilmeisesti olette puheväleissä?”
”Tuskin”, tokaisi Sirius. ”Minä pyysin anteeksi, mutta James lähti silti.
”Sinä pyysit anteeksi?” Remus kuulosti hivenen yllättyneeltä.
”Niin pyysin!” huudahti Sirius ja kuuli, miten ovi läimähti nopeasti kiinni, kuin olisi halunnut estää hänen ääntään kantautumasta väärille korville. ”Hitto vie, minä pyysin anteeksi, ja hän tietää ihan yhtä hyvin kuin minäkin, miten vaikeaa se minulle on!”
Remus taputti häntä olkapäälle. ”No, hyvä, että sinä pyysit anteeksi. Mutta kai sinä tajuat, että James voi silti olla vihainen – ”
”Pidätkö sinä minua tyhmänä?” Sirius mulkaisi Remusta hiustensa lomasta.
”En tietenkään”, sanoi Remus nopeasti. ”Minä vain muistutan. Sinä veit hänen naisensa – ”
”Ei tarvitse muistuttaa”, tokaisi Sirius. ”Eivätkä he sitä paitsi edes seurustelleet.”
”Paitsi Jamesin päiväunissa”, Remus hymyili ilottomasti.
”Hän ei puhu minulle enää ikinä”, ennusti Sirius synkästi. ”Ja arvaa mikä tässä on pahinta? Vaikka minä tiedän aiheuttaneeni sen itse, en edes ole varma, pystyisinkö olemaan tekemättä sitä toiseen kertaan.”
Remus nielaisi.
”Sirius?” pojan ääni oli varovainen ja kysyvä. ”Oletko sinä edelleen ihastunut Lilyyn?”
”Mistä minä tietäisin?” Sirius tiuskaisi. ”Mutta sen tytön on paras pysyä kaukana minusta, koska minä en aio ottaa selvää, olenko ihastunut vai en.”
Remus huokaisi syvään. ”Kyllä se siitä, Sirius. Ihan oikeasti.”
Sirius naurahti. ”Niinpä niin. Taas se normaali kannustuspuhe, vai mitä? Se puhe, kun minä olen sotkenut asiani ja sinä mietit, miten korjaisit ne? No, tätä sinä et ihan helpolla korjaa.”
”En niin”, sanoi Remus äkkiä ja melkein yllätti Sirius. ”Sinä saat korjata tämän ihan itse. Toisin sanoen saat miettiä, miten ystävyys korjataan.”
”Älä kuulosta noin viisaalta”, Sirius ärähti.
Remus hymyili. ”Valitan, sellainen minä olen. Haluan selvittää toisten ongelmat tai ainakin muistuttaa, että minähän sanoin.”
”Itse asiassa minä odotinkin jo tuota”, Sirius mutisi. ”Kuuluisa ”mitäs minä sanoin” –puhe.”
”Ikävä kyllä siitä ei tänään tule tuon pitempää”, totesi Remus melkein hyväntuulisesti mutta vakavoitui sitten. ”Oikeasti, Anturajalka, et sinäkään osaisi antaa heti anteeksi.”
Sirius haroi hiuksiaan. ”Mitä minun pitäisi tehdä.”
Remus nousi seisomaan ja käveli ovelle. ”Tuskin sinä voit tehdä varsinaisesti mitään. Mutta pysyttele kaukana Lilystä.”
”Mitä sinä sitten kuvittelit?” Sirius rypisti otsaansa.
Remus hymyili surullisesti.
”Eihän sitä ikinä tiedä, ei varsinkaan, jos sinä kerran vielä saatat olla kiinnostunut Lilystä”, poika totesi käsi ovenkarmilla. ”Ja suo anteeksi nyt, mutta minun on kyllä paras mennä takaisin. Sanoin Kaceylle ja muille ottavani selvää, aiotteko te tappaa toisenne.”
”Sinä aiot ilmoittaa, että minä olen vielä hengissä”, Sirius totesi. ”No, siitä vain.”
Remus nyökkäsi ja katosi ovensuusta. Sirius romahti selälleen sängylleen ja painoi silmänsä tiukasti kiinni. Ikävä kyllä todellisuus ei hävinnyt minnekään, vaikka kuva katon puulaudoista hävisikin.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 18.6.
Kirjoitti: Needled Laiho - 18.06.2008 11:33:26

Nyyh! Olis hauska kuulla enemmän Jamesin ajatuksista. Sirre teki kyllä oikein pyytäessään anteeksi. Toivottavasti pojat korjaavat välinsä. Ja nyt ryhdyn taas odottelemaan jatkoa

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 18.6.
Kirjoitti: Sierra - 22.06.2008 21:35:58

Tää on ihan liian koukuttava fic! Haluaisin lukea tän loppuun asti yhdeltä istumalta  ;D

Voi James parka, hän on varmaan hirveän vihainen Siriukselle ja samalla hyvin surullinen. Luultavasti miettii, että on menettänyt Lilyn lopullisesti. Nyyh. Mut onneksi Sirius pyysi anteeks, ehkä se lepyttää Jamesia. En tiedä minkä takia, mutta jostain syystä haluaisin, että James itkee ja Lily tulis sen luokse ja - aww :) Mutta sähän oot kirjoittanut tän jo, joten toiveista ei ole mitään hyötyä :D

Musta tuntuu et Mariella ja Siriuksella tulee olemaan jotakin säpinää  ;) Lisääppäs nopeasti lisää lukuja niin saadaan tietää.

Odotan sitä hetkeä kun Remus kertoo Kaceylle. Ei ole muuten ihan helppoa heillä. Kaceyn äiti on kuolemassa ja Remus on ihmissusi. Auts.

Mutta siis sitä uutta lukua kehiin!

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 18.6.
Kirjoitti: lurikko - 22.06.2008 23:30:09

A/N: Anteeksi jatkon myöhästyminen, olin viettämässä juhannusta vähän muualla.

Neeppu, kiitoksia paljon! Toivottavasti Jamesin ajatuksia on myös luvassa tulevaisuudessa... James on minulle jotenkin kinkkisempi kirjoitettava kuin Sirius; en tiedä miksi, mutta Siriuksen ajatuksia on jotenkin mukavampi kirjoittaa. Täytyy koettaa tutustua myös Jamesiin!

Sierra, kiitos! Olenko muuten vielä hehkuttanut, että avatarisi on aivan ihana? Remuksen ja Kaceyn tilanne on tosiaan aika monimutkainen. Toisaalta luulen, että heitä yhdistää ainakin jollain tavalla nimenomaan se, että molemmilla on aika hankala tilanne elämässään - Kaceylla tällä hetkellä ja Remuksella on ollut jo aika kauan.

*

OSA 26

Lumi ei ollut kadonnut seuraavaan aamuun mennessä minnekään. Peter painoi kasvonsa kiinni ikkunalasiin, aktseli alas ja mietti, kuinka Adrianne oli vain muutamia viikkoja aiemmin seisonut tuolla vilkuttamassa hänelle.
 Oikeastaan oli kummallista, miten nopeasti asiat olivat menneet. Vasta reilu kuukausi sitten hän ei ollut tuntenut Adriannea lainkaan, ja nyt hän tuntui viettävän tytön kanssa aikaa harva se päivä. Elämä toden totta oli kummallista, varsinkin silloin, kun tapahtui sellaisia asioita, joita ei ollut suunnitellut ja joista ei ehkä ollut osannut haaveillakaan.
 Jos hän olisi ollut aivan rehellinen, hän olisi saattanut myöntää, että loppujen lopuksi hän olisi halunnut enemmän. Hän olisi halunnut pitää Adriannen kädestä kiinni, vetää tytön lähelleen, painaa kasvonsa tämän tummanruskeisiin, epäilemättä pehmeisiin hiuksiin ja vain olla, mutta tietenkään hän ei voinut tehdä sitä. He olivat vain ystäviä, ja koska Adrianne ei ollut kiinnostunut hänestä, hänellä ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta muuttaa tilannetta. Hänen oli vain sopeuduttava siihen ja oltava tyytyväinen, että he nyt sentään olivat ystäviä.
 Niin, hän tiesi sen ja useimmiten hän olikin aivan tyytyväinen tilanteeseen. Silti joskus, kun he kävelivät järven rannalla ja Adrianne kääntyi katsomaan häntä nauraen, kun tyttö heilautti hiuksiaan tai kääntyi katsomaan poispäin, niin että aurinko kuulsi tämän kauniin profiilin takaa, Peter ei voinut muuta kuin toivoa asioiden muuttuvan. Että tapahtuisi ihme, että hän saisi pitää tyttöä lähellään oikeasti, ei vain ystävänä –
”Peter? Mitä sinä puuhaat?”
Se oli Remus – hyvin uninen ja vaaleanruskeita hiuksiaan harova Remus ehkä, mutta Remus joka tapauksessa. Peter vetäytyi nopeasti kauemmas ikkunasta ja kääntyi katsomaan toista poikaa vaisusti virnistäen.
”Kunhan katselin pihalle”, hän totesi.
Remus kohotti kulmiaan. ”Oliko siellä jotain erityistä?”
”Ei”, Peter sanoi heti. ”Minä vain… no, ajattelin.”
Hymy kohosi Remuksen kasvoille.
”Vai niin”, poika virnisti. ”No, parhaimmatkin meistä ajattelevat joskus, joten – ”
”Kuutamo!” Siriuksen ääni murisi jostain peiton alta. ”Kello ei varmaan ole edes viittä, etkö sinä voisi pahus vie kuulostaa yhtään vähemmän pirteältä?”
”Itse asiassa kello on seitsemän”, totesi Remus ja kuulosti varsin pirteältä ihan vain Siriuksen harmiksi. ”Meidän pitäisikin lähteä kohta aamupalalle, joten kisko ne koipesi ylös sängystä.”
Sirius murahti. ”Seitsemän? Vastahan minä menin nukkumaan – ”
”Sitä ne aina sanovat”, Remus huomautti. ”Minun pitäisi kai epäillä, että sinä oikeasti olet mennyt aivan vasta nukkumaan ja valvonut joissain epämääräisissä toimissa koko yön – ”
”Minä en nyt ole sillä tuulella, että jaksaisin kuunnella tuollaista, Kuutamo”, Sirius puuskahti.
”Ainahan sinua voi yrittää piristää”, Remus virnisti.
Sirius kömpi vaivalloisesti istumaan. Peteriä hymyilytti, kun hän näki pojan mustat hiukset harvinaisen sekaisina ja silmät, jotka eivät tahtoneet edes avautua. Suoraan sanoen Sirius todella näytti melko lailla kärsineelle ja uniselle, mutta ehkä Remus saisi toisen piristymään. Tai jos ei piristymään, niin ainakin räjähtämään, ja sillä hetkellä näytti, että tilanne oli menossa vahvasti räjähtämisen suuntaan.
”Jonkun meistä on oltava pirteä”, kommentoi Remus, ”koska Peter tuijottelee ulos ikkunasta, sinä murjotat ja James – ”
Remuksen lause jäi siihen. Vaistomaisesti Peter kääntyi katsomaan kohti Jamesin sänkyä.
”Kappas vain, James ei ole lainkaan läsnä”, Remus totesi hämmästyneenä. ”Peter, tiedätkö sinä, minne hän meni?”
Peter pudisteli päätään. ”En todellakaan. Minä heräsin aivan vasta ja katselin hetken ulos – ”
”Sinä katselit ulos?” Sirius kuulosti ärtyneeltä. ”Mikä sinua nykyään vaivaa, Matohäntä? Käyt tyttöjen kanssa kävelyillä ja katselet ulos?”
”Minua ei vaivaa yhtään mikään”, Peter tokaisi. ”Pidä sinä vain huolta omista ongelmistasi.”
Normaalisti lause ei olisi vaikuttanut Siriukseen mitenkään, mutta juuri sinä nimenomaisena aamuna se näytti toimivan tavallista tehokkaammin. Sirius päästi tukahtuneen ähkäisyn ja ryhtyi haromaan hiuksiaan silmien eteen, aivan kuin olisi halunnut piiloutua niiden taakse.
”Mihinkähän James on oikeasti mennyt?” Remus rypisti otsaansa. ”Minusta on melkoisen kummallista, että se poika herää ennen meitä ja vielä jaksaa liikkua pois sängyn luota – ”
”Vaikka jotkut meistä harrastaisivat sänkyjen liikakäyttöä, kaikkien ei tarvitse olla samanlaisia”, Sirius mutisi.
Remus mulkaisi mustahiuksista poikaa. ”Minä taidan leikkiä, etten kuullut tuota.”
”Se on hyvä”, Sirius totesi ivallisesti. ”Teeskennellään vain, ettei huomata tosiasioita – ”
”Onko sinulla kenties omakohtaisia kokemuksia?” Remus kohotti kulmiaan.
”Ei!” Sirius ärähti. ”Minä huomasin kyllä tosiasiat, minä vain – ”
”Hitto vie, voisitteko te edes vaivautua kertomaan minulle, mistä te puhutte?” huudahti Peter, sillä vaikka hän oli juuri äsken seissyt monta minuuttia tuijottamassa ulos ikkunasta, ei hän sentään ollut aivan niin muissa maailmoissa, etteikö olisi halunnut tietää, mistä oli kyse.
Sirius ja Remus vilkaisivat toisiaan. Siriuksen kasvoille piirtyi heti sulkeutunut ilme, Remus sen sijaan näytti lähinnä hämmentyneeltä. Peter huokaisi.
”Anteeksi, Peter”, sanoi Remus vaivautuneena, ”mutta tässä ei ole kyse minusta, joten minä en voi kertoa – ”
Peter heilautti kättään torjuvasti. ”Ei se mitään. Älkää sitten kertoko minulle – ”
”Minä menin ihastumaan Lilyyn, hemmetti!” puuskahti Sirius, ennen kuin Peter oli edes ehtinyt saada lausettaan loppuun.
Yksinäinen lumihiutale törmäsi ikkunaan.
”Sinä MITÄ?” huudahti Peter ja tiesi näyttävänsä kerta kaikkiaan hämmästyneeltä ja epäuskoiselta.
Sirius pudisteli päätään näyttäen siltä, kuin olisi halunnut vetää sanansa takaisin. Remus puolestaan nojasi ikkunaan hyvin vaivautuneena.
”Okei, sinä siis ihastuit Lilyyn?” Peter sanoi, kun kukaan muukaan ei avannut suutaan. ”Ja sitten?”
”Lily piti minusta”, Sirius tokaisi hyvin vastahakoisesti. ”Ja minä hänestä. Ja James sai tietää siitä.”
Peter avasi suunsa, mutta ei keksinytkään mitään sanottavaa. Puhumisen sijaan hän astui pari hassua askelta taaksepäin ja pudottautui istumaan sänkynsä laidalle. Ajatukset pyörivät hänen päässään sekavana massana, josta ei saanut minkäänlaista otetta, ei päästä eikä hännästä. Sirius sanoi ihastuneensa Lilyyn ja James ilmeisesti tiesi siitä… No niin, ei ollut mikään ihme, että Sirius mulkoili ympärilleen sen näköisenä, kuin olisi halunnut tappaa kaikki ja lentää pois, eikä Jamesia näkynyt lainkaan.
”Mitä sinä ja Lily tarkalleen – ” aloitti Peter ja nielaisi, ” – teitte?”
”Emme mitään erikoista”, Sirius mulkoili häntä. ”Suutelimme pari kertaa.”
”Jaa”, sanoi Peter ja oli kiitollinen siitä, että istui.
Sirius tuijotti häntä. ”Jaa? Etkö sinä aio sanoa muuta? Haukkua minua?”
Peter hymyili vinosti. ”Eiköhän Kuutamo ole tehnyt sitä jo ihan tarpeeksi, ja Sarvihaarakin epäilemättä. Mutta jos te kaksi ette selvitä välejänne – siis sinä ja James – minä kyllä suutun.”
Siriuskin melkein hymyili, mutta ei sentään aivan.
”Minä pyysin anteeksi”, poika sanoi hitaasti, ”mutta James taitaa edelleen olla hieman vihainen.”
Peter kohautti olkapäitään. ”No, sinä viet hänen naisensa. Mutta kyllä James antaa anteeksi, varsinkin jos – pyysitkö sinä OIKEASTI anteeksi? SINÄ?”
Siriuksen otsa rypistyi. ”Onko sitä niin kauhean vaikea uskoa?”
”Ei tietenkään”, Peter naurahti. ”Ja minä muuten olen varma, että James arvostaa sitä elettä. Mutta nyt minä arvostaisin melkoisesti sitä,  jos me voisimme mennä syömään.”
Ikkunaan nojannut Remus näytti havahtuvan ja kääntyi katsomaan toisia hieman yllättyneen näköisenä.
”Ai niin”, poika totesi. ”Meidänhän piti mennä syömään.”
”Näytät hieman hajamieliseltä, Kuutamo”, totesi Sirius, joka puolestaan näytti silloin jo enemmän omalta rasittavalta itseltään. ”En välttämättä edes halua tietää, mitä ajattelit.”
”Hyvä, sillä minä en kertoisikaan”, virnisti Remus. ”Ja nyt meidän on oikeasti paras mennä sinne syömään, ennen kuin me myöhästymme koko aamupalalta.”
Siriuksen silmät laajenivat. ”Älä nyt sentään maalaa piruja seinille.”
”Nimenomaan”, sanoi Remus. ”Mennään jo.”

Tähtitornissa oli kylmä. Ilmeisesti joku oli unohtanut tukkia häiritsevät raot harmaassa kiviseinässä, tai sitten kukaan ei ollut vielä tajunnut siirtää lämmitystä talviaikaan. Joka tapauksessa Jamesin oli pakko kietoa mustaa kaapuaan tiukemmalle ja tunkea palelevat sormensa syvemmälle takkinsa taskuihin.
 Hän ei tiennyt, kauanko hän oli seisonut siinä. Kun hän oli yli tuntia aiemmin herännyt, kukaan muu ei ollut vielä ollut valveilla, eikä hän todellakaan ollut halunnut herättää toisia. Mieluummin hän oli pukeutunut ja hiipinyt hiljaa pois makuusalista, vaellellut käytävillä, kunnes itsepäiset jalat olivat johdattaneet hänet tähtitorniin.
 Siinä hän nyt siis seisoi, katsoi ulos lumiseen maisemaan ja ajatteli, vaikka mieluiten olisi vain sulkenut mielensä poukkoilevilta mielikuvilta. Sirius oli pyytänyt häneltä anteeksi, ja totta kai hän tajusi, miten harvinaista se oli. Ilmeisesti pojan kotona ei oltu ikinä pyydelty anteeksi, sillä Siriuksen suusta tuota sanaa kuuli hyvin harvoin. Ehkä juuri siksi pieni osa hänestä halusi antaa pojalle anteeksi, unohtaa koko jutun ja olla taas ystäviä niin kuin ennenkin.
 Ikävä kyllä se anteeksiantava osa oli melkoisen pieni, ja loput Jamesista ei lainkaan käsittänyt, miten hän muka voisi antaa anteeksi Siriukselle. Hemmetti, Sirius oli hänen paras ystävänsä! Eivät parhaat ystävät vehkeilleet toistensa ihastusten kanssa, eivät ikinä. Koko juttu oli Siriuksen vika, ilman häntä James ei todellakaan olisi seissyt nyt tässä miettimässä, miten hän voisi ikinä unohtaa.
 Tylypahkan pihamaa oli valkoinen. Niin se oli ollut edellisenäkin aamuna. He olivat pelanneet lumisotaa, Lily oli nauranut ja yrittänyt tönäistä Jamesin lumihankeen, eikä James itse ollut voinut olla hymyilemättä idioottimaisesti. Kerrankin Lily oli suhtautunut häneen normaalisti, unohtanut vihata häntä, ja hän oli nauttinut niistä hetkistä enemmän kuin mistään aikoihin…
 Ja sitten Siriuksen oli ollut pakko pilata kaikki, vaikka taisikin olla melkoisen selvää, että Sirius oli pilannut kaiken jo paljon aiemmin. Viimeistään siinä vaiheessa, kun oli päätynyt viettämään liikaa aikaa Lilyn kanssa. James ei oikein tiennyt, missä vaiheessa niin oli käynyt, mutta sen hän tiesi, ettei niin olisi ikinä pitänyt käydä.
 James painoi kasvonsa tähtitornin kylmää lasia vasten. Hän olisi voinut jäädä siihen, antaa silmiensä sulkeutua ja mielikuvien Lilystä ja Siriuksesta täyttää mielensä, elleivät muuan askeleet olisi keskeyttäneet häntä.
”Ai”, sanoi tyttö hämmästyneenä.
James kääntyi. Lily piti kättään ovenkahvalla. Tytön suu oli loksahtanut hivenen auki ja punaiset hiukset näyttivät tummemmilta kuin tavallisesti, koska olivat vielä aamusuihkun jäljiltä märät. Hämmästynyt ilme leikki Lilyn silmissä, vaati tyttöä kääntymään takaisin, mutta tämä ei kääntynyt, tuijotti vain Jamesia.
James nielaisi.
”Anteeksi”, Lily sanoi nopeasti. ”Minä en arvannut että täällä olisi ketään. Minä vain halusin… no, ajatella.”
James nyökkäsi. Enempään hänestä ei ollut, sillä hän ei voinut olla tuijottamatta Lilyn hiuksia, miettimättä, miten Siriuksen kädet olivat leikkineet niillä -
”James?” Lily näytti huolestuneelta. ”Onko jokin vinossa?”
James naurahti. Nauru oli ilotonta ja kylmää, ja se karkasi nopeasti lasikattoon vain kimmotakseen takaisin. Lily otti varovaisen askeleen kohti Jamesia, ja silloin poika avasi suunsa.
”Ei toki”, hän tokaisi ja olisi astunut kauemmas, ellei lasiseinä olisi tullut vastaan. ”Sirius vain lipsautti pari asiaa.”
Ilme Lilyn kasvoilla vaihtui. Puna kohosi tytön poskille ja tämä siirsi nopeasti katseensa maahan.
”No niin, minä taidan sitten lähteä aamupalalle”, James sanoi tyhjästi.
Hän ehti ovelle saakka. Jos häntä ei olisi pysäytetty, hän olisi kävellyt portaat alas suoraan jonnekin, mutta minne, sitä hän ei olisi kuitenkaan tiennyt. Hän tahtoi vain päästä pois, saada kaikki häiritsevät mielikuvat pois mielestään, unohtaa koko jutun -
”Älä mene”, sanoi Lily ja pysäytti hänet, ja niin hän juuttui ovensuuhun eikä voinut enää lähteä, sillä tytön ääni oli surullinen ja tukahtunut.
James kääntyi hitaasti. Lily seisoi vain metrin päässä hänestä, punaiset hiukset loistaen ulkoa tulevassa valossa.
”Anteeksi”, Lily mutisi.
James vilkuili seiniä. ”En minä ole sinulle vihainen. Mutta Sirius – ”
”Suutu mieluummin minulle”, Lily keskeytti hänet yllättävän voimakkaalla äänellä. ”Älä suutu Siriukselle, jooko? Sirius huolehti sinusta, ajatteli sinua, mutta…”
Lily ei jatkanut lausettaan. James katseli tytön kasvoja, kun tämän katse kääntyi pois hänen kasvoistaan ja karkasi tyhjille seinille.
”Mutta?” James kuuli oman äänensä kylmänä ja surullisena. ”Mutta te olitte liian rakastuneita?”
”Älä puhu rakastumisesta!” Lily puuskahti. ”Me olimme vain ihastuneita! Etkä sinä voi olettaa, että minä en ikinä tahtoisi seurustella, vaikka sinä olet jahdannut minua vuosikausia – ”
”No, en jahtaa enää”, sanoi James.
Hän ehti nähdä vilahduksen hämmästyneestä ilmeestä Lilyn kasvoilla, mutta siinä ei ollut jälkeäkään ilosta. Ei, vaikka tytön olisi kaiken järjen mukaan pitänyt hyppiä riemusta, olla onnellinen, kun lopultakin pääsi eroon Jamesista.
 Mitä Lily sitten oikeasti ajattelikaan, siitä James ei jäänyt ottamaan selvää. Hän kääntyi, katosi portaisiin ja laskeutuessaan niitä yksi kerrallaan mietti, miten ihmeessä pääsisi tarpeeksi kauas pois.

Ajatukset pyörivät Lilyn mielessä. Ne tulivat, olivat hetken ja menivät, ennen kuin hän oli ehtinyt saada niistä minkäänlaista otetta. Jamesin musertunut ilme viipyi yhä hänen silmissään, surulliseen hymyyn kaartuneet kapeat huulet ja loukkaantunut sävy äänessä. Tähtitornin lasiseinä oli kylmä Lilyn selkää vasten, mutta seinän viileys ei todellakaan ollut juuri silloin päällimmäisenä hänen sotkuisissa ajatuksissaan.
 Hän oli ollut monta kertaa sinä syksynä melkoisen sekaisin ajatustensa kanssa, eikä tuo hetki varmasti ollut edes pahimpia, mutta sen tietäminen ei lohduttanut tippaakaan. Vasta kuukautta aiemmin hän oli päättänyt pysyä kaukana Siriuksesta. Se oli tuntunut pahalta eikä hän voinut väittää, etteikö edelleen olisi silloin tällöin kaivannut olla pojan lähellä, mutta hän ei ollut arvannut, että Jamesin loukkaaminen voisi myös tuntua näin kamalalta. Hän oli niin tottunut pitämään Jamesia ärsyttävänä kiusankappaleena, ja nyt hän vain toivoi, että olisi saanut surullisen ilmeen pyyhittyä pojan syvänruskeista silmistä.
 Hän ei tiennyt tarkalleen, missä vaiheessa se oli tapahtunut, mutta hän oli alkanut pitää Jamesista. Vain ystävänä tietenkin, hänhän oli ollut ja oli kenties edelleen ihastunut pojan parhaaseen ystävään, mutta pitämistä sekin oli. Ehkä se johtui Jamesin asenteesta, siitä, ettei poika enää ollut aivan yhtä ärsyttävä ja lapsellinen kuin joskus aikaisemmin.
 Tai ehkä se johtui Siriuksesta. Huokaus pääsi Lilyn huulilta ja hän olisi halunnut painaa päänsä lujemmin lasia vasten, mutta ikävä kyllä lasi tuki jo hänen takaraivoaan varsin vankasti. Niin, Sirius. Muutama väärään suuntaan avautuva ovi, satutettu nenä, pari juttutuokiota ja Lily oli ihastunut poikaan, johon ei ollut ikinä voinut kuvitella ihastuvansa. Hän oli tajunnut Siriuksen olevan ihminen kaikkien tyhmien temppujensa takana, ja siinä samassa hänen oli kai ollut pakko muuttaa mieltään myös Jamesista. Loppujen lopuksi noiden kahden ärsyttävät puolet olivat melko lailla samanlaisia, joten toista ei voinut päästää pälkähästä, jos toista inhosi juuri noiden piirteiden takia.
 Mutta entä nyt? Siinä hän seisoi, nojasi kylmään seinään ja toivoi, että inhoaisi edelleen Sirius Blackia ja James Potteria yhtä paljon kuin ennenkin. Se oli olisi ollut niin paljon yksinkertaisempaa. Mutta siihen ei enää ollut paluuta, ja nyt hän oli loukannut molempia ja itseään. Hän oli ehkä oppinut jo ajattelemaan Siriuksen ja hänen hämärien luokkahuoneiden seikkailuja erehdyksenä, ohimenneenä pikku vaiheena elämässä, oppinut unohtamaan ja olemaan miettimättä, miten paljon paremmin asiat olisivat voineet nyt olla, jos he olisivat saaneet olla ihastuneita toisiinsa.
 Niin, hän oli pikkuhiljaa oppinut unohtamaan Siriuksen. Hän ei ollut enää aikoihin pohtinut, mitä tapahtuisi, jos James saisi tapahtuneen selville. Ehkä hän oli kuvitellut, etteivät menneet ikinä pomppisi silmille kummittelemaan, mutta juuri niin oli käynyt. Tietenkin hänen olisi pitänyt arvata se. Kaikki tarkoin varjellut salaisuudethan tulivat joskus esiin, eikä Jamesin ja Siriuksen ystävyys kuitenkaan olisi kestänyt entisenlaisena, jos joku tuollainen asia olisi jäänyt heidän väliinsä. Tosin Lily epäili vahvasti, kestäisikö noiden kahden ystävyys myöskään asioiden ilmitulon jälkeen.
 Minkä ihmeen takia kaiken piti olla niin vaikeaa? Jollain sivuun työnnetyllä osallaan hän kaipasi edelleen Siriusta, ja suurin osa hänestä taas kirosi hänen omaa tyhmyyttään ja tilannetta, joka oli loppujen lopuksi saanut vain kaikki surullisiksi.
”Lily?” varovainen ääni kyseli jostain hänen selkänsä takaa.
Lily nosti päätään. Kacey seisoi ovella ja näytti epäröivältä.
”Hei”, sanoi Lily.
Kacey kohotti kulmiaan. ”Mitä sinä puuhaat? Aamupala on melkein ohi. Arvaa vain, järkytyinkö minä, kun en löytänytkään sinua aamulla omasta sängystäsi – ”
”Minä lähdin kävelemään”, totesi Lily ja kohautti olkapäitään.
”Vai niin”, Kacey virnisti. ”No, nyt voisi kuitenkin olla aika lähteä aamupalalle.”
”Onko James siellä?” kysyi Lily, ennen kuin ehti ajatella, oliko hänen kysymyksensä mahdollisesti järkevä vai ei. ”Tai Sirius?”
Kaceyn suu loksahti auki. ”James ja Sirius? Tuota noin, Sirius oli, Jamesia minä en tainnut nähdä – ”
”Älä nyt kuvittele mitään”, Lily sanoi nopeasti.
Kacey vilkuili häntä hieman epäluuloisen näköisenä. ”Lily, mitä ihmettä on meneillään? Sirius olikin harvinaisen hiljainen, mutta minä luulin sen johtuvan siitä, että hänen aivonystyränsä nyt vain eivät olleet käynnistyneet niin aikaisin.”
”Siitä se varmaan johtuikin”, sanoi Lily.
”Älä yritä”, tokaisi Kacey. ”Sinä puhuit jos sivu suusi. Minkä ihmeen takia sinä välttelet aamupalaa täällä ja huolehdit siitä, missä James ja Sirius mahdollisesti ovat?”
Lily huokaisi. Näytti melkoisen toivottomalle edes ajatella, että Kacey suostuisi unohtamaan koko asian, joten hän saattoi yhtä hyvin vastata kysymykseen.
”James sai tietää minusta ja Siriuksesta”, hän sanoi.
Kacey veti henkeä. Hämmentynyt ilme tytön kasvoilla vaihtui ymmärtäväksi, ja tämä nyökytteli hitaasti päätään.
”Vai niin. Ja sen jälkeen Sirius tuli valittamaan sinulle, miten olet pilannut hänen elämänsä?”
”Ei”, Lily tiuskaisi hieman loukkaantuneena. ”Ei edes Sirius ole niin typerä. Olenko minä pilannut hänen elämänsä?”
”Et tietenkään”, Kacey sanoi nopeasti. ”Eikä se edes ole sinun ongelmasi vaan Siriuksen. Mutta mitä ihmettä sinä täällä teet?”
Lily huokaisi. ”Minulla oli aamulla vähän levoton olo ja heräsin liian aikaisin, joten päätin lähteä kävelemään. Sitten minä vain eksyin tänne, ja… no, tapasin Jamesin.”
”Tapasit Jamesin?” Kacey toisti. ”Ja jäit juttelemaan syntyjä syviä?”
Lily rypisti kulmiaan. ”Minkä takia sinä olet noin sarkastinen? Huono aamu?”
”Minua vain ärsyttää koko tilanne”, Kacey puuskahti. ”Miten James suhtautui?”
”Mistä minä tietäisin?” Lily tuiskahti. ”Enhän minä ollut paikalla, kun hän sai tietää. Mutta eipä hän äsken ainakaan kovin iloiselta vaikuttanut.”
”Mistä te tarkalleen ottaen juttelitte?” kysyi Kacey.
Lily kohautti olkapäitään. ”Emme mistään erityisestä. Minä yritin saada Jamesia suuttumaan itselleni – ”
”Vai niin”, Kacey keskeytti hänet naurahtaen jokseenkin iloisesti. ”Olisi pitänyt arvata. Sinä leikit marttyyria ja yrität pelastaa Sirius-rukan – ”
”Mikä ihme sinua vaivaa?” Lily huudahti. ”Ihan kuin tämä juttu olisi muka minun vikani – ”
”No, itse asiassa se ON sinun vikasi!” Kacey vastasi aivan yhtä kovalla äänellä. ”Sinä leikit Siriuksen kanssa, vaikka ihan hyvin tiesit, että se päättyy huonosti! Minäkin sanoin niin! Kaikki tiesivät sen! Silti sinun oli pakko olla niin pahuksen tyhmä – ”
”Se ei kuulu sinulle!” Lily parahti.
”Kyllä se kuuluu!” Kaceyn silmät tuijottivat Lilyä vihaisina ja säälimättöminä. ”Jos et ole sattunut huomaamaan, minä seurustelen Remuksen kanssa! Minulla on ihan tarpeeksi ongelmia muutenkin, sinun ei tarvitse sekoittaa Remuksen ystäviä – ”
”Ja nyt on kyse sinusta ja Remuksesta, vai?” Lily ei voinut uskoa korviaan. ”Että sinä osaat olla noin itsekäs!”
Kaceyn silmät laajenivat. ”Ai minä olen itsekäs? Itse et ajatellut ketään muuta, kun olit Siriuksen kanssa –”
”Ei ollut kyse kenestäkään muusta!” Lily huusi. ”Oli kyse minusta ja Siriuksesta ja sillä selvä!”
”EIKÄ OLE!” Kacey puuskahti ja näytti siltä, kuin olisi vaivoin tukahduttanut halun ravistella Lilyä. ”Ei se mene niin! Sinä voit tehdä ihan mitä vain, kuvitella, että se liittyy vain sinuun itseesi, ja silti se liittyy kaikkiin muihinkin. Hitto!”
Tähtitornin ovi pamahti kiinni. Lily nojasi seinään osaamatta tehdä muuta kuin tuijottaa oviaukkoa, jonne Kacey oli hävinnyt. Ajatukset pyörivät hänen päässään sekavana sotkuna, mutta jos hän oli vielä hetkeä aiemmin saanut mietittyä jotain fiksua, enää se ei ainakaan onnistunut.
 Taivas lasiseinän ulkopuolella alkoi vaaleta. Todennäköisesti aurinko hiipi jo uhkaavasti kohti yläilmoja, odottaen vain hetkeä, jolloin saisi valaista koko pihamaan. Lily iski nyrkkinsä vasten lasia ja oli vasta jälkikäteen kiitollinen, ettei se särkynyt palasiksi.

”Onko jokin hätänä?” kysyi Remus.
Kacey ei jaksanut vastata, eikä hän olisi voinutkaan, sillä juuri silloin Kuhnusarvion ääni kajahti luokassa. Professori istui pöydällään ja rupatteli rauhalliseen tahtiin siitä, miten he kaikki toki tiesivät, että tämänpäiväinen liemi oli hyvin yleinen ja tarpeellinen, ja miten sitä oli aivan turha mainitakaan, mutta totta kai hän silti mainitsisi sen, sekä jotain muuta, jota Kacey ei enää kuunnellut. Hänen katseensa valahti pulpetin tummaan puupintaan.
”Vastaa nyt”, kuiskasi Remus turhautuneelta kuulostaen.
”Pitää opiskella”, sanoi Kacey hivenen tukahtuneesti.
Hän kuuli Remuksen hiljaisen naurahduksen. Niinpä niin, ihan kuin hän olisi joskus pahemmin opiskellut liemien oppitunneilla. Yleensä hän saattoi vallan mainiosti luottaa Lilyn apuun ja kopioida tältä muistiinpanot myöhemmin.
 Tosin tällä kertaa hänen ehkä tosiaan olisi ollut parasta yrittää kuunnella Kuhnusarvion selostuksia. Lily istui vastakkaisella puolella luokkaa, tuijotti ulos ikkunasta ja näytti kuuntelevan professoria vielä vähemmän kuin Kacey, mikä sentään oli melkoisen harvinaista Lilyltä. Sitä paitsi Kacey oli aika lailla varma, ettei hänen ystävänsä olisi illalla erityisen innokas auttamaan häntä läksyistä selviämisessä.
”Kacey”, Remuksen ääni oli epävarma. ”Onko jotain sattunut?”
”Ei ole”, sanoi Kacey ja kääntyi hitaasti katsomaan vieressään istuvaa poikaa. ”Tiedätkö sinä Siriuksesta ja Jamesista?”
”Mitä minun pitäisi tietää heistä?” kysyi Remus kulmiaan kohottaen. ”Jotain kieroa? Ovatko he taas muuttaneet kissoja teekannuiksi?”
Kaceyn silmät laajenivat. ”Ovatko he JOSKUS muuttaneet kissoja teekannuiksi?”
”KETKÄ ovat tehneet MITÄ?” kysyi professori Kuhnusarvio.
Kacey vaikeni. Remus tuijotti pulpettiaan hyvin vaivautuneen näköisenä, mutta Kuhnusarvio ei tuntunut välittävän siitä tippaakaan. Sen sijaan professori purskahtikin hieman honottavaan nauruun ja nojasi taaksepäin pöydällä.
”Antaa olla, minä en edes halua tietää”, hän totesi sitten. ”Mutta sinä, nuori neiti Bones, voisit keskittyä vaihteeksi opetukseen ja jättää kuhertelun vähemmälle – ”
”En minä kuhertele”, Kacey totesi kauhistuneena.
Remus virnisti hänen vieressään.
”Etpä tietenkään”, Kuhnusarvio totesi hyvin ystävällisesti, ”ja siksipä sinä tietysti keskityt tästä lähtien tiiviisti opetukseen, vai mitä?”
Kacey hymyili vaisusti. ”Kyllä, professori.”
”Niin sitä pitää”, sanoi Kuhnusarvio ja hetken Kacey luuli, että professori aikoi taputtaa häntä isällisesti päälaelle. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt, vaan Kuhnusarvio yksinkertaisesti kääntyi osoittamaan liitutaulua, jolle alkoi ilmestyä tekstiä.
”Mitä Jamesista ja Siriuksesta?” kysyi Remus, kun Kuhnusarvio ei enää katsonut heihin päin.
”Lily väitti, että James sai tietää – ” aloitti Kacey hiljaa ja joutui hetken miettimään, miten päättäisi lauseensa, ” – hänestä ja Siriuksesta…”
Ymmärtävä ilme piirtyi Remuksen kasvoille.
”Ai”, sanoi poika.
Kacey oli utelias. ”Tiesitkö sinä siitä?”
”Tiesin”, Remus myönsi ja kohautti olkapäitään. ”Ei Sirius pystyisi salaamaan minulta sellaista. Mistä Lily - ?”
”Hän törmäsi Jamesiin tähtitornissa”, sanoi Kacey.
”Au”, Remus tokaisi.
Kacey virnisti. ”Ei sillä tavalla törmännyt, hassu.”
Remuskin hymyili. ”En minä niin kuvitellutkaan.”
”Et tietenkään”, sanoi Kacey.
Professori Kuhnusarvio kertasi lyhyesti senpäiväisen liemen teko-ohjeita ja käski heidän jakautua pareihin. Kacey siirtyi istumaan lähemmäs Remusta.
”Mitä sinä mietit?” kysyi Remus, kun he pilkkoivat lohikäärmeenhäntäruokoa sopivanpituisiksi pätkiksi.
”Miten niin?” hämmästyi Kacey.
Remus hymyili toisella suupielellään. ”Näytät vakavalta. Se ei ole kovin tavallista.”
”No, Lily ja minä tavallaan riitelimme”, huokaisi Kacey.
Remus näytti uteliaalta, mutta jostain syystä Kacey ei halunnut sanoa yhtään enempää. Vastakkaisella seinällä Lily tuijotti omaa noidankattilaansa hyvin synkän näköisenä, ja jokin epämääräinen ääni Kacey sisällä väitti, että hänen olisi parasta pyytää anteeksi heti, kuin vain suinkin voi.
 Remuksen sormet osuivat hänen omiinsa pöydän pinnalla. Veitsi oli jo väsynyt pilkkomiseen ja makasi nyt käyttämättömänä pöydällä, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Kacey tuijotti sitä mitään näkemättä ja antoi Remuksen sormien sulkeutua omiensa ympärille.

Käytävä oli tyhjä. Peterin seurana olivat vain seinien hiljainen natina ja silloin tällöin jostain kaukaa kantautuvat askeleet, sekä hänen takanaan seinällä keikkuvassa taulussa värjöttelevä noitatyttö. Siihen saakka tyttö oli pysynyt kohtalaisen hiljaa, mutta vilkuili silloin tällöin Peteriä varsin uteliaasti. No, vilkuilkoon vaan, hän ei jaksanut piitata.
 Itse asiassa hän ei edes kaivannut enempää seuraa. Oli jo iltapäivä, enää vähän aikaa sen päivän viimeisiin oppitunteihin, eikä häntä pätkääkään kiinnostanut mennä sinne. Professori Hongansyömä laittaisi heidät kuitenkin huolehtimaan jälleen kerran kuudennen luokan pitkäaikaisprojektista, hieman puumaisesti suloisten mutta varsin vihamielisten hirskuristajien kastelemisesta tai uudelleen istutuksesta.
 Ei sillä, että Peter olisi varsinaisesti inhonnut kyseisiä kasveja, eihän toki, eikä varsinkaan sen jälkeen, kun eräs oli viime tunnilla melkein puraissut palan hänen korvastaan. Kyse oli lähinnä siitä, että hän tiesi mainiosti Siriuksen ja Jamesin aloittavan vähintäänkin sanallisen tappelun heti, kun nuo kaksi osuisivat samalle alueelle.
 Peter ei muistanut, milloin hän viimeksi olisi ollut yhtä turhautunut. Remus tuntui sinä päivänä olevan ainoa täysijärkinen olento, ja ehkä juuri siksi poika pakenikin erittäin vikkelästi Kaceyn luo heti, kun James ja Sirius aloittivat riitelynsä. Niin kuin esimerkiksi muodonmuutostunnilla, kun McGarmiwa oli käskenyt Jamesin muuttaa Siriuksen ruusukasaksi. Loppujen lopuksi Siriuksella oli ollut norsun kärsä ja rosoisia oksia hiusten sijalla, ja James oli salaperäisesti päätynyt luokan ulkopuolella seisovan haarniskan sisäpuolelle. Siinä vaiheessa Peter oli toivonut, että hänelläkin olisi ollut joku, jonka luo karata.
”Mitä sinä teet?”
Peter käänsi päätään. Tummahiuksinen tyttö seisoi muutaman metrin päässä hänestä ja nojasi seinään epävarman näköisenä.
”Hei, Adrianne”, sanoi Peter.
Adrianne hymähti. ”Tuo ei varsinaisesti ollut vastaus kysymykseen.”
”Sinustapa on tullut tarkka.”
”Eikä tuokaan”, totesi Adrianne.
Peter huokaisi. ”Ei niin. Miten sinä löysit minut?”
”Kysyin Remukselta”, sanoi Adrianne hymyillen vinosti. ”Hän oli ehkä vähän hämmästyneen oloinen, mutta sanoi sitten, että sinä lähdit kävelemään.”
”Ja sinä arvasit, että minä olisin juuri täällä?” Peter yllättyi.
Adrianne kohautti olkapäitään.
”No jaa, en varsinaisesti. Remus sanoi myös, että olit lähtenyt tännepäin, ja minä olen aina tiennyt, että sinä pidät tuosta taulusta”, virnisti tyttö osoittaen Peterin takana olevaa taulua. Kuvan noitatyttö vilkutti sieltä heille hyvin prinsessamaisesti.
”Itse asiassa minä en edes kauheasti pidä koko taulusta”, sanoi Peter ja taulun tytön ilme valahti. ”Paitsi, että tuo tyttö vähän muistuttaa sinua.”
Adrianne näytti hämmästyneeltä.
”Anteeksi”, Peter sanoi nopeasti. ”Sitä ei kai olisi pitänyt sanoa.”
”Ei se haittaa”, sanoi Adrianne, käveli Peterin luokse ja istui tämän viereen lattialle. ”No niin, mitä sinä täällä teet? Äläkä nyt väistä kysymystä.”
”Ei tulisi mieleenikään”, sanoi Peter. ”Ajattelen kai.”
”Ajattelet?” Adrianne toisti ja tytön kalpea otsa painui muutamalle rypylle. ”Mielenkiintoista. Mitä sinä ajattelet?”
”Syntyjä syviä”, Peter virnisti.
”Peter.”
”Olkoon”, huokaisi Peter ja nosti kätensä. ”Minä antaudun. Sirius ja James ovat tapelleet koko päivän, enkä minä enää jaksa olla heidän välissään.”
Adrianne rypisti otsaansa. ”Mikä heitä vaivaa?”
”Naisongelmia”, sanoi Peter kuivasti.
”Ai”, sanoi Adrianne ja naurahti. ”Minä en siis voi tajuta niistä mitään.”
”Et kai”, Peter myönsi. ”Mutta usko pois, minäkään en tajua, miten he ovat voineet sotkea asiansa niin totaalisesti – ”
”Joskus se on yllättävän helppoa”, Adrianne sanoi äkkiä lujalla ja varmalla äänellä. ”Asioiden sotkeminen, siis.”
Peter oli hiljaa. Käytävän seinä oli kylmä ja kivinen hänen mustan koulupuvun viittansa takana, mutta hän ei välittänyt. Sen sijaan Adriannen kasvoille hiljaa hiipivä vakava ilme ei voinut olla karkaamatta hänen ajatuksiinsa. Tyttö puri kapeaa alahuultaan ja räpytti muutaman kerran silmiään, mutta kyyneliä Peter ei nähnyt, vaikka hänen katseensa eksyi vaalealle poskipäälle. Adriannen profiili oli suora ja päättäväinen kuten aina ennenkin, mutta katse oli lattiassa.
”Mitä nyt?” Peter kysyi hiljaa.
Adrianne katsoi edelleen lattiaa. ”Ei mitään. Minä vain ajattelin.”
Peter huokaisi. Hän ei kenties ollut sitä ihmistyyppiä, joka uteli utelemasta päästyäänkin eikä hyväksynyt vältteleviä vastauksia, mutta silti hän ei voinut väittää, etteikö olisi ollut melkoisen utelias. Tai huolestunut, sillä Adrianne ei todellakaan näyttänyt kovinkaan onnelliselta tuijottaessaan synkkänä vastakkaisen seinän kiviä.
 Peter ojensi hitaasti kätensä ja kosketti varovasti tytön olkapäätä. Adrianne säpsähti ja Peter oli jo vetämässä kättään pois, mutta sitten tyttö vilkaisi häntä melkein huomaamattomasti hymyillen, ja hän antoi kätensä jäädä siihen. Peterin pitkät sormet leikkivät tytön hämärässä valaistuksessa melkein mustien hiuksien seassa, silittivät niitä hiljaa, kuin ne olisivat voineet kadota hetkellä millä hyvänsä.
”Asioiden sotkeminen on yllättävän helppoa”, sanoi Adrianne hieman tukahtuneesti.
Peter ei tiennyt mitä sanoa, mutta ei sillä liiemmin ollut väliäkään, sillä Adrianne ei näyttänyt odottavan hänen vastaustaan. Tyttö kohotti kasvonsa hänen omiaan kohti ja katsoi häntä silmiin.
”Sinä olet kiltti, Peter.”
Iloton hymy kohosi Peterin kasvoille. ”Niin olen. Jos en olisi, minä tuskin istuisin nyt tässä. Olisin jossain muualla etsimässä sellaista tyttöä, joka pitäisi minusta yhtä paljon kuin minä hänestä.”
Jostain kaukaa kuului askelia. Adrianne painoi kasvonsa Peterin mustan viitan suojelemaa olkapäätä vasten ja tytön hiukset kutittivat hänen kaulaansa, mutta hän ei edes huomannut sitä. Hyvin varovaisesti hän halasi Adriannea.
”Minä pidän sinusta”, sanoi tyttö, ”ja olen pahoillani, kun en voi enempää.”
”Ei se mitään”, sanoi Peter hitaasti ja sulki silmänsä.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 22.6.
Kirjoitti: lurikko - 25.06.2008 00:16:36

OSA 27

”Minkä ihmeen takia täältä ei edes saa kunnon ruokaa?” puuskahti Sirius.
Remus huokaisi syvään. Hänelle kanankoivet kelpasivat mainiosti, mutta ilmeisesti Sirius oli juuri nyt sellaisella tuulella, ettei poika olisi suostunut syömään edes hanhenmaksapihvejä valittamatta. Niinpä hän katsoi parhaaksi jättää koko ruokahuomautuksen huomioimatta ja tyytyä estämään Siriusta viskomasta ruokiaan lattialle.
”Rauhoitu nyt”, Remus käski. ”Ykkösluokkalaiset katselevat sinua sen näköisinä, että pelkäävät kuollakseen.”
”Pelätkööt vaan”, Sirius mutisi.
”Mikä ihme identiteettikriisi sinulla on?” James tiuskaisi pöydän toiselta puolelta. ”Sinä olet niin pahuksen täynnä itseäsi, että nautit pelkästään siitä, jos joku vilkaisee sinua – ”
”Pidä sinä vain pääsi kiinni!” Sirius puuskahti. ”Minua ei hittoakaan kiinnosta, mitä sinä ajattelet minusta, senkin omahyväinen apina – ”
Remus hautasi kasvot käsiinsä.
”Älä hauku minua!” ärähti James, vaikkakin puoliksi syöty paahtoleipä lievensi hänen äänensävyään huomattavasti. ”Jos sinulla olisi yhtään itsehillintää, meillä ei olisi mitään ongelmia – ”
”Minun itsehillinnässäni ei ole mitään vikaa!” Sirius ilmoitti.
”No, missä se vika sitten?” James mulkoili toista poikaa hyvin vihaisen näköisenä. ”Vai oletko sinä ikinä kuullut sellaisista asioista kuin ystävyys tai aivoton idiootti, joka ei osaa tehdä muuta kuin virheitä – ”
”Sinä et tiedä mitään!” Sirius huusi.
”En varmasti tiedä, jos sinä salailet minulta kaiken!” rähjäsi James. ”Tai ehkä sinä vain olet niin itsekeskeinen kakara, ettet osaa ajatella toisia ollenkaan – ”
”LOPETTAKAA JO!” huusi Peter ja paiskasi kurpitsamehulasinsa pöytään niin lujaa, että oli ihme, ettei se särkynyt palasiksi.
Siriuksen haarukka kolahti lattialle. Molemmat pojat kääntyivät katsomaan Peteriä hyvin hämmästyneen näköisinä, mutta pitivät ainakin hetken suunsa kiinni. Remus nosti varovaisesti päätään ja näytti sekä huojentuneelta että epäuskoiselta tajutessaan, että riitelyä ei kuulunut, vaikka kumpikaan ei ollut kuollut tai tainnutettu.
”Anteeksi nyt vain, mutta minä en jaksa kuunnella tuota enää”, ilmoitti Peter, joka oli suoraan sanottuna varsin tyytyväinen saatuaan Siriuksen ja Jamesin hetkeksi hiljaisiksi. ”Me kaikki tiedämme, ettette te tällä hetkellä tule toimeen keskenänne, teidän ei tarvitse ilmoittaa siitä koko ajan. Sitä paitsi minulla on paljon muutakin ajateltavaa kuin teidän henkilökohtaiset ongelmanne, joten pitäkää turpanne kiinni.”
Sirius nielaisi. ”Hitto vie, Matohäntä, sinä olet opetellut huutamaan – ”
”Ja minua on ihan turha haukkua, vaikka sinä olisit tehnyt mitä tyhmyyksiä”, Peter tiuskaisi ja vilkaisi Siriusta äkäisenä.
Sirius vaikeni.
”Ihanaa, te olette hiljaa”, huokaisi Remus. ”Nyt minä voin esittää pienen ehdotukseni. Selvittäkää asiat, jooko, tai lopettakaa muuten vain toisillenne puhuminen, mutta älkää jaksako huutaa koko ajan – ”
”Minä en selvitä mitään”, tiuskaisi James ja nousi pöydästä ruskeat silmät salamoiden. ”Nähdään joskus, Kuutamo.”
Remus olisi kenties sanonut siihen jotain, mutta kun hän sai suunsa jälleen puhevalmiuteen, James oli jo kaukana. Sirius söi kanankoipea hyvällä ruokahalulla ja Peter oli vajonnut omiin ajatuksiinsa.
 Remus huokaisi. Sinä päivänä hänestä oli tuntunut monta kertaa siltä, että paras asia, jonka hän voisi tehdä, olisi muuttaa mahdollisimman kauas tai ainakin heivata James ja Sirius etelänavalle selvittelemään välejään. Mikäli etelänapaa ei ollut valittavissa, hän voisi tietysti lukita heidät luutakomeroon ja käskeä keskustelemaan, mutta jotenkin hänestä tuntui siltä, että silloin nuo kaksi vain yhdistäisivät voimansa ja paloittelisivat Remuksen itsensä pieniksi palasiksi. Ja sitä hän ei tietenkään halunnut, eihän hän sentään ollut niin itsetuhoinen.
”Minä en kestä enää toista tällaista päivää”, Remus mutisi suupielensä välistä.
Kacey vilkaisi häntä jokseenkin myötätuntoisesti, mutta ei silti aivan. Päivän mittaan Remus oli kyllä huomannut, etteivät Sirius ja James olleet ainoat riidoissa olevat ystävät – myöskään Kacey ja Lily eivät puhuneet toisilleen.
”Minä en tajua, mikä Jamesia vaivaa”, Sirius tiuskaisi seivästäessään seuraavan paahtoleivän haarukallaan. ”Se ihminenhän on täysin käsittämätön. Minä olen pyytänyt anteeksi, hitto vie – ”
”Et sinä oikeasti olettanut, että se olisi niin helppoa”, huokaisi Remus ja vilkaisi sivusilmällä Lilyä, joka istui parin metrin päässä sen näköisenä, kuin olisi toivonut olevansa jossain aivan muualla.
”En niin”, Sirius myönsi, ”mutta tämä on jo ihan liikaa. Jos Sarvihaara haluaa olla härkäpäinen, niin olkoon vain, minä en piittaa.”
”Etkö?” Remus yllättyi.
”En”, Sirius ilmoitti ylpeänä. ”Minä vain tarvitsen pari pullollista.”
Nyt huolestunut ilme kohosi Remuksen kasvoille. ”Pullollista? Vettä, eikö niin?”
Sirius naurahti. ”Hyvä vitsi, Kuutamo. Kotitontut varmaan lupaisivat minulle pari tuliviskiä, jos pyytäisin oikein nätisti – ”
”Se ei onnistunut viimeksikään”, muistutti Peter pöydän toiselta puolelta.
”Ai niin”, Siriuksen ilme synkkeni. ”No, ainahan minä voin lähteä Tylyahoon – ”
”Et voi”, Remus tokaisi heti.
Sirius rypisti kulmiaan. ”Miten niin en voi?”
”Koska huomenna on keskiviikko, eli toisin sanoen on koulua, ja koska se yksinkertaisesti on kiellettyä”, Remus luetteli oikopäätä ja madalsi sitten ääntään niin, etteivät muut voineet kuulla heitä. ”Ja me istumme melkein täydessä salissa, joten sinun on ihan turha ruveta selittämään epämääräisistä keinoista päästä sinne, ellet halua menettää niitä.”
”Eihän täällä ole muita kuin Kacey”, Sirius sanoi hämmästyneenä, ”ei ainakaan lähietäisyydellä.”
”Se ei estä heitä kuulemasta”, Remus sihahti. ”Sitä paitsi Kaceykaan ei tiedä.”
”Mitä minä en tiedä?” kysyi silloin tuo juuri mainittu Kacey uteliaana.
Remus huokaisi ja kääntyi sitten tytön puoleen. ”Meillä on tapamme päästä Tylyahoon muulloinkin kuin silloin, kun Dumbledore sallii. Mutta siitä ei puhuta, eikä varsinkaan tässä. Minä kerron sinulle myöhemmin.”
Kacey nyökkäsi päätään. No niin, tyttö tosiaan oli melkoisen alamaissa Lilyn kanssa riitelyn takia, sillä muussa tapauksessa tämä ei ikinä olisi lopettanut kyselyä tuossa vaiheessa.
”Mennään illalla”, Sirius virnisti Remukselle.
Remus huokaisi. ”Ei käy.”
”No, minä menen sitten Matohännän kanssa”, Sirius totesi hieman loukkaantuneena.
”Ei sovi minullekaan”, Peter sanoi nopeasti. ”Ehkä joku toinen kerta, mutta tänään minä en todellakaan ole sillä tuulella. Mutta jos sinä menet, tuo minulle yksi pullo varastoon.”
”Miten niin et ole sillä tuulella?” Sirius rypisti kulmiaan.
Peter kohautti olkapäitään. ”Ei vain huvita. Ja ihan turha kysellä enempää, minä en puhu.”
”Ahaa”, sanoi Sirius, kun varsin valaistunut ilme piirtyi hänen kasvoilleen. ”Sinä olet menossa tyttösi kanssa kävelylle, vai mitä?”
”Ensinnäkin, Adrianne ei todellakaan ole minun tyttöni”, Peter tokaisi mulkaisten häntä. ”Lisäksi me emme ole menossa kävelylle.”
Sirius kohautti olkapäitään. ”No, minä tuon sinulle joka tapauksessa pullon. Tosin Kuutamo saa kantaa sen.”
”Minä?” Remuksen otsa rypistyi. ”Enkö minä juuri sanonut, etten lähde sinne?”
”Sanoit”, Sirius totesi hyväntuulisesti, ”mutta jos sinä et ole siellä, kuka raahaa minut takaisin tänne? Aiotko sinä todella lähettää minut yksin Tylyahoon? Keskellä kouluviikkoa?”
Remuksen ilme valahti. Hän vilkaisi Peteriä, mutta poika pudisteli nopeasti päätään.
”Hyvä on”, huokaisi Remus ja nyökkäsi. ”Minä lähden sinun mukaasi. Jonkun on pakko tulla kiskomaan sinut pois sieltä. Minä en halua hälyttää Dumbledorea hakemaan sinua.”
”Oletpa sinä kiltti”, sanoi Sirius virnuillen omahyväisesti.

”Tämä oli pahuksen hyvä idea”, sanoi Sirius tyhjentäessään kolmatta lasillista.
Remus istui toisella puolella pöytää ja vilkuili häntä joko murhaavan tai epätoivoisen näköisenä, hän ei ollut aivan varma. Ehkä nuo kaksi tunnetilaa olivat kietoutuneet Remuksen olemukseen niin selkeästi, ettei niitä voinut erotella toisistaan. Joka tapauksessa Sirius ei kuitenkaan voinut väittää, että tilanne olisi varsinaisesti häirinnyt häntä liiemmin. Remuksen ärtymys oli omiaan piristämään häntä.
”Kuvittele nyt”, hän jatkoi häiriintymättä vähääkään vihaisista mulkaisuista, ”on tiistai-ilta, emmekä me mätäne siellä homeisessa koulussa – ”
”Tylypahkassa ei ole tippaakaan hometta”, Remus tokaisi.
” – vaan istumme viettämässä kaunista talvi-iltaa kodikkaassa kahvilassa – ”
”Meillä tulee olemaan pahuksen kylmä, kun palaamme linnaan”, Remus ennusti synkästi.
” – mainiossa seurassa”, Sirius lopetti välittämättä tippaakaan muutamasta taustahäiriöstä puheensa aikana.
”Jos nuo pari mustiin pukeutunutta velhoa ovat sinusta hyvää seuraa”, sanoi Remus matalalla äänellä erääseen nurkkaan vilkaisten, ”minä olen enkeli.”
”Sinä olet enkeli”, Sirius myönsi hyväntuulisesti ja kohotti lasiaan. ”Juokaamme lasillinen sille.”
Remus pudisteli päätään. ”Minä en todellakaan tiedä, minkä takia suostuin tähän.”
”Koska sinä tiesit, ettet näkisi minua muuten huomisilla tunneilla”, Sirius virnisti.
”Tiedän”, sanoi Remus. ”Minä ihmettelenkin, mistä sain päähäni, että haluaisin nähdä sinut huomenna. Tai ylipäätään koskaan.”
Sirius katsoi häntä hämmästyneenä. ”Edes sinä et VOI olla noin katkera, Kuutamo hyvä.”
”En minä olekaan”, Remus mulkoili häntä. ”Muuten vain voisin olla istumassa lämpöisellä sohvalla tyttöystäväni kanssa sen sijaan, että istun katselemassa sinun juomistasi – ”
”Minä voin hakea sinulle yhden tuliviskin”, Sirius lupasi auliisti.
”Se ei ollut pääasia”, Remus tokaisi.
Sirius kurtisti kulmiaan. ”Mikä sitten? Yritätkö sinä väittää, että Kacey on hauskempaa seuraa kuin minä?”
”No, Kacey on kauniimpi kuin sinä, hiljaisempi kuin sinä, eikä juo niin paljon”, Remus totesi.
”Mistä tiedät?” Sirius virnisti. ”Oletko ikinä tuonut häntä tänne?”
”En ota sitä riskiä”, sanoi Remus.
”Siinäs kuulit”, totesi Sirius omahyväisesti. ”Minuun sinä luotat niin paljon, että tulet tänne kanssani, mutta oman tyttöystäväsi kanssa et uskalla tulla paikkaan, jossa juodaan mitään alkoholipitoista – ”
”Sinä raahasit minut tänne väkisin”, Remus huomautti.
”Paremminkin kiristin”, muistutti Sirius.
”Se on aivan sama asia”, sanoi Remus ja nojasi sitten pöydän yli toista kohti. ”Kuuntele nyt, jooko, ennen kuin olet aivan umpikännissä. Jos sinä käyttäydyt typerästi ja haastat riitaa, kestää paljon kauemmin, ennen kuin James unohtaa koko Lily –jutun – ”
”James ei unohda sitä ikinä”, tokaisi Sirius, ”ja sitä paitsi minä olen täällä juomassa enkä keskustelemassa.”
”No, minä en ole täällä juomassa vaan vahtimassa sinua, joten voin tehdä jotain hyödyllistä sinä aikana”, Remus hymyili vinosti. ”Kukaan meistä ei jaksa sinun ja Sarvihaaran tappelua, tajuatko?”
”Totta kai tajuan”, Sirius loukkaantui. ”Mutta ei se minusta ole kiinni. Sarvihaara haastaa riitaa.”
”Sinut on hyvin helppo saada riitelemään”, Remus huomautti.
”Tuo voi olla totta”, myönsi Sirius, ”mutta siitä huolimatta – ”
”Sinä olet se, joka aiheutti tämän riidan”, Remus keskeytti hänet. ”Toisin sanoen minä syytän siitä sinua. Yritä käyttäytyä fiksusti, tai James ei anna sinulle ikinä anteeksi ja minä saan hermoromahduksen.”
”Etkä saa”, sanoi Sirius vilkaisten lasinsa pohjaa. ”Kacey lohduttaa sinua.”
”Toivottavasti”, hymyili Remus, mutta sitten ilme pojan kasvoilla valahti. ”Hei Sirius, mitä sinä – ”
Mutta Sirius oli jo kömpinyt pystyyn tuoliltaan ja lähtenyt hieman horjuvin askelin hakemaan neljättä lasillista.

Peterin olisi epäilemättä pitänyt harkita tarkemmin, ennen kuin hän oli luvannut tulla Adriannen luo linnan pääoville seitsemältä, mutta hän ei kerta kaikkiaan ollut arvannut, mitä tytöllä saattaisi olla mielessä. Hän katui lupaustaan vasta siinä vaiheessa, kun käveli Adriannen ja Marie Campbellin välissä kohti huispauskenttää ja veti huppua tiukemmalle päähänsä, ettei päin naamaa tunkeva lumi olisi päässyt sisään.
”Miten ihmeessä huispausta voi edes pelata tällaisessa säässä?” hän kysyi eikä välittänyt hivenen ärtyneestä sävystä äänessään.
”Ei sitä voikaan”, Marie totesi synkästi, ”mutta toistaiseksi kukaan ei ole kertonut sitä Nadjalle.”
”Tässä säässä harjoitteleminen tuntuu tosiaan vähän liioittelulta”, Adrianne myönsi.
”No, meillä on ottelu kahden viikon päästä”, Marie sanoi äkkiä terävästi. ”Totta kai meidän pitää harjoitella, vaikka sää olisi millainen tahansa – ”
”Etkö sinä juuri sanonut, ettei tällaisella säällä voi harjoitella?” Peter hämmästyi.
”En tietenkään”, Marie ilmoitti varmalla äänellä ja otti tiukempaan kiinni luutansa varresta. ”On vain hieman hankalaa päästä perille asti.”
Se oli totta. Tuuli tuntui yrittävän työntää heitä taaksepäin jokaisella askeleella, jonka he ottivat eteenpäin. Tavallaan se oli hyvin masentavaa, mutta silti Peter oli jollain kieroutuneella tavalla iloinen siitä, että Adrianne oli pyytänyt hänet mukaansa katsomaan harjoituksia.
”Ja meidänkö on tarkoitus istua katsomossa?” hän sanoi ja olisi ehkä naurahtanut, mutta naurahtaminen olisi todennäköisesti vain täyttänyt hänen suunsa lumella. ”Tuulihan heittää meidät alas sieltä.”
”Pitäkää lujasti kiinni”, Marie totesi hyväntuulisesti.
”Itse asiassa Timkin on tulossa sinne”, sanoi Adrianne. ”Ja Evan.”
No niin, nyt Peteriä ei ainakaan naurattanut.
”Evan?” hän toisti. ”Evan Rosier? Kuule, minkä ihmeen takia sinä oikeastaan halusit minut tänne? Suoraan sanottuna minä en liiemmin pidä niistä luihuisista – ”
”Rohkelikkojen ja luihuisten iankaikkinen riitely”, tokaisi Marie huokaisten. ”Väsyttää jo ajatellakin.”
”Minä kaipasin taustatukea”, sanoi Adrianne hivenen välttelevästi ja vilkuili poispäin niin, ettei Peter voinut nähdä hänen kasvojaan. ”Minä en tahtonut olla yksin heidän seurassaan -  ”
”Mikset sinä vain voinut jäädä sisälle?” Peter ihmetteli. ”Me olisimme voineet istua vaikka kirjastossa.”
”Pitää kannustaa Marieta”, sanoi Adrianne ja hymyili jokseenkin vaisusti.
Marie pudisteli itsekseen päätään. Se oli kenties hieman omituista, mutta Peter ei jaksanut vaivata päätään sillä sen enempää, eikä se olisi onnistunutkaan, sillä juuri silloin he saapuivat huispauskentälle. Marie heilautti heille pikaisesti kättään ja katosi pukuhuoneeseen, mutta Adrianne tarttui hivenen vastahakoisen Peterin käteen ja kiskoi hänet kohti muutamaa katsomossa istuvaa hahmoa.
”Ja minkäköhän takia HE tulivat tänne?” kysyi Peter vaisusti, kun he lähestyivät tummansiniseen kaapuun kietoutunutta tyttöä, jonka vaaleanruskeat hiukset heilahtelivat tuulen kiskomina puolelta toiselle, ja tämän vieressä istuvaa poikaa, joka tuijotti synkkänä eteensä.
”Tim pitää huispauksesta kovasti”, sanoi Adrianne varovaisella äänensävyllä.
Peter oli ehkä aikonut sanoa jotain muutakin, mutta silloin he olivat jo äänenkantaman päässä noista kahdesta. Tim näytti huomaavan heidät ensimmäisenä ja heilautti pitkät hiuksensa yhdellä liikkeellä pään taakse.
”Hei, Adrianne!” tyttö virnisti ja käänsi sitten katseensa Peteriin. ”Sinä olit kai Peter, vai mitä?”
Peter nyökkäsi ja seurasi Adriannea kaksikon viereen.
”Mitä te teette täällä?” kysyi Rosier ja nosti hivenen leukaansa.
”Samaa mitä sinäkin, Rosier”, Peter tokaisi. ”Katsomme harjoituksia.”
”Sinähän olet rohkelikko”, tuhahti Rosier.
”No, sinä olet tietääkseni luihuinen, joten meillä on ihan yhtä suuri syy olla jossain muualla”, Peter irvisti ja istuutui Adriannen viereen penkille. ”Toivottavasti nämä harjoitukset eivät kestä kauan.”
Rosier hymyili ivallisesti. ”Ihan kuin sinun olisi ollut pakko tulla tänne, Piskuilan. Vai seuraatko Adriannea kaikkialle – ”
”Älä jaksa, Evan”, Adrianne tokaisi ja vilkaisi poikaa äkäisen näköisenä. ”Minä pyysin häntä seurakseni ja sillä selvä.”
”Minusta on kivaa, että te tulitte”, totesi Tim ja hymyili Peterille. ”Adrianne on aina vähän pirteämpi, kun sinä olet paikalla – ”
”Enkä ole!” tuo mainittu Adrianne protestoi kovalla äänellä.
”Älä yhtään yritä”, Tim virnisti.
Peter ei voinut olla huomaamatta kahta hymykuoppaa, jotka muodostuivat tytön suupieliin tämän hymyillessä. Oikeastaan hän saattoi melkein ymmärtää, mitä Rosier näki tuossa iloisessa tytössä, mutta sen sijaan hän ei todellakaan tajunnut, minkä takia Timin kaltainen tyttö roikkui ylpeältä vaikuttavan ja synkän luihuisen seurassa -
”Mitä sinä mietit?” kysyi Adrianne äkkiä.
”En mitään”, Peter sanoi nopeasti.
”Ai”, Adrianne sanoi.
Puolen tunnin kuluttua alkoi tosiaan näyttää siltä, että korpinkynsien senpäiväisten huispausharjoitusten syynä oli lähinnä kapteenin periksiantamattomuus. Nadja Smith oli ainoa, joka jaksoi punaisine letteineen edelleen pelata täysillä ja kannustaa siinä samalla muita. Oikeastaan sekin oli ihme, sillä tuuli ja lumisade tuntuivat vain yltyvän.
”Eivätkö nämä harjoitukset ikinä lopu?” kysyi Rosier lopulta, kun kasvoille satanut lumi alkoi jo tuntua melkoisen epämiellyttävältä.
”Voisimmehan me aina lähteä jonnekin muualle”, Adrianne ehdotti toiveikkaalta kuulostaen.
Rosier mulkaisi häntä. ”Minulla ja Timandralla on tekemistä tämän jälkeen.”
”Älä kutsu minua sillä nimellä!” huudahti Tim kärsivältä kuulostaen. ”Minä olen sanonut vaikka kuinka monta kertaa, että inhoan sitä nimeä – ”
”Se sopii sinulle”, Rosier virnisti ja näytti hetken melkein ystävälliseltä katsoessaan tyttöä. ”Se on sopivan epätavallinen, erikoinen – ”
”Minkä ihmeen takia nimen pitäisi olla erikoinen?” Tim kysyi pudistellen päätään. ”Minä en ole ikinä tajunnut sitä.”
”Tavanomaisuus on tylsää”, sanoi Rosier ja vilkaisi samalla Peteriä vinosti hymyillen. ”Erikoinen nimi kertoo hyvästä suvusta – ”
”Minä en ole mikään koira!” Tim naurahti.
”Et tietenkään”, Rosier sanoi nopeasti ja tarttui tyttöystävänsä käteen. ”Voisimmeko me jo lähteä? Täällä jäätyy.”
Tim kohautti olkapäitään. ”Lähdetään vain.”
Hetken kuluttua Peter ja Adrianne istuivat kahdestaan katsomossa. Peter alkoi jo kadehtia Timiä ja Rosieria, jotka epäilemättä silläkin hetkellä olivat sisällä lämpimässä – tosin hän ei edes halunnut ajatella, mitä nuo kaksi siellä lämpimässä tekivät – mutta jokin Adriannen kasvoissa esti häntä ehdottomasta lähtöä. Tyttö vilkuili taivaalla vilahtelevia huispaajia, mutta ei tuntunut näkevän näitä ollenkaan.
”Ei hän ole aina noin ilkeä”, sanoi Adrianne juuri, kun Peter aikoi ottaa poislähtemisen puheeksi.
”Kuka?” Peter hämmästyi.
”Evan”, Adrianne sanoi hiljaa ja vilkuili käsiään hieman vaivaantuneen näköisenä.
Suoraan sanottuna Peter ei lainkaan uskonut, etteikö Evan Rosier olisi aina ollut yhtä ilkeä, mutta sitä hän ei halunnut sanoa Adriannelle. Sen sijaan hän siirtyi istumaan hivenen lähemmäs tyttöä, ihan vain siltä väliltä, että tämä kaipaisi tukevaa kättä tai olkapäätä.
”Miksi sinä siitä välität?” Peter kysyi äkkiä. ”Rosierista, siis, ja hänen ilkeilyistään.”
Adrianne ei vastannut.

Lily makasi sängyllään ja näytti nukahtaneen, mutta Kacey ei hetkeäkään uskonut tytön oikeasti olevan unessa. Hän käveli suoraan toisen sängylle ja istahti sen laidalle.
”Lily”, hän sanoi varovaisesti, mutta kun toinen ei osoittanut mitään elonmerkkiä, hän lisäsi hieman kovemmalla äänellä: ”Lily hei, kuuntele nyt.”
Punatukkainen tyttö avasi hitaasti silmänsä.
”Minä tiesin, ettet sinä nuku”, Kacey totesi voitonriemuisesti.
”Jos tuo oli ainoa asia, mitä sinä halusit sanoa, minä taidan nukahtaa saman tien”, Lily tokaisi.
Kacey nielaisi. ”Ei se itse asiassa ollut. Minun piti kai pyytää anteeksi.”
”Miksi?” Lily kysyi väsyneenä.
”Syytin sinua aamulla vähän kaikesta”, Kacey sanoi hitaasti. ”Eihän se oikeastaan ole sinun vikani.”
”Oikeastaan?” Lilyn äänessä oli huvittunut sävy.
”Okei, minä en olisi saanut ollenkaan väittää niin”, Kacey tokaisi nostaen kätensä antautumisen merkiksi. ”Eikä ollut reilua vetää minua ja Remusta siihen keskusteluun mukaan. En minä oikeasti huolehdi Siriuksen ja Jamesin väleistä vain sen takia, että heidän riitelynsä masentaa Remusta.”
”Hyvä”, sanoi Lily lyhyesti.
Kacey huokaisi ja olisi halunnut pompahdella sängyllä, ihan vain purkaakseen hieman ylimääräistä energiaansa, mutta jostain syystä hänestä tuntui, ettei se olisi ainakaan tehnyt kovin hyvää keskustelulle.
”Anteeksi”, hän sanoi vielä.
Lily katsoi häntä. ”Sinä pyysit jo anteeksi.”
”No, ajattelin tehdä sen varmuuden vuoksi vielä uudelleen”, Kacey virnisti vaisusti. ”Emme kai me riitele enää?”
Lily kohautti olkapäitään. Tosin se oli hivenen vaikeaa, koska hän makasi edelleen sängyssään, ja sängyssä olkapäiden kohauttelu on aina hieman vaivalloista.
”Ei riidellä”, Lily lupasi. ”Ja nyt minä voisin oikeasti nukkua.”
Hän kääntyi poispäin Kaceysta ja veti peiton päänsä yli. Kacey käveli hitaasti omalle sängylleen, riisuutui ja kaivautui peiton alle. No niin, hän oli pyytänyt anteeksi Lilyltä, enempään hän ei pystynyt. Jostain syystä hänestä kuitenkin tuntui, että hänen olisi pitänyt pystyä sanomaan enemmänkin, että Lily oli edelleen suuttunut jostain. Hän vain ei tiennyt, mitä se jotain olisi voinut olla.
”Eikö sinun pitäisi olla Remuksen kanssa jossain?” Lilyn vaisu ääni keskeytti hänen ajatuksensa.
”Ei kai”, sanoi Kacey. ”Jos minä ymmärsin oikein, Remus ja Sirius lähtivät Tylyahoon juomaan. Älä kysy, miten, minä en oikeasti tiedä.”
”Minun on vaikea kuvitella Remusta juomassa”, sanoi Lily.
”Niin minunkin”, Kacey myönsi, ”ja sen takia minä aionkin olla nukkumassa, kun he tulevat. Tosin minusta tuntuu, että Remus on siellä lähinnä vahtimassa Siriusta.”
Lily naurahti. ”Se on helppo uskoa.”
”Toisaalta olisi kyllä mielenkiintoista nähdä Remus kännissä”, Kacey sanoi mietteliäänä.
Siihen Lily ei enää sanonut yhtään mitään.

”Voi hyvä Merlin”, huokaisi Remus. Olisi kuitenkin väärin väittää hänen sillä hetkellä todella kaivanneen Merliniä, sillä hänellä oli jo kylliksi vaivaa yhdestä puolihullusta henkilöstä seurassaan. Sirius ei välttämättä olisi kaivannut kolmatta pullollista tuliviskiä.
”Minua masentaa”, sanoi Sirius.
Remus huokaisi syvään, vaikka sitä on tietysti melkoisen turha mainita, sillä tuona iltana hän oli tehnyt sen monta kertaa. ”Luulisi, että tuosta alkoholimäärästä tulisi lähinnä iloiseksi.”
”Et voi tietää”, sanoi Sirius murtuneena. ”Sinä et juonut. Enkä kyllä minäkään, en tietenkään – ”
”Vain kolme pullollista”, Remus muistutti synkästi.
”Ne olivat pieniä”, Sirius puolustautui. ”Ja minulla oli jano.”
Remus naurahti. ”Tuota selitystä minä en ole vielä kuullutkaan.”
”Sarvihaara on paljon hauskempaa seuraa kuin sinä, ei millään pahalla”, Sirius tokaisi mulkaisten häntä. ”Sinä vain istut siinä.”
”En istu enää”, ilmoitti Remus ja nousi saman tien seisomaan. ”Me lähdemme nyt, selvä?”
Sirius rypisti otsaansa. ”Minne?”
”Takaisin kouluun, hulttiopoika”, totesi Remus ja tarttui Siriuksen käteen. ”Nouse jaloillesi ja kävele.”
Siriuksen alkoholinsietokyky nähtävästi oli melkoisen hyvä, sillä hän tosiaan nousi jaloilleen ja käveli. Remus sai kenties tukea häntä melkoisesti, mutta he pääsivät siitä huolimatta ulko-ovelle asti varsin kunniallisesti. Matami Rosmerta pudisteli päätään tiskinsä takana, kun Remus avasi oven ja työnsi Siriuksen ulos Kolmesta luudanvarresta.
 Ulkona oli kylmä. Se ei tietenkään ollut mikään ihme, olihan sentään marraskuun loppu ja maassa oli melkoisesti lunta. Silti kylmä ilma tuntui iskevän Remuksen kasvoja vasten varsin purevasti. Tuuli näytti myös hieman selvittävän Siriuksen päätä, mikä tietysti oli varsin hyvä asia. He kävelivät hitaasti Tylyahon pienien liikkeiden vierestä kohti Rääkyvää Röttelöä.
”Minua väsyttää”, sanoi Sirius, kun he olivat saapuneet taloon ja lähestyivät salakäytävän suuaukkoa.
Remus huokaisi, eikä tehnyt sitä ensimmäistä kertaa. ”Se on ymmärrettävää. Kello on yli yksitoista.”
”Kylläpä aika menee nopeasti”, sanoi Sirius mietteliäästi.
”Sillä on sellainen tapa”, Remus myönsi ja työnsi toisen edeltään salakäytävään. ”Ohimennen sanoen, minä en ikinä aio lähteä sinun kanssasi Tylyahoon illalla – ”
”Miksi?” Sirius virnisti. ”Minähän olin hauskaa seuraa – ”
”Ennen toista pullollista, kyllä”, Remus myönsi ja virnisti hänkin. ”Jos sattuu pitämään typeristä vitseistä.”
”Minua oksettaa”, sanoi Sirius.
Remus pyöritteli silmiään. Ei, kaikista typeristä vitseistä huolimatta hän ei aikonut enää toista kertaa lähteä kahdestaan Siriuksen kanssa Tylyahoon.
Kaikeksi onneksi rohkelikkojen oleskeluhuone oli autio, kun he lopulta saapuivat sinne. Makuusali ei kuitenkaan ollut. Jamesin pörröinen, musta tukka näkyi ikkunasta sisään pyrkivässä, kalpeassa valossa, ja Peter kuorsasi hiljaa. Itsekseen hymyillen Remus tönäisi Siriuksen istumaan sängylleen ja häipyi itse suihkuun.
 Kun hän hieman myöhemmin palasi suihkusta, Sirius oli sammunut vuoteelleen. Pojan ylipitkät raajat riippuivat sängyn reunojen yli, eikä tämä ollut ilmeisesti jaksanut ottaa edes päällyskaapuaan pois. Remus nosti Siriuksen jalan takaisin sängylle ja kömpi sitten omaan sänkyynsä.
 Hän oli jo melkein ehtinyt nukahtaa, kun muuan kummallinen ääni havahdutti hänet. Hän nousi nopeasti istumaan vuoteessaan ja katseli ympärilleen, mutta Siriuksen vartalo näytti edelleen aivan yhtä liikkumattomalta, ja James ja Peter tuhisivat onnellisina omissa sängyissään. Vasta kun hän käänsi katseensa ikkunaa kohti, hän tajusi äänen aiheuttajan. Pieni, harmaa pöllö räpisteli hyvin sekavan näköisenä ikkunan takana, mutta kun Remus kömpi pystyyn ja avasi ikkunan, pöllö lensi pois ja katosi yöhön.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 25.6.
Kirjoitti: Arte - 26.06.2008 00:41:18

Huh, olipas taas kertynyt luettavaa. <: Kivaa.

Adrianne! Ihanaa, että tyttö palasi. Taidan olla spoilaamatta ihmisiä, jos joku ficciä lukematon lukee kommenttejakin. Mutta anyway, Peter on  niin suloinen hänen kanssaan. En olekaan varmaan kertonut, kuinka kiva hahmo Peter tässä ficissä on, että hänelläkin on luonne ja oma tahto eikä hän vain kipitä muiden kelmien helmoissa kuola suupielestä valuen.

Jamesin ja Siriuksen välirikko oli aika railakka ja Sirius juomassa oli aika koominen kuva. Varsinkin, kun Remus oli esiliinana. Voi toisia. Minulle tulee aina niin hyvä ja iloinen mieli, kun luen tätä ficciä. Vaikka aiheet olisivatkin vähän angstaavia. Mikä on todella hyvä homma, ainakin äkkiseltään ajateltuna.

Hmm, mikähän on pöllön kohtalo.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 25.6.
Kirjoitti: lurikko - 28.06.2008 13:54:08

A/N: Kiitos, Arte :) Siriuksen ja Remuksen juomisreissu oli muistaakseni aika hankala kirjoittaa, ja siitä tulikin aikoinaan myös vähän sellaista palautetta, ettei se ollut ihan uskottava. Toisaalta siinä vaiheessa minulla oli vielä vähemmän kokemusta humalassa olevien kavereitten esiliinana toimimisesta kuin nykyään, ja luulen, etten vieläkään oikein osaa kirjoittaa juomiskohtauksia ihan uskottavasti, mutta jos edes jossain vaiheessa sinne päin  :D

*

OSA 28

Pienen harmaan pöllön nimi oli Konna. Nimi ei oikeastaan sopinut sille lainkaan, mutta täytyy huomauttaa, ettei nimeä alun perin oltu tarkoitettukaan juuri sille. Kun nuorempi Kaceyn isoveljistä, Edgar, oli melkein kahdeksan vuotta aiemmin saanut tietää saavansa joululahjaksi eläimen, Edgar oli jostain syystä ollut tavattoman innostunut sammakoista ja nimennyt lahjansa jo etukäteen Konnaksi. Pieni pörröinen pöllö ei kuitenkaan ollut missään vaiheessa vaikuttanut pahastuneelta hieman väärään eläinlajiin viittaavan nimensä vuoksi.
 Jostain syystä Konnan kummallinen nimi oli ensimmäinen asia, joka Kaceyn mieleen tuli sinä aamuna hänen herätessään jonkun tömähtäessä ikkunaa vasten. Mutta kun hän sai ikkunan auki ja pöllö lennähti sisään, hän ei enää muistanut naureskella sen nimeä. Pöllö roikotti mukanaan ruskeaa kirjekuorta.
 Vapisevin käsin Kacey irrotti kuoren pöllön jalasta. Vapauduttuaan taakastaan pöllö lennähti muutaman kierroksen ympäri makuusalia, istahti hetkeksi nukkuvan Lilyn päälaelle ja palasi sitten Kaceyn luo. Se istui hänen olkapäällään, kun hän käveli hitaasti sänkynsä luo ja istui sen reunalle.
 Heti saatuaan kirjeen vedettyä kuoresta Kacey tajusi, että se oli harvinaisen lyhyt. Yleensä kotoa tulleet kirjeet olivat täynnä sellaisia herttaisia pikku kuulumisia, jotka eivät oikeasti kiinnostaneet häntä tippaakaan, mutta tällä kertaa ne puuttuivat täysin. Valkoisella paperilla oli vain muutama vanhimman veljen, Davidin, horjahtelevalla käsialalla kirjoitettua lausetta.
 Äiti ei voi enää liikkua, kirjoitti David. Tule käymään.
 Kacey taitteli kirjeen huolellisesti, työnsi sen takaisin kirjekuoreen ja piilotti kuoren lipastonsa sotkuisimpaan laatikkoon.

”Mikä ihme sinua vaivaa?” Peterin ääni kajahti siihen asti ihanan hiljaisessa makuusalissa.
Remus raotti varovasti silmiään. Kaikeksi onneksi ruskeatukkainen poika näytti ihmettelevän Siriuksen käytöstä, eikä suinkaan hänen. Peter toden totta näytti melkoisen turhautuneelta nojatessaan Siriuksen sänkyyn ja yrittäessään selvästi saada kontaktia poikaan, joka oli kääriytynyt peittoihinsa niin tiukasti, että vain hiukset näkyivät.
”Sirius taitaa nukkua”, sanoi Remus hitaasti, vaikka oikeasti hänkin olisi puhumisen sijasta mieluummin nukkunut.
”Kyllä minä sen huomaan”, sanoi Peter, ”mutta minä olen yrittänyt herättää häntä viisitoista minuuttia. Yleensä Sirius on sentään herännyt siinä ajassa – ”
”Viisitoista minuuttia?” Remus rypisti otsaansa. ”Mitä minä olen tehnyt sen aikaa?”
”Nukkunut?” Peter ehdotti vinosti hymyillen. ”Ainakin sinä vääntelehdit sängyssäsi ja mutisit Kaceyn nimeä.”
Remuksen ilme valahti. ”Enkä.”
”Kylläpä”, sanoi Peter hyvin ärsyttävästi hymyillen ja potkaisi Siriuksen sängyn jalkaa. ”Ylös siitä, sinä uninen koira – ”
”Tuo ei taida auttaa”, sanoi Remus, kun Sirius ei ilmoittanut eleelläkään kuulleensa kehotusta. ”Missä James muuten on?”
Peter kohautti olkapäitään vilkuillen edelleen Siriusta turhautuneena.
”Ei mitään tietoa”, hän sanoi. ”Ilmeisesti James lähti jo ennen kuin minä heräsin.”
Remus huokaisi. ”Minä en enää jaksa niiden kahden riitelyä.”
”En minäkään”, Peter totesi, ”mutta sinä olet kyllä meistä se, jonka parhaiten voi olettaa saavan heille järkeä päähän. Puhu heidän kanssaan.”
Remus kohotti kulmiaan. ”Jostain syystä minusta näyttää siltä, että Siriukseen ei oikein saa yhteyttä, ja James on kadonnut.”
”Hyvä huomio”, Peter myönsi hieman huolestuneen näköisenä. ”Mikä Siriusta ihan oikeasti vaivaa?”
”Tuliviski”, arveli Remus.
Peterin kasvot synkistyivät.
”Ai niin”, poika huokaisi, ”minä olin jo kokonaan unohtanut teidän pikku reissunne. No niin, jos Sirius on juonut itsensä sänkyyn, häntä ei ihan helpolla saa siitä irti.”
”Minun ei olisi pitänyt suostua siihen reissuun”, Remus totesi. ”Minä tiesin kyllä, mitä siitä seuraisi.”
”Jos sinä et olisi lähtenyt mukaan, Sirius olisi mennyt yksin”, muistutti Peter viisaasti ja virnisti. ”Ja siinä tapauksessa me saisimme nyt lähteä hakemaan häntä Rääkyvästä Röttelöstä tai jostain Kolmen Luudanvarren nurkasta.”
Remus hymyili vaisusti. Se oli kenties totta, mutta heillä oli siitä huolimatta nyt vakava ongelma. Nukkuvan Siriuksen herättäminen ei ollut ikinä helppoa, ja kaikkein vaikeinta se oli silloin, kun poika oli juonut itsensä noinkin tiedottomaan tilaan. Ikävä kyllä heillä alkoi kuitenkin olla jo kiire aamiaiselle. Jotain oli tehtävä.
 Peter näytti ajattelevan aivan samaa, sillä Remuksen vielä miettiessä toinen poika haki kylpyhuoneesta ämpärin ja täytti sen kylmällä vedellä. Remuksen suu loksahti auki, kun Peter kiskoi ämpärin takaisin makuusalin puolelle ja tyhjensi sen sisällön pahaa-aavistamattoman Siriuksen kasvoille.
 Hetkeen ei tapahtunut yhtään mitään. Ei kuitenkaan kestänyt kauaa, ennen kuin Sirius alkoi pärskiä ja näytti äkkiä varsin elävältä.
”MITÄ HITTOA TE TEETTE?” pojan musta, hieman ylikasvanut tukka valui märkänä hartioille ja silmät eivät olleet niin rauhalliset, kuin kenties olisivat voineet olla. ”YRITÄTTE TAPPAA MINUT, VAI?”
”Tuo oli hyvä idea”, sanoi Remus Peterille tuntien itsensä vielä hieman järkyttyneeksi, ”mutta täällä on nyt vain hieman märkää – ”
Hyvin järkyttynyt ja hyvin hereillä oleva Sirius käänsi katseensa Remukseen. ”Ajatteletko sinä lakanoita? Eikö sinulla ole minkäänlaista myötätuntoa minua kohtaan, ihminen?”
”Hauskaa, että olet herännyt”, totesi Remus ja hymy alkoi jo hiipiä hänen kasvoilleen. Nauraminen nyt olisi tietysti ollut täysin moraalitonta siinä tilanteessa, mutta Sirius kerta kaikkiaan näytti märkine hiuksineen ja vaatteineen melkoisen huvittavalta.
”Meidän täytyy mennä aamiaiselle”, Peter ilmoitti.
Sirius vilkaisi häntä ja aikoi jo nousta ylös sängystä. Ikävä kyllä heti, kun hän oli saanut jalkansa tukevasti märälle lattialle, hän irvisti ja istui takaisin sängylleen päätään pidellen.
”Au”, hän sanoi ja valahti takaisin sängylle.
Remus ja Peter katsoivat häntä hämmästyneinä.
”Sattuu”, hän lisäsi nopeasti, ”jos ette sitten muuten sattuneet huomaamaan.”
”Sinä joit liikaa”, sanoi Remus tuntematta lainkaan myötätuntoa.
”Sinä joit liian vähän”, Sirius murahti.
Remus pudisteli päätään ärsyttävän itsetyytyväisenä.
”Minä jään nukkumaan”, ilmoitti Sirius ja kellahti selälleen sängylle.
”Etkä jää!” Peter puuskahti. ”Tämä nyt ei välttämättä ole minun vuorosanani, mutta mitä ihmettä sinä aiot sanoa McGarmiwalle? Että joit itsesi edellisenä iltana känniin, etkä siksi kyennyt edes raahautumaan aamupalalle?”
”Kutakuinkin”, Sirius myönsi. ”Minerva ymmärtää kyllä.”
”Tai hankkii sinulle kuukauden jälki-istuntoa”, ennusti Peter.
Sirius rypisti otsaansa eikä edelleenkään liikahtanut sängyltään. ”Mitä pahaa jälki-istunnossa on? Minä olen tottunut siihen.”
”Ihan kuin se olisi hyvä asia”, Remus tokaisi. ”No, minä haluan joka tapauksessa aamupalaa, joten – ”
”Joten te voitte mennä ja jättää minut selittämään myöhemmin Minervalle”, Sirius totesi yllättävän hyväntuulisesti ottaen huomioon, että hän kärsi päänsärystä ja juomisen seurauksista.
Peter kohautti olkapäitään. ”Ihan sama minulle, mutta minä haluan ruokaa.”
Peter meni. Remuskin oli jo ovella, kun jokin sai hänet vilkaisemaan taakseen. Sirius makasi mahallaan omalla sängyllään ja tuijotti ulos ikkunasta silmät kirkkaina.
”Sinä et näytä kovin huonokuntoiselta”, Remus totesi matalalla äänellä.
Sirius vilkaisi häntä sivusilmällä. ”Haukutko sinä minun vatsalihaksiani?”
”Älä jaksa nyt”, Remus pyysi. ”Miksi ihmeessä sinä et tule aamupalalle, kun kerran olet noin hyvässä kunnossa?”
”En ole”, sanoi Sirius.
Remus nojasi ovenkarmiin.
”Sinä olet liian utelias, pahus vie!” Sirius puuskahti ja kääntyi katsomaan häntä. ”Minä en halua tavata Jamesia ja sillä selvä. Kelpaako?”
Remus nielaisi. ”Puhuisit hänen kanssaan.”
”Minä olen yrittänyt”, Sirius tokaisi kylmän ilmeen hiipiessä hänen silmiinsä. ”Monta kertaa.”
”Yritä uudelleen”, Remus kehotti.
Sirius hymyili vinosti. ”Ei auta enää. James on päättänyt olla antamatta anteeksi minulle ja sillä selvä.”
”Hän ei voi olla vihainen ikuisesti”, Remus muistutti.
Sirius huokaisi melkoisen epäsiriusmaisesti. ”Eipä kai. Mutta sitä odotellessa – ”
Ja hän kääntyi jälleen kohti ikkunaa. Remus seisoi vielä hetken ovella, mutta kun Sirius ei ilmiselvästi halunnut enää jutella hänen kanssaan, hän sulki oven ja kiiruhti Peterin perään.

Professori Binns leijaili mahonkipöytänsä takana ja näytti itsekin kyllästyneen omiin selityksiinsä. Oikeastaan Lily ei olisi edes ihmetellyt, vaikka niin olisi ollutkin, sillä professori oli kaiketi opettanut samat asiat melkoisen monta kertaa. Joskus nuorempana Lily oli miettinyt, milloin Binns jäisi eläkkeelle, mutta sitten hän oli tajunnut, ettei sitä varmasti ollut odotettavissa lähiaikoina. Oli hyvin vaikea kuvitella kummitusta eläkkeelle.
”Onko kysymyksiä noitavainojen syistä ja seurauksista?” Binns kysyi parhaillaan kuolleella – sanan aidoimmassa merkityksessä – äänellään.
Kukaan ei vastannut.
”No hyvä on”, totesi Binns alistuvasti, ”te nähtävästi osaatte kaiken. Muistakaa opetella suurimmat Englannissa poltetut noidat kirjoissanne olevilta listoilta ensi viikon testiä varten – ”
Binnsin ääni hukkui jonnekin Lilyn tajunnan syövereihin. Useimmiten hänen oli melko helppo saada pidettyä itsensä jokseenkin tarkkaavaisena jopa taikahistorian tunteina, mutta sinä päivänä se ei tuntunut onnistuvan millään. Ei varsinkaan, kun hänen ajatuksiaan sotkivat väkisin mieleen tunkeutuvat muistot joistain hetkistä tuossa samaisessa luokassa vain joitain viikkoja aiemmin.
 Lily käänsi päätään niin, että näki sivusilmästään Siriuksen istuvan takanurkassa. Poika tuijotti ulos ikkunasta, ja vaikka tämän vieressä istuva Peter tökkikin tätä säännöllisin väliajoin käsivarteen, Sirius ei selvästi jaksanut juuri kiinnittää huomiota ympäristöönsä. Pojan mustat hiukset valuivat suorina kasvoille ja melkein peittivät mietteliään katseen.
 Muisteliko Sirius ollenkaan heidän muutamaa yhteistä viikkoaan? Lily ei tiennyt, eikä ollut mitään syytä kysyä. Se olisi vain sekoittanut lisää asioita, niitä, jotka muutenkin olivat jo vähintään tuhannella solmulla. Kaikkein mieluiten Lily olisi vain unohtanut koko Siriuksen, mutta toistaiseksi hän ei ollut onnistunut siinä kovinkaan hyvin.
”Nuori herra Black, kuunteletko sinä ollenkaan?” Binnsin ääni kohosi luokan hiljaisuuden yläpuolelle.
Lily näki, miten Sirius ojentautui penkillään ja kiskoi hiuksiaan pois silmien edestä.
”Kuuntelen tietysti”, poika sanoi tavoitellen loukkaantunutta sävyä.
”No, siltä se ei kyllä näytä”, Binns huokaisi apaattisesti. ”Selitäpä meille Irlannin velhokokouksen yleisimmistä aiheista 1600-luvulla.”
Siriuksen suu loksahti auki.
”Sitähän minäkin”, totesi Binns ja kuulosti lähes omahyväiseltä. ”Voisiko joku muu kertoa meille aiheesta? Neiti Bones?”
Lilyn vieressä istuva Kacey hätkähti ja pudisteli päätään. Binns mutisi jotain varsin tyytymättömältä kuulostaen ja siirtyi häiritsemään etupulpetissa istuvaa korpinkynsityttöä.
”Etkö sinäkään kuunnellut?” Lily kuiskasi Kaceylle jokseenkin myötätuntoisena.
Tyttö vilkaisi häntä näyttäen lähinnä yllättyneeltä ja pudisteli sitten päätään.
”En”, sanoi Kacey hitaasti. ”Oli vähän muuta mietittävää.”
Muuta Kacey ei sanonut. Se oli ehkä harvinaisen lyhyt kommentti ottaen huomioon, että yleensä tuo tyttö ei millään malttanut olla hiljaa, mutta eihän Kaceyn lyhytpuheisuus tietenkään ollut Lilyn ongelma, ja niinpä hän ei vaivannut pääparkaansa sillä sen enempää. Sen sijaan hän antoi katseensa liukua jälleen Siriukseen, joka tuijotti hyvin aktiivisesti ulos ikkunasta.
 Sirius ei ollut sinä aamuna ollut lainkaan aamupalalla eikä ensimmäisellä tunnilla. Lily ei tiennyt syytä – keneltä hän muka olisi voinut kysyä – mutta taikahistorian tunnille ilmestyessään Sirius oli näyttänyt hieman vaivautuneelta ja mennyt Peterin viereen istumaan sanomatta kenellekään mitään. Ehkä James ja Sirius riitelivät yhä, se olisi selittänyt Siriuksen kummallisen käytöksen -
”Lily Evans, onko sinulla jotain kysyttävää?”
Binns oli leijunut Lilyn eteen ja osoitti häntä nyt karttakepillä kulmat koholla, sikäli kuin kummitukset yleensä kohottelivat kulmiaan. Lily pudisteli kiireesti päätään ja yritti kiinnostua noitien tilanteesta saarivaltiossa keskiajalla edes vähäksi aikaa.

Peter oli kenties toivonut, että ämpärillinen kylmää vettä olisi Siriuksen pään selvittämisen lisäksi selvittänyt myös pojan ajatukset ja saanut tämän tekemään sovinnon Jamesin kanssa, mutta kaikesta päätellen toivo oli ollut täysin turha. Lounaalla hän oli istunut rohkelikkopöytään ja saanut syödä rauhassa kokonaiset kaksi ja puoli minuuttia, ennen kuin Sirius oli istunut penkillä liian leveästi ja James oli alkanut huutaa hänelle.
 Peter ei muistanut, milloin James ja Sirius olisivat edellisen kerran riidelleet yhtä pahasti, mutta hän oli kiitollinen siitä, ettei sitä tapahtunut kovin usein. Oli melkoisen vaikeaa käyttäytyä normaalisti, kun kaksi parasta ystävää eivät suostuneet edes keskustelemaan toistensa kanssa.
 Jos Peter olisi ollut aivan rehellinen, hän olisi ehkä tajunnut, että Jamesin ja Siriuksen nahistelu oli myös syy siihen, että hän silläkin hetkellä istui rauhallisessa kirjastonnurkassa eikä ollut ystäviensä kanssa. Seuraavaan tuntiin oli vielä puoli tuntia aikaa ja kaikki järkevät ihmiset epäilemättä vasta lopettivat lounastaan, mutta Peter ei ollut kestänyt riitelyä enää yhtään enempää. Remus oli katsonut häntä hieman epätoivoisesti hänen lähtiessään, mutta ei hän voinut olla aina paikalla pelastamassa toista. Sitä paitsi Remushan loppujen lopuksi kuitenkin oli heistä se paras konfliktienselvittelijä.
 Kirjaston hyllyt narisivat. Joskus aiemmin narina oli ärsyttänyt Peteriä, ehkä ahdistanutkin, mutta enää sillä ei ollut sellaista vaikutusta. Ehkä hän vain oli istunut tarpeeksi monta kertaa Adriannen seurassa näiden hyllyjen välissä, tehnyt läksyjä tai vain jutellut. Tai ehkä hyllyt yksinkertaisesti olivat lopettaneet hänen ahdistelunsa ja etsineet uuden kohteen.
 Peter huokaisi. Hänellä oli vielä runsaasti aikaa ennen seuraavaa tuntia, ja niinpä hän veti takanaan olevasta hyllystä käsiinsä ensimmäisen kirjan, joka hänen sormiinsa sattui. Hän ei kuitenkaan ehtinyt vilkaista nimeä kirjan likaisenvioletista kannesta, kun muuan lause kiinnitti hänen huomionsa.
”Minä en ole ikinä tajunnut sitä tyttöä”, sanoi ylimielinen ääni parhaillaan.
”Sinä olet hänen kanssaan”, toinen ääni muistutti maltillisemmin.
Peter nojautui lähemmäs kirjahyllyä, joka erotti hänet äänistä. Hän ei voinut nähdä puhujia, mutta heidän äänensä kuulostivat jotenkin tutuilta -
”No niin olen!” ensimmäinen ääni puuskahti. ”Eikä hänessä ole mitään vikaa. Myönnä pois, Avery, että jahtasit itse häntä neljännellä – ”
Avery? Peter rypisti kulmiaan tunnistaessaan kuudesluokkalaisen luihuisen nimen. Mitä ihmettä Avery teki kirjastossa?
”En varmasti”, naurahti poika, jonka oli pakko olla Thomas Avery. ”Sinä kuvittelet.”
”En kuvittele”, ensimmäinen poika intti.
Peter yritti saada puhujan ääntä mieleensä. Se oli tavattoman tuttu, hänen olisi pitänyt tajuta… mutta kun hän mietti sitä, kolmas henkilö puuttui keskusteluun.
”Ei meillä ole mitään Timandraa vastaan”, Severus Kalkaroksen ivallinen ääni totesi. ”Mutta ne muutamat hänen ystävänsä… oletko sinä aivan varma, että haluat liikkua sellaisen porukan kanssa?”
Nyt Peter tunnisti viimeisenkin henkilön. Hän melkein kuuli, miten Evan Rosier rypisti kulmiaan ja nojautui lähemmäs toisia madaltaen ääntään niin, että hänen täytyi painaa korvansa kiinni kirjahyllyyn kuullakseen.
”Miten niin?” Rosier kysyi.
”Kyllä sinä tajuat”, Kalkaros tokaisi kuulostaen lähinnä kyllästyneeltä. ”Siinä porukassa ei ole ketään muuta kunnollista. Puoliverisiä ja kuraverisiä kaikki tyynni. Kun ajat vähän muuttuvat, sinä olet pulassa niiden ihmisten kanssa – ”
”Minä pidän Timistä ja sillä selvä”, Rosier tokaisi aivan yhtä itsepäisesti.
Kalkaroksen nauru oli pehmeä ja jäinen. ”Totta kai pidät. Ja kuten sanoit, siinä tytössä ei ole mitään vikaa. Puhdasverinen perhe ja mukavat muodot, mikäs sen miellyttävämpää – ”
”Älä puhu Timistä noin, Kalkaros”, Rosier ärähti.
”En tietenkään”, ivallinen hymy kuulsi läpi toisen äänestä. ”Sen tytön kaverit ovat kuitenkin pohjasakkaa. Hankkiudu eroon niistä.”
”Miten muka?” nyt Rosier kuulosti lähinnä hämmentyneeltä.
”Puhu Timandralle”, Avery puuttui keskusteluun. ”Jos se tyttö oikeasti haluaa sinut, hän tajuaa kyllä – ”
”Ei tajua”, Rosier totesi synkästi. ”Te ette tiedä, miten paljon Tim tykkää ystävistään. Minä en tajua sitä, ne ovat kaikki sellaisia tyhjäntoimittajia. Anna nyt vielä menisi, vaikkei hänessä ole mitään muuta kuin ulkokuori, mutta ne muut… Gillow on pahin.”
”Gillow?” Kalkaros toisti. ”Se pitkäkasvoinen italialaistyttö? Se, joka oli ihastunut sinuun joskus aiemmin?”
”Juuri se”, Rosier myönsi synkästi. ”Minä olen yrittänyt tehdä sille selväksi, etten halua olla sen kanssa missään tekemisissä, mutta – ”
”Tim?” Averyn äänessä oli melkein myötätuntoa.
”Ei se pelkästään Timistä johdu”, Rosier tokaisi. ”Joskus Gillow tulee juttelemaan minulle, vaikka Tim ei edes olisi paikalla.”
Kalkaros nauroi. Nauru kajahteli hiljaisessa kirjastossa ja sai Peterin vetäytymään kauemmas kirjahyllystä. Vetäytyminen ei kuitenkaan lähimainkaan estänyt häntä kuulemasta Kalkaroksen viimeistä lausetta.
”Ehkä se pikku kuraverinen on edelleen ihastunut sinuun.”

Peter ei tiennyt, mitä ajatella. Remus istui hänen vieressään ja jutteli hiljaisella äänellä Jamesin kanssa, mutta hän ei oikeastaan kuunnellut toisten keskustelua lainkaan. Professori Hongansyömän sanat kuikeropalleroiden istuttamisesta takaisin luontoon – tarkemmin sanottuna ilmeisesti Hagridin mökin takapihalle - menivät hänen tajuntansa ohi, eikä Siriuksen hämmentyneillä mulkaisuilla ollut mitään vaikutusta. Ajatuksissaan hän istui vielä kirjastossa ja kuunteli salaa luihuisten keskustelua.
 Hän ei vieläkään täysin ymmärtänyt, mitä se oli tarkoittanut. Minkä takia Timin ystävät eivät kelvanneet Rosierille? Miten niin ajat olivat muuttumassa? Oliko Adrianne muka oikeasti ollut joskus ihastunut Rosieriin? Ja ennen kaikkea oliko tyttö edelleen?
 Silloin aiemmin syksyllä, vasta tutustuttuaan, Adrianne oli kertonut Peterille olevansa ihastunut johonkuhun poikaan. Tyttö ei ollut sanonut juuri enempää, mutta Peter oli saanut sen käsityksen, ettei tämä ainakaan ollut iloinen ihastumisestaan. Voisiko poika olla Rosier? Korkeaotsainen, ylimielinen Rosier, joka seurusteli Adriannen ystävän kanssa? Peteriä puistatti.
”Mitä sinä siinä seisot, Piskuilan?” ärähti ilkeä ääni Peterin takaa. ”Etkö osaa kävellä?”
Peter väisti vaistomaisesti ja huomasi tuijottavansa suoraan Thomas Averyn ivallisiin kasvoihin.
”Etkö itse osaa kiertää?” Peter tuhahti.
”Ehkä minua ei huvita kiertää sinunlaisiasi?” Avery ehdotti ja heilautti vaaleanruskeat hiuksensa pois kasvojensa edestä.
”Minunlaisiani?” Peter kohotti kulmiaan. ”Usko pois, jos on olemassa minunlaisiani ja sinunlaisiani, niin minä en ehdottomasti halua kuulua niihin jälkimmäisiin – ”
”Piskuilan ja Avery, mitä ihmettä te siellä kupeksitte?” professori Hongansyömän kirkas ääni kajahti kasvihuoneen poikki. ”Tulkaa tänne hakemaan omat kuikeropalleronne!”
Hetken kuluttua Peter oli istuutunut Jamesin ja Remuksen väliin ikkunan viereen ja yritti parhaillaan saada vaaleanpunaisia oksiaan heristelevää kasvia tungettua sille varattuun kukkaruukkuun. Kukkaruukussa ei ollut mitään, mutta kuikeropallero sen sijaan taisteli vastaan varsin ärhäkästi ottaen huomioon, että se sentään oli vain kasvi.
”Mistä sinä puhuit Averyn kanssa?” kysyi James jokseenkin vaisusti lapioidessaan multaa oman kuikeropalleronsa päälle.
”En mistään erikoisesta”, Peter tokaisi.
James nyökkäsi. ”Avery käy ärsyttävämmäksi sitä mukaa, kun hänen tukkansa kasvaa.”
”Sinä et voi oikeasti kuvitella, että tukan pituudella on jotain tekemistä ärsyttävyyden kanssa”, Remus ilmoitti huolestunut sävy äänessään. ”Oikeasti, niillä ei ole mitään yhteyttä – ”
”En minä olen noin tyhmä, Kuutamo”, James kivahti. ”Mutta etkö sinä ole huomannut, etteivät luihuiset ole aiheuttaneet niin paljon ongelmia tänä vuonna?”
”No, me emme ole kiusanneet heitä liiemmin tänä vuonna”, Remus sanoi hymyillen vaisusti.
”Totta”, myönsi Peter ja taputti kuikeropalleroaan päälaelle – sikäli kuin kasveilla sellaista ylipäätään oli – sillä se oli lopultakin suostunut menemään kukkaruukkuun. ”Mistäköhän sekin johtuu?”
”Meillä on ollut muuta tekemistä?” Remus ehdotti. ”Tai me olemme kasvaneet?”
James virnisti. ”Kuka olisi uskonut, että se olisi mahdollista?”
”Älä nyt”, Peter torjui, ”minä veikkaisin kyllä, että syy on luihuisissa. Emmehän me ennenkään häirinneet heitä, jos he eivät ensin häirinneet meitä – ”
”Kuten olemalla olemassa?” Remus ehdotti kuivahkosti.
”Esimerkiksi sillä tavalla”, Peter myönsi. ”Mutta sekin on kyllä silloin tällöin melkoisen häiritsevää.”
James aikoi kenties vastata siihen jotakin, mutta juuri silloin hänen kuikeropalleronsa näytti kyllästyvän istuttamiseensa ja sylkäisi ison kasan tummanruskeaa multaa suoraan päin Jamesin naamaa.
”Oikeastaan minä olen ihan tyytyväinen tähän tilanteeseen”, sanoi Remus, kun James oli saanut suurimman osan mullasta yskittyä pois suustaan. ”Me emme ole olleet kovin monta kertaa tänä vuonna jälki-istunnossa. Se on ehdottomasti mukavaa.”
”No jaa”, sanoi James. ”Minä tavallaan kaipaan niitä iänikuisia jälki-istuntoja. Minervan kanssa oli hauska jutella syvällisiä.”
Peter kohotti kulmiaan. ”Syvällisiä? Tuollaista minä en muistakaan.”
”Ehkä se johtuu siitä, että minä ja Anturajalka varasimme parhaat jälki-istunnot vain itsellemme”, James totesi omahyväisesti.
Remus irvisti. ”Älä puhu parhaista jälki-istunnoista, ole kiltti. Tuo ilmaisu saa minut jotenkin epäileväksi – ”
”Emme me nyt mitään sellaista – ” aloitti James, mutta sitten pojan katse osui kasvihuoneen vastakkaisella laidalla istuvaan Siriukseen ja hänen ilmeensä valahti. ”Minä aion valittaa Hongansyömälle tästä kuikeropallerosta. Se käyttäytyy häiriytyneesti.”
Hän nousi, nappasi kukkaruukun ja raivokkaasti riuhtovan kasvin mukaansa ja lähti suunnistamaan kohti professoria, joka seisoi luokan toisella puolella kumartuneena Kalkaroksen kasvin ylle. Tuo nimenomainen kuikeropallero näytti äkkiä muuttuneen tummansiniseksi ja kasvaneen puoli metriä, eikä Hongansyömä nähtävästi ymmärtänyt, miten se oli tapahtunut, sen verran keskittyneeltä hän näytti.
”Jamesin ja Siriuksen on pakko sopia jossain vaiheessa”, Remus tokaisi puoliksi itsekseen, kun James oli kuulomatkan ulkopuolella.
Peter nyökkäsi. Kuikeropallero tuijotti häntä melkein säälivästi, ja totta puhuen hän sääli itse itseäänkin. Hän joutui olemaan välissä, kun kaksi itsepäistä teini-ikäistä poikaa huusivat toisilleen, ja kaiken lisäksi tyttö, johon hän oli ihastunut, vaikutti ihastuneen hänen pahimpaan vihamieheensä. Kyllä, hän olisi säälinyt itseään, ellei kuikeropallero olisi tehnyt sitä hänen puolestaan.

Oleskeluhuoneen sohva oli pehmeä. Kaikkein mieluiten Remus olisi vain painanut päänsä selkänojaa vasten, sulkenut silmänsä ja unohtanut koko maailman hetkeksi, mutta ikävä kyllä hän ei pystynyt siihen. Jamesin ja Siriuksen viimeinen riita – päivällisellä siitä, oliko puuro homehtunutta vai ei – pyöri edelleen hänen mielessään. Hän ei todellakaan tajunnut, miten nuo kaksi pystyivät riitelemään kaikesta mahdollisesta paitsi siitä, josta todella olivat suuttuneita toisilleen.
 Ovensuusta kuului askelia. Remus raotti varovasti toista silmäänsä ja näki Kaceyn kävelevän hitaasti kohti makuusaliinsa johtavia portaita.
”Kacey”, Remus huudahti.
Tyttö kääntyi katsomaan häntä. Remuksesta näytti siltä, kuin tämä olisi ollut hieman tavallista surullisemman tai väsyneemmän näköinen, mutta tietenkin hän vain kuvitteli. Kacey keinutti itseään jalalta toiselle ja kohotti kulmiaan.
”Mitä nyt?” tyttö kysyi.
”Minne sinä olet menossa?” kysyi Remus.
Kacey kohautti olkapäitään. ”En kai minnekään. Miten niin?”
”Me emme ole ehtineet nähdä toisiamme melkein koko päivänä”, Remus muistutti.
”Olemmepa”, sanoi Kacey ja hymyili pienesti. ”Kaikilla kuudella tunnilla sekä jokaisessa ruokailussa, jos et ole sattunut huomaamaan.”
Remuksen otsa rypistyi. ”En minä sitä tarkoittanut.”
”Et tietenkään”, sanoi Kacey, käveli hitaasti pojan viereen ja istahti sohvalle. ”Anteeksi. Minua vain väsyttää.”
Tyttö toden totta näytti melkoisen väsyneeltä lähietäisyydeltä katsottuna. Suklaanruskeat kiharat valuivat surullisina lattiaa kohti ja Kaceyn suupielet näyttivät seuraavan niiden esimerkkiä. Tyttö sulki silmänsä ja näytti siltä, kuin olisi kaikkein mieluiten vain nukahtanut.
”Onko jotain sattunut?” Remus kysyi hiljaa.
Kacey raotti silmiään, näytti miettivän hetken ja pudisteli sitten päätään rauhalliseen tahtiin.
”Ei”, tyttö sanoi lopulta. ”Väsyttää vain. Ei mitään erikoista.”
”Selvä”, sanoi Remus. ”Minuakin väsyttää. Sirius ja James tappelevat.”
”Olen huomannut”, Kacey ilmoitti.
Remus huokaisi. ”Kaikki varmaan ovat. Minä en tajua, mikä niitä kahta vaivaa – ”
”No, minusta se on ihan ymmärrettävää”, Kacey tokaisi. ”Siriuksen käytös oli aika julmaa. Kyllä minäkin olisin suuttunut.”
”Jos minä olisin suukotellut Lilyn kanssa suljetuissa luokkahuoneissa?” Remus kohotti kulmiaan.
Kacey vilkaisi häntä, mutta pieni hymynpoikanen sentään leikki tytön kasvoilla.
”Hassu”, tyttö tokaisi. ”Et sinä olisi tehnyt sellaista. Ja lähinnä minun olisi kai pitänyt suuttua Lilylle. Mutta olkoon, minä olisin kyllä suuttunut sinulle.”
”Tiesin sen”, Remus ilmoitti hivenen voitonriemuisesti.
Kacey taputti häntä polvelle. ”Kyllä James ja Sirius selviävät siitä. Anna heille aikaa.”
”Minä kärsin”, Remus valitti.
Kacey vilkaisi häntä hymyillen vinosti. ”Arvaa, paljonko minua liikuttaa?”
”Paljon?” Remus ehdotti.
”Ei yhtään”, Kacey ilmoitti ja huokaisi sitten. ”Anteeksi nyt vain, mutta minua väsyttää. Taidan mennä ylös.”
Remus katsoi tyttöä, kun tämä nousi sohvalta ja otti jokseenkin haparoivia askelia kohti portaikkoa. ”Tarvitsetko juttuseuraa?”
”En”, Kacey sanoi heti. ”Mutta kiitos kuitenkin.”
Sitten tyttö olikin jo kadonnut portaikkoon. Remus sulki silmänsä ja toivoi voivansa nukahtaa, mutta juuri kun hän oli tavoittamassa unen kakkosluokkalaisten äänekkäästä läksyjenteosta huolimatta, ovi kävi jälleen.

James ei oikeastaan edes pitänyt lumisella säällä lentämisestä. Se oli aina tuntunut hänestä jotenkin turhauttavalle. Täytyi muka yrittää lentää niin kuin muulloinkin, vaikka varsin hyvin tiesi, että lumisade ja tuuli eivät sallineet läheskään niin kovaa vauhtia kuin tyyni sää, ja kädet ja varpaat jäätyivät salamaakin nopeammin.
 Silti juuri lentämässä hän sinä iltana oli ollut. Ehkä hän yksinkertaisesti oli ollut lähtiessään niin sekavassa mielentilassa, ettei ollut välittänyt lumisateesta ja tuulesta. Nyt hänen sormillaan oli kylmä, ajatuksillaan vielä kylmempi ja hän oli ehdottomasti paljon sekavammassa mielentilassa kuin tuntia aiemmin.
 Hän kaipasi Siriusta. Sen myöntäminen edes itselleen olisi ollut erittäin ärsyttävää, ja niinpä hän ei tehnyt sitä, mutta totta se oli joka tapauksessa. Oli tavattoman tylsää vain riidellä päivästä toiseen, kun olisi voinut kiusata luihuisia, ärsyttää McGarmiwaa tai tehdä jotain muuta hyödyllistä. Edellisenä iltana Remus ja Sirius olivat olleet Tylyahossa, eikä James voinut olla kuvittelematta itseään Remuksen paikalle. HÄNELLÄ sentään olisi ollut hauskaa.
 Mutta hän ei aikonut antaa Siriukselle anteeksi. Ei tietenkään, vaikka se olisi maksanut hänelle kuinka monta Tylyahon reissua. Kun hän vain kuvitteli Siriusta ja Lilyä jossain yhdessä – no, suoraan sanottuna hän ei enää jaksanut ajatella koko asiaa. Ei ainakaan ennen kuin saapui oleskeluhuoneeseen ja tajusi, että Remus istui sohvalla hyvin odottavan näköisenä.
”Me voisimme keskustella”, sanoi Remus.
James huokaisi syvään. Hän oli jo osannut odottaa tätä keskustelua, itse asiassa hän oli melkein hämmästellyt sitä, että Remus oli malttanut pysyä näinkin pitkään hiljaa. Silti hän olisi kaikkein mieluiten vain painunut takaisin lumisateeseen.
”Onko pakko?” hän kysyi toiveikkaana.
Remus nyökkäsi. ”On. Minä en enää jaksa sinun ja Siriuksen riitelyä – ”
”Ja sinä kuvittelet, että saat sen lopetettua vain puhumalla minulle?” James naurahti kuivasti. ”On sinulla suuret luulot, Kuutamo.”
Remus tuijotti häntä. ”Niin on. Mennäänkö makuusaliin?”
”Mennään vain”, James myöntyi. ”Tosin jos sinä olisit tyttö, tuo ehdotus olisi kuulostanut paljon hauskemmalta – ”
”Minä en ole yhtään tuolla tuulella”, Remus varoitti.
He kiipesivät portaat ylös kuudennen luokan poikien makuusaliin. James hyppäsi suoraan omalle sängylleen ja alkoi kiskoa läpimärkiä päällysvaatteita pois päältään välittämättä tippaakaan ruskeatukkaisesta pojasta, joka nojasi ovenkarmiin kädet viittansa taskuissa. Sellainen Remus aina oli, kuvitteli, että asiat saatiin selvitettyä puhumalla -
”Minusta sinä olet väärässä”, sanoi Remus ja keskeytti Jamesin ajatukset.
James kääntyi. Remus tuijotti häntä eikä näyttänyt tippaakaan hätääntyneeltä, hieman epäröivältä vain.
”Ja minkä suhteen?” James uteli vino hymy huulillaan.
Remus kohautti olkapäitään. ”Tuon riidan. Sirius on pyytänyt anteeksi, ja sinä tiedät, kuinka vaikeaa se hänelle on – ”
”Tiedän tietysti”, James tuhahti, ”mutta se ei tarkoita, että anteeksipyynnöllä selviäisi kaikesta – ”
”Mitä sinä haluat?” tokaisi Remus. ”Että teidän ystävyytenne unohtuu?”
James tuijotti häntä. ”Minä en ollut se, joka pilasi kaiken.”
”Et niin”, Remus myönsi. ”Se oli Siriuksen vika. Jos Sirius olisi ihastunut Lilyyn ensin, ja sinä vasta myöhemmin, olisitko osannut pitää näppisi irti hänestä?”
”Olisin”, James sanoi heti.
Remus nyökkäsi. ”Oletko aivan varma? Jos Lily olisi ollut ihastunut sinuun – ”
”Se ei mennyt niin!” James puuskahti. ”Minä pidin Lilystä ensin! Sirius tiesi sen!”
”Se on loppu nyt”, sanoi Remus. ”Siriuksen ja Lilyn juttu, jos sitä ikinä olikaan. Sirius luopui Lilystä. Tajuatko?”
James katsoi jalkojaan. Ne naputtivat lattiaa vasten yksinäisinä, tietämättä, mitä tehdä tai sanoa. Onneksi niillä ei ollut suuta, niiden ei tarvinnut miettiä vaikeita päätöksiä. Jamesin pää sen sijaan oli melkoisen sekaisin. Toisaalta hän olisi ehdottomasti halunnut sopia Siriuksen kanssa, mutta vähintään puolet hänestä huusi, ettei anteeksiantamisen mahdollisuutta ollut -
”Sirius ei tullut tänään aamupalalle”, totesi Remus tuijottaen ulos ikkunasta. ”Hän saattoi väittää, että se johtui liian isosta määrästä tuliviskiä, mutta ei tuliviskillä ollut mitään tekemistä sen kanssa. Sirius ei vain kestänyt riidellä sinun kanssasi.”
Ovi kolahti kiinni Jamesin takana. Hän pudottautui makaamaan selälleen sängylle, sulki silmänsä ja kuunteli Remuksen etääntyviä askelia.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 28.6.
Kirjoitti: Arte - 28.06.2008 23:15:27

Olipas piristävä osa. Olin kammottavalla tuulella ennen tätä ja nyt on jo ihan kivakin mieli. Sattuipas sopivasti tämä luku, kiitän!

Siriuksen aamu-unisuus ja ämpäri kylmää vettä<3

Lainaus

”Etkä jää!” Peter puuskahti. ”Tämä nyt ei välttämättä ole minun vuorosanani, mutta mitä ihmettä sinä aiot sanoa McGarmiwalle? Että joit itsesi edellisenä iltana känniin, etkä siksi kyennyt edes raahautumaan aamupalalle?”

Aivan varmasti paras kohta koko tekstissä. Minusta on ihanaa, kuinka pojat vitsailevat, etteivät pidä toisistaan sillä tavalla ja kuinka he kuulostavat aivan Kuutamolta vaikka ovatkin Sarvihaara ynnä muuta. Huumoria.

Periaatesuuttumista. James-parka, hän on hieman vaikeassa tilanteessa. Kyllä he vielä sopivat. (:

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 28.6.
Kirjoitti: Werewolfie - 30.06.2008 18:06:06

Ihana ficci! En oo enää varma mut onks Remus kertonu Kaceylle et se on ihmissusi. Jos ei ni sit pliis se kohtaus pian tulis jotain säpinää niitten suhteelle. ;) Ehkä Kacey järkyttyis ja ne erois hetkeks tai jotai sellast mut sit ne menis takas yhteen.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 28.6.
Kirjoitti: lurikko - 03.07.2008 13:52:27

A/N: Paljon kiitoksia molemmille, Arte ja Werewolfie! Hmm, Kaceyn ja Remuksen suhde tosiaan tuntuu aina välillä kaipaavan hieman säpinää. Minä en oikeastaan tiedä, mikä heissä kahdessa on, mutta he ovat tähän mennessä olleet erittäin helppo pari pitää yhdessä :D

*

OSA 29

Siriuksen askeleet kaikuivat rappukäytävässä jo kauan ennen ehtimistään Jamesin korviin. Viimeksi mainittu tunnisti ne heti. Remuksen askeleet olivat aina vähän rauhallisemmat ja Peter taas tuntui aina rappusia astellessaan miettivän jotain, olevan osittain omassa maailmassaan, ja toisten rohkelikkopoikien askelista ei voinut edes puhua. Mutta Siriuksen askeleet olivat aina Siriuksen askeleet, eikä Jamesin tarvinnut hetkeäkään ihmetellä, kuka oli tulossa.
 Sirius pysähtyi ovelle. James istui sängyllään ja toivoi jossain syvällä mielessään, että joku muukin olisi ollut paikalla. Ikävä kyllä Peter oli viettänyt koko illan jossain muualla ja Remus oli lähtenyt kirjastoon tekemään läksyjä, ja niinpä jokseenkin väsynyt James oli makuusalissa yksin. Tai oli ollut, kunnes Sirius oli astellut ovelle.
”Missä muut ovat?” kysyi Sirius hieman epävarmasti.
James olisi kertonut mielellään, ehkä toivottanut Siriuksenkin mahdollisimman kauas, mutta hän ei voinut. Hän oli vihoitellut parhaalle ystävälleen liian monta päivää, eikä enää jaksanut sitä. Remuksen puheet olivat ehkä kulkeneet hänen toisesta korvastaan sisään ja toisesta ulos, mutta siitä huolimatta jokin käski hänen jutella Siriuksen kanssa. Hän ei ehkä voisi antaa anteeksi, mutta hän ei myöskään voinut antaa asioiden olla ikuisesti näin -
”Sarvihaara?” Siriuksen hämmentynyt ääni kysyi. ”Oletko sinä läsnä?”
James kääntyi katsomaan häntä. ”Sinä olit aika tyhmä.”
Sirius pyöritteli silmiään ja liikahti levottomasti. ”Jos sinä ajattelit haukkua minua, niin usko pois, tuota on ihan turha sanoa. Minä tiedän kyllä.”
Se ei ehkä ollut kovin fiksua tai edes ymmärrettävää, mutta pieni hymy kohosi Jamesin toiseen suupieleen. Sirius nyt vain näytti melkoisen huvittavalta vaihtaessaan painoaan jalalta toiselle siinä ovensuussa, hyvin epäsiriusmaisen epäröivänä.
”Mitä sinä naurat?” Sirius kysyi kulmiaan kurtistaen.
”Sinä sanoit olleesi tyhmä”, James totesi ja melkein virnisti. ”Se on aika epätavallista.”
Ehkä virnistys rohkaisi Siriusta, tai ehkä poika ei muuten vain osannut pitkään olla hymyilemättä. Hieman valoisampi ilme kohosi pojan kapeille poskipäille.
”Anteeksi”, sanoi James äkkiä ja olisi halunnut lätkäistä kätensä suunsa eteen tajutessaan, mitä oli sanonut, mutta siinä vaiheessa se tietenkin oli auttamatta liian myöhäistä. Niinpä hän tyytyi yskähtämään melko epätoivoisesti.
Siriuksen silmät laajenivat. ”MITÄ sinä tarkalleen ottaen sanoit?”
James irvisti. ”Ei ollut tarkoitus. Minä vain – ”
”Ei minua haittaa”, Sirius sanoi nopeasti hymyillen vinosti. ”Jotenkin minä vain kuvittelin, että se olisin minä, joka on rähmällään maassa ja rukoilee armoa -”
”Mielenkiintoista”, totesi James. ”Sitä sinä et ole vielä yrittänytkään.”
”Enkä yritä”, Sirius kauhistui. ”Ei ikinä.”
”Itse ehdotit”, James virnisti.
Sirius vilkuili kattoa. Ihan kuin siinä muka olisi ollut jotain vilkuiltavaa.
”No”, poika sanoi lopulta hitaasti, kun James ei näyttänyt aikovan jatkaa puhetta, ”annatko sinä minulle anteeksi? Vai keskustelemmeko me ihan muuten vain yrittämättä tappaa toisiamme?”
Jamesin jalat roikkuivat neuvottomina sängyn reunan yli.
”En tiedä”, hän sanoi hitaasti. ”Miksi, Sirius?”
”Miksi sinun pitäisi antaa minulle anteeksi?” Sirius näytti hämmästyneeltä. ”No, se olisi kivaa, ja me voisimme taas aiheuttaa harmia Tylypahkalle – ”
”Miksi sinun piti rakastua Lilyyn?” James kysyi.
Siriuksen suu jäi puolittain auki. Kaikeksi onneksi tämä sulki sen nopeasti, nielaisi kuuluvasti ja käänsi katseensa katosta lattiaan, joka myös oli varsin mielenkiintoista tuijotettavaa.
”Ei kai pitänytkään”, hän sanoi lopulta ja pudisteli samalla päätään. ”Ei tietenkään pitänyt. Siinä kävi niin, enkä minä tiennyt mitä tehdä – ”
”Ja sinä päädyit parhaaseen vaihtoehtoon?” James täydensi.
Sirius katsoi häntä, mutta hänen ei edes tehnyt mieli heittää poikaa jollain kovalla esineellä tai kirota tätä. Lähinnä hän vain toivoi, etteivät asiat olisi menneet, niin kuin ne nähtävästi olivat -
”Minä olin ihastunut”, sanoi Sirius. ”Ja tyhmä. En ajatellut tarpeeksi pitkälle. Kyllä sinä tiedät, millainen Lily on – ”
”En taida tietää”, sanoi James ja puri hampaitaan yhteen. ”Sinä sen tiedät paremmin kuin minä. Sinä olet suudellut häntä.”
Sirius vaikeni ja tuijotti ulos ikkunasta. ”Anteeksi, James.”
James kohautti olkapäitään. ”Minä en voi väittää, etteikö minua häiritsisi, mutta… no, Kuutamo tappaa meidät, jos me riitelemme vielä päivänkin.”
Sirius nyökkäsi. ”Kavereita?”
”Sopii minulle”, sanoi James.
Siinä he olivat – Sirius nojasi ovenkarmiin ja tuijotteli nyt jopa ulos ikkunasta eikä kattoa tai lattiaa, ja James istui yhä omalla sängyllään miettien, mitä ihmettä pitäisi tehdä tai sanoa. Juuri, kun hän alkoi tuntea olonsa melkein vaivautuneeksi, muuan ajatus kuitenkin pälkähti hänen päähänsä.
”Anturajalka? Toitteko sinä ja Kuutamo eilen yhtään ylimääräistä pulloa sieltä Kolmesta Luudanvarresta?”
Sirius virnisti.

Tuuli oli vihainen ja kylmä. Ihan kuin sillä ei muka olisi ollut parempaakin tekemistä kuin kiusata yksinäistä hahmoa, joka puristi nyrkkejään tiukemmin yhteen syvällä taskuissa ja otti askelia eteenpäin, vaikkei oikeastaan tiennyt, miksi teki sen. Ehkä Kacey tiesi, että pysähtyminen olisi jäädyttänyt hänen jalkansa lumeen tai mikä vielä pahempaa, kääntymään, palaamaan sisälle ja käpertymään Remuksen kainaloon.
”Minkä takia se olisi niin kamalaa?” kysyi Marie työntäen samalla toisella kädellään punertavanruskeita hiussuortuvia takaisin pipon alle. ”Minä olen käsittänyt, että te seurustelette. Eikö poikaystävälle pitäisi voida kertoa kaikesta?”
Kacey kohautti olkapäitään. Hän ei tiennyt, mitä sanoa. Oikeastaan hänen ei tietenkään olisi tarvinnut sanoa mitään, eikä Mariella edes ollut oikeutta udella. Eiväthän he suinkaan olleet ystäviä, eivät edes hyvän päivän tuttuja, mitä nyt sattuivat olemaan saman ikäisiä ja samassa koulussa.
 Itse asiassa olikin hieman kummallista, että juuri he kaksi rämpivät parhaillaan eteenpäin lumihangessa ja yrittivät estää tuulta varastamasta pipojaan. Kacey oli törmännyt Marieen kirjastossa, ja toinen tyttö oli ehdottanut muitta mutkitta kävelyretkeä ilmeisesti tajuttuaan, etteivät Kaceyn tunnelmat olleet aivan katossa.
 Siinä vaiheessa, kun he olivat kulkeneet jo melkoisen kauas ja kiersivät parhaillaan vieläkin kauempaa takaisin kohti Tylypahkan linnan tummaa taivasta vasten loistavia ikkunoita, kävely alkoi kuitenkin tuntua Kaceysta jo melkoisen hyvältä ajatukselta. Hän ei ehkä tuntenut Marie Campbellia lainkaan, mutta se ei tuntunut olevan ongelma. Ehkä hieman tuntemattomammalle ihmiselle olikin helpompi kertoa asioistaan, sellaisistakin, joista ei edes osannut puhua poikaystävälleen.
”En minä tiedä”, hän sanoi hitaasti vastaten Marien kysymykseen. ”Minä en tiedä, mitä sanoisin hänelle. Ei hän voi kuitenkaan tehdä mitään.”
”Paitsi pitää sinua kädestä kiinni”, muistutti Marie.
Se oli totta. Kacey olisi voinut istahtaa Remuksen viereen lämpimälle sohvalle, sanoa, että hänen äitinsä oli huonossa kunnossa ja kuolisi ilmeisesti pian. Remus ei kysyisi, minkä takia asia masensi häntä juuri nyt niin kovasti, olihan hän tiennyt lähestyvästä kuolemasta koko syksyn ajan. Ei, siihen poika olisi aivan liian kohtelias, mutta siitä huolimatta tämä miettisi kysymystä hiljaa mielessään. Ja Kacey voisi pitää pojan kädestä kiinni ja ajatella, miten Remus ei kuitenkaan voinut täysin ymmärtää.
”Ei kädestä pitäminen auta mitään”, hän sanoi hitaasti. ”En minä kaipaa sitä. Haluaisin, että asiat eivät olisi näin.”
Marie kohautti olkapäitään. ”Asiat ovat aina niin kuin niiden ei pitäisi olla.”
”Niinkö?” Kacey naurahti hiljaa. ”Tämähän alkaa kuulostaa aika katkeralta keskustelulta.”
Marien olisi kenties pitänyt naurahtaa, mutta tyttö viis veisasi käyttäytymissäännöistä ja katsoi sen sijaan Kaceyta varsin vakavana. Punaiset suortuvat olivat kauan sitten karanneet tytön pipon alta, ja tämä oli nähtävästi luovuttanut niiden suhteen.
”Elämä on katkeraa”, Marie sanoi. ”Usko tai älä. Voit leikkiä, ettei se ole, mutta se vain tarkoittaa, ettet ole elänyt tarpeeksi.”
Kacey tuijotti jalkojaan. ”Minä yritän olla positiivinen.”
”Se on hyvä”, sanoi Marie ja hänen äänensä oli nyt hieman pehmeämpi. ”Mutta ei se välttämättä tee asioista yhtään helpompia.”
”Mitä hyötyä siitä sitten on?” Kacey kysyi hymyillen vaisusti. ”Siitä, että yrittää nähdä asioiden parhaat puolet.”
”En minä vaan tiedä”, Marie kohautti olkapäitään. ”Ehkä optimistit säilyttävät taisteluntahtonsa kauemmin. Asiat voivat olla huonosti, mutta jos löytää jotain, jonka puolesta taistella, kestää pitempään.”
”Kuulostaa lupaavalta”, Kacey naurahti kuivasti.
”Epäilemättä”, Marie myönsi, ”mutta kai se oikeasti merkitsee jotain. Se, että on valmis tappelemaan kurjien aikojen läpi vain säilyäkseen hengissä. Elämässä on pakko olla jotain suurta, jos ihmiset ovat valmiita toivomaan vain säilyttääkseen elämänhalun.”
”Minä en ole aivan varma, tajusinko tuota ajatusta”, Kacey sanoi varovaisesti.
Marie naurahti. ”Se on ihan ymmärrettävää. Anna anteeksi, minä nyt vain joskus innostunut puhumaan vähän omiani.”
”Ei se mitään”, Kacey sanoi nopeasti. ”Jotenkin minä en ikinä ajatellut sinua sellaisena ihmisenä, joka miettii tuollaisia asioita – ”
”Mietitkö sitten itse?” Marie kysyi kulmiaan kohottaen.
”En”, Kacey myönsi. ”Minä nauran, kun asiat ovat hyvin ja suren, kun ne ovat huonosti. Mutta nyt ne kerta kaikkiaan ovat huonosti, enkä minä jaksa leikkiä nauravaa.”
Marie oli pitkään hiljaa. Tuuli pyyhki edelleen Kielletyn Metsän puiden yli jossain heidän takanaan, leikki niiden oksilla kuin ei olisi tiennyt, halusiko oikeasti repiä ne riekaleiksi vai häipyä jälkeäkään jättämättä. Kylmyydestä huolimatta Kacey oli vetänyt kätensä lapasineen pois taskuista, antanut niiden tippua kohti maata ja seurata kävelyä omaa vauhtiaan.
”Ei sinun tarvitse leikkiä”, Marie sanoi lopulta. ”Sinä vain kuvittelet, että muut odottavat sinulta sitä.”
Kacey nielaisi. ”Mutta mitä minun sitten pitäisi sanoa niille? Eivät ne ymmärrä – ”
”Et sinä voi tietää”, Marie tokaisi. ”Kukaan ei voi tajuta, miltä sinusta tuntuu, ei edes ihminen, joka on kokenut aivan samanlaisen asian, mutta se ei ole mikään syy työntää ystäviäsi kauemmas itsestäsi - ”
”Entä, jos minä en halua ystäviäni lähelleni?” Kacey kysyi haastavasti. ”Jos minä en jaksa nojata heihin ja antaa heidän lohduttaa minua? Jos minä haluan olla yksin?”
”Sinä et ole tälläkään hetkellä yksin, vaan kävelet minun kanssani”, Marie huomautti.
”Sinä et yritä lohduttaa”, Kacey totesi.
Se oli totta. He olivat kävelleet päämäärättömästi eteenpäin yli puoli tuntia, eikä Marie ollut vieläkään esittänyt yhtään epäaitoa suruvalitteluja. Ei turhia sanoja, ei turhia olkapäälle asetettuja, lohduttavia käsiä. Joskus ne vielä tuntuisivat hyviltä, joskus niihin haluaisi tukeutua ja jäädä noiden käsien varaan, mutta sinä iltana Kacey ei todellakaan kaivannut sääliä. Hänellä oli tarpeeksi sietämistä ja kestämistä muutenkin.
”Usko pois, jossain vaiheessa elämä ajaa sinun ylitsesi”, sanoi Marie ja virnisti. ”Elämä voi olla kuinka epätäydellistä tahansa, mutta ei se siitä huolimatta anna kenellekään mahdollisuutta tippua vauhdista.”
”Tuo lohduttikin kovasti.”
”Minä en yrittänyt lohduttaa”, Marie huomautti ja hymyili edelleen, ”vaan kuulostaa viisaalta.”
Kacey naurahti, vaikka se tietenkin oli täysin turhaa eikä sen olisi hänen mielentilassaan pitänyt tulla kysymykseenkään. Siitä huolimatta hän olisi halunnut tehdä lumipallon ja heittää sen suoraan vieressään kävelevän tytön niskaan, mutta pakkasta oli liikaa, eikä hän sitä paitsi tuntenut Marieta läheskään tarpeeksi hyvin. Tyttö olisi voinut vaikka kostaa työntämällä hänet naama edellä hankeen, eikä hän tietenkään sitä halunnut.
”Minä en aio kertoa Remukselle”, hän sanoi äkkiä lumipallosodan sijasta. ”Siis siitä, että äiti on huonommassa kunnossa. En ainakaan vielä.”
”Jos sinä et kerro nyt, se on todennäköisesti myöhemmin vielä vaikeampaa”, Marie huomautti.
”Ei se mitään”, Kacey sanoi ja hymyili vinosti. ”Ei Remuskaan kerro minulle kaikkia asioitaan. Minua ei huvita kertoa ja sillä selvä.”
Marie katseli taivaalle. ”Minusta tuo ei ole hyvä idea, mutta eihän minun mielipiteelläni olekaan väliä.”
”Ei erityisemmin”, Kacey myönsi. ”Mutta ehkä enemmän, kuin voisi kuvitella. Enhän minä edes tunne sinua.”
Marie virnisti. ”Ei tutustumiseen vaadita aikaa. Sinä olet kuullut minun omituisia ajatuksiani elämän kamaluudesta. Jos se ei ole tuntemista, minä en todellakaan tiedä, mikä on.”
”Ei se ole”, Kacey sanoi. ”Se on tuntemista, kun puhutaan typeristä pienistä asioista, joilla ei ole mitään väliä.”
”Minä kutsuisin sitä smalltalkiksi”, Marie huomautti.
”No, sinä olet väärässä”, sanoi Kacey ja hymyili. ”Minä en tunne sinua. Mutta voisin mielelläni tutustua.”
Marie nauroi.
”Mitä nyt?” Kacey kysyi kulmiaan kurtistaen.
”Ei mitään”, Marie sanoi pikaisesti. ”Tuo vain kuulosti aivan siltä, kuin sinä aikoisit kysyä minua Tylyahoon tai jotain. Treffeille, tiedäthän.”
”Kyllä minä tiedän, mitä treffit ovat”, Kacey protestoi. ”Vaikka minä seurustelen Remus Lupinin kanssa, se ei tarkoita, ettenkö minä olisi ikinä käynyt treffeillä – ”
”Oletko?” Marie kohotti kulmiaan.
”Kerran”, Kacey sanoi ja virnisti sitten. ”Mutta siitä ei puhuta. Se oli neljännellä, ja muuten erittäin noloa.”
”Uskon”, sanoi Marie ja huokaisi syvään. ”Huomaatko muuten, miten me puhumme typeristä pienistä asioista, joilla ei ole oikeastaan mitään merkitystä?”
Kacey tuijotti tyttöä hetken osaamatta sanoa mitään. Sitten ymmärrys levisi pikkuhiljaa hänen ajatuksiinsa ja hän hymyili. Tuuli tuntui tulevan suoraan taivaalta ja yritti selkeästi painaa pieniä maankamaran päällä yhä seisovia hahmoja kumaraan, mutta vielä hetken he jaksoivat vastustaa sitä.

Lily kampasi hiuksiaan peilin edessä. Hän kuuli takaansa Naiman ja Michellen hiljaisen juttelun jostain seitsemäsluokkalaisesta korpinkynnestä, mutta ei jaksanut kiinnostua siitä tarpeeksi salakuunnellakseen. Sen sijaan hän antoi kamman valua uudestaan ja uudestaan hiustensa välitse, kunnes hiukset olivat paitsi jokseenkin selvät, myös yllättävän kärkkäät nousemaan kohti yläpuolella odottavaa puista kattoa. Jos Tylypahkassa olisi opetettu kemiaa, Lily olisi jopa saattanut tietää, mistä se johtui.
”Lily”, Michellen hiljainen ääni keskeytti hänet, ”James ja Sirius ovat tainneet riidellä pari päivää. Tiedätkö sinä, mistä se johtuu?”
Lily nielaisi. ”En tietenkään. Mistä minä sellaista voisin tietää?”
”Minä vain mietin”, Michelle totesi ja hänen äänensä kuulosti hieman ärsyyntyneelle. ”James on rakastunut sinuun, kaikkihan sen tietävät. Olisi ihan ymmärrettävää, että sinä tietäisit jotain hänestä.”
”Oliko tuo vihje?” Lily kurtisti kulmiaan. ”Että minun pitäisi tutustua paremmin Jamesin elämään?”
Michelle huokaisi. ”Ei nyt niinkään. Lily, etkö sinä tajua, se poikaparka kituu!”
”Ja mistäköhän sinä sait päähäsi, että minä voisin tehdä jotain sille asialle?” Lily kysyi ja kuuli kyllä tiukentuneen sävyn äänessään.
Naima hyppäsi istumaan sänkynsä päällä ja roikotti pitkiä jalkojaan sen ulkopuolella.
”Älä suotta välitä Michellestä, Lily”, tyttö tokaisi. ”Häntä vain potuttaa, kun James on niin kiinnostunut sinusta, vaikka – ”
”Älä jaksa!” Michelle puuskahti, mutta ilmeisesti tällä kertaa Naimalle.
Lily asetti kamman peilipöydälle. Hänen kuvajaisensa tuijotti häntä aivan yhtä hämmentyneeltä, kuin hänestä tuntui. Naiman virne ja Michellen turhautunut ilme pyörivät hänen ajatuksissaan, jotka olivat olleet aivan tarpeeksi sekavat ilman niitäkin.
”Michelle”, Lily aloitti hitaasti, ”minä törmäsin sinuun ja Jamesiin silloin tähtitornissa. Mitä te siellä oikein puuhasitte?”
Michelle näytti vaivautuneelta.
”Katselimme tähtiä”, hän sanoi välttelevästi.
”Ja?” Lily kysyi.
”Ei mitään muuta!” Michelle puuskahti kuulostaen lähinnä turhautuneelta. ”Mitä muuta voisi odottaakaan, kun James on niin pahuksen ihastunut sinuun – ”
”Hetkinen”, Lily keskeytti hänet. ”Oletko sinä IHASTUNUT Jamesiin?”
Michelle mulkoili häntä. ”En tietenkään. Minä en halua sinun jämiäsi – ”
”Minulla ei ole ollut mitään tekemistä James Potterin kanssa eikä tule olemaankaan!” Lily huudahti. ”Hän on ehkä siedettävä, mutta ei mitään sen enempää!”
”Minä en tajua, mitä hän sinussa näkee”, Michelle sanoi katsoen häntä pää kallellaan. ”Sinä haukut häntä jatkuvasti, vaikkei sinulla ole edes mitään syytä siihen. Kuvittelet olevasi niin pahuksen erinomainen – ”
”Minäkö?” Lily ei uskonut korviaan. ”James on se, joka on vuosikausia yrittänyt iskeä minua, eikä ole tajunnut sitä, ettei minua kiinnosta – ”
”Ehkä hän on rakastunut!” Michelle huudahti. ”Etkö SINÄ tajua sitä?”
”En!” huusi Lily välittämättä siitä, että hänen äänensä alkoi jo kohota normaalin äänenvoimakkuuden yläpuolelle. ”Hän ei edes tunne minua! Pahus, minä ottaisin kenet tahansa hänen kavereistaan mieluummin, ja hän vain jahtaa minua – ”
”Jahtasi ehkä neljännellä, mutta ei jahtaa enää”, tuhahti Michelle ja toi pelottavan hyvin Lilyn mieleen sanat, jotka James oli lausunut vain muutamaa päivää aiemmin tähtitornissa. ”Sinä kuvittelet.”
Lily mulkoili vaaleahiuksista tyttöä, jonka kasvoille oli hiipinyt itsepäinen ja kylmä ilme.
”No, sinä yrität väittää, että minä kiusaan Jamesia – ”
”Niin sinä teet”, sanoi rauhallinen ääni, eikä nyt ollut kyse Michellestä, vaan Naimasta. ”Et ehkä tahallasi, mutta kuitenkin. Meillä muillakin on silmät.”
Naima istui sänkynsä reunalla ja pörrötti sitä itsekään huomaamatta mustia hiuksiaan. Lily kääntyi tuijottamaan häntä tietämättä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä tai sanoa. Hän ei edes tuntenut noita kahta tyttöä kunnolla, ei ollut koskaan tuntenut, ja nyt nämä kääntyivät molemmat häntä vastaan -
”Minä olin ihastunut Jamesiin”, Michelle sanoi hitaasti. ”Me istuimme tähtitornista, ja hän sai päähänsä, että haluaa vain sinut, Evans. Se on ärsyttävää.”
Makuusalissa oli hiljaista. Lily tuijotti lattiaa, kuin siinä olisi ollut jotain hyvinkin mielenkiintoista, ja toivoi, että olisi voinut vain kadota paikalta. Michellen syytökset olivat kenties tuntuneet epäreiluilta, mutta kun toinen sanoi olleensa ihastunut Jamesiin, hän melkein ymmärsi tätä. Hän ei ehkä tajunnut, mitä tyttö Jamesissa näki, mutta oli tavattoman helppo tajuta, minkä takia Jamesin suhtautuminen Lilyyn oli ärsyttävää.
 Hän ei tietenkään voinut sille mitään. Hän oli käskenyt Jamesia monta kertaa ihastumaan johonkin toiseen, viskonut tavaroillakin. Mutta kun Sirius ja Lily olivat tutustuneet, hän oli tutustunut samalla Jamesiinkin ja saanut huomata, että typerän kuorensa alla poika osasi olla joskus fiksukin. Nyt James oli ilmoittanut, ettei aikonut jahdata häntä enää. Jostain syystä hän ei pitänyt ajatuksesta niin paljon kuin hänen epäilemättä olisi pitänyt.
”Minä taidan lähteä oleskeluhuoneeseen”, hän sanoi.
Michelle ja Naima eivät sanoneet mitään, eivät, vaikka kello oli jo kymmenen ja seuraavana päivänä oli normaali koulupäivä. Lily napitti kömpelöin sormin pyjamansa ylimmät napit kiinni ja avasi makuusalin oven.

Lattia oli kylmä, mutta Remus ei oikeastaan edes välittänyt siitä. Vaaleansiniset villasukat eivät olleet niin lämpimät kuin niiden epäilemättä olisi pitänyt olla. Ehkä se johtui siitä, ettei niitä alun perinkään oltu tehty häntä ajatellen. Mummo oli kutonut ne vielä eläessään, mutta ei Remukselle, vaan äidille. Edellisenä kesänä Remus oli tullut ajatelleeksi talviaikojen Tylypahkan kylmiä lattioita ja törmännyt juuri silloin yksinäisiin villasukkiin.
 Kello vastakkaisella seinällä kiiruhti verkkaiseen tahtiinsa eteenpäin. Remuksen silmäluomet alkoivat pikkuhiljaa painua kiinni, mutta hän ei aikonut mennä nukkumaan. Hän ei ollut nähnyt Kaceyta moneen tuntiin, ja jotenkin hänestä tuntui, että tyttöä vaivasi jokin. Se saattoi tietysti olla vain hiipivä aavistus hänen selkäpiissään, mutta tämä oli ollut kovin vähäpuheinen koko päivän, eikä sellainen todellakaan ollut Kaceyn tapaista. Remus olisi vain halunnut saada tytön vierelleen sohvalle, tuntea tämän pehmeä vartalo lämpimänä omaansa vasten ja tietää, että kaikki oli edelleen hyvin.
 Tyttöjen portaikon ovi kolahti. Remus kääntyi toiveikkaana katsomaan, mutta Kaceyn lyhyen olemuksen sijasta oviaukossa seisoikin Lily tummansinisessa pyjamassa ja hieman eksyneen näköisenä.
”Lily”, Remus sanoi hieman hämmästyneenä. ”Mitä sinä täällä teet? Eikö sinun pitäisi olla nukkumassa?”
”Sinunkin pitäisi”, Lily huomautti ja tuli Remuksen viereen sohvalle istumaan. ”Missä Kacey muuten on? Minä luulin, että hän olisi täällä?”
”Ja minä luulin, että hän olisi teidän makuusalissanne”, sanoi Remus ja rypisti kulmiaan. ”Suoraan sanottuna en todellakaan tiedä.”
Remus nielaisi. Lily tuijotti lattiaan ja näytti olevan omissa ajatuksissaan, mutta Remuksen ajatukset pyörivät edelleen Kaceyssa, eikä hän saanut niitä irti tytöstä.
”Kuule”, hän sanoi varovaisesti, ”onko Kacey ollut sinusta tänään hieman hiljainen?”
Lily kohautti olkapäitään. ”Ei kai.”
”Ai”, Remus totesi. ”Siis se on tietysti hyvä, mutta minä vain… no, ei sillä ole väliä.”
”Anteeksi, minä olen varmaan vähän poissaoleva”, sanoi Lily ja hymyili hänelle pienesti. ”Mitä sinä puhuitkaan Kaceysta?”
”En mitään”, Remus sanoi ja huokaisi. Ehkä Kacey oli vain kirjastossa tekemässä läksyjä, niin epätavallista kuin se olisi ollutkin. Tuskin tytöllä oli mitään sen vakavampaa mielessään. Jos olisi ollut, Kacey olisi kyllä kertonut Remukselle -
”Missä James ja Sirius ovat?” kysyi Lily äkkiä. ”Ja Peter?”
”Peter on nukkumassa”, Remus kertoi, ”ja James ja Sirius ovat keittiössä.”
Lily hämmästyi. ”Keittiössä? Mitä ihmettä he siellä tekevät?”
”Esitelmää kotitonttujen työoloista”, Remus totesi ja virnisti Lilyn hämmentyneelle ilmeelle. ”Ei oikeasti. He kai juhlivat sovintoaan.”
”Eivätkö he enää riitele?” kysyi Lily ja iloinen ilme levisi tytön kasvoille.
”Eivät”, Remus totesi.
Lily istui hiljaa paikallaan eikä hetkeen sanonut mitään. Remuksen ajatukset olivat jo kovaa vauhtia eksymässä takaisin Kaceyyn, kun Lily keskeytti hänet.
”Sinä olet varmaan kuullut siitä koko jutusta”, tyttö sanoi hyvin varovaisella ja hieman hämmentyneellä äänellä.
”Mistä jutusta?” kysyi Remus, joka suoraan sanottuna olisi mieluummin vain ajatellut kaikessa rauhassa Kaceyta.
Lily tuijotti häntä epäuskoisen näköisenä. ”Etkö sinä oikeasti ole kuullut - ?”
”Ai sinusta ja Siriuksesta?” töksäytti Remus ja tajusi vasta sitten vilkaista ympärilleen. Kaikeksi onneksi he olivat oleskeluhuoneessa kaksin.
Lily nyökkäsi.
”Olen minä kuullut”, Remus totesi hieman hiljaisemmalla äänellä.
”Okei”, sanoi Lily ja nyökytteli päätään hieman epätietoisen näköisenä. ”Tuota noin… no, minä olen iloinen, että he ovat taas ystäviä.”
”Niin minäkin”, sanoi Remus.
”Minä en aikonut sotkea heidän välejään.”
Remus huokaisi. Hänen varpaitaan paleli melkein varastetuista villasukista huolimatta, eikä Lily Evans todellakaan ollut ensimmäinen ihminen, jonka kanssa hän olisi halunnut selvittää Siriuksen ja Jamesin ihmissuhdekiemuroita, mutta hän oli liian kohtelias sanoakseen sen suoraan tytölle.
”Minä tiedän sen”, hän sanoi hitaasti. ”Mutta sinä et voinut myöskään olettaa, ettei sellainen vaikuttaisi heidän väleihinsä yhtään – ”
”Minä olin vain ihastunut”, sanoi Lily terävämmällä äänellä. ”Totta kai minä tajusin, ettei siitä jutusta voinut tulla yhtään mitään, mutta minä olin ihastunut ja… no, minä en halunnut uskoa, ettei siitä tulisi mitään.”
”Ei sinun tarvitse puolustella sitä minulle”, sanoi Remus ja vilkaisi varovasti tytön surullisia kasvoja. ”En minä syytä sinua.”
”Etkö?” Lily näytti hämmästyneeltä.
Remus naurahti. ”Ei minusta ole syyttämään ihmisiä. Etkä sinä oikeastaan ollutkaan siitä niin vastuussa kuin Sirius.”
”Miten niin? Koska minä olen tyttö?” Lily kysyi haastavasti.
”En minä sitä tarkoittanut”, Remus säikähti. ”En minä halua kuulostaa sovinistiselta. Minä tarkoitin lähinnä, että Sirius oli se, joka petti parhaan ystävänsä, et sinä… ellei Kacey sitten ole salaa ihastunut Siriukseen, mutta jos on, minä en kiitos vain halua tietää sitä.”
Lily naurahti. ”Ei ole, mikäli minä jotain tiedän.”
”Hyvä”, sanoi Remus ja huokaisi muka hyvinkin helpottuneena. ”Tosin minua auttaisi myös kovasti, jos tietäisin, missä hän on nyt – ”
”Mitä sinä sillä tiedolla tekisit?” Lilyn kulmat kohosivat.
”Et kai sinäkin?” Remus parahti. ”Kuule, minulla on jo ihan tarpeeksi Jamesin ja Siriuksen epäilyttäviä ajatuksia kestettävänä, älä sinäkin aloita – ”
”En tietenkään”, Lily lupasi lauhkeasti. ”Sitä paitsi minä en jaksa ajatella parhaasta ystävästäni mitään epämääräistä… Sellainen vain veisi minun yöuneni.”
”Niin minunkin”, sanoi Remus, joka todellakin tunsi itsensä taas hieman hermostuneemmaksi. ”Missä ihmeessä hän voi olla?”
”Kyllä Kacey vielä tulee”, sanoi Lily ja nousi seisomaan. ”Kiitos, Remus.”
Remus hämmästyi. ”Kiitos mistä?”
”Sinä olet hyvä kuuntelemaan”, Lily virnisti. ”Joskus minä melkein tajuan, mitä Kacey näkee sinussa.”
Remus olisi ehkä vastannut ottavansa sen kohteliaisuutena, mutta siinä vaiheessa Lily oli jo ehtinyt makuusalin portaikkoon saakka ja melkein kadonnut näkyvistä. Niinpä Remus painoi päänsä sohvan selkänojaa vasten ja antoi silmiensä sulkeutua hitaasti. Villasukat olivat hetken melkein lämpimät -
”Remus?” hieman huolestunut tytön ääni kysyi.
Remus raotti silmiään. Ne tuntuivat raskailta ja hyvin, hyvin unisilta, eivätkä tahtoneet millään aueta.
”Mitä ihmettä sinä täällä teet?” ääni jatkoi. ”Kello on yli yksitoista.”
”Kacey”, Remus sanoi hitaasti ja tunsi, miten hymy kohosi hänen kasvoilleen. ”Sinä tulit.”
Sohva tömähti. Kacey oli istunut hänen viereensä. Puoliauenneilla silmillään hän näki, että tyttö näytti jokseenkin hämmentyneeltä.
”Odotitko sinä minua?” tyttö kysyi.
”Tavallaan”, Remus sanoi eikä edes jaksanut nolostua siitä, että oli istunut tuntikaupalla oleskeluhuoneessa odottamassa. Ei, nolostumiseen hän oli aivan liian väsynyt.
”Sinä olit aika hiljainen tänään”, hän jatkoi. ”Minä olin huolestunut. Varsinkin, kun Lily sanoi, ettet sinä ollut makuusalissa…”
”Minä olin ulkona kävelyllä”, sanoi Kacey ja tytön kauniit kasvot piirtyivät pieneen hymyyn. ”Aika uskomatonta, että sinä istuit täällä – ”
”Mikä siinä on uskomatonta?” uteli hyvin väsynyt Remus.
”Ei mikään oikeastaan”, sanoi Kacey yllättäen ja kohautti olkapäitään. ”Kai minä olen aika imarreltu.”
Remus virnisti hieman väsyneesti. ”Nyt kun sinä lopulta olet täällä, onko sinun aivan pakko mennä heti nukkumaan?”
Kacey katsoi häntä. Tytön kasvot näyttivät kuin näyttivätkin hieman väsyneiltä, ja ruskeissa silmissä leikki varjo, jonka Remus olisi kaikkein mieluiten vain pyyhkäissyt pois, mutta siihen hänestä ei ollut. Kacey näytti pohtivan hänen kysymystään, mutta hetken kuluttua surullinen häivähdys katosi tytön silmistä ja tämä virnisti.
”Ei välttämättä”, Kacey sanoi. ”Riippuu vähän siitä, aiotko sinä lähteä saman tien.”
”Minä voisin jäädä hetkeksi”, arveli Remus.
”Hyvä”, sanoi Kacey.
Tyttö huokaisi syvään ja tuli Remuksen luo. He istuivat sylikkäin sohvalla eivätkä välittäneet kellosta, joka tikitti sekuntejaan tasaista tahtia eteenpäin. Ja mitäpä he olisivat kellosta piitanneetkaan. Kelloja on maailma täynnä, mutta joitain hetkiä ei koskaan saa takaisin.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 3.7.
Kirjoitti: Jassminadara - 03.07.2008 14:16:57

Taas jatkoa, ihanaa!
Olen lukenut tätä jo pidempään, mutta en muistaakseni ole kommentoinut. Tai sitten olen.. ehkä..
No, ajattelin kuitenkin nyt uuden luvun luettuani kommentoida, sillä tällä luvulla olet minusta taas ylittänyt itsesi. Aiemmatkin luvut ovat olleet todella hyviä. Itse olen vannoutunut kelmit- ja james/lily -fani, joten pitkään mietin haluaisinko tätä lukea. Tämä ficci oli kuitenkin niin hyvin kirjoitettu, että jopa sirius/lily paritus on ihan siedettävä, ja olenkin melkein joka päivä käynyt katsomassa, josko olisit jo laittanut jatkoa. Käsittääkseni olet kirjoittanut tämän jo valmiiksi, ja tämä on joskus ollutkin kokonaisena netissä? Alussa olin sitä mieltä, että halusin lukea ficin heti just nyt, koska tämä on niin hyvä. Nyt kuitenkin olen alkanut ajatella, että ehkä tämä tahti, yksi tai kaksi lukua viikossa on oikein hyvä idea. Jatkoa tulee silloin erittäin hyvään tahtiin, koska nyt tuntuu siltä kuin ficci kestäisi pidempään, mutta toisaalta muistaa vielä hyvin mitä edellisessä luvussa tapahtui.
Pidin erityisesti tavasta, jolla James sai tietää siriuksesta ja lilystä, ja vielä enemmän pidän tavasta jolla sirius ja james lopulta sopivat.

No, se miten olet minusta tässä luvussa ylittänyt itsesi, on Marien elämänviisaudet. Tulee mieleen Rowlingin tapa kirjoittaa, missä tekstin lomaan on piilotettu mitä hienoimpia elämänviisauksia ja tärkeitä asioita. Paras kohta luvussa olikin siksi mielestäni:

Lainaus

Elämä on katkeraa”, Marie sanoi. ”Usko tai älä. Voit leikkiä, ettei se ole, mutta se vain tarkoittaa, ettet ole elänyt tarpeeksi.”
Kacey tuijotti jalkojaan. ”Minä yritän olla positiivinen.”
”Se on hyvä”, sanoi Marie ja hänen äänensä oli nyt hieman pehmeämpi. ”Mutta ei se välttämättä tee asioista yhtään helpompia.”
”Mitä hyötyä siitä sitten on?” Kacey kysyi hymyillen vaisusti. ”Siitä, että yrittää nähdä asioiden parhaat puolet.”
”En minä vaan tiedä”, Marie kohautti olkapäitään. ”Ehkä optimistit säilyttävät taisteluntahtonsa kauemmin. Asiat voivat olla huonosti, mutta jos löytää jotain, jonka puolesta taistella, kestää pitempään.”
”Kuulostaa lupaavalta”, Kacey naurahti kuivasti.
”Epäilemättä”, Marie myönsi, ”mutta kai se oikeasti merkitsee jotain. Se, että on valmis tappelemaan kurjien aikojen läpi vain säilyäkseen hengissä. Elämässä on pakko olla jotain suurta, jos ihmiset ovat valmiita toivomaan vain säilyttääkseen elämänhalun.”

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 3.7.
Kirjoitti: lurikko - 05.07.2008 07:45:52

A/N: Paljon kiitoksia sinulle, Jassminadara! Jep, kirjoitin tämän pääasiassa syksyllä 2006 ja tämä on ollut sekä Vuotiksessa että vanhemmassa Finissä kokonaisena. Ja olen erittäin iloinen, että pidit Marien filosofioinnista :) Marien hahmo on minulle jotenkin hankala, ehkä sen takia, että häntä ei nähdä tässä ficissä mitenkään hirvittävän paljon mutta silti jonkin verran, ja halusin hänestä sellaisen melko suoraan puhuvan, mutta siitä huolimatta inhimillisen epävarman pohdiskelijan, mutta mielikuvani hänestä on silti vähän hatara. Tykkään itse pohdiskella asioita, joten senkin takia näitä vähän filosofisempia kohtia on ollut kiva kirjoittaa, vaikka Marien mielipiteet eivät välttämättä olekaan suoraan omiani.

*

OSA 30

Lumi ei sulanut pois ennen seuraavaa kevättä. Ei, se jäi maahan ja ilahdutti läsnäolollaan oppilaita, jotka puolestaan ärsyttivät opettajia ja Voroa salakuljettamalla lunta viittojensa taskuissa sisälle kouluun. McGarmiwa oli pitänyt kuudennelle luokalle pitkän puhuttelun siitä, kuinka lumisodan pelaaminen sisätiloissa oli kerrassaan lapsellista ja täysin typerää. Seuraavalla välitunnilla Sirius ja James olivat leijuttaneet pari kiloa lunta kolmannen kerroksen käytävään.
 Mutta vaikka McGarmiwa ja kiukkua pihisevä Voro olisivat sanoneet mitä, lumesta oli paljon iloa. Se piristi joulunodotusta, ja kun aika tuntui matelevan, saattoi aina lähteä ulos ja kaivautua lumihankeen. Ei sillä, että Lily olisi oikeasti harrastanut tuota viimeksi mainittua kovinkaan monta kertaa, ei, siihen hän sentään oli aivan liian fiksuja ja täysjärkinen.
 Itse asiassa Lilyllä oli paljon muutakin mietittävää jo ilman lumihangen väärinkäyttöäkin. James ja Sirius olivat tosiaan saaneet välinsä kuntoon, sillä ainakin pojat metelöivät ruoka-aikaan aivan yhtä paljon kuin ennenkin eivätkä suinkaan haukkuen toisiaan vaan haukkuen yhdessä luihuisia tai ärsyttäen Remusta. Silti kumpikaan ei puhunut Lilylle. Hän ymmärsi sen, ettei Sirius halunnut enää olla hänen kanssaan tekemisissä, mutta jostain syystä Jamesin välttelevyys häiritsi häntä.
”Sinä pidät Jamesista”, oli Kacey sanonut ja virnuillut, kun hän oli sanonut jotain välttelevää asiasta ystävälleen. Lily oli tietysti kieltänyt pitämisen – eihän hän todellakaan pitänyt Jamesista, ei kunnolla pitänyt, mitä vain ajatteli, että poika oli ihan siedettävä silloin tällöin – ja yrittänyt keskustella aiheesta lisää, mutta Kacey ei ollut innostunut. Suoraan sanottuna Kacey oli muutenkin ollut viimeisimmät viikot hieman hiljainen, mutta siihen Lily ei tiennyt syytä. Ehkä tyttö mietti joululahjoja.
 Kun joulukuun ensimmäinen viikko oli melkein lipunut ohi ja jouluun oli enää muutama viikko, Lilyn oli pakko myöntää, että Jamesin puhumattomuus häiritsi häntä. Kyllähän poika muuten oli rasittava oma itsensä, mutta kun Lily oli lähistöllä, tämä vähintäänkin katsoi aina poispäin eikä ainakaan puhunut hänelle. Joskus aiemmin hän olisi ollut siitä enemmän kuin onnellinen, pitänyt sitä parhaana mahdollisena joululahjana, mutta nyt se vain yksinkertaisesti sai hänet huonolle tuulelle.
 Sinä nimenomaisena keskiviikkona hän oli juuri tullut muodonmuutosten tunnilta. Se oli taas niitä päiviä, joita tuntui olevan yhä useammin ja useammin. Kacey oli hiljainen eikä suostunut juttelemaan hänen kanssaan, vaikka hän yritti sanoa jotain viisasta pöllöksi muutettavasta teekupista. Sirius ja James järjestivät McGarmiwalle harmaita hiuksia muuttamalla teekupin papukaijaksi ja nauroivat niin, että seinät tuntuivat kaatuvan päälle, mutta käänsivät heti katseensa pois, jos Lily sattui vilkaisemaan heihin päin. Se oli kerrassaan turhauttavaa, eikä hän jaksanut sitä.
 Niinpä hän lähti muodonmuutosten tunnilta melkoista vauhtia. Kacey jäi keräämään ärsyttävän hitaasti kirjojaan reppuunsa, mutta Lily oli jo ovella. Hän oli ensimmäisenä käytävällä ja lähti kävelemään kovaa vauhtia välittämättä tippaakaan siitä, minne oli matkalla. Minkä ihmeen takia Siriuksen ja Jamesin oli käyttäydyttävä niin lapsellisesti? Eivätkö he voineet edes katsoa häntä silmiin? Miksi pahuksessa -
 Kirjat kolisivat lattialle, kun Lily törmäsi kulman takaa ilmestyneeseen poikaan.
”Mikä ihme sinua vaivaa?” Lily tuiskahti vaivautumatta edes vilkaisemaan, kuka hänen edessään seisoi. ”Etkö sinä voisi pahus vie katsoa eteesi?”
”Anteeksi”, poika sanoi hämmentyneellä äänellä ja kumartui ojentamaan yhden pudonneista kirjoista hänelle. ”Sinulla taisi olla kiire.”
Lily otti ojennetun kirjan. Hän aikoi juuri sanoa jotain kiireestään ja siitä, miten toiset eivät edes osanneet kävellä käytävällä oikealla puolella, kun hän sattui lopulta nostamaan katseensa poikaan. George Adams, eräs kuudesluokkalainen korpinkynsi, virnisti hänelle hieman hämmentyneen näköisenä ja roikotti käsiään aivan kuin ei olisi tiennyt, mihin laittaa ne.
”Ei minulla oikeastaan ollut kiire”, Lily tajusi sanovansa ja yritti hymyillä pienesti. ”Huono päivä vain.”
Ymmärtävä ilme kohosi Georgen kasvoille. ”Ahaa. No, se selittää säntäilyn – ”
”En minä säntäillyt”, Lily kivahti.
”Et tietenkään”, sanoi George nopeasti näyttäen hieman säikähtäneeltä.
Lily nielaisi ja yritti rauhoittua. Sirius ja James ärsyttivät häntä edelleen, mutta ei sentään ollut oikein padota sitä Georgen niskaan. Poikahan oli vain osunut väärään paikkaan väärään aikaan.
”Anteeksi”, Lily sanoi vaisusti, ”ei pitäisi kai huutaa sinulle. Minulla tosiaan taitaa olla vähän huono päivä.”
George nyökkäsi ja virnisti hieman hämmentyneenä. ”No, kyllä se siitä paranee.”
Lilyn otsa rypistyi. ”Mikä paranee?”
”Päivä”, George totesi. ”Ainakin kunhan minä en enää ole paikalla kaatamassa sinua kumoon.”
”Et sinä minun päivääni tuhoa”, Lily virnisti vaisusti.
”Hyvä”, George sanoi tyytyväisenä, mutta sitten pojan kasvoille ilmestyi kysyvä ilme. ”Mikä sinun päiväsi sitten tuhoaa?”
Lily katsoi poikaa. Tämä tuijotti häntä kysyvästi siniharmailla silmillään – oikeasti, mitä poika muka teki niin tuuheilla silmäripsillä – ja työnsi toisella kädellään kauemmas pähkinänruskeita hiuksiaan, jotka olivat juuri sopivan pituiset tippuakseen häiritsevästi silmien eteen. Lily ei ollut ikinä tutustunut Georgeen kovin hyvin, mutta nyt pojan hieman hämmentynyt ilme näytti hänestä melkein herttaiselta -
 Hän ravisteli päätään. Ei, hän ei todellakaan alkaisi miettiä mitään tuollaisia, kun hänellä oli tarpeeksi pulmia jo Siriuksenkin takia. Nyt pitäisi vain päästä nopeasti eroon Georgesta ja jatkaa Siriukselle ja Jamesille raivoamista.
”Yksi juttu vain”, hän vastasi välttelevästi Georgen kysymykseen. ”Kuule, minun pitää varmaan mennä. Nähdään joskus.”
”Nähdään”, sanoi George näyttäen hieman hämmästyneeltä hänen äkkilähtönsä takia.
Hän oli jo kääntynyt ja menossa, kun hän kuuli pojan äänen takaansa.
”Hei Lily”, sanoi George kuuluvasti, ”oli kiva törmätä.”

”Mikä ihme teitä kahta vaivaa?” McGarmiwa puuskahti ja käveli pientä ympyrää työpöytänsä takana varsin hermostuneen näköisenä. ”Viime viikolla te olitte jopa pari päivää melkein rauhallisia, mutta nyt – minä en enää tiedä, mitä tekisin teille!”
James nojasi pulpettiin ja olisi mielellään keikkunut tuolillaan, ellei olisi tiennyt, että keikkuminen olisi aivan varmasti saanut McGarmiwan repimään velhonhattunsa kappaleiksi. Ei sillä, etteikö hatun tuhoutuminen olisi jo näyttänyt olevan melkoisen lähellä noidan kasvonilmeistä päätellen.
”Minä en jaksa edes antaa teille jälki-istuntoa”, tiuskaisi McGarmiwa, ”mutta tuollainen käytös saa oikeasti luvan loppua. Tässä koulussa ei sellaista suvaita!”
”Se oli yksi teekuppi”, Sirius sanoi hieman väsyneesti.
”Yksi teekuppi, Black?” McGarmiwa toisti nojautuen niin lähelle Siriusta, että Jameskin vetäytyi taaksepäin. ”Niinkö sinä kuvittelet, nuori mies? No, paina tämä mieleesi – jos sinä muutat minun tunnillani teekupin papukaijaksi, sinun on turha tulla väittämään, että se on vain yksi teekuppi!”
Sirius nielaisi. James vilkaisi vieressään istuvaa poikaa ja toivoi tavoittavansa tämän katseen, mutta sillä hetkellä Sirius näytti todella keskittyvän McGarmiwan sanoihin. James rypisti otsaansa. Se oli sentään epätavallista –
”Ja mitä SINÄ siinä ilmeilet, Potter?” puuskahti McGarmiwa ja oli yhdellä hyvin harkitulla liikkeellä ponnahtanut Jamesin pulpetin eteen. ”Sinulla ei ole varaa ilmeillä! Jos teidän tiellenne sattuu vielä muutaman kerran ”yksi teekuppi”, te olette ongelmissa, sen minä vaan sanon – ”
”Minerva?” rauhallinen ääni kysyi ovelta juuri, kun James harkitsi mahdollisuuksiaan peruuttaa tuoleineen päivineen pois McGarmiwan kädessä heiluvan karttakepin ulottuvilta. ”Tulisitko juomaan kupin teetä?”
McGarmiwa vilkaisi avonaiselle ovelle tasan samalla hetkellä Siriuksen ja Jamesin kanssa. Dumbledore seisoi siellä täysin tyynen näköisenä, tiiraili heitä puolikuulasiensa takaa pieni hymy vakavilla kasvoillaan leikkien ja roikotti kädessään teekannua.
”Teelle”, McGarmiwa puhisi ja nyökkäsi sitten. ”Toki, Albus. Jos et ole jo kuullut, nuo kaksi muuttivat teekupin papukaijaksi minun tunnillani – ”
”Olen kuullut”, Dumbledore sanoi rauhallisesti, ”mutta suoraan sanottuna sinun ei välttämättä tarvitse pitää heille puhuttelua sen takia.”
”He myös päästivät sen papukaijan ulos ikkunasta”, McGarmiwa huomautti, mutta näytti jo huomattavasti rauhallisemmalta. ”Kuulitko, päästivät teekuppi-papukaijan luontoon?”
”Se oli ehkä hieman harkitsematonta”, myönsi Dumbledore diplomaattisesti, ”mutta ei ehkä kaikkein vakavin niistä rikkeistä, joita nämä pojat ovat täällä ollessaan tehneet. Annetaanko siis poikien mennä päivälliselle ja juodaan me kupponen teetä?”
”Mutta – ” aloitti McGarmiwa, mutta Dumbledore keskeytti hänet.
”Älähän nyt, Minerva”, rehtori sanoi ja vilkaisi sivusilmästään Jamesia, joka oli edelleen nojautunut mahdollisimman McGarmiwasta. ”Olen varma, että kello viiden tee selvittää sinunkin ajatuksiasi, ja huomaat, ettei papukaija-teekupin elämä olekaan niin tuhoon tuomittu, kuin voisi kuvitella. Viimeaikaiset tapahtumat saavat meidät kaikki käyttäytymään hieman äkkipikaisesti…”
McGarmiwa pudisteli hitaasti päätään.
”Niinpä kai”, sanoi professori ja kohensi hieman suurilierisen hattunsa asentoa. ”Siitä tämä varmasti johtuu. Ei kai yksi teekuppi… vaikkakin minä olen edelleen sitä mieltä, että tunneilla on käyttäydyttävä asiallisesti”, tämän sanoessaan hän vilkaisi Jamesia ja Siriusta varsin tuimasti. ”Tosiaan, tee kyllä maistuisi.”
”Niin minä arvelinkin”, sanoi Dumbledore ja kohotti vaaleansinistä teekannua kutsuvasti. ”Menemmekö?”
”Mennään vain”, sanoi McGarmiwa hivenen väsyneellä äänensävyllä. ”Potter, Black, katsokaakin, ettette enää tee tuollaista.”
”Emme tietenkään”, sanoi James automaattisesti.
”Professori”, korjasi McGarmiwa nopeasti.
”Emme muuta teekuppeja papukaijoiksi, professori”, James tokaisi.
McGarmiwa hymyili toisesta suupielestään. ”Niin, mikäköhän eläin teillä on seuraavana mielessä? No, se ei ole minun ongelmani. Menkäähän päivälliselle, pojat.”
Hetken kuluttua James ja Sirius seisoivat suljetun luokanoven takana. Dumbledore ja McGarmiwa olivat lähteneet yhtä matkaa keittiön suuntaan ja käskeneet heidän mennä päivälliselle, ja niinpä he lähtivätkin jokseenkin hitaasti käveleen kohti salia.
”Minusta tuo oli hieman omituista”, James tokaisi äkkiä.
Sirius nyökkäsi. ”Yleensä Minerva ei raivostu sentään aivan niin pienestä. Kerranhan me yritimme muuttaa Peterin luudanvarreksi, emmekä saaneet kuin viikon jälki-istuntoa – ”
”Ja se Dumbledoren ilmestyminen”, täydensi James. ”Ihan kuin hän olisi yrittänyt rauhoitella McGarmiwaa – ”
”Siltä se vähän näytti”, Sirius myönsi. ”Ja mitä hän sanoi… viimeaikaisista tapahtumista?”
Siriuksen otsa rypistyi ja mustat hiukset valuivat silmille, kun poika keskittyi ajattelemiseen niiden pois huitomisen sijasta.
”Mitä viime aikoina muka on tapahtunut?” James kysyi hieman turhautuneena.
Sirius kohautti olkapäitään. ”Ei kai mitään erikoista. Luetko sinä Päivän Profeettaa?”
”En pahemmin”, sanoi James ja virnisti. ”Äiti kysyi joskus, pitäisikö hänen tilata sitä minulle kouluaikoina, mutta minä sanoin, etten kuitenkaan lukisi… Tosin hän lähettelee edelleen muutaman numeron silloin tällöin. Yrittää kai sivistää minua.”
”Sinun äidilläsi on kovat tavoitteet”, Sirius sanoi ja virnisti. ”Se on kyllä tuhoontuomittu juttu – sinun sivistämisesi, siis.”
James mulkaisi häntä. ”Älä sinä siinä yhtään yritä – ”
”Okei, me emme siis tiedä mitään mistään erikoisista tapahtumista”, sanoi Sirius nopeasti. ”Ovatko ne jotain, mistä vain opettajat tietävät?”
James kohautti olkapäitään. ”Tai sitten me vain suurentelemme asiaa. Ehkä McGarmiwan lemmikkipapukaija on kuollut vasta, ja hän hermostui sen takia – ”
”Onko McGarmiwalla lemmikkipapukaija?” Sirius melkein hihkaisi.
”Se oli arvaus”, James tokaisi.
”Ai”, sanoi Sirius kuulostaen erittäin pettyneeltä. ”Sinä siis yrität sanoa, ettei meidän pitäisi pohtia koko asiaa?”
”En tietenkään”, sanoi James kuulostaen järkyttyneeltä, ”en varsinkaan, jos se vie Dumbledoren ja McGarmiwan yhdessä teelle – ”
”Oliko tuo vihjaus?” Sirius kohotti kulmiaan.
James pudisteli päätään hyvin surullisesti. ”Valitan, minä en pidä sinusta sillä tavalla – ”
”Pöhkö”, Sirius tuhahti. ”Yritätkö sinä saada minua kiinnostumaan Dumbledoren ja McGarmiwan suhteista? Tai SUHTEESTA?”
”No, he ovat molemmat aika vanhoja eivätkä ole naimisissa”, James virnisti.
”Sinulla on liian vilkas mielikuvitus”, sanoi Sirius kuulostaen harvinaisen rauhalliselta ollakseen Sirius. ”Ja minulla on nälkä, enkä minä aio pilata ruokahaluani kuvittelemalla kahta professoria luutakomerosa – ”
”Anturajalka!” James puuskahti. ”Minä en halunnut tuota mielikuvaa päähäni!”
Sirius virnisti kerrassaan koiramaisesti. ”Itsepähän aloitit.”

Oleskeluhuoneessa oli melkein kylmä. Lily ei ollut aivan varma, oliko Tylypahkassa varsinaisesti lämmitystä ja jos oli, miten se toimi, mutta aivan selvästi linnaa ei lämmitetty tarpeeksi. Ehkä luminen joulukuun alku oli yllättänyt kaikki, eikä Voro ollut vielä oivaltanut, miten lämmitystä saattoi lisätä.
 Toisaalta sillä ei ollut kovin väliäkään. Kaikki tunnit olivat jo ohi, ja Lily saattoi aivan hyvin kääriytyä omaan lämpöiseen sänkyynsä tekemään läksyjään. Kacey istui viereisellä sängyllä myös kasa koulukirjoja sylissään, mutta ei ollut avannut edes päällimmäistä. Lukemisen sijasta tyttö tuijotti ulos ikkunasta näyttäen hyvin mietteliäältä.
”Minä törmäsin George Adamsiin ennen päivällistä”, töksäytti Lily, kun hiljaisuus alkoi yhtäkkiä tuntua häiritsevältä.
Kacey ei edes vilkaissut häntä. ”Sepä kiva.”
”Minä todella TÖRMÄSIN häneen”, Lily ilmoitti hieman voimakkaammalla äänellä.
”Jaa”, sanoi Kacey. ”Sattuiko?”
”Ei oikeastaan”, Lily tokaisi. ”Oletko huomannut, että hänellä on ihan kivat hiukset?”
Se herätti Kaceyn. Normaalisti tyttö tosin olisi silloin alkanut suurin piirtein pomppia sängyllään, mutta vaikka Kaceyn tämänpäiväinen reaktio olikin huomattavasti rauhallisempi, ainakin tämä kääntyi kohti Lilyä ja näytti melkein kiinnostuneelta.
”Oletko sinä ihastunut Georgeen?” Kacey kysyi pienesti hymyillen.
”En tietenkään”, Lily sanoi nopeasti. ”Minä vain sanoin törmänneeni häneen – ”
”Ja että hänellä on ihanat hiukset”, Kacey virnisti. ”Miten sinä muuten onnistuit häneen törmäämään? Kuljitko silmät kiinni?”
”Minua ärsytti”, tokaisi Lily.
”Ai”, sanoi Kacey.
No niin, Kacey oli selvästi hiljaisella tuulella, normaalisti tyttö olisi alkanut heti udella lisätietoja. Ikävä kyllä Lily itse oli puheliaalla tuulella, joten hän päätti kertoa lisää utelemattakin.
”Sirius ei puhu minulle”, Lily puuskahti, ”eikä Jameskään puhu minulle. Oikeasti, se on pahuksen turhauttavaa! Mikä niitä kahta vaivaa – ”
”Kenties se, että molemmat pitävät sinusta ja ovat parhaita ystäviä?” Kacey ehdotti kuivasti. ”Minä en yritä syyttää sinua, mutta sinun olemassaolosi koetteli heidän ystävyyttään jo aika lailla. On ihan ymmärrettävää, että he ovat kohteliaita toisiaan kohtaan ja välttelevät sinua – ”
”Mutta minä en pidä siitä!” tokaisi Lily.
Kacey hymyili väsyneesti. ”Nyt sinä käyttäydyt vähän itsekeskeisesti. Sinä – ”
”Älä jaksa puhua tuollaisia”, pyysi Lily. ”Ei tuollaista yliviisasta pohdiskelua, jooko?”
”Okei”, sanoi Kacey hitaasti ja nyökkäsi. ”Oletko sinä sitten ihastunut edelleen Siriukseen? Tai Jamesiin?”
”TUO on yliviisasta”, sanoi Lily, ”sillä minä en todellakaan tiedä. En minä Jamesiin ole ihastunut, en tietenkään, vaikka sattuisinkin sietämään häntä, mutta Sirius… no, minä VOISIN olla häneen ihastunut.”
”Kuulostaa siltä, että sinä vain haluat huomiota”, arveli Kacey.
”En”, Lily sanoi nopeasti. ”Mutta he eivät voi edes katsoa minua silmiin – ”
”Lily, minä en millään jaksaisi puhua tästä”, Kacey huokaisi. ”Minusta sinun pitäisi antaa heidän olla, ennen kuin asiat ovat taas totaalisesti pielessä.”
Lily rypisti otsaansa. ”Sinä olet aika pessimistinen.”
”Minähän sanoin, etten minä jaksa nyt pohtia sinun ongelmiasi”, Kacey tokaisi ja avasi lähimmän kirjan näyttäen siltä, kuin ei olisi tippaakaan välittänyt sen sisällöstä. ”Minä opiskelen.”
”Todella ahkerasti, huomaan”, Lily totesi sarkastisesti. ”Oletko sinä suuttunut jostain?”
”En”, sanoi Kacey ja tuijotti kirjaansa.
Lily huokaisi. ”Kacey, minä en tiedä, mitä minä olen tehnyt, mutta – ”
”Minä en ole suuttunut mistään”, sanoi Kacey uudestaan ja laski kirjan käsistään. ”Minua vain väsyttää. Kelpaako?”
Lily nyökkäsi. Hän olisi halunnut sanoa enemmänkin, ehkä kysyä, mikä Kaceyta väsytti tai miksi hän oli ollut niin hiljainen jo monta päivää. Ikävä kyllä juuri silloin Kacey kömpi pystyyn sängyltään ja oli jo sulkenut makuusalin oven perässään ennen kuin Lily sai suunsa jälleen auki.

”Kävelylle?” Kacey toisti näyttäen lähinnä hämmästyneeltä. ”Miksi?”
Remus huokaisi. He istuivat eräällä oleskeluhuoneen paljon kärsineistä sohvista, olivat istuneet itse asiassa jo lähes puoli tuntia. Kacey luki jotain isoveljensä hänelle lähettämää kirjaa ja Remus vilkuili tyttöä silloin tällöin, kun uskoi, ettei tämä huomannut. Kävely oli ollut hänen mielestään loistava ajatus päästä vähäksi aikaa pois metelöivien kakkosluokkalaisten vaikutusalueelta, mutta ilmeisesti Kacey ei ollut samaa mieltä.
”Me emme ole jutelleet aikoihin”, Remus tokaisi hieman epätoivoisena. ”Olisi kivaa olla kahdestaan – ”
”Ai”, sanoi Kacey.
Remus nielaisi. ”Olenko minä tehnyt jotain? Koska sinä olet vähän hiljainen, ja jos minä olen jotenkin onnistunut loukkaamaan sinua, niin haluaisin kovasti tietää sen, että voin korjata asian – ”
”En minä ole vihainen”, sanoi Kacey nyt ja kääntyi jopa katsomaan Remusta hieman väsyneesti hymyillen. ”Minua vain väsyttää. Okei?”
Remuksen otsa rypistyi. ”Onko kaikki hyvin? Sinä olet nykyään aina väsynyt.”
Kacey tuijotti kirjaansa.
”Kai sinä tiedät, että voit puhua minun kanssani?” kysyi Remus turhautuneena. ”Voit puhua minulle ihan mistä tahansa – ”
”Ai niin kuin sinä puhut kaikista asioistasi minun kanssani?” kysyi Kacey viileällä äänellä.
Kylmä aavistus hiipi Remuksen selkää pitkin.
”Minä luulin, että me olimme selvittäneet sen asian”, hän totesi hieman vaikeana. ”Minähän sanoin, etten minä voi kertoa – ”
”Sinä sanoit, ettet uskalla kertoa”, tokaisi Kacey. ”Se on hieman eri asia.”
”Ei tässä tapauksessa”, sanoi Remus.
Kacey katsoi häntä. ”Minä en tiedä, mitä ”tässä tapauksessa” tarkoittaa, koska sinä et kerro minulle. Joten eikö minulla muka ole ihan yhtä suuri oikeus olla kertomatta?”
”Kacey…”
”Eikö olekin?” Kaceyn ääni oli haastava.
”On tietysti”, Remus myönsi vastahakoisesti, ”mutta minä voisin auttaa sinua – ”
”Tuota minäkin sanoin sinulle”, Kacey hymyili ilottomasti. ”Etkä sinä kuunnellut.”
”Kacey – ”
”Ei se mitään, Remus”, sanoi Kacey äkkiä ja nojautui hieman lähemmäs Remusta. ”Oikeasti. Ei minun ollut tarkoitus riidellä siitä aiheesta. Minua vain… väsyttää.”
Remus tuijotti vieressään istuvaa tyttöä. Suklaanruskeat hiukset valuivat hieman kihartuvina tämän kasvojen eteen ja pienet kädet näpersivät kirjan sivujen reunoja hajamielisesti. Kacey näytti paitsi väsyneeltä myös surulliselta. Kaikkein mieluiten Remus olisi vain vetänyt tytön lähelleen ja uskonut, että kaikki olisi hyvin, mutta Kaceyn välttelevä ilme esti häntä tekemästä sitä.
”Okei”, hän sanoi hitaasti.
Kacey nyökytteli päätään hajamielisesti. ”Minun pitäisi ehkä mennä nukkumaan.”
”Kello ei ole edes seitsemää”, huomautti Remus.
”Ai”, Kacey sanoi ja hymyili. ”No, sitten minä en mene nukkumaan. Taidan lähteä kirjastoon istumaan.”
”Minä voin tulla mukaan”, Remus sanoi nopeasti ja oli jo nousemassa sohvalta.
”Älä tule”, Kacey tokaisi noustessaan seisomaan. ”Minulla ei nyt vain ole yhtään sellainen olo, että jaksaisin jutella tai mitään.
Remus painoi selkänsä pettyneenä sohvan selkänojaa vasten. Kacey laski kirjansa pojan syliin ja käveli hitain askelin pois oleskeluhuoneesta. Muotokuva-aukko sulkeutui tytön perässä ja Remus oli kuulevinaan Lihavan Leidin kyselevän jotain ”alakuloisesta naamasta”, mutta se nyt todennäköisesti oli pelkkää kuvitelmaa. Hetken kuluttua Kaceyn askeleet olivat häipyneet kokonaan ja ainoa ääni, joka oleskeluhuoneessa yhä kaikui, oli muutaman kakkosluokkalaisen riitely.
 Mikä ihme Kaceyta vaivasi? Mitä sellaista olisi voinut tapahtua, josta tyttö ei voinut kertoa edes Remukselle? Hän yritti ajatella, ettei kyse ollut mistään vakavasta, että Kaceylla oli vain huono päivä, mutta hän ei uskonut vakuuttelujaan itsekään.
 Hän käänsi Kaceyn lukeman kirjan ympäri. ”1000 syytä olla onnellinen”, luki sen kannessa koukeroisilla kirjaimilla.

Marien punaruskeat hiukset olivat pörröiset ja märät. Kacey ei voinut olla hymyilemättä, vaikka tilanteessa ei oikeastaan ollut mitään huvittavaa. Hän sentään seisoi korpinkynsien oleskeluhuoneen ulkopuolella tuntien itsensä jokseenkin eksyneeksi, eikä Marien ärtynyt ilme yhtään helpottanut asiaa.
”Kacey?” tyttö kysyi otsa rypistyen. ”Mitä ihmettä sinä täällä teet, jos saan kysyä?”
”Halusin puheseuraa”, sanoi Kacey vaisusti.
Vino hymy kohosi Marien kasvoille. Tyttö kohautti olkapäitään.
”No, onneksi minä ehdin jo käydä suihkussa”, sanoi Marie. ”Eikö sinun mieleesi tullut, että Remus tai vaikka Lily varmasti puhuisi sinun kanssasi mielellään?”
”Minä en jaksa puhua heidän kanssaan”, Kacey huokaisi. ”Lily puhuu omista asioistaan, eikä edes tajua, ettei minua kiinnosta. Ja Remus…”
Mutta hän ei keksinytkään, mitä sanoa. Remuksen siniharmaiden silmien ystävällinen, mutta huolestunut katse oli painautunut hänen mieleensä, eikä hän päässyt siitä eroon pudistelemalla päätään.
”Mitä Remuksesta?” kysyi Marie uteliaana.
”Hän ei tajua, minkä takia minä olen hiljainen”, Kacey sanoi. ”Kyselee vain.”
”Ehkä sinun kannattaisi kertoa hänelle”, Marie tokaisi.
”Minä en halua”, Kacey ilmoitti tarpeettoman kovaan ääneen. ”Ei hän kuitenkaan voi tehdä mitään, kertoisi vain, miten säälii minua, enkä minä jaksa sellaista. Sitä paitsi Remuskaan ei kerro minulle kaikkea – ”
”Toisin sanoen sinä olet vihainen siitä, vihainen muutenkin, koska sinulla ei mene kovin hyvin, ja haluat kiusata Remusta”, sanoi Marie armottomasti.
Kacey pysähtyi. He olivat kävelleet hitaasti eteenpäin melkein itsekään sitä huomaamatta, mutta Marien sanat kaikuivat autiolla käytävällä kovina ja vaativin ja käskivät pysähtyä. Kacey vilkaisi vieressään seisovaa tyttöä, mutta tämän kasvot eivät suinkaan olleet äkäiset vaan lähinnä surulliset.
”Se on totta, eikö olekin?” Marie kysyi hiljaa. ”Anteeksi vain, jos sanoin sen liian suoraan, mutta sinä haluaisit, että Remus kertoisi salaisuutensa sinulle. Sen takia sinusta on mukavaa kiukutella sille poikaparalle.”
Kacey haroi hiuksiaan. Sanat kuulostivat pahoilta ja julmilta Marien lausumina, mutta loppujen lopuksi niissä saattoi myös olla aavistus totuutta.
”Eikö se muka ole reilua?” kysyi Kacey äkkiä. ”Että minä en kerro kaikkea Remukselle, jos hänkään ei kerro minulle?”
”Totta kai se on reilua”, virnisti Marie, mutta sitten hänen kasvonsa vakavoituivat ja silmiin tuli mietteliäs ilme. ”Mutta minusta tuntuu, että sinä kärsit puhumattomuudestasi enemmän kuin Remus. Minä en tiedä, millainen Remuksen salaisuus on, mutta sinulle tekisi hyvää, jos antaisit poikaystävällesi luvan lohduttaa – ”
”Minulle tulee tuosta huonoja mielikuvia”, Kacey hymyili.
Marien silmissä pilkahti. ”Niin minullekin.”
He kävelivät taas. Marie yritti tuijotella itseään seinillä roikkuvien taulujen kiiltävistä pinnoista, saada edelleen kosteaa tukkaansa asettumaan kiltisti jakaukselle, mutta tyytymättömästä ilmeestä päätellen se ei onnistunut kovinkaan hyvin. Kacey taas ei jaksanut ajatella mitään sen suuntaistakaan kuin hiuksia, hänellä oli tarpeeksi pohtimista muutenkin.
 Oliko hän oikeasti vihainen Remukselle siitä, että poika salasi häneltä jotain? Eivätkö he muka olleet jutelleet asiasta vaikka kuinka monta kertaa, eikö hän ollutkin sanonut hyväksyvänsä asian ja kuvitellut ainakin itse, että oli myös unohtanut sen? Salaisuus ei ollut hiertänyt heidän välejään ollenkaan ennen kuin nyt, ja jos se olisi Kaceysta kiinni, hän ei halunnut minkään kertomattoman asian vaivaavan itseään ja Remusta tulevaisuudessakaan.
 Mutta hän ei saanut Remusta kertomaan. Ei, hän oli yrittänyt niin monta kertaa, että tiesi sen varmasti. Jostain syystä poika halusi salata jotain häneltä ja sillä selvä. Niinpä ainoa, mitä hän voisi tehdä, olisi yrittää hyväksyä tilanne. Hän oli jo luullut hyväksyvänsä sen, mutta ilmeisesti asia ei suinkaan ollut niin.
 Ehkä hänen pitäisi vain kertoa Remukselle siitä, miten hänen äitinsä aika näytti kuluvan loppuun. Remus voisi pitää häntä kädestä kiinni ja lohduttaa, vaikkei osaisikaan sanoa mitään, mikä oikeasti auttaisi. Ja Kacey voisi kuvitella, että heidän välinsä olisivat aivan kunnossa, ettei heidän välillään olisi lainkaan häiritseviä salaisuuksia -
”Lupin istuu kirjastossa”, tokaisi Marie.
Kacey säpsähti. Totta tosiaan, he olivat onnistuneet kävelemään hänen huomaamattaan jo kirjaston oville saakka. Marie piteli ovea auki ja osoitti huomaamattomasti erästä nurkkaa kattoon saakka ylettyvien, pölyisten hyllyjen välissä, jossa ruskeatukkainen poika selasi pientä kirjaa hyvin keskittyneen näköisenä. Pieni hymy nousi Kaceyn kasvoille hänen muistaessaan, että hän oli itse ilmoittanut menevänsä kirjastoon ja väittänyt, ettei kaivannut Remuksen seuraa.
”Mitenkäköhän hän on tuonne päätynyt?” ihmetteli Marie vinosti hymyillen.
Kacey tajusi punastuvansa. ”Minä sanoin hänelle meneväni kirjastoon. Kielsin tulemasta mukaan, mutta – ”
”Romeosi tuli kuitenkin”, Marie täydensi. ”Kacey hyvä, kerro tuolle pojalle, mikä sinua vaivaa. Minä en halua nähdä Lupinia noin surullisena.”
Kacey kohotti kulmiaan. ”Nyt tässä on siis kyse sinusta?”
”Hassu”, Marie virnisti ja tönäisi hänet sisälle kirjastoon. ”Mene jo.”
Hetken kuluttua kirjaston ovi oli pamahtanut kiinni Kaceyn selän takana. Hän seisoi siinä tietämättä mitä tehdä tai sanoa, kun muutaman metrin päässä istuva Remus kohotti äkkiä katseensa kirjasta ja näki hänet.

Peterin olisi ehdottomasti pitänyt olla jossain aivan muualla. Hän ei ehkä tiennyt, missä tuo muualla olisi, mutta sen oli oltava viihdyttävämpää kuin Tylypahkan jokseenkin kolkot käytävät, kun niitä käveli yksikseen ilman päämäärää. Mutta muita vaihtoehtoja olinpaikaksi hänellä ei juuri ollut. Remus oli ollut huonolla tuulella lähtiessään hieman aiemmin kirjastoon, joten sinne Peter ei todellakaan aikonut mennä. Sirius ja James olivat taas olleet ärsyttävän ylienergisiä aina siitä saakka, kun olivat edellisellä viikolla sopineet riitansa.
 Peter ei kaivannut Remuksen synkkyyttä eikä Siriuksen ja Jamesin mietiskelyä siitä, miten he voisivat aiheuttaa luihuisille lisää harmaita hiuksia. Hän ei saanut ajatuksiaan irti Adriannesta eikä siitä keskustelusta, jonka hän oli vahingossa kuullut yli viikko sitten. Hän ei uskaltanut ottaa asiaa puheeksi Adriannen kanssa ollessaan, ei kysyä tältä, sattuiko tämä kenties olemaan ihastunut Evan Rosieriin. Silti ajatus vaivasi häntä enemmän, kuin sen olisi pitänyt.
”Piskuilan?” kysyi hämmästynyt ääni hänen selkänsä takaa.
Peter kääntyi ympäri. Marie nojasi seinään vain vähän matkan päässä, ja vasta siinä vaiheessa Peter todella tajusi, miten lähelle korpinkynsien oleskeluhuonetta hän oli päätynyt.
”Etsitkö sinä Adriannea?” kysyi Marie kulmat kurtistuen.
”En varsinaisesti”, Peter tokaisi. ”Minä vain… no, kävelin.”
”Sinulla on mielenkiintoinen tapa kävellä sisätiloissa ja vieläpä osua yllättävän lähelle sitä paikkaa, jossa elämäsi rakkaus todennäköisesti parhaillaan on”, virnisti Marie.
Äkillinen yskänkohtaus ”elämäsi rakkaus” –sanojen kohdalla oli kaataa Peterin, mutta hän onnistui pysymään pystyssä tarttumalla kiinni tukevaan seinään.
”Älä nyt”, Marie kuulosti kyllästyneeltä. ”Kyllä me kaikki tiedämme, että sinä olet rakastunut Adrianneen. Jopa Adrianne.”
Peter ei tiennyt, mitä siihen olisi pitänyt sanoa. Ei? Se olisi ollut valehtelua. Kyllä? Se olisi ollut liian totta.
”Valitettavasti”, hän tokaisi.
”Valitettavasti?” Marien kulmat kohosivat. ”Ryppyjä rakkaudessa?”
”Arvaa mitä, Campbell?” kysyi Peter voimatta estää itseään. ”Sinä olet ärsyttävä.”
Marie naurahti, eikä näyttänyt tippaakaan loukkaantuneelta.
”Se on elämäntehtäväni, Piskuilan hyvä”, tyttö totesi. ”Totu siihen, jos aiot edelleen pyöriä Adriannen ympärillä.”
”Onko Adrianne ihastunut Rosieriin?” täräytti Peter.
Vino hymy valahti pois Marien kasvoilta. Tämä vilkaisi ympärilleen, kuin olisi odottanut jonkun hiipineen selkänsä taakse typötyhjällä käytävällä, ja kääntyi sitten katsomaan Peteriä huolestuneen näköisenä.
”Miksi sinä oletat tuollaista?” tyttö kysyi.
”Kuulin yhden keskustelun salaa”, Peter sanoi välttelevästi. ”Rosier itse ainakin tuntuu olevan sitä mieltä.”
”No, minä en puhu Adriannen asioista”, Marie totesi. ”Kysy häneltä.”
”Enpä taida”, sanoi Peter.
”Miksi et?”
”Minä en utele. Adrianne kertoisi minulle kyllä, jos tahtoisi.”
Marie huokaisi syvään ja pyöritteli silmiään.
”Piskuilan”, hän sanoi hitaasti, kuin olisi puhunut kymmenvuotiaalle. ”Adrianne puhuu sinulle melkein kaikesta, ja kun sinä et ole paikalla, hän puhuu siitä, miten on ihanaa, että sinulle voi puhua kaikesta. Entä jos hän vaikka kuvittelee, ettet sinä halua kuulla sellaisista asioista, jotka satuttaisivat sinua?”
”Mutta minä haluan”, Peter intti. ”Jos se liittyy häneen – ”
”Voisit kertoa sen”, sanoi Marie hymyillen ja osoitti sitten käytävää takanaan. ”Minä taidan tästä lähteä oleskeluhuoneeseen. Jos Adrianne on siellä, sanonko hänelle, että sinä odotat häntä täällä?”
Peter ajatteli. Puolet hänestä olisi halunnut juosta karkuun, lukkiutua hänen omaan makuusaliinsa miettimään, saattoiko Adrianne pitää Rosierista ja mitä se merkitsisi hänelle, mutta toinen puoli oli vahvempi. Se puoli nyökkäsi Marielle ja jäi odottamaan, kun tyttö kääntyi ja katosi kulman taakse.

Remus istui vain muutaman metrin päässä Kaceysta ja tuijotti tyttöä siniharmaine silmineen niin tiiviisti, että Kacey ei melkein uskaltanut liikkua. Juuri, kun hän alkoi tosissaan pelätä seisovansa siinä maailman loppuun saakka, pieni väsynyt hymy kohosi Remuksen kapeille huulille ja rohkaisi Kaceyta.
”Hei”, hän sanoi varovasti.
Remus ei sanonut mitään, taputti vaan vieressään olevaa tuolia. Kacey jätti kirjaston oven ja käveli pojan viereen, istui uhkaavasti räsähtävälle tuolille ja jäi siihen.
”Sinä tulit sittenkin”, sanoi Remus hitaasti.
”Minä voisin sanoa samaa”, Kacey sanoi. ”Minä kuvittelin sanoneeni, etten kaivannut seuraa kirjastoon.”
”Minä kuvittelin, että sinä sanoit meneväsi kirjastoon”, muistutti Remus.
Kacey hymyili hieman vaivautuneelta. ”No, minä ikään kuin valehtelin. Halusin vain olla jossain kaikessa rauhassa… menin juttelemaan Marien kanssa.”
”Marien?” Remuksen kulmat rypistyivät. ”Se kuudesluokkainen korpinkynsi, jolla on punertavat hiukset ja vihaiset silmät?”
Kacey naurahti. ”Ei hän oikeasti ole äkäinen. Kutsui sinua Romeoksi.”
Remus näytti kauhistuvan, ja Kaceyn oli pakko naurahtaa uudestaan. Hän taputti pojan kättä lohduttavasti ennen kuin edes tajusi tekevänsä sitä. Remus säpsähti ja vilkaisi häntä yllättyneen näköisenä.
”Minä luulin, että me riitelimme”, poika sanoi hiljaa.
Kacey nyökkäsi ja veti kätensä takaisin.
”Älä”, Remus kielsi. ”Minä vain yllätyin, kun sinä et vaikuttanutkaan vihaiselta.”
”En minä ollut vihainen missään vaiheessa”, sanoi Kacey ja veti syvään henkeä. ”Tai ehkä vähän. Remus, minua vaivaa se, ettet sinä kerro minulle kaikkea.”
Remus ei suuttunut, tuijotti vain pöydän kulunutta pintaa hetken, ennen kuin nyökkäsi hitaasti.
”Anna anteeksi”, Kacey pyysi. ”Minä tiedän kyllä, että me keskustelimme siitä ja minä sanoin, että se on okei, mutta ilmeisesti se kuitenkin vaivasi minua – ”
”Kyllä minä tajuan”, sanoi Remus hitaasti ja nosti rauhallisen katseensa Kaceyn silmiin. ”Ei se haittaa. Totta kai se saa vaivata sinua.”
Kacey huokaisi. ”Älä ole noin kiltti.”
Remus näytti yllättyvän. ”Kiltti? Minähän salailen sinulta asioita. Totta kai se saa ärsyttää sinua – ”
”Minun ei pitäisi silti kostaa sitä”, kysyi Kacey ja hymyili varovaisesti.
Hymy ei kuitenkaan näyttänyt olevan tarpeeksi saamaan Remuksen huojentuneeksi. Pojan kasvoille nousi huolestunut ilme ja tämä kumartui lähemmäs vieressään istuvaa tyttöä.
”Mitä sinä olet tehnyt?” Remus kuiskasi huolestuneena.
”En mitään vakavaa”, Kacey sanoi nopeasti.
”Liittyykö siihen muita poikia?” Remus kuulosti jo hätääntyneeltä.
”Ei tietenkään, pöhkö!” Kacey puuskahti. ”Mitä sinä minusta oikein kuvittelet?”
”En mitään”, sanoi Remus, mutta näytti edelleen epäluuloiselta.
Kacey veti syvään henkeä. ”No niin, asia on sillä tavalla, että minä sain viikko sitten kirjeen… Äidin aika on kai loppumassa.”
Remus tuijotti häntä silmät huolestuneina ja surullisena. Kacey nielaisi ja toivoi, että olisi voinut kadota paikalta. Hän ei halunnut kuulla lohduttavia sanoja, ei tyhjiä lupauksia ajasta, joka parantaisi haavat. Ikävä kyllä katoaminen ei tullut kyseeseen, hän oli siinä saadakseen välinsä kuntoon Remuksen kanssa, ja karkaaminen ei todellakaan olisi auttanut asiaa.
 Mutta Remus ei sanonutkaan mitään. Puhumisen sijasta poika kiersi hyvin varovaisesti kätensä hänen olkapäidensä ympärille ja veti hänet itseään vasten. Tuolit kolisivat, mutta Kacey ei välittänyt siitä. Remuksen viitan peittämä olkapää oli juuri sitä, mitä hän oli kaivannutkin. Hän painoi nenänsä mustan viitan sekaan ja tunsi, miten Remus silitti varovasti hänen päätään.
”David käski minun mennä kotiin”, Kacey sanoi ja tiesi, että hänen äänensä kuulosti tukahtuneelta.
”Aiotko mennä?” Remuksen kysymys oli aivan hiljainen.
”En tiedä. En minä voi tehdä siellä mitään, mutta jos äiti kuolee ennen kuin minä pääsen joululomalla kotiin…” Kaceyn ääni hukkui.
Remuksen lämmin käsi silitti edelleen hiljaa Kaceyn hiuksia. Kyyneleet valuivat hitaasti pitkin Kaceyn poskia ja hänen olkapäänsä tärisivät, mutta Remus ei tuntunut välittävän, piti hänestä vain tiukemmin kiinni, kuin hän olisi voinut hetkellä millä hyvänsä luiskahtaa lattialle tai särkyä sirpaleiksi.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 5.7.
Kirjoitti: Werewolfie - 05.07.2008 11:55:54

Nonii suhteessa jo vähän säpinää... :) Mut tuleeks se Remuksen ihmissusi juttu seuraavas tai sitä seuraavas luvus? Miten Jamesin, Lilyn jaSiriuksen käy??? Äkkii uus luku pliis.. ;)

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 5.7.
Kirjoitti: Jassminadara - 05.07.2008 12:27:30

Jes! Taas uusi luku.
Edelleen pidän paljon tekstistäsi, sen hahmoista ja tavastasi kirjoittaa. Tässähän on sellainen hyvin romaanimainen tyyli, toisin kuin joissain muissa ficeissäsi, mutta tämäkin on vain hyvä.

Tuli mieleen tuossa lukiessani, että Marie vaikuttaa sellaiselta kirjoittajan ruumiillistumalta tekstissään. Vähän kuin tekstiin ujutetulta kirjoittajalta, joka käy pelastamassa tilanteen aina kun ne tekstin johtohahmot alkavat käyttäytyä holtittomasti ja liian omituisesti. Kuten kun Kacey on vihainen Remukselle, ja vaikuttaa siltä kuin he voisivat vetää tästä jonkun riidan, niin Marie käy juttelemassa Kaceylle ja saa kaiken menemään taas hyvin. Vaikutelmaani lisää Marien paritus yksinäisten jatko-osassa  :D
No joo, laitteleppas taas pian jatkoa!

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 5.7.
Kirjoitti: Werewolfie - 06.07.2008 12:45:47

Piti käyä viel uuestaan kommaa... et WAU! Siis oot mahtava kirjotaa nä luvut on upeita!! ;D Onko Dumppiksel ja Minerval suhde? Uuu mielenkiintoista... Jatkoo tai muuten *virnistää ovelasti*

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 5.7.
Kirjoitti: lurikko - 10.07.2008 09:24:26

A/N: Werewolfie, kiitoksia! Hmm, ajatus Dumbledoresta ja McGarmiwasta ja heidän lämpimistä väleistään on jotenkin juuttunut minun päähäni jo kauan sitten, enkä oikein saa sitä aivan pois, vaikka nykyään taidan kuitenkin uskoa kiltisti heidän olleen pelkästään läheisiä ystäviä :)

Jassminarada, kiitos :) Et taida olla ihan ensimmäinen lukija, joka on vihjannut Marieen kirjoittajan ruumiillistumana tekstissä, ja myönnän kyllä, että sellaiseltahan Marien rooli tässä vähän kuulostaa. Täytyy kyllä silti tunnustaa, ettei Marie puhu minun suullani eikä muistuta minua sen enempää kuin toisetkaan hahmot... Jotenkin Marien rooli on vain muodostunut tuollaiseksi, että hän laukoo aika paljon omia mielipiteitään ja filosofoi ja sotkeutuu muiden asioihin :D

*

OSA 31

Adrianne näytti hämmästyneeltä. Se ei ollut yhtään yllättävää, sillä vaikka he olivatkin tunteneet toisensa jo monta viikkoa ja tehneet sinä aikana paljon asioita yhdessä – yleensä opiskelleet kirjastossa tai käyneet kävelyillä – Peter ei sentään vielä tähän mennessä ollut tullut korpinkynsien oleskeluhuoneen luo hakemaan Adriannea. Ei ainakaan tähän mennessä.
”Marie sanoi, että sinulla olisi asiaa”, ilmoitti Adrianne ja työnsi kätensä kaapunsa taskuihin hieman hämmentyneen näköisenä.
Peter tuijotti tyttöä. Tämän kasvot olivat kapeat ja vaaleat niin kuin ennenkin, mutta tällä kertaa Adriannen ohuet huulet olivat kaartuneet mietteliääseen ja odottavaan hymyyn. Sitten Adrianne räpäytti silmiään. Peter tajusi tuijottavansa toista ja siirsi katseensa omiin kenkiinsä, jotka naputtivat hermostuneina käytävän lattiaa.
”Tuota noin”, hän sanoi, ”ei varsinaisesti, mutta minä halusin… no, jutella.”
”Ai”, sanoi Adrianne ja näytti entistä hämmentyneemmältä. ”Jostain erityisestä asiasta?”
”Tavallaan”, Peter myönsi tuntien olonsa melkoisen kiusaantuneeksi. ”Minä kuulin viime viikolla erään keskustelun vahingossa ja se on ikään kuin vaivannut minua…”
Adriannen otsa rypistyi. ”Millaisen keskustelun?”
”Kalkaros, Avery ja Rosier puhuivat sinusta”, Peter täräytti ja näki kyllä, miten Adriannen kasvot kalpenivat. ”Minusta kuulosti siltä, kuin sinulla olisi jotain ongelmia heidän kanssaan.”
Se oli melkein totta. Kalkaros oli arvellut Adriannen olevan ihastunut Rosieriin, mutta sitä Peter ei sentään voinut sanoa suoraan tytölle. Ei, vaikka lause kummittelikin yhä hänen mielessään.
 Toisaalta oli hyvä, ettei hän ryhtynyt puhumaan ihastumisesta, sillä jo pelkkä ”ongelmia heidän kanssaan” –vihjaus näytti saavan Adriannen varsin vaiteliaaksi. Tyttö vilkuili kaikkialle muualle paitsi Peteriin ja nipisti suunsa hyvin tiukaksi viiruksi.
”Adrianne?” Peter kysyi hetken kuluttua varovaisella äänellä, kun tyttö ei sanonut mitään.
”Mitä?” Adrianne kivahti.
Peter astui askeleen taaksepäin järkyttyneenä. Adrianne suuttui harvoin, eikä ollut vielä ikinä suuttunut Peterille. Onneksi tytön kasvot kuitenkin kääntyivät nopeasti hieman väsyneeseen hymyyn ja tämä ravisteli päätään surullisesti.
”Anteeksi, ei olisi pitänyt kuulostaa noin vihaiselta”, Adrianne huokaisi ja sai Peterinkin melkein huokaisemaan helpotuksesta.
”Ei se mitään”, sanoi Peter. ”Tuota noin, mitä sinä oikein – ”
”Minä en mielelläni puhuisi tästä aiheesta”, Adrianne keskeytti Peterin varovaisen kysymyksen. ”Suoraan sanoen minä en taida puhua siitä ollenkaan. Ei se ole mitään vakavaa, Peter, vain pieniä erimielisyyksiä – ”
”Minä olen aina kuvitellut, että sinä ja Rosier olette ihan hyvissä väleissä”, sanoi Peter, vaikka sen sanominen saikin hänet ajattelemaan noita kahta jossain hämärässä nurkassa, ja SE ajatus taas sai hänet melkein oksentamaan. ”No, hän nyt saattaa tietysti olla melkoinen luupää, mutta niinhän hän on kaikille – ”
”Minä tiedän kyllä, että sinä ja Evan ette pidä toisistanne”, Adrianne muistutti hieman kuivasti, ”siitä ei tarvitse jauhaa koko ajan.”
Peter nyökkäsi. Hän olisi halunnut jatkaa aiheesta, saada Adriannen todella kertomaan, mitä oli tapahtumassa, mutta hän ei uskaltanut yrittää. Tyttö olisi kuitenkin suuttunut hänelle taas ja sitä hän ei halunnut, ei missään tapauksessa. Niinpä hän vain oli hiljaa ja keinahteli jalalta toiselle miettiessään, mitä ihmettä voisi sanoa.
 Lopulta Adrianne rikkoi vaivaantuneen hiljaisuuden.
”Ei viitsitä puhua tästä aiheesta”, tyttö pyysi ja astui hieman lähemmäs Peteriä. ”Minä en ole nähnyt sinua pariin päivään, enkä suoraan sanottuna haluaisi käyttää tätä aikaa riitelemiseen – ”
”En minäkään”, Peter sanoi nopeasti. ”Puhutaan jostain muusta.”
”Hyvä”, sanoi Adrianne ja hymyili. ”Mitä sinä haluat joululahjaksi?”
Sitä puheenaihetta Peter ei ollut odottanut. ”Joululahjaksi?”
”Niin”, Adrianne vahvisti. ”Tiedäthän joulun? Se on juhla, joka tulee kohta, joulukuusia ja –koristeita, ja lahjoja - ”
”Kyllä minä joulun tiedän”, Peter sanoi heti. ”Minä vain…”
”Et aikonut ostaa minulle joululahjaa?” Adriannen kasvoilla leikki muka hyvin tyrmistynyt ilme, mutta Peter näki hymyn sen läpi. ”Senkin sika – ”
”Ai nyt minä olen jo sika?” Peter virnisti. ”Älä sure, minä kyllä hommaan sinulle joululahjan.”
”Ei tuliviskiä”, Adrianne ilmoitti. ”Minä olen kuullut, että sinulla ja muilla Kelmeillä on melkoisen toimivat suhteet sen saamiseksi, mutta suoraan sanottuna minä en ole ikinä liiemmin kiinnostunut juomisesta.”
”Minä keksin jotain muuta”, Peter lupasi.
”Hyvä”, Adrianne hymyili. ”No niin, mitä sinä haluat minulta?”
Mitäkö Peter halusi? Aivan ensimmäiseksi hän olisi halunnut halata Adriannea, sulkea tämän hoikan vartalon syliinsä ja tuntea, miten tyttö nojautuisi häntä vasten. Hän olisi halunnut kuulla Adriannen suusta samat sanat, jotka auttamatta pyörivät hänen omassa mielessään, tietää, että tyttö piti hänestä yhtä paljon kuin hän tytöstä –
”Mitä sinä mietit?” Adrianne kysyi kulmat rypyssä.
”En mitään”, Peter sanoi nopeasti ja virnisti. ”Ei minulla ole mitään erikoista toivetta. Mikä vain kelpaa.”
”Minä ostan sinulle puoliksi syödyn suklaasammakon”, Adrianne ilmoitti hyvin tyytyväisenä itseensä.
Peter tönäisi tyttöä muka hyvinkin loukkaantuneena, ja tämä purskahti iloiseen nauruun. Hetken kuluttua he nojasivat käytävään, nauroivat toisilleen ja eräälle taululle, joka vilkuili heitä seinältä varsin paheksuvasti, ja olivat molemmat unohtaneet äskeisen keskustelun kokonaan.

James ei muistanut olleensa pitkään aikaan niin raskaissa huispausharjoituksissa. Davy Mitchell, rohkelikon huispausjoukkueen kapteeni, oli piiskannut heitä (”jos tuo ei olisi kielikuva, hyppäisin tähtitornista”, oli Sirius huudahtanut, kun James oli sanonut sen ääneen) jo toista tuntia. Ankaraan harjoitteluun oli kuitenkin hyvä syy. Rohkelikkojen oli tarkoitus pelata korpinkynsien joukkuetta vastaan samana viikonloppuna, ja korpinkynnet kuulemma olivat hyvässä iskussa sinä vuonna.
”Ihan kuin se muka riittäisi syyksi kiduttaa meidät puolikuoliaiksi”, Sirius murisi, kun Mitchell viimein suostui lopettamaan harjoitukset ja hän ja James laskeutuivat maanpinnnalle.
”Itse asiassa se on aika hyvä syy”, sanoi James ja yritti varistella lumihiutaleita pois hiuksistaan. ”Tiedätkö, Anturajalka, minusta tuntuu, kuin hiukseni jäätyisivät yhteen – ”
Sirius pudisteli päätään. ”Sen perusteella, miten paljon sinä mietit hiuksiasi, voisi päätellä sinun olevan tyttö.”
”Niinkö?” virnisti James. ”Sinun jakauksesi on näköjään vaihtanut puolta.”
”Ei kai?” Sirius huudahti kauhistuneena.
James nauroi. Sirius tajusi varsin nopeasti, ettei hänen jakaukselleen ollut sattunut minkäänlaista suuronnettomuutta, ja ryhtyi mulkoilemaan vieressään naureskelevaa poikaa varsin äkäisesti.
”Sinä teit tuon tahallasi”, Sirius murahti. ”Säikäytit minut.”
”Sinä väitit, että minä olen normaalia kiinnostuneempi hiuksistani”, James puolustautui, mutta ei voinut olla virnistämättä. ”Tulipahan todistetuksi, että en ole ainoa.”
”Sinä olet kiero”, ilmoitti Sirius mutta ei kuulostanut kovinkaan vihaiselta.
He kävelivät luudanvarret käsissään kohti linnaa. Taivaalta satoi hiljakseen lunta. Aivan kuin sitä muka ei olisi ollut jo tarpeeksi, mietti James, vaikka todellisuudessa lumi olikin tervetullutta. Se sentään peitti likaisen harmaan maan ja sai uskomaan siihen, että joulu olisi kohta tulossa.
”Viikonloppuna on täysikuu”, sanoi Sirius äkkiä. ”Onneksi matsi on lauantaina, niin kuutamokeikka ei häiritse sitä.”
James nyökkäsi. ”Suoraan sanottuna minusta on ihan kiva päästä taas juoksentelemaan vapaana.”
”Tuo kuulosti aika hirvimäiseltä”, ilmoitti Sirius kuivasti.
”Mitä kummallista siinä on?” virnisti James. ”Minähän olen hirvi.”
Sirius pudisteli päätään hyvin kärsivän näköisenä. ”Et kokonaan, poika hyvä. Jossain sisimmässäsi sinä kyllä tiedät olevasi ihminen – ”
”Älä ole niin varma”, James ilmoitti.
”Voinko minä tulla teille joululomalla, hirvi?” kysyi Sirius.
James yllättyi. ”Et tietenkään. Muuten vain asut meillä, pöljä.”
”Ja nyt sitä jo nimitellään minua?” Siriuksen naama venähti. ”Älä yhtään yritä, hirvi – ”
”Missä sinä ajattelit sitten muka olla joululomalla, jos et meillä?” kysyi James realistisesti.
Sirius vilkuili hyvin keskittyneesti lumeen tallautunutta polkua edessään. Ilme pojan kasvoilla oli harvinaisen mietteliäs, itse asiassa niin mietteliäs, että James ehti jo melkein säikähtää sanoneensa jotain vakavaa. Sitten Siriuksen kasvoille kuitenkin kohosi hieman varovainen hymy ja James huokaisi sisäisesti helpotuksesta.
”Minä en kai vain ole oikein vielä tajunnut sitä, että asun teillä”, Sirius huokaisi. ”Kai minä kuvittelen lähteväni taas jouluksi kotiin – ”
”Niinhän sinä lähdetkin”, James ilmoitti. ”Meille. Kotiin.”
”Sinun äitisi ja isäsi tulevat menettämään hermonsa minuun”, Sirius ennusti synkästi.
”He ovat aina pitäneet sinusta”, tokaisi James. Minä en tietenkään tajua, miksi ihmeessä, mutta – ”
Sirius tönäisi häntä. Hän naurahti, mutta vakavoitui sitten hieman.
”Sitä paitsi sinähän asuit meillä jo kesällä monta kuukautta”, James jatkoi. ”Kyllä he ovat tottuneet sinuun.”
”Sopii toivoa”, Sirius totesi. ”Vaikka minun kai pitäisi lopettaa turha miettiminen ja olla iloinen, että saan vielä olla teillä. Jossain vaiheessa sinä löydät tytön itsellesi ja häädät minut siitä kämyisestä huoneesta.”
”En ikinä”, James ilmoitti ylpeänä. ”Sitä paitsi minä en halua muita tyttöjä kuin – ”
Mutta sen pitemmälle hän ei lausettaan koskaan jatkanut, vaan sulki tiukasti suunsa ja tuijotti tiukasti eteenpäin. Hän kuuli Siriuksen huokaisun viereltään, tajusi kyllä pojan potkaisevan viatonta lumikasaa melkoisen äkäisesti, mutta mitäpä hän olisi voinut asialle tehdä? Lilystä puhuminen Siriukselle ei kerta kaikkiaan tuntunut ensimmäiseltä asialta, jonka hän sillä hetkellä olisi tahtonut tehdä.
”Kyllä sinä voit mainita Lilyn”, Siriuksen ajatukset näyttivät kulkevan samoja uomia hänen omiensa kanssa. ”Minä en kuole siihen.”
”Ei huvita”, James tokaisi synkästi.
Hän ehkä kuvitteli, ettei aiheesta puhuttaisi sen enempää. Hän ja Sirius eivät kumpikaan varsinaisesti olleet keskustelijoita, Remus oli heistä neljästä se asioiden selvittelijä, vaikkei Peterkään aivan toivoton ollut. Mutta kaikista ennakko-odotuksista huolimatta Sirius ei antanut keskustelun jäädä siihen, vaan hetken hiljaisuuden jälkeen potkaisi mielenosoituksellisesti lunta ja kääntyi tuijottamaan Jamesia.
”Hitto, ei meidän tarvitse vältellä tätä aihetta!” Sirius puuskahti. ”Me olemme kavereita, Sarvihaara!”
”Mitä aihetta?” James kysyi hienoisesti hymyillen, vaikka olisikin ollut valehtelua sanoa häntä todella hymyilyttäneen.
”Kyllä sinä tiedät”, Sirius mulkoili häntä äkäisesti. ”Lilyä. Sinä saat edelleen olla oma rakastunut itsesi ja jauhaa hänestä.”
”Minä en halua”, James ilmoitti hieman kovempaan ääneen, kuin olisi ollut tarvetta. ”Hitto vie, heti kun minä ajattelen häntä, minun mieleeni tulette vain te kaksi yhdessä – ”
Hän nielaisi. Sirius katsoi häntä hieman järkyttyneen näköisenä ja puisteli sitten antaumuksellisesti päätään, kuin olisi sillä tavalla saanut omaan mieleensä iskostuneet mielikuvat katoamaan.
”Anteeksi”, sanoi Sirius.
James pudisteli päätään. ”Älä. Minä en voi edelleen kuulla sinun sanovan tuota sanaa ilman, että järkyttyisin – ”
”En minäkään”, Sirius virnisti vaisusti. ”Suoraan sanottuna minä olen aina enemmän tai vähemmän järkyttynyt, kun tajuan, montako kertaa olen pyytänyt anteeksi tämän ja viime viikon aikana. Ja vieläpä tarkoittanut sitä.”
”Hyvä”, sanoi James miettimättä sen enempää, ”joten me voimmekin unohtaa anteeksipyytelyn.”
”Ja koko jutun muutenkin, sopiiko?” Siriuksen harmaansiniset silmät näyttivät äkkiä melko lailla epätoivoisilta. ”Minä en haluaisi mustella sitä.”
James kohotti kulmiaan. ”Oletko aivan varma?”
”Älä jaksa, James!” Sirius puuskahti. ”Se oli virhe, joten sinun on ihan turha jauhaa siitä – ”
”Itse asiassa sinä aloit jauhaa siitä”, James huomautti. ”Minä olisin ohittanut koko aiheen oikein mielelläni – ”
”No, sinä et olisi ikinä ohittanut sitä, ellen minä olisi sotkenut kaikkea!” Sirius tokaisi. ”Ennen sinä puhuit Lilystä jatkuvasti. Sinun sanavarastoosi ei edes kuulunut muita sanoja kuin ”Lily”, ”kaunis” ja ”pahuksen upea”, hemmetti!”
”Ei tarvitse sentään kiroilla”, James ärähti.
Sirius mulkaisi häntä. ”Nyt sinä kuulostit ihan Lilyltä.”
”Niinkö?” kysyi James eikä voinut olla tarttumatta Siriuksen sanoihin, vaikka se sotikin kaikkia hänen ”älä-puhu-Lilystä-Siriukselle” –periaatteitaan vastaan. ”Eikö Lily pidä kiroilusta?”
Sirius näytti hämmästyneeltä. ”Sinä et voinut todella olettaa, että hän pitäisi.”
”En niin”, James myönsi. ”Lily on niin… tarkka tietyistä asioista. Läksyistä, säännöistä ja sellaisesta.”
”Niin on”, Sirius tokaisi. ”Mutta kyllä hän osaa niitä rikkoakin, jos on pakko.”
”Hyvä”, James virnisti ja veti sitten kätensä suunsa eteen tajutessaan, mitä oli tehnyt. ”Pahus! Me puhumme hänestä!”
Sirius hymyili hyvin tietäväisesti, mutta surumielinen häivähdys leikki edelleen pojan suupielessä. ”Minä arvasin, ettet voisi olla puhumatta hänestä kovin pitkään.”
Jamesin otsa rypistyi. ”Se ei siis häiritse sinua?”
”Sinua sen piti häiritä”, huomautti Sirius.
”Ai niin.”
”Kuutamo olisi ylpeä meistä”, Sirius tuumi. ”Me KESKUSTELEMME, pahus vie. Sitä ei satu kovin usein.”
James vilkaisi häntä. ”Ei se ole siitä kiinni. Kuutamolla vain on liian vaativa käsitys keskustelusta.”
”No niin on”, Sirius tuhahti. ”Sen pojan mielestä keskusteluun pitää aina kuulua vähintään pari tippaa kyyneltä, pari toivotonta tunnustusta ja muutama halaus. Joskus minä olen iloinen siitä, että Kacey sentään on melkoisen täysijärkinen tapaus. Ehkä hän onnistuu pitämään Remuksen poissa pahimmasta synkistelystä.”
”Aina voi toivoa”, arveli James hieman poissaolevasti. ”Tuota noin, Anturajalka. Oletko sinä edelleen ihastunut Lilyyn?”
Sirius näytti säikähtävän. Ainakin poika hyppäsi suurin piirtein puoli metriä taaksepäin ja oli kaatua selälleen lumihankeen, vaikka tietysti sitä olisi voinut pitää myös innostuksen merkkinä. James tiesi kuitenkin paremmin.
”Mistä tuo kysymys tuli?” Sirius puuskahti.
”Kunhan mietin”, sanoi James ja hymyili väsyneesti.
Sirius pudisteli päätään näyttäen siltä, kuin olisi halunnut työntää koko kysymyksen mielestään. Sitten poika kohotti katseensa maasta ja siirsi harmaiden silmiensä tuijotuksen suoraan Jamesiin.
”En”, Sirius sanoi. ”Ja minusta vähän tuntuu, että me olemme ennenkin puhuneet tästä.”
James kohautti olkapäitään. ”Minun oli pakko kysyä.”
”En minä olisi pettänyt sinun luottamustasi, jos en olisi oikeasti pitänyt siitä tytöstä”, Sirius tokaisi. ”Mutta nyt on parempi ajatella toisia.”
James nyökkäsi. Sirius vilkaisi häntä näyttäen siltä kuin olisi odottanut hänen sanovan enemmänkin, mutta hän ei osannut. Ei ollut enää mitään järkevää sanottavaa.
 He kävelivät hiljaisina sisälle linnaan. James ei kuitenkaan voinut olla ajattelematta, niin epätavallista ja ärsyttävää kuin se olikin. Siriuksen vaiteliaisuus häiritsi häntä, eikä hän päässyt eroon ajatuksesta, olisivatko Sirius ja Lily olleet silläkin hetkellä onnellisina yhdessä, jos häntä ei olisi ollut olemassa. Hän oli saanut sen käsityksen, että nuo kaksi olivat oikeasti välittäneet toisistaan. Niin pahalta kuin ajatus tuntuikin, mitä oikeutta hänellä oli syyttää Siriusta Lilyyn ihastumisesta? Jos osat olisivat olleet toisinpäin, jos Sirius olisi ollut ihastunut Lilyyn jo vuosikaudet ja James olisi tajunnut tytön mahtavuuden vasta nyt, olisiko hän kyennyt tekemään niin kuin Sirius ja päästämään irti Lilystä?

”Mitä sinä mietit?” kysyi Lily.
Kacey roikotti jalkojaan sänkynsä yli ja toivoi, että Lily olisi kerännyt kauniit koipensa siististi kasaan ja häipynyt. Seinä Kaceyn takana oli juuri sopivan hiljainen ja siihen oli mukava nojata, mutta Lily uteliaina kysymyksineen ja pahimmassa tapauksessa huolestuneine ”mikset-sinä-kiinnostu-minun-ongelmistani” –uteluineen ei missään tapauksessa ollut seinän veroinen seuralainen.
”En mitään erityistä”, hän tokaisi.
”Ai”, sanoi Lily ja nojautui hieman lähemmäs Kaceyta. ”Minkä takia sinä et enää juttele minun kanssani?”
Kacey huokaisi.
”Ei se ole siitä kiinni”, hän sanoi hitaasti. ”Minulla vain on… mietittävää.”
”Sinä ajattelet Remusta, etkö ajattelekin?” kysyi Lily ja varovainen hymy levisi tytön kasvoille.
”En”, Kacey totesi tyynesti. ”Äitiäni.”
Lilyn hymy valahti. Jos Kacey olisi ollut paremmalla tuulella, hän olisi todennäköisesti nauranut näylle, mutta tänään häntä ei todellakaan naurattanut. Oli torstai-ilta, ja hän mietti kuumeisesti, pitäisikö hänen lähteä viikonlopuksi kotiin vai ei. Dumbledore olisi ymmärtänyt kyllä, sen hän tiesi mainiosti, mutta hän ei ollut varma, halusiko itse lähteä kotiin.
 Äidin kohtaaminen tuntui pelottavalta, ja vielä pelottavammalta tuntui ajatus, että sunnuntaina hänen olisi joka tapauksessa lähdettävä takaisin Tylypahkaan. Se oli ainoa vaihtoehto ja paras myös, mutta silti Kacey joskus toivoi, että olisi voinut olla vain kotona, niin kuin David. Vanhin veli työskenteli parantajana, mutta oli äidin onnettomuuden jälkeen muuttanut omasta pienestä asunnostaan takaisin kotiin. Kacey oli ylpeä Davidista – niin hänkin olisi tehnyt.
 Itse asiassa Kacey oli ainoa sisaruksista, joka asui näinkin kaukana. Edgar, hänen vain kaksi vuotta vanhempi isoveljensä, opiskeli auroriopistossa ja asui Lontoon keskustassa, melko lähellä kotia. Amelia taas oli töissä taikaministeriössä jo kolmatta vuotta, ja ilmeisesti ministeriöllä oli nykyään niin paljon töitä, ettei Amelia voinut muuttaa asumaan kotiin.
”Senkö takia sinä olet ollut hiljainen jonkun aikaa?” Lily kysyi vaisusti keskeyttäen Kaceyn ajatukset. ”Koska sinun äitisi – no, tiedät kyllä.”
”Niin kai”, Kacey myönsi ja käänsi sylissään makaavan kirjan sivua mahdollisimman näyttävästi.
”Minä en tajunnut”, Lily huokaisi välittämättä tippaakaan Kaceyn vihjeestä. ”Kuvittelin vain, että sinä ajattelit Remusta…”
”Ei se mitään”, Kacey tokaisi.
Lily pudisteli päätään. ”Minä olen varmaan surkea ystävä.”
Kacey huokaisi syvään. Hän ei ehkä olisi pitänyt Lilyn uteliaista kyselyistä, mutta vielä vähemmän hän tunsi sillä hetkellä jaksavansa tytön myötätuntoa tai ystävyyspohdintoja. Hän laski kirjan pois käsistään, asetti sen viereensä sängylle ja ojentautui kohti Lilyä, joka katseli häntä surullisena omalta sängyltään.
”Kuuntele nyt”, sanoi Kacey. ”Minä itse en sanonut sinulle sanallakaan, minkä takia olin hiljainen. Tajuatko?”
”Minun olisi pitänyt tajuta”, Lily ilmoitti.
”Eikä olisi!” puuskahti Kacey ja näki kyllä, miten Lily vetäytyi hämmästyneenä hieman taaksepäin, mutta ei välittänyt. ”Tämä ei ole sinun ongelmasi. Jos minä olen hiljainen, anna minun vain olla. Käykö?”
Lily tuijotti häntä. Tytön vihreät silmät olivat kysyvät ja jollain tavalla pettyneetkin, eikä Kacey voinut vastustaa pientä katumuksen tunnetta, joka hiipi hänen mieleensä.
”Älä ota tätä henkilökohtaisesti”, Kacey aloitti varovaisesti. ”Minulla on vain… huono päivä.”
”Sinulla on aika usein huono päivä”, totesi Lily kuulostamatta kuitenkaan vihaiselta. ”Pitäisikö minun olla aina hiljaa?”
Kacey katsoi ulos ikkunasta. ”Anteeksi.”
Lily kohautti olkapäitään. ”Ethän sinä sille mitään mahda. Ehkä minun on parasta lähteä ja jättää sinut rauhaan.”
”Älä – ” Kacey huudahti, mutta Lily oli jo mennyt ja painanut oven kiinni perässään.
Seinä Kaceyn selän takana ei kenties ollut pehmeä, mutta lohduttava se oli silti. Hän painoi päänsä lujasti sitä vasten ja toivoi olevansa kaukana poissa. Seinä ei kaatunut hänen toiveensa voimasta, ei edes nytkähdellyt, ja hän sulki hiljaa silmänsä. Jostain katon läpi hän kuuli seitsemäsluokkalaisten tyttöjen rauhallisen juttelun, mutta hän ei pahemmin välittänyt. Äänet olivat yhtä massaa, niin kuin kaikki muukin. Häntä nukutti.
 Hetket kuluivat ohi, eikä Kacey oikeastaan edes huomannut niitä, ennen kuin tuttu käsi ravisteli häntä kevyesti olkapäästä. Hän ei olisi halunnut herätä, palata todelliseen maailmaan ja sen ongelmien keskelle, mutta hänen oli pakko. Hän avasi hitaasti silmänsä. Remuksen rauhallinen katse vastasi hänen omaansa.
”Nukuitko sinä?” Remus kysyi varovasti.
”En”, Kacey kielsi unisesti. ”Mitä sinä täällä teet?”
Remus ei sanonut mitään.
”Ei sillä, etten minä haluaisi sinua tänne”, sanoi Kacey nopeasti. ”Suoraan sanoen minä olen iloinen, että sinä olet täällä. Mutta eikö tyttöjen makuusaliin eksyminen ole… no, hieman epätavallista?”
”Lily mainitsi, että sinä saattaisit kaivata minua”, Remus totesi tyynesti.
Kacey katseli pojan kasvoja. Tämä tuijotti ulos ikkunasta ja näytti siltä, kuin olisi vain odottanut häneltä käskyä lähteä pois. Jossain syvällä mielessään hän melkein kiitti Lilyä. Oli huojentavaa tajuta, että vaikka he eivät olleet vähään aikaan jutelleet keskenään kuin ennen, vaikka Kacey välillä melkein pelkäsi heidän ystävyytensä puolesta, Lily kuitenkin yhä tajusi häntä ja osasi joskus tehdä parhaan mahdollisen asian, joka tehtävissä oli.
”Hyvä, että sinä tulit”, Kacey sanoi hitaasti. ”Täytyy joskus kiittää Lilyä.”
Remus hymyili. ”Tee se. Lily vaikutti vähän… huolestuneelta.”
”Minä taisin sanoa hänelle vähän tylysti”, Kacey arveli ja huokaisi raskaasti. ”Mutta minä en vain jaksanut kuunnella hänen utelujaan. Minua väsytti, ja Lily vain kyseli, ajattelinko minä sinua – ”
”Ei se mitään”, sanoi Remus ja halasi häntä. ”Sinä ehdit pyytää anteeksi myöhemminkin. Nyt sinä taidat olla siihen vähän liian väsynyt.”
”Niin olen”, Kacey myönsi ja painoi kasvonsa Remuksen rintakehää vasten. ”Minä nukuin.”
”Tiesin sen”, Remuksen äänestä kuulsi hymy.
”Sinä oletkin aina ollut fiksu”, sanoi Kacey naama edelleen kiinni pojan paidassa. ”Minkä takia tämä menee aina näin? Sinä halaat minua ja yrität lohduttaa, ja minua väsyttää.”
Remus taputti häntä hellästi selkään. ”Koska elämä on kummallista. Älä sinä sitä sure, minusta on hauskaa lohduttaa sinua.”
”Mutta minusta olisi silti sinulle paljon enemmän iloa pirteämpänä”, Kacey huomatti.
”Älä sano”, Remus virnisti. ”Et tiedä, kuinka hauskaa on lohduttaa väsyneitä ja puolustuskyvyttömiä tyttöraukkia.”
”Mokoma”, Kacey puuskahti melkein hymyillen ja olisi todennäköisesti motannut Remusta käsivarteen, mutta ei sentään halunnut irrottautua pojan halauksesta vain sellaista pikkuasiaa varten. ”Joskus minä ihmettelen, mitä näen sinussa.”
”Vain joskus?” Remus toisti. ”Olen otettu.”
”Sietääkin olla”, Kacey tuhahti ja sulki silmänsä. ”Nyt minua nukuttaa taas.”
”Nuku vain”, lupasi Remus. ”Minulla on aikaa istua tässä.”
Remus otti paremman asennon, nojasi seinään ja veti Kaceyn sitten syliinsä. Kacey kuunteli hiljaista puheensorinaa seinien ja katon takaa, ulkona puhaltelevaa tuulta ja Remuksen hengitystä. Hän ei kenties nukkunut, mutta ei sillä edes ollut loppujen lopuksi niin kauheasti väliä.

 Lily käänsi hitaasti edessään pöydällä makaavan kirjan sivuja ja yritti opiskella. Ikävä kyllä ”Taikaliemien salat” eivät tuntuneet sinä iltana uppoavan hänen päähänsä ollenkaan, vaan paremminkin vilahtelivat hänen ymmärryksensä ohi mitään jälkeä jättämättä. Hän tiesi kyllä syynkin. Suru Kaceyn yleensä nauravilla kasvoilla vaivasi häntä.
 Hänen teki mieli paiskata kirja kiinni ja heittää se seinään. Minkä ihmeen takia kaikki asiat olivat yhtäkkiä menneet niin sekaisin? Hän oli ihastunut Sirius Blackiin, suostunut hämärien luokkahuoneitten väärinkäyttöön ja vieläpä kaivannut poikaa vielä heidän lopetettuaan toistensa tapailemisen. Ihan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, hän oli myös unohtanut heitellä James Potteria erinäisillä esineillä ja melkein tajunnut pitävänsä pojasta niin kauan, kun tämä ei yrittänyt iskeä häntä.
 Sitten oli vielä Kacey. Tyttö oli ollut Lilyn paras ystävä jo monta vuotta, siitä saakka, kun hän oli tajunnut Michellen ja Naiman kiinnostuneen asioista, jotka häntä itseään eivät liiemmin kiinnostaneet. Nyt hänestä tuntui, kuin Kacey olisi lipumassa pois hänen luotaan, eikä hän voinut tehdä asialle yhtään mitään. Tietysti hänen olisi vain pitänyt ymmärtää Kaceyta ja uskoa, että heidän ystävyytensä palaisi vielä ennalleen, mutta välillä hän ei tuntenut itseään tarpeeksi positiiviseksi tehdäkseen niin. Jos hän menettäisi Kaceyn ystävyyden, mitä hänelle jäisi? Hänellä ei olisi enää ketään.
”Lily?” hämmästynyt ääni kysyi silloin. ”Eikö tuolle kirjalle käy… no, vähän huonosti?”
Lily säpsähti. George Adams oli kumartunut hänen pöytänsä eteen ja tuijotti häntä peittelemättömän uteliaana.
”Hei, George”, hän totesi ja yritti hymyillä, vaikka Kaceyn ongelmat pyörivät edelleen hyvin vahvasti hänen mielessään.
George osoitti kirjaa Lilyn edessä. Vasta siinä vaiheessa Lily todella tajusi, että oli ajatellessaan samalla rusentanut sormillaan kirjan sivuja. Säikähtäneesti henkäisten hän veti kätensä kauemmas kirjasta.
”Minullekin on joskus käynyt noin”, sanoi George ystävällisesti.
Lily tunsi itsensä typeräksi, mutta eihän sillä toisaalta ollut mitään väliä, hän oli saanut tottua tunteeseen sinä syksynä.
”Istu alas”, hän sanoi Georgelle. ”Siis jos sinulla ei ole mitään parempaa tekemistä – ”
”Ei ole”, George hymyili. ”Suoraan sanoen minä vähän mietinkin, löytäisinkö sinut täältä. Sinä kun tiettävästi opiskelet aika paljon.”
”Ai”, sanoi Lily tietämättä, mitä hänen olisi pitänyt siihen vastata.
”Minä vähän mietin”, sanoi George kuulostaen hieman ujolta. ”Sinähän et varsinaisesti tapaile nyt ketään, vai mitä?”
Lilyn suu loksahti hivenen auki, mutta onneksi hän tajusi sen nopeasti ja sai korjattua asian. Hän räpäytti silmiään, mutta George oli edelleen siinä ja katsoi häntä odottavasti. Niinpä hän ei tietenkään voinut sanoa muuta kuin totuuden.
”En”, hän myönsi.
Georgen kasvoille kohosi jälleen hymy.
”Se on hyvä”, poika sanoi, mutta jatkoi sitten nopeasti. ”Tai siis ei tietenkään varsinaisesti HYVÄ, mutta hyvä minun kannaltani, koska… tuota… minä ajattelin kysyä, haluaisitko sinä lähteä minun kanssani Tylyahoon.”
”Nytkö?” Lily hämmästyi. Keskusteluhan meni koko ajan mielenkiintoisempaan suuntaan.
”Ei tietenkään”, George kauhistui. ”Mutta meillähän on ensi viikon viikonloppuna taas reissu Tylyahoon, ja tuota… olisi kivaa mennä sinne yhdessä.”
”Niin olisi”, huomasi Lily sanovansa. ”Mennään vain.”
”Oikeasti?” Georgen silmät laajenivat.
Lily kurtisti kulmiaan. ”En kai minä muuten sanoisi?”
”Et tietenkään”, George tokaisi nopeasti ja hymyili sitten. ”Hienoa! Tai siis, minä en oikeasti kuvitellut, että sinä suostuisit, minä vain – äh, minä höpötän.”
”Ei se mitään”, sanoi Lily.
”Ehkä minun on parasta mennä jatkamaan opiskelua”, George totesi ja nousi tuolilta, jolle oli hetkeä aiemmin istahtanut. ”Nähdään, Lily.”
Lily nyökkäsi pojalle, ennen kuin tämä virnisti viimeisen kerran ja katosi sitten hyllyjen väliin. Pöydällä makaava kirja ruttuisine lehtineen tuntui entistä vähemmän houkuttelevalta, ja Lily laittoi sen suosiolla syrjään. Hän saattoi yhtä hyvin tunnustaa, että tämä ilta menisi opiskelujen suhteen hukkaan. No, ainakin hänellä oli treffit -
 Mitä ihmettä hän puuhasi? Mutta toisaalta hän ei keksinyt ainuttakaan hyvää syytä, minkä takia hänen olisi pitänyt sanoa ei Georgelle. Poika oli mukava, ja suloinen, eikä todennäköisesti aiheuttaisi hänelle läheskään niin paljon harmaita hiuksia kuin James ja Sirius. Hänelläkin oli oikeus joskus pitää hauskaa, eikä vain pohtia toisten ongelmia kaiken aikaa.
 Loppujen lopuksi Lily vakuuttui treffeistä Georgen kanssa sitten, kun hieman myöhemmin palasi rohkelikkotorniin ja asteli pahaa aavistamatta omaan makuusaliinsa. Remus istui Kaceyn sängyllä ja Kacey itse oli käpertynyt hyvin pieneen kasaan pojaan syliin. Lilyn pysähtyessä ovelle jokseenkin järkyttyneenä Remus nosti sormen suunsa eteen käskien Lilyn olla hiljaa. No, Lily tajusi mainiosti, milloin häntä ei kaivattu. Hän hiipi varpaillaan pois oleskeluhuoneesta ja kiitti mielessään George Adamsia, jonka tarjous saattaisi pelastaa hänet yhdeltä pitkältä iltapäivältä masentuneen Kaceyn ja hiljaisen Remuksen seurassa.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 10.7.
Kirjoitti: Sierra - 10.07.2008 12:16:12

George on hurmaava! En ole kommentoinut vähään aikaan, mutta on ollut niin paljon tekemistä. Mutta joo, Kacey pahalla tuulella ei ole kovin mukavaa luettavaa, tai siis, kirjoitat tietenkin yhtä hyvin jokaisessa kohdassa, mutta ihanan hahmon lukeminen surullisena on kamalaa. Toivottavasti Kacey piristyy pian... :/ Millon Remus kertoo olevansa ihmissusi? Kiinnostaa todella paljon Kaceyn reaktio. Dumbledore ja McGarmiwa... Hmm, mielenkiintoista, mielenkiintoista  ;)

Mut joo, kiitos tästä ficistä, tää on jotain niin parasta! Jatkoa pyydän.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 10.7.
Kirjoitti: Werewolfie - 11.07.2008 16:00:32

Hahaa! ;D Taas uus luku ja taas kommaamassa.(Kauhee sana :P).Olen samaa mieltä kuin Sierra. Remin salaisuus pliis... Ja oikeesti Dumppis ja Minnie... Uuu... Oot sairaan hyvä kirjottaa ja tätä ficcii on ilo lukee. *Miettii* Koskakohan seuraava luku tulee? No jatkoo odottelen.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 10.7.
Kirjoitti: elinasofia - 12.07.2008 13:51:57

En oo vielä edes kerenny lukea tätä... mutta kelmit <3
Luen kyllä heti kun kerkeän ! :D

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 10.7.
Kirjoitti: lurikko - 13.07.2008 09:48:05

A/N: Sierra, kiitoksia :) Kacey tosiaan on yleensä niin hyvällä tuulella, että surullisen Kaceyn kirjoittaminen taisi ainakin aluksi olla vähän hassua. Toisaalta itse tykkään Kaceyn hahmosta juuri senkin takia, että vaikka hän ulospäin antaa iloisen ja onnellisen kuvan itsestään, hänellä on silti ihan oikeita ongelmia.

Werewolfie, kiitos! Ehkä pitäisi kirjoittaa joskus Dumbledoresta ja McGarmiwasta ihan oma ficci, vaikka se olisikin vähän AU :D

elinasofia, kiitoksia! Niin, kelmeistä on kyllä kiva kirjoittaa :)

*

OSA 32

Remus ei voinut edes väittää, etteikö hänellä olisi ollut melkoisen kurja olo perjantaiaamuna. Kacey huolehti äitinsä takia eikä ollut vielä päättänyt, lähtisikö katsomaan tätä viikonloppuna, ja Remusta itseään vaivasi tuleva täysikuu. James, Sirius ja Peter vaikuttivat olevan taas lähinnä innoissaan lähestyvästä kuutamokeikasta, eikä Remus halunnut pilata heidän iloaan, vaikka ei todellakaan nauttinut noista Rääkyvän Röttelön vierailuista yhtä paljon kuin toiset.
 Aamun kaksoistunti liemiä yhdessä luihuisten kanssa ei suinkaan auttanut asiaa. Remus istui Kaceyn vieressä ja yritti vilkuilla tyttöä huomaamatta, sillä tämä käsitteli veitseä melkoisen varomattomasti noidanruolehviä pilkkoessaan. Koko pöytä tärisi, mutta jostain syystä Remus ei jaksanut yrittää ottaa veitseä pois tytöltä. Pahimmassa tapauksessa hän olisi vain saanut sen omaan käteensä.
”Oletko sinä miettinyt asiaa?” hän kuiskasi Kaceylle varovaisesti, kun professori Kuhnusarvio oli haahuillut luokan toiseen päähän tutkiskelemaan ylpeänä Thomas Averyn liemen edistymistä. ”Siis sitä, lähdetkö viikonlopuksi kotiin?”
Tyttö vilkaisi häntä ja heilautti tummanruskeat hiuksensa pois silmiensä edestä. Remus henkäisi, kun veitsi ohitti Kaceyn kasvot vain muutaman sentin päästä.
”Mitä sinä ajattelit minun miettineen?” Kacey kysyi terävästi. ”Maailman syntyä?”
Tummanruskeat silmät tuikkivat Remukselle vihaisina. Hän nielaisi ja siirtyi tuijottamaan pöytää.
”Anteeksi. Ei ollut tarkoitus – ”
”Kyllä minä tiedän”, Kaceyn ääni oli väsynyt. ”Eikä minun olisi pitänyt kuulostaa noin vihaiselta. Minä vain… minä en tiedä vielä, mitä teen.”
”Kyllä sinä keksit sen”, sanoi Remus toivoen, että olisi voinut olla yhtä varma kuin miltä kuulosti.
Kaceykin näytti toivovan sitä. ”Toivottavasti. Mutta kun minä en oikeasti halua kumpaakaan vaihtoehtoa; en halua olla täällä enkä lähteä kotiin. Pahus, minä en halua koko tällaista tilannetta!”
”Tiedän”, Remus sanoi nopeasti ja laski varovasti kätensä Kaceyn käden päälle. ”Tuota, haittaisiko kauheasti, jos minä pilkkoisin?”
Kacey naurahti. ”Sinä pelkäät veistä minun kädessäni? Imartelevaa.”
”No, sinä olet huitonut sillä aika lailla vaarallisesti viimeisen viiden minuutin aikana – ”
”Pilko vain”, Kacey myöntyi ja irrotti otteensa veitsestä. ”Vaikka se oli kyllä ihan hyvä tapa purkaa aggressioita.”
”Uskon”, Remus virnisti varovaisesti. ”Mutta emmehän me halua, että joku viaton oppilasrukka joutuu tänään sairaalasiipeen, vai mitä?”
Kacey kohotti kulmiaan. Remus aikoi juuri ryhtyä paloittelemaan pöydällä makaavaa violettilehtistä kasvista pienempiin osiin, kun jostain kuului varsin mahtipontinen pamaus. Hän ja Kacey kääntyivät yhtä aikaa tuijottamaan luokan toista laitaa, jonne professori Kuhnusarvio oli syöksynyt. Peterin noidankattilasta nousi kellertävää, pahanhajuista savua. Tosin ”nousi” ei välttämättä ollut aivan oikea sana; Remuksesta näytti siltä, kuin kattila pikemminkin olisi sylkenyt savua sitä lähestyvien päälle.
”Mitä sinä oikein teit, Piskuilan?” Kuhnusarvion ääni kohosi hämmentyneenä samalla. Mies yritti samaan aikaan kurkistella kattilaan, pitää nenäänsä tukossa ja väistellä savuryöppyjä. Ilmeestä päätellen se oli melkoisen vaikeaa. ”Minä en ole nähnyt tuollaista reaktiota koskaan aiemmin, ja minä sentään olen opettanut täällä jo vuosikausia!”
”Minä en tehnyt yhtään mitään”, Peterin ääni oli yllättävän kiivas. ”Tai tietysti tein, mutta toimin aivan ohjeiden mukaan! Minä en todellakaan tajua – ”
”En minäkään”, ilmoitti Lily, joka oli määrätty sen tunnin ajaksi Peterin pariksi. ”Kaiken piti mennä hyvin – ”
”No, jos sinä kerran niin sanot, Lily”, tokaisi Kuhnusarvio ja vetäytyi kauemmas kattilasta vihertävän värin kohotessa hiljalleen hänen kasvoilleen. ”Sinä et ole vielä koskaan saanut tällaista aikaan.”
Peter näytti varsin happamalta, mutta Remus arveli Kuhnusarvion olevan oikeassa. Lily oli aina ollut hyvä liemissä, tytöllä ei suinkaan ollut taipumuksia räjäytellä noidankattiloita.
”Mutta mikä ihme tämän sai aikaan?” Kuhnusarvion otsa rypistyi. ”Noin pahanhajuista savua – ”
”Se oli Rosier!” huudahti Peter yhtäkkiä ja ponnahti seisomaan vihaisen ilmeen ottaessa tilaa hänen kasvoiltaan. ”Hän käveli tästä ohi vähän aikaa sitten – ”
”Peter”, sanoi Lily vaisusti ja yritti kiskoa poikaa kaavunreunasta takaisin istumaan, mutta tämä ei näyttänyt välittävän.
”Minä olen aivan varma asiasta”, Peter ilmoitti kovaan ääneen ja tuijotti Evan Rosieria, joka istui omalla paikallaan luokan takaosassa ivallisesti hymyillen. ”Sinä pudotit tähän jotain, etkö pudottanutkin? Tunnusta!”
”Minulla ei ole mitään tekemistä Piskuilanin ja Evansin keitoksen kanssa”, Rosier tokaisi ylpeästi, kun Kuhnusarvio kääntyi vilkuilemaan häntä odottava ilme edelleen mietteliäästi rypistyneillä kasvoillaan. ”Olisi tahditonta syyttää minua ilman todisteita.”
”Se on totta”, myönsi Kuhnusarvio ja kääntyi sitten takaisin Peterin ja Lilyn puoleen. ”No niin, teidän kahden on kai parasta vain siivota sotku. Haju on kyllä kamala, mutta tuskin tuo on kovinkaan vaarallista, joten voimme aivan hyvin jatkaa tuntia. Taidanpa kuitenkin avata ikkunan.”
Professori toteutti lupauksensa ja avasi ikkunan. Kacey oli Remuksen huomaamatta napannut veitsen ja ryhtyi jälleen pilkkomaan noidanruolehvien vastaan temppuilevia lehtiä, mutta Remuksen onneksi veitsi ei enää liikkunut kovinkaan vaaralliseen tahtiin.
 Peter oli istuuntunut Siriuksen äkäisen käskyn jälkeen ja siivosi nyt räjähdyksen jälkiä melkoisen nyrpeä ilme kasvoillaan. Lily näytti lähinnä poissaolevalta, mutta Peter vilkuili edelleen silloin tällöin vihaisesti kohti Rosieria. Remus ei voinut olla miettimättä, minkä ihmeen takia poika oli ollut niin innokas syyttämään juuri Evan Rosieria. Luokka oli täynnä ihmisiä, jotka epäilemättä olisivat voineet halutessaan tiputtaa ylimääräisiä aineita noidankattilaan, eikä Peterin tapoihin sitä paitsi usein kuulunut suuttuminen.
 Näytti aivan siltä, kuin Peterillä olisi ollut joitain maksamattomia kaunoja Rosierin kanssa. Se oli tietysti mahdollista, mutta silti Remus hylkäsi ajatuksen melkoisen nopeasti. Jos luihuiset olisivat tehneet jotain, mistä olisi ollut aihetta suuttua tavallista enemmän, Peter olisi kyllä kertonut heille.
”Au”, parahti Kacey.
Remus syöksyi ottamaan veistä pois tytön kädestä ja sipaisi sormellaan pois muutaman pienestä haavasta tihkuvan veripisaran. Kacey irvisti.
”Sinun pitäisi kai lähteä sairaalasiipeen”, sanoi Remus vaisusti. ”Matami Pomfrey korjaa tuon hetkessä.”
Kacey nyökkäsi ja nousi paikaltaan. Remus ei huomannut tuijottaneensa tytön laahustavia askelia, ennen kuin ovi pamahti tämän perässä kiinni.

”Mitä se oli olevinaan, Matohäntä?” kysyi Sirius, kun he istuivat ruokalassa ja vähensivät lautastensa ruokamäärää hyvää vauhtia. ”Kyllä minä tiedän, että Rosier on hemmetin ärsyttävä, mutta ei häntä sen takia voi syyttää – ”
”Sinä näit hänen ilmeensä!” puuskahti Peter ja vihainen ilme oli taas hänen kasvoillaan. ”Hän virnuili!”
”Sinun noidankattilasi räjähti”, huomatti James viisaasti. ”Totta kai Rosier virnuili. Hän on luihuinen, ja luihuiset eivät voi ikinä olla nauramatta toisten vahingoille – ”
”Te ette sitten ikinä tee sitä, vai?” kysyi Remus vaisusti.
James ja Sirius vilkaisivat toisiaan. Remus oli koko päivän ollut melkoisen hiljainen, mutta toisaalta se oli pojalta melko yleistä käytöstä ennen täysikuuta.
”Älä nyt, Kuutamo”, sanoi Sirius sovittelevasti. ”Me vain joskus… naurahtelemme.”
”Tiedän”, Remus tokaisi. ”Saattaisin olla eri mieltä, mutta en nyt jaksa riidellä.”
”Huomaan sen”, James tokaisi hiljaa ja kääntyi sitten kohti Peteriä. ”Ihan oikeasti, Matohäntä, sinä näytit melkoisen raivostuneelta – ”
”Minä olin raivoissani!” Peter ilmoitti kovalla äänellä ja näytti siltä, kuin olisi halunnut keihästää lihanpalan lautaseltaan. ”Jos se pahuksen Rosier vielä koskee minun keitoksiini – ”
”Sinä et tiedä, oliko se hän”, huokaisi Sirius. ”Sinä saatoit itse pudottaa sinne jotain. Ja eihän sillä sitä paitsi ole edes mitään väliä, yhdellä liemellä – ”
”On, jos Rosier pilasi sen!” Peter tiuskaisi.
 Rohkelikkopöytään laskeutui vaivautunut hiljaisuus. Oli selvää, että toiset eivät olleet Peterin kanssa samaa mieltä Rosierin osuudesta liemen tuhoutumisessa, mutta pojan ollessa tuollaisella tuulella kukaan ei halunnut kiistellä asiasta sen enempää. Lopulta James oli ensimmäinen, joka avasi suunsa.
”Onko sinulla jotain… ongelmia, Matohäntä?”
”Naisongelmia kenties?” Sirius nojautui myötätuntoisesti kohti pöydän toisella puolella istuvaa Peteriä.
”Ei!” Peterin ääni oli päättäväinen. ”Minkä ihmeen takia minulla pitää olla heti ongelmia, jos joku ärsyttävä tyhjäntoimittaja pilaa minun liemeni – ”
”Ei pidäkään”, James sanoi hitaasti, ”mutta jos sinä vaahtoat liemesi pilaamisesta vielä monta tuntia jälkikäteen – ”
”Minä en vaahtoa!”
”Kyllä sinä vaahtoat”, Sirius tokaisi rauhallisesti ja pyöritteli silmiään. ”Jos sinua vaivaa jokin, kerro. Jos ei, anna olla. Hyvä ihminen, sinähän näytät siltä kuin tahtoisit kuristaa Rosierin paljain käsin!”
Peter vilkaisi käsiään. ”En. Käyttäisin taikasauvaa.”
James huokaisi. ”Oikeasti, sinä käyt nyt ylikierroksilla. Onko Adriannen kanssa sattunut jotain?”
Ilme Peterin kasvoilla jähmettyi hetkeksi, ennen kuin pojan naama palautui peruslukemilleen ja vain silmissä kytevä ärtymys jäi.
”Ei tietenkään”, Peter tokaisi. ”Me olemme kavereita, niin kuin aina ennenkin.”
”Niin, niin”, Sirius mutisi hieman kyllästyneesti. ”Te käytte kävelyillä, puhutte syvällisiä elämän tarkoituksesta, kaikki on hyvin ja sinä raivoat jonkun pahuksen Rosierin takia kuin viimeistä päivää – ”
”Menettekö te yhdessä Tylyahoon viikon päästä?” James kysyi keskeyttäen Siriuksen yksinpuhelun.
Peter kohautti olkapäitään. ”Emme me ole puhuneet siitä.”
”Minä voisin melkein löydä vetoa, että menette”, ilmoitti Sirius, kun James ensin oli potkaissut häntä lujasti jalkaan ilmeisesti saadakseen hänet osoittamaan jonkinlaista myötätuntoa Peterin naisongelmia kohtaan. ”Tehän olette kuin paita ja peppu.”
Peter mulkaisi häntä.
”Sehän oli aivan hyvä sanonta!” Sirius puolustautui. ”Ja ihan totta. Te vietätte yhdessä paljon enemmän aikaa kuin moni seurusteleva pari – ”
”Älä liioittele”, Peter mutisi.
”Itse asiassa minä en ollenkaan tajua, mikä sitä tyttöä vaivaa”, Sirius jatkoi toisen vähemmän innostuneesta välihuomautuksesta piittaamatta. ”Voisin melkein kuvitella, että Adrianne on oikeasti rakastunut sinuun ja sinä vain väität muuta huijataksesi meitä – ”
”Anturajalka, minä en nyt jaksa tuollaista”, Peter tokaisi.
Ennen kuin Sirius tai James – tai omiin ajatuksiinsa jo kauan sitten vaipunut Remus – ehtivät sanoa tai tehdä mitään, Peter oli noussut pöydästä ja lähtenyt kävelemään lujin askelin kohti ovea.
”Miksi minusta tuntuu, että kaikkia vaivaa tänään jokin?” Sirius ärähti puoliksi itsekseen.
”Ei ole totta”, sanoi James ja yritti unohtaa Remuksen, joka siirteli lihamurekepaloja lautasellaan puolelta toiselle ja vilkuili koko ajan ovea. Kacey ei ollut ilmestynyt liemien kaksoistunnin jälkeen millekään tunnille, eikä toistaiseksi ollut tullut myöskään syömään, joten oli aivan ymmärrettävää, että Remus oli huolissaan.
”Minä olen oma rakastettava itseni”, James muistutti.
Remus nousi pöydästä, ilmoitti menevänsä etsimään Kaceyta ja häipyi.
”Hyvä, että edes sinä olet”, Sirius tokaisi pyöritellen silmiään Remuksen mennessä. ”Kaikki muut näyttävätkin olevan sekaisin.”
”Kyllä se siitä”, James ennusti. ”Kuutamo tokenee, kun täysikuu on ohi ja Kacey istuu vieressä, ja Matohäntä nyt on aina ollut vähän ailahtelevainen.”
Sirius kohotti kulmiaan. ”Tuo saa hänet kuulostamaan aivan naiselta – ”
”Minä en halunnut tuota mielikuvaa päähäni!”
Hetken kuluttua pöydän ääressä oli varsin hiljaista. Niin kummallista kuin se olikin, pahantuuliset Peter ja Remus olivat vieneet mennessään myös keskustelun, tai siltä se ainakin vaikutti. Lopulta James kyllästyi hiljaisuuteen ja antoi periksi kysymykselle, joka oli jo jonkin aikaa kolkutellut hänen takaraivossaan.
”Siitä Tylyahon reissusta”, hän aloitti niin varovaisesti, että melkein säikähti itseään, ”oletko sinä menossa sinne jonkun tytön kanssa, Anturajalka?”
Sirius säpsähti. Pojan silmät kääntyivät nopeasti kohti pöydän päätä, jossa Lily vielä vähän aikaa sitten oli istunut syömässä. James teki samoin ja tajusi olevansa melkein helpottunut huomatessaan, että Lily oli jo ehtinyt lähteä. Niin oli ilmeisesti Siriuskin, sillä poika ravisteli lujasti päätään ja nosti sitten lopulta katseensa Jamesiin.
”En kai”, hän tokaisi.
”En minäkään”, James myönsi. ”Aika kummallista. Tästä saattaa tulla ensimmäinen kerta Kelmien historiassa, kun meillä ei ole naisseuraa Tylyahossa.”
Sirius kohotti kulmiaan. ”Todellako? Muistatko sen kerran, kun sinä kieltäydyit menemästä sinne kenenkään muun tytön kuin Lilyn kanssa – ”
”Neljättä luokkaa ei lasketa”, James puuskahti. ”Sen jälkeen minä tajusin, että Tylyahon reissujen ajasta saattoi nauttia, vaikkei Lily olisikaan ollut siellä.”
”Muistan hyvin”, Sirius parahti hieman kärsivästi. ”Varsinkin sen yhden tapauksen, kun sinä taioit Nadja Smithin silmät vihreiksi, hiukset punaisiksi ja suutelit häntä.”
James irvisti. ”Minä muistan lähinnä saaneeni käsilaukusta päähäni.”
Siriuskin ilmeisesti muisti sen, sillä hänen kasvoilleen levisi varsin leveä hymy. ”Se teki sinulle vain hyvää.”
”Niinkö sinä todella ajattelet? Ystävästäsi?”
”Turha leperrellä, Sarvihaara. Minä en ole niin epätoivoinen, että tuollainen tehoaisi minuun. Minä en ole iskettävissä.”
”Olisit, jos minulla olisi pitemmät hiukset, hieman erimallinen vartalo ja naisellisia taipumuksia”, arveli James ja rykäisi. ”Tuota noin, aiommeko me oikeasti suostua tähän?”
”Meidän suhteeseemmeko?” Sirius kauhistui. ”Emme, pahus vie! Minä en ole ikinä pitänyt sinusta sillä tavalla – ”
”Anturajalka!” James puuskahti hieman ärsyyntyneenä, vaikka ei voinutkaan olla nauramatta. ”En minä sitä tarkoittanut!”
Sirius hämmästyi. ”Mitä sitten?”
”Tylyahoa! Aiommeko me oikeasti antaa periksi ja mennä sinne ilman seuralaisia?”
”Aiomme?” ehdotti Sirius kuivasti.
James mulkaisi poikaa. ”Mikä sinuun on mennyt? Minua alkaa kohta oikeasti huolestuttaa. Sinä vain vilkuilet Lilyä, etkä halua naisseuraa Tylyahoon – ”
”Anteeksi nyt vain, mutta minä EN vilkuile Lilyä”, Sirius sanoi nopeasti. ”Se juttu on ollutta ja mennyttä, ja sinä saisit vähitellen uskoa sen – ”
”Se oli vitsi”, James tokaisi. ”Tai ainakin melkein oli. Mutta täytyy kyllä myöntää, että olen helpottunut – ”
”Pöhkö.”
”Koira.”
”Hirvi.”
”Miten olisi Anna?”
Siriuksen suu loksahti auki. ”Anna? Sinun haukkumiskykysi laskee, Sarvihaara – ”
”Miten sinä voit ymmärtää minut noin väärin?” huudahti James, mutta hymy väreili hänen suupielissään. ”Minä en haukkunut sinua, vaan ehdotin Annaa.”
”Annaa?” kysymys loisti Siriuksen kasvoilta.
”Annaa”, James toisti. ”Tiedäthän sen vaaleatukkaisen viidesluokkalaisen korpinkynnen, joka liikkuu Peterin pikku ystävättären seurassa – ”
”Totta kai muistan”, Sirius tokaisi. ”Minä eksyin yhtenä jouluna hänen kanssaan mistelin alle ja näin siitä unia monta viikkoa. Varsin mukavia unia itse asiassa.”
James kohotti kulmiaan.
”Minä olin neljätoista”, Sirius puolustautui. ”Siinä iässä se on täysin ymmärrettävää!”
”No, nyt sinä olet kuusitoista, ja minä veikkaisin, että sinä ja Anna viihtyisitte mainiosti Tylyahossa”, James virnisti. ”Eikä Kelmien kunnia kärsisi siitä, että me olisimme siellä ilman seuralaisia.”
Sirius nyökkäsi. Sitten pojan kasvoille laskeutui tulkitsematon ilme, joka piirsi suupielet mietteliääseen hymyyn ja varjosti silmiä niin, ettei James enää voinut nähdä ajatuksia niiden takaa.
”Sinä kysyt kai Lilyä?” Siriuksen ääni oli toteava, mutta kysymys kuulsi sen läpi.
”En”, James sanoi heti. ”Minä olen vähän ajatellut… no, ehkä on parasta, että me pysymme molemmat siitä tytöstä vähän aikaa kaukana.”
Sirius nosti katseensa yllättyneenä. ”Miten niin? Ei sinun tarvitse – ”
”Ei tarvitsekaan”, tokasi James, ”mutta kuvittelitko sinä oikeasti, että minä haluaisin jahdata Lilyä samalla lailla tämän jälkeen? Pahus, minähän olisin silloin ihan yhtä paha kuin sinä!”
”Ja mitäköhän tuo tarkoitti?”
James katsoi Siriusta. Toisen pojan kasvot olivat edelleen hyvin vaikeasti tulkittavissa, mutta jokin pieni aavistus tämän silmissä kertoi syttyvästä hymystä. Se oli hyvin rohkaisevaa.
”Sinä kaulailit Lilyn kanssa, kun minä olin ihastunut häneen”, James selitti. ”Tilanteen voi nähdä kummin päin tahansa. Jos minä menisin hänen kanssaan nyt Tylyahoon… No, sinä voit väittää, ettet ole enää ihastunut häneen, mutta minun ei ole pakko uskoa.”
Sirius tuijotti pöytää.
”Minä olen ollut siihen tyttöön ihastunut monta vuotta”, James tokaisi, ”eikä loppua näy. Et sinä pääse Lilystä eroon noin helpolla.”
Nyt Sirius näytti uteliaalta. ”Sinä et kuulosta kovin ihastuneelta, kun puhut tuollaisia. Minusta ja hänestä, siis.”
James virnisti vaisusti. ”No, minulla onkin sinun näköisesi voodoo-nukke lipaston laatikossa. Olen pistellyt sitä viikon, joten voin ihan hyvin puhua sinulle fiksuja.”

Kaceyta ei näkynyt ainoallakaan oppitunnilla enää sinä päivänä. Mitä pitemmälle päivä eteni, sen hermostuneempi Remus oli. Minkä ihmeen takia kaikkien ikävien asioiden oli pakko tapahtua samaan aikaan? Hän ei saanut edes murehtia kunnolla tulevaa täysikuuta, kun hänen oli oltava huolissaan Kaceysta. Ihan kuin hän ei olisi muka voinut murehtia sekä tytön että kuun takia samaan aikaan.
”Lupin, vaivaako sinua jokin?” kysyi McGarmiwa, kun Remus kolmannen kerran peräkkäin vastasi hänen kysymykseensä eläinmuodonmuutoksisa pelkällä äkäisellä mutinalla.
”Ei”, Remus tokaisi.
Ei toki ollutkaan. Ainoastaan muutama pikkujuttu, kuten se, että kello oli kolme iltapäivällä eikä hän ollut nähnyt tyttöystäväänsä kymmenen jälkeen. Hän oli käynyt jopa sairaalasiivessä, mutta matami Pomfrey oli vain ilmoittanut parantaneensa Kaceyn verta vuotaneen sormen aikoja sitten ja ajanut Remus-rukan ulos. Kaceyta ei myöskään ollut näkynyt oleskeluhuoneessa eikä tyttöjen makuusalissa, joten Remukselta olivat neuvot lopussa.
 Professori McGarmiwa näytti samaan aikaan uteliaalta ja huolestuneelta. Hän taputti käsiään kovaäänisesti yhteen, lopetti luokkaan tarrautuneen puheensorinan hyvin tehokkaasti ja käski oppilaiden harjoitella omatoimisesti lepakon muuttamista siiliksi. Kun joukko tarmokkaita rohkelikkoja ja puuskupuheja oli ryhtynyt tuumasta toimeen, McGarmiwa kääntyi uudelleen Remusta kohti.
”Mietit neiti Bonesia, eikö niin?” kysyi opettaja matalalla äänellä.
Remus oli äkkiä täysin tässä maailmassa. McGarmiwan silmissä häilyi myötätuntoinen häivähdys, joka sai sydämen hypähtämään pojan kurkkuun.
”Mitä on tapahtunut?” hän kysyi vaivautumatta puhumaan hiljaa. ”Ei kai Kaceylle ole sattunut mitään?”
”Ei, ei”, McGarmiwa sanoi nopeasti päätään pudistellen ja istuutui Remuksen pulpetille hieman koomisesti. Kumma kyllä poikaa ei yhtään naurattanut. ”Hän tuli juttelemaan minun kanssani vähän aikaisemmin. Sinä olit ilmeisesti kertonut siitä meidän pienestä keskustelustamme – ”
Remus nyökkäsi. McGarmiwa hymyili vinosti.
”Hyvä”, professori tokaisi Remuksen yllätykseksi. ”Ainakin Kacey tiesi, kenelle tulla puhumaan.”
”Mitä te – ”
”Kysy itse tyttöystävältäsi, Lupin”, McGarmiwa tokaisi. ”Hän on varmaan jo ehtinyt rohkelikkotorniin. Minä käskin hänet sinne lepäämään.”
Remus nyökkäsi. McGarmiwa näytti hetken siltä, kuin olisi aikonut taputtaa häntä päälaelle, mutta kaikeksi onneksi tuo hetki meni nopeasti ohitse ja noita käveli takaisin luokan eteen suoristaen samalla hattuaan. Helpotus oli vasta tekemässä tietään toden teolla Remuksen mieleen, kun hän kuuli järkyttyneen kiljaisun.
”MITÄ IHMETTÄ TUO ON TARKOITTAVINAAN, SIRIUS BLACK?”
Sirius istui muutaman metrin päässä Remuksesta ja näytti varsin omahyväiseltä siitäkin huolimatta, että McGarmiwa lähestyi häntä varsin vihaisin askelin.
”Sehän on vain lepakko, professori”, Sirius totesi hyväntuulisesti.
Vasta siinä vaiheessa Remus huomasi mustan hieman pallomaisen olennon, joka sujahteli ympäri luokkaa säikähtäneiden huutojen saattelemana.
”Lepakko?” McGarmiwan ääni kohosi. ”Black hyvä, minä en ole tottunut näkemään lepakoita noin piikikkäinä kuin tuo nimenomainen yksilö! Sinä selvästi kerjäät jälki-istuntoa – ”
Niin väsynyt kuin sillä hetkellä olikin, Remus ei voinut olla hymyilemättä.

Jos Sirius olisi ollut aivan rehellinen, hänen olisi ollut pakko myöntää itselleen, että hän oli häpeällisen tyytyväinen saavutuksistaan. McGarmiwan tulipunaisiksi muuttuvat kasvot eivät ehkä olleet maailman kaunein näky, mutta ylpeyden arvoinen saavutus silti. Hän ei muistanut, milloin viimeksi professori olisi näyttänyt yhtä raivostuneelta.
”Ehkä sillä lentävällä siilillä oli jotain tekemistä asian kanssa”, James arveli viisaasti, kun he kävelivät muodonmuutostunnin jälkeen kohti rohkelikkotornia.
”Saattaa olla”, Sirius totesi pystymättä olemaan virnuilematta. ”Tai sitten minä olen muuten vain nerokas.”
”Ainakin sinulla on itsetunto kohdillaan”, Peter tokaisi.
”Ja ajoitus”, huomautti James. ”Anna Nilsson on tuolla.”
Se oli totta. Viisitoistavuotiaan korpinkynsitytön olkapäille ulottuvat, vaaleat hiukset vilahtivat käytävän päässä, ja hymy kohosi Siriuksen kasvoille. Jamesin sanoissa oli loppujen lopuksi ollut melkoista järkeä, hän mietti itsekseen. Hän ei ollut kolmannen luokan jälkeen käynyt kertaakaan Tylyahossa ilman naisseuraa, eikä hän halunnut tehdä Lily-episodin takia poikkeusta. Hänen oli jo aika päästä yli siitä tytöstä.
 Sirius nielaisi. James taputti häntä selkään, kun hän virnisti nopeasti ystävilleen ja kääntyi kulmauksessa siihen suuntaan, johon muisti Annan menneen. Tytön löytäminen oli loppujen lopuksi hieman vaikeampaa kuin hän oli kuvitellut, mutta lopulta hän sai tämän kiinni kirjaston ovilla. Anna kääntyi katsomaan häntä hieman yllättyneenä.
”Sirius”, tokaisi Anna, mutta tytön silmissä leikkivästä hymystä Sirius saattoi päätellä olevansa toivottu näky. Totta kai oli, hänhän oli edelleen Tylypahkan tavoitelluin naistenmies, eikä yksi Lily Evans voinut sellaista asiaa muuttaa -
”Hei, Anna”, hän sanoi ja nojasi seinään vieressään. ”Hauska huomata, että muistat yhä minun nimeni.”
”Sinua ei voi unohtaa”, Anna hymyili vinosti. ”Sinä houkuttelit minut joskus mistelin alle, muistatko? Sain ikuisia traumoja.”
Siriuksen suu loksahti auki, kunnes hän tajusi tytön todennäköisesti vain vitsailevan ja veti taas normaalin hymynsä kasvoilleen.
”Niin minäkin”, hän sanoi nopeasti. ”Mitä jos mentäisiin vanhojen aikojen kunniaksi yhdessä Tylyahoon?”
Anna vilkuili ympärilleen sen näköisenä, kuin olisi odottanut jonkun vähintäänkin salakuuntelevan heitä. Miksi, sitä Sirius ei ymmärtänyt. Lopulta tyttö kohautti olkapäitään ja naurahti.
”Sopii minulle. Mutta ei misteleitä, jooko?”
”Ei tietenkään”, Sirius lupasi miettien mielessään, mitä ihmeen vikaa misteleissä muka oli.
”Minun pitää mennä nyt”, sanoi Anna. ”Nähdään sitten viikon päästä, vai mitä?”
”Nähdään”, Sirius tokaisi ja jäi kirjaston oville seisomaan, kun Anna tarttui oveen, repäisi sen auki ja sulki sitten perässään.
 Ovi kolahti. Sirius seisoi siinä ja odotti, että Lily Evans työntäisi oven auki suoraan hänen nenäänsä päin, pyytelisi anteeksi ja käskisi hänen istua alas. Sirius istuisi, eikä se tällä kertaa edes olisi yhtään hämmentävää. Lilyn vihreät silmät tuijottaisivat häntä myötätuntoisina ja huolestuneina, ja tytön punaiset huulet kääntyisivät hämmentyneeseen hymyyn, kun Sirius vakuuttaisi olevansa kunnossa. Lily ei kuitenkaan uskoisi, hänen pehmeät sormensa hipaisisivat Siriuksen veren peittämää nenää -
 Matami Prillin vihainen ääni kantautui kirjastosta aivan liian ohuen oven läpi. Sirius vetäytyi vaistomaisesti taaksepäin ja tajusi kipeästi, ettei Lily enää ikinä löisi häntä kirjastonovella nenään ja istuisi odottamassa, että verenvuoto lakkaisi. Hän ei enää ikinä tuntisi Lilyn pieniä sormia kasvoillaan, hiuksissaan, kaulallaan, ei tytön hoikkaa vartaloa omaansa vasten -
 Sirius ravisteli päätään ja käveli pois. Kirjaston ovi sai jäädä paikalleen seisomaan. Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä Lily Evansin kanssa: se oli ohi, pahus vie, ohi, eivätkä ne ajat enää ikinä palaisi. Hän ei antaisi niiden palata. Ei, hän tuijottelisi Anna Nilssonin vaaleita hiuksia ja yrittäisi olla kuvittelematta niitä punaisiksi. James ei enää ikinä tulisi tarvitsemaan hänen näköistään voodoo-nukkea.

Lattia oli kylmä Kaceyn paljaiden varpaiden alla. Se oli kummallista, minkä ihmeen takia Remus ei ollut hankkinut pientä mattoa sänkynsä viereen? Aivan kuin hän olisi edes todella välittänyt. Hän painoi päänsä vasten selkänsä takana olevaa seinää, piti silmiään tiukasti kiinni, toivoi, että aika kuluisi ja samalla pelkäsi sitä hirvittävästi. Muutaman tunnin kuluttua hän olisi jälleen kotona.
 Hiljaiset askeleet kaipuivat rappukäytävällä, mutta menivät sitten ohi. Tavallaan Kacey oli iloinen siitä, hän ei juuri nyt liiemmin kaivannut seuraa. Ei ainakaan ketään muuta kuin Remuksen viereensä istumaan, pitämään hänestä kiinni ja olemaan hiljaa. Lilylle hänen olisi pitänyt selitellä tekemisiään, ainoastaan Remus osasi todella olla hiljaa. Eikä Kaceylla enää ollut sanoja jäljellä.
 Hän aikoi mennä kotiin. Hän ei ollut aivan varma siitä, missä välissä hän oli tehnyt päätöksen, mutta päätös se joka tapauksessa oli. Jos äiti kuolisi ennen joululomaa, hän ei tulisi enää toimeen itsensä kanssa. Oli pakko mennä nyt, sanoa jälleen kerran yhdet hyvästit siltä varalta, ettei enää koskaan tapaisi toista. Oli pakko, vaikka se olisi ollut kuinka vaikeaa.
 Onneksi McGarmiwa oli ymmärtänyt tilanteen. Opettaja ei ollut edes näyttänyt hämmästyvän hänen pyyntöään, ja oli kääntänyt kasvonsa hienotunteisesti toisaalle, kun kyyneleet olivat valuneet alas Kaceyn poskia pitkin. McGarmiwa oli luvannut hänelle porttiavaimen kello kuudelta, käskenyt tulla silloin Dumbledoren toimistoon. Sekunti sekunnilta kello lähestyi kuutta, eikä Kacey tiennyt, ollako siitä iloinen vai yksinkertaisesti peloissaan.
”Kacey? Mitä sinä täällä teet?”
Remuksen ääni oli tuttu ja turvallinen ja sai Kaceyn repimään hitaasti silmänsä auki. Poika käveli hänen viereensä, istui omalle sängylleen ja kietoi hänet varovasti halaukseensa kuin epäillen, oliko hän todella siinä.
”Minä en jaksanut olla omassa makuusalissani”, Kacey mutisi. ”Naima ja Michelle olivat siellä. Sinun sänkysi on mukava.”
”Tiedän”, sanoi Remus, ja hymy kuulsi pojan äänestä. ”Minä olin huolissani sinusta koko päivän, hassu tyttö.”
”Anteeksi”, Kacey sanoi Remuksen paitaa vasten. ”Minä en vain jaksanut tulla tunneille.”
”Ei se mitään”, Remus totesi rauhallisella äänellään. ”McGarmiwa sanoi, että sinä olit jutellut hänelle.”
”Minä menen kotiin”, sanoi Kacey.
Hän tunsi, miten Remus jännittyi. Poika ei kuitenkaan tehnyt tai sanonut hetkeen mitään, silitti vain edelleen hiljaa Kaceyn hiuksia. Lopulta tämä puki kysymyksensä sanoiksi.
”Sinä siis olet todella päättänyt niin?” Remuksen ääni oli hiljainen.
”Olen”, Kacey vahvisti. ”Minä en tavallaan haluaisi, mutta jos hän kuolee ennen kuin minä näen hänet…”
Hänen äänensä katosi jonnekin. Remus ei välittänyt, piteli vain hänestä edelleen kiinni.
”Se on hyvä, että sinä menet”, sanoi Remus hitaasti. ”Ainakaan sinun ei tarvitse katua jälkikäteen.”
”Ei niin”, mutisi Kacey. ”Tuletko sinä saattamaan minua?”
”Tulen”, Remus lupasi ja yskähti sitten pienesti. ”Minäkään en ole täällä koko viikonloppua. Minun täytyy taas mennä muualle sen… asian takia.”
”Sen, jota sinä et kerro minulle?” Kacey kysyi tuntien itsensä hieman uneliaaksi pojan sylissä. ”Sen salaisuuden?”
Remus nyökkäsi. Kaceykin nyökkäsi ja antoi päänsä levätä toisen olkapäällä, kun ajatukset pikkuhiljaa alkoivat hiipiä hänen mieleensä. Remus lähtemässä muualle, Remus seuraavana päivänä väsyneenä -
”Minä muistan viime kerran”, hän sanoi hajamielisesti. ”Silloin oli täysikuu, ja minä katselin ulos ikkunasta ja mietin, missä sinä olet – ”
Kylmä totuus valahti hänen niskaansa yhden ainoan hetken aikana. Hän ponnahti kauemmas Remuksesta, tuijotti poikaa suu auki ja näki, miten kauhistunut ilme kohosi tämän silmiin. Remuksen kädet tippuivat sängylle voimattomina ja poika aukoi suutaan, kuin olisi halunnut sanoa jotain, mutta ei kuitenkaan osannut. Kaceylla oli melkein samanlainen olo; ääni ei löytänyt tietään ulos hänen ajatuksistaan.
”Se ei ole totta, eihän?” hän kysyi kauhuissaan ja ihmetteli, että hänen suustaan yhä ylipäänsä lähti ääntä. ”Sinä et… se täysikuu… se on sattumaa, vai mitä?”
Remus aukaisi suunsa, mutta ei vieläkään osannut sanoa mitään. Pojan kasvot olivat kalpeammat kuin ikinä ennen, melkein yhtä valkoiset kuin ikkunaa vasten hiljalleen liiskautuva lumisade. Kacey tajusi käsiensä tärisevän.
”Remus?” hänen äänensä tärisi yhtä lailla käsien kanssa. ”Oletko sinä… oletko…”
”Kacey…” Remuksen ääni oli epätoivoinen, ja sama epätoivo loisti pojan silmistä. “Kacey, älä – “
”Oletko?” Kacey kuuli äänensä koventuneen. ”Remus, vastaa!”
Remus laski katseensa. Vaaleanruskeat hiukset valahtivat kasvojen yli juuri sopivasti peittääkseen silmät, jotka Kacey olisi halunnut nähdä. Remuksen olisi pitänyt kohottaa katseensa, ottaa hänet jälleen käsiensä väliin ja sanoa, että hän oli totaalisen väärässä, kuvitteli vain. Että se oli harhaa, se, että Remus oli aina poissa täysikuun aikaan, että tämä ei uskaltanut kertoa hänelle. Sekin, että nyt Remus ei vastannut hänen syytökseensä, vältteli vain hänen katsettaan.
 Remus naurahti. Kacey järkyttyi nähdessään, miten ilme pojan nauravilla huulilla oli pelkkää surua ja epätoivoa, ehkä pelkoakin. Kacey ei osannut määritellä, ei edes halunnut. Hän halusi vastauksen.
”Minun piti kertoa sinulle”, poika sanoi pudistellen hitaasti päätään. ”Olisi pitänyt arvata – ”
”MITÄ?” Kacey huudahti ja kuuli kyllä oman äänensä kylmyyden. ”Että sinä olet salannut minulta jotain niin tärkeää koko ajan, pitänyt minua narrina? ETTÄ SINÄ OLET – ”
Remus syöksyi häntä kohti, läimäisi kätensä hänen suulleen. Kacey maistoi veren ja näki Remuksen kauhistuneista silmistä, ettei pojan tarkoitus todellakaan ollut satuttaa häntä. Silti hän ei voinut estää kyyneliä kaatuessaan seinää vasten. Remus kaatui hänen kanssaan, painoi hänen vartalonsa omansa ja sängyn väliin, ennen kuin onnistui kömpimään punaiset läikät kalpeilla poskillaan kauemmas. Kacey jäi paikalleen ja tunsi, miten maailma sortui hänen ympäriltään.
”Älä sano sitä ääneen”, Remus rukoili häntä silmillään, äänellään, koko olemuksellaan.
”Onko se totta?” kysyi Kacey ja tiesi kyllä, että itku vääristi hänen kasvonsa. ”Onko?”
Remus nyökkäsi. Se riitti pirstomaan Kaceyn maailman sirpaleet yhä pienemmiksi, tiputti hänet sängyn pohjalle ja siitä vielä alemmas. Hän kuuli Remuksen raskaan hengityksen jostain kaukaa, ihmetteli, mitä siellä yhä teki. Minkä takia kaikki sortui yhtä aikaa.
”Minä olen ihmissusi”, sanoi Remus hiljaa ja katkeran surullinen sävy oli vallannut pojan äänen. ”Minä en voinut kertoa. Se on liian kauheaa, liian… kaikkea. Enkä minä tiennyt, mitä tekisin ilman sinua – ”
”No, tämä ei ole varmasti yhtään sen parempaa!” sopersi Kacey itkien edelleen. ”Etkö sinä ajatellut YHTÄÄN? Pahus vie, minä luotin sinuun, Remus Lupin – ”
”Minä sanoin sinulle, etten voi kertoa yhtä asiaa!” Remus parahti. ”Sinä olit sujut sen kanssa!”
Kacey tuijotti Remusta. Poika itki siinä missä hänkin eikä edes vaivautunut taistelemaan poskillaan valuvia kyyneleitä vastaan. Kyyneleet tippuivat suolaisina sängylle ja kastelivat Remuksen peiton ilman, että kumpikaan heistä kiinnitti siihen sen suurempaa huomiota.
”Minä en olisi ikinä satuttanut sinua, Kacey”, sanoi Remus kyyneltensä läpi.
Kacey nyökkäsi. Hän tiesi sen mainiosti. Remus ei ikinä olisi satuttanut häntä, ei se Remus, jonka hän oli tuntenut… tai kuvitellut tuntevansa. Mutta Remuksen käden vahingossa vapauttama veri maistui edelleen hänen suussaan, eikä hän uskaltanut edes ajatella, mitä kaikkea muutakin Remus olisi voinut tahtomattaan tehdä. Hän ei… pahus, hänhän ei enää edes tuntenut poikaa! Hän ei tiennyt, kuka tämä oli.
 Kyyneleet sumensivat hänen silmiään, kun hän nousi istumaan. Remus vetäytyi taaksepäin ja jostain kyyneltensä takaa hän saattoi nähdä, ettei kauhu ollut vieläkään irrottanut otettaan pojan silmistä. Niillä leikkivä ilme olisi riittänyt repimään Kaceyn palasiksi, ellei se olisi tapahtunut jo.
”Minun täytyy mennä”, hän sanoi ja nousi seisomaan.
Remuskin nousi, mutta hän pudisteli päätään.
”Älä tule mukaan”, hän pyysi ja näki kyllä, kuinka Remus rojahti takaisin sängylleen voimattomana. ”Minä en vain… minä en vain kestä sinun seuraasi juuri nyt.”
Kipu välähti Remuksen silmissä. Kacey kompuroi makuusalin poikki ovelle, syöksyi alas portaita ja mahdollisimman nopeasti oleskeluhuoneen läpi. Jos hän oli hetkeä aiemmin ollut väsynyt ja peloissaan, hän ei edes uskaltanut ajatella, mitä tunsi juuri silloin. Tylypahkan mutkikkaat käytävät olivat kylmiä ja tuntuivat kaatuvan päälle, kun hän juoksi kohti Dumbledoren toimistoa päässään kaikuen yhä Remuksen epätoivoinen ääni.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 13.7.
Kirjoitti: Werewolfie - 13.07.2008 11:33:56

Oot upee kirjottaja. :D Oon oottanu innolla koska uus luku tulee. Toivottavasti tulee viel monta uuttaa lukua lisää. ;D ;)

Jes se tuli vihdoin. ;D Upee kohta ja Kaceyn reaktiokin sopi siihen nyt ne vois olla eros vaikka viikon tai pari ja Kacey pelkäis vähän Remusta vaik se tietää et Remus ei satuttais sitä. ;) ;) K/R Lisää!

Sitten Sirius ja James ainii ja tietty Lily. Siitä lisää kans vaan.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 13.7.
Kirjoitti: Arte - 14.07.2008 05:13:55

Kyllä minä täällä vielä luen, kyllä minä luen! Olin pari viikkoa ilman nettiä, mutta silti olen pysynyt mukana. Ihanaa, että Adriellea näkyi taas vähän, tykkään siitä tytöstä. Hän ja Peter ovat kivoja. Ja minusta on kiva, että James ja Sirius ovat päässeet hieman eteenpäin Lily-asiassa, on kiva lukea, kuinka parhaat ystävät setvivät ongelmiaan yhdessä läpi.

Kacey-parka. Olet kyllä pannut hänet kestämään yhtä sun toista, tiedätkös. Ja nyt vielä Remuksenkin tapaus... Elämä on rankkaa.

Odotan sitä Tylyahon reissua, koska sen jälkeen en enää muista oikeastaan mitään, ainakin kun nyt ajattelen. <:

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 13.7.
Kirjoitti: Sierra - 14.07.2008 13:30:42

Oh vau, olipas hengästyttävä loppu tällä luvulla! Voi Remus ja Kacey parat. Musta oli hienoa, että Remuskin itki, etkä ollut vain kirjoittanut jotain että Kacey itki kamalasti ja Remus yritti hillitä häntä. Mutta kysymys kuuluukin nyt, jättääkö Kacey Remuksen? Toivottavasti ei... Mutta olisihan se mielenkiintoista lukea jos he eroaisivat. No, seuraavaa lukua kehiin jotta saamme tietää!

Voinko enää kehua tätä ficciä, tuntuu kuin olisin käyttänyt sanavarastoni kokonaan. Tämä on täydellinen.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 13.7.
Kirjoitti: hevu - 14.07.2008 20:00:47

Olen varmaan lukenut tätä ennenkin, ja tämä oli tosi hyvä. viimeksi en kai ehtinyt loppuun asti joten aloitin tämän sitten alusta, ja tähän mennessä olen kerennyt lukea ensimmäisen luvun, mistä pidin paljon. Kirjoitusvirheitä oli muutama, mutta kukapa niistä jaksaa sen enempää nipottaa. Kirjoitustyylisi on myös yksi seikka joka tekee tästä ficistä mukavaa luettavaa.  :)

Lueskelen taas enemmän kun kerkiän, ja kommentoidakin yritän sitä mukaa.

-hevu

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 13.7.
Kirjoitti: elinasofia - 15.07.2008 22:10:42

Noni :> Alkua oon lukenu tästä varmaan joskus ennenki ku vaikutti niin tutulta. Onhan tämä kyllä tajuttoman hyvä !
Yleensä en jaksa lukea edes kahta sivua pidempiä ficcejä, mutta nyt jäin tähän koukkuun ja pakko saada tietää miten käy :)
Vaikka tässäki hypin melkein kaikki kohdat, missä Matohäntä on, yli. En vaan siedä sitä hahmoa >:|
Muuten loistava fic ! (Sitäpaitsi Matohäntä on kelmeissä ihan turha, mun puolesta sen vois vaan jättää pois kaikesta) :D

Remus on tosi sulonen Kaceyn kanssa, kunhan ne ei vaan nyt eroais :s

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 13.7.
Kirjoitti: Lööperi - 16.07.2008 21:31:27

Tää on huippu. En oo jaksanu kommentoida aikasemmin mutta nyt on pakko:) Tykkään sun kirjoitustyylistä ja siitä että tää on näinkin pitkä. Tässä Lily/James kuvio ei oo niin yksinkertainen että simsalabim Lily yhtäkkiä tykkääkin Jamesista. En oo ennen lukenu sellaisin ficcejä, joissa Lilyllä ois ollu peliä jonku kelmin kaa.  Tykkäsin Lily/Sirius parituksesta<33 On ollu myös jotain kohtauksia jossa on tullu ihan tippa linssiin ja toisissa taas nauranu ääneen. Jamesin ja Siriuksen huumori on parasta:)<3 Elikkäs jatkoa toivon kovasti:)

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 13.7.
Kirjoitti: lurikko - 17.07.2008 11:16:18

A/N: Oi ihanaa, näin monta kommenttia joihin vastata :)

Werewolfie, kiitos! Kyllähän näitä lukuja vielä tulee, tässä on muistaakseni yhteensä 41 lukua ja lisäksi olen tyhmänä ihmisenä kirjoittanut jatko-osaakin jonkun verran :D Saa nähdä, mitä Remukselle ja Kaceylle tapahtuu...

Arte, kiitoksia paljon, mukavaa kuulla taas sinusta :) Adriannea on kyllä toivottavasti luvassa tulevaisuudessakin... Kaceyn elämä on tosiaan tuntunut tässä tarinassa muodostuvan aika rankasti. En kyllä edes muista, suunnitelinko sitä edes etukäteen niin :D

Sierra, kiitos kovasti! Tykkään jostain syystä aika kovasti kirjoittaa itkevistä pojista, oikeissa tilanteissa tietysti, ja olen jotenkin niin tottunut ajatukseen, että Remus on korviaan myöten tykästynyt Kaceyyn, joten oli aika mahdotonta kuvitella tuo tilanne ilman pientä itkemistä.

hevu, kiitoksia! Mukavaa, että olet tähän mennessä tykännyt :) Ehkä jossain vaiheessa otan itseäni niskasta kiinni ja luen tämän läpi korjatakseni nuo kirjoitusvirheet.

elinasofia, kiitos! Minä itse puolestani itse asiassa tykkään Peterin hahmosta tosi paljon! Muut Kelmit ovat jotenkin ehkä vähän tylsempiä ja yksinkertaisempia, Peterissä on mielestäni paljon enemmän syvyyttä. Kun sama hahmo on ensin hyvä ystävä ja sitten päätyy pettämään ystävänsä täysin, hahmossa on pakko olla jotain mielenkiintoista :)

Lööperi, kiitokset! Olen iloinen, että päädyit nyt kommentoimaan :) Ja on kiva kuulla, että olet myös tykännyt Lily/Sirius-parituksesta. Itse en tätä kirjoittaessani kauheasti piitannut Lilyn ja Jamesin yhteenkuuluvuudesta, joten Lilyn ja Siriuksen yhdessäoloa oli helppo kirjoittaa, mutta täytyy kyllä myöntää, että siitä on tullut myös välillä hieman äkämystynyttä palautetta :D

*

OSA 33

Pieni talo ei ollut muuttunut vähääkään siitä, millainen se oli ollut Kaceyn nähdessä sen edellisen kerran. Edelleen se oli oma vaatimaton itsensä, seisoi mäelle kohoavan metsän vieressä ja uhmasi aikaa säilyttämällä jokaisen kattotiilensäkin, vaikka siellä asuvien elämä muuttui kuinka. Kaceyta oli aina naurattanut ja ihmetyttänyt se, kuinka pieneltä talo näytti ulkoa ja kuinka tilava se kuitenkin oli sisältä. Sinä iltana hän ei jaksanut nauraa.
 Dumbledore oli varmasti huomannut, että Kaceyn mieliala oli ollut hieman sekava hänen saapuessaan sovittuun aikaan rehtorin toimistoon. Siitä huolimatta rehtori oli vain toivottanut hänelle hyvää matkaa ja kertonut, milloin hänen pitäisi lähteä päästäkseen turvallisesti takaisin. Lyhyt taputus selkään ja Kacey oli ollut matkalla. Hetkeen hän ei ollut aivan tiennyt, minne oli menossa, mutta oman tutun kotitalonsa eteen tupsahtaminen oli selvittänyt hänen ajatuksiaan kummasti.
 Hän mietti, mitä Remus mahtoi tehdä sillä hetkellä. Pojan ajatteleminen ei kuitenkaan suinkaan kohottanut hänen mielialaansa, joten hän päätti sulkea Remuksen nopeasti pois mielestään. Hänellä tulisi olemaan enemmän kuin tarpeeksi aikaa pohtia pojan käytöstä ja aivan liian tärkeiden asioiden salailua, ennen kuin joutuisi sunnuntaina kohtaamaan tämän uudelleen. Hetken hän oli varsin tyytyväinen, että pääsi pois Tylypahkasta selvittelemään ajatuksiaan jossain muualla.
 Se hetki meni kuitenkin varsin nopeasti ohi. Kacey nielaisi, asteli hitain askelin kohti taloa ja toivoi olevansa jossain muualla, mutta takaisin ei ollut kääntymistä. Äidin kohtaaminen tuntui äkkiä pelottavan häntä melkein enemmän kuin Remuksen kohtaaminen. Mitä sanotaan rakkaalle ihmiselle, joka on kohta kuolemassa? Kuinka jätetään jäähyväisiä, joiden täytyy kestää ikuisesti?
 Kacey koputti oveen. Häntä odotettiin ja hän tiesi sen mainiosti, mutta pienen hetken hän ehti toivoa, ettei kukaan tulisikaan päästämään häntä sisään, että hänen ei tarvitsisi kohdata tuttuja kasvoja -
 David avasi oven. Kacey tuijotti seitsemän vuotta vanhempaa isoveljeään osaamatta sanoa yhtään mitään.
”Hei”, tokaisi David ja oli kietonut käsivartensa Kaceyn ympärille, ennen kuin tyttö itse ehti tehdä mitään. Davidin villapaita tuoksui kodilta ja kaikelta muultakin tutulta. Kacey nojasi isoveljen turvallisen leveisiin hartioihin, painoi silmänsä tiukasti kiinni ja toivoi, että olisi seisonut siinä minkä tahansa muun asian takia.
”Minä olen iloinen, että sinä tulit”, sanoi David, kun Kacey lopulta suostui vetäytymään kauemmas veljestään. ”Täällä on ollut yksinäistä ja… no, äiti haluaisi kovasti nähdä sinut.”
Kacey nyökkäsi. Hän ei tiennyt mitä sanoa, eikä halunnut joutua nieleskelemään kyyneleitä puhuessaan. David tuntui kuitenkin ymmärtävän häntä. Isoveli taputti hänen käsivarttaan rohkaisevasti ja astui syrjään niin, että hän pääsi kunnolla sisälle taloon.
 Mikään ei ollut muuttunut. Oikeastaan Kaceysta tuntui siltä, kuin hän olisi vasta eilen lähtenyt Tylypahkaan viettämään kuudetta opiskeluvuottaan, ja silti siitä oli jo monta pitkää kuukautta. Sama violettiraitainen kaulaliina lojui edelleen lipaston päällä, samat kumisaappaat eteisessä.
”Kuka täällä siivoaa?” Kacey huomasi kysyvänsä.
David vilkaisi häntä selvästi iloisena siitä, että hän puhui. ”Minä lähinnä. Isä on koko ajan töissä, eikä ehdi. Ameliakin siivoaa silloin tällöin, kun on käymässä, mutta Edgar ei vieläkään ole oikein oppinut sitä taitoa. Saat olla onnellinen, ettet ole käynyt hänen Lontoon asunnossaan tänä syksynä.”
Kacey oli. Ikävä kyllä he olivat juuri silloin ehtineet kävellä eteisen halki ja kiivetä portaat ylös, ja niinpä he olivat jo äidin makuuhuoneen ovella. David hymyili Kaceylle rohkaisevasti ja koputti oveen.
”Sisään”, hiljainen ääni kehotti.
Kacey nielaisi ja tunsi, miten kuumat kyyneleet kutittivat hänen silmiään. Hän olisi halunnut olla positiivinen ja rohkea, se sama naurava tyttö, joka oli aina ennenkin ollut, mutta tänään hän ei näyttänyt pystyvän siihen lainkaan. David avasi oven ja odotti, että Kacey oli astunut sisään, ennen kuin sulki sen uudestaan. Kacey jäi seisomaan ovensuuhun.
 Äidin sänky oli samanlainen kuin aina ennenkin. Valkoiset lakanat hipoivat maata, lattiaa, joka olisi ollut puhtaampi, ellei David olisi ollut vastuussa siivoamisesta. Mutta sillä kaikella ei ollut kerrassaan mitään väliä. Kacey ei edes huomannut lattiaa astellessaan hyvin hitaasti äidin sängyn luo.
 Äiti hymyili hänelle jokseenkin väsyneesti, mutta näytti paljon onnellisemmalta kuin hän itse tunsi olevansa. Äidin kasvoilla oli paljon enemmän ryppyjä kuin kesällä, mutta silmissä leikki rauhallinen hymynhäive. Kacey tarttui äidin ojennettuun käteen ja purskahti itkuun.

Remus ei enää tiennyt, kauanko oli maannut sängyllään. Hän ei nähnyt kattoa selkeästi kyyneliltään eikä myöskään kelloa, joka yhä raksutti häpeämättömästi vastakkaisella seinällä. Kellolla ei ollut siihen oikeutta, ei sen kaiken jälkeen, mitä oli tapahtunut, mutta vähät se siitä välitti. Remus olisi mieluiten heittänyt kelloa jollain raskaalla esineellä, mutta ei jaksanut katsoa ympärilleen etsiskelläkseen sopivaa asetta.
 Kello löi seitsemää. Remus värähti eikä voinut olla miettimättä, mitä Kacey mahdollisesti teki juuri silloin. Tyttö oli ollut jo tunnin kotonaan, ja hän toivoi, että olisi voinut olla siellä myös, pitämässä Kaceyta kädestä kiinni. Se oli kuitenkin mahdotonta, eikä vähiten siksi, ettei Remus tiennyt, halusiko Kacey edes nähdä häntä enää koskaan.
 Mitä hän oli tehnyt? Hänen ei olisi pitänyt mainita itseään, ei omia viikonloppuongelmiaan, ja kakki olisi niin hyvin kuin vain oli mahdollista. Toisin sanoen asiat olisivat olleet melko lailla kehnosti silloinkin, Remuksella olisi edelleen ollut salaisuus ja Kacey olisi surrut äitiään, mutta ainakaan se ei olisi tuntunut näin pahalta.
 Tosiasiassa hänen olisi tietysti pitänyt kertoa ja ajat sitten. Mutta milloin? Kun he olivat alkaneet seurustella, Kacey oli hyväksynyt sen, ettei Remus voinut kertoa hänelle kaikkea. Siitä oli tullut ongelma vasta myöhemmin, kun aika oli kulunut. Ikävä kyllä silloin Remus ei ollut enää uskaltanut kertoa. Oli ollut niin paljon menetettävää.
 Oliko hän nyt menettänyt kaiken?
”Tämä on vähän häiritsevää”, ilmoitti epävarma ääni ovensuusta.
Remus sävähti ja nousi nopeasti istumaan. Hän oli edelleen omassa makuusalissaan, ja juuri siksi olikin niin yllättävää, ettei ovensuussa seisonut Sirius, James tai Peter vaan Lily. Tyttö tuijotti hienotunteisesti ulos ikkunasta ja vaihtoi painoaan jalalta toiselle.
”Mitä sinä täällä teet?” Remus äyskähti ehkä turhankin epäystävällisesti, mutta hän oli sentään omassa makuusalissaan, eikä Lily todellakaan kuulunut sinne.
”Sirius käski minut tänne”, sanoi Lily ja hymyili, kun yllätys valtasi Remuksen kasvot. ”Hän oli kai käynyt ovella kurkistamassa, koska tuli lievästi pakokauhuisena raahaamaan minua tänne.”
”Ja sinä tottelit?” kysyi Remus yllättyneenä miettien, kuinka selkeästi hänen kasvonsa paljastivat hänen itkeneen.
”Sirius osaa olla vakuuttava”, sanoi Lily hieman välttelevästi ja lisäsi sitten nopeasti: ”Verbaalisestikin. Sitä paitsi minua ahdistaa jo pelkkä ajatus sinusta itkemässä – ”
No niin, Remuksen kasvot siis kertoivat aivan liikaa. Hän yritti pyyhkiä niitä ja toivoi, että Lily olisi painunut mahdollisimman kauas.
”Tiedäthän sinä, Sirius ei ole paras mahdollinen lohduttaja”, jatkoi Lily. ”Mutta hän ei kai halunnut jättää sinua yksin, joten – ”
”Hän käski sinut tänne”, Remus täydensi.
Lily nyökkäsi. ”No niin, haluatko sinä mahdollisesti kertoa, mikä sinua repii? Se voisi auttaa – ”
Remus huokaisi tukahtuneesti. ”Lily hyvä, ei millään pahalla, mutta sinä et välttämättä ole ensimmäinen henkilö, jolle minä kertoisin asioistani – ”
”No, Kacey ei ole nyt täällä, joten sinun on tyydyttävä minuun”, ilmoitti Lily napakasti.
Kaceyn nimen mainitseminen sai aikaan kylmän muljahduksen Remuksen vatsassa. Lily näytti tajuavan sen, sillä tytön kasvojen ilme muuttui heti hienovaraisemmaksi ja varovaisemmaksi.
”Ai”, tyttö tokaisi vaisusti. ”Se liittyy Kaceyyn, vai mitä?”
Remus nyökkäsi. ”Enkä minä aio kertoa sinulle koko juttua, etkä sinä myöskään voi auttaa minua mitenkään, joten voisit palata Siriuksen luo – ”
”Tuo oli ilkeää!” Lily huudahti. ”Sinun ei tarvitse olla vihainen minulle, koska minä satuin ihastumaan Siriukseen!”
”Sinä rikoit Siriuksen ja Jamesin välit”, syytti Remus ja tunsi olonsa häpeällisen hyväksi, kun sai purkaa pahaa oloaan toiseen. ”He riitelivät monta päivää, ja minun piti kestää se – ”
”No, minä olin oikeasti ihastunut Siriukseen – ” huudahti Lily loukkaantuneella äänellä, ” – ja minun on pitänyt olla ilman häntä ihan liian kauan, joten älä sinä puhu minulle kestämisestä – ”
Remuksen suu loksahti auki. Vihainen ilme vääristi Lilyn kasvoja, teki niistä paljon kovemmat ja karummat kuin ne tavallisesti olivat. Tytön huulet painuivat toisiaan vasten, nipistyivät tiukaksi viivaksi, ja kädet näyttivät hapuilevan jotain, jonka repiä kappaleiksi. Sitten hetki meni ohi ja Lily rentoutui.
”Anteeksi”, tokaisi Remus. ”Minä en arvannut, että sinä…”
Mutta hän ei osannutkaan sanoa enempää.
Lily hymyili vaisusti. ”Ottaisin sen niin vakavasti? En minäkään. Ei sen pitänyt mennä niin.”
”Uskon”, sanoi Remus.
Lily näytti kiitolliselta. ”Hyvä. Minusta tuntuu, etten usko välillä itsekään. Kaikki syyttävät minua Siriuksen ja Jamesin ystävyyden vaarantamisesta – ”
”Kaikki?” Remuksen kulmat kohosivat.
”Kaikki”, Lily virnisti surumielisesti. ”Sirius, James, sinä, Kacey… Peter on toistaiseksi ainoa, joka ei ole ilmoittanut minun pilanneen kaikkea.”
”Eikä kukaan syytä Jamesia siitä, että hän pilasi sinun ja Siriuksen välit”, sanoi Remus ja tunsi itsensä äkkiä kertakaikkisen tyhmäksi.
Lily kohautti olkapäitään. ” James oli Siriukselle olemassa ennen minua. Asiat ovat aina vähän mustavalkoisia.”
”Niiden ei pitäisi olla”, Remus tokaisi. ”Oletko sinä… edelleen ihastunut Siriukseen?”
Lily naurahti. ”Sinä et edes arvaa, miten monta kertaa minulta on kysytty tuota! Tai sitten minä vain pohdin sitä niin usein, että unohdan, ettei kukaan muu sano sitä ääneen – ”
Lily vaikeni. Remus tuijotti tyttöä ja näki kyllä, miten tämän kädet puristuivat nyrkkiin ja nojautuivat ikkunalautaa vasten. Lilyn profiili oli kieltämättä kaunis, ja hetken Remus melkein ymmärsi, minkä takia kaksi hänen parasta ystäväänsä olivat molemmat ainakin olleet ihastuneita tuohon tyttöön. Sitten Kaceyn kasvot tuntuivat vaihtuvan Lilyn paikalle, ja ikävä ja epätietoisuus raapaisivat Remusta niin syvältä, että hänen oli vaikea muistaa keskustelevansa Lilyn kanssa tämän ongelmista. Silti Lilyn ongelmista puhuminen oli ehdottomasti parempi kuin puhua Kaceysta, sillä siihen Remus ei olisi varmasti pystynyt -
”En minä välttämättä ole ihastunut”, sanoi Lily ja huokaisi syvään. ”Luulisin. Sitä on niin mielettömän vaikea tietää.”
Remus nyökkäsi.
”Minä tahtoisin Siriuksen takaisin”, Lily sanoi sitten ja haaveileva hymy levisi äkkiä hänen kasvoilleen. ”Tahtoisin ehdottomasti, jos asiat olisivat eri lailla. Mutta nyt kun ne ovat näin – no, minä en haluaisi seurustella Siriuksen kanssa, jos se satuttaisi Jamesia.”
”Mielenkiintoista”, huomasi Remus toteavansa. ”Minä kuvittelin, ettet sinä pitänyt Jamesista.”
”Niin minäkin”, sanoi Lily.
Hän olisi kenties sanonut enemmänkin, mutta silloin ovi rämähti auki ja Siriuksen epäröivät kasvot rikkoivat heidän keskustelurauhansa. Kun Sirius tajusi, että Remus oli aivan rauhallinen eikä enää edes maannut itkien sängyllään, leveä hymy levisi hänen kasvoilleen.
”Lily hyvä, minä TIESIN, että sinä hoitaisit tilanteen”, Sirius ilmoitti kovaan ääneen ja syöksyi kättelemään Lilyä. ”Onneksi olkoon. Oliko se vaikeaa?”
”Anturajalka”, Remus tokaisi kuivasti, ”minä olen täällä ja täysin järjissäni, joten sinä voit lopettaa tuon älyttömän virnistelyn ja kaiken muunkin typerän käytöksen, sopiiko? Ja seuraavalla kerralla sinä voisit ihan itse kysyä, mikä minua vaivaa, tai edes jättää minut rauhaan – ”
”Olen samaa mieltä”, ilmoitti Lily vakasti. ”Oli aika raukkamasta repiä minut lohduttamaan Remusta – ”
”Mutta kaikesta päätellen se toimi, vai mitä?” Sirius kysyi virnistellen edelleen. ”Minä olen nero!”
”Epäilemättä”, Remus hymyili vinosti. ”Oli erittäin lohduttavaa saada haukkua sinua.”
Hymy valahti pois Siriuksen kasvoilta ja pojan otsa rypistyi. Lily pyöräytti silmiään ja katosi nopeasti rappukäytävään.
”Okei, voit lopettaa hymyilemisen”, Remus sanoi kuivasti. ”Lily on mennyt. Mikä ihme sai sinun pieneen päähäsi pälkähtämään, että sinun olisi hyvä lähettää hänet lohduttamaan minua?”
Sirius hymyili hieman vaikeasti. ”Minä kyllä yritin etsiä Kaceyta, mutta häntä ei löytynyt, joten – ”
”Sama se”, Remus sanoi nopeasti, sillä Kaceyn nimen kuuleminen ei tuntunut tippaakaan mukavalta. ”Mennään etsimään Sarvihaara ja Matohäntä, sopiiko?”
Sirius nyökkäsi. Remus nousi seisomaan ja oli jo ovella, kun toisen pojan epävarma ääni keskeytti hänet.
”Kuutamo? Oletko sinä varmasti kunnossa?”
Remus nyökkäsi. Ei, hän ei ollut kunnossa, mutta Siriuksen oli turha kuulla sitä. Eihän poika kuitenkaan olisi voinut tehdä asialle yhtään mitään.

Velhonshakki ei välttämättä ollut peleistä se kaikkein mielenkiintoisin, mutta sitä oli hyvä pelata silloin, kun ei yksinkertaisesti pystynyt sen järkevämpään toimintaan. Sinä iltana Sirius ja Remus pelasivat sitä kaksi tuntia, kunnes Jamesin hermot menivät lopullisesti ja hän heitti laudan kirkuvine nappuloineen lattialle. Siinä vaiheessa Peter oli menettänyt omat hermonsa ja lähtenyt ulos lentämään mutisten samalla jotain epämääräistä. James väitti myöhemmin kuulleensa Peterin aivan selvästi maininneen ”sen pahuksen Rosierin”, mutta jälkikäteen siitä oli mahdoton olla varma.
”Mikä sinua riepoo?” puuskahti Sirius siinä vaiheessa, kun nappulat olivat vasta lentäneet lattialle, Remus katseli niitä hämmentyneenä ja James lähinnä äkäisenä. ”Oliko pakko pilata hyvä peli?”
”Minulla on tylsää”, ilmoitti James.
Sirius hymyili vinosti. ”Niin, niin, ja sitten sitä kiukutellaan kiusaamalla toisia – ”
”Te olette pelanneet vähintään kaksi tuntia!” James murahti. ”Se saa riittää.”
”Meillä ei ole parempaakaan tekemistä”, muistutti Sirius.
”Me keksimme sitä”, James uhkasi. ”Vai mitä, Kuutamo?”
Mutta Remus ei suoraan sanottuna oikein ollut sinä iltana iskussa. Poika tuijotteli lasi-ikkunan takana hämärtyvää iltaa ja oli mahdollisimman tylsää seuraa.
”Kuutamo?” James toisti. ”Mikä sinua vaivaa?”
Remus säpsähti. ”Ei mikään.”
”Huominen?” ehdotti James myötätuntoisesti.
Remus nyökkäsi. Se oli sentään helppo tapa tyynnyttää toisten uteliaisuus kertomatta mitään liian tarkasti.
”Huominen on itse asiassa meillekin tärkeä päivä, vai mitä, Anturajalka?” kysyi James.
Sirius näytti säikähtäneeltä. ”Sarvihaara, minä olen sanonut vaikka kuinka monta kertaa, etten pidä sinusta sillä tavalla – ”
”Mistä ihmeestä tuo on jäänyt sinun päähäsi?” James kuulosti hyvin kärsivältä. ”Meillä on HUISPAUSOTTELU, haloo! Ei mikään pahuksen vuosipäivä!”
Oivallus leivisi Siriuksen kasvoille. ”Ahaa!”
”Sinä olit siis unohtanut sen?” James kohotti kulmiaan.
”Vain melkein”, Sirius sanoi hyvin viattomasti. ”Alitajuntani muisti sen loistavasti, minä vain – ”
”Unohdit”, täydensi Remus ja repi itsensä irti ikkunan tuijottelusta. ”Eikö teidän pitäisi olla harjoittelemassa tai jotain?”
James näytti järkyttyvän. ”Yritätkö sinä päästä meistä eroon?”
”En”, Remus huokaisi, ”mutta minä en suoraan sanottuna ole kovinkaan hyvällä tuulella, ja te olette ärsyttävän iloisia, läsnä olevia, meluisia – ”
”Meluisia?” Sirius järkyttyi. ”Mekö?”
” – ja kaikin puolin huonoa seuraa ihmiselle, joka haluaisi mieluiten olla yksin”, Remus päätti lauseensa Siriuksesta piittaamatta. ”Ymmärrättekö? Ei mitään henkilökohtaista siis.”
”Sen kun uskoisi”, James tokaisi mulkaisten Remusta. ”No, mitä meidän sitten pitäisi tehdä? Häipyä käytävälle kummittelemaan?”
”Kummittelemaan?” Sirius toisti ja virnistys löysi erittäin nopeasti tiensä pojan kasvoille. ”Loistavaa, Sarvihaara!”
”Mahdotonta, Sarvihaara”, Remus huomautti. ”Silloin kun minä viimeksi tarkastin, te olitte kyllä kaikin puolin elossa – ”
”Sinun pettymykseksesi”, James virnisti.
”Minähän sanoin, ettei se ole mitään henkilökohtaista – ”
”En minä suuttunut, Kuutamo”, sanoi James. ”Ei millään pahalla, mutta sinä nyt vain olet tällä hetkellä kaikin puolin liian väsynyt, masentunut ja synkistelevä tapaus ollaksesi hyvää seuraa ihmiselle, joka haluaisi tehdä jotain repäisevää. Ymmärrätkö?”
Remus hymyili vaisusti.
”Hienoa”, James totesi. ”Anturajalka, lähdetäänkö?”
”Minne?” Sirius hämmästyi.
”Kummittelemaan.”
Remus huokaisi. ”James, te ette oikeasti – ”
”Me keksimme kyllä keinon”, James virnisti. ”Voimme käyttää tiedätte-kyllä-mitä-viittaa ja säikytellä Voroa.”
”Minä en todista teidän puolestanne, kun Voro hommaa teidät kuulusteluun”, Remus ilmoitti ylpeällä äänellä.
”Ei tarvitsekaan, me olemme hyviä välttelemään Voroa”, sanoi Sirius, joka aivan selvästi alkoi innostua kummittelusta. ”Sitä paitsi minä olen aina miettinyt, miltä tuntuu olla kummitus – ”
”Sinä et VOI olla oikea kummitus, Sirius”, Remus huomautti viisaasti.
Sirius mulkaisi häntä. ”Älä ole ilonpilaaja, Kuuutamo.”
”Ilonpilaaja?” Remus kohotti kulmiaan. ”Saatan olla sitä, mutta jos sinä todella haluat kummitukseksi, minä pitäisin sitä melko itsetuhoisena – ”
”Tai hulluna”, arveli James, ”mikä taas ei ole lainkaan paha asia. Mennään jo.”
”Minulla oli oikeastaan ihan kivaa silloin, kun te olitte riidoissa”, huokaisi Remus, vaikka ei oikeasti tarkoittanutkaan sitä. Sirius saattoi olla itsetuhoinen, mutta REMUS ei sentään ollut, ja Siriuksen ja Jamesin riitelyn kaipaaminen olisi ollut itsetuhoista jos mikä.
”No, se ilonaihe on ohi”, ilmoitti Sirius ylpeänä, ”koska me emme enää ikinä riitele naisista. Vai mitä, Sarvihaara?”
”Kunhan meidän ei tarvitse riidellä miehistä”, huomautti James. ”Koska siihen minä en oikeasti ryhdy, vaikka sinä saattaisitkin – ”
Sirius mulkaisi häntä. ”Tuo on vanha vitsi.”
”Ja minä olen väsynyt.”
”Niin näytät olevan”, myönsi Sirius ja virnisti sitten valoisasti. ”Saa nähdä, selviämmekö me tästä illasta hengissä.”
”Minä en kerää teidän palojanne käytäviltä”, Remus ilmoitti.
Eikä hän aikonutkaan kerätä. Mutta kun Sirius ja James olivat hakeneet näkymättömyysviitan ja häipyneet Lihavan Leidin epäluuloisen huudon saattelemina käytävälle, hänestä alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä, että fiksuinta olisi ollut vain myöntää kohtalonsa ja lähteä mukaan. Oleskeluhuone muistutti häntä häiritsevän paljon Kaceysta, kun ärsyttävät ystävät eivät olleet vetämässä hänen huomiotaan muualle, ja niin muistutti makuusalikin. Lopulta hän vain kömpi sänkyynsä ja veti peiton tiukasti korviensa yli yrittäen unohtaa sen kerran, jolloin Sirius oli yllättänyt Kaceyn hänen sängystään.
 Ikävä kyllä unohtaminen osoittautui varsin vaikeaksi tehtäväksi.

Aamulla herätessään Kacey ei aluksi ollut aivan varma, missä hän oli. Hänen sänkynsä oli ihanan pehmeä, lämmin ja ennen kaikkea tuttu, eikä hänen ympäriltään kuulunut lainkaan ärsyttäviä ääniä, jotka olisivat kertoneet Michellen, Naiman tai Lilyn menneen jo suihkuun tai muuten vain häiritsevän hänen untaan. Hän venytti käsiään kauas päänsä yli, raotti hitaasti silmänsä, ja vasta siinä vaiheessa tajusi olevansa omassa sängyssään.
 Sen huomaaminen oli yllättävän mukavaa, ja sen myös, ettei hänen tarvinnut nousta, ennen kuin hän itse halusi. Niinpä hän käpertyi mahdollisimman pieneksi palloksi peittonsa alle ja toivoi, että voisi jäädä siihen mahdollisimman pitkän ikuisuuden ajaksi. Ikävä kyllä pikkuhiljaa hänen järkipuolensa alkoi väittää, että oli aika aloittaa uusi päivä.
 Lontoon laitamilla ei ollut lunta. Oli hieman kummallista vetää ikkunaverhot syrjään ja tajuta katsovansa lumetonta, mustaa maisemaa, mutta toisaalta se muistutti Kaceyta niistä vuosista, jolloin hän oli aina sydän kurkussa odottanut kotona, olisiko jouluna lunta vai ei. Tylypahka sentään oli melkoisen pohjoisessa, siellä lumen tulo ennen joulua oli paljon todennäköisempää.
 Hiljalleen Kaceyn ajatukset siirtyivät lumesta edelliseen iltaan. Hän oli istunut koko illan äitinsä sängyn vierellä, ja muutaman katkeran itkun jälkeen oli ollut yksinkertaisesti ihanaa nähdä äitiä. Äidin silmissä oli ollut sama tuike kuin aina ennenkin, eikä nainen itse ollut vaikuttanut kovinkaan surulliselta. Se oli lohduttanut Kaceytakin.
 David oli tullut yhdeksän aikaan ilmoittamaan, että äidin oli aika mennä nukkumaan. Se oli kummallista, mutta totta kai Kacey tajusi, että äidin oli tätä nykyä nukuttava pitkät yöunet. Niinpä hän oli istunut Davidin kanssa keittiössä, juonut kuumaa kaakaota muki mukin perään ja jutellut niitä näitä. Jos äidin näkeminen oli ollut mukavaa, niin oli ollut isoveljenkin. Kacey oli aina tullut hyvin toimeen Davidin kanssa.
 Ovelta kuului koputus. Kacey kietoi aamutakin paremmin ylleen ja tuli avaamaan oven. David katsoi häntä ruskeat hiukset pörröllä ja hieman unisen, mutta ehdottomasti pirteän näköisenä.
”Oletko sinä aina noin pirteä nykyään?” Kacey parahti. ”Aamuisinkin? Ennen sinua ei saanut pystyyn ennen puolta päivää – ”
”Me olemme kaikki oppineet uusia tapoja nykyään”, David vastasi ympäripyöreästi. ”Sitä paitsi sinun läsnäolosi on aika piristävää, pikkusisko.”
”Miten niin?” Kacey kurtisti kulmiaan. ”Minä tuskin olin eilen kovin hauskaa seuraa – ”
”Olit sinä, kun on tottunut viettämään kaikki illat yksikseen”, David totesi. ”Äidin mentyä nukkumaan täällä on aika yksinäistä, ellei isä ole tullut kotiin.”
Kacey saattoi kuvitella sen. Talo oli ehkä ulkoa pieni, mutta sisältä siellä oli melkoisesti tilaa. Hän oli aina pitänyt sitä yksinomaan kodikkaana, mutta yksinolo niin suuressa talossa – no, se ei välttämättä ollut herkkua.
”Minkä takia isä on nykyään niin paljon töissä?” hän kysyi.
Davidin kasvoille kohosi vaitelias ilme. ”No, tiedäthän sinä… Nykyään aurorilla riittää töitä.”
”Miten niin?” Kaceyn otsa rypistyi. ”Mitä on meneillään, David?”
”Ei mitään erikoista”, sanoi David ja katsoi ikkunasta ulos. ”Vain joitain… ikäviä tapahtumia, joista sinä et halua tietää.”
”Haluan”, Kacey sanoi itsepäisellä äänellä.
Vastaamisen sijasta David tarttui hänen olkapäihinsä niin lujasti, että hän melkein huudahti hämmästyksestä. Pojan – tai nuoren miehen, mutta sellaisena Kacey ei ollut tottunut veljeään ikinä ajattelemaan – ilme oli niin vakava, että se oli melkein pelottavaa.
”Et”, sanoi David, kuin olisi yrittänyt vakuuttaa pikkulasta. ”Jos asiat menevät niin kuin minä luulen niiden menevän, jossain vaiheessa sinäkään et voi välttyä siltä tiedolta. Mutta siihen saakka minä haluan, että sinä olet onnellinen Tylypahkassa – ”
”Onnellinen?” Kacey puuskahti. ”ONNELLINEN? Miten ihmeessä minä voisin olla onnellinen, kun – ”
Davidin käsi oli asettunut hänen suunsa eteen. Veli pyyhkäisi muutaman hiuksen hänen silmiltään ja katsoi häntä lempeästi hymyillen.
”Älä sano noin”, David pyysi hiljaa. ”Sinä olet onnellinen ihminen, Kacey. Sinä selviät tästä. Suret aikasi äidin kuolemaa, mutta selviät. Jaksat nauraa edelleen. Ja selviät siitä kaikesta muustakin.”
Kacey tunsi itsensä äkkiä tavattoman väsyneeksi. David vei kätensä pois hänen suunsa edestä, eikä hänellä ollut enää voimia väittää vastaan. Hän antoi jalkojensa luovuttaa ja tipahti istumaan sängylleen.
”Mistä kaikesta muusta?” hän kysyi hiljaa.
”Minä en kerro”, sanoi David hymyillen hieman surumielisesti. ”Eikä kerro äiti tai isäkään, joten sinun on aivan turha edes yrittää. Jos käy oikein hyvin, sinun ei edes ikinä tarvitse tietää.”
”Koskeeko se meitä?” Kacey kysyi.
”Se koskee kaikkia”, David tokaisi ja taputti häntä sitten olkapäälle. ”Mutta ei mietitä sellaisia. Sinä tarvitset aamupalaa, ja todennäköisesti äitikin herää kohta. Sitten voit taas istua hänen huoneessaan juttelemassa.”
Kacey nyökkäsi. David tarttui hänen käteensä ja kuljetti alakertaan aamupalalle kuin lapsen, joka ei itse osannut suunnistaa miljoonia kertoja aiemminkin kävelemäänsä reittiä.

Siriuksella oli nälkä. Peter saattoi vilkuilla häntä kärsivästi, ihmetellä, miten hän sai tungettua vatsaansa niin tavattoman paljon ruokaa ja vieläpä juuri ennen tärkeää huispausottelua, mutta ystävän ihmettely ei liikuttanut häntä pätkän vertaa. Hän oli nälkäinen ja sillä selvä.
”Entä jos sinä et saa vatsaasi luudan päälle?” Peter huomautti ovelasti.
”Minun vatsani ei ole iso”, Sirius murahti, vaikkakin kuulosti hieman koomiselta, sillä hänen poskensa olivat täynnä puoliksi pureskeltua ruokaa. ”Kysy vaikka keneltä tahansa tytöltä!”
”Taidan jättää väliin”, Peter totesi kuivasti. ”Sarvihaarakaan ei syö yhtä paljon kuin sinä!”
Sirius vilkaisi vieressään istuvaa Jamesia. Tämä ei tosiaan syönyt kovin kovalla innolla, vilkuili vain lähinnä tuikeana korpinkynsien pöytään. Se olikin tavallista Jamesia – aina ennen ottelua poika tuntui pyörittävän vihollista mielessään.
”Älä tuijota korpinkynsiä”, Sirius virnisti Jamesille. ”Minä toki tiedän, ettet sinä tiiraile Nadja Smithin paidan kaula-aukkoa, mutta kaikki eivät sitä tiedä – ”
James näytti äkäiseltä. ”Hän on korpinkynsien kapteeni. Totta kai minä haluan tietää, millaiselta hän näyttää!”
Peter kohotti kulmiaan. ”Niinkö?”
”Ei sillä tavalla!” James sanoi nopeasti. ”Mutta jos hän on hermostunut tai epävarma voitosta, sen näkee hänen kasvoistaan. Eikö teillä ole lainkaan mielikuvitusta?”
Remus tuhahti. ”Minä kyllä luulen, että lähinnä joillakin on hieman LIIKAA mielikuvitusta – ”
”Mukavaa, että puhut taas, Kuutamo”, Sirius ilmoitti suureen ääneen ja taputti Remusta varsin kovakouraisesti selkään. ”Sinä oletkin ollut tavattoman hiljainen viime aikoina – ”
”Se ei ole sinun ongelmasi”, Remus tiuskaisi.
Sirius hämmästyi. Remus saattoi olla vähäpuheinen täydenkuun alla, mutta yleensä poika vain vajosi omaan hiljaisuuteensa eikä pahemmin tiuskinut. Tämä oli uutta. Ilmeisesti Jamesin ajatukset liikkuivat samoilla linjoilla, sillä poika oli repinyt silmänsä irti korpinkynsijoukkueen kapteenista ja viskasi nyt Siriusta katseella, joka käski olemaan hiljaa. Kuutamolle ei kannata puhua juuri nyt, viestittivät Jamesin silmät, ja Sirius totteli.
”No, herra jahtaaja, kulkeeko peli tänään?” Sirius kysyi parhaalla keskusteluäänensävyllään.
James virnisti. ”Totta kai. Mitä sinä minusta oikein kuvittelet?”
”Että sinullakin on huonoja päiviä?” Sirius vastasi viattomasti hymyillen. ”Älä sure, minä en voisi erehtyä niin pahasti. Me voitamme, ja siinä se.”
”Ainakin te olette itsevarmoja”, huomautti Peter.
”Jos ei voi itse luottaa itseensä, voiko odottaa luottamusta muilta?” veisteli Sirius varsin runollisesti. ”Kai sinä olet katsomassa, Matohäntä?”
”Totta kai”, Peter lupasi. ”Istun todennäköisesti siellä Adriannen kanssa, mutta kuitenkin – ”
”Arvasin!” James huudahti innoissaan. ”Matohäntä, jos et pidä varaasi, se tyttö kietoo sinut vielä pikkusormesi ympärille – ”
”Älä puhu Adriannesta, niin kuin hän olisi joka satujen inhottava noita-akka”, Peter ärähti.
Sirius kohotti kulmiaan. ”Jos et ole huomannut, hän kyllä sattuu todella OLEMAAN noita. Mutta ehkä sinä olet ollut liian keskittynyt tuijottelemaan häntä – ”
”Te olette tavattoman ärsyttäviä ennen ottelua”, Peter julisti kovalla äänellä ja nousi seisomaan. ”Nähdään siellä.”
”Emme me ole ärsyttäviä”, korjasi Sirius hyvin loukkaantuneen näköisenä, ”ainoastaan hieman ylienergisiä. Vai mitä, Sarvihaara? Sitä paitsi me olemme vain järkyttyneitä, että sinulla on kerrankin naisseuraa Tylyahossa – ”
”Ei tarvitse haukkua minua, vaikka itselläsi olisikin ongelmia seuransaannin suhteen”, Peter tokaisi. ”Enkä minä sitä paitsi ole menossa Adriannen kanssa. Me emme ole puhuneet siitä.”
”Teidän pitäisi”, ilmoitti Sirius. ”Siinä vaiheessa Sarvihaarankin olisi pakko hankkia seuraa, sillä hänen itsetuntonsa ei tietenkään kestäisi, jos sinulla olisi tyttö siellä ja hänellä ei – ”
”Pah!” tuhahti James vakuuttavasti. ”Minun itsetuntoni kestää mitä vain. Ja minulla ei todellakaan ole ongelmia seuran suhteen, minä saan kenet haluan – ”
”Paitsi sen, jonka oikeasti haluaisit”, täydensi Peter ja väisti Jamesin äkäistä vilkaisua. ”Kunhan muistutin.”
”Ei tarvitse muistuttaa”, James tokaisi happamasti.
Sirius nielaisi viimeisen palan leipää. Hänen vatsansa alkoi kieltämättä olla äärirajoillaan, mutta hän tiesi mainiosti, että se vajentuisi viimeistään ensimmäisen maalin jälkeen. Lähestyvän ottelun aikaansaama innostus hiipi jo kovaa vauhtia hänen jäseniinsä, ja tyhjänpäiväinen tytöistä keskusteleminen alkoi kummasti kyllästyttää häntä.
”Mennään jo”, hän kehotti kärsimättömästi. ”Vai etkö vieläkään saa silmiäsi irti Smithin kaula-aikosta, Sarvihaara?”
James oli jo nousemassa pöydästä. ”Älä unta näe, Anturajalka. Minä en veljeile vihollisen kanssa – ”
”Huomenna korpinkynnet ovat hävinneet ja ovat taas iskettävissä”, ennusti Sirius. ”Odota vain, sinun kiinnostuksesi Smithiin ei millään voi olla normaalia – ”
”No, se on, ja sinun jos kenen pitäisi tajuta se!”
”Hauskaa loppuruokailua”, Sirius toivotti valoisasti Peterille ja Remukselle.
James oli jo hyvää vauhtia menossa kohti salin ovea. Sirius juoksi pojan perään ja mietti mielessään, kuinka paljon pystyisi kiusaamaan tätä Nadja Smithistä ilman, että saisi jonkun puolihuolimattoman mutta epäilemättä aivan liian julman kirouksen niskaansa. Paljon, hän päätteli, ja aloitti Jamesin räjähtämispisteen etsinnän.

James ei kuitenkaan ilmeisesti räjähtänyt, sillä vajaan tunnin kuluttua hän lensi kaikki raajat tallella punakultaisessa huispausasussaan taivaalla, joka kaikeksi onneksi oli lopettanut lumen tiputtamisen ja oli nyt aivan kirkas. Myös Sirius oli vielä hengissä, joten ylimääräisiä kirouksiakaan ei ollut nähtävästi lennellyt ilmassa.
 Se oli tietenkin varsin tyhmää, mutta Lily ei voinut olla vilkuilematta Siriusta kävellessään hitaasti kohti huispauskenttää. Hänen olisi pitänyt vain katsoa muualle tai vaikka sulkea silmänsä, mutta hän ei pystynyt siihen. Sirius pujotteli katsomon tornien ympäri ja näytti siltä, kuin koko tuleva ottelu olisi ollut pelkkää leikkiä. Pojan mustat, hieman ylikasvaneet hiukset lepattivat tuulen mukana kuin aivan karkuun lähtemäisillään olevat linnut. Oli vaikea olla muistelematta aikaa, jolloin itse oli saanut työntää kätensä noiden hiuksien joukkoon –
 Lily pudisteli päätään päättäväisesti. Sirius Blackin katseleminen nyt vielä oli inhmillistä ja jokseenkin sallittua, mutta tuollaisten ajatusten ajatteleminen olikin sitten jo aivan eri asia. Siriuksesta ja hänestä ei tulisi enää koskaan paria. Todennäköisesti poika ei edes ollut kiinnostunut hänestä tätä nykyä, ja niinpä olisi ollut paljon parempi unohtaa koko ihminen.
 Hän oli luullut pystyvänsä siihen. Sanoessaan yli kuukausi sitten Siriukselle, että heidän olisi pakko lopettaa toistensa tapaileminen ja tyhjissä luokkahuoneissa kaulailu, hän ei ollut todellakaan arvannut kaipaavansa poikaa vielä näin pitkän ajan kuluttua. Hän oli aina kuvitellut olevansa vahva ihminen, ei niitä heikkoja typeryksiä, jotka ihastuivat kerta toisensa jälkeen ja jäivät ruikuttamaan poikaystäviensä perään.
 Mutta juuri sitähän hän nyt oli, lukuun ottamatta sitä pientä tosiasiaa, ettei Sirius edes ikinä ollut ollut hänen poikaystävänsä. Siinä hän kuitenkin oli, käveli hitaasti kohti huispauskatsomoa eikä voinut estää itseään katselemasta pojan vauhtia ylhäällä taivaalla. Jollain kummallisella tavalla Sirius Black oli vienyt hänen ajatuksensa ja sydämensä, eikä hän tiennyt, miten olisi saanut ne takaisin itselleen.
 Hän saapui huispauskatsomolle ja lähti automaattisesti kävelemään kohti rohkelikkojen valtaamaa osaa katsomosta, kun tuttu ääni huusi hänen nimeään. Hän kääntyi ja vilkutti hieman hämmentyneenä Peterille, joka heilutti kättään puukatoksessa katsomon yläosassa.
”Lily!” huusi Peter. ”Jos sinulla ei ole seuraa, tule meidän kanssamme tänne!”
Lily hämmästyi, mutta aikaa miettiä hänellä ei liiemmin ollut. Nyt Peterin viereen kaiteen luo oli kömpinyt mustatukkainen tyttö, joka vilkuili Lilyä ystävällisesti ja viittoi häntä tulemaan heidän luokseen. Adrianne Gillow, Lily tunnisti, vaikkei ollutkaan ikinä tutustunut kunnolla vuotta nuorempaan korpinkynsityttöön. No, Kacey oli lähtenyt viikonlopuksi kotiinsa, joten hänellä ei ollut parempaakaan seuraa huispausottelua varten. Hän saattoi yhtä hyvin ryhtyä kapuamaan rappuja ylöspäin kohti Peteriä, jonka kasvoille oli kohonnut iloinen hymy.
”Hyvä, että sinä tulit”, Peter huokaisi, kun hän oli päässyt ylös asti ja istunut hieman hämmentyneenä Adriannen ja jonkun vaaleatukkaisen tytön väliin. ”Nämä ovat kaikki korpinkynsien kannattajia henkeen ja vereen. Minut olisi vielä syöty, jos olisin ollut ainoa rohkelikko täällä.”
”Pöhkö”, Adrianne virnisti. ”Ei kukaan syö sinua. Sinä vain kuvittelet.”
”Eikö?” Peter näytti hämmästyneeltä. ”Tim kyllä vilkaisi minua vähän aikaa sitten aika nälkäisesti – ”
Peterin toisella puolella istuva pitkätukkainen tyttö nauroi. ”Sinä olet aina yhtä outo, Piskuilan. Kuuntele nyt vain Adriannea. Jos joku meistä harrastaisi ihmisten syömistä, se olisi ehdottomasti Marie, mutta hän on nyt pelaamassa, joten sinulla ei ole mitään hätää.”
”No, siinä tapauksessa minä en halua olla paikalla, kun peli loppuu teidän häviöönne”, Peter ilmoitti iloisesti.
”Meidän häviöömme?” Timin otsa rypistyi. ”Piskuilan hyvä, sinä puhut hulluja. Oletko juonut jotain?”
”En uskaltaisi”, Peter virnisti. ”Adrianne heittäisi minut alas katsomosta.”
Adrianne pyöritteli silmiään ja kääntyi sitten Lilyn puoleen. ”Sinä olet Lily Evans, vai mitä? Peter on joskus maininnut sinut.”
”Ai”, sanoi Lily hieman hämmästyneenä, mutta kokosi sitten ajatuksensa, kun Adrianne näytti odottavan vastausta. ”No, minä tiedän, kuka sinä olet. Peter on puhunut sinusta aika paljon.”
Peterin poskille nousi hienoinen puna.
”Ei sillä, että minä kauheasti puhuisin hänen kanssaan”, sanoi Lily nopeasti ja tunsi olonsa lähinnä vieraaksi sinisen ja pronssin värittämässä joukossa. ”Mutta me olemme samassa tuvassa, tiedät kai – ”
”Tiedän”, Adrianne totesi ja taputti Peteriä käsivarteen. ”Tosin Peter haluaisi oikeasti olla korpinkynsi.”
”Mitä?” Peter huudahti järkyttyneenä, mutta näytti sitten huomaavan Adriannen kasvoilla leikkivän hymynvireen. ”Huh, minä melkein luulin, että sinä olit tosissasi – ”
”Itse asiassa hän voisi olla”, puuttui nyt puheeseen se vaaleahiuksinen tyttö, joka oli istunut Lilyn vasemmalla puolella eikä ollut siihen mennessä sanonut sanaakaan. ”Jos minä en tietäisi paremmmin, voisin kuvitella sinut korpinkynneksi, Piskuilan – ”
”Minun pitäisi kai ottaa tuo kohteliaisuutena”, virnisti Peter.
Kaikki nauroivat. Lilykin nauroi, vaikkei ollut aivan varma, olisiko hänen pitänyt. Hän oli kerta kaikkiaan hieman ulkopuolinen näiden ihmisten joukosta, joista hän ei loppujen lopuksi tuntenut kunnolla ketään. Adrianne näytti kuitenkin huomaavan hänen hämmennyksensä ja kysyi häneltä, oliko rohkelikkojen huispausjoukkue hyvässä kunnossa.
”En minä vaan tiedä”, Lily myönsi. ”Minä en kauheasti seuraa huispausta.”
”Emme mekään”, Adrianne sanoi nopeasti. ”Paitsi Tim, joka ei osaa pysyä eroa huispausharjoituksista. Joskus minä ihmettelen, minkä takia hän ei itse ole koskaan hakenut joukkueeseen – ”
”Koska minua ei huvita olla vastuussa korpinkynsien maineesta”, Tim virnisti. ”Minä todennäköisesti tippuisin luudalta tai jotain ja tappaisin sitten itseni jälkikäteen, koska olisin pilannut meidän menestyksemme.”
”Hän ottaa huispauksen melko vakavasti”, tiivisti Adrianne hymyillen. ”Kuten ehkä saatoit huomata.”
”Huomasin”, Lily myönsi.
Hän olisi ehkä sanonut enemmänkin, kenties kysynyt jotain korpinkynsien joukkueesta kohteliaisuuden vuoksi tai muuten vain yrittänyt puhua kuuluakseen joukkoon edes hetken, mutta silloin McGarmiwan loitsulla vahvistettu ääni kajahti kuuluville ja koko katsomo hiljeni.
 Pian ottelu alkoi, ja Lilykin huomasi nauttivansa siitä. Hän saattoi unohtaa Siriuksen ja sen, että istui aivan väärässä porukassa, hymyillä itsekseen Adriannen ja Peterin puheille ja jännittää rohkelikkojoukkueen puolesta, eikä hänen aamupäivänsä loppujen lopuksi ollut lainkaan huono.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 17.7.
Kirjoitti: Werewolfie - 17.07.2008 12:46:12

Hah! Eka kommentti! Hmm... Mistä alkaisin... No pääseeks Lily yli Siriuksesta? Ja kuka voittaa huispaus ottelun veikkaan et rohkelikko. *Rukoilee* Remuksen muodonmuutos ja Kaceyn äidin kuolema. James on viel ihastunu Lilyyn eiks ookki? Siis oikeesti ootan innolla jatkoo. Ja sitä on paras tulla pian. Oot sairaan hyvä kirjottaa. *Palvoo maata jalkojesi alla*

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 17.7.
Kirjoitti: Leya - 18.07.2008 22:49:08

Oon jättäny tämän liian pitkään lukematta pelkästään parituksen perusteella, mutta mun on pakko sanoa että tää on tosi hyvä! Aploodit sinulle!

~Leya

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 17.7.
Kirjoitti: lurikko - 20.07.2008 10:50:46

A/N: Werewolfie, kiitos! Saa nähdä, mitä Lilylle käy... Täytyy kyllä myöntää, etten etukäteen kuvitellut, että Lilylle muodostuisi ongelmaa Siriuksesta yli pääsemisestä, mutta niin vain kävi!

Leya, kiitoksia! Olen iloinen, että päädyit lukemaan tämän parituksesta huolimatta. Paritus on kyllä tainnut olla monelle ihmiselle aikamoinen kannuste jättää tämä lukematta :D

*

OSA 34

”Miten ihmeessä meille saattoi käydä niin?” Sirius puuskahti välittämättä tippaakaan siitä, että kaikki viidenkymmenen metrin säteellä olevat ihmissielut varmasti kuulivat. ”Minä en YMMÄRRÄ!”
”Me olimme liian hitaita, Anturajalka”, sanoi James.
”Niin olitte”, Peter myönsi. ”Te olette tosiaan pelanneet joskus paremminkin. Ja varsinkin se toinen uusi lyöjä – ”
”Carter”, Sirius  mutisi synkästi.
” – oli suoraan sanottuna aika kehno”, Peter jatkoi ja virnisti vaisusti. ”Ehkä hän ei vain ole vielä tottunut pelaamiseen. Tai poti ramppikuumetta.”
”Hyvin mahdollista”, James sanoi mietteliäästi.
”Me voimme siis syyttää Carteria!” Sirius huomasi ja kuulosti jo hieman iloisemmalta.
Remus huokaisi syvään. ”Ei, ette voi. Te olitte huonompia tänään ja siinä se.”
Luultavasti se oli totuus, mutta Peter tiesi, ettei tuota totuutta taottaisi aivan helpolla Siriuksen ja Jamesin päähän. Häviö korpinkynsille heti vuoden ensimmäisessä huispausottelussa oli epäilemättä aiheuttanut molemmille syviä traumoja, jotka eivät aivan heti parantuisi.
 He kävelivät kohti linnaa melko ripeää vauhtia. James ja Sirius epäilemättä halusivat päästä lohduttautumaan lounaspöydän ääreen, ja Remus taas ei ollut edellisen illan jälkeen sanonut mielipidettään juuri mihinkään. Todennäköisesti poika vain pohti lähestyvää täysikuuta, arveli Peter, ja antoi asian olla.
 Suoraan sanottuna Peter tunsi itsensä joukonpetturiksi hymyillessään itsekseen. Vaikka ottelu oli mennyt rohkelikkojoukkueelta masentavan huonosti – tai ei niinkään huonosti, mutta huonommin kuin yleensä – hänestä oli ollut varsin mukavaa istua seuraamassa sitä. Se tosin oli saattanut johtua Adriannesta, joka oli istunut hänen vieressään ja kysellyt häneltä huispaussääntöjä niin usein, että peliin keskittyminen oli ollut melkein mahdotonta. Aivan kuin hän olisi sitä kaivannutkaan, kun saattoi myös jutella Adriannen kanssa.
”Missä sinä muuten olit, Matohäntä?” kysyi James, jonka ajatuksenjuoksu tuntui liikkuvan samoilla suunnilla Peterin mietteiden kanssa. ”Me näimme kyllä Kuutamon, mutta sinua ei näkynyt koko rohkelikkopäädyssä – ”
”Minä olin korpinkynsien joukossa”, sanoi Peter.
James ja Sirius pysähtyivät sen näköisinä, kuin joku olisi lähettänyt heitä kohti kokonaisen ryhmylauman. Heidän suunsa loksahtivat auki ja silmänsä laajenivat, eikä Peter voinut olla ottamatta muutamaa vaistonvaraista askelta taaksepäin.
”Mitä HEMMETTIÄ sinä oikein puhut?” Sirius näytti saavan auki loksahtaneen suunsa ensimmäisenä takaisin puhekuntoon. ”Korpinkynsien joukossa? MATOHÄNTÄ, MITÄ SINÄ – ”
”Älä huuda”, Peter ärähti. ”Mitä se sinulle kuuluu, missä minä istun? Minä nyt vain halusin istua siellä, enkä minä todellakaan ole vaihtamassa tupaa tai – ”
”Se tästä vielä puuttuisikin”, ilmoitti Sirius mulkoillen Peteriä varsin epäluuloisena. ”Minä luotin sinuun, pahus, ja mitä sinä teet – veljeilet vihollisen kanssa – ”
”Adrianne”, tokaisi Remus.
Siriuksen puhetulva loppui siihen. Ymmärtävä ilme kohosi pojan kasvoille ja tämä pudisti huolestuneesti päätään.
”Adrianne?” toisti James, joka siihen saakka oli pysytellyt melkoisen hiljaa antaen Siriuksen sanoa sanottavansa. ”Toisin sanoen sinä istuit korpinkynsien päädyssä Adriannen takia?”
”TYTÖN takia?” uteli Sirius ja näytti edelleen hämmentyneeltä, mutta ei enää siltä, kuin olisi hetkellä millä hvyänsä voinut poksahtaa taivaan tuuliin silkasta ärtymyksestä. ”Matohäntä, tuolla tavalla käyttäydytään, kun ollaan naimisissa! Etkä sinä tietääkseni ole – vai OLETKO? Onko sinulla jotain kerrottavaa meille? Et kai sinä – ”
”Minä en ole naimisissa”, tokaisi Peter hyvin väsyneesti, ”ja sinä tietäisit sen aivan yhtähyvin kuin minäkin, Anturajalka, jos vain vaivautuisit käyttämään päätäsi – ”
”Hei, minä en ole tässä se, joka veljeilee vihollisen kanssa!” Sirius puolustautui.
”He eivät ole vihollisia, he ovat korpinkynsiä!” Peter ilmoitti kovaan ääneen. ”Eikä sinun pahus vie tarvitse tehdä noin suurta numeroa siitä, että minä satun istumaan heidän kanssaan – ”
”Koska hän on rakastunut”, totesi Remus vaisusti.
Oikeastaan oli yllättävää, miten sinä päivänä melko lailla hiljaisen Remuksen lyhyet kommentit saattoivatkin vaikuttaa toisiin niin voimakkaasti. Kaikki kolme poikaa kääntyivät katsomaan häntä.
”En ole”, sanoi Peter nopeasti, ”minä vain pidän siitä tytöstä – ”
”Ja käyt hänen kanssaan kävelyillä”, sanoi James hieman väsyneesti. ”Oikeasti, Matohäntä, minusta sinun kannattaisi tehdä tuon asian suhteen jotain.”
”Esimerkiksi lähetellä lemmenjuomaa kurpitsamehuksi naamioituna, niinkö?” ehdotti Peter hymyillen ovelasti. ”Jos se ei toiminut Lilyyn, minä kyllä luulen, että se ei toimi Adrianneenkaan – ”
”Älä puhu Lilystä!” James ja Sirius ärähtivät täsmälleen samaan aikaan, vilkaisivat toisiaan äkäisinä ja vaikenivat.
”Meidän pitäisi varmaan oikeasti mennä sinne syömään”, Remus huomautti. ”Luihuiset juhlivat todennäköisesti tällä hetkellä melkoisen ankarasti sitä, että me emme voittaneet ottelua.”
Se tehosi. Ajatus rohkelikon häviölle hurraavista luihuisista syöpyi tavallista vauhdikkaamman siepin nopeudella Siriuksen ja Jamesin ajatuksiin, ja molemmat unohtivat autuaasti sekä Lilyn että Peterin rakkausongelmat. Hyvin helpottavaa totta tosiaan.
 Peter käveli hieman hiljaisena toisten perässä kohti linnaa. Adriannen kasvot välkkyivät hänen mielessään, eikä hän saanut niitä pois sieltä vain sulkemalla silmänsä. Totta kai hänen olisi pitänyt tehdä jotain tytön suhteen, hän tajusi sen kyllä. Eihän ihmisen pitänyt vain olla ihastunut kuukausi toisensa perään ilman, että teki asialle yhtään mitään.
 Mutta mitä ihmettä hän olisi tehnyt? Adrianne tiesi, että Peter oli ihastunut häneen, mitään rakkaudentunnustuksia ei siis tarvinnut harkita. Niin kauan kun Adrianne ei ollut kiinnostunut Peteristä, hän ei oikeastaan voinut tehdä yhtään mitään. Paitsi tietysti naamioida lemmenjuomaa kurpitsamehuksi ja lähettää sitä Adriannelle, mutta jostain syystä hän piti ajatusta huonona. Hän muisti liian selvästi, miten James oli joutunut viettämään kokonaisen tunnin sairaalasiivessä Lilyn ”kiitos kurpitsamehu-lemmenjuomasta” –toivotuksen jälkeen.
 Ei, asiat eivät todellakaan olleet turhan yksinkertaisia.

Mary Bones oli kohottautunut sängylleen istumaan muhkean tyynykasan tukemana. Kacey istui äidin sängyn vieressä eikä voinut olla huomaamatta, kuinka kalpeilta ja ohuilta äidin kädet näyttivät tyynyjen päällä. Vielä Kaceyn lähtiessä syksyllä Tylypahkaan äiti oli näyttänyt melko lailla omalta itseltään, ainoastaan silmiin piiloutunut varjo ja hidastuneet askeleet olivat kertoneet konkreettisesti lähestyvästä kuolemasta. Nyt äiti oli laihtunut ja oli niin kalpea, ettei Kacey välttämättä olisi tunnistanut häntä, ellei olisi tiennyt, kuka sängyllä makasi.
”Mitä sinä mietit?” kysyi äiti.
Kacey säpsähti. Hän oli istunut sängyn vieressä jo pitkän aikaa ja kuvitellut äidin nukkuneen, mutta kaikesta päätellen tämä joko oli herännyt tai oli koko ajan ollut valveilla. Äidin ääni oli rauhallinen ja kuulosti lohduttavan tutulta.
”Sinä olet aika erinäköinen”, sanoi Kacey hiljaa.
Äiti hymyili vinosti. ”Älä sinä sitä sure. Isäsi on liian kunniallinen mies jättääkseen minut vain sen takia, että olen sattunut laihtumaan kaksikymmentä kiloa.”
Kacey ei voinut olla naurahtamatta. Edes ohikiitävän hymyn nostattaminen tyttären huulille oli epäilemättä ollut Maryn tarkoituksenakin, mutta siitä huolimatta tuntui väärältä nauraa äidin vuoteen vieressä.
”Tämä on kummallista”, sanoi Kacey ääneen.
”Niin on”, äiti myönsi. ”Kaikkein kummallisinta on, että sinä istuit tuossa varmasti monta tuntia sanomatta sanaakaan. Kacey hyvä, sellainen ei ole lainkaan sinun tapaistasi.”
”Ei ole helppo puhua ihmiselle, joka makaa vuoteessa”, tokaisi Kacey.
Äiti nauroi hänelle. ”Nyt sinä alat kuulostaa enemmän itseltäsi. Se on hyvä, minä halusin tänne oman tyttäreni enkä ketään vierasta.”
”Minkä takia sinä halusit minut tänne?” Kacey kysyi.
”Halusin nähdä sinut vielä”, äiti vastasi rehellisesti.
Se sai palan nousemaan Kaceyn kurkkuun. Kaikeksi onneksi hän oli itkenyt tarpeekseen jo edellisenä iltana, vaikka tiesi kyllä, etteivät kyyneleet nytkään olleet kovin kaukana. Hän ei kuitenkaan aikonut käyttää kaikkea yhteistä aikaa itkemiseen.
”Mitä sinä olet puuhannut?” kysyi äiti.
”Käynyt koulua”, Kacey virnisti hieman vaisusti. ”Ja ollut vain kerran jälki-istunnossa.”
”Oletko sinä ollut jälki-istunnossa?” äiti toisti kauhistuneena. Oli varsin yllättävää, miten hän saattoi maata niin voimattoman näköisenä sängyllä ja silti saada aikaan niin paheksuvan äänensävyn. ”Minkä ihmeen takia? Enkö minä ole sanonut sinulle vaikka kuinka monta kertaa, että jälki-istuntoihin ei pidä järjestää itseään – ”
”Me olimme lumisotaa ja myöhästyimme tunnilta”, Kacey keskeytti Maryn puhetulvan. ”Jorkins laittoi meidät jynssäämään luurankoja hammasharjalla, tiedäthän, se vanha – ”
”Kyllä minä tiedän hänet”, sanoi äiti eikä voinut olla hymyilemättä ajatukselle luurangoista ja hammasharjoista, vaikka yrittikin selvästi näyttää paheksuvalta. ”Se nainen opetti minuakin aikoinaan. Ties milloin hän aikoo jäädä eläkkeelle.”
”Todennäköisesti ei koskaan”, Kacey ennusti synkästi.
”Älä sano”, äiti käski, ”kyllä hänkin vielä joskus saa tarpeekseen teistä. Minä ainakin saisin.”
Kacey naurahti. ”Hei, tuo ei ole reilua – ”
”Onkos siellä ollut suloisia poikia näköpiirissä?” äiti kysyi äkkiä vaihtaen puheenaihetta.
Kysymys sai kylmän tunteen laskeutumaan Kaceyn vatsaan. Oli ollut niin tavattoman helppo vältellä Remuksen ajattelemista kotona ollessa, mutta nyt äiti sai pojan ponnahtamaan takaisin hänen ajatuksiinsa salaman nopeudella. Kacey ei huomannut otsansa rypistyvän ja kasvojensa ilmeen synkkenevän, mutta hän tiesi kyllä, että Remuksen ajatteleminen sattui.
 Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä Remuksen suhteen. Sen sijaan hän tiesi aivan liian hyvin, että seuraavana päivänä hänen olisi palattava takaisin Tylypahkaan ja kohdattava poikaystävänsä. Olisi ollut paljon helpompi jättää palaamatta, jäädä kotiin piilottelemaan, mutta sitä hän ei voinut edes harkita. Äiti olisi kieltänyt sen, eikä hän itsekään olisi loppujen lopuksi ryhtynyt siihen.
 Mutta mitä hänen pitäisi sanoa Remukselle, kun hän kohtaisi pojan? Hän ei uskonut haluavansa erota, mutta hän ei myöskään tiennyt, voisiko enää ikinä luottaa toiseen. Hän ei ymmärtänyt, miten Remus oli voinut salata häneltä niin ison asian –
”Kacey?” äiti kutsui häntä takaisin maan pinnalle.
Kacey hätkähti. Äidin katse oli odottava.
”Minä ehkä seurustelen”, hän sanoi hieman vaisusti.
Äiti näytti hämmentyneeltä. ”Ehkä seurustelet? Mitä tuo oli tarkoittavinaan?”
Kacey väänteli käsiään tietämättä, mitä hänen oikeastaan olisi pitänyt sanoa. Kuinka kertoa kuolevalle äidille, että poikaystävä nyt kerta kaikkiaan sattui olemaan ihmissusi?
”Me tavallaan riitelimme, ennen kuin minä lähdin tänne”, hän tokaisi pienen harkinnan jälkeen. ”Enkä minä tiedä, mitä huomenna tapahtuu, kun minä näen hänet taas.”
”Olisi mukavaa tietää, kuka ”hän” on”, äiti huomautti.
”Remus Lupin”, sanoi Kacey, eihän hänellä ollut hyvää syytä olla sanomatta, vaikka Remuksen nimen lausuminenkin tuntui sattuvan.
Varovainen hymy levisi äidin kasvoille. ”Ahaa. No, eikö se poika ole melkoisen mukava tapaus? Mistä te riitelitte, jos saan udella?”
Hän ei ehkä olisi saanut, mutta ei sillä oikeastaan ollut väliä. Kacey vilkaisi äidin iloisia kasvoja ja teki päätöksensä hyvin nopeasti.
”Hän on ihmissusi”, Kacey tokaisi.
Äidin hymy jähmettyi hyvin hitaasti, ja varovainen, odottava katse hiipi naisen silmiin. Tämä näytti pureskelevan tietoa, harkitsevan sitä, eikä Kacey voinut kuin odottaa, mihin lopputulokseen äiti päätyisi. Hän väänteli käsiään sylissään ja mietti, mitä hän oikein edes odotti. Halusiko hän, että äiti käskisi unohtaa Remuksen? Silloin hänen ei tarvitsisi itse tehdä päätöstä, sillä tietenkin hänen olisi tällaisessa asiassa paras luottaa äidin mielipiteeseen –
”Miten sinä sait tietää siitä?” äiti kysyi lopulta.
”Minä arvasin”, Kacey kertoi. ”Remus oli kyllä sanonut minulle, että hänellä oli jokin salaisuus, jota hän ei voinut kertoa. Minä tajusin sen, eikä se häirinnyt minua kovin paljon. Mutta hän oli aina täydenkuun aikaan poissa, ja minä – no, minä arvasin sen.”
”Ja Remus myönsi?” äiti varmisti. ”Ei ole mahdollisuutta, että sinä olisit vain erehtynyt?”
”Remus myönsi”, tokaisi Kacey.
Äiti nyökkäsi hitaasti. ”Oletatko sinä, että minä neuvoisin sinua?”
”Minä en tiedä yhtään, mitä minun pitäisi huomenna tehdä!” huudahti Kacey. ”Minä välitän siitä ihmisestä aivan liikaa unohtaakseni hänet, mutta että hän salaili jotain tuollaista asiaa…”
Hänen äänensä hukkui. Äiti laski hitaasti kätensä hänen kätensä päälle ja puristi sitä kevyesti.
”En minä voi neuvoa”, äiti sanoi rauhallisesti. ”Mutta minusta on melkoisen ymmärrettävää, että se poika salasi asian. Sellaisesta kertominen on varmasti tavattoman vaikeaa, varsinkin, jos pelkää menettävänsä sen ihmisen, jolle kertoo.”
Kacey nyökkäsi. Hän ei tiennyt mitä ajatella, mitä tuntea tai edes mitä sanoa. Kaikki ajatukset olivat vain sekavaa massaa hänen päässään, eikä hän uskonut voivansa ikinä tehdä ratkaisua huomiseen mennessä.
”Mieti itse, mitä teet”, sanoi äiti hiljaa, ”mutta mieti tarkasti. Jos oikeasti rakastaa jotain ihmistä, yksi salaisuus saattaa olla liian pieni syy jättää hänet. Ja mitä sitten teekin… no, ole varovainen.”
”Mitä minun sinun mielestäsi pitäisi tehdä?” Kacey puuskahti. ”Minä en oikeasti tajua… En minä halua olla ilman Remusta, mutta se kaikki… Minua pelottaa.”
Mary Bones ojensi kätensä Kaceyta kohti ja hymyili surumielisesti. Ennen kuin Kacey ehti huomatakaan, hän oli polvillaan äidin sängyn vieressä ja tunsi tuttujen sormien silittävän hiljaa hiuksiaan. Kyyneleet eksyivät hänen silmistään pitkälle matkalleen, tippuivat lattialle ja katosivat sinne, eikä niitä muisteltu, mutta äidin käsien lämmön Kacey muisti vielä pitkään.

Remus ei muistanut, milloin viimeksi olisi tuntenut itsensä yhtä väsyneeksi. Edellisen täysikuunyön jälkeen, hän naurahti mielessään, vaikka tiesi, ettei se ollut totta. Yö Rääkyvässä Röttelössä ja Tylypahkan pihamailla ei ollut väsyttänyt häntä tässä määrin, ei edes aamu, kun hänen oli jälleen kerran pitänyt nähdä laastarinjäljet Jamesin ja Siriuksen käsivarsissa. Hän ei koskaan muistanut öiden tapahtumia. Niin saattoi olla hyvä, mutta toisaalta muistamattomuus sai hänet vain kuvittelemaan, mitä kaikkea hän oli kenties tehnyt.
 Ulkona tuuli. Remus nojasi oleskeluhuoneen avoimeen ikkunaan ja oli kiitollinen siitä, että viisaat ja järkevät olivat jo menneet nukkumaan. Kello oli lähes yksitoista, ja vielä hetki sitten hän oli istunut tekemässä läksyjä Peterin, Siriuksen ja Jamesin kanssa. Lopulta hän oli huomannut, miten toiset olivat alkaneet kyllästyä hänen hiljaiseen seuraansa, ja hän oli käskenyt heidän mennä nukkumaan. Oli yllättävää nähdä, että he olivat tosiaan totelleet.
 Välillä Remus yllättyi muutenkin, kun ajatteli ystäviään. Tuntui, että he kaikki olivat muuttuneet pelottavan paljon lyhyessä ajassa. Peterin muutos oli ehkä kaikkein näkymättömin, mutta silti Remus joskus jaksoi ihmetellä sitä, miten poika oli ystävystystynyt Adrianne Gillow’n kanssa. Aiemmin Peter oli ihastunut usein ja vaihtanut ihastumisen kohdetta viimeistään siinä vaiheessa, kun oli saanut tietää, ettei tyttö ollut kiinnostunut. Oikeastaan hän oli muistuttanut siinä suhteessa kovasti Siriusta. Nyt Peter kuitenkin oli todella tutustunut tyttöön, johon oli ihastunut, eikä Remus voinut olla arvelematta, että Adriannen täytyi olla todella tärkeä Peterille.
 Entä Sirius sitten? Jos Peter oli ihastunut usein, Sirius oli tehnyt siitä melkein taidetta. Joskus Remus oli ihmetellyt, ihastuisiko poika ikinä oikeasti. Sitten oli tullut Lily. Remus ei voinut olla toivomatta, että Siriuksen ensimmäinen todellinen ihastus olisi ollut tyttö, jonka poika olisi todella voinut saada. Oli kohtalon ivaa, niin onnetonta ja pelottavaa, että Sirius oli ihastunut juuri Lily Evansiin. Nyt noiden kahden erosta oli jo yli kuukausi ja vaikkei Sirius olisi ikinä sitä myöntänyt, Remus tiesi kyllä, että poika ajatteli yhä Lilyä kaipauksella. Se oli paljon, kun oli kyse Siriuksesta.
 Joskus Remuksen oli vaikea ymmärtää, mitä hän olisi Lilyn ja Siriuksen suhteen halunnut tapahtuvan. James oli ollut Lilyyn ihastunut ikuisuuden, mutta Remus itse oli menettänyt toivonsa Jamesin ja Lilyn yhteisen tulevaisuuden puolesta jo kauan sitten. Lily ei vain yksinkertaisesti pitänyt Jamesista ja siinä se. Siriuksen ja Lilyn yhteinen menneisyys tuntui jollain tavalla saattavan Lilyn kielteisen näkökulman todellisempana Jamesin ajatuksiin. Poika ei enää puhunut Lilystä koko ajan, ei tuntunut vain odottavan, milloin Lily tajuaisi hänen erinomaisuutensa. Se oli ehkä positiivista, mutta toisaalta se teki myös Remuksen surulliseksi.
 Itse asiassa melkein kaikki tuntui sinä iltana tekevän hänet surulliseksi. Kylmä tuuli puhalsi suoraan sisään ikkunasta, imeytyi luihin ja ytimiin ja aina sydämeen asti, ja sai sen läpättämään arasti tuulessa. Remus puristi palelevat kätensä ikkunalautaa vasten ja toivoi ja pelkäsi samaan aikaan, että Kacey tulisi jo. Hän ei tiennyt, mitä sanoa tytölle, kun näkisi tämän, mutta myös Kaceyn poissaolo tuntui musertavalta.
 Loppujen lopuksi oli hyvä, että hän oli voinut syyttää synkästä mielialastaan täysikuuta. Niin hänen ei ollut tarvinnut kertoa ystävilleen, mistä todella oli kyse, ei mainita jäytävästä epävarmuudesta, joka kaiversi häntä koko ajan. Hän ei voinut olla ajattelematta Kaceyta. Mitä ihmettä hän tekisi, kun näkisi tytön? Mitä hän sanoisi, miten pyytäisi anteeksi? Ja ennen kaikkea suostuisiko Kacey antamaan hänelle anteeksi, vai olisiko kaikki ohi?
 Remus kuuli kyllä narahduksen oviaukon luota, mutta se ei saanut hänen päätään kääntymään. Hän oli liian uppoutunut omiin ajatuksiinsa, pelkoihinsa ja kysymyksiinsä, että vasta arat askeleet kivilattialla palauttivat hänet todellisuuteen. Hän kääntyi ja piteli yhä kiinni ikkunalaudasta tuijottaessaan Kaceyn tummanruskeita silmiä.
 Kello raksutti seinällä, mutta kumpikaan heistä ei kuullut sen täysin turhaa yritystä kiinnittää heidän huomionsa. Kaceyn silmien alla oli tummat varjot ja tyttö puristi sormensa tiukasti vieressään olevan sohvan selkänojaan. Remus olisi tahtonut vääntää nuo sormet irti sohvasta, estää niitä kaivautumasta sen syvyyksiin, painaa ne poskiaan vasten ja odottaa, että ne olisivat rentoutuneet.
 Hän ei voinut tehdä niin. Ei, hän tunsi kylmän tuulen puhaltavan hiuksiaan eteen eikä välittänyt, näki ilmeen Kaceyn kasvoilla ja toivoi, ettei löytäisi tytön silmistä vihaa. Mutta Kaceyn suu oli puristunut yhteen eikä silmistä hämärässä huoneessa voinut päätellä mitään, mikä ei ollut arvattavissa muutenkin. Remus ei tiennyt, halusiko tyttö lyödä vai halata häntä, haukkua hänet pois elämästään vai unohtaa kaiken.
 Kacey käänsi katseensa pois Remuksesta. Epätoivoinen huokaus livahti pojan huulilta ja rikkoi hiljaisuuden paljon tehokkaammin kuin kellon turhanpäiväiset äännähdykset. Kacey käsi puristi edelleen sohvan selkänojaa ja vapisi.
 Remus puhui. Hän ei ollut aikonut tehdä sitä, ei, hänen olisi tietenkin pitänyt vain odottaa Kaceyn sanoja, mutta hän ei kestänyt enää. Hän seisoi tytön edessä ja odotti tuomiotaan, ja oli se sitten vapauttava tai syylliseksi julistava, hän ei voinut enää odottaa enempää. Ei, kun hänen jalkansa vapisivat.
”Aiommeko me seistä tässä ikuisesti?” hän kysyi ja olisi mielellään hiljentänyt ääntään, jos olisi vain osannut, sillä se tuntui täyttävän koko tyhjän oleskeluhuoneen ja kimpoavan seinistä aina vain takaisin. Mutta jos Kacey huomasi äänen kovuuden, tyttö ei ainakaan välittänyt siitä, seisoi vain yhä ja kaivoi kyntensä sohvaan.
”Se sohva kuolee kohta”, sanoi Remus, kun Kacey ei vastannut hänen kysymykseensä.
Hämmästynyt ilme kohosi Kaceyn kasvoille, ennen kuin tyttö tajusi puristavansa sohvaa. Luovutus näkyi Kaceyn silmistä, kun hän irrotti otteensa ja painoi kätensä kasvojensa eteen.
”Voitko sinä huonosti?” kysyi Remus, ja hetken hän melkein sortui kuvittelemaan, että kaikki oli niin kuin ennen ja hänellä oli lupa kysyä Kaceylta tuollaisia kysymyksiä.
”Pyörryttää vähän”, Kacey myönsi ja toden totta näytti siltä horjuessaan askeleen verran kauemmas Remuksesta.
 Remuksen ei olisi pitänyt tehdä sitä, ei tietenkään, ja hän tiesi sen vallan mainiosti. Silti hän ei voinut estää itseässään astuessaan nopeasti kohti Kaceyta ja tarttuessaan tytön käsivarteen pitääkseen tämän pystyssä. Kacey vilkaisi häntä edelleen selittämätön varjo silmiensä päällä, mutta ei sanonut mitään, otti vain uudelleen tukea sohvasta ja horjahti istumaan sille. Remus seisoi yhä paikallaan, riiputti käsiään kohti maata ja tuijotti tyttöä.
”Minä…” hän aloitti, aikoi kai sanoa jotain siitä, miten hän ei ollut tarkoitus koskea Kaceyyn ja miten hän kyllä ymmärsi, että tyttö ei -
”Ei sinun tarvitse selitellä”, sanoi Kacey väsyneesti. ”Minua pyörrytti. Totta kai sinä haluat pitää minua pystyssä.”
Se oli yksinkertainen toteamus ja niin totta, mutta silti se tuntui tavattoman odottamattomalta. Remus yllättyi ja niin taisi yllättyä Kaceykin, sillä kun tyttö katsoi uudelleen kohti häntä, tämän suu oli kevyesti auki ja silmissä loisti hämmästynyt katse.
”Mitä meidän pitäisi tehdä, Remus?” kysyi Kaceyn hämmentynyt ääni.
Remus ei tiennyt. Hän tiesi kyllä, mitä hän olisi HALUNNUT tehdä, mutta se oli täysin eri asia eikä se kuulunut tähän. Hän oli loukannut Kaceyta, nyt oli tytön käsissä, haluaisiko tämä enää olla missään tekemisissä hänen kanssaan.
”Pitäisikö minun kysyä, miten viikonloppu meni?” hän kysyi ja kuuli kyllä hienoisen katkeruuden äänessään, mutta ei voinut estää sitä olemasta olemassa. ”Vai onko se liian röyhkeää?”
”Älä kuulosta tuollaiselta”, pyysi Kacey ja tytön hiljaisessa äänessä oli rahtunen epätoivoisuutta. ”Totta kai sinä saat kysyä. Sinä olet sellainen, Remus. Haluat huolehtia.”
Remus tunki turhiksi käyneet kätensä kaapunsa taskuihin ja tuijotti ulos ikkunasta. Kuun kalpea valo väritti Tylypahkan pihamaata ja lumista maisemaa omalla hehkullaan. Se olisi voinut olla kaunista jonain toisena iltana, mutta juuri silloin se tuntui vain kohtalon naurulta.
”Oletko sinä vihainen minulle?” Remus kysyi, kun kysymys ei enää suostunut pysymään hiljaisuudessa.
Kacey tuijotti häntä. Vasta silloin hiljalleen pienentyvän kuun valo sattui avoimesta ikkunasta osumaan suoraan tytön kasvoihin ja hetken Remus näki tämän silmät. Varjo oli poissa, eikä Kaceyn silmissä silti ollut vihaa. Remus olisi ehkä hymyillyt arasti, kokeillut onneaan ja toivonut, että Kacey olisi vastannut hymyyn, mutta sitä hän ei sentään uskaltanut tehdä.
”Olen minä vihainen”, myönsi Kacey hitaasti ja katsoi häntä edelleen.
Se oli onnettoman säälittävää ja Remus tiesi sen, mutta siitä huolimatta hän saattoi vain toivoa, ettei tyttö olisi voinut nähdä hänen kasvojaan. Hän tiesi kyllä, että epätoivo loisti niiltä. Ne kaikki tunteet, joita hän oli koko viikonlopun pidellyt, tulvivat nyt hänen silmiinsä ja siitä ulkomaailmaan. Suoraan Kaceyn katseen edessä. Remus puri huulensa tiukasti yhteen ja kääntyi poispäin tytöstä.
”En minä voi olla muuta kuin vihainen”, jatkoi Kacey ja tytön sanojen kaiku kuulosti epätoivoiselta huoneen hiljaisuudessa. Se pysäytti Remuksen paikalleen ja sai hänet puristamaan kätensä nyrkkiin taskujen suojissa. ”Miten minä voisin olla muuta? Sinä petit minut, Remus.”
 Remus kääntyi hitaasti kohti Kaceyta. Kuu leikki tytön kasvoilla, valaisi tämän pyöreät posket hohtavan valkoisiksi ja loi varjoja huulille. Kacey oli vieläkin kauniimpi silloin, kun hän pelkäsi niin pahuksen paljon menettävänsä tytön. Silti hän ei voinut nyt juosta karkuun, ei, vaikka kuinka olisi halunnut tehdä juuri sen.
”Minä en tarkoittanut sitä niin”, hän sanoi ja tiesi kyllä, ettei hänen äänensä ollut aivan vakaa. ”Minä vain pelkäsin niin kauheasti, ettet sinä haluaisi enää olla minun kanssani. Se olisi ollut… se on… liikaa.”
”Sinä siis tajuat, miksi minun on pakko olla vihainen sinulle?”
Remus nyökkäsi. Hän tajusi kyllä, tajusi mainiosti, vaikka ymmärtäminen tuntuikin kylmänä tunteena hänen vatsassaan ja hiljaisena tajuamisena mielessä.
”Minä OLEN vihainen”, toisti Kacey ja risti kätensä syliinsä aivan kuin olisi ollut rauhallinen. ”Koko ajan minä kuvittelin, että me olimme onnellisia yhdessä ja ettei meidän välillämme ollut ongelmia – enkä minä nyt tarkoita joitain pieniä salaisuuksia vaan OIKEITA ongelmia – ja sitten sinä olitkin koko ajan rakentanut muuria meidän välillemme.”
Remus nielaisi. Kacey nosti silmänsä lattiasta takaisin hänen kasvoihinsa, loi häneen äkkiä niin vihaisen katseen, että se tuntui polttavan hänen sydämensä palasiksi. Hän olisi voinut juosta karkuun, mutta se olisi ollut loppu, sen hän tiesi.
”Minkä takia sinun piti tehdä niin, Remus Lupin?” Kacey tiuskaisi ja hänen äänensä kuulosti lohduttoman kovalta oleskeluhuoneen tyhjyydessä. ”Minä uskoin sinuun, ja sinä petit minut!”
”Minä en ajatellut sitä niin”, sanoi Remus hiljaa. Sanat kuulostivat tavattoman tyhjiltä ja ontoilta.
”Et ajatellut?” Kacey toisti kuulostaen epäuskoiselta. Tyttö ponnahti seisomaan ja tuijotti Remusta, kuin olisi halunnut repiä pojan palasiksi ja lähettää palaset kirjekuorissa eri puolille maailmaa. Remus astui vaistomaisesti taaksepäin, mutta Kacey ei välittänyt, tuijotti häntä vain edelleen ja painoi jälleen kyntensä viattomaan sohvaan kuin kaivaten tukea.
 ”Miten ihmeessä sinä voit olla ajattelematta, kun minä – ” huusi Kacey ääni kohoten ja hengähti vain hetken, ” – KUN MINÄ RAKASTAN SINUA?”
Remuksen suu loksahti auki. Kacey putosi istumaan tuolille kuin nukke, jonka jäsenet olivat kyllästyneet pitkään leikkiin. Tytön hiukset heilahtivat tämän kasvojen eteen ja Kacey upotti kyynelten värittämät poskensa sohvan selkänojaa vasten, sitä samaa, jonne hänen kyntensä olivat vain hetkeä aiemmin uponneet. Ja Remus seisoi siinä edelleen, tietämättä lainkaan, mitä hänen olisi pitänyt tehdä tai sanoa, yritti sekunti sekunnilta ymmärtää, mitä toinen oli juuri sanonut.
 Kaceyn hartiat nytkähtelivät. Remus ei voinut estää itseään, sillä sellainenhan hän loppujen lopuksi oli. Hän halusi huolehtia. Niinpä hän kumartui Kaceyn puoleen, kosketti varovasti tytön tärisevää hartiaa ja kun tämä ei työntänyt häntä kauemmas tai edes katsonut häneen, hän istuutui sohvalle tytön viereen. Kaikki hänen lohduttavat taputuksensa olivat turhia, jokainen arka kosketus, jolla hän yritti saada Kaceyn tajuamaan, että hän oli siinä ja kaipasi vain lupaa olla siinä edelleen.
 Lopulta Kacey kohotti katseensa sohvasta ja siirsi sen Remuksen silmiin. Poika tuijotti häntä tietämättä mitä tehdä tai sanoa, edelleen liian yllättyneenä tunteakseen hallitsevansa tilanteen. Aivan kuin se olisi pitkään aikaan ollut edes mahdollista.
”Minä en tajua, että sanoin niin”, sanoi Kacey hiljaa kyynelten läpi ja puri huultaan. ”Remus, minä – ”
”Minä rakastan sinua”, tokaisi Remus. ”Ja olen tavattoman pahoillani siitä, että pelkäsin liikaa kertoakseni sinulle – ”
Se olisi epäilemättä ollut hieno anteeksipyyntö, jos se olisi ikinä saanut päästä loppuun saakka. Ikävä kyllä kaikki meidän hienoimmatkaan puheemme eivät joskus saa tilaisuutta elää tarpeeksi pitkään tullakseen kuulluiksi, ja niin kävi silläkin kertaa. Kaceyn vartalo keskeytti Remuksen tehokkaasti, kun tyttö äkkiä nojautui poikaa vasten ja heittäytyi tämän kaulaan niin, että he kaatuivat vain sekalaiseksi käsien ja jalkojen epäyhtälöksi sohvalle.
 Remus ei tiennyt lainkaan mitä tehdä, ja niinpä hän antoi tilaa sille ainoalle teolle, jonka oikeasti osasi. Hän kietoi kätensä Kaceyn ympärille ja veti tytön itseään vasten niin tiukasti kuin vain ikinä osasi. Hän ei tiennyt, olisiko heidän kuulunut riidellä vai ei, hänelle riitti se epätoivoinen tieto, että Kacey makasi hänen päällään ja nojasi päätään hänen rintakehäänsä vasten vailla pienintäkään yritystä päästä pois.
”Ja minä olen pahoillani siitä, että sinä sanoit niin ensin”, kuiskasi Remus Kaceyn korvaan, joka tuntui nyt olevan tavattoman lähellä häntä. ”Ne kolme sanaa. Minä olisin halunnut olla ensimmäinen.”
Kacey kohotti katseensa häneen ja hymyili. ”Tuo on jo pakkomielle, Lupin. Pelottava pakkomielle.”
”Sanoa ”minä rakastan sinua” ennen kuin sinä ehdit?” Remus hymyili vinosti. ”Ehkä. Mutta sinä oletkin sinä.”
Siihen Kacey ei sanonut enää mitään, hautasi vain jälleen kasvonsa Remuksen mustaa arkikaapua vasten. Remus tuijotti oleskeluhuoneen kattoa, tiesi kyllä, että kello löi puolta kahtatoista, mutta sillä ei ollut pienintäkään merkitystä. Häntä ei väsyttänyt.
”Minä olen edelleen vihainen”, sanoi Kacey hyvin uskottavasti jostain Remuksen kaavun uumenista. ”Minun ei pitäisi olla näin hemmetin… rakastunut… että sinä onnistut loukkaamaan minua niin pahasti – ”
”No, minun ei missään tapauksessa pitäisi olla niin rakastunut, etten voinut koko viikonloppuna ajatella muuta kuin sinua”, Remus huokaisi. ”Että tasoissa ollaan, Julia.”
”Minä en ole Julia”, huomautti Kacey hieman unisella äänellä.
”Olet sinä minulle”, sanoi Remus hymyillen ja suuteli tytön päälakea. ”Julia.”
”Minä olen Kacey”, Kacey mutisi äkäisenä.
Remus hymyili edelleen. Maapallon painovoima oli edelleen tallella ja litisti Kaceyta melko lujasti poikaa vasten, ja niinpä hänen jäsenensä alkoivat pikkuhiljaa puutua tytön painon alla, mutta se ei onnistunut häiritsemään häntä lainkaan. Hän olisi voinut saada vaikka puoli kuningaskuntaa sillä hetkellä, päästä taikaministeriksi ja saada vietyä Siriuksen kaikki paahtoleivät, mutta siitä huolimatta hän olisi mieluummin ollut siinä.
”Niin olet”, hän sanoi hiljaa Kaceylle ja silitti hiljaa tytön hiuksia.
”Äiti sanoi, että jos minä oikeasti välitän sinusta, minun ei pitäisi luovuttaa sellaisen asian takia”, Kacey totesi äkkiä.
”Sinä kerroit hänelle, että minä olen… no, sellainen?”
”Tuo kuulostaa aika pahalta”, Kaceyn ääni hymyili, ”mutta joo, niin kerroin. Ja älä suotta pelkää, hän osaa pitää suunsa kiinni.”
”Tiedän sen”, sanoi Remus, ”mutta minä en osaa, enkä minä ole suudellut sinua kahteen päivään.”
”Minä olen edelleen vihainen sinulle”, muistutti Kacey selvästi hyvin haluttomana kohottautumaan sellaiseen asentoon, että olisi voinut suudella Remusta. ”Että haaveile sinä vain suutelemisesta, Romeo.”
Remus haaveili, mutta haaveilu tuntui jokseenkin laimealta verrattuna siihen, mitä hänellä silläkin hetkellä oli. Kaceyn toinen käsi roikkui uneliaasti sohvan reunan ulkopuolella, hipoi lattiaa, ja sen Remus poimi varovaisesti käteensä. Tytön sormet olivat pienet ja kapeat, ja kun ei voinut tavoittaa toisen huulia, hän suuteli sormia.
”Meidän pitää varmaan joskus jutella”, tokaisi Kacey. ”Mutta minä en nyt millään jaksaisi.”
”En minäkään”, myönsi Remus. ”Kello on melkein kaksitoista ja minua nukuttaa. Mistä meidän pitää jutella?”
”Siitä, miten minä olen vihainen sinulle, hassu.”
”Sinä kuulostatkin tosi vihaiselta.”
”No, minä olen”, Kacey intti, ”ja sinun on parasta muistaa se.”
Remus naurahti. ”Minä kyllä luulen, että sinä tulet muistuttamaan minua siitä varsin usein.”
”Minäkin luulen”, Kacey totesi hymyillen Remuksen kaapuun, ”mutta tänään minä en enää jaksa muistuttaa yhtään mistään. Minulla on ollut rankka viikonloppu, tajuatko?”
”Tajuan”, sanoi Remus ja tunsi äkkiä olevansa aivan vakava. ”Meidän pitää joskus puhua siitäkin.”
”Niin pitää”, huokaisi Kacey, ”ja siitä, miten sinun viikonloppusi meni. Ja mitä sinä teet täydenkuun aikaan, vaikka minä en olekaan aivan varma, haluanko tietää.”
”Minä kerron silti.”
”Tiedän”, sanoi Kacey. ”Mutta nyt voidaan vain nukkua, eikö niin?”
”Eikö pitäisi mennä makuusaliin?” Remus yllättyi.
”Makuusaliin?” Kacey virnuili, Remus kuuli sen aivan selvästi. ”Teidän vai meidän? Haluatko sinä aivan varmasti, että Sirius löytää minut sinun sängystäsi kokonaisen YÖN jälkeen?”
”Riippuu vähän, mitä sinä olet tehnyt minun sängyssäni”, huomautti Remus.
”Pöhkö. Minä olen nyt vähän liian väsynyt ajattelemaan mitään noin epämääräistä.”
”Ihan hyvä niin, koska sitten minun ei tarvitse pelätä, että sinä alkaisit lähennellä minua”, virnisti Remus. ”Mitä me teemme? Jäämme tähän, vai?”
”Eikö se muka käy?”
Remus mietti hetken. Oli erittäin epämääräistä jäädä nukkumaan oleskeluhuoneeseen kokonaiseksi yöksi, mutta oli hän tehnyt sen kerran aiemminkin. Se oli tapahtunut neljännellä luokalla, kun Sirius oli ensimmäisen kerran juonut itsensä kunnolla juovuksiin ja sammunut keskelle oleskeluhuonetta, ja jonkun oli ollut pakko jäädä vahtimaan, etteivät yli-innokkaat kotitontut lakaisseet poikarukkaa pois.
 Jostain syystä Remuksesta kuitenkin tuntui, että tästä yöstä tulisi paljon tuota neljännen luokan kauhukokemusta mukavampi. Kacey olisi epäilemättä parempaa seuraa kuin sammunut Sirius.
”Käy”, Remus sanoi lopulta. ”Mutta jos sinä joskus aiot ryhtyä tekemään jotain epämääräistä minun kanssani, minä en missään tapauksessa suostu siihen näin julkisella paikalla – ”
”Älä pelkää, Romeo”, tokaisi Kacey. ”Meidän tuskin tarvitsee pelätä järkyttävämme Siriusta lähiakoina, vai mitä?”
Remus myönsi, että se oli totta, vaikka osa hänestä väitti, että ajatus oli varsin miellyttävä. Siinä vaiheessa häntä kuitenkin alkoi jo väsyttää melkoisesti, ja niin väsytti ilmeisesti Kaceytakin, koska tytön Remuksen rintakehää vasten painautunut pää ei enää liikkunut.
Ikkuna jäi auki, mutta tuuli vaimeni ja jätti Kaceyn ja Remuksen rauhaan. Eikä heillä ollut kylmä, ei koko pitkänä yönä, kun he nukkuivat kapealla sohvalla toisiaan vasten paremmin kuin olivat nukkuneet pitkään aikaan.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 20.7.
Kirjoitti: Vivilah - 20.07.2008 19:59:14

Huihui. Voivoi.

Luin tämän nyt muutamassa päivässä putkeen. Olen ollu tässä päivien aikana niin paljon täynnä erilaisia tunteita etten ole enää varma onko ne tapahtunut tässä ficissä vai oikeassa elämässä. Yhdessä kohti vain kyynelehdin, vain yhdessä. Minähän en harrasta semmoista ja tuo äskeinen unohdetaan. Huh, kylläpä tämä sai minut iloiseksi.

Ensinnäkin tämä on jotain niin ihanaa kelmeilyä. Aloin pitkästä aikaa lukemaan itseasissa mitään kelmi juttujuttuja. Tämä oli eka pitkään aikaan. Mutta itse ficciin.

Mahtavasti kirjotettu siis nam!
Ensinnäkin henkilöistä. Remus on juuri niin suloinen, viisas ja ihana kuin Remus Lupinin pitääkin olla.

Lainaus

”Totta kai sinä saat kysyä. Sinä olet sellainen, Remus. Haluat huolehtia.”

Omat sanasi kertokoot kaiken. Nam<3

Sirius&James. Kyllä ne voi rinnastaa.
He ovat juuri niin kelmejä ihania rakkaita nameja. En voisi kuvitellakkaan heitä erilaisiksi kuin tässä ficissä. Alussa kun aloin lukemaan minua hieman epäilytti tuo Lily/Sirius. Meinasin jopa kääntyä mutta aloin sitten lukemaan kuitenkin. Ja ei se oikeastaan ollutkaan niin paha kuin ajattelin. Oikeastaan, suloista. Sen jälkeen teki mieli heti lukea Lily/Siriusta  :D. James ja Siriuksen riidasta olisin toivonut jotain vielä enemmän vihamielisempää, verisempää, pitempää ja rajumpaa : D Yh, pidän liikaa angsti kohtauksista. Yksi oma heikkouteni.
Hmm, en nyt tähän hätään keksi muuta.

Sitten Peter.
En ole ikinä tykännyt piskuilanista missään, en niin missään ficissä, mutta olen pikkuhiljaa päässyt sen vihan yli. Tässä ficissä aloin miettimään, että seon aivan siedettävä. Se siitä. No okei, vielä se että minusta on suloista että Peter on oikeasti ihastunut.

Ja Kacey. Pitkästä aikaa joku itsekeksitty hahmo johon voi samaistua joka sopii tähän. Kuten joku jo aikaisemminkin maininnut minusta on ihanaa että Kacey on juuri semmoinen, ulospäin kaikki on täydellisest. Iloinen ja niin edelleen. Mutta oikeita ongelmiakin löytyy. Ja ennen kaikkea suhde remukseen<234556 namm. Jotain ehkä niin ihanaa: D ei voi muuta nyt sanoa.

Lilystä vielä sen verran (tästä kommentista uhkaa tulla pitkä niin nyt tulee lyhyttä tekstiä ^^''), että saisi jo lämmetä sille pirkuleen Jamesille! Ja unohtaa siriuksen : D vaikka niiden suhde olikin todella söpöjasuloinen mutta in thö end James sen olla pitää. Haluan tietää miten ne päätyy yhteen! Nehän päätyy yhteen..?!


Hmm, itse tarina on juuri hyvä. Sopivan pitkiä kappaleita. Juoni on juuri ihana, hahmot ihania ja niinjoo. toistoatoistoa. : D En sen enemmän kommentoi näitä yksittäisiä kappaleita koska ne ovat jääneet unholaan jo pikkuhiljaa tätä kommenttia kirjoittaessa ja nyt minä oikeasti lopetan tämän. Ylipitkä minun kommentiksi!

Jatkoa odotan innolla!

- Vivilah

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 20.7.
Kirjoitti: Arte - 22.07.2008 03:36:51

Jaa, kommenttini edelliseen osaan oli jäänyt julkaisematta, joten:

Mukavaa, että olet ottanut myös hieman Voldermortin touhuja huomioon. Kunhan unohdat, että Peter oli niissä mukana, eikös? Hän on niin kiva tässä ficissä, etten halua muistaa, että canonissa hän on raukkamainen petturi. Liian surullista, liian surullista.

Sirius ja James ovat ihanan pirteitä, heittävät läppää minkä kerkeävät ja kiusoittelevat kaikkia. Pidin erityisesti siitä kohdasta, kun Sirius pohti, kuinka kauan Jamesta voisi ärsyttää ilman kirousvaaraa ja hän päätti aloittaa kokeilemisen heti. Tämä on piristävää tekstiä, se on huomattu.

Adrianne! Sopisikohan Peter oikeasti Korpinkynteen. No, tässä ficissä ainakin, minun mielikuva-Peterini saa aina olla tällainen kuin sinun Peterisi on. Mukava ja reilu ja rohkelikko.

Hyvin olet saanut pientä teinimäisyyttä mukaan, ajatukset pyörii omien ongelmien ympärillä eikä jaksa keskittyä muihin ihmisiin kunnolla. Lily on mitä mainioin esimerkki, hänen liittymisensä korpinkynnet + Peter-porukkaan oli kiva lisä. Ja vieläpä että Peter hänet sinne kutsui.

Mukavaa, mukavaa. Ei ole enää paljoa jäljellä!


Mitähän tästä nyt sanoisi. Hienoa, että Rohkelikko hävisi Korpinkynnelle, ei aina tarvitse voittaa. Ja Peterin ilo Adriannesta oli kovin suloista ja puhdasta, pidin siitä paljon. Ja huispauksen selostaminen kuulostaa vähän nykyajan jääkiekon selostamiselta, tiedätkös.  Odotan jo innolla sitä Tylyahon viikonloppua.

Remus on todella suloinen hahmo, ihan pehmeä ja pörröinen. Sellainen halattava ja hiuksia pörrötettävä poika, joka hymyilee ujosti. Naw, söpöä. Minä pidän hänestä. Oli vain pakko sanoa.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 20.7.
Kirjoitti: Werewolfie - 25.07.2008 10:37:54

Siis, Raah! Uus luku enkä oo huomannu...  Okei eli on sairaan kiva et Kacey ja Remus on vähän niinku selvittäny välinsä. Äh ja sitte tietääks Lily jo et Remus on ihmissusi, jos ei sen pitäis saada tietää... no ei multa mitään rakentavaa tuu joten jätän tähän.

PS: Oot upee kirjottaja ja tää on mahtava ficci.

PPS: Jatkoo!!!

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 20.7.
Kirjoitti: lurikko - 11.08.2008 16:38:28

A/N: Anteeksi kirjoittajan laiskuus ja huono muisti! Nyt lisään tännekin sitten jatkoa... Ikävä kyllä juuri lukion abivuotensa aloittaneen kirjoittajan ahkeruus ei tällä hetkellä aivan riitä kommentteihin vastaamiseen, vaikka tietysti olen tosi iloinen niistä jokaisesta. Kiitos siis teille, Vivilah, Arte, Ginevré ja Werewolfie, palautteestanne näin lyhyemmän kaavan mukaan! Ja Ginevré, luulen kyllä, että Kacey ja Remus päätyvät jossain vaiheessa ulos kivelle juttelemaan jostain muusta aiheesta, tai ainakin minullakin on sensuuntainen muistikuva!

*

OSA 35

Lilyn tajunnan rajamailla välkehti jotain, joka ei olisi todellakaan kuulunut sinne. Mitä ihmettä se saattoi olla? Hän makasi lämpimässä paikassa, epäilemättä omassa sängyssään, siitä ei siis tarvinnut huolestua. Lisäksi aamua epäilemättä oli vielä paljon jäljellä, lohduttavasti aikaa kääntyillä ympäri vuoteessa ja miettiä sitä, miten joskus myöhemmin olisi noustava ylös. Mistä hän tiesi sen? Luultavasti siitä, että hänen ympärillään oli pimeää.
 Jos Lily olisi miettinyt tarkemmin, hän olisi ehkä huomannut pimeyden voivan johtua myös siitä, että hänen silmänsä olivat kiinni. Mutta hän ei tietenkään miettinyt tarkemmin, hänhän nukkui, pahus vie sentään ja pari muuta epämääräistä sanaa vielä siihen päälle.
”Lily! Lily, herää jo!”
Se olikin ääni, se asia, joka välkehti Lilyn tajunnan rajamailla ja häiritsi häntä. Kun hän tajusi sen, hän yritti ensin huitoa äänen pois, mutta se ei suostunut tottelemaan. Ei, se toisteli hänen nimeään selvästi ilahtuneena siitä, että hän osoitti jonkinlaisia merkkejä elämästä -
 Mistä elämästä?  Hän nukkui, pahus vie, ei silloin tarvinnut elää -
”Minä yritän nukkua!” hän huudahti pompahtaessaan istumaan sängyllään.
”Loistavaa, sinä heräsit”, huomautti Kaceyn iloinen ääni. ”Kumman sinä otat?”
”Mitä IHMETTÄ sinä puuhaat?” Lily kysyi, mutta liian myöhään. Hän oli jo huomannut Kaceyn roikottavan käsissään kahta puseroa, joilla ei ollut mitään muuta eroa kuin väri.
”Kumman sinä pistät tänään päällesi?” uteli Kacey antamatta tippaakaan periksi. ”Tänään on Tylyahon vierailupäivä, jos et sattunut  muistamaan, Lily hyvä.”
”En todellakaan muistanut”, huokaisi Lily ja yritti painaa päänsä uudelleen tyynyyn. ”Anna olla, Kacey. Se on vain yksi Tylyahon reissu.”
”Minulle ehkä, mutta sinä menet sinne George Adamsin kanssa”, Kacey virnuili. ”Nämä voivat olla elämäsi ensimmäiset treffit tulevan aviomiehesi seurassa – ”
”Älä puhu tuollaisia”, Lily tiuskaisi ja irvisti sitten. ”Itse asiassa sinun ei pitäisi puhua muutenkaan mitään ennen aamukymmentä. Ei millään pahalla.”
”En minä pahastu”, totesi Kacey. ”Ei tulisi mieleenikään.”
”Tiedän”, Lily huokaisi pää tyynyssä. ”Ovatko Michelle ja Naima muuten täällä?”
”Eivät”, Kacey ilmoitti. ”He heräsivät jo puoli tuntia sitten, kävivät mammuttisuihkussa ja häipyivät, ja ohimennen sanoen niin sinunkin olisi pitänyt tehdä – ”
”MINÄ NUKUIN!” Lily parahti hyvin epätoivoisesti. Aivan kuin se muka olisi riittänyt vakuuttamaan Kaceyn.
”No, sinä et olisi nukkunut, jos se olisi ollut minusta kiinni”, ilmoitti tyttö naksuttaen tyytymättömästi kieltään kitalakeaan vasten, ”mutta sinä et vain suostunut heräämään. Näitkö kauniita unia Georgesta?”
Siinä vaiheessa Lilylle sai riittää. Hän oli toki iloinen siitä, että Kacey oli edellisen viikonlopun jälkeen ollut melkoisen paljon pirteämpi kuin ennen sitä, ja että he kaksi olivat taas jopa viettäneet jonkun verran aikaa yhdessä, mutta tällaista ei sentään kunniallinen ihminen kestänyt ennen aamupalaa. Pahus, hänen olisi OIKEASTI pitänyt olla nukkumassa, ja Kacey jauhoi vain jostain Georgesta!
”Lopeta tuo”, Lily kivahti ääneen. ”Ja nyt minä olen ihan tosissani. Minä en edes ole ihastunut Georgeen, enkä minä tajua, minkä takia sinulla on niin kauhea kiire parittaa meitä – ”
”Se johtuu Siriuksesta”, tokaisi Kacey suorapuheiseen tapaansa ja istahti sitten Lilyn viereen sängylle työntäen kaksi hivenen eriväristä paitaa henkareineen muitta mutkitta tytön syliin. ”Jos haluat kuulla totuuden, niin minusta olisi tavattoman helpottavaa, jos sinä ihastuisit Georgeen ja unohtaisit Siriuksen – ”
”Vai niin”, tokaisi Lily. ”Nyt sinulla on siis aikaa olla huolissasi minun ongelmistani?”
Surullinen ilme vaihtui salamannopeasti Kaceyn kasvoille, ja Lily katui sanojaan saman tien.
”Anteeksi”, hän sanoi vaisusti. ”Minä en tarkoittanut sitä. Tietenkin minä tajuan, että sinulla on omiakin ongelmia – ”
”Minun pitäisi kai pyytää anteeksi”, sanoi Kacey katsellen ikkunasta ulos, ”mutta suoraan sanoen minä en ole aivan varma, minkä takia. Minä en välttämättä jaksa osoittaa olevani kiinnostunut sinun asioistasi silloin, kun olen oikein surullinen, mutta en minä aio teeskennelläkään.”
Lily huokaisi. ”Tiedän. Ja sen takia minä pyysinkin anteeksi. Tuota noin, miten sinun kotonasi meni?”
”Hyvin. Oli mukavaa nähdä äitiä.”
Kaceyn kasvot olivat ilmeettömät, eikä niiltä voinut nähdä aavistustakaan todellisista tunteista. Niinpä Lily ei voinut myöskään tietää, mitä Kacey todella ajatteli, mutta ei sen ollut niin väliäkään. Tyttö oli joka tapauksessa ollut huomattavasti pirteämpi ja iloisempi käytyään edellisenä viikonloppuna kotona, ja vaikka Lily ei voinutkaan väittää käsittävänsä, mistä se johtui, hän oli siitä iloinen.
”Minä otan viininpunaisen”, hän tokaisi.
Kaceyn otsa rypistyi. ”Mistä ihmeestä sinä puhut?”
”Paidoista”, sanoi Lily hymyillen vinosti. ”Niistä, joiden takia sinä herätit minut tunnin ennen virallista heräämisaikaani. Minä otan tuon viininpunaisen.”
Kacey näytti tajuavan, sillä iloinen ilme levisi taas tytön kasvoille ja tämä noukki paidat käsivarrelleen Lilyn sylistä.
”Hyvä valinta”, totesi Kacey vilkuillen viininpunaista puseroa.
Lily huokaisi sisäisesti kiskoessaan puserorukkaa päänsä yli. Kacey jaksoi edelleen hymyillä. Joskus Lily ei tajunnut ystäväänsä ollenkaan, ei tämän kykyä selviytyä asioista niin helpon oloisesti ja olla seuraavassa hetkessä iloinen, vaikka kaiken järjen mukaan tämän olisi pitänyt itkeä.
 Ei sillä, että hän olisi aina tajunnut itseäänkään. Jouluun oli enää kaksi viikkoa, hänen syksynsä oli vierähtänyt Sirius Blackia ajatellessa ja kaiken lisäksi hän oli menossa George Adamsin kanssa Tylyahoon. Pahus, hän tuskin tunsi poikaa, tiesi vain tämän omistavan varsin suloiset pähkinänruskeat hiukset! No, ainakaan asiat eivät voineet enää mennä kummallisempaan suuntaan.

Satoi lunta. Oikeastaan se ei ollut mikään ihme, olihan kuitenkin edelleen joulukuun alkupuoli ja lunta oli ollut jo toista viikkoa, mutta silti se olisi tuntunut pieneltä ihmeeltä, jos sitä olisi pysähtynyt ajattelemaan. Remus ei kuitenkaan pysähtynyt. Ei, hän kiskoi rohkelikon punakultaisen kaululiinan kaulaansa, veti kaapunsa kiinni, laittoi lapaset käsiinsä ja sattui vilkaisemaan sitten Jamesia, joka vilkuili apaattiselta näyttäen ulos ukkonasta.
”Mitä nyt?” Remus kysyi.
James nojasi ikkunalautaan ja tuijotti lumista maisemaa sen näköisenä, kuin ei olisi ollut aivan kokonaan maanpinnalla. Ehkä poika ei ollutkaan, ja suoraan sanottuna Remus ei olisi ihmetellyt sitä lainkaan. Vaikka James suhtautui nykyään Siriukseen lähes samalla tavoin kuin ennen koko Lily-katastrofia, Remus ei voinut kuvitellakaan, ettei asia ollenkaan vaivaisi poikaa. Ei sellaista unohdettu niin helpolla.
”Sarvihaara?” Remus tokaisi. ”Mitä sinä mietit?”
James havahtui ajatuksistaan. Poika pudisteli pörröisen mustan tukan peittämää päätään raivokkaasti ja kääntyi sitten kohti Remusta.
”Näytät aika surulliselta”, sanoi Remus armottomasti.
”Enkä näytä”, James kielsi itsepäinen ilme kasvoillaan. ”Minä vain katselin ulos. Eikö sekään ole enää sallittua?”
Remus kohautti olkapäitään. ”Turha suuttua minulle. Minä olen vain utelias.”
”Liian utelias”, James murahti. ”Missä toiset muuten ovat?”
”Lähtivät sillä aikaa, kun sinä tuijottelit ulos ikkunasta”, Remus ilmoitti. ”He sanoivat kyllä minun muistaakseni menevänsä ja sinä nyökkäsit.”
”Ai”, James hämmästyi.
”Peter lähti Adriannen luo”, jatkoi Remus, ”ja Sirius oli kai luvannut tavata Annan puoli kymmeneltä jossain.”
”Jossain?” James toisti ja virnistys levisi pojan siihen mennessä melkoisen vakaville kasvoille. ”Jotenkin minusta tuntuu, että Anturajalan ”jossain” muistuttaa kovasti luutakomeroa.”
Remus irvisti. ”Minä en kaivannut tuota mielikuvaa ennen aamiaista.”
”Aamiaisen jälkeenkö sitten?” James hämmästyi. ”Kun sinun vatsasi on täynnä paahtoleipiä, sinä haluat ajatella Siriusta kaulailemassa luutakomerossa – ”
”Älä edes puhu!” Remus parahti. ”Minä en halua ajatella Siriuksen kaulailuja ennen aamupalaa, en aamupalan jälkeen enkä koskaan – ”
”Koskaan on aika pitkä aika, Kuutamo hyvä”, James totesi ärsyttävästi hymyillen. ”Oletko aivan varma?”
Remus mulkaisi häntä.
”Ehkä olisi pitänyt jättää sinut haaveilemaan ikkunalaudalle”, hän tokaisi. ”Silloin sinä et olisi ehkä muistanut osoittaa epätervettä kiinnostusta Siriuksen puuhiin – ”
”Väitätkö sinä minun kiinnostustani epäterveeksi?” James kohotti kulmiaan. ”Vaikka olet nukkunut Sirius Blackin kanssa samassa makuusalissa viisi pitkää vuotta?”
”James, ole kiltti äläkä käytä sanoja ”Sirius” ja ”epäterve” lähellä toisiaan”, Remus pyysi. ”Ne saavat minut aina kuvittelemaan jotain sellaista, mitä en halua kuvitella – ”
”Sinä olet sanonut sen jo vaikka kuinka monta kertaa”, James huokaisi kyllästyneenä. ”Okei, Sirius ja Peter ovat lähteneet jo. Mitä nyt? Eikö meidänkin pitäisi mennä? Emmehän me halua myöhästyä Tylyahosta.”
Remus nielaisi. ”Itse asiassa minun pitäisi tavata Kacey kohta. Mutta jos sinä haluat tulla meidän kanssamme, niin totta kai voit – ”
”Ai niin tietysti”, James keskeytti hänet. ”Sinulla on Kacey. James on liikaa, James saa mennä – ”
”Minä en sanonut niin”, Remus tokaisi, sillä eihän hän todella ollutkaan sanonut niin. ”Sinä voit kyllä olla meidän kanssamme siellä.”
”Jos en halua seurata Siriuksen kaulailuja?” James tokaisi. ”Tämä on aika outoa, Kuutamo.”
Remus hämmästyi. ”Se, että Sirius todennäköisesti harrastaa epämääräisiä asioita? Minä kun luulin olevani itse se, joka ei ollut vielä tottunut siihen – ”
”En minä sitä tarkoittanut”, James sanoi nopeasti. ”Vaan sitä, miten minulla ei ole seuraa Tylyahoon. Pahus, minun olisi kai vain pitänyt iskeä joku tyttö.”
Remus nyökkäsi. Kello hänen lipastonsa päällä tikitti pikkuhiljaa eteenpäin, mutta jostain syystä hänestä tuntui, että Jamesin oli saatava puhua vielä hetki. James Potter ei varsinaisesti kuulunut niihin ihmisiin, joiden kanssa oli mahdollista keskustella vakavasti kovinkaan usein, ja siksi ne pienetkin keskustelutilanteet tuntuivat niin arvokkaille.
”Minä en ole tuosta aivan samaa mieltä”, Remus huomautti. ”Ei sinun kannata iskeä muita tyttöjä vain sen takia, että et voi saada Lilyä – ”
”Kyllä minä tiedän, mitä sinä sellaisesta ajattelet, Kuutamo.”
”Minä olen tosissani. Ja suoraan sanottuna minä olen hemmetin ylpeä siitä, että sinä olet menossa Tylyahoon yksin, etkä iskenyt jotain tyttöä vain muodon vuoksi – ”
”Tuon voi ymmärtää monella tavalla.”
”Ei sillä tavalla muodon vuoksi, Sarvihaara!” Remus parahti. ”Minä yritän olla vakava!”
James hymyili. Hymy sai pojan kasvot kirkastumaan ja silmät loistamaan, eikä Remus hetkeen voinut kuvitellakaan, että tämä olisi joskus saattanut olla surullinen Lily Evansin takia.
”Tiedän”, James virnisti. ”Ja kiitos puheestasi, mutta jostain syystä minusta tuntuu, että eräs ruskeatukkainen neitokainen odottaa sinua tälläkin hetkellä.”
Remus säpsähti. Totta tosiaan, kello oli jo lähempänä aamukymmentä ja Kacey epäilemättä odotti häntä. Hän nyökkäsi Jamesille pikaisesti ja oli jo puolimatkassa kohti portaikkoa, kun pojan ääni pysäytti hänet.
”Kuutamo? Aiotko sinä todella lähteä Tylyahoon puputohvelit jalassa?”

Lumisade ei oikeastaan häirinnyt Siriusta juuri lainkaan. Päinvastoin, se tuntui sopivan hänen mielialaansa mainiosti. Luminen iltapäivä, retki Tylyahoon ja nätti vaaleatukkainen tyttö vieressä – mikä olisikaan voinut olla sen mukavampaa. Tai niin hän ainakin ahkerasti uskotteli itsekseen.
”Sirius? Missä sinä olet?”
Sirius säpsähti. Anna näytti melkoisen uteliaalta tuijottaessaan häntä.
”Minun tietääkseni olen kyllä aika tiiviisti juuri tässä”, Sirius tokaisi kurtistaen otsaansa.
Anna naurahti. ”Minä tarkoitinkin lähinnä sinun ajatuksiasi. Näytit melkoisen poissaolevalta.”
”Ai”, tokaisi Sirius, joka ei ilmeisesti osannut sanoa siihen mitään sen fiksumpaa.
”Mitä sinä mietit?” kysyi Anna.
”Et halua tietää”, Sirius sanoi nopeasti pudistellen päätään. ”Se liittyi… tuota noin, kelmeilyihin.”
”Ei sinun tarvitse esittää”, Anna totesi ja sai Siriuksen hämmästymään. ”Minä tajuan kyllä, ettet sinä ole täällä sen takia, että varsinaisesti pitäisit minusta erityisen paljon.”
Sirius kohotti kulmiaan. No niin, se epäilemättä OLI totta – hän oli matkalla Tylyahoon juuri Annan kanssa lähinnä siksi, ettei halunnut ajatella erästä punatukkaista tyttöä, mutta Annalla itsellään ei tietenkään olisi pitänyt olla siitä aavistustakaan.
”Mistä sinä noin päättelit?” hän kysyi. ”Minä en ole sanonut mitään sellaista – ”
”No, sinä olet Sirius”, tokaisi Anna, aivan kuin se muka olisi selittänyt jotain. ”Sinun hajamielisyydestäsi on helppo päätellä, että sinä halusit minut mukaasi vain sen takia, ettet voi kuvitella meneväsi Tylyahoon yksin. Se oli joka tapauksessa todennäköisin vaihto, joten – ”
”Hei, ei noin lujaa!” Sirius puuskahti. ”Mitä sinä oikein väität? Saat minut kuulostamaan tunteettomalta hunsvotilta – ”
”En missään nimessä”, Anna kielsi nopeasti. ”Olen aivan varma, että sinä oikeasti välität Jamesista ja niistä kahdesta muusta ystävästäsi.”
”TUO sai minut kuulostamaan vielä paremmalta”, Sirius voihkaisi.
”Sinulla on liian vilkas mielikuvitus”, huomautti Anna. ”Enkä minä oikeastaan aikonut keskustella sinun suhteestasi ystäviisi – ”
” – joka muuten on täysin kaverillinen”, Sirius sanoi aivan vain siltä varalta, että se olisi siihen mennessä jäänyt hieman epäselväksi. ”Mistä sinä sitten halusit keskustella? Ja miksi meidän pitäisi ylipäätään keskustella?”
Anna voihkaisi. ”Juuri tuota minä tarkoitin. Jos sinä olisit oikeasti kiinnostunut toisista ihmisistä, haluaisit keskustella heidän kanssaan.”
”En välttämättä. Keskustelu on melkoisen tylsää kenen kanssa tahansa.”
”Ja silti sinä keskustelet parhaillaan.”
”Sinä tämän aloitit!” Sirius puuskahti. ”Hyvä on, minä kaipasin tänne seuraa ja minulla oli joskus aikoinaan sinun kanssasi hauskaa joulutanssiaisissa, kelpaako?”
”Kelpaa”, sanoi Anna ja virnisti. ”Ja minun oli tarkoitus sanoa, että minua ei häiritse yhtään, koska en minäkään varsinaisesti pidä sinusta.”
No niin, jos se keskustelu oli jo siihen mennessä ollut melkoisen omituinen, tämä oli vielä kummallisempaa. Siriuksen suu loksahti auki, mutta kaikeksi onneksi hän oli edelleen kohtalaisen järkevässä mielentilassa ja siis sulki sen nopeasti.
”Sinä MITÄ?”
”Onko se noin vaikea uskoa?” Anna virnisti. ”Minä en pidä sinusta erityisen paljon. Ikävä kyllä minun ystävilläni sattui olemaan seuraa tänne, enkä halunnut olla kolmantena – tai viidentenä, miten vaan – pyöränä.”
”Eli minä olen sinulle hätävaravaihtoehto?”
”Olemme tasoissa”, ilmoitti Anna ja tökkäsi varomatonta Siriusta kylkeen niin, että tämä sivuun hypähtäessään melkein paiskasi pari onnetonta kolmosluokkalaista lumihankeen.
”Tuo oli ilkeää”, tokaisi Sirius pyydettyään kohteliaasti anteeksi kolmasluokkalaisparoilta. ”Sinä olet kiero.”
”Totta kai olen”, Anna sanoi. ”Muuten olisin jättänyt tämän reissun väliin. Tiedätkö mitä, Sirius Black? Jostain syystä suurin osa Tylypahkan viides- ja kuudesluokkalaisista tytöistä tuntuu olevan sitä mieltä, että jos sinun kanssasi ei ole riittävän kiero, päätyy lopulta luutakomeroon – ”
”Kateellisten panettelua”, Sirius sanoi ja virnisti omahyväisesti. ”Mutta jos se yhtään lohduttaa, minä en kyllä tällä hetkellä suunnittele mitään luutakomeroepisodia – ”
”Merlinin kiitos!” Anna puuskahti. ”Siinä tapauksessa sinä nimittäin oikeasti päätyisit tuonne lumihankeen ja mieluiten naama edellä!”
Sirius pyöritteli silmiään. Anna heilautti vaaleanruskeita hiuksiaan mielenosoituksellisesti ja lähti sitten harppomaan astetta nopeammin askelin kohti Tylyahoa. Sirius sai ehkä lisätä vauhtiaan hänkin vain pysyäkseen tytön kannoilla, mutta se ei vaimentanut hänen takaraivossaan kuiskailevaa epämääräistä ääntä, joka väitti, että Annan seura voisi loppujen lopuksi olla huomattavasti mielenkiintoisempaa kuin sadan luutakomeron päätyvän tytön.
 Tosin sata luutakomeroon päätyvää tyttöäkin oli melkoisen mukava ajatus.
”Mitä sinä NYT ajattelet?” kysyi Anna.
Jostain syystä Sirius päätti olla kertomatta.

Peter naputti hermostuneena Kolmen Luudanvarren nurkkapöydän pintaa. Jos hän olisi ollut tarkkaavaisempi, hän olisi ehkä huomannut pinnan olevan melkoisen samea ja epämiellyttävän näköinen, mutta niin huomiokykyinen hän ei sentään ollut. Tosin se saattoi  myös johtua siitä, että Adrianne istui vain metrin päässä hänestä ja hymyili hänelle silloin tällöin.
”No, aiotteko te mennä kotiin joululomalla?” kysyi Tim, joka istui pöydän toisella puolella ja piti Evan Rosierin kädestä kiinni.
 Se oli epäilemättä yksi maailmanhistorian kankein keskustelunavaus, mutta jostain syystä Peter oli oikeastaan kiitollinen siitä. Tunnelma heidän pienessä pöydässään oli viimeisen puolen tunnin kuluessa käynyt melkoisen jäiseksi. Adrianne ja Tim yrittivät selvästi uskotella, että heidän pieni viiden hengen porukkansa tuli mainiosti toimeen keskenään, mutta Rosier vilkuili Peteriä yksinomaan äkäisen näköisenä ja Adriannen ja Timin välissä istuva Marie näytti ihmettelevän, mitä hän oikeastaan edes teki heidän seurassaan. Ja Peter taas oli yksinkertaisesti vaivaantunut.
”Minä menen kotiin jouluksi”, sanoi Adrianne vastaten Timin kysymykseen ja kääntyi sitten kohti Peteriä. ”Entä sinä?”
”Sama täällä”, Peter myönsi, ja tottahan se oli. Hänellä ei ollut mitään syytä jäädä Tylypahkaan.
”Niin minäkin”, Marie tokaisi. ”Suoraan sanottuna olen vain iloinen siitä, että pääsen täältä pois vähäksi aikaa.”
”Kotona on kyllä ihan kiva päästä käymään”, Tim myönsi ja näytti epäluonnollisen vähän omalta itseltään hymyillessään keskustelunnostatushymyä. ”Tehän voisitte oikeastaan kaikki tulla käymään meillä jossain välissä, vai mitä?”
”Kaikki?” Rosier toisti otsa rypistyen.
”Niin, miksi ei?” Tim kysyi valoisasti. ”Hormipulveri on keksitty, ja – ”
”No, minä en taida siinä tapauksessa ilmestyä paikalle”, Rosier totesi ja hymyili vinosti tyttöystävälleen.
Tim hämmästyi. ”Miksi ihmeessä et? Evan, minä – ”
”Minä voin kyllä tulla käymään muuten”, Evan sanoi heti. ”Yritä nyt ymmärtää, Tim.”
Tim kurtisti kulmiaan. ”Mitä minun muka pitäisi ymmärtää?”
Evan näytti vaivaantuneelta ja vilkuili ympärilleen. Adriannen suu oli loksahtanut hivenen auki, mutta Peter kyllä tiesi olevansa ainoa, joka ylipäätään huomasi asian. Muiden huomio oli kiinnittynyt Rosieriin, joka nyt kumartui lähemmäs Timiä.
”Kyllä sinä tiedät, etten minä kauheasti pidä tästä porukasta”, hän kuiskasi matalalla äänellä, jonka kaikki kuulivat. ”Minä olen sanonut sinulle vaikka kuinka monta kertaa, että sinun kannattaisi etsiä parempaa seuraa – ”
”Älä jaksa!” Tim puuskahti eikä välittänyt hiljentää ääntään. ”Ja minä olen sanonut sinulle aivan yhtä monta kertaa, että minä en todellakaan aio vaihtaa ystäviäni vain joidenkin vanhentuneiden käsitysten mukaan!”
”Tiedän”, Rosier tiuskaisi äänellä, josta kuuli kyllä, ettei sen tietäminen todellakaan miellyttänyt häntä. ”Mutta sinä et voi vaatia, että minäkin pitäisin heistä – ”
”Itse asiassa minä voin”, Timin ääni oli tiukka. ”Ainakin sinä voisit olla sen verran fiksu, ettet puhuisi typeristä mielipiteistäsi keskellä kahvilaa – ”
Evanin käsi kiertyi Timin ranteen ympärille. ”Älä kyseenalaista minun fiksuuttani! Sinä tässä liikut väärissä porukoissa – ”
”Miten niin?” Timin ääni kohosi ja laski sitten sovittelevan ilmeen piirtyessä tytön kauniille kasvoille. ”Puhutaan tästä joskus myöhemmin, jooko?”
Peter kiemurteli tuolillaan. Adrianne tuijotti Evania ja Timiä näyttäen siltä, kuin ei olisi aivan uskonut omia korviaan. Peterin olisi tehnyt mieli vetää tyttö syliinsä ja väittää tälle, ettei Rosierin sanoja kannattanut uskoa, että niillä ei ollut todellisuudessa mitään merkitystä, mutta hän ei tietenkään voinut tehdä sitä.
 Marien ajatukset näyttivät liikkuvan hieman samoilla linjoilla Peterin ajatusten kanssa, sillä tyttö yritti kiinnittää Adriannen huomion kysymällä tältä jotain läksyistä. Adrianne mutisi välttelevän vastauksen ja kohdisti jälleen katseensa Rosieriin ja Timiin, jotka olivat vetäytyneet hieman kauemmas muista ja keskustelivat matallalla äänellä.
”Me olemme puhuneet vaikka kuinka monta kertaa”, Evan tokaisi Timille, ”mutta sinä kieltäydyt aina vain näkemästä totuutta – ”
”Miksi sinä sitten olet yhä minun kanssani, jos minä olen kerran niin typerä?” Tim kysyi kylmällä äänellä.
”Koska minä pidän sinusta, pahuksen tyttö!” Evan puuskahti ja näytti hetken siltä, kuin olisi halunnut vetää pahuksen tytön syliinsä. ”Ei sinussa ole mitään vikaa, vain sinun kavereissasi – ”
”Jos sinä haukut minun kavereitani, haukut minuakin”, sanoi Tim huulet hieman vapisten. ”Evan, älä viitsi olla noin härkäpäinen – ”
Ennen kuin Peter ehti huomatakaan, Tim oli noussut omalta tuoliltaan ja kävellyt Rosierin luokse. Poika veti hänet syliinsä ja halasi häntä tiukasti. Adriannen kasvot synkkenivät, ja Peterin sormet puristuivat nyrkkiin samalla, kun hänen ajatuksensa huusivat ehdotonta vastalausetta Rosierin sanoille.
”Valitan”, sanoi Evan näennäisen hiljaisella äänellä ja hetken Peter kuvitteli pojan vilkaisseen ivallisesti heitä kohti, ”mutta minä en voi muuta, niin kauan kun sinä liikut kuraveristen ja muun rupusakin kanssa – ”
Se riitti. Peter ponnahti ylös tuoliltaan eikä välittänyt tippaakaan Adriannen säikähtäneestä ilmeestä Timin ja Marien kysyvistä katseista puhumattakaan. Hän ei enää jaksanut katsoa surullista ilmettä Adriannen kasvoilla, ei kuunnella Rosierin typeriä kommentteja ja nähdä ylemmyydentuntoista katsetta pojan kylmissä silmissä -
”Hitto vie, Rosier, pidä suusi kiinni!” Peter ärähti. ”Voit pitää typerät mielipiteesi ihan omana tietonasi – ”
”Niinkö, Piskuilan?” Rosier oli vetäytynyt kauemmas Timistä ja tuijotti nyt Peteriä ärsyttävän itsevarmasti hymyillen. ”Oletko aivan varma? Ehkä sinun pitäisi paremminkin huolehtia siitä, kuinka kauan saat pitää omat typerät pikku ajatuksesi – ”
”Minun ajatukseni eivät ole typeriä!” huusi Peter ja hapuili taikasauvaansa viittansa taskusta. Se ei ollut siellä. ”Mutta sinä – sinä – hemmetti, onko sinun pakko – ”
”Mitä?” Rosier kysyi ja astui askeleen kohti häntä. ”Onko minun pakko mitä? Vai pitäisikö minun arvata?”
”Älä suotta”, tiuskaisi Peter, mutta turhaan. Rosier nojasi pöytään ja vilkuili häntä niin ärsyttävän tietäväisen näköisenä, että hän olisi vain mieluiten heittänyt kermakaljatuoppinsa ylimielisen luihuisen naamalle -
”Mitäköhän sinä olisit mahtanut tarkoittaa?” Rosier virnuili välittämättä tippaakaan Peterin kiellosta. ”Miten olisi vaikka ONKO SINUN PAKKO SATUTTAA ADRIANNEA?”
Peter sävähti. Sanat iskivät hänen lävitseen pelottavan tosina ja vilkaisemattakin hän tiesi, että myös Adrianne nojautui taaksepäin tummanruskeat silmät pyöreinä ja hämmästyneinä. Jos Adrianne ei olisi jo ennestään tiennyt Peterin olevan ihastunut häneen, Rosierin sanat olisivat todennäköisesti saaneet pojan hämmentymään huomattavasti enemmän. Nyt ärtymys vain kohosi hänen mielessään, hänen teki mieli lyödä Rosieria tai tehdä mitä tahansa, joka pyyhkisi ylimielisen virnistyksen toisen kasvoilta -
”Ja tuolla tavallako sinä ajattelit saada minut unohtamaan, millainen paskiainen olet?” Peter tokaisi. ”Usko pois, se ei onnistu – ”
”Paskiainen?” Rosier toisti hieman kyllästyneesti. ”Katso peiliin, Piskuilan. Sinä ja sinun pikku ystäväsi – ”
Siinä vaiheessa oli yksinomaan hyvä, että Marie oli jo hieman aiemmin tarttunut lujasti Peterin kaapuun ja esti poikaa syöksymästä suin päin Rosierin kimppuun.
”ÄLÄ SINÄ SANO MITÄÄN!” Peter huusi. ”SINULLA ITSELLÄSI EI EDES – ”
”Rauhoitu jo, Matohäntä!” Siriuksen käsi repäisi Peterin nopealla liikkeellä kauemmas Rosierista ja tuolista, joka huojui uhkaavasti. ”Etköhän sinä ole jo sanonut tarpeeksi.”
”Sirius?” Peter hämmästyi ja unohti melkein ajatella Rosieria, joka tarttui Timin käteen ja riepotti parhaillaan tyttöä perässään kohti ulko-ovea. ”Mitä sinä täällä teet? Missä muut – ”
”Minä istuin Annan kanssa tuolla sivupöydässä kaikessa rauhassa”, sanoi Sirius, ”kun sinä aloit räyhätä niin kuin joku kulkukoura. Ja anteeksi vain, kaveri, mutta se kuuluu minulle – ”
”Minulla oli hyvä syy!” Peter puolustautui kovaäänisesti eikä välittänyt tippaakaan Marien ja Adriannen hämmentyneistä katseista. ”Rosier on ääliö, hän – ”
”Totta kai hän on ääliö, pahus vie!” Sirius puuskahti. ”Hän on luihuinen, ja kaiken lisäksi hemmetin typerä sellainen, mutta minä en halua käydä katsomassa sinua vankilassa sen jälkeen, kun olet hajoittanut koko Kolmen Luudanvarren palasiksi!”
”Ihan kuin minä tekisin jotain sellaista! Sinä olet meistä se, joka on vaarakasi ympäristölleen – ”
”Turha selitellä, Matohäntä”, Sirius tokaisi. ”Jos Marie ei olisi pidellyt sinusta kiinni, olisit varmaan ollut Rosierin kurkussa kiinni jo aikoja sitten. Ja murhaa ei katsota hyvällä taikaministeriössä, tiedä se.”
”Minä – ” aloitti Peter, mutta ei enää keksinytkään mitään sanottavaa. Rosier oli mennyt, Siriuksen harmaat silmät katsoivat häntä ärsyyntyneinä ja hän alkoi pikkuhiljaa tajuta lattialle kaatuneet tuolit ja kahvilassa istuvien ihmisten uteliaat katseet.
”Hyvä poika”, totesi Sirius, kun hän jätti lauseensa kesken ja pudisteli vain hitaasti päätään. ”Minä arvasin, että tulisit järkiisi. ”Ja nyt, jos vain sallit, minun olisi kai paras palata seuralaiseni luo – ”
”Mene vain”, tokaisi Peter ja vilkaisi sitten Adriannea.
Tyttö istui edelleen tuolillaan ja tuijotti häntä kauniit huulet hämmästyneesti raottuneina. Peter oli huomaavinaan pettymyksen läikähtävän Adriannen silmissä, pettymyksen, joka repi hänen omat ajatuksensa kappaleiksi ja tiputti lattialle –
”Minä tulen kohta takaisin”, hän ilmoitti sitä tarkoittamatta ja harppoi ulos kahvilasta, ennen kuin kukaan ehti sanoa mitään.

George Adamsin pähkinänruskeat hiukset näyttivät yllättävän tummilta hämärtyvässä talvi-illassa. Oikeastaan oli melkein kummallista, miten kello oli vasta lähempänä kolmea iltapäivällä ja silti alkoi olla vaikea nähdä kauas.
”Aika hämärää”, tokaisi George.
Se olisi voinut olla melkoisen omalaatuinen toteamus, mutta onneksi Lily tiesi mainiosti, että poika ajatteli säätä eikä esimerkiksi yleistä maailman menoa. Ei sillä, etteikö sekin olisi välillä tuntunut hieman hämärältä.
”Niin on”, Lily totesi.
Sellaista se oli ollut koko päivän. Lily ei ollut muistanut huolehtia etukäteen siitä, tulisivatko hän ja George toimeen, mutta päivän edetessä hän oli toden teolla alkanut huolestua. He eivät yksinkertaisesti näköjään pystyneet puhumaan toisilleen! Koko päivän he olivat vaihtaneet vain tyhjänpäiväisiä kommentteja, käyneet kaupoissa ja kävelleet ympäriinsä, eikä Lily oikeastaan tiennyt mitään sellaista Georgesta, jota hän ei olisi tiennyt jo aiemmin.
”Tämä on aika tyhmää”, hän huudahti puoliääneen, ennen kuin ehti harkita, mitä oli aikeissa sanoa. Hän sulki suunsa nopeasti, mutta George oli luonnollisesti ehtinyt tarttua hänen hieman kummalliseen kommenttiinsa.
”Mikä?” poika kysyi ja tämän tummanruskeat kulmat kurtistuivat. ”Hämärä?”
”Ei”, Lily sanoi ja oli hetken kiitollinen pimenevästä illasta, sillä hänen kasvonsa tuntuivat punehtuivan. Ikävä kyllä vahinko oli jo tapahtunut ja siinä vaiheessa kai oli paras vain olla rehellinen. ”Se, että me olemme olleet koko päivän kahdestaan, emmekä ole puhuneet toisillemme juuri mitään.”
”Kaipaatko sinä ystäviäsi?” George kysyi huolestuneena.
”En!” Lily puuskahti ja virnisti sitten tajutessaan, miten kummalliselta sen täytyi kuulostaa. ”Siis minulla ei tietenkään ole mitään ystäviäni vastaan, mutta itse asiassa heitä ei oikein OLE muita kuin Kacey, ja Kacey taas todennäköisesti vain kaulailee jossain Remuksen kanssa…”
”Ai niin”, sanoi George ja varjo heilahti pojan silmien poikki. ”Kacey ja Lupin. Minä olisin halunnut mennä sen tytön kanssa syystanssiaisiin, mutta Lupin ehti ensin.”
Jos Lily ei ollut oppinut Georgesta juuri mitään koko päivän aikana, tämä tieto ainakin oli uusi.
”Olisitko?” Lily kysyi osaamatta sanoa mitään fiksua.
George virnisti. ”Se on jo vanha juttu. Minä hävisin Lupinille ja sillä selvä.”
Lily nyökkäsi – mitä muutakaan hän olisi voinut tehdä? Kaikesta päätellen George oli tosiaan hävinnyt Remukselle Kaceyn suhteen, jos mitään kilpailua nyt oli ollut olemassakaan.
”He ovat ihan suloinen pari”, Lily totesi hieman hajamielisesti.
”Suloinen pari?” George toisti huvittuneena. ”Minä en ole ikinä tajunnut, mikä pakkomielle tytöillä on kutsua toisia ihmisiä ”suloisiksi pareiksi”. Minun nähdäkseni useimmissa pareissa ei ole mitään suloista.”
Lily hymyili. ”Suloisiksi pareiksi” nimittelemisen ihmetteleminen toi auttamatta hänen mieleensä Siriuksen ja syystanssiaispäivän, kun he olivat vahingossa päätyneet lukituiksi Tarvehuoneeseen. Silloin Sirius oli ihmetellyt juuri samaa asiaa kuin George nyt. Silti muisto ei tehnyt hänen oloaan yhtään surulliseksi. Kenties Georgen hymyilevät kasvot piristivät häntä, ja siihen ajatukseen hän tarttui.
”Kylläpäs on”, hän väitti vain sanoakseen jotain. ”Ja Kacey ja Remus ovat ehdottomasti harvinaisen suloinen pari.”
George kohautti olkapäitään. ”Tuo on kai jotain tyttöjen juttuja.”
”Ehkä”, Lily myönsi. ”Mutta siinä tapauksessa sinun sietäisi olla harmissasi siitä, ettet ole tyttö.”
”Tuskin”, sanoi George spontaanisti. ”Silloin minä en voisi olla täällä sinun kanssasi.”
Lily pysähtyi. He olivat kävelleet Tylyahon pääkatua pitkin melkoisen päämäärättömästi, ja nyt tuo kuviteltukin päämäärä katosi hetkeksi tytön mielestä. Georgekin pysähtyi ja kääntyi tuijottamaan häntä kasvot hämmästyneinä.
”Anteeksi”, poika mutisi. ”Minun ei kai olisi pitänyt sanoa noin.”
”Ei se mitään”, sanoi Lily ja väänteli käsiään hieman vaivautuneena. ”Minun ei olisi pitänyt järkyttyä. Kai sinä haluat olla täällä minun kanssani, jos kerran kysyit minua…”
George melkein virnisti. ”Järkytyitkö sinä?”
”Vähän”, Lily sanoi vaisusti. ”Etkö sinä huomannut? Minähän pysähdyin niille sijoilleni.”
”Huomasin, totta kai”, George puolustautui. ”Mutta JÄRKYTTYMINEN on aivan eri asia.”
Lily kurtisti kulmiaan unohtaen kokonaan, että hänen oli tarkoitus olla järkyttynyt. ”Miten niin?”
”No, minusta järkyttyminen kuulostaa siltä, mitä useimmat tytöistä tekisivät, jos heidän paitojensa alle tiputtaisi hämähäkin”, George totesi ja lisäsi sitten nopeasti: ”Ei sillä, että olisin yrittänyt.”
”Hyvä, ettet ole”, sanoi Lily, sillä pelkkä ajatuskin oli saanut kylmän väreen kulkemaan hänen selkäpiitään pitkin.
George hymyili. ”Okei, sinä siis järkytyit. Voimmeko me nyt jatkaa matkaa?”
”Voimme”, Lily lupasi. ”Minne me menemme?”
”Miten olisi Kolme Luudanvartta?” ehdotti George. ”Me olemme kierrelleet täällä melkein koko päivän, mutta emme ole vielä käyneet siellä kertaakaan.”
”Hassua”, totesi Lily. ”Mennään vain.”
Taivas oli jo kovin hämärä, mutta se ei estänyt Lilyä vilkuilemasta ohimennen Georgen profiilia heidän kävellessään kohti Kolmea Luudanvartta. Pieni hymyn väre kulki hänen vatsanpohjansa halki, eikä hän hetkeen muistanut ajatella Siriusta lainkaan.

Kermakalja oli aina vaikuttanut Siriukseen sillä tavalla. Epämääräinen aavistus hänen takaraivossaan saattoi väittää, ettei hänen olisi pitänyt olla niin hyvällä tuulella kuin oli, mutta hän nyt kerta kaikkiaan vain oli. Pahus, Peter saattoi käyttäytyä niin kuin olisi halunnut lyödä Evan Rosierilta tajun kankaalle ja James ehkä oli näyttänyt hieman kärsivältä ohittaessaan hänet Michellen ja Naiman seurassa ja kysyessään, oliko Lilyä näkynyt, mutta ne eivät olleet hänen ongelmiaan! Hän sentään istui lämpimässä sivupöydässä vaaleatukkaisen tytön kanssa, joka ei omien sanojensa mukaan erityisesti pitänyt hänestä, mutta oli kyllä hauskaa seuraa.
”Sirius”, Anna sanoi hieman kyllästyneesti, kun hän joi ties monetta lasillistaan. ”Tuo on kermakaljaa. Siitä ei voi tulla humalaan.”
”Ei sitä tiedä”, Sirius totesi ja tyhjensi lasinsa. ”Ei ainakaan ennen kuin on kokeillut.”
”Sinä olet juonut jo niin monta lasillista, että olisit jo humalassa, jos se olisi mahdollista”, Anna huomautti. ”Tosin et sinä ihan helpolla tuollaisesta juomisesta pääse.”
”Sanoo kuka?” Sirius uhkasi.
Anna irvisti. ”Ei kukaan. Sinulla vain todennäköisesti tulee olemaan mieletön vessahätä ensi yönä.”
Siriuksen kasvot synkistyivät. No niin, sitä hän ei kieltämättä ollut ajatellut, mutta eipä sillä ollut niin väliäkään. Hänen kuntonsa vain kohoaisi, kun hän juoksisi sängyn ja vessan väliä.
”Hieman epäilyttävää”, sanoi Anna ja vasta siinä vaiheessa Sirius huomasi ajatelleensa ääneen. ”Kenenkäköhän sänky on kyseessä?”
”Minun omani”, Sirius totesi loukkaantunut sävy äänessään. ”Vastahan me keskustelimme luutakomeroista. Kuvitteletko sinä oikeasti minun olevan niin vastuuton, että aikoisin heti sen jälkeen etsiytyä jonkun toisen tytön sänkyyn?”
”Kuvittelen”, Anna sanoi rehellisesti. ”Tosin minä olin kyllä enemmän huolissani omasta sängystäni. No, osaanpahan pitää varani ja kieltäytyä kaikesta juotavasta, jota sinä minulle tarjoat.”
”Miten niin?” Sirius hämmästyi.
”Ai miten niin tarjoat? Koska sinä pyysit minua tänne, ja sinä olet tässä se mies, ja – ”
”Miten niin sinun pitäisi kieltäytyä?” keskeytti Sirius, joka ei suoraan sanottuna liiemmin halunnut kuulla puhetta naisten oikeuksista juuri silloin.
”Minä käyttäydyn melko holtittomasti tuliviskin alaisena”, selitti Anna. ”En aio ottaa riskiä, että juotat minulle sitä salaa – ”
”Pidän tuon mielessä”, Sirius virnisti.
Se kuitenkin jäi hänen viimeiseksi virnistyksekseen pitkään aikaan, sillä juuri silloin ovi avautui. Sirius näki aavistuksen hämärtyvästä taivaasta jossain ulkona, mutta hänen huomionsa ei todellakaan kiinnittynyt taivaaseen. Ei, ennemminkin hän huomasi Lilyn ja ruskeatukkaisen pojan, jotka astuivat sisään nauraen ja vilkuillen toisiaan.
”Onko tuo George Adams?” hän suhahti Annalle. ”Tuo, joka tuli Lilyn kanssa sisään?”
Anna näytti hieman hämmästyneeltä. ”On. Minä taisinkin kuulla, että he ovat tulossa tänne yhdessä – ”
”Taisit kuulla?” Sirius toisti silmät suurina. ”He ovat siis treffeillä?”
”Sirius!” Anna parahti. ”Mikä ihme sinua vaivaa? Minä melkein alan uskoa, että kermakalja voi sittenkin mennä päähän – ”
Sirius pudisteli päätään. Olkoon, Lily ehkä käveli vain muutaman metrin päästä hänestä vilkaisematta häntä ollenkaan, istui ruskeatukkaisen pojan kanssa rauhalliseen nurkkapöytään, jutteli, nauroi ja näytti nauttivan joka sekunnista, mutta mitä siitä, se ei todellakaan häirinnyt Siriusta. Ei, hän oli päässyt Lily Evansin yli kauan sitten, hän ei edes kaivannut tyttöä -
”Pahus”, hän ärähti kun Lily ja George kumartuivat sanomaan toisilleen jotain pöydän yli. ”Minun pitää käydä tuolla.”
Anna jäi katsomaan hänen peräänsä, kun hän nousi paikaltaan ja lähti harppomaan kohti Lilyn pöytää. Tyttö näytti yllättyvän hänet nähdessään.
”Sirius?” Lily kurtisti kulmiaan. Loistavaa, ilmeisesti tyttö sentään vielä muisti, kuka hän oli! ”Mitä sinä – ”
”Meidän pitää jutella”, tokaisi Sirius, tarttui Lilyä kiinni kädestä ja oli ohimenevän hetken erittäin kiitollinen siitä, ettei James silloin ollut Kolmessa Luudanvarressa.
”Minä tulen kohta”, sanoi Lily Georgelle tajutessaan, ettei hänellä ilmeisesti juurikaan ollut valinnanvaraa.
Sirius kuljetti Lilyn perässään suoraan ulos ulko-ovesta ja tönäisi hieman vähemmän hellävaraisesti vasten ulkoseinää. Lilyn suu jäi hämmästyksestä raolleen, ja hetken Sirius saattoi melkein kuvitella painavansa huulensa tytön huulia vasten, työntävänsä kätensä jälleen tämän punaisiin hiuksiin –
”Mitä ihmettä sinä touhuat?” hän kysyi terävällä äänellä työntääkseen mielikuvat pois ajatuksistaan. ”Adamsin kanssa, siis?”
”Minun kai pitäisi kysyä ihan samaa”, sanoi Lily ja näytti selvästi ärtyneeltä. ”Sirius, mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Sinä raahaat minut ulos kahvilasta vain kysyäkseni minulta, mitä minä teen Georgen kanssa – ”
”Ai, nyt te kutsutte jo toisianne etunimillä”, Sirius tokaisi ja tiesi kyllä, että hänen äänensä kuulosti naurettavan murjottavalta.
Lily katsoi häntä kulmat koholla. ”Niin kutsumme. Me olemme olleet koko päivän yhdessä – ”
”MITÄ?” Sirius huudahti.
”Emme sillä tavalla yhdessä!” Lily huudahti silmät laajeten. ”Pahus, Sirius, mikä ihme sinua vaivaa?”
”Ei yhtään mikään”, Sirius ilmoitti kovaan ääneen. ”Minusta on vain hieman ärsyttävää katsella, miten sinä käyttäydyt kuin mikäkin tytönhupakko – ”
”Älä viitsi!” Lily puuskahti. ”Sinä et usko tuohon itsekään, joten voit ihan yhtä pitää suusi kiinni ja antaa minun elää omaa elämääni!”
Sirius avasi suunsa vastatakseen, mutta ei keksinytkään mitään sanottavaa. Hänen katseensa lukkiutui Lilyn vihreisiin silmiin ja hetken, vain hetken hän toivoi voivansa hukkua niihin lopullisesti.
”Sirius?” Lily kysyi äkkiä hyvin varovaisella äänellä. ”Oletko sinä… mustasukkainen?”
Sirius pudisteli päätään ja astui kauemmas Lilystä. Lumi satoi hänen päälleen, mutta hän ei edes huomannut sitä. Lily jäi seisomaan vasten Kolmen Luudanvarren seinää hyvin hämmästyneen näköisenä, kun Sirius lähti nopein askelin kohti Tylypahkaan johtavaa tietä. Anna sai istua sivupöydässä, hänellä ei enää ollut voimia palata sinne, eikä mitään sanottavaa.
 Ei, hän oli tehnyt itsestään narrin. Se oli tapahtunut jo silloin, kun hän oli antanut ensimmäisen kerran itselleen luvan suudella Lily Evansia, ja paljon pahemmalta se tuntui nyt, kun tuon kaiken piti jo olla ohi. Eikä pahinta edes ollut Jamesin pettyneen ilmeen kuvitteleminen vaan se, että todellisuudessa hän olisi vain halunnut kelata aikaa taaksepäin ja tuijottaa yhä Lilyn silmiin.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 11.8.
Kirjoitti: Lupine - 11.08.2008 21:03:16

Joo elikkäs jatkoo. Olisin halunnu kuulla Kaceystä ja Remuksesta enemmän.

Ainii oon Werewolfie nimi vaan vaihtu.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 11.8.
Kirjoitti: Arte - 16.08.2008 12:31:51

Joillakin muillakin on koulukiireitä, että lukion aloitus osaakin olla raskasta... Harmittaa, kun en ole päässyt lukemaan tätä yhtään aikaisemmin. Nooh, nyt kuitenkin on aikaa lukea ja kommentoidakin:

Urhh, Peterin kohtaus Luudanvarressa<3 Se on ihana. En vain muistanut, että se oli Rosier, joka sanoi, että "Onko sinun pakko satuttaa Adriannea". Mutta nyt ainakin sain kunnollisen muistikuvan koko kohtauksesta. En kyllä malta odottaa yhtään enempää, koska muistaakseni seuraava osa on viimeinen, jonka olen lukenut. (: Se on hyvä luku, jos muistan oikein.

Siriuksen "yritykset" tulla humalaan kermakaljasta olivat aika söpöjä. Myös Anna vaikutti hahmona oikein kivalta, ja pidin myös siitä, ettei hän ollut ihastunut Siriukseen, vaan hänellä oli samat motiivit kuin pojallakin. Säälittää vain vähän, kun Sirius jätti hänet sinne odottamaan, vaikka heillä oli ollut niin hauskaa. Vaikka no, Anna varmaan tajusi koko tilanteen siinä samalla ja lähti pian itsekin. Ainakin itse haluan ajatella niin.

Lily ja George. Heistä oli ihan mukava lukea, vaikkein oikein tiedäkään, haluanko heille mitään kummempaa. Sinänsä kuin se olisikin minun päätettävissäni, mutta kuitenkin. <: Minusta vain oli älyttömän suloista, kun Sirius oli mustasukkainen. Mainitsinko jo, että odotan seuraavaa lukua? Toivottavasti ehdin lukeakin sen pian, kun se ilmestyy...

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 11.8.
Kirjoitti: Hate - 22.08.2008 16:24:06

Olen ihan sanaton. Rakastuin tähän ficciin. .__. Se on ihanan pitkä, mutta siihen ei kyllästy missään vaiheessa. Se on kiinostava alusta loppuun asti. Ficissä on niin monta ihanaa kohtaa että jos laittaisin kaikki suosikkini tämä viesti olisi tuskastuttavan pitkä 8'D Sirius oli tässä ficissä mielestäni ylivoimaisen ihana (tälläkin kertaa).  ::)

Jokatapauksessa erittäin ihana ja ehkäpä paras ficci jonka olen täällä lukenut.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 11.8.
Kirjoitti: lurikko - 30.09.2008 22:10:07

A/N: Voi ei! Ihan rehellisesti sanottuna olen tainnut unohtaa, että tämä ficci on täällä ja odottaa jatkoa! Nyt yritän korjata virheeni; toivottavasti ette ole kaikki kadonneet ja jotain vielä ilahduttaa tämän jatkon laittaminen tänne.

Lupine, kiitos paljon! Kaceysta ja Remuksesta kyllä kuullaan vielä.

Arte, kiitoksia! Toivottavasti olet pärjäillyt sen lukion kanssa. Ihan näin niin kuin abin näkökulmasta täytyy pikkuisen sanoa, että kannattaa yrittää ottaa lukio-opiskelu suhteellisen rennosti tai ainakin sen verran rennosti, ettei väsytä itseään kovin pahasti! Opiskelua kyllä riittää, jos sitä jaksaa tehdä, mutta itsestään täytyy muistaa huolehtia myös, ja minä ainakin tajusin joskus kakkosvuoden keskellä, että menen yksinkertaisesti täysin solmuun ellen saa pitää laiskotteluaikaani :D

Hate, kiitos kovasti! Onpa hauska kuulla, että olet löytänyt tämän ficin ja vielä tykännytkin :) Toivottavasti jaksat seurata myös jatkossa :)

*

OSA 36

”Peter? Mitä sinä teet?”
Itse asiassa Peter ei tehnyt yhtään mitään. Ei, hän vain istui yksinäisellä penkillä erään sivukadun varrella ja mietti, mitä ihmettä hänen olisi pitänyt tehdä. Riideltyään ensin Evan Rosierin kanssa ja syöksyttyään sitten ulos Kolmesta Luudanvarresta hän oli ensin kierrellyt aikansa ympäri Tylyahoa, mutta jostain syystä se oli tuntunut täysin turhalle. Pieni sivukatu oli houkutellut häntä lupauksilla hiljaisuudesta ja rauhasta ajatella, ja niinpä hän oli eksynyt sinne.
 Niin, hän ei ollut todellakaan arvannut, että Adrianne lähtisi Kolmen Luudanvarren lämpimästä, naurua ja hymyä täynnä olevasta ilmasta tai että tyttö vieläpä löytäisi hänet. Siinä tämä kuitenkin seisoi, vain metrin päässä hänestä, kädet syvälle kaavun taskuihin avuttomasti painettuina ja turhautunut katse harhaillen.
”En minä mitään erikoista tee”, sanoi Peter vastaten tytön esittämään kysymykseen. ”Istun vain tässä.”
”Huomaan sen”, sanoi Adrianne hieman surumielisesti ja seisoi yhä siinä sen näköisenä, kuin ei olisi tiennyt, olisiko hänen pitänyt kävellä lähemmäksi Peteriä vai ei.
Peter huokaisi. ”Okei, puhu jo. Minä tiedän kyllä, että olin hemmetin tyhmä ja lapsellinen ja vaikka mitä, mutta sinä haluat epäilemättä sanoa sen myös. Joten anna tulla.”
Adrianne tuijotti häntä pää hieman kallellaan, pitkät, mustat, silkkiset hiukset valuen ulos kaavun hupun alta ja tippuen kohti maata. Jos Peterin olo ei olisi ollut niin surkea, hän olisi saattanut jäädä ihmettelemään, miten hänen edessään seisova tyttö saattoi lumisateessakin näyttää niin kauniilta.
”Minä mietin, minne ihmeeseen sinä menit”, sanoi tyttö, aivan kuin se olisi muka liittynyt aiheeseen. ”Kyselin Siriukselta, kävin Hunajaherttuassa ja kiertelin pääkatua, mutta sinua ei vain näkynyt. Onneksi minä satuin huomaamaan, että yhdet jalanjäljet veivät tänne.”
”Minä halusin olla rauhassa”, tunnusti Peter tuulelle, joka puhalteli Adriannen olkapään yli.
Tyttö naurahti hieman sarkastisesti. ”Anteeksi nyt vain, etten antanut sinun jäädä tänne yksin murjottamaan – ”
”En minä sitä tarkoittanut”, Peter sanoi heti.
”Et niin”, Adrianne tokaisi.
Sitten he olivat taas hiljaa. Adrianne potki lunta ajatuksissaan ja Peter tuijotti mitään näkemättä tytön kenkiä, jotka halkoivat lunta uudestaan ja uudestaan. Kello oli lähempänä neljää, alkoi hämärtää.
”Mitä se oikein oli?” Adrianne kysyi äkkiä. ”Minä tiedän kyllä, että Evan osaa joskus olla melkoisen typerä, mutta sinä vain käyttäydyit niin – ”
”Lapsellisesti?” Peter ehdotti vinosti hymyillen.
”Vihaiselta. Minä en ollut ikinä nähnyt sinua niin vihaisena.”
Peter sulki silmänsä ja nojasi penkin aivan liian aikaisin loppuvaan selkänojaan. Hän olisi halunnut pois, pois Adriannen kysymyksien läheltä ja pois siitä tiedosta, että Rosierille suuttumalla todennäköisesti vain tehnyt itsestään ikuisen narrin. Ikävä kyllä hänen poispääsemistoiveensa eivät koskaan tuntuneet toteutuvan, eikä tuo kerta suinkaan ollut poikkeus.
”Minä olin kerran kirjastossa”, hän tokaisi.
Adrianne kohotti yllättyneenä kulmiaan. ”Vau, Peter, mutta miten ihmeessä – ?”
”Kyllä se vaan liittyy”, sanoi Peter ja päätti, että voisi yhtä hyvin sanoa kaiken saman tien pystymättä enää olemaan yhtään typerämpi. ”Minä kuulin vahingossa Rosierin ja parin muun luihuisen keskustelun. Ne puhuivat Timistä ja Timin ystävistä ja… no, sinusta.”
Adriannen muutenkin kalpeiden kasvojen ilme valahti.
”Ne tuntuivat olevan kaikki sitä mieltä, että sinä olet ihastunut Rosieriin”, puuskahti Peter ja kuuli kyllä anteeksipyyntävän sävyn äänessään. ”Minä en voinut olla kuulematta, en voinut olla miettimättä – ”
”Se on totta”, sanoi Adrianne.
Peterin ajatukset pysähtyivät. Adrianne seisoi hänen edessään ja tuijotti häntä vakavilla, tummilla silmillään, sanoi sen olevan totta. Mutta hän ei voinut uskoa, ei halunnut, vaikka oli ajatellut sitä viimeiset viikot läpensä. Kuinka se muka olisi voinut olla totta? Rosier oli luihuinen, typerä, ylimielinen luihuinen, joka kaiken lisäksi seurusteli Adriannen ystävän kanssa -
”Kyllä minä tiedän”, tokaisi Adrianne. ”Se on tyhmää, hän seurustelee minun ystäväni kanssa ja on luihuinen, mutta arvaa mitä? Minä en mahda sille yhtään mitään!”
Adrianne potkaisi lunta, kuin olisi halunnut eleellään toivottaa sille hyvää matkaa jonnekin kauas. Aivan kuin vika edes olisi ollut lumen. Peter ei osannut tehdä muuta kuin istua paikallaan kädet ristittyinä syliinsä ja katsoa tyttöä, kun tämä loi jälleen turhautuneen katseen väliin.
”Minä en välittäisi siitä, että hän on luihuinen”, Adrianne puuskahti. ”En yhtään tippaa. Rohkelikoilla on ehkä joku mieletön ennakkoluuloisuus toisia ihmisiä kohtaan, mutta minä en ole sellainen. Minä voisin unohtaa kaiken muun, jos hän edes kerran pyytäisi anteeksi – ”
Peter hautasi päänsä käsiinsä. Adriannen lause jäi kesken ja niin jäi viimeinen lumen potkaisukin, kun tyttö tuli kahdella tasapainottomalla askeleella hänen luokseen ja istahti penkille hänen viereensä. Lumi laskeutui taivaalta suoraan Peterin niskaan, mutta hän ei jaksanut välittää siitä tipan vertaa.
 Hänen olisi pitänyt arvata. Hemmetti, hänen todellakin olisi pitänyt arvata! Hän oli luullut lopulta löytäneensä tytön, josta oli oikeasti kiinnostunut ja joka jopa mahdollisesti voisi joskus pitää hänestä, ja sitten tyttö oli ihastunut luihuiseen! Eikä hän voinut edes olla vihainen Adriannelle, ei syyttää tätä katteettomista lupauksista tai flirttailusta, sillä mitään sellaista ei koskaan ollut tapahtunut. Ei, ja silti Peter oli antanut itsensä toivoa, että ehkä joskus, joskus…
”Minun ei olisi pitänyt kertoa”, sanoi Adrianne ilmeettömällä äänellä. ”Tuon kaiken tietäminen ei varmaan tee sinun oloasi yhtään paremmaksi kuin nyt. Loppujen lopuksi sinähän OLET rohkelikko, ja rohkelikkojen luihuisennakkoluulot – ”
”Luihuisennakkoluulot?” Peter ärähti. ”Etkö sinä kuullut, miten hän puhui sinusta?”
Adrianne ei sanonut mitään. Peter vilkaisi tyttöä sormiensa välistä eikä voinut estää lämmintä läikähdystä ylettymästä vatsaanpohjaansa saakka, vaikka tilanne kuinka oli aivan liian traaginen minkäänlaiselle romanttiselle ajattelulle.
”Antaa olla”, tokaisi Peter. ”Sinä ilmeisesti pidät Rosierista ja sillä selvä. Minun on kai turha tuhlata aikaani sen enempää.”
Hän nousi seisomaan. Adrianne tuijotti häntä järkyttyneenä.
”Tuhlata aikaasi?” tyttö toisti ääni kohoten. ”Sinä tiesit, etten minä pidä sinusta sillä tavalla! Nytkö minun kanssa olemiseni onkin yhtäkkiä AJAN TUHLAUSTA?”
Peter pudisteli päätään turhautuneena. ”Minun ei olisi pitänyt sanoa niin.”
”No, sinä sanoit”, Adriannen ääni oli kylmä. ”Hemmetti, Peter, minä olin sinun kanssasi vaikka kuinka paljon yksinkertaisesti sen takia, että sinä olet mukava! Minkä ihmeen takia sinun on ajateltava noin monimutkaisesti?”
Peter tuijotti häntä. Adriannen silmät näyttivät aidosti pettyneiltä, tuntuivat huutavan pettymystään vasten pojan kasvoja. Silti jokin veti Peteriä kauemmas tytöstä, käski hänen kävellä pois, kun vielä siihen pystyi.
”Miksi Rosier?” hän kysyi.
”Minä en valinnut!” Adrianne kivahti. ”Minä ihastuin! Älä ole typerä!”
”Ai minun ei pitäisi olla typerä?” Peter toisti. ”Älä huoli, minä en aio olla. Sinä saat kaivata Rosieria vaikka kuinka, mutta älä sotke minua siihen.”
Hän kääntyi pois. Adriannen henkäys kyllä kiiri hänen korviinsa raskaana ja syyttävänä, mutta hän ei voinut enää jäädä. Oli typerää käyttäytyä niin ja hän tiesi sen mainiosti, mutta siitä huolimatta hän käveli pois ja jätti Adriannen istumaan yksin hämärtyvään iltaan.

Siriuksen askeleet olivat nopeat ja mikä parasta, ne kuljettivat häntä oikein mukavaa vauhtia pois Tylyahosta, pois Lilyn läheltä. Hemmetti, se tyttö tuhoaisi hänet vielä! Kaiken piti olla selvää, hänen piti olla unohtanut koko Lily Evans, ja sitten pari Lilyn George Adamsin kanssa vaihtamaa flirttailevaa katsetta onnistuivat pilaamaan kaiken. Sirius pudisti päätään ja puristi kätensä nyrkkiin niin tiukasti, että joku olisi voinut kuvitella hänen sormiensa olevan ikuisesti avaamattomissa.
 Mitä hänen olisi pitänyt tehdä? Kääntyä takaisin ja istua Annan viereen, puhua nättejä sanoja lähestyvästä joulusta tai siitä, miten he eivät oikeasti pitäneet toisistaan, istuivat siinä muuten vain? Nähdä sivusilmästään ja tuntea koko sydämellään jokainen katse, jonka Lily vaihtoi Adamsin kanssa? Hänen ei olisi pitänyt pahus vie välittää yhdestäkään katseesta ollenkaan!
 Mutta hän unohtaisi Lilyn. Lily saisi kuherrella vaikka jokaisen vastaantulevan korpinkynsipojan kanssa eikä se lopulta liikauttaisi Siriusta rahtuakaan. Hän katsoisi tyttöä suoraan vihreisiin silmiin ja olisi vain tyytyväinen, että oli päässyt tästä, eroon, haukkuisi tätä mielessään -
”Pysähdy”, rauhallinen ääni tokaisi. ”Sinä pudotit jotain.”
Jos Siriuksen kädet eivät olisi olleet jo valmiiksi nyrkissä, hän olisi todennäköisesti puristanut ne nyrkkiin nyt. Hän kääntyi hitaasti ja loi mahdollisimman kylmän, välinpitämättömän, mitäänsanomattoman katseen poikaan, joka seisoi muutaman metrin päästä hänestä ja tuijotti häntä vakavana.
”Mitä?” hän äyskähti.
Regulus nyökkäsi lumihankea kohti. Sirius harppoi veljensä viereen kahdella pitkällä askeleella, nappasi rahapussin maasta ja tunki sen kaapunsa taskuun niin nopeasti kuin vain pystyi. Regulus tuijotti häntä edelleen, katsoi harmailla silmillään, jotka olivat pelottavan samankaltaiset kuin Siriuksen omat.
”Mitä sinä tuijotat?” Sirius tokaisi ja virnisti ilkeästi. ”Eikö sinun pitäisi olla pikku ystäviesi luona?”
”Minä voisin kysyä samaa”, sanoi Regulus viileästi. He olivat aina olleet hyviä siinä, koko perhe, puhumaan ilmeettömästi toisilleen, mutta Sirius ei jostain syystä enää jaksanut harrastaa sitä. Eihän hän enää kuulunut perheeseenkään.
”No, minun ystävieni asiat eivät kuulu sinulle”, Sirius tokaisi.
”Eivät ilmeisesti sinullekaan”, Regulus virnisti. ”Muuten et kävelisi yksin kohti Tylypahkaa ja näyttäisi siltä, kuin joku tyttö olisi antanut sinulle pakit.”
Ärtymys vilahti Siriuksen silmissä vain pienen hetken, ennen kuin hän sai kiskottua sen pois ja palautettua silmänsä kylmiksi ja ivallisiksi. Ikävä kyllä Reguluksella oli kokemusta hänen tunteidensa havaitsemisesta.
”Todellako?” Regulus virnisti yhä, nyt hieman yllättyneenä. ”Onko joku tyttö saanut Sirius Blackin pois tolaltaan?”
”Älä edes kuvittele”, Sirius kivahti. ”Odota vain, kun ne löytävät sinulle vaimon, jonkun puhdasverisen hempukan. Silloin sinä toivot, että olisit lähtenyt ajoissa – ”
”Minä luulen, että sinä sitä tulet toivomaan”, sanoi Regulus näyttäen lumihangessa seisoessaan aivan yhtä päättäväiseltä ja ylpeältä kuin Sirius olisi voinut kuvitella itse näyttävänsä. ”Kuvitteletko sinä, että saisit minut naimisiinmenosta puhumisella pettämään perheeni? Minä en ole pelkuri.”
Reguluksen sanojen piikki ei jäänyt Siriukselta huomaamatta. Hän olisi halunnut tarttua pikkuveljeä kiinni olkapäistä, ravistella tätä lujasti ja saada tämän tajuamaan olevansa ehdottoman väärässä, mutta Regulus ei ollut enää hänen tavoitettavissaan.
”Sellaisenako sinä minua ajattelet?” hän kysyi kohottaen kulmiaan. ”Pelkurina?”
Regulus nosti leukaansa uhmaavasti. ”Sinä karkasit.”
”Minut pakotettiin siihen.”
”Älä puhu tuollaisia!” Regulus puuskahti. ”Kukaan ei pakottanut sinua mihinkään!”
”Olisi pakottanut, jos minä olisin jäänyt sinne”, Sirius toisti itsepäisesti. ”Sinä ehkä olet niin typerä, ettet tajua, mitä on tapahtumassa, mutta minä en ole. Minä kuulin kyllä, miten äiti puhui tulevaisuudesta ja siitä, mitä meistä tulisi – ”
”Et tiedä”, tokaisi Regulus. ”Sinä lähdit liian aikaisin tietääksesi.”
Siriuksen ajatukset pysähtyivät. Hän tuijotti veljeään kasvoihin, näki ylpeytensä heijastuvan tämän silmistä – vai oliko ylpeys sittenkin todella Reguluksen silmissä, eikä vain peilikuva, sitä hän ei tiennyt. Reguluksen suorat piirteet olivat periksiantamattomat. Veli oli häntä vain vuoden nuorempi, mutta hetken Sirius oli valmis melkein unohtamaan sen. Hän oli aina ollut heistä se viisaampi, se, jolle toinen antoi lopulta periksi, mutta nyt jokin väitti hänelle, ettei Regulus aikonut syödä sanojaan.
”Mitä minun pitäisi tietää?” hän kysyi.
”Sinä saat kyllä tietää ennen pitkää”, tokaisi Regulus ja vinossa hymyssä häivähti ripaus surumielisyyttä. ”Pidä varasi.”
”Miltä minun pitää pitää varani?” puuskahti Sirius, mutta Regulus oli jo kääntänyt selkänsä hänelle ja kävellyt hänen ohitseen.
Jo toisen kerran samana päivänä hän seisoi lumihangessa, tunsi valkoisten hiutaleiden leijailevan kaapunsa hupun alle kylminä ja todellisina eikä pätkääkään tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä tai ajatella. Reguluksen mustan kaavun peittämä selkä hävisi pikkuhiljaa hämärään Tylypahkan siintäviä pihamaita vasten, mutta Sirius seisoi paikallaan, kunnes eräs tunkeileva lumihiutale lopulta herätti hänet ajatuksistaan ja sai hänen jalkansa liikkumaan, vaikka ajatukset yhä tempoilivat jossain Reguluksen ja Lilyn rajamailla.

”Minä oikeastaan tarvitsisin uuden juhlakaavun”, sanoi Michelle hyvin mietteliäästi.
Suoraan sanottuna Jamesia ei pahemmin kiinnostanut, mutta hänellä oli tarpeeksi itsesuojeluvaistoa, jotta hän tajusi, ettei hän todellakaan voinut sanoa sitä ääneen. Niinpä hän vain ynähti kannustavasti ja toivoi, ettei Michelle vain saisi päähänsä ryhtyä ostamaan juhlakaapua juuri nyt.
”Kunhan et nyt ryhdy ostamaan sitä”, Naima parahti pelastaen Jamesin. ”Meidän pitäisi joka tapauksessa kohta lähteä kohti Tylypahkaa.”
”Niin pitäisikin”, sanoi James ja varoi visusti kuulostamasta liian innokkaalta. ”McGarmiwalla on jo muutenkin liikaa huonoja kerrottavia minun äidilleni, jos he sattuvat joskus tapaamaan.”
Michellen otsa rypistyi. ”Tapaavatko he sitten useinkin?”
”No, velhopiirit ovat loppujen lopuksi aika pienet”, James sanoi diplomaattisesti, mutta irvisti sitten. ”Ja minun äitini kyselee mielellään McGarmiwalta kaikkia minun tekemisiäni. Ei kai usko minua, kun väitän olleeni kiltisti – ”
Naima naurahti. ”Se olisikin jo uutinen.”
”Hei, enhän minä ole tänäänkään tehnyt mitään”, James protestoi nopeasti.
”Paitsi häirinnyt meitä seurallasi”, Naima huomautti onnistumatta kuulostamaan kovinkaan äkäiseltä, lähinnä hieman väsyneeltä.
James kohautti olkapäitään. Niin hän tosiaan oli tehnyt, mutta se ei varsinaisesti ollut edes ollut hänen valintansa. Peterillä, Siriuksella ja Remuksella oli kaikilla ollut seuraa, joten mitäpä muutakaan hän olisi voinut tehdä kuin vastata myöntävästi, kun Michelle oli käskenyt hänen liittyä seuraan.
”Michelle pyysi”, hän puolustautui ääneen.
”Tiedän”, sanoi Naima kärsivästi. ”Minä en olekaan ikinä tajunnut – ”
Michelle tökkäsi vieressään seisovaa tyttöä kovakouraisesti kylkeen. ”Liikaa sanoja, Naima.”
”Olkoon”, huokaisi Naima. ”Minä jätän teidät rauhaan.”
”Minä en tarkoittanut sitä!” Michelle puuskahti. ”Mutta sinun on ihan turha yrittää vihjailla mitään. James yksinkertaisesti näytti liian yksinäiseltä ja toivottomalta, ei häntä voinut jättää harhailemaan yksinään.”
James kohotti kulmiaan, mutta kumpikaan tytöistä ei huomannut sitä. No, jos nämä halusivat olla huolissaan hänen mahdollisesta yksinäisyydestään ja harhailuistaan, mitäpä se häntä häiritsi.
”En minä vihjaillut”, sanoi Naima terävästi. ”Itse sinä kuvittelet minun vihjailevan, ja tiedätkö mitä? Se johtuu vain siitä, että sinä todellisuudessa – ”
”No NYT sinä ainakin vihjailet!” Michelle ärähti. ”Lopeta jo!”
”Hei, rauhoittukaa nyt molemmat!” James puuskahti ja astui tyttöjen väliin ihan vain varmuuden vuoksi. ”Te olette aika äänekkäitä ja onnistutte kuulostamaan melkoisen vihaisilta, tiesittekö?”
Michelle mulkoili mustahiuksista tyttöä Jamesin olan yli. ”Hyvin mahdollista, mutta se johtuu vain siitä, että Naima – ”
”Minäkö muka?” Naima tokaisi. ”Sinähän tässä – ”
”RIITTÄÄ JO!” James huusi.
Molemmat tytöt vaikenivat. He seisoivat keskellä Tylyahon pääkatua, joten oli erittäin hyvä, että se oli juuri sillä hetkellä melkoisen autio, muuten heidän pieni keskustelunsa olisi saattanut herättää ahdistavan paljon huomiota muilta kadullakävelijöiltä. James vaikeni hieman hämmentyneenä, mutta oli tyytyväinen siihen, että nuo kaksi tyttöä olivat edes hetken todella hiljaa. Ei sillä, etteikö hän olisi pitänyt heistä – moelmmat vain tuntuivat riitelevän niin mielellään, että välillä tuo riitely meinasi viedä häneltä hänen mielenterveytensä.
”Nyt on parempi”, James tokaisi. ”Te ilmeisesti nautitte toisillenne huutamisesta melkoisesti, mutta voisitte tehdä sen silloin, kun minä en ole paikalla – ”
”Anteeksi”, Michelle sanoi hymyillen hieman vinosti. ”Naima vain saa minut ärsyyntymään – ”
”No, samat sanat sinulle!” Naima puuskahti.
”Juuri tuota minä tarkoitan”, parahti James. ”Pitäisikö meidän oikeasti lähteä takaisin koululle, ennen kuin te päädytte tappelemaan?”
Michelle ja Naima vilkaisivat toisiinsa Jamesin olkapään yli, eikä poika voinut olla välttymättä pieneltä mielikuvalta, että nuo kaksi kenties pystyivät kommunikoimaan muillakin tavoilla kuin sanoilla.
”Lähtekää te edeltä”, tokaisi Naima äkkiä ja pöyhi toisella kädellään lyhyttä, mustaa tukkaansa hieman sotkuisemmaksi. ”Minun pitää tavata eräs henkilö vielä.”
”Kuka?” kysyi James uteliaana, kun Naima oli kadonnut kohti Kolmea Luudanvartta.
”Et halua tietää”, Michelle sanoi hieman vaisusti.
James huokaisi sitä itsekään kunnolla huomaamatta. Hän ei voinut olla toivomatta, että Sirius tai oikeastaan kuka tahansa toisista Kelmeistä olisi ollut hänen seuranaan. Eihän Michellessä ollut mitään vikaa, mutta Siriuksen kanssa hän olisi sentään voinut nauraa ohikulkevien ihmisten omituisille vaatteille, varastaa karamelleja Hunajaherttuasta tai tehdä jotain muuta rakentavaa.
”Lily ja George näyttivät viihtyvän hyvin toistensa seurassa”, Michelle tokaisi äkkiä.
Jamesin vatsa tuntui kääntyvän ylösalaisin. ”MITÄ?”
Michelle katsoi häntä näyttäen siltä, kuin olisi samaan aikaan halunnut nauraa ja olla aivan vakava. Tytön siniharmaat silmät tuikkivat hämärässä illassa jotain tunnetta, jota James ei täysin voinut tunnistaa – tai ehkä hän ei halunnut. Ehkä se olisi johtanut sellaiseen vakavaan keskusteluun, jollaista hän ei todellakaan tahtonut käydä.
”Yllättävää, miten helposti sinut saa tiputettua maanpinnalle”, Michelle sanoi. ”Täytyy vain mainita Lily ja – PAM – James Potter on läsnä taas.”
”En minä mennyt minnekään”, James väitti vaisusti.
”Ihan kuin tuo pitäisi uskoa”, Michelle naurahti kuivasti.
Jamesin otsa rypistyi. ”Mistä sinä puhut? Itsehän sinä mainitsit Lilyn, totta kai minä olen utelias – ”
”Niin, sinä olet roikkunut meidän kanssamme koko päivän melkoisen apaattisena ja heti, kun joku mainitsee Lilyn, sinä olet äkkiä tavattoman utelias”, Michelle huomautti. ”Enkä minä tällä tarkoita sitä, että minusta olisi ollut kurjaa, että sinä olit meidän kanssamme.”
James tunki käsiään syvemmälle kaapunsa taskuihin eikä lainkaan ymmärtänyt, mitä Michelle tarkoitti. Tyttö näytti turhautuneelta ja epäilemättä odotti hänen sanovan jotain hienoa, mutta hän ei kerta kaikkiaan tiennyt, mitä sanoa.
 Lopulta Michelle näytti antavan periksi. Tyttö pysähtyi niin äkkiä, että Jamesilta kesti hetki tajuta tämän todella pysähtyneen eikä vain kadonneen jonnekin hämärään. Lumi satoi hiljaisella tahdilla Michellen vaaleiden hiuksien päälle, kun tyttö tuijotti Jamesia siniset silmät samaan aikaan vihaisina ja kaipaavina.
”Hitto vie, minä pidän sinusta, James Potter”, Michelle tokaisi kädet valuen voimattomina kohti maata. ”Eikä minun tarvitse kuin mainita Lily kerran, niin ei ole taaskaan epäilystäkään siitä, missä sinä oikeasti haluaisit nyt olla – ”
James puri alahuultaan ja toivoi todellakin, että olisi ollut jossain muualla. Hänen oli pakko sanoa jotain, jotain hienoa ja lohduttavaa, eikä hän todellakaan osannut puhua tällaisessa tilanteessa -
”Oliko siitä sitten jotain epäilystä?” hän kysyi, kun ei keksinyt mitään parempaakaan. ”Siitä, että minä pidän Lilystä? Sinä kyllä tiesit sen. Kaikki tiesivät sen – ”
”Niinpä!” Michelle puuskahti. ”Minä tiedän sen. Enkä minä oikeastaan edes tajua, minkä takia minä yhä roikun sinun kanssasi – ”
”Koska minä olen hauska?” James ehdotti typerästi.
Michelle mulkoili häntä. ”Sinä olet toivoton.”
”Toivoton?” James toisti hämmentyneenä. ”Ei millään pahalla, mutta minä en todellakaan ymmärrä, mistä sinä puhut. Okei, minä en ehkä pidä sinusta niin paljon kuin sinä toivoisit. Ei sinun silti tarvitse haukkua minua – ”
”Sinä annat minun vähän välillä kuvitella, että pidät minusta”, Michelle ärähti. ”Sinä saatat lähteä minun kanssani tekemään läksyjä tai vaikka tähtitorniin, voit kävellä minun kanssani koko päivän Tylyahossa – ”
”Sinä itse pyysit!” James puolustautui, mutta Michelle ei kuunnellut häntä.
”Sinä teet sen vain sen takia, ettet halua ajatella Lilyä”, tyttö tokaisi. ”Etkä sinä ikinä onnistu siinä. Sinulla on pakkomielle, James, eikä se parannu siitä, että yrität kieltää sen – ”
”Älä analysoi minua”, James murahti.
”Sinä esität pitäväsi minusta vain sen takia, ettet voi saada Lilyä!” Michelle ilmoitti kovaan ääneen, joka tuntui vihlovan syyttävältä hiljaisuudessa ja sai Jamesin toivomaan, että hän olisi voinut vain peittää korvansa ja lähteä pakoon.
 Tietenkään hän ei voinut lähteä pakoon. Ei, hän seisoi paikoillaan siinä kohdassa Tylypahkaan johtavaa tietä, mihin he olivat pysähtyneet, ja tuijotti Michelleä tietämättä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä tai sanoa. Tyttö saattoi ehkä jollain tavalla olla oikeassa, mutta että tämä syytti häntä -
”Ei sinulla tuntunut olevan mitään sitä vastaan, että minä olin sinun kanssasi”, James tokaisi.
”Ei tietenkään ollut!” Michelle huudahti. ”Minä pidän sinusta, James!”
”Minä en ymmärrä, mikä tässä sitten on ongelmana! Sinä pidät minusta, minusta on ihan mukavaa olla sinun kanssasi välillä – ”
”Se on ongelmana, että minä en enää suostu siihen”, Michelle sanoi matalalla äänellä. ”Sinun on ihan turha kuvitella, että voit ikuisesti nauttia minun huomiostani – ”
”Minä en ajattele noin”, James puolustautui.
”Et tietenkään ajattele! Minkä ihmeen takia sinä vaivautuisitkaan käyttämään aivojasi, kun on paljon helpompaa olla ajattelematta – ”
”Minä ajattelen kyllä”, James ärähti. ”Pahus, sinä et tunne minua niin hyvin, että voisit väittää, etten minä ajattele.”
”Ainakaan sinä et näytä sitä”, Michelle väitti armottomasti. ”Olkoon, sinä ehkä kuvittelet olevasi toivottoman rakastunut Lily Evansiin. Ala käyttäytyä sillä tavalla, hitto vie! Älä yritä iskeä muita vain sen takia, ettet joutuisi olemaan yksin!”
”Sinä et tiedä minusta mitään”, James tokaisi.
Vihainen katse katosi äkkiä Michellen silmistä. Tyttö tuijotti Jamesia näyttäen taas yksinkertaisesti vain surulliselta.
”Enkä ilmeisesti koskaan tule tuntemaankaan”, Michelle sanoi hiljaa hymyillen surumielisesti. ”Hyvää yötä, James.”
Tyttö työnsi kätensä syvälle kaapunsa taskuihin, kuin olisi tahtonut hukuttautua sinne ja kadota näkyvistä. Hukuttautuminen ei kenties onnistunut, mutta lumisade oli yltynyt ja pikkuhiljaa Michellen poispäin kävelevä selkä alkoi peittyä lumen ja hämärän sekasortoon. James seisoi paikallaan eikä saanut pois mielestään sitä ärhentelevää kaikua, joka väitti hänen sotkeneen jälleen kerran kaiken melkoisen hyvin.

Kacey tunsi itsensä melkoisen väsyneeksi. Se oli aivan ymmärrettävää, hänhän sentään oli käyttänyt koko päivän lähinnä Remuksen raahaamiseen vaatekaupasta toiseen. Poika oli suhtautunut tilanteeseen melkein marttyyrimaisella kärsivällisyydellä, vaikka oli joutunut arvioimaan vaikka kuinka monen puvun sopivuutta Kaceyn silmienväriin, poskien luihin, sormien rakenteeseen ja moneen muuhun asiaan, joita poikarukka ei ollut aiemmin kenties tullut edes ajatelleeksi.
 Kacey hymähti mielessään. Ajatus Remuksesta vaaterekkien välissä ei voinut tehdä muuta kuin nostaa hymyn hänen huulilleen, ja niin poika tuntui muutenkin tekevän hänelle yllättävän usein. Oikeastaan oli varsin kummallista, miten nopeasti he olivat tuntuneet palaavan normaaliin elämään Remuksen pikku salaisuuden lipsahtamisen ja sitä seuranneen viikonlopun jälkeen. Vaikka tuosta kaikesta oli vain viikko, Kacey unohti silloin tällöin, että se oli edes tapahtunut.
 Mutta unohtamista tapahtui vain silloin tällöin, ja muuna aikana hän ei voinut uskotella itselleen, etteikö olisi ajatellut Remuksen salaisuutta. Hän ei osannut syyttää poikaa siitä, ettei tämä ollut kertonut hänelle aiemmin. Hän ei koskaan ollut ollut erityisen pitkävihaista ihmistyyppiä, ja tuo piirre tuli hänen avukseen tälläkin kertaa – hän ei yksinkertaisesti jaksanut kantaa kaunaa. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö hän olisi ajatellut asiaa.
 Makuusalin ovi kolahti. Kacey käännähti yllättyneenä ympäri.
”Kappas”, Lily tokaisi. ”Sinä olet käynyt suihkussa.”
Niin hän olikin, eikä ollut lainkaan yllättävää, että Lily huomasi sen, sillä hänen tukkansa oli vielä melkoisen kostea. Hän virnisti ja tajusi vasta sitten, että Lilyn huulilla leikki varovainen hymy.
”Sinä hymyilet”, Kacey ilmoitti. ”Onko jotain tapahtunut?”
Lily näytti melkoisen salaperäiseltä. ”Ei oikeastaan.”
”Lily”, Kacey huokaisi. ”Minä tunnen sinut. Tai no, minä kuvittelen mielelläni tuntevani sinut. Joten anna tulla. Yllätä minut.”
”George oli ihan mukava.”
”Oliko se jokin yllätys? Hän ON mukava. Jos minä en olisi ollut menossa syystanssiaisiin Remuksen kanssa, olisin saattanut jopa vastata hänelle myöntävästi – ”
”Hän mainitsikin sen”, Lily ilmoitti virnistellen. ”Sanoi, että oli jo jokseenkin päässyt yli siitä, miten hävisi sinut Remukselle tai jotain.”
Kacey hymyili vinosti. ”No, Remus on aina Remus. Mutta jotenkin minusta tuntuu, ettet sinä näytä noin tavattoman iloiselta vain sen takia.”
”En”, Lily tunnusti nopeasti. ”Minusta melkein tuntuu, että minä saattaisin ihastua Georgeen.”
”Melkein tuntuu?” Kaceyn kulmat kurtistuivat. ”Anna anteeksi, mutta tuo ei kuulosta kovin vakuuttavalta –”
”Mutta se on!” Lily puuskahti. ”Jos se saa minut unohtamaan Siriuksen – ”
Se teki pienen kolhun Kaceyn mielialaan. Lilyn silmissä leikki päättäväinen ilme ja huulet olivat puristuneet yhteen tavalla, joka ei tiennyt hyvää. Kacey ei ehkä varsinaisesti ollut pitänyt Siriuksen ja Lilyn luokkahuoneseikkailuista eikä niiden vaikutuksista Siriuksen ja Jamesin ystävyyteen, mutta aivan yhtä epäilyttävältä kuulosti ajatus ihastua johonkin toiseen poikaan vain Siriuksen unohtamiseksi.
”Jos sinulla on vaikeuksia unohtaa Sirius, minun mielestäni ei ole yhtään hyvä asia, että sinä sen takia kuvittelet voivasi ihastua Georgeen”, hän huomautti. ”Sellaisesta ei ikinä seuraa hyvää – ”
”Tuo kuulostaa aivan siltä, kuin sinulla olisi kokemusta asiasta”, sanoi Lily.
Kacey huokaisi. ”Ei se ole siitä kiinni. Pahus, Lily, minä en tajua, miten sinä olet saanut sotkettua asiasi tuolla tavalla – ”
”En minäkään”, Lily ilmoitti, ”mutta menneille nyt ei kerta kaikkiaan mahda mitään. Ja jos minä voisin ihastua poikaan, joka ei ole Sirius Black ja vieläpä pitää minusta, eikö se ole vain hyvä asia?”
Kacey nosti kätensä ylös antautumisen merkiksi. ”Totta kai se on. Kunhan et vain – ”
”Särje sydäntäni tai jonkun toisen sydäntä?” Lily irvisti. ”Turha pelko. Me olemme kuusitoista, Kacey, typeryksiä, jotka eivät vielä osaa särkeä sydäntään – ”
Kacey kohotti kulmiaan. Lily pyöritteli silmiään näyttäen siltä, kuin olisi kovasti yrittänyt todistaa uskovansa itsekin sanoihinsa.
”Siitä puheen ollen”, Lily aloitti hetken kuluttua hieman vaisummalla äänellä, ”Remus istui hetki sitten aika kaipaavan näköisenä oleskeluhuoneessa.”
Kacey astui jo vaistomaisesti kohti ovea. ”Kaipaatko sinä vielä juttuseuraa, vai voinko minä - ?”
”Mene vain”, Lily kehotti ja heittäytyi sängylleen hieman surumielinen hymy huulillaan. ”Minä jään pohtimaan Georgen hyviä puolia ja niiden ylivoimaisuutta verrattuna Siriuksen hyviin puoliin.”
”Tuo ei pääty hyvin – ”
”Mene jo! Remus odottaa!”

Lily oli oikeassa Remuksen suhteen, tai niin Kacey ainakin päätteli astuessaan oleskeluhuoneeseen ja tajutessaan, että tietty vaaleanruskeatukkainen, pörröpäinen poika istui nojatuolilla silmät kiinni näyttäen lähinnä siltä, kuin olisi kaikkein mieluiten jäänyt nukkumaan niille sijoilleen. Sanalla sanoen Remus näytti varsin uupuneelta. Kacey hymyili miettiessään, että oli saattanut olla hieman liian julma raahatessaan pojan vaatekaupasta toiseen.
”Hei”, Kacey sanoi.
Remus havahtui varsin nopeasti. Poika ravisteli päätään voimakkaasti ja kohdisti sitten häneen siniharmaiden silmien hieman väsyneen, mutta varsin läsnä olevan katseen.
”Hei”, Remus tokaisi. ”Minä toivoinkin, että sinä eksyisit tänne.”
”Lily väitti sinun olevan täällä ja näyttävän odottavalta”, Kacey ilmoitti reippaasti ja virnisti sitten. ”Tosin hän ei kyllä maininnut, että olit retkahtanut sohvaa vasten puolikuolleen näköisenä…”
Remus kohotti kulmiaan. ”Oma vikasi, tyttö. Se viimeinen vaatekauppa oli vähän liikaa.”
”Minun vikani? Eivätkö poikaystävät olekaan ostosten kantamista varten?”
”Kantamista varten ehkä, mutta missään tapauksessa poikaystäviä ei saisi käyttää makutuomareina”, Remus tuumi. ”Se vie hengen.”
Kacey nauroi. ”Hyvin sinä onnistuit. Luulisin. En kyllä ole vielä näyttänyt sitä mekkoa Lilylle – ”
”Se oli hieno”, sanoi Remus muitta mutkitta. ”Oikein hieno mekko. Varsinkin sinun päälläsi.”
Kacey hymyili. Remuskin hymyili ja hetken vaikutti pahasti siltä, että he saattaisivat jäädä tuijottelemaan toistensa silmiin. Kaikeksi onneksi juuri silloin muuan ykkösluokkalainen päästi eräästä nurkasta varsin pahankuuloisen rääkäisyn ja onnistui havahduttamaan kaksi toisiinsa uponnutta ihmisparkaa erittäin tehokkaasti.
 Remus ravisteli päätään ja työnsi sitten kätensä farkkujensa taskuihin hieman hämmentyneen näköisenä.
”Tuota noin”, sanoi poika jokseenkin varovaisesti, ”haluaisitko sinä mahdollisesti tehdä tänä iltana jotain? Minä tiedän kyllä, että kello on jo seitsemän ja me olemme kävelleet koko päivän ympäri Tylyahoa, mutta – ”
”Riippuu vähän siitä, mitä se jotain on”, Kacey sanoi vinosti hymyillen.
Remus näytti hivenen järkyttyneeltä.
”Ei mitään sellaista, mistä Sirius innostuisi”, hän sanoi nopeasti. ”Minä vain – ”
”Eikö?” Kacey sanoi mutristaen huuliaan.
Remus näytti vieläkin järkyttyneemmältä. Kacey naurahti ja istui pojan viereen.
”Sinä järkytyit”, hän sanoi vaimealla äänellä ja toivoi, etteivät kummallisia ääniä päästelevät ykkösluokkalaiset kuulisi häntä. ”Nyt MINUA alkaa pelottaa.”
Remus väänteli käsiään sylissään. ”Minä olen kai kuunnellut liikaa Siriusta.”
”Etkä ole”, Kacey sanoi armottomasti. ”Vaan jokin on pielessä. Yleensä sinä olet vain nauranut minun vitseilleni sen sijaan, että näyttäisit siltä, kuin minä yrittäisin lähennellä sinua…”
Remus huokaisi. Poika painoi silmänsä tiukasti kiinni ja päänsä jälleen nojatuolin selkänojaa vasten, ja hetken Kacey melkein pelkäsi pojan nukahtaneen.
”Tämä on vain vähän outoa”, Remus sanoi hiljaa.
”Outoa?” Kacey toisti, sillä hän ei todellakaan ymmärtänyt, missä Remuksen ajatukset nyt kulkivat. ”Mikä?”
”Me”, Remus tokaisi.
Kylmä tunne laskeutui Kaceyn vatsaan. Hän nojautui kauemmas pojasta ja tuijotti oleskeluhuoneen kattoa, aivan kuin siellä olisi ollut jotain hyvinkin kiinnostavaa.
”Mitä meistä?” hän sanoi eikä voinut väittää, etteikö olisi ollut hermostunut.
”Älä ymmärrä väärin”, Remus sanoi nopeasti ja Kacey irvisti tajutessaan, että poika oli varmasti kuullut hermostuksen hänen äänestään. ”Minusta vain on hieman kummallista, että meidän välimme palautuivat näin nopeasti… Me riitelimme viime viikon loppuna, muistathan?”
Kacey hymyili vaisusti. ”Muistan, totta kai. Mutta tällaisia me olemme, Remus. Riitelemme ja unohdamme riitamme saman tien. Eikö se niin mennyt?”
”Meni kai”, Remus sanoi hiljaa ja käänsi päätään niin, että sai tavoitettua hänen katseensa. ”Mutta tämä on eri asia kuin joku typerä riita Siriuksesta ja Lilystä. Paljon isompi asia.”
”Totta kai on”, Kacey puuskahti hiljaa, jotteivat metelöivät kakkosluokkalaiset kuulisi. ”Ei kai meidän silti väkisin tarvitse riidellä vain sen takia?”
”Vain sen takia?” Remus toisti ja kuulosti epäuskoiselta. ”Vielä viime viikonloppuna sinä et tiennyt, haluaisitko enää olla minun kanssani – ”
”No, se oli viime viikonloppuna”, Kacey puolustautui. ”Ja minä tein päätökseni. Häiritseekö se sinua?”
”Ei tietenkään”, Remus tokaisi. ”Älä ole typerä. Minä olen pahuksen iloinen, että sinä haluat yhä olla minun kanssani, mutta kun sinä tunnuit jo unohtavan koko jutun…”
”Mitä siitä? Haluaisitko sinä minun muistuttelevan siitä koko ajan?”
”En… Se on vain outoa.”
”Minä olen outo?” Kacey kysyi haastavasti.
Remus sulki silmänsä kärsivän näköisenä. ”Älä, Kacey. Ole kiltti. Minä yritän vain jutella. Sinun ei tarvitse haastaa riitaa.”
”Sinä tässä kehittelet ongelmia tyhjästä”, sanoi Kacey ja kuuli kyllä edelleen haasteen äänestään. ”Jos sinulla ei ole tarpeeksi ongelmia muutenkin, keksi niitä ihan vapaasti, mutta minä en jaksaisi nyt mitään väkisin tehtyjä ongelmia – ”
”Se on todellinen ongelma!” Remus ärähti matalalla äänellä. ”Minulle! Ja minä vain haluaisin, että sinäkin käsittäisit sen – ”
”Totta kai minä käsitän”, Kacey väitti. ”Sen on oltava iso asia, kun sinä salasit sen minulta niin kauan – ”
”Sinä siis olet vieläkin vihainen siitä.”
”En ole! Minä vain haluan unohtaa koko asian!”
”Sen, kuka minä olen?” Remuksen vaimea ääni oli epäuskoinen.
Kacey peitti kasvonsa käsillään tietämättä lainkaan, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Kaikkein mieluiten hän olisi lopettanut koko keskustelun siihen, teeskennellyt, etteivät he olleet sitä ikinä käyneetkään. Hän oli kuvitellut, että asiat voisivat palata entiselleen ja he voisivat taas olla yhdessä yhtä mutkattomasti kuin ennenkin. Ilmeisesti se ei kuitenkaan käynyt Remukselle, vaikka hän ei tiennyt, miksi.
”Sinä olet sinä, Remus”, hän sanoi lopulta hitaasti. ”Ja sinä voit kertoa itsestäsi vaikka mitä, mutta minä en silti halua ajatella sinua muuna kuin Remus Lupinina. Tajuatko?”
Remuksen silmissä välkehti surullinen hymy. ”En tajua. Minä en ole ollut pelkkä Remus Lupin moneen vuoteen.”

Kaceyn silmät olivat samaan aikaan surulliset ja itsepäiset. Puolet Remuksesta käski lohduttaa tyttöä, sanoa mitä tahansa, kunhan se saisi tämän hymyilemään, mutta se ei käynyt päinsä.
”Moneen vuoteen”, Kacey mumisi. ”Milloin se tapahtui?”
”Minä olin kahdeksan”, sanoi Remus niin hiljaa, että tuskin kuuli omaa ääntään. ”En oikeastaan enää edes muista aikaa ennen sitä.”
Kacey oli pitkän hiljaa. Lopulta tyttö katsoi häntä muutama yksinäinen kyynel silmäripsissä välkkyen, eikä Remus voinut estää sormeaan sipaisemasta niitä pois.
”Mitä sinä haluat, että minä teen?” Kacey kysyi hiljaa.
”Miten niin?” Remus hämmästyi.
Kacey näytti turhautuneelta. ”Minä voin kyllä jutella sinun kanssasi, jos haluat. Tai pysytellä kauempana sinusta, vaikkei se olisikaan kovin kivaa. Kunhan kerrot, mitä haluat.”
”Minä haluan sinut”, Remus ilmoitti ja tajusi äkkiä vihlovasti, kuinka lähellä Kaceyn kasvot olivat hänen omiaan. ”Eikä meidän tarvitse välttämättä jutella minun ongelmistani… Kunhan ei lakaista niitä maton alle. Tai teeskennellä.”
”Minä olen huono teeskentelemään”, sanoi Kacey, mutta Remus ei voinut olla huomaamatta pienenpientä hymyä tytön suupielessä.
”Uskon”, hän sanoi huokaisten, ”mutta minusta puhumattomuus tuntuu vähän teeskentelyltä. Ymmärrätkö?”
”En”, Kacey myönsi rehellisesti. ”Emmehän me puhu minunkaan ongelmistani koko ajan, eikä se tunnu teeskentelyltä.”
”Se on eri asia.”
”Eikä ole”, sanoi Kacey nopeasti. ”Vai ovatko minun ongelmani muka vähemmän tärkeitä? Vähemmän todellisia?”
”Minä en sanonut niin”, Remus parahti. ”Minä olen pahoillani sinun äitisi takia ja sinä tiedät sen, Kacey. Mutta sinä selviät siitä. Se ei tule kiusaamaan sinua ikuisesti – ”
”Sitä sinä et voi tietää”, sanoi Kacey viileästi ja nousi seisomaan niin äkkiä, ettei Remus osannut tehdä muuta kuin katsoa tyttöä hämmästyneenä ja pelästyneenä. ”Minä taidan mennä nukkumaan.”
”Kello on vasta puoli kahdeksan.”
”Hyvää yötä, Remus”, Kacey sanoi ja pieni hymy värähti hetken tytön huulilla. ”Älä ajattele liikaa. Ehkä kaikki on huomenna vähän helpompaa.”
”Hyvää yötä”, sanoi Remus jääden katsomaan tytön perään, kun tämä kääntyi ja käveli sen suurempia pohtimatta makuusalinsa portaikkoon. Vasta Kaceyn selän kadottua näkyvistä Remus antoi itselleen luvan valahtaa takaisin nojatuoliin, haudata kasvot käsiinsä ja toivottaa mielessään aivan liian kovaäänisille kakkosluokkalaisille hyvää matkaa jonnekin kauas.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 30.9.
Kirjoitti: Lupine - 01.10.2008 20:41:41

Hah! Olin eka. Siis aivan mahtava luku. Öö... Elikkä must tuntuu ehkä vähän siltä et Lily yrittää just niinku Kacey jotain selitti ni päästä yli Siriuksesta Georgen avulla vaik se ei siit välittäis mut.. You'll never know.
Remus ja Kacey aivan upeeta ne on jotenki nii luonnollisen kuulosii (näkösii) noi riidat tai sillee toivon et tajusit. James taas onks se päässy yli Lilyst vai onks se viel rakastunu siihen? Ja Peter ja Adrianne... Huh on paljon sulatettavaa... Täs luvun tulos kesti kauan mut hyvää kannattaa oottaa. Mut toivoisin silti et seuraava luku tulis nopeammiin. *rukoilee ylimpiä voimia* En malta oottaa seuraavaa lukuu.

Jatkoo!!!


Lupine

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 30.9.
Kirjoitti: Arte - 01.10.2008 21:59:34

Pakko sanoa, että VIIMEINKIN jatkoa... Minä niin tykkään tuosta Peterin ja Adriannen keskustelusta Tylyahossa. Vaikkakin sydämeni särkyy heidän viileästä erostaa. Mutta kyllä he vielä sopivat, eikö niin.

Lainaus

”Ei se ole siitä kiinni. Pahus, Lily, minä en tajua, miten sinä olet saanut sotkettua asiasi tuolla tavalla – ”

Tällainen sattui sinänsä silmään. Ilmeisesti tykkäät "pahus"-partikkelista, se esiintyy aivan kaikkien hahmojen puheissa. Jos tämän irrottaa tälleen, mieleen tulee heti Sirius ja James, mutta käytät sitä tosiaan myös Kaceylla ja varmaan myös muillakin päähahmoilla. Ei sinänsä paha asia, minua vain huvitti huomata tämä ja ajattelin tuoda sen esille.

Mitähän muuta. Varmaan todella yllättävää todeta, että odotan sitä seuraavaa osaa. Tämä on hyvä ficci.

Ja kiitoksia neuvoista, ehkä osaan toteuttaakin ne suht hyvin. Ainakin nähtävästi aikaa löytyy varsin hyvin koneella istumiseen... (:

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 30.9.
Kirjoitti: Leya - 09.10.2008 20:39:27

en oo kerenny tätä vielä hirveästi kommentoimaan, piti lukea alusta loppuun vaikka olen joskus päässyt jo aika pitkälle(oli muuten kova homma).. Ihana ficci ja tahtoo lisää jatkoa! toivottavasti sitä tulee nopeesti lisää :)) viimeks ku kommasin niin kerroin että oon vältelly tätä parituksen takia mutta onneksi rupesin lukemaan...
Välillä kyllä tulee sellasia että heivaa jo se  Lily helvettiin omasta elämästäs James etkö huomaa että se on ääliö vaikka ennen oon aina että James<3Lily forever<333<333
Hyvin kirjotettu ficci ja juoni on mukavan mutkikas ja ei tosiaankaan liian nopea ja tykkään että ei keskitytä pelkästään tuohon kolmiodraamaan vaan tästä löytyy paljon muutaki mistä tykkään lukea. Peter/Adrianne suhde on ihana ja monimutkainen. Remus/Kacey ehkä vähän perinteinen mutta hyvin kirjoitettu ! Tykkäsin Remus tilanteesta jossa Kacey tajuaa että Remus on ihmissusi koska se ei ollu vaan sellanen "ei se minua haittaa, oot mun rakas aina ja ikuisesti" -tilanne...
Haluaisin tietää lisää Jamesin ajatuksista Lilyn ja Siriuksen suhteeseen koska sitä on käsitely enimmäkseen sillä tavalla että "Totta kai James suuttui", "minä olen hänen paras ystävänsä ja iskin hänen ihastuksena" -kannalta..

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 30.9.
Kirjoitti: Cappi - 10.10.2008 15:53:12

Kiva.  :D

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 30.9.
Kirjoitti: Sierra - 12.10.2008 13:12:03

Oon rakastunut tähän ficciin. Mä mietin tätä joskus koulussakin ja opettajat valittaa et en keskity.  ;D Mutta joo, jatkoa toivon tulevan nopeasti, koska tää nyt vaan on niin hyvä! Kirjotat niin koukuttavasti enkä löydä ikinä kirjoitusvirheitä (vaikka en niitä etsikään) Mikään kohta ei sillä tavalla töki... Ja niinkun tuolla onkin sanottu, musta oli hyvä juttu että Kacey ei heti ollut Remukselle: "Ei se haittaa, kulta. Tuen sinua aina, rakastan sinua!!!111<<333333" Se olisi ollut hieman huono reaktio.

Sais sitä Lily/Jamesia tulla jo, vaikka Lily välillä ärsyttääkin mua tässä... Siis en tarkoita sitä sillä tavalla ettet osaisi kirjoittaa Lilystä hyvin, vaan että en tykkää Lilystä muuten kuin Jamesin kanssa... Ööh, selvä kommentti? Mikä se on?  ;D
Hmmjoo, sit mä toivon niin paljon, että Peter ja Adrianne löytäis toisensa... Vaikeeta.
Jatkoa siis, mahdollisimman nopeasti!

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 30.9.
Kirjoitti: lurikko - 26.10.2008 10:38:08

A/N: Laiska ja saamaton ficcari täällä taas terve! Kiitos paljon kommenteista teille jokaiselle, ilman teitä en varmaan jaksaisi raahautua tänne lisäämään tätäkään jatkoa :) Onneksi tässä ei ole enää kauheasti jäljellä (jos jatko-osaa ei lasketa), joten enköhän minä saa kaikki osat kuitenkin tänne lisättyä ennen pitkää.

Lupine, itse asiassa minullakin on vahva veikkaus, että Lilyllä on vähän hommia yrittäessään päästä Siriuksesta yli! Sellaista se joskus on. Hmm, veikkaan että James puolestaan kyllä tykkää myös edelleen Lilystä, tai ainakin hänen suhtautumisensa tyttöön tuntuisi kielivän jotain sellaiseen suuntaan...

Arte, olen tosi iloinen, että jaksat yhä käydä lukemassa ja kommentoida, vaikka nämä välit venyvät niin hirmuisen pitkiksi! Minun pitäisi oikeasti ryhdistäytyä. "Pahus" on varmaan tämän ficin kirjoittamisen aikaan eli, öh, 1,5-2 vuotta sitten ollut minulle jotenkin luonteva valinta kevyiden "kirosanojen" joukosta. Nykyään en taida kauheasti käyttää sitä, ja ehkä ihan hyvä niin :D Pitäisi kyllä opetella käyttämään eri hahmoilla eri sanoja tuollaisissa tilanteissa.

Leya, alun perin tämän ficin itse asiassa pitikin keskittyä pelkästään Siriuksen, Lilyn ja Jamesin kolmiodraamaan, mutta yhtäkkiä Remus alkoi seurustella ja sitten siitäkin asiasta piti ruveta kirjoittamaan, ja Peter ilmoitti olevansa ihastunut, ja sitten piti kirjoittaa siitäkin, ja loppujen lopuksi toisista hahmoista olikin vähintään yhtä kiva kirjoittaa :D

Cappi, kiitos :D

Sierra, hmmm, kyllä Lilyä ja Jamesia... tai no jaa, saa nähdä :D Sanotaanko vaikka, että yritän kuitenkin pysyä aika lähellä canonia noin niin kuin suuripiirteisesti. Tämän ficin kirjoittamisen aikoihin eli muutama vuosi sitten en ollut itse kovin innostunut James/Lily-parituksesta, mutta onneksi olen myöhemmin tajunnut parin viehättävyyden ja nerokkuuden!

*

OSA 37

Sunnuntaiaamuna Sirius toivoi vain, että olisi saanut jäädä sänkyynsä ikuisiksi ajoiksi. Peitto oli juuri sopivan paksu, sänky ystävällisen lämmin eikä McGarmiwan ääni nalkuttanut hänelle jostain vähäpätöisistä pikku rikkeistä, teekannuista ja kissoista puhumattakaan. Ehkä juuri siksi oli niin harmillista, että maailma ilmeisesti oli päättänyt pilata hänen mahdollisuutensa ja patisteli häntä erittäin aktiivisesti jalkeille Remuksen hahmossa.
”Minä nukun!” Sirius parahti.
”Huomaan”, Remuksen armoton ääni totesi, ”ja sen on aika muuttua nyt. Aamupala loppuu puolen tunnin päästä.”
”Sarvihaara, auta minua”, Sirius aneli vaivautumatta edes avaamaan silmiään tarkistaakseen, oliko James todella paikalla.
”Turha luulo”, Jamesin virnuileva ääni vastasi hänelle jostain aivan läheltä. ”Kuutamo kampesi minut sängystäni jo aikoja sitten, joten älä yhtään kuvittele, että välttyisit samalta kohtalolta.”
”Kuvittelenpas”, Sirius väitti äkäisesti.
”No, se kuvitelma ei toteudu”, ilmoitti James. ”Minä en aio istua kahdestaan salissa noiden kahden hapannaaman kanssa – ”
”Minun naamassani ei ole mitään vikaa!” Remus ärähti.
”Siinäs kuulit, Anturajalka”, James sanoi valoisasti. ”Nouse ylös.”
Sirius käänsi kylkeä hyvin vaivalloisesti. ”Mikä Kuutamoa muka vaivaa?”
”Masentunut”, James tokaisi hyvin yksioikoisesti. ”Samoin Matohäntä, joka väitti jo tunti sitten lähtevänsä tekemään läksyjä.”
”Hukuttautuu todennäköisesti vessanpönttöön”, Sirius myönsi. ”Läksyjä sunnuntaiaamuna? Pah!”
”Niinpä”, James tokaisi. ”Joten nouse jo.”
”En”, Sirius tokaisi ja irvisti pää tyynyä vasten painettuna. ”Minäkin olen masentunut.”
”Sinusta ei saisi masentunutta tekemälläkään, piski!” James naurahti.
”Kylläpäs saa”, Sirius väitti.
Hän melkein kuuli, miten James pyöritteli silmiään.
”Niinpä niin”, poika totesi. ”No, ollaan sitten kaikki yhdessä masentunteita, mutta ei täällä vaan aamupalalla.”
”Minkä takia sinä olet masentunut?” kysyi Sirius hyvin kiinnostuneena ja ohitti taitavasti sen tosiseikan, että heidän todellakin olisi ollut hieman parempi siirtyä masentuneine luineen salin puolelle. ”Tietääksen sinä et ole koskaan ollut kovin masentunutta tyyppiä – ”
”En olekaan”, sanoi James onnistumatta kuulostamaan tippaakaan masentuneelta, vaikkapa tuskinpa hän edes sitä yritti. ”Mutta minä ilmeisesti särjin Michelle Bartonin sydämen, joten – ”
”Sinä MITÄ?” Sirius äyskähti ja oli äkkiä täysin hereilä. ”Miten sinä sen teit? Veit hänert luutakomeroon ja jätit sinne? Se on kyllä minun roolini – ”
”Kiinnostavaa”, James tokaisi ironisesti. ”Ei, siihen ei liittynyt yhtään luutakomeroita. Hän syytti minua siitä, miten minä muka annan hänen kuvitella, että olen kiinnostunut hänestä vain lohduttaakseni itseäni tai jotain muuta yhtä – ”
”Totta”, tokaisi siihen väliin Remus, joka oli järkevästi jättänyt Siriuksen herättämisen Jamesin nojalle ja siirtynyt sohimaan vaaleanruskeita hiuksiaan peilin eteen.
”En minä niin aikonut sanoa”, James ärähti.
”Tiedän”, sanoi Remus hymyillen pojalle melkoisen epäremusmaisesti peilin kautta. ”Minä vain satun tietämään enemmän kuin sinä.”
”Huomaatko?” James kysyi Siriukselta. ”Kuutamo on masentunut.”
”Hän virnistelee”, huomautti Sirius.
”Ilkeästi. Kuutamo ei ikinä virnistele masentuneesti onnellisena – ”
”Minua ei vaivaa yhtään mikään!” Remus murahti. ”Ja Michelle oli täydellisen oikeassa, James. Sinun ei pitäisi käyttää muita tyttöjä Lilyn korvikkeena, koska jos et ole sattunut huomaamaan, useimmilla ihmisillä on tunteet – ”
”Minä en ole missään vaiheessa käyttänyt Michelleä korvikkeena!” James ärähti. ”Hän itse on halunnut olla minun seurassani – ”
”Sinä vain olet antanut hänen ymmärtää, että pidät hänestä”, Remus tokaisi.
”No, minä pidän hänestä!” James huudahti. ”Hän vain – ”
”Ei ole Lily?” Sirius täydensi. ”Tiedän tunteen.”
Remuksen huulien välistä pääsi hyvin väsynyt ja suoraan sanottuna jokseenkin masentunutkin huokaus.
”Te olette molemmat hulluja”, poika totesi astuessaan kohti ovea. ”Annatte saman tytön masentaa itsenne ja kiusaatte sitten minua – ”
James ei näyttänyt kuulevan loppua. Mustahiuksinen poika käänsi katseensa edelleen sängyllään lojuvaan Siriukseen ja hetken jälkimmäisenä mainittu toivoi, ettei olisi sinä aamuna herännytkään.
”Sanoitko sinä olevasi masentunut, Anturajalka?” James kysyi pettävän rauhallisella äänellä. ”Lilyn takia, kenties?”
”Sinä annat Kuutamon johdatella itseäsi”, Sirius parahti lähinnä tyynylle, johon oli upottanut kasvonsa.
”Vastaa”, James määräsi armottomasti ja istuutui hänen sängylleen varsin kovalla vauhdilla. ”Minä haluan kuulla.”
”Lily oli George Adamsin kanssa Kolmessa Luudanvarressa”, Sirius sanoi hieman vastentahtoisesti. ”Sori vain, kaveri, mutta se hieman häiritsi minua.”
Jamesin kulmat kurtistuivat, mutta hetken kuluttua poika huokaisi melko lailla väsyneesti ja kytevä riidanhalu katosi siniharmaista silmistä.
”Adamsin”, James mutisi matalalla äänellä. ”Minä kuulinkin siitä. Sen tytön maku on menossa huonompaan päin.”
”Tiedän”, Sirius voihkaisi. ”Hitto vie, minä tarvitsen tyttöystävän.”
”Sinä mitä?” kysyi nyt Remus, joka ilmeisesti ei ollutkaan vielä luopunut heidän masentuneesta ja harvinaisen piikikkäästä seurastaan. ”Aiotko SINÄKIN ryhtyä lohduttautumaan kiusaamalla viattomia tyttöparkoja – ”
”Mitä muuta hän on ikinä tehnyt?” James kysyi vinosti hymyillen, mutta Sirius kuuli kyllä, ettei poika oikeasti tarkoittanut sitä. Ei ainakaan täysin.
”En tietenkään”, Sirius tokaisi Remuksen suuntaan hyvin vakuuttavasti. ”Miinä ajattelin ihan oikeaa tyttöystävää – ”
Jamesin suu loksahti hivenen auki. Sirius lopetti lauseensa närkästyneenä ja kohotti kulmiaan.
”Sinä näytät siltä, kuin olisit vetänyt kasan rouskupalleroita väärään kurkkuun, Sarvihaara hyvä”, Sirius tokaisi. ”Mitä nyt?”
”Onko kurkkuja kaksi?”
”Se ei ole oleellista!” Sirius puuskahti. ”Miksi sinä näytät noin järkyttyneeltä?”
Vasta siinä vaiheessa James näytti toden teolla palaavan tähän maailmaan. ”Sinä puhuit tyttöystävästä, Anturajalka. OIKEASTA tyttöystävästä. Viimeksi, kun minä tarkistin, sinä olit se ehdoton ikuinen poikamies -
”Asiat muuttuvat”, Sirius huomautti. ”Enkä minä tarkoita, ettenkö olisi sitä vieläkin. Mutta tyttöystävä voisi viedä minun ajatukseni pois Lilystä – ”
”Sinä siis ajattelet vieläkin Lilyä?” James kohotti kulmiaan.
”Hitto vie, minä en voi sille mitään!” Sirius ärähti. ”Mutta minä pidän näppini irti siitä tytöstä vain sinun takiasi, Sarvihaara, joten turha valittaa – ”
”En minä valita”, James puolustautui kärkkäästi. ”Minä vain huomautin. Sinä puhuit TYTTÖYSTÄVÄSTÄ, Anturajalka. Minä järkytyin.”
”Minä en. Jos minulla olisi tyttöystävä, George Adamsin liimautuminen Lilyyn ei ehkä häiritsisi niin ärsyttävän paljon – ”
”GEORGE ADAMSIN LIIMAUTUMINEN LILYYN?”
”Ei sananmukaisesti, Anturajalka.”
James huokaisi helpotuksesta. Sirius pyöritteli silmiään, vaikka tiesi kyllä, että hänen oma reaktionsa olisi todennäköisesti ollut aivan samanlainen.
”No niin, sinä siis mietit tyttöystävää”, sanoi James hetken kuluttua. ”Miten olisi Anna? Hän pitää sinusta.”
”Anna?” Sirius hämmästyi. ”Pitää minusta? Eikä pidä.”
Jamesin otsa rypistyi. ”Mistä sinä sen tiedät?”
”Hän sanoi minulle.”
”Sanoi sinulle? Anna sanoi sinulle, ettei pidä sinusta?”
”Nimenomaan”, Sirius vahvisti muina miehinä.
”En uskonut näkeväni tätä päivää”, James virnisti.
”Sillä tytöllä on järkeä”, Remus huomautti.
”Kuutamo, älä ole masentunut!” Sirius puuskahti. ”Tai jos sinun on pakko olla, ole jossain muualla, jooko?”
Remus mulkaisi häntä. ”Minä en ole masentunut, ja kaiken lisäksi meidän todellakin pitäisi mennä jo aamupalalle – ”
”Mikset sinä mene jo, jos sinulla kerran on noin nälkä?” Sirius nälväisi. ”Turha sinun on meitä odottaa.”
”Minä odotan”, Remus tokaisi itsepäisesti.
”Kacey odottaa”, Sirius virnisti.
”Eikä odota.”
”Kylläpäs – ” aloitti Sirius, ennen kuin Remuksen lause ehti todella laskeutua hänen tajuntaansa. ”Hetkinen? Miten niin Kacey ei odota sinua?”
”Pitkä juttu”, sanoi Remus vaisusti katsoen hyvin tiiviisti ulos ikkunasta. ”Mennään jo.”
James huokaisi syvään. ”Me olemme hulluja kaikki. Sinä harkitset tyttöystävää, Peter hukuttautuu vessanpönttöön ja Kacey ei odota Remusta – ”
”Suoraan sanottuna minusta tuntuu, että paahtoleivät ovat kyllä houkutelleet Peterin aamupalalle”, Remus ilmoitti.
”Ehkä meidän pitäisi mennä tarkastamaan asia”, huomautti Sirius, joka oli juuri silloin tajunnut olevansa loppujen lopuksi varsin nälkäinen.
”Sitä minä olen sanonut viisitoista minuuttia”, Remus huokaisi hyvin kärsivän kuuloisesti.
”Viisitoista minuuttia ei ole aika eikä mikään tässä maailmassa, Kuutamo”, James aloitti filosofisesti, mutta yksinäinen tyyny läjähti silloin poikaparan naamalle eikä tämä sanonut enää mitään ennen heidän saapumistaan suureen saliin, ja sielläkin hänen parhain repliikkinsä sattui olemaan ”Minulla on nälkä.”

Vastoin yleisiä odotuksia Peter ei kuitenkaan ollut hukuttautumassa vessanpönttöön, mutta ei myöskään istunut aamiaispöydässä. Hän oli kutakuinkin noiden kahden vaihtoehdon rajamailla, sillä tarkalleen sanottuna hän käveli erästä käytävänpätkää päästä päähän hyvin lähellä länsitornia, jossa korpinkynsien oleskeluhuone sijaitsi.
 Entä miksi hän oli siellä? Tiivistetysti voisi sanoa, että edellisen päivän tapahtumien jälkeen hänen ajatuksensa olivat kiertäneet jokseenkin tiiviisti muuan tummatukkaisen tytön ympärillä. Kaiken huipuksi hän oli viettänyt koko yön kierien sänkynsä laidalta toiselle epämääräisten Evan Rosieriin hämärästi liittyvien painajaisten vallassa, mutta sitä hän ei enää edes halunnut muistella.
 Hän oli pettynyt Adrianneen, tavattoman pettynyt, eikä se, ettei tyttö oikeastaan voinut tilanteelle itse yhtään mitään, suinkaan helpottanut hänen oloaan. Hän oli ihastunut Adrianneen melkein yhtäkkiä, tuntematta tyttöä lainkaan, ja mitä paremmin hän oli tyttöön tutustunut, sitä enemmän hän oli myös alkanut pitää tästä. Ja sitten Adrianne olikin koko ajan ollut ihastunut Rosieriin, haaveillut tästä kävellessään Peterin kanssa rannalla tai pitäessään pojan kädestä kiinni -
 Pelkkä ajatus sai Peterin pysähtymään, nojaamaan kätensä kylmää kiviseinää vasten ja jäämään siihen. Ei se ollut Adriannen vika. Ei tietenkään ollut, eihän hänkään ollut voinut ihastumiselleen mitään. Hän tiesi sen kyllä, mutta oli siitä huolimatta vihainen. Hän oli antanut itsensä toivoa, vaikka toivoa ei ollut ollut missään vaiheessa lainkaan.
 Hän ei ollut tiennyt sitä! Pahus, Adrianne oli kyllä SANONUT, ettei pitänyt hänestä, mutta sanottuaan sen tyttö oli saattanut tulla hänen viereensä istumaan tai ottanut kiinni hänen kädestään, painanut päänsä hänen olkapäätään vasten, jos oli ollut väsynyt. Ihan kuin sellainen muka ei olisi tarkoittanut pitämistä. Ja Peter oli antanut itsensä unohtaa lausutut sanat edes hetkiksi, kuvitella, että jonain päivänä…
 Hän naurahti. No niin, hän oli ollut ääliö. Pelkkä typerä ääliö koko ajan, eikä sitä asiaa muutettaisi kovin helpolla -
 Ovi kolahti muutaman metrin päässä hänestä. Peter nojasi seinään ja katsoi sanaakaan sanomatta, miten Adrianne astui ulos korpinkynsien oleskeluhuoneesta Marien, Annan ja Timin kanssa. Kukaan tytöistä ei huomannut Peteriä, eikä hänkään erityisemmin halunnut tulla huomatuksi, ennen kuin tytöt olivat melkein kääntyneet kulman taakse.
”Adrianne!”
Adrianne kääntyi ympäri. Tyttö näytti hetken aikaa yksinkertaisesti hämmästyneeltä, ennen kuin tulkitsematon ilme laskeutui tämän kasvoille. Adrianne tokaisi jotain vieressään seisovalle Marielle ja nopeasti kolme muuta tyttöä lähtivät kohti salia jättäen heidät seisomaan kahdestaan käytävälle. Peter avasi suunsa, mutta Adrianne ehti ensin.
”Mitä sinä täällä teet?”
Peter tunki kätensä tiukasti kaapunsa taskuihin. Aivan kuin se olisi tehnyt paljonkin helpommaksi sanoa sanoja, joita ei oikeastaan edes ollut olemassa.
”Minä olin aika tökerä eilen.”
”Niin olit”, sanoi Adrianne.
Peter nyökkäsi. Mitä muutakaan hän olisi voinut?
”Minun pitää kai lähteä syömään”, Adrianne tokaisi, kun Peter oli hiljaa.
”Odota!” poika huudahti.
Adrianne kääntyi ympäri ja katsoi jälleen häntä. Tyttö veti tummanruskeita hiuksiaan korvansa taakse ja tämän silmissä leikki ilme, jota Peter ei lainkaan ymmärtänyt. Jonkinlainen sekoitus surua ja ärtymystä ehkä, tai sitten jotain aivan muuta. Joka tapauksessa hän ei voinut jäädä pohtimaan tuota ilmettä, sillä ennen kaikkea Adrianne näytti kärsimättömältä ja Peterin oli vielä sanottava jotain. Kunhan hän vain olisi tiennyt, mitä se jotain oli.
”Minä petyin”, hän tokaisi. ”Kyllä minä TIESIN, ettet sinä pitänyt minusta, mutta oli kauhean helppo toivoa…”
”Miten niin minä en pitänyt sinusta?” Adrianne kysyi haastavasti.
Peter väänteli käsiään. ”Kyllä sinä tiedät, mitä minä tarkoitan – ”
”Sinun mielestäsi siis ei ole pitämistä, jos minä en ole ihastunut sinuun?” Adrianne hymyili vinosti. ”Pahus, Peter, ei se mene niin. Minä en olisi viettänyt sinun kanssasi vaikka kuinka paljon aikaa, jos en olisi pitänyt sinusta. Kovasti. Tajuatko?”
”En”, sanoi Peter rehellisesti, sillä hän ei tajunnut.
Adrianne naurahti ilottomasti. ”No jaa, miten sinä voisitkaan. Ehkä te olette kaikki samanlaisia, ette ajattele mitään muuta kuin luutakomeroita – ”
”Ketkä me?” Peterin otsa rypistyi.
”Pojat”, Adrianne totesi tyynesti ja suoristi toisella kädellään kaapunsa helmaa. ”Minä kuvittelin, että sinä olisit erilainen, mutta olin ilmeisesti väärässä.”
”Älä viitsi!” Peter puuskahti. ”Mistä sinä tuollaista olet saanut päähäsi? Minä en – ”
”Ei sinulle näytä riittävän kaverina olo”, Adrianne kivahti. ”Sinun on pakko viedä minulta yksi minun parhaista kavereistani vain sen takia, että satuit lopultakin ymmärtämään sen, mitä minä olen sanonut sinulle vaikka kuinka kauan. Sen, että minä en pidä sinusta sillä tavalla.”
”Yksi parhaista kavereistasi?”
”Sinä”, Adrianne sanoi ja vaikka Peter tiesi, että tyttö todellisuudessa oli häntä melkein muutaman sentin lyhyempi, sillä hetkellä tämä näytti seisovan jossain hänen yläpuolellaan.
”Adrianne…”
Parempaan Peter ei enää tuntunut kykenevän. Mutta Adrianne vain vilkaisi häntä ja hetken hän saattoi todella nähdä surullisen ilmeen tytön silmissä. Sitten tämä oli jo heilauttanut vaisusti kättään ja lähtenyt kävelemään kohti salia jättäen vain hiljaisuuden Peterin seuraksi. Poika painoi päänsä kiviseinää vasten, silmänsä kiinni ja toivoi näkevänsä pelkkää painajaista.

Siriuksen ja Jamesin nauru menivät sotkuisena massana Remuksen tajunnan ohi. Poika nojasi pöytään ja yritti olla välittämättä ystäviensä kömpelöitä piristysyrityksiä, ennen kuin nämä lopulta luovuttivat silmiään pyöritellen. Remus oli vain tyytyväinen saadessaan rauhansa takaisin, ja Jamesilla ja Siriuksella oli paljon hauskempaa näiden saadessa keskittyä Peterin poissaolon pohtimiseen. Peter ei sentään ollut paikalla tiuskimassa heille nimensä turhasta käytöstä.
 Kacey ei ollut tullut aamupalalle, ja sen tietäminen vei Remuksenkin ruokahalun. Kyllä hän tiesi, että todennäköisesti tyttö oli vain herännyt tavallista aiemmin ja ehtinyt jo lähteä aamiaiselta, mutta kipeä ääni hänen takaraivossaan väitti, että Kacey oli tehnyt sen hänen takiaan. Ajatus Kaceysta välttelemässä häntä tuntui musertavalta.
 Remus nojautui varovasti kohti Lilyä, joka istui kaikessa rauhassa syömässä hänen vieressään. Se ei ollut välttämättä kaikkein viisain mahdollinen teko – nojautuminen siis, syöminen epäilemättä oli varsin viisasta – sillä Remuksen toisella puolella nyt sattui istumaan kaksi Lily Evansista pakkomielteen kehittänyttä, tietyissä oloissa lähes väkivaltaista nuorta miestä. Se ei kuitenkaan kyennyt estämään Remusta.
”Lily?” hän sanoi tytön hiljaa ja tämä kääntyi katsomaan häntä. ”Eikö Kacey tullut syömään?”
Pahoitteleva ilme piirtyi Lilyn hieman hämmästyneesti raottuneille huulille. ”Valitan, Remus. Hän kai heräsi jo paljon aiemmin ja kävi silloin syömässä.”
”Sanoiko hän mitään minusta?” Remus kysyi, vaikka tunsi itsensä epätoivoiseksi typerykseksi. No, sitähän hän olikin.
Lily pudisteli päätään edelleen pahoittelevan näköisenä. ”Mutta minä en oikeastaan ehtinyt jutella hänen kanssaan muutenkaan yhtään. Hän lähti niin nopeasti.”
Remus huokaisi raskaasti. Joko Kacey todella oli herännyt epäluonnollisen aikaisin ja tavattoman nälkäisenä, tai sitten tyttö vältteli häntä. Jälkimmäinen mahdollisuus tuntui kuitenkin paljon todennäköisemmältä. Pahus, mitä ihmettä hän muka oli tehnyt väärin? Hänhän oli vain yrittänyt keskustella!
”Remus?” Lilyn varovainen ääni uteli. ”Miksi sinä… Onko teillä jotain ongelmia?”
Remus ei voinut olla vilkaisematta Siriusta ja Jamesia. Nämä kuitenkin olivat antautuneet kiivaaseen väittelyyn siitä, minkä malliset vessanpöntöt olisivat parhaita hukuttautumiseen – Remus itse värähti pelkästä ajatuksesta – eivätkä siis todennäköisesti saisi kovinkaan suuria mustasukkaisuuskohtauksia. Niinpä Remus saattoi huoletta kääntyä Lilyn puoleen ja pohtia sen sijaan sitä, miten vastaisi tytön kysymykseen.
 Oliko hänellä ja Kaceylla ongelmia? Hän naurahti jo pelkästä kysymyksen ajattelusta. Vielä edellisenä päivänä hän olisi väittänyt, että ei tietenkään ollut, ja vain pieni, helposti tukahdutettavissa oleva ääni hänen takaraivossaan olisi pistänyt vastaan. Nyt tuo ääni oli saanut vallan.
”Kai meillä tavallaan on”, hän sanoi lopulta hieman välttelevästi.
Lily ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan hänen hienoista vastahakoisuuttaan puhua, tai ehkä tyttö ei vain välittänyt. Ja tavallaan Remus oli melkein kiitollinen siitä, että hänellä oli mahdollisuus puhua asiasta sellaisen ihmisen kanssa, joka pystyisi todennäköisesti suhtautumaan siihen kohtalaisen fiksusti. Muut Kelmit olivat ehkä loistavia, mutta ihmissuhdeasioista heidän kanssaan ei pahemmin kannattanut keskustella, ellei halunnut päästä mielenterveydestään.
”Millaisia ongelmia?” kysyi Lily yrittäen selvästi miettiä, kuinka paljon voisi udella olematta röyhkeä.
Remus huokaisi taas ja yritti miettiä, mitä voisi sanoa. Kuinka olisi ”olen ihmissusi eikä tyttöystäväni suostu keskustelemaan siitä kanssani”? Tai ”Lily kuule, minulla on pieni pörröinen ongelma, ja Kacey ei tajua kuinka vakavaa se on”? Jostain syystä Remus arveli, etteivät nuo kenties olleet kaikkein parhaita mahdollisia avausrepliikkejä. Hän ei voinut  kertoa Lilylle, mistä TODELLA oli kyse.
”Tuota noin”, hän aloitti hieman vaikeasti, ”me emme oikein tunnu osaavan suhtautua toistemme ongelmiin – ”
”Sinä kerroit Kaceylle, vai mitä?”
Vain hetkeä aiemmin tukevasti Remuksen kädessä ollut haarukka tippui kolisten pöydälle.
”Mitä – ?” poika sihahti ja yritti nopeasti löytää sopivia sanoja. ”Miten sinä – ?”
”Kacey kertoi joskus, että sinulla oli ongelma, jota et uskaltanut kertoa hänelle”, Lily totesi tyynesti. ”Nyt sinä ilmeisesti olet kertonut, ja Kacey ei osaa ottaa sinua tarpeeksi vakavasti. Niinkö?”
Huojentuneisuus hiipi Remuksen soluihin melkoisella vauhdilla. Hetken hän oli jo pelännyt, että Lily oli jotain kautta saanut tietoonsa hänen salaisuutensa.
”Olinko oikeassa?” Lily kysyi nyt hieman epäröivämmällä äänellä, kun Remus ei ollut vastannut hänen arveluihinsa.
”Kutakuinkin”, poika myönsi. ”Mistä sinä arvasit, että Kacey ei nimenomaan ota minua tarpeeksi vakavasti – ?”
”Hän on ollut niin iloinen”, sanoi Lily. ”Toinen vaihtoehto kai olisi ollut, että hän olisi ottanut sinut LIIAN vakavasti, ja silloin hän ei varmasti olisi voinut hymyillä koko viikkoa – ”
”Onko hän hymyillyt koko viikon?” kysyi Remus ja varovainen hymy hiipi kutsumatta hänen huulilleen.
”Niinhän minä sanoin”, muistutti Lily ja pyöritteli silmiään tajutessaan, miten iloiseksi tieto teki Remuksen. Sitten pojan kasvot kuitenkin vakanivat, kun hän muisti, että todennäköisesti Kacey ei tänä aamuna olisi lainkaan iloinen.
”Minä en tajua”, Remus tokaisi matalalla äänellä. ”Minä en uskaltanut kertoa hänelle, koska pelkäsin hänen jättävän minut. No, minä olin tietysti tavattoman iloinen, että sitä ei tapahtunut. Mutta tämäkin on outoa. Minä en tajua, miten hän voi vain tuntua unohtavan koko asian – ”
”Yleensä ihmiset haluavat unohtaa ikävät asiat”, Lily sanoi filosofisesti.
”Mutta kai niistä voisi edes puhua!”
Lily katsoi häntä varovainen ilme vihreissä silmissään. Tytön huulet olivat puristuneet yhteen mietteliäästi, kun tämä yritti miettiä, mitä sanoa Remukselle.
”Minä luulen, että Kacey on harvinaisen innokas unohtamaan ikävät asiat”, Lily sanoi lopulta mietteliäästi. ”Minun pitäisi olla hänen paras ystävänsä, mutta silti me emme ole puhuneet hänen äidistään melkein yhtään…” Katkeran surullinen sävy hiipi Lilyn ääneen.
”Emme mekään ole kovin puhuneet siitä”, Remus kiirehti sanomaan ja Lily näytti melkein kiitolliselta. ”Ehkä sinä olet oikeassa. Ehkä Kacey ei puhu mielellään surullisista asioista. Mutta – ”
”Sinä haluat puhua”, Lily täydensi.
”En”, sanoi Remus virnistäen vaisusti. ”Minä vain en voi olla puhumatta. Asiat jäävät vaivaamaan minua, jos minä en saa puhuttua niistä.”
Lily nyökkäsi ja näytti melkein siltä, kuin olisi ymmärtänyt häntä. Remus ei voinut olla vilkaisematta jälleen Siriuksen ja Jamesin suuntaan, mutta paahtoleivät ja keskustelu vesssanpönttöjen eroista näytti edelleen pitävän nuo kaksi turvallisen kiireisinä. Ja eihän Remus edes tehnyt mitään väärää. Hän vain jutteli Lily Evansin kanssa, vaikka tiesi kyllä oikein hvin myös sen, että Siriuksen ja Jamesin viimeaikaisen käytöksen perusteella juttelukaan ei välttämättä olisi ollut kovin toivottua.
”Sano se Kaceylle”, kehotti Lily.
”Mikä?” Remuksen otsa rypistyi.
”Että sinun pitää saada puhua, tai muuten asiat jäävät vaivaamaan sinua.”
Remus nyökkäsi, vaikka ei ollutkaan varma, aikoiko todella tehdä sitä. Kyllä Kaceyn olisi pitänyt muutenkin ymmärtää, ettei sellaisesta asiasta kuin hänen ongelmansa yksinkertaisesti voinut olla puhumatta.
 Lily kuitenkin näytti tyytyväiseltä keskusteluun. Tyttö hymyili Remuksella rohkaisevasti ja lähti sitten paikaltaan edes vilkaisematta Siriusta ja Jamesia, jotka söivät kilpaa paahtoleipiä.

Kirjaston valot olivat himmeät, mutta James näki kyllä siitä huolimatta Lilyn mainiosti. Tyttö istui eräässä nurkassa punaiset hiukset valuen vuolaana virtana paksun kirjan päälle. James ei voinut olla hymyilemättä itsekseen, vaikka tilanteessa ei ollut todellisuudessa mitään hymyilemistä.
 Se oli oikeastaan kummallista, se, miten hän ei enää liiemmin hymyillyt Lilyn nähdessään tai tuntenut itseään onnelliseksi vain sen takia, että tyttö oli olemassa. Hänen olisi kai pitänyt keskustella joskus asiasta Remuksen kanssa. Pelkkä ajatus sai hänet naurahtamaan, vaikka hän tiesi kyllä, että Remus olisi nopeasti löytänyt jonkun järkevän, ehkä jopa paikkaansapitävän selityksen hänen käytökselleen. Ihan kuin hän olisi kaivannut järkeviä selityksiä.
 Hän kaipasi vain Lilyä. Joskus hän ihmetteli, miten hän saattoi tuntea antaneensa Siriukselle anteeksi syksyiset tapahtumat, mutta sitten hänen mieleensä välkähti jälleen kerran ajatus siitä, kuinka hän itse olisi osannut käyttäytyä samanlaisessa tilanteessa. Hän oli hulluna Lilyyn, siitä ei ollut epäilystäkään. Mutta vaikka Sirius ei ikinä ollut sitä itse myöntänytkään, James tajusi kyllä rivien välistä, ettei ollut ainoa, joka välitti Lilystä. Ja se taas teki kaikesta entistä hankalampaa.
 Joskus hän toivoi, että olisi ollut ihastunut johonkin toiseen tyttöön. Johonkin helpompaan, saavutettavissa olevaan… Mutta nuo ajatukset menivät aina nopeasti ohi, kun hän tajusi, ettei voinut kuvitella ketään muuta tyttöä. Lily oli ainoa, joka häntä todellisuudessa kiinnosti. Remus olisi saattanut sanoa jotain hienoa siitä, miten James oli kehittänyt tytöstä pakkomielteen itselleen. Hän olisi käskenyt Remuksen pitää suunsa kiinni ihan vain sen takia, että hänen ystävänsä epäilemättä olisi ollut oikeassa.
 James naurahti itselleen, niin hiljaa, ettei muutaman metrin päässä istuva Lily kuullut. Tytön kasvot olivat mietteliäät, ilmeisesti tämä oli todella keskittynyt lukemaansa kirjaan. James ei ihmetellyt sitä lainkaan. Lilyllä tuntui olevan tapana keskittyä täysillä asioihin, joita teki – yleensä ne asiat vain liittyivät jotenkin Jamesin torjumiseen.
 Kaappikello jossain kirjaston laidassa ilmoitti ponnekkaasti lähestyvänsä jo iltayhdeksää. James säpsähti, mutta Lily ei edes nostanut katsettaan kirjastaan. Tytön keskittynyt ilme sai Jamesin hymyilemään, kuvittelemaan jälleen kerran itsensä tytön viereen silittämään tämän hiuksia tai vain oleman. Ikävä värähdys kulki hänen lävitseen, kun hän tajusi, että Sirius oli todennäköisesti saanut silittää Lilyn hiuksia.
 James puri hampaansa tiukasti yhteen, ennen kuin nousi paikaltaan. Kirjaston ovi houkutteli häntä luvattoman paljon, käski hänen lähteä ja jättää Lily rauhaan, mutta sinä iltana hän ei pystynyt siihen. Hän käveli hitaasti Lilyn pöydän viereen ja odotti, että tämä huomaisi hänet, mutta tytön katse oli edelleen tiukasti kirjassa.
 James huokaisi. Hän tunsi olevansa näkymätön, eikä hän todellakaan pitänyt siitä. ”Hei, Lily.”
”Hei, James”, sanoi Lily kohottamatta päätään kirjan yltä.
James säpsähti. ”Mistä sinä tiesit, että se olin minä?”
”Sinä olet istunut viisitoista minuuttia tuolla noin”, huomautti Lily viitaten toisella kädellään kohti pöytää, jonka ääressä James tosiaan oli istunut. ”Sitä paitsi minä tunnen kyllä sinun äänesi.”
Jamesin otsa rypistyi. Hän ei ollut aivan varma, olisiko hänen pitänyt pitää kuulemastaan vai ei, joten hän päätti aivan varmuuden vuoksi ilahtua.
”Sepä kiva”, hän sanoi ja yritti kuulostaa kaverilliselta ja rennolta. ”Mitä sinä puuhaat?”
”Luen”, huomautti Lily.
”Ai.”
James vaihtoi painoa jalalta toiselle. Lily ei edelleen katsonut häneen, mutta tytön toinen suupieli taipui hymyyn, eikä James voinut olla varma, naureskeliko tyttö kirjalle vai hänelle. Todennäköisesti hänelle, hän päätteli ja istuutui Lilyn viereiseen tuoliin.
”Minä olen pahoillani, että suutuin sinulle niin pahasti silloin tähtitornissa”, James tokaisi äkkiä. ”Silloin, kun olin juuri saanut tietää… no, sinusta ja Siriuksesta.”
Lily näytti yllättyneeltä ja kohotti lopultakin katseensa häneen. ”Olet pahoillasi?”
James virnisti hieman lammasmaisesti. ”No, minä ajattelin, että se olisi hyvä avausrepliikki.”
”Sinä olet toivoton”, tokaisi Lily, mutta pieni hymy leikki tytön huulilla ja rohkaisi Jamesia.
”Enkö olekin?” James totesi, mutta vakavoitui sitten. ”Minä olen ihan oikeasti pahoillani. Ei ollut reilua huutaa minulle sillä tavalla.”
Lily kohautti olkapäitään. ”Oli se tavallaan reilua. Minun ei olisi pitänyt… pahus, minä tiesin kyllä, että loppujen lopuksi siitä ei olisi voinut tulla mitään Siriuksen kanssa. Minun ei olisi pitänyt antaa sen mennä niinkään pitkälle.”
Jamesin kädet puristuivat nyrkkiin, kun Lilyn sanat upposivat hänen tajuntaansa. Hän ei voinut itselleen mitään, pieni ärtymys muuttui jälleen kerran raivoksi, kun hän kuvitteli Lilyä ja Siriusta yhdessä -
Lily näytti säikähtäneeltä. ”Anteeksi, James. Minun ei olisi pitänyt sanoa – ”
James pudisteli päätään ja yritti löytää ystävällisen hymyn uudestaan. ”Ei se mitään. Minä vain – ”
”Olet raivoissasi”, Lily täydensi ja virnisti Jamesin hämmästyneelle ilmeelle. ”Minä huomaan sen kyllä. Ja tajuan. Kai minusta tuntuisi jokseenkin samalta.”
”Ai”, James tokaisi jo toisen kerran sen keskustelun aikana ja tunsi itsensä hölmöksi.
Lily vilkuili taas kirjaansa.
”Minun pitää sitten kai mennä”, tokaisi James. ”Minä pyysin anteeksi, eikä minulla oikeastaan ollut muuta asiaa.”
”Ei sinun tarvitsisi välttämättä lähteä sen takia.”
”Minä lähden kuitenkin.”
James nousi seisomaan. Huokaus pääsi pujahtamaan hänen huuliensa välistä, kun hän käänsi kasvonsa pois Lilystä ja lähti ripein askelin kohti kirjaston ovea. Lilyn ääni kuitenkin pysäytti hänet, ennen kuin hän ehti kadota hyllyjen väliin.
”James?”
Sanat tuntuivat painuvan niin syvälle Jamesin sisälle, että se melkein pelotti. Hän kääntyi hitaasti eikä voinut olla hymyilemättä pikkuisen nähdessään, kuinka vakavalta Lilyn kauniit kasvot näyttivät.
”Minäkin olen pahoillani”, sanoi tyttö ja tuijotti häntä hieman vaivautuneen näköisenä. ”Sinä onnistuit huijaamaan minua aika onnistuneesti sillä ärsyttävällä käytökselläsi, enkä minä tajunnut, että sinä olet oikeastaan ihan kiva – ”
”Sanoitko sinä pitäväsi minusta?” James tokaisi. Oli tietysti hyvin epäkohteliasta keskeyttää tyttö ja lisäksi vaarallistakin, olihan kyseessä Lily, mutta hän ei voinut itselleen mitään.
Lily näytti aivan yhtä järkyttyneeltä kuin hänkin.
”En!” tyttö huudahti nopeasti ja madalsi sitten ääntään tajutessaan olevansa kirjastossa. ”Minä vain… no, sinä et ole niin kauhea kuin annat muiden luulla.”
James mietti hetken. ”Kai minä sitten otan tuon kohteliaisuutena.”
”Niin se kai olikin”, Lily huomautti hieman kireästi. ”Ja varsinkin se, että minä pyysin anteeksi. Mutta sitä minä en aio tehdä toista kertaa, usko pois.”
”Se on helppo uskoa”, virnisti James, sillä tuntui melkoisen uskomattomalta, että Lily oli pyytänyt häneltä anteeksi edes tuon yhden kerran.
Lilyn silmissä leikki hieman surumielinen ilme. Tyttö ei kuitenkaan sanonut enää mitään. Koska James tunsi itsensä melkoisen typeräksi seistessään siinä odottamassa lauseita, joita ei koskaan tulisi, hän kääntyi ja käveli pois kirjastosta. Vasta harpottuaan hyvän matkaa kohti rohkelikkotornia hän huomasi, että hänen kaavun taskuissa olevat kätensä eivät enää olleet puristuneet nyrkkiin.

Muuan kolmasluokkalainen tyttö katsoi Remusta melkein säikähtäneenä, kun poika loikki ylöspäin tyttöjen makuusaleihin johtavia portaita. Remus hymyili tytölle, mutta tämä vain rypisti otsaansa ja ohitti hänet nopeasti. No niin, tyttöjen makuusaleihin menevät pojat saattoivat tietysti olla melko pelottava näky, mistäs hän sen tiesi. Eihän hän varsinaisesti itse ollut tyttö.
 Remus naurahti ajatukselle ja tajusi sitten seisovansa kuudesluokkalaisten tyttöjen makuusalin ovella. Hän nielaisi hermostuksen syvälle vatsalaukkuunsa ja koputti.
”Kuka siellä?” Michellen hämmästynyt ääni kysyi.
”Remus”, sanoi Remus.
”Remus?” Michelle toisti ääni kohoten.
”Niin. Remus Lupin.”
”Kyllä hän tietää, kuka sinä olet”, Kaceyn hieman kireä ääni ilmoitti Remukselle oven takaa. ”Mitä sinä täällä teet?”
”Enkö minä edes pääse sisään?”
”Kello on kymmenen, Remus”, Kacey tokaisi ja Remuksen teki mieli painaa poskensa ovea vasten kuullakseen tytön äänen paremmin. ”Me emme ole varsinaisesti kovin hyvin pukeutuneita.”
Remus irvisti itsekseen. Sirius tai James olisivat todennäköisesti loikkineet siinä vaiheessa jo onnesta, Peterkin ehkä, mutta Remus olisi vain halunnut saada Kaceyn pois makuusalistaan ja juttelemaan. Hän ei kuitenkaan ollut aivan varma, onnistuisiko se sinä iltana. Tai enää koskaan, mikäli he olivat oikeasti riidoissa -
 Eivät voineet olla. Hän ei suostuisi uskomaan sitä, ei missään tapauksessa. He olivat ehkä riidelleet edellisenä iltana, Kacey ei välttämättä ymmärtänyt hänen tarvettaan puhua ongelmistaan, mutta ne olivat vain pieniä ongelmia. Tai niin hän toivoi sulkiessaan silmänsä ja avatessaan ne sitten uudestaan tajutessaan, että seisoi edelleen yksin käytävällä eikä Kacey voinut nähdä hänen ilmeitään.
”Minä haluaisin jutella sinun kanssasi”, hän ilmoitti Kaceylle oven läpi ja toivoi, että olisi voinut nähdä tytön kasvot.
”Remus…” Kacey huokaisi hieman kärsivästi, mutta ei sentään kuulostanut vihaiselta.
Remus nielaisi vaivalloisesti. Kacey ei sanonut muuta, mutta huoneen hiljaisuudesta saattoi päätellä, ettei tyttö ollut myöskään kävellyt pois oven luota.
”Mene jo, Kacey”, Lilyn kirkas ääni kuului oven läpi ja halkaisi hiljaisuuden.
Remus olisi voinut vaikka vannoa, että Kaceyn otsa painui hämmentyneesti ruttuun. ”Miksi? Nyt on myöhä, Lily – ”
”Remus haluaa jutella”, tokaisi Lily, aivan kuin sen olisi pitänyt olla maailman paras syy lähteä, vaikka oli kuinka myöhä. Remus ei voinut olla hymyilemättä.
”Minä en välttämättä halua”, Kacey huomautti.
Remuksen hymy kuoli.
”Mene silti”, intti Lily. ”Tai muuten joudut pohtimaan teidän suhdettanne koko yön minun kanssani.”
Remus väisti hyvin täpärästi ovea, joka avautui melkoisella vauhdilla. Kacey näytti vihaiselta tupsahtaessaan makuusalista portaikkoon ja heittäessään viimeisen vihaisen silmäyksen Lilylle, joka epäilemättä näytti silläkin hetkellä varsin viattomalta.
 Remus ei kuitenkaan vaivautunut tarkistamaan Lilyn ilmettä. Hänen ajatuksensa olivat kiinnittyneet täysin hänen edessään seisovaan tyttöön. Kacey oli tullut, Kacey oli vielä valmis juttelemaan hänen kanssaan, vaikkakin pienen kiristyksen jälkeen –
”Olet sinä ihan hyvin pukeutunut”, Remus huomautti.
Kacey mulkaisi häntä. Tytön käsi lennähti vaistomaisesti mustan pyjaman napeille, tarkasti, että kaikki napit olivat varmasti kiinni. Remus odotti maltillisesti.
”Mitä nyt?” Kacey kysyi kireällä äänensävyllä, kun paidan napit olivat vakuuttaneet hänet pysyvyydestään.
”Olemmeko me riidoissa?” kysyi Remus suoraan, välittämättä enää kierrellä sen kauemmin.
Kysymys oli ilmeisesti vaikea, sillä vastauksen antamisen sijaan Kaceyn katse upposikin seinään jossain Remuksen takana. Poika huomasi vääntelevänsä käsiään hieman hermostuneesti, mutta sehän oli vain ymmärrettävää.
”En minä tiedä”, sanoi Kacey lopulta ja huokaisi. ”Ei kai meidän välttämättä tarvitse olla. Mutta minua ärsyttää ja väsyttää, enkä minä jaksaisi keskustella tänä iltana – ”
”Minun on pakko sanoa sinulle muutamia asioita”, tokaisi Remus ja tuijotti tytön suklaanruskeita silmiä.
”Mitä asioita?” Kacey kysyi selvästi varautuneena.
Remus kohautti olkapäitään. ”Minkä takia minä haluan puhua ja niin edelleen. Minun on edes yritettävä saada sinut ymmärtämään, miksi puhumattomuus tuntuu niin teeskentelyltä -
Kacey huokaisi. ”Puhutaan sitten. Mutta sinä tuskin haluat puhua tässä, vai mitä?”
”No, tyttöjen portaikko tuskin on paras mahdollinen paikka vakavaan keskusteluun”, sanoi Remus virnistäen, mutta huomasi nopeasti vastentahtoisen ilmeen hiipivän Kaceyn kasvoille viimeisten sanojen kohdalla. ”Anteeksi.”
”Ei se mitään”, Kacey sanoi hieman vaisusti. ”Minulla on kai vain joku keskustelukammo juuri nyt.”
”Mennäänkö keittiöön?”
Kacey silmät rävähtivät katsomaan häntä suurina ja hämmästyneinä. ”Onko sinulla nälkä, Lupin? Haluat minut ruokaseuraksi – ”
”Ei mitään sellaista”, Remus tokaisi nopeasti, muttei voinut estää hienoista hymyä kiilaamasta vakavan ilmeen huuliltaan. ”Tai on ehkä hieman. Enkä minä mielelläni juttele tyhjällä vatsalla, joten – ”
”Minä en edes tiedä, mistä täältä pääsee keittiöön!” Kacey julisti. ”Ja olen melkoisen varma, että oppilailla ei muutenkaan ole sinne pääsyä – ”
”Siksi kannattaisikin olla Kelmi”, Remus virnuili.
Kacey pyöritti silmiään. ”Te olette kaikki yhtä rasittavia.”
”Varsinkin nälkäisinä. Tuletko?”
”En kai minä voi muuta. Mutta jos minä joudun tämän takia jälki-istuntoon – ”
”Et joudu”, Remus lupasi.
Hän ojensi vaistomaisesti kättään ottaakseen kiinni Kaceyn kädestä, ja aivan yhtä vaistomaisesti tyttö astui hieman lähemmäs häntä. Heidän kätensä hipaisivat toisiaan ja Kacey veti omansa nopeasti pois. Remus huokaisi tuskin kuuluvasti.

”Minä en olisi ikinä arvannut, että teillä on tuollaisia juttuja käytössänne”, Kacey sanoi silmäillen tuolilla makaavaa näkymättömyysviittaa ihailevasti.
”Etkö?”
”No, kun sitä tarkemmin ajattelee… Se taitaa selittää aika paljon.”
He istuivat keittiössä ja silmäilivät iltapalaa, jonka melkoisen palveluhalukkaat kotitontut olivat heidän eteensä kantaneet. Päaäsiassa se sisälsi joulunajan herkkuja, eikä joulutorttujen paljous suinkaan auttanut lähestyvää joulua pysymään poissa ajatuksista. Joulu taas toi Remuksen mieleen kodin, vaivautuneen ilmapiirin hänen pienessä talossaan ja salaperäisen vaiston, joka väitti, että hänen olisi pitänyt kutsua Kacey kotiinsa joululomalla tai vähintäänkin käydä tytöllä kylässä.
 Varsinkin ajatus Kaceylla vierailusta oli hyvin häiritsevä ottaen huomioon sen, että vaikka he eivät ilmeisesti olleet varsinaisesti riidoissa, eivät he kovin hyvissä väleissäkään olleet. Remus oli lainannut Jamesilta näkymättömyysviittaa, ja vaikka he olivat joutuneet kävelemään sen alla hyvinkin lähekkäin, he eivät olleet sanoneet toisilleen sanaakaan.
”Kacey”, Remus aloitti hyvin varovaisesti. Tytön silmiin pujahti heti varautunut ilme. Remus oli varsin tyytyväinen siitä, että oli pyytänyt kotitonttuja jättämään heidät rauhaan jo aiemmin. Tilanne olisi todennäköisesti tuntunut vielä hämmentävämmältä, jos joku ulkopuolinen olisi seurannut sitä.
 Aivan tarpeeksi hämmentävä se tosin oli muutenkin. Remus naputti pöydän pintaa sormellaan eikä lainkaan tiennyt, kuinka aloittaa.
 Lopulta Kacey näytti kyllästyvän hiljaisuuteen. Tyttö nojautui kohti Remusta ja yritti selvästi saada varautuneen ilmeen pois silmistään siinä onnistumatta. Yritys kuitenkin riitti Remukselle.
”Minä en olettanut, että sinä suhtautuisit minun salaisuuteeni niin hyvin”, hän tokaisi ja näki, miten välttelevä ilme palasi Kaceyn silmiin. ”Minulta kesti ikuisuus, ennen kuin uskalsin kertoa sen – paitsi, etten uskaltanut kertoa, vaan sinä arvasit sen – ja sen jälkeen pelkäsin kaksi kokonaista päivää, että kaikki oli ohi.”
Kacey tuijotti hänen ohitseen. Remus jatkoi.
”Sitten sinä tunnuitkin unohtavan koko asian. Se tuntui oudolta, ja tuntuu vieläkin. Minä olin varautunut siihen, ettet koskaan enää tahtoisi nähdä minua, ja sitten kaikki ikään kuin palautuikin entiselleen. Minä olin iloinen, mutta en ymmärtänyt sitä. Minulla on ollut koko ajan sellainen tunne, että meidän pitäisi puhua siitä asiasta.”
Hän vaikeni. Kacey vilkaisi häntä vinosti hymyillen. ”Tuo kuulosti harjoitellulta puheelta.”
”Minä mietin tunnin, mitä sanoisin”, Remus tunnusti.
Hänen helpotuksekseen Kaceyn hymy kiiri toiseenkin suupieleen. Tyttö ei ehkä näyttänyt varsinaisesti iloiselta, mutta ainakin tämä katsoi häntä silmiin.
”Olisiko minun pitänyt ottaa sinun ongelmasi puheeksi?” Kacey kysyi kuulostaen levottomalta. ”Miten minä sen olisin tehnyt? Pahus, Remus, kyllä minä tajuan, että se on iso asia! Mutta jos me kuitenkin aiomme jatkaa yhdessä, minä en tajua, miksi sitä pitää jauhaa – ”
”Koska muuten minusta tuntuu, että sinä unohdat koko asian”, huomautti Remus.
”No, minä HALUAN unohtaa sen – ”
”Sinä et saa.”
Remus tuijotti Kaceyta slimiin. Hän tajusi hämärästi nojautuneensa lähemmäs tyttöä ja tarttuneensa kiinni tämän epätoivoisesti huitoneista ranteista, puristavansa niitä sormiensa välistä, mutta millään noista havainnoista ei ollut merkitystä häneen. Hän tunsi Kaceyn hengityksen poskellaan, näki hämmentyneen ilmeen tytön silmissä ja hetken hän melkein toivoi, että olisi voinut jättää koko asian sikseen.
 Siihen ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta.
”Minä olen vaarallinen”, Remus sanoi tietäen varsin hyvin, että hänen silmänsä kipinöivät surusta. ”Sinun pitää tajuta se. Minä en anna sinun olla lähelläni, ennen kuin tajuat, mitä se tarkoittaa – ”
”Kyllä minä tiedän”, Kacey tokaisi hieman ärsyyntyneenä. ”Minun pitää pysyä kaukana sinusta täydenkuun aikaan ja sitä rataa.”
”Enemmänkin”, Remus tokaisi matalalla äänellä. ”Minulla ei ole tulevaisuutta. Minä en todennäköisesti saa mistään kunnon töitä, minä olen aina kummajainen – ”
”Etkä ole”, Kacey kivahti niin äkkiä, että Remus oli vetäytyä yllätyksestä kauemmas tytöstä, mutta nyt tämän kädet olivat puristuneet hänen käsiensä ympärille, eikä hän voinut karata. ”Älä sano noin!”
”Se on silti totta.”
”Eikä ole”, Kacey väitti. ”Mitä väliä on muutamalla päivällä kuukaudesta? Ei kukaan voi tuomita sinua sen takia, Remus! Sinä olet liian hyvä sellaiseen – ”
Remus naurahti.
”Minä olin tosissani”, Kacey jatkoi. ”Sinä pärjäät kyllä. Minä tiedän sen. Sinä yksinkertaisesti olet sellainen ihminen… selviät aina.”
”Tuskin.”
”Kylläpäs. Sinä olet selvinnyt tännekin asti. Sinä opiskelet Tylypahkassa – ja kaiken lisäksi menestyt hyvin – sinulla on ystäviä ja sinulla on minut.”
Hymy levisi Remuksen huulille ja äkkiä Kaceyn kasvojen läheisyys tuntui melkein kutkuttavalta.
”Onko minulla sinut?”
Kacey katsoi häntä näyttäen siltä, kuin olisi tahtonut kiemurrella paikallaan, mutta Remuksen lujat kädet estivät sen.
”Sinun ei pitäisi… olla minun lähelläni”, Remus jatkoi vakavampana. ”Vaikka me olisimme miten varovaisia, se ei välttämättä riitä. Entä jos minä satutan sinua? En kestäisi sitä – ”
”Niin ei käy”, sanoi Kacey ja äkkiä tytön ääni kuulosti vuorenvarmalta.
”Mistä sinä muka tiedät?” Remus intti.
”Koska minä en uskalla ajatella sitä toista vaihtoehtoa”, Kaceylta livahti.
Tytön silmät laajenivat. Remus ei tuntenut itseään järkyttyneeksi tai petetyksi, ei, ainoa tunne oli myötätunto. Kaceyn kädet tärisivät hänen omiaan vasten, vain vähän, mutta tärisivät kuitenkin. Tytön kauniit, tummanruskeat silmät olivat äkkiä kosteat, eikä Remus voinut enää estää itseään. Hyvin varovaisesti hän irrotti otteensa tytön käsistä ja veti tämän syliinsä.
 Kacey hautasi kasvonsa Remuksen paitaan. Poika kietoi kätensä tytön ympärille, tunsi tämän selän värähtelevän hiljaisen nyyhkytyksen voimasta. Joulutortut pöydällä näyttivät suorastaan naurettavan epäsopivilta tilanteeseen, ja siksi olikin hyvä, ettei Remus kiinnittänyt niihin lainkaan huomiota. Ainoa, joka hänen maailmaansa sillä hetkellä mahtui, oli Kacey. Surullinen, lohdutusta kaipaava Kacey.
”Sinua pelottaa”, Remus sanoi yksinkertaisesti.
”Minä olen typerys”, Kacey kivahti hänen rintakehäänsä vasten. ”Minun pitäisi jutella sinun kanssasi siitä, ja minä vain nyyhkytän – ”
”Ei se mitään”, sanoi Remus, kun vino hymy pyrki hänen huulilleen. ”Oikeastaan on ihan kiva tajuta välillä, että sinäkin osaat pelätä.”
”Miten niin?” Kaceyn ääni oli hämmästynyt.
”Sinä olet niin vahva”, Remus sanoi oitis. ”Et valita koskaan.”
”Ei se sitä tarkoita”, Kacey melkein naurahti jostain kyynelten lomasta. ”Minä en vain osaa puhua.”
”Itse asiassa sinä olet puheliain ihminen, jonka tiedän. Ehkä Siriuksen jälkeen.”
”En minä sitä tarkoittanut!”
Remus tiesi sen kyllä. Hän tiesi myös sen, että Kaceyn leuka oli hänen olkapäätään vasten ja tytön kädet leikkivät melkein arkoina hänen hiuksissaan. Hän olisi halunnut suudella tyttöä.
”Pelkäätkö sinä minua?”
Kacey tuijotti häntä.
”Ehkä vähän”, tyttö myönsi lopulta. ”Mutta se ei tarkoita mitään, Remus. Minä pidän sinusta silti – ”
”Tiedän”, Remus sanoi hyvin hitaasti. ”Ja minulle on oikeastaan melkoinen helpotus, että sinä osaat pelätä. Se tarkoittaa, että tajuat tilanteen – ”
”Kyllä minä tajuan”, Kacey tokaisi.
Remus hymyili vaisusti. He istuivat pitkään hiljaa, mutta joulutortut pöydällä alkoivat rupsahdella kuuluvasti ja kaiken lisäksi kello hiipi kovaa vauhtia kohti puolta kahtatoista. Remus ei aikonut olla syypää siihen, että Kacey ei seuraavana päivänä pysyisi hereillä ainoallakaan oppitunnilla.
”Meidän pitäisi mennä”, hän sanoi lopulta vastentahtoisesti.
Kacey kömpi hieman vaivalloisesti istumaan omalle tuolilleen ja nappasi yhden rupsahtaneen joulutortun. Remuksellakin oli nälkä, kun sitä tarkemmin ajatteli, mutta hänellä oli vielä myös sanottavaa.
”Mitä me teemme jatkossa?” hän töksäytti.
Joulutortun puolikas näytti aivan yhtä hämmentyneeltä Kaceyn kädessä kuin tytön silmätkin sillä hetkellä.
”Miten niin mitä me teemme?”
”Jatkammeko me vain samalla tavalla?” Remus kysyi kuullen kyllä hermostuneisuuden äänestään. ”Olemme yhdessä ja niin edelleen?”
”Tuo ”ja niin edelleen” kiinnostaa minua luvattoman paljon”, tuumi Kacey.
Remus voihkaisi. ”Minä en tarkoittanut mitään – ”
”Tiedän kyllä”, Kacey sanoi tyynesti, vaikka pieni hymy leikkikin tytön korkeilla poskipäillä. ”Et sinä ikinä.”
Remuksen otsa rypistyi. ”Pitäisikö meidän puhua siitäkin? Tai siis SIITÄKIN? Koska kello on aika paljon, ja meidän pitäisi mennä nukkumaan.”
”Ei kaikesta tarvitse puhua”, Kacey sanoi heti. ”Minä vain nautin sinun kiusaamisestasi.”
”Ahaa”, Remus nyökkäsi. ”Se selittääkin paljon.”
”Tiedän. Ja minua kiinnostaa edelleen, miksi sinä näytit niin järkyttyneeltä minun vitsieni takia eilen.”
Remus yritti muistella. Se oli yllättävän vaikeaa. Ehkä hän oli halunnut painaa eilisiltaisen keskustelunsa Kaceyn kanssa tiukasti taka-alalle mielessään, unohtaa, miten he olivat sanoneet hyvää yötä toisilleen vihaisina. Mutta lopulta hän muisti. He olivat puhuneet ”jonkin asian tekemisestä” ja Kaceyn käsitys siitä oli ollut jokseenkin siriusmainen. Remus oli säikähtänyt.
”Ai silloin”, hän tokaisi.
Kacey näytti kuitenkin edelleen kysyvältä. Remus huokaisi syvään.
”Minusta tuntui hassulta”, hän tunnusti. ”Ja sellaisista… asioista vitsaileminen vain palautti minun mieleeni kirkkaammin sen, että minä olen ihmissusi eikä meidän oikeastaan pitäisi olla yhdessä. Sellaistan asioiden ajatteleminen – ” hän tiesi kyllä punastuvansa, mutta ei voinut sille yhtään mitään ” – saa suhteen tuntumaan paljon vakavammalta.”
”Mutta se oli vitsi.”
”Tiedän”, Remus sanoi. ”Pelottava vitsi.”
Kacey näytti hieman surulliselta. ”Sinä et siis ikinä halua… olla minun kanssani? Sillä tavalla?”
”Ei se siitä ole kiinni”, Remus sanoi nopeasti, hiukan järkyttyneenä Kaceyn olettamuksesta. ”Ei tietenkään! Minä vain… minä en haluaisi sotkea sinua itseeni.”
Kacey nyökkäsi.
”Ja minä tarkoitin tuota kuvainnollisesti”, Remus irvisti.
Nyt Kaceyn huulille eksyi nopea hymy, joka kuitenkin pian katosi. Tyttö näytti vakavalta tuijottaessaan hänen kasvojaan.
”Remus?”
”Niin?” Remus huomasi pidättävänsä vaistomaisesti hengitystään.
”Miten niin meidän ei oikeastaan pitäisi olla yhdessä?”
”Minä olen ihmissusi”, sanoi Remus, ja vaikka hän yritti sanoa sen lempeästi, sanat kuulostivat lohduttoman julmilta kolistessaan yksi kerrallaan kylmälle lattialle. ”Sinä olet ihminen. Meitä ei ole tarkoitettu yhteen.”
”Ajatteletko sinä oikeasti noin?” Kacey kuulosti hämmästyneeltä.
”Se on totuus”, Remus huomautti ilmeettömästi, vaikka sanat sattuivat. ”Sinun olisi paljon parempi löytää joku mukava poika… Joku, jolla ei ole ongelmia tiettyyn aikaan kuukaudesta…”
Kacey naurahti hänen vertaukselleen, mutta vakava ilme palasi hyvin nopeasti tytön kasvoille.
”Minä en halua ketään muuta.”
”Tiedän”, sanoi Remus eikä voinut olla hymyilemättä.
”Ollaanpa sitä itsevarmoja”, Kacey tokaisi. Tytön käsi eksyi hetkeksi Remuksen poskelle, oli siinä juuri tarpeeksi aikaa saadakseen pojan sydämen sykkimään hieman epätahtiin.
”Minä haluan olla sinun kanssasi”, Kacey jatkoi totinen katse silmissään. ”Etkä sinä saa jättää minua vain sen takia, että ajattelet noin.”
”Minä en ikinä jättäisi sinua”, Remus sanoi heti ja irvisti sitten. ”Vaikka minun kai pitäisi. Mutta minä en pysty kuvittelemaan voivani pysyä sinusta erossa, joten…”
Kacey hymyili selvästi tyytyväisenä. ”Hyvä.”
”Eikä ole. Me emme ole mikään traaginen rakkaustarina, jossa ihmiset ovat erilaisia ja elävät silti onnellisina elämänsä loppuun asti.”
”Kiitos tuosta”, Kacey totesi. ”Yllytit minua hyvin tehokkaasti ajattelemaan meitä traagisena rakkaustarinana. Minä olen romantikko, Lupin. Nyt en ainakaan päästä sinusta irti.”
Remus voihkaisi, vaikka ajatus ei tuntunutkaan kovin pahalle.
”Sinä muuten kutsuit itseäsi ihmiseksi”, Kacey huomautti hymyillen.
Remuksen silmät rävähtivät yllettyneinä auki.
”Ja siinä sinä olit aivan oikeassa”, Kacey jatkoi. ”Sinä OLET ihminen, Remus. Sitä paitsi ainakin meillä on molemmilla tekosyyt olla kerran kuussa hirviöitä.”
”Mikä sinun syysi muka - ?”
Kacey virnuili. Remus punastui.
”No niin”, hän yskähti hieman vaivautuneen hiljaisuuden jälkeen – tai hänestä se oli ollut vaivautunut, Kacey lähinnä hykerteli itsekseen. ”Meidän pitäisi lähteä nukkumaan – ”
”Remus?” Kaceyn suuret silmät olivat arat. ”Se, että sinä olet ihmissusi… Vaikuttaako se meihin? Siis siihen, voimmeko me joskus… no, sinä tiedät kyllä.”
Remus nielaisi. Hänen sydämensä kävi taas hieman epätahtiin. ”En tiedä. Ei kai.”
Kacey nyökkäsi.
Remus ei voinut olla jatkamatta. ”Oletko sinä sitten miettinyt – ?”
”En vakavissani”, Kacey sanoi heti. ”Vielä. Mutta kai me joskus - ?”
”Niin kai”, sanoi Remus ja yritti kovasti rauhoittaa sydäntään. ”Ainakin minun puolestani.”
Kacey hymyili.
”Mennäänkö nukkumaan?” Remus kysyi, vaikka tuntuikin kovin epäluonnolliselta puhua äkkiä niin arkisesta asiasta.
”Vielä yksi juttu, Remus”, Kacey sanoi.
Remuksen otsa painui muutamalle hivenen huolestuneelle rypylle. Kaceyn silmissä välähti ilahtunut ilme, ennen kuin hänen huulensa kumartuivat sipaisemaan Remuksen suupieltä. Poika sulki silmänsä ja veti Kaceyn lähelleen.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 30.9.
Kirjoitti: Arte - 26.10.2008 14:05:34

Et sinä ainakaan turhan usein näitä osia lisäile... Mutta hyvä että lisäilet, ja jaksat lisätä. Kohta jo loppuukin.

Kaceyn ja Remuksen keskustelut ovat aina kovin mielenkiintoisia. Hämmästelen usein, kuinka avoimesti he toisinaan puhuvat toisilleen. Kai niin tehdään, kun luotetaan ihmisiin. Pienet vihjailut ja muut tuovat tähän kivaa väriä.

Adrielle ja Peter, mitähän heille käy. Minä en ainakaan valittaisi onnellisesta lopusta... Hajanaiset ajatukset -> hajanainen kommentti, mutta tämä osa koukutti mukavasti, tacks.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 26.10.
Kirjoitti: lurikko - 31.10.2008 22:01:56

A/N: Kiitos, Arte! Ja nyt olen fiksu ihminen ja lisään jopa seuraavan osan ennen kuin edellinen ehtii vanhentua vaikka kuukauden.

OSA 38

Joulukuusi näytti olevan hieman väärässä paikassa nojatessaan rohkelikkojen oleskeluhuoneen nurkassa seinää vasten. Sirius seurasi hieman huvittuneena, kuinka kuusen kulkuskoristeet yrittivät luoda joulutunnelmaa helkkymällä tuttujen joululaulujen tahtiin. Hieman myöhemmin eräs äkkipikainen seitsemäsluokkalainen kyllästyi renkutukseen ja heitti kuusirukkaa kengällä, mutta siihen asti tämän luoma joulutunnelma oli kieltämättä aukoton.
Oli melkein joulu. Tarkemmin sanottuna jouluun oli enää kolme kokonaista päivää, ja joululoman alkamiseen ainoastaan yksi vaivainen yö. Sirius ei voinut estää pientä kihelmöivää odotusta karkaamasta mieleensä sitä ajatellessaan, mutta samaan aikaan hän oli myös hivenen jännittynyt.
Hän oli aina viettänyt joulunsa Kalmanhanaukiolla. Olkoonkin, etteivät ne joulut olleet aina olleet kovin rattoisia – eivät ainakaan viime vuosina, kun hän oli yhä useammin ja useammin päätynyt riitelemään vanhempiensa kanssa ystävistään – se oli silti ollut hänen kotinsa. Olisi vieläkin, ellei hänen olisi ollut kutakuinkin pakko lähteä.
Ja nyt hänen oli mentävä jouluksi Pottereille. Ajatuksessa ei ollut mitään vastenmielistä, mutta hieman pelottava se kuitenkin oli. Kuinka hän osaisi käyttäytyä toisten kodissa? Miten hän selittäisi läsnäolonsa vieraileville sukulaisille? Pitäisikö hänen tehdä kotitöitä? Millä nimillä hän kutsuisi Jamesin vanhempia -
”Anturajalka?” Jamesin utelias ääni tunkeutui hänen tajuntaansa. ”Mitä sinä mietit?”
”En mitään”, Sirius sanoi nopeasti.
”Ihan kuin minä en tuntisi sinua”, James tokaisi ja istui hänen viereensä sohvalle. ”Sinä tulet jouluksi meille, vai mitä?”
Siriuksen otsa painui muutamalle rypylle. ”Eikö se ollut jo sovittu juttu? Tietysti minä voin mennä muuallekin, mutta – ”
”Totta kai sinä tulet meille. Minä vain varmistin.”
Sirius nyökkäsi. James näytti vajoavan omiin ajatuksiinsa, eikä hän varsinaisesti halunnut herättää ystäväänsä niistä. Joulukuusen kulkuset olivat jälleen löytäneet lauluvireen, vaikkakin tällä kertaa osa niistä helkkyi Jouluyö, Juhlayön tahtiin ja loput taas mukailivat Varpusta jouluaamuna. Siinä oli jotain koomista, eikä se voinut olla nostattamatta hymyä Siriuksen huulille.
”Joululoma kestää kaksi viikkoa”, James tokaisi.
”Tiedän.”
”Minä en todennäköisesti näe Lilyä koko sinä aikana.”
”Tiedän.”
”Et sinäkään.”
”Tiedän senkin”, Sirius tokaisi ja mulkaisi vieressään istuvaa poikaa. ”Mitä sinä oikein yrität sanoa?”
Jamesin kasvoilla oli mietteliäs ilme. ”En oikeastaan tiedä.”
”Arvasin sen”, Sirius virnisti jokseenkin ilottomasti. ”Me olemme outoja, tiesitkö sitä, Sarvihaara?”
James nyökkäsi. Niin he olivatkin, istuessaan siinä vierekkäin katsomassa nuotin vierestä hoilaavia joulukuusenkoristeita ja pohtiessaan sitä, miten joululoma oli kuin olikin kaksi viikkoa pitkä.
”Minä tavallaan tajuan, miksi sinä ihastuit Lilyyn”, James tokaisi matalalla äänellä, jonka ei ollut tarkoitus kiiriä joulukuusta mulkoilevien ensiluokkalaisten korviin.
Sirius säpsähti.
”Tai tietysti tajuan”, James jatkoi odottamatta häneltä vastausta. ”Minähän pidän hänestä itsekin.”
”Tiedän.”
”Tänään sinä tunnut tietävän kaiken”, James huomautti.
”Nyt on joulu”, sanoi Sirius.
”Miten se liittyy tähän?”
”Ei mitenkään”, Sirius myönsi ja antoi aavistuksen naurua päästä äänensä. ”Tämä keskustelu vain on niin kummallinen, ettei pieni lisäkummallisuus tee sille yhtään pahaa.”
James väänteli käsiään. ”Minä vain yritän sanoa, että… no, sinä olet minun veljeni siitä huolimatta.”
”Siitä huolimatta, että puhun kummallisia?” Sirius hämmästyi.
”Siitä huolimatta, että ihastuit Lilyyn”, sanoi James ja veti syvään henkeä. ”JA hämäristä luokkahuoneista huolimatta.”
”Ai.”
Sirius tuijotti joulukuusta. Hetken se näytti oikeasti jouluiselle seistessään siinä punaisella ja kullalla maalattujen seinävaatteiden keskellä.
”Kiitos”, hän sanoi.
James ei sanonut siihen mitään. Ehkä ei ollut mitään sanottavaa.
”James?” tokaisi Sirius hetken päästä, kun joulukuusi oli aloittanut Sylvian joululaulun.
”No?”
”Millä nimellä minä kutsun sinun vanhempiasi?”
James nauroi.

Peter kiskoi matka-arkkunsa kynnyksen yli ja huokaisi syvään. Ovi kolahti hänen takanaan lujasti kiinni ja hukutti hänet hiljaisuuteen, joka melkein kaikui korvissa. Hän työnsi matka-arkun pois tieltään ja asteli eteisen poikki. Eikö kukaan todella ollut kotona? Remuksen vanhemmat olivat olleet ystävällisiä luvatessaan viedä hänet kotiin King’s Crossin asemalta, mutta hän olisi kyllä kuvitellut, että hänen omat vanhempansa olisivat olleet edes kotona ottamassa häntä vastaan.
”Äiti?” hän yritti huhuilla kurkistaessaan keittiöön. Tiskiallas oli täynnä kulhoja ja kuppeja, joita ei selvästi oltu vielä ehditty pesemään. Missä kaikki olivat? ”Isä? Nara?”
Kukaan ei vastannut. Peter sammutti yksinään palavan lampun keittiöstä ja siirtyi olohuoneeseen. Helpotus huokui hänen lävitseen, kun hän näki vaaleansinisen paperilapun lasipöydän päällä.
Hei Peter, tervehti äidin tuttu käsiala, anna anteeksi, ettemme tulleet hakemaan sinua asemalta. Toivottavasti sait joltain kyydin kotiin – tai kai sinä sait, kun kerran olet siinä ja luet tätä. Tätisi on joutunut Pyhään Mungoon, ja me olemme katsomassa häntä. Älä murehdi turhia, hän tulee kyllä kuntoon. Jääkaapissa on lasagnea. Me tulemme takaisin ihan pian.
Vai niin. Peter laski lapun kädestään, otti kiinni matka-arkusta ja lähti raahaamaan sitä kohti yläkertaa. Hiljaisuus tuntui melkein painostavalta, vaikka hän nyt tiesikin, missä toiset olivat. Seinillä roikkui joulukoristeita, mutta ne eivät onnistuneet piristämään häntä. Jostain syystä hänen oli tavattoman vaikea uskoa, että joululoma oli juuri alkanut ja ylihuomenna olisi jouluaatto. Hänen mielialansa ei todellakaan ollut sen mukainen.
Peter potkaisi matka-arkun huoneensa nurkkaan vaivautumatta suomaan ajatustakaan vaatteille, jotka epäilemättä halusivat tulla pelastetuiksi arkussa rypistymiseltä. Hänen ei tarvinnut miettiä arvatakseen, mikä hänen mielialaansa vaivasi. Hän ei olisi voinut etukäteen edes kuvitella, kuinka hankalaa oli olla erossa Adriannesta. He eivät olleet tunteneet toisiaan kunnolla kuin muutaman kuukauden, ja silti tytön kanssa riiteleminen tuntui tavattoman pahalta… sietämättömältä.
Peter ei oikeastaan edes tiennyt, olivatko he varsinaisesti riidoissa. Adrianne oli ilmeisen pettynyt häneen, ja hänen taas oli vaikea sietää ajatusta, että tyttö todella olisi ollut ihastunut Rosieriin. Miten Adrianne edes saattoi väittää pitävänsä Peteristä ja sanoa samaan aikaan olevansa ihastunut ärsyttävään luihuiseen? Hehän olivat niin erilaisia kuin kaksi ihmistä vain voivat olla!
Ärsyttävä ääni Peterin päässä väitti, ettei hänen olisi pitänyt syyttää Adriannea. Että Adrianne ei voinut tunteilleen mitään, niin kuin hänkään ei voinut olla olematta ihastunut tyttöön, vaikka tiesi, ettei tämä ollut kiinnostunut hänestä sillä tavalla, kuin hän olisi halunnut. Adrianne olisi varmasti ollut ihastunut Peteriin, jos se olisi ollut tytön omassa päätösvallassa – vai olisiko? Olisiko Adrianne mieluummin ottanut Rosierin?
Ovi kolahti alakerrassa. Muutamat ylimääräiset rypyt Peterin otsalta oikenivat nopeasti hänen kävellessään huoneensa ovelle ja kurkottaessaan kohti alakertaan johtavia portaita.
”Nara?” hän huhuili pikkusiskoaan. ”Tulitteko te jo? Minäkin tulin aivan vasta – ”
”Sinä voisit opetella lukitsemaan ulko-oven, Peter”, tokaisi rauhallinen tytön ääni, joka ei todellakaan kuulunut Nara Piskuilanille.
Peter jähmettyi hetkeksi, ennen kuin tunnisti äänen. Sen jälkeen hän olikin vain entistä enemmän ymmällään. Rappuset narisivat jalkojensa alla, kun hän käveli alakertaan ja pysähtyi eteisen suuaukkoon. Marie nojasi ulko-oveen ja näytti lähinnä kyllästyneeltä.
”Mitä sinä täällä teet?” kysyi Peter.
Marien kasvoilla viivähti hieman itsetyytyväinen hymy. ”Säikäytinkö?”
”Et”, Peter kielsi nopeasti. ”Oikeasti, mitä hittoa sinä siinä teet? Onko jotain tapahtunut?”
”Ei varsinaisesti”, sanoi Maria melkein laiskasti. ”Minä vain ajattelin, että minun pitäisi tulla juttelemaan sinun kanssasi.”
Peter pyöräytti silmiään. ”Jotenkin minusta tuntuu, että sinä tarkoitat tuolla enemmän.”
”Sinä et sitten käynyt toivottamassa hyvää joulua Adriannelle.”
Hämmästys liukui Peterin lävitse, jätti hänet nojaamaan ovenkarmiin ja ihmettelemään, mistä pahuksesta Adrianne oikein puhui.
”Minä en ole varma, olemmeko me sellaisissa väleissä, että toivottelemme toisillemme hyvää joulua.”
”Olisit voinut kokeilla.”
”Ja seistä kuuntelemassa, kun hän olisi alkanut huutaa minulle?”
”Et sinä voi tietää sitä”, huomautti Marie ja näytti turhautuneelta. ”Haloo, Peter! Te olette viettäneet koko syksyn vaeltelemalla päämäärättömästi ympäriinsä. Olisiko ollut niin paha toivottaa hyvää joulua?”
Peter kohautti olkapäitään. ”Se ei kuulu sinulle, Marie.”
”Kuuluupas. Kun Adrianne on masentunut, hän soittelee minulle, enkä minä suoraan sanottuna erityisemmin nauti puhelimen käyttämisestä. Se on liian kummallista.”
Marie sanoi sen huolettomasti, mutta jokin lausahduksessa kiinnitti Peterin huomion. ”Masentunut? Mistä ihmeestä sinä puhut? Että Adrianne on masentunut, koska minä en toivottanut hänelle hyvää joulua?”
”Peter – ”
”Sinä ylireagoit”, Peter tokaisi armottomasti ja avasi oven Marien selän takaa. ”Hyvää joulua, Marie.”
”Minä en ole lähdössä mihinkään”, sanoi Marie ja vetäisi oven kiinni. ”Vielä.”
”Tämä alkaa käydä pelottavaksi.”
”Älä jaksa, Piskuilan!” Marie puuskahti ohittaessaan Peterin ja kävellessään muitta mutkitta olohuoneeseen. ”Sinulla on muuten hauska talo.”
”Onko sinun pakko olla siinä?” kysyi Peter, kun Marie oli istunut olohuoneen sohvalle. ”Tiedätkö, minun vanhempani tulevat kohta, eivätkä he välttämättä – ”
”Minä lähden kyllä ennen sitä pois”, Marie lupasi. ”Kunhan kuuntelet nyt. Adrianne pitää sinusta. Jos sinä vain kiukuttelet siitä, ettei hän halua pussailla kanssasi, ja hylkäät hänet sen takia, minä suutun.”
Peter istuutui sohvalle Marien viereen. Hänen teki mieli haudata pää käsiinsä, mutta hän arveli sen näyttävän mahdollisesti hieman suureelliselta, joten hän tyytyi tuijottamaan hieman vinossa olevaa taulua vastakkaisella seinällä.
”Miten niin kiukuttelen?”
”Onko Adrianne muka väittänyt, ettei haluaisi olla sinun ystäväsi?”
”Ei”, sanoi Peter ja veti syvään henkeä. ”Minua vain häiritsee se, miten… no, miten hän pitää Rosierista…”
”Hän tuskin voi sille mitään.”
”Se häiritsee minua silti”, Peter sanoi itsepäisesti.
Marian kasvoilla viivähti tuskastunut ilme. ”Sinä olet itsekäs!”
”Mitä ihmettä sinä yrität sanoa? Että Adrianne nyt yhtäkkiä kaipaa minun seuraani hirvittävästi, ja että minun pitäisi toivottaa hänelle hyvää joulua, että hän piristyisi?”
”Vaikka sitä. Ja lisäksi sinä voisit jutella hänen kanssaan.”
Peter potkaisi lasipöydän kulmaa. Pöytä vavahti, mutta pysyi lujasti paikallaan. ”Jutella? Miksi?”
”Koska sinä pidät hänestä”, Marie sanoi yksinkertaisesti. ”Ja hän pitää sinusta. Se on ihan riittävän hyvä syy jutella.”
Marie nousi paikaltaan ja käveli ulko-ovelle. Peter seurasi tyttöä tietämättä, minkä takia oikeastaan teki sen. Hän oli jo avaamassa ovea, mutta Marie pysähtyi oven eteen ja kääntyi tuijottamaan häntä. Tytön pienissä, tummansinisissä silmissä oli selittämättömän haikea katse, ja Peterin teki mieli katsoa muualle.
”Mitä se muuten sinua kiinnostaa?” hän kysyi vaatekaapin oveen nojaavalta sateenvarjolta. ”Se, millaiset välit minulla ja Adriannella on?”
”Minähän sanoin jo. Kun Adriannea masentaa, minä olen se, jolle hän purkaa huoliaan. Se ei ole aina niin kivaa.”
”Ja minä sanoin, ettei yksi unohtunut hyvän joulun toivotus voi saada Adriannea masentumaan.”
”Sinä olet väärässä”, tokaisi Marie ja avasi oven. ”Hyvää joulua, Peter. Sinä tiedät, missä Adrianne asuu. Mene sinne.”
Ovi sulkeutui päin Peterin kasvoja, ja hän astui vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Marien askeleet kaikuivat hetken oven ulkopuolelta; sitten ne katosivat kauempana menevän tien meluun. Peter tunsi itsensä hulluksi ja typeräksi kirjoittaessaan lyhyen viestin, laittaessaan sen lasipöydälle äidin jättämän viestin päälle ja kiskoessaan takin niskaansa.

”Lily! Sinä tulit jo!”
Lily veti kiivaasti henkeä ja yritti irrottautua äitinsä halauksesta. Ikävä kyllä rouva Evans oli nähtävästi varsin innoissaan nähdessään nuoremman tyttärensä melkein puolen vuoden tauon jälkeen, ja halauksesta irrottautuminen osoittautui yllättävän vaikeaksi. Lopulta se onnistui, ja Lily siirtyi hieman kauemmas äidistään.
”Hei”, hän sanoi.
”Hei?” äiti toisti kuulostaen lähinnä järkyttyneeltä. ”Sinä olet ollut puoli vuotta poissa, ja tuo on kaikki, mitä sinä aiot sanoa?”
”Mitä teille kuuluu?” Lily kysyi tuntien itsensä yllättävän väsyneeksi. ”Kaikki on entisellään, vai mitä?”
”Oikeastaan”, Lilyn äiti myönsi. ”Tosin Petunia on löytänyt poikaystävän.”
Lilyn silmät rävähtivät auki. ”Poikaystävän?”
”Onko sitä niin vaikea uskoa?” Äidin ääni kuulosti melkein huolestuneelta. ”Sinun sisaresi on oikein mukava ihminen, vaikka te ette tulekaan toimeen keskenänne – ”
”Uskotaan. Minä vain yllätyin, siinä kaikki.
Hieman myöhemmin Lily oli saanut tungettua pois mielestään sekä äidin yli-innokkaat tervetuloatoivotukset että Petunian huono-onnisen poikaystävän. Hän istui oman sänkynsä reunalla ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen ja mietti, mikä kaikki oli muuttunut. Elviksen juliste oli yhä paikallaan hänen seinällään, ja taas kerran hän ihmetteli, miksi hän ei ollut ottanut sitä pois jo aikoja sitten. Eikö hän ollutkin kyllästynyt Elvikseen jo kaksitoistavuotiaana? Mutta yhä mies tuijotti häntä piirongin päältä, ja yhä häntä ärsytti itsevarma virne tähden kasvoilla.
Oli helppoa kiinnittää huomioonsa Elvikseen, kun hänen todellisuudessa olisi kai pitänyt ajatella todellisia ihmisiä. Sitä, miten hän oli onnistunut lähtemään King’s Crossin asemalta sanomatta Kaceylle hyvää joulua ja ihmetteli nyt, minkä takia ei ollut etsinyt tyttöä käsiinsä. Todennäköisesti Kacey olisi löytynyt Remuksen luota, Remuksen käsivarsien suojasta, mutta mitä väliä sillä edes oli? He olivat edelleen ystäviä, vaikka Kacey tuntui onnistuvan kaikessa ja Lily ei missään. Tai ainakin heidän olisi kuulunut olla ystäviä.
Hänen oli myös pohdittava sitä osaa itsestään, joka oli jäänyt katsomaan Siriuksen ja Jamesin perään, kun nämä olivat kulkeneet Jamesin äidin perässä pois asemalta. Hän ei ollut jutellut Siriuksen kanssa sen jälkeen, kun tämä oli raahannut hänet Tylyahon viikonlopulla pois Kolmesta Luudanvarresta ja hermoillut siitä, miten hän oli viettänyt aikaa George Adamsin kanssa. Mutta mitä ihmettä Sirius oletti hänen tekevän? Unohtavan Georgen, vaikka ei kuitenkaan saisi Siriustakaan?
Kummallisinta oli, ettei hän enää tiennyt, kaipasiko hän edes todella Siriusta. Jos hän olisi voinut saada asiat muutettua ja Siriuksen takaisin, olisiko hän tehnyt sitä? Ehkä hän vain halusi kuvitella heidän välilleen jonkun yliluonnollisen romanssin, jonka julma maailma oli keskeyttänyt. Ehkä hän ei todellisuudessa pitänyt Siriuksesta niin paljon kuin kuvitteli. Ehkä hän vain halusi jonkun -
”Lily?” Petunian kasvot ilmestyivät ovenrakoon. Lily hypähti vaistomaisesti seisomaan lattialle, ja Petunia hymyili hänelle hieman ivallisesti.
”Mitä?”
”Sinä sitten tulit takaisin”, Petunia tokaisi välittämättä astua sisään huoneeseen. ”Kertoiko äiti sinulle Vernonista?”
Meni hetki, ennen kuin Lily ymmärsi. ”Sekö sinun poikaystäväsi nimi on?”
Tyytyväinen ilme levisi Petunian kasvoille. ”Niin. Sinulla ei varmaan ole nyt ketään?”
”Ei.” Olisi ollut turha mainita Siriuksesta, josta ei saanut pitää, tai Georgesta, joka sai Siriuksen käyttäytymään omituisesti.
”Minä vähän arvelinkin.” Petunia kohautti olkapäitään. ”Ehkä teidänkaltaiset keskittyvät enemmän johonkin taikomiseen. No, Vernon tulee joka tapauksessa joulupäivänä kylään, joten sinä saat sitten pitää suusi kiinni kaikista omituisuuksista.”
Lily ei jaksanut vastata. Ovi kolahti kiinni Petunian mennessä, ja sängyn jouset päästivät kummallisen valituksen, kun Lily pudottautui jälleen niiden kannateltavaksi. Isosiskon askeleet hiipuivat kuulumattomiin. Ikkunasta tuuli, ja Lily tiesi, että olisi ollut myös turha mainita Jamesista.
Jamesista, jolle hän oli hetken kuvitellut toivottavansa hyvää joulua.

Adrianne asui rauhallisella asuinalueella muutaman kymmenen kilometrin päässä Lontoon keskustassa. Peter löysi talon helposti, kunhan oli ensin harhaillut muutaman tunnin jästijoukkoliikenteen riepoteltavana, mutta oikeastaan kaikki ongelmat alkoivatkin vasta talon löytämisestä. Mitä ihmettä hän oli tekemässä? Miksi pahuksessa hän seisoi hiljaisella kadulla Adriannen talon kohdalla ja aikoi tunkeutua kutsumattomana vieraana sisään, vaikka oli melkein joulu, kello oli kahdeksan illalla eikä hänellä ollut harmainta aavistusta siitä, mitä hän sanoisi?
Hänen teki mieli kirota Marie mielessään jonnekin kauas, mutta hän ei tehnyt sitä. Siitä ei ollut hyötyä, ja toisaalta hän melkein piti Mariesta. Tyttö saattoi olla kummallinen, mutta ainakin tämä sanoi asiat suoraan eikä sortunut sellaisiin tyttömäisiin tapoihin kuin hihittely tai ylikiertelevä arvoituksellisuus, jotka silloin tällöin olivat hyvin turhauttavia. Jos joku muu Adriannen ystävistä olisi ilmestynyt Peterin kotiovelle, hän olisi varmaan luullut tulleensa hulluksi, mutta Marien ilmestyminen oli melkein ymmärrettävää.
Mutta vain melkein. Peter käveli hitaasti kohti vaaleankeltaiseksi maalattua taloa, tunki käsiään syvemmälle taskuihinsa ja yritti hengittää rauhallisesi. No niin, jos Adrianne näyttäisi vihaiselta, hän voisi sanoa vain tulleensa toivottamaan hyvää joulua. Se ei ehkä kuulostaisi kovin fiksulta, mutta hänellä ei ollut mitään menetettävää. Paitsi ehkä oman mielenterveytensä, mutta siitä hän ei jaksanut huolehtia sen kummemmin.
Koputus kaikui Peterin korvissa lohduttoman kovana ja uhkarohkeana; ovi avautui ja hän tunsi itsensä vieläkin uhkarohkeammaksi. Ovensuussa seisova nainen muistutti hyvin paljon Adriannea, mutta oli vain kolmekymmentä vuotta vanhemman ja paljon väsyneemmän näköinen. Naisella oli pitkät, mustat hiukset, ja mustat varjot myös silmiensä alla.
”Iltaa”, sanoi nainen hieman varovaisesti, mutta ei näyttänyt kovinkaan torjuvalta. Se rohkaisi Peteriä.
”Iltaa”, hän sanoi, ”minä olen Peter Piskuilan. Olen samassa koulussa kuin Adrianne.”
”Ai.” Ymmärtävä ilme nousi naisen kasvoille. ”Minä olen Adriannen äiti, Ida Gillow. Tulitko tapaamaan Adriannea?”
”Tavallaan”, Peter sanoi siirrellen hieman vaikeasti painoaan jalalta toiselle. ”Jos teillä on jotain kiireitä, niin minä tietenkin tästä – ”
”Ei meillä ole mitään kiireitä”, Ida sanoi heti ja astui muitta mutkitta pois oven edestä, niin että Peter pääsi talon sisäpuolelle. ”Minä käyn hakemassa Adriannen, pien hetki vain.”
Peter tunsi itsensä melkoisen hölmöksi seistessään keskellä eteistä odottamassa, että Ida löytäisi Adriannen – ilmeisesti talo oli suurempi kuin ulkoapäin näytti. Rivi ulkoilutakkeja nojasi seinää vasten melkoisen sekaisessa järjestyksessä, ja Peterin oli hypittävä monen kenkäparin yli päästäkseen peremmälle. Peter ehti juuri kiinnittää huomionsa seinällä roikkuvaan kummalliseen esineeseen, joka muistutti puhelinta, kun Adriannen pitkä hahmo ilmestyi eteisen ovelle.
”Peter.”
Peter hätkähti ja repi katseensa irti melkein-puhelimesta. Adrianne nojasi ovenkarmiin vakavana, ja oli mahdoton sanoa, oliko tyttö vihainen, ilahtunut, tylsistynyt tai jotain aivan muuta. Luultavasti jotain aivan muuta, päätteli Peter, kun Adrianne kohautti olkapäitään kuin itsekseen ja etsi pienen hymyn kasvoilleen.
”Hei”, sanoi Peter hieman myöhässä.
”Mitä sinä täällä teet?” kysyi Adrianne kuulostamatta kuitenkaan ärsyyntyneeltä.
”Sitä minäkin mietin”, Peter tokaisi.
Adrianne naurahti aivan lyhyesti, mutta aavistus hymyä jäi viipymään tytön silmiin. Se rohkaisi Peteriä hivenen, ja niinpä hän asteli hieman varmempana Adriannen perässä pitkän käytävän päähän.
”Teillä on aika iso talo.”
Adrianne kohautti olkapäitään. ”No jaa. Mennään minun huoneeseeni. Siellä kukaan ei tule häiritsemään meitä.”
Sanavalinnat saivat Peterin puristamaan sormensa nyrkkiin. Kaikeksi onneksi Adrianne oli selin häneen johdattaessaan hänet kapeita rappusia yläkertaan, eikä siis voinut nähdä hänen ilmettään. Oliko tytön pakko käyttää tuollaisia ilmaisuja, jotka saivat hänet auttamatta muistamaan, miten he olivat tasan kavereita eivätkä mitään muuta?
”No niin”, sanoi Adrianne, kun he olivat saapuneet tytön huoneeseen ja Peter oli istuutunut sängyn päälle tuntien itsensä typeräksi. ”Miksi sinä tulit?”
”Marie kävi meillä”, Peter tajusi sanovansa, ennen kuin ehti keksiä parempaa selitystä.
Adriannen silmät laajenivat. ”Marie? Mitä ihmettä hän teillä teki? Mitä hän sanoi? Ei kai mitään – ”
Tytön ääni vaimeni. Peter pudisteli päätään, vaikkei aivan tiennyt, mitä jotain Adrianne oletti Marien sanoneen.
”Ei hän sanonut mitään erikoista. Syytti vain minua siitä, miten en ollut sanonut sinulle hyvää joulua, ja käski lähteä käymään täällä.”
”Ja sinä tulit tänne puhdistamaan omatuntosi?” Adriannen ääni kuulosti syyttävältä.
Peter huokaisi. ”En. Minä – ”
”Toteutat Marien toivomuksia?”
”Lopeta tuo!” Peter kuuli oman äänensä voimakkaampana, kuin olisi pitänyt, mutta ei jaksanut huolestua siitä. Adrianne seisahtui hänen eteensä kummallinen ilme kasvoillaan, mutta ainakin tyttö oli lopettanut typerien ehdotusten heittelemisen. ”Minä tulin sinun takiasi! Koska minä en aio viettää joulua miettien, olenko sinun kanssasi riidoissa vai en!”
Adrianne ei sanonut heti mitään, käveli vain huoneen toiselle puolelle ja heittäytyi voimattomasti ruskealle nojatuolille. Tummat hiukset valuivat tytön kasvojen eteen ja kätkivät ne Peteriltä, mutta sillä ei ollut väliä, koska Peter tuijotti ulos ikkunasta ja ihmetteli, miksi hän oikeasti oli tullut. Hänen olisi pitänyt olla kuuntelematta Marieta, antaa periksi -
”Kiitos”, sanoi Adrianne.
Peterin suu loksahti hivenen auki. ”Mistä?”
”Siitä, että sinä tulit. Se oli reilua. Vähän hölmöä myös – ” tytön silmissä välähti nauru ” – mutta reilua.”
Peter nyökkäsi. Adrianne näytti vajoavan taas omiin ajatuksiinsa, mutta Peter ei todellakaan aikonut istua tytön sängyllä ikuisesti. Hän halusi jutella Adriannen kanssa, selvittää asiat ja lähteä nopeasti, ennen kuin hän tuntisi olonsa vieläkin oudommaksi.
”Olemmeko me riidoissa?” hän kysyi ja sai Adriannen säpsähtämään.
”En minä tiedä”, Adrianne tokaisi. ”Mitä sinä luulet?”
”Mistäs minä tietäisin?”
”Sinä se suutuit minulle”, Adrianne tokaisi, ”kun minä – ”
Mutta tyttö ei sanonut lausettaan loppuun, vaan sulki suunsa tiukasti ja kääntyi tuijottamaan ulos ikkunasta. Peterin katse seurasi perässä. Taivas oli tumma ja pimeä, vaikka katulamppujen valot yrittivätkin kovasti heijastaa valoaan pilviin.
”Sinun ei pitäisi olla siitä vihainen minulle”, Adrianne sanoi lopulta. ”Minä en voi mitään sille, että pidän Evanista.”
”Enkä minä voi mitään sille, että se ärsyttää minua.”
”Sinun ei ole pakko näyttää sitä.”
”En minä aio alkaa valehdellakaan”, Peter huokaisi. ”Minulle on selvää, ettet sinä ole kiinnostunut minusta sillä tavalla kuin haluaisin… ja että sinä sen sijaan olet kiinnostunut siitä ihmisestä, jota minä inhoan eniten… ei se ole mitenkään kiva tilanne.”
Adrianne katsoi häntä vino hymy huulillaan. ”No, minusta on ihan mukavaa, että sinä vaihteeksi oikeasti puhut siitä, etkä vain huuda minulle, miten minun pitäisi tykätä sinusta.”
”En minä ole tehnyt niin.”
”Olisit halunnut tehdä.”
”Ehkä”, Peter myönsi hitaasti. ”Totta kai minä haluaisin, että sinä pitäisit minusta.”
”Niin minäkin.”
Peter katsoi pois. ”Minä en ymmärrä tätä tilannetta. Jos minä pidän sinusta, ja sinä HALUAT pitää minusta…”
”Ei se ole niin yksinkertaista”, Adrianne tokaisi ja puri hampaansa tiukasti yhteen. ”Kuule, Peter, minusta tuntuu, ettet sinä usko minua. Kun minä sanon, että haluaisin pitää sinusta – ”
”Minä en vain ymmärrä sitä”, Peter puuskahti. ”Anteeksi nyt vain, mutta minä en ymmärrä.”
Adrianne ei sanonut mitään, tuijotti vain ulos ikkunasta tyytymättömän näköisenä. Peterin oli vaikea istua paikallaan, tukea kätensä Adriannen sänkyä vasten ja antaa katseensa kiertää ympäri tytön huonetta. Hänen oli vaikea kuvitella, että hän todella oli siellä, ja vielä kummallisempaa oli tajuta, ettei Adriannen huone oikeastaan kiinnostanut häntä lainkaan. Hän oli vain kiinnostunut tytöstä, joka istui nojatuolilla ja kiersi laihoja käsivarsiaan tiukemmin itsensä ympärille, kuin olisi palellut.
”Onko sinulla kylmä?” Peter kysyi vaistomaisesti.
”Ehkä”, Adrianne sanoi spontaanisti ja kääntyi sitten katsomaan häntä silmät suurina. ”Peter, mitä ihmettä me teemme? Jos sinä et voi tajuta, että minä pidän sinusta, vaikka en pitäisi sinusta sillä tavalla – ”
”Minä yritän tajuta”, Peter sanoi hitaasti. ”Enhän minä oikeastaan voi muutakaan.
Adrianne nyökkäsi helpottuneen näköisenä.
”Mikä Rosierissa kiehtoo?”
”En minä tiedä”, Adrianne sanoi heti hieman järkyttyneen, mutta vilpittömän näköisenä. ”Minä olen vain… ihastunut.”
”Vai niin.”
”En minä enää tiedä syytä. Olen ollut niin kauan.”
”Vaikka sinun ystäväsi seurustelee hänen kanssaan?”
”Minkäs minä sillä mahdan? Ei minun pitänyt tehdä mitään Evanin suhteen, minun piti vain – ”
Adriannen kädet lennähtivät suun eteen. Peter nojautui eteenpäin silmät suurina. Hän räpäytti silmiään ja yritti miettiä, oliko oikeasti ymmärtänyt Adriannen sanat oikein. Ei pitänyt tehdä mitään… ei pitänyt…
”Mitä sinä olet tehnyt?”
Adriannen kasvot olivat taas hiusten peitossa, silmät tuijottivat ulos ikkunasta ja kädet vapisivat.
”Adrianne”, Peter sanoi hiljaisella äänellä, joka oli vakaampi kuin hän olisi kuvitellut. ”Mitä on tapahtunut? Oletteko sinä ja Evan… jotain?”
Adrianne kääntyi katsomaan häntä silmät kovina, hampaat tiukasti kiinni alahuulessa. Peterin teki mieli mennä tytön luokse, käskeä tätä jättämään alahuulensa rauhaan, ennen kuin siitä alkaisi vuotaa verta, mutta hän ei voinut tehdä sitä. Hän saattoi vain istua paikallaan kuin joku olisi liimannut hänet siihen, ja tuijottaa Adriannen uhmakkaita kasvoja.
”Ei ollut tarkoitus”, Adrianne mutisi lopulta ääni särkyen. ”Oikeasti, Peter, sinä et saa suuttua… minä en tarkoittanut…”
”Mitä sinä et tarkoittanut?” kysyi Peter, kun tytön ääni katosi.
Peterin oma ääni kuulosti ontolta ja ilmeettömältä. Hänen teki mieli puristaa kätensä nyrkkiin, mutta hänen sormensa olivat jo kietoutuneet päiväpeiton ympärille, ja hyvä niin. Hän yritti hengittää hitaasti, pakottaa ilman kulkemaan keuhkoistaan ulos ja sitten taas takaisin.
”Minä en suutu”, hän lupasi lopulta, kun Adrianne vain tuijotti häntä aikomatta selvästi sanoa sanaakaan. ”Ole kiltti ja kerro… minun on pakko tietää…”
Adrianne nielaisi kovaäänisesti. ”Evan kai sai tietää, että minä olin ihastunut häneen… se oli silloin, kun hän ei ollut vielä seurustellut kauaa Timin kanssa… he riitelivät tai jotain, ja Evan ehkä kaipasi seuraa…”
”Kaipasi seuraa?” Peter kuiskasi uskomatta korviaan.
”Ei mitään sellaista, mitä sinä kuvittelet!” Adrianne huudahti kuulostaen kauhistuneelta. ”Emme me ikinä… no, sinä tiedät kyllä… me vain… minulle riitti, että hän suuteli minua ja piti lähellään, ja – ”
”Älä!” Peter puuskahti nostaen kätensä korviensa suojaksi. ”Okei, minä en haluakaan tietää! Minä lähden nyt, Adrianne, minun on mentävä – ”
Hän ponnahti jaloilleen ja oli jo matkalla ovelle, kun Adriannen käsi pysäytti hänet. Hän kääntyi hitaasti ja tajusi jälleen kerran, että Adrianne ei loppujen lopuksi ollut montaa senttiä häntä lyhyempi. Nytkin hän tuntui tuijottavan suoraan tytön silmiin, hukkuvan niihin, katoavan niihin…
”Älä mene”, Adrianne pyysi hiljaisella äänellä. ”Ole kiltti.”
Peter ei voinut mennä. Hän pudisteli hitaasti päätään ja olisi palannut sängylle, ellei Adrianne olisi pitänyt hänestä kiinni.
”Siinä oli kaikki”, sanoi Adrianne. ”Me emme ikinä tehneet mitään, mistä sinun pitäisi oikeasti huolestua. Ja lopulta minä tajusin, että hän vain leikki… että hän halusi oikeasti olla Timin kanssa, ja minä olin vain joku korvike…”
”Sinä lopetit sen”, Peter kuuli sanovansa.
Adrianne nyökkäsi. Tytön katse painui lattiaan, Peterin käsivarren ympärille kiertynyt käsi alkoi täristä. Peter tiesi olevansa typerä, itsetuhoinen ja kaikkea muutakin, mikä vielä jonain päivänä tulisi maksamaan hänelle hänen mielenrauhansa, mutta hän ei voinut itselleen mitään. Hän veti Adriannen lähelleen, sulki käsivartensa tytön ympärille ja tunsi, miten tämän hartiat vavahtelivat.
Kello seinällä ilmoitti iltayhdeksää. Peter talutti Adriannen sängyn luo, istuutui sille ja veti tytön perässään, ojensi nenäliinan ja sulki silmänsä, kun Adrianne takertui häneen ja painoi kasvonsa hänen olkapäätään vasten.

”Oletko sinä aivan varma tästä?”
Kaceyn ääni kuulosti aralta, melkein huolestuneelta. Remus nyökkäsi kiskoessaan tummanharmaata viittaansa päälleen. Ulko-ovi oli auki, ja taivaalta satoi lunta eteisen matolle, mutta hän ei oikeastaan edes huomannut sitä.
”Entä sinun vanhempasi?” Kacey kysyi selvästi turhautuneena. ”Etkö sinä sentään tahtoisi olla heidän kanssaan jouluna?”
Hämmentynyt ilme kuitenkin häipyi nopeasti tytön kasvoilta, kun Remus pudotti lapaset kädestään ja antoi sen sijaan sormiensa takertua Kaceyn ranteiden ympärille. Kello eteisen seinällä löi puolta viittä; Kaceyn silmistä loisti kysymys. Remus yskäisi miettien, miten hän voisi selittää asian niin, että tyttö ymmärtäisi eikä käsittäisi häntä väärin.
”Minä en varsinaisesti nauti joulun vietosta tässä talossa”, hän mutisi lopulta, kun sekunnit kuluivat nopeaa tahtia ohi eikä hän tuntunut keksivän mitään sanottavaa.
Kacey pudisteli päätään. ”Remus, älä viitsi… ei meilläkään nyt ole kovin iloista, kun äiti on…”
”Sinä et ymmärrä”, sanoi Remus itsepintaisesti.
”En niin”, Kacey myönsi. ”Nyt on joulupäivä! Sinun pitäisi olla kotonasi!”
”Itsehän sinä kutsuit minut teille.”
”Minä kuvittelin, että sinä tulisit vasta huomenna”, Kacey sanoi ja lisäsi heti: ”Tietysti sinä olet tervetullut jo nyt… meitä on muutenkin paljon, Edgarin tyttöystävä viettää meillä joulunsa ja niin edelleen…”
”Jos minä kerran olen tervetullut, niin minä tulen”, Remus tokaisi. ”Ei tässä pitäisi olla mitään ongelmaa.”
”Ei siinä olekaan! Paitsi se, että sinä karkaat kotoasi jouluna!”
Harmaaraitainen kissa pysähtyi eteisen kynnykselle. Remus mulkaisi sitä, mutta kissa ei hievahtanutkaan – se oli ilmeisesti tottunut vastustamaan hänen mulkaisujaan vuosien varrella. Mistään muualta ei kuulunut ääntäkään. Remus tiesi kyllä, missä hänen vanhempansa olivat. Todennäköisesti molemmat istuivat takkahuoneessa, katselivat vanhoja valokuvia ja joivat viiniä.
Niinhän ne aina menivät, joulut. Aikoinaan vanhemmat olivat yrittäneet yhä näyttää iloisilta; nyt he olivat luovuttaneet. Remus oli kaiketi tarpeeksi vanha ymmärtääkseen, minkä takia joulua ei kannattanut juhlia. Se oli vain yksi juhlapyhä muiden joukossa, juuri sopiva kertomaan heille, miten kummallista ja outoa ja traagista heidän perheensä elämästä oli tullut. Aivan kuin se ei olisi ollut ilmeistä jo muutenkin!
”Remus?”
Kaceyn varovainen ääni herätti pojan ajatuksistaan. Hän räpäytti silmiään ja tajusi, että seisoi edelleen aivan tytön edessä, sormet lukittuneina tämän ranteiden ympärille. Nopeasti hän vapautti Kaceyn kädet ja astui taaksepäin.
”Minä en pidä joulusta”, hän mutisi lopulta, kun Kaceyn utelias ilme alkoi muuttua toden teolla kärsimättömäksi. ”Sen jälkeen, kun minä… no, kun minua purtiin… jouluista tuli kummallisia. Me emme kai ole enää vain osanneet olla tarpeeksi iloisia.”
Kacey katsoi häntä pää kallellaan, hiljaa.
”Minä tulisin mieluummin teille”, Remus tokaisi. ”Jos se käy.”
”Totta kai se käy”, Kacey kuiskasi. ”Minä haluan sinut mielelläni meille. Tuntuu vain omituiselta viedä sinut pois kotoasi jouluiltana.”
”Usko pois, minä olen siitä vain iloinen”, Remus totesi kuivasti ja tarttui Kaceyn käteen. ”Mennäänkö?”
”Eikö sinun pitäisi sentään sanoa vanhemmillesi, että olet lähdössä?”
Remus vilkaisi olkansa yli. Harmaaraitainen kissa oli kadonnut kynnykseltä. Olohuoneesta kuului sen tassujen rapinaa parkettia vasten, mutta muuten koko pieni talo oli täysin hiljainen.
”Ei. Eivät he huomaa minun poissaoloani moneen tuntiin.”
Kacey kohautti olkapäitään ja puristi huulensa hieman tyytymättömäksi viivaksi. Remuksen teki mieli suudella huolestunut ilme pois tytön kasvoilta, mutta juuri silloin tämä astui kynnyksen yli ulos pakkaseen ja hetki meni ohi. Remus sulki oven perässään ja käveli Kaceyn perässä pois pihalta.
”Minkä takia me muuten emme menneet hormipulverilla?” hän kysyi, kun he olivat kävelleet jonkin matkaa hiljaista katua pitkin.
Kacey katsoi ympärilleen. Taivaalta satoi lunta hiljakseen, kuin se olisi matkalla mietiskellyt, halusiko lainkaan laskeutua maahan ja muuttua vain yhdeksi pieneksi palaseksi suurta lumista peittoa. Ainutkaan lumihiutale ei kuitenkaan muuttanut mieltään ja jatkanut matkaansa ylöspäin, joten kaiketi ne olivat täysin tyytyväisiä kohtaloonsa.
Kacey pujotti Remuksen käden oman viittansa taskuun, eikä poika voinut olla hymyilemättä, kun toinen ei edes tuntunut pitävän elettä lainkaan epäluonnollisena. Ehkä se ei ollutkaan. Ehkä oli täysin tavallista kävellä jouluiltana lumisia katuja käsi tyttöystävän viitan taskussa.
”Minä ajattelin, että olisi mukava kävellä”, Kacey sanoi lopulta hiljaa vastaten Remuksen kysymykseen. ”Enhän minä edes loppujen lopuksi asu kovin kaukana sinusta.”
”Seitsemän kilometriä on aika pitkä matka pakkasessa.”
”Täällä on vain viisi astetta pakkasta, Remus! Oletko sinä mies vai hiiri?”
”Susi, oletettavasti”, Remus arveli, mutta Kacey vain tökkäsi häntä kylkeen ottamatta kantaa väitteeseen.
”Sitä paitsi minulla on sinulle joululahja”, Kacey sanoi, kun Remus oli väistänyt ylimääräistä kylkeentökkäisyä ja he olivat melkein kaatuneet kävelytietä ympäröivään lumikinokseen. ”Ajattelin, että se olisi mukavampi antaa täällä kuin meillä kotona.”
”Kiitos”, Remus sanoi automaattisesti. ”Mikä – ?”
Mutta sen enempää hän ei ehtinyt sanoa, sillä juuri silloin Kacey vetäisi hänen kätensä pois takkinsa taskusta ja tönäisi hänet muitta mutkitta päin lumista tienpiennarta. Yllätetty Remus ei osannut vastustella, vaan kaatui hankeen naama edellä. Hän oli jo kömpimässä pystyyn, kun Kaceyn kädet pysäyttivät hänet, naulitsivat maahan nielemään lunta.
”Sinä olet kiero”, hän mutisi, kun löysi lopulta taas äänensä.
”Enkö olekin?” Kacey virnuili itsetyytyväisenä. ”Minähän sanoin, että lahjan antaminen olisi paljon kurjempaa meillä kotona – ”
”Sinä heitit minut joululahjaksi lumihankeen?”
”Minä suunnittelin sitä pitkään!” Kacey puolustautui. ”Ainakin teidän oveltanne saakka!”
”Sinä olet kiero”, Remus sanoi uudestaan ja yritti kömpiä istumaan, mutta Kacey oli heittäytynyt hänen viereensä hankeen ja piti nyt häntä lujasti paikoillaan. ”Hei, mitä sinä – ”
”Älä yritä paeta”, Kacey virnisti. ”Nyt kun me kerran olemme tässä – ”
”Hei – ”
”Remus, älä ole TYLSÄ!”
Remus ei aikonut olla, ei ainakaan sitten, kun Kaceyn lämpimät huulet tavoittivat hänen omansa ja hän maistoi lumen ja suklaan ja piparkakut tytön huulilta. Vaistomaisesti hän kietoi kätensä Kaceyn ympärille ja kiskoi toisen perässään lumihankeen välittämättä rahtusen vertaa siitä, että lumi meni hänen silmiinsä ja nenäänsä ja korviinsa ja kaikkialle muualle paitsi suuhun, jolla oli muutakin tekemistä juuri silloin.
”Ohikulkijat katsovat”, Kacey mutisi, kun he vetäytyivät hetkeksi kauemmas toisistaan.
”Katsokoot”, Remus virnisti. ”Nyt on joulu.”

Puoli yhdeltätoista samana iltana paikalla ei ollut enää ohikulkijoita ylimääräisine silmineen, mutta Remuksen olo oli silti kutakuinkin samanlainen kuin iltapäivällä heidän kävellessään kohti Kaceyn kotia. Kacey oli mennyt suihkuun, ja hän istui tytön huoneessa tämän sängyllä miettimässä, mitä ihmettä hänen olisi pitänyt tehdä.
Siihen saakka ilta oli mennyt varsin mukavasti. Jos Kaceyn vanhemmat eivät olleet pitäneet Remuksesta, he eivät olleet ainakaan näyttäneet sitä, ja Kaceyn äidin hymystä päätellen Remus olisi pikemminkin arvellut olevansa toivottu vieras. Eikä hän ollut ollut edes ainoa, joka ei ollut kuulunut perheeseen joulupäivällisellä tai muuten vain illan kuluessa – nuorempi Kaceyn isoveljistä, Edgar, oli tuonut tyttöystävänsä mukanaan, ja niinpä Remuksen ei ollut tarvinnut kuvitella tunkeilevansa.
Näin jälkikäteen hän saattoi melkein ihmetellä, miten aika oli kulunut niin nopeasti. Vielä aamulla hän oli melkein pelännyt ajan kulua – sitä, miten se taas kerran hiipisi niin ärsyttävän hitaasti ja kiusaten eteenpäin, aivan kuin olisi varta vasten halunnut tehdä hänen päivästään pitemmän. Niin joulut olivat siihen mennessä menneet jo monen vuoden ajan. Ne olivat aina sitä aikaa, jolloin muistettiin asioita, jotka olivat pielessä, ja kaivattiin parempia aikoja. Useimpina vuosina Remus oli vain tahtonut lukittautua huoneeseensa ja istua sängyllään odottamassa, että aika kuluisi ja joulu olisi ohi.
”Mitä sinä mietit?”
Remus käännähti ympäri. Kacey seisoi huoneensa ovella hiukset suihkun jäljiltä märkänä, pelkkä pyjama päällään. Nauru hiipi tytön silmiin, kun Remuksen poskia alkoi kuumottaa.
”Joulua”, hän sanoi nopeasti.
Kacey tuli hänen viereensä sängylle istumaan. ”Mitä joulusta?”
”Tämä on ollut vähän kummallista”, Remus sanoi ja tuijotti tiivisti vastakkaisella seinällä olevaa julistetta Eiffel-tornista. ”Yleensä minä en ole erityisemmin pitänyt jouluista, mutta nyt aika on mennyt kauhean nopeasti.”
”Minä ottaisin tuon mielelläni kehuna.”
”Saat ottaakin”, Remus lupasi ja hipaisi kädellään Kaceyn märkää tukkaa. ”Sinä piristit minun jouluani.”
”Hyvä niin”, Kacey virnisti huolettomasti, mutta ei siirtynyt senttiäkään kauemmas. ”Äiti piti sinusta.”
”Luuletko?”
”Tiedän. Sen näkee hänen silmistään.”
”Hyvä. Olisikin ollut kurjaa, jos hän olisi inhonnut minua.”
Kaceyn otsa rypistyi. ”Pelkäsitkö sinä, että hän inhoaisi sinua?”
”En tietenkään”, Remus sanoi nopeasti. ”Tai no… se olisi ollut aika kauheaa, vai mitä? Hän olisi kieltänyt sinua tapaamasta minua, enkä minä olisi tiennyt, mitä olisin tehnyt…”
”Tuo oli tavallaan aika suloisesti sanottu”, Kacey mutisi huulet aavistuksen verran lähempänä Remuksen korvaa. ”Kuulehan, missä sinä ajattelit nukkua?”
Remus yskäisi. ”Onko teillä vierashuone?”
”On”, Kacey sanoi, ”mutta en minä päästä sinua sinne.”
Remuksen silmät laajenivat. Kaceyn huulilla viipyi leikkisä hymy, joka sai pojan sydämen lyömään astetta nopeampaan ja sormet kietoutumaan päiväpeiton ympärille.
”Kacey…”
”Olisiko aivan kauheaa nukkua täällä minun kanssani?” Kacey kysyi katsoen Remusta pää kallellaan. ”Ole kiltti.”
”Oletko sinä aivan varma, että haluat minut tähän?” Remus mutisi.
Kacey näytti tyytymättömältä. ”Totta kai olen. Kenet sinä sitten kuvittelet, että minä muka haluaisin mieluummin kuin sinut? Siriuksen?”
Tyttö näytti niin kauhistuneelta, että Remuksen oli pakko nauraa. Nauru kupli hänen vatsassaan ja sai hänet hetkeksi rentoutumaan. Hän melkein unohti olevansa hermostunut ja saattoi pujottaa sormensa Kaceyn leuan alle, kohottaa tytön kasvoja niin, että tämän oli pakko katsoa häntä suoraan silmiin.
”Minä jäisin oikein mielelläni tänne”, Remus mutisi ja ihmetteli äänensä katoamista.
Kacey hymyili. Huoneessa oli niin hämärää, ettei Remus voinut olla siitä aivan varma, mutta hetken hän kuvitteli, että tytönkin posket olivat hieman punaisemmat kuin tavallisesti.
”Eikö sinua pelota, että minä alan lähennellä?”
Remus vetäytyi aavistuksen verran kauemmas. ”Tuota noin, siitä puheen ollen… ajattelitko sinä, että me nimenomaan nukumme, vai…?”
Hän ei osannut esittää kysymystään loppuun. Kaceyn kasvot painuivat hänen olkapäätään vasten ja tyttö kietoi kätensä hänen ympärilleen, eikä Remus voinut muuta kuin sulkea silmänsä ja hengittää kosteiden hiusten tuoksua sisäänsä. He istuivat pitkään hiljaa, kunnes hän lopulta kuuli Kaceyn äänen vaimeana villapaitaansa vasten.
”Ei oteta paineita sellaisesta, jooko?” Kaceyn ääni mumisi. ”Minä en oikein… kaikki on vähän sekaisin juuri nyt… mutta minusta olisi kauhean kiva nukahtaa niin, että sinä pitäisit minusta kiinni.”
”Se käy”, sanoi Remus, jonka mielestä ei ollut lainkaan vastenmielinen ajatus pidellä Kaceysta kiinni ja odottaa, että tyttö nukahtaisi.
”Ja Remus…” jatkoi Kacey hetken kuluttua, kun poika oli vetänyt sukat jalastaan ja mietti, mitä hän tekisi lopuille vaatteilleen, ”minä kyllä haluaisin… joskus…”
Remus unohti sukat ja keskeytti tyttöön, jonka kasvot olivat yhä kiinni hänen villapaidassaan. Kacey näytti hämmästyneeltä, kun hän pujotti sormensa tytön hiusten sekaan, mutta nosti katseensa tottelevaisesti.
”Niin minäkin”, Remus mutisi ja suuteli Kaceyn hymyyn kaartuvaa ylähuulta.
Lämmitys ei kenties ollut toiminut parhaalla mahdollisella tavalla, sillä jouluillan vaihtuessa jouluyöksi Kaceyn huoneessa oli hieman kylmä. Remus ei kuitenkaan huomannut sitä lainkaan. Kaceyn vartalo oli lämmin hänen omaansa vasten, ja hän saattoi tuntea tytön sydämenlyönnit omalla ihollaan. Ei kestänyt kovin kauaa, ennen kuin Kaceyn hengitys tasaantui ja silmät sulkeutuivat, mutta Remus itse makasi valveilla pitkään, ennen kuin uni lopulta voitti Kaceyn hiusten tuoksun ja vei hänet mukanaan.

Joulukuusen kynttilät loistivat astetta liian kirkkaasti ollakseen jästikaupasta ostettuja, mutta ainakaan tämä joulukuusi ei laulanut ”Jouluyö, juhlayötä” ”Petteri punakuonon” tahdissa. Olosuhteet huomioon ottaen Sirius saattoi siis tuntea itsensä varsin tyytyväiseksi istuessaan ruskealla nahkasohvalla ja yrittäessään päättää, muistuttiko muuan koriste-enkeli Minerva McGarmiwaa vai ei.
”Sinä olet toivoton”, James mutisi hänen selkänsä takaa. ”Meillä on ollut tuo koriste niin kauan kuin minä muistan, eikä kukaan ole koskaan väittänyt, että se näyttäisi McGarmiwalta – ”
”Kukaan ei ole vain tuntenut Minervaa yhtä hyvin kuin minä”, Sirius tokaisi. ”Mutta saatat olla kyllä oikeassa. Ehkä se muistuttaa enemmän Jorkinsia.”
”Älä puhu Jorkinsista!” James parahti. ”Nyt on joulu!”
Jorkins-enkeli vavahti kuusenoksalla, mutta Sirius ei tiennyt, kauhistuiko se esikuvaansa vai sitä, että oli tosiaan joulu. Todennäköisesti syy oli ensimmäisessä selityksessä, sillä enkelin nyt sentään olisi luullut jo tottuneen joulunviettoon. Niinpä Sirius päätti antaa enkelirukan olla vähän aikaa rauhassa ja siirsi sen sijaan huomionsa joulutorttuihin, jotka Jamesin äiti oli jättänyt heidän tuhottavakseen.
”Sinun vanhempasi muuten menivät nukkumaan kauhean aikaisin”, Sirius huomautti toisen tortun jälkeen.
James kohautti olkapäitään. ”Ehkä he kyllästyivät sinun mietiskelyihisi tuon enkelin henkilöllisyydestä.”
”Hei, turha syyttää aina minua!” Sirius puolustautui, kunnes eräs ajatus pälkähti hänen päähänsä. ”Tai ehkä he halusivat tehdä jouluyönä jotain hauskaa – ”
”Minä en halunnut tuota mielikuvaa päähäni!” James parahti.
Sirius pyöritteli silmiään. ”Niinpä niin, sinä olet aina yhtä herkkä.”
”Et sinäkään tykkäisi, jos minä alkaisin puhua sinun äidistäsi ja isästäsi - ”
Sirius puri huulensa yhteen. James huomasi hänen ilmeensä, lopetti lauseensa kesken ja siirtyi tuijottamaan joulukuusta.
”Minun ei pitänyt mainita heitä.”
”Ei se haittaa”, Sirius tokaisi. ”Kai minun pitää vain tottua tähän ajatukseen… että en ole Kalmanhanaukiolla…”
”Haluaisitko sinä sitten olla siellä?”
”En tietenkään! Mutta minä vietin siellä kaikki jouluni kuusitoista vuotta. Kai sen jälkeen saa olla vähän hämmentynyt, pahus vie!”
James sulki suunsa. Sirius puristi kätensä nyrkkiin, tuijotti joulukuusta ja yritti miettiä, mikä sai hänet kuulostamaan niin vihaiselta. Tai tuntemaan itsensä niin vihaiseksi, ei sen puoleen. Hänhän oli siellä missä halusikin olla, Jamesin kotona. Hänen ei tarvinnut istua Kalmanhanaukion paikoilleen jähmettyneessä keittiössä ja kuunnella vanhempien kertomuksia, jotka eivät ikinä tavoittaneet toisiaan tai kuuntelijoita. Hänen ei tarvitsisi kuulla ylpeyttä joululaulujen takaa, ei nähdä yksinäisiä piparkakunmurusia viininpunaisella matolla tai kuunnella vieraiden yksitoikkoisia ääniä. Hänen olisi pitänyt olla yksinkertaisesti tyytyväinen.
Mutta sitä hän ei ollut, ei todellakaan, eikä hän tiennyt syytä omaan tyytymättömyyteensä. Jamesilla oli täysi oikeus katsoa häntä kulmat kurtussa. Todennäköisesti toinen yritti kaikin voimin selvittää, mikä häntä vaivasi, mutta ei keksinyt vastausta. Kuinka olisikaan voinut, kun hän ei tiennyt sitä itsekään?”
”Anturajalka – ”
”Älä välitä. Minua vain ärsyttää.”
James katsoi pois. ”Mikä?”
Sirius kohautti olkapäitään. ”Mistä minä tietäisin? Ehkä se, että minua ärsyttää.”
Kummallinen naurahdus purkautui Jamesin huulten välistä ja hukkui joulukuusen kynttilöiden valoon. Sirius räpäytti silmiään, mutta kun hän avasi ne, valo oli aivan yhtä kirkas. Hänellä oli kai vain herkät silmät, tai ehkä ne muuten vain olivat aavistuksen verran kosteat.
”Heittävätkö sinun vanhempasi minut pihalle, jos minä juon jouluyönä?”
James tuijotti häntä. ”Eivät.”
”No hyvä”, Sirius tokaisi tyytymättömänä vastaukseen. ”Minä menen yläkertaan.”
”Minä tulen kohta perässä”, sanoi James ilmeettömällä äänellä. ”Vaatekomeron pohjalta löytyy tuliviskiä.”
Sirius nyökkäsi ja meni. Takanaan hän kuuli joulukuusen hiljaisen hyräilyn. Ilmeisesti se oli halunnut päätyä aivan yhtä korkealle ärsyttävien kuusten TOP-listalle kuin Tylypahkan kuusikin. James jäi istumaan olohuoneeseen, eikä Siriuksen ollut vaikea arvata, ettei toinen tulisi vielä vähään aikaan hänen perässään. James antaisi hänelle aikaa etsiä tuliviskipullot, paiskoa tyynyjä sängyltä lattialle ja unohtaa, minkä takia oli ollut vihainen. Sen jälkeen he voisivat viettää joulua niin kuin parhaiten osasivat ja olla taas vähän aikaa sovussa maailman kanssa.
Mutta Sirius ei heittänyt lattialle ainuttakaan tyynyä. Itse asiassa hän ei päässyt edes vaatekomerolle ja tuliviskeihin saakka, kun ikkunaan kopsahtava kivi pysäytti hänet. Ensin hän jähmettyi paikalleen ja jäi tuijottamaan ikkunaa epäuskoisesti, mutta kun kopsahdus toistui, hänen oli pakko uskoa aistejaan. Ikkuna narahti, kun hän kiskoi sen auki ja työnsi naamansa syvälle hyiseen iltaan.
”Mitä hittoa sinä täällä teet?”
Regulus tuijotti häntä kolmea metriä alempaa. Poika seisoi keskellä lumikasaa, ravisteli valkoisia kiteitä hihansuistaan ja näytti hyvin tyytymättömältä jopa pimeässä. Siriuksen ei ollut vaikea arvella syytä tyytymättömyyteen – Regulus ei koskaan ollut varsinaisesti ollut niitä ihmisiä, jotka seisoivat pakkasessa toisten ikkunoiden alla heittelemässä kiviä. Sen sijaan sitä, mitä toinen ylipäätään teki täällä, hän ei voinut ymmärtää lainkaan.
”Tule tänne”, Regulus ärähti haluamatta ilmeisesti vastata hänen kysymykseensä. ”Äläkä kutsu Potteria.”
”James on vielä alakerrassa”, Sirius sanoi vaistomaisesti. ”Miksi ihmeessä sinä kuvittelet, että minä tulisin sinne?”
”Tule nyt vain. Et sinä siihen kuole.” Ivaa. Missä vaiheessa Regulus oli sitäkin oppinut?
”Ehkä minua ei huvita tulla sinne”, Sirius sanoi itsepäisesti. ”Miksi sinä tulit?”
”Se on yhtä helvettiä”, Regulus tokaisi tummanharmaat silmät hehkuen. ”Nyt, kun sinä olet poissa, ne purkavat kaiken turhautumisensa minuun.”
”Sinä kestit sitä aina paremmin kuin minä.”
”Sinä olet aina ollut liian typerä tajuamaan, että joitain ajatuksia ei kannata sanoa ääneen”, Regulus vastasi.
”Mitä sinä haluat? Että minä menen sinne ja käsken niitä jättämään sinut rauhaan?”
”En hitossa!” Regulus sylki sanat yksi kerrallaan hankeen. ”Minä halusin vain tulla ilmoittamaan. Että tiedät, mistä jäät paitsi.”
”Turha vaiva. Minä tiedän kyllä.”
”Totta kai sinä tiedät. Kerro terveisiä Potterille.”
”En taida”, sanoi Sirius ja melkein järkyttyi nähdessään, miten Regulus kääntyi ja lähti harppomaan pitkin askelin pois ikkunan alta. Puhtaaseen lumeen jäi jäljet, mutta ei Sirius niihin kiinnittänyt huomiota. Hänen sormensa puristuivat ikkunankarmia vasten, kun hän työnsi ylävartaloaan pitemmälle ulos ja veti kirpeää ilmaa keuhkoihinsa.
”Odota!”
Regulus kääntyi. Pikkuveljen kasvoilla oli haaste, ja hetken Sirius kuvitteli vetäytyvänsä takaisin ja lyövänsä ikkunan kiinni.
”Koeta kestää”, hän sanoi.
Regulus nauroi. ”Hyvää joulua.”
Siihen Sirius ei enää vastannut. Regulus ei jäänyt odottamaan vastausta edes hetken puolikkaaksi, vaan kääntyi niine sanoineen ja lähti jälleen harppomaan kohti kauempana loistavia katuvaloja. Sirius katsoi hoippuvan hahmon matkaa lumihangessa, seurasi askelia, jotka välillä lyhenivät ja välillä pitenivät, ja ihmetteli, mitä Jamesin vanhemmat sanoisivat aamulla jäljet nähdessään. Hän ei ainakaan aikonut kertoa, mistä ne olivat tulleet.
Lopulta Regulus katosi yöhön. Sirius lukitsi ikkunan, ennen kuin kääntyi kohti vaatekomeroa ja tuliviskipulloja.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 31.10.
Kirjoitti: Centty - 31.10.2008 22:48:55

Mukava, että jatkoa tuli jo näin pian!

Tämä kappale oli kivan jouluinen, alkoi haluttaa joulutorttuja, kun Sirius ja James niitä tuossa söivät  :D Koko ficci on muutenkin aivan ihana. Ensin en pitänyt ollenkaan tuosta Sirius/Lily-parituksesta, mutta kyllä sekin jo ihan menettelee.

Lainaus

”James?” tokaisi Sirius hetken päästä, kun joulukuusi oli aloittanut Sylvian joululaulun.
”No?”
”Millä nimellä minä kutsun sinun vanhempiasi?”
James nauroi.

Uiii, miten ihana kohta  :D


Pari virhettäkin löytyi:

Lainaus käyttäjältä: toyhto - 31.10.2008 22:01:56

”Sinä et sitten käynyt toivottamassa hyvää joulua Adriannelle.”
Hämmästys liukui Peterin lävitse, jätti hänet nojaamaan ovenkarmiin ja ihmettelemään, mistä pahuksesta Adrianne oikein puhui.

Tuossa pitäisi varmaan Adriannen paikalla olla Maria.

Lainaus

”Uskotaan. Minä vain yllätyin, siinä kaikki.

Ja tuosta puuttuu toinen lainausmerkki.

Montako kappaletta tässä on vielä jäljellä ennen kuin tämä loppuu? Olen rakastunut tähän ficciin  ;D

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 31.10.
Kirjoitti: Arte - 04.11.2008 22:23:28

Onko James ainoa, jonka perhe on edes jotensakin normaali jouluna? Joulunhan pitäisi olla iloinen juhla, sukulaisia ja ruokaa ja kaikkea, mutta ei sitten näemmä... Kummaa. Remus parka ja Peter parka, kumpaakaan ei huomioida yhtään tarpeeksi. Tosin tykkäsin, kun Peter eksyi Adriannen luo. Aww, he ovat söpöjä.

Yllätyin Reguluksen saapumisesta, mutta se oli kiva lisä. Tosin ehkä vähän outo, mutta veljeksiä kumminkin, ja no... Kiva juttu. Anyway, tätä on kiva lukea, se taitaa olla se tärkein asia. Toisinaan ei ole enempää sanottavaa, loppu häämöttää pikku hiljaa.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 31.10.
Kirjoitti: Cappi - 12.11.2008 18:39:11

Apua, tää on niin mahtava, että oikein petyin kun tää luku loppui.  :(
Toivoisin tuota Lily/James paritusta. Ne on niin ihanan pari, ja kun säkin osaat kirjoittaa niin hyvin!  :D Tuskin maltan odottaa seuraavaa lukua! Kirjoita ja lisää se nopeasti, niin päästät mut tästä tuskasta.  ;) Tosi fantastinen koko tarina, en voi muuta sanoa.

Jatkoa odotellessa,
Cappi.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 31.10.
Kirjoitti: lurikko - 06.12.2008 17:22:18

A/N: Hei kaikille! Nyt tulee kaikki jäljellä olevat osat yhteen putkeen, kun en näköjään kuitenkaan saisi laitettua niitä tänne jotenkin fiksusti muulla tavalla. Paljon kiitoksia kommenteista, Centty, Arte ja Cappi!


OSA 39

”Kacey”, Lily sanoi äänellä, jonka oli ollut tarkoitus kuulostaa rauhalliselta ja kärsivälliseltä, mutta joka oli kaikkea muuta, ”oletko sinä aivan varma tästä?”
”Totta kai olen”, Kacey tokaisi ja kietoi kaulaliinaa tiukemmin ympärilleen. ”Mitä tässä nyt on niin omituista? Minähän sanoin jo viime syksynä, että olisi kauhean kiva mennä koko porukan kanssa pizzalle!”
”Minä ajattelin sitä vähän kuin vitsinä – ”
”Älä viitsi olla noin hapan! Mitä siellä muka voisi sattua?”
”Ai mitä?” Lily virnisti. ”Sinä olet nyt viemässä neljää kelmiä ensimmäistä kertaa pizzeriaan. Siellä voi sattua ihan mitä tahansa.”
”He ovat ihan fiksuja – ”
”Niin olivat silloinkin, kun Sirius ja James viime vuonna järjestivät kisan paahtoleipien syömisestä”, Lily huokaisi. ”Molemmat vietiin sairaalasiipeen. Vai oletko muka jo unohtanut?”
Kacey näytti hetken hieman huolestuneelta, mutta sitten optimismi voitti taas. ”En tietenkään ole, mutta he ovat kasvaneet siitä. Ja James ja Sirius nyt ovat aina olleet vähän… Peter ei edes osallistunut siihen kisaan.”
”Heilutti räikkää.”
”Eikä ainakaan Remus.”
”Taisi ottaa vastaan vedonlyöntiä”, Lily muisteli. ”Mutta minä kyllä luulen, että Sirius oli kiristänyt hänet siihen.”
”Mitäs minä sanoin!” Kacey hihkaisi. ”He ovat fiksuja kaikki!”
Lily huokaisi syvään. Kacey oli puhunut reissusta pizzeriaan siitä saakka, kun hän oli saanut toiselta tytöltä joulupöllökortin jouluaattona. Kaceyn käsitys pizzerioista oli todennäköisesti mahdottoman romantisoitunut, ja Lilyä melkein harmitti, että hän oli jo tullut myöntäneeksi niitä olevan oikeasti olemassa. Kelmien raahaaminen keskelle jästi-Lontoota ei jostain syystä tuntunut hyvältä idealta. Vetäessään alistuneena pipoa päähänsä Lily mietti, moniko heistä selviäisi sieltä hengissä takaisin.
”Minkä takia meidän kaikkien pitää mennä sinne?” hän kysyi, kun Kacey oli jo ulko-ovella. ”Sinä voisit kutsua Remuksen sinne ja minä häipyisin, kun olisin näyttänyt teille, miten pizzeriassa toimitaan.”
”Remus ei uskalla mennä jästialueelle ilman kavereitaan”, Kacey virnisti. ”Pojat ovat raukkoja.”
Nimetön paha aavistus leikki hetken Lilyn mielessä, eikä tämä aavistus edes liittynyt muutaman teini-ikäisen velhon räjäyttämään pizzeriaan. Hän työnsi ajatuksen nopeasti pois mielestään. Edes Kacey ei olisi niin ovela, että juonisi jotain hänen päänsä menoksi järjestämällä koko porukan koolle kesken joululoman – ”
”Sitä paitsi minä lupasin Siriukselle.”
”Kenen kanssa sinä seurustelitkaan?”
Kacey pyöritteli silmiään. ”Sirius aikoo tuoda seuralaisen. Sen Annan. Ja Anna tuo Adriannen.”
”Jotta Peterillä olisi seuraa?” Lily kohotti kulmiaan.
”Minä olen ovela.”
Nyt Lily ainakin aavisti pahaa. ”Tuoko Jameskin jonkun tytön?”
”Ei tietenkään”, Kacey sanoi valoisasti. ”Eihän hän edes seurustele.”
”Eivät seurustelleet Peter ja Siriuskaan silloin kun minä viimeksi tapasin heidät.”
”No, se nyt - ”
”Kacey”, Lily sanoi hitaasti, ”yritätkö sinä saada minut uskomaan, että minun olisi parasta löytää jostain nopeasti joku poika, vai yritätkö saada minua Jamesia… no…”
”Itse sinä sen sanoit”, Kacey totesi ja kääntyi äkkiä ulko-oven puoleen, niin kuin lukko olisi tarvinnut paljonkin avaamista.
Lily huokaisi. ”Milloin sinä tajuat, että minusta ja Jamesista ei tule mitään? Pahus, minä olin hänen parhaan ystävänsä kanssa! Hän ei varmaan edes tykkää minusta enää!”
”Hän tuijottaa sinua edelleen”, totesi Kacey. ”Suoraan sanottuna minä en kyllä tajua, minkä takia hän pitää sinusta aina vaan, mutta – ”
”Kiitos vain.”
”Ajattele nyt”, Kacey tokaisi, ”sinä olit hänen parhaan ystävänsä kanssa. Sanoit sen itsekin. Kuka tahansa tervejärkinen poika olisi sen jälkeen loukkaantunut ja vaihtanut haaveilun kohdetta, mutta ei James – ”
”Tervejärkinen”, Lily toisti. ”Paljonpa sinä arvostat häntä.”
”Okei, väärä sana. Ehkä epätoivoinen olisi ollut parempi.” Kaceyn äänessä oli terävä reuna. ”Minä vain haluaisin, että te olisitte molemmat onnellisia! Sinä pidät hänestä, hän pitää sinusta – ”
”Minä EN pidä hänestä – ”
”Et vihaakaan”, Kacey virnisti. ”Kai sinä voit edes antaa hänelle mahdollisuuden?”
”Millaisen muka?”
”Vaikka istua hänen kanssaan samassa pizzeriassa paiskomatta jästien parhaita herkkuja päin hänen naamaansa?”
Lilyn toinen suupieli kääntyi hymyyn. ”Ehkä se olisi mahdollista.”
”Hyvä”, Kacey huokaisi niin kuin pitkänkin taistelun jälkeen. ”Meidän pitää lähteä Viistokujalle, toiset ovat varmaan jo siellä – ”
”Viistokujalle?”
”Eikös se ollut aika lähellä sitä pizzeriaa?”
”Kolmen kilometrin päässä! Aiotko sinä raahata sitä porukkaa kolme kilometriä jästi-Lontoossa?”
”En raahata, he osaavat kaikki kävellä ihan itse - ”
”Sirius ja James ehtivät säikäyttää viisikymmentä mummoa kuoliaaksi.”
Kacey virnisti. ”No, jos sinä mieluummin viet Siriuksen ja Jamesin metroon...”

Peter napitti tummanharmaata villakangastakkia ja yritti olla katsomatta itseään peilistä. Sirius oli käynyt hänen luonaan edellisenä iltana ja ilmoittanut lyhyesti ja ytimekkäästi, että he lähtisivät seuraavana päivänä pizzeriaan, mikä se sitten ikinä olikin, ja että oli ehdottoman tärkeää käyttää jästivaatteita. Onneksi Peterin äiti tiesi jotain jästien vaatetyyleistä ja oli käynyt ostamassa Peterille uusia, tilanteeseen kuulemma sopivia vaatteita. Silti hän tunsi itsensä hieman epäluuloiseksi.
 Olohuoneen kaappikello löi kymmenen kertaa. Peter huikkasi lähtevänsä ja kuuli nipin napin äitinsä vastaavan keittiöstä, ennen kuin laittoi oven kiinni. Oli kirkas ilma, aurinko kiilsi kauempana näkyvien talojen peltikatoilla ja ilma tuntui melkein lämpimältä. Hän veti silti lapaset käsiinsä ja mietti, minkä ihmeen takia oli lähtenyt kävellen. Hän olisi voinut käyttää hormiverkkoa ja olisi jo ollut Viistokujalla. Nyt hänen piti käyttää Poimittaislinjaa, ja ensin oli käveltävä kauemmas talosta, ettei bussi vahingossa räjäyttäisi sitä maan tasalle. Isä väitti niin käyneen joskus.
 Kymmenen minuutin kuluttua Peter astui bussin kyydistä Viistokujalle. Hänen päänsä oli hieman pyörällä höykytyksestä, mutta ainakin matka oli mennyt nopeasti. Nyt hänen täytyi vain etsiä toiset – ”
”Hei!” sanoi hämmästynyt tytönääni. ”Peter?”
Peter kirosi tuuriaan, oli se sitten huonoa tai hyvää, ja kääntyi hitaasti ympäri. Mustatukkainen tyttö nojasi laihalla, pitän tummanvihreän takin peittämällä vartalollaan lyhytpylvääseen, kuin olisi seissyt siinä kauankin.
”Hei”, Peter sanoi ja tunki vaistomaisesti kätensä syvälle takkinsa taskuihin. ”Mitä sinä täällä teet?”
Adrianne rypisti otsaansa.
”Se kuulosti vähän töykeältä”, Peter sanoi nopeasti. ”Minä vain… no, oletko sinä jouluostoksilla?”
”Anna käski minut tänne”, Adrianne sanoi vilkuillen ympärilleen. ”Hän sanoi, että me menisimme jonnekin syömään. Minusta hän puhui pizzeriasta, mutta hän kyllä äänsi sen aivan väärin - ”
Huokaisu karkaisi Peterin huulien välistä. ”Anna?  Se sinun kaverisi, joka on kuljeskellut paljon Siriuksen kanssa?”
”Minä luulen, että pitäisi puhua enemmänkin nuoleskelusta.”
”Hassua”, sanoi Peter, ”minä luulen, että me olemme menossa samaan paikkaan. Sirius kävi meillä eilen ja käski tulla huomenna tänne, että me kävisimme porukalla jossain jästialueella syömässä. Minä luulen, että hän mainitsi tuovansa seuralaisen – ”
Adriannen kasvot vakavoituivat. Peter tajusi olevansa utelias sen suhteen, miten tyttö uutiseen suhtautuisi. He eivät olleet nähneet toisiaan joulun jälkeen, ja nyt sentään oli jo joululoman loppu, eikä Peter ollut aivan varma, millaiset heidän välinsä olivat. Selvästikin he puhuivat toisilleen, mutta hän ainakin tunsi itsensä koko ajan hieman hämmentyneeksi.
”Vai niin”, Adrianne sanoi vinon hymyn noustessa hitaasti kasvoilleen. ”Ja keitähän muita sinne on tulossa?”
”Minun tietääkseni ainakin kaikki kelmit”, Peter sanoi kohauttaen olkapäitään. ”Luultavasti Kacey, koska Annakin on kerran tulossa. Ja veikkaan, että Kacey on ottanut mukaansa Lilyn.”
Adrianne nyökkäsi. ”No, mikäs siinä. Oletko sinä ikinä käynyt pizzeriassa?”
”En. Ei velhoilla ole sellaisia.”
”Tästä tulee sitten mielenkiintoista”, Adrianne virnisti.
Peter ei tiennyt mitä sanoa. Lyhtypylvääseen nojaava tyttö oli näyttänyt sopeutuvan tilanteeseen erittäin hyvin, mutta hän itse ei oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt ajatella. Jos hän edes olisi tiennyt, että Adriannekin oli tulossa… Hän olisi voinut varautua…
”Nuo vaatteet muuten sopivat sinulle”, sanoi Adrianne äkkiä.
”Mitä?”
”Jästivaatteet”, tyttö virnisti. ”Villakangastakki ja niin edelleen. Näytät ihan fiksulta.”
”Minä en siis muuten näytä fiksulta?” Peter ei voinut olla vastamaatta virnistykseen.
”No, ehkä joskus – hei, tuo on Anna!”
Eikä Anna ollut yksin. Sirius käveli tytön vieressä, ja heidän takanaan tulivat Lily, Kacey, Remus ja James. Peter huomasi nopeasti, että sekä Lily että James näyttivät hieman vaivaantuneilta. No, ainakaan hän itse ei ollut ainoa.
”Me etsimme teitä kauheasti”, Kacey ilmoitti pysähtyessään Peterin eteen.
”Niin, luulimme jo, että te olitte löytäneet toisenne ja häipyneet jonnekin kulman taakse – ” aloitti Sirius, mutta Remus potkaisi häntä jalkaan. ”Au! Kuutamo, sinä olet julma – ”
”Vain tarvittaessa.”
”Me olimme tässä koko ajan”, sanoi Peter hieman tarpeettomasti.
”Ehkä me vain emme huomanneet teitä”, Kacey sanoi mietteliäästi. ”No niin, meidän on parasta mennä. Meillä on pitkä käveleminen edessä – ”
”Käveleminen?” Sirius äyskähti.
Anna taputti häntä rohkaisevasti olkapäähän. ”Kyllä sinä sen kestät, huispaaja.”
”Totta kai, mutta joukossa on naisia – ”
”Joko sinä unohdit, Anturajalka, että tietenkin kannat Annan perille asti?” James naurahti.
Sirius vilkaisi vieressään seisovaa vaaleaa tyttöä hieman epäluuloisesti. ”Eivät minunkaan käsivarteni ihan mitä vain – au! Miksi minua pahoinpidellään koko ajan?”
”Sinä kerjäät sitä”, Anna ilmoitti.
”Itse asiassa en – ”
”Lähdetään”, Kacey tokaisi. ”Muuten me olemme tässä vielä illallakin.”
”Kolme kilometriä”, huokaisi Sirius.
”Älä sure”, virnisti Anna, ”jos sinä tuuperrut ojanvarteen, minä myyn sinut orjaksi jollekin mukavalle prinsessalle – ”
”Julma nainen!”
”Enkö olekin?”
Kacey pyöritteli silmiään ja lähti päättäväisesti kävelemään kohti Viistokujan uloskäyntiä. Toiset seurasivat heitä. Peter huomasi kävelevänsä Adriannen vieressä ja ihmettelevänsä, mitä tyttö ajatteli. Olisiko Adrianne ollut mieluummin jonkun toisen seurassa? Oliko hän ollut pettynyt, kun oli nähnyt Peterin tulevan paikalle? Mitä hän ajatteli?
”Mitä sinä mietit?” kysyi Adrianne.
”Sinua”, Peterin suusta livahti.
”Toivottavasti jotain hyvää minusta”, Adrianne sanoi ja hymyili hieman vaisusti. ”Kuule, Peter, minä olen vähän miettinyt…”
Peter nielaisi. Adrianne vaikeni hetkeksi ja hidasti kävelyvauhtiaan niin, että toiset ehtivät heidän edelleen.
”Anteeksi, että minä kaadoin kaiken sinun niskaasi silloin ennen joulua”, tyttö sanoi hiljaa. Peter räpytti silmiään ja yritti katsoa muualle, mutta loskaista katua hämmentyneenä tuijottava Adrianne tuntui vaativan hänen huomiotaan vastustamattomalla teholla. ”Ne kaikki jutut Evanista... Sinulle vain on niin helppo puhua.”
”Itsehän minä tulin teille.”
”Mutta ei se silti ollut ihan reilua. Sinä et olisi varmaan halunnut kuulla… kun kuitenkin…”
Adrianne vaikeni osaamatta ilmeisesti sanoa enempää. Peter käveli pitkän aikaa hiljaa, yritti etsiä sanoja, mutta kaikki kuulostivat hänen mielessään yhtä ontoilta ja epäsopivilta.
”Ei sillä ole väliä”, hän tokaisi lopulta. ”En minä oikein voi väittää, etteikö… no, on aika ikävää ajatella sinua ja Rosieria, mutta… minä ilmeisesti pidän sinusta joka tapauksessa. Kyllä sinä voit puhua minulle, jos haluat.”
Adrianne tuijotti eteensä kasvot keskittyneen näköisinä. ”Minua ärsyttää se tilanne kauheasti… olen niin pahuksen kyllästynyt olemaan ihastunut häneen, ja silti se ei vain lopu…”
Peterin sisällä tuntui olevan kylmä möykky. ”Ethän sinä sille mitään voi.”
”Mutta se on kurjaa.”
”Uskon”, Peter tokaisi hiljaa. Hetken hän kuvitteli, ettei Adrianne ollut kuullut hänen lausahdustaan, mutta sitten tyttö nosti kasvonsa kadusta häneen ja pieni hymy väreili tytön huulilla. Tummanruskeat silmät olivat kuitenkin täysin vakavat. Adrianne näytti orvolta ja eksyneeltä seisoessaan keskellä katua ja väistäessään muutamaa kiireistä ohikulkijaa.
”Toiset ovat jo aika kaukana edellä”, sanoi Peter.
”Ei se haittaa”, Adrianne tokaisi. ”Minä tiedän sen pizzerian, olen joskus käynyt siellä kaverien kanssa. Jästikaverien siis. Ja minä… no, minua on vähän häirinnyt joulun jälkeen, kun en ole päässyt puhumaan sinun kanssasi.”
Peterin sormet näpräsivät villakangastakin kulmaa. ”Ai?”
”Olipa tuo fiksu kommentti”, Adrianne virnisti.
Peter kohautti olkapäitään.
”Voisit halata minua”, Adrianne jatkoi kuulostaen äkkiä vielä eksyneemmältä kuin miltä näytti. ”On vähän… sellainen olo.”
Hetken Peter seisoi paikallaan tietämättä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Sitten Adrianne hymyili varovaisesti ja oli kompastua astuessaan pois ohi kulkevan pyöräilijän tieltä, ja Peter tarttui vaistomaisesti tyttöön pitääkseen tämän pystyssä. Adrianne kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja painoi kasvonsa villakangastakin olkapäätä vasten, eikä Peterille jäänyt muuta mahdollisuutta kuin halata tyttöä takaisin.
 Adriannen mustat hiukset kutittivat Peterin nenää. Hän mietti, milloin hän oli viimeksi halannut Adriannea. Siitä ei voinut olla kovin kauan, mutta hän ei kerta kaikkiaan pystynyt muistamaan sitä – tytön kaula tuoksui hyvälle, ehkä jollekin kukalle, ja kapea vartalo oli painunut Peterin omaa vasten niin kuin tuulen taittama heinä. Peter sulki silmänsä.
”Kuule”, hän sanoi hitaasti, kun he seisoivat siinä, eikä Adriannella tuntunut olevan mitään tarvetta astua kauemmas. ”Minä olen vähän ihmetellyt, että eikö… sinua häiritse, kun me halaamme… no, tällä tavalla? Kun sinä kuitenkin tiedät, että minä olen ihastunut sinuun.”
Adriannen nauru kuului vaimeana jostain Peterin vasemman korvan alapuolelta. ”Kieltämättä joskus. Mutta en minä oikeastaan edes ole enää ajatellut sitä. Tämä on tietysti ihan törkeää, mutta sinua on kiva halata. Ja ehkä minä vain tarvitsen silloin tällöin jonkun pitämään minua pystyssä.”
Heidän päänsä kolahtivat yhteen. Adrianne naurahti, ja Peter painoi varovasti poskensa vasten tytön hiuksia. Hänen toinen jalkansa alkoi puutua, mutta suoraan sanottuna hän ei aikonut piitata siitä lainkaan.
”Joskus minä olen kyllä miettinyt, mitä sinä ajattelet, kun me halaamme”, Adrianne tunnusti hieman hämmentyneellä äänellä.
Peter naurahti. ”Siriusta lähinnä. Ja tuliviskiä. Mitä muuta sinä oletit?”
”Mokomakin!”
”Sinua tietysti, hassu.”
”No sen minä oikeastaan arvasinkin.”
Adrianne irrottautui varovasti hänestä ja astui kauemmas. Peter räpäytti silmiään ja mietti, mitä oli tehnyt väärin, mutta tytön kasvoilla viipyikin ainoastaan hymy.
”Meidän pitäisi varmaan mennä”, sanoi Adrianne. ”Että ehdimme vielä syömään pizzaa.”
”Totta kai”, sanoi Peter ja lähti kuuliaisesti kävelemään tytön perässä katua pitkin. ”Muuten, mitä se pizza tarkalleen ottaen on? Sirius taisi selittää jotakin paistetuista varpusista.”

Jästi-Lontoossa tuntui olevan yllättävän paljon väkeä vähän kaikkialla. Sirius oli jo kolme kertaa melkein kävellyt viattoman ohikulkijan yli, ja Anna väitti itsepäisesti, että tuo ohikulkija oli joka kerralla ollut sama. Sirius ei uskonut sitä. Hän oli kyllä yrittänyt selittää Annalle, että tyttö vain tuijotti häntä niin haltioituneesti, ettei pystynyt enää havainnoimaan ympäristöään, mutta kiitokseksi Anna oli ainoastaan astunut hänen jalalleen.
”Milloin me olemme perillä?” Sirius kysyi, kun kolme kilometriä loskaista katua alkoi oikeasti tuntua pitkältä, ja neljäs ohikulkija oli hypännyt hänen tieltään. ”Minulla on nälkä!”
”Sinulla nyt on aina nälkä”, Anna tokaisi.
”Se johtuu hyvästä ruuansulatuksesta. Sitä paitsi minä olen niin aktiivinen, että tarvitsen paljon ruokaa – ”
”Sohvaperuna!”
”Ikävä keskeyttää väittelynne – ” tokaisi Remus, mutta pojan kasvoista näki kyllä, ettei se oikeasti ollut lainkaan ikävää, ” – mutta onkohan kukaan sattunut huomaamaan, että Peter ja Adrianne ovat kadonneet?”
Sirius virnisti. ”Minähän sanoin – ”
”Itse asiassa minä huomasin”, sanoi Kacey tyynesti ja taputti Remusta käsivarrelle.
”Etkä viitsinyt sanoa?”
”Se ei olisi ollut reilua heidän kannaltaan”, Kacey totesi.
”Niin, Kuutamo”, sanoi Sirius, ”vaikka sinä olisitkin niin kauhean hyveellinen, kaikki meistä eivät – ”
”Sirius!” Kacey parahti. ”Minä en halunnut tuota mielikuvaa päähäni!”
Remus tönäisi Siriusta kadunsivuun. Poika puisteli päätään ja aikoi juuri tönäistä takaisin, mutta Remus ja Kacey olivat jo ehtineet jollain salaperäisellä tavalla kutakuinkin kietoutua toistensa ympärille. Sirius päätti jättää tönäisemisen toiseen kertaan ja veti sen sijaan Annan lähemmäs itseään.
”Lähentelijä”, Anna tokaisi tuomitsevasti.
”Mikä sinä sitten olet?”
”Minä vain hyödyn sinun lähentelystäsi.”
”Me olemme perillä”, ilmoitti hyvin väsyneeltä kuulostava Lily.
Sirius räpäytti silmiään ja siirsi katseensa Annasta heidän edessään olevaan rakennukseen. Pizzeria vaikutti hyvin tavanomaiselta.
”Tuoko se on?”
”Mitä sinä odotit?” Remus tokaisi. ”Huvipuistoa?”
”Mikä se on?”
”Sinun olisi pitänyt lukea jästitietoa, Anturajalka.”
”Itse asiassa teidän kaikkien olisi, sillä minua epäilyttää, kehtaanko minä viedä teitä ollenkaan tuonne sisälle”, Lily tokaisi. ”Te kuitenkin hajotatte paikat tai taiotte jotain tai muuten vaan aiheutatte katastrofin – ”
”Tai kolmannen maailmansodan”, ehdotti James.
Sirius vilkaisi takanaan seisovaa poikaa. James oli koko päivän ollut hieman tavallista hiljaisempi, mutta koska he kumpikaan eivät varsinaisesti nauttineet syvällisistä keskusteluista, Sirius ei ollut edes harkinnut puuttuvansa asiaan. Todennäköisesti James vain ajatteli Lilyä, eikä Siriuksella ollut mitään halua yrittää keskustella ystävänsä kanssa Lilystä. Aihe oli auttamatta melkoisen arka.
”Älä sure, Lily”, Sirius sanoi ja yritti olla tulkitsematta Jamesin synkkää ilmettä. ”Me olemme kiltisti.”
Lily hymyili vinosti. ”Sitähän minä tässä pelkäänkin.”
Sirius vastasi hymyyn ja kääntyi sitten Annan puoleen. Tyttö katsoi häntä kulmat aavistuksen verran koholla, eikä Sirius voinut olla miettimättä, kuinka paljon Annan tiesi hänen ja Lilyn väleistä – tai siitä, millaiset ne joskus olivat olleet. Lily ja Anna eivät luultavasti tunteneet toisiaan ainakaan kovin hyvin, mutta mistäpä hän olisi tiennyt, vaikka tytöt lavertelisivat kaiken mahdollisen jopa puolituntemattomille? Ainakin Kacey ja Lily tuntuivat joskus tietävän kaiken toisistaan -
”Anturajalka, palaapa vähitellen tähän maailmaan”, Jamesin ääni tunkeutui hänen tajuntaansa.
”Meidän pitäisi varmaan mennä sisälle”, vahvisti Anna.
Sirius nyökkäsi. Lily oli jo mennyt Kaceyn ja Remuksen kanssa. Oikeastaan se oli varsin koomista, Sirius päätteli, sillä sekä Lily että James olivat nyt hieman kolmansia pyöriä. Eikö olisikin ollut paljon parempi, jos he olisivat olleet keskenään?
 Ajatus vihlaisi. Sirius puisteli päätään melkein sitä itsekään huomaamatta. Hän ei ollut ajatellut Lilyä kovinkaan paljon edellisen Tylyahon reissun jälkeen. Lily ei ollut liikkunut George Adamsin kanssa ja Sirius oli huomannut, että Annalla oli hyvätkin puolensa – ainakaan tyttö ei kuvitellut, että kumpikaan heistä olisi ollut tavattoman rakastunut. Toisaalta se oli myös hieman häiritsevää; Sirius oli aina nauttinut siitä, miten jotkut tytöt tuntuivat palvovan häntä kutakuinkin puolijumalana. Sellaisessa oli puolensa. Anna lähinnä kiusasi häntä, mutta ainakaan hänen ei tarvinnut ahdistua rakkaudentunnustuksista tai muusta vastaavasta.
 Sirius seurasi Jamesia ja Annaa sisälle ja veti oven perässään kiinni. Pizzeria näytti lähinnä melko pieneltä ja hämärältä huoneelta, joka oli täynnä pöytiä ja tuoleja (”totta kai on, hölmö, täällä on tarkoitus syödä”, puuskahti Anna). Ilmassa leijuva tuoksu oli kieltämättä herkullinen, se sai Siriuksen vatsan murisemaan. Hän istuutui Annan ja Jamesin väliin ja huomasi nopeasti, että Lily istui Jamesin toisella puolella.
 Olkoon, hän ajatteli, hänellä ei ollut enää mitään syytä olla kiinnostunut siitä, missä Lily istui. Hän ei ehkä seurustellut Annan kanssa, mutta hieman sinne päin kuitenkin, eikä hän voinut edes väittää olevansa enää ihastunut Lilyyn. Hän ei ehkä pitänyt ajatuksesta, että Lily olisi alkanut seurustella sen pahuksen George Adamsin kanssa, mutta jos James ja Lily ihastuisivat toisiinsa… no, se ei olisi ollut mitenkään erityisen huono vaihtoehto. James katsoi joka tapauksessa Lilyä niin kuin nälkäinen koira luuta. Tai niin kuin surullinen, koppiin vangittu koira vapautta.
”Sirius”, Anna sanoi matalalla äänellä, ”sinä olet taas jossain ihan muualla.”
Sirius räpäytti silmiään ja kääntyi katsomaan vieressään istuvaa, uteliaannäköistä tyttöä. ”Anteeksi. Unohduin taas kotiplaneetalleni.”
”Arvasin”, Anna virnisti ja ojensi taitetun pahvinpalan hänen eteensä. ”Tätä kutsutaan menuksi. Valitse sieltä, mitä haluat syödä.”
Sirius avasi pahvinpalan ja alkoi lukea ruokalajien nimiä. Pizzaa, pizzaa, pizzaa… Lopulta hän ja Anna olivat valinneet yhteistuumin pizzan, joka hänen mielestään kuulosti jännittävältä ja Anna mukaan sopi hänen alhaiselle aivokapasiteetilleen. Kummallisiin vaatteisiin sonnustautunut mies otti heidän tilauksensa vastaan, ja hetken kuluttua Sirius oli jo täysin unohtanut Lilyn ja Jamesin ja kaiken muun paitsi lähestyvän ruuan.
”Tuota noin”, sanoi pöydän toisella puolella istuva Remus, ”eikö ketään muuta häiritse, että Peter ja Adrianne eivät ole vieläkään täällä?”

”Mitäs minä sanoin, Lily?” virnisti Kacey, kun he kävelivät tunnin kuluttua pois pizzeriasta. ”Kukaan ei räjäyttänyt mitään! Ketään ei pidätetty!”
”Tarjoili taisi kyllä saada traumoja Siriuksen kysymyksistä”, Lily tokaisi kuivasti.
”Sirius oli vain utelias. Kyllä minuakin häiritsi, minkä takia tonnikalat laitettiin sen taikinalevyn päälle eikä sisälle. Ne meinasivat tippua koko ajan, kun minä yritin syödä.”
”Sitä kutsutaan pizzaksi, Kacey.”
”Vaikeaa syömistä?”
James kulki Remuksen kanssa muutaman metrin verran tyttöjen jäljessä ja yritti näyttää siltä, kuin ei olisi kuunnellut keskustelua tarkasti ja tuijottanut samaan aikaan Lilyn takaraivoa. Tytön hiukset näyttivät tavallistakin punaisemmilta auringonpaisteessa, ja tämä näytti tuntevan jokaisen kadunkulman. Jamesista oli hauska seurata, miten Kacey välillä pysähtyi ja katsoi ympärilleen hieman eksyneesti, mutta Lily tiesi aina, missä päin Viistokuja oli.
”Itse asiassa tämä käveleminen on aika hauskaa”, James tokaisi puoliääneen.
Remus virnisti. ”Sirius ja Anna menettävät paljon, kun päättivät mennä bussilla. Sitä paitsi minä kyllä olen vähän huolestunut siitä, minne he päätyvät. Jästibusseilla ajaminen ei ole kuulemma ihan helppoa.”
”Minä olen huolissani heistä ihan muuten vaan”, James tokaisi. ”Minä en halua kummisedäksi näin nuorena.”
”Ei Sirius olisi niin vastuuton”, tokaisi Kacey, joka oli ilmeisesti kyllästynyt puhumaan pizzojen ominaisuuksista Lilyn kanssa.
James kohautti olkapäitään. ”Ehkä ei. Mutta minä en joka tapauksessa halua kuvitella, minne ne kaksi voivat päätyä - ”
”Ehkä he menivät teille”, Lily huomautti ja vilkaisi Jamesia vino hymy naamallaan. James huomasi puristavansa taskuissa olevia sormiaan nyrkkiin. ”Kun sinä tulet kotiin, löydät heidät huoneestasi.”
”Älä pelottele. Minä näen vielä painajaisia.”
”Tai voit mennä mukaan”, Kacey ehdotti pirteästi.
Remus pyöritteli silmiään.
”Kuutamo”, James tokaisi, ”kerro tyttöystävällesi, ettei hän saa vitsailla minusta tuolla tavalla – ”
”En voi”, Remus ilmoitti valoisasti. ”Etkö ole huomannut, että minä olen tossun alla?”
”Kieltämättä, mutta voisithan sinä yrittää – ”
”Ei hän voi”, sanoi Kacey ja tarttui kiinni Remuksen kädestä. ”Muuten hän ei pääse tänä iltana meille syömään mustikkapiirakkaa.”
”Mustikkapiirakkaa?”
”Et sinä, James.”
He kävelivät vähän aikaa hiljaa. James oli huomaavinaan Remuksen vilkaisevan häntä välillä sivusilmällä, mutta hän ei jaksanut piitata. Lily käveli hänen vieressään eikä näyttänyt siltä, kuin olisi ollut mieluummin missä tahansa muualla. James yritti olla hymyilemättä kovin läpinäkyvästi.
”Peter ja Adrianne muuten vaikuttivat aika läheisiltä”, Lily sanoi äkkiä.
”Sitten kun lopulta vaivautuivat tulemaan paikalle”, James virnisti.
”Minä ihmettelen aina välillä, minkä takia he eivät seurustele”, tunnusti Kacey. ”He olisivat oikeastaan tosi suloinen pari.”
”No, Adriannehan on oikein mukava”, Remus myönsi.
”Hei – ”
”Ei sillä, että minä pitäisin hänestä sinua enemmän.”
Lily pyöritteli silmiään. ”Heiltä kesti varmaan puoli tuntia ylimääräistä päästä sinne pizzeriaan. Minä en tajua, mihin he sen kaiken ajan kuluttivat – ”
”Minulla olisi ehdotus”, James tokaisi.
Lily mulkaisi häntä, mutta ei näyttänyt vihaiselta. James vastasi hymyyn ja yritti sitten katsoa suoraan eteenpäin. Osaa hänestä hävetti. Lilyn tarvitsi vain hymyillä hänelle, ja hän oli heti aivan haltioissaan. Se oli suorastaan säälittävää. Sitä paitsi Lily oli melkoisen monta kertaa tehnyt selväksi, ettei ollut kiinnostunut hänestä muuten kuin kaverina… jos nyt edes kaverina… Ja silti hänen oli vaikea pitää suunsa kiinni ja olla ehdottamatta tytölle, että he kävisivät joskus Tylyahossa yhdessä.
”Kappas”, sanoi Kacey äkkiä ja pysähtyi niille sijoilleen. ”Minä olen aina pitänyt tuollaisista kadunkulmauksista. Lily ja James, voisitteko te millään mennä edellä?”
James ei voinut olla virnistämättä. ”Kacey hyvä, mitä ihmettä sinä aiot tehdä Kuutamo-paralle?”
”Minäkin mietin sitä”, Remus tokaisi, mutta ei näyttänyt kovinkaan pelokkaalta.
”Saa nähdä”, Kacey totesi tyynesti pitäen kiinni Remuksen kädestä. ”Menkäähän te nyt.”
James kohautti olkapäitään ja lähti sitten kävelemään. Lily näytti hämmentyneeltä, vilkuili Kaceyta ja Remusta ja sitten Jamesia, mutta ilmeisesti päätti, ettei halunnut jäädä seuraamaan toisten puuhia, koska vilkutti nopeasti Kaceylle ja otti Jamesin kiinni muutamalla juoksuaskeleella.
”Minkä takia sinä suostuit?” Lily kysyi.
James hämmästyi. ”Miksi en olisi suostunut?”
”Hehän vain halusivat pussailla!”
”Pussailkoot minun puolestani niin paljon kuin haluavat. Minä mieluummin kävelen eteenpäin kuin jään katsomaan sitä.”
Lily näytti tyytymättömältä. ”Kyllä he ehtisivät muutenkin.”
James ei ensin kiinnittänyt tytön äänensävyyn juuri mitään huomiota. Hänen mielessään oli lähinnä se, että he olivat kahdestaan, eikä Lily ollut vielä osoittanut minkäänlaisia merkkejä siitä, että olisi halunnut juosta karkuun tai taikoa Jamesin pään kurpitsaksi. Muutaman askeleen jälkeen hänen uteliaisuutensa kuitenkin heräsi.
”Lily”, hän aloitti niin hienovaraisella äänellä kuin osasi, ”häiritseekö sinua Kaceyn ja Kuutamon seurustelu?”
Lily säpsähti ja katsoi häntä haastavasti. ”Miten niin?”
”Sinä vain kuulostit vähän… no, vihaiselta”, James tokaisi ja otti vaistomaisesti askeleen kauemmas tytöstä. Hänellä oli tarpeeksi kokemusta suuttuneesta Lilystä.
Mutta Lily ei alkanutkaan valittaa hänelle asioihinsa puuttumisesta tai mistään muustakaan, vaan suuttumus haihtui pikkuhiljaa tytön kasvoilta ja tämä jatkoi kävelemistä tiukasti eteenpäin tuijottaen. Kun James jo luuli, ettei asiaa otettaisi enää puheeksi, Lily avasi suunsa.
”Ehkä se häiritsee minua jollain tavalla”, tyttö tokaisi hämmentyneellä äänellä, kuin ei olisi oikein itsekään uskonut puhuvansa siitä ääneen – tai Jamesille. ”Kacey on nykyään… vähän erilainen. Kai se on ihan luonnollista, mutta hän viettää niin paljon enemmän aikaa Remuksen kuin minun kanssa… Ja minusta tuntuu, ettei hän oikein ymmärrä minua enää.”
James työnsi kätensä syvälle taskuihin ja yritti keksiä jotain järkevää sanottavaa. ”Kuulostaa ärsyttävältä.”
”Sitä se onkin. Vaikka eihän minun tietenkään pitäisi puhua tällaista… Minun pitäisi kai vain olla iloinen, että Kacey on onnellinen…”
”Ei seurustelu välttämättä tee hänestä onnellista.”
Lily kääntyi katsomaan Jamesia niin äkkiä, että poika hätkähti. Lilyn kasvoilla leikki hämmästynyt ilme.
”Mitä nyt?” James kysyi hieman hermostuneena.
Lily pudisteli päätään. ”Minä vain… no, se kuulosti yllättävän fiksulta ajatukselta.”
”Minun suuhuni?”
”No, sinä et yleensä puhu mitään kovin fiksua”, Lily puolustautui. ”Lähinnä pelleilet.”
”Se on hauskempaa.”
”Se antaa sinusta vähän yksipuolisen kuvan.”
James tuijotti edessään kiemurtelevaa katua. He olivat jo pitkällä, Viistokujalle oli vain vähän matkaa. Kohta Lily lähtisi kotiinsa. Ajatus ei ollut kovin miellyttävä; hän ei olisi missään tapauksessa halunnut luopua tytöstä vielä, kun sai kerrankin olla rauhassa tämän kanssa.
”Senkö takia sinä aina yrität kiduttaa minua? Koska pelleily antaa minusta yksipuolisen kuvan?”
Lily naurahti. ”Kiduttaa? Minähän vain torjun sinun lähentelysi hienovaraisesti.”
”Niin, kurpitsoilla ja kirouksilla ja sen sellaisilla. Minä en tiedä jästien hienovaraisuudesta, mutta velhomaailmassa se on jo aika suorapuheista.”
Lily hymyili katulampulle, jonka ohi he kulkivat parhaillaan. Jamesin poskia kuumotti. ”Nyt sinä et vaikuta kovin vihaiselta.”
”Sinä et ole yrittänyt lähennellä”, Lily huomautti. ”En minä sinua ole koskaan huvin vuoksi kironnut.”
”Etkö?”
”No, melkein koskaan. Tai en ainakaan useimmiten. Mutta sinä olit kyllä tavattoman hyvä harjoituskohde.”
James yskähti. ”Minusta on ihan mukavaa, etten nyt ole saanut kurpitsasta päähäni.”
Lily nauroi. ”Ja minusta on mukavaa, etten ole joutunut toteuttamaan sellaista. Minä opin sen loitsun jo vuosia sitten.”
”Niin, runsaalla harjoittelulla.”
”Kieltämättä.”
”Me voisimme joskus muulloinkin jutella tällä tavalla”, James sanoi. ”Ilman kirouksia.”
Lilyn kasvoille kohosi hämmästynyt ilme. Tyttö pysähtyi ja jäi seisomaan paikoilleen; James pysähtyi Lilyn viereen ja syytti itseään siitä, miten oli jälleen kerran pilannut kaiken Lilyn suhteen. Kaikki oli jo mennyt hyvin, he olivat jutelleet kaikessa rauhassa, ja sitten hänen oli pitänyt mennä ehdottelemaan jotain –
”Niin voisimme”, Lily sanoi kuulostaen hieman hengästyneeltä.
James räpäytti silmiään. ”Mitä?”
”Tällä tavalla on ihan kiva jutella. Kun ei tarvitse pitää taikasauvasta kiinni ja miettiä, millä tavalla kiroaisin sinut seuraavaksi.”
Helpotuksen huokaisu pääsi Jamesin huulien välistä. ”Minä kuvittelin, että sinä suutuit.”
”Mistä?”
”Sehän oli tavallaan ehdotus… juteltaisiinko joskus muulloinkin tai jotain… Sinä olet kieltänyt ne.”
Lily näytti mietteliäältä. ”Kuule, ei se ole niin vaarallista. Itse asiassa minä voisin perua sen kiellon. Mutta Tylyahosta sinun on turha puhua, koska jos mainitset sen paikan, minä saatan ihan vanhasta tottumuksesta kirota sinut – ”
”Hei Sarvihaara!” Siriuksen ääni hukutti Lilyn puheen alleen.
James kääntyi hitaasti ympäri ja mietti ohikiitävän hetken, olisiko ollut niin kauhean vaarallista kirota paras ystävä, mutta Sriuksen uupunut ilme sai hänet unohtamaan kiroamisen. Anna käveli muutaman metrin Siriuksen jäljessä ja näytti hänkin riutuneelta.
”Jästibussit, vai?” James kysyi vaivautumatta peittämään huvittuneisuuttaan.
”Nimenomaan”, Sirius tokaisi ja pyöräytti silmiään. ”Olipa onni, että me näimme teidät ikkunasta… Minulla ei suoraan sanottuna ollut harmainta aavistustakaan, mihin se bussi oli menossa.”
”En olisi ikinä uskonut, että ne liikkuvat NIIN hitaasti”, Anna sanoi katkeralla äänensävyllä. ”Voi hyvä Merlin, ja ne kirjaimet! Minä en tajunnut ollenkaan, mihin mikäkin bussi oli menossa – ”
”Se johtuu siitä, ettet sinä osaa lukea, kultaseni – ”
”Älä sinä siinä nimittele, itse veit meidät melkein Lontoon ulkopuolelle!”
”Mutta sinä kysyit bussikuskilta, viekö se bussi Viistokujalle”, Sirius virnisti. ”Viistokujalle, Anna! Ihan kuin jästit – ”
”Minä en sentään ahdistellut mummoja!”
”Se ei ollut ahdistelua, minä vain kysyin – ”
”Ahdisteliko Anturajalka mummoja?” James virnisti. Olisihan hänen pitänyt arvata.
”En, minä vain kysyin, sattuiko hän tietämään, miten bussilla pääsee sinne minne haluaa – ”
”Mummorukka sai varmasti traumoja”, Anna julisti. ”Minä näin sen hänen silmistään.”
”No hienoa, koska hänellä oli aika paksut silmälasit.”
”Kyllä niiden läpi näkee!”
James vilkaisi Lilyä, joka seisoi tutkimaton ilme kasvoillaan Siriuksen ja kadun välissä. Sirius ja Anna jatkoivat sen selittämistä, kuinka Sirius oli syössyt koko Lontoon jästimaailman kaaokseen tai vähintäänkin romuttanut bussiliikenteen loisteliaan tulevaisuuden, mutta melko nopeasti James lakkasi kuuntelemasta. Lily katseli hyvin keskittyneen näköisenä kadunnimiä, eikä James voinut olla ajattelematta, että tyttö oli käytännöllisesti katsoen antanut hänelle luvan ehdottaa treffejä. Tai ainakin juttelemista, mutta eikö se nyt ollut melkein sama asia?

Kacey tunsi olonsa tavattoman väsyneeksi. Pizza painoi edelleen hänen vatsassaan, ja hän alkoi ihmetellä, minkä takia hän oli luvannut Remukselle, että leipoisi mustikkapiirakkaa vielä samana iltana. Mustikoiden näkeminenkin sai hänet voimaan huonosti. Hän sekoitti vehnäjauhot ja leivinjauheen, yhdisti lähikaupasta ostetut mustikat sokeriin ja mietti, miten paljon yksinkertaisemmaksi leipominen tulisi, kun hän saisi käyttää taikaa apunaan. Sitten hän leipoisi joka päivä ja syöttäisi kaiken Remukselle -
”Kacey”, Davidin hiljainen ääni kuului keittiön ovensuusta.
Kacey yritti voidella lasivuokaa, mutta jokin isoveljen äänensävyssä häiritsi häntä. Hän laski vuo’an käsistään pöydälle ja kääntyi kohti ovea.
Davidin kasvot olivat valkoisemmat kuin jauhot, joihin Kaceyn kädet olivat kadonneet. Veli tuijotti häntä silmissään ontto ilme – Kaceyn ei tarvinnut kuin vilkaista tätä, ja kaikki pysähtyi. Keittiön seinällä tikittävä kello, lattialle tipahtava jauhopussi, sydämenlyönnit hänen kurkussaan, keittiön valo ja hiljaa liikkuvat ikkunaverhot, kaikki oli yhtä ja samaa sotkua, yhtä epätotta. Hän tarttui kiinni pöytään ja nielaisi, yritti pakottaa Davidin kasvot valoisammiksi, yritti pakottaa itsensä uskomaan, että mitään ei ollut tapahtunut, kaikki oli kunnossa -
”Kacey”, David toisti ja hymyili ilotonta hymyä, joka tuntui jäädyttävän Kaceyn kokonaan. Veli avasi suunsa ja näytti yrittävän sanoa jotain, mutta sanat eivät päässeet ulos saakka, ja Kacey ei osannut kuin tuijottaa. David seisoi hetken oviaukossa, pudisteli päätään niin kuin kertoakseen jotain, mitä Kacey ei tahtonut ymmärtää, mutta näytti sitten luovuttavan, tuli muutamalla haparoivalla askeleella hänen luokseen ja sulki hänet syliinsä.
 Sanat tulivat sekavina ja vaimeina Kaceyn tajuntaan, eikä hän myöhemmin ollut edes varma, oliko David lausunut niitä vai oliko hän itse vain ymmärtänyt. Veli piti häntä sylissään, keinutti puolelta toiselle ja silitti hänen hiuksiaan, kun kyyneleet alkoivat vuotaa turhina ja epätosina. Kacey piti kiinni Davidin olkapäistä ja antoi taluttaa itsensä pois keittiöstä; minne, siihen hän ei enää jaksanut kiinnittää huomiota.

Remus koputti Kaceyn kodin oveen hieman ennen kahdeksaa. Talo oli melkein epäluonnollisen hiljainen. Ainakin keittiöstä ja olohuoneesta kyllä loisti valoa, mutta muuten koko paikka näytti täysin kuolleelta. Ikkunoissa ei näkynyt liikettä, ja talo ympäristöineen oli melkein äänetön. Hetken Remus kuvitteli astuneensa jonkinlaiseen satuun, jossa kaikki äänet olivat kadonneet, mutta sitten hän tajusi ajatustensa typeryyden ja koputti oveen. Ehkä Kacey oli yksin kotona ja vietti rauhallista iltaa.
 Kesti pitkään, ennen kuin kukaan tuli avaamaan ovea. Remus alkoi jo huolestua, kun ovenkahva lopulta kääntyi, ja Kaceyn vanhemman isoveljen, Davidin, kasvot ilmestyivät ovenrakoon. Remus ei kuitenkaan ehtinyt kovin huojentua, sillä hän tajusi nopeasti, että David ei näyttänyt olevan kovinkaan hyvällä tuulella. Miehen kasvot olivat kalpeat ja suupielet kääntyneet alaspäin.
”Ai hei, Remus”, David sanoi. Hänen äänensä oli Remuksen mielestä hieman kummallinen, kuin hän olisi käyttänyt koko voimansa pystyäkseen puhumaan. ”Kacey sanoikin, että sinä olisit tulossa.”
Remus nyökkäsi. David seisoi yhä ovenraossa ja tuijotti häntä.
”Tuota, Remus”, mies sanoi lopulta katsoen häntä melkein anteeksipyytävästi, ”meillä on vähän… äiti kuoli tänään.”
Remus veti henkeä. David seisoi hänen edessään ja katsoi hieman hänen ohitseen, ja ensin hän luuli kuvitelleensa miehen sanat. Sitten ymmärrys kulki Remuksen tajuntaan saakka.
”Olen pahoillani.”
David nyökkäsi hieman poissaolevasti. ”Kacey sanoi, että sinä saat tulla. Hän on omassa huoneessaan. Minä en oikein tiedä, miten hän voi… ei meistä kukaan nyt voi kovin hyvin, mutta Kacey ei ole oikein puhunut mitään.”
”Milloin…”
”Pari tuntia sitten. Minä olin äidin luona, Kacey leipoi keittiössä. Ketään muita ei ollut vielä silloin kotona. Minä en aavistanut yhtään mitään, hän oli ollut joulun jälkeen melkein paremmassa kunnossa… Me juttelimme, hän vain väsyi ja oli hiljaa… Sitten minä tajusin, ettei hän hengittänyt…”
Davidin ääni hiipui. Remus nyökkäsi ja yritti keksiä jotain sanottavaa, mutta kaikki sanat tuntuivat teennäisiltä tai tarpeettomilta. David ei näyttänyt pahastuvan hänen hiljaisuuttaan, seisoi vain vielä hetken ovenraossa omiin ajatuksiinsa vaipuneena ja tajusi kai sitten hänen läsnäolonsa taas, sillä avasi oven kunnolla auki ja päästi hänet sisään.
”Mene vain suoraan yläkertaan”, David kehotti, kun Remus oli saanut takin pois päältään. ”Meistä muista tuskin on sinulle juttuseuraa nyt.”
Remus nyökkäsi. David käveli olohuoneeseen, jossa Remus saattoi nähdä myös Kaceyn toisen veljen ja isän istuvan. Hän oli melkein iloinen, kun pääsi yläkerran portaikkoon ja pakoon hiljaisuutta, joka alakerrassa vallitsi.
 Kacey makasi kippurassa sängyllään. Remus käveli raollaan olevasta ovesta sisään huoneeseen ja seisoi hetken neuvottomana keskilattialla, ennen kuin Kacey tuntui huomaavan hänet ja käänsi kasvonsa häntä kohti. Väsynyt hymy yritti päästä Kaceyn kasvoille, mutta ei kyennyt siihen. Tytön silmät olivat suuret ja niissä viipyi tavattoman väsynyt katse, silmien alla oli harmaat jäljet ja kyyneleet juovittivat poskia.
 Hetkeen Remus ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän olisi voinut tervehtiä, mutta se tuntui täysin turhalta, teeskentelyltä, tuskin Kacey sitä kaipasi. Hän olisi voinut sanoa olevansa pahoillaan, mutta se oli muutenkin selvää. Hän olisi voinut hakea tytölle nenäliinoja, mutta mitä väliä niillä todellisuudessa oli? Lopulta hän ei osannut muuta kuin istuutua Kaceyn viereen sängylle ja silittää tytön hiuksia, kun tämä painoi taas päänsä tyynyyn.
 He olivat pitkään niin. Remus ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, ja Kacey makasi hiljaa kasvot tyynyssä. Hiljaisuutta rikkoivat ainoastaan Kaceyn raskas hengitys ja tukahdutetun nyyhkytyksen äänet. Remus katsoi ulos ikkunasta, seurasi varpusia, jotka silloin tällöin pysähtyivät ikkunalaudalle ja lensivät sitten pois. Pikkuhiljaa Kaceyn hengitys tuntui rauhoittuvan, ja välillä Remus melkein arveli tytön nukahtaneen.
”Kacey?” hän kuiskasi lopulta, kun he olivat istuneet hiljaa jo pitkän aikaa – hän ei ollut katsonut kelloa. ”Jos sinä haluat olla yksin, niin minä kyllä lähden. David vain sanoi, että minä voisin tulla – ”
”Ole vaan siinä”, Kacey sanoi tukahtuneella äänellä ja kääntyi niin, että näki hänet. Remuksen olisi tehnyt mieli pyyhkiä pois poskilta niille kuivaneet kyyneleet, tai suudella alaspäin kääntyneitä suupieliä, mutta hän ei uskaltanut.
Kaceyn toinen suupieli kohosi uupuneeseen hymyyn. ”Vaikka minä tuskin olen nyt kovin hauskaa seuraa.”
”Ei se haittaa”, Remus sanoi heti ja laskeutui makaamaan sängylle tytön viereen. ”Ei yhtään. Ei sinun tarvitsekaan olla.”
Kacey hymyili hetken, painoi sitten kasvonsa Remuksen rintaa vasten ja jäi siihen. Remus pujotti kätensä tytön ympärille ja veti tämän varovasti lähelleen. Kacey tuntui pienemmältä ja helpommin särkyvältä kuin koskaan ennen, eikä Remus voinut muuta kuin silittää tytön hiuksia hiljaa ja uskoa, että asiat kääntyisivät vielä parempaan suuntaan.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa JATKO 31.10.
Kirjoitti: lurikko - 06.12.2008 17:23:15

OSA 40

Lily kiskoi ruskeaa villakangastakkiaan paremmin päälleen ja ihmetteli, minkä ihmeen takia oli lähtenyt ulos ilman pipoa. Pakkanen kirveli hänen keuhkoissaan ja reidet tuntuivat hiljalleen jäätyvän farkkujen läpi. Kuka tahansa järkevä ihminen olisi sentään laittanut pipon päähänsä, eikä suinkaan lähtenyt oleskeluhuoneesta sillä samaisella sekunnilla, kun sattui päättämään, että pieni kävelylenkki ulkona olisi varsin piristävä ilmiö.
Lily pudisteli hitaasti päätään. Lumihiutaleet tipahtelivat hänen hiuksistaan alas maahan ja hukkuivat osaksi valkoista hankea. Lumihiutaleiden kohtalo ei kuitenkaan liiemmin kiinnostanut Lilyä. Kevätlukukausi oli alkanut vasta edellisenä päivänä, mutta jo nyt Lily tajusi tuntevansa itsensä yksinäisemmäksi kuin pitkään aikaan. Kacey tuntui viihtyvän kaiken aikansa Remuksen seurassa, eikä Lily ikinä ollut tullut kovin hyvin toimeen Naiman ja Michellen kanssa.
Tietysti oli täysin ymmärrettävää, että Kacey ei ollut niin puhelias kuin joskus aiemmin. Tytön pöllö Konna oli lennättänyt edellisellä viikolla Lilylle pienen kirjeen, jossa Kacey oli kirjoittanut lyhyesti, että hänen äitinsä oli kuollut. Lily oli kirjoittanut lyhyen vastauksen, mutta oli oikeastaan kiitollinen, että Kacey ilmeisesti puhui äidistään enemmän Remukselle kuin hänelle. Hän ei olisi tiennyt lainkaan, mitä toiselle voisi sellaisessa tilanteessa sanoa.
Silti hän tunsi itsensä vähän hylätyksi. Hän ja Kacey eivät muutenkaan olleet koko syksynä olleet niin läheiset kuin joskus aiemmin, sillä Kaceyn seurustelu oli tuntunut erottavan heitä, eikä Mary Bonesin kuolema ollut lainkaan helpottanut asiaa. Heidän maailmansa olivat kai liukuneet lopullisesti erilleen, niin kurjaa kuin se olikin. Lily työnsi käsiään syvemmälle takkinsa taskuihin ja yritti uskoa, että Kacey toipuisi pian äitinsä kuolemasta ja heidän välinsä palaisivat ennalleen.
”Lily!” hieman hengästyneeltä kuulostava ääni huusi jostain hänen takaansa.
Lily kääntyi ympäri vain nähdäkseen mustahiuksisen pojan juoksevan häntä kohti hiukset pörrössä ja posket pakkasen tai kiirehtimisen jäljiltä punaisina.
”James? Mitä ihmettä sinä täällä teet?”
”Tuota noin”, sanoi James ja pysähtyi muutaman metrin päähän hänestä; Lily pani varsin tyytyväisenä merkille, ettei poika ainakaan tullut lähentelyetäisyydelle. ”Olin kävelyllä.”
”Kävelyllä?”
”Okei, seurasin sinua”, James sanoi virnistäen lammasmaisesti. ”Sinä vain näytit siltä, kuin tarvitsisit vähän puheseuraa.”
”Oletko sinä seurannut minua sisältä asti? Viisitoista minuuttia?”
”Kaipasin vähän raitista ilmaa… okei olen.” James näytti siltä, kuin olisi odottanut Lilyn heittävän häntä kurpitsalla. Lilyä nauratti, mutta hän yritti piilottaa hymyn takinkaulukseensa.
”Vai niin. Eli sinä vain sait päähäsi seurata minua?”
”Sinä saat minut kuulostamaan joltain kauhean epämääräiseltä tyypiltä – ”
”No sitähän sinä kyllä olet.”
” – joka hiippailee tyttöjen perässä hämärässä – ”
Lily yskäisi. ”Vai niin?”
”Siis en!” James näytti entistäkin kauhistuneemmalta. ”Minä en tarkoittanut sitä niin – ”
”Okei, okei”, sanoi Lily, vaikka osa hänestä olisi yhä halunnut jatkaa Jamesin kiusaamista. ”Kyllä minä uskon.”
James näytti hämmentyvän. ”Mitä?”
”En minä varsinaisesti olettanutkaan, että sinulla on tapana hiipiä minun perässäni hämärässä”, Lily totesi. ”Kunhan kiusasin.”
Jamesin otsa rypistyi. Lily seurasi mielenkiinnolla, miten poika repi toista hihaansa pidemmälle luultavasti huomaamtta sitä lainkaan itse ja näytti miettivän hetken kiivaasti, mitä hänen pitäisi ajatella. Sitten valoisampi ilme syttyi Jamesin kasvoille.
”Eli sinä et aio suuttua? Tai heitellä kenkiä?”
”Harkitsen kurpitsaa.”
”Ja minä kun luulin, että käytit ne kaikki loppuun neljännellä luokalla.”
”On niitä vielä varastossa”, sanoi Lily vakavana, mutta virnisti sitten. ”Olkoon, en minä ole yhtään vihainen. Sinä tässä olet vainoharhainen.”
”Sinä olet kieltänyt minua tulemasta lähelle aika monta kertaa.”
”Et sinä vaan ennen uskonut.”
James nielaisi kovaäänisesti. ”Kävelläänkö eteenpäin?”
Lily tuijotti poikaa hetken. Tämä seisoi lumihangessa ja näytti edelleen siltä, kuin ei olisi aivan tiennyt, kumman jalan päällä hänen oli tarkoitus seistä. Luultavasti Lily oli tulossa hulluksi tai jotain muuta pelottavaa, mutta hän ei saanut millään päähänsä, minkä takia hänen olisi pitänyt lähettää James matkoihinsa. Häntä ärsytti olla yksikseen, kun Kacey oli aina vain Remuksen kanssa, eikä hän olisi edes osannut sanoa toiselle tytölle mitään fiksua. Siriuksen kanssa hän ei ollut jutellut aikoihin. Ja jos hän oli sietänyt Siriusta, eikö hän voisi aivan yhtä hyvin sietää Jamesia?
”Kävellään vain”, Lily sanoi, ”mutta sinä saat sitten olla koko ajan minun näkökentässäni.”
”Haluatko sinä noin kovasti katsella minua – au!”
”Silkkaa politiikkaa, Potter”, Lily tokaisi ja virnuili Jamesin päälle, johon muuan lumipallo oli juuri osunut. ”Sillä tavalla sinä et voi puukottaa minua selkäni takaa.”
”En minä ajatellut puukottaa sinua, vaan – ”
”Vielä pahempi. Kävelläänkö vai ei?”

”Jamesilla näkyy menevän hyvin.”
Sirius pudotti jalkansa sängyltä lattialle silkasta hämmästyksestä. Hän vilkaisi nopeasti olkansa yli. Anna istui Remuksen sängyllä ja katseli ikkunasta alas pihamaalle hyvin keskittyneen näköisenä.
”Mitä sinä sanoit?”
”Että Jamesilla menee hyvin”, Anna toisti. ”Hän kävelee tuolla Lilyn kanssa.”
”Ei kai hänellä ole jotain kummallista pään paikalla? Vaikka kurpitsaa?”
”No nyt kun tuli puheeksi – ”
”Hei, sinä puhut nyt minun ystävästäni”, Sirius äyskähti muka äkäisenä ja kömpi tytön viereen Remuksen sängylle. Sänky natisi uhkaavasti, mutta kantoi heidät molemmat. Tietenkin, Sirius tuhahti mielessään, olihan sen pitänyt kantaa monta kertaa Remusta ja Kaceytakin. Sitten hänen mielikuvituksensa alkoi ryöstäytyä hallinnasta ja hän keskittyi katselemaan ikkunasta pihalle.
Pienen etsinnän jälkeen hän huomasi lähellä Kielletyn metsän reunaa kaksi täplää, jotka kieltämättä muistuttivat Jamesia ja Lilyä. Kaiken lisäksi täplät kävelivät yllättävän lähellä toisiaan, eikä Jamesin pään paikalla näkynyt muuta kuin tavanomainen musta hiuspehko. Sirius irvisti.
”Mitä sinä ilmeilet?” Anna kysyi heti.
”Liian siirappista. Ajattele nyt, Lily ei ole näköjään edes yrittänyt tappaa Jamesia – ”
”Hei, sinä puhut nyt ystävästäsi.”
”Älä viisastele. Missä vaiheessa heidän välinsä ovat muuttuneet noin lämpimiksi?”
”Mistä minä tietäisin”, Anna kohautti olkapäitään. ”Sinun kai se pitäisi tietää. Minä en tunne kunnolla kumpaakaan.”
”Ei heidän välillään vielä joululomalla ollut mitään”, Sirius tokaisi puoliksi itsekseen. ”Vaikka Lily oli kyllä aika positiivisen oloinen… ehkä hän on muuttanut mieltään Sarvihaaran suhteen…”
”Sinä kuulostat mustasukkaiselta.”
Sirius säpsähti. Anna nojasi nyt ikkunaan ja istui sängyllä jokseenkin uhkaavan näköisenä hajareisin, mutta tytön kasvojen perusteella Sirius arveli, ettei tämä ollut ainakaan vihainen tai edes pahemmin huolestunut. Hän veti syvään henkeä ja vilkaisi vielä James-täplää, joka näytti siirtyneen aavistuksen verran lähemmäs Lily-täplää.
”En minä ole mustasukkainen.”
”En minä väittänytkään”, Anna virnuili. ”Vaikka siltä se kyllä kuulosti.”
”Äh, minä vain… no, pidin Lilystä syksyllä. Kelpaako?”
”Ei. Oliko teilä jotain meneillään?”
”Ehkä.”
”Jamesin silmien alla?”
”Ei varsinaisesti”, Sirius virnisti. ”Kyllähän sinä tiedät, luutakomerot ja muut sellaiset…”
Hän oli odottanut Annan näyttävän paheksuvalta, mutta selvästikään hän ei tuntenut tyttöä vielä riittävän hyvin. Anna virnisti leveästi ja pudisteli päätään varsin hyväntuulisen näköisenä.
”Luutakomeroissa? Sirius hyvä, minä en millään voi kuvitella Lily Evansia – ”
”No ei ehkä luutakomeroissa”, Sirius myönsi hieman vastentahtoisesti. ”Tyhjissä luokkahuoneissa. Minä taisin joskus ehdottaa luutakomeroa, mutta Lilyn mielestä se olisi ollut alentavaa.”
”No sen minä kyllä uskon. Tietääkö James?”
”Tietää.”
”Onko teillä Lilyn kanssa vielä jotain meneillään?”
Sirius kohotti kulmiaan. ”Minä istun sinun kanssasi viattoman Kuutamo-rukan sängyllä. Millainen kysymys tuollainen muka oikein on?”
”Ikävä rikkoa lasimaailmasi, mutta Lupin tuskin on puolen vuoden seurustelun jälkeen ihan viattomimmasta päästä – ”
”Kyllä hän olisi kertonut meille.”
”Kuvittelet vaan. Ja se oli muuten ihan asiallinen kysymys. Onhan se ihan hyvä tietää, vieläkö sinä viekoittelet Lilyä luutakomeroihin.”
”Hei, Lily oli ihan yhtä kovasti mukana – ”
”Uskon, uskon”, Anna sanoi nopeasti. ”Eikä se ole oleellista. Onko teillä vielä juttua?”
”Ei”, Sirius sanoi ja nielaisi. ”James saa pitää punapäänsä itsellään.”
Anna taputti häntä päälaelle. Sirius yritti puistella tytön kättä pois, mutta käsi vain laskeutui salaperäisesti hänen käsivarrelleen ja jäi siihen.
”Sinua häiritsee silti Lily”, Anna tokaisi. ”Minä huomasin sen jo silloin, kun me olimme ennen joulua Tylyahossa. Lily jutteli George Adamsin kanssa ja sinä sait hepulin.”
”Hepuli on aika vahva sana – ”
”Ei sillä että minua kauheasti kiinnostaisi”, Anna ilmoitti kohauttaen olkiaan. ”Mutta Jamesin ja Lilyn välit näyttävät aika lämpimiltä nykyään. Toivottavasti sinä sopeudut tilanteeseen.”
Sirius virnisti leveästi. ”Minulla on tiettyjä lohdutuksia.”
”Niin kuin mitä?”
”No mikäköhän sinä olet?”
”Minä olen siis lohdutus, kun paras ystäväsi vie luutakomeroseurasi”, Anna tokaisi, mutta virnisteli niin, ettei Sirius voinut uskoa hänen todella loukkaantuneen. ”Sittenhän me olemme tasoissa, Black. Voisi sanoa, että sinä olet minulle tekosyy olla tekemättä liemien läksyjäni.”
”Minä kun luulin, että sinä rakastat opiskelua.”
”Totta kai. Mutta joskus täytyy varata aikaa hieman taiteellisemmalle toiminnalle…”
”Mitäköhän tuo tarkoitti?”
Annan silmät vilkkuivat. ”Sinulla on periaatteessa ihan kivat vatsalihakset. Miten olisi pieni vaatteidenvähennys?”
”Eli nyt minä olen vain mukavaa katseltavaa?”
”Ja kosketeltavaa.”
Sirius pyöritteli silmiään. ”Kuule, sinä olet aika häpeämätön – ”
”Pata kattilaa soimaa!”
”Musta kylki kummallakin”, Sirius tokaisi. ”Sananmukaisesti.”
”Ai nyt sinä kuvittelet saavasi minut sukuusi?”
”En nyt sentään”, Sirius huudahti aidosti kauhistuneena.
”Kunhan pelottelin.”
”No niin kyllä teit. Hei, mitä sinä teet minun paidalleni?”
”Minä en millään haluaisi tehdä niitä liemien läksyjä”, Anna mutisi.
Sirius virnisti ja veti paitansa avuliaasti pois. Anna virnuili hänelle ja työnsi sormensa hänen hiuksiensa lomaan vetäen häntä samalla lähemmäs itseään. Siriuksella oli pieniä vaikeuksia saada jalkansa sopimaan sängylle Annan jalkojen lisäksi, mutta loppujen lopuksi se onnistui yllättävän helposti. Anna tuoksui kaukaisesti kahvilta, kun hän väistä tytön nenää ja suuteli suupieltä.
Annan suu raottui saman tien. Sirius sulki silmänsä ja unohti Jamesin ja Lilyn varsin nopeasti. Kun asiaa tarkemmin ajatteli, hänelläkään ei ollut erityisen kiire tekemään läksyjä.

Kacey istui sängynreunalla polvet vedettyinä rintaansa vasten ja suklaanruskeat hiukset valuen silmille niin, ettei Remus voinut nähdä niitä. Välillä hän mietti, oliko Kacey kenties yllättäen nukahtanut, mutta silloin tällöin tyttö hengitti niin raskaasti tai vaihtoi hieman asentoa. Kaceyn käsivarret näyttivät jalkojen yli kietoutuneina pieniltä ja heiveröisiltä. Remus yritti miettiä, oliko Kacey laihtunut.
”Kävitkö sinä päivällisellä?”
Kacey nosti katseensa ja tuijotti häntä otsa rypistyen. ”Mitä?”
”Mietin vain”, Remus sanoi siirrellen koulukirjoja edestakaisin kirjoituspöydällä, jonka ääressä istui tekemässä läksyjä. ”Kun en tainnut nähdä sinua siellä.”
”Sinä varmaan tulit vähän tavallista myöhemmin”, Kacey arveli ja kohautti olkapäitään. ”Minä söin enkä viitsinyt jäädä odottamaan.”
”Okei”, Remus nyökkäsi. ”Sinä vain… no, näytät niin laihalta.”
”Enkä.”
”Kunhan muistat syödä.”
Kaceyta näytti naurattavan. ”Sinä olet niin kuin joku kanaemo.”
”Minä en halua, että sinä kuihdut olemattomiin tai jotain.”
”En minä aio kuihtua”, Kacey väitti. ”Okei, ehkä minä olen vähän laihtunut. Ei ole huvittanut syödä.”
Remus nyökkäsi. Kacey katsoi ulos ikkunasta ja näytti siltä, ettei halunnut puhua sen enempää.
”Kunhan et laihdu enää”, Remus tokaisi ja virnisti. ”Muuten minä käsken Siriuksen huolehtia siitä, että sinä syöt kunnolla.”
”Sirius ja Siriuksen käsitykset ruuasta”, Kacey tuhahti. ”Minä varmaan hajoaisin siihen määrään paahtoleipiä!”
”Parempi siis syödä itse”, Remus totesi viisaasti ja laittoi liemien kirjan kiinni.
Hän oli viettänyt viime päivinä paljon aikaa Kaceyn seurassa. Kun kevätlukukausi ei vielä ollut alkanut, he olivat tehneet pitkiä kävelylenkkejä Lontoossa ja käyneet jopa pari kertaa Remuksen kotona. Muutaman kerran Remus oli tullut Kaceylle kylään tämän omaan kotiin, mutta se oli aina tuntunut hieman kummalliselta. Tunnelma talossa oli tyhjä ja haikea, jotain puuttui.
Kacey katseli ulos ikkunasta ja liu’utti sormiaan hiustensa lävitse. Remus seurasi tytön liikkeitä ja tämän keskittynyttä ilmettä.
”Kuule”, hän aloitti äkkiä, ”kai sinä tiedät, että voit puhua minun kanssani ihan milloin vain? Minä vain… no, jos sinä et halua puhua, se on ihan okei, mutta jos…”
Hän vaikeni ja laski katseensa liemien oppikirjan kanteen.
”Kyllä minä tiedän”, ilmoitti Kaceyn hieman vaimea ääni. ”Ei vain… huvita kauheasti jutella. Siitä.”
”Okei.”
”Minä ajattelen kuitenkin äitiä ihan liikaa”, Kacey mutisi. ”Varsinkin iltaisin. Silloin ei ole mitään muuta mietittävää. Joskus on ihan kiva puhua muista asioista.”
Remus nyökkäsi. Kacey hymyili hänelle hieman väsyneesti, mutta hymyili kuitenkin. Miettimättä sen kummemmin hän nousi tuoliltaan ja käveli tytön luokse sängylle, veti tämän olkapäätään vasten ja silitti voimattomana roikkuvaa käsivartta. Kacey painoi nenänsä hänen kaavunolkamustaan vasten ja kuului naurahtavan hiljaisella äänellä.
”Nyt minä en ainakaan voi puhua mitään.”
”Hups”, sanoi Remus, mutta ei siirtynyt kauemmas.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa VALMIS
Kirjoitti: Leya - 09.12.2008 23:52:52

Apua! Ihana tuo viiminen osa!! Taisit oikeasti panostaa siihen, ainaki tuntu siltä! ää, elin niin mukana koko ajan.. matkin ilmeitä ja kaikkea... :)  Yhyy, se viiminen kappale oli niin romanttinen mutta tosi hyvällä tavalla. Joskus menee yli mutta tässä ficcissä ei vaan menny..
Eli oli ihanaa luettavaa, kiitos :)

-Leya

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa VALMIS
Kirjoitti: lurikko - 13.10.2009 17:50:08

A/N: Eh, en suinkaan ole esimerkiksi vahingossa jättänyt osaa epilogista pois julkaistessani sen täällä ja en tietenkään huomannut sitä vasta nyt, kun sen julkaisemisesta on jo vuosi.... ;D

Tässä siis kokonainen epilogi.


EPILOGI

Lily seisoi puutarhan laidassa sen näköisenä, kuin olisi ollut täysin tuntemattomalla mantereella. Tyttö nojasi yksinäiseen puutarhatuoliin ja vilkuili ympärilleen jähmettynyt ilme kasvoillaan. Jamesin oli ollut tarkoitus mennä Siriuksen mukana etsimään Annaa, mutta yhtäkkiä koko Anna tuntui jokseenkin yhdentekevältä. Lilyn kampauksesta karanneet hiussuortuvat valuivat tytön kasvojen ohi muodostaen niille kauniin kehyksen. Auringonvalossa tyttö näytti Jamesin mielestä lähinnä punatukkaiselta enkeliltä.
”Hei”, James sanoi kävellessään lähemmäs.
Lily näytti lähes ilahtuneelta nähdessään hänet. Tyttö virnisti vinosti. ”Mihin sinä olet jättänyt Siriuksen?”
”Hei, emme me nyt koko ajan roiku toisissamme.”
”Parempi olisikin, muuten minun olisi kerrottava Annalle, mitä Sirius puuhaa hänen selkänsä takana.”
”Eivät he seurustele”, James sanoi automaattisesti.
Lily kohautti olkapäitään. Sirius ja Anna olivat olleet koko kevään enemmän tai vähemmän yhdessä, mutta missään vaiheessa he eivät olleet sanoneet seurustelevansa. James oli alkuaikoina jopa muutaman kerran yrittänyt udella Siriukselta tuliviskin hienoisella avustuksella, mikä tämän ja Annan juttu oikein oli olevinaan, mutta Sirius oli vain ilmoittanut heidän pitävän hauskaa. No, mikäs siinä. Ainakin järjestely tuntui sopivan molemmille enemmän kuin hyvin.
”Onko tämä sinustakin vähän outoa?” Lily kysyi vaimealla äänellä.
James havahtui ajatusistaan todelliseen maailmaan. Lily vilkuili ympärilleen kohdistaen katseensa lopulta omakotitaloon, jonka takapihalla he olivat. Kaceyn kodin takaoven luokse näkyi kertyvän ihmisiä.
”Ehkä vähän”, James myönsi. ”Minä en oikein tajua, minkä takia meidät kaikki kutsuttiin. Nämä nyt kuitenkin ovat Kaceyn isoveljen häät, eivät Kaceyn. Hänen häihinsä minä sentään olisin voinut olettaa saavani kutsun.”
”Kummalta?” Lily virnuili. ”Kaceylta vai kolmannelta puoliskoltasi?”
”Tai neljänneltä”, James virnisti. ”Matohännällä on viime aikoina ollut huomattavasti enemmän aikaa minulle kuin Kuutamolla.”
”Sekin voi muuttua. Oletko huomannut Peterin seuralaisen?”
”Adriannen? Totta kai. Tämä paikka on kyllä nyt aivan täynnä tuttuja.”
”Ehkä Edgar ja Helene vain halusivat isot häät”, Lily arveli.
”Aika sosiaalista väkeä.”
”Toiset ovat, vaikka sinä puhuisitkin mieluiten kiville.”
”Tuo oli tarpeetonta”, James tokaisi virnistäen. ”Kuule, pitäisiköhän meidänkin mennä lähemmäs taloa? Minusta tuntuu, että häät ovat alkamassa.”
Lily kohautti olkapäitään. ”Mennään vain. Sinulle varmaan tekeekin jo tiukkaa olla erossa Siriuksesta.”
”Hei, minähän sanoin, että me olemme vain ystäviä. Minä tietysti olen järjettömän rakastunut häneen, mutta ikävä kyllä hän laittaa aina naiset minun edelleni.”
”Käsittämätöntä!”
”Niinpä. Jos minä olisin mies, rakastuisin kyllä itseeni – ”
Lilyn otsa rypistyi. ”Mikä sinä sitten olet?”
”Se ei ole nyt oleellista, vaan minun onneton rakastumiseni Siriukseen – ”
”En uskonut, että Sirius olisi ihan noin viehättävä.”
”Sinähän sen paremmin tiedät.”
”Hei, se on jo vanha juttu! Minä olin nuori ja tyhmä, en tiennyt paremmasta. Joka vanhoja muistelee, sitä taikasauvalla silmään.”
”Kenen sauvalla?”
”James Potter, sinä olet pervompi kuin luulin!”
Lily mulkoili häntä ja lähti kävelemään nopein askelin kohti pihalle loihdittua, omenapuiden muodostamaa katosta, jonka alla Edgar Bones ja Helene Carter oli tarkoitus vihkiä. James seurasi tyttöä varsin hyväntuulisena. He olivat jutelleet kevään kuluessa aina silloin tällöin, varsinkin kun Jamesin ystävät olivat juosseet hameenhelmojen perässä ja Kacey oli kuluttanut aikaansa Remuksen seurassa, joten sekä Lily että James olivat silloin tällöin kaivanneet puheseuraa. Jossain vaiheessa James oli jopa alkanut uskoa, ettei hänen enää tarvinnut pelätä saavansa kurpitsasta päähänsä.
”James, tule jo!” Lily huudahti vähän edempää.
James työnsi kätensä syvemmälle taskuihin ja kiirehti Lilyn rinnalle. Hetken hän kuvitteli, etteivät he olleetkaan Kaceyn isoveljen häissä, vaan hänen omissaan, ja että Lily oli hänen morsiamensa merensinisessä mekossaan. He kävelivät yhdessä kohti alttaria, Sirius oli Jamesin bestmanina ja Remuksen ja Kaceyn kaksi pientä suloista tyttöä kannattelivat Lilyn huntua… hetkinen, Remuksen ja Kaceyn olisi saatava lapsensa melko nopeasti, ei James jaksaisi odottaa montaa vuotta… Peter odotti riisisäkin kanssa valmiina hukuttamaan heidät… McGarmiwa kaivoi nenäliinaansa esille -
”Mitä nyt?” yllätetty James ähkäisi.
Lily irrotti otteensa hänen käsivarrestaan, johon oli yllättäen tukeutunut, ja potki jotain pois korkokenkänsä korosta. ”Tasapaino petti. Astuin varmaan sammakon päälle.”

Edgar näytti komealta tummassa pitkässä viitassaan. Kaceyn teki mieli mennä taputtamaan isoveljeään päälaelle, mutta ikävä kyllä nyt taisi olla jo hieman myöhäistä. Hän istui Remuksen ja Davidin välissä ensimmäisessä penkkirivissä ja seurasi, miten Edgar ja vaaleanruskeahiuksinen Helene vannoivat rakastavansa toisiaan myös huispauksen maailmanmestaruuskisojen aikaan.
Davidin toisella puolella istuivat isä ja Amelia. Isä näytti Kaceyn mielestä nykyään selvästi vanhemmalta, mutta toisinaan hän oli varma, että kevään kuluessa isän silmiin oli palannut palanen sellaista hymyä, joka sieltä oli äidin sairastaessa kadonnut. Nyt isä kuitenkin istui selkä taas suorana ja suupielet ylöspäin kaartuneina seuraamassa, kuinka Edgar kumartui Helenen puoleen ja suuteli tuoretta vaimoaan suulle.
Kacey ei voinut olla vilkaisematta Remusta. Pojan kasvoille oli jäänyt jähmettynyt ilme, jota oli vaikea tulkita. Hänen otsansa oli hieman rypyssä ja silmät näyttivät mietteliäiltä mutta rauhallisilta. Kacey liu’utti varovaisesti sormensa Remuksen käden päälle. Poika säpsähti ja vilkaisi häntä yllättyneen näköisenä, mutta pian tämän kasvot sulivat hymyyn. Kacey hymyili takaisin.
Hän ei oikein enää muistanut, millaista hänellä oli ollut, ennen kuin hän oli alkanut seurustella Remuksen kanssa. Joskus hän mietti, mitä olisi tapahtunut, jos he eivät olisi jatkaneet yhdessä hänen saatuaan tietää, että Remus oli ihmissusi. Hän muisti ensijärkytyksensä ja sen kauhean tunteen, ettei hän yhtäkkiä ollut lainkaan tiennyt, kuka Remus oli. Aivan kuin hän olisi vain kuvitellut tuntevansa pojan, kun tämä koko ajan olikin ollut hänelle täysin tuntematon.
Onneksi ajan kuluessa Kacey oli oppinut työntämään ihmissusiasian syrjään ja luottamaan uudelleen Remukseen. Poika oli ollut hänen tukenaan äidin kuoleman jälkeen, pitänyt kiinni ja puhunut ystävien ihmissuhdeongelmista, kengistä ja evoluutiosta, kun hän oli välttämättä tarvinnut jotain muuta ajateltavaa.
Edgar ja Helene kävelivät käsi kädessä pois omenapuiden välistä kohti suurta valkoista pöytää, jonka isä, Kacey, Amelia ja Susanne-täti olivat täyttäneet juhlavalla ruokavalikoimalla. Kaceyta hymyilytti, kun hän muisteli, kuinka Remus oli edellisenä iltana ollut heillä käymässä ja yrittänyt auttaa häntä leipomaan kolmatta omenapiirakkaa, mutta epäonnistunut surkeasti. Kacey oli työntänyt kätensä vehnäjauhoihin ja taputellut niitä Remuksen poskille ja kaulalle. Loppujen lopuksi poika oli näyttänyt lähinnä haamulta seisoessaan punaisessa essussaan tiskipöydän edessä. Kacey oli hakenut kameran. Nyt hän voisi näyttää kaikille sukulaisilleen kuvaa poikaystävään yltä päältä jauhoissa ja essu päällään. Miehekästä!
”Mitä sinä ajattelet?” Remus kuiskasi hänen korvaansa, kun he nousivat penkeiltään ja lähtivät seuraamaan hääparia pois omenapuukatoksesta.
”Sinua”, Kacey vastasi vaistomaisesti. ”Ja vehnäjauhoja.”
”Au”, Remus parahti.
”Nyt minulla on vankkumaton todiste siitä, että sinä olet tossun alla.”
”Ethän sinä edes omista tossuja.”
Kacey pyöritteli silmiään. Remus näytti tyytyväiseltä itseensä kömpelön vitsinsä johdosta ja kietoi kätensä hänen vyötärölleen. He kävelivät isän ja Kaceyn vanhempien sisarusten perässä valkoisen pöydän päähän ja alkoivat kasata lautasilleen herkkuja. Remuksen omenapiirakka oli palanut uuniin, sitä ei ollut tarjolla.
”Mihin se omenapiirakka katosi?”
”Syötimme naapurin koiralle.”
Remus värähti. ”Raakaa.”
”Elämä on.”
Remuksen toinen suupieli kohosi. Kacey otti vielä palasen maustekakkua ja seurasi poikaa lähelle pensasaitaa erääseen nurkkaan, jossa suuri valkoinen puutarhapöytä näytti vain odottavan löytäjäänsä.
”James ja Lily ovat näköjään aika hyvissä väleissä”, totesi Remus ensimmäisen ja toisen kakunpalan välissä.
Kacey vilkaisi ympärilleen. James ja Lily näyttivät tappelevan kakkulapiosta sulassa yhteisymmärryksessä. ”Ihan kuin vanha aviopari.”
”Niinpä. Minä itse asiassa odotin koko kevään, että he olisivat ilmoittaneet olevansa yhdessä.”
”Ai. Minä en varmaan sitten kiinnittänyt siihen niin paljon huomiota.”
Remus vilkaisi häntä tarkkaavaisen näköisenä. ”Sinä ja Lily kuitenkin olette edelleen väleissä, vai mitä?”
Kacey kohautti olkapäitään ja laski katseensa kakunpalaan. Se oli hieman epäilyttävän värinen. Luultavasti Amelia oli leiponut sen, hän ei ollut koskaan ollut erityisen kiinnostunut ruuanlaitosta. ”Niin kai. Me vain emme ole kauheasti jutelleet viime aikoina.”
”Viime aikoina?”
”No, syksyn jälkeen.”
Remus oli vaiti.
”Minä en oikein tunne häntä enää”, Kacey jatkoi. ”Ehkä me olemme liian erilaisia tai jotain. Kasvaneet erillemme. Niinhän se menee, se vanha sanonta.”
Remus nyökkäsi.
”Minä olen paljon mieluummin sinun kanssasi. Tai vaikka Marien kanssa. Lily vain tuntuu… kaukaiselta… Vaikka tietysti se on vähän surullista.”
”Millä tavalla?”
”Me olimme niin pitkään ystävät.”
”Ehkä te olette taas joskus enemmän yhdessä”, Remus arveli. ”Enkä minä sanonut sitä sillä, että sinun pitäisi minun mielestäni olla enemmän Lilyn kanssa tai mitään. Kyllä Lily löytää itselleen uusia ystäviä.”
”Minä en enää tiedä, mistä voisin puhua hänelle. Minusta tuntuu, ettei hän jaksa kuunnella, kun puhun sinusta, ja – ”
”Sinulla ei ole muuta puhuttavaa?”
”Pöhkö!”
”Sitä paitsi sinähän voit puhua minusta aina minulle”, Remus virnisti. ”Minä kuuntelen mielelläni, kun minusta puhutaan.”
”Kuulostaa ihan Siriukselta.”
”Päinvastoin, Siriuksella on niin kiire puhua itsestään, ettei hän ehdi kuunnella, kun toiset puhuvat hänestä.”
Kaceyta nauratti. Hääkakku oli valkoinen ja muhkea, ja hänen lusikkansa upposi kolahtaen siihen.
”Jos minä saan mantelin, sinun pitää huolehtia, että näen sinut ensimmäisenä.”
Remuksen otsa rypistyi. ”Mantelit ovat joulupuurossa, eivät hääkakussa.”
”Pilkunviilaaja.”
”Ei kai tässä ole oikeasti manteleita? Minä taidan olla vähän allerginen niille.”
”Tai sitten vaan pelkäät, että joudut minun kanssani naimisiin”, Kacey sanoi heti ja sulki sitten suunsa nopeasti tajuttuaan, mitä oli sanonut. Remus vilkaisi häntä kulmiensa alta, mutta ei sanonut mitään.
Joku oli laittanut gramofonin päälle ja vahvistanut sen äänen taialla. The Beatles tuntui nyt soittavan puutarhan jokaisessa nurkassa. All you need is love. Kacey näki Marien ja Annan selittämässä Siriukselle yhteen ääneen jotakin. Siriuksen ilmeestä päätellen poikarukka olisi mieluiten saanut kuulosuojat tai vähintäänkin paennut molempia tyttöjä lähimmän pöydän alle. Kaceyta nauratti. Sitten Remuksen lusikka kolahti harvinaista kovaäänisemmin lautaseen ja tytön ajatukset palasivat takaisin vieressä istuvaan poikaan.
”Jäätkö meille yöksi?”
Remus säpsähti ja vilkaisi häntä. Pojan kulmat olivat aavistuksen verran koholla. ”Tekemään mitä?”
Kacey nielaisi.
”Sori”, Remus sanoi heti hymyillen anteeksipyytävästi, ”ei ollut tarkoitus kuulostaa niin hyökkäävältä. Minä vain… no, nämä häät… äh…”
”Tiedän”, Kacey tokaisi, kun Remus ei näyttänyt osaavan jatkaa. ”Liikaa romantiikka ja sen sellaista. Voithan sinä tulla vain nukkumaankin.”
Remus nyökkäsi. ”Minä voin tulla joka tapauksessa. Täytyy vain lähettää pöllö äidille.”
”Mitä sinä sillä joka tapauksessa – ”
”Kuutamo!” Siriuksen raikuva ääni keskeytti Kaceyn varsin tehokkaasti. ”Viimeinkin minä löydän sinut! Missä sinä olet piileskellyt, täysikuideni valo?”
”Sirius”, Remus murahti.
”Älähän nyt”, Sirius kielsi istuutuen muitta mutkitta pöydän vapaaseen päätyyn. ”Kyllä minä näen, että sinulla on naisseuraa, mutta kai sinä voit silti suoda hetken vanhalle ystävällesi?”
”Et kai sinä ole juonut?”
”Minähän olen vain oma itseni!”
Kacey pyöritteli silmiään. ”Missä sinun naisseurasi on, Sirius?”
”Toivottavasti vielä kaukana”, Sirius tokaisi ja vilkaisi olkansa yli. ”Anna alkoi puhua, että minun olisi pitänyt pukeutua jästivaatteisiin tai vähintäänkin ottaa kravatti. Marie väitti, että minä juuttuisin kravatista kiinni ihan mihin tahansa – se ei kyllä ole totta – ja Anna sanoi, että kravatista olisi hyvä pitää kiinni, ja Marie väitti, että Anna käyttää minua hyväksi, ja Anna väitti, ettei hän käytä, ja – ”
”Käyttääkö hän?” Kacey kysyi äkkiä selvästi kiinnostuneempana.
Sirius kohautti olkapäitään. ”Ei harmainta hajua.”
Remuksen suusta pääsi tuskastunut huokaisu. ”Anturajalka hyvä, joskus sinun rakkauselämäsi ei kuulosta kovinkaan tasapainoiselta.”
”Miten niin? Minulla on mielikuvituksellista seuraa, joka keksii vaikka mitä käyttöjätapoja kravatille. Oletteko muuten ikinä tulleet ajatelleeksi, mitä kahdella kravatilla ja luutakomerolla voi tehdä?”
”Sirius!” Remus parahti. ”Nämä ovat häät!”
Siriuksen silmiin syttyi kieltämättä hieman epäterve kiilto. ”Kiitos kun muistutit. Minun pitää varmaan mennä esittämään hääparille pari ehdotusta. Sinun veljelläsihän on kravatti, vai mitä, Kacey?”
”Vain yksi”, Kacey tokaisi hieman uupuneena.
”Ei se mitään, silläkin keksii vaikka mitä. Esimerkiksi – ”
”Ei millään pahalla, Anturajalka, mutta haluaisin mielelläni kuherrella tyttöystäväni kanssa kahdestaan”, Remus ilmoitti kuivasti.
Siriuksen silmät laajenivat. ”Niin tietenkin. Anteeksi. Minä olin hölmö. Missä Anna on?”
Sirius meni yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Remus kääntyi katsomaan Kaceyta ja hymyili anteeksipyytävästi. ”Sori. Se oli paras tapa häätää hänet.”
”Miksi sinä oletat, että sinun kanssasi kuherteleminen olisi niin kauheaa?”
”En minä – ”
”Kuule”, Kacey sanoi ja kömpi tuolineen aavistuksen verran lähemmäs Remusta, ”joskus minusta tuntuu, että me olemme unohtaneet seurustelevamme. Että me vain istumme vierekkäin ja juttelemme kaikkea kivaa ja tuemme toisiamme ja olemme melkein kuin sisaruksia.”
Remus punastui. ”Mitä sinä sitten – ”
”Minä en muista, milloin me olisimme viimeksi suudelleet kunnolla”, Kacey tokaisi turhautuneena.
”Varmaan viime viikolla”, Remus muisteli. ”Emmehän me edes ole nähneet sen jälkeen kuin kerran. Eilen. Ja silloin minä olin yltä päältä jauhoissa.”
”Miksi sinä et voisi suudella minua, vaikka olisit jauhoissa?”
Remus katsoi erästä omenapuuta, joka näytti varsin täyteenahdetulta hedelmälasteineen. ”Ehkä minä pelkään, että sinä… no, että ajattelet, että minä olen vain… sen perässä…”
”Melkein vuoden seurustelun jälkeen?”
”Hei, minä olen elänyt nuoruuteni samassa makuusalissa Siriuksen kanssa. Siinä oppii kummasti, millä tavalla ei kannata käyttäytyä.”
”Minusta olisi kiva suudella välillä kunnolla.”
Remus hymyili. ”Niin minustakin. Vaikka kyllähän me – ”
”Mutta aika vähän”, sanoi Kacey ja jatkoi heti, sillä Remus näytti siltä, että aikoi protestoida. ”Kunhan muistetaan joskus suudellakin.”
”Me olemme keskustelleet suutelemisesta viisi minuuttia.”
”No sehän on ihan hyvä aihe”, Kacey puolustautui ja virnisti sitten. ”Kysy vaikka Siriukselta.”
”Hän sanoisi, ettei siitä pitäisi puhua, vaan sitä pitäisi tehdä.”
”Tottele Siriusta”, Kacey kehotti.
”Sinä et tiedä, mistä puhut.”
”Ihan hyvä niin, vai mitä?”
”Kieltämättä”, Remus myönsi. ”Hei, nuo näyttävät siltä kuin aikoisivat tanssia. Mennäänkö sekaan?”
Kacey katsoi ihmislaumaa, joka kieltämättä liikahteli hieman omituisesti. The Beatles oli vaihtunut Tonava kaunoiseen. Kaceyta hymyilytti. Edgar oli pitänyt kappaleesta pienestä saakka. Nyt hän tanssi morsiamensa kanssa keskellä ihmisjoukkoa. Helenen valkoinen huntu näytti kaukaa katsottuna muodostavan verhon molempien ympärille, kun he nojasivat toisiinsa ja liukuivat musiikin tahdissa edestakaisin nurmikolla.
”Mennään vain”, hän myöntyi.
Ennen kuin hän ehti nousta, Remus oli kävellyt hänen puolelleen pöytää ja ojentanut hänelle kätensä. ”Saanko luvan?”
”Pöllö”, Kacey tuhahti, mutta ei voinut olla nauramatta.
Remuksen kulmat kohosivat. ”Prinsessa.”
”Sammakko”, kuiskasi Kacey pojan korvaan noustessaan seisomaan tämän kädestä kiinni pitäen. ”Kai vesieläimet osaavat tanssia?”
”Minä en ole aivan varma, ovatko sammakot vesieläimiä – ”
”Taidan suudella varmuuden vuoksi”, totesi Kacey ja painoi huulensa Remuksen suulle.
Hän tunsi Remuksen hymyilevän aavistuksen verran.
”Meidän piti tanssia”, hän henkäisi hetken kuluttua vasten Remuksen poskea. Se oli aavistuksen verran karhea.
”Tanssitaan tässä”, poika ehdotti. ”Musiikki kuuluu kyllä.”
Kacey antoi toisen kietoa kätensä hänen vyötärönsä ympärille ja nojasi Remukseen, kun poika veti hänet mukanaan valssiin.

Peter kuunteli Siriuksen selitystä kranaateista tai jostain vastaavasta, joka kuulemma sopi hyvin yhteen luutakomeroiden kanssa. Sirius vaikutti kovin innostuneelta asiastaan, mutta siihen saattoi tietysti vaikuttaa sekin, että Anna istui puoliksi pojan sylissä ja silitti tämän tukkaa. Marie sen sijaan näytti aivan yhtä turhautuneelta kuin Peteristä tuntui. Adrianne istui hänen vieressään, mutta he eivät olleet ehtineet olla kahden melkein koko häiden aikana.
Se oli tietenkin aivan luonnollista. Hän ei oikeastaan edes tajunnut, minkä takia oli kuvitellut saavansa olla Adriannen kanssa kahden. Ne olivat sentään häät, kaikkialla oli kauhea määrä ihmisiä. Luultavasti Adrianne ei edes olisi halunnut olla Peterin kanssa kahdestaan. He nyt kuitenkin olivat tulleet tänne vain kavereina.
Huomaamaton huokaus pääsi luikahtamaan Peterin huulilta. Kavereina. Niinpä niin, aina he tekivät kaiken pelkkinä kavereina. Hän oli joskus maaliskuussa udellut Adriannelta, vieläkö tämä piti Rosierista. Tyttö oli sanonut, ettei uskonut pitävänsä, mutta Peter oli melko varma, että Adrianne oli vain yrittänyt ilahduttaa häntä. Sen jälkeen hän ei ollut kajonnut koko asiaan vaan puhunut tytön kanssa aivan toisista asioista. Hän ei erityisemmin halunnut muistuttaa tätä siitä, miten typerästi oli ystäväänsä ihastunut, vaikkei saanut minkäänlaista vastakaikua.
”Kappas, ihmiset tanssivat”, Anna totesi ilahtuneena, kun gramofoneista alkoi kuulua Hey Juden sijaan valssia. ”Mennään tanssimaan, Sirius!”
”Ihan kuin minä olisin joku koira”, Sirius valitti, mutta nousi seisomaan.
”Hyvä poika!”
”Sinä olet tossun alla”, Marie ilmoitti Siriukselle.
Siriuksen harmaissa silmissä välähti kummallinen katse. Peter oli niin uppoutunut ajattelemaan Adriannea, ettei melkein ehtinyt tajuta sitä, mutta kuitenkin se oli siellä. Hän tunsi Siriuksen, hän tiesi milloin Sirius ajatteli enemmän kuin sanoi.
”Enkä ole”, poika väitti Marielle. ”Tossun alla oleminen vaatisi seurustelua.”
”Siltä se vähän näyttää”, Marie totesi ystävällisesti hymyillen. Peterin kulmat kohosivat. Ystävällinen ääni Marien suusta oli yleensä melkoisen pettävää.
”Minkä minä sille voin, mitä ihmiset ajattelevat?” Sirius sanoi melkein terävästi. ”Me pidämme hauskaa ja sillä selvä. Tanssimme ja sen sellaista.”
Marie kohautti olkapäitään. ”En minä sillä. Tehkää mitä huvittaa. Kunhan sanoin.”
”Niin kuin aina”, Sirius tokaisi, mutta seurasi sitten jo edeltä mennyttä Annaa keskemmälle puutarhaa, jossa ihmiset jo tanssivat.
Marie istui hetken aikaa paikallaan kädet puuskassa. Peter vilkaisi Adriannea, joka näytti melkoisen hämmentyneeltä ja vilkuili Siriusta ja Annaa sivusilmällä.
”Minä menen vessaan”, Marie tokaisi ja nousi pöydästä.
Peterin kädet kävivät yhtäkkiä levottomammiksi, kun hän tajusi istuvansa pihapöydän äärellä kahdestaan Adriannen kanssa. Hän tunki kätensä taskuihin ja rykäisi.
”Käyttäytyikö Marie sinusta kummallisesti?” Adrianne kysyi kulmat kurtussa.
”Ehkä vähän”, Peter totesi diplomaattisesti. ”Mutta hän onkin aina ollut vähän kummallinen.”
”Hän on minun kaverini.”
”En minä tarkoittanut sitä pahalla.”
Adrianne naurahti. ”No, hän ON vähän kummallinen. Mutta minä pidän hänestä.”
”Niin minäkin”, Peter sanoi automaattisesti ja lisäsi sitten heti: ”Tai siis pidän kaverina. Ihmisenä. Tyttönäkin tietysti, mutta en… no, missään erityisessä mielessä tyttönä – ”
”Tajusin”, Adrianne virnisti.
Peter nyökkäsi ja kaivautui taas syvemmälle tuoliinsa. Adrianne vilkuili tanssivia pareja. ”Pitäisikö meidänkin mennä?”
”Minne?”
”Tanssimaan.”
”Ai”, Peter sanoi ja tunsi, miten hänen poskiaan kuumotti. ”Okei. Totta kai. Jos haluat.”
”Mennään”, Adrianne päätti ja nousi tuolilta.
Peter seurasi tyttöä keskemmälle nurmikkoa. Adriannella oli päällään vaaleanpunainen mekko, jota Marie oli aiemmin päivällä kutsunut teräväsävyisesti päivänhattaraunelmaksi. Peterin mielestä mekossa ei ollut mitään pahaa. Se ylettyi sopivasti polviin ja toisaalta jätti hartiat paljaaksi. Lapaluut työntyivät selvästi näkyviin Adriannen vaalean ihon alta. Peter olisi halunnut liu’uttaa sormeaan niillä.
”Minä en ole tanssinut aikoihin”, hän tunnusti, kun Adrianne pysähtyi ja jäi ilmeisesti odottamaan, että hän tekisi jotain.
Tyttö naurahti. ”Eiköhän se silti suju.”
”Niin kai”, Peter mutisi ja mietti, mitä hänen pitäisi tehdä. Adrianne seisoi hänen edessään odottavan näköisenä ilkikurinen virne silmissään. Lopulta Peter astui lähemmäs tyttöä ja asetti toisen kätensä tämän vyötärölle. Adrianne hymyili, tuli aavistuksen verran lähemmäs ja otti hänen kätensä omaansa.
”Lähdetään taaksepäin, okei?” tyttö varmisti. ”Yksi, kaksi, kolme – ”
He lähtivät liikkeelle. Peter tajusi nopeasti hermoilleensa tanssimista ihan turhaan, se sujui yhtä hyvin kuin ennenkin. Sitä paitsi he eivät edes suinkaan tanssineet ensimmäistä kertaa yhdessä. Nyt se vain tuntui jollain tavalla erilaiselta… Hänen teki mieli ravistella päätään. Häät ja Siriuksen ilkikuriset selitykset niiden romanttisuudesta olivat selvästi sekoittamassa hänen päätään.
”Varo minun varpaitani”, Adrianne tokaisi.
Peter tunsi poskiensa kuumenevan. ”Anteeksi. Olin ajatuksissani.”
”Mitä sinä ajattelit?”
”Sinua.”
Peter napsautti suunsa nopeasti kiinni. Adriannen seura vaikutti joskus häneen niin: hän alkoi puhua varomattomia. Ehkä se johtui siitä, että he olivat viettäneet niin paljon aikaa yhdessä kevään aikana. Hän ei enää osannut varoa puheitaan.
”Vai niin”, Adrianne sanoi mietteliään näköisenä.
Äkkiä Peter olisi halunnut päästää irti tytöstä ja lähteä mahdollisimman kauas. Adrianne oli siinä hänen sylissään, vartalo melkein painautuneena vasten hänen omaansa, ja silti he olivat vain kavereina. Hänelläkin oli rajapisteensä, ja juuri silloin tuntui, että raja oli nyt tullut vastaan. Hän ei jaksanut olla enää pelkkä ystävä.
”Minä en jaksa tätä”, hän sanoi ääneen.
Adrianne näytti yllättyneeltä. ”Mitä?”
Peter työnsi tytön mahdollisimman hellävaraisesti kauemmas. Hämmentynyt ilme Adriannen kasvoilla vaihtui huolestuneeseen ja ehkä hieman suuttuneeseenkin. Peter liukui jalalta toisella ja yritti päättää, mitä voisi sanoa. Häntä alkoi jo kaduttaa. Hän olisi voinut vain tanssia ja vaientaa sen pienen ääneen päässään, joka väitti, että hän halusi pitää Adriannea lähellään muulloinkin kuin kerran puolessa vuodessa heidän tanssiessaan.
”Sori”, hän mutisi ja astui vielä kauemmas. ”Tämä vain… minä olen ihastunut sinuun ja sinä… et sinä tietenkään sille mitään voi, mutta minä en vaan…”
Hän vaikeni turhautuneena. Adrianne tuijotti varpaankärkiään. ”Peter…”
”Älä sano mitään”, Peter tokaisi. ”Äläkä ainakaan pyydä anteeksi. Minä tässä olen tyhmä, kun en vain voi hyväksyä, että me olemme vain kavereita… vaikka se on puhuttu moneen kertaan. Tiedän.”
Adrianne vilkuili ympärilleen. Toiset jatkoivat tanssimistaan välittämättä yhdestä huomaamattomasta keskustelusta. Peterin teki mieli paeta.
”Minä taidan lähteä”, hän tokaisi, kääntyi ja lähti kovaa vauhtia kävelemään kohti kauempana häämöttävää maantietä.
Adrianne pysäytti hänet ruokapöydän luona. Peter käännähti yllättyneenä, kun tytön pieni käsi takertui hänen ranteeseensa. Adriannen silmissä oli tumma hymy, jota hän ei uskaltanut edes yrittää tulkita. Hän seisahtui. Adrianne jäi seisomaan hänen eteensä ja päästi irti hänen kädestään; vaihtoi painoa jalalta toiselle ja katseli ympärilleen hieman hämmentyneen oloisena, kuin ei olisi yhtään tiennyt, mitä sanoa.
”Mitä nyt?” Peter kysyi hiljaisella äänellä. ”Minun pitää oikeasti mennä. Jos minä jään tänne vielä vähäksi aikaa… tuossa puvussa ei ole mitään hattaramaista – ”
Hänen lauseensa jäi kesken, kun Adrianne astui hänen luokseen ja kosketti sormellaan hänen leukaansa. Peter ehti hämärästi tajuta ties kuinka monennen kerran, että he olivat melkein samanpituisia; sitten hänen sormensa eksyivät Adriannen poskille ja huulensa painuivat tytön suulle. Adrianne maistui kuohuviiniltä ja täytekakulta, ja ehkä aavistuksen verran vadelmalta.
Ja hattaralta.
Adriannen tummanruskeat silmät näyttivät nauravan, kun Peter vetäytyi aavistuksen verran kauemmas tytöstä ja avasi silmänsä.
”Mikä se oli?”
Adrianne virnuili. ”Itse asiassa luulen, että tuota kutsutaan suukoksi.”
”Mokoma.” Peterin ääni ei ollut kovin uskottava. Nauru kupli hänen sisällään ja hänen alkoi olla vaikea pysyä aloillaan.
”Minä taidan pitää sinusta”, sanoi Adrianne yrittäen keinuttaa itseään puolelta toiselle. Peter esti sen painamalla kätensä tytön olkapäille ja pitämällä tämän paikallaan. ”Mutta minä kuvittelin, ettet sinä enää ollut ihastunut minuun. Et puhunut siitä koskaan.”
”Sinä olit torjunut minut aika monta kertaa.”
Adrianne näytti surulliselta. ”Minä en voinut muuta – ”
”Älä sure”, Peter sanoi nopeasti. Hänen kätensä tärisivät. ”Väitätkö sinä, ettet enää ole ihastunut Rosieriin?”
”En ole ollut aikoihin. Minähän sanoin!” Adrianne muistutti hieman loukkaantuneella äänensävyllä.
”Minä en tainnut uskoa.”
”Hölmö.”
”Niin olen”, Peter myönsi kiltisti. ”Eli sinä pidät minusta ja minä pidän sinusta?”
”Ilmeisesti”, Adrianne virnisti.
”Minä en ole koskaan ollut hyvä yhteenlaskemisessa”, Peter totesi viattomasti. ”Voisitko sinä kertoa, mitä tuo yhtälö tarkoittaa?”
Adrianne kohautti olkapäitään. ”Luultavasti lisää täytekakkua.”
”Varokin vain”, Peter tokaisi. ”Minulla olisi vähän parempi ehdotus – ”
”Ai, eivätkö kaikki pojat juoksekaan täytekakun perässä?”
”Kyllä sinä tunnet minut”, Peter mutisi ja veti Adriannen aavistuksen verran lähemmäs. ”Kunhan sanot vielä, ettei se äskeinen ollut vahinko.”
”Ei se ollut”, sanoi Adrianne. ”Tanssitaanko lisää?”
Peter ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt olla ehdotuksesta ilahtunut vai pettynyt. Pian hän kuitenkin päätyi ensimmäiseen vaihtoehtoon, kun Adrianne nojautui häntä vasten huomattavasti tiukemmin kuin aiemmin ja kietoi käsivartensa hänen niskansa taakse. Peterin käsivarret eksyivät tytön vyötärölle, eikä heidän lipumisensa enää muistuttanut valssia lainkaan. Silmäkulmastaan Peter oli näkevinään Siriuksen esittelemässä pitkää kangassuikaletta Jamesille varsin innostuneen näköisenä, mutta sitten Adrianne painoi päänsä hänen hartialleen ja hän hukkui tytön hiusten tuoksuun.

”Sirius, kravatti on ihan tavallinen jästimiesten asuste”, Lily tokaisi.
”Siinä tapauksessa jästimiehillä on harvinaisen hyvä mielikuvitus”, Sirius puolustautui. Kravatti roikkui hänen kädessään.
”Se kuuluu yhteen juhlapuvun kanssa”, Lily selitti aidolta marttyyrilta kuulostaen. ”Sitä ei käytetä mihinkään kaksimieliseen. Ei varsinkaan mihinkään, mihin liittyy luutakomeroita.”
”Lily, sinäpä olet tylsä nykyään.”
Jamesin kulmat kohosivat.
”Ei!” Lily puuskahti nähdessään Jamesin ilmeen. ”James, älä vain kuvittele, että minä ja Sirius olisimme ikinä… Hitto, minä sentään tiedän, mihin kravateita käytetään!”
Sirius virnisti. ”Voisitko kertoa meillekin?”
”Ne ovat ASUSTEITA!”
Anna taputti Siriusta käsivarrelle. ”Pitäisiköhän meidän mennä tanssimaan ja jättää nuo kaksi rauhaan?”
”Me emme tarvitse rauhaa!” Lily ilmoitti pontevalla äänellä.
”Hyvä idea”, Sirius tokaisi. ”Lily-kulta näyttää siltä, että menettää kohta mielenterveytensä. Varopa noita poliittisia kannanottojasi, kultaseni, väärä ihminen saattaa kuulla ne – ”
Lily mulkaisi häntä äkäisesti.
”No niin, taidamme siirtyä tanssilattian puolelle”, Sirius totesi Annalle.
”Se on ruohikko.”
”Ihan sama.”
Valssi oli jo ehtinyt vaihtua johonkin hieman monimutkaisempaan tanssiin. Sirius ei antanut sen häiritä, vaan tanssi itsepäisesti valssia. Sivusilmästään hän näki, miten James ja Lily istuivat vierekkäisillä tuoleilla ja ilmeistä päätellen aloittelivat tulikivenkatkuista väittelyä. Sirius näki kyllä, kuinka James yritti näyttää vihaiselta ja epäonnistui surkeasti.
”Heistä tulee vielä pari”, hän mutisi puoliääneen.
”Mitä?” Anna kysyi.
”Jamesista ja Lilystä. Minä lyön vaikka vetoa.”
”Ei tarvitse. Minä näen sen.”
Anna ei sanonut enempää. Sirius ei viitsinyt yrittää jatkaa juttelua, vaan tanssi mielellään hiljaisena. Häntä vaivasi jokin. Se ei ollut Lily, siitä hän oli melkein varma… Hän oli viettänyt koko kevään enemmän tai vähemmän aikaa Annan kanssa, eikä muistanut haikailleensa Lilyn perään yhtään. Häntä ei edes häirinnyt ajatus siitä, miten Lily ja James vielä joskus luultavasti tappelisivat samanlaiset sormukset nimettömissään. Ajatus oli vain mukava. James saisi lopultakin sen, mitä oli aina halunnut.
Sirius vilkaisi taivasta. Oli harvinaisen lämmin heinäkuun päivä, ja aurinko oli paistanut aamusta saakka. Ihanteellinen hääpäivä Kaceyn isoveljelle.
”Kuule Anna”, hän tokaisi.
Anna valpastui heti. Sirius tunsi sen.
”Kaikki taitavat luulla, että me seurustelemme.”
”Tiedän”, Anna sanoi hieman tyytymättömällä äänellä. ”Häiritseekö se sinua?”
”Suoraan sanottuna kyllä. Sinä et varmaan ajattele niin?”
”Minä tunnen sinut.”
”Me emme siis seurustele?”
”Emme tietenkään.”
”Hyvä”, Sirius huokaisi. ”Mutta minua on alkanut ahdistaa se, että kaikki kuvittelevat niin.”
”Miksi?”
”En minä tiedä! Se vain on… ehkä minä vain olen niin rehellinen.”
Anna naurahti. ”Älä unta näe.”
Sirius virnisti takaisin. Vaalea tukka kiemurteli Annan kasvojen ympärillä ja laskeutui hartioille. Tyttö oli kieltämättä kaunis omalla tavallaan. Ehkä kauniimpi kuin Lily tai joku toinen. Silti Siriuksella oli äkkiä sellainen olo, kuin hän olisi katsellut ystäväänsä. Tai siskoaan.
”Meillä on samanlainen huumorintaju.”
”Ja aika samanlainen elämänasenne”, Anna lisäsi. ”Pidä hauskaa ja anna toisten pitää hauskaa.”
”Älä tapa ketään pitäessäsi hauskaa”, Sirius täydensi.
”Kappas, sinustahan on tullut konservatiivinen.”
Sirius naurahti. ”Lopetetaanko luutakomerot?”
”Käy minulle. Ei se enää ole ihan niin hauskaa.”
”Tiedän”, Sirius tokaisi. ”Jos sinä joskus kerrot tämän jollekulle, minä tapan sinut – ”
”Hauskaa pitäessään ei saanut tappaa. Tekopyhä.”
” – mutta minusta alkaa tuntua, että olen kasvanut luutakomeroiden yli.”
”Oletko ihan varma?”
”Ei tarvitse piruilla.”
”Anteeksi”, Anna sanoi virnistäen tavalla, joka kertoi, ettei hän varmasti tarkoittanut anteeksipyyntöään. ”Sinä olet ihan hyvä suutelija, Sirius, mutta sinun suutelemisessasi on nykyään vähän rutiinin makua.”
”Kiitos samoin”, Sirius totesi. ”Ja ehkä sinä haluat etsiä oman palleroisen herrasmiehesi ja perustaa perheen – AU, älä tallo minun varpaitani!”
”Sinä kerjäsit sitä”, Anna ilmoitti hymyillen, mutta vakavoitui sitten. ”Onko sinulla joku mielessä?”
”Ei.”
”Melkein uskon.”
”Minun imagolleni ei sovi mikään hempeily.”
”Sinä olit aika hempeä Lilyn suhteen”, Anna huomautti lähes hienotunteisella äänellä. ”Olit mustasukkainen hänestä, vaikka te olitte eronneet jo monta kuukautta sitten.”
”Emme me ikinä olleet kunnolla yhdessä.”
”Niinpä.”
Sirius ravisteli päätään. ”Hyvä on, minulla on heikkouteni. Kelpaako?”
”En minä yritä kiusata sinua”, Anna huomautti. ”Tai no ainakaan se ei ole nyt minun ainoa päämääräni. Ja ihan ohimennen kysyen, onko tämä asia nyt selvä?”
”Mikä?”
”Tyypillinen mies!” Anna puuskahti. ”Me olemme siis tästä lähin kavereita emmekä jotain kavereiden ja seurustelevan parin väliltä?”
”Mieluiten, arvon neito.”
”Kutsukin minua vielä tuollaisella nimellä ja murran varpaasi.”
”Sinäkö muka?”
”Varo korkokenkäistä naista.”
”Auts”, Sirius sanoi mielikuvalle. ”Mihin me jäimme? Ollaan kavereita, okei?”
”Selvä”, Anna sanoi ja virnisti. ”Kuule, minusta näyttää siltä, että Marie haluaa tanssia sinun kanssasi.”
Sirius vilkaisi olkansa yli. Marie seisoi vähän sivummassa kädet puuskassa tuijottaen puutarhan laidalla kasvavaa lehmusta.
”Oletko varma? Minusta hän näyttää siltä kuin tahtoisi murhata jonkun.”
”Aivan varma.”
”Tai käyttää ensin kidutuskirousta, sitten avadaa, paloitella ja laittaa pakastimeen.”
”Hölmö”, Anna tuhahti. ”Mene pyytämään häntä tanssimaan.”
”Miksi?”
”Koska sinä et kuitenkaan malta pysyä luutakomeroista kaukana, vaikket enää saisikaan minua sinne – ”
”Miten niin?”
”Se on sinun luontosi, Romeo.”
”Sirius.”
”Marie muuten oikeasti tappaa jonkun, jos et mene nopeasti.”
Sirius ehti kutakuinkin tajuta, kuinka Anna astui kauemmas hänestä ja tönäisi häntä kohti nurmikon reunaa, ja sitten hän jo kävelikin kohti Marieta, joka seisoi edelleen ihmisjoukon laitamilla lehmusta tuijottaen. Hänen teki mieli kääntyä takaisin, mutta hän vaistosi, että Anna olisi vain käännyttänyt hänet takaisin mahdollisimman kovakouraisesti. Luultavasti korkokenkiä apuna käyttäen. Naiset.
”Tanssitaanko?” hän kysyi Marielta, kun lopulta pääsi tanssivien parien ohi tytön luo.
Marie näytti hämmästyneeltä. ”Mitä?”
”Kaceyn isä alkoi pelätä, että sinä tappaisit tuon puun vielä”, Sirius selitti ja osoitti lehmusta. ”Sillä on kuulemma tunnearvoa. Toisin sanoen sinulle piti keksiä jotain muuta tekemistä, ja minut uhrattiin.”
”Traagista”, Marie ivasi. ”Missä vaiheessa sinä olet kiinnostunut puiden suojelusta?”
”Minähän vain yritin auttaa melkein-veljeni tyttöystävän isää.”
”Ahdistelija.”
”En siinä mielessä!” Sirius puolustautui. ”Tanssimmeko me vai emme?”
”Totta kai tanssimme”, Marie tokaisi ja astui hänen luokseen. ”Mitä sinä sitten kuvittelit?”
Sirius pyöritteli silmiään.

Häävieraat alkoivat vähentyä yksi kerrallaan. Lily seurasi ihmisten vähenemistä ja mietti, missä vaiheessa hääpari oli päässyt lähtemään hänen huomaamattaan. Hän ei oikein ymmärtänyt, minkä takia Kaceyn isoveli oli halunnut niin paljon ihmisiä häihinsä. Hänellä oli aluksi ollut melkoisen ulkopuolinen olo, mutta Jamesin seurassa ollessaan hän ei ollut ehtinyt surra sitä kovinkaan paljon.
”Mihin aikaan sinä aiot lähteä?”
Hän kääntyi katsomaan Jamesia. Poika seisoi hänen vieressään ja haroi pörröisiä mustia hiuksiaan toisella kädellään. Lilyn teki vastustamattomasti mieli kiskaista pojan käsi pois tukasta ja työntää se vaikka taskuun, jos se vain olisi suostunut pysymään siellä. Raivostuttavaa!
”Varmaan kohta”, Lily totesi. ”Odottelen vain, että ehtisin jutella jotain Kaceyn kanssa. Hänellä näkyy olevan vähän kiireitä tätien kanssa.”
”Ja Kuutamon”, James totesi naurun värittämällä äänellä.
”No kieltämättä”, Lily myönsi. ”Ihme, että he malttavat olla edes yöt erossa toisistaan.”
”Itse asiassa Kuutamo sanoi jäävänsä Kaceylle yöksi.”
Lily pyöritteli silmiään. ”Olisi pitänyt arvata.”
No niin, luultavasti Kacey ei kuitenkaan ehtisi enää puhumaan Lilyn kanssa. Hän voisi aivan yhtä hyvin lähteä kotiin ja unohtaa koko häät –
”Me emme sitten ehtineet ollenkaan tanssia”, James sanoi äkkiä.
Lily vilkaisi poikaa. Tämä tuijotti puutarhan reunalla kasvavaa lehmusta sen näköisenä, ettei nähnyt varmasti puuta itseään ollenkaan. Jamesin silmissä oli mietteliäs katse ja huulet oli puristettu kevyesti yhteen.
”Syytä Siriusta. Minun oli ihan pakko katsoa, olisinko löytänyt yhtään vierasta, jolla olisi ollut kravatti. Olisin voinut todistaa, miten niitä käytetään – ”
”Kiitos ei!”
”Et kai sinäkin uskonut niitä Siriuksen selityksiä?”
”Anturajalka tietää mistä puhuu”, James väitti vakavalla naamalla, mutta sitten virnistys karkasi pojan kasvoille. ”Okei, ei tiedä vähääkään. Mutta lopputulos on ihan sama.”
”Ai Siriuksen suhteen?”
”Tanssimisen”, James korjasi ja vilkaisi ympärilleen. ”Me voisimme tanssia nyt.”
Lily ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt nauraa vai taikoa Jamesin pää kurpitsaksi. Ikävä kyllä molemmat vaihtoehdoista tuntuivat äkkiä kovin epäluonnollisilta. James katseli häntä mustan tukkansa alta, eikä hänen tehnyt mieli edes hakata poikaa. Sitä paitsi Jameshan oli ollut kokonaiset puoli vuotta ehdottelematta hänelle mitään epämääräistä…
”Eihän täällä edes kuulu musiikkia.”
”Etkö sinä muka kuule Beatlesia?”
James oli kahjo, Lily päätteli. Hän keräsi hameenhelmansa ja astui askeleen lähemmäs poikaa. ”Mutta vain jos minä saan viedä.”
Jamesin silmät olivat äkkiä muuttuneet tavattoman suuriksi. Pojan suu avautui ja sulkeutui sitten saman tien. Lily seurasi mielenkiinnolla pojan kasvoilla muuttuvia ilmeitä, jotka kulkivat riemustattavan laajasti välillä epäusko – riemu.
”Oletko sinä tosissasi?” James kysyi lopulta hieman tökkivällä äänellä.
”Ja minä kun luulin, että se oli vakava kysymys.”
Vastaus näytti riittävän Jamesille. Hän astui askeleen lähemmäs Lilyä ja asetti kätensä varovasti tytön vyötärölle. Lily hengitti syvään ja yritti vaientaa sen pienen äänen päästään, joka syytti häntä varsin ahkerasti James Potterin kanssa veljeilemisestä. Voi hyvänen aika, kyllä kai ihmisillä oli lupa tanssia entisten vihamiestensä kanssa! Ainakin kerran elämässä.
He alkoivat keinahdella. Se oli tavattoman typerää, ja aluksi Lilyä nauratti, mutta pian nauru sammui melkein hartaaksi olotilaksi. Puutarha oli hiljennyt heidän ympäriltään, ainoastaan aivan talon laidalla Kacey, Remus, Kaceyn vanhemmat sisarukset ja joukko tätejä ja setiä kantoi ruokia sisään taloon. Lily tajusi syyn vasta, kun ensimmäinen sadepisara laskeutui hänen nenänpäälleen. Kummallista. Äsken oli vielä ollut aivan aurinkoista.
”James”, hän mutisi. ”Täällä sataa.”
”Antaa sataa”, sanoi Jamesin vaimea ääni.
Lily pyöritteli silmiään, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä, koska Jamesi ei oletettavasti nähnyt hänen ilmettään. He seisoivat vastatusten, pitivät kiinni toisistaan ja keinahtelivat puolelta toiselle nurmikolle. Lilyn korkokengät painuivat syvälle ruohikkoon ja hänen oli aina välillä kiskottava niitä irti. James ei tuntunut huomaavan.
”Tämä on vähän huvittavaa”, hän tokaisi puoliääneen.
”Arvaa, kuinka kauan minä olen haaveillut tästä”, James vastasi.
Lily jännittyi. Äkkiä Jamesin kädet hänen vyötäröllään tuntuivat ansalta, aivan kuin hän olisi pieni onneton jänis, joka oli pahaa aavistamatta juossut suoraan ansaan. James aisti hänen jännittymisensä ja liikkui aavistuksen verran kauemmas hänestä, mutta pojan kädet jäivät yhä hänen vyötärölleen. Ne hieroivat Lilyn selkää melkein rauhoittavasti, eikä tyttö tiennyt, olisiko hänen pitänyt suuttua vai olla kiitollinen.
”Minä en ole luvannut yhtään mitään”, hän mutisi.
James nyökkäsi. Pojan suupielet olivat hieman haikeassa hymyssä, mutta silmissä loisti nauru. ”Tiedän. Mutta kai minä saan silti olla iloinen?”
”Ehkä”, Lily myöntyi. ”Eikä tämä edes ole kauhean kamalaa.”
”Kunpa sinä olisit tajunnut sen aikaisemmin”, James huokaisi kädet yhä hänen vyötäröllään.
”Pöh. Sinä olisit vain saanut kurpitsasta päähäsi.”
”Vaihtaisit joskus vihannesta!”
Lily virnisti. Jameskin virnisti, mutta vakavoitui nopeasti ja jäi katselemaan häntä. Hän ei tiennyt, olisiko hänen pitänyt vaivautua, joten hän päätti varmuuden vuoksi jättää vaivautumatta.
”Lily”, James sanoi äkkiä äänellä, joka kuului katoavan hyvää vauhtia, ”tuota noin… onkohan ihan varmaa, ettet sinä ikinä pidä minusta?”
”James”, Lily sanoi ehkä hieman tarpeettoman terävästi, ”sinun kätesi ovat minun vyötärölläni, enkä minä ole vielä tappanut sinua.”
James virnisti. ”Eli minulla on toivoa?”
”Aika vähän.”
”Lohduttavaa.”
”Olet sinä ihan kiva.”
James hymyili. ”Kiitos.”
”Äläkä sitten anna sen nousta päähän.”
”Nousi jo.”
”Arvasin.”
James katseli jonnekin Lilyn olkapään yli. ”Lily?”
”Mitä?”
”Lähdetäänkö joskus Tylyahoon?”
Sisäinen ääni käski Lilyn perääntyä ja juosta karkuun. James katsoi häntä varovainen hymy huulillaan, ja jostain syystä ääni hänen päässään alkoi vaimentua. Juokseminen oli loppujen lopuksi aika vaivalloista korkokengillä.
”Okei.”

”Missä sinä haluat nukkua?” Kacey kysyi.
Remus seisoi ovensuussa ja katseli hämmentyneenä ympärilleen. Kacey seisoi sänkynsä vieressä kädet uhkaavasti lantiolla, mutta Remus ei osannut päätellä, yrittikö tyttö saada hänet nukkumaan missä muualla tahansa kuin omassa sängyssään vai olivatko kaikki muut paikat kiellettyjä. Hänestä alkoi tuntua, että illasta tulisi pitkä.
”Päätä sinä”, hän erehtyi sanomaan.
Kacey parahti. ”Remus! Mistään ei ikinä tule mitään, jos sinulla ei ole edes pokkaa sanoa, että haluat nukkua minun kanssani samassa sängyssä! Vai etkö sinä halua?”
”Ei se siitä ole kiinni”, Remus sanoi silmät laajeten säikähdyksestä. ”Sinä vain näytit niin pelottavalta…”
Hän luuli, että se oli säälittävintä, mitä hän oli koko sen päivän aikana sanonut, mutta Kacey purskahtikin nauruun. ”Pelottavalta? Hups.”
”No, kädet lanteilla ja tuo ilme…”
”Ja sinun teki varmaan mieli juosta karkuun?”
”Jotain sinne päin”, Remus virnisti.
Kacey pyöritteli silmiään, mutta ei antanut hänen karata. Tyttö tuli muutamalla tarkkaan harkitulla askeleella hänen luokseen ja tarttui hänen paidankaulukseensa. Remus nielaisi.
”Pelottaako?” Kacey kysyi nenä melkein kiinni pojan nenässä.
”Ei”, Remus sanoi urheasti. ”Sinäkö tosissasi haluat… no, maata minun kanssani?”
Kacey nyökkäsi.
”Sano ääneen.”
”Haluan. Onko se niin vaikea uskoa?”
”Joskus”, Remus mutisi. ”Minä olen vain jotenkin… tottunut ajattelemaan, etten ole koskaan kenenkään kanssa.”
”Ihmissusijutun takia?”
Remus virnisti. ”Jotenkin minua aina lohduttaa tuo sinun kevytkenkäinen suhtautumisesi. Ihmissusijuttu…”
”Sori.”
”En minä suuttunut.”
”Olenko minä kevytkenkäinen?”
”Juuri sopivasti.”
Kacey mutristi huuliaan. ”Liikaa puhetta, Romeo. Minä haluan olla sinun kanssasi. Vieläkö puhutaan?”
”Puhuminen on kivaa.”
”Remus!”
”Selvä”, Remus huokaisi ja katseli Kaceyta. Tyttö seisoi hänen edessään sen näköisenä, kuin ei olisi osannut päättääkö, olisiko hänen pitänyt olla vihainen vai huvittunut. Ruskeat silmät näyttivät syviltä ja hämärässä ehkä aavistuksen verran tummemmilta. Remus antoi sormensa liukua Kaceyn poskiluuta pitkin kaulalle.
”Tuoko sinun mielestäsi on tekemistä?” Kacey kysyi hieman turhautuneelta kuulostaen.
”Mennäänkö suihkuun?” Remus ehdotti.
Kaceyn silmät laajenivat, kulmat kohosivat ja suu suli vinoon hymyyn. ”Suihkuun?”
”Minulla on kuuma.”
”Hölmö”, Kacey tökkäsi sormellaan Remusta keskelle nenää.
He ottivat pyyhkeet Kaceyn vaatekaapista ja hiipivät käytävän poikki kylpyhuoneeseen. Remus tajusi sormiensa vapisevan, kun hän veti kylpyhuoneen oven kiinni ja laittoi sen lukkoon. Kacey seisoi hänen vieressään ja näytti äkkiä tavattoman epävarmalta, vaikka tytön huulet olivat edelleen päättäväisesti yhdessä.
”Sinä näytät siltä, että sinua pelottaa”, Remus totesi hiljaa.
”Eikö sinua pelota?” Kacey kysyi.
”Jännittää.”
Tytön kasvoille kohosi vino hymy. ”Niin minuakin. Kuule, haluatko sinä?”
”Mitä?”
Kacey vaihtoi painoaan jalalta toiselle kylpyhuoneen lattialle. Remus olisi halunnut vetää tytön itseään vasten, mutta hän halusi kuulla, mitä Kaceylla oli sanottavaa. Tytön kasvojen ilmeet vaihtelivat pikaista vauhtia turhautuneesta pelokkaaseen, ja hän seurasi niiden vaihtumista kasvavalla levottomuudella.
”Minä kutsuin sinut tänne”, Kacey aloitti hieman heiveröisellä äänellä, ”ja ehdotin, että oltaisiin… no, yhdessä… ja muutenkin minä olen aina se, joka on puhunut siitä. Minä haluan tosissani olla sinun kanssasi, mutta jos sinä et halua… tai jos teet sen vain sen takia, että tykkäät minusta kaverina tai siskona tai jotenkin… sitten on kai parempi luovuttaa.”
”Kacey – ”
”Sinä olet niin kohtelias! Sinä varmaan menisit naimisiinkin pelkästä kohteliaisuudesta – ”
Remus astui tytön luo ja tarttui varovaisesti kiinni Kaceyn hartioista. Solisluut osuivat hänen sormiensa alle, ja hän antoi peukaloidensa liukua niiden yli. Kaceyn iho oli pehmeä ja vaalea suihkuhuoneen kirkkaassa valaistuksessa. Tyttö tuoksui vaimeasti joltain kukalta. Remus painoi nenänsä vasten kaulan pehmeää ihoa ja veti syvään henkeä.
Hän tunsi Kaceyn käsien kietoutuvan ympärilleen. Tytön sormet liukuivat ensin varovasti hänen alaselälleen, sitten paidan alle, tunnustelivat arvilla olevaa ihoa. Remus säpsähti, mutta Kacey ei liikkunut pois. Sitten Remuksen omat sormet kohosivat varovasti Kaceyn kasvojen sivuille, kohottivat leukaa ja pakottivat suuret ruskeat silmät kohtaamaan hänen oman katseensa.
”Minua vain jännittää”, Remus tokaisi äänellä, jonka oli ollut tarkoitus olla hiljainen, mutta joka kaikui pelottavan kovana kylpyhuoneen seinistä. ”Minä en ole ikinä tehnyt mtään tällaista. Ajattele, jos minä en olekaan tarpeeksi hyvä… tai jokin menee pieleen… etkä sinä haluakaan olla enää minun kanssani…”
”Ajattele, jos se menee toisin päin”, Kacey kuiskasi. ”Jos sinä et pidäkään minusta, jos minä olen aivan ruma ilman vaatteita tai jotain, ja sinä et halua olla minun kanssani – ”
”Ei niin käy”, Remus sanoi.
”Mistä sinä tiedät?”
”Minä rakastan sinua”, Remus totesi painaen huulensa melkein Kaceyn otsaa vasten. ”Sinä tiedät sen kyllä.”
”Mutta ei se – ”
”Kyllä se vaan riittää”, Remus sanoi. ”Ja on minulla sentään mielikuvitusta. Jos sinulla ei ole ylimääräistä kättä piilossa kaapujen alla, minä en voi millään järkyttyä.”
”Kiitos vaan luottamuksesta.”
”Ja sinun pitää luvata, että se on okei, jos minä… olen kömpelö tai jotain.” Remus vaikeni ja yritti tuijottaa minne tahansa muualle kuin Kaceyyn, mutta nyt tyttö puolestaan oli ottanut hänen päänsä käsiensä väliin. Remuksen poskia kuumotti. ”Tai en muuten vain ole tarpeeksi hyvä.”
”Ei meillä ole mitään kiirettä”, Kacey mutisi. ”Eikä suorituspaineita. Okei?”
”Entä jos toinen ei pidäkään siitä?”
”Sitten yritetään uudelleen”, Kacey virnisti. ”Sammakko.”
”Tuo ei tee hyvää minun itsetunnolleni.”
”Sinä olet viettänyt nuoruutesi Siriuksen vaikutuspiirissä, Remus”, Kacey tokaisi. ”Sinulla on todennäköisesti melkoisen ylipaisunut kuva siitä, millainen terve itsetunto on.”
”Todennäköisesti”, Remus myönsi.
”Et kai sinä muuten kuvittele, että minä olisin laiha?”
”En”, Remus hymyili. ”Sinä olet ihan sopiva.”
”Minä lihoin keväällä. Minä en välttämättä – ” Kacey aloitti, mutta Remus keskeytti hänet.
”Ja sinulle tekisi hyvää pieni annos Siriuksen tervettä itsetuntoa.”
Kacey pyöritteli silmiään, mutta ei laittanut vastaan. Remus veti muutaman hiussuortuvan syrjään tytön kasvoilta ja painoi vielä yhden suukon otsalle kulmien väliin, ennen kuin Kacey kohotti leukaansa ja painoi suunsa hänen suulleen. Remus ei edes huomannut heidän siirtyneen, ennen kuin heidän päälleen alkoi sataa haaleaa vettä.
”Hups”, Kacey sanoi nauraen. ”Meillä on automaattinen suihku. Se toimii heti, kun menee tiettyyn kohtaan.”
Remus nyökkäsi. Vesi valui heidän ylitseen, mutta hän alkoi oikeastaan tuntea olonsa mukavaksi melkein saman tien kastuvista vaatteista huolimatta. Vesi kasteli Kaceyn tukan ja sai sen pörröttymään kummallisesti; se valui tytön olkapäälle ja sai vaalean paidan pian läpimäräksi. Kacey värähti, kun Remuksen sormet eksyivät tytön vatsalle ja vetivät paitaa ylöspäin. Kaceyn rintaliivien hakaset osuivat Remuksen sormien alle. Hän tuijotti lattiaa ja liu’utti paidan Kaceyn pään ylitse, ennen kuin tunsi taas tytön kosketuksen huulillaan ja joutui kohtaamaan tämän katseen.
”Sinun vuorosi”, sanoi Kacey ja pujotti sormensa Remuksen ihoon liimautuneen paidan alle. Kosketus tuntui lämpimältä ja tutulta. Remus sulki jälleen silmänsä ja hymyili, kun sormet liukuivat hänen vatsansa päällä ja kiemurtelivat navan ympärillä.
”Arpia”, Kacey mutisi.
”Ihmissuteuden haitat. Häiritsevätkö ne?”
”Eivät tietenkään. Hölmö. Kunhan yllätyin. Nosta kädet.”
”Mitä?”
”Kädet ylös.”
Remus totteli ja seurasi Kaceyn keskittynyttä ilmettä, kun lyhyt tyttö yritti saada paitaa vedettyä hänen päänsä yli. Hän yritti auttaa, mutta Kacey mulkaisi häntä niin pahasti, että hänen oli lopetettava suosiolla. Lopulta Kacey voitti paidan ja lennätti sen oman paitansa seuraksi kylpyhuoneen nurkkaan. Remus seurasi paidan lentoa, mutta se ei edes ehtinyt maastoutua, ennen kuin Kaceyn kädet olivat löytäneet tiensä hänen rintakehälleen ja paljaan niskansa taakse.
Remus veti tytön lähemmäs itseään ja valutti käsiään hitaasti veden mukana Kaceyn selän pehmeää ihoa pitkin. Rintaliivien hakasten kohdalla hän pysähtyi, mutta kun Kacey nyökkäsi tuskin huomattavasti, hän napsautti hakaset auki. Kacey nauroi hänen osaamattomuudelleen, mutta auttoi häntä ylimääräisen vaatekappaleen kanssa. Remus veti henkeä ja yritti saada sydämensä lyömään hitaammin, mutta yritys ei tuottanut minkäänlaista tulosta.
Kacey tarttui Remuksen voimattomana roikkuvaan käteen ja vei sen varovasti rintakehälleen. Tytön huulet olivat raottuneet ja silmissä viipyi katse, josta Remus ei saanut selvää. Hän antoi sormiensa painua vasten Kaceyn kylkiluita ja tunsi sydämen sykkeen sormenpäissään. Kaceyn sydän löi aivan yhtä kovaa kuin hänen omansa.
Hän kietoi kätensä Kaceyn vyötärölle ja veti tytön itseään vasten.
Hieman myöhemmin he makasivat toisiinsa sotkeutuneina Kaceyn sängyssä. Väsymys ja riemu hiipivät toisiinsa sekoittuneena huumeena Remuksen suonissa, ja nukkuminen tuntui täysin mahdottomalta. Kacey tuijotti kattoa silmät auki ja toinen käsi takertuneena Remuksen käsivarteen.
”Aika hullua.”
Remus hymyili. ”Kaduttaako?”
”Ei ikinä.”
”Hyvä.”
Remus veti Kaceyn käden sydämensä päälle ja painoi silmänsä kiinni.

Otsikko: Vs: Yksinäiset sateessa VALMIS
Kirjoitti: diehi - 30.10.2009 09:45:17

Voi että sentäs <3

Muistan hämärästi kuinka joskus aikoja sitten aloin lukeen tätä ties missä, mutta lukeminen loppu kun J/L vaihe meni ohi. Nyt J/L vaihe on tullut takaisin ja tämähän antoi täydellisen nautinnon siinä suhteessa.

Täytyy myöntää että mä yllätyin tuosta loppuratkaisusta näin kokonaisuudessaan. Sitä on niin monet kerrat lukenu, että James ja Lily saa toisensa ja kaikki on onnellisia jne. mutta kun tässä olikin toisenlainen loppu, niin sitä jää tänne haavi auki tuijotteleen loppusanoja.

Mitähän sitä noin kokonaisuudessaan sanois tästä, muuta kun että tykkäs hirmusesti?
No jaa, mun mielestä oli kiva että Peter oli tässä sellanen peruskelmi, eikä hiljanen hissukka, joka vaan menee ja tekee muitten perässä kaiken mitä ne haluaa. Ja se, että Peteristä oli pitkiä pätkiä siellä sun täällä, autto pääseen herran pään sisään ja jotenkin näkeen koko ukon uudessa valossa. Ainakin sillain jännästi. Ja Adrianne oli myös hahmoja mielenkiintoinen tai oikeestaan siitä teki mielenkiintosen sen, että vasta loppumetreillä neiti myönsi tykkäävänsä Peteristä. Ja Peterin "me ollaan" kavereita puheet oli omalla tavallaan ärsyttäviä kohtia, siinä kohti Peter ehkä mun makuuni oli hiukka äänekäs ja kärkäs :D

Mitä osioon Remus & Kacey tulee, niin voi hellan lettas. Montakohan kertaa sydän hypähti rinnasta ulos kun kaksikon välillä oli jotain kränää? Iloinen kuitenkin olen siitä, että lopussa ne kaks sai toisensa varsin hellissä merkeissä, erilainen ja onnellinen loppu ainakin mitä Remukseen tulee.

Kuvio Sirius/Lily/James oli kanssa jotain niin hauskaa ja mukavaa luettavaa ettei tosikaan. Salaiset tapaamiset luokkahuoneissa teki siitä melkoisen huvittavaa, puhumattakaan sitten siitä kun Sirius sitten kerto Jamesille. Että mä nautin niitten kahen välisistä sanailuista ja siitä alkutappelusta.
Lisäksi mun mielestä oli hieno asia, että Sirius ja James ei aivan heti sopinu asiaa ja se, että ne vältteli Lilystä puhumista oli kans jotain todentuntusta, koska oikeessahan elämässä se taitaa mennä just noin.

James kun on meikäläisen mielihahmoja, niin suhtautuminen Lilyyn loppua kohti kirpasi suhteellisen paljon. Mä tykkäsin siitä, että poikaparka oli myös surullinen ja hiljanen sekä mietti asioita syvällisemmin. Sellanen pintaliitäjyys kun kuuluu tosiaan Siriukselle eikä Jamesille.

Mun mielestä tää oli kokonaisuudessaan realistinen ja mitä huomasin, niin keskitty ihan kunnolla ihmissuhteisiin eikä muiden kiroomiseen. Oli hienoo tuoda esiin se, että velhot ja noidatkin on ihmisiä, eikä niiden elämä oo täynnä sauvan heiluttelemisiä ja liemien keittelyä. Tässä melkein unohti hetkeks että porukka oli noitia tai velhoja.

Köh, olipas siinä epäselvää tekstiä kerrakseen