Ficin nimi: Älä pelkää, mä oon tässä
Kirjoittaja(t): Kuolonsyöjäprinsessa (minä)
Oikolukija/Beta: Ei oo
Tyylilaji/Genre: hurt/comfort (ainakin lievä), angst (lievä, kai), (lievä) romance ja fluffy, slash
Ikäraja: K11
Paritus/Päähenkilöt: Veeti/Lauri
Varoitukset: kiroilu
Vastuunvapaus: Kaikki kuuluu mulle. En saa minkäänlaista korvausta tästä.
Summary: Satutettu poika päätti vetää kännit, mutta oliko se sittenkään kovin hyvä idea?
Haasteet: Oneshot10 (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=42009.msg800596#msg800596) (769 sanaa)
A/N: Mulla ei oo mitään hajua, minne tää kuuluis... Saa siirtää, jos on väärässä paikassa!
!Spin-off -jutska: Ystäviä (ja vähän enemmän) taas (K15) (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43291.msg819104#msg819104) Tämänkin (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=43289.msg819096#msg819096) (Kyllä mä oikeesti välitän (S)) voi lukea, jos haluaa!
Älä pelkää, mä oon tässä
|
Istuin yksin metsässä ja itkin tuskaani. Siis vittu itkin. Ja no, enhän mä ihan yksin ollut. Mulla oli pullo vodkaa mukana. En oikeestaan ees muistanu, kuinka päädyin sinne metsään. Muistan vaan, kuinka isku toisensa jälkeen osu muhun ja, kuinka join, join ja join. Mua oksetti ja oli paha olo. Kyyneleet valui mun poskille, kun en enää jaksanu pidätellä niitä. Olin umpikännis keskellä metsää, eikä mulla edes ollu kännykkää mukana. Vitut.
Tavallaan mä toivoin, että joku ois löytäny mut ja auttanu mua. Mua pelotti ihan hirveesti. Kurkkua kuristi ja oli hankala hengittää. Kuolisinko mä tänne metsään? Sitte mä kuulin ääniä. Olin ihan varma, että joku tulee. Ensi mä tunsin helpotusta, mutta sitte muistin et se vois olla vaikka joku murhaaja. Mua pelotti taas. Mun silmät oli ihan turvonneet ja punaiset, mutta en mä välittänyt. Kyyneleet putoili mun poskilta maahan ja mun koko naamaa kirveli.
Sitte mä kuulin sen äänen. ”Mitä helvettiä sä täällä teet, Jokinen?”, se oli Lauri. Vitun kiva.
Katoin sitä vihasena, mutta tajusin liian myöhään, että mun naama oli turvonneisuuden ja punaisuuden lisäksi myös mustelmia ja naarmuja täynnä.
Sen suu loksahti auki ja mä käänsin selkäni sille. Mua hävetti. ”Mee pois, Mikkola”
”No en vitussa mee. Mitä on tapahtunu?”, kuului vastaus mun takaa. Kuulin, kuinka se tuli lähemmäs.
Mä en tiedä, mikä muhun meni, mutta mä purskahdin itkuun. Lauri-helvetin-Mikkolan edessä.
Se istui mun viereen ja käänsi mun kasvot itseensä päin. Mua hävetti vieläkin.
”Veeti, kerro mulle mitä tapahtu?”, se pyysi. Ajattelin tiuskasta jotain, mutta se vaikutti vilpittömältä.
Ja niin mä vuodatin koko tarinan sille. Alotin siitä, kuinka isä oli hakannu mua kännissä ja lopetin siihen, kuinka päädyin metsään. Ja koko sen ajan, mun pahin vihollinen istui ja kuunteli hiljaa. Se tarttu mun käteen ja puristi hellästi. Hellästi?
”Tuu, mennään meille. Siellä ei oo ketään”, se sano hiljaa ja autto mut ylös.
En sanonu mitään. Mä tiesin, että se asuu lähellä metsää, mutta kai mä olin ollu niin paniikissa etten muistanu sitä aikasemmin.
Mun kurkkua kuristi taas. ”Mulla on paha olo”
”Mä tiedän, että sulla on huono olo, mutta odota, et – ”, se selitti, mutta en mä sitä tarkottanu.
”Ei. Mulla ei oo huono olo vaan paha olo”, mä korjasin.
Se katsoi mua kysyvästi. ”Mitä sä tarkotat?”
”Mun kurkkua kuristaa, mua ahistaa, hengittäminen on vaikeeta… Mua pelottaa”, mä toivoin ettei se ois kuullu kahta viimeistä sanaa.
Se avas oven ja autto mut sisälle, sängylle istumaan. Sänky oli pehmeä, mutta se ahisti mua.
”Mikä sua pelottaa?”, se kysy hiljaa.
Se käsi, joka ei puristanut Laurin kättä, kohosi automaattisesti mun kasvoille. ”Isä”
”Älä pelkää, mä oon tässä”, se kuiskas tuskin kuuluvasti. Sitte tuli hiljasta.
Se ei sanonu mitään. Mä en sanonu mitään. Me vaan tuijotettiin toisiamme, kunnes mä tunsin, että jotain tulee ulos.
Mä ryntäsin vessaan, sillä kyllähän mä muistin missä vessa oli, kun olin niin monesti ollu Laurilla, ku me oltiin vielä kavereita.
Se seuras mua vessaan ja istu mun viereen lattialle. En ajatellu yhtään mitään vaan laskin pääni sen syliin ja annoin kyynelten virrata.
”Itke vaan”, se kuiskas ja silitti mun hiuksia. Se tuntu hyvältä. En ikinä ois ajatellu, että Lauri joskus silittelis mun hiuksia.
”Lauri?”, mä kuiskasin kysyvästi. Se äännähti sen merkiks, että oli kuullu.
”Miks sä pistit välit poikki sillon seiskalla?”, mä kysyin hiljaa. En ollu varma halusinko sittekkää tietää.
”Mä… Mä en tiedä”, se mumisi hiljaa. Sen kasvot oli punaset. Häpeästä, ehkä?
Mua ärsytti, kun se valehteli mulle. ”Sä valehtelet”
Laurin kasvot muuttui entistä punaisemmiksi. ”Enhän”
Nyt mua ei enää ärsyttäny, enemmänki loukkas. Nousin ylös ja painelin nopeesti yläkertaan. Tiesin, että siellä oli toinen vessa. Mä lukitsin itseni sinne ja purskahdin itkuun.
Pian mä kuulin, kuinka se koputteli vessan oveen. ”Avaa ovi”
Mua itketti, hävetti, satutti, pelotti. Kaikkea sitä yhtä aikaa. Mä en ollu tottunu noin monen tunteen hallitsemiseen. ”En avaa”
”Entä, jos mä myönnän, että mä valehtelin”, se kysyi hiljaa.
Mä halusin niin kovasti vaan halata sitä, mutta en mä voinu. ”Kivat sulle. Mä tiesin sen jo”
”Veeti kiltti…”, se aneli. Mitä vittua? Aneli?
Yritin tavotella mun kuorta, mutta se oli pirstoutunu. ”Jokinen sulle”
”Okei, okei! Mä olin ihastunu suhun ja mua pelotti!”, se huudahti yhtäkkiä. Siis ihastunu?
Mä avasin oven nopeesti ja lysähdin lattialle. Se hylkäs mut, koska se oli ihastunu. Saatanan vittuperkele.
Se kiersi kätensä mun ympärille ja halas mua. Mä painoin mun huulet vasten sen huulia. Se suuteli takas, mutta irrottautu nopeesti. Mua hävetti taas ihan hirveesti.
”Anteeks, mä – ”, yritin selitellä, mutta en saanu sanottua mitään.
Se veti mut uuteen halaukseen. ”Ei se mitään”
Mä tunsin sen huulet mun huulilla. Sen kädet mun selässä. Mun kädet sen niskassa. Siis mun kädet. Oho.
Mä käperryin sen kainaloon, enkä halunnu päästää ikinä irti.