Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Rinnakkaistodellisuus => Aiheen aloitti: Ferope - 17.08.2016 22:57:25
-
Kirjoittaja: Ferope
Fandom: Almost Human
Tyylilaji: Angst, lähinnä
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Sandra Maldonado/John Kennex
Yhteenveto: Sandralla ei ollut ketään, kunnes John Kennex tunkeutui hänen elämäänsä rehvakkaasti, mutta charmikkaasti, kuten Johnilla oli tapana.
Kirjoittajan sananen: Tässäpä on ensimmäinen teokseni Rare10:n (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=40079.0). Lieneepi myös Finin ensimmäinen Almost Human -ficci, joten nice! Let's go.
Ruma
sanoja 852
Sandra Maldonado oli vasta kolmentoista, kun hän alkoi epäillä, löytäisikö hän milloinkaan rakkautta. Hän oli hädin tuskin teini-ikäinen ja vihasi jo kalpeita kasvojaan, joiden iho näytti venyneen hänen vahvojen piirteidensä päälle kuin vanhalla naisella. Sandra vihasi latteita hiuksiaan, jotka valuivat pitkinä ja elottomina hänen harteilleen. Hänen paras valttinsa oli hänen päättäväisyytensä. Sandran äiti muistutti, että kauneimmat naiset eivät tienneet olevansa kauniita. Sandran mielestä väite oli seksistinen.
Hän korvasi kauneuden älykkyydellä ja hioi itsestään kunnianhimoisen ylisuorittajan. Hän tiesi arvonsa, mutta arvo ei perustunut kauneuteen. Kahdessa vuodessa Sandra suunnitteli koko loppuelämänsä tasaisella ja selkeällä käsialalla vihkoon, johon hän piirsi marginaalit viivoittimen kanssa. Hän laati listoja maineikkaista yliopistoista ja korkeapalkkaisista töistä. Hän opiskeli kaikkea ranskasta robotiikkaan ja valmistui lukiosta luokkansa priimuksena. Hän piti kuivakkaan puheen tulevaisuuden prospekteista valmistujaisissa, mutta lisäsi muutaman sandramaisen vitsin, jolle kaikki nauroivat vaan koska oli pakko.
Yliopistossa Sandra opiskeli forensiikkaa ja kriminologiaa. Hän siirtyi yliopiston jälkeen poliisikouluun. Sielläkin hän menestyi paremmin kuin kukaan muu, eikä hänen ollut hankalaa hyväksyä tulevaisuuttaan yksinäisenä vanhanapiikana. Hänellä ei liiemmin ollut ystäviä, eikä kyllä vihollisiakaan. Sandralla ei ollut ketään, kunnes John Kennex tunkeutui hänen elämäänsä rehvakkaasti, mutta charmikkaasti, kuten Johnilla oli tapana.
John sai Sandran tuntemaan olonsa vaivaantuneeksi. John vitsaili hänen erakkoudestaan ja kyseenalaisti Sandran motiiveja. John katsoi häntä avoimesti ja hymyili vinosti ja hänen pähkinänruskeat silmänsä olivat ystävälliset. Jotenkin Johnin onnistui puskea itsensä Sandran kivikovan kuoren läpi ja jäädä roikkumaan Sandraan kiinni, kuin takiainen lahkeeseen.
Eräänä päivänä Sandra havahtui ja huomasi olevansa melkein kolmekymmentävuotias. Hän oli kohonnut arvossa poliisiyksikössään nopeasti ja tehokkaasti, aivan kuten oli suunnitellutkin. Hän oli nykyisin kapteeni Maldonado ja John, ikuisena loisena, palveli hänen yksikössään rikosetsivänä. Matkan varrella John oli menettänyt paljon; hän oli menettänyt työparinsa Pelhamin, tyttöystävänsä Annan, jopa oikean jalkansa. Hänen onnettomuutensa oli vienyt Sandralta lähes kahden vuoden kunnon yöunet.
Seitsemäntoista kuukauden kooman ja lähes puoli vuotta kestäneen sairasloman jälkeen John palasi töihin.
John palasi töihin rytinällä, käänsi päitä, viskasi MX:nsä auton alle, ja sai DRN-androidin uudeksi aisaparikseen. DRN ilmoitti heti ensitöikseen olevansa Dorian. Dorian oli herttainen. Hän seurasi Johnia kuin koiranpentu, lauloi Lionel Richien kappaleita autossa ja lämmitti Johnin kahvin tunkemalla sormensa siihen. Sandra rakasti Doriania.
Sandra rakasti monia asioita samanlaisella hiljaisella tarmokkuudella. Hän rakasti yksikkönsä työntekijöitä, hän rakasti Dorianin elämäniloa, hän rakasti hiljaisuutta, hän rakasti työtään, ja ennen kaikkea Johnia. Heidän kummastuttava suhteensa herätti kysymyksiä työpaikalla, mutta kukaan ei uskaltanut huomautella, vaikka John joskus kysyi, olivatko Sandran hinkit kasvaneet ja Sandra käski häntä vetämään käteen. Edes Sandra ei kysynyt, mitä John tarkoitti, kun tämä joskus töihin tullessaan kertoi Sandran näyttävän erityisen kauniilta sinä päivänä.
Kukaan ei ihmetellyt, kun he välillä lähtivät samalla autolla kotiin ja tulivat seuraavana aamuna samaa matkaa. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt, että Sandra raahasi Johnin kotiinsa syöttääkseen hänelle jotain muuta ruokaa kuin nuudeleita, tai että John aneli Sandraa tulemaan kylään, koska Johnilla oli iso asunto ja hän oli usein yksinäinen. Joskus he istuivat sohvalla Johnin kotona ja pelasivat videopelejä alusvaatteisillaan kuin teinit ja sammuivat sohvalle kolmen oluen jälkeen, mikä jo itsessään oli säälittävää Sandran mielestä, mutta seuraavana aamuna oli mukava herätä jonkun vierestä.
Kun Sandra täytti neljäkymmentä ja löysi ryppyjä silmiensä ja suunsa ympäriltä, hän soitti töihin ja ilmoitti sairastuneensa. Valerie Stahl sai sijaistaa häntä ja Sandra sai istua peilin edessä ja masentua. Puolen päivän aikaan John kuitenkin saapui häiriköimään häntä, kuten oli odotettu. Sandra avasi oven ja kirosi Johnin olemassaoloa teatraalisesti, mutta oli salaa mielissään. Hän ei edes vaivautunut kirjoittamaan huomautusta ystävänsä luvattomasta poissaolosta.
Kolme päivää Sandran syntymäpäivän jälkeen John kidnapattiin, ja Sandralla kesti lähes viikko selvittää rikollisten henkilöllisyys. Unettomia öitä kertyi ja kertyi ja Sandran epätoivo kohosi, kuin Baabelin torni. Loppujen lopuksi hän johti Johnin pelastusoperaatiota henkilökohtaisesti ja kulki aivan joukon kärjessä. Hänen kätensä eivät tärisseet hänen pidellessään Glockiaan, mutta Sandrasta tuntui, että niiden olisi kuulunut.
Kun koko fiasko oli ohi ja John makasi sairaalansängyssä, Sandran teki mieli itkeä. Häntä ei ollut itkettänyt pitkään aikaan, ja kun John raotti toisen silmänsä, Sandralta valahti pari tahatonta kyyneltä poskille, jotka hän pyyhki hihaansa.
"Kennex", Sandra sanoi ja astui lähemmäs sänkyä. "Kuinka voit?"
"Sandra, minä rakastan sinua", John vastasi. Sitten hän yski kivuliaasti ja Sandra kiiruhti laskemaan hänelle vettä paperikuppiin. Sandra ei vastannut. Hän katsoi Johnia, joka tuijotti takaisin juodessaan. Oli painostavan hiljaista, mutta hiljaisuus raukesi, kun John jatkoi: "Olen rakastunut sinuun."
Sandra ei vastannut vieläkään. Hän ei ollut vanhetessaan liiemmin miettinyt rakkautta. Hän ei ollut antanut ajatuksissaan tilaa avioliitolle tai sielunkumppaneille. Hän oli suudellut miehiä ja miehet olivat suudelleet häntä. Hän oli päätynyt sänkyyn joidenkin kanssa, muttei ollut rakastellut taikka rakastanut. Eikä häntä oltu koskaan ennen rakastettu. Sandra oli aina luullut sen johtuneen siitä, ettei hän ollut kaunis. Kenties hänen yksinäisyytensä oli tehnyt hänestä ruman. Oli hankala lähestyä ihmistä, joka rakensi muureja ympärilleen.
"Miksi?" Sandra kysyi ja tiesi Johnin pettyvän. Hänen oli kuitenkin pakko tietää, ja Johnin ego kestäisi muutaman kolhun.
"En tiedä", John vastasi väsähtäneesti. "Koska rakastan sinua. Tarvitseeko siihen jotain erityistä syytä?"
"Ai", Sandra sanoi. Hän ei ollut varma, mitä hänen pitäisi sanoa. Hän tunsi kuitenkin toivoa rinnassaan. John ei puhunut enää vaan sulki silmänsä. Sandra istui tuolille sängyn viereen ja hyvin varovaisesti kurottui silittämään Johnin päätä, välttäen tikkejä ohimolla. John hymyili ja Sandra tunsi helpottuneen hymyn leviävän omille kasvoilleen.