Finfanfun.fi

Harry Potter -ficit => Hunajaherttua => Aiheen aloitti: Kaira - 30.07.2016 19:51:19

Otsikko: Lentäjän tytär | K11 (VALMIS 23.2.!)
Kirjoitti: Kaira - 30.07.2016 19:51:19

Kiitos kaikille, jotka äänestitte Lentäjän tyttären jaetulle ykkössijalle vuoden HP-fikiksi 2016! Olen hurjan otettu. :)
- Kaira, 2/2017

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

A/N: Kaira tässä moikka! Siitä onkin vuosia kun ficcikynää on viimeksi vipattanut samaan malliin kuin nyt. Toivon kovasti, että vietät hetkisen Lentäjän tyttären parissa ja ehkäpä jätät kommentinkin. Kyseessä on siis varsin hyväntuulinen tarina Lenasta, joka haaveilee ammattihuispaajan urasta ja siirtyy seitsemänneksi vuodeksi Tylypahkaan.

Tässäpä siis ensimmäinen osa ficciäni. Päähahmo on oma hahmoni, mutta törmäät varmasti useisiin tuttuihin tarinan edetessä.

Ikäraja: K11
Paritus: Oma hahmo/?
Genre: Huumoria, romantiikkaa, draamaa
Vastuunvapautus: Rowlingin maailma - minä vain maalailen hänen väreillään.
Varoitus: Alkoholinkäyttöä juhlahumussa.


Lentäjän tytär

1.   Hyvää syntymäpäivää, unikeko

Rouva Brown ei ymmärtänyt tytärtään.

Silloin kun Lena ei ollut aivan mahdoton, hän oli kerrassaan käsittämätön. Esimerkiksi tänään, päivistä tärkeimpänä, Lena ei ollut käyttäytynyt ollenkaan niin kuin nuoren noidan olisi sopinut olettaa käyttäytyvän.
Rouva Brown oli nimittäin suunnitellut tyttärensä seitsemäntoistavuotissyntymäpäivän ohjelman huolella ja rakkaudella. Edellisiltana leivottu kakku oli koristeltu mansikoilla ja mitä hienostuneimmalla belgialaisella toratoffeella. Rouva Brown oli noussut aikaisin ylös paistamaan pannukakut, pekonin ja munat. Pöytä oli koristeltu huumaavasti tuoksuvilla ruusuilla, jotka olivat kylän kukkakauppiaan ylpeys. Elegantin aamiaisen jälkeen olisi lahjojenjaon aika, ja silloin – näin rouva Brown todella uskoi – hänen liikutuksesta kyynelehtivä tyttärensä syleilisi äitiään ja olisi todentotta valmis ottamaan uuden, aikuismaisemman otteen elämäänsä.

Rouva Brown oli käyttänyt lahjan valitsemiseen kauan aikaa. Lenan isoveljet olivat perinteiden mukaisesti saaneet lahjaksi kellot, mutta rouva Brown halusi antaa ainoalle tyttärelleen jotakin kaunista ja naisellista, jotakin aikuiselle noidalle sopivaa. Tiristellessään rasvaista pekonia pannulla rouva Brown oli jopa haaveillut Lenan viimein vaihtavan typerän huispauksen Noitain niksiringin jäsenyyteen.

Kuten yleensä, rouva Brownin suunnitelmat olivat menneet heti aamusta pieleen: Lena oli tapansa mukaan nukkunut pitkään. Kun pannukakut olivat jo aikaa sitten jäähtyneet, rouva Brown asteli rivakoin askelin yläkertaan ja koputti tyttärensä oveen.
”Lena! Herätys, kello on yksitoista!”
Lena avasi makuuhuoneenoven unisen näköisenä ja vaaleat hiukset takussa. Hän haukotteli makeasti, ja rouva Brown epäili, ettei tyttö nähnyt sirrittäviltä silmiltään vielä juuri mitään.
”Huomenta, kultaseni. Tein sinulle syntymäpäiväaamiaisen alakertaan”, rouva Brown pakotti ärtymyksestään huolimatta äänensä äidillisen lämpimäksi. Ehkä ei vielä olla myöhäistä saada sitä täydellistä ainoan tyttären seitsemäntoistavuotissyntymäpäivää jota hän oli vaalinut mielessään jo kuukausia.
”Mmmh? Joo… huomenta”, Lena sanoi, taputti äitiään olalle ja lampsi pitkin askelin portaita alas kohti keittiötä. Rouva Brown huokaisi ja seurasi häntä alakertaan.

Keittiön ovella hän katseli tytärtään, pitkäsääristä, hoikkaa, jäntevää, ruskettunutta olentoa, joka retkotti vailla huolen häivää tuolilla pöydän ääressä ja tunki suuhunsa paahtoleipää paahtoleivän perään. Päivän Profeetta oli auki sarjakuvien kohdalta, joissa pienet liikkuvat piirroshahmot loitsivat toisiaan ja joutuivat mitä kummallisimpiin ongelmiin. Lena ei juuri koskaan vaivautunut lukemaan lehdestä muuta kuin sarjakuvat. Juuri kun rouva Brown oli avaamassa suunsa – moitteeseen vai aneluun, hän ei itsekään ollut vielä ihan varma – ulko-ovi kävi.

”Onko synttärisankari jo jalkeilla?” herra Brownin ääni kantautui eteisestä. Rouva Brown seurasi kuinka innostus yhtäkkiä puhalsi Lenan olemukseen eloa. Tyttö hihkaisi, pompahti ylös tuoliltaan ja riensi halaamaan isäänsä eteiseen. Rouva Brown moitti itseään kateuden häivästä, joka tuttuun tapaan kolkutti hänen mielensä perukoilla. Totta kai Lena oli innoissaan, hän joutui muistuttamaan itselleen, hän näki isäänsä niin harvoin.

Isän tulon myötä myös Lenan veljet, George ja Will raahautuivat alakertaan myöhäiselle, mutta Brownin perheessä ei lainkaan harvinaiselle kello yhdentoista aamiaiselle. Iloinen rupattelu täytti keittiön. Rouva Brown katseli vaiteliaana kuinka Lena nauroi ja jutteli isälleen ja kiusoitteli veljiään. Sellainen tyttö oli aina ollut, käsittämätön. Oli kuin täysi-ikäiseksi tuleminen olisi ollut Lenalla aivan yhdentekevää. Kaikki mistä tuo kiittämätön lapsi välitti oli hauskanpito ja huispaus. Minulla ei ole tytärtä, rouva Brown ajatteli  hivenen katkerasti ties kuinka monennen kerran elämänsä aikana, vaan kolme poikaa.

”Kuinka töissä sujuu, isä?” George kysyi suu täynnä kylmää pekonia.
”Transilvanian kriisi näyttää rauhoittuvan”, herra Brown vastasi, ”mutta en tietenkään voi kertoa siitä sen enempää tässä vaiheessa.”
”Näyttää?” Lena näytti pettyneeltä. ”Joudut siis palaamaan sinne uudestaan? Kuinka pitkäksi aikaa?”
Herra Brown katsoi tytärtään ryppy kulmakarvojen välissä. ”Voi Lena, joudun palaamaan jo huomenna. Halusin tulla edes hetkeksi käymään kotona sinun syntymäpäiväsi kunniaksi.”
”Ai”, Lena sanoi ja tuijotti tiiviisti erityisen mahtipontista ruusua edessään.
”Kultaseni, sinä tiedät, että minun on mentävä sinne minne työ vie”, herra Brown sanoi, ”mutta kuulehan, luulen saavani pidemmän loman kunhan Transivanian tilanne on hoidettu. Sitten pääsen moneksi viikoksi kotiin teidän luoksenne.”
Lena nieleskeli ja kääntyi sitten hymyilemään veikeästi isälleen. ”Enhän minä omasta puolestani, mutta George itkee taas suihkussa kaiket illat kun olet poissa.”
”Hei!” George sanoi ja irvisti siskolleen. Herra Brown hymyili ja pyöritteli päätään.
Rouva Brown, joka ei jälleen kerran halunnut tuntea itseään täysin ulkopuoliseksi omassa perheessään, päätti, että hänen oli aika ottaa tilanne taas haltuun.
”Krrhm”, hän selvitteli kurkkuaan, viuhkaisi sauvallaan ja kutsui pienen sievän paketin kaapin päältä. Paketti liisi läpi huoneen ja laskeutui Lenan eteen.
”Minä ja isäsi haluamme toivottaa sinulle oikein ihanaa syntymäpäivää, Lena-rakas”, rouva Brown sanoi juhlallisesti, kiskaisi ripsuisen nenäliinan taskustaan, ja valmistautui pitämään tunteikkaan puheen. ”Jo pienenä sinä, ainoa tyttäreni, silmäteräni, pieni höpönassu, kentaurinvasa, olet ollut hyvin erityinen noita –”

Mutta hänen äänensä hukkui Willin ja Georgen tirskuvaan nauruun kun he näkivät paketista paljastuneen erittäin koristeellisen medaljongin. Sirossa ketjussa roikkui iso kultainen koru, johon oli maalattu kuva hienostuneesta rokokoonoidasta. Kuvaa ympäröivät lukuisat vaaleanpunaiset helmet. Lena tuijotteli medaljonkia hämmentynyt ilme kasvoillaan. Jopa rouva Brown näki, miten liikkeessä niin kovin hienostuneelta näyttänyt koru näytti suorastaan naurettavalta hänen tyttärensä kädessä. Ennen kuin hän ehti jatkaa puhettaan, Lena kähähti: ”Kiitos paljon, äiti, tämä on – eh – tosi kiva.” Rouva Brown ei pystynyt vastaamaan tyttärensä hymyyn kovinkaan aidosti.
Herra Brown laski kätensä vaimonsa kädelle. ”Minullakin olisi lahja sinulle, Lena”, hän sanoi. Lena kohotti katseensa yllättyneenä.
”Ihanko totta?”
”Ihan totta, kultaseni. Löydät sen kuistilta.”
Lena ampaisi jo toistamiseen läpi keittiön yhtenä ruskeankultaisena salamana. Rouva Brown ei olisi tarvinnut kuulla onnellisia kiljahduksia kuistilta tietääkseen mistä oli kyse. Hän loi mieheensä loukkaantuneen katseen.
”Luulin, että sovimme antavamme hänelle medaljongin, Thomas.”
”Niin”, herra Brown kiemurteli, ”mutta Wellington – muistathan Wellingtonin töistä, rakas? – hänellä oli ylimääräinen alennuskuponki Hienoihin Huispausvarusteisiin ja… tiedäthän sinä, miten tyttö tulee rakastamaan uutta luudanvartta.”
Ja totta tosiaan, kohta Lena riensi takaisin keittiöön kädessään uutuutta hohkava Tulisalama Kymppi, maailman parhaaksi kutsuttu huispausluudanvarsi.
”Voi isä!” Lena sanoi, ”kiitos, kiitos, kiitos!”
”Ole hyvä”, herra Brown sanoi ja vilkaisi varovasti vaimoaan. Geroge ja Will menivät heti tarkastamaan luudanvartta. Jopa rouva Brown, joka ei ymmärtänyt huispauksesta tai luudanvarsista tuon taivaallista, huomasi luudan virtaviivaisen, minimalistisen tyylikkään muotoilun, kiiltävän vahapinnan ja puhtaat, suorat harjakset. Lena käsitteli luutaa varoen, hellästi, siveli pitkillä sormillaan sen kaaria. Juuri kun äänentaso oli alkanut jälleen nousta – tällä kertaa kinastelu siitä, tulisiko Willin saada koelentää luutaa ensimmäiseksi vanhimman oikeudella – rouva Brown katsahti ulos ja näki taivaalla lähestyvän pienen pisteen, jonka tunnisti pöllöksi. Hän kiirehti avaamaan ikkunan ja päästi arvokkaan oloisen pöllön sisälle. Laskeuduttuaan keittiönpöydälle pöllö ojensi ylevästi jalkansa, johon oli kiinnitetty kirjekuori. Rouva Brown nappasi kirjeen samalla kun George syötti pöllölle palan pöllönamia.

”Tämähän on – tämähän on Tylypahkasta!” rouva Brown innostui. ”’Neiti Lena Brown’, olepa hyvä.”
Lenan onnellinen ilme venähti, mutta rouva Brown oli erinomaisen hyvillään. Koska he olivat muuttaneet vuosien varrella useita kertoja hänen miehensä työn perässä, lapset olivat käyneet koulunsa siellä ja täällä, melkein joka vuosi uudessa maassa, uudessa paikassa. Kun he olivat viimein muuttaneet takaisin Britanniaan muutama kuukausi sitten, he olivat – Lenan vastustelusta huolimatta – lähettäneet hakemuksen Tylypahkaan Lenan viimeistä kouluvuotta varten. Rouva Brownin mieltä lämmitti ajatus, että Lena saisi koulutuksensa päätökseen samassa koulussa mitä hänkin oli käynyt. Hän suhtautui varauksellisesti kokeellisiin pienkouluihin, joista George ja Will olivat valmistuneet päät täynnä kaikenlaista höpötystä ja vaihtoehtotaikuutta. Tylypahkan perinteisestä taikaopetuksesta Lena saisi paremman otteen elämästään, rouva Brown uskoi. En enää nukkumista puoleen päivään, ei enää hylättyjä kokeita, ehkäpä jopa järkeviä tulevaisuudensuunnitelmia…

Lena otti kirjeen äitinsä kädestä mielenosoituksellisesti riuhtaisten. Hän kurotti vielä yhden palan leipää pöydältä ja tunki sen rouva Brownista välittämättä lähes kokonaisena suuhun. Kirje toisessa nyrkissään, luuta toisessa hän marssi ulos keittiöstä, eteiseen ja sieltä ulos, ja piti erityisen tarkasti huolta, että ovi paiskautui kovaa kiinni. Rouva Brown katseli turhautuneena ikkunasta kuinka hänen tyttärensä, yhä pyjamassaan, marssi puutarhan laidalle, tunki kirjeen housuntaskuunsa ja hyppäsi luudalleen. Hän ei irrottanut katsettaan Lenasta niin ennen kuin tämän hahmo sulautui taivaan sineen. Sitten hän kääntyi katsomaan keittiöön, jossa George ja Will olivat uppoutuneet Päivän Profeetan pariin, jossa kylmät pannukakut ja pekonit yhä odottivat syöjäänsä ja jonka pöydällä lepäsi nopeasti hylätty medaljonki, jonka löytämiseen hän oli käyttänyt niin kovin paljon aikaa ja vaivaa.

Käsittämätön tyttö, rouva Brown huokaisi itsekseen ja puristi huulensa yhteen. Herra Brown tuli vaimonsa luokse ja halasi häntä takaapäin.
”Kärsivällisyyttä, Lavender-rakas”, herra Brown kuiskasi, ”Nyt tarvitaan kärsivällisyyttä.”

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär, K-11, 1. luku
Kirjoitti: Kaira - 30.07.2016 22:51:48

A/N: Sain editoitua jo samana iltana toisen luvun julkaisukuntoon!



2. Sukellus   

Kiukusta huolimatta Lena ei voinut olla nauttimatta uudesta luudastaan. Tulisalama tuntui tottelevan pikemminkin hänen ajatuksiaan kuin ohjausta. Pieni kallistus oikealle, ja luuta kurvasi upeasti ilman halki juuri sinne minne hän halusi sen päätyvän. Nostamalla hieman luudanvarren etupäätä luuta jarrutti terävästi ja jäi halutessa aivan värähtämättä paikalleen ilmaan. Lena oli lukenut useita arvosteluja Tulisalama Kympistä huispauslehdistä; oli vaikeaa uskoa, että hän oli nyt todella kilvan ylistetyn Tulisalaman onnellinen omistaja.

Onnellinen ja onnellinen, Lena tuhahti mielessään. Hän ajatteli pahantuulisesti äitinsä uusinta päähänpinttymää. Äiti uskoi vahvasti perinteisiin, ja Brownin lapset olivat koko ikänsä saaneet kuunnella äidin lämpimiä muisteloita Tylypahka-vuosistaan. Mikään ei olisi tehnyt äitiä onnellisemmaksi kuin se, että edes yksi hänen lapsistaan saisi valmistua yhdestä maailman parhaista taikakouluista. Lena oli kuullut äidin kertovan luottamuksellisesti ystävilleen Noitain niksipiirin kokouksessa olevansa varma, että hänen poikansa Gerogen työttömyys johtui nimenomaan siitä, että poika oli Tylypahkan sijaan valmistunut Iloisen Härklöntin vaihtoehtotaikuuskoulusta. Äiti ei uskonut hölynpölyyn, ellei sitten ollut kyse perinteestä.

Ei sillä, että Lena olisi tuntenut erityisen suurta vetoa myöskään Iloiseen Härklönttiin, mutta sen perusteella mitä hän oli äidiltään kuullut, Tylypahka kuulosti todella tiukalta ja vanhoilliselta opiskelupaikalta. Äiti ei ollut innostunut laisinkaan kun Lena oli ehdottanut keväällä, että ei enää menisi kouluun seitsemänneksi vuodeksi vaan keskittyisi sen sijaan huispaukseen.

”Huispaukseen? Oletko tosissasi, nuori neiti? EI TULE KUULOONKAAN!”

Akateemiset ponnistelut, Lena uskoi, eivät olleet häntä varten. Kyllä hänestä oli ihan mielenkiintoista oppia uutta, ja lukeminen (”Kaiken maailman höpöhöpöromaaneita!”) oli hänen suurinta iloaan. Mutta minkälainen mäntti valitsisi opiskelun huispauksen yli? Äidin kaltainen, Lena ajatteli katkerasti.

Tullessaan kylän ylle Lena nosti reippaasti korkeutta. Vaikka kylässä oli varsin vilkas ja hyvinvoipa velhoyhteisö, sieltä löytyi myös runsaasti jästejä, jotka eivät olisi ensinnäkään ymmärtäneet miksi ja miten nuori tyttö keikkuu yläilmoissa vanhanaikaisen siivousvälineen kannattelemana. Lena lensi korkeammalle kuin oli vielä koskaan lentänyt. Kylän talot alkoivat näyttää pikkuruisilta hutsunpapanoilta, joiden ympärille tiet kiertyivät kuin kirskuristajan sormet. Tuuli vihmoi Lenan kasvoja, matalalla roikkuvat pilvet tuntuivat olevan aivan kädenulottuvilla. Lenan vaaleat pitkät hiukset olivat yön jäljiltä auki, ja ne hulmusivat hänen takanaan ja ympärillään, kehystivät hurmioituneita kasvoja. Lena halusi testata taitojaan tekemällä surmansilmukan, ja tekikin sen hurjassa vauhdissa. Hetken pieni kylä näkyi väärinpäin hänen allaan.

Mutta niin näkyi jotain muutakin.

Kirje, Lena säikähti, näki silmäkulmastaan jonkin valkoisen tippuvan pyjamahousujen taskusta ja lähtevän leijailemaan alaspäin tuulenpyörteissä. Hän jännitti lihakset, sai luudan pysähtymään veitsenterävästi, yritti hahmottaa minne päin kirje oli lähtenyt. Lena paikansi kirjeen ja lähti hurjaan syöksyyn sitä kohti. Tuuli vinkui hänen korvissaan, pyjamanlahkeet lepattivat villisti sääriä vasten. Ei temppu eikä mikään, Lena virnisti yhytettyään kirjeen ja puristettua sen nyrkkiinsä. Nyt vain piti päästä takaisin yläilmoihin turvaan jästien katseilta. Kesken syöksyn, kirje yhä tiukasti nyrkissään, Lena käänsi luutansa takaisin kohti pilviä. Hänen sydämensä pamppaili nopeasti adrenaliinin ja vapaudentunteen yhteisvaikutuksesta. Oliko mitään parempaa kuin lentäminen?

Lena oli pian lentänyt kylän yli. Hän suuntasi kukkulalle, joka sijaitsi jonkin matkan päässä kylästä. Kukkulan laki näytti varsin laakealta, ja sitä suojasivat vanhat omenapuut. Lena ohjasi luutansa matalammalle ja laskeutui hitaasti lähimmän omenapuunjuurelle. Hassua, miten paljon kömpelömmäksi hän tunsi itsensä maanpinnalla pitkine raajoineen.

”Hyvin lennetty!”

Lena säikähti takaansa kuuluvaa ääntä ja käännähti kannoillaan, käsi hapuilleen varmuuden vuoksi sauvaa, joka oli taskun sijaan hyvässä turvassa yöpöydänlaatikossa. Nähtyään kommentoijan oli kuitenkin ilmeistä, ettei kirouksia tarvittu. Lena huomasi katsovansa tummahiuksista poikaa, joka oli häntä ehkä muutaman vuoden nuorempi, mutta jo pidempi kuin hän. Poika oli ystävällisen näköinen, hymykuopat kummassakin poskessa.

”Ai”, Lena sanoi, ja yritti saada tasatuksi sykettään, joka oli noussut vielä lentoakin korkeammalle silkasta säikähdyksestä. Ei kai poika vain ollut jästi? ”Ai hei. Luulin, että olin täällä yksin.”

Poika hymyili veikeästi. ”Minäpä olin täällä yksin ennen kuin sinä päätit laskeutua tänne.” Pojan silmät hakeutuivat Tulisalamaan, jota Lena piti kädessään. ”Onko tuo – eikä – onko tuo Tulisalama Kymppi?”
”On”, Lena sanoi. Selvittyään säikähdyksestä tilanne tuntui ihan mukavalta tavata uusia ihmisiä. Hän olikin jo alkanut tuntea ensimmäisiä sekoamisen oireita vietettyään suurimman osan ajastaan perheensä kanssa muuton jälkeen; eihän hän tuntenut alueelta ketään.
”Taitaa olla ihan uusi”, poika sanoi ihastuneena.
”Aivan tuliterä, sain sen tänään syntymäpäivälahjaksi.”
”Ai, onneksi olkoon!”
Lena hymyili pojalle aurinkoisesti. Sosiaalisuuset tilanteet eivät olleet ikinä kuuluneet hänen ongelma-alueisiinsa.
”Lena Brown”, Lena sanoi reippaasti ja tarjosi kättään käteltäväksi.
”Albus”, poika sanoi ja tarttui käteen.
”Miten menee, Albus?”, Lena sanoi ja istui muitta mutkitta nurmikolle risti-istuntaan. ”Mitä teet täällä yksin?”

Kuin vastaukseksi Lenan kysymykseen kukkulan laelle ilmestyi äkkiä kokonainen parvi ihmisiä. Lena katsahti Albukseen, joka näytti tuntevan tulijat.

”Täällä näin!” Albus huusi ja vilkutti.

”Al, sinä karkasit kesken menninkäismetsästyksen”, nurisi nuori punertavahiuksinen tyttö. ”Äiti ei päästänyt meitä lähtemään ennen kuin koko puutarha oli putipuhdas!”
”Ei ole minun vikani Lily, jos sinä et ole tarpeeksi ovela ja vikkelä liikkeistäsi”, Albus irvisti. ”Tässä on Lena.”

Lena nousi risti-istunnastaan ja katseli paikalle saapunutta joukkoa. Kaikilla oli luuta mukana, sen Lena huomasi ensimmäisenä. Olivatko he tulossa pelaamaan? Lilyn lisäksi hänen edessään seisoi suunnilleen Lilyn ikäinen punatukkainen poika, toinen punahiuksinen tyttö, ja joukon perällä vanhempi, mustatukkainen, kyllästyneen oloinen poika.

”Tässä”, Albus viittilöi Lenalle, ”on siskoni Lily, serkkuni Rose, Rosen veli Hugo, myös serkkuni”, virnistys, ”ja isoveljeni James.”

Joukkio tervehti Lenaa ystävällisesti, joskin vanhimman pojan katse viipyi Lenan pyjamassa ja sotkuisessa tukassa hetken liian pitkään. Joku muu tyttö olisi saattanut kiusaantua, mutta Lena oli Lena. Niinpä hän hymyili kaikille aurinkoisesti, etenkin pitkälle vanhemmalle pojalle – Jameshan se oli? – joka ei tosin vastannut hymyyn erityisen innokkaasti.

”Näkemäni perusteella Lena on erinomainen lentäjä”, Albus sanoi. Lena vilkaisi häntä. Poika vaikutti hyvin mukavalta, välittömältä ja iloiselta. Lena oli juuri vastaamassa jotakin sopivan vaatimatonta, kun James puhui ensimmäisen kerran:
”Eiköhän kuka tahansa ole hyvä lentäjä Tulisalama Kympillä.”
Lena katsoi poikaa hämmästyneesti.
”Älä viitsi, James”, sanoi Lily, ”aloittelija ei edes pysyisi tuollaisen luudan kyydissä.”

Lena seurasi vaitonaisena vierestä, kuinka uudet tuttavuudet väittelivät hieman luutien lento-ominaisuuksista, vaihtoivat sulavasti rutinaan siitä, ettei Hugo ollut reilu omiessaan kaikki jokamaunrakeet ja taas syvälliseen analyysiin tuulesta ja siitä, miten se tulisi vaikuttamaan siepin käyttäytymiseen. Kun Hugo oli työntänyt sormensa väkisin vastalauseita kiljuvan Rosen nenän alle haisteltaviksi (”Haista, tämä menninkäismyrkyn lemu ei ota irrotakseen!”), Lena oli jo vakuuttunut joukkion olevan tutustumisenarvoinen.

”Asutteko te lähellä?” Lena kysyi.
”Nääh, ollaan käymässä isovanhempien luona”, vastasi Lily. ”He asuvat tuossa lähettyvillä, Kotikolossa. Olet varmasti nähnyt sen jos olet paikallisia. Se erottuu aika hyvin tavallisista jästiasumuksista.”
”Olen vasta muuttanut tänne”, Lena sanoi.
”Ahaa! Et siis ole tylypahkalainen?”
”En”, Lena sanoi.
”Se selittääkin miksi et näyttänyt tutulta”, Lily sanoi. ”Harmi, olisi ollut hauskaa tavata sinut koulussa.”
”Minä tulen Tylypahkaan viimeiseksi vuodeksi”, Lena sanoi äkkiä, ennen kuin ehti miettiä tai hillitä itseään.
”Tuletko? Ihanaa!” Lily sanoi ja hymyili reippaasti. ”Mille vuosikurssille?”
”Seitsemännelle.” Mistä nyt tuulee, Lena kysyi itseltään. Kai ajatus Tylypahkasta ei tuntunutkaan niin kauhealta kun sen opiskelijat vaikuttivat suhteellisen normaaleilta.
”Jahas, velikulta, taidat saada uuden vuosikurssikaverin”, Albus sanoi ja tyrkkäsi Jamesia kyynerpäällään.
”Tuskin maltan odottaa”, James vastasi Lenan mielestä hieman sarkastisesti.
”Me tulimme tänne saadaksemme matsin pystyyn”, Albus sanoi ja heristi kädessään olevaa Puhtolakaisua. ”Haluat varmasti liittyä seuraan, tuollaisilla lentotaidoilla? James on ilmiömäinen, Lily on myös pelannut jonkin verran, Hugo ja Rose ovat varsin potentiaalisia ja minäkin siedettävä.”
”Siedettävä vain huispauksessa, muuten varsin sietämätön”, Lily virnisti veljelleen. Albus virnisti takaisin.
”Todellakin haluan”, Lena innostui. Vai oli James ilmiömäinen? Hän heille ilmiömäiset näyttäisi.

He olivat juuri saaneet joukkueet jaettua ja kentät tehtyä, kun kuului ensimmäinen jyrähdys. Lena huomasi innostukseltaan vasta silloin, että matalalla roikkuvat pilvet olivat yhtäkkiä varsin synkeän näköisiä. Kun jääkylmältä tuntuvat sadepisarat alkoivat piiskata Lenaa, hän tunsi suorastaan hytisevänsä ohuessa pyjamassaan. Pettyneinä he joutuivat toteamaan, että huispausottelu olisi parasta siirtää myöhemmäksi. Lena alkoi olla jo litimärkä. Hän katseli ympärilleen ja ympärillään paljon ihoonliimautuneita kaapuja ja surkeita ilmeitä. Lilyn rillit olivat vesipisaroista sumeat.

”Saukkolaaksotie 4 siis?” Albus varmisti lähtiessään. ”Minä laitan viestiä tulemaan jahka saamme uuden peliajan. Oli hauska tutustua, Lena.”
”Joo, nähdään taas”, Lena sanoi. Hän oli jo kävellyt jonkin matkan päähän ja oli valmis hyppäämään luudalleen kun muisti jotakin. ”Hoi! Mikä teidän sukunimenne olikaan?”
”Potter”, Albus karjaisi takaisin sateen yltyessä.
Lena nosti peukalon ylös ymmärryksen merkiksi ja polkaisi luutansa ylös maasta.

*

”Voi Lena. Kyllä tuon ikäisellä tulisi olla edes sen verran ymmärrystä, että tajuaisit olla luuhaamatta koko päivää yöpuvussa ties missä.”

Lena antoi äidin pälpätyksen soljua ohi kiinnittämättä siihen sen enempää huomiota. Äidin suu kävi taukoamatta samalla kun hän kohensi tulta takassa. Lena etsi mukavamman asennon isosta nojatuolista viltin alta ja puhalsi höyryävään teemukiinsa. Siinä äiti kyllä oli oikeassa, että hän oli kylmettynyt pahemman kerran kotimatkalla vihmovassa sateessa. Silti Lena ei kokenut ansaitsevansa sanoja kuten ”vastuuton”, ”epäkypsä” ja ”kaistapäinen”, joita äidin puheesta silloin tällöin erottui.

Lena katseli nojatuolistaan pimenevään iltaan. Tekisikö hän sen todella, lähtisi Tylypahkaan syksyllä? Hän ei tiennyt koulusta juuri muuta kuin että se sijaitsi jossakin päin Skotlantia – ja tietysti kaiken mitä äiti oli hänelle vuosien varrella kertonut. Lenalla ja äidillä oli kuitenkin hieman erilainen käsitys siitä, mikä oli tärkeää ja mielenkiintoista informaatiota, eikä Lena uskonut tekevänsä paljoakaan tiedolla, minkälainen koristeluteema oli ollut äidin nelosluokan joulutanssijaisissa.

Lena oli viimein avannut kirjeen saavuttuaan kotiin. Kirjekuori oli sisältänyt paitsi luettelon tarvikkeista ja kirjoista jotka hänen tulisi hankkia ensivuodelle, myös rehtori McGarmiwan henkilökohtaisen kirjeen hänelle. McGarmiwa pyysi kirjeessä, että Lena saapuisi porttiavainta käyttäen päivän aikaisemmin koululle kuin muut oppilaat, että hänet voitaisiin perehdyttää koulun käytäntöihin ja S.U.P.E.R.-vuoden vaatimuksiin.

Lena tuijotti pimeää ikkunaa, josta katsoi takaisin hänen oma kuvajaisensa. Äiti vaatisi häntä joka tapauksessa käymään koulut loppuun, halusi hän mitä tahansa. Ja eikö toisaalta ollut sama mennä Tylypahkaan, raapia kokoon pari S.U.P.E.R.-suoritusta äidin mieliksi. Hän voisi hakea johonkin ammattihuispausjoukkueeseen myös ensivuona. Sitä paitsi hän oli ymmärtänyt Albuksen puheesta, että myös Tylypahkassa pelataan huispausta. Ehkä tekisi vielä hyvää harjoitella vuosi ennen kilpatasolle pyrkimistä.
”Lena, kenet sinä siis tapasit tänään?” rouva Brownin ääni keskeytti Lenan pohdinnan jälleen.
”Joitakin nuoria vain”, Lena mutisi. ”Pottereita taisivat olla.”
”POTTEREITA?” äiti oli jähmettynyt niille sijoilleen. ”Tarkoitatko Harry Potterin lapsia?”
”Aa!” Lena läimäytti kädellä otsaansa. ”Mietinkin mistä nimi oli tuttu.”
”Minä olin Harryn ja hänen nykyisen vaimonsa Ginnyn kanssa samaan aikaan koulussa – vaikka Harry ei tainnut koskaan valmistua –”
”Ginnyn?” oli Lenan vuoro jähmettyä. ”Ginny Potterin? Ginerva Potter, yhden Henkipään Harpyijoiden kaikkien aikojen parhaista jahtaajista? Onko –” Lena tuijotti epäuskoisena eteensä, ”- onko Ginny Potter heidän äitinsä?”
”On”, rouva Brown sanoi hieman ärtyneesti, kuten aina tyttärensä epätoivotun huispausvillityksen ilmennessä. ”Eikä heidän isänsäkään aivan toivoton pelaaja ollut, vaikkakin hänestä taisi tulla aurori.”
Herra Brown käveli olohuoneeseen.
”Mistäs minun tyttöni täällä keskustelevat?” hän kysyi lempeästi.
”Siitä, että minä aloitan syksyllä opiskelun Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa”, Lena virnisti teekuppinsa takaa.

Kun hän kääntyi taas katselemaan ikkunaan, herra Brown vinkkasi vaimolleen silmää.

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär, K-11, 3. luku 31.7.!
Kirjoitti: Kaira - 31.07.2016 17:25:18

A/N: Heipä hei, kolmatta lukua pukkaa! Mikäli olet jaksanut lukea tänne asti, ilahtuisin kovasti minkälaisesta kommentista vain. Risut, ruusut, kaikki ovat erinomaisen tervetulleita :)

- Kaira

3. Viistokujalla

Rouva Brown oli niitä naisia, jotka saivat suurta tyydytystä ollessaan oikeassa.

Niinpä maatessaan loppukesän angiinan kourissa ja poskiontelotulehduskierteessä Lena tiesi, mitä hänen äitinsä kasvoille kaiken hyysäämisen ohessa ilmestyvä ”mitäs minä sanoin” –ilme tarkoitti. Rouva Brown liihotteli kesäperhosen tavoin sisälle ja ulos hänen huoneestaan, milloin kohentamaan tyynyjä Lenan pään alla, milloin ruokatarjottimen kanssa. Tätä äiti rakasti. Ei tietenkään sitä, että hänen tyttärensä oli kipeä, vaan mahdollisuutta hoivata täysin puolustuskyvytöntä, peiton alla värisevää Lenaa. Lena oli kuullut Georgelta, että heti kohtalokkaan syntymäpäiväkastumisen sitä seuranneen sairastumisen jälkeen äiti oli ensitöikseen heittänyt Tulisalaman pois silmistään pihalla sijaitsevaan kosteaan vajaan. George oli Lenan pyynnöstä hakenut sen sisälle turvaan ja piilottanut sänkynsä alle.

Lena tunsi nauttivansa myös jonkinlaista hyväksyntää äitinsä suunnalta, mikä oli erittäin harvinaista. Kukaan ei ollut iloinnut enemmän Lenan päätöksestä suorittaa tutkinto Tylypahkassa kuin rouva Brown. Vaikka isäkin oli ollut erityisen hilpeä lyhyen visiittinsä aikana ja hyvästellessä Lenan maininnut olevansa tyttärestään ylpeä, se ei ollut mitään verrattuna rouva Brownin riemuun. Kuten Lena oli pelännyt, tanssijaistarinat, juhlakaapujen värien ja materiaalien analysointi ja vanhoista opiskelutovereistaan juoruileminen tuntuivat syrjäyttäneen kaiken muun hänen äitinsä mielestä.

Erityisen pahoillaan Lena oli siitä, että muutaman päivän päästä hänen syntymäpäivästään, mitä kauneimpana huispauspäivänä, hän oli saanut kirjeen Kotikolosta erittäin pienen pöllön kantamana. Kirje oli Albukselta: poika oli pyytänyt Lenaa pelaamaan myöhemmin samana päivänä, oli luvannut oikein kunnon ottelun. Lena oli miettinyt hetken karkaamista angiinasta huolimatta, mutta hänen pahaksi onnekseen rouva Brown oli lukenut kirjeen tyttärensä selän takana, ja ilmoitti heti hämmentävän kimeällä mutta uhkaavalla äänellä, että ”turha sitten kuvitella mitään tai loitsin sinut kiinni sänkyysi, Lena Brown, loitsin kuin pahaisen fletkumadon”.

Niinpä Lenan ainoa hupi niinä pitkinä viikkona oli lueskella. Hän aloitti Joka Huispaajan Käsikirjalla, jatkoi Luudanvarren Huolto-oppaalla, aloitti jopa lähes sata vuotiasta, kuolettavan tylsää Lentoliikenteen Historia Kautta Aikain – tutkielma luudanvarsista thestraleihin -kirjaa, mutta edes hän ei jakanut lukea sitä kahta lukua pidemmälle, mikä oli – hänen veljensä Will julisti vakavalla naamalla – varmastikin uusi maailmanennätys.

Nyt kun Lena oli ottanut toivotut askeleet kohti vastuullisempaa aikuisuutta, rouva Brown saattoi keskittää kaiken energiansa Georgen kiusaamiseen. Vaikka George oli valmistunut jo kaksi vuotta sitten Iloisen Härklöntin Vaihtoehtotaikuuskoulusta, hän ei ollut saanut rouva Brownin mielestä juuri mitään aikaan elämällään. George ei ollut kovin kiinnostunut jatko-opiskelusta, eikä ollenkaan selvillä siitä, mitä ylipäätään elämältään halusi. George oli taiteilijatyyppiä. Hän saattoi viettää päiväkausia huoneessa piirtelemässä, ideoimassa ja kirjoittelemassa. Rouva Brown haistoi poikansa touhussa hölynpölyn, ja syytti surutta Iloista Härklönttiä.

”Jos sinä vain yrittäisit, Geoge-rakas, hakea töitä, saisit niitä varmasti.”
”Äiti”, George sanoi ties kuinka monennen kerran sinä kesänä, ”minä olen yrittänyt. Olen lähettänyt pöllöjä joka paikkaan, lukemattomia hakemuksia, tuloksetta!”
”Sinä et yritä tarpeeksi, kultaseni”, rouva Brown ärähti, ”Kovaa yrittävät saavat aina töitä. Katso vaikka veljeäsi: hän on edennyt hyvin nopeasti eteenpäin pankkialalla sisukkuutensa vuoksi! Olisipa isäsi täällä, pistäisi tuon haaveilun kuriin.”

Lenasta oli aina yhtä huvittavaa kun äiti mainitsi isän kurinpitotaidot. Isä oli maailman hyvätahtoisin ja hempeäluonteisin mies, joka uskoi lastenkasvatuksessa tukemiseen ja kannustamiseen, lahjoihin ja lahjuksiin. Tietysti työssään herra Browninkin täytyi näyttää kovempaa puolta. Mutta ehkä juuri jännittävä diplomaatin virka Taikaministeriön Taikasuhteiden osastolla sai isän arvostamaan rauhaa ja rakkautta kotipuolessa.

Vasta elokuussa Lena alkoi päästä voitolle tautikierteestään, mikä oli helpotus, sillä hän ei uskonut pystyvänsä nielemään enää lusikallistakaan Matami Yökkösen limanliuotustroppia, jota rouva Brown muisti säntillisesti hänellä tarjota kolme kertaa päivässä. Kun Lena jaksoi taas nahistella Willin kanssa entiseen malliin siitä, oliko Kadlein Kanuunoiden voitto Lipilinnan Lepakoista ansaittu vaiko silkkaa tuuria, rouva Brown päätti, että oli aika käydä Viistokujalla ostamassa koulutarvikkeet.



Vaikka Lena ei ollut käynyt Viistokujalla vuosiin, se oli juuri niin ihana ja eläväinen kuin hän oli muistanutkin. Hän katseli ihastuneesti ympärilleen. Viistokujan parhaita puolia oli se, että se oli yksi harvoista paikoista Britanniassa, jonka katukuvassa taikuus suorastaan pursuili. Lena yritti rauhoittaa itseään ettei aivan hyppelisi eteenpäin. Pitkän taudin jälkeen oli vaikea hillitä lihaksia, jotka kaipasivat rasitusta.

George ei ollut lainkaan yhtä hyväntuulinen: rouva Brown oli pakottanut poikansa mukaan ostoksille laukku täynnä työhakemuksia.

”Menet sinne ihan kasvotusten pyytämään töitä”, rouva Brown oli käskenyt armottomasti.

Niinpä George raahusti heidän perässään varsin happaman näköisenä. Kun he pääsivät Säilä & Imupaperin luokse, George ilmoitti vievänsä ensimmäisen hakemuksen läheiseen karkkikauppaan ja häipyi omille teilleen.

Rouva Brown oli erinomaisen tehokas mitä ostosten tekemiseen tulee, ja he olivat saaneet hankittua kaikki tarvikkeet listalta paljon nopeammin kuin olivat arvelleet. Osa ostoksista olivat olleet mieluisia, kuten mielenkiintoisilta vaikuttavat oppikirjat, osa taas hämmentäviä (”Musta suippohattu? Ei. EI!”) ja joidenkin valinta oli ollut suorastaan piinaa (”Lena, listassa sanotaan, että tarvitset juhlakaavun, joten se on tämä tai saat mennä alasti isoäitisi vanha mäyräturkishattu päässä!”). Lenan onnistui karistaa äiti Desiren Hiusparatiisin kohdalla, kun rouva Brown ei voinut vastustaa kiusausta hankkia uusi kampaus.

Lena tiesi toki minne menisi sillä silmäyksellä kun jäi yksin. Hän suuntasi askeleensa kohti Hienoja Huispausvarusteita, jonka näyteikkuna oli kuin varastettu hänen villeimmistä päiväunistaan. Lena astui liikkeeseen sisään ja hengitti syvään nahkan ja puun tuoksua. Tältä tuoksui onni, hän päätti, ja alkoi tutkailemaan etsijänhanskoja, jotka oli nostettu esiin uutuutena.

Kaupan perältä kuului keskustelua. Lena arveli puodin omistajan olevan siellä palvelemassa jotakin toista asiakasta. Hän kuunteli hajamielisesti, miten myyjä vakuutti nuorelle miehelle uusinta uutta olevan huispauskaapukankaan olevan oikea pelastus tuulisiin pelipäivään.

”Varsinkin”, myyjän ääni sanoi, ”Rohkelikon huispauskapteenin kuvittelisi hyötyvän tästä aika tavalla.”

Lena kohotti päätään. Rohkelikon huispauskapteeni? Rohkelikko oli tupa Tylypahkassa, sen Lena tiesi, hänen äitinsä oli ollut siinä. Lena muisti äidin hartaan toiveen, että myös Lena pääsisi Rohkelikkoon. Lena nousi varpailleen ja yritti tähyillä huispauskaapurekkien yli puhujia. Pituudestaan huolimatta hän ei nähnyt mitään. Lena sipsutti mahdollisimman hiljaa eteenpäin ja kurkkasi rekkien ohi. Ensimmäiseksi hänen silmänsä osuivat keski-ikäiseen velhoon, joka ilmeisesti oli puodin omistaja. Ja sitten –

Lenan piti todenteolla purra kieltään, ettei olisi sanonut äänen ”nam” tai mitään muuta typerää. Hänen silmänsä osuivat ensiksi paljaaseen yläruumiiseen. Vatsalihakset olivat – noh, ne todella olivat. Koska Lena oli itsekin urheilija, hän ei voinut sanoa etteikö olisi nauttinut urheilullisista miesvartaloista. Valitettavasti tämä komeus peittyi varsin pian huispauskaapuun, jota Rohkelikon kapteeniksi tituleerattu poika oli sovittamassa. Lena katsoi poikaa tarkemmin, ja tajusi tuntevansa hänet.

”Voinko auttaa sinua, nuori neiti?” myyjä oli huomannut Lenan maanisen tuijotuksen.
   
Lena punastui hieman jäätyään kiinni vakoilusta, mutta marssi sitten reippaasti pois kaapurekkien takaa ja sanoi: ”Oi, ei kiitos, olen täällä vain tutkailemassa. Öhöm, hei, James.”
Poika, joka oli kuin olikin James Potter, kääntyi katsomaan Lenaa. ”Ai, hei”, kuului vastaus, eikä Lena pystynyt lukemaan Jamesin kasvoilta sen paremmin jälleennäkemisen aiheuttamia ilon- kuin inhontunteitakaan.
”Siisti kaapu”, Lena sanoi, vain sanoakseen jotakin. James katsoi häntä vihreillä silmillään niin intensiivisesti, ettei Lena oikein tiennyt miten olla.
”Tarvitsen uuden harjoituskaavun syksyä varten”, James totesi ykskantaan.
”Niin, kuulin tuolta etäämmältä, että olet Rohkelikon joukkueen huispauskapteeni.”
”Olen.”

Voi pojat, Lena mietti. Miten voivatkaan veljekset olla kuin yö ja päivä? Albukselle oli niin kovin helppo jutella, mutta James… James vaikutti siltä, että kävisi syvällisiä keskusteluja mieluummin vaikka akromantellan kanssa.

”Noh, Lena sanoi virnistäen, ”saanko esitellä uuden etsijäsi, Lena Brownin!”

James katsahti Lenaan toinen kulmakarva ivallisesti koholla. Lenan sydän muljahti epämiellyttävästi. James kääntyi poispäin, katseli uutta kaapuaan, tunnusteli sen materiaalia

”Lena Brownin täytyy koelentää aivan niin kuin kaikkien muidenkin pyrkyreiden”, kuului tyly vastaus.

Pyrkyreiden? Vatsalihaksista ja hurmaavasta kulmakarvojen hallinnasta viis, poikahan oli todellinen mäntti. James ei pelkästään hän kutsunut Lenaa pyrkyriksi, mutta hänen äänensävynsä oli kylmä ja ylimielinen, käytös suorastaan loukkaavaa.
”Noh, huispauskentällä nähdään”, Lena sanoi, pakottautui pitämään äänensä ystävällisenä. ”Näytän sinulle mielelläni mitä osaan. Olisi ilo päästä auttamaan Rohkelikko voittoon.”
”Se jää nähtäväksi”, sanoi James, katsomatta vieläkään Lenaan. ”Meillä on joukkueessa erinomainen etsijä viimevuodelta.”
”Mutta minä olen parempi”, sanat lipsahtivat Lenan suusta omia aikojaan. ”Olen lentänyt –”
”Älä huoli, Lena Brown”, James keskeytti kuin ei olisi kuullutkaan Lenan sanoja, ”aina on tilaa uusille faneille katsomoon.”

Kun James katsoi Lenaa silmiin, katse tuntui kylmältä ja lävistävältä. Lena tuijotti takaisin, ja tunsi kiukun nousevan kuristavaksi tunteeksi kurkkuun. Sanaakaan sanomatta hän pyörähti ympäri ja marssi ulos Hienoista Huispausvarusteista, jättäen Jamesin jatkamaan juttelua myyjän kanssa.

Ravoissaan hän harppoi katua eteenpäin. Kuka poika kuvitteli olevansa? Oli totta, ettei Lenakaan suhtautunut aivan vaatimattomasti omiin huispaustaitoihinsa, mutta miten James saattoi olla niin ylimielinen, että tuomitse hänet fanikatsomoon kuuluvaksi näkemättä kertaakaan hänen edes lentävän? Kuka idiootti, Lena manasi mielessään, edes nimittää tuollaisen toopen huispauskapteeniksi? Yhtä naurettavaa olisi tehdä Lenasta Noitain niksiringin virkkausvastaava.

Lenan katse osui erityiseen värikkääseen puotiin, Weaslyn Welhowitseihin. Lena mietti juuri, pitäisikö käydä ostamassa muutama sontapommi ja palata heittämään ne herra huispauskapteenin uudelle harjoituskaavulle, kun puodin ovi aukesi ja sieltä loikki ulos George lähes kevätvarsamaista keveyttä askelissaan.

”Lena!” George ilahtui nähdessään siskonsa. ”Lena, arvaa kuka sai töitä?”
”Mitä?” Lena sanoi, unohtaen kokonaan omat murheensa. ”Ihanko totta? Tuoltako?”
George nyökkäsi innoissaan ja ravisti siskoaan olkapäistä. ”Tuolta senkin puhpallura! Omistaja on mitä hauskimmanoloinen velho, ja”, George virnisti, ”hänen nimensä on myös George, George Weasley, voitko kuvitella.”
”Sinun pomosi nimi on George?” Lena toisti nauraen veljensä innostukselle.
”Kyllä! Hän vitsaili, että minua pitäisi varmaan alkaa kutsua sitten Frediksi, tosin minulla ei ole harmainta hajua miksi… ehdotin, että työkaverit käyttäisivät vaikka sukunimeäni. Mutta minä tein sen, Lena, menin sisälle ja kysyin, onko heillä vapaata paikkaa. Ja herra Weasley – hän oli itse paikalla tänään – käski minun keksiä joku pilailuväline päästäni sillä sekunnilla ja yrittää myydä se hänelle. Ja minä keksin, ja hän tykkäsi siitä kovasti ja kysyi, milloin voin aloittaa kokoaikaisena myyjänä ja tuote-esittelejänä!”
”Onneksi olkoon”, Lena sanoi. ”Äiti ilahtuu! Vaikka toisaalta, en tiedä onko työ pilapuodissa ihan se, mitä hän sinulle toivoi.”
”Oli tai ei”, George sanoi, ”siellä minä nyt olen!”
”Menisimmekö jäätelölle juhlimaan? Äiti on vielä kampaajalla”, Lena ehdotti.

Heidän syödessä jäätelöä Lena kysyi Georgelta, minkälaisen tuotteen tämä oli oikein keksinyt. George näytti vähän nololta, vilkaisi ympärilleen, ja sanoi:

”Kuvailin herra Weaslylle liemen, jota voi juottaa jollekin ärsyttävälle nalkuttajalle, esimerkiksi, ööm, vanhemmalle. Liemi vaikuttaa niin, että aina kun nalkuttaja, sanotaan vaikka, krrhhm, äiti, aloittaa nalkutuksen, hänen suustaan tulee pelkkiä röyhtäyksiä.”

Lena hymyili veljelleen ja nuolaisi jäätelöään. ”Jos ne alkaisivat todella valmistaa sitä, Brownin lapset ostaisivat varmasti varastot tyhjiksi välittömästi.”

--------------------------------------------------------------------------------

A/N: Seuraavassa luvussa päästäänkin jo Tylypahkaan, jee :)

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär, K-11, 3. luku 31.7.!
Kirjoitti: Isfet - 31.07.2016 18:56:24

Nyt ei ole aikaa kuin pikaiseen kommentiin, pahoittelut siitä, sillä tämä todella ansaitsisi hyvän ja pitkän viestin. Yritän tehdä sellaisen myöhemmin :)

Jo ensimmäinen luku herätti mielenkiintoni, en tajunnutkaan ensin että "rouva Brown" on Lavender Brown. Mielenkiintoista että kirjoitat hänen lapsensa näkökulmasta, pidän kolmannen sukupolven teksteistä. Kuvailusi on värikästä ja soljuvaa (tulee ihan J.K mieleen :D) ja puitteet ovat ihanat. En ole kuvitellut Jamesia noin kalseaksi, mutta ei se oikeastaan haittaa. Se on vain... mielenkiintoista. Muuten Pottereiden lapset ovat juurikin niin vilkkaita, iloisia ja huumorintajuisia kuin kuvittelin.

Ajatus takkuaa, tarkoitukseni oli sanoa että tämä on ihana ja taidokkaasti kirjoitettu teksti, jään seuraamaan :)

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär, K-11, 3. luku 31.7.!
Kirjoitti: Pähkinäinen - 01.08.2016 02:15:44

Nimi herätti kiinnostuksen ja siinä vaiheessa kun tuli ilmi, että tämä on kolmannesta sukupolvesta, johon yleensä suhtaudun vähintäänkin nihkeästi, olin jo koukussa. Teksti on niin sujuvaa ja kerronnassa sopivan humoristinen sävy, että tätä on oikein mukava lukea ja haluaisi lisää, kun pääsee luvun loppuun. Hahmoissa on luonnetta, kaikki käyttäytyvät persoonallisesti, ja kuvaat näkökulmat hauskasti mutta samaistuttavasti. Esimerkiksi Lavenderin ja Lenan kohdalla kumpaakin ymmärtää, ja kuitenkin heidän tilanteensa omalla tavallaan huvittaa, vaikka ainakin Lavenderia vähän käy sääliksi myös. : D

Kolmannessa luvussa ainakin puuttui piste tästä:

Lainaus

James katsahti Lenaan toinen kulmakarva ivallisesti koholla. Lenan sydän muljahti epämiellyttävästi. James kääntyi poispäin, katseli uutta kaapuaan, tunnusteli sen materiaalia

jos ei enemmänkin tekstiä. Muita virheitä tai vastaavaa en kuitenkaan huomannut.

Jään seuraamaan etenemistä, toivottavasti muutkin huomaavat tämän ja tulevat kommentoimaan. Kirjoitat todella hyvin. :)

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär, K-11, 3. luku 31.7.!
Kirjoitti: Jippu - 01.08.2016 20:45:20

Pakko yrittää kehittää jotain kommenttia, että muistan seurata tätä jatkossakin!

Tykkäsin heti alusta alkaen kirjoitustyylistäsi ja se oikeastaan sai minut jatkamaan lukemista, vaikka en hirveästi välitä tällaisista tarinoista, missä oma hahmo on pääosassa. Jännityksellä odotin koko ajan, mikä generation tässä onkaan kyseessä, ja olin tosi ilahtunut kun ekan luvun lopussa rouva Brown paljastui Lavenderiksi! Tykkään älyttömästi 3rd generation ficeistä ja Lenakin vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta hahmolta, joten oma hahmo pääosassa ei haittaa tässä tapauksessa ollenkaan  :) Eniten ilahduttaa että suurin osa kolmannen sukupolven ficeistä käsittelee lähinnä Albusta, Rosea ja Scorpiusta, mutta tässä selvästi tulee olemaan enemmän Jamesia, mitä odotan innolla! Tosin tämä kylmä ja ivallinen James ei ihan vastaa käsitystäni James Potter juniorista, mutta hänestä paljastuu varmaan uusia puolia tarinan edetessä!

Kuten jo sanoin, Lena on tosi onnistunut hahmo, Lavender raukka kun ei saanut ihan sellaista tytärtä kuin olisi halunnut  :D vähän aluksi häiritsi nuo Lenan veljien nimet, kun ne oli samoja kuin Weasleyn veljeksillä (oletin että Will on lyhenne Williamista, eikös Bill ollut myös William?) mutta ainakin tuo George selittyi vähän tuossa kolmannessa luvussa. Ja minä myös tykkään että tämä on kirjoitettu Lavenderin tyttären näkökulmasta, tarinasta tulee paljon kiinnostavampi kuin jos äiti olisi ollut joku "nobody".

Joten, tiivistettynä: tykkään ja odotan jatkoa innolla! Ainakin kolme ekaa lukua tuli aika vauhdilla, toivottavasti olet yhtä innokas julkaisemaan jatkossakin  :)

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär, K-11, 3. luku 31.7.!
Kirjoitti: Kaira - 02.08.2016 00:35:55

Oi, maailman suurimmat kiitokset kaikille kolmelle kommentoijalle! Tulin ikionnelliseksi tiedosta, että olitte jaksaneet lukea tänne asti ja viitsitte jopa kommentoida, kiitos, kiitos! :)

Isfet, kiitän kovasti kommentistasi ja kehuista! :) Jamesilla on syynsä olla kalsea, ja ne ehkä selviävät myöhemmin... toivottavasti viihdyt fikin parissa vielä jatkossakin!

Pähkinäinen, isot kiitokset kommentistasi ja kehuista! :) Halusin hieman tarkoituksella jättää epäselväksi alussa mistä sukupolvesta on kyse, sillä moni lukija (minä mukaanlukien) valitsee fikkinsä sen perusteella. Toisaalta ehkä se myös karkoittaa toiset lukijat, tiedä häntä... mutta ihanaa, että sinä olet tykännyt!

Jippu, kiitos kiitos kommentistasi! :) Voinen tunnustaa, että en vannoutuneena Kelmi-fanina ole koskaan lukenut 3.gen-fikkejä, joten en yhtään tiedä miten muut kirjoittajat ovat hahmoja lähestyneet. Ilahduttavaa kuulla, että Jamesista kirjoittamisella onnistuin löytämään harvinaisemman näkökulman, sillä se oli aivan sattumaa! :D
Mitä Lenan veljesten nimiin tulee, tässä olen kyllä mokannut. Juonta suunnitellessani näin Georgen hahmon nimen niin selvästi Gerogena, etten voinut nimetä sitä miksikään muuksi. Varsin yleinen nimihän se Britanniassa onkin. Toisen veljen nimeksi yritin sitten oikein tietoisesti valita nimen, jota ei ole esiintynyt Pottereissa, ja pieleenhän se meni että rysähti :D En yhtään muistanut Billin oikean nimen olevan William, vaan joku "Bilius" ja kiirehdin hädissäni googlaamaan asian luettuani kommenttisi. Tähän en voi sanoa muuta kuin että pahoittelut mokastani, toivottavasti se ei häiritse lukemista liikaa. :)

Tässä teille luku 4, toivottavasti tykkäätte:


4.  Lajitteluhatun laulu

Raikas syksyinen tuuli vihmoi Lenan kasvoille kun hän palasi Tylyahoon perehdytyspäivän jälkeen. Hän oli hyvin väsynyt, mutta positiivisesti yllättynyt kaikesta, mitä oli päivän aikana nähnyt ja kuullut. Tylypahka oli totta tosiaan enemmän kuin tanssiaisia ja jäykkiä perinteitä. Miten hänen äitinsä oli onnistunut saamaan näin upean paikan kuulostamaan niin tylsältä?

Koulun vahtimestari oli ollut häntä vastassa koulun portilla sovitusti kello kaksitoista. Sitä ennen Lena oli tullut portinavaimella Tylyahoon - kummatkin posket yhä limaisina äidin jäähyväissuudelmista -, lunastanut itselleen huoneen Sianpää-nimisestä, hieman omituisenhajuisesta majatalosta ja jättänyt sinne matka-arkkunsa ja luudanvartensa. Vahtimestari, ystävällisen mutta höpsähtäneen oloinen vanha nainen nimeltä Figgs, käveli Lenan kanssa läpi Tylypahkan tiluksien kertoillen tarinoita Kielletystä Metsästä, kentaureista ja tupakummituksista, mutta päätyi aina lopulta puhumaan kissoistaan. Lenaa ei ollut hennonut keskeyttää vahtimestaria kysyäkseen jotakin koulun upeista vehreistä tiluksista tai järvestä, joka oli kimmeltänyt houkuttelevasti syksyisessä auringonpaisteessa.

Itse linna oli tietysti vaikuttava: jykevä ja suuri. Koska Lena oli hämmentynyt jo pelkän eteishallin koosta, hän ei ollut uskoa silmiään nähdessään Suuren Salin, liikkuvien portaiden määrän, kymmenet haarniskat, tuhannet ja taas tuhannet muotokuvat. Rouva Figgs saattoi hänet aina ruman kivihirviön (joka näytti huomattavasti Williltä nälkäisenä) luokse ja sieltä kierreportaita ylös rehtorinkansliaan. Siellä häntä oli odottanut hyvin vanha nainen, jonka kasvonpiirteet olivat monien ryppyjen päällystämät. Harmaa tukka oli löysällä nutturalla niskassa, mutta ryhti suora kuin vanhan puutuolin selkänojalla. Nainen esittäytyi rehtori McGarmiwaksi, ja Lena oli arvellut suupielten rypyistä kyseessä olevan varsin ankara nainen. Hän ei ollut uskaltanut vitsailla tavalliseen tapaansa rehtorille, mutta hymyili kyllä koko ajan rehtorin käydessä läpi koulun sääntöjä ja käytäntöjä, teki kertakaikkiaan kaikkensa näyttääkseen mahdollisimman tunnolliselta oppilaalta.

Päivän todellinen koitos oli tullut sen jälkeen kun rehtori McGarmiwa oli ottanut käteensä kirjekuoren, joka sisälsi Lenan todistukset ja arvosanat edellisistä kouluista. Lena oli hikoillut kuin puhpallura huispauskentällä katsellessaan huolestuneena syvenevää ryppyä rehtorin silmienvälissä tämän käydessä hänen tieojaan läpi.

”Hmm”, rehtori oli mumissut. ”Olet ilmeisesti ollut yhteensä kolmessa taikakoulussa ennen tätä vuotta?”
”Kyllä, rehtori.”
”Ja viimeisimpinä…”, rehtori McGarmiwan ilme synkkeni, ”Iloisen Härklöntin vaihtoehtotaikuuskoulussa?”
”Niin.”
  ”No”, professori McGarmiwa laski pergamentit alas. ”Haluan sinun ymmärtävän, neiti Brown, että Tylypahkaan ei yleensä oteta oppilaita kesken tutkinnon elleivät he ole osoittaneet erityistä kyvykkyyttä edellisessä opinahjoissaan.”

Lena nyökkäsi tietäen vallan hyvin ettei hän kuulunut näihin erityistä kyvykkyyttä osoittaneisiin poikkeustapauksiin. Miten oli siis mahdollista että hänet oli hyväksytty Tylypahkaan?

”Sinun kohdallasi koulun johtokunta on kuitenkin päättänyt tehdä poikkeuksen”, rehtori jatkoi ja katsoi Lenaa tarkkaavaisesti. ”Kiitokseksi äitisi Tylypahkan eteen tekemistä ponnisteluista ja uhrauksista. Oletan sinun tietävän, mitä tarkoitan?”
Lena nyökkäsi juhlallinen ilme kasvoillaan. ”Tietenkin, rehtori”, hän sanoi ilman aavistustakaan mistä oli kyse. Luultavammin äiti oli näyttänyt kyntensä jossakin hyytävässä tanssiaiskriisissä johon liittyi oikuttelevia keijuja ja juopunut basisti.
”Tämä ei tietenkään tarkoita”, rehtori McGarmiwa sanoi, ”että pääsisit yhtään helpommalla täällä kuin muutkaan oppilaat. Suosittelen sinua valitsemaan kolme S.U.P.E.R.-ainetta, joista koostat hieman normaalia suppeamman tutkinnon. Yhdessä vuodessa ja sinun”, hän vilkaisi taas Lenan tietoja, ”aiemmin saamallasi opetuksentasolla en lähtisi haukkaamaan yhtään suurempaa palaa. Ellet sitten halua viipyä koulussamme kahta vuotta?”
”Ei, ei”, Lena sanoi kiireesti, ”kolmen aineen tutkinto kuulostaa oikein hyvältä.”
”Mainiota”, rehtori McGarmiwa sanoi, kaiveli hetken työpöytänsä laatikoita ja löysi sieltä purppuraisen esitteen. ”Pyydän sinua tutustumaan tähän. Se on esite S.U.P.E.R.-aineistamme. Voit valita sieltä omien kiinnostuksenkohteidesi ja osaamisesi mukaan ne kolme ainetta, joiden opetukseen haluat osallistua. Sinulle tehdään lukujärjestys ylihuomenna kuten kaikille muillekin.”

Lena nyökkäsi.

”Ja neiti Brown”, rehtori sanoi vielä tuikea ilme kasvoillaan, ”odotan sinun todella tekevän töitä opintojesi eteen. Viimeisenä vuonna ei ole varaa epäonnistua – mikäli et läpäise kokeita, joudumme valitettavasti lähettämään sinut takaisin kotiin. Emmekä me suvaitse Tylypahkassa tällaista riviä Surkeita mitä aiemmista todistuksesta löytyy.”

Lena katsoi vanhaa naista mitä vilpittömimmin ja sanoi: ”Rehtori, vakuutan, että tulen tekemään parhaani ja enemmän.”

Rehtori McGarmiwa saattoi Lenan ovelle ja avasi oven. Juuri kun Lena oli kääntymässä kiittämään rehtoria vielä kerran, hänen katseensa osui muotokuvaan velhosta, jolla oli hopeinen pitkä parta ja puolikuunmuotoiset silmälasit. Muotokuva hymyili Lenalle ja iski veitikkamaisesti silmää.

Matkallaan takaisin portille vahtimestari Figgsin johdolla Lena näki vilauksen Tylypahkaan parhaasta puolesta. Tornin ikkunasta näkyi kauas huispauskentälle asti. Se oli isomman ja ammattimaisemman näköinen kuin mikään kenttä missä Lena oli ennen pelannut. Hän joutui pysähtymään nähdäkseen mahdollisimman paljon, ja jatkoi matkaansa vasta kun Figgs oli sanonut jo muutamaan otteeseen ”neiti Brown?”. Lena pystyi jo kuvittelemaan itsensä luudanvarrelle. Vielä hän näyttäisi James Potterille.


Sinä yönä, huolimatta jännityksestä, epämukavasti jousitetusta sängystä ja majatalonsa omituisesta hajusta, Lena nukkui hyvin.

*

Seuraava päivä osoittautui aikamoiseksi häsläykseksi. Jos Lena olisi herännyt ajoissa eikä puolenpäivän jälkeen, hänelle ei olisi tullut kiire kirjautua majatalosta ulos. Jos hän olisi kirjautunut ajoissa ulos, hän ei olisi joutunut väittelyyn omistajan kanssa siitä, pitäisikö myöhäisestä uloskirjautumisesta suorittaa ekstramaksu. Jos Lena ei olisi joutunut väittelyyn omistajan kanssa, hän olisi ehtinyt heittää tavaransa ajoissa itsestään kulkeviin vaunuihin, joiden oli tarkoitus viedä Lena ja hänen maallinen omaisuutensa hyvissä ajoin linnaan ennen lajitteluseremoniaa. Mutta koska Lena oli Lena ja kaikki edellä mainittu todella tapahtui yhtä varmasti kuin rouva Brownin pitsinvirkkaus, hän myöhästyi vaunuista. Lena ehti juosta ulos Sianpään ovesta ja nähdä miten tyhjän vaunun renkaat kolistelivat tietä eteenpäin kaukana hänen edessään.

 Lenan oli pakko myöntää itselleen, että uusi elämä tunnollisena oppilaana ei ehkä alkanut aivan toivotuimmalla tavalla. Sitoessaan anelevaa viestiä Sianpään kauhtuneen, harittavasilmäisen pöllön jalkaan Lena oli vain kiitollinen, ettei hänen äitinsä ollut näkemässä. Kun rehtori McGarmiwan lähettämät toiset vaunut kolistelivat pari tuntia ja kolmea kermakaljaa myöhemmin majatalon pihaan, ja Lena nosti sinne tavaransa ja luudanvartensa ja ahtautui itsekin penkille. Ainakin hän ehtisi lajitteluseremoniaan, hän lohdutti itseään vaunujen rullatessa eteenpäin. Miten paha loppupäivästä edes voisi tulla?


Lena tunsi itsensä perin pohjin nöyryytetyksi seisoessaan lajittelujonossa häntä vyötäisille ylettävien ykkösluokkalaisten kanssa. Hän katui nyt karvaasti vastaustaan McGarmiwalle siitä, haluaisiko hän tulla lajitelluksi yksityisesti hänen huoneessaan vai muiden uusien oppilaiden kanssa koko koulun edessä. Muiden kanssa, Lena oli vastannut muitta mutkitta, ajatellen, että näin hän aiheuttaisi mahdollisimman vähän vaivaa ja huomiota päivällä tapahtuneen toilailun jälkeen.

Hänen päätöksensä typeryys valkeni hänelle mitä karmeilla tavalla kun hänet saatettiin Suuren Salin oven eteen muiden lajittelua odottavien kanssa. Miten yksitoistavuotiaat saattoivatkin olla niin… pieniä? Lena tunsi itsensä suorastaan peikkomaisen suureksi ja kömpelöksi. Hänen edessään jonossa seisova ruskeatukkainen tyttö ei yhtään auttanut asiaa. Hän kääntyi tapittamaan Lenaa silmiin alaviistosta ja kysyi kuulaalla kantavalla äänellä:
”Hei, oletko sinä jonkun äiti?”
 Koko jonollinen pieniä päitä ja tarkkaavaisia katseita kääntyi Lenaan päin.
”En,”, Lena sanoi kauhistuneena. Näyttikö hän yksitoistavuotiaan äidiltä?

Heitä kaitsenut keski-ikäinen velho hyssytti heidät hiljaisiksi. Velhon katse oli hyvin ystävällinen, kun hän esitteli itsensä professori Longbottomiksi, kertoi juuri hänen saattavan heidät koko koulun eteen lajiteltaviksi.

”Muistakaa lapset – ja nuori neiti”, professori Longbottomin katse osui Lenaan, ”tilanne voi tuntua jännittävältä, mutta koko koulu on teidän puolellanne. Kaikki tuvat haluavat juuri sinut heidän riveihinsä. Ja päädyittepä mihin tupaan vain, voitte olla ylpeitä: Tylypahkassa ei huonoja tupia olekaan.”

Lena piti professori Longbottomista, ja pohti – osittain hämätäkseen vatsassa liihottelevia perhosia – ovatko koulun kaikki professorit näin mukavia. Mutta juuri silloin Suuren Salin ovet aukesivat. Lena kuuli avonaisista ovista tulvivaa naurua ja rupattelua, joka laantui kuin veitsellä leikaten rehtori McGarmiwan ääneen, joka julisti lajitteluseremonian alkavan mitä pikimmiten.

Professori Longbottom kääntyi antamaan täriseville lapsille rohkaisevan hymyn. Lena yritti kovasti näyttää siltä, että olisi kaiken tämän yläpuolella (”Hyvä ryhti on itsevarman nuoren noidan salaisuus”, rouva Brownin ääni kaikui hänen päässään), mutta epäonnistui yrityksessään surkeasti päätellen siitä, miten professori nosti heidän katseidensa kohdatessa vielä kannustavaksi tarkoitetun peukun pystyyn.

He lähtivät kävelemään Suureen Saliin, jonka katto oli tumma ja tähtikirkas. Lena tunsi voivansa pahoin. Ympäristö näytti sumealta, hän hahmotti lautasten kimalluksen ja kynttilöiden lepattavat liekit vain vaivoin. Hän oli kiusallisesti melkein jonon keskellä, ja heti kun hän pääsi ensimmäisen pitkän tupapöydän kohdalle, hän tunsi satojen silmäparien tutkailevan häntä, kuuli supatuksen ja sitä seuraavan hitaasti alkavan naurunvireen ja osoittelut. Lena tunsi punastuvansa, mutta päätti kävellä pää pystyssä. Matka tuntui loputtoman pitkältä, eikä ympäriltä kantautuvat kymmenet kuiskaukset auttaneet asiaa. Lena yritti katsella pöytiin, löytää edes yhdet tutut kasvot, mutta hän ei onnistunut paikantamaan ketään Pottereista tai heidän serkuistaan.

Kun he saapuivat Salin etuosaan ja asettautuivat riviin – Lena kyllä ymmärsi miten tavattoman koomiselta hän näytti ensiluokkalaisten keskellä – hän huomasi jakkaralle asetetun vanhan hatun. Hän muisti äidin maininneen lajittelen tapahtuvan hatun avulla, mutta hän oli ehdottomasti kuvitellut päähineen olevan vähemmän nuhjuinen ja enemmän, noh, taianomaisen ja arvokkaan näköinen.

McGarmiwa nosti kätensä pystyyn saadakseen hiljaisuuden. Kaikki Suuressa Salissa tuntuivat katsovan rähjäistä hattua, paitsi ne, joiden virneet Lena yhtä tunsi selässään. Ennen kuin Lena ehti edes miettiä, mitä edessä olisi, hattu alkoi laulaa.

Tylypahkan aikanaan perustivat
kaksi velhoa, kaksi noitaa
Päämäärän yhteisen asettivat:
taikaopetusta nuorille hoitaa.

                                                     

”Voi kiva, oikein rimmaavat sanat”, Lena ajatteli, ja pystyi vain vaivoin pidättämään silmienpyöräytyksen, koska epäili opettajien henkilökunnanpöydässä tarkkailevan häntä.

Puuskupuh eniten arvoa antoi
hyveelle ahkeruuden
Korpinkynsi päässään kantoi
älykkyyttä velhon kuuden
Urheutta peräänkuulutti
tietenkin Rohkelikko
Kunnianhimoa arvosti Luihuinen, kas,
siit’ seurasi välirikko.

”Hoo, draamaa”, Lena ajatteli sarkastisesti. Hän toivoi hatun lopettavan pian, jotta lajittelu voisi alkaa. Vaikka Lena nauttikin yleensä huomiosta, varsinkin ollessan huispauskentällä, tämä oli jopa hänelle liikaa. Kerrattuaan Tylypahkan perustajien historian hattu siirtyi laulussaan osioon, jonka kliseinen tarkoitus oli ilmeisesti kannustaa koululaisia tupajaottelusta huolimatta pitämään yhtä.

Vaik’ Tylypahkan taistelosta
 kulunut on jo monta vuotta
 Muista: älä vihaa, kosta
 Eripuraa kylvä suotta.     

                                             

”Tylypahkan taistelosta”? Lena vaivasi päätään. Hänen käymiensä koulujen taikuudenhistorian tunnilla Britannian historia oli käsitelty kovin pintapuolisesti. Oliko Tylypahkassa taisteltu? Liittyikö se jotenkin Voldemortiin? Lajitteluhattu jatkoi yhä vain, ja Lena yritti keskittyä.

Neljä on vahvempi kuin koskaan yksi
Nuori tai vanha, se mieleesi paina
Muista: jos tunnet itsesi petetyksi,
On Tylypahka kotisi aina.

Jotta pitoja pääsemme jatkamaan,
annan enää yhden vinkin.
Iske haarukka jälkiruokapiirakkaan
tai tulen ja syön senkin!       

                       

Lajitteluhatun lopetusta seurasi hörähtelyä ympäri salia ja raikuvat aplodit.

”Lajittelu alkakoon”, lausui professori Longbottom iloisesti, kaivoi kaapunsa taskusta pergamentin ja alkoi lukea nimiä aakkosjärjestyksessä. Lena saattoi siis olettaa hänen vuoronsa koittavan pian, ja oli siitä iloinen. Kun kourallinen pienenpieniä ensiluokkalaisia oli lajiteltu, professori Longbottom luki listastaan Lenan nimen.

Jalat hieman täristen Lena asteli kohti jakkaraa. Taas hän kuuli tupapöydistä naurua, mutta hieman vähemmän kuin aikaisemmin. Istuessaan jakkaralle Lena pyrki tietoisesti välttelemään uteliaita katseita. Hattu, kuin korostaakseen hänen ja muiden jakkaralla istuneiden välistä kokoeroa, ei humpsahtanut hänen silmilleen.

”Hmm”, Lena kuuli äänen tulevan kuin hänen päänsä sisältä. ”Brown… äitisi oli rohkelikko… isäsi oli korpinkynsi. Korpinkynttä sinusta ei tule, ei, vahvuutesi on muualla. Kunnianhimoa löytyy, oveluutta. Reippauttakin… oikeudenmukaisuutta”

Lena ei tiennyt mitä ajatella, joten puristi vain silmänsä kiinni.  Pienen tauon jälkeen hattu karjaisi ääneen koko salille: ”ROHKELIKKO!”

Rohkelikon pöydän tuulettaessa villisti Professori Longbottom otti hatun Lenan päästä ja kumartui kuiskaamaan tytön korvaan: ”Tervetuloa tupaani.”     
Kävellessään Rohkelikko-pöytään Lena olisi voinut vannoa kuulevansa jostakin pojan äänen, joka huusi vitsikkäästi: ”Ei, blondi, vielä voit vaihtaa meille!”

Lena ei uskaltanut katsoa äänen suuntaan, ei vielä tänään. Hän tarvitsi hieman aikaa totutella uuteen ympäristöön ennen kuin uskalsi ottaa sen omakseen. Äiti ilahtuisi, hän ajatteli epämääräisesti, äiti oli aina toivonut hänestäkin rohkelikkoa. Mutta sitten hän näki jonkun huiskuttavan hänelle kättä.
”Lena, tänne päin!” Lena huomasi huiskuttajan olevan Lily, joka istui pöydässä Rosen kanssa.
”Ai moi!” hän ilahtui, harppoi tyttöjen viereen ja istui alas. ”Mitä kuuluu? Missä muut ovat?”
”Voi, mehän emme ehtineet edes puhua tästä kun tapasimme viimeksi”, Lily sanoi. ”Albus on Luihuisessa, hän istuu tuolla”, hän osoitti Luihuisen pöytää. ”Hugo on Korpinkynnessä, tuolla noin. James istuu kavereidensa kanssa tuolla kauempana, näetkö?”

Näkihän Lena. Hän oli jotenkin automaattisesti olettanut kaikkien sisarusten olevan Rohkelikon pöydässä, koska äiti oli sanonut perheenjäsenten päätyvän yleensä samaan tupaan. Hän oli pettynyt kun Albus ei ollutkaan rohkelikko. Onneksi sentään Lily oli, Jamesista kun ei tuntunut paljon olevan iloa.

”Millä vuosikursseilla te olittekaan?” Lena kysyi.
”Minulla on V.I.P.-vuosi menossa”, Lily vastasi.
”Minulla kuudes”, Rose sanoi ja alkoi lapata lautaselleen pöytiin juuri ilmestynyttä juhlaruokaa.

Lena oli hieman pettynyt kun kumpikaan tytöistä ei ollut hänen vuosikurssillaan. Hänkin otti lautasensa täyteen ruokaa ja antautui mukavaan ja nauruntäyteiseen keskusteluun tyttöjen kanssa. Välillä hän sattui vilkaisemaan Jamesin suuntaan, joka ei katsonut häneen päinkään, vaan vitsaili omien kavereidensa kanssa. James näytti niin erilaiselta nauraessaan. Lena jopa unohtui katsomaan poikaa hieman pidempään, kiinnitti huomiota hymykuoppiin, vilkkaisiin silmiin, kulmakarvojen kaareen… Miksei poika ollut huomaavinaan Lenaa? He olivat tavanneet jo kahdesti.

”James saattaa olla vähän jäykkä ensitapaamisella”, Rose sanoi huomattuaan ketä Lena tuijotti. ”Älä ota sitä itseesi. Hän on hieman varautunut, mutta hyvin kultainen ihmisille, joita pitää hyvinä tyyppeinä. Tosin”, hän jatkoi mietteliäästi, ”James on myös kovin tuomitseva. Hänen kirjoissaan joko kuuluu hyviin tyyppeihin tai sitten ei. Mutta ei sinulla varmasti ole mitään hätää.”
”Sinä taidat tuntea hänet hyvin?” Lena kysyi.
”Erinomaisesti”, Rose virnisti. ”Me olemme kasvaneet yhdessä. Hän on minulle kuin veli vaikka olemme serkkuja.”

Illallisen päätteeksi Lena oli saanut yhtä ja toista selville uusista kavereistaan. Rosen ja Hugon isä oli Ginny Weasleyn, Lenan huispausidolin veli. Ilmeisesti myös Georgen uusi työnantaja oli Ginnyn veli. Hän sai tietää että Rose ei oikeastaan harrastanut huispausta kuin pakotettuna, mutta Lily oli lentänyt verrattain paljon ja että hänellä oli myös aikomuksena hakea Rohkelikon tupajoukkueeseen. Hän tiesi, että Rose rakasti lukemista ja vihasi sanaa ”rillutella”, ja että Lily oli pienestä ja hentoisesta ulkomuodostaan huolimatta aikamoinen hurjapää.

Lenasta oli ikävää erota tytöistä oman makuusalinsa ovella, mutta kuten Rose ja Lily selittivät, Tylypahkassa nukuttiin oman vuosikurssin opiskelijoiden kanssa. Lena kiipesi makuusaliinsa, huomasi ilmeisesti hänelle varatun sängyn, ja istahti sille. Hänen huonetoverinsa eivät vielä olleet saapuneet. Lily ja Rose olivat kertoneet, että varsinkin seitsemäsluokkalaiset tykkäsivät pitää railakoita juhlia ja lukuvuoden ensimmäisenä ilta oli mitä mainioin tekosyy hipoille. Lena ei jaksanut edes ajatella liittyvänsä juhlintaan sinä iltana. Hän oli uupunut, ja uusiin ihmisiin tutustumisesta ei olisi tullut mitään. Niinpä hän kävi suihkussa, avasi sänkynsä ja pujahti lämpimän peiton alle.

Sinä yönä Lena ei nukkunut kovin hyvin, vaikka sänky ja puitteet olivat ehdottomasti edellisyötä paremmat. Hän näki levotonta unta, missä kaunein hänen koskaan näkemänsä sieppi pakeni häneltä jatkuvasti, lensi vain muiden kasvottomien ihmisten kädestä käteen luomatta häneen silmäystäkään.                                               

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär, K-11, 4. luku 2.8.!
Kirjoitti: Jippu - 03.08.2016 11:56:23

Olen tosi huono kommentoimaan joka luvun jälkeen mutta tiedän miten paljon kommentit lämmittää kirjoittajan mieltä, joten yritän parantaa tapani ja pysyä mukana kommentoimassa  :D

Uusi luku tuli tosi nopeasti, jee! Ja tässä päästiin jo Tylypahkaan asti, mikä on kiva juttu. Arvasin toki, että Lena tullaan lajittelemaan Rohkelikkoon koska James on samassa tuvassa ja minulla on kutina että tämän parivaljakon välillä alkaa kipinöimään jossain vaiheessa  ;)

Olin aika yllättynyt että Lavender ei ole kertonut lapsilleen (ainakaan Lenalle) Tylypahkan taistelusta, mutta ehkä se on sellainen asia mistä ei niin mielellään puhu. Ja muutenkin yllättävää että Lena ei ole muutenkaan kuullut koko tapahtumasta, mutta toki se sattui kauan sitten eikä varmasti kaikkia niin suuresti kiinnosta. Ja jee, Albus on Luihuisessa, minusta on kivaa että kaikki Weasleyt/Potterit eivät päädy sinne Rohkelikkoon. Kun luin tämän luvun ensin puhelimella tuo lajitteluhatun laulu (joka oli muuten mahtava) oli asettunut jotenkin ihmeellisesti ja se oli tosi hankala lukea, mutta onneksi tabletilla ei ole samaa ongelmaa. Ja aww, professori Longbottom.

Tämä luku oli tosi taitavasti kirjoitettu, kuten edellisetkin, ja ihanaa kun kuvailua on niin paljon (itselläni on ongelmana että kirjoitan ihan liikaa dialogia). Luvut on myös sopivan mittaisia ja selkeästi jaoteltu, ei tule semmoista tunkkaista oloa jos ymmärrät mitä tarkoitan  :D Tuosta nimiasiasta vielä, että ei se tosiaan niin paljoa haittaa, ja molemmat nimet on tosi yleisiä Britanniassa, niin kuin sanoitkin.

Tykkäsin siis ja jatkoa odottelet yhä innolla  :)

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär, K-11, 4. luku 2.8.!
Kirjoitti: Kaira - 04.08.2016 15:18:04

Oi kiitos taas palautteestasi, Jippu, olet aivan oikeassa, se lämmittää kirjoittajan mieltä aivan mahdottomasti :) Se on se suola joka saa kirjoittamaan sormet rakkuloilla uutta lukua koko päivän :D Ihana kuulla, että pidit  tästä luvusta! Onneksi lajitteluhatun laulu näkyi kunnolla edes tabletilla, onpa ärsyttävää että kännykällä ei toimi, hmm... ja joo, rouva Brown useiden muiden sotaveteraanien tavoin saattaa kokea kokemuksistaan puhumisen hyvin vaikeaksi. Siitä varmaan selviää lisää myöhemmin :)



5. Ensilento


Lena piti ensitapaamisesta lehtien Karenista, ja se ensitapaaminen tapahtui heti aamulla Lenan herättyä. Karen oli selvästi ollut asemissa valmiina käymään Lenan kimppuun jo jonkin aikaa, mutta odottanut kiltisti tytön avaavan ensin silmänsä.

”Karen Thomas!” tyttö karjaisi ja ponkaisi käsi ojossa eteenpäin ennen kuin Lena ehti päästää ainoatakaan haukotusta ilmoille. ”Hauska tavata.”
”Lena Brown”, vastasi Lena Brown, häkeltyneenä valosta ja siitä tosiasiasta, että hän oli hereillä vaikka kello oli vasta yhdeksän aamulla. Hän katseli ympärilleen. Makuusali kylpi pirteässä auringonvalossa. Lena vilkaisi ulos ikkunasta, josta avautui näkymä aaltoilevalle järvelle. Hän kuuli jonkun olevan suihkussa ja yhden vuoteen verhot olivat vielä kiinni.
”Mainiota, mainiota”, Karen sanoi rempseästi ja taputti Lenaa toisella kädellä selkään. ”Miellyttävää saada sinut joukkoomme, Lena. En nähnyt sinua eilen juhlissa?”.
”Kaaduin sänkyyn yhtä nopeasti kuin Kohtalottarien bändäri keikan jälkeen”, Lena tunnusti nolona. ”Olin aivan poikki, tietäisittepä millainen päivä minulla oli.”
”No, osaa päivästäsihän me pääsimme todistamaan lajitteluseremoniassa. Merlinin parta sentään, kun ihmiset olivat uteliaita: ’Kuka se uusi tyttö oli?’”
”Paremminkin: ’Kuka se kuuma blondi oli’”, kuului ääni siitä sängystä, jonka eteen oli vedetty verhot. ”Hitto, Karen Thomas, meidän täytyy selventää makuusalin sääntöjä. Ristikuulustelun saa aloittaa aikaisintaan puoli yhdeltätoista.”
Karen nauroi. ”Puoli yhdeltätoista Longbottom on tekemässä meille lukujärjestyksiä, etkä halua myöhästyä siitä, Jo.”

Sängyn verhot heilahtivat auki, ja ulos astui Jo’ksi kutsuttu lyhyt tyttö, jonka kasvot olivat täynnä pisamia. ”Niin, haluan kyllä ottaa kaiken irti ajasta professori Söpöläisen kanssa.”
”Sinulla on omituinen miesmaku, Jo”, Karen sanoi ja kääntyi takaisin Lenaan päin. ”Professori Longbottom on erinomainen opettaja. Olen hänen yrttitiedon S.U.P.E.R.-kurssillaan. Aiotko sinä ottaa yrttitietoa?”
”En tiedä”, Lena vastasi. ”Tuskinpa, en ole opiskellut sitä kovin paljon ennen.”

Jo käveli pyjamassaan suihkun ovelle ja koputti rivakasti. ”Era, hoi! Olisiko aikaa päästää meidät muutkin huuhtelemaan eilisillan muistot viemäristä alas?”

Suihkutus lakkasi ja ulos astui pitkä tumma tyttö, pyyhe hiuksissa ja toinen vartalon suojaksi kiedottuna. Lena ei voinut olla katsomatta tytön kasvonpiirteitä, jotka olivat todella klassisen kauniit. Vaikka Lena harvoin mietti ulkonäköään, hän tuli yhtäkkiä hyvin tietoiseksi itsestään ja siitä miltä näytti. Tyttö katseli Jo’ta selvästi ärsyyntyneenä, mutta ei ehtinyt sanoa mitään ennen kuin huomasi Lenan istumassa sängyllään. Tytön tummista piirteistä huolimatta hänen silmänsä olivat jäisen siniset; kontrasti oli henkeäsalpaava.

”Kas vain, uusi tulokas on herännyt”, Era sanoi ja astui eteenpäin kättelemään. ”Kauniit hiukset”, hän jatkoi vilkaisten Lenan päätä.

Lena ei osannut sanoa oliko Eran huomautus sarkasmia. Vaikka hiukset olivat Lenan ainoa kaunis piirre – ja syy, miksi ihmiset saattoivat ensinäkemältä erehtyä pitämään häntä ’kuumana blondina’ – hän tiesi vallan hyvin etteivät ne esiintyneet edukseen aamuisin, jolloin ne Willin arvion mukaan sojottivat vallattomasti joka suuntaan kuin peikon hampaat. Rouva Brown oli useasti kehottanut Lenaa ottamaan kaiken irti pitkistä kultaisista hiuksistaan, mutta Lena ei ollut sitä tyyppiä, joka jaksoi väkertää kampauksia tai lotrata niihin unikukkauutetta. ”Kyllä ne harottavahampaiset peikotkin löytävät rakkautta, miksei Lenakin”, Willillä oli tapana puolustaa siskoaan, ”jos ei muuten niin nuijanukutuksella.”


Ennen kuin Lena oli ehtinyt vastata, puolijumalalar-Era oli astellut siroin askelin (ojensiko hän todella nilkkoja kävellessään vai näkikö Lena harhoja?) omalle vuoteelleen.
”Tiedätkö, miksi sinut laitettiin juuri meidän saliimme?”, kysyi Karen.
”Niin, täällä oli ahdasta jo ennen uutta sänkyäkin”, Era sanoi ja vetäytyi verhon taakse pukeutumaan.
”En yhtään tiedä”, sanoi Lena totuudenmukaisesti. Häneltä ei oltu kyselty missä hän halusi majoittua.
”Ymmärtääkseni kolmossalissa on vain kolme tyttöä tällä hetkellä, kun Ellie Hammer ei tullutkaan takaisin”, Era sanoi. ”Miksei sinua laitettu sinne?”
”En tiedä”, sanoi Lena uudestaan. ”Hetkinen”, hän tajusi, ”täällä on viisi sänkyä. Kuka on viides asukki?”
”Anna”, Karen vastasi ja osoitti Lenasta kauimmaista sänkyä. ”Hän on aika ujo ja viihtyy omassa seurassaan. Lisäksi hän herää yleensä minuakin aikaisemmin ja menee yksin aamiaiselle. Olen yrittänyt tutustua häneen kuusi vuotta tuloksetta. Tai siis, hän on oikein mukava, kukaan ei voi väittää muuta. Minusta vain tuntuu, että hän viihtyy paremmin yksin.”

Era oli tullut verhon takaa esiin. Vaikka hänellä oli päällään samanlainen koulukaapu kuin se, mitä Lenakin oli vetämässä päälleen, hän onnistui silti näyttämään huomattavasti tyylikkäämmälle kuin kukaan heistä. Lena yritti olla tuijottamatta liian pitkään, ettei Era aivan kiusaantuisi, mutta toisaalta tyttö näytti olevan tottunut katseisiin. Kun hän ja Jo alkoivat ehostaa itseään peilin edessä, kyllästyneen näköinen Karen ehdotti, että Lena ja hän lähtisivät jo edeltä aamupalalle.

”Siitä vain”, Era sanoi irrottamatta katsettaan peilikuvastaan (mutta, Lenan täytyi olla aivan rehellinen, ei hänkään irrottaisi jos peilikuva näyttäisi tuolta). ”Mutta eikö äiti opettanut teille, että tosinoita ei koskaan näyttäydy huolittelemattomana?”
”Ei”, Lena sanoi. ”Ainoa asia, jonka olen oppinut äidiltäni on se, että Noitain niksiringin Riipaisevaa Runoimprovisaatioiltaa tulee paeta kuin perässä oli kolme kalmolaskosta ja manalius.”
”Noitain niksirinki on mitä hyödyllisin järjestö. Olen kuulunut siihen viisitoistavuotiaasta asti.” Eran häneen luoman jäisen katseen perusteella Lena päätteli, ettei makuusali numero neljän ilmapiiri ollut vielä valmis hänen huumorintajulleen.


Aamupalalla Lena ja Karen vaihtoivat lyhyet tiivistelmät elämästään. Karen oli mutkaton, piti jalat tiukasti maassa ja omasi ovelan, sarkastisen huumorintajun. Lena huomasi tytön olevan hyvin kunnianhimoinen opiskelujensa ja tulevaisuudensuunnitelmiensa suhteen, mikä sai hänen omatuntonsa hieman kolkuttamaan. Kuitenkin Karenin kysyessä, mitä Lena puolestaan halusi tehdä valmistuttuaan, Lena ei epäröinyt kertoa suunnitelmastaan lentää ammatikseen viimeistään parin vuoden päästä. Karen sanoi, että Lena näyttikin aivan huispaajalta, ja Lena arveli sen olevan kauniimpi kehu kuin mikään hänen enkelinkasvoisen mutta huumorintajuttoman huonekaverinsa koskaan saama.

Jonkin ajan kuluttua Jo ja Era liittyivät heidän seuraansa. Lena paikansi Lilyn ja Rosen hieman kauempana pöydässä ja vilkutti heille: tytöt vastasivat hyväntuulisesti vilkutukseen. Kun Lena oli voitelemassa kuudetta paahtoleipäänsä (Era oli valinnut aamupalakseen verigreipin ja pienen kupin mysliä) professori Longbottom alkoi kiertelemään oppilaiden keskuudessa.

Nyt viimeistään olisi aika päättää, mistä aineista hän halusi koostaa tutkintonsa. Kolme ainetta, mutta mitkä? Kaiken tohinan keskellä hän oli lenamaisesti täysin unohtanut rehtorin hänelle antaman esitteen, joten hän ei tiennyt Tylypahkan painotuksista tai opettajista tuon taivaallista. Hän oli aina pitänyt historiasta, ehkäpä taikuuden historia olisi hyvä valinta? Lena tiesi äidin rakastavan ennustamista, mutta Lena olisi mieluummin vaikka sytyttänyt Tulisalamansa tuleen kuin – ei, ei sentään, Lena naurahti itselleen kesken ajatuksen, eipäs nyt liioitella. Joka tapauksessa ennustus oli poissuljettu vaihtoehto. Hän ei ollut koskaan ollut erityisen hyvä muodonmuutoksissa… loitsut kiinnostivat paljon enemmän. Toisaalta taikajuomista voisi olla hyötyä… mutta niitäkään Lena ei ollut opiskellut kovin paljoa; hän pelkäsi, ettei pysyisi opetuksen perässä.

”No niin, neiti Brown, onko ensimmäinen aamu Tylypahkassa valjennut mieluisana?”

Voi ei, professori Longbottom oli ehtinyt jo hänen kohdalleen.

”Kyllä, professori”, Lena vastasi. Professori Longbottom katseli papereitaan.
”Hmm, olet ilmeisesti tehnyt jonkinlaisen sopimuksen rehtorin kanssa, että arvioit itse omaa osaamistasi ja valitset sen pohjalta aineesi?”
”Niin.”
”Noh”, professori sanoi, ”mihin tulokseen olet tullut?”
”Taikuuden historiaa ainakin”, Lena aloitti, ja ihmetteli professorin naamalle äkkiä leviävää virnettä. ”Mitä?” Lena kysyi hätääntyen hieman.
”Ei, ei mitään, erinomaisen hyödyllinen valinta”, kuului vastaus. ”Professori Binns ilahtuu ikihyviksi. Mitä muuta?”
”Sitä tässä olen yrittänyt puntaroida”, Lena tunnusti.
”Suosittelisin tietenkin omaa ainettani, yrttitietoa, mutta näyttää siltä, että et ole opiskellut sitä tarpeeksi. Kiinnostaisiko pimeyden voimilta suojautuminen? Henkilökohtaisesti pidän sitä kaikkein tärkeimpänä aineena – olen sille jopa henkeni velkaa.”

Lenan kiinnostus heräsi, mutta hän ei uskaltanut kysyä tarkempia kysymyksiä professorilta ainakaan vielä tässä vaiheessa tuttavuutta. ”Hyvä on, otetaan se.”
”Lukitaan vastaus”, professori hymyili ja teki merkinnän. ”Entäpä kolmas?”
”Olin miettinyt vähän loitsuja”, Lena sanoi pohtivaan sävyyn.
”Loitsut eivät ole lainkaan veltto valinta”, professori Longbottom sanoi yhtäkkiä nostalginen ilme kasvoillaan. ”No niin, olepa hyvä, Lena Brown, ensimmäinen ja viimeinen lukujärjestyksesi Tylypahkassa.”

Lena kiitti professoria ja tutki innoissaan paperia. Maanantai, tiistai ja keskiviikko olivat näköjään kokonaan tyhjiä, sillä hänen aineidensa opetus keskittyi torstaille ja perjantaille. Lena oli siitä iloinen, sillä se jätti enemmän aikaa huispauk –

”Huispaus”, Lena sanoi ääneen, ja kääntyi huikkaamaan professori Longbottomin selälle: ”Anteeksi, professori, milloin Rohkelikon huispausjoukkueen karsinnat ovat?”
”Ai, meilläkö on täällä tuleva huispaussankari? Minä välitän listan joukkueen kapteenille, joka päättää karsintojen ajankohdasta ja ilmoittaa siitä halukkaille. Kerron mielelläni Jamesille kiinnostuksestasi.”

Lena kiitti jälleen. Karen oli puhunut aivan totta, professori Longbottom oli käsittämättömän mukava. Lena ei kuitenkaan voinut uskoa hänelle huoltaan siitä, että James saattaisi jopa tarkoituksella jättää ilmoittamatta karsinta-ajan hänelle. Lena mietti Rosen hänelle eilen lausumia sanoja: ”James on myös erittäin tuomitseva. Hänen kirjoissaan joko kuuluu hyviin tyyppeihin tai sitten ei.” Lenalla oli paha aavistus, että jostakin käsittämättömästä syystä hän oli päätynyt James kirjoihin mustalle listalle.

”Karen”, Lena aloitti epävarmasti, varmistuttuaan, että Era ja Jo eivät kuulleet (he olivat syventyneet keskusteluun toisella puolella istuvien poikien kanssa), ”mitä sinä tiedät James Potterista?”
Karen kääntyi katsomaan häntä kiinnostuneena. ”Potterista? Miksi? Älä vain sano, että sinäkin olet langennut hänen charmiinsa?”

Lena tuijotti Karenia? Charmiin? Siihen jäiseen, ylimieliseen, nenän-alla-kasa-lohikäärmeensontaa -charmiin? Vai oli James todella mukava kaikille muille paitsi hänelle?

Karen varmaankin huomasi hänen hämmästyneestä ilmeestään, että nyt ei ollut kyse siitä, ja alkoi miettiä vastaustaan.

”James Potter… hän on charmikas, kuten sanoin, mukava, melko suosittu tyttöjen keskuudessa… mutta minusta tuntuu, ettei häntä oikeasti tunne kuin läheiset ystävät. Hän deittailee silloin tällöin, mutta ei ole seurustellut pariin vuoteen. Jo epäilee, ettei yksikään tyttö ole tarpeeksi hyvä hänelle. Hän tuntuu olevan immuuni jopa Eralle, joka saisi kenet tahansa muun pojan koko koulussa ja haluaa tietenkin juuri siksi Potterin.”
”Niinkö?” Lena sanoi, ja tunsi jostain syystä ärsyttävää kihelmöintiä mahassaan, eikä ymmärtänyt miksi. ”Jahtaako Era Jamesia?”
”Ei jahtaa”, Karen sanoi, ”Voitko kuvitella, että Eran kaltainen tyttö jahtaisi ketään? Ei, hän korkeintaan kääntää viehätysvoimansa täysille ja flirttailee elegantisti.”
”Tietenkin”, Lena sanoi.
”Minäkin kävin Jamesin kanssa deiteillä Tylyahossa nelosluokalla”, Karen virnisti. ”Se oli ihan kivaa, mutta ei siinä mitään kemiaa ollut, me molemmat tiesimme sen. Jamesin sisko Lily on muuten tosi kiva, olen jutellut hänelle muutamia kertoja.”

Siitä Lena sentään saattoi olla samaa mieltä.

Lenalla ei ollut sinä päivänä (eikä kahtena seuraavana) opetusta, ja hän tiesi tasan tarkkaan mitä tulisi tekemään. Hän hyvästeli Karenin, jolla oli kunnianhimoiset kahdeksan S.U.P.E.R.-ainetta ja siksi täpötäysi lukujärjestys, ja suuntasi askeleensa takaisin kohti Rohkelikkotornia.  Hän käveli lähes tyhjän oleskeluhuoneen halki – ihan totta, olivatko kaikki muut tunneilla? – kiirehti portaat ylös ja teki näyttävän syöksyn sänkynsä alle rakkaan luudanvartensa luokse.

Ensin hän oli ajatellut mennä tutustumaan huispausstadioniin ja tehdä muutamia tekniikkaharjoitteita. Mutta vilkaistuaan makuusalin ikkunasta ulos kirkas auringonpaiste sai hänet vaihtamaan suunnitelmaa.

Makuusalin ikkuna oli iso. Lena väänsi sen hakasesta kaiken voimin, mutta ei saanut ikkunaa auki. Olikohan se loitsittu lukkoon, etteivät Eran huonekaverit hyppäisi siitä ulos silkasta riittämättömyyden tunteesta ja kateudesta? Lena otti taikasauvansa esiin ja kokeili muutamaa loitsua. Vääntöloitsu osoittautui hyväksi valinnaksi, ja pian Lena sai kammeta isoa, paksulasista ikkunaa auki käyttäen koko vartalonpainoaan hyväksi. Lena katsoi alas ikkunasta, ja hän vatsassaan hulmahti tervetulleesti. Ilma oli tosiaan mitä upein. Lempeä tuuli puhalsi läpi tiluksien ja huojutti Kielletyn Metsän tummien kuusien latvoja. Järvi liplatti leppoisasti rantaa vasten ja näytti vastustamattoman kirkkaalta. Ikkunasta oli maahan huimaavan pitkä matka: kiviseinää ja ikkunoita jatkui metrikaupalla alaspäin.

Seuraava vaihe vaati hieman taiteilua. Lena otti Tulisalaman käteensä ja nousi ikkunalaudalle seisomaan. Hetken hän pelkäsi horjahtavansa; vaikka hän oli tottunut korkeisiin paikkoihin, ikkunalauta hänen jalkojensa alla tuntui yhtäkkiä kovin pieneltä. Nyt tai ei koskaan, hän päätti ja hyppäsi. Hän ehti pudota monia metrejä ennen kuin sai luudanvarren jalkojensa väliin. Adrenaliini sykki hänen suonissaan kun hän lensi kunniakierroksen tornin ympäri ja tuuletti villisti.

Lena kierteli jonkin aikaa ympäri tiluksia tutustuen uuteen kouluunsa perinpohjaisesti. Hän näki riistanvartijan mökin, jonka savupiipusta tuprutti savua, näyttävän muistomerkin, pienen hautausmaan ja aitauksen, jossa käyskenteli muutama hesvoskotka. Hän päätyi kuin päätyikin huispausstadionille, harjoitteli spurtteja, käännöksiä ja syöksyjä. Lopulta onnellisena ja kauttaaltaan hikisenä hän suuntasi takaisin kohti rohkelikkotornia, mutta huomasi perille päästyään jonkun sulkeneen ikkunan. Hän koputteli ja huhuili aikansa, mutta kukaan ei tuntunut olevan makuusalissa. Lena joutui suuntaamaan luutansa pääovelle.

Hän laskeutui hengästyneenä maahan aivan ovien eteen. Ennen kuin hän ehti tarttua kahvaan, hän kuuli takaansa lähestyvät askeleet.

”Tiedäthän, Brown, ettei koulun alueella saisi lentää kuin huispausstadionilla tai opettajan valvonnassa? Ei se minua kiinnosta, mutta koulun maine ei kestä sitä että kokemattomat lentäjät tipahtelevat luudanvarsiltaan pikku retkillään.”

Lena kääntyi ympäri ja näki Jamesin kävelevän häntä kohti kaverinsa kanssa. Poika ei näyttänyt epäystävälliseltä, vain siltä että teki huomion asiasta, joka ei todella oikeasti kiinnostanut häntä. Jamesin kaveri katsoi Lenaa kiinnostuneena.

”Ai”, Lena sanoi, ja yritti kovasti olla kuulostamatta niin hengästyneeltä kuin oli. Voi, miksi hän oli niin punainen ja hikinen? ”En tiennyt yhtään, kiitos.”

”Sinä olet se uusi tyttö?” kysyi toinen Jamesin kavereista. ”Taidat lentää ihan tosissasi?”

Lena nyökkäsi ja esittäytyi pojalle, joka sanoi nimekseen Oliver. James kuunteli sivusta kuinka he vaihtoivat pari sanaa. Lena huomasi James mittailevan katseellaan Tulisalama Kymppiä. Lena yritti kovasti keskittyä siihen, mitä Oliver hänelle sanoi, mutta hänen huomionsa herpaantui jatkuvasti.

”Niin, olen samaa mieltä”, hän naurahti hätäisesti tajuttuaan Oliverin lopettaneen lauseensa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä poika oli sanonut, mutta tyytyväisesti ilmeestä päätellen hänen vastauksensa oli osunut nappiin.

Lena kääntyi vielä katsomaan Jamesia, joka käänsi katseensa pois. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen James mutisi kiviseinään päin:
”Huispauskarsinnat on siiten viikon päästä, Brown. Reiluuden nimissä kaikki lentävät karsinnoissa koulun luudilla.”

Poika harppoi ovesta sisään viitta hulmuten eikä sanonut enää mitään, ja hämmästyneen näköinen Oliver juoksi hänen peräänsä. ”Mitä tuo nyt oli?” Lena kuuli Oliverin tiukkaavan ennen kuin pojat hävisivät nurkan takana. Lenan sydän löi yhä normaalia tiheämmässä tahdissa, vaikka hän oli laskeutunut luudanvarrelta jo hetki sitten.                   

Hän ei voinut kiistää, etteikö Jamesin läsnäolo vaikuttanut häneen voimakkaasti. Sen täytyi johtua siitä, että Lena ei ollut tottunut saamaan vastaavaa kylmää käytöstä keneltäkään muulta. Heidän kotonaan puhuttiin suoraan, vaikkei sävy välttämättä rakentava ollutkaan; Lena oli tottunut seuraan, jossa ajatukset sanottiin ääneen. Hän haaveili juoksevansa poikien perään, tarttuvansa Jamesia olkapäistä ja ravistavansa pojan todelliset ajatukset ulos. Kuka nyt tuollaista kylmää vihaa jaksoi?

Lena oli lentänyt tuntikausia, yli lounasajan, ja päivälliseen mennessä nälkä oli kasvanut aikamoiseksi. Hän meni istumaan Lilyn ja Rosen viereen Suuren Salin pilvettömän taivaan alle ja suorastaan kaatoi kattilasta lautaselleen ruokaa. Lily oli ahdistunut V.I.P.-vuoden vaatimuksista ja valitteli juuri ensimmäiseltä taikajuomatunnillaan saamaansa läksypinoa, kun Albus istahti heidän viereensä. Lena ilahtui, ja alkoi vaihtaa kuulumisia pojan kanssa, joka oli aivan yhtä ystävällinen ja miellyttävä kuin heidän ensimmäisellä tapaamisellaan. He sopivat menevänsä yhdessä lentämään ennen Rohkelikon ja Luihuisen joukkueiden karsintoja.


Illalla oleskeluhuoneessa Lena oli juuri pelaamassa kiihkeää ottelua räjähtävää näpäystä Lilyn kanssa (oli laji mikä tahansa, Lena pelasi aina kiihkeästi), kun hänen silmänsä osui syrjemmällä nojatuolissa istuvaan Jamesiin ja Eraan, joka istui käsinojalla ja nauroi valkoiset hampaat säihkyen jollekin, mitä James oli juuri sanonut.

”Jos nuo eivät seurustele jouluun mennessä, minä olen fletkumato”, Lily mutisi ja katseli samaan suuntaan jokseenkin inhoava ilme kasvoillaan.

Lena ei katsonut enää Eran ja Jamesin suuntaan, vaan nauroi kippurassa kärsiessään erityisen nöyryyttävän häviön punatukkaiselle tytölle edessään.  Tuli rätisi takassa, ja tunnelma oleskeluhuoneessa oli lämmin.     



---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

A/N: Ilahdun suunnattomasti jos jaksat naputella mielipiteesi luvusta. Kuten tiedätte, ficcari elää kommenteilla ja vihreällä teellä! ;)                                 

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär, K-11, 5. luku 4.8.!
Kirjoitti: Isfet - 04.08.2016 19:21:14

Ah, kyllä. Kommenteista ja teestä tämäkin ficcari elää ;D

Myös nämä luvut olivat oikein ihania. Lavenderin on varmasti ollut vaikea puhua menneestä, mutta on aika surullista ettei tämän tytär tiedä siitä mitään. Pidin pienistä yksityiskohdista, kuten muistomerkistä (jollainen on kuulunutkin pystyttää).

Joo, arvatenkin Jamesin käytökseen on joku syvällisempi syy. Pidin siitä että Hugo on Korpinkynnessä, joskin taas minun canonini mukaan Albus on rohkelikossa, koska halusi sinne eikä luihuseen. Mutta, nämä ovat makuasioita. Oli miten oli, hahmot tosiaan ovat onnistuneita.

Voi voi, mahtaakohan Lena pysyä taikuuden historian tunneilla? Toisaalta ehkä hän oppii siellä jotain hyödyllistä esimerkiksi Tylypahkan taistelusta; vaikka se lienee turhan tuore aihe Binnsille ;)

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär, K-11, 5. luku 4.8.!
Kirjoitti: Jippu - 04.08.2016 22:24:32

Apua, tänne tulee uusia lukuja semmoista tahtia että en meinaa pysyä perässä! Mutta en valita, se on vain positiivinen asia  :)

Tämä jatkoi samaa tasaisen hyvää linjaa kuin edeltäjänsä. Yhden virheen pongasin heti tuosta ekasta lauseesta, pitäisi varmaan olla lähtien eikä lehtien, mutta muita virheitä en ole huomannut (ei sillä että niitä etsimällä etsisin). Tykkäsin kyllä hurjasti noista Lenan makuusalin tytöistä, vaikuttaa tosi mielenkiintoisilta hahmoilta, ja kaikki omilta persooniltaan vaikka heitä ei ihan hirveästi vielä tässä tuotu esiin. Ja sanonpa vaan taas, awww professori Longbottom. Hän vaikuttaa jotenkin erityisen ihanalta tässä ficissä, professori Söpöläinen kuten Jo asian ilmaisi  :D

Ja taas kohtaaminen Jamesin ja Lenan välillä, hmm. Hirveästi kyllä kiinnostaa miksi James suhtautuu Lenaan noin kylmästi, en malta odottaa mitä näiden kahden välille kehkeytyy. Kiinnostaa myös nähdä mitä Jamesin ja Eran välillä on ja miten Lena siihen suhtautuu. Iik, en malta odottaa jatkoa!

(Jotenkin tuntuu että en saanut nyt sanottua mitään järkevää, pahoittelen, aivoni ovat todella jumissa tällä hetkellä  :D)

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär, K-11, 5. luku 4.8.!
Kirjoitti: Nyyhti - 06.08.2016 22:17:22

Oooooh mikä ficci!! Ihana!! Äääääää ihan mahtava! En kestäääääää....!

Voi että, en taas osaa yhtään kommentoida... Siis äää tää on niin huikea ja öööö! Lena Brown on kiva hahmo, mutta juuri sellainen, josta en itse yhtään pitäisi, jos törmäisin häneen jossain - mutta jostain syystä lukiessa ei ikinä haittaa inhota päähenkilöä, koska se jotenkin tuo hahmoon aina lisää syvyyttä. Ja ihan mahtavaa, että hän on Lavenderin tytär, ja Lavender on vähän tuollainen höpsö ja tavallaan vähän säälittävä äiti-ihminen, joka on perheessään vähän ulkopuolinen. Pidin myös kovasti siitä, että velhomaailmassa oli tällainen perhe, joka muuttaa paljon, ja tuntuu oikein uskottavalta, että Lavender on löytänyt itselleen mahtavan diplomaattimiehen.

Olet saanut kaikista hahmoista aivan ihanan eläväisiä ja aidon oloisia, ja pidän erityisesti siitä, miten osaat jo muutamalla lauseella kuvata heistä kaiken sellaisen olennaisen, mitä ihmiset tosielämässäkin ajattelevat tavatessaan uusia ihmisiä. James on tosi hauska hahmo, muistuttaa ehkä kaimaansa. Tykkään myös siitä, kuinka Lena on ihan pihalla kaikesta tärkeästä, mitä on tapahtunut toisessa velhosodassa - vähän luulen, että hänelle tulee ficin edetessä selviämään yhtä jos toista jännää myös siitä niin tylsästä äidistään!

Rakastin kaikkia pieniä yksityiskohtia tässä! Hahmot puhuivat ja ajattelivat tavalla, josta kuuli, että he ovat varttuneet velhoperheissä. Kaikki nuo ihanat kummalliset sanat ja liemet ja vertaukset ja kaikki oivoi <3 Jotain muutakin piti vielä sanoa, mutta nyt ei muistu enää mieleen. Onneksi vaikuttaa siltä, että lukuja on vielä tiedossa rutkasti lisää, ja voin sitten sanoa asiani myöhemmin! Jään siis erittäin malttamattomana odottamaan jatkoa, toivottavasti sitä tulee pian!

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär, K-11, 5. luku 4.8.!
Kirjoitti: Kaira - 08.08.2016 03:12:22

Oi, kommentteja!! Hypin ylösalas silkasta innosta.

Isfet: Kiitos paljon kommentistasi! :) Joo, mietin paljon minne laittaisin kunkin Weasleyn ja Potterin, mutta päädyin tähän ratkaisuun mm. siitä syystä, että kirjoissa minua ikuisesti ärsyttänyt jako hyviin ja jaloihin velhoihin ja luihisiin sai luvan päättyä! :)

Jippu: Oi, kiitos taas kommentista!! Heh, julkaisutahti oli tosiaan viimeviikolla melko kiihkeä, mutta onneksi asia "korjaantuu" olosuhteiden pakosta kun on pakko alkaa lukemaan tentteihin :D Ja professori Söpöläinen on ihan suosikkityyppejäni koko fikissä, saatan kohdella häntä hieman silkkihansikkain, hehhee!

nominal: Eikä, uusi kommentoija! Ihanaa, että olet eksynyt lukemaan Lentäjän tytärtä, ja olen kovin häkeltynyt ja otettu monista asioista, joita sanoit kommentissasi. Lena tosiaan on auttamattoman pihalla, ressukka, ehkäpä asiat vielä valkenevat? Toivottavasti viihdyt fikin parissa vielä jatkossakin! :)


A/N: Tässä sitten seuraava luku. Tätä oli jotenkin erityisen vaikeaa kirjoittaa, ja tuntuu, että se näkyy lopputuloksessa. Pahoittelut siitä, että puhun luvussa "metreistä", mutta olen auttamattoman pihalla jaloista ja tuumista.




6. Karsinta


Lena yritti suhtautua tuleviin huispauskarsintoihin rauhallisen määrätietoisesti. Oli selvää, hän vakuutteli itselleen kerta toisensa jälkeen, että mikäli koelennoissa ei tapahtuisi mitään yllättävää, hän pääsisi joukkueeseen. Hän kävi joka päivä harjoittelemassa, välillä jopa ennen aamiaista pitääkseen tuntuman mahdollisimman hyvänä. Lena ei ollut lentänyt ensimmäisen päivän jälkeen muualla kuin stadionilla, joka alkoi tuntua jo jonkinlaiselta vankilalta; Lena oli tottunut lentämään missä ikinä halusi.

Torstai-iltana Lena kävi harjoittelemassa Albuksen kanssa, joka oli jo edellisenä vuonna pelannut lyöjänä Luihuisen tupajoukkueessa ja aikoi pyrkiä uudestaan. Harjoitukset olivat hedelmälliset, eivätkä vain lentämisen kannalta: Albus tiesi yhtä ja toista Rohkelikon edellisvuoden joukkueesta ja siitä, millaisen joukkueen hänen veljensä halusi muodostaa tänä vuonna. Poika osasi kertoa, että jahtaajat menisivät uusiksi Jamesia itseään lukuun ottamatta ja että Oliver saa luultavasti jatkaa lyöjänä, mutta hänelle etsittiin uutta lyöjäparia. Rohkelikolla oli ennestään hyvä pitäjä ja etsijä, Albus kertoi ja vilkaisi Lenaa varovaisesti. Lena tiesi sen: James oli maininnut asiasta heidän mieltäylentävässä keskustelussaan Hienoissa Huispausvarusteissa.

”Se ei tarkoita, että etsijäksi olisi mahdotonta päästä”, Albus sanoi, ”mutta pirskatin vaikeaa se tulee olemaan. Olisitpa kuullut miten James ylisti Eltonia viime kaudella. James arvostaa pelaajissaan peliälyä enemmän kuin mitään muuta, ja sitä Eltonilla riittää. Sen lisäksi hänellä on erinomainen fysiikka, poika on pitkä ja vahva kuin mikä.”

”Hei, entäpä minun hyvä fysiikkani?” Lena sanoi ja jännitti hauista vasemmasta käsivarrestaan. Hänen oli pakko myöntää, että Albuksen analyysi sai perhosia vatsaan. Hän tukahdutti kiusankappaleet hyväksi todetulla tavalla: vitsailemalla.

”Sinä olet yksi parhaista lentäjistä mitä olen nähnyt, Lena”, Albus sanoi. Lena oli niin hyvillään suorasta kehusta, että punastui. Onneksi sumuisessa, hiljakseen hämärtyvässä illassa sitä ei näkynyt.

”Mutta Jamesilla ja minulla on muutamia näkemyseroja siitä, millainen on hyvä huispaaja. Minä arvostan pelaajassa hyvää tekniikkaa, uusia näkökulmia, valmiutta tehdä töitä. Tietenkin hyvä kunto on tärkeä, en minä sitä kiistä, mutta väitän, että hyvä pelaaja tekee ison osan työstä korviensa välissä. James… James uskoo enemmän tuloksiin ja raakaan voimaan, joukkueelle pelaamiseen. Luulen, että siinä mielessä tilanne näyttää paremmalta Eltonille. Mutta usko pois, Lena, jos minä olisin Rohkelikon huispauskapteeni, valitsisin sinun elegantin ovelan pelityylin Eltonin lihaksien ohi koska tahansa.”

”Kuulostaa siltä, että sinulla riittäisi visiota olla Luihuisen huispauskapteeni.”
”Ehkä joku päivä”, Albus sanoi mietteliäästi.

He olivat jonkin aikaa hiljaa. Lena pyyhki ihoon liimautuneita suortuvia pois otsaltaan. Lempeän sumuisessa syyskuisessa illassa hänen pitkä palmikkonsa näytti hehkuvan kultaisena. Albus kaivoi laukustaan kaksi kermakaljapulloa ja tarjosi toisen Lenalle. Lena hörppi juomaansa, nojasi leukaa polviaan vasten. Nurmikenttä heidän edessään kimmelteli hämyisästi kuin joku olisi tiputtanut sille pussillisen pienenpieniä timantteja. Jostakin kantautui hevoskotkien huutoja.

Lena ei voinut alkaa pelkäämään karsintoja ja Jamesia. Kannattaisiko hänen muuttaa omaa pelityyliään? Lena oli pitkä ja sulavalinjainen, eikä hänellä yksinkertaisesti riittänyt massa koviin taklauksiin… ellei sitten taklattavana ollut ensiluokkalaisia tai ehkä Eran kaltaisia langanlaihoja veelatyttöjä. Ei, olisi varmasti parempi pysytellä siinä, mitä osasi: taitavaa lentoa, hyvää tekniikkaa, ”ovelaa eleganssia”, kuten Albus oli sen muotoillut (ei ollut vaikea arvata, että pojan äiti oli huispaustoimittaja).

”Lily sanoi hakevansa myös joukkueeseen”, Lena sanoi jonkin ajan kuluttua.
”Niin”, Albus sanoi, ja hento ryppy ilmestyi hänen kulmakarvojensa väliin. ”En ole varma miten siinä tulee käymään. Lily on aloittanut huispauksen aika vanhana: hän lensi ensimmäisen kerran kaksitoistavuotiaana.”
”Niinkö?” Lena sanoi hämmästyneenä. ”Luulisi, että teidän äitinne olisi laittanut tytön lentämään.”
Pitkä hiljaisuus ennen Albuksen vastausta kieli, että Lena oli osunut hämmästelyllään johonkin arkaan ja yksityiseen, eikä ollut aivan varma, halusiko kuulla mistä oli kyse.
”Lily oli… aika sairas lapsena. Vakavasti sairas. Onhan hän nytkin vielä tosi pieni ja hento. Vietimme monia iltoja Pyhässä Mungossa äidin ja isän kanssa.”

Lena ei tiennyt mitä sanoa.

”Hän on nyt ihan kunnossa kunhan… kunhan käy välillä tarkastuskäynneillä varmistamassa, että se ei ole tullut takaisin.” Albus otti pitkän hörpyn pullostaan ja katseli kentän toisella puolella nousevia tyhjiä katsomoita, jotka näyttivät kaikessa synkkyydessään hieman pelottavilta. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus masentaa. Lilyllä ei ole mitään hätää, yritin vain sanoa, että en tiedä mitkä hänen mahdollisuutensa ovat päästä joukkueeseen tänä vuonna. James on kyllä nähnyt, miten hän on kehittynyt uskomattoman nopeasti ja on todella lupaava, mutta James on myös hyvin suojelevainen ja saattaa ajatella, että Lily ei ole vielä tarpeeksi vahva tai kokenut pärjätäkseen pelissä. Lisäksi äiti ja isä eivät haluaisi että Lily pelaisi tosissaan vielä tänä vuonna.”

Lena mietti iloista, tulista Lilyä. Hän ei ollut aavistanut yhtään, mutta toisaalta miten hän olisi voinutkaan aavistaa. Olisi ihanaa saada Lily joukkueeseen, sillä vaikka Lena ei ollut koskaan nähnyt tytön lentävän, hän oli varma, että tämä oli hyvä. Tai ehkä hän vain halusi joukkueeseen jonkun tutun. Mutta hänkin tunsi yhtäkkiä omituista suojelevaa tunnetta Lilyä kohtaan, vaikka arveli, että juuri sitä tyttö halusi kaikkein vähiten. Lena joi mietteissään lisää kermakaljaa, kun yllättäen tunsi Albuksen hipaisevan olkapäätään.

”Hei”, Albus sanoi, kasvot lähellä Lenan kasvoja, vihreät silmät lempeinä, ”minun pitää mennä. Aamulla on taikajuomia – eläköön! – enkä ole vielä viimeistellyt kotitehtävää. Oli ilo lentää kanssasi. Lupaan haastaa Jamesin vähemmän veljelliseen ja enemmän kuolonsyöjämäiseen kaksintaisteluun, jos se paukapää ei tajua ottaa sinua joukkueeseen.”

Albus hymyili Lenalle, ja Lenan oli synkistä mietteistään huolimatta pakko hymyillä takaisin.

”Minä taidan jäädä vielä hetkeksi”, Lena sanoi. ”Meditoimaan tai jotain.”

Albus nauroi, heilautti kättään ja lähti stadionilta. Miten noin nuori voi olla noin kypsä ja viisas, Lena pohti, siveli pullottomalla kädellään märkää, samettista ruohonpintaa. Onneksi maanantaihin on vielä aikaa.

*

”Huomenta, Rohkelikon tuleva huispaustoivo!”

Karenin huuto yhytti Lenan kesken makean aamu-unen. Hemmetti, maanantai! Minne perjantai ja viikonloppu olivat hujahtaneet? Vatsassa alkoi välitön kipristely, joka ei ottanut hellittääkseen vaikka hän yritti vielä nipistää silmänsä kiinni ja palata auvoiseen unimaailmaan. Lena nosti päänsä tyynystä ja näytti niin surkealta ja pöllämystyneeltä, että Karenin oli pakko nauraa ihan vähän, ystävällisen osaaottavaan sävyyn.

”Voi Lena, en ole ikinä tavannut noin onnetonta aamuihmistä kuin sinä”, Karen sanoi. ”Tai siis, kilpailua huonoimman herääjän tittelistä on kyllä ollut, olenhan asunut Jo’n kanssa samassa makuusalissa jo kuusi vuotta.”
He odottivat hetken vastausta Jo’lta, mutta tasaisesta kuorsauksesta päätelleen aamu-unisuuden perintöprinsessa jatkoi kauneusuniaan heistä häiriintymättä.
”Ai huispauskarsinnat ovat tänään?” kuului Eran venyttelevä ääni. Hänen vuoteensa verhot lennähtivät auki ja ensimmäisenä ulos tuli pitkä ja sileä sääri, sitten koko tyttö. ”Me tulemme tietysti katsomaan ja kannustamaan.”
”Tuleeko sinne katsojia?” Lena kiinnostui. Ihmiset katsomossa oli  varmin mahdollinen tapa saada hänet huippuvireeseen.
”Kyllä siellä yleensä on porukkaa”, Era sanoi. ”Sekä rohkelikkoja, jotka ovat kiinnostuneita tulevasta joukkueesta että muiden tupien oppilaita tarkastamassa kilpailua. James pyysi, että toisin kavereita katsomaan tunnelman nostattamiseksi.”

Lena alkoi etsiä matka-arkustaan huispauskaapua valmiiksi iltaa varten. Hän ei ollut vielä tähän mennessä jaksanut siirtää vaatteitaan hänellä osoitettuun vaatekaappiin. Miksi nähdä vaivaa kun vaatteet säilyivät niin erinomaisesti mytyssä matka-arkussakin? Hän sovitti päälleen vanhaa Bulgariasta ostamaansa kaapua, joka sattui vieläpä olemaan punainen: täydellinen tupahenkeä nostattamaan, hän ajatteli ja irvisti peilikuvalleen.

”Sinun kaavussasi on tahra, Lena-kultaseni”, Era sanoi hymyillen seesteisesti.
”Missä?” Lena yritti tutkia kaapuaan.
”Öhm, sinun… sinun istuinlihastesi päällä.”
Lena naurahti, mutta ei kurajäljelle. Istuinlihasten? Merlinin alushousut, mikä tyttö hänellä olikaan huonetoverina! Lena kiskaisi reippaasti kaavun pois päältään ja Era käänsi soveliaasti katseensa pois. Hän maiskautti sormea suussaan ja kokeili hinkata tahraa irti.  Se ei ottanut lähteäkseen, joten Lena päätti yrittää uudestaan päivällisen jälkeen ennen karsintoja.

Nyt täytyi vain selvitä aamusta ja iltapäivästä. Lena ei osallistunut tyttöjen jutusteluun aamupalalla, harhaili päämäärättömästi pitkin käytäviä ensimmäisten tuntien ajan, saapui lounaalle huonovointisen näköisenä, pakotti itsensä syömään vähän keittoa. Iltapäivätuntien ajaksi hän meni kirjastoon tarkoituksenaan kirjoittaa äidille, isälle ja Georgelle, mutta päätyi vain tuijottamaan vuoroin pergamenttia, vuoroin kelloa kädessään. Miten aika saattoikin kulua niin toivottoman hitaasti? Hänen jalkansa tärisivät, jokainen lihas tuntui kaipaavan jo luudanvarrelle.

Päivällisellä Lenan katse osui Lilyyn, joka istui Rosen ja parin muun tytön kanssa syömässä. Lilykin vaikutti hermostuneelta eikä juurikaan puhunut kavereilleen haarukoidessaan paistia suuhun. Onneksi he eivät kilpailleet samasta pelipaikasta, Lena ajatteli. Nähdessään, miten vakavasti Lily suhtautui karsintoihin, hän todella toivoi tytön pääsevän joukkueeseen. Olisi sydämetöntä jättää oma pikkusisko pois jengistä, Lena ajatteli, mutta toisaalta, ei James ollut tähän mennessä mitenkään erityisen sydämelliseltä ollut vaikuttanutkaan.

Näykittyään vähän ruokaa Lena lähti varsin puheliaiden Karenin, Eran ja Jo’n kanssa kohti makuusaleja. Jo kertoi innoissaan, että hänellä oli varattuna laatikollinen torahammastoffeeta nautittavaksi juuri karsinnoissa. Lenaa oksetti pelkkä ajatus makean tahmeasta herkusta.


Kun he viimein suuntasivat kohti huispausstadionia (Lena oli toivonut, että olisi saanut kulkea matkan yksin, muttei kehdannut kieltää muita liittymästä seuraan) sää oli muuttunut tuulisemmaksi ja hyvin pilviseksi.
”Onneksi sentään ei sada”, sano Karen, ja Lena oli samaa mieltä. Hänen kokemuksensa mukaan sateessa lentämisen seuraukset ovat pitkät ja eritoten kuolettavan tylsät.

Katsomoon oli kertynyt joukko rohkelikkoja ja kourallinen muiden tupien oppilaita. Lena näki ylärivissä Albuksen Rosen ja Hugon vieressä. Era ja Jo toivottivat hänelle onnea ja kiipesivät etsimään paikkoja, Karenilta hän sai pikaisen halauksen ja huomattavasti sydämellisemmän onnentoivotuksen. Hän käveli kentänlaidalle, jossa odotteli iso liuta muita joukkueeseen pyrkiviä, aina tärisevistä toisluokkalaisista selvästi kokeneempiin lentäjiin. Lena näki Lilyn, joka seisoi hieman erillään muusta ryhmästä ja aikoi ensiksi mennä juttelemaan tytölle, mutta päätti sitten, että oli itse kullekin parempi vain yrittää rauhassa keskittyä omaan suoritukseen. Hän näki myös Oliverin ja aika hyvännäköisen pojan, jonka tiesi olevan Elton, hänen pääkilpailijansa. Tuuli jäi pyörimään stadionille voimakkaasti, se puhalsi kaavun kiinni vartaloon ja pöyhötti hiuksia. Lena arveli sen todella vaikeuttavan jahtaajakokelaiden maalintekoa.

”No niin, herra huispauskapteeni taitaa saapua”, Oliver virnuili, ja Lena kääntyi katsomaan taakseen pojan osoittamaan suuntaan.

Sieltä James tosiaan lähestyi, uudessa harjoituskaavussaan, tummat hiukset sekaisin. Lenasta tuntui, että poika käveli kuin hidastettuna ja mietti, johtuiko se kovasta vastatuulesta. Mahassa tuntui epämääräinen muljahdus. Lena oli juuri sanomassa jotain kun huomasi, minne Jamesin katse oli varsin häpeämättömästi suunnattu.
”Hei!” Lena kivahti, unohtaen autuaasti omat vaeltelevat silmäänsä. ”Tuijotatko sinä minun –”
”Sinulla on iso kuratahra kaavun takana”, James sanoi ennen kuin Lena ehti lopettaa lauseensa.

Lena punastui. Hän oli unohtanut kokonaan suunnitelmansa putsata kaapu ennen karsintoja. Hän kääntyi nolona poispäin Jamesista eikä sanonut mitään. Poika asteli rauhallisesti heidän eteensä, ja hänestä huokui sellaista auktoriteettia, että epämääräinen väkijoukko suoristui jonkinnäköiseksi riviksi kuin itsestään.

”Tervetuloa Rohkelikon huispausjoukkueen karsintoihin”, James sanoi hymyillen. Lena, joka ei vieläkään olisi oikein kehdannut katsoa poikaa suoraan, ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta hymykuoppia. Samanlaiset kuin Albuksella, hän ajatteli.

”Mikäli olet kakkosluokkalainen tai vanhempi, tupasi on rohkelikko ja olet kiinnostunut paikasta tuvan huispausjoukkuessa, olet oikeassa paikassa. Haluan muistuttaa, että joukkueeseen valitaan vain seitsemän pelaajaa. Tämä tarkoittaa, että moni hyvä pelaaja tulee jäämään valitsematta. Se on valitettavaa, mutta kannattaa muistaa, että joukkueeseen voi hakea myös tulevina vuosina.”

Lena tunsi, kuinka hakijajoukossa tunnelma muuttui hieman valppaammaksi. Selvästi hän ei ollut ainoa, joka todella halusi joukkueeseen eikä aikonut odottaa tuleviin vuosiin.

”Lento- ja huispaustaitojen lisäksi otan huomioon valintaa tehdessäni pelaajaan fysiikan ja yhteensopivuuden muun joukkueen kanssa”, James sanoi. ”Huispaus, kuten te kaikki varmasti tiedätte, on rankka laji, joten atleettisuus ei ole vain suositeltavaa; se on välttämättömyys. Ilmoitan valinnoista viimevuoden tapaan myöhemmin illalla. Listan joukkueeseen valituista löydätte oleskeluhuoneen ilmoitustaululta.”

Lena totteli kun James kehotti kaikkia hakemaan koulun luudanvarret luutavarastosta. Hän katseli hieman synkästi Komeetta Kolmesatastaan eikä voinut olla vertaamatta sitä ihanan kevyeen ja virtaviivaiseen Tulisalamaansa. Tämä oli vain reilua, hän joutui muistuttamaan itseään. Kukaan ei voinut saada ansaitsematonta etua paremmasta luudasta.

Kun kaikki olivat palanneet riviin, James pyysi heitä tekemään muutaman perusharjoitteen. Lena ei voinut olla huokaisematta, kun James jakoi heidät ryhmiin ja käski lentää ympäri kentän. Hän katsoi tylsistyneenä kuinka ryhmä numero viisi mateli tunnollisesti kentän ympäri Jamesin seuraten heitä tarkasti katseellaan. Lenan järkytykseksi muutama kokelas joutui jättämään leikin kesken jo tässä vaiheessa.

Lena tunsi itsensä melko tyhmäksi noustessaan pillinvihellyksestä ilmaan. Hän jaksoi lentää lähes puoliväliin kiltisti osana ryhmää, mutta ei sitten enää malttanut. Hän kiihdytti lähes täyteen vauhtiin (voi, miten hitaasti luuta kiihtyikään hänen omaansa verrattuna) ja heitti kaksi volttia ohitettuaan muut. Hän pysäytti vauhdin tyylikkäällä jarrutuksella, kuuli yleisöstä tyydyttävää hurrausta ja huutelua ja kääntyi toiveikkaasti katsomaan Jamesia. Pojan vihainen katse yllätti hänet; eikö tämä todella arvostanut taitavaa lentämistä? James pudisti päätään, eikä kiinnittänyt Lenaan mitään huomiota heidän ryhmänsä saapuessa takaisin alkupisteeseen.

Seuraava tehtävä oli Jamesin kentälle taikomasta esteradasta suoriutuminen, mikä karsi porukkaa entisestään. Lena lensi radan läpi vaivoitta, mutta niin lensi myös moni muu. Oliver osoittautui varsin ansioituneeksi lentäjäksi, kuten myös etsijä-Elton ja – Lenan iloksi – Lily. Pieni tyttö liekehtivissä hiuksissaan teki upean tarkkoja käännöksiä ja tiukkoja syöksyjä. Lena näki Jamesin katsovan siskonsa lentoa vieno hymynkare huulillaan.

Kun peruslentotaidolliset oli eroteltu muista, alkoivat paikkakohtaiset karsinnat. James aloitti pitäjien ja jahtaajien testaamisella, ja lyöjä- ja etsijäkokelaat saivat istahtaa hetkeksi katsomaan. James laittoi kummallekin maalitolpalle pitäjät, jakoi jahtaajat kahteen joukkueeseen ja antoi heidän pelata melko vapaasti. Hän itse istui rauhallisesti luudallaan hieman katsomon yläpuolella.

Lenaa ei jaksanut kiinnostaa jahtaajien ja pitäjien karsinnat kovinkaan paljon. Hänen oli vaikeaa ymmärtää, miksi kukaan haluaisi olla jahtaaja, olla niin tiukasti sidottu sovittuihin hyökkäyskuvioihin ja muihin jahtaajiin. Jahtaajat olivat kuin työläismuurahaisia, jotka tekivät tylsää työtä joukkueen eteen ilman etsijän vapautta, Lena pohti ylimielisesti. Kuitenkin hän yritti keskittyä enemmän kun tuli Lilyn vuoro hyökätä, ja oli jälleen positiivisesti yllättynyt tytön lentotaidoista.

”Sinä olet ilmeisesti Lena Brown”, kuului ääni hänen olkansa vierensä. Lena kääntyi katsomaan Eltonia, joka läheltä katsottuna todella oli hurjan pitkä, harteikas ja urheilullinen: Lena ylettyi häntä vain rintaan.
”Minä olen”, Lena sanoi. ”Sinä taas olet edellisvuoden etsijä?”
”Ja tulevan vuoden”, Elton nauroi, ”ja on minulla nimikin.”
”Tiedän”, Lena sanoi ja käänsi katseensa taivaalle. Näytti siltä, että jahtaajien ja pitäjien vuoro alkoi viimein olla ohi, ja hän pääsisi tositoimiin.
”Paras lentäjä voittakoon”, sanoi Elton hänen vierestään hymynkare naamalla. Lena arveli, että pojalle oli varsin selvää kuka se paras lentäjä tulisi olemaan.

James laskeutui kevyesti maahan ja pyysi etsijäkokelaita astumaan esiin. Lena hämmästyi huomatessaan, ettei paikkaa todella hakenut kukaan muu kuin hän ja Elton. Tiesivätkö muut rohkelikot pojan niin hyväksi, ettei kannattanut edes yrittää? Oliko Lena hullu yrittäessään? Vai olivatko muut kenties karsiutuneet jo alkuvaiheessa pois?

”No niin”, James sanoi heidän tultua tarpeeksi lähelle kuullakseen hänen äänensä. Tuuli ulvoi, pyöri ja valitti stadionin rakenteissa ja teki keskustelusta melkein vaivalloista. ”Luulen, että koska hakijoita on vain kaksi, tämä kannattaa ratkaista helpoimmalla mahdollisella tavalla.”

Hän otti esiin pienen rasian. Lena tiesi totta kai mitä sisältä löytyi, eikä ollut epäilystäkään etteikö Eltonkin olisi tiennyt. James avasi kannen ja paljasti pienen kultaisen siepin. Sieppi värähteli hiljaa paikallaan ja ponkaisi sitten välittömästi ilmaan. Se leijaili hetken heidän yläpuolellaan, kuin tarkkaillen heitä, ja katosi sitten yhdessä silmänräpäyksessä harmaaseen, tuuliseen ilmaan. Lena tunsi välitöntä kiusausta hypätä luudanvarrelleen ja lähteä sen perään, mutta hillitsi itsensä ja yritti keskittyä Jamesiin. Poika katsoi vuoroin häntä, vuoroin Eltonia ryppy silmiensä välissä, aivan kuin olisi yrittänyt tehdä viimehetken päätöstä.

”Te tiedätte mitä tehdä. Ottakaa sieppi kiinni ennen toista”, hän lopulta sanoi selittelemättä sen enempää.
”Luudillenne”, Lena ja Elton istuivat luutiensa päälle.
”Valmiina”, James huusi tuulen yli. Lena tunsi kaavunhelman lepattavan pohkeita vasten, sydämen hakkaavan kylkiluita, hiussuortuvien tanssivan otsalla… tätä hän oli odottanut, tätä varten hän oli, tässä oli kaikki mitä –
”LENNÄ!”

Lena polkaisi maata ja nousi nopeasti metrikaupalla kohti taivasta. Hän näki silmäkulmastaan Eltonin tekevän samoin. Viileä tuuli tuntui kuin huokaisulta kasvoilla. Hän otti vielä reippaasti lisää korkeutta, nousi koko stadionin yläpuolelle ja tähyili alas. Ihmiset katsomossa näkyivät pieninä pisteinä, ja jossakin hänen alapuolellaan lensi James, joka selvästi pyrki tarkkailemaan häntä ja Eltonia mahdollisimman läheltä. Lena yritti paikantaa sieppiä ja pitää samaan aikaan silmällä kilpakumppaniaan, joka oli katsomon toisella laidalla näköjään tekemässä aivan samaa kuin hänkin.

”Katsotaan mihin pojasta on”, Lena mutisi ja syöksyi äkkiä alas, painautui aivan luudanvarteen kiinni ja suuntasi sen kohti kauemman laidan maalisalkoja. Hän kuuli – tai ehkä pikemminkin aisti – että Elton oli lähtenyt hänen peräänsä. Lena jännitti lihaksiaan, pyrki saamaan kaiken irti luudastaan, piiskasi itsensä hurmokselliseen vauhtiin. Elton selvästi luuli hänen löytäneen siepin, tai sitten poika arveli hänen huijaavan, muttei tahtonut ottaa riskiä. Saavutettuaan maalisalot Lena koukkasi nopeasti ylöspäin ja käänsi luutansa ympäri. Pienen hetken näytti siltä, että hän törmäisi täysiä häntä kohti lentävään Eltoniin, mutta väisti viimehetkessä vasemmalle.

Lena naureskeli virkistyneenä tempustaan, mutta kuuli jostain kaukaisuudesta Jamesin karjuvan hänelle jotakin, eikä sävy suinkaan ollut kiittävä. Mikä poikaa vaivasi? Lena tunsi ärsytyksen nousevan, mutta nyt ei ollut oikea aika antaa moisille tunteilla valtaa. Hän alkoi kierrellä ympäri stadionia äskeistä hieman hitaammalla vauhdilla. Lentäessään rohkelikkokatsomon yli hän erotti kaukaisia huudahduksia ja osoitteluita.

Sieppiä ei ole yhtä vaikea löytää ilman muita pelaajia ja huispaukseen kuuluvia häiriötekijöitä, mutta mokoma rääpäle oli selvästi ovelaa ja piilottelevaa tyyppiä. Lenneltyään tovin ilman vilaustakaan siepistä Lena alkoi tarkkailla enemmän Eltonia. Poika todella lensi tyylikkään hallitusti sekä pystyi varmasti ottamaan vastaan taklauksia ja antamaan samalla mitalla takaisin. Lisäksi hän tuntui olevan kylmähermoista, harkitsevaa tyyppiä – Lenan täydellinen vastakohta siis. Jos Lena olisi tavannut hänet toisissa merkeissä, hän –

Mutta sitten hän erotti sen, kultaisen välähdyksen lähellä nurmikenttää. Monta metriä hänen alapuolellaan, noin keskellä stadionia, lepatteli sieppi.

Aika tuntui pysähtyvän, ja äänet ympäristöstä vaimentuivat kuin loitsittuna. Lena vilkaisi Eltonia, joka ei selvästi ollut vielä nähnyt sieppiä vielä. Yrittäisikö hän lähestyä sitä vaivihkaa ja voittaa sillä lailla metrejä? Samalla hän tosin ottaisi sen riskin, että sieppi ehtisi vaihtaa paikkaa. Syöksyyn lähteminen puolestaan herättäisi takuuvarmasti Eltonin huomion ja he joutuisivat kilpalentämään sieppiä kiinni yksi-vastaan-yksi –luontoisesti. Hänen ei tarvinnut miettiä pitkään: parempi vain mennä taktiikalla, joka oli hänelle kaikkein ominaisin.  Lena käänsi luudanvarren alaspäin, ei irrottanut katsettaan kultaisesta pikkuruisesta pallosta ja suorastaan liimautui kiinni luutaansa vauhdin kasvaessa. Kuten hän oli arvannutkin, Elton lähti välittömästi perään.

Elton oli taitava lentäjä. Lena huomasi kauhukseen, että poika yhytti häntä huimaa vauhtia. Ennen kuin Lena ehti miettiä seuraavaa liikettään, Elton lensi hänen rinnallaan. Juuri kun Lena oli kiihdyttämässä lentoaan ehdottomaan maksimiinsa, hän tunsi kovan tyrkkäyksen olkapäässään: Elton iskeytyi huomattavalla massallaan päin häntä kerran, toisen kerran, kolmannen. Jokainen isku sattui, jokainen isku horjutti häntä lentoradalta. Lena tiesi, ettei ollut järkevää yrittää iskeä takaisin kokoeron ollessa näin suuri. Ainoa keino selviytyä voittajana oli yrittää keskittyä sieppiin. Sitten Elton taklasi taas, tällä kertaa osuen hieman Lenan kasvoihin. Nenää kirveli ja silmiin tulvahti vesi, mutta Lena oli kovin lähellä sieppiä.... milloin hän pääsisi kiertämään sormensa sen ympärille, se oli enää senteistä kiinni… Hän kurkotti kätensä äärimmilleen.

Mutta Eltonin käsi oli aivan hänen kätensä vieressä, joten Lenan oli pakko tehdä päätös. Hän ei miettinyt sitä pitkään, eihän hän koskaa miettinyt loppuun asti. Typerää se oli, ehdottomasti. Typerää, mutta välttämätöntä.

Hän irrotti myös vasemman kätensä luudanvarrestaan ja hyppäsi.

Hetki ilmassa tuntui kestävän kauan, vaikka oikeasti se oli ohi sekunnin murto-osassa. Hän kurkotti kohti sieppiä, ojentuneena koko vartalonsa pituudelle, kuin lentäen. Hänen luutansa jäi taakse, Elton jäi taakse, hän hipaisi pallon kultaista pintaa sormenpäillään – muttei saanut suljettua sitä nyrkkiinsä.

Sitten hän putosi.



Ensimmäinen asia minkä Lena tajusi hieman virottuaan oli tuoksu, huumaavin hänen koskaan haistamansa tuoksu, joka leijaili hänen ylleen kumartuneesta hahmosta.

”Lena”, hahmo sanoi matalalla äänellä. ”Lena, kuuletko minua?”
Lena yritti raottaa silmiään, mutta valon myötä tulvahti myös vihlova kipu ympäri hänen vartaloaan. Hän voihkaisi.
”Lena, ihan totta. Sinun täytyy avata silmäsi.”
Ääni käski, miellyttävä matala ääni, hyväntuoksuinen ääni. Jos ääni kerran niin kovasti halusi hänen avaavan silmänsä, hänen täytyi yrittää vielä kerran. Ja niin Lena yrittikin, tällä kertaa pontevammin, ja sai silmänsä auki. Ensimmäinen selvä ajatus oli, ettei hän ollut koskaan nähnyt James Potteria niin läheltä kuin nyt.

Toinen ajatus oli, ettei hän ollut saanut sieppiä, mutta Elton varmasti oli.

Kolmas ajatus oli kipu.

Joku jossain huusi jotakin sairaalasiivestä. Ei sairaalasiipeen, Lena halusi sanoa, mutta ei saanut muodostettua suustaan kuin epämääräisen ähkäisyn.

”Sinä olet kaistapäinen”, James kuiskasi, yhä kumartuneena hänen ylleen. ”Kaistapäinen! En ole ikinä tavannut lentäjää jolla olisi yhtä huono itsesuojeluvaisto. Lisäksi vaarannat selvästi myös kaikkien muiden pelaajien turvallisuuden.”

Lena olisi kovasti halunnut väittää vastaan, sanoa, että hän halusi vain tehdä parhaansa, tai tarkemmin sanottuna hän halusi vain olla paras; hän halusi lentää niin kuin lensi, vapaana ja hulluna ja että hän todella, todella halusi tehdä vaikutuksen Jamesiin. Mutta sitten kipu hyökyi taas aaltona hänen vartalonsa yli ja hänen oli pakko sulkea silmänsä ja yrittää olla ajattelematta mitään.


*

Matami Pomfrey oli maiskutellut suutaan niin monta kertaa, että Lena oli mennyt sekaisin laskuissa. Se, että Lena oli alun perin alkanut laskea niitä oli hyvä mittari sille, kuinka hitaasti hänen sairaalasiivessä viettämänsä tunnit kuluivat. Matami korjasi hänen useat luumurtumansa kädenkäänteessä, sadatellen koko ajan tuota typeryyden huippua, taikamaailman pahinta kirousta, mokomaa kentaurinkikkaretta koulun harrastetarjonnassa, eli Lenan rakasta lajia huispausta. Kun hän oli tarkastanut useaan kertaan ettei Lena puhunut sekavia tai oksennellut, hän antoi tytölle käteen pienen rasiallisen räikeän pinkkejä pillereitä (”Kipuun, tyttö hyvä, vaikka luut korjaantuvat, edessä on kivulias yö.”) ja ilmoitti, että nyt Lenan olisi aika saada vähän unta.

Lenasta veti syvään henkeä ja valmistautui pitämään suuren puheen siitä, miten hän pärjäisi kyllä aivan mainiosti jo omassa makuusalissaankin, mutta pääsi vasta puoleen väliin kun matami huokaisi syvään ja sanoi: ”Jos kuvittelet pääseväsi täältä tänään, olet selkeästi saanut pahemman tällin päähäsi mitä ensiksi luulin. Saat lähteä heti aamulla herättyäsi. Nyt pää tyynyyn.”

Niinpä Lena vietti sairaalasiivessä hyvin tuskallisen ja surullisen yön. Oli vaikea uskoa, että hän oli niin kertakaikkisesti pilannut mahdollisuutensa päästä huispausjoukkueeseen. Hän ei ollut varma, oliko oikeasti James oikeasti nimittänyt häntä kaistapääksi vai oliko hän nähnyt vain jonkinlaista kivunsekaista unta, mutta selvää oli, ettei poika ollut tyytyväinen hänen suoritukseensa. Sinä yönä, noin kello kolmen aikaan, Lena itki katkeruuttaan ja pettymystään ennen kuin vaipui levottomaan uneen.

Hän heräsi vain muutaman tunnin unien jälkeen. Aamun kalpeat säteet paistoivat hänen kasvoilleen sairaalasiiven ikkunan eteen vedetyn verhon raosta. Lena nousi varovasti istumaan ja sitten seisomaan. Vaikka hänen raajansa vielä aristivat ja olivat melko jäykät, hän tunsi olonsa melko normaaliksi. Hän vaihtoi vaatteet (kuka oli tuonut hänen koulukaapunsa siististi taiteltuna yöpöydälle?) ja asteli mahdollisimman hiljaisin askelin läpi sairaalasiiven ja ovesta ulos.

Kukaan koulussa ei liikkunut vielä siihen aikaan. Jokainen käytävä oli typötyhjä, jopa muotokuvat tauluissaan torkkuivat, jotkut huvittava yömyssy päässään. Lena tunsi itsensä väsyneeksi ja loputtoman alakuloiseksi astellessaan kohti Rohkelikon oleskeluhuonetta. Hän halusi nukkua koko päivän, kenties koko vuoden. Ainoa syy, miksi hän oli suostunut viettämään viimeisen vuotensa Tylypahkassa, oli ollut huispaus. Jos hän ei pääsisi pelaamaan, koko vuosi oli hukkaan heitettyä aikaa.

”Hunajapomelo”, hän sanoi Lihavalle Leidille, joka haukotteli syvään ennen kuin päästi hänet sisään. Lena kompuroi hieman tullessaan muotokuva-aukon läpi ja pysähtyi katselemaan tyhjää oleskeluhuonetta. Toisella puolella huonetta, makuusaleihin johtavien portaiden vieressä oli ilmoitustaulu, jonne oli Jamesin lupauksien mukaisesti ilmestynyt lista joukkueeseen valituista pelaajista. Raskain askelin Lena asteli taulun luokse, jota valaisivat aikaiset auringonsäteet ja luki:

ROHKELIKON HUISPAUSJOUKKUE
 VALITUT PELAAJAT:

LYÖJÄ……………………………………………………………………………..TED JONES
LYÖJÄ……………………………………………………………………………..OLIVER PEARSON
PITÄJÄ……………………………………………………………………………MATTHEW MILES
JAHTAAJA……………………………………………………………………….ALLISON FINNEGAN
JAHTAAJA……………………………………………………………………….TONY JENKINS
JAHTAAJA/KAPTEENI………………………………………………………JAMES POTTER
ETSIJÄ……………………………………………………………………………LENA BROWN

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär, K-11, 6. luku 8.8.!
Kirjoitti: Nyyhti - 08.08.2016 11:01:10

Jeee uusi luku! Älä huoli, ainakaan mulle ei näkynyt millään lailla, että tätä olisi ollut vaikea kirjoittaa. Päinvastoin, tätä oli ihan harvinaisen ihana lukea! Ficin alkupuolella Lena kuvattiin niin hyväksi lentäjäksi, että kuvittelin hänen vain lentävän tylsät karsinnat ja kaikkien olevan silleen "joo totta kai hän pääsee joukkueeseen!" Tämä luku siis yllätti minut täysin, ja erittäin positiivisella tavalla. Jännäsin ihan loppuun saakka, että miten Lenan käy, ja en totta puhuen osannut yhtään sanoa, pääsisikö hän joukkueeseen vai ei. Hän oli kyllä tosi ärsyttävä lentäjä, ei yhtään pysynyt siinä, mitä piti tehdä, hmph! Mietinkin, että mikä sai Jamesin lopulta valitsemaan hänet... Olisiko ehkä sittenkin kyseessä joku, mitä Elton oli tehnyt ennemmin kuin Lenan mahtava lentäminen.

Pidin Lilyn sairaudesta tosi paljon - haha, voiko noin sanoa. Mutta oli siis tosi mukava lukea, että Potterien perheessä kaikki ei ollutkaan ollut pelkkää ruusuilla tanssimista, ja tuo sairaus sopi oikein mainiosti kuvaan. Albus on myös aivan ihana, oikeastaan juuri sellainen, millaiseksi olisi hänet itsekin kuvitellut.

Aloin tässä myös miettiä ficin nimeä ja Lenan isää. Hassua, että koko perheen sukunimi on Brown... Mutta päädyin pohdinnassani myös tulokseen :D En taida kuitenkaan uskaltaa kertoa arvaustani Lenan isästä ennen kuin se selviää, jos kyseessä edes on joku tuttu hahmo. Jään siis taas malttamattomana odottamaan seuraavaa lukua!

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär, K-11, 6. luku 8.8.!
Kirjoitti: Kaira - 20.08.2016 21:07:51

nominal, Voi kiitos paljon taas kommentista, se oli ihan erityisen ihana! Lenalla saattaa olla tosiaan vähän suuret luulot omista lentotaidoistaan :D Huispauskarsinnat olivat varmastikin ihan tarpeellinen pudotus takaisin maanpinnalle. Mutta mutta, mukavaa, että pidit luvusta ja jaksoit vielä kommentoidakin! :)


A/N: Tässä tulee sitten jatkoa. Julkaisuväli tosiaan hieman venähti tenttikiireiden ja huoltoon joutuneen tietokoneen vuoksi. Luvun kirjoittaminen vieraalla koneella on kyllä ollut aikamoinen työmaa, huh! Kertokaa toki mitä siitä pidätte :)





7. Tulta kurkussa



Uutinen siitä, että Lena Brown oli tupajoukkueen uusi etsijä jaksoi kiinnostaa rohkelikkoja koko alkuviikon. Suurin syy hämmästykseen oli tietenkin se, että Elton, viimevuosien luottoetsijä kaikkien aikojen parhaalla voittoprosentilla oli syrjäytetty, ja vielä uuden tulokkaan toimesta, huhun mukaan sellaisen, joka ei pysynyt koelennolla edes luudanvarrellaan.


Oleskeluhuoneessa liikkuvien juorujen sävy vaihteli ihailevasta ilkeämielisiin; yhtäkkiä lähes kaikki rohkelikot näyttivät tietävän kuka oli Lena Brown, tuo Iloisen Härklöntin vaaleatukkainen kasvatti. Muutaman päivän ajan Lena sai kätellä uusia tuttavuuksia niin kiihkeässä tahdissa, ettei hän enää itsekään lopulta muistanut keille oppilaista oli heittänyt parhaat kaskunsa metsinkäisten baarireisusta ja keille ei.


Karen, Jo ja Era tuntuivat olevan varauksettoman ilahtuneita hänen puolestaan. Karen oli tervehtinyt häntä puheryöpyllä, joka kattoi kaiken siitä kuinka korkealta Lena oli tipahtanut ja miten Karenin sydänlihas oli lyönyt muutamia erittäin epämukavia rumbarytmejä aina kuvaukseen siitä, kuinka James oli syöksynyt alas kuin noiduttuna tarkistamaan oliko Lena vielä elossa. 


”Onneksi olit”, läähätti Karen puheensa lopuksi ja läpsäisi Lenaa aika kipakasti olkapäähän kun ei oikein näyttänyt tietävän mitä muutakaan tehdä.
”Niin, olimme oikein huolestuneita”, Era sanoi venyttelevään sävyyn onnistuen jälleen kerran kuulostamaan siltä, että tarkoitti oikeasti aivan toista.


Lena olisi kovasti halunnut tavata Jamesin kysyäkseen tarkemmin koelennosta. Mikä ihme oli saanut Jamesin valitsemaan hänet Eltonin sijaan? Hän oli saanut Eralta yksityiskohtaisen kuvauksen siitä, miten vain sekunteja hänen hyppynsä jälkeen Elton oli napannut siepin varsin vaivattoman näköisesti. Jamesin tehtävänanto oli ollut selvä, eikä Lena ollut onnistunut siinä. Sen sijaan hän oli varmasti onnistunut ärsyttämään poikaa koelennon alussa hölmöillä temppuilullaan. Miksi, Lena vaivasi päätään, miksi hän siis oli joukkueen uusi etsijä? Kyse ei ainakaan voinut olla siitä, että Jamesilla olisi erityisen lämpimiä tunteita häntä kohtaan, ei, henkilökohtaisesta suosimisesta poikaa ei ainakaan voinut tässä tapauksessa syyttää.


Niin paljon kuin Lena toivoikin törmäävänsä oleskeluhuoneessa tai käytävillä Jamesiin, hän myös jännitti hirveästi ensikohtaamista Eltonin kanssa. Se tapahtui keskiviikkona lounaan jälkeen kolmannen kerroksen käytävässä, jossa Lena huomasi kauhukseen olevansa yksin kaksimetrisen, leveäharteisen pojan kanssa.  Elton oli katsonut Lenaa jonkin aikaa vaiti (Lena oli käyttänyt ajan tehokkaasti salakäytävien tai muiden pakoreittien kartoittamiseen), mutta sitten vain onnitellut häntä joukkueeseen pääsystä leukaperät kireinä ja poistunut paikalta. Kaipa Elton todella oli ihan okei, Lena mietti, ja tunsi pienen omatunnon vihlaisun.


Lily ei ollut päässyt joukkueeseen. Lena arveli päätöksen olleen raskas Jamesille. Jo oli juorunnut, että Lily ja James olivat ottaneet kipakasti yhteen oleskeluhuoneessa tiistai-iltana välittämättä tippaakaan ympärille kerääntyneistä oppilaista.


”Tajuatko, että äiti ja isä olisivat tappaneet minut, Lils, ja tehneet hemmetin selvää jälkeä myös sinusta”, Jo oli kertonut Jamesin karjuneen siskolleen, joka oli ladellut vastaukseksi kirouksia yhtenä punaisena pyörremyrskynä.


Lily oli selvästi onneton, toki Lena sen näki. Tyttö istui ruokatunnit ystäviensä seurassa osallistumatta keskusteluun, tyhjää lautastaan synkästi tuijotellen. Lenaa huolestutti, sillä jos hän jonkin asian tunsi, se oli syöminen, eikä hän voinut kuvitella kamalampaa seurasta surusta kuin syömättömyys. Muutaman kerran hän olisi halunnut mennä juttelemaan Lilylle – sanoakseen mitä, siitä hän ei ollut ihan varma – mutta hänestä näytti siltä, että tyttö oli Rosen ja muiden ystäviensä niin tiukassa holhouksessa, ettei hänen kannattanut sekaantua. Lisäksi, Lena epäili, ehkä Lily ei juuri nyt kaivannut myötätuntoa henkilöltä joka oli itse päässyt joukkueeseen.



James Potterin yllättävien pelaajavalintojen aiheuttamasta mylläkästä huolimatta Lenan olo oli aika kevyt. Tätähän hän oli halunnut, hän oli päässyt joukkueeseen. Hän saisi harjoitella ja pelata hyvässä joukkueessa ensikevääseen asti. Voisiko mikään enää pilata hänen onneaan?


No, professori Binnsiä ei voinut syyttää yrittämisen puutteesta. Totuus Lenan lempiaineesta, taikuuden historiasta, oli pamahtanut päin kasvoja kuin lepakonräkäloitsu.  Professori Binns oli näyttänyt hieman vähemmän kuivakalta huomattuaan, että hänen kurssilleen oli ilmestynyt kolmas oppilas. Hyvänen aika, professori oli muistellut ääneen, tästähän oli tulossa paras vuosi sitten vuoden 1982 kevätvillityksen, jolloin hänen S.U.P.E.R.-kurssillaan oli ollut jopa seitsemän tiedonjanoista korvaparia. Lena ei voinut olla tuntematta pientä kaunaa professori Longbottomia kohtaan, joka ei ollut varoittanut häntä etukäteen hyvin todennäköisestä kuoliaaksi tylsistymisestä.


Torstaiaamut ja perjantai-iltapäivät kuluivat siis professori Binssin narisevaa ääntä kuunnellessa. Lena viihdytti itseään piirtelemällä pergamenttiin huispauskuvioita tai loitsimalla professorilta salaa erinäisiä esineitä leijumaan katonrajaan. Kurssilla oli hänen lisäkseen yksi vaitelias luihuinen ja eräs lannistumattomasti hymyilevä puuskupuh, joiden kanssa Lena ei ollut päässyt tekemään lähempää tuttavuutta.


Loitsutunnit olivat ihan mukiinmeneviä; Lena tunsi olevansa mukavuusalueellaan, joskaan ei mikään tähtioppilas. Pimeydenvoimilta suojautuminenkin tuntui mielenkiintoiselta. Kun hän vain kestäisi pari tuntia viikossa sitä vähäeleisestä mutta tehokkasta kidutusta, jota myös taikuuden historiaksi kutsuttiin, vuosi Tylypahkassa tulisi menemään varsin mukavasti myös opiskelujen osalta.


*


Launtai-iltana, tehtyään ensin huolellisesti loitsuläksyt, Lena makoili vuoteellaan makuusalissa ja kuunteli hajamielisenä Jo’n ja Karenin kiistelyä musiikista. Keskustelu oli juuri kiihtymässä mielenkiintoiseksi – Karen oli pompannut ylös ja marssi rivakasti ympäri huonetta posket koko ajan punaisempina – kun Era pelmahti ovesta sisään perhosmaista eleganssia uhkuen.

Lena tunsi epämiellyttävän kouraisun vatsassaan niin kuin aina nähdessään Eran. Tottuikohan tytön ulkonäköön ikinä? Era sipsutti huoneen poikki jättäen jälkeensä hyväntuoksuisen tuulahduksen, istui sängylleen ja risti pitkät säärensä.

”Näin juuri Jamesia”, hän sanoi välittämättä siitä, että keskeytti selvästi jotain.
”Oh-hoh”, Jo innostui ja kohotti kulmakarvojaan. ”Te taidatte todella viihtyä toistenne seurassa.”
”Mmm”, Era hymisi ja tarkkaili oikean kätensä kynsiä.
”No, onko tässä kyse jostain muusta kuin ystävyydestä”, Jo tiukkasi.
”Voi Jo”, Era sanoi. ”En kyllä pistäisi pahitteeksi vaikka olisikin. Onhan James aikamoinen saalis. Ajatelkaa nyt sitä perhettäkin!”
”Joo”, sanoi Jo nyökytellen. ”Kuuluuko tulevaisuudensuunnitelmiisi rouva Potterin titteli?”
Era kikatti ja pudisti päätään. Mustat kiharat heilahtelivat hänen kasvojensa ympärillä kuin hidastettuina. ”Nyt taitaa olla vielä hieman liian aikaista moisille ajatuksille.”

”Niin, Jamesin äitihän on kuuluisa huispaaja”, Lena osallistui keskusteluun.
”Sinä ja sinun huispauksesi”, Era huoahti. ”En käsitä miten jaksat meuhkata siitä koko ajan. Kuka Jamesin äiti nyt olikaan? Ah niin, Ginevra Potter. Minä ainakin olen enemmän kiinnostunut Harry Potterista, onhan hän koko Britannian kuuluisin velho. Olen ymmärtänyt”, Era kumartui luottamuksellisesti lähemmäs, ”että sillä perheellä ei ole kaljuunoista pulaa!”


Lena tunsi olonsa vähän kiusaantuneeksi kun Jo ja Era vaihtoivat merkitsevän katseen ja ruotivat tarkemmin kaikkea mitä tiesivät Pottereiden varallisuudesta. Tuntui väärältä kuunnella sellaista puhetta Albuksen ja Lilyn perheestä.


”Sitä minä vain mietin”, Era sanoi, eikä voinut pitää tyytyväistä hymyä pois kasvoiltaan, ”että onkohan James perinyt hyvät suutelutaitonsa isältään.”
”Era! Eikä!” Jo kiljui niin korkealta ja sellaisella intensiteetillä, että rouva Brownkin olisi ollut kateellinen. ”Suutelitteko te? Äsken?”
Era nyökkäsi ja näytti enemmän jumalattarelta kuin koskaan.

Julistusta seurasi yksityiskohtainen analyysi Rohkelikon huispauskapteenin kielitekniikasta. Lena yritti sulkea korvansa ja tuijotteli otsa rypyssä sänkynsä katosta.

Vai olivat Era ja James suudelleet.

Sitähän Lily oli ennustanut heti lukukauden alusta asti. ”Nuo kaksi seurustelevat ennen joulua tai minä olen fletkumato”. Era totisesti oli niitä tyttöjä, jotka saivat kaiken, mietti Lena, ja kateus kuristi pirunnuoran lailla hänen vatsaansa. Tai ei sittenkään, hänen tulevaisuudensuunnitelmansa eivät sentään perustuneet rouvasstatukseen ja siihen, kuinka rikkaasta ja kuuluisasta perheestä tuleva mies on.
 

”Minä ehdotan, että pidetään tänään vähän hauskaa!” Karenin ääni sai Lenan havahtumaan taas siihen, mitä huoneessa tapahtui. Tyttö heilutti kädessään tuliviskipulloa ja virnisteli.
”Toivotetaan Lena oikein kunnolla tervetulleeksi makuusali neloseen! Mitä sanotte, tytöt?”

Jo ja Era näyttivät niin innostuneilta, että Lenaakin alkoi väkisin hymyilyttää.





”Lena! Lena tule jo, äkkiä, me ei saataisi olla käytävillä tähän aikaan!” hihitys pomppi kiviseinästä toiseen ja aiheutti aika erikoisen kaiun. Lena hihitti myös, kompuroi hieman ja joutui ottamaan tukea läheisestä haarniskasta. Hänellä ei ollut aavistustakaan missä päin linnaa he olivat. Kun tuliviskipullosta oli tyhjennyt puolet, Jo oli vaatinut, että Era näyttäisi tarkalleen sen paikan, missä hän oli suudellut Jamesia. Vaikka Lena ja Karen olivat olleet huomattavasti vähemmän kiinnostuneita, pieni jaloittelu tuntien istuskelun ja hiprakkaisen jutustelun jälkeen oli tuntunut hyvältä ajatukselta.


”Kuulkaa tytöt, nyt tulee puhe”, Lena sanoi ja hyppäsi yhdelle leveistä ikkunalaudoista. Käytävä muotokuvineen pyöri hänen silmissään, kehossa oli omituisen leijuva tunne– vähän kuin lentäisi ilman luutaa.
 ”Alkoholi”, Lena aloitti nostaen tuliviskipulloa kädessään, ”on kuin lentämistä. Paras asia maailmassa. Vapautta kai. Ja –  ja - uskallusta! Viski tekee mielelle sen, mitä luuta tekee vartalolle – nostaa uusiin sfääreihin. Pilviin. Tytöt”, Lena tunsi, miten kieli oli omituisen tahmea, tarttui kitalakeen ja poskiin eikä toiminut ollenkaan niin ketterästi kuin yleensä, ”minä tunnen, että tästä tulee hyvä vuosi!”


”Ei teillä näytä olevan yhtään hullumpi iltakaan”, kuului ääni käytävän päästä, joka säikäytti Lenan niin että hän meinasi kaatua ikkunalaudalta hyvin epäimartelevasti suoraan naamalleen.
”Älä tipu”, Oliver sanoi, ”olen ollut todistamassa sitä jo kerran tällä viikolla.”
”OLIVER!” Lena karjaisi, osoitti poikaa ja loikkasi alas horjuville jaloilleen. ”Tytöt katsokaa, Oliver! Me olemme joukkuekavereita. Oliver. Tule tänne.”

Katketakseen nauravat Jo, Karen ja Era hyssyttelivät Lenaa ja tervehtivät Oliveria.
”Mistäs sinä olet tulossa mähän taikaan – siis, tähän aikaan illasta”, Karen kysyi ja hikkasi vienosti.
”Kävimme vähän heittämässä kaatoa renkaista läpi”, Oliver vastasi huvittuneena. ”Siellä on hyvä lentosää.”
”Kenen kanssa? Jamesin?” Era tivasi sellaiseen kärkkääseen sävyyn, jollaista ei olisi ikinä käyttänyt selvin päin.
”Jamesinpa hyvinkin. Hän kävi viemässä luudat luutakomeroon ja tulee varmaan ihan kohta”, Oliver vastasi ja vilkaisi olkansa yli.
”Minulla on idea”, kiljui Jo, ja kaikki neljä muuta hyssyttelivät. ”Liittykää seuraan! Vielä on puolet pullosta jäljellä, näetkös.” Jo tarttui Lenaa ranteesta ja ravisteli tuliviskipulloa Oliverin naaman edessä.
”Houkutteleva tarjous, pakko myöntää,” Oliver sanoi ja iski Lenalle silmää.

James sai saapuessaan Eralta hyvin perusteellisen tervetulotoivotuksen. Lopulta James irrottautui kiihkeästä suudelmasta ja sanoi: ”Kappas, joku on pitänyt tänään hauskaa.”
”Kyllä vain!” Era julisti ja yritti suudella Jamesia uudelleen. ”Oliver lupasi, että te jäätte meidän seuraksemme. Ettekö jääkin?”


Loppuillan muistikuvat olivat, jos mahdollista, vieläkin sumeampia. Lena yritti keskittyä puheensorinaan ympärillään, mutta se oli vaikeaa. Hänen päänsä oli niin turta ja höttöinen, että hän joutui käyttämään huomattavan osan voimavaroistaan silkkaan hereillä pysymiseen. Huomenna kaduttaa, Lena ajatteli huojuessaan paikallaan. He kävelivät takaisin typötyhjään oleskeluhuoneeseen, jossa tuliviskipullo kiersi kädestä käteen hiipuneen tulisijan äärellä. Lena istui hieman erillään muista. Hänellä oli suora näköyhteys Eraan, joka istui Jamesin sylissä. Miksi jotkut tulivat niin kovin viehättävään ja suloiseen humalaan niin kuin Era? Miksi tuliviski ei voinut maksimoida Lenan viehätysvoimaa samalla tavalla, vaan teki hänestä sen sijaan entistä kömpelömmän? Lena huokaisi ja yritti pitää silmiään auki.


Era alkoi taas suudella Jamesia. Lena voi pahoin. Hän nousi ylös, horjahti taas, kieltäytyi Karenin tarjoamasta tuesta ja sanoi:
”Anteeksi nyt, herra Oliv – Olive – Oliivi, neidit ja herra Kapteeni”, hän kuuli oman sammalluksensa ja häpesi sitä jossain humalatilansa alla, ”minä vetäydyn kammariini. Kiitos illasta.”

Hän kuuli muiden vastaavan hänelle mutta ei saanut siitä oikein selvää ja tunsi jonkun ottavan häntä kyynärvarresta kiinni.
”Minä voin auttaa sinua”, sanoi ääni käsikynkästä. ”Sillä ehdolla, ettet enää ikinä sano minua herra Oliiviksi.”
Lena kikatti ja antoi Oliverin saattaa hänet kierreportaisiin aina makuusalin ovelle asti.

”Isä kertoi, että hänen nuoruudessaan pojat eivät päässeet ollenkaan tyttöjen makuusaleihin. Portaat kuulemma sulivat liukumäeksi. Onneksi siitä ollaan vähän kehitytty”, Oliver sanoi katsoi Lenaa silmiin. ”Meihin poikiinkin luotetaan nykyään.”
”Mmmh”, Lena sanoi älykkäästi.
”Saanko – saanko tulla käymään sisällä?”
”Mitä?” Lena kysyi, yritti sisäistää mitä poika oli juuri sanonut. Sitten hän huomasi Oliverin huulet huulillaan, pojan vartalo painautui hänen vartaloaan vasten, kylmä seinä selän takana otti heidät vastaan. Omituinen hukkumisen tunne valtasi Lenan.


”Ei”, Lena sanoi ja työnsi Oliverin rinnasta kauemmaksi.
”Miksi ei?” Oliver sanoi kumman hengästyneenä.
Lena katsoi Oliveria silmiin, yritti tarkentaa pojan kasvoihin, mutta pupillit eivät totelleet, mikään aisti ei tuntunut tottelevan. Hän haparoi kädellään makuusalin ovenkahvaa.
”James”, Lena sai sanottua, eikä aivan ymmärtänyt miksi, pujahti pois hämmästyneen Oliverin näkökentästä ja sulki oven heti perässään.

James.

*

”Voi ei, voi ei, voi ei”,  Lena hoki ja nojasi päätä käsiinsä. Ohimoissa jyskytti ja vihloi. Karen taputti häntä myötätuntoisesti olkapäälle ja tarjosi appelsiinimehua.

”Kaikkihan me oltiin vähän hassuja eilen”, Karen lohdutti ja hymyili vienosti. ”Oli ihan hauska ilta, eikö?”
”Mistä minä tiedän”, Lena parahti puristaen silmäluomiaan tiukemmin kiinni, ”en muista mitään enää sen jälkeen kun törmäsimme poikiin käytävällä.”
”Ai”, Karen sanoi. ”No, ei siinä tapahtunut mitään ihmeellistä. Menimme oleskeluhuoneeseen. Era teki Jamesille perusteellisen nielurisatutkimuksen. Juteltiin aikamme ja lopulta sinä häivyit Oliverin kanssa makuusaliin. Olisitpa kuullut Eran ja Jo’n teoriat siitä, mitä siellä oikein tapahtui. Oliver kuitenkin palasi niin nopeasti takaisin, ettemme päässeet spekulaatioissa sen pidemälle.”
”Me suutelimme”, Lena muisti yhtäkkiä, räväytti silmänsä auki, hätkähti Suuren Salin katosta tulvivaa auringonvaloa ja sulki ne kiireesti uudelleen.
”Ai”, Karen sanoi taas, ja sillä hetkellä Lena oli enemmän kuin iloinen siitä, että he olivat aamupalalla kahdestaan ilman Jo’n ja Eran kiusallisia lisäkysymyksiä ja draamaa. Karen oli niin maanläheinen ja järkevä. Onneksi.
”No, hmm, piditkö sinä siitä?”
”En”, Lena vastasi ja hörppäsi mehua. ”Tai ei suudelmassa ollut vikaa. En vain halunnut olla Oliverin suudeltavana.”

Karen nyökkäsi mietteliään näköisenä ja haarukoi munakasta suuhunsa.

Hieno homma, Lena ajatteli surkeana, hän oli jo suudellut yhtä seitsemäsosaa joukkueestaan ennen ensimmäisiäkään harjoituksia. Mutta, mikäli hän oikein pinnisti muistiaan, hän oli kuitenkin lopettanut sen lyhyeen, eikö? Oliver oli tehnyt aloitteen, hän oli siitä varma. Ehkä poikakaan ei muistaisi mitään? Saihan sitä toivoa. Lena tunsi mahansa kurnivan, mutta silti pelkkä ajatus ruoasta sai puistatuksen aikaan.


Tunnin päästä, kun Lena oli viimein nakertanut palan paahtoleipää ja juonut vielä muutaman lasin lisää appelsiinimehua, he nousivat varovaisesti pöydästä. Lenasta tuntui, että opettajainpöydässä istuva McGarmiwa katsoi heitä erityisen tuimasti ja oli yhtäkkiä varma, että rehtori tiesi oikein mitä käytävillä ja Rohkelikon oleskeluhuoneessa oli viimeyönä tapahtunut. Lena hymyili ja nyökkäili vaivalloisesti rehtorin suuntaan. Sitten hän huomasi Jamesin, joka istui aamupalalla ilman merkkiäkään huonovointisuudesta. Oliver ei ollut hänen seurassaan, onneksi.

”Lena. Huomenna olisi ensimmäiset huispausharjoitukset.” James sanoi, katsoi Lenaa jotenkin miellyttävästi, tutkailevasti, hieman huolestuneen näköisenä.
”Odotan innolla”, Lena mongersi ja päätti, ettei nyt ollut oikea aika syvällisemmälle keskustelulle.
”Seitsemältä siis!” James huikkasi hänen peräänsä.


Lena istui suihkun lattialla aika pitkään ja mietti, ettei juo enää koskaan tippaakaan tuliviskiä. Hän nauttisi mieluummin vaikka Matami Yökkösen Limanliuottajaa päivittäisinä annoksina tästä ikuisuuteen.

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 7. luku 20.8.!)
Kirjoitti: Jippu - 23.08.2016 19:48:33

Minulla jäi näköjään edellinen luku kokonaan kommentoimatta, vaikka kävin kyllä lukemassa sen heti kun se ilmestyi. Omaa ficciäni koskeva inspiraatiopula ja writer's block koskee näköjään myös muiden töiden kommentoimista, pahoitteluni! Nyt olen kuitenkin täällä ja yritän saada jotain järkevää sanottua.

Tosiaan, nämä kaksi viimeisintä lukua ovat aivan yhtä hyviä kuin edellisetkin enkä kutosluvustakaan huomannut mitään, että kirjoittamisen kanssa olisi ollut ongelmia. Näissä luvuissa on tapahtunut vaikka mitä, oli huispauskarsintaa (vau, vaikka tietysti arvelinkin että Lena pääsisi joukkueeseen en arvannut ollenkaan miten se kävisi) ja juhlimista (oivoi, tuo suihkun lattialla istuskelu ja tuskailu kuulostaa liiankin tutulta). Jamesin ja Lenankin välillä alkaa tapahtua jotain edistystä, en malta odottaa mitä heidän välillä tulee vielä tapahtumaan. Tietysti Era pitää saada vielä pois tieltä... ja Oliverkin (herra Oliivi siis, nauroin kyllä sille) vielä.

Tykkään kyllä kovasti kirjoitustyylistäsi (olen tainnut sanoa sen jo aiemminkin), se on tosi sulavaa ja mukavaa luettavaa. Huumoriakin löytyy juuri sopivasti ja tapahtuvat etenevät sopivassa tahdissa. Eli jatkoa jään taas odottelemaan!  :)

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 7. luku 20.8.!)
Kirjoitti: Nyyhti - 23.08.2016 20:06:46

Oi että, en näköjään kommentoinut tätä lukua, vaikka luinkin sen kyllä heti, kun se ilmestyi! Tästä tulee nyt tosi lyhykäinen kommentti, mutta tahdon silti sanoa edes jotakin. En oikeastaan kauheasti tykkää tällaisista ryyppäyskohtauksista Potter-ficeissä, vaikka sinänsä onkin ihan ymmärrettävää, että niitä löytyy. Jotenkin musta on niin vaikea ajatella, että porukka koko ajan hilluisi siellä jonkun tuliviskin kanssa :D Mutta Lena on kyllä sitten taas sellainen hahmo, että hänen voin erittäin hyvin kuvitella heiluvan sen tuliviskin kanssa :D Pidin tässä ryyppäyshommassa siitä, että porukka oli niin naamat, että vähän kaikki meni pieleen, eikä niin, että tehdään joku juonen kannalta olennainen kömmähdys ja muuten kaikki menee hyvin - sellaisiinkin kun on tullut törmättyä. Joka tapauksessa, täällä seurailen edelleen ja odotan kovasti jatkoa!

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 7. luku 20.8.!)
Kirjoitti: Gernumbli - 26.08.2016 10:07:29

Tää on upee! Sopivan kevyttä luettavaa, silti täynnä kaikkea hauskaa ja koko ajan tapahtuu. Lena on ihana ja tykkään sen persoonasta. Jatkoa odotellen..

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 7. luku 20.8.!)
Kirjoitti: Chuva - 26.08.2016 18:39:15

Tää on ihana! Arh, luin tän yhdeltä istumalta ja petyin kamalasti kun ei ollut enempää lukuja, mutta onneksi lukuja on toistaiseksi tullut aika nopeaan tahtiin.

Mä luen nykyään tosi vähän Potter-fikkejä, ja tänkin avasin vähän sattumalta, ja onneksi avasinkin! Sun kirjoitustyyli on ihanan sulavaa ja luontevaa, kuvailu ja dialogi kulkee ihanasti käsikynkässä ja kaikki hahmot on ihanan yksilöllisiä ja persoonallisia.
Lena on hauska villilapsi, joka on ilmeisesti tottunut tekemään mitä lystää. Sillä on kovin kiinnostava suhde äitiinsä (jota säälin ekassa luvussa, Lavender-parka ei ihan osaa suhtautua rasavilliin tyttäreensä), hauska taipumus kommelluksiin ja sähläämiseen ja kerrassaan suloinen ihastuksenpoikanen Jamesiin. Tykkään Lenasta tosi paljon siksi, että se on niin rempseä ja välittömän oloinen ja että sillä on niin pirteä suhde ruokaan ja elämään ylipäätään! Paljon useammin sitä törmää tarinoihin, joissa päähenkilö on kovin ahdistunut ja masentunut ja ennemmin jättää aamupalan väliin kuin syö lenamaiseen tapaan viisi paahtoleipää. Voisin kirjoittaa tähän esseen siitä, mikä tekee Lenasta niin kivan ja hauskan päähenkilön, mutta ehkä en nyt tee niin.
Se pitää muuten vielä mainita, että tykkään Lenan veljistä tosi paljon ja siitä, että niilläkin on periaatteessa omat juonensa tarinassa, vaikkeivat mitenkään usein esillä ole. Myös se isä oli tosi sympaattinen. Olisi kiva kuulla, että onko kyse jostain kirjoista tutusta hahmosta..?

James on viehättävä jääkalikka. Olen itse aina jotenkin ajatellut sen erilaiseksi, mutta tämä sun kehittelemä versio käy tosi hyvin järkeen. Voin kuvitella, että kuuluisan Harry Potterin ensimmäinen lapsi on ehkä joutunut näkemään ja kokemaan aikamoista mediapyöritystä ja sitä, että ihmiset käyttää sitä hyväkseen kun se on rikas ja kuuluisa. Siihen päälle vielä hyvä ulkonäkö, niin eihän se voi mitenkään tietää, että kuka haluaa olla sen seurassa ihan vaan sen itsensä takia eikä siks että se on ns. "hyvä valinta". Todennäköisesti James on joutunut esikoislapsen asemassa kokemaan tätä henkisen hyväksikäytön yritystä enemmän kuin sisaruksensa ja serkkunsa, ja on saattanut hyvinkin toimia tavallaan suojapanssarina niille sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka vaan haluaa hyötyä. Njaa voi olla että ylireagoin, mutta tällaiset fiilikset mulle on tullut siitä :D.
Mutta niinä hetkinä kun se oikea James vilkahtaa jääkuorensa alta vaikka vaan hetkeksikin, niin hmmm, meikäläinen sulaa! Odotan muuten mielenkiinnolla selitystä sille, miksi James suhtautui alusta asti niin kylmästi juurikin Lenaan. Ärsyttikö sitä Lenan raju asenne tai (mahdollisesti liiankin) suuri itsevarmuus? Suuresti kiinnostaa tämäkin.

Myös päähenkilöiden kaverit on tosi kivasti kehiteltyjä! Tykkään etenkin Karenista.

Lainaus

”Karen Thomas!” tyttö karjaisi

Ehdottomasti yksi suosikkiasioistani. Karen on ehdottomasti bff-ainesta Lenalle. Myös loput Lenan huonekavereista on omalla tavallaan kivoja. Se on kivaa, että pidät Eran ja Jo'n aktiivisesti mukana tarinassa ja että ne kulkee usein samassa porukassa Lenan ja Karenin kanssa. Era on ärsyttävän täydellinen - ei mun silmissä mikään Mary Sue, vaan siis just sellanen ärsyttävän täydellinen tylsimys joita joskus tapaa - mutta ei kuitenkaan varsinaisesti etäinen. Draama on paljon lähempänä, kun Jamesin imuttelukaveri on siinä aika lähellä Lenan lähipiiriä, eikä vaan joku satunnainen ruokalan pöydässä nähty puolituttu naama, josta ei koskaan kuulla mitään.

Ylipäätään mä vaan tykkään kaikesta tässä tarinassa. Tämä on ihana fikki, ja toivon oikein kovasti jatkoa!

Täytyy muuten varoittaa, etten välttämättä ehdi jokaista lukua kommentoimaan, mutta yritän parhaani.

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 7. luku 20.8.!)
Kirjoitti: Herttuatar - 28.08.2016 23:26:23

Iltaa, tätä ficciä minun on pitänyt kommentoida ja moneen kertaan, nyt vihdoinkin tuli sopva hetki tarttua tuumasta toimeen.

Kerronpa sinulle heti alkuun missä kohtaa ficciä olin vakuuttunut siitä, että olin lukemassa jotain mitä merkittävimmissä määrin lukemisen arvoista. Se tapahtui suunnilleen tässä kohtaa:

Lainaus

Rouva Brown ei ymmärtänyt tytärtään.

Silloin kun Lena ei ollut aivan mahdoton, hän oli kerrassaan käsittämätön.

Ainakin Herttuatar oli tämän jälkeen valinnut puolensa; Lenan täytyi olla yksinkertaisesti mahtava. Muutenkin ficin aloitus oli erinomainen. Kuten moni kirjoittaja ja vielä useampi valitettavan pitkästynyt lukija tietää, on aloitus ehkä jopa tärkeämpi kuin lopetus. Kärsimätön ja armoton lukija, joihin välittömästi myönnän kuuluvani, ei anna tarinalle mahdollisuutta, jos alku tuntuu tylsältä, tavanomaiselta, junnaavalta tai siltä ettei kirjoittaja oikein tiedä mikä merkitys alulla on muuta kuin että se aloittaa jotain. Tässä oli kaikki palaset kohdallaan. Tuolla aikaisemmin olikin kommentoitu sitä, että ensimmäisen luvun lopussa oli hauskasti tuotu esiin linkki kaikkien tuntemiin Rowlingin hahmoihin. Pidin tästä ratkaisusta, pidin oikein paljon.

Ensivaikutelmani Lenasta osoittautui oikeaksi. Lena on yksinkertaisesti mahtava, tai niin mahtava kuin nyt seitsemäsluokkalainen nuori nainen voi olla. Lena on vauhdikas, aamu-uninen, nälkäinen, sopivasti hullu huispaaja. Minusta koelentojen tapahtumat kuvasivat Lenaa huispaajana ja ihmisenä.

Koelentojen loppuunhan saatiin ensimmäinen Lena/James -hetki. Näin olen sen päättänyt tulkita. Jamesin pidättyväisyys ja vähän huonelämpötilaa koleampi käytös Lenaa kohtaan ihmetyttää täälläkin, mutta tähän saamme tietenkin vastauksia tarinan edetessä.

Olet hienosti huomioinut ja hyödyntänyt hahmojen historian ja taustat. Ei esimerkiksi ollut vaikea arvata, miksi herra Weasley antoi George Brownille töitä tämän ideoitua liemen joka tepsii nalkuttajaan. Suorastaan hymyilytti kuvitella tilannetta George Weasleyn näkökulmasta; mitähän mahtoi miehen päässä liikkua, kun joku esitti ratkaisua hänen elämänmittaiseen pulmaansa.

Kaikenkaikkiaan kirjoitat sujuvasti, tyylilajiin sopivasti, ja hiljainen ja huomaamaton huumorisi toimii niin hyvin, että välillä on pakko nauraa ääneen.

Kommenttini on ehdottomasti vajavaisempi kuin tämä ficci ansaitsisi, mutta kiitos reippaan julkaisutahtisi, tarina ehti jo varsin pitkälle ennen kuin minä pääsin sitä kommentoimaan. Odotan innolla ja suurella mielenkiinnolla jatkoa. Mitä tapahtuu ensimmäisissä huispausharjoituksissa? Joutuvatko Lena ja James jälleen törmäyskurssille? Saadaanko lopultakin kuulla mitä James oikeastaan ajattelee ja miksi tämä valitsi Lenan joukkueeseen?

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 7. luku 20.8.!)
Kirjoitti: Kaira - 31.08.2016 01:29:10

Jippu, kiitos paljon ihanasta kommentista, kivaa että ehdit kommentoimaan! :) Writers block, tuo ilmiöistä pirullisin, on kiristänyt otettaan myös minusta viime aikoina. Taistelkaamme sitä vastaan ;) kiitos vielä kauniista tsemppaavista sanoista!

nominal, voi kiitän taas kovin kommentistasi :) Joo, ymmärrän kyllä että ryyppäyskohtaukset voivat herättää lukijoissa ristiriitaisia tunteita. Hmm... jotenkin ehkä itse näen tuliviskikokeilut melko luonnollisena osana juuri täysi-ikäistyneiden nuorien elämässä. Toisaalta, kyllä linnan käytävillä läträäminen sotii vähän minun lapsuuden unelmakoulu -mielikuvaani vastaan. Toivottavasti tulevat luvut ovat enemmän sinun mieleesi! :)

Gernumbli, oi , uusi lukija, kiitos kommentista, ja tervetuloa mukaan! Ihanaa kuulla että olet tykännyt, toivottavasti luet jatkossakin :)

Chuva, suuret kiitokset aivan ihanasta ja pitkästä kommentista, joka ilahdutti minua kamalasti. Olipa todellinen kirjoittajan onnenpotku että satuit avaamaan Lentäjän. Ilostuin aivan erityisesti James-analyysistasi, joka kävi hirveän hyvin yhteen omien ajatusteni kanssa. Hauskaa myös että pidät Lenasta, se on nimittäin herättänyt lukijoissa varsin ristiriitaisia tunteita. Kirjoittajana olen sitä mieltä, että kaikki tuntemukset ovat tervetulleita, mutta onhan se kivaa että joku päähahmosta tykkääkin! Toivottavasti jatkat lukemista, kiitos vielä vaivalla tehdystä kommentista! :)

Herttuatar, vautsi, jo toinen upean pitkä ja perusteellinen kommentti, kiitos hurjan paljon! Mukava kuulla, että bongannut erinäisiä hahmohistoriallisia yksityiskohtia, niitä on ollut hauska ripotella ympäriinsä. Olen myös erityisen otettu siitä, että sanot tarinasta löytyvän "hiljaista huumoria" - se on ehkä paras ja liioitelluin kehu jota voin toivoa :) Myös se, että olen saanut lukijan nauramaan tuntuu hauskalta! Toivottavasti pidät seuraavasta luvusta!

A/N: Eli, uutta lukua pukkaa näin yömyöhään. Olin jotenkin kovin ahdistunut tämän kirjoittamisesta ja pelkään sen näkyvän jäljessä. Ehdottomasti vaikein luku kirjoittaa tähän mennessä. Toivottavasti kuitenkin lopputulos on luettava :D




8. Kirje kotoa



”Brown! Jos näen sinulta vielä yhden tuollaisen tempun olet penkitetty koko syyskauden. Pestaan vaikka Riesun etsijäksi tilallesi, mutta minun joukkueessani ei tuohon tyyliin lennetä!”

Se ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta harjoituskauden alun jälkeen kun James menetti malttinsa Lenaan. Koko joukkue näytti perin pohjin kyllästyneeltä joka kerta kun pilli soi ja kapteeni viittoi Lenan lähemmäksi läksyttääkseen tätä milloin mistäkin, yleensä liian vaarallisesta lentämisestä tai ohjeiden täydellisestä sivuuttamisesta.

”Ymmärrätkö sinä, Brown, että tämä on joukkuelaji! Joukkuelaji, hemmetti soikoon, ei mikään Loistavan Lenan Lentoshow!” Jamesin ääni kaikui komeasti tyhjän huispausstadionin katsomoissa. He olivat tehneet lämmittelylentoja, joiden aikana Lena oli innostunut heittämään muutaman voltin. Pienikokoinen jahtaaja Allison Finnegan oli tehnyt näyttävän viimehetken väistön ja pelastunut varmalta reissulta sairaalasiipeen.

”Se kuuluu lajiin”, Lena sanoi Jamesille kädet puuskassa. ”Vaarallisia tilanteita tulee koko ajan!”
James pudisti turhautuneena päätään. ”Vaarallisia tilanteita saattaa tulla, mutta se ei ole itseisarvo; niihin ei ikinä pyritä! Eikä niitä varsinkaan kuulu aiheuttaa omille joukkuekavereille jok’ikisissa harjoituksissa.”
”Eikö sinusta ole tärkeää, että Rohkelikon pelaajat ovat taitavia lentäjiä?” Lena tiuskaisi.
”Onhan se plussaa, mutta mieluummin otan joukkueellisen hyvin yhteen pelaavia keskivertolentäjiä, joista jokainen on lentokunnossa vielä ensimmäisessä matsissa!”

Lena tunsi olonsa hyvin turhautuneeksi. Hän oli mennyt karsintojen jälkeisiin harjoituksiin itsevarmalla asenteella, haaveillut ehkä pääsevänsä sovittamaan joukkueen uuden huispaustähden viittaa hartioilleen varsin pian. Todellisuus löi vasten kasvoja kuin Tällipaju tietämättömiä ensiluokkalaisia. Kuluneiden viikkojen aikana Lena oli oppinut Jamesin valmentavan joukkuettaan raudanlujin ottein ja selkeällä visiolla, jossa hänellä ei tuntunut olevan mitään roolia.

Ei Lena ollut osannut etukäteen pelätä joutuvansa kapteenin silmätikuksi, sillä vaikka hänen ensitapaamisensa Jamesin kanssa olivat olleet kylmiä, hänestä tuntui, että onneton tuliviski-ilta oli lähentänyt heitä edes jollakin tasolla. Kuitenkin, harjoitus harjoituksen jälkeen, Lena huomasi seisovansa kädet puuskassa kuuntelemassa Jamesin vihaista ääntä pojan kerratessa kaikki virheet ja typerät päähänpistot, joihin Lena oli sillä kertaa sortunut.

James ei näyttänyt käsittävän, että huispaus oli Lenalle Se Juttu. Jotkut, kuten Era, olivat hyviä näyttämään veeloilta. Toiset, kuten Karen, olivat kunnianhimoisia, ihania ja erinomaisia ystäviä. Eräät, kuten James, omasivat ihailtavan keuhkokapasiteetin, joka mahdollisti ohjeiden mylvimisen kovassa myrskytuulessa. Lenalla ei ollut mitään edellä mainituista kyvyistä; lentäminen oli ainoa asia, jossa hän oli koskaan ollut hyvä. Hän ei ollut koskaan pärjännyt koulussa, hän ei liioin ollut huomattavan hauska saati säkenöivän terävä. Noitien niksiringin runoillassa hänet olisi naurettu kuoliaaksi. Huispaus oli ainoa asia, missä hän oli kiistatta hyvä näköjään kaikkien muiden kuin joukkueen kapteenin mielestä.

Lenan oli vaikeaa ymmärtää, miksi James niin kovasti halusi muuttaa hänen lentotyyliään. Ensin hän oli arvellut pojan olevan kateellinen hänen taidoistaan, mutta seurattuaan tämän lentoa muutamissa harjoituksissa oli selvää, ettei kyse ollut siitä. Lenan oli pakko myöntää, ettei James missään nimessä ollut huono. Lentotekniikka oli puhdas ja peliäly veitsenterävä, joskin, Lena tuumi, ratkaisut usein ennalta-arvattavia ja riskittömiä.

Lena ei osannut eikä oikeastaan halunnut selittää miksi lensi kuten lensi ja miksi Jamesin neuvoja oli niin vaikea ottaa vastaan. Lapsena Will oli sanonut Lenan lentävän kuin hevoskotka: itsepäisesti ja vapaasti vaistojen varassa.  Sellaisella lentämisellä saatiin tuloksia, siitä Lena oli varma. Hänen oli vaikeaa ottaa vastaan Jamesin kritiikkiä, joka tuntui niin epäreilulta.

Kuitenkin jossain syvällä hänen mielessään pienen puhpalleron kokoinen ääni supisi, miten kutkuttavaa oli saada Jamesilta niin paljon huomiota ja tuntea Jamesin katseen seuraavan hänen jokaista liikettään. Kannattaisiko tehdä silmukka tai pari ihan vain saadakseen kuulla matalan äänen huutavan hänen nimensä? Kuin seurauksena näistä vaaleanpunaisista ajatuksista Lenan maha oli alkanut hulmahdella joka kerta kun James tuli lähelle julistamaan kädet huitoen tytön lentävän kuin hutsu hyytelöaivoherjan alaisena. Lena pyöritteli silmiään, oli ärsyyntynyt ja loukattu, mutta ei myöskään voinut olla tuijottamatta hieman pidempään Jamesin hartioita, silmiä, kulmia, huulia, takapuolt – siis, öhm, poskipäitä.



Ensimmäiset viikot eivät totisesti olleet sujuneet odotetusti. Oliver ei ollut puhunut hänelle kertaakaan harjoituksissa, mistä Lena oli tavallaan helpottunut, vaikka toisaalta olisi ollut mukavaa, jos joukkueessa olisi ollut edes yksi kaveri. Muut pelaajat tuntuivat ärsyyntyvän häneen koko ajan enemmän ja enemmän. Olisipa Lily päässyt joukkueeseen, Lena huomasi toivovansa. Lily olisi ehkä osannut myös toimia James-Lena-James –sanakirjana.

Keskiviikkoisten harjoitusten jälkeen pukukopissa oli hiljaista. Pelaajat vetivät hikisiä kaapuja päältään vaihtamatta sanaakaan. Lena istui penkillä, nojasi käsillään polviinsa ja tuijotti maahan. Harjoitukset olivat menneet hänen osaltaan aivan erityisen huonosti, ja James oli lopulta käskenyt hänet katsomoon seuraamaan muiden lentämistä.

”Brown”, James sanoi. ”Jäisitkö vielä hetkeksi juttelemaan.”
”Ai kiva, open puhutteluko?” Lena sanoi kuivasti. Joku tirskui ja Oliver vilkuili häntä aika epäystävällinen hymy huulillaan.

Muut pelaajat poistuivat paikalta yksitellen. Kun viimeinen oli huikannut hyvästit ja kadonnut ovesta tummaan iltaan, James istuutui Lenaa vastapäätä (käytävä oli niin kapea että James polvet melkein hipoivat Lenan polvia) eikä sanonut hetkeen mitään.

”Tiedätkö, en oikein tiedä mitä sinun kanssasi pitäisi tehdä.”

Lena tuijotti Jamesia. Pukuhuoneessa haisi märille vaatteille ja nurmikolle. Katonrajassa veti, lamppu keinui hiljalleen luoden hassuja varjoja seinille. Puhpalluraääni hänen päässään huomautti tämän olevan ensimmäinen kerta kun hän oli Jamesin kanssa kahdestaan.

”Olemme harjoitelleet jo kolme viikkoa. Neljä kertaa viikossa. Ensimmäinen peli on muutaman viikon päästä. Koko joukkue antaa kaikkensa joka harjoituksissa, mutta sinä… Sinä et tottele ohjeita, lennät vaarallisesti etkä osaa pelata lainkaan yhteen muiden pelaajien kanssa.”
Lenan kurkkua kuristi.
”Ymmärräthän, miten ison riskin otin valitessani sinut Eltonin sijaan. Osa muista pelaajista on pelannut yhdessä jopa kolme kautta. He ovat tasaisen varmoja; heidän hyökkäyksensä on täydellisen harkittua ja pelikirjan mukaista. Uudet pelaajat ottavat heistä mallia, kuuntelevat ohjeita ja ovat päässeet nopeasti mukaan”, James hieroi niskaansa toisella kädellään. ”Minusta tuntuu, etten saa sinuun yhteyttä. Että et ota ohjeita lainkaan vastaan.”
”Niitä onkin tosi helppo ottaa vastaan silloin kun ne karjutaan päin naamaa”, Lena sanoi. Poika ei hätkähtänyt hänen äänensävystään vaan katsoi vakavasti takaisin. ”Minä teen parhaani!” Lena jatkoi. ”Minä yritän koko ajan! Luuletko, että on helppoa muuttaa sitä miten on lentänyt viisivuotiaasta asti?”
”Sepä siinä onkin. Minusta tuntuu, ettet sinä oikeasti edes yritä”, James sanoi matalasti.
”Sinä et ole pitänyt minusta alunalkaenkaan.”
”Lena”, James sanoi turhautuneena, ”en ymmärrä yhtään mitä höpötät. Voisitko unohtaa henkilökohtaisen draamasi ja vain keskittyä pelaamaan kuten käsketään? Millään muulla ei ole väliä kuin että Korpinkynsi saa kunnolla selkään kauden ensimmäisessä matsissa. Jos vain voisimme… jos vain voisimme pelata samoihin salkoihin tässä asiassa?”
Lena ei vastannut, joten James jatkoi: ”Haluan kokeilla kanssasi uutta lähestymistapaa: tulevissa harjoituksissa sinun tulee laskea tehoja kahdeksankymmentä prosenttia. Sinä istut luudanvarrella ja katselet mitä muut tekevät. Lennät vain sen verran kuin on pakko. Yhdestäkin ylilyönnistä otan Eltonin pelaamaan tilallesi Korpinkynsi-matsiin.”
Jamesin synkeä katse oli liikaa. Lena nappasi Tulisalamansa ja marssi ulos pukuhuoneessa kiukun siivittämin askelin. Hän ei jaksanut kuunnella Eran ja Jo’n jutustelua ja turhanpäiväistä naurua vaan painui suihkun kautta sänkyyn sanomatta sanaakaan.

Aamiaisella harmaa kyyhkyspöllö toi hänelle kirjeen.

Rakas Lena,

Miksi et ole vastannut yhteenkään kirjeeseeni näiden kuluneiden viikkojen aikana? Enkä laske vastaukseksi niitä appelsiinimehutahraisiin lautasliinoihin kirjoitettuja ”kaikki ihan ok” –viestejä. Ne eivät ole kunnollista kirjeenvaihtoa, nuori neiti.
Elämä kotipuolessa on sujunut aika mallikkaasti, vaikka tietenkin ikävöimme sinua kovasti. George käy töissä siinä hirvittävässä putiikissa mutta tuntuu olevan onnellinen. Tunnen omistajan kouluajoiltani ja olen hieman huolestunut hänen kyvyistään johtaa noin isoa yritystä; voin vain toivoa, että jonkinlaista luonteenlaadun kehittymistä on tapahtunut kahdessakymmenessäviidessä vuodessa. Will voi myös hyvin, hän suunnittelee muuttavansa omaan asuntoon Viistokujalle joulun jälkeen.
Oletko käyttänyt sitä viehättävää rusettia jonka pakkasin sinulle sivutaskuun? Muistathan pesettää likaiset huispauskaavut aina harjoitusten jälkeen?
Toivon sinun todella keskittyvän opintoihisi tänä vuonna, Lena. En halua yhtään kirjettä McGarmiwalta koskien huonoa koulumenestystäsi.
Opin Noitain nikrisingissä mitä viehättävimmän uuden neulontakuvion, ja liitän oheen simppelin ohjeistuksen sinullekin. Sain muuten kuulla, että eräs vuosikurssilaisesi on niksiringin Lontoon osaston aktiivijäseniä. Hänen äitinsä on upea noita, oikea kansainvälinen kaunotar. Tytär kuulostaa tutustumisen arvoiselta nuorelta naiselta!
Rakkain terveisin,
äitisi
P.S. Mikäli tunnet vetoa öisin, voit aivan hyvin pyytää kotitontuilta kuumavesipulloa etuajassa.
P.P.S. Sano terveiseni professori Longbottomille.

Lena rypisti kirjeen ja tunki sen kaavuntaskuun. Vai vielä neulontaohjeita. Äiti oli sekaisin.

Seuraavat harjoitukset olivat sunnuntaina. Ilta oli kirkas ja selkeä: ihanteellinen lentoilma. Järvi oli kuulas ja tyyni, Tällipaju ravisteli oksiaan rivakasti kuin patistaakseen syksynkellastamia lehtiä jo tippumaan.
 Lena ei ollut nähnyt Jamesia pukuhuonekeskustelun jälkeen.
Muutaman päivän mietiskelyaika oli auttanut häntä rauhoittumaan hieman. Hän oli kertonut Jamesin uhkauksesta Karenille, joka ei ollut erityisen kiinnostunut huispauksesta mutta jaksoi silti tunnollisesti kuunnella hänen paasaustaan.
”Entäpä jos kokeilisit hillitä vaistosi ja lentää Jamesin haluamalla tavalla yksien harjoitusten verran? Minä uskon, että sinun tapasi on parempi”, hän kiirehti jatkamaan Lenan avatessa suunsa, ”mutta näyttäisit Jamesille, että pystyt kyllä muuhunkin halutessasi. Se voisi tehdä hyvän vaikutuksen.”
”James?” Era oli ilmeisesti salakuunnellut heitä viereisessä nojatuolissa. ”Onko Jamesilla jokin ongelma joukkueen kanssa?” Era mulkaisi Lenan suuntaan varsin merkitsevästi. ”Miksi hän ei ole puhunut asiasta minulle?”

Lena tuli stadionille ennen muun joukkueen saapumista. Hän oli menossa pukuhuoneisiin, mutta pysähtyi nähdessään pienen hahmon istuvan kentänlaidalla luuta kädessään, taivaita tähystellen.
”Lily?”
”Lena! Ai, hei”, Lily hätkähti ja nousi seisomaan näyttäen vähän nolostuneelta, ikään kuin Lena olisi saanut hänet kiinni jostakin kielletystä puuhasta. ”Minä, hmm, olin vähän lentämässä.”
”Sehän on mukavaa”, Lena sanoi kun ei muutakaan keksinyt. Lily näytti niin kovin pieneltä – oliko tyttö laihtunut viimenäkemästä? – entistä kalpeammalta ja suurisilmäisemmältä. Hän vilkaisi Lenaa säikysti ja kääntyi sitten tähyilemään tyhjää kenttää.
”Onko kaikki hyvin?” Lena kysyi varovaisesti.
”Oi, on toki”, Lily sanoi ja naurahti. ”Tämä on vain vähän noloa. Siis että olen täällä lentämässä yksin vaikka en edes päässyt joukkueeseen. Aika säälittävää.”
”Mitä? Ei, ei ollenkaan!” Lena sanoi nopeasti ja pudisti sanojensa vakuudeksi rivakasti päätään. ”Kyllähän sinun kannattaa treenata ensikautta varten, eikö vain? Pitää lentotaitoa yllä?”
Lily katsoi maahan ja näytti surkealta. Lena arveli, että joukkueesta ulos jääminen oli ollut tytölle isompi pala kuin kukaan oli aavistanut.
”Kuule, Lily”, Lena sanoi, ”jos sinä puhuisit Jamesille –”
”Puhuisin?” Lily sanoi hysteerinen häivä äänessään. ”Luuletko etten ole puhunut, raivonnut ja anellut?”
”Minusta sinun ei kannata luopua toiv-”
”Oli tosi kiva nähdä Lena”, Lily keskeytti, nosti luutansa maasta. ”Tsemppiä harjoituksiin.”
Lena katseli avuttomana kun tyttö marssi pois stadionilta.

Hän ei ehtinyt pohtia Lilyn tilannetta kovin kauaa; muut pelaajat alkoivat valua kentälle rupatellen rennosti keskenään. Oliver näytti kertovan juttua Alicelle, joka kikatti äänekkäästi käsi suun edessä. James tuli muiden perässä syventyneenä pergamentinpalaan johon oli ilmeisesti kirjoitettu muistiinpanoja tulevia harjoituksia varten.
Lena tunsi tutun hulmahduksen mahassaan, ja kirosi omaa typeryyttään. Ehkä häneen todella oli langetettu hyytelöaivokirous.
”No niin, tulkaapas kaikki tänne”, James sanoi. Pelaajat kerääntyivät tottelevaisesti hänen ympärilleen.
”Vuoden ensimmäiseen peliin Korpinkynttä vastaan on puolitoista viikkoa. Vaikka me olemme treenanneet lujaa, nyt on jokaisen pelaajan aika ylittää itsensä ja puristaa irti ekstratehoja. Tänään harjoituksissa keskitytään pelinomaisiin harjoitteisiin. Enkä halua nähdä keneltäkään teistä”, James vilkaisi merkitsevästi Lenaa, ”mitään sooloilua. Onko ymmärretty?”
Hyvä on.
Jos James todella halusi hänen tarkkailevan syrjässä osallistumatta peliin, hän tekisi juuri niin. Siinäpähän poika näkisi miten typerä hänen ”uusi lähestymistapansa” (Lena matki päässään kimeästi Jamesin puhetapaa) oli. Lena pakotti itsensä pysymään ulkopuolella koko harjoitusten ajan. Se oli vielä puuduttavampaa kuin hän oli arvellut. Kaksi tuntia suorastaan mateli ohitse, katse harhaili väkisinkin yli katsomoiden Kiellettyyn metsään ja pilviin, ajatus professori Binnsin antamiin kotitehtäviin ja Eran kaunotaräitiin.
Kun James viimein vihelsi harjoitukset päättyneeksi, hän vaikutti todella iloiselta.
”Kiitos kaikille”, James sanoi tyytyväisesti joukkueelleen. ”Erinomaista lentämistä kaikilta. Erityisesti Brown, ihailtava parannus viimeharjoituksiin.”

Lena närkästyi. Miten niin ”ihailtava parannus”? Oliko tämä todella se, miten James halusi hänen treenaavan? Hän oli kirjaimellisesti tehnyt niin kuin pyydettiin, istunut luudanvarrellaan kymmenen metrin päässä muista näyttämässä parasta rouva Brownilta oppimaansa osoitanpa-olevani-oikeassa –naamaa. Kai James ymmärsi miten hyödytöntä moinen pelleily oli. Hyvänen aika, tällainen naurettavuus sai hänet jopa kaipaamaan Iloisen Härklöntin huispauskollektiivin lentoretkiä. Ja ne sentään koostuivat lähinnä yhteislauluista ja hippaleikeistä.

”James. Olisi vähän asiaa”, Lena sanoi ja elehti katsomoiden suuntaan. James kohautti olkiaan ja nyökkäsi samaan aikaan – ele, joka näytti varsin huvittavalta, mutta joka ei saanut Lenaa sillä hetkellä edes hymyilemään.
Muu joukkue jäi taakse Jamesin kipittäessä yllättävän säyseästi etsijänsä perässä. Lena harppoi aina katsomoon asti ja kääntyi sitten poikaan päin.
”Minä en ymmärrä”, Lena sanoi vakavasti. ”Haluatko sinä todella, että mi –”
”Haluan”, James sanoi.
” -nä en tee mitään?” Lena lopetti lauseensa James keskeytyksestä huolimatta
”Haluan sinun tekevän samalla tavalla kuin tänään jokaisissa tulevissa harjoituksissa ensimmäiseen peliin asti. Haluan sinun istuvan sivussa ja tarkkailevan muuta joukkuetta.”
”Miksi?” Lenan ääni nousi hieman, vaikka hän ponnisti pitääkseen sen tyynenä.
”Olisin kertonut tämän sinulle keskiviikkona ellet olisi marssinut ulos kesken kaiken. Sinä et tarvitse lentoharjoitusta. Sinä tarvitset ymmärrystä joukkuepelistä ja, ennen kaikkea, sinun pitää rauhoittua.”
Lena nojasi katsomoon. James odotti hetken olisiko Lenalla enää muuta sanottavaa, mutta koska tyttö vaikutti hiljentyneen kokonaan, hän kääntyi palatakseen muun joukkueen luokse.
”Odota!” Lena sanoi. James pysähtyi ja katsoi taaksepäin. Lenan oli pakko kysyä kysymys, joka oli poltellut hänen mieltään karsinnoista asti. ”Miksi sinä ylipäätään otit minut etsijäksi Eltonin sijaan? Sinä selvästi vihaat minua ja lentämistäni. Pelkkä minun läsnäoloni tuntuu ärsyttävän sinua suunnattomasti. Miksi sinä halusit minut joukkueeseesi, James?”

James katsoi Lenaa pitkää pitkään ennen kuin sanoi mitään. Sitten, aivan yhtäkkiä, hän otti yhden, kaksi, kolme, neljä askelta kohti tyttöä, kunnes oli aivan lähellä. Jossain aivojensa perukoilla Lena tunnisti miellyttävän tuoksun, saman, joka oli kutittanut hänen aistejaan huispauskarsinnoissa. James katsoi alaspäin hänen silmiinsä, Lena näki jokaisen tumman ripsen, näki päivettyneen ihon ja muutaman pisaman nenänvarrella, vain toisesta poskesta lymyilevän hymykuopan, tummanruskeiden hiuksien kehystämät korvannipukat. Hänen päässään pyöri.
”Minä en vihaa sinua”, James sanoi matalasti, kuin varoen ettei kukaan kuulisi. Mutta eihän kukaan voinut kuulla, koko Britanniassa ei sillä hetkellä ollut ketään muuta kuin Lena ja James, vain he kaksi, muutaman sentin päässä toisistaan, syksyisen illan syleilyssä.
”Minä valitsin sinut, koska en ole koskaan elämässäni nähnyt yhtä lahjakasta, yhtä potentiaalista lentäjää. Valitsin sinut jo silloin kun näin sinut ensimmäisen kerran kesällä, kun lensit yöpuvussa omenapuiden yllä.”
Lena toivoi, ettei James kuullut hänen pulssiaan. Vai olivatko he niin lähekkäin että poika pystyi tuntemaan sen? Noloa.
”Nyt”, James madalsi ääntään entisestään, nojasi vielä lähemmäksi, Lenan poskille nousi puna, hän ei uskaltanut liikahtaakaan, hän vain katsoi ja hengitti katkonaisesti ja odotti, odotti, ”minun täytyy enää kuoria loistavasta lentäjästä loistava huispaaja.”

Ja sitten, aivan liian nopeasti ja silti niin tuskaisen hitaasti James vetäytyi kauemmaksi, suloinen tuoksu lakkasi ympäröimästä Lenaa, raitis tuuli täytti hänen keuhkonsa. Lena ravisteli päätään kuin yrittäisi ravistella itseään irti loitsusta, maailman pehmeimmästä ja pakahduttavimmasta loitsusta, sellaisesta, joka turrutti kaikki aistit.

James käveli muun joukkueen luokse katsomatta taakseen.

Myöhemmin Lena meni sovitusti kirjastoon tapaamaan Karenia, joka oli halunnut heidän perehtyvän loitsuläksyihin yhdessä. Lena ei ollut varma tarvitsiko Karen varsinaisesti apua loitsuissa vai oliko se vain ovela tapa varmistaa että Lenakin teki läksyt. Joka tapauksessa Lena vaelsi rohkelikkotornista kirjastoon yhä vain samassa unenomaisessa ja sekavassa tilassa. Hän tervehti Karenia, istuutui samaan pöytään, avasi ensimmäisen käteen osuvan kirjan (”Yrittääkö pöllösi myrkyttää sinut? Paljastusloitsuja arkipäivän pulmiin”) ja alkoi lukea ymmärtämättä mitään.
”Lena, onko jotakin sattunut”, Karen kysyi suoraan tyyliinsä.
”Ei”, Lena sanoi hyvin epäuskottavasti.
Karen kohautti olkiaan, eikä alkanut inttää vastaan. He opiskelivat vielä muutaman tunnin – Karen opiskeli, Lena rapisteli sulkakynäänsä pergamenttiin ja huokaili merkitsevästi – kunnes Karen lopulta paukautti kirjat kiinni ja marssi takaisin oleskeluhuoneeseen Lenan laahustaessa perässä.
Makuusalissa Lena tuijotteli ikkunasta ulos eikä selvästi ollut juttelutuulella, joten Karen pelasi Jo’n kanssa raivokkaan pelin räjähtävää näpäystä. Lena tavallaan toivoi, että olisi voinut jutella tapahtuneesta ystävälleen, mutta se tuntui liian nololta, liian ihmeelliseltä, liian polttavalta ja ennen kaikkea kiusalliselt. Niinpä hän vain tyytyi seuraamaan muiden hauskanpitoa ja kylpemään yksin omassa tunnekuohussaan.
Kun muut lopulta kävivät nukkumaan, Lena ei tietenkään saanut unta vaan makasi valveilla tuijottaen vuoteensa katoksen samettikangasta.
Kuunvalo valaisi siivun makuusalia verhojen raosta. Hän kuuli Jo’n vaimean kuorsauksen, Karenin tuhinan ja Eran keijukaishengityksen ja tiesi olevansa ainoa heräillä.
Hän muisti yllättäen äidin kirjeen ja tunsi harvinaisen syyllisyyden pistoksen. Hän nousi hiljaa vuoteestaan, kaivoi matkalaukusta likaiset ja hyvin pahanhajuiset käytetyt huispauskaavut ja siirsi ne pyykkikoriin. Sitten hän tutki sivutaskua ja löysi sieltä rouva Brownin kirjeessään mainitseman karmaisevan purppuraisen rusettinauhan, joka näytti muodostuvan kahdesta perhosesta. Juuri kun Lena oli vannonut, ettei tulisi ikinä käyttämään moista kapistusta, hänen kätensä osui johonkin kylmään ja metalliseen: äiti oli sujauttanut taskuun sen rimpsuisen medaljongin, jonka hän oli hankkinut tyttärelleen syntymäpäivälahjaksi.
Lena otti kylmän korun käteensä ja tunsi äkkiä omituista ujoa kaipausta kotiin.
Hänen kirjoittaisi äidille oikean kirjeen heti huomenna.
Mutta ensin hänen täytyi tehdä jotakin sille pakahduttavalle tunteelle rintalastassa, sille joka oli vaivannut häntä jo jonkin aikaa mutta jonka merkityksen hän oli ymmärtänyt vasta tänään. Hän hiipi Karenin vuoteen luokse ja ravisti varovaisesti tyttöä olkapäästä. Karen avaisi tokkuraisen näköisenä silmänsä ja yllättyi nähdessään Lenan.
”Lena! Mitä nyt? Onko kaikki hyvin?”
”Voi Karen”, Lena kuiskasi, huomasi jostain käsittämästä syystä vapisevansa ja naurahti omalle typeryydelleen, ”minä olen ihastunut James Potteriin.”
Karen huokaisi, rojahti takaisin tyynylleen ja mutisi:
”Lena Brown, sinä olet läpinäkyvä kuin aaveen alusvaaatteet. Luuletko todella että minä en tiennyt?”
 

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 8. luku 31.8.!)
Kirjoitti: Nyyhti - 31.08.2016 21:15:36

Jeee uusi luku! En kyllä (taaskaan) huomannut mistään, että tätä olisi ollut vaikea kirjoittaa, koska päinvastoin tätä oli aivan älyttömän kiva lukea!

Luin luvun bussissa puhelimelta, ja toivoin välillä, että olisipa tämä kirjamuodossa, jotta kanssamatkustajat eivät ihmettelisi, miksi tuijotan pitkään puhelimen näyttöä ja virnuilen tyhmästi itsekseni :D Ai että pidän tässä niiin paljon siitä, että Lenan huispausura ei suju niin kuin hän oli odottanut! Lisäksi tämän luvun myötä ihastuin Jamesiin ihan kunnolla, kun hän on niin älyttömän viisas <3 Tajusin myös, että jos tai kun Lenasta ja Jamesista tulee pari, sehän on melkein kuin James ja Lily, koska Lenakin on nelikirjaiminen L:llä alkava sana :'D (Olennaiset mietinnän aiheet ja silleen!) Ja siitä tulikin mieleeni, että Lilyn lyhyt visiitti tässä luvussa oli erittäin mielenkiintoinen, ja odotan kovasti, että siitä kuullaan lisää.

Lainaus

Jotkut, kuten Era, olivat hyviä näyttämään veeloilta. Toiset, kuten Karen, olivat kunnianhimoisia, ihania ja erinomaisia ystäviä. Eräät, kuten James, omasivat ihailtavan keuhkokapasiteetin, joka mahdollisti ohjeiden mylvimisen kovassa myrskytuulessa.

Tämä oli ihana kohta! Tykkäsin kyllä koko kappaleesta, mutta lainasin vain tämän, koska tässä kerrottiin niin hienosti näistä Lenan kavereista ilman, että se olisi ollut liian osoittelevaa. Ja muutenkin tämä koko juttu oli tosi kivasti kirjoitettu!

Lainaus

Hän oli mennyt karsintojen jälkeisiin harjoituksiin itsevarmalla asenteella, haaveillut ehkä pääsevänsä sovittamaan joukkueen uuden huispaustähden viittaa hartioilleen varsin pian. Todellisuus löi vasten kasvoja kuin Tällipaju tietämättömiä ensiluokkalaisia.

Tämä oli myös aivan mahtava! Vaikka luulisi minun jo näin lukijana oppineen muuta noiden karsintojen jälkeen, odotin samaa kuin Lena :D Ja haha, tällipaju ja ensiluokkalaiset, huikea vertaus! Tässä koko luvussa (tai no, koko ficissä) on muutenkin ihan mahtavia vertauksia, hihittelen niille aina onnellisena.

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 8. luku 31.8.!)
Kirjoitti: Gernumbli - 02.09.2016 09:16:48

Moi taas! Sanoin tämän jo varmaan aiemmin, mutta Lena on niin upee hahmo! Aito, ajattelevainen ja vähän naiivi:

Lainaus

”Lena Brown, sinä olet läpinäkyvä kuin aaveen alusvaatteet. Luuletko todella että minä en tiennyt?”

Vaikka miten muka voi olla ihastumatta tuollaiseen Jamesiin...

Ja sitten nämä kaikki ääneen-hymyilyttävät, huvittuneen ärtyneet kohdat tekstin seassa:

Lainaus

jossain syvällä hänen mielessään pienen puhpalleron kokoinen ääni supisi

Lainaus

tytön lentävän kuin hutsu hyytelöaivoherjan alaisena

Lainaus

”Yrittääkö pöllösi myrkyttää sinut? Paljastusloitsuja arkipäivän pulmiin”

Lainaus

Hyvänen aika, tällainen naurettavuus sai hänet jopa kaipaamaan Iloisen Härklöntin huispauskollektiivin lentoretkiä. Ja ne sentään koostuivat lähinnä yhteislauluista ja hippaleikeistä.

...ja kuitenkin tämmöstä voi-sentään-miten-herttasta:

Lainaus

Lena otti kylmän korun käteensä ja tunsi äkkiä omituista ujoa kaipausta kotiin.

Kiitos taaskin!

Terveisin Gernumbli

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 8. luku 31.8.!)
Kirjoitti: Kaira - 24.09.2016 19:05:20

nominal, iso kiitos jälleen kommentista!! Hauskaa, että tykkäsit ensiluokkalaiset ja Tällipaju -vertauksesta, pelkäsin nimittäin sen olevan hieman liian raju. Ja totta, en koskaan ollut tajunnut että Lily ja Lena on aika samanlaisia nimiä! Tosin, eihän tässä tiedä päätyvätkö James ja Lena yhteen vai ei ;) Nautin muuten vertausten kirjoittamisesta niin paljon, että on tosi ilahduttavaa kuulla että ne huvittavat myös lukijoita.

Gernumbli, kiitos paljon kommentista!! :) Jeee, aina kiva kuulla että Lenasta tykätään vaikka se on niin naiivi ja muuta. Hauskaa myös, että olit poiminut tekstistä kaikki lempivertaukseni, joita kirjoittaessa hihittelin typerästi. Kiitos!

A/N: Voi kamala kun aika onkin vierähtänyt, viimeluvustahan on viikkoja! Anteeksi, anteeksi. Syytä yliopistoa ja syyskiireitä. Olen kyllä kirjoittanut kaikkea muuta kuin hutsu hyytelöaivoherjan alaisena, mutta tuntuipa hyvältä palata Lenan kepeään maailmaan. On melkein terapeuttista saada kirjoittaa aina tällaista hyvänmielen-matskua kaiken draamafikkailun seassa. No mutta, toivottavasti pidätte uudesta luvusta :)





9. Rusetti ja seuraukset


Kun Lena tulevina aamuina heräsi, hän ajatteli James Potteria. Kun hän söi aamupalaa, hän ajatteli James Potteria. Hän ajatteli Jamesia Potteria loitsutunneilla ja etenkin taikuudenhistoriassa. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että pimeyden voimilta suojautumisessa hän ajatteli poikaa paljon vähemmän, mutta se johtui siitä, että James oli samassa luokassa, eikä tuijottamiseen tarvittu hirveästi aivotoimintaa. Kaiken kaikkiaan näytti siltä, että tummatukkainen, salaperäinen poika oli varastanut huispauksen paikan hänen ykköspakkomielteenään.

James. James. James.

Lena oivalsi, ettei ollut koskaan aikaisemmin ollut ihastunut, tai jos olikin, kyse oli aivan eri mittaluokan kihelmöinnistä. Tämä oli hulmahtelevaa, kokonaisvaltaista hullaantumista, sellaista, josta kirjoitettiin novelleja Noitain Niksiringin kuukausilehdessä. Novelleja, joita lukiessa rouva Brown poikkeuksetta itki.

Lena olisi saattanut nauttia uudesta tunteesta, ellei todellisuus olisi niin kaukana pilvilinnoista. James Potter ei ollut ihastunut häneen. James seurusteli Eran kanssa. Kauneinta, mitä Lena oli pojan suusta kuullut, oli ”en minä sinua vihaa”. Ei kehumista, siis. Mitä Lena oikeastaan Jamesilta halusi? Ainakin haistaa poikaa uudestaan, se oli selvää, mutta sitä ajatusta hän ei kehdannut sanoa edes Karenille, joka alkoi muutenkin osoittaa kyllästymisen merkkejä joka kerta kun Lena alkoi puhua Jamesista.

Muu koulu tuntui ajattelevan Rohkelikon huispauskapteenin sijaan tulevaa Tylyaho-viikonloppua. Lenan innostuksen puutteen syy oli helposti jäljitettävissä: kyseessähän oli jonkinlainen treffiviikonloppu, jonne James tulisi viemään Eran.

Kaikkien yllätykseksi Karen oli ryhdistäytynyt ja pyytänyt seurakseen erään kauniin korpinkynnen, Maisie Ainsworthin. Lena tunsi hieman huonoa omaatuntoa siitä, että Karen sai hoidettua sydämenasiansa niin vaivattomasti ja tyylikkäästi, ilman viikkokausia vellovaa ahdistusta ja jatkuvaa asian puimista. Toivottavasti Maisie osoittautuisi mukavaksi, sillä Karen jos kuka ansaitsi vain parasta.

Lena ihastusta seurasi yksi ikävä sivupakkomielle, joka nukkui joka yö samassa makuusalissa hänen kanssaan. Mitä James näki Erassa? Tai no, mitä James nyt ei näkisi Erassa, tyttöhän sai lemmenjuoman tuntumaan turhalta keksinnöltä. Olennainen kysymys oli, miten Lena voisi olla enemmän kuin Era, jos James kerran piti sellaisista tytöistä.

Jos Lena olisi syventynyt oppitunteihin puoliksikaan yhtä tehokkaasti kuin hän keskittyi Eran liikkeiden, ilmeiden ja olemuksen tarkkailuun, hän olisi ollut Tylypahkan paras oppilas kautta aikain. Keskiviikkona hän herätti yleistä hilpeyttä yrittäessään laittaa hiuksia samaan tyyliin kuin Era. Lena tietenkin ymmärsi näyttävänsä varsin naurettavalta, mutta koki silti sen, että Lihava Leidi ei päästänyt häntä Rohkelikkotorniin ennen kuin oli kutsunut kolme kaveria katsomaan hienoisena liioitteluna.

 Illalla oleskeluhuoneessa Lena tuijotti maanisesti vuorotellen Jamesia ja Eraa, joka vitsaili ystävilleen ja nauroi kepeästi kuplien, jokainen liike niin eleganttina, harkittuna ja viimeisteltynä.

Ehkä huolestuttavinta oli, että vaikka Lena ei tavallisesti murehtinut ulkonäköään tai vartaloaan, hän alkoi ensimmäistä kertaa pohtia, olisiko sittenkin parempi, jos hän kuuden leivän ja puuron sijaan söisi aamuisin pari hedelmää ja joisi kupin teetä? Era oli niin hoikka, ja niin siro. Täydellinen vastakohta hänen jäntevälle kömpelyydelleen.

Uuden ruokavalion noudattaminen ei osoittautunut helpoksi. Perjantaisella taikuudenhistorian tunnilla Lena oli vaipunut syvään horrokseen. Maha kurni uuden aamupalakontrollin vuoksi, ja koko päivä tuntui olevan erityisen harmaa ja mitäänsanomaton. Binnsin opetus oli vain taustahälinää, kuin ärsyttävän kärpäsen surina korvanjuuressa.  Lena leikitteli ajatuksella, että James jättäisi Eran mitä kylmimmin huomenna Tylyahossa, mielellään kaikkien edessä, julistaisi roihuavan tunteidenpalonsa Lenaa kohtaa ja sanoisi vielä, ettei koskaan ole nähnyt yhtä taitavaa lentääjää. Mehukas ajatusleikki tyssäsi professori Binnsin sahaavaan ääneen, joka kutsui häntä nimeltä.

”Neiti Brown? Neiti Brown? Saisimmeko jo kuulla valintasi?” Binns sanoi. Koko luokka (eli kaksi lievästi kiinnostunutta silmäparia) katsoivat Lenaa, jolla ei ollut aavistustakaan mitä häneltä juuri kysyttiin.
”Anteeksi?” Lena sanoi.
”Sanoin, että uutena oppilaana saat kunnian valita esitelmäsi aiheen ensimmäisenä. Minkä esitellyistä vaihtoehdoista valitset, ensimmäisen, toisen vai kolmannen?”
”Öhöm”, Lena sanoi älykkäästi, aivoihin koski, ”toisen, kiitos.”
”Selvä sitten, lähihistoriaa neiti Brownille: Tylypahkan taistelu vuodelta 1999!”
Professori Binns jakoi muut aiheet, jotka kuulostivat Lenan korviin paljon mielenkiintoisemmilta, sillä lähihistoria oli ollut aina hänen heikkoutensa. Lopputunnin Lena ponnisteli ymmärtääkseen tehtäväannon. Kellon soidessa hän luuli olevansa kartalla: professori Binns vaati seitsenluokkalaisilta laajaa itsenäistä tutkielmaa jostakin merkittävästä taikahistoriatapahtumasta. Palautus olisi joululomaan mennessä, ja tutkielman arvosanalla olisi suuri vaikutus S.U.P.E.R.-arvosanaan. Lena lupasi pyhästi itselleen, ettei tutkielma tällä kertaa jäisi viimetippaan, vaan hän aloittaisi sen jo ensimmäisen huispausottelun jälkeen.

Harjoitukset kulkivat samaan tuttuun tapaan Lenan istuessa tylsistyneenä luudalla ja muiden pelatessa. Jamesin valmennustyyli oli rauhoittunut huomattavasti nyt kun kentällä ei ollut enää ketään kelle huutaa. Huono puoli oli se, että Jamesin ja Lenan välinen kanssakäyminen oli rajoittunut satunnaisiin ”hyvää työtä” –kommentteihin ja olantaputuksiin.

Perjantai-iltana oleskeluhuoneessa oli varsin iloinen tunnelma. Lena oli lainannut kaksi Tylypahkan taistelua käsittelevää kirjaa kirjastosta – kyllä äiti olisi ylpeä - ja istui nyt takkatulen edessä lukemassa niistä ohuempaa ja luomassa pahantuulisia vilkaisuja Jamesiin ja Eraan. Kun Lena oli huokaissut kolmannentoista kerran hyvin merkitsevä ilme kasvoillaan (oli vaikeaa olla hyväntuulinen kun oli niin kova nälkä koko ajan), Karen tarttui häntä käsivarresta ja veti sivummalle.

”Mitä sinä teet”, Karen sanoi ja tuijotti Lenaa syyttävästi silmiin.
”Miten niin”, Lena sanoi.
”Että mitä ihmeen peliä sinä oikein pelaat? Voisin vannoa, että yrität loitsia Eraa ja Jamesia pelkällä katseellasi. Et ole syönyt päiväkausiin. Yrität kihartaa itsellesi afroa. Naurat omituisen korkealla ja pingottuneella äänellä. Että annapa nyt kuulua, mikä on.”
”No”, Lena sanoi, näytti juuri niin syylliseltä kuin kiinnijääneen sopii olettaa, ”eikö se ole aika itsestään selvää. Eralla on, James. Minulla ei.”
Lenaa nolotti, mutta ennen kaikkea harmitti; hän kyllä kuuli itsekin sanojen säälittävyyden.
”Minä voin tältä seisomalta kertoa sinulle, ettei James tule ikinä kiinnostumaan sinusta, jos muutut halvaksi Era-kopioksi.”
”Luuletko, että James voisi muuten kiinnostua minusta?” Lena kysyi heti.
Karen huokaisi. ”En tiedä. Mutta huomattavasti todennäköisempää se on silloin kun olet oma itsesi. Enkä sitä paitsi tiedä mitään epäviehättävämpää kuin liika yrittäminen. Anna niiden tajuta, miten mahtava sinä olet.”

Lena tuijotti Karenia. Ei todellakaan ollut reilua, että eräille jaetaan niin huomattava annos hyvää maalaisjärkeä ja hän jäi kokonaan ilman. Oikeassahan Karen tietysti oli, oikeassa tietenkin, seisoi siinä hänen edessään nappisilmineen ja keijumaisine poskipäineen ja lateli auliisti suuria totuuksia.
”Ja herrantähden, Lena Brown, alkaisit nyt taas syödä. Kaikki rohkelikot ovat olleet viimepäivät aivan äimistyneitä, kun aamupalapaahtoleipiä onkin riittänyt kaikille.”
Lena tähtäsi Karenia tyynyllä, mutta tyttö oli liian ketterä ja nauroi helisten juostessaan karkuun.

Seuraavana aamuna, kun Suuren Salin katto oli kirkas ja tuulinen, Era sanoi, että taikaministeriön ulkomaapolitiikka on ollut etenkin Transylvanian osalta kovin epäonnistunutta. Karenin edellisiltaisen saarnan jälkeen Lenan oli helppo pyöräyttää silmiään ja vastata (suu täynnä rapeaa paahtoleipää), että siitä voi syyttää ainoastaan kansainvälistä taikalainsäädäntöä ja Transylvanian diplomaatin verenhimoa.

”Miten sinä tiedät tästä mitään? Oliko Huispaajat-lehdessä jokin poliittinen vertailu?” Era sanoi aika pisteliäästi.
”Ei, olen kuullut tästä isältä”, Lena sanoi ja virnisti hävyttömästi.
”Mitä sinun isäsi tekee?” James kiinnostui.
Lena selitti, ja James näytti oikein kiinnostuneelta.
”Rosen ja Hugon äiti on myös hyvin korkeassa virassa Ministeriössä. Hermione Granger, oletko kuullut hänestä isältäsi?”
”Olenpa hyvinkin!” Lena sanoi. ”Granger-Weasley töistä! Hetkinen – me olemme olleet heidän luonaan illallisella. Siitä on varmaan jo kymmenen vuotta. Muistan sen erinomaisen bouillabaissen.”
”Yllätys, että Lenalle jäävät juuri ruoka-asiat mieleen”, Karen huikkasi sivummalta ja vinkkasi hyväksyvästi silmää.
”Hetkinen – Weaslyen hääpäiväjuhlissa kymmenen vuotta sitten?” James sanoi ja näytti yllättyneeltä. ”Mekin olimme siellä, koko suku. Luulen… luulen että leikin siellä veljesi kanssa. George, eikö olekin?”
”Joo, George”, Lena sanoi. ”Minä – minäkin luulen muistavani. Joo! Sinulla oli upea lastenluuta, sellainen joka nousee vain parin jalan korkeuteen.”

Era näytti aika ärsyyntyneeltä, kun James välttämättä halusi, että Lena kävelisi heidän kanssaan Tylyahoon. Sää oli erinomainen, ja Lena yllättyi, miten helppoa Jamesin kanssa olikaan jutella. Poika tuntui unohtaneen kylmän kuorensa ja kapteenin arvonsa hetkeksi, ja vitsaili ja väitteli varsin eloisaan tahtiin. Kun he olivat saapuneet kylään, Era lopulta ilmoitti, että he menisivät nyt nauttimaan virkistävän kupposen teetä läheiseen kahvilaan.
”Tee kyllä maistuisi”, Lena sanoi.
”Siis me, Lena, minä ja James”, Era tarkensi, loi Lenaan merkitsevän katseen, tarttui poikaystäväänsä käsikynkästä ja marssitti heidät sisään hyvin romanttisennäköiseen teehuoneeseen.

Lena kävi tutkimassa Tylyahon huispausliikkeen, Weaslyn Welhowitsit ja Hunajaherttuan, ja kun paikat tuntuivat loppuvan kesken, kävi hän ihastelemassa postitoimistoakin. Tuijoteltuaan aikansa silmiin erityisen sympaattista hiiripöllöä Lena päätti, että päivän voisi käyttää paremminkin ja suuntasi takaisin linnaan.

*

”Hei Lena!”
Lena kääntyi katsomaan äänen suuntaan, ja näki Albuksen, joka oli kävellyt todellista mittaansa pidemmän matkan Luihuisten pöydästä aina Rohkelikon pöydille asti. Illallinen oli lopuillaan, ja ihmiset valuivat tyytyväisinä takaisin oleskeluhuoneisiinsa.
”Ai moi, Al!”
”Jännittääkö tuleva matsi?”
”Noh, onhan siihen vielä viikko”, Lena sanoi ja yritti olla huomioimatta muljahtelevaa vatsaansa.
”Korpinkynnen joukkue on kova tänä vuonna”, Albus sanoi, ja vaihtoi puheenaihetta. ”No, oliko kiva päivä Tylyahossa?”
”Oi, oli”, Lena hymähti. ”Minulla oli kuumat treffit postitoimiston pienimmän ja lurppasilmäisimmän pöllön kanssa.”
”Ällöttävää. Ja laitonta. Otanko yhteyden taikaeläintensuojeluun?”
”Heh heh. Oliko sinun päiväsi sitten parempi?”
”No joo, sen voit uskoa”, Albus virnisti, vilkaisi tupapöytäänsä päin, ”mutta puhutaan siitä toiste. Oletko nähnyt Lilyä tai Jamesia?”
”James on varmaan jossakin Eran kanssa.”
”Siinäpä vasta viehättävä neito”, Albus sanoi, ja Lena olisi voinut pussata poikaa poskelle äänestä erottuvan sarkasmin vuoksi. ”Äiti ja isä lähettelevät meille säännöllisesti kirjeitä, haluavat kuulla enemmän Jamesin mysteerityttöystävästä. James ei ilmeisesti ole kertonut heille kovin paljoa.”
”Era on ehkä tyttö, jossa on enemmän nähtävää kuin kerrottavaa”, Lena sanoi ennen kuin ehti hillitä itsensä. Albus näytti onneksi huvittuneelta.
”Miksi minulla on tunne, ettet sinä erityisemmin välitä hänestä?”
”Ei, Era on kyllä ihan… mukava”, Lena sanoi niin välttelevään sävyyn, että Albus taisi katsoa, että on parasta jättää asia sikseen. Hän istui Lenan viereen ja alkoi tentata tyttöä joukkueen vahvuuksista ja heikkouksista.
”Moi Lena”, Jo ilmestyi heidän viereensä. ”Moi, Potter. Todistin juuri veljesi ja hänen tyttöystävänsä välistä kiusallista riitaa.”
”Kappas vain”, Albus sanoi kuivasti. ”Tuota… minä taidan lähteä katsomaan löytäisinkö Lilyn jostakin. Nähdään taas, Lena.”
Jo kävi läpi riidan yksityiskohtia niin antaumuksella, että Lenan oli pakko hämmästellä. Eikö hänen pitänyt olla Eran paras kaveri? Vaikka Lenaa jossakin määrin ilahdutti kuulla, että unelmaparin suhde ei ole pelkkää onnea, hänen oli vaikeaa nauttia Jo’n mässäilevästä juoruilusta.
”…ja sitten Era taisi itkeä vähän ja paiskata kirjan Jamesia päin”, Jo lopetti ja hörppäsi kurpitsamehua. ”Tapaileeko Oliver ketään, satutko tietämään?”
”Täh?” Lena hätkähti. ”En, en todellakaan, mistä minä sen tietäisin?”
Jo kohotti olkapäitään. ”Joka tapauksessa, odotan innolla teidän ensimmäistä peliä. Korpinkynnen etsijä on todella söpö.”
Lena hillitsi silmienpyöräytyksen vain vaivoin.

Seuraavana aamuna tuttu sarvipöllö toi Lenalle kirjeen kotoa.

Rakas Lenani,

Kylläpä isäsi kanssa ilahduimme kirjeestäsi. Hienoa kuulla, että kaikki sujuu siellä mukavasti. Oletko käyttänyt lähettämääni rusettia? Voisin ommella sinulle toisen ensiviikon huispausottelua varten, punakultaisissa Rohkelikon väreissä tällä kertaa, mitä sanoisit, kultaseni?
Minulla onkin sinulle pieni yllätys: puhuin rehtori McGarmiwan kanssa, ja sain luvan tulla katsomaan teidän kauden ensimmäistä peliä! Eikö olekin ihanaa, kultaseni? Tunnistat minut sitten suurista ruusukkeista ja punaisesta kannatuskaavusta!
Willillä on tyttöystävä, voitko kuvitella! Pankkialalla, kivan oloinen tyttö, jolla on synnyttäjän lanteetkin. Pyydän heitä käymään joululomalla että voitte tutustua. Oletko sinä löytänyt ketään kiinnostavia poikia sieltä Tylypahkasta? Muistathan, että hyväkin maine voi olla mennyttä yhdessä illassa, ja hyvä maine on nuoren noidan arvokkain ominaisuus!
Ensiviikonloppuna näemme, kentaurinvasani!

äitisi,
 Lavender Brown


Lenan ei ollut tarkoitus kiroilla ääneen, mutta taisi kuitenkin kirota, sillä lähellä istuvat rohkelikot kääntyivät katsomaan häntä kysyvästi.
”Mikä on?” kysyi hämmentyneen näköinen Karen, heräsi hätkähtäen onnistuneita treffejä seuranneista vaaleanpunaisista ajatuksista.
”Ei mikään”, Lena sanoi ja nousi pöydästä. Nyt oli pakko tuulettaa ajatuksia. ”Käyn vähän lentämässä. Nähdään iltapäivällä.”

Hän kävi makuusalissa vaihtamassa päälleen vähiten haisevan ja ryppyisen huispauskaapunsa, kietaisi hiukset sotkuiselle sykerölle niskaan ja oli marssimassa läpi oleskeluhuoneen kohti muotokuva-aukkoa, kun kuuli tutun äänen kutsuvan häntä nimeltä.

”Lena?”
Lena kääntyi ja näki Jamesin.
”Moi”, sanoi James.
”Moi”, sanoi Lena.
He tuijottivat toisiaan hetken.
”Oletko – oletko sinä menossa lentämään”, James kysyi lopulta, silmät lukittuna Tulisalamaan Lenan kädessä.
”Joo”, Lena sanoi. Hänen teki kovasti mieli vitsailla pojan päättelykyvyistä, mutta ei saanut sanoja ulos suustaan.
”Voisinko minä tulla mukaan? Pitäisi vähän hakea tuntumaa.”
Lena oli äimistynyt, mutta sanoi, että tietenkin poika voi tulla jos haluaa. James juoksi makuusaliinsa vaihtamaan vaatteet ja hakemaan luudanvartensa, ja sitten he suuntasivat yhtä matkaa kohti stadionia.

He eivät juurikaan puhuneet, mutta se ei tuntunut kiusalliselta. Kun he pääsivät luudilleen, he ottivat muutamat lentokisat, harjoittelivat tekniikkaa ja heittelivät kaatoa. Lena nauroi hillittömästi Jamesin tarinalle noidutusta ryhmystä, joka oli kerran jahdannut Rohkelikon etsijää koko pelin ajan. James näytteli hulvattomasti kertomuksensa mukana, elehti ja ilmehti niin vaivattomasti, että Lena ei voinut kuin ihmetellä, miten erilainen kuva hänelle oli pojasta ensin tullut.

Kun he olivat lentäneet sydämensä kyllyydestä, he menivät istumaan hengästyneinä katsomon alimmalle penkille.
”Lena”, James sanoi, ”olen pahoillani jos olen ollut… epäystävällinen sinulle.”
”No, pakko kyllä myöntää, ettei kukaan ole koskaan huutanut minulle samalla tavalla kuin sinä.”
”En puhu huispausharjoituksista”, James sanoi ja virnisti. ”Merlin soikoon, ne huudot sinä olet kyllä ansainnut. Tarkoitin… tarkoitin käytöstäni aikaisemmin.”
”Ai.”
”Tätä on aika vaikea selittää. Minun vanhempani ovat melko kuuluisia, kuten ehkä tiedät. Ei ole helppoa olla Harry Potterin esikoinen. Tiedän, tiedän, tämä kuulostaa todella itserakkaalta –”
”Ei, ei kuulosta”, Lena sanoi.
”Pienestä asti – syntymästäni asti – toimittajat ovat seuranneet perhettämme kaikkialle. Tylypahkaan on monta kertaa tullut ties minkä lehden edustajia pyytämään haastatteluja yksinoikeudella. Monet ihmiset haluavat tutustua meihin vain vanhempiemme takia. On ollut aika vaikeaa yrittää löytää ne oikeasti hyvät tyypit.”
Lenasta tuntui, että James oli äärimmäisen kiusaantunut, ja hänen teki mielensä laskea käsi pojan kädelle rauhoittaakseen tätä, mutta epäili, ettei se olisi ollut sopivaa.
”Kun Lily sairasteli”, James sanoi, piti pitkän tauon, nielaisi, ”toimittajat saivat siitä vihiä ja repivät lööppejä viikkokausiksi. Luulen että sen takia olen välillä niin varautunut. Ja sinä – sinä olet aika persoonallisuus, tiesitkö sitä?”

Lenasta tuntui, että hänen pitäisi loukkaantua, mutta hän oli liian kiinnostunut kuulemaan Jamesin ajatuksista, joten hän tyytyi nyökkäämään.

”Sinä ilmestyit kuin sattumalta keskelle meidän huispauspelejä ja ylpeilit taidoillasi ja vaikutit niin ylimieliseltä ja… lahjakkaalta, että olin varma, että kyseessä oli taas vain yksi pyrkyri, joka halusi päästä hyötymään perhetaustastamme.”

James näki Lenan ilmeen ja kiirehti sanomaan: ”Tietenkin sain huomata olleeni aivan väärässä! Albus pitää sinusta valtavasti – tosin hän nyt pitää kaikista– ja Lilykin näytti tykästyvän sinuun. Lisäksi minusta tuntuu, että en ole koskaan tavannut ketään, jota kiinnostaisi vähemmän niin sanotusti, öh, päästä piireihin.”

He olivat hetken hiljaa. Lena yritti kokoilla ajatuksen palasiaan yhteen. James ei todella inhonnut häntä. Se oli helpotus, totta kai. Hän ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi, miten vaikeaa on kuulua Britannian kuuluisimpaan velhoperheeseen. Eikä hän suoraan sanottuna ollut ollenkaan niin kiinnostunut Harry Potterista kuin Ginevra Potterista.

Ja James näytti niin suloiselta istuessaan siinä hiukset tuulentuivertamina, poskissa syksynpurema puna.

Ensimmäistä kertaa Lena ajatteli, että vaikka James Potter ei ikinä kiinnostuisi hänestä, voisi olla aika mukavaa olla pojan ystävä. Sitten James kääntyi katsomaan häntä niin ilkikurinen ilme tummissa silmissään, että Lenan sydän hypähti hurjaan itsemurhasyöksyyn kohti mahaa ja aivot humisivat.

”No, oletko valmiina antamaan Korpinkynnelle kovaa turpaan viikon päästä?” James kysyi ja kokeili leikkisästi Lenan hauista (iho sormien alla kihelmöi). Lenan ilme synkkeni.
”Pakko olla. Äiti on tulossa katsomaan.”
”Sinun äitisi? No mutta sehän on kivaa, eikö olekin?”
”Hän pakottaa minut pitämään eräänlaista, öhöm, rusettia pelatessa.”
”Sen minä kyllä haluan nähdä.”
”Ei naurata.”
”Ehkä minä voin tehdä asialle jotakin näin kapteenina? Osaan olla aika suostutteleva”, James sanoi, katsoi Lenaa alta kulmain ja Lena tiesi, että suostuisi sillä hetkellä kaikkeen mitä poika vain keksisi pyytää.
”Herra kapteeni ei olekaan tavannut äitiäni.”

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 9. luku 24.9.!)
Kirjoitti: Nyyhti - 24.09.2016 22:16:48

Äääää nyt ei irtoa mitään järkevää kommenttia, kun naputtelen kiireessä puhelimella, mutta olipa ihana luku! Tapahtui niiiin paljon kaikkea jännää! Paahtoleivät, tylypahkan taistelu, lavender tulossa tylypahkaan, isän työt ja treffit pöllön kanssa täytyy nyt ainakin tässä minikommentissa mainita :D  Hihittelin tätä lukiessa ihan innoissani! Toivottavasti jatkoa tulee pian, mutta no, vaikkei tulisikaan, niin kyllä tätä kannattaa aina odottaa :)

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 9. luku 24.9.!)
Kirjoitti: Aewyn - 25.09.2016 21:25:33

Jes, jatkoa! Minäpä olen monesti meinannut kommentoida tätä ja nyt aika tuntuu kypsältä siihen.

Ensinnäkin haluan tuoda julki, että olen lukenut ne draamallisemmatkin tekstisi ja täytyy kyllä sanoa, että ihalen todella paljon muuntautumiskykyäsi. Kirjoitat tällaista kepeämpää juttua ihan yhtä uskottavasti, kuin sellaista pakahduttavaa draamaa, mikä on ihan todella upeaa ja vähän kadehdittavaa!

Ja siis Lenan maailmaan oli kyllä lukijanakin taas tosi kiva uppoutua pitkästä aikaa. Käytät rikasta kieltä (asia, josta olen ennenkin varmasti jossain kommentissa maininnut) ja teksti on höystetty älykkäällä huumorilla, ihan niin pitkälti, että välillä hörähdin ääneenkin tätä lukiessani. Tämä luku oli sellaista humoristisuudella ja kielikuvilla ilottelua ja voi juku, kuinka sitä on mukava lukea :) Ihan lempparijuttujani oli ainakin päällimmäiseksi mieleen jäänyt vastauskirje rouva Brownilta. Kentaurinvasani ja synnyttäjän lanteet naurattavat vieläkin :D

Tapahtumat itsessään ovat menossa toivomaani suuntaan, mikä on ihanaa ja näin ollen olin aika onnellnen siitä, että James ja Era riitelivät. Era on muuten tosi taitavasti rakennettu hahmo, en vain kykene olemaan vihaamatta sitä! Tässä on nyt ilmeisesti tulossa mielenkiintoisia aikoja myös sen suhteen, että Lena alkaa nyt oppia Tylypahkan taistelusta - en malta odottaa mitä se tuo mukanaan. Muuttuuko Lenan suhtautuminen esimerkiksi äitiinsä jne. Muutenkin nämä fikkisi tapahtumat ja juonenkäänteet ovat tosi kutkuttavia, esimerkiksi kuka on tämä Lentäjän tytär, mikä Lilyllä on, kun se on sairastellut, kuka on Lenan isä ja tietysti tärkein, milloin James jättää Eran :D

Joo. Tykkään aivan hulluna sun draamajutuista, mutta tuot kyllä tällaisen "teinihömpänkin" ihan uudelle tasolle - ei voi kuin ihastella. Ja nauttia lukuhetkistä tietenkin. Kiitos tästä luvusta, viihdyin sen äärellä erittäin, erittäin hyvin!

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 9. luku 24.9.!)
Kirjoitti: Isfet - 26.09.2016 20:18:38

Oivoi, siitähän on pieni ikuisuus kun tätä viimeksi kommentoin. Nyt täytyy ottaa itseään niskasta kiinni!

Muutkin luvut toki ansaitsisivat huomiota, mutta keskityn nyt tähän viimeisinpään. Lena on ihanan kepeä hahmo, sellainen vähän höslö jonka kanssa voi viettää aikaa enemmänkin, ainakin lukijana (kirjoittajasta ei nyt tiedä...) ja teksti pysyy kiinnostavana. Muutkin hahmot ovat ihania, Jameskin alkaa avautua Lenalle enemmän.

Lainaus

Hän ajatteli Jamesia Potteria loitsutunneilla ja etenkin taikuudenhistoriassa.

^ Miksiköhän... Hienoa että Lena sai aiheekseen Tylypahkan taistelun (eikös se muuten ollut 1998?) niin oppiipahan jotain olennaista... Ehkä hän rohkaistuu kysymään äidiltäänkin, mistäs sitä tietää. Onneksi Lenalla on Karen, joka antaa fiksuja elämänohjeita. Maailma ei kaipaa Era-kopiota, eikä Jameskaan.

Tyylillisesti kielesi on edelleen ihastuttavan monipuolista, kuten olen sanonutkin. Albus -kohtaus oli aika dialogipainotteinen, mutta ei se ole paha asia. Sitä paitsi se tulee melkein itsestään...

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 9. luku 24.9.!)
Kirjoitti: Kaira - 12.10.2016 18:03:59

nominal, kiitos jälleen tosi paljon kommentista, on niin ilahduttavaa että olet jaksanut kommentoida niin aktiivisesti! ♥ Joo, edellisessä luvussa taisi tosiaan tapahtua yllättävän paljon :D tässä luvussa ehkä vähän vähemmän.
Aewyn, kiitos hirveästi ihanasta kommentista jota en usko lainkaan ansainneeni :D kivaa, että huumori uppoaa ja juonenkäänteet tuntuvat kutkuttavilta. Ja musta elämään tarvitsee sellaista tasapainoa, että välillä kirjoittelee draamaa ja välillä tällaista hyväntuulisempaaa kamaa. Ihanaa, että olet tykännyt molemmista, olen kovin kovin otettu!
Isfet, oi, kiitos ihanasta kommentista, kiva että jaksoit taas kommata! :) Ja voi ei, olet ihan oikeassa, Tylypahkan taistelu oli tietysti 1998, olipa nolo typo... pitää mennä korjaamaan!
Rae, jee ihanaa, uusi lukija, kiitos paljon kommentista, ne ilahduttavat aina!! :) Hauskaa kuulla, että tää on sellaista helppolukuista ja kevyt tunnelmaista, siihen juuri on pyritty. Toivottavasti viihdyt jatkossakin tämän parissa!



10. Valmiina – luudillenne - pelatkaa



Stadion tuntui muuttuneen isoksi, eläväksi olennoksi, joka hengitteli raskaasti ja intoutui välillä karjumaan kohti harmaata syystaivasta. Lena seisoi keskellä kenttää puolikaaressa muun joukkueen kanssa, tuijotti epäuskoisena ääriään myöten täysiä katsomoita ja tupaväreissä aaltoilevaa oppismerta. Stadionin nurkissa kaikui rupattelu ja nauru, ja Lena tunsi epämääräistä närkästystä siitä, että joidenkin mielestä tässä tilanteessa oli jotenkin sopivaa nauraa. Huispausottelu oli juuri alkamassa, Merlin sentään. Tämä saattoi hyvinkin olla hänen elämänsä vakavin hetki, ellei sitten otettu huomioon eräitä kesähäitä viisi vuotta sitten (hän oli tullut suoraan huispausharjoituksista aivan hikisenä ja mutaisena, minkä seurauksena rouva Brown oli uhannut polttaa hänen luudanvartensa takassa ja, no, kyyneleet olivat virranneet puolin ja toisin).

Pieni ja kurttuinen matami Huiski käveli ripein askelin joukkueiden väliin, viittasi kädellään kapteeneita lähemmäksi. Tuuli vei mukanaan sanat, mutta Huiski näytti puhuttelevan ensiksi Korpinkynnen kapteenia, erittäin atleettisen näköistä ja pitkää tyttöä ja sitten Jamesia, ja lopuksi kapteenit kättelivät. Lena tiesi, että jahtaajana pelaava Korpinkynnen kapteeni oli yksi koulun parhaista pelaajista, ja oli helpottunut, ettei tyttö pelannut etsijän paikkaa. Korpinkynnen etsijä, Hooks, oli viidennellä luokalla, hoikka ja pienirakenteinen, Jamesin sanojen mukaan vanhankoulukunnan etsijä. Lena mittaili poikaa katseellaan ja huomasi, että Hooks teki samoin hänelle. Vaikka poika oli häntä hieman pidempi, Lena arveli painavansa enemmän. Siitä saattoi olla apua.

Tuuli läpsäytti jotakin Lenan silmille, ja tyttö pyyhkäisi ison, kirjavan punaisen rusetin kärsimättömästi takaisin hiustensa sekaan. Rouva Brown oli tullut aamulla Tylypahkaan omana rönsyilevänä itsenään, kätellyt rehtorin ja professori Longbottomin, syleillyt Lenaa hysteerisesti nyyhkyttäen ja solminut rusetin omin käsin tyttärensä palmikkoon. Vaikka Lenasta olikin ollut mukavaa nähdä hieman kiusaantuneesti hymyilevää Georgea, oli perheen tupsahtaminen tiluksille pääasiassa vain nolostuttavaa. Hän oli saanut vakuutella aamupalalla yhdelle jos toisellekin epäilevälle tupakaverilleen, että rehtorin vieressä istuva vaaleanpunaiseen kaapuun pukeutunut noita todella oli hänen äitinsä. Lenan mieltä ei ollut parantanut myöskään se, että toivottaessaan onnea peliin Era oli tuijottanut yksinomaan jättimäistä rusettia hänen päälaellaan, ja jopa Karenin suupielet olivat nykineet kurittomasti.

Lena tiesi tarkalleen missä kohtaa stadionia hänen äitinsä ja veljensä istuivat, varoi visusti katsomasta sinnepäinkään ja piti katseen tiukasti kiinni kapteeneissa ja Huiskissa. Nyt ei ollut oikea aika murehtia hänen kummajaisperheensä edesottamuksia. Nyt oli aika pelata huispausta. Lena veti syvään henkeä. Tätä hän oli odottanut.

”No niin, arvon pelaajat”, Matami Huiski huusi tuuleen, kulmakarvat niin tuimassa rypyssä, että ne näyttivät yhdeltä yhtenäiseltä viivalta, ”odotan kaikilta rehtiä peliä ja hyvää urheiluhenkeä.”

Lena vilkaisi Jamesin ilmettä, joka oli vakava mutta yllättävän tyyni. Lena ei tuntenut oloaan yhtä rauhalliseksi: rinnassa sydän pumppasi verta raajoihin valmistaen lihaksia tulevaan koitokseen, hengitys kävi kiihkeämmäksi. Hän odotti malttamattomana kun Matami Huiski vapautti siepin pienestä nahkaisesta rasiasta. Kultainen pallo siritti hetken naisen korvanjuuressa ennen kuin ponkaisi kohta harmaita pilviä ja katosi näkyvistä.

”Valmiina –” Matami Huiski sanoi, ja pelaajat terästäytyivät.
” – luudillenne –”, Lena istui luudanvarrelleen, pyyhkäisi hiuksia kasvoiltaan ja veti keuhkot täyteen happea.
” - LENTÄKÄÄ!”

Kimeä pillinvihellys toimi lähtölaukaisuna: neljätoista jalkaa polkaisi maata lähes yhtä aikaa, neljätoista luutaa nousi ilmaan. Lena otti reippaasti korkeutta. Hän halusi saada selkeämmän kuvan pelistä ennen kuin päättäisi mitä tehdä.

Stadionin yläpuolella oli kummallisen hiljaista. Lena erotti hänelle tuntemattoman selostajan tervetuliaissanat ja julistuksen pelin alkamisesta, mutta yleisöstä ei kuulunut juuri mitään. Oli omituista, että kauan odotettu kauden avajaisottelu oli viimein koittanut ja hän, Lena Brown, todella istui luudanvarrellaan Rohkelikon kaapu päällään satojen ja taas satojen silmäparien edessä. Kuten tavallista, kihelmöinti ja vellonta mahassa oli loppunut heti kun hän oli päässyt ilmaan: lentäminen ja pelaaminen tuntuivat rauhoittavan mieltä paremmin kuin mikään rentoutusloitsu. Silloin kun oli kyse huispauksesta, huoli siitä näyttääkö jättimäinen rusetti typerälle päässä vai ei tuntui mitättömältä ja turhanpäiväiseltä.

”Ja peli alkaa Rohkelikon hyökkäyksellä, kaato liikkuu näppärästi jahtaajalta jahtaajalle – Potter – Finnigan – Potter – upea harhautus Jenkinsiltä, kaato taas Finniganilla. Potter on onnistunut kokoamaan varsin potentiaalisen joukkueen täksi kaudeksi. Monia Rohkelikon faneja on hätkähdyttänyt luottoetsijä Eltonin tippuminen joukkueesta. Eltonin paikalle nostettiin Lena Brown, uusi tuttavuus meille tylypahkalaisille. Lenan huomattavasta ansioluettelosta voisi nostaa esille esimerkiksi Iloisen Härklöntin lentokollektiivin.”

Selostaja pidätti vain vaivoin pärkähdyksensä. Lena kuvitteli yleisön naurun päässään ja punastui.

”Hei Lena, jätä se omaan arvoonsa”, Oliver huikkasi kiitäessään ohi maila ojossa. Lena hymyili kiitollisena pojalle. Nyt ei pidä antaa minkään päästä ihon alle, ei, nyt pelataan. Sitä paitsi, Lena ajatteli kapinallisesti, tuntien äkkinäistä lojaaliutta entistä kouluaan kohtaan, hän ei ollut koskaan maistanut yhtä herkullisia tuulihattuja kuin lentokollektiivin kesäretkillä.

”JA ROHKELLIKKO TEKEE ENSIMMÄISEN MAALIN, syöttäjänä Jenkins, maalintekijänä Potter! Korpinkynsi lähtee vastahyökkäykseen, mutta – auts, tuo sattui – erinomaista ryhmynkäsittelyä Rohkelikon lyöjältä, kaato siirtyy jälleen punakultaiseen syliin.”

Lena tunsi riemua. Hyökkäys näyttää sujuvan, hyvä. Kyllähän se oli arvattavissakin, olihan hän seurannut muiden yhteen hitsautunutta lentämistä jo monta viikkoa putkeen. James oli näyttänyt melko tyytyväiseltä viimeisten harjoitusten jälkeen, sanonut että hyvä tästä vielä tulee, paukapäät, ja jokin oli kehrännyt Lenan sisällä tyytyväisesti, aivan kuin tulla kutsutuksi paukapääksi olisi kaikki, mitä hän oli ikinä elämältään halunnut.

Jahtaajat pelasivat virheetöntä peliä, ja Lena hymyillen seurasi sivusta, kuinka Jenkins tuuletti villisti tehtyään ottelun toisen maalin. Lena vilkaisi Rohkelikon maalisalkoja ja näki Ted Jonesin nyppivän melkein kyllästyneen näköisenä nukkaa kaapunsa hihasta. Peli oli käynyt Rohkelikon kenttäpuoliskon ilmatilassa vain muutaman kerran, eikä Jonesilla totisesti ollut paljon tekemistä. Muutama kuvio lisää, ja Rohkelikon katsomo huusi ihastuneena. Lena vilkaisi pistetaulua, joka näytti jo 40-0 Rohkelikolle.

”Brown näyttää kokeilevan aivan uudenlaista taktiikkaa, jossa etsijä istuskelee luudanvarrellaan kaivelemassa nenää muun joukkueen tehdessä kaiken työn.”

Tällä kertaa Lena saattoi erottaa katsomosta kantautuvan naurun.

”Onneksi Brown edes pukeutunut näyttävästi. Ehkäpä persoonallisen rusetin koko kompensoi lentotaitojen puutetta.”

Lena käänsi luutansa ympäri ja yritti nähdä, kuka älykääpiö selostajankoppiin oikein oli päästetty, mutta selostuskopin lasi heijasti takaisin, eikä hän erottanut mitään. Miksi selostaja nälvi yksinomaan häntä? Hän oli yrittänyt pitää mielessään Jamesin ohjeet liittyen rauhalliseen ja hallittuun lentämiseen, mutta ei mahtanut itselleen mitään; sisällä kupliva ärsytys sai hänet kääntämään luudan ensiksi hurjaan nousuun ja sitten äkkijyrkkään tiputukseen. Hän kuuli yleisön hengähtävän kuin yhdestä suusta kun hän kävi lähellä maanpinta, ja tunsi tyytyväisyyttä. Siitäpä sai arvon herra selostaja vähän esimakua lentotaitojen puutteesta.

”Näyttää siltä, että neiti Härklöntti on saanut jonkinlaisen kohtauksen”, taioin vahvistettu laiska ääni kaikui ympäri stadionia. ”Toivottavasti hän pysyy luudallaan tuosta päämäärättömästä venkomisesta huolimatta. Ja kaato jälleen Rohkelikolla, jahtaajien nopea syöttely pitää Korpinkynnen puolustusta pilkkanaan –”

Rohkelikko teki jälleen maalin. Tilanne oli 70-0, todellinen murska-aloitus Lenan joukkueelle, mutta hän ei pystynyt ajattelemaan muuta kuin selostajan sanoja ja sitä kamalaa kalvavaa ääntä takaraivossa, joka kuiski selostajan olevan tavallaan oikeassa: eihän Lena ole saanut juuri mitään aikaan. Kun oli istunut harjoituksissa sivussa tarkkailemassa, peliin osallistuminen olikin yhtäkkiä aika vaikeaa. Korpinkynnen etsijä Hooks oli käyttänyt ottelun alun kiertelemällä tunnollisesti ympäri stadionia sieppiä etsien.

Tuntui kuin Lena olisi kadottanut kyvyn pelata. Lenan teki mieli syyttää Jamesin valmennustaktiikkaa, joka oli pakottanut hänet pelkäksi koristeeksi harjoituksissa. Lenan teki mieli syyttää rouva Brownia, jonka oli ollut pakko tunkea katsomaan hänen aivan ensimmäistä huispausotteluaan ja vielä koristella hänet kuin lemmikkipuhpalluran. Lenan teki mieli syyttää typerää selostajaa, vaikeaa säätä ja sitä, että alushousut olivat varsin epämukavasti. Mutta pelissä ei auttanut syytellä, kyllä hän sen tiesi. Pelaa nyt, paukapää, Lena komensi itseään.

Hän päätti kokeilla vanhaa kunnon peesaustaktiikkaa ja kiisi lähelle Hooksia, joka lensi parhaillaan Puuskupuhin katsomon yllä. Heikommalle lentäjälle peesaustaktiikassa oli riskinsä, mutta Lena luotti kykyihinsä sen verran, että uskoi pysyvänsä Hooksin perässä tiukoissakin harhautuksissa. Hooks näytti ärsyyntyvän melko nopeasti perässä lentävästä vastustajasta ja yritti karistaa Lenan muutamilla terävillä silmukoilla, mikä oli Lenasta lähinnä huvittavaa.

”Ja viimeinkin Korpinkynsi kaventaa pelin 80-10-tilanteeseen!” Lena vilkaisi nopeasti maalisalkoihin päin ja näki, että Jones näytti erityisen ärsyyntyneeltä pitäjänkypäränsä alla. Onneksi vielä ei ollut mitään hätää, he johtivat yli seitsemällä maalilla.

Sitten yhtäkkiä, Lenan yhä katsoessa maalisalkoihin päin, Hooks painautui vasten luudanvarttaan, ohjasi sen vasemmalle alaviistoon.

”Hyvät katsojat, Hooks on havainnut siepin!” selostaja kiljui, ja Lenan vatsanpohjassa muljahti. Heidän johtonsa ei riittäisi voittoon jos Hooks todella saisi siepin kiinni. He häviäisivät pelin. Hän käänsi luutansa samaan suuntaan, mutta oli auttamattomasti jäljessä. Miten hän oli saattanut antaa huomionsa herpaantua sillä tavalla? Hän saavutti Hooksia, mutta hän ei ehtisi – ei ehtisi – ei millään –

Kuului viuh, ja jokin harmaa lensi suurella voimalla kohti Hooksia, joka joutui väistämään ja ajautui pois lentoradalta. Ryhmy kiisi heidän ohitseen, Hooks sai tasapainonsa takaisin ja kirosi. Lena tunsi niin suurta helpotusta, että olisi voinut nauraa ääneen.

”Ja Rohkelikon päivän pelasti lyöjä Oliver Pearson, joka sai taitavasti tähdätyllä ryhmyllään pakotettua Korpinkynnen etsijän pois lentoradaltaan. Brown oli todella myöhässä tilanteessa, ja ilman Pearsonin apua peli olisi ollut sillä selvä.”

Lena mulkaisi taas selostajakoppia kohden, sai sitten katsekontaktin Oliveriin, joka nosti kannustavasti peukun pystyyn. Lena nyökkäsi kiitokseksi. Oliverin kaltaisten pelaajien hyvä puoli oli se, että tapahtuipa huispauksen ulkopuolisessa elämässä mitä vain, he todella elivät joukkueelleen ja huispaukselle, eivätkä antaneet ihmissuhteiden vaikuttaa peliin. Kiitollisena Lena etsi katseellaan jälleen Hooksin, joka oli palannut jatkamaan säntillistä etsimistään. Lena päätti lähteä etsimään sieppiä toiselle puolelle stadionia, mutta piti Hooksia jatkuvasti silmällä siltä varalta, että poika jälleen paikantaisi kultaisen pallon.

Rohkellikon jahtaajat tuntuivat olevan pysäyttämättömiä. Peli ratkesi ensin yhdeksäänkymmeneen, sitten sataan, sitten sataankymmeneen pisteeseen Korpinkynnen kymmentä pistettä vastaan. Lena kuunteli rohkelikkojan lauluja ja huutoja ja mietti, ettei hän voinut olla joukkueen ainoa epäonnistuja. Tämä on se ainoa asia, missä minä olen hyvä, Lena muistutti itselleen, se ainoa asia. Minun täytyy onnistua tässä. Korpinkynnen pääty sai aihetta juhlaan, kun sinikaapuiset kavensivat pistetaulun lukuihin 20-110, mutta näytti varsin epätodennäköiseltä, että Korpinkynsi mahtaisi enää mitään Rohkelikon ylivoimaista hyökkäystä vastaan. Lena tiesi aivan hyvin mitä se tarkoitti: pelistä tulisi etsijöiden peli. Mikäli Hooks ehtisi napata siepin ennen kuin Rohkelikko pääsee yli sadan viidenkymmenen pisteen johtoon, Korpinkynnellä olisi vielä mahdollisuudet voittaa.

Lenan oli pakko napata sieppi ennen Hooksia. Se oli elinehto.

Tilanne oli 140-20, ja rohkelikkojen mylvintä oli yltynyt korviahuumaavaksi. Lenan lentovauhti oli kiihtynyt, hän pyöri ja sahasi stadionia edestakaisin, etsi epätoivoisesti.

150-20.

Jokainen aisti tuntui terästyneen; kovasta vauhdista huolimatta Lenan aivot surisivat ylikierroksilla, tekivät jatkuvia havaintoja ympäristöstä. Meidän pelaaja, niiden pelaaja, ryhmy, Oliver, James, kaato, selostajaääni, Hooks, katsomo, luihuiset, meidän pelaaja, niiden pelaaja.

160-20.

Lena puristi luudanvarttaan niin kovaa, että sormia alkoi kivistää, hän kiristi hampaitaan yhteen, yritti pakottaa silmien lihakset toimimaan tarkemmin, näkemään kaiken. He eivät häviäisi peliä hänen takiaan, hemmetti soikoon, se jos jokin oli varmaa.

170-20.

Lena näki silmäkulmastaan, että Hooks näytti erityisen hermostuneelta, eikä ihme. Nyt oli Korpinkynnen viimeinen tilaisuus voittaa peli nappaamalla sieppi, sillä tämän jälkeen sataviisikymmentä lisäpistettä ei enää riittäisi voittoon. Tasatilanteessa siepin kiinni saanut joukkue voittaisi pelin, ja se oli nyt Korpinkynnen ainoa toivo. Lena ei antaisi sieppiä Hooksille, hän heittäytyisi vaikka pojan niskaan jos ei muuta, mutta sieppiä hän ei antaisi.

Sitten Lena näki sen itse; sieppi lepatteli lähellä Rohkelikon maalisalkoja, vain muutaman metrin Jonesin vasemman jalan alapuolella.

Sydän jätti lyömättä muutaman iskun, Lena tunsi puristavan tunteen rinnassaan, kuristuksen kaulassaan. Kaikkein vaikein hetki etsijän pelissä on se, kun sieppi on havaittu ja on tehtävä päätös siitä, kannattaako pallon perään lähteä ja paljastaa aikeet toiselle etsijälle vai kenties odottaa parempaa tilannetta. Maailman pisimmän sekunnin aikana Lena katsoi Hooksia, joka oli aavistuksen verran lähempänä heidän maalisalkojaan, mutta jonka luuta oli hitaampi ja lentotaidot heikommat. Jos Hooks huomaisikin siepin itse ja saisi sen kiinni, he häviäisivät pelin. Päätös oli tehtävä nyt.

Lena kumartui luutansa ylle, sulautui yhdeksi sen puisen, kylmän varren kanssa ja kannusti sen hurjempaan vauhtiin kuin koskaan.  Tuuli vinkui korvissa, Lena erotti juuri ja juuri selostajan sanat: ”Brown on havainnut siepin, kyllä vain, Brown ottaa riskin ja lähtee tavoittelemaan sieppiä huomattavasti huonommasta asemasta ja kauempaa kuin Hooks, noh, kai se on helppoa silloin kun lentää Tulisalama Kympillä – Hooks seuraa esimerkkiä, he lentävät rintarinnan, kysymys on vain kuka eht – oho –”

Lena kuuli yleisön kiljuvan yhtäkkiä kovempaa, tulkitsi sen kannustukseksi, lähestyi sieppiä, ojensi kätensä, hän oli niin lähellä, Hooks ojensi kätensä myös. Sitten iso kangaspala lävähti hänen kasvoilleen peittäen näkökentän kokonaan, hän kiljaisi ja haparoi kädellä ilmaa, joutui laskemaan käden takaisin luudanvarrelleen ettei tippuisi, pyyhkäisi typerän rusetin pois kasvoilta ja näki, miten Hooksin sormet kiertyivät siepin ympärille.

Aika pysähtyi. Lena tuijotti eteensä lamaantuneena, kuuli katsomon huudon, näki Hooksin tuulettavan sieppi kädessään, mutta jähmettyvän sitten epäuskoinen ilme kasvoillaan. Lena yritti ymmärtää mitä oli tapahtunut. Oliko Rohkelikko todella hävinnyt hänen vuokseen kauden ensimmäisen pelin?

”USKOMATONTA! USKOMATONTA”, mylvi selostajaääni stadionin hälyn yli, ”James Potter tekee Rohkelikon ratkaisevan maalin viimesekunnilla ennen kuin Korpinkynnen Hooks saa siepin kiinni! Rohkelikko voittaa pelin pistein 180-170! Potterin maali on ehdottomasti Tylypahkan huispaushistorian hienoimpien suoristusten joukossa. Eihän tällaista tapahdu ikinä! Hyvät katsojat, ottelun todellinen sankari, James Potter! Minulla on aavistus, että tänään juhlitaan Rohkelikkotornissa!”

Lena käänsi luutansa kohti Korpinkynnen maalisalkoja ja näki, kuinka muu joukkue lensi holtittomasti halaamaan Jamesia, joka tuuletti käsi ilmassa luudanvarrellaan. Lenakin lensi joukkuetta kohti huomattavasti hitaammin, tärisi hieman, pidätteli kyyneleitä. Onneksi, voi onneksi he olivat voittaneet. Mutta miten huonosti hän olikaan pelannut. Finnigan näki Lenan ja halasi lujasti, ja he laskeutuivat yhtenä ryppäänä maahan. Joukkue oli hurmiosta sekaisin, kaikki halasivat ja taputtivat Jamesia, joka nauroi helpotuksesta. Rohkelikot tulivat katsomosta kentälle onnittelemaan heitä.

Lena ei pystynyt katsomaan ketään silmiin.

Sen sijaan hän näki, kuinka Era purjehti katsomosta kentälle yhtenä ruusuisena hymynä, juoksi suoraa päätä Jamesin käsivarsille ja suuteli poikaa pitkään muiden vislatessa ja naureskella ympärillä. Lenan mahaa kuristi. Hän yritti urheasti hymyillä Oliverille, joka katsoi häntä kysyvästi, ja lähti mahdollisimman huomaamattomasti vetäytymään kauemmaksi väkijoukosta. Kun hän pääsi pukuhuoneeseen, hän itki lohduttomia ja itsekkäitä kyyneliä. Miten hän oli saattanut pelata niin huonosti? Pettää joukkueen sillä tavalla? Tarvittiin vuosisadan huispausihme pelastamaan hänen mokansa. Entä jos hänet nyt potkittaisiin pois joukkueesta, entä jos James vaihtaisi hänet Eltoniin? Lena pyyhki kyyneleet ja rään pois kasvoiltaan ja ryhtyi kiireesti vaihtamaan vaatteita. Hän halusi ulos pukuhuoneesta ennen kuin muu joukkue ehtisi paikalle.

”Hei Brown.”
Lena kääntyi hätkähtäen katsomaan ovelle päin, jossa seisoi tuntematon, komea poika, jolla oli Luihuisen kaapu päällä. ”Aika paska peli sinulta.”
”Kuka sinä olet?” Lena niiskautti nenäänsä eikä jaksanut edes puolustaa itseään.
”Scorpius Malfoy. Piditkö selostuksestani?”
Lena katsoi poikaa, inho taisi näkyä hänen kasvoiltaa, sillä poika virnisti ja kohautti olkapäitään.
”Enpä olisi uskonut, että sinun huispausmaineellasi voi tyriä kiinnioton noin pahasti”, Scorpius jatkoi venyttelevään sävyyn, sipaisi vaalean hiussuortuvan korvan taakse. ”Aika noloa. Onneksi oli sentään tukka hyvin sen rusetin ansioista.”

Lenan teki mieli heittää poikaa kengällä, mutta onnistui hillitsemään itsensä. Poika kohotti toista kulmakarvaansa, naurahti vähän ja sanoi: ”No, minun pitää mennä. Nähdään taas, Brown. Toivottavasti olet vähän treenannut sitten kun me pelaamme vastakkain.”

Scorpius poistui pukuhuoneen ovelta, Lena lysähti penkille ja hautasi kasvot käsiinsä. Hänen sormensa osuivat pahanonnen rusettiin, ja hän kiskaisi sen pois tukastaan sellaisella voimalla, että tukko vaaleita hiuksia lähti mukana. Lena kirosi, keräsi kaapunsa ja tavaransa mytyksi syliinsä ja poistui pukuhuoneesta. Hän oli ehtinyt hyvän matkan päähän stadionilta kuullessaan Jamesin äänen.

”Lena! Lena hei, odota!”

Lena arveli olevansa tarpeeksi kaukana, että saattoi esittää, ettei kuule huutoja ja jatkoi ripeästi kävelyään. Silti hän huomasi toivovansa, että James juoksisi hänen peräänsä, ottaisi hänet kiinni. James ei juossut.

Eteisaulassa häntä odottivat rouva Brown, George ja rehtori McGarmiwa. Lena taisi näyttää aika surkealta, sillä rehtorin tuima perusilme suli hieman.

”Parempi onni ensikerralla, Brown”, McGarmiwa sanoi, ”Ei ole mitään syytä näyttää noin masentuneelta, Rohkelikkohan voitti.”
”Eihän se kyllä ihan putkeen mennyt”, George virnisti ja näytti vähän vaivaantuneelta, ”mutta me kaikki tiedetään, että pystyt kyllä paljon parempaankin.”

Lena käänsi katseensa äitiinsä. Nyt jos joskus hän voisi kaivata äidillistä huolenpitoa, lämmintä syliä johon painautua ja lohduttavia sanoja. Rouva Brown katsoikin tytärtään selvästi liikuttuneena, avasi käsivartensa kutsuvasti ja sulki Lenan halaukseen.

”Voi Lena”, rouva Brown nyyhkäisi, ”kuulitko mitä se hurmaava selostaja sanoi rusetistasi? Persoonallinen, niin hän sanoi, voi että minä olin ylpeä! Näytit kerrassaan tyrmäävältä, kultaseni.”

Lena irrottautui äidistään niin epäuskoisen järkyttynyt ilme kasvoillaan, että rehtori katsoi parhaaksi rykäistä ja ehdottaa, että josko he kaikki siirtyisivät teelle hänen huoneeseensa.

”Minun pitää mennä suihkuun”, Lena sanoi happamasti.

Illalla muiden rohkelikkojen juhliessa Lena pysyi tiukasti makuusalissa, verhot vedettyinä sängyn ympärille.

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 10. luku 12.10.!)
Kirjoitti: Chuva - 12.10.2016 22:11:29

Voi tyttöparkaa!

En nyt oikein osaa muuta sanoa :D

Säälin Lenaa kovasti näiden viimeisimpien lukujen aikana. Epäonnistunut Eran matkiminen, koko koulun edessä kekkaloiminen isossa rusetissa hyysäävän äidin kanssa ja sitten pelissä totaalinen jäätyminen. Säälin Lenaa ja koin vahvaa myötähäpeääkin, mutta oikeastaan silti tykkäsin tästäkin luvusta tosi paljon. Toki ois ollu kivaa, jos Lena ois ollu täydellinen ja päässyt heti huispaussankariksi ekan matsin jälkeen, mutta jotenkin tää luku teki kaikesta - ja erityisesti Lenasta hahmona - aidompaa, ja omaks yllätyksekseni mä tykkäsin siitä :D. Tarkemmin ajatellen alkuperäisessä kirjasarjassa kaikki Rohkelikon huispaushäviöt tais olla aina (korjatkaa toki jos oon väärässä, kirjojen lukemisesta kun on aikaa) Harrysta riippumattomia. Ankeuttajat tai ryhmy hyökkäs, joku kiros salaa jne... Ikinä se häviö ei johtunu siitä, että Harry ois jäätyny tai että sillä ois ollu huono päivä tai että vastapuolen pelaaja ois vaan ollu sillä kertaa parempi.
Mut Lena jääty mahtavista taidoistaan (tai niiden luomista paineista?) huolimatta. Kiinnostava käänne.

Kiinnitin myös huomiota siihen, että Oliver otti vähän kontaktia Lenaan. Toivottavasti ne rupeais kavereiks (ja sit jossain sopivassa hetkessä aiheuttaa mustasukkaisuutta Jamesissa), sillä Oliver vaikutti pussausyrityksestään huolimatta kivalta tyypiltä, joka vois olla hyvää friendzonattua kaverimateriaalia.

Nyt vaan toivon kovasti, ettei tästä seuraa hirveästi harmia Lenalle. Pahimmillaanhan se voi joutua herkästi tuomitsevaisen tupansa silmätikuksi tai jopa lentää joukkueesta, tosin epäilen (=toivon pliis pliis, pliiiis) Jamesin antavan sille ainakin vielä yhden jos toisenkin mahdollisuuden. Toivottavasti tästä ei myöskään kehity Lenalle mitään aiempaa suurempaa kammoa yleisön edessä huispaamiseen tai koko lajiin ylipäätään, vaan se saa jostain (tai joltain krhm James krhm) tarpeeks positiivista vahvistusta selviytyäkseen seuraavasta erästä tätä paremmin.
Erän jälkeen estradille saapui myös tuorein Malfoy. En oikein vielä saanut selvää otetta siitä, että onko se oikeasti kusipäinen koulukiusaaja vai kovaa esittävä hyvä tyyppi, joka pitää kovaa meteliä itsestään epävarmuutensa vuoksi. Toivon salaa toista vaihtoehtoa, sillä pinnan alla ystävällisiksi kirjoitetut Malfoyt on meikäläisen guilty pleasure. Mutta kävi miten kävi, niin hauskaa saada Scorpius mukaan, oli se sitten millainen hyvänsä.

Muistanko muuten väärin, vai oliko Lavenderilla itsellään joku iso rusettihökötys Puoliverisen prinssin elokuvaversiossa? Vai muistanko senkin väärin? No mutta, mielikuva Lenan rusetista oli kuitenkin vahva ja lisää myötähäpeää aiheuttava :D. Onnittelut siitä!

Lenan ja Jamesin välien kehittyminen on ollut kivan luonnollista ja hiljaista. Erityiskiitosta saat siitä, että kaksikosta tuntuu ainakin jossain määrin tulleen ystäviä. Usein kirjoissa/fikeissä painostetaan niin paljon enemmän siihen fyysiseen vetovoimaan ja "kipinään", ettei hahmoilla tarkemmin ajateltuna ole sellaista oikeaa yhtetyttä muuten kuin fyysisesti ja riitelyn tai vitsailun tms muodossa. Tässä kuitenkin mun mielestä sitä aitoa yhteyttä on ainakin jo vähän avattu sillä, että Lena ja James oikeasti tuntuvat viihtyvän yhdessä ihan vaan hyvän keskustelun ja vitsailunkin tähden.

Jään taas odottamaan jatkoa mitä suurimmalla mielenkiinnolla, en tiedä yhtään mitä odottaa!

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 10. luku 12.10.!)
Kirjoitti: roserock - 12.10.2016 22:28:58

En ole hyvä kirjottamaan kommentteja ja muutenkin täällä uusi, mutta kerran sanotaan että ne tuo motivaatiota jatkamaan ja todellaki haluan että jatkat, tykkään sun tyylistä kirjottaa, ja tykkään muutenkin tästä ficistä, tempas mut heti mukaan :) ei mulla varmaa risuja ees ollukkaa, jos on virhe jossai ollu nii seon kyllä unohtunu lukiessa :) (anteeks kirjotusvirheet, kirjotan puhelimella nii niitä voi vähän tulla)

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 10. luku 12.10.!)
Kirjoitti: Kaira - 15.10.2016 00:13:34

Chuva, ää sun pohdintaa on niin kamalan mielenkiintoista lukea! Voi kun voisin vastata siihen, mutta en tietenkään voi, mutta kiitos paljon ihanan pitkästä ja pohdiskelevasta kommentista! Kivaa että luet ja tykkäät. Ja tiedätkö, minustakin Lavenderilla oli sellainen rusettihökötys, siitä alunperin sainkin idean aikuisikään asti jatkuneeseen rusettivillitykseen :D Poimit kommentissasi esille monia asioita, joista olen niiiiiin iloinen että joku on huomannut ne, jee. Kiitos vielä! :)

roserock, kiitos paljon kommentistasi, ne todellakin tuo aina motivaatiota jatkaa! :) Tervetuloa foorumille, toivottavasti viihdyt täällä ja Lentäjän tyttären parissa!

11. Ei sellainen noita


”Lena, sinä olet dramaattinen.”
”Enkä ole. Minä olen realisti.”
”Ihan totta, Lena, kaikki on hyvin. Kaikki puhuvat vain Jamesin upeasta maalista. Kukaan ei sanonut sinusta mitään pahaa illalla.”
”Ei sitä tarvitse sanoa ääneen. Kaikille on kyllä selvää, että Rohkelikon etsijä ei saa sieppiä kiinni.”
”Tule syömään, jooko?.”
”Karen”, Lena katsoi ystäväänsä tuimasti. ”Sinä et ymmärrä huispauksesta mitään. Sinä et ymmärrä tästä tilanteesta mitään! Anna olla!”

Karen puristi huulet yhteen. Lena veti verhot sängyn ympärillä kiinni ja kuunteli, miten tytöt lähtivät päivälliselle. Hän ei ollut poistunut makuusalista koko päivänä. Hän oli herännyt aikaisin omituiseen ahdistukseen muistamatta ensin syytä, ja sen jälkeen uni ei ollut enää palannut. Hän oli katsellut vaitonaisena kun lievästi krapulaiset kaverit heräilivät, alkoivat käydä juhlien yksityiskohtia läpi ja yrittivät piristää onnetonta Lenaa. Era tarjoutui ”korjaamaan Lenan hiukset” (olivatko ne rikki?), Jo vitsaili tavallista riehakkaammin, Karen yritti puhua järkeä. Lopulta tytöt olivat huomanneet, ettei Lena ollut lohdutettavissa.

Lena viihtyi hyvin omassa sängyssään, jota hän alkoi pian ajatella pesämäisenä luolana. Auringonvalo ei päässyt sinne, se oli hyvä. Hänen pääasiallisena ravintonaan toimivat suklaasammakot ja jokamaunrakeet. Hiuksissa oli aikamoinen takku, niitä kai tulee kun makaa sängynpohjalla vuorokauden ympäri. Niin kauan kuin hajutilanne pysyi siedettävänä, Lenalla ei ollut aikomustakaan poistua ulkomaailmaan. Täällä hänelle pitivät seuraa itsesääli ja polvet, joita hän aika ajoin halaili. Niin kauan kuin James ei häntä löytäisi, häntä ei voitaisi potkaista pois joukkueesta.

Illalla Karen osoitti ihailtavaa rohkeutta ja työnsi päänsä verhojen välistä sisään. Tyttö nyrpisti nenäänsä (sänky oli täynnä suklaasammakkokääreitä, sukkia ja Lenan myrtynyttä naamaa) ja sanoi:
”Kuulepas nyt, Lena Brown. Lopeta tämä marttyyrileikki ja liity meidän tavallisten kuolevaisten seuraan.”
”Mene pois”, Lena sanoi, ymmärtäen kyllä kuulostavansa suunnilleen kolmetoistavuotiaalta.
”Lena, se on vain peli, ei mikään maailmanloppu”, Karen taisi heti tajuta, että näillä sanoilla oli turha lohduttaa niin tärähtänyttä huispaajaa kuin Lena.
”Karen, huispaus ei ole vain peliä. Se on kaikki”, Lena tiuskaisi ja näytti aika hurjalta hiukset sekaisin, silmät kiiluen. ”Jätä minut rauhaan.”
”Sinä olet kyllä tosi rasittava ja itsekäs välillä, tiesitkö sitä”, Karen sanoi. ”Kävikö mielessäsi edes onnitella Jamesia? Ei, kaikki pyörii vain sinun ja sinun henkilökohtaisen onnistumisesi ympärillä. En ehkä ymmärrä mitään huispauksesta, mutta tiedän sen sentään olevan joukkuelaji.”

Karenin pää hävisi verhojen raosta, mutta tyttö tähtäsi vielä toiselta puolelta viimeisen kirouksen: ”Sitä paitsi, Lena, siellä alkaa haista jo aika pahalta.”

Lena käänsi kylkeään ja risti kädet rinnalle. Itsekäs? Hyvän pelaajan täytyi olla itsekäs. Tosin hän oli tainnut menettää oikeuden kutsua itseään hyväksi pelaajaksi. Lena tunsi jotakin kovaa selkänsä alla ja ilahtui löytäessään sieltä vähän liiskaantuneen suklaasammakon. Hän voisi aivan hyvin jäädä loppuelämäksi sänkyynsä. Ehkä hänet löydettäisiin sieltä vuosikymmenten jälkeen lihavana ja suklaamurujen peitossa. Saihan sitä toivoa.
 
”Lena”, Eran seesteinen ääni kutsui, ”James haluaisi puhua sinun kanssasi.”
”Sano sille, että minä olen kipeä”, Lena sanoi ja haukkasi sammakolta pään pois. Kyllä pakoilu oli paras puolustus.

Yö tuli aika ahdistavana. Ei ollut helppoa nukkua kun oli oikeastaan maannut sängyssä koko päivän. Kun muista vuoteista kuului tasainen tuhina, Lena avasi verhot ja katsoi kuunvalossa kylpevää makuusalia. Oli pakko saada jaloitella vähän. Hän laittoi jalkoihin sukat – eriparia, tietenkin, hän oli onnistunut kadottamaan toisen parin kaikista sukistaan jo ensimmäisten viikkojen aikana – ja hipsutti alas oleskeluhuoneeseen. Tulisijassa oli hiillos, ja oleskeluhuone oli tyhjä. Lena istahti muhkeaan nojatuoliin takan eteen ja työnsi varpaat niin lähellä kyteviä hiiliä kuin mahdollista. Linnan kivilattiat olivat hyvin kylmät. Tuoli oli upottava ja jotenkin lohdullinen. Lena sulki silmänsä, hetkeksi vain, ja venytteli nautinnollisesti.

Hän hätkähti hereille kuullessaan muotokuva-aukon avautuvan. Kello oli melkein neljä aamuyöllä, kuka saattoi liikkua linnassa tähän aikaan? Lena tähyili vähän varuillaan sisäänkäynnin suuntaan, muttei nähnyt ketään. Oliko hän kuvitellut koko jutun? Ehkä kotitontut olivat jo tulleet aamupuuhiinsa. Lena rentoutui ja painoi päänsä takaisin tuolin selkänojaa vasten.

”Lena hei, mitä sinä täällä teet?”
Sydän hypähti kurkkuun ja Lenakin hypähti hieman, kääntyi kohti ääntä vauhko ilme kasvoillaan.
”Ai, Lily”, Lena sanoi helpottuneena. Tyttö seisoi aika tyynen mutta vakavan näköisenä hänen edessään. ”Tulitko sinä juuri sisään? Aivan kuin olisin kuullut muotokuva-aukon äänen.”
”Joo”, Lily sanoi, ”tykkään käydä silloin tällöin iltakävelyllä kun – kun on – kun on vaikea nukkua.”
”Ahaa”, Lena sanoi, ja hänen katseensa osui kaapumyttyyn tytön sylissä. ”Hei onko tuo Welhowitsejen näkymättömyysviitta?”
”Tämä?”, Liy katsoi viittaa sylissään, puri huultaan. ”Tuota – juu, on.”
”Toimiiko se?” Lena kysyi kiinnostuneena.
”Toimii”, Lily sanoi. ”Sinä et vastannut, mitä sinä teet täällä tähän aikaan?”
”Minäkään en saanut unta”, Lena sanoi.
”Ahaa. Ymmärrän. Painaako peli vielä mieltä?”
”Joo.”
Lily ei yrittänyt lohduttaa ja sanoa, että ihan hyvinhän se meni, eikä taputtaa Lenaa olkapäälle, ja Lena oli siitä onnellinen. Sen sijaan tyttö istahti viereiseen nojatuoliin ja huokaisi syvään.

”Ainakin sait olla kentällä”, Lily sanoi ja tuijotti mustaa takkaa. Koska tyttö oli säästänyt Lenan latteuksilta, Lena arveli tytön arvostavan suoruutta.
”Sinä lensit hyvin karsinnoissa”, Lena sanoi. ”Pääset varmasti joukkueeseen ensi vuonna. Nyt on kuitenkin turhaa murehtia asiaa, jolle et voi mitään.”
”Ai vähän niin kuin huonosti pelattua peliä?” Lily sanoi, ei vihaisesti, mutta ei järin ystävällisestikään.
”Ah, mutta minulla ei olekaan tulevia vuosia aikaa näyttää 'todellisia kykyjäni' ja pelata paremmin”, Lena sanoi ja huokaisi. ”Kuulin, että ammattijoukkueiden kykyjenetsijät käyvät silloin tällöin katsomassa Tylypahkan pelejä. Jos joku tärkeä huispausvaikuttaja näki eilisen pelin, voin saman tien heittää hyvästit uralla lajin parissa.”
”Sinäkö todella haluat huispaajaksi?” Lily sanoi. ”Äiti sanoi, että se ammattihuispaajan elämä on rankkaa ja epävarmaa.”
”Minä en vain halua huispaajaksi, Lily, se on ainoa vaihtoehto”, Lena sanoi väsyneesti. ”Mitä sinä haluat tehdä koulun jälkeen?”
”En tiedä. Nyt haluan selvitä V.I.P.:sta.”
”Hyvä tavoite.”

Tytöt olivat hetken aikaa hiljaa. Lena mietti, pitäisikö hänen palata takaisin makuusaliin tai ehkä ylittää itsensä ja käydä suihkussakin.
”Olet varmaan aika vihainen Albukselle”, Lily sanoi katsomatta Lenaan.
”Albukselle?” Lena hämmästyi.
”James ainakin on.”
”Miksi ihmeessä?”
”Uskoakseni saat kiittää rakasta veljeäni saamastasi erityishuomiosta matsissa. Scorpius on Albuksen hyvä kaveri.”
Lena tuijotti tyttöä järkyttyneenä. Oliko Abus käskenyt Scorpiuksen provosoida ja kiusata häntä? Ei voi olla, Albus oli ehdottomasti mukavin ihminen, jonka hän oli Tylypahkassa tavannut. Miksi Albus haluaisi hänen epäonnistuvan? Siinä ei ollut mitään järkeä. Lilyä ei erityisesti näyttänyt kiinnostavan hänen paljastuksensa aiheuttama reaktio, sillä tyttö tutki kynsiään eikä kiinnittänyt Lenan epätoivoon mitään huomiota. Oli kummallista, miten paljon Lily oli muuttunut siitä räiskyvästä ja reippaasta tytöstä, johon Lena oli kesällä tutustunut.

”Minun – minun täytyy kysyä tästä Albukselta itseltään”, Lena sanoi päättäväisesti.
”Ihan miten haluat”, Lily sanoi, yritti nousta nojatuolista ylös. Lena ei voinut olla näkemättä, miten vaivalloista tytön liikkuminen oli; nivelet näyttivät jäykiltä ja lihakset tottelivat hitaasti. Lena hypähti ylös ja tarjosi apua, mutta Lily työnsi hänen kätensä pois.

”Lily –”, Lena nielaisi, hänen oli pakko kysyä, ”oletko sinä terve?”
Silloin Lily katsoi häntä, katse leiskahti kuin liekki, poskilihakset kiristyivät.
”Kuka kertoi sinulle?” Lily sanoi.
”Ei kun – minä vain – kun sinä näytät…”
”Miltä?” Lily naurahti kolkosti. ”Sairaalta? Väsyneeltä? Hauraalta? Jos olet oikein huolestunut, laitapa vaikka pöllö äidilleni ja kysy. Minä voin aivan hyvin.”

Lena jäi hetkeksi katsomaan tytön perään, mutta päätti sitten, että hänen oli aika palata makuuhuoneeseen. Hän ei voinut ottaa riskiä, että kotitontut löytäisivät hänet nukkumasta nojatuolista, sillä ne luultavasti yrittäisivät pestä hänet.

*

Seuraavana aamuna tytöt eivät käyttäneet yhtä paljon energiaan Lenan liikkeelle saamiseen. Jo sanoi viisaasti – ja totuudenmukaisesti – että Lena kyllä ilmestyisi suureen saliin jahka suklaasammakkovarastot ehtyisivät. Lena näytti Jo’lle rumaa käsimerkkiä verhon takaa.

Onneksi hänellä ei ollut koulua maanantaisin! Lena oli luvannut itselleen, että hän aloittaisi taikuudenhistorian tutkielmansa heti ensimmäisen ottelun jälkeen, suorastaan muuttaisi kirjastoon ja kahlaisi läpi jokaisen Tylypahkan taistelua käsittelevän kirjan, mutta koska uusi murjotussuunnitelma oli syrjäyttänyt kaikki vanhat, hän päätti viettää tämänkin päivän makuusalissa.

Kesken kolmannen suklaasammakon Lena kuuli napakan koputuksen makuusalin ovelta. Hän nousi vastentahtoisesti ylös ja lampsi ovelle, jolla ei kuitenkaan ollut ketään. Lena katseli ympärilleen, tunsi itsensä typeräksi, kysyi kerran kokeilevasti ”kuka siellä”, mutta palasi sitten sängylle ilman vastausta. Sitten koputus toistui. Lena alkoi epäillä omaa järkeään - olihan hän viettänyt jo kaksikymmentäneljä tuntia yöpuvussaan, ja se jos jokin oli vaaraksi ihmisen järjenjuoksulle – mutta katsahti sitten ikkunaan.

James Potter luudanvarsineen leijui paksun lasin takana. Poika viittilöi aika kiihkeästi Lenaa avaamaan ikkunan. Lena epäröi. Hän ei halunnut puhua Jamesin kanssa epäonnistuneesta pelistä, mutta toisaalta, pojan hiukset olivat niin suloisesti sekaisin ja ilme niin kamalan vaativa… Lena huitoi käsillään, yritti viittoa poikaa väistämään, sillä ikkunaa ei ollut hänen kokemuksensa mukaan helppo avata. Hän hyppäsi ikkunalaudalle (jotenkin se, että hänellä oli päällään vaaleanpunainen kauhtunut pyjama, jonka lahkeet olivat liian lyhyet ja jonka rinnassa luki ”She’s a keeper”, pääsi lipsahtamaan hänen mielestään) väänsi kaikella voimallaan säpistä ja sai kuin saikin lukon auki. Hän työnsi ikkunan selälleen ja kohtasi Jamesin huvittuneen ilmeen.

”Lena… kello on yli puolen päivän, ajattelin, että olisit jo pukeissa”, poika sanoi ja katsahti varovasti Lenan paljaita nilkkoja ja takkuista hiuskuontaloa.
”Ai, minä olen, tuota, meditoinut täällä ja sen sellaista”, Lena sanoi.
”Hmm, Eran tulkinta tilanteesta oli vähän toinen”, James hymähti. Lena oli loukkaantunut siitä, että Era oli näin röyhkeästi rikkonut makuusali nelosen salassapitosopimuksen ja mennyt lavertelemaan hänen tilastaan poikaystävälleen.
”Lähtisitkö pienelle lennolle kanssani”, James sanoi.

Voi miten Lena olikaan haaveillut kuulevansa nuo sanat Jamesin huulilta, mutta kuvitteellisissa tilanteissa hetkeen ei koskaan liittynyt pelkoa siitä, saako hän jatkaa etsijänä joukkueessa. Lena mietti nopeasti, pystyisikö kieltäytymään minkään tekosyyn varjolla. James odotti kiltisti.

”Hyvä on”, Lena sanoi, ”mutta minun pitää vaihtaa vähän vaatteita.”
”Totta kai”, James virnisti, lensi lähemmäksi ikkunalautaa ja laskeutui sille varovaisesti, otti tukea verhoista, ettei kaatuisi taaksepäin ja hyppäsi sitten ketterästi sisälle makuusaliin.
”Voi veljet, jos olisimme poikien kanssa tajunneet vitosluokalla, että tyttöjen makuusaliin voi päästä tätäkin kautta”, James pyöritti päätään ja vilkuili ympärilleen. ”Anna kun arvaan: tuo, joka on täynnä vaatteita on Jo'n sänky – tuo Karenin – Eran tämä järjettömän siisti ja”, James käänsi katseensa Lenan pesäluolaan, ”voi puhpalluran persaus sentään, Lena, edes meidän makuusalissa kenenkään sänky ei näytä tältä.”
”Miten sinä ajattelit minun vaihtavan vaatteita, jos sinä seisot siinä vieressä”, Lena sanoi sivuuttaen Jamesin sanat. Poika virnisti taas.
”No, en minä voi tuolla ulkonakaan odottaa, sillä kuten muistat, tiluksilla lentäminen on ankarasti kielletty. Kuvittele rakkaan rehtorimme ilme jos hän kesken iltapäiväteensä näkisi minut nenä kiinni tyttöjen makuusalin ikkunassa. En voi myöskään mennä ovesta ulos, sillä se vasta epäilyksiä herättäisikin.”
”Et sinä silti voi vain siinä seisoa toljottamassa”, Lena puuskahti. ”Sinun pitää mennä kylpyhuoneeseen odottamaan.”
”En todellakaan mene, neiti Brown”, James sanoi. ”Voin kääntää selkäni.”
”Enpä tiedä”, Lena sanoi.
”Luuletko tosiaan, että haluaisin nähdä etsijäni alasti”, James sanoi, ja yhtäkkiä Lena tunsi itsensä aivan erityisen onnettomaksi. Sitten hän otti poikaa reippaasti hartioista kiinni ja alkoi työntää kylpyhuonetta kohti. James alistui kohtaloonsa ja sulki oven perässään.

Lena etsi nopeasti siistin paidan ja housut (kaikki lentokaavut olivat yllättäen likaisia), riisuutui, vilkaisi kylpyhuoneenovea päin, pettyi vähän kun se pysyi tiiviisti kiinni, pukeutui, yritti kammata hiukset mutta ei saanut takkuja auki, joten sipaisi ne sotkuiselle nutturalle niskaan.
”James”, Lena huikkasi, mutta ei saanut vastausta. ”James? Minä olen valmis. James?”
Lena koputti kevyesti kylpyhuoneen oveen, mutta James ei vastannut. Hän raotti varovasti ovea ja näki pojan istumassa pöntöllä (housut jalassa, onneksi) ja selailemassa Eran Noitain Niksiringin kuukausijulkaisua.
”James, meidän piti mennä lentämään”, Lena sanoi.
”Ihan kohta”, James mutisi, ”minun on saatava tietää, miten Ricuardon ja Annabellan rakkaustarina päättyy. Kuuntelepa tätä: ’Annabellan povi kohoili kiihkeästi Ricuardon varman kosketuksen alla. Oli kuin nainen olisi ollut nauttinut kattilallisen lemmenjuomaa – tällaisesta rakastajasta hän oli voinut vain haaveilla. Välittämättä siitä, mitä kreivi sanoisi Annabella alkoi ujuttautua ulos korsetistaan –’”
”Kiitos riittää!” Lena sanoi nopeasti.
”Ah niin, sinä varmaan tiedätkin miten tämä päättyy”, James sanoi.
”Se on Eran. Minä en koske tuohon roskaan pitkällä tikullakaan. Ei millään pahalla”, Lena lisäsi kiireesti.
”En ottanut sitä pahalla, minä ja Era emme ole sama ihminen. Sinä siis olet valmis”, James sanoi ja nousi seisomaan. ”Eiköhän mennä.” Poika käveli ikkunan luokse ja taputti leikkisästi luudanvartensa takaosaa. ”Raahaa takapuolesi tänne, Brown.”
”Luuletko ihan tosissasi, että minä lennän sinun kyydissäsi?” Lena kysyi aidosti huvittuneena. Hän ei ollut sellainen noita.
”Eihän sinulla ole omaakaan luutaa täällä.”
”Totta kai on. Säilyttäisin enemmin vaikka äitiäni yleisessä luutakomerossa kuin Tulisalama Kymppiä”, Lena sanoi ja pyöräytti silmiään. ”Tiedän kyllä mitä siellä tapahtuu.”
”Tiedätkö”, James sanoi toinen kulmakarva koholla. Lena punastui yhtäkkiä niin perinpohjaisesti, että hänen oli pakko kääntyä toiseen suuntaan. Miten poika saattoikaan olla niin – niin –

”Nappaa nyt se armas luudanvartesi niin mennään”, James sanoi.
Lena otti Tulisalaman sängyn alta ja suuntasi Jamesin perässä ikkunalaudalle. Poika hyppäsi ensin ja Lena perässä.
Ilma oli kylmä ja kirpeä, tuoksui jo vähän talvelta. Olisi kannattanut laittaa enemmän päälle, Lena tajusi, mutta se oli nyt myöhäistä.
”Kaikki hyvin?” James lensi hänen viereensä.
”Joo”, Lena huijasi, odotti, että James kääntyy ympäri ja puhalsi sitten lisää lämpöä sormiinsa.
”Seuraa minua”, James sanoi ja lähti Lenan yllätykseksi lentämään linnan seinän viertä eteenpäin.

He väistelivät taitavasti ikkunoita ja torneja, ettei kukaan vain näkisi heitä. Lena ei irrottanut katsettaan Jamesin selästä. Häntä pelotti, mitä sanottavaa pojalla olisi. James kyllä vaikutti hyväntuuliselta, mutta ehkä se oli hänen tapansa pehmentää huonojen uutisten tuomaa järkytystä. Kylmä kutitteli Lenan paljasta kaulaa, mutta hän ei aikonut valittaa. Hän kestäisi kaiken mitä eteen tuli, kylmän ja Jamesin sanottavan. Sellainen noita hän oli.

Lena ei ollut koskaan tajunnut miten järjettömän iso Tylypahka oikeastaan oli. Kun he olivat hänen arvionsa mukaan kiertäneet puolet linnasta, James viittasi kädellään vasemmalle. He lensivät ylöspäin ja päätyivät pienelle tasanteelle. James hyppäsi pois luudaltaan ja auttoi Lenan viereensä. He istuutuivat sammaloituneelle katolle, ja Lena henkäisi ihastuksesta pystyessään näkemään koko maiseman. Vuori kohosi jylhänä ja synkkänä, tumma metsä ja järvi loivat kauniin kontrastin harmaalle taivaalle. He olivat todella korkealla. Oli omituista, miten luudanvarrella korkeanpaikankammo tuntui lähinnä vitsiltä, mutta siinä katolla Lena ei uskaltanut edes vilkaista alas.

Jameskin katsoi maisemaa hiljaa. Koska tasanne ja alusta eivät olleet kovin isoja, he joutuivat istumaan lähekkäin. Lena tunsi, miten hänen ulkoreitensä kosketti kevyesti Jamesin ulkoreittä, ja värähti.

”Löysin tämän paikan Oliverin kanssa kolmosluokalla”, James sanoi. ”Aika upea, eikö vain. Katoissa on sitä jotakin. Pääsee niin lähelle taivasta kuin vain voi, mutta on silti yhteydessä maahan.”
”Aika runollista.”
”Minä olen aika runollinen”, James sanoi.
”Mitä asiaa sinulla oli?” Lena lopulta kysyi. Hän ei pystynyt enää odottamaan.
”Ajattelin, että sinä ehkä haluat puhua”, James sanoi. ”Näytit aika murheelliselta pelin jälkeen. Et tullut juhliin. Era sanoi, ettet poistunut makuusalista lainkaan eilen. Et tullut tänään aamupalalle. Mikä on?”
Lena tuijotti Jamesia. ”Minä en saanut sieppiä kiinni”, hän selitti hyvin hitaalla ja selkeällä äänellä. ”Me melkein hävittiin sen takia.”
”Mutta ei hävitty.”
”Minä… epäonnistuin etsijän ainoassa tehtävässä”, Lena nieleskeli kovasti.
”Etsijällä on useampi kuin vain yksi tehtävä pelissä”, James sanoi.
”Joka tapauksessa, liian hilkulla se oli. Häviö siis. Oli suoranainen ihme, että sait sen maalin tehtyä aivan viime hetkellä.”
”Voi Lena”, James huokaisi. ”Tietenkin viimesekunnin maalit ovat harvinaisia koulutasolla, mutta niitä tapahtuu verrattain usein maailmanluokan peleissä. On taktisesti typerää lopettaa hyökkääminen silloin kun etsijä havaitsee siepin. Sitä paitsi, kuten varmasti huomasit, Korpinkynnen puolustus oli ihan kuraa. Se viimeinen maali ei ollut edes koko pelin hienoin – Jenkinsin neljäs maali sen sijaan, huh huh – se vain sattui harvinaisen näyttävään paikkaan.”
”Se ei poista sitä faktaa, että minä en saanut sieppiä kiinni”, Lena sanoi.
”Niin, et saanutkaan. Voinko ehdottaa, että ensi pelissä et laita päähäsi rusettia, sanoipa äitisi mitä tahansa?”
Lena räpytteli. ”Ensi pelissä? Sinäkö et potki minua pois joukkueesta.”
”Mitä? No en!” James näytti hämmästyneeltä. ”En tiedä on kukaan ikinä kertonut sinulle, että tämä on joukkuelaji. Me hävitään tai voitetaan joukkueena. Jos sinulla ei ole hyvä olla kentällä, se on koko joukkueen ja ennen kaikkea myös minun ongelmani. Meidän on tehtävä muutamia muutoksia valmennukseen… ehkä kokeilla uusia harjoitteita… voisin kysäistä äidiltä neuvoa, hän – Lena, ovatko nuo kyyneliä?”
”Hemmetti”, Lena nauroi, ”lupasin itselleni, että en itke vaikka erottaisit minut joukkueesta. En ajatellutkaan, että tässä voisi käydä näin. Olen vain niin helpottunut.”
”En voi uskoa, että todella pelkäsit minun erottavan sinut joukkueesta yhden heikon pelin vuoksi”, James sanoi kulmat kurtussa. ”Millaisena kapteenina sinä minua oikein pidät?”
”Huutavaisena”, Lena sanoi.

James oli loukkaantuvinaan, ja he vitsailivat jonkin aikaa sillä, että Lena muka tönäisisi pojan alas kattotasanteelta. Sitten James aivan yllättäen kietaisi oikean kätensä Lenan hartioille.

”Onneksi sinä et ole niin kamala mitä pelkäsin, Brown.”

Lenan sydän aloitti taas varsin rytmikkään cha-chan, ja hän toivoi kovasti, ettei James tuntisi sitä. Varovaisesti, kokeillen, hän painautui hieman tiukemmin Jamesin kylkeä vasten, hieman syvemmälle kainaloon. Tuttu herkullinen tuoksu kutitteli nenää, sillä oli huumaava vaikutus. Lena nautti siitä, miten kiinteältä ja varmalta Jamesin vartalo tuntui häntä vasten. He istuivat siinä hetken. Sitten yhtäkkiä, nojatessa päätään Jamesin hartiaa vastaan, pyyhkiessä kuivuneita helpotuksen kyyneleitä poskiltaan, Lena kuuli Jamesin pulssin, joka hakkasi myös aika nopeaan tahtiin. Kuvitteliko Lena vain? Sen täytyi olla kuvitelmaa. James liikutti varovaisesti kättään, ikään kuin silitti Lenan käsivartta. Yhtäkkiä Lena muisti Eran, tajusi, miten kamalan väärin oli istua siinä Jamesin kainalossa, vaikka viattomastihan he, kavereina vain, joukkuekavereina, ei tässä sen kummempaa, ei syytä huoleen. Mutta silti Lenan oli pakko ponnahtaa pystyyn, esittää, että kylmä oli hänelle liikaa, ehdottaa, että he palaisivat linnaan.

James näytti oudolta, katsoi Lenaa aika pitkään, nyökkäsi sitten. Se olisi varmaan parasta, poika sanoi, haroi kädellä hiuksiaan. He hyppäsivät luudilleen ja suuntasivat takaisin linnaan hiljaisuuden vallitessa. Lenan sydän ei ottanut rauhoittuakseen. Hän hyvästeli Jamesin katsomatta silmiin ja hyppäsi yhä vain avonaisesta ikkunasta sisään kylmettyneeseen makuusaliin. Muut tytöt eivät olleet vielä palanneet tunneilta, ja hyvä niin. Hänellä oli ajateltavaa.

*

Suhteellisen lyhyen anelun jälkeen Karen unohti ja anteeksiantoi kaikki Lenan synnit ja pyysi ystäväänsä nousemaan ylös polviltaan. He halasivat, Lena yritti selittää käytöstään ja pahaa mieltään, kertoi tapaamisesta Jamesin kanssa, mutta jätti mainitsematta Jamesin käsivarren hänen harteillaan ja tuoksun ja pulssin. Karen kuunteli ja nyökytteli. He menivät yhdessä päivälliselle ja sieltä kirjastoon. Karen perehtyi muodonmuutoksiin ja Lena alkoi viimein etsiä tietoa Tylypahkan taistelusta. Lopulta he istuivat hiljaa pöydän ääressä ja lukivat kummatkin tahollaan huomattavan järkälemäisiä opuksia.

”Tylypahkan taistelo – syyt ja seuraukset” oli paljon kiinnostavampi kirja kuin Lena oli ennalta osannutkaan arvioida. Vai että 1998, siitä ei todella ole kauan. Lena selaili kiinnostuneena kirjaa, tutki järkyttäviä kuvia räjähtäneistä käytävistä ja patsaista, pysähtyi nähdessään mustavalkoisen kuvan ruumiista, jotka oli asetettu riviin suureen saliin. Ruumiiden ympärille oli kerääntynyt surevia omaisia. Lenaa kylmäsi katsoa kuvaa; hän oli juuri näyttämässä sitä Karenille, kun hänen huomionsa kiinnittyi kauniiseen tummatukkaiseen tyttöön, joka itki kumartuneena maassa makaavan hahmon yläpuolelle. Hahmo näytti jotenkin tutulta, Lena siristi silmiään ja painoi nenän melkein kiinni kuvaan.

Se näytti aivan – aivan – Parvati-tädille.

Ei. Ei se voinut olla. Höpsö, hilpeä Parvati-täti ei varmasti ole taistellut missään sodassa, ehei. Ei, ei, ei, se on vain joku, joka näyttää samalta. Joku oikea taistelija. Sitä paitsi, Parvati oli rouva Brownin koulukavereita, ja sehän tarkoittaisi –

Kylmä tunne tuntui valuvan Lenan selkää pitkin ja leviävän koko vartaloon. Hän selasi nopeasti kirjaa eteenpäin, kunnes löysi viimeisiltä luvulta luettelon.

TYLYPAHKAN TAISTELUSSA TAISTELI

Ja siinä se oli, listan alkupäässä, yksinkertaisin mustin kirjaimin.

Brown, Lavender.

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 11. luku 15.10.!)
Kirjoitti: Nyyhti - 15.10.2016 16:33:02

Äääääääääääääää!!!! <333

En ehtinytkään lukea tuota edellistä lukua loppuun ennen tätä uutta (tyhmät opiskelut, kun haittaavat ficcailua :D), joten sain lukea tällä kertaa vähän enemmän. Olen seuraillut aika paljon ficcejä, joita on kyllä kiva lukea, mutta joita ei jaksa lukea sitä yhtä lukua enempää. Tämä ei kyllä onneksi kuulu niihin, vaan tämä on juuri sellaista tekstiä, jota voi lukea kymmeniä lukuja putkeen väsymättä.

Tuo edellinen luku oli ihan huikea. Olen itse harrastanut joukkuelajia, jossa siis myös kilpailtiin, mutta kyseessähän ei ollut mikään peli. Silti pystyin ymmärtämään nuo kaikki tunteet aivan täydellisesti, ja olit kirjoittanut koko pelin ihan loistavasti! Ja itsehän en kisaamisessa ollut kovin tavoitteellinen, mutta muissa kovasti tavoitelluissa jutuissa on itsekin tullut vedettyä ihan pohjanoteeraus, ja sitten taas samastuin ihan täysillä Lenan fiiliksiin pelin jälkeen. Toisin sanoen oli aivan huippua nähdä Lenasta näitä uusia puolia, ja täytyy sanoa, etten kyllä enää yhtään vihaa häntä! :D Rakastan taitoasi kirjoittaa hahmoista monipuolisia, sellaisia, että he käyttäytyvät aivan yhtä epärationaalisesti kuin ihmiset yleensäkin, mutta eivät kuitenkaan niin kummallisesti, ettei heitä enää tunnistaisi samoiksi hahmoiksi.

Aaaah mä oon jotenkin ihan fiiliksissä näistä luvuista nyt! Rakastin tuota rusettia yksityiskohtana, varsinkin, kun sillä oli vielä ihan oikea roolikin tuossa pelissä. Lisäksi minäkin tykkäsin siitä, että Lena nimenomaan itse sössi tuon pelin - tai no, aika paljonhan tuollainen on tuuristakin kiinni - eikä niin kuin Potter-kirjoissa usein, että häviö johtuu jostain ulkopuolisesta jutusta.

Lilyn juttu oli tosi mielenkiintoinen! Toivottavasti siitä kuullaan vielä lisää. Ylipäätään hän on hahmona tosi jännä.

Lainaus

”Millaisena kapteenina sinä minua oikein pidät?”
”Huutavaisena”, Lena sanoi.

Hahahaaa ihana! <3

Lenan ja Jamesin lentojuttu oli niiiin jännä ja ihana ja oijoijoi! Erityisesti pidin siitä, että Lena tunsi Jamesin pulssin. Sehän on tosi klisee (joskin ihan ymmärrettävästi), että ihminen toivoo, ettei toinen huomaa hänen nopeaa pulssiaan - mutta tässä olitkin kääntänyt sen myös toisin päin, kun sitten Lena oikeasti tunsi sen! Hienoa! Ihanaa! Äääääähhh oon ihan rakastunut Jamesiin <33 Mun btw on vaikea sisäistää, että hän on Harryn lapsi eikä isä, ja jouduin usein muistuttelemaan itseäni asiasta :D Tyhmä Harry kun meni nimeämään Jamesiksi lapsensa :D

Ja tämän luvun lopetus oli niiiiin parasta, oijoijoijoijoioi oon odottanut tuota niin paljon!

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 11. luku 15.10.!)
Kirjoitti: Kaira - 19.10.2016 22:10:35

nominal, ihan superihana kommentti, kiitos! :) Oon tosi iloinen, että tykkäsit huispausluvusta, sillä vaikka minä todella nautin sen kirjoittamisesta, pelkäsin vähän, että se saattaisi olla tylsä. Ja siis mulla on koko ajan vaikeuksia unohtaa, että tässä on kyseessä James Potter jr eikä suinkaan Harry isä :D Tosiaan olisi voinut Rowling käyttää vähän enemmän mielikuvitusta noiden lasten nimissä ihan vain meitä ficcaajia ajatellen.

A/N: Kolmas luku viikon sisään! Täähän voi tarkoittaa vain yhtä asiaa, eli tenttiviikkoa :D Kun pitäisi opiskella, kirjoittaminen sujuukin varsin vaivattomasti. Kovasti lähestyy loppuaan tämä fikki... onneksi vielä joitakin lukuja jäljellä, en raaskisi vielä lopettaa!



12. Professorin työhuoneessa

Karen suhtautui kärsivällisesti Lenan selitysryöppyyn, joka kerran alettuaan ei ollut loppuakseen. Rouva Brown oli osallistunut Tylypahkan taisteluun! Oikeaan sotaan! Hänen äitinsä, hänen hupsu, turhanpäiväinen äitinsä. Nainen, jonka mielestä onnistunut päivä koostuu onnistuneista tuulihatuista ja uudesta neulontamallista. Hänen äitinsä, joka oli koko Lenan elämän ajan korostanut sitä, että hienon naisen tulee käyttäytyä hillitysti ja elegantisti. Se mielikuva ei sopinut lainkaan yhteen sen taistelijan kanssa, joka äiti oli ollut. Vai sopiko? Kuinka paljon ihminen saattoi muuttua? Ja ennen kaikkea, kuinka huonosti tytär saattoi oman äitinsä tuntea?

Miten Lena ei ollut tiennyt? Miksi rouva Brown ei ollut koskaan kertonut mitään?

Karen tuumaili hetken, hörppäsi kurpitsamehua ja sanoi, että sota on kovin traumatisoiva kokemus sen kokeneille. Ehkä rouva Brown ei yksinkertaisesti pystynyt puhumaan Lenalle asiasta.
”Tietävätkö veljesi?”
Lena ei tiennyt sitäkään ja tunsi itsensä typeräksi. Olisihan hän voinut laskea vuosia ja huomata, että Tylypahkan taistelu todella osui hänen äitinsä viimeiselle kouluvuodelle. Mutta se ei ollut ikinä käynyt hänen mielessäkään. Hänen äitinsä kouluajat koostuivat lähinnä ihastuksista ja tanssijaisista rouva Brownin itsensä mukaan.
”Minun on kirjoitettava hänelle”, Lena päätti.
”Se on varmaankin hyvä idea,” Karen sanoi ja yritti kovasti pitää huomionsa Lenassa, ”mutta sinuna ehkä odottaisin hetken, että rauhoittuisin ja pääsisin sinuksi asian kanssa.”
”En voi uskoa, että hän salasi tällaista minulta. Kyseessä on toinen Britannian suurista velhosodista! Hän kyllä jaksaa kertoa jokaisesta kahakasta ja väittelystä Noitan Niksiringissä, jossa pikkusieluiset matamit juoruilevat toisistaan minkä ehtivät.”
”Mmm-hmm”, Karen sanoi ja tuijotti niin intensiivisesti Korpinkynnen pöytää kohti, että Lena tiesi keskustelun olevan ohi. Maisie vilkutti veikeästi Karenille, joka virnisti takaisin.

He lähtivät aamupalalta kummatkin omiin suuntiinsa, Karen numerologian tunnille ja Lena kohti oleskeluhuonetta. Koulun käytävillä kävely tuntui yhtäkkiä erilaiselta. Lena yritti tunnistaa kirjan kuvissa esiintyneitä tuhoutuneita kohtia, mutta korjaukset oli tehty erinomaisesti. Oli hurjaa ajatella, että hänen äitinsä oli saattanut taistella henkensä edestä juuri tällä käytävällä. 
Muodonmuutosluokan edessä hän törmäsi professori Longbottomiin, joka oli uppoutunut pitkään pergamenttiin hajamielisen näköisenä. Lena sai idean.
”Professori Longbottom!”
”Kas hei, neiti Brown. Miten opiskelut ovat sujuneet?”
”Ne – ihan hyvin, kiitos”, Lena empi vähän, professori Longbottom nosti hyväntahtoisesti kulmiaan ja odotti, että tyttö saisi sanottua asiansa. ”Voisinko… minulla olisi hieman asiaa teille. Olisiko mahdollista, öh, sopia tapaaminen että voisimme jutella?”
”Ahaa, opinnonohjaustako?”
”Ei vaan, ööm, muita juttuja”, Lena sanoi älykkäästi. Professori näyttä vähän hämmästyneeltä mutta ei missään nimessä pahastuneelta.
”Totta kai se onnistuu. Katsotaanpa, tänään olen aika kiireinen – alruuna-aika on pahimmillaan – mutta huomenna aamupäivällä voisi sopia.”
”Huomenna sopisi mainiosti, kiitos professori”, Lena sanoi.
”Sitä varten minä olen täällä, neiti Brown. Tiedätkö missä työhuoneeni on?”
Longbottom antoi Lenalle ohjeet, tyttö kiitti ja lähti hyppelemään poispäin outoa keveyttä askelissaan. Professori oli äidin koulukaveri – ”Sano terveisiä professori Longbottomille” – hän tietäisi varmasti yhtä ja toista sodasta ja taistelusta ja osaisi ehkä valaista Lenaa siitä, mitä Tylypahkassa oikein tapahtui. Lena vietti iltapäivän selaillen historiankirjoja ja yrittäen kuvitella hänen äitinsä tekemässä loitsuja, joiden tarkoitus ei ollut saada permanenttia kestämään pidempään vaan puolustautua, ehkä vahingoittaakin. Tappaa? Lena värähti ja kielsi itseään ajattelemasta sellaista. Sen sijaan hän yritti miettiä, miten saisi parhaiten lypsettyä tietoa irti mukavasta, mutta selvästi hieman varautuneesta professori Longbottomista.

Ennen päivällistä Lena havahtui Jo’n ja Eran keskusteluun.
”Onhan hän mukava, en minä sitä, mutta jotenkin niin – saamaton.”
”Ymmärrän täysin mitä tarkoitat”, Jo vastasi nyökytellen.
”En kiistä, etteikö hän täyttäisi vaatimuslistani useimmat kohdat. Perhetausta, ulkonäkö… mutta jokin uupuu.”
”Selvästi.”
”En osa edes sanoa mikä se on. Ehkä se, että pelkään ettei hänestä tule todella menestyvä.”
”Työelämässäkö?”
”Elämässä ylipäätään! Hän ei suhtaudu mihinkään vakavasti – paitsi, no, huispaukseen. Kerroin hänelle äidin uudenvuoden illallisista – tiedäthän, itse taikaministeri oli siellä toissa vuonna – ja hän vain kohautti olkiaan. Ikään kuin häntä ei edes kiinnostaisi luoda hyviä suhteita tulevaisuutta varten.”
”Hänellä on varmaan ihan hyvät suhteet omasta puolestaan”, Jo sanoi. ”Luulen, että Potterit ovat illastaneet useammankin taikaministerin kanssa.”
”Niinhän sitä luulisi, mutta kun eivät ole! Kysyi sitä suoraan ja James sanoi, että hänen vanhempansa välttelevät ”pintaliitäjiä” – kyllä vain, hän todella käytti tätä sanaa – eivätkä ole koskaan pyrkineet piireihin. Sano minun sanoneeni, Jo, että James ei voi rakentaa koko tulevaisuuttaan sukunimensä varaan. Miten lapsiemme käy, jos – anteeksi Lena, huvittaako sinua jokin?”

Lena oli tyrskähtänyt äänekkäästi siinä kohtaa kun Eran ja Jamesin tulevat lapset nousivat keskusteluun. Era ja jo kääntyivät katsomaan häntä varsin tympeät ja yllättävän samanlaiset ilmeet kasvoillaan. Lena ravisteli huvittuneesti päätään.
”Era, pitäisikö teidän ensiksi vaikka valmistua? Hankkia töitä? Asunto? En näe syytä menettää yöunia murhetien lasten kohtaloa, jotka eivät tule syntymään vielä vuosiin”, Lena sanoi.
”Tämä ei taida varsinaisesti koskettaa sinua, Lena-kulta”, Era sanoi niin pilkalliseen ja uhkaavaan sävyyn, että Lena olisi perääntynyt ellei olisi istunut tukevasti nojatuolissa.
”Jamesia ne ainakin koskettavat, tietääkö hän suunnitelmistasi?”
”Minun lapseni ansaitsevat hyvän, luotettavan ja kunniallisen isän, ja olen varma, että James Potter tulee  –”
”Anteeksi, mutta mistä hemmetistä täällä oikein puhutaan?”
Suhteellisen järkyttyneen näköinen James oli ilmestynyt heidän taakseen. Poika tuijotti Eraa niin peittelemättömän äimistyneenä, että Lena sai toden teolla pidätellä toista tirskahdusta. Era veti naamalleen mairean hymyn ja tervehti Jamesia siirappisella hellittelynimellä, ja jopa Jo näytti hieman vaivaantuneelta. Lena pyöritti jälleen päätään ja uppoutui lukemaan kirjaa. Tylypahkan taistelun uhrilukema oli kamala. Niin monta hyvää ja nuorta noitaa ja velhoa oli menettänyt henkensä puolustaessa tätä koulua. Ja vain siksi, että Eran ja Jo’n kaltaiset fletkumadonpapanat saisivat märehtiä tulevan aviomiehensä sosiaalista asemaaa.
”Joka tapauksessa”, James sanoi hieman kuuluvammalla äänellä irrottautuen varovaisesti tyttöystävästään, ”me ajattelimme Oliverin kanssa järjestää kunnon pippalot kurpitsajuhlailtana.”
”Ainahan meillä on pippalot kurpitsajuhlailtana”, Jo sanoi.
”Niin onkin, mutta ajattelimme tehdä kaiken isommin tänä vuonna. Viimeisen vuoden kunniaksi”, James sanoi omahyväinen ilme kasvoillaan. ”Kysyimme jo lupaa rehtorilta ja professori Longbottomilta. He tuntuivat innostuvan ajatuksesta, koulun kurpitsajuhlaperinne on pysynyt samanlaisena vuosikymmeniä. Saamme käyttöömme huispausstadionin ja kotitontut auttavat järjestelyissä.”
”Kulta, ymmärrän että sinun käsityksesi juhlista saattaa olla huispaus, mutta me muut –” Era aloitti, mutta James keskeytti tytön vähän kärsimättömään tyyliin.
”Ei, ei, ei tässä ole huispauksesta kyse. Suunnitelmat ovat vielä vähän auki, mutta rehtori McGarmiwa lupasi meille melko vapaat kädet.”
”Olikohan hän nauttinut teräviä iltateensä seassa?” Jo sanoi. ”Vapaat kädet juhlien järjestelyyn sinulle ja Oliverille? Tämän täytyy olla vitsi.”
”Siitä tulee upeaa”, James vakuutti. ”Me ripustetaan valoja ympäri stadionia, hoidetaan sinne musiikit ja ruoat ja kaikki. Se on avoin kaikille viidennestä vuodesta eteenpäin.”
”Kuulostaa tosi siistiltä”, Lena sanoi ja sai Jamesilta vastaukseksi hymyn, johon verrattuna takassa roihuava tuli tuntui korkeintaan kädenlämpöiseltä.
Era vilkaisi Lenaa ja sitten taas Jamesia, puristi huulensa yhteen päättäväisesti, otti Jamesia kädestä kiinni ja sanoi ”Kuulostaa taivaalliselta, James-rakas”. James hymyili myös Eralle, ja Lena painoi päänsä takaisin kirjaan.
Kun James ja Oliver lähtivät makuusalia kohti ja Era ja Jo palasivat puimaan Eran suhdetta kuin mitään keskeytystä ei ikinä olisi tullutkaan, Lena paukautti kirjansa kiinni ja nousi tuolista.
”Kuule Era, tiedän, ettei tämä vieläkään ole minun asiani, mutta pakko huomauttaa, että minusta sinun poikaystäväsi vaikuttaa varsin oma-aloitteiselta ja ahkeralta tyypiltä. En ymmärrä, miten kehtaat valittaa.”
Era katsoi Lenaa suoraan silmiin, ja Lenasta tuntui, että tyttö sai jonkinlaisen oivalluksen, eikä pitänyt siitä yhtään. Hyvin hitaasti ja laskelmoivasti Era nyökkäsi ja sanoi ”Hyvää yötä, Lena”, ja jatkoi taas keskustelua Jo’n kanssa. Kun Lena kääntyi katsomaan makuusalin portailta, hän näki tyttöjen supisevan jotakin hyvin kiivaasti päät yhdessä.

*

”Huomenta!” Karen karjaisi Lenan korvan juuressa ja hörähti hervottomaan nauruun. Lena hätkähti, vaikeroi ja painoi tyynyn päänsä päälle.
”Nyt ei ole aikaa nukkua, kentaurinvasa, höpönassu, sinun on lähettävä aamupalalle, että ehdit treffeillesi professori Longbottomin kanssa.”
”Onko Lena menossa treffeille professori Söpöliinin kanssa”, pöllämystyneen näköinen Jo nosti hänkin päänsä tyynystä.
”On”, Karen sanoi ja katsoi Jo’ta toinen kulma koholla, ”ja kuumille treffeille onkin. Kynttilän loimua ja hehkusimaa sekä Selestina Taigor, Jo, hyvin romanttista.”
”Tosi hauskaa, Karen”, Lena sanoi ja haukotteli. Perhanan aamut.
Era astui ulos suihkusta kuivaten hiuksiaan.
”Minusta tuntuu, että Lenalle voisi tehdä ihan hyvää saada oma poikaystävä.”
Karen loi Lenaan kysyvän katseen, ja Lena pyöritti merkitsevästi päätään. Myöhemmin, hän yritti viestiä. Nyt oli aivan liian aikaista draamalle.

Aamupallalla tunnelma Eran ja Lenan välillä oli hieman kireä. Karen kertoi hymy huulillaan treffeistään Maisien kanssa, jotka olivat ilmeisesti olleet oikea menestys. James ja Oliver liittyivät seuraan ja saivat hyvään tuulisella vitsailullaan Lenankin nauramaan.
Lenan vatsaa väänsi. Oli jännittävää mennä puhumaan professori Longbottomille jostakin näin henkilökohtaisesta. Hänen pitäisi olla varovainen ja asiallinen, sillä jos professori saisi tietää, ettei Lena tiedä asiasta mitään, hän luultavasti kehottaisi tyttöä kääntymään äitinsä puoleen. Lenan oli saatava varmistus asialle, ennen kuin voisi puhua rouva Brownille. Hän vilkaisi opettajainpöytää, jossa professori Longbottom rupatteli hyväntuulisesti taikajuomien professorin kanssa.

Kun muut olivat syöneet ja alkoivat tehdä lähtöä päivän ensimmäiselle oppitunnille, Lena jäi istumaan vielä pöytään. Salin tyhjetessä täysin pieni ja ystävällinen kotitonttu tuli kysymään Lenalta, olisiko hän voinut jotenkin auttaa neitiä ja jos ei, voisiko neiti poistua paikalta.
Lena käveli hermostuneesti edestakaisin professori Longbottomin työhuoneen edessä, kunnes kello viimeinkin tuli yksitoista. Lena koputti oveen, ja ystävällinen toivotus tulla peremmälle toivotti hänet tervetulleeksi.
Professorin työhuone oli hyvin kiehtova. Se oli täynnä erikoisia kasveja ja kattoon asti ylettäviä kirjahyllyjä. Ilmassa leijaili omituisen makea tuoksu, jonka Lena oletti tulevan jostakin kasvista. Lena näki yhdellä seinällä Kadlein Kanuunoiden julisteen ja piristyi hieman: huispausta seuraava professori ei voinut olla kovin pelottava, joskin hänen joukkuevalinnastaan saattoi olla monta mieltä. Lisäksi hän ehti panna merkille takanreunukselta löytyvän kehystetyn kuvan, jossa hymyili professorin lisäksi muutamia muita ihmisiä. Lena tunnisti välittömästi Ginny Potterin ja tummatukkaisen miehen, jonka hän oletti olevan Harry Potter. 

”No niin neiti Brown, kuinka voisin auttaa sinua tänään”, Professori tiedusteli ja kasteli pientä limaista kasvia.
”Minä – tuota noin”, Lena sanoi ja nielaisi. ”Ajattelin vain, että – olisinko voinut kysyä muutaman kysymyksen, hmm, koulun historiasta?”
”Koulun historiasta”, professori Longbottom kurtisti kulmiaan. ”Minä en ole mikään ekspertti sillä saralla. Historiaa koskevissa kysymyksissä kehottaisin sinua kääntymään professorin Binnsin puoleen, hän –”
”Ei kun – ei kun Binns nimenomaan ehdotti, että”, Lena veti syvään henkeä. ”Antakaa kun aloitan alusta, professori. Suoritan taikuudenhistorian S.U.P.E.R.-tutkintoa, ja siihen kuuluu johonkin taikatapahtumaan perehtyminen ja tutkielman laatiminen aiheesta.”
”Vai niin, sepä mielenkiintoista.”   
”Kyllä vain”, Lena sanoi rohkaistuneena professorin mukavuudesta. ”Ja minä selailin erästä kirjaa – Tylypahkan taistelo, olettekohan lukeneet? Ette? – no, joka tapauksessa, löysin sieltä teidän nimenne ja mietin, että voisinko saada teiltä ikään kuin haastattelun aiheesta. Liittäisin sen osaksi tutkielmaani.”
”Vai niin”, professori Longbottom sanoi ja näytti varsin mietteliäältä. ”Eiköhän se onnistu, neiti Brown. Istuisitko alas? Voisinko tarjota teetä?”
Lena tunsi olonsa hieman kevyemmäksi istuessaan professorin hänelle osoittamalla tuolille. Eräs lonkeromainen kasvi yritti luikertaa hänen olkapäälleen, mutta professori Longbottom torui sitä sauvalla osoittaen ja kasvi vetäytyi kiireesti takaisin ruukkuunsa. Toisella sauvanheilautuksella vesi pannussa alkoi kiehua, ja pian Lenan kädessä olikin jo kuppi höyryävää teetä.
Professori Longbottom otti mukavamman asennon työpöytänsä takana, asetti pitkät sormet vastakkain ja katsoi Lenaa tyynesti.
”Ole hyvä”, hän totesi ykskantaan. Lena tajusi, että hänen odotettiin aloittavan, hörppäsi teetä nopeasti ja tunsi kielensä palavan.
”No niin, te siis – te siis todella osallistuitte Tylypahkan taisteluun?”
”Osallistuin minä. Sinä kaiketi kuulit tästä äidiltäsi?”
”Kyllä vain”, Lena sanoi nopeasti tuijottaen teekuppiaan. ”Muistatteko sen hyvin?”
Professori kallisti päätään. ”Itse taistelua en muista kovinkaan hyvin. Se oli hyvin sekasortoista, kammottavaa, epäinhimillistä. Muistan joitakin hetkiä kirkkaasti, osa on – onneksi – sumentunut ja hälventynyt muistoistani ajan myötä.”
”Jäikö jokin hetki erityisesti teidän mieleenne?”
”Eikö sinun pitäisi tehdä muistiinpanoja? Jos tämä todella tulee sinun tutkielmaasi.”
Lena laski teekupin kädestään niin nopeasti, että kuuma neste läikähti reunan yli ja poltti hänen kättään. Hienoa, tässä sitä ollaan aivan palovammojen peitossa, Lena ajatteli ja kiroili mehevästi mielessään, kiirehti kaivamaan laukustaan pergamentin ja sulkakynän ja kääntyi sitten katsomaan professoria odottavasti.
”Erityisesti mieleeni on jäänyt se hetki, kun selvisi, ettei Harry Potter olekaan kuollut”, professori sanoi. ”Seisoimme vastakkain, me ja ne, ja hyvänen aika, hetken luulin jo maailman loppuvan siihen paikkaan. Tietenkin tästä on kirjoitettu paljon ja löydät kattavammat ja luotettavammat yksityiskohdat jostakin historiankirjasta.”
Lena kirjoitti ylös professorin sanat hieman vapisevalla kädellä.
”Tunsitteko te hyvin Harry Potterin, professori?” Kuinka henkilökohtaisia kysymyksiä hän saattoi kysyä? Professori ei näyttänyt pahastuvan vaan haroi toisella kädellään hiuksiaan.
”Haluaisin sanoa, että hyvin. Me olimme samalla vuosikurssilla ja taistelimme rinta rinnan monta kertaa. Olemme yhä lämpimissä väleissä”, professori nyökkäsi kohti kuvaa takan reunalla. Lena katsoi sitä tarkemmin ja huomasi, että professorin sylissä oli vastasyntyneen näköinen lapsi. Hän tajusi, että kyseessä saattoi olla joku Potterin lapsista, mutta ei kehdannut kysellä tarkemmin. Entä jos se olikin James?
”Te – te menetitte varmasti paljon tuttuja?”
”Tuttuja? Ystäviä, neiti Brown, rakkaita ystäviä, hienoja velhoja ja noitia.”
Lena ei pystynyt katsomaan professoriin seuraavan kysymyksen aikana:
”Muistatteko mitään minun äidistäni taistelussa?”
”Sinun äidistäsi”, professori sanoi hieman terävämmällä äänellä. ”Kai sinun äitisi on kertonut sinulle oman tarinansa Tylypahkan taistelusta?”
”On tietenkin”, Lena sanoi, ”mutta hän ei tykkää puhua siitä, joten kuulisin mielelläni toisen näkökulman.”
”Niin”, professorin ilme synkkeni. ”Äidilläsi ei ole varmasti ollut helppoa sen jälkeen. Onneksi kehittyneet parannusloitsut ovat mahdollistaneet – no, ei sillä väliä, sinä varmasti tiedät asianlaidan paljon paremmin kuin minä. Sinun äitisi on hyvin urhea noita, neiti Brown. Hän teki arvokasta työtä Tylypahkan ja kaiken sen hyvän eteen, mitä vaalimme jokapäiväisessä elämässämme. Hänelle kuten meille kaikille annettiin mahdollisuus lähteä koulusta ennen taistelun alkua, mutta hän jäi.”
Lena katsoi professoria. Miksi, hän halusi kysyä, miksi hän jäi? Miksei hän lähtenyt? Mitä professori tarkoitti sanoessaan, että äidillä ei ollut ollut helppoa sen jälkeen? Oliko äiti loukkaantunut pahasti? Lena arveli, että paljastaisi itsensä kysymällä sellaisia kysymyksiä, joten kysyikin sen sijaan:
”Jos pyytäisin teitä kuvailemaan taistelua vapaasti, mitä haluaisitte siitä sanoa?”
Professori Longbottom näytti yhtäkkiä aika vanhalta. Silmissä oli lasinen heijastus, ääni tuli hieman tukkoisesti. Lena mietti kauhuissaan, harmaantuisiko rouva Brownkin silmissä samasta aiheesta puhuttaessa. Siksikö hän ei koskaan puhunut siitä tyttärelleen?
”Se oli ehdottomasti elämäni käännekohta. Meidän kaikkien elämän. Sellaiset asiat muuttavat ihmistä - määrittelevät ihmisen. Minä toivon tietenkin, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut. Mutta kun se kerran tapahtui, olen iloinen, että saatoin olla paikan päällä tekemässä oman osuuteni.”

Lena kirjoitta sanat pergamentille, sulkakynä liikkui niin hitaasti kuin mahdollista, osti hänelle aikaa miettiä seuraavaa kysymystä. Kymmenen minuutin kuluttua hän oli saanut paperin täyteen professori Longbottomin muisteloita, osa surullisia, osa suorastaan sydäntä särkeviä. Lena tunsi tarvitsevansa raitista ilmaa, hän halusi päästä pois siitä omituisen makean tuoksuisesta ilmasta, joka johtui ilmeisesti eräästä muhkeasta ja röyhtäilevästi kukkivasta kasvista. Tuntui omituiselta nähdä professori Longbottomin masentuvan lisää jokaisen kysymyksen myötä. Ehkä tämä ei ollutkaan paras tapa selvittää taistelun yksityiskohtia.
”Voisinko kysyä vielä yhtä asiaa, professori?” Lena sanoi. Kuvitteliko hän vain vai näyttikö professori helpottuneelta kuullessaan, että haastattelu loppuisi pian.
”Kysy pois, neiti Brown”, Longbottom sanoi ja hymyili hieman.
”Millainen minun äitini – Lavender – oli kouluaikoina?”
Longbottom hieroi leukaansa ennen kuin vastasi.
”Sinun äitisi oli rohkea ja iloinen noita. Hän tunsi syvää kiintymystä asioihin ja välitti todella ystävistään ja rakkaistaan.”
”Kiitos”, Lena sanoi ja nousi ylös tuolista. ”Kiitos oikein paljon, professori Longbottom, tästä tuleekin mainio lisä tutkielmaani, minä –”
”Voinko minä puolestani kysyä sinulta yhtä asiaa?”
”Tietenkin!”
”Millainen sinun äitisi on nykyään?”
Lena katsoi äimistyneenä professoria, jonka silmissä oli omituista kiihkeyttä. Mitä professori haluaisi hänen vastaavan? Että hän ei pystynyt tunnistamaan omaa äitiään kouluaikaisen kaverin kuvauksesta? Että hänen äitinsä oli nykyään turhamainen, pinnallinen, vanhanaikainen ja hössöttävä?
”Hän on juuri sellainen kuin kuvailitte”, Lena sanoi.
”Sepä ilahduttavaa kuulla. En ole ollut Lavenderin kanssa yhteyksissä vuosiin. Oli mukavaa nähdä häntä huispauspelissä. Hienoa ettei hän ole muuttunut siitä – siitä huolimatta. Moni muuttui.”
Lena nyökkäsi ymmärtämättä mitään, kiitti vielä professoria, ja kompuroi ulos huoneesta niin nopeasti kuin vain kehtasi. Käytävällä hän nojasi hetken seinään ennen kuin jatkoi matkaa.
Kirjastoon. Hänen oli saatava tietää lisää.

*

Lena istui nojatuolissa syventyneenä uuteen aihetta käsittelevään kirjaan, kun viereen ilmestynyt hahmo sai hänet havahtumaan.
”James”, Lena sanoi ja katsoi huispauskapteenia yllättyneenä.
”Hei Lena”, James sanoi ja istuutui käsinojalle. ”Kevyttä iltalukemista, huomaan?”
”Joo”, Lena sanoi ja esitteli tarkemmin ”He kuolivat meidän vuoksemme” -teosta, joka käsitteli toisen velhosodan uhreja. ”Taikuudenhistorian tutkielmaa varten.”
”Olen joskus lukenut tuon kirjan”, James sanoi. ”Hermione-tädin kirjahyllystä. Äiti ja isä ovat laittaneet meidät lukemaan suunnilleen kaiken julkaistun materiaalin aiheesta.”
”Vai niin”, Lena mutisi. ”Minun vanhempani eivät ole juuri puhuneet siitä.”
”Joillekin se on varmasti vaikeaa”, James sanoi.
”Milloin huispausharjoitukset jatkuvat?” Lena kysyi vaihtaakseen aihetta. Hän ei halunnut jakaa Jamesin kanssa liian pitkiä hiljaisuuksia.
”Ensi viikon maanantaina”, James sanoi. ”Siitä minä tulinkin kanssasi juttelemaan. Meidän olisi varmaan hyvä alkaa pitää yksilöharjoituksia sinulle. Mitä sanoisit? Kerran viikossa, sinä ja minä. Katsottaisiin perusasiat kuntoon, tehtäisiin harjoituksia ja puhuttaisiin vähän siitä, miten käsitellä painetta pelissä.”
Kerran viikossa kahdenkeskeiset treenit Jamesin kanssa? Lenan suupieli nyki hassusti, hän yritti hillitä sen. Era ei tulisi ilahtumaan.
”Kuulostaa hyvältä. Viikonlopun moka ei saa toistua.”
”Ei se toistu”, James sanoi varmasti. ”Aiotko lukea vielä kauan?”
”En”, Lena sanoi ja sulki kirjan. Eiköhän hän ollut viettänyt tarpeeksi aikaa historian parissa yhdelle päivälle.
”Miten olisi erä räjähtävää näpäystä?”
Lena myöntyi. Hänen mahansa hulmahteli tuttuun tyyliin, kun James haki tuolin hänen viereensä ja he aloittivat pelin. Lena yritti olla tuijottamatta, mutta ei mahtanut itselleen mitään. Hän imi itseensä pojan jokaisen liikkeen ja virnistyksen ja käden heilautuksen. James kommentoi Lenan peliä sarkastiseen sävyyn ja Lena vastasi niin kipakasti, että poika nauroi ääneen. Lena olisi antanut mitä vain, jos olisi sillä hetkellä voinut kiivetä Jamesin syliin ja suudella poikaa. Koska se ei ollut mahdollista, hän päätti piestä arvon kapteenin niin perinpohjaisesti, ettei James oikein itsekään tietäisi mikä häneen iski.

Kun oleskeluhuoneessa lopulta paukahti, James näytti niin suloiselta ja hölmistyneeltä naama noessa, että Lena kikatti ja ohi kulkeva Lilykin nauroi ja kommentoi veljensä naamaa siihen sävyyn, jonka vain pikkusiskot osasivat. James heitti Lenaa sohvatyynyllä, Lena väisti ja juoksi karkuun. James otti hänet kiinni, kietoi kädet ympärille, nosti Lenan hetkeksi ilmaan ja esti tyttöä liikkumasta. Lena tunsi itsensä hengästyneeksi seisoessaan siinä tiukasti Jamesin vartaloa vasten.
”Mitenkäs ajattelit tästä päästä”, James virnisti, silmät väikkyivät lempeinä takkatulen valossa.
Se olisi ollut täydellinen hetki, jos -
Lena pakotti ulos naurun ja työnsi Jamesin kauemmaksi. He istuivat sohvalle ja alkoivat puhua huispauksesta. Oli yllättävän helppoa esittää, että kaikki oli hyvin.

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 12. luku 19.10.!)
Kirjoitti: Nyyhti - 20.10.2016 08:40:42

Mitäääääääähh, lähestyy loppuaan? Eikä, miten se on mahdollista? En usko >:(

Taas oli aivan superihana luku! Professori Longbottom oli ihan huikea <3 Hienosti on Neville vanhentunut ja professoroitunut, juuri tuollainen olisin itsekin ajatellut hänen olevan! Ja voi miten ihanaa, että hänellä oli kuva, jossa olivat Harry ja Ginny. Tässä ficissä rakastan jostain syystä Harrya ihan älyttömän paljon, mikä on tosi hassua, koska Harrysta ei puhuta tässä käytännössä mitään ;D Ehkä se johtuukin juuri siitä!

Lenan ja Jamesin kohtaamiset olivat taas ihania, ja ei luoja että naureskelin idiootille Eralle, ahah :D

Lainaus

”Kuulostaa tosi siistiltä”, Lena sanoi ja sai Jamesilta vastaukseksi hymyn, johon verrattuna takassa roihuava tuli tuntui korkeintaan kädenlämpöiseltä

Tämä piti lainata, koska tämä oli hurjan kaunis kohta ja nerokas kuvailu! Mutta sitten pöljä Erakin sai hymyn :(

Lainaus

--ohi kulkeva Lilykin nauroi ja kommentoi veljensä naamaa siihen sävyyn, jonka vain pikkusiskot osasivat. James heitti Lenaa sohvatyynyllä, Lena väisti ja juoksi karkuun. James otti hänet kiinni, kietoi kädet ympärille, nosti Lenan hetkeksi ilmaan ja esti tyttöä liikkumasta. Lena tunsi itsensä hengästyneeksi seisoessaan siinä tiukasti Jamesin vartaloa vasten.
”Mitenkäs ajattelit tästä päästä”, James virnisti, silmät väikkyivät lempeinä takkatulen valossa.
Se olisi ollut täydellinen hetki, jos -

Awww mikä lopetus! Tämä koko tilanne oli niin ihana, kaksinkeskeisiä harjoituksia ja räjähtävää näpäystä ja sitten tämä. Niin ihana ajatus, että James ja Lily ovat sisaruksia (ei, en tajunnut tätä vasta nyt, vaan jotenkin se tuli tästä niin ihanasti esille :D) ja Lily heittää jonkun superpisteliään kommentin. Uskallan veikata, että kun James ja Lena päätyvät yhteen, Jamesin sisarukset ovat tyytyväisiä valintaan ;) Ja sitten tuo jahtauskohta ja Jamesin kommentti ää <3 Lainaukseen pääsi vielä tuo kaiken tämän vähän pilaava lause, koska nyyhkis :(

Voi elämä kun on sekava kommentti :D Mutta en jaksa yrittää ilmaista itseäni selkeämmin, joten jään vain odottelemaan jatkoa! :P

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 12. luku 19.10.!)
Kirjoitti: Chuva - 29.10.2016 15:28:31

Hymistelen täällä tyytyväisenä, joskin kauhistuin nominalin lailla siitä, että onko tämä muka lähestymässä loppuaan? Ei käy! :(

Senkin suhteen oon samalla linjalla nominalin kanssa, että tykkään tässä tarinassa Harrysta ihan naurettavan paljon :D. Ehkä se johtuu vaan siitä, että kaikki kunnioittaa sotasankariaan ja puhuu siitä lämmöllä. Ja onhan Harry siis ihan sympaattinen hahmo kirjoissakin (joskin välillä vähän huutavainen) ja todellakin urheasti toiminut henkilö, eli kyllä se on hyvän asemansa ansainnut. Hämmennyin vaan siitä miten paljon mä fanitan Harrya tarinassa, jossa se ei oo esiintynyt juuri lainkaan, ja salaa toivon että Lena sais jossain vaiheessa tavata Jamesin vanhemmat.

Täytynee myös tähän väliin mainita, että viimeisimmässä luvussa säälin taas Lavenderia. Surullista, että se ei ole voinut puhua sodasta perheelleen, vaan on todennäköisesti tukahduttanut kaiken hössöttäväisen asenteensa ja rusettien alle. Kyllä sille tekis varmasti hyvää puhua asioista ja kertoa menneisyydestä lapsilleen. Ansaitsis Lenaltakin varmaan ihan uudenlaista kunnioitusta (ja mahdollisesti alkuun kiukkuakin totuuden piilottamisesta) ja se vois varmaan parantaa niiden välejä.

Era on kyllä ärsyttävä. Muuta sanottavaa mulla ei siitä nyt tähän hätään oikein ole. Paitsi se, että mä toivon sen ja Jamesin eroavan mahdollisimman pian. Juu.

Mä aina vaan tykkään siitä, miten Lena on ihastumisestaan huolimatta lenamainen ja lenamaisuudestaan huolimatta ihastunut. Kummaltakaan puolelta se käytös ei mene epäuskottavaksi, vaan tasapaino pysyy. Se ei anna Jamesin katella vaatteiden vaihtoaan, mutta salaa pahastuu kun James ei halua nähdä sitä ilman vaatteita  (juu juu James, kyllä lukijat melkein uskoo). Hupaisan ristiriitaista!
Ja Lenasta päästäänkin kätevästi sen ja Jamesin suhteeseen, joka saa mut aina hymyilemään ääliömäisesti. En osaa enää valita suosikkikohtausta, kun ne kaikki on ihania. Toki harmittelen kovasti Lenan tapaa keskeyttää romanttisiksi muuttuvat hetket, mutta toisaaltahan se on ihan ymmärrettävää. Varmaan. Joo, on se. Ihmettelen tosin Jamesin syitä seurustella Eran kanssa, kun siinä olis Lenakin tarjolla. Eikö Era ole juuri sellainen pintaliitäjä, jollaisia James haluaa välttää? Vai onko James liian sokea Eran kauneudelle? Mua kiinnostais tietää.

Sit mä mietin kanssa Lilyä. Onko se sen sairaus uusiutunut taas? Tietääkö Ginny ja Harry, että miten huonossa kunnossa se tuntuu olevan? Vai onko se vaan masentunut erinäisistä syistä ja vaikuttaa siks huonokuntoiselta?

Hmmh. Nyt mun ajatukset katkes. Oli mulla vielä jotain analysoitavaa näitä lukuja ajatellen, mutta en saa sitä enää päähäni. Äh.

No mut kiitos taas näistä, ja jatkoa odottelen innolla! :)

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 12. luku 19.10.!)
Kirjoitti: läjis - 01.11.2016 11:28:13

Moro! En tähän oo tainnu kommentoida vaikka tätä oon seuraillu pidemmän aikaa. En kauheesti välitä kolmannen sukupolven ficeistä (kelmit on suuri rakkauteni) mutta tän tarinan kohdalla teen poikkeuksen! Ihan törkeen hyvä tarina ja hienosti oot rakentanu Lenan hahmona. Mietin alkuun et eikös Lavender kuollut siinä taistelussa, mutta tarkemmin ajateltuna siinähän vaan mainittiin eloton tms joten voihan se vaan ollu pyörtyny Harmaaselän hyökkäyksestä. Ja se mua kiinnostaakin että mitä oot keksiny Lavenderille et mitä sille oikeen tapahtu sodassa  :D Lisäks tietenkin Lenan ja Jamesin suhteen kehittyminen on mukavaa seurattavaa, ootan innolla ku James eroaa Erasta, en tykkää Erasta sitten yhtään  ;D Hyvin kirjoitettu siis  :) Jatkoa odottelen innolla!

läjis

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 12. luku 19.10.!)
Kirjoitti: Kaira - 29.11.2016 02:06:47

nominal, kiitos kommentistasi! <3 tämä fikki on odotellut aika pitkään, että jotakin romanttista tapahtuisi, joten minäkin olen tosi innoissani joistakin pienistä kohtauksista joita saan kirjoittaa :D Hauskaa, että tästä luvusta välittyi jotakin Harry-viboja, haha, ajattelin, että tokihan Pojasta-joka-elää on kasvanut Isä-joka-on-hyvä-tyyppi..

Chuva, voi kiitos taas kommentista, tosi ihanaa ja mielenkiintoista lukee pohdintaa hahmojen kohtalosta! :) Kiva kuulla, että luku on miellyttänyt ja Lenan lenamaisuus säilynyt :D Ja haha, toinen Harry-fiilsitelijä! Toivottavasti pidät myös tulevasta meiningistä.

läjis: ihanaa kuulla, että olet seurannut tätä, kiitos tosi paljon kun kommentoit!! :) Ja joo, kirjassa mainittiin Lavenderin makaavan loukkaantuneena tai mahdollisesti kuolleena maassa, mutta siitä ei ikinä kerrottu sen enempää eikä Rowlingkaan ole asiaa myöhemmin valottanut. Otin sitten vapauden olettaa, että mimmi on elossa ja voi paksusti ;)

A/N: Voi JÄRKYTYS miten pitkä aika viime luvusta on, yli kuukausi! Tähän minulla on kyllä kerrankin hyvä selitys, tietokoneeni on nimittäin ollut koko marraskuun huollossa, enkä ole saanut sitä VIELÄKÄÄN TAKAISIN (oikeuteni tiedostavana kuluttujana liikkeeseen on kyllä oltu yhteydessä varsin myrkyllisissä merkeissä). Olen siis naputellut tämän luvun välillä poikaystävän koneella, välillä kirjastossa ja ties missä, ja edistyminen on ollut todella hidasta. Pahoitteluni siis, toivottavasti jaksatte vielä hypätä kyytiin, olen nimittäin yhä innoissani kirjoittamassa Lenan tarinan loppuun :) Kunhan vain saisin sen koneen takaisin jo tässä kohtapuoliin... No mutta, tässä uusi luku!


13. Pieniä valoja


Ensimmäisellä kahdenkeskeisellä lentotunnilla ei hikoiltu. Innostunut James istutti Lenan katsomoon, kaivoi muutaman huispauskaavion kaapunsa taskusta, sanoi “No niin, Brown, kuuntele tarkkaan”, ja alkoi lähes samantien puhua huispauksen sijaan tulevista juhlista. Lena katseli kuinka poika selitti kädet heiluen ideoitaan, pörrötti välillä hiuksia, kumartui lähemmäksi Lenaa, nojasi taas taaksepäin, sai tytön melkein kiemurtelemaan ihastuksesta.

"…ja koko katsomon ylle tulee pieniä valoja", James sanoi ja piirsi kädellään kaaren heidän yläpuolelleen. "Yritän vielä saada bändin, jos budjetti antaa myöten. McGarmiwa on kyllä tähän mennessä ollut varsin ymmärtäväinen, mutta -"

"Minkä bändin?" Lena kysyi. "Kohtalottaret?" Hän oli kuullut äidiltään, että Kohtalottaret oli suosittu yhtye täälläpäin maailmaa, ja vaikka Lena itse kuunteli lähinnä ranskalaista musiikkia, hän halusi osoittaa tietävänsä yhtä sun toista.

"Kohtalottaret?" James nauroi. "Ehkä jos meidän vanhemmat tulevat myös juhlimaan."

James uppoutui esitelmöimään sen hetken parhaista bändeistä ja Lena uppoutui katselemaan Jamesin huulia, silmiä, poskipäitä. Välillä hänen silmänsä osuivat hylättyihin huispauskaavioihin heidän välissään, eikä hän voinut olla hymyilemättä. Ei lainkaan hullumpi tapa viettää tiistai-iltaa.
 
Seuraavalla kahdenkeskeisellä lentotunnilla he lensivätkin. Lena sanoi olevansa varma, että olisi parempi jahtaaja kuin James jos vain saisi mahdollisuuden. James haistoi ilmassa tilaisuuden antaa koppavalle etsijälleen opetuksen, haki kaadon varastosta ja käski Lenan todistaa sanansa. He lensivät toista tuntia, Lena selosti kuvioitaan matkimalla Scorpius Malfoyn laiskaa ääntä, James nauroi välillä niin, että joutui painumaan kaksinkerroin luudalleen. Kun Lena esitteli viimeisimmän jahtaajakuvionsa, jossa kaato pukattiin letkeällä lanneliikkeellä läpi maalisaloista, James julisti, että eiköhän tämä nyt ollut tässä, kävi kaappaamassa kaadon Lenan nenän edestä, teki muutaman käärmemäisen nopean harhautuksen ja jätti tytön haukkomaan epäuskoisena henkeään.
 
"Hyvä on", Lena myönsi heidän kävellessään kohti linnaa, "ehkä sinä olet parempi jahtaaja."

"No totta hemmetissä olen", James sanoi tyynesti, vilkaisi Lenaa ja taisi sääliä tyttöä hieman, koska lisäsi ystävälliseen sävyyn, "mutta en ikinä pärjäisi sinulle etsijän paikalla."

"Et", Lena totesi ykskantaa. He hyvästelivät oleskeluhuoneessa, Lena ojensi kätensä kätelläkseen Jamesiä leikkisästi, mutta poika kurottautuikin halaamaan häntä. Se ei ollut rakastava tai lempeä halaus, vaan ripeä, ystävällinen ja nopeasti ohi, ja silti Lenan vartalon läpi kulki muutama kutkuttava värähdys.

Makuusalissa Karen loi Lenaan merkitsevän katseen nähdessään hymyn tytön kasvoilla. 
 
"Taisi olla hyvät huispausharjoitukset. Saitteko kuviot kuntoon?"

"Me ei taidettu harjoitella etsijän kuvioita ollenkaan", Lena sanoi ja virnisti. Hän odotti myös Karenin naurahtavan, mutta tyttö näyttikin vakavalta, vilkaisi muutaman kerran ympärilleen ja otti Lenaa kevyesti kädestä.

"Lena. Yritäthän muistaa, että Jamesilla on tyttöystävä. Sinä et voi käyttäytyä aivan miten haluat."

"Kyllä minä sen tiedän.” Lena kiskaisi kätensä pois. Hänestä tuntui, että Karenin epäily pilasi hänen hauskan päivänsä, teki siitä jollakin tavalla likaisen. "Me olemme kavereita, Karen. James ei ajattele minua sillä tavalla."

"Miten sinä voit olla siitä varma?”

"Voi, kyllä minä tiedän."

Karen näytti siltä, että halusi sanoa vielä jotakin, epäröi, kohautti olkiaan ja meni suihkuun. Lena veti kärsimättömästi huispauskaapunsa pois päältään ja heittäytyi sänkyyn. Typeryyksiä! Hän ei saanut antaa moisten ajatusten pilata ystävyyttä, jonka hän oli onnistunut luomaan Jamesin kanssa. Vaikka James ei ikinä ihastuisi häneen, Lena kyllä kestäisi. Sitä paitsi, nyt oli tärkeämpääkin tekemistä.

 Lena kaivoi esiin esiin Tylypahkan taistelu – Aikamme sankartarina –kirjan ja otti sen välistä pergamentinpalan, johon oli kirjoittanut sanat "hei äiti" muutama päivä sitten. Miten hän edes voisi jatkaa? "Hei äiti, miksi olet valehdellut minulle koko ikäni? Hei äiti, oletko osallistunut aikamme suureen velhotaisteluun? Hei äiti, voisitko hetkeksi unohtaa keikauskakkuohjeet ja kertoa minulle merkittävästä roolistasi taikahistoriassa?"

*

Kaikki oppilaat viidesluokkalaisista ylöspäin odottivat tulevia kurpitsajuhlia. Keskiviikkona omahyväisesti hymyilevä Oliver kävi kiinnittämässä suuren, kirkuvanoranssin julisteen ilmoitustaululle ja kieltäytyi vastaamasta edes Eran ja Jo’n uteluihin.
”Sittenpä näette”, poika sanoi ja iski silmää röyhkeästi.

Lauantaina Lena heräsi siihen, että Jo kiljui eläimellisesti: "TÄNÄÄN! TÄNÄÄN JUHLITAAN!"

Lena yritti hautautua tyynynsä alle, veti peitonkin päänsä suojaksi, mutta Jo'n äänihuulet olivat kuin yliääniloitsulla vahvistetut, eikä huutoa pystynyt pakenemaan useankaan untuvakerroksen alle. Lena kiroili puoliääneen, nousi ylös ja sai osaaottavan virnistyksen Karenilta.

”Toisaalta, sinä olet aivan samanlainen pelipäivinä”, Karen sanoi ja näytti kieltä, eikä Lena oikein voinut väittää vastaankaan.


Era ja Jo kävivät suihkussa, kiharsivat ja väkersivät hiuksensa, ehostivat kasvojaan mitä ihmeellisimmillä aineilla (yksi vaaleanpunainen purkki kikatti joka kerta kun sen kantta nostettiin) ja tekivät viimehetken päätöksiä siitä, mitä laittaisivat päälle. Lena avasi toisen laatikon torahammastoffeeta ja selaili huispauslehteä, Karen yritti vimmatusti löytää jotakin päällepantavaa.

"Tiedättehän te, että juhlat järjestetään huispauskentällä", Lenan oli pakko varmistaa siinä vaiheessa, kun tytöt vertailivat hyvin pieniä ja kepeitä kenkiä.

 ”Pitäisikö sinun mennä suihkuun”, Era sanoi. ”Tiedäthän, edes kerran viikossa?”

Lena irvisti matkalla kylypyhuoneeseen. Kun hän palasi, Jo ja Karen puoliksi pakottivat hänen päälleen sinisen kellohameen, joka oli ehdottomasti naisellisin vaatekappale, jonka hän oli ikinä päällensä laittanut.

”Kappas vain, Brown, sinähän näytät aivan tytöltä”, Karen sanoi ja virnisti.
”Ei”, Lena sanoi ja tuijotti surkeana peiliin, ”minä näytän aivan äidiltäni.”


Kun kello tuli kahdeksan, rohkelikot alkoivat valua tasaisena rupattelevana virtana kohti huispausstadionia. Aulassa joukkoon liittyi puuskupuheja, korpinkynsiä ja luihuisia, ja mitä suuremmaksi joukko kasvoi, sitä innostuneemmaksi ilmapiiri muuttui. Lena värähti keveän yöilman heilauttaessa hameenhelmaa.
 
Huispausstadioni oli koristeltu lukuisin pienin valoin, jotka hehkuivat himmeästi tummassa illassa. Niitä oli ripustettu katsomoihin ja ilmaan, ja ilmassa roikkuvat näyttivät liikkuvan hitaasti kuin valssin tahtiin. Musiikki kantautui vaimeana heidän korviinsa. Ihmiset huokailivat ja osoittelivat valoja ja koristeluja. Lena unohti miltä näytti, unohti, että hänen päällään oli, luoja varjelkoon, hame. Stadion näytti henkeäsalpaavan kauniilta. Omituinen kutittava tunne rinnassa sai hänet hihittämään ja kiljahtelemaan muiden mukana.
 
Kun he pääsivät porteista sisälle, Lena näki kaikkialla pieniä pöytiä täynnä erilaisia ruokia ja koristeita, kuuli lempeästi rullaavaa musiikkia, joka ei varmastikaan ollut Kohtalottarien tuotantoa. Aaveet olivat myös saapuneet paikalle, stadionin valaistus heijastui niistä kelmeästi ja loi hassuja varjoja ja heijastuksia ympäristöön. Kentän toiseen päähän oli rajattu tanssilattia.

 Paikan täyttyessä hitaasti juhlijoista Lena, Karen, Jo ja Era valtasivat itselleen yhden pienistä pyöreistä pöydistä. Jo’n kaataessa heille boolia Era kertoi Jamesin uhkauksesta terästää kaikki juotavat McGarmiwalta salaa. Lena naurahti ja nosti lasin huulilleen: juoma oli herkullista, kuplivaa ja raikasta. Lena epäili terästyshuhujen pitävän paikkaansa, sillä jo puolen lasillisen jälkeen hän tunsi olonsa huomattavasti rennommaksi ja vitsikkäämmäksi.

Heidän pöydässään pistäytyi tämän tästä poikia, joita Karen nimitti Eran ihailijakerhon jäseniksi. Era hymyili kaikille niin etäisen jumalaisesti, että poikaparat lähtivät pöydästä hyvin vastentahtoisesti. Lena nautti ja naureskeli ystäviensä mukana, mutta hänen katseensa harhaili väkijoukossa.

”Oliver! Oliver! Ja James!” Jo huusi ja vilkutti. ”Tulkaa tänne!”

Kummatkin olivat pukeutuneet todella juhlavasti ja kammanneet hiuksensa siistille jakaukselle, mikä huvitti tyttöjä.

"Kas vain, keitäs täältä löytyikään", James sanoi, suuteli tyttöystäväänsä, kierrätti katsettaan Karenissa ja Jo'ssa, pysähtyi Lenaan. ”Miten te tytöt olette viihtyneet?” hän kysyi, piti huomionsa Lenassa

”Erinomaisesti.”

”Näytät komealta, James”, Era sanoi.

”Kiitos”, James sanoi silmät tiukasti Lenan silmissä.

”Mitä pidät tästä puserosta?” Era kysyi ja räpytteli silmiään.

”Kaunis”, James sanoi, ja hymyili Lenalle, ja hymyili Lenalle.

Era tarttui poikaystäväänsä leuasta ja käänsi tämän pään kohti omia kasvojaan.

”Kiitos”, tyttö sihahti ja suuteli vaativasti.

Lena laski katseensa tyhjään lasiinsa.

”James, muutamat puuskupuhit ovat ottaneet boolia aika rankalla kädellä”, Oliver sanoi ja tähyili väkijoukkoon.

”Hemmetti”, James manasi ja nousi varpailleen nähdäkseen paremmin.

”Toivottavasti McGarmiwa ei huomaa mitään”, Oliver sanoi. ”Boolin terästys koulun virallisissa juhlissa voisi saada meidät todelliseen kiip –”

”Hiljempaa, Oliver!” James ärähti ja vilkaisi ympärilleen huispaajan nopeudella.

”Älkäähän nyt, pojat, ei tässä mitään käy”, Jo sanoi ja tutki hänkin huvennutta lasiaan. ”Nämä kaipaisivat täyttöä.”


James ja Oliver hävisivät väkijoukkoon tervehdittyään ensin iloisesti kikattavia korpinkynsityttöjä (joista ainakin kaksi oli tapaillut Jamesia viidentenä vuonna, Karen tiesi kuiskata Lenalle). Lena näki Lilyn ja Rosen keskustelevan jonkin matkan päässä, ja aikoi juuri mennä kysymään tyttöjen kuulumisia, kun huomasi Albuksen.


“Hei Lena”, Albus sanoi. “Meidän pitää varmaan jutella.”
Lena nyökkäsi ja seurasi poikaa hieman syrjemmälle katsomon varjoihin.

“Haluan pyytää anteeksi”, Albus sanoi, tuijotti katuvaisena maahan. “Scorpius – minun hyvä… ystäväni – käyttäytyi todella sopimattomasti viime ottelussa ja luulen, että se on osaksi minun syytäni.”

“Vai niin”, Lena sanoi vähän kylmästi, oli laittamassa käsiään kaapujen taskuun ja muisti kesken kaiken, ettei typerässä kellohameessa ollut edes taskuja.

“Joo. Minä olin puhunut hänelle paljon huispauksesta ja sinusta ja sinun – tavoitteistasi joukkueessa ja hankaluuksista ja hän – hän varmaankin näki tilaisuuden koittaneen saadessaan selostusvastuun ja ajatteli, että pystyisi vaikuttamaan peliinne niin, että te häviätte.”

“Se ei ole okei”, Lena sanoi, ohittaen täysin sen tosiasian, että hänkin oli valmis ryhtymään suhteellisen likaisiin keinoihin tavoitellessaan voittoa.

“Ei, ei missään nimessä”, Albus kiirehti sanomaan. “Ja sanoin siitä hänelle. Hän on oikeasti todella, hmm, kiva ihminen me olemme, tuota, hyvin läheisiä.”

Punastuiko Albus? Lena ei ollut varma.

“Yritin saada hänet ymmärtämään, että hän ei voi tehdä tuollaisia temppuja.”

“Ei, ei todellakaan voi”, Lena sanoi.

“Hän on vain hyvin kunnianhimoinen ja valmis tekemään mitä vain voittaakseen”, Albus sanoi ja vilkaisi toiveikkaasti Lenaa silmiin.

“No”, Lena sanoi hitaasti, “siihen minä voin tavallaan samaistua.”

He olivat hetken hiljaa. Lena hörppäsi hieman boolia.

“Oletko sinä kamalan vihainen minulle?” Albus kysyi anelevaan sävyyn. “James sanoi, että olet raivoissasi.”

“Mitä?” Lena sanoi. “Ei, en ole. Tai no, en kamalan vihainen.”

Albus pyöritti silmiään. “Tyypillistä Jamesia. Tiedätkö, hän on kiusannut minua koko ikäni.”

“Niinkö?” Lena kysyi, eikä mahtanut mitään sille lempeälle hymylle, joka kipusi hänen huulilleen.

Albus huomasi sen, epäröi vähän ja sanoi: “Lena, minun ihan pakko kysyä  erästä –“

“Albus!”

Ystävällinen ääni keskeytti Albuksen lauseen. Professori Longbottom asteli heitä kohti hymy huulillaan.

“Ja kas, hei vain neiti Brown.”

“Iltaa, professori.”

“Moi Neville!”

“Saiko äitisi lähettämäni viekkupensaan lehdet, Albus?”

“Sai, minun pitikin esittää sinulle hänen kiitoksensa.” Albus sanoi. Lena tuijotti poikaa, joka jatkoi keskustelua professorin kanssa niin luontevaan sävyyn, että heidän on täytynyt olla pitkään läheisissä väleissä. Hän kuunteli jonkin aikaa vaivaannuttavan sivullisena keskustelusta, sanoi sitten palaavansa ystäviensä luokse, toivotti professorille hyvää illanjatkoa ja lähti etsimään Karenia.

Karen, Era ja Jo löytyivät samasta pöydästä. He olivat tainneet ehtiä nauttia muutaman lasin boolia lisää, sillä nauru raikui muihin pöytiin asti ja äänentaso oli aika kova. Lena liittyi heidän seuraansa ja päätti olla antamatta enää minkään vaikuttaa hänen hyvään mieleensä. Illasta oli tulossa oikein hauska.

Jossain vaiheessa musiikki alkoi muuttua menevämmäksi, ja ihmiset valuivat kentän keskelle tanssimaan. Rajattu alue stadionin toisessa päässä ei ilmeisesti ollutkaan tanssilattia, sillä sitä ei oltu avattu vieläkään. Era keinui viehkosti edestakaisin, Jo hytkyi kuin kohtauksen kourissa, mutta Karen otti Lenaa kädestä, veti hänet tanssilattian keskelle hurjaan ja villiin tanssiin, jossa he heittelivät jalkoja ylös, huitovat käsillä kuin kutitusherjan alaisina ja nauroivat katketakseen toistensa liikkeille. Lena tunsi muiden ihmisten katselevan heitä, paheksuen vai hyväntahtohtoisesti ihaillen, sillä ei ollut väliä. Oli ihanaa tanssia parhaan ystävän kanssa niin sekopäisesti kuin vain suinkin saattoi, ja tuntui hyvältä nähdä Karenin nauravan. Boolin kuplat virtasivat hänen elimistössään ja saivat päänkin kupilmaan kevyesti.

“Sinä olet kyllä aikamoinen”, James sanoi tultuaan myös tanssilattialle. Lena vinkkasi pojalle silmää ja hyppeli musiikin tahtiin, heitteli hiuksiaan puolelta toiselle ja sai Jamesin nauramaan. James otti häntä yllättäen kädestä, veti lähemmäs, pyöräytti pari kertaa ympäri.  Lena hämmentyi, mutta nautti tilanteesta ja pyöri Jamesin otteessa parhaan kykynsä mukaan. Hän ei todellakaan osannut tanssia, mutta James selvästi osasi. Lena oli pohjattamon onnellinen. Ehkä se johtui boolista, ehkä leijailevista pikkuvaloista, jotka sekoittuivat tähtiin, ehkä hyvästä musiikista, ehkä Karenista, ehkä Jamesista, ehkä ajatuksesta että James sitten voisi – voisi –

James vetäisi hänet kiinni vartaloonsa ja naulitsi katseen hänen silmiinsä. Lena yritti vilkaista näkyikö Eraa missään, mutta tanssilattia oli niin täynnä, ettei kukaan huomannut mitä muut tekivät.

”Lena”, James kuiskasi, Lena kuuli pojan äänen vain siksi, että he olivat niin kovin lähekkäin, Jamesin silmät kulkivat hänen kasvoillaan, kädet selässä, ”minun on pakko sanoa –”

“No niin hyvät naiset ja herrat”, Oliverin taioin vahvistettu ääni kajahteli katsomon rakenteissa musiikin yli. James hätkähti ja päästi irti Lenasta kuin tyttö olisi polttanut hänen käsissään.  “Kuten näette, olemme rajanneet kentän toiseen päähän pienen alueen illan erityisaktiviteettia varten. Pyydämme teitä muodostamaan seitsemän hengen joukkueita parhaista ja vinksahtaneimmista kavereistanne, kyseessä on nimittäin…  KURPITSAJUHLAHUISPAUS!”

Innostuneita huudahduksia kaikui ympäri stadionia. Ihmiset keskeyttivät syömisen ja tanssimisen muodostaakseen joukkueita. Lena kääntyi hämillään virnistämään Jamesille, joka virnisti takaisin, jos mahdollista, vielä hämmentyneemmän näköisenä. Lena oli juuri sanomassa jotakin – mitä tahansa rikkoakseen oudon tunnelman - kun Era vetäisi Jamesia kädestä.

”Huispausta, James? Emmekö voisi saada edes yhtä hiton vapaailtaa siitä kirotusta huispauksesta? Etkö olisi voinut järjestää yksiä juhlia ilman tätä typerää pakkomiellettäsi?”

Lena vilkaisi Erasta Jamesiin ja takaisin, peruutti varovasti pois tilanteesta ja katosi ihmisjoukkoon. Era oli sekaisin, kurpitsajuhlahuispaus näytti todella hauskalta. Pojat olivat loitsineet luudat nousemaan vain parinmetrin korkeuteen ja lentonopeuden todella hitaaksi. Pelaajat heittelivät toisilleen oljilla täytettyä pehmeää palloa, joka huusi hävyttömyyksiä aina sille, jonka käsissä milloinkin oli ja aiheutti suurta hupia katsojille. Harvemmin huispausottelussa kuulee pelivälineen kirkuvan ”no nyt on kyllä syöty valkosipulia, vampyyreitako pelkäät” tai ”jos pelitaitosi ovat yhtä vakuuttavat kuin muodonmuutoskokeesi tulokset, vastustajille ei ole mitään hätää”.

Albus ilmestyi Lenan viereen ja kysyi tyttöä hänen joukkueeseensa. Lena oli jo suostumassa, kunnes tajusi, että Scorpius olisi varmastikin samassa joukkueessa. Vaikka hän olikin antanut pojalle anteeksi, ei hän ollut valmis vielä lähempiin väleihin, eikä Lena keksinyt monta intiimimpää tilannetta kuin samassa joukkueessa pelaaminen.

Korpinkynnen joukkue ”Sulkakynällä silmään” pelasi parhaillaan Rohkelikon ”Sontapommisotaa” vastaan (Lena oli todella ylpeä tuvastaan), kun toiselta puolelta kenttää kuului ensin varoittavia huutoja, sitten kovempi kiljaisu ja valtava rysähdys.

Koko stadion hiljeni.

Sitten kuului äänekäs ”EI!”-karjaisu, ihmiset nousivat varpailleen nähdäkseen paremmin mitä oli tapahtunut, väkijoukosta kuului levotonta supinaa. Lena etsi vimmatusti katseellaan Jamesia, löysi hänet jonkin matkan päästä vasemmalta. Poika oli valahtanut aivan kalpeaksi ja kampesi ihmisiä edestään yrittäessään päästä lähemmäksi ääniä. Lena seurasi Jamesia ajattelematta sen tarkemmin.

Päästyään tarpeeksi lähelle Lena erotti maassa ihmishahmon, jonka kaikki raajat olivat vääntyneet luonnottomiin asentoihin. Pään vieressä maassa oli lammikko verta. Ihmiset ympärillä nyyhkyttivät järkyttyneinä, mutta kukaan ei näyttänyt tietävän mitä tehdä.  Lena voi pahoin. James tuijotti poikaa hetken, kääntyi sitten katsomaan vauhkona ympärilleen ja karjui:

”PROFESSORI MCGARMIVA? PROFESSORI LONGBOTTOM?”

Professorit raivasivat tiensä väkijoukon läpi. Lena ei uskaltanut katsoa rehtoriin päin. Professori Longbottom läpsäytti käden suunsa eteen, kiirehti sitten pojan viereen ja alkoi pikaisesti tutkia tilannetta. Sitten hän veti sauvan esiin, piirsi sillä hitaita, tasaisia ympyröitä pojan vartalon päällä, mumisi pitkää litaniaa. Professori McGarmiwa taikoi paarit, sanoi sitten ”Odotum suojelius”, sauvankärjestä soljui esiin hopeinen kissa, jolle McGarmiwa antoi nopeat ohjeet. Kissa hävisi yöhön. Lena oletti, että professori lähetti sen varoittamaan matami Pomfreya tulevasta potilaasta. Olihan poika vielä hengissä? Kyyneleet kutittelivat Lenan silmiä. Hän nielaisi.

Kun poika oli leijutettu hyvin varovaisesti paareille, professori McGarmiwa kääntyi oppilaisiin päin ja sanoi erityisen tiukkaan sävyyn: ”Sanomattakin selvää, että juhlat päättyvät tähän. Pyydän kaikkia oppilaita palaamaan makuusaleihinsa. Paitsi Potter ja Pearson – menkää välittömästi kansliaani odottamaan, että saavun paikalle. Meillä on keskusteltavaa.”

Kukaan ei väittänyt vastaan. Oppilaat lähtivät tasaisena, hiljaisena virtana kohti linnaa. Lena yritti löytää Karenia, Eraa ja Jo’ta, mutta törmäsi heihin vasta makuusalissa. He kävivät nopeasti läpi sen, mitä oli tapahtunut. Era oli erityisen huolissaan siitä, mitä seurauksia onnettomuudesta tulisi Jamesille. Jo lohdutti ystäväänsä vaisusti, mutta kukaan ei oikein ollut juttelutuulella, ja pian he kävivät vaitonaisina sänkyihinsä.

Muiden jo nukkuessa Lena tuijotti ulos ikkunasta. Ilta oli kaartunut omituisen suuren onnentunteen kautta jonkin todella ihanan reunalle ja siitä täydelliseen katastrofiin. Hän toivoi sydämensä pohjasta, että loukkaantunut poika olisi kunnossa.

Ja että James ei saisi syytä niskoilleen.

*

Lena heräsi siihen, että Era ravisti häntä kevyesti olkapäästä.

“James haluaa puhua joukkueelle”, tyttö sanoi. “Sinun täytyy mennä oleskeluhuoneeseen.”

Lena puki päälleen nopeasti, vilkaisi peiliin – siinä, ettei yleensä käyttänyt meikkiä oli ehdottomasti se huono puoli, että sitä ei muistanut pestä pois illalla – ja kiirehti portaat alas oleskeluhuoneeseen.

Muut rohkelikot näyttivät olevan aamupalalla, mutta huispausjoukkue istui ikkunanvieressä. Jokaisilla kasvoilla oli kireä ja vakava ilme. Lena tervehti joukkuekavereitaan varovasti ja istui vapaalle tuolille. Hän ei saanut silmiään irti Jamesista, joka näytti siltä, ettei ollut nukkunut koko yönä. Poika katsoi hitaasti heitä kaikkia ja ennen kuin avasi suunsa.

“Kuten varmasti tiedätte, eilisten juhlien päätös ei mennyt ihan putkeen. Vitosluokkalainen puuskupuh loukkaantui vakavasti törmättyään humalassa katsomoon täydellä lentonopeudella.”
”Miten se on mahdollista?” Lena puuskahti. ”Tehän olitte loitsineet luudat hitaiksi ja matalalentoisiksi!”

”Kyseinen oppilas oli ilmeisesti käynyt hakemassa normaalin luudan luutakomerosta ja päättänyt näyttää kavereilleen pari temppua.”

”Eihän se ole sinun vikasi!”

 ”No, se osa ei olekaan. Rehtori halusi tietää, kuka oli tuonut juhliin alkoholia ja terästänyt boolin ja minä – minä otin siitä täyden vastuun.”

“Mitä?”

“Ei!”

“James, mitä tämä tarkoittaa?”

Lena vilkaisi Jamesin vieressä istuvaa Oliveria, joka tuijotti ilmeettömänä maahan.

“Rangaistukseksi saan jouluun asti jälki-istuntoa ja… pelikiellon.”

Koko joukkue oli tyrmistyksestä hiljaa.

”Pelikiellon?”

”Mitä? Pelikiellon? Sinä olet hemmetti meidän kapteenimme!”

“Olen pahoillani”, James sanoi voimattomasti. Lena saattoi kuvitella hänen vääntäneen asiasta koko yön rehtorin kanssa. “McGarmiwa myöntyi siihen, että voin valmentaa teitä, mutta uusi jahtaaja meidän on löydettävä minun tilalleni mitä pikimmiten.”

”Entä Oliver?” Lena kysyi.

”Sovimme ennen rehtorin tuloa, että on parempi, että vain yksi ottaa syyn niskoilleen. Emme voi menettää kahta pelaajaa. Lisäksi kelvollista korvaajaa lyöjälle on huomattavasti vaikeampaa löytää kuin kelvollista jahtaajaa.”

“Onko meillä mitään mahdollisuuksia voittaa luihuisia ilman sinua?” kysyi Allison Finnigan heikolla äänellä.

James painoi pään käsiinsä vasten eikä vastannut mitään.

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 13. luku 29.11.!)
Kirjoitti: Chuva - 29.11.2016 19:46:19

Ääh, onko pakko hämmentää lukijaparan tunteita joka suuntaan!

Tää luku oli ihana ja tää luku oli kamala (siis hyvällä tavalla kamala), enkä mä nyt tiedä yhtään että miten mä reagoisin tähän kaikkeen :D. Päällisin puolinhan tämä oli tosi ihana, ihana luku, ja jos ei mennä sen syvemmälle, niin voi kun oli suloista!
Lena ja James on niin hyvin toisiaan täydentävä, sympaattinen ja hauska parivaljakko. Niiden keskustelut on luontevia ja yhteiset hetket sydäntä lämmittäviä, ja tykkään siitä miten selkeesti James tykkää Lenasta. Ne on jotenkin niin välittömiä ja leppoisia keskenään, mutta sit kuitenkin siellä on taustalla se romanttinen jännite, kun ne tykkää toisistaan, mutta eivät voi/uskalla tehdä mitään asian eteen.

Mut Era. Äh. Miksi mun täytyy tuntea myötätuntoa sellaista ihmistä kohtaan, josta en pidä ollenkaan? Mä en vaan voi sile mitään (ja se varmaan onkin sun tarkoitus?), että aina kun Lena ja James on lähekkäin, niin mulle tulee Eran puolesta hirveän syyllinen ja myötätuntoinen olo. Kun ei se kuitenkaan ole läpimätä ihminen ja vaikka oliskin, niin ei oo oikein, että James samaan aikaan seurustelee sen kanssa ja sitten tykkääkin salaa (ja ainakin viimeisimmässä luvussa ei-ihan-niin-salaa) enemmän sen kaverista. Tietysti tässä eniten nyt hämmentää se, että minkä ihmeen takia James sitten edes seurustelee enää Eran kanssa?
Johtuuko se siitä, että kun se ei voi olla ihan varma Lenan tunteista, niin se sitten haluaa ns. pitää itsensä turvassa ja pysyä Eran kanssa, vaikka samalla haikailee toisaalle? Vai eikö se muka ymmärrä vielä omia tunteitaan ja käsitä, että nyt on siellä tyttöystävätittelin takana vähän väärä naisihminen? Mä en ymmärrä yhtään, että mitä James tässä ajaa takaa. Jos se jatkaa samaan malliin, niin pahimmillaan se vaan sit satuttaa sekä Eraa että Lenaa.

Ja totta puhuen vähän ihmettelen sitäkin, että miten se ei näytä käyvän tuon enempää Eran itsetunnolle, että sen poikaystävä haluais tykkää enemmän Lenasta, jonka Era itse alusta asti arvioi alapuolelleen. Vai eikö se pidä Lenaa varteenotettavana kilpailijanaan? Vai onko se niin jääräpäisesti päättänyt naida Potterin, että ei sitten piittaa siitäkään, jos James on jo noin lyhyen seurustelun jälkeen ihastunut toiseen? Hmmh. Paljon on mahdollisuuksia tähänkin.

Nuo juhlat oli kuvattu tosi kivasti! Vähän ihmettelin sitä, että miten James&Oliver uskaltautuivat terästämään boolia kun opettajiakin on paikalla, mutta onhan nuoret pojat toisaalta vähän yllytyshulluja. Tanssikohtaus oli tosi kiva, etenkin Lenan ja Jamesin tanssi ja romanttinen hetki (vaikka toki siinäkin oli meikäläisen takaraivossa se hiljainen "mut... se seurustelee :(" -ajatus).
Juhlien koristelu oli kuvailtu tosi hyvin ja ilostuin siitä, että Lenan kaverit sai sen vähän pynttäytymään (tietenkin poikamaisuus ja hällä väliä -asenne on osa sen hahmon viehätystä, mut tykkään kyl siitä, ettei se suhtaudu tyttömäisyyksiin ihan liian kielteisesti). Ja voin kyllä samaistua Lenan seuraavan aamun harmiin, kun harvoin meikkaavana ei muista pestä sotamaalauksiaan ennen nukkumaanmenoa ;D.

Juu. Eipä mulla taida tähän hätään olla muuta. Tärkein lienee kuitenkin se, että tykkäsin tästä luvusta tosi paljon ja odotan jatkoa innolla (ja toivon, että Era jättää Jamesin hetipianäkkiänytjooko, että James ja Lena sitten saavat toisensa kaikessa rauhassa ja tyyneydessä)! Toivottavasti saat koneesi (tai uuden koneen) piakkoin ja asia selviää ilman sen suurempaa sudenkuoppia.
Kiitos taas tästä!

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 13. luku 29.11.!)
Kirjoitti: Jippu - 29.11.2016 20:43:04

Minä täällä taas moi!

Olen tosi pahoillani että on jäänyt useampi luku kommentoimatta, jotenkin huomaan käyväni täällä aina vaan heittämässä uuden luvun omaan tarinaani jos sellaisen saan kasattua... Mutta en ole unohtanut tätä, en missään nimessä ja jokaisen luvun olen tunnollisesti käynyt lukemassa!

Tykkään kirjoitustyylistäsi yhä ihan älyttömän paljon, kuten olen aikaisemminkin sanonut. Tätä on niin helppo lukea, harmittaa aina kun luku loppuu ja tietää että pitää odottaa (pieni ikuisuus) taas seuraavaa. Tykkään myös kovasti hahmoista, etenkin James on jotenkin ihana, taidan itsekin olla vähän ihastunut  :D Olen vähän yllättynyt miten, hmh, tyttömäinen Lena on ihastuneena, varsinkin kun hän muuten on niin poikamainen. Mutta ehkä se onkin ideana että hän löytää naisellisia puolia itsestään, en tiedä. Vähän samoilla linjoilla edellisen kommentoijan Chuvan kanssa tuosta Era-asiasta, hän ei kuitenkaan ole paha ihminen niin tavallaan harmittaa miten paljon James kiinnittää huomiota Lenaan. Mutta eihän sitä aina järjellä ajattele, varsinkin jos on 17v ja ihastunut. Toivottavasti Jamesin ja Lenan suhde etenee pian, en malta odottaa! Enkä myöskään malta odottaa miten Lavender suhtautuu tähän Tylypahkan taistelu -asiaan!

Tässä uusimassa luvussa ainoa asia josta en niin hirveästi pitänyt oli tämä humalaisen puuskupuhin loukkaantuminen, se meni niin nopeasti ohi ja luin kohdan ainakin viisi kertaa läpi, että puuttuuko tästä nyt jotain vai enkö nyt muuten vaan oikeasti käsitä että mitä hittoa tapahtui. Selitettiinhän se sitten tuossa lopussa, mutta olisin ehkä siihen kohtaan kaivannut vähän jotain... lisää? Muuten tosi kiva luku, odotan innolla seuraavaa! Ja yritän seuraavalla kerralla jättää taas jonkun kommentin!  :)

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 13. luku 29.11.!)
Kirjoitti: Nyyhti - 01.12.2016 09:46:58

Jeejee jatkoa <3 Älä huoli, en usko, että kukaan jättää ficin lukemisen, jos luvussa kestää kuukausi ;D En itse edes huomannut, että siinä olisi kestänyt jotenkin erityisen pitkään (vaikka tietysti aina kestää ikuisuus, tahdon ahmaista tämän kerralla!).

Lenan yritykset kirjoittaa äidilleen olivat aika suloisia, ja nauroin niille mahdollisuuksille, mitä hän pyöritteli. Olisi laittanut kirjeen menemään vaan! ;D Minua kiinnostaa tosi paljon tämä Lenan perhekuvio ja sotajuttu, joten toivon, että siitä kuullaan taas jotain lisää.

Tykkään siitä, kuinka solmussa tämä Era-James-Lena-kuvio on. Se on niin aitoa! Kaikille on ihan selvää, että kaikki ei ole ihan niin kuin pitää, mutta kenelläkään ei ole silti pokkaa tehdä asialle oikeasti mitään.

James on kyllä tosi ristiriitainen hahmo, eli toisin sanoen todella hyvin kirjoitettu. Tavallaan se on aivan ihana, mutta sitten taas toisaalta aikamoinen itseään täynnä oleva kusipää ;D Ainakin mun mielestä. Jännä käänne tuo pelikielto - odotan suurella mielenkiinnolla, kenet valitaan Jamesin tilalle! Minulla on jälleen arvaukseni, mutta saa nähdä, olenko oikeassa :D

Sitä en kyllä Jamesin ja Eran suhteessa tajua, että kun Era niin selkeästi raivoaa Jamesille huispauksesta, niin miten Jamesilla ei ole mennyt vielä hermot siihen :D Ehkä sekin on edessä!

Jään odottelemaan malttamattomana jatkoa. Toivottavasti saat konejutut pian kuntoon! :)

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 13. luku 29.11.!)
Kirjoitti: Isfet - 14.12.2016 18:01:18

Minäkin näytän naamaani lyhyesti täällä. On pitänyt kirjoittaa kommentti jo ikuisuus sitten, muttah...

Luvun alku oli hyvä, pidin siitä miten Lena nautti Jamesin seurasta ja tarkkaili tämän piirteitä ja eleitä kun tämä puhui - mutta voi Era! hän todella ärsyttävä hahmo, mutta silti noin ei saisi tehdä toisen selän takana. Ihmettelen miksei James vain jätä häntä, ainakaan ei syyllistyisi tuollaiseen puoli-pettämiseen. :( Varsinkin kun Era ei vaikuta yhtään arvostavan Jamesin harrastusta - kun kutsuukin sitä typeräksi pakkomielteeksi, mikä on muuten todella inhottavasti sanottu.
Aaaahh, bongaan Scorbusta taustalta! Lisää ihmissuhdesotkua ;D
Sitten, superdraamaa: loukkaantuminen! Tuli aika puun takaa, mutta kyllähän siitä sitten selvittiin. Onneksi James saa edes valmentaa joukkuetta ja toivottavasti Lily pääsee nyt näyttämään kyntensä (ja jos pääsee niin ei pyörry luudalle kesken pelin tjs.)

Pidän edelleen tosi paljon pienistä yksityiskohdista (rakastuin kikattavaan purkkiin! <3) ja seurailen aktiivisemmin kuin kommentoin.

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 14. luku 18.12.!)
Kirjoitti: Kaira - 18.12.2016 21:59:34

Chuva: Voi, kiitos paljon kommentistasi!! Era säälitti vähän minuakin, mikä oli lähinnä ärsyttävää :D Boolin terästys oli juurikin 17-vuotiaan innokkaan mielen arviointivirhe, heh, ehdottoman typerää siis. Kiva kuulla, että pidit luvusta, tästä sitten seuraava :)

Jippu: Kiitos hurjasti että kommentoit taas!  Kiva kuulla, että tarina vielä uppoaa. Ja voi, ikävä kuulla että tarinankerronta petti lopussa. Yritin luoda sekasortoista tunnelmaa, jossa kukaan ei oikein tiedä mitä tapahtuu ja tilanne selviää vasta jälkikäteen, mutta selvästi epäonnistuin jos kohtaus jäi epäselväksi. Yritän tsempata jatkossa :)

nominal: Kiitos kommentista! :) Hyvä jos kuukauden tauko ei karkota lukijoita, heh, itsestäni se tuntuu ikuisuudelta. Hauskaa, että Era-James-Lena-kuvio tuntuu aidolta - kyllä se rupee vähän soppa olemaankin :D


Isfet:, kiva kuulla, että lukenut tätä ja kiitos paljon, että kommentoit (kommentit ne aina vaan piristää ja tsemppaa jatkamaan). Ja fiilistelen sun Scorbus-bongailua, haha. :)

A/N: No niin, tästä sitten uutta lukua, toivottavasti pidätte siitä!



14. Peli
 
Otteluun Luihuista vastaan oli joulukuun alussa. James vietti marraskuun kaksi ensimmäistä viikkoa niin mustassa masennuksessa, ettei Lena millään uskaltanut lähestyä poikaa. Välillä hän kuuli tämän mutisevan oleskeluhuoneessa Oliverille lauseita kuten ”Ei, ei, Eltonilla ei ole maalintekosilmää”, ”Trevors? TREVORS? Et voi olla tosissasi”, ja ”Ei, ei, ei, ihan sama kuinka hyvännäköinen hän on, se yksinkertaisesti käy – se tyttö ei erota luudan etupäätä takapäästä”.
 
Stressi ja huoli olivat painaneet Jamesin hartiat omituisen kumaraan. Silmien alle ilmestyivät mustat varjot. Oli raskasta katsoa sitä sivusta, mutta huomattavasti raskaampaa oli kestää Eran jatkuvaa valitusta tilanteesta.
 
”Tai siis”, Era tiistai-iltana ennen illallista, ”en suoraan sanottuna enää tiedä mitä tehdä!”

”Ymmärrän”, Jo sanoi myötätuntoinen ilme kasvoillaan.

”James vain murjottaa ja murjottaa ja itkee ja mököttää. Voitko kuvitella, on siinäkin meillä aikuinen ihminen.”

”Minun käy sääliksi sinua”, Jo sanoi.

”Suoraan sanottuna, en tiedä kauanko jaksan tätä enää”, Era sanoi ja tutkaili itseään peilistä. ”Alan uskoa, että meillä ei ole kovinkaan paljon yhteistä.”

”Era”, Jo sanoi, ”sinä olit koko kuudennen vuoden ihastunut James Potteriin. En ole nähnyt ikinä niin järjestelmällistä metsästystä.”

Era huokaisi. ”Mutta hän on niin – mahdottoman – äh, hän ei ole sellainen kuin kuvittelin.”
 
Lena laski Tylypahkan taistelu toiset kasvot – Kotitontun tarina –kirjan käsistään ja vilkaisi Karenia viereisellä sängyllä. Tytön naamalla oli inhoava ilme, mutta hän ei sanonut mitään.
 
”James ei suostu viemään minua tapaamaan hänen vanhempiaan joululomalla”, Era sanoi. ”’Nyt ei ole oikea aika’, niin hän sanoo, ja alkaa puhua naurettavista huispausongelmistaan. Voin vannoa, että hän on käynyt vaihtoehdot läpi lukemattomia kertoja! ’Entäs Elton? Ei, hän ei osaa pelata jahtaajaa. Jos laittaisin Eltonin pitäjäksi ja – ei. Jos Lena – ei.’”
 
Era heitti Lenaan vihaisen katseen. ”Mikä tässä nyt mättää? Otatte sinne jonkun lentämään sillä typerällä tikulla ja sillä selvä.”
 
”No ei se ihan niin mene”, Lena mutisi ja käänsi katseensa takaisin kirjaan. ”Tarvitaan joku, jolla on paitsi pelikokemusta, myös hyvä fysiikka ja mahdollisuus pärjätä Luihuisen hirviöjahtaajia vastaan.”
 
”En ymmärrä miksi tästäkin pitää nostaa niin iso melu”, Era sanoi. ”Se on vain yksi peli.”
 
Lena paukautti kirjan kiinni.
 
”Se on huispausta, Era, huispausta! Se on paljon enemmän kuin peli!”
 
”Hillitse itsesi, tyttökulta”, Era sanoi kasvoillaan niin halveksuva ilme, että Lenan käsi teki äkkinäisen liikkeen kohti taikasauvaa. Era kääntyi takaisin juttelemaan Jo’lle. ”Jos James jatkaa tätä, minulla ei yksinkertaisesti ole muuta vaihtoehtoa kuin luopua näin epähedelmällisestä suhteesta.”
 
”Voi Era. Mieti vielä”, Jo sanoi.

”Niin… elättelen vielä toivoa, että pääsisin Pottereiden uudenvuodenillallisille”, Era sanoi hitaasti. ”Ehkäpä minun kannattaisi jaksaa vielä sinne asti.”
 
”Ole jo hiljaa!”
 
”Anteeksi kuinka?”

Sekä Era että Jo käännähtivät katsomaan häntä. Karen vingahti sängyllään, ja sitten tuli aivan hiljaista. Lena hengitti aika raskaasti, kuin kovien huispaustreenien jälkeen.
 
”Sinä olet sietämättömin ja pinnallisin ihminen johon olen ikinä törmännyt”, Lena ei tiennyt mistä viha tuli, kai hän oli kasvattanut sitä sisällään jo hyvänaikaa. Miten hän oli jaksanutkaan kuunnella Eran typeryyksiä tähän asti? ”Miten kehtaat edes sanoa tuollaista ääneen?”
 
”Millaista?” Eran ääni oli hyytävä. Karen ja Jo olivat jähmettyneet paikoilleen ja tuijottivat heitä suu auki.
 
”’Jos olen Jamesin kanssa vielä uudenvuodenillallisille asti, jotta voin mahdollisimman hyvin imeä irti kaiken hyödyn’”, Lena matki, säikähti itsekin pilkallista äänensävyään, mutta tunsi samalla adrenaliinin virtaavan suonissaan ja kuukausien taakan valuvan harteilta.
 
”Voi Lena-kulta”, Era sanoi, otti askeleen lähemmäksi, näytit uhkaavammalta kuin rouva Brown oli ikinä näyttänyt, ”elämässä pitää osata tehdä järkeviä valintoja. Siirtoja. Jamesilläkin on omat syynsä olla minun kanssani, ja niistä suurin tuskin on mikään palava rakkaus.”
 
”Vai niin. Siinä tapauksessa voinkin varmaan mennä antamaan Jamesille pienen tiivistelmän hänen tyttöystävänsä mielenmaailmasta. Että hän voi paremmin suunnitella seuraavan siirtonsa ”, Lena hyppäsi sängyltä, hänen silmänsä leimusivat ja kädet tärisivät raivosta. ”Epäilen kovasti, että te ette selviä edes jouluun asti. Ehkä voit iskeä Pottereiden kotitontun ja keplotella itsesi sen avulla uudenvuodenillalliselle.”
 
Eran käsi kävi silmänräpäyksessä kaavuntaskussa, ja ennen kuin Lena ehti ottaa askeltakaan ovelle, taikasauva osoitti suoraan hänen rintaansa.
 
”Era”, Jo hengähti. Karen oli vitivalkoinen, puristi huuliaan yhteen.
 
”En usko, että olet menossa minnekään”, Era kuiskasi. Hän näytti hurjalta; silmät olivat laajentuneet eikä hän räpytellyt lainkaan, kaunis suu oli vääntynyt vihaiseen irveeseen. Ote sauvasta oli vakaa.
Lena hengitti sisään, ulos, punnitsi vaihtoehtoja. Loitsisiko Era hänet oikeasti? Makuusalin ilma oli latautunut – hetkeen kukaan heistä ei liikahtanutkaan. Lena istui hitaasti takaisin sängylleen. Era laski sauvansa, huohotti vähän ja pyyhkäisi hiussuortuvan otsaltaan.
 
”No – no niin”, hän lopulta sanoi hienoisesti värisevällä äänellä, ”Jo, lähtisimmekö syömään?”

Jo ei uskaltanut sanoa mitään tai edes katsoa Lenaan päin.
 
”Hyvä nähdä, että Noitain niksikerhon käytöskoulun opit eivät ole menneet aivan harakoille”, Karen sanoi hiljaa omasta nurkastaan. Era ei ollut kuulevinaan, siisti nopeasti kaapuaan.
 
”Katsokin, ettet sano Jamesille sanaakaan”, hän sanoi vielä Lenalle ja poistui huoneesta Jo perässään.
 
”Merlin”, Karen henkäisi kun tytöt olivat poistuneet. ”Oletko sinä kunnossa?”

Lena nyökkäsi, yritti hillitä käsiensä tärinää.

”Olen halunnut sanoa Eralle jotakin vuosia, mutta – ei ole ikinä ollut sopivaa tilannetta. Aikamoinen reaktio”, Karen sanoi ja siirtyi istumaan Lenan viereen. ”Oletko todella kunnossa?” hän varmisti nähdessään, että Lena vapisi.
 
”Jonkun pitäisi kertoa Jamesille millaisen – syöjättären kanssa hän seurustelee”, Lena sanoi ja tuijotti käsiään.
 
”Syöjättären?” Karen sanoi, ja jostakin järkytyksen alta puski pintaan hymy.
 
”Äh, äiti kutsuu muutamia tuttujaan syöjättäriksi”, Lena sanoi ja hymyili vaisusti takaisin.
 
”Minä luulen”, Karen sanoi hitaasti, ”että Jamesilla todella on paljon tärkeämpääkin tekemistä tällä hetkellä kuin puida hänen suhdettaan syöjätärtyttöystäväänsä. Ja sinun mukaasi minä en edes ymmärrä huispausta.”
 
”Niin”, Lena sanoi lannistuneena. ”Minä vain en – halua nähdä hänen kärsivän niin kovasti.”

Lena hieroi varovaisesti niskaansa, jota oli ilmeisesti jännittänyt koko välikohtauksen ajan. Hitaasti hänen pulssinsa palautui normaaliksi ja hän saattoi ajatella selkeämmin.
 
Karen katsoi Lenaa hetken sanomatta mitään ja huokaisi sitten. ”Miten sinä ratkaisisit huispauskriisin?”
 
”No, James voisi minun mielestäni unohtaa kokonaan Eltonin”, Lena sanoi. ”Elton on erinomainen etsijä, mutta häntä ei saa sovitettua tähän kokoonpanoon.”
 
”Kenet sitten ottaisit Jamesin tilalle?”
 
”Korvaisin Potterin Potterilla”, Lena sanoi. ”Lily lensi hyvin karsinnoissa ja olisi mielestäni ansainnut päästä joukkueeseen jo syksyllä. James pelkää siskonsa terveyden puolesta, eikä siksi edes harkitse häntä.”
 
”Onko Lily sairas?”
 
”On ollut”, Lena sanoi. ”En tiedä siitä sen enempää. Albus antoi ymmärtää, että Lilyn sairaus voisi uusiutua, mutta minusta on naurettavaa pitää häntä sen vuoksi poissa kentiltä. Uskon, että hän olisi hyvä lisä joukkueeseemme. Hänen silmissään on sellainen katse, Karen. Sellainen - hurja halu vain pelata.”
 
”Aivan kuin olisin nähnyt sellaisen katseen jonkun silmissä joskus”, Karen sanoi ja oli pohtivinaan ankarasti.
 
”Hurjan halun vai?” Lena sanoi ja kohotti kulmiaan. ”Kerro toki lisää!”

Karen nauroi.

”Pitäisikö meidänkin lähteä syömään?” tyttö sanoi sitten ja vilkaisi kelloa. ”Toivottavasti emme joudu yllätyshyökkäysten kohteeksi matkalla Suureen saliin.”
 
”Mennään vain”, Lena huokaisi. ”Mutta, jos sinulle sopii, istutaan mahdollisimman kauas Syöjättärestä ja hänen uskollisesta varjostaan.”
 
”Hei, Jo on ihan kiva.”

”Niin on”, Lena sanoi, nousi ylös ja pysähtyi. ”Kivasta puheen ollen – kiitos.”
 
”Kiitos mistä?”
 
”Siitä – siitä, että olen tutustunut sinuun ja saanut tästä - oudosta koulusta näin hyvän ystävän”, Lena sanoi ja katsoi Karenia vakavana.
 
”Voi ei, onko tuo nyt sitä hurjaa halua?” Karen virnisti, eikä Lena voinut olla virnistämättä takaisin. Hän vilkaisi lähtiessään Eran sänkyä ja mietti, kannattaisiko piilottaa muutama sontapommi tyynyn alle. Tyttö olisi todentotta ansainnut sen.
 
*
 
”Lena, voisinko puhua kanssasi?” Jamesin ulkonäkö sai Lenan hätkähtämään. Poika oli valmentanut heidän harjoituksensa tavalliseen tapaan, mutta vasta läheltä Lena todella huomasi, miten rasittuneelta hän näytti. Taivas oli auennut harjoituksen aikana ja maa oli valkea ensilumesta. Lenaa palelsi ja hänellä oli nälkä, mutta jos James todella halusi puhua hänen kanssaan kahden kesken ensimmäistä kertaa Kurpitsajuhlien jälkeen, hän oli valmis vaikka jäätymään hengiltä.
 
”Totta kai”, hän sanoi ja yritti estää hampaitaan kalisemasta. Hän käveli Jamesin perässä katsomoon ja istuutui jäiselle puupenkille.
 
”Tiedätkö, sitä luulisi, että huispauskenttää ei voisi parannella mitenkään, että se olisi täydellinen sellaisenaan”, James sanoi, katseli tyhjää kenttää, istui hänkin, ”mutta täytyy sanoa, että kaipaan sitä Kurpitsajuhlien koristelua.”
 
”Se oli upea”, Lena sanoi.
 
”Muuten en kaipaa sitä iltaa ollenkaan”, James naurahti ilottomasti. ”Harvoin on elämässä mennyt niin pahasti penkinalle.”
 
”Joo, oli helkkarin typerää mennä pelleilemään sen boolin kanssa.” Lenan suoruus sai Jamesin hymähtämään.
 
”Ainakin se sai sinut tanssimaan.”
 
Kumpikaan ei ollut puhunut siitä lyhyestä hetkestä tanssilattialla. He olivat hetken hiljaa, Lena katseli sakenevaa lumipyryä ja hieroi kylmiä sormiaan yhteen.
 
”No, joka tapauksessa. Olen tehnyt päätöksen meidän joukkueen suhteen.”
 
”Oli jo aikakin”, Lena sanoi taas rehellisesti. ”Kenet valitsit?”
 
”Lilyn”, James sanoi, vilkaisi Lenaa nähdäkseen miten tyttö reagoi. ”Pelkään kamalasti, mitä äiti ja isä sanovat. Tai no. Äiti ehkä pystyy antamaan periksi. Mutta isällä on hurja pakkomielle ’pitää meidät turvassa’, kuten hän asian muotoilee. Hän varmaan lukitsisi Lilyn kotiin jos voisi.”
 
”Vanhemmat saattavat olla sellaisia.”

”Niinpä niin”, James sanoi. ”Juttelen Lilyn kanssa tänään. Hän liittyy toivottavasti harjoittelemaan kanssamme jo huomenna.”
 
”Milloin ajattelit kertoa vanhemmillenne?”
 
”Niin, tästä minun pitikin puhua”, James sanoi ja irvisti. ”Äiti tulee katsomaan peliä.”
 
”MITÄ?” Lena taisi näyttää aika kiihtyneeltä sillä James nauroi.

”Hän on perinteisesti tullut katsomaan jonkun pelin joka vuosi. Hän toimii Henkipään Harpyijoiden kykyjenetsijänä ja pyytää aina muutamaa lupaavaa pelaajaa joukkueen karsintoihin keväällä.”
 
”Ginevra Potter meidän pelissämme? Katsomassa MINUN peliäni? Minä – GINEVRA POTTER, James, ymmärrätkö!”
 
”Joo, olemme etäisiä tuttuja”, James sanoi vähän kuivasti.
 
”Hyvänen aika! Minä olen AINA halunnut tavata hänet! Hän oli pienenä lempparini – no, hän tai Ruben Florent tai ehkä Winnie Wiekas – mutta joka tapauksessa –”
 
”Uskoisin, että sinä olet varmasti – mikäli minä yhtään äitini pelaajamakua tunnen – yksi niistä pelaajista, joihin hän tulee kiinnittämään huomiota, joten ajattelin, että on reilua antaa varoitus.”
 
”Minä – minä – kyllä vain, minä – ”, Lena änkytti, ”kiitos. Kiitos James. Kiitos.”
 
”Ole hyvä.”

Lena hengitti hetken ja selvitteli päätään, jossa lohikäärmemäinen ääni karjui ”GINNY POTTER! GINNY POTTER TULEE NÄKEMÄÄN SINUN PELISI”.
 
”Tämä siis tarkoittaa, ettei Lilyn peliä voi mitenkään salata heiltä”, hän sanoi sitten ääneen.
 
”Ei niin”, James huokaisi. ”Ajattelin kirjoittaa tästä etukäteen äidille – parempi niin kuin että hän tulisi peliin ja näkisi yhtäkkiä ainoan tyttärensä ottavan osumaa Luihuisen omituisen isokokoisilta jahtaajilta.”

”Ne ovat omituisen isokokoisia!” Lena sanoi. ”Mitä ihmettä niille oikein syötetään?”

He pohtivat hetken kumpi oli todennäköisempää, ahmintaloitsu vai liikakasvuliemi.
 
”Tietääkö Albus?” Lena kysyi sitten.

”Liikakasvuliemestä? Lena, se oli vitsailua, en usko, että –”

”Että Lily pelaa”, Lena pyöritti silmiään.
 
”Ei”, James rypisti otsaansa. ”Tämä osa peliä on aina niin omituista. Tai siis, hän on minun veljeni, mutta en vain voi paljastaa näin suurta asiaa vastustajajoukkueen lyöjälle.”
 
”Ymmärrän”, Lena sanoi. James kääntyi taas katsomaan häntä, yllättävää lempeyttä silmissään.
 
”Tiedätkö, Lena, luulen, että olet ainoa tyttö tässä maailmassa, joka sanoo ymmärtävänsä kuullessaan tuollaista.”

Lena oli otettu katseesta ja kehusta, mutta ei voinut hyväksyä sitä sellaisena. ”Älä sano noin. Se antaa ymmärtää, että tytöt eivät suhtautuisi urheiluun yhtä vakavasti tai olisi yhtä intohimoisia huispaajia.”
 
James mietti hetken ja sanoi sitten: ”Olet oikeassa. Anteeksi. Tarkoitin, että olet harvoja ihmisiä, jotka ymmärtävät minua.”
 
”Nyt oli parempi”, Lena sanoi. Yhtäkkiä hän muisti Eran ja tytön uhkaukset. Hänellä olisi tilaisuus kertoa Jamesille. Pojan ajatukset näyttivät kulkevan samaan suuntaan, sillä hän huokaisi taas.
 
”Era on ollut viime aikoina tavallista – hmm, mielipiteikkäämpi.”
 
”Olen huomannut”, Lena sanoi varovasti.
 
”Välillä toivon – välillä toivon, että –”, James etsi sanoja ja vaikeni sitten. ”Parempi lähteä sisälle. Täriset niin kovaa, että koko penkki heiluu.”
 
He nousivat, Lena halasi itseään lujasti pitääkseen edes jotakin lämpöä vartalossaan. James riisui talvitakkinsa ja antoi sen Lenalle.
 
”Oikein herrasmiesmäistä”, Lena sanoi leikkisästi, mutta sanat hukkuivat hampaiden kalinaan.
 
”Antaisin takkini säälistä vaikka Britannian karvaisimmalle peikolle, jos se tärisisi tuohon malliin”, James sanoi, eikä selvästi voinut vastustaa kiusausta vaan lisäsi: ”te näytätte melko samaltakin.”
 
”James Potter! Jos en haluaisi niin kovasti tehdä hyvää vaikutusta äitiisi, kiroaisin sinut tähän paikkaan.”
 
”Jos sihtisi on yhtä huono kirotessa kuin kaatoa heittäessä minulla ei ole mitään hätää.”
 
Lena pyöritti silmiään. ”Onneksi sinä sen sijaan heität paremmin kaatoa kuin noita letkauksia.”
 
Tuntui hyvältä kuulla Jamesin nauravan. Hän ei voinut kertoa Erasta, hän ei voinut, vaikka halusi niin kovin. He toivat mukanaan aimoannoksen lunta eteisaulaan ja joutuivat juoksemaan karkuun kärttyistä vahtimestaria. Portaikossa James kääntyi katsomaan häntä ja hymyili valloittavasti.
 
*
 
 
Tieto Lilyn valitsemisesta Rohkelikon jahtaajaksi levisi nopeasti. Tyttö itse näytti halkeavan onnesta ja hymyili ja säteili joka suuntaan. Lena näki ensimmäistä kertaa sitten kesän Lilylle tyypillisen tulisuuden ja iloisuuden. Mikä tytön sairaus sitten olikin, Lena oli varma, että huispaus oli siihen paras parannuskeino. Moni muu ei nähnyt jahtaajavalintaa yhtä positiivisessa valossa. Ilkeitä kuiskauksia ja katseita vaihdettiin: miten sattuikaan, että Rohkelikon huispauskapteeni hoitaa ensin itsellensä pelikiellon ja nostaa tilallensa joukkueeseen oman siskonsa ilman kunnollisia karsintoja?
 
James näytti saaneen osan mielenrauhastaan takaisin tehtyään päätöksen. Lily lensi huispausharjoituksissa hurjan hyvin, ja muu joukkue alkoi pikkuhiljaa uskoa taas voittomahdollisuuksiin. Varjot Jamesin silmien alla hälvenivät hieman, joskin hän ja Era ottivat tavaksi riidellä lähes joka ilta, mikä teki oleskeluhuoneesta hyvin kiusallisen paikan kaikille viattomille sivustakatsojille.
 
Lena syventyi täysin taikuudenhistorian tutkielmaan ja huispaukseen. Karen oli aluksi hämmästynyt löytäessään hänet joka ilta kirjastosta, mutta pikkuhiljaa siitä tuli tapa, ja muutaman viikon jälkeen ei ollut lainkaan poikkeuksellista opiskella puoleenyöhön. Karenin stressi kasvoi kasvamistaan, eikä Lena ihmetellyt, sillä tytön lukujärjestys oli todella kunnianhimoinen.
 
Viikko ennen ottelua Lena ja Karen olivat lukemassa, kunnes hyvin ärtyneen näköinen matami Prilli tuli pyytämään, että tytöt jatkaisivat opiskelua vaikkapa oleskeluhuoneessa, olihan kello jo yksitoista.
 
”Voidaanhan me ihan hyvin lähteä”, Karen totesi. ”Jamesin ja Eran riitakin on varmaan jo paketissa tähän aikaan.”
 
”Voisivatko ne vain jo erota”, Lena huokaisi.
 
”Sitähän sinä haluaisit”, Karen sanoi.
 
”Sitä haluavat kaikki, joita on kirottu toimivalla kuuloaistilla”, Lena sanoi. ”Eran äänihuulet työskentelevät todella tehokkaasti yläoktaavissa.”
 
”No joo”, Karen hymähti ja ahtoi muutaman muodonmuutoskirjan muutenkin ääriään myöten täynnä olevaan olkalaukkuun. ”Hyvää yötä, matami Prilli!”
 
He saivat vastaukseksi niin pahan mulkaisun, että oli aivan pakko nauraa.

 
Oleskeluhuone oli lähes tyhjä. Muutama viidesluokkalainen opiskeli nurkassa, ja lähellä tulisijaa istui Lily.
 
”Lily!” Lena huikkasi ja hymyili. Tyttö nosti katseensa ja hymyili vaisusti takaisin.
 
”Lena, minä taidan mennä jo ylös”, Karen sanoi ja nyökkäsi Lilylle. Lena meni istumaan viereiseen nojatuoliin. Satoi taas lunta, ja kinokset ikkunalaudalla peittivät jo osan näkyvyydestä.
 
”Onko kaikki hyvin?”
 
Lily huokasi. ”Olen aivan hermoraunio.”
 
”Otteluunhan on vielä viikko”, Lena sanoi. ”Minä aloitan hermoilun perinteisesti vasta muutamaa iltaa ennen.”
 
”Niin”, Lily huokaisi ja pyöritti yhtä kuritonta suortuvaa sormensa ympärille. ”Äiti tulee kuulemma katsomaan.”
 
”Minä kuulin.”
 
”Hän ei tykkää hyvää siitä, että minä pelaan, mutta suostuu siihen pitkin hampain. En ole varma kertoiko hän edes isälle.”
 
”Minun äitini oli katsomassa viime peliä.”
 
”Ai, totta! Se ei mennyt ihan putkeen.”
 
”Ei. Ei todellakaan. Minullahan tässä olisi syytä jännittää viikonloppua.”
 
Lily katseli syvälle liekkeihin selvästi ahdistuneena. Sitten sanat tippuivat hänen suustaan hallitsemattomana ryöppynä: ”Entä jos pelaan todella huonosti? Entä jos – entä jos epäonnistun pahasti ja koko koulu nauraa? Tai entä jos tipun luudalta?” Tytön ääni vapisi hieman. Lena ymmärsi, että Lily oli miettinyt asiaa paljon. ”Entä jos tämä on ensimmäinen ja viimeinen tilaisuuteni näyttää mitä osaan?”
 
Lena mietti. Hän ei ollut tottunut ottamaan äidillisen lohduttajan roolia.
 
”Ensinnäkin – jos nolaat itsesi ja koko koulu nauraa, siihen ei kuole. Kokemusta on. Toisekseen – ”, Lena haki sanoja, ”sinä olet lentäjän tytär, Lily. Äitisi oli yksi aikamme parhaista huispaajista. Sinulla ei ole mitään hätää. Lentäminen on sinulla verissä. Kolmannekseen, jos tiput luudalta, saat kestää hyvin kivuliasta hoitoa ja, mikä vielä pahempaa, matami Pomfreyn piikittelyä. En voi suositella.”
 
Lily nosti päätään, ja Lena kauhistui huomatessaan, että tyttö itki. Merlin sentään, nyt mentiin todella kauas hänen mukavuusalueeltaan. Lena kurkotti taputtamaan tyttöä muutaman kerran selälle ja hymisemään epäselviä fraaseja. Lumimyrsky ikkunan takana voimistui, tuulen ulvonta sekoittui takkatulen ritinään.
 
”Kiitos”, Lily lopulta sanoi ja niiskautti.
 
”Sinun veljesi ei olisi valinnut sinua joukkueeseen, jos ei uskoisi että pystyt antamaan luihuisille kovaa turpaan”, Lena sanoi vakavasti. ”Usko pois, hän on saanut todella paljon kuittailua siitä, että nosti siskonsa tilalleen.”

 Lily hymyili yllättävän reippaasti. Kai se oli joku Pottereiden erityispiirre, käsittämätön reippaus.

”Olet oikeassa, James on kyllä saanut kärsiä ja se piristää minua kummasti.”
 
 
*
 
Otteluaamuna Lena heräsi aikaisin, kerrankin ennen kaikkia muita. Se, että Era oli pitänyt hänelle mykkäkoulua jo muutaman viikon ajan, oli taannut makuusaliin taivaallisen nukkumarauhan, mutta hyvänen aika, kuka nyt voisi nukkua pitkään pelipäivänä. Lena nousi, venytteli varpaansa ja sormensa huolella auki, pyöritti niskan ympäri. Tänään pelataan.

Aamupalalla koko joukkue istui yhdessä. Lily söi, mutta oli hyvin vaitonainen, eikä Lenankaan oikein tehnyt mieli jutella. Paahtoleipä takertui kurkkuun.

”Onneksi ei sada lunta”, Oliver sanoi ja tähysti kattoa silmät sirrissä.
Kukaan ei vastannut.

”Missä James oikein on?” kysyi Miles hetken päästä. Joukkue tähyili hetken ympäri Rohkelikon pöytää, mutta poikaa ei näkynyt missään.

”Ehkä häntä jännittää”, Jenkins sanoi.

”Meitä kaikkia jännittää”, Allison sanoi ja tuijotti pahoinvoivan näköisenä puuroaan.


James ilmestyi pukuhuoneeseen kaksikymmentä minuuttia ennen pelin alkua.

”Jo oli aikakin –” Oliver aloitti, mutta sulki välittömästi suunsa nähdessään pojan ilmeen. ”James – onko kaikki hyvin?”

Koko joukkue kääntyi katsomaan. Jamesin olemus oli sekainen ja väsynyt.

”Ei tässä mitään”, James sanoi välittömästi, yritti näyttää reippaammalta. ”No niin, pelipäivä! Oletteko valmiita?”

Lena katseli lumoutuneena Jamesin palopuhetta joukkueella. Pojan silmät paloivat, sanat tulivat suusta varmoina ja voimakkaina. James katsoi vuorotellen heitä kaikkia silmiin, iski välillä nyrkillä kämmeneensä korostaakseen tiettyjä sanoja, posket hehkuivat kiihkosta. Lena oli varma, että jokainen kuulija pukuhuoneessa lähtisi kentälle täysin vakuuttuneena siitä, että he voittaisivat pelin.

”Kapteenina tässä pelissä toimii Lena”, James lopetti puheenvuoronsa.

”Mi-mitä?” Lena hätkähti.

”Ääh, se on helppoa”, James sanoi. ”Käyt kättelemässä Morganin ennen peliä ja siinä se. Minun on pakko mennä katsomoon.” Kaikki kyllä huomasivat, miten kovasti asianlaita harmitti poikaa. ”Lykkyä tykö. Odotan, että pelin jälkeen saan onnitella joukkueellista voittajia. Minä uskon teihin.”

Pelaajat nyökkäsivät vakavina, osa kiitti Jamesia. He lähtivät kohti ovea. James käveli vielä nopeasti Lenan ja Lilyn luokse.

”Lily, olen varma, että tulet pelaamaan erinomaisesti. Äiti on henkilökunnankatsomossa, ja pyysi toimittamaan sinulle terveisensä. Älä pelkää.”

”En minä pelkää”, Lily sanoi ja nosti leukaansa. ”Nähdään pelin jälkeen, James.”
Tyttö seurasi muuta joukkuetta ulos.

”Lena”, James sanoi, ääni oli käheä. Pukuhuone oli tyhjä, muut pelaajat odottivat Lenaa kentänlaidalla. Vaikkei satanutkaan lunta, ulkona ulvoi hyytävä pakkastuuli, ja se rämisytti peltikattoa leikkisästi. ”Minä – minä ajattelin, että kapteenina pystyisit ottamaan isomman roolin joukkueessa ja äiti – ja äiti saattaisi huomata sinut vielä paremmin.”

”Kiitos”, Lena sanoi hiljaa. Hänen sydämensä sykähti omituisesti. ”James, mikä on?”

”Ei tässä mitään”, James sanoi ja nielaisi. ”Tai no – minä ja – minä ja Era… me vähän niin kuin – erottiin.”

”Ai”, Lena sanoi. Päässä humisi, eikä se johtunut pelistä. ”Olen pahoillani.”

”Se oli yllättävän helppoa”, James sanoi ja otti askeleen lähemmäksi. ”Ei siitä ikinä olisi voinut tulla mitään.”

”Ei – eikö? Tai siis, ei varmastikaan.” Miksi huispauskaavun kaulus kuristi niin sietämättömästi? James otti taas askeleen lähemmäksi. Lena tunsi omituista tarvetta peruuttaa, mutta seinä oli suoraan hänen takanaan, eikä hän päässyt minnekään. Eikä hän halunnutkaan päästä. James oli aivan lähellä. Hän saattoi haistaa Jamesin tutun, huumaavan tuoksun. Hän ei ollut varma, halusiko tämän tapahtuvan heti Jamesin ja Eran eron jälkeen, ja oli juuri sanomassa sen ääneen kun James avasi suunsa.

”Pelaa hyvin, Brown”, James sanoi aivan hiljaa, kumartui lähelle hänen kasvojaan, Lena näki pojan tummansiniset silmät ennen kuin sulki omansa. Jamesin suudelma oli kevyt ja nopea, hetkessä ohi. Poika hymyili hänelle, harppoi kohti ovea ja huikkasi vielä: ”Alahan mennä, Brown, ettei vain tule kiire!”

Lenan polvet tärisivät hieman. Hän hengitti syvään muutaman kerran, ja sitten hallitsematon hymy pakotti hänen suupielensä ylös.

*

Morgan tuijotit häntä aika intensiivisesti silmiin. Oli omituista seistä siinä pauhaavan stadionin keskellä, tuntea joukkuekaverit takana, nähdä vastustajat edessä, kuunnella toisella korvalla tuomarin tuttuja ohjeistuksia.

”Kapteenit, kätelkää.”

Morganin käsi oli todella iso, se hukutti Lenan käden lähes kokonaan puristukseensa. Ihan totta, mitä nämä luihuisjahtaajat oikein vetävät? Lena toivotti onnea, ja Morgan toivotti takaisin. Pillin vihellyksestä kummatkin joukkueet polkaisivat itsensä harmaalle talviselle taivaalle.

Lena veti keuhkot täyteen kylmää ilmaa. Selostaja alkoi välittömästi kuvailla tapahtumia, hän näki ohitseen sujahtavia punakultaisia ja vihreitä lentäjiä. Kaato oli Rohkelikolla, hyvä. Hän otti lisää korkeutta saadakseen paremman kokonaiskuvan tapahtumista.

Hän antoi katseensa kiertää stadionia. Lily teki hyvää hyökkäystyötä. Tyttö pelasi yllättävän saumattomasti yhteen Finneganin ja Jenkinsin kanssa, ja selostajakin joutui myöntämään, että huispaus taitaa kulkea Pottereilla verissä. Lena yritti erottaa Ginevra Potteria henkilökunnankatsomosta, mutta se oli mahdotonta.
Hän ei voinut olla hymyilemättä aloittaessaan ensimmäisen kierroksen stadionin ympäri. James oli suudellut häntä. Hän olisi voittamaton.

Peli kulki eteenpäin hyvin tasaisena. Sekä Rohkelikon että Luihuisen kannattajat saivat lähes vuorotellen aihetta juhlaan. Selostajalla päivitteli, ettei ole aikoihin nähnyt yhtä tiukkaa peliä koulusarjassa. Lena tiesi, että tiukka pistetilanne asetti enemmän paineita etsijälle: jos kumpikaan joukkue ei saanut kasvatettua tarvittavaa johtoa, peli ratkeaisi yksinomaan siepin tuomilla pisteillä. Hän näki Scorpius Malfoyn lentävän Puuskupuhin katsomon yllä. Pojan vaalea pää kääntyili järjestelmällisesti, ja Lena tiesi, että Malfoy tunsi myös kasvavat paineet niskassaan.

”Ja erinomainen ryhmy luihuisen lyöjältä Albus Potterilta”, selostaja sanoi. ”Mutta Finnegan väistää taitavasti ja siirtää kaadon Jenkinsille.”

Lena pohti, mitä James mahtoi ajatella pelistä. Jollekin muulle olisi saattanut olla vaikeaa valita puolta kun kaksi sisarusta pelasi vastakkain, mutta Lena tiesi, että James kannatti viimeiseen asti Rohkelikkoa – olkoonkin, ettei Albuksen henkilökohtainen menestys varmasti haitannut poikaa.

Kaato liikkui helposti jahtaajalta jahtaajalle. Vaikka Miles torjui parhaansa mukaan, luihuisten hyökkäys oli liian ovelaa. Kummakin joukkueen kannattajat saivat syytä hurraukseen lähes vuorotellen. Lena nautti jännityksestä, nautti lentämisestä, nautti pelistä. Minä osaan tämän, hän muistutti itselleen.

Kun tilanne oli 130-110 Luihuiselle, Lena alkoi toden teolla tuntea kihelmöintiä mahassaan. Yleisö huusi kannustuksia koko ajan vain kiihkeämmin – he halusivat ratkaisun pelille.  Lena tiesi, että tämä oli juuri niitä asioita, joista James oli häntä varoittanut: ei saanut tehdä hätiköityjä liikkeitä, vaikka peli olisikin tiukka. Hän yritti löytää sieppiä Korpinkynnen katsomon tornin luota, mutta turhaan.

”Hyvät naiset ja herrat, meillä on tänään todella säikky sieppi”, selostaja sanoi. ”Pallosta ei ole näkynyt vilaustakaan koko pelin aikana. Pelaajat alkavat silminnähden turhautua, ja tehän tiedätte mitä siitä seuraa – helppoja virheitä.”

Lena kiihdytti hieman luutaa, lensi aivan toiseen päähän. Malfoy piti häntä jatkuvasti silmällä, mutta jatkoi samalla omia etsintöjään. Poika lensi hyvin, Lenan täytyi myöntää se.

”Ja LILY POTTER TEKEE MAALIN! Olipa upea harhautus, tällaista ei ole – hetkinen – Lena Brown on havainnut siepin!”

Se oli aivan maanpinnan yläpuolella, mutta otti rauhallisesti korkeutta. Lena oli kääntänyt luutansa syöksyyn. Siepin liike teki sen lentoradasta hyvin vaikeasti arvioitavan. Oli todellinen riski, että hän lentäisi ohi. Hän kuuli, että Malfoy oli lähtenyt hänen peräänsä, mutta hänellä oli erinomainen etumatka. Pakkastuuli puri terävästi kiinni hänen korvanlehtiinsä, viima sai silmät vesittymään.

Tänään hän olisi voittamaton.

Hän lähestyi sieppiä, arvioi jatkuvasti välimatkaa ja korkeutta – hän ei voinut hidastaa nopeutta, Malfoy saisi hänet kiinni –

James oli suudellut häntä.

Lenan sormet kiertyivät pallon ympärille, hän tunsi Malfoyn käden haparoivan ilmaa hänen oikealla puolellaan. Hän ohjasi luudan nousuun ja heilutti palloa villisti kädessään. Matami Huiski vihelsi pilliin: peli oli päättynyt.

Peli oli päättynyt, ja hän oli napannut siepin. Peli oli päättynyt – he olivat voittaneet ilman Jamesia.

Joukkuekaverit muksahtelivat häneen enemmän tai vähemmän kivuliaasti, ja laskeutuivat yhtenä halausryöppynä alas. Lena tunsi niin suurenmoista onnea ja helpotusta, että olisi voinut suudella kaikkia saman tien. Hän pyyhki vapaalla kädellään poskiaan, jonne tuuli oli heittänyt kyyneleitä, piti toisella kädellään tiukasti kiinni siepistä, joka siritti lempeästi hänen sormiaan vasten. Hän oli tehnyt sen.

”Hei!” kuului kova huuto, kun he olivat päässeet maahan. Morgan lähestyi heitä ilkeä ilme kasvoillaan. Luihuiset olivat kokoontuneet yhteen, kaikilla oli luudanvarret kädessään.

”Brown häiritsi Malfoyta kiinniottotilanteessa”, Morgan sanoi ja nyökkäsi etsijäänsä päin. ”Vaadin uusintaa.”

”Mitä?” Rohkelikon joukkue irrottautui toisistaan, kaikkien kasvoilla oli tyrmistyneet ja vihaiset ilmeet.

”Ei pidä paikkaansa!”

”Lena, sano sille, että se ei ole totta!”

"Matami Huiski, eihän tämä voi näin mennä!"

”Hyvät katsojat, vaikuttaa, että pelissä on sattunut jokin hämmennys. Kapteenit ja tuomari keskustelevat asiasta.”

Joukkueet kerääntyivät vastakkain. Lena ei osannut sanoa mitään – hän oli niin vihainen, ettei mitkään sanat tulleet ulos hänen suustaan. Hän oli voittanut reilusti, kaikkihan sen näkivät. Hän oli tehnyt sen, mitä hänen oli täytynyt. Hän oli napannut siepin, hän oli tuonut voiton joukkueelleen. Kuinka he kehtasivat väittää muuta? Hän etsi katsellaan Albuksen. Poika katsoi häntä takaisin otsa hennossa rypyssä.

”Herra Malfoy, pitävätkö syytökset paikkaansa?” matami Huiski kysyi tiukasti.

Kaikki kääntyivät katsomaan vaaleaa poikaa, joka seisoi hieman syrjässä muista. Lena yritti tulkita pojan ilmettä, mutta ei saanut siitä selvää. Malfoy katsoi ensin maahan, sitten Lenaa, sitten Albusta –

”Ei. Brown voitti rehellisesti. Hän ei häirinnyt minua mitenkään.”

Rohkelikot puhkesivat hurraamaan. Selostaja julisti heidät voittajaksi. Kädet taputtivat Lenaa joka puolelta, hän halasi joukkuekavereitaan ja katsojia, jotka tulivat kentälle. Albus kätteli häntä myös, mutta hymy oli hieman väkinäinen – Lena ymmärsi sen, ja ajatteli, että myöhemmin he voisivat varmasti taas olla parempia kavereita. Huispaus oli huispausta.

James juoksi kentälle karjuen suoraa huutoa jotakin käsittämätöntä. Poika hyppäsi Oliverin selkään ja pörrötti hiuksia, halasi Lilyä lujaa ja pitkään, onnitteli kaikkia pelaajia, tuli Lenan luokse hymyillen. Lena ei ollut koskaan tuntenut oloaan paremmaksi, hän oli valmis heittäytymään Jamesin kaulaan, suutelemaan uudestaan tässä ja nyt. Mutta poika taputtikin häntä vain lujaa olkapäähän ja kuiskasi, että hänen äitinsä oli ollut oikein vaikuttunut. Pettymys valtasi tilaa Lenan onnelta, mutta sitten –

”Neiti Brown?”

Lena kääntyi katsomaan ja näki edessään punatukkaisen keski-ikäisen naisen, jolla oli päällään tyylikäs kaapu ja sininen hattu. Nainen hymyili hänelle ystävällisesti ja ojensi kättään käteltäväksi.

”Haluaisin onnitella sinua hyvästä pelistä. Olen Ginevra Potter, hauska tava –”

”Minä tiedän”, Lena henkäisi. ”Tai siis – ihailen teitä kovasti, rouva Potter, todella paljon, olette kaikkien aikojen suosikkini. No, te tai Wiekas, minä – todella hauska tavata!”

Rouva Potter hymyili - oli omituista nähdä tuttuja piirteitä naisessa, Jamesin hymy, Albuksen nenä, Lilyn hiukset - ja Lena punastui hieman. ”Olen oikein otettu. Koko joukkueenne pelasi hyvin. Jännitin hieman, kuinka tyttäreni Lily pärjäsi, mutta hänkään ei lentänyt hassummin.”

”Ei”, Lena sanoi. ”Lily on oikein – oikein loistava."

”No, joka tapauksessa”, rouva Potter sanoi ja veti hansikkaita käteensä, ”halusin vain ilmaista kuinka vaikuttunut olin sinun luontaisesta luudankäsittelytaidostasi ja pelivaistosta. Nyt päästän teidät takaisin juhlimaan. Näkemiin.”

Nainen siirtyi sivummalle juttelemaan Jamesin kanssa, ja Lena jäi tuijottamaan perään suu auki.

Ginevra Potter oli kehunut hänen lentoaan. Hän todella oli voittamaton.




-------------------------------------------------------------------------

A/N2: Nyt olisikin tämä fikki viimeistä lukua vaille valmis :) jännittää vähän.

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 14. luku 18.12.!)
Kirjoitti: Nyyhti - 19.12.2016 16:05:38

Aaaaa miten pitkä luku <3<3<3 Se vain jatkui ja jatkui ja tuli vaikka mitä tapahtumia ja jeeeeee! Mutta okei, tämän luettuani ymmärrän, miksi tämä ficci on loppusuoralla :D En silti malttaisi odottaa seuraavaa lukua - ja toisaalta toivon, että siinä kestää hetki, koska sitten tämä on ohi, nyyh. Mutta lupaan ja vannon että kirjoitan vikaan lukuun ihan kunnon kommentin koneella tällaisen puhelinräpellyksen sijaan!

Tämä oli ihan mahtava luku! Lenalla meni kerrankin loistavasti, mutta se ei mennyt överiksi. Tässä oli jotain hassuja kirjoitusvirheitä  mutta en varsinaisesti valita asiasta, koska eivät ne lukemista haitanneet. Lily ja Ginny olivat erityisen ihania! Ja awww rehellinen Malfoy :) Naureskelin kovasti Jamesille joka ei uskaltanut kertoa Albukselle Lilyn pelaavan. Hauskoja ristiriitoja!

Lopussa arvasin Jamesin eronneen.  Vihdoin! :D Erasta paljastuikin astetta pahempi kusipää. Toivottavasti Lena pääsee tai joutuu niihin uudenvuoden juhliin :D

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (K-11, 14. luku 18.12.!)
Kirjoitti: Kaira - 23.02.2017 22:31:24

nominal: kiitos tosi paljon sulle taas kommentista, kiitos, että olet jaksanut kommentoida tätä niin aktiivisesti, se on merkinnyt mulle tosi paljon ja innoittanut jatkamaan <3 Tässäpä sitten viimeinen luku!

A/N: Tässä vähän häntä koipienvälissä palaan julkaisemaan viimeisen luvun kolme kuukautta myöhässä :D Nolottaa, tämä olisi pitänyt julkaista uutenavuotena, mutta tarinan lopettaminen olikin vaikeampaa kuin olen kuvitellut.

Iso kiitos kaikille, jotka äänestivät Lentäjän tyttärin vuoden HP-fikiksi, jaettu ykkössija todella potki jatkamaan tarinan loppuun. Kiitos <3 Tosiaan, tässä viimeinen luku, toivottavasti pidätte.


15. Alku



Rouva Brown ei kuulunut niihin ihmiseen, jotka jättivät joulun valmistelun viimetippaan.

Talo oli erinomaisessa kunnossa jo marraskuun lopulla. Ikkunoissa oli sievät joulukoristeet, puutarhan menninkäiset oli lumottu kantamaan pieniä valoja paksujen kaulojensa ympärillä, portaikossa luikerteli siisti köynnös ja jopa takkatuli paloi niin sovinnaisen kotoisasti, että se oli varmasti laitettu aisoihin taikakeinoin. Kaikkialla tuoksui hyvältä. Rouva Brown piti siitä huolen kulkemalla ympäri taloa nokka ja taikasauva pystyssä ja laittamalla Georgen siivoamaan huoneensa kahdesti. Pitkälle lomalle palannut herra Brown pyöritteli silmiään vaimonsa selän takana, mutta hymyili silti.

Vielä enemmän kuin joulua, rouva Brown odotti tietenkin tytärtään. Lena ei ollut vastannut kirjeisiin lähes kuukauteen, joten hänen oli pitänyt lähettää asiallisen huolestunut tiedustelu tytön terveydentilasta rehtori McGarmiwalle, joka oli vastannut koruttomaan sävyyn Lenan voivan hyvin.

En usein sano näin, Lavender, mutta voisitko, Merlinin tähden, yrittää relata vähän, luki kirjeen lopussa. George luki kirjeen hänen olkansa takaa ja nauroi häpeilemättä.

Rouva Brown heräsi hyvissä ajoin sinä päivänä, kun Lenan oli tarkoitus tupsahtaa heidän olohuoneeseensa. Hän hyräili tyytyväisesti laittaessaan lounasta, vielä pari tuntia ja tyttö saapuisi, edessä oli varmasti tunteellinen ja rakkaudentäyteinen jälleen tapaaminen – voi, mitäköhän kaikkea tyttö olikaan oppinut lukukauden aikana. Ainakin hän oli saanut erinomaisia ystäviä, sekin nuori Noitain niksikerhon jäsen, Era, oli mitä mainioin esimerkki hieman homssuiselle noidanalulle niin kuin, rouva Brownin sydäntä pakotti äkkinäisessä hellyydenpuuskassa, niin kuin hänen pieni kentaurinvasansa.

Koko perhe kerääntyi olohuoneeseen kello kymmentä vaille kaksi. George ja William keskustelivat Georgen työpaikasta, herra Brown istui tohvelit jalassa nojatuolissaan ja selaili tyynenä Päivän Profeettaa. Rouva Brown ihmetteli miehensä levollisuutta, imuroi olemattomia pölyhiukkasia sauvallaan verhoista ja pöyhi sohvatyynyjä.

Kun punertavat liekit sitten leimahtivat vihreiksi ja nuolivat kiihkeinä takkapesän nokisia seiniä, rouva Brownin oli pakko taputtaa käsiään yhteen silkasta innostuksesta. Pian takkaan ilmestyi pitkänhuiskea hahmo, liekit väistyivät ja siinä hän oli, pikku-Lena, vaaleat hiukset sotkuisella sykeröllä, ilme vakavana.

”Kultapieni”, rouva Brown kiljahti ja syöksyi kohti tytärtään. Herra Brown nousi hymyillen seisomaan. Lena antoi äitinsä halata, mutta ei hymyillyt eikä vastannut halaukseen. Kun rouva Brown viimein irrottautui, tyttö katsoi häntä kylmästi silmiin.

”Hyvänen aika, Lena, mikä on?”

”Sinä et ikinä kertonut minulle, että sodit Tylypahkan taistelussa.”

 Olisipa Lena valinnut ensisanoikseen melkein mitä tahansa muuta, se tuskin olisi aiheuttanut yhtä syvää järkytystä rouva Brownissa. Hän vilkaisi nopeasti aviomiestään, sitten taas tytärtään. Lena harppoi äitinsä ohi, tervehti veljiään, nosti matka-arkun kainaloon ja marssi suoraan yläkertaan.

”Mitä – mitä tapahtui, kulta?” rouva Brown kysyi pökertyneenä.


Lena pysyi huoneessaan koko iltapäivän. Rouva Brown kävi koputtelemassa ovelle säännöllisesti, välillä anelevasti, välillä vaativasti, kerran jopa varsin raivokkaasti.

”Lena! Tule ulos sieltä niin jutellaan.”

Lena ei vastannut.

”Onko jotakin muuta sattunut? ”rouva Brown yritti. Hän oli huolestunut ja loukkaantunut – tytön kanssa oli totta tosiaan mahdotonta tulla toimeen. Yöllä Lena hiipi portaita alas keittiöön hakemaan ruokaa. Rouva Brown valvoi ja kuuli askeleet, mutta ei halunnut mennä häiritsemään, ettei tyttö olisi paennut taas huoneeseensa syömättä. Tärkeimmät ensin.

Aamulla Lena ei vastannut äitinsä pyyntöihin tulla alakertaan. Iltapäivällä hän harppoi mielenosoituksellisesti ulos luudanvarren kanssa, eikä palannut lennoltaan kuin myöhään illalla. Herra Brown ja veljekset vaihtoivat merkitseviä katseita ja rouva Brown vuodatti muutaman vuolaan kyyneleen, mutta lopetti heti huomattuaan, ettei saanut sillä oikeastaan keneltäkään huomiota. Lena pysyi erossa perheestään kokonaiset kolme päivää.

Aatonaattona rouva Brown leipoi erityisen onnistuneen erän laulavia joulukeksejä. Kun edes ne eivät saaneet Lenaa ulos huoneestaan, George keräsi pienen lautasen kukkuralleen ja koputti siskonsa oveen.

”Lena-kiltti. Avaa.”

”Äh. Mene pois, George.”

”Minulla on täällä joulukeksejä.”

”Ihan sama.”

”Uunituoreita! Pari hymniä ja virttä, mutta muutama carol-keksikin.”

Lena avasi oven. George asteli sisään, pudisti pienesti hymyillen päätään siskonsa sotkuiselle huoneelle, laski keksilautasen pöydälle ja istuutui.

”Tiedätkö, äiti elättelee toivoa, että olisit jotenkin taikaiskusta muuttunut siistimmäksi Tylypahkassa.”

Lena tuhahti ja tunki kolme keksiä yhtä aikaa suuhun.

”Miten menee?” George kysyi sitten. ”Kuulin, että pelasit aika hyvin viimeisimmässä matsissa.”

”Joo”, Lena sanoi ja virnisti suu täynnä. ”Se oli ihan – voi Merlin, olisitpa ollut näkemässä.”

Lena intoutui käymään pelin huippuhetkiä läpi, huitoi toisella kädellä selityksen tahdissa ja lappoi toisella iloisesti kimittäviä keksejä suuhunsa.

”JA”, Lena lopetti tarinansa, ”Ginevra Potter näki kaiken JA kehui minun peliäni.”

Georgen katseesta paistoi aito ihailu. ”Kova mimmi.”

Lena iski veljelleen silmää. He alkoivat puhua Georgen töistä, ja Lena tajusi, miten paljon olikaan ikävöinyt veljiään. Olivathan he olleet hänen ainoita pysyviä ystäviään käytännössä koko lapsuuden ajan.

Kun keksilautanen oli tyhjä, muruset nuoltu ja kuumimmat keskustelunaiheet käyty läpi, George nousi seisomaan.

”Kuule Lena”, hän sanoi epäröivään sävyyn. ”En ole varma mitä olet kuullut äidistä, mutta olen ihan varma, että sinun tulisi jutella asiasta hänen kanssaan.”

”Älä viitsi”, Lena tuhahti. ”Jos tietäisit, mitä se on salannut meiltä –”


”Jos sinä tietäisit, millainen äiti on ollut koko syksyn, miettisit ehkä kahdesti mitä puhut”, Georgen äänensävy oli yllättävän tiukka. ”Hän on puhunut sinusta joka päivä. Joka päivä, Lena. Joka kerta ruokapöydässä olemme saaneet kuulla analyyseja siitä, mitä mieltä Lena olisi tästä ja tästä mausteesta. Aina kun sataa, äiti on pelännyt, että sinä vilustutat itsesi. Noitain Niksikerhossa äiti ei mistään muusta puhukaan kuin sinusta. Kuulisitpa ne kehut – minun tyttäreni, aikamme huippulupaus huispauksen saralla. Mistä ikinä onkin kyse, sinun täytyy jutella siitä äidin kanssa. Hän ei tarkoita pahaa. Hän rakastaa sinua.”

Lena oli hiljaa, poskia punoitti.

”En minä pahalla”, George sanoi lempeämmin, kuulosti taas omalta itseltään.

”Hyvä on. Minä puhun sille”, Lena sanoi, pukkasi veljeään kevyesti käsivarteen. He olivat hetken hiljaa.

”Mutta mistä sinä tiedät mitä Noitain Niksikerhossa on puhuttu?”

”No tuota”, George sanoi vältellen, ”kun sinä ja William olette olleet poissa, täällä on ollut välillä todella tylsää ja minä – olen, tuota, osallistunut välillä kokouksiin.”

”Merlin, George.”

”Minun taitaa todella olla aika muuttaa omilleni.”

”Todella.” Lena virnisti.


Kun George oli lähtenyt, Lena odotti jonkin aikaa sängyllään. Sydän pamppaili yllättävän kovaa. Hän tiesi äidin tulevan viimeisenä yläkertaan, joten hän lähti alas vasta kun kello löi puoli yksitoista. Portaissa hän törmäsi herra Browniin, joka nyökkäsi hänelle hymyillen ja kuiskasi ”Hyvä tyttö!”.

Rouva Brown istui keittiönpöydän ääressä keskittyneenä käsityöhön, edessään jäähtynyt teekuppi ja nenällään lukulasit. Keittiössä oli hiljaista, vain kello tikitti verkkaisesti seinällä.

”Hei.”

Rouva Brown laski käsityön pöydälle ja kääntyi katsomaan tytärtään.

”Hei. Otatko teetä?”

Rouva Brown oli hyvin rauhallinen. Se tuntui Lenasta kummalliselta.

”En”, hän vastasi, istui toiselle puolelle pöytää.

 Rouva Brown nosti käsityön taas syliinsä ja teki kolme pistoa ennen kuin puhui.

”Kuinka sinä voit, kulta?”

Lena katsoi äitiään. Vaaleat, hiljalleen harmaantuvat hiukset olivat siistillä nutturalla niskassa. Suupielissä oli muutamia ryppyjä, kulmakarvojen välissä yksi erityisen iso juopa – Lena epäili olevansa siitä itse päävastuussa. Äidin silmät olivat harmaat ja suuret, yllättävän vakavat. Milloin hän oli viimeksi katsonut äitiään oikein tarkasti?

”Minun piti tehdä tutkielma taikuudenhistoriassa.” Hän päätti mennä suoraan asiaan. Rouva Brown nyökkäsi. ”Sain aiheeksi toisen suuren velhosodan ja Tylypahkan taistelun. Ja sain tietää – sain tietää, että sinä olit mukana siinä.”

Rouva Brown katsoi tytärtään pitkään. Lena huomasi pidättävänsä henkeä.

”Niin olin”, rouva Brown sanoi huokaisten.

”Miksi – miksi sinä et ollut kertonut minulle siitä?”

”Aion kertoa – tietenkin.” Rouva Brown ompeli pari pistoa eteenpäin. Kello raksutti seinällä. "Oletko varma, ettet ota teetä?

”Olen. Miksi sitten et kertonut?”

”Kuinka kertoa lapselle sodasta? Ajattelin, että oppisit siitä itse, tekisit päätelmäsi – milloin minä olen ollut koulussa ja niin edespäin - ja kysyisit. Mutta Ranskassa ja muualla Euroopassa kouluissa ei käyty niin yksityiskohtaisesti läpi Britannian velhosodan vaiheita - et koskaan kysynyt.”

”Minulla oli oikeus tietää”, Lena sanoi. Poskilla tuntui väri. ”Sinun olisi pitänyt kertoa.”

”Tiedän”, rouva Brown sanoi, laski katseensa tyttärestään käsityöhön ja ompeli taas muutaman piston. He olivat hetken hiljaa.

”Mistä sinä sait tietää?” rouva Brown sitten kysyi rauhallisesti.

”Professori Longbottomilta. Ja luin kirjasta. Siellä oli kuva sinusta. Ja nimesi oli listalla - Tylypahkan taistelussa taistelleet”, Lena nielaisi.

”Oliko?” rouva Brown näytti hämmentyneeltä. ”Kuva minusta? Miksi – mitä – millainen kuva?”

”Sinä makasit maassa. Parvati-täti on kumartunut sinun yllesi.”

Rouva Brownin suupielet vääntyivät alaspäin. Lena epäröi.

”Kävikö sinulle – loukkaannuitko sinä siellä? Sodassa?”

Rouva Brown oli taas hiljaa ennen kuin vastasi. ”Ihmissuden hyökkäys. Fenrir Harmaaselkä, kamala peto.”

Keittiössä oli hetken aivan hiljaista. Lena ei pystynyt liikkumaan. ”Eiväthän – eiväthän britannialaiset ihmissudet hyökkää kenenkään kimppuun.”'

”Eivät niin”, rouva Brown sanoi. ”Eivät enää. Heitä koskevia lakeja on muutettu radikaalisti sodan jälkeen, he saavat helpommin apua ja lääkitystä, joiden avulla muodonmuutos on kivuton ja helppo. Nykyisen taikayhteistyöministerimme suosio perustuu pitkälti siihen, että hän ajoi niin uupumattomasti eräiden vähemmistöjen asemaa. Mutta silloin asiat olivat toisin, ja Voldemort käytti ihmissusia häikäilemättömästi hyväkseen sodassa.”

Rouva Brown ei katsonut Lenaa vaan ompeli nopeaan tahtiin.

”Hän hyökkäsi minun kimppuuni kesken taistelun. Iso, raaka, vahva mies, enemmän eläin kuin ihminen jopa ihmismuodossaan. Muistan jotakin – suurinta osaa en, ja siitä olen kiitollinen. Löin pääni kaatuessani ja olisin ollut mennyttä, jollei joku olisi onnistunut hätistämään Harmaaselkää pois kimpustani.”

”Puriko hän sinua?” Lenan ääni oli pelkkä kuiskaus.

”Puri”, rouva Brown sanoi. Hän huokaisi, laski käsityön pöydälle. Lena katseli järkyttyneenä, kun hänen äitinsä nousi seisomaan ja nosti paitansa helmaa. Alta paljastui pitkä himmeä arpi, joka kiemurteli ylävatsasta kyljelle asti.

”Minä olin onnekas – hän raateli minua ihmismuodossa ja sain hoitoa nopeasti liemimestarilta.”

”Olen – olen pahoillani.”

”Kiitos”, rouva Brown sanoi, laski paidanhelman takaisin alas ja istui pöydänääreen. ”Mutta ole pahoillasi niiden monien puolesta joille kävi paljon pahemmin kuin minulle.”

Lena katsoi naista edessään, eikä ollut tunnistaa omaa äitiään. Nainen oli surullinen ja vakava, sodasta kokenut noita – ei lainkaan se hössöttävä, pinnallinen olento, jolle hän oli saanut pyöritellä silmiään päivittäin seitsemäntoista vuoden ajan. Oli vaikeaa yrittää yhdistää nämä kaksi puolta samaan ihmiseen. Äiti katsoi hänen ohitseen otsa rypyssä, muistoihin vaipuneena.

”Asia on niin, Lena”, rouva Brown sanoi lopulta säröilevällä äänellä, ”että en osaa edes alkaa kuvailla sinulle, millaista sodassa oli. Olet varmasti saanut jonkinlaisen käsityksen kirjoista ja professoreiltasi. Ehkä joku vahvempi – parempi – noita pystyisi kertomaan kaiken. Minulle se oli pelkkää mustaa tyhjyyttä, jonka ajatteleminen valtaa mielen kokonaan ja jäädyttää kaiken hyvän elämästä. Sodan jälkeiset vuodet olivat minulle hyvin vaikeaa aikaa. Olin onnekas kun tapasin isänne.”

”Äiti –”

”Sinä et tiedä – onneksi – millaista on selvitä sodasta. En nukkunut kunnolla vuosiin. Jos nukahdinkin, heräsin monta kertaa painajaisiin – kammottaviin, paholaismaisiin painajaisiin. Herään yhä joskus, huudan ja isäsi joutuu rauhoittelemaan minua. Kaikki hyvä ja kaunis tuntui hävinneen ympäriltä. Kaikki tutut, ystävät ja rakkaat olivat käyneet läpi saman. Vaikka sota oli loppu, sitä ei pystynyt pakenemaan minnekään.”

Lena tuijotti äitiään järkyttyneenä. Hän itki.

”Tiedän, ettei se ole mikään syy olla puhumatta”, rouva Brown sanoi. ”Jokaisen vanhemman tehtävä on kertoa lapsilleen kaikki mahdollinen menneisyydestä ja virheistä, joita edelliset sukupolvet ovat tehneet. Mutta minä olen yrittänyt – sekä itseni että teidän vuoksi – tehdä elämästä hieman hilpeämmän, kevyemmän ja huolettomamman. Halusin, ettei teidän koskaan tarvitsisi elää sellaisen varjon kanssa.”

Lenan kurkkua kuristi.

”Joten minä pyydän anteeksi, kulta. Nyt sinulta ja huomenna veljiltäsi.”

Ulkona satoi lunta. Lena ei tiennyt, oliko selitys täysin tyydyttävä, mutta ei voinut olla enää vihainen äidilleen.
 Kun Lena halasi rouva Brownia, hän tunsi ensimmäistä kertaa aikoihin omituista rauhaa. Ehkä hän sittenkin voisi yrittää ymmärtää tätä omituista naista.

Rouva Brown silitti hänen poskeaan. ”Missä vaiheessa sinusta tuli näin iso?”

”Äiti”, Lena niiskutti, ”jos et ole huomannut, minä syön aivan kamalasti.”


*

”Will? Will? Voitko kuvitella, George antoi minulle joululahjaksi pilailukirskuristajan, jonka voi ’piilottaa pahaa-aavistamattoman kaverin vessanpönttöön – tekee jokaisesta vessareissusta seikkailun’?”

”Ole onnellinen”, Will vastasi portaiden yläpäästä. ”Minä sain kuorsauksenestopulveria. Maria on tietysti valittanut, se ovela nainen.” Willin ilme muuttui yllättävän lempeäksi tyttöystävän nimen kohdalla.

”Tulkaa aamupalle sieltä”, äidin kiekaisi keittiöstä kuin jouluinen ylipirteä kukko.

Isä kaatoi heille kaikille teetä ja paistoi pannukakkuja. Äiti istui pöydän päässä ja luki äänen Profeetasta julkisuuden henkilöiden joulutoivotuksia. Heidän joulunsa oli mennyt aina suunnilleen samalla tavalla riippumatta siitä, missä he milloinkin asuivat. Lena katseli perhettään onnellisena ja yritti nykiä pyjamanhousujen lahkeita kylmien varpaiden yli. Kukaan ei torunut hänen laittaessaan pannukakkujen päälle aivan liikaa siirappia.

Aamupäivä oli ihana ja rauhallinen. Äiti soitti Selestina Taigoria valmiina väittelemään kumoon kenet tahansa, jolla oli laulajasta poikkipuolista sanottavaa.

”Selestina vain paranee iän myötä”, hän sanoi ja keinutteli päätään puolelta toiselle musiikin tahdissa. Lena käpertyi nojatuoliin lukemaan kirjaa.

”Onko sinulla ikävä ystäviäsi, Lena-kulta?” isä kysyi viereisestä nojatuolista.

”Ei”, Lena sanoi, eikä ollut ihan varma puhuiko totta. Ei hän ystäviään ikävöinyt. Hän oli luvannut lähettää Karenille paljon kirjeitä loman aikana. Eikä hän saisi ajatella Jamesia, ei nyt, ei jouluna. ”Me sovimme näkevämme uutena vuotena.”

”Sepä mukavaa”, isä sanoi ja käänsi sivua.

Nyt kun James oli kerran päässyt hänen mieleensä, Lenan oli huomattavasti vaikeampi keskittyä kirjaansa. Huispausottelun jälkeen hän oli puhunut pojan kanssa vain kerran. James oli ollut välttelevä ja etäinen, sanonut haluavansa olla yksin ja tarvitsevansa aikaa ajatella. Lena oli itkenyt katkerasti Karenin olkaa vasten, ja vannonut sitten, ettei uhraisi enää ajatustakaan James Potterille. Viimeiset viikot Tylypahkassa kuluivat syyslukukauden lopputenttien merkeissä, ja viimeisenä koulupäivänä hän oli ehtinyt vain nopeasti hyvästellä ystävänsä ennen lähtöä.  Ei, hänen oli yritettävä unohtaa poika kerta kaikkiaan.

Selistina Taigorin laulu kantautui hänen korviinsa:

Sinä lemmenjuoman lailla mut huumasit
Minut tällaisena tahdot, tuumasit,
Oi, sinä velho tummasilmäinen,
varastit nuoren tytön sydämen!

”Voi pyhä Kirke”, Lena mutisi kirjalleen.



Seuraavana päivänä Lena keskittyi näyttämään Georgelle taivaanmerkit velhoshakissa, kun äiti huhuili häntä.

”Lena?”

”Typerä siirto, Georgie, etkö nähnyt ratsuani?”

”Lena?”

”Voisitko olla selostamatta peliä ääneen?” George sanoi ärtyneesti.

”LENA, voisitko vastata?”

”No mitä?” Lena huusi takaisin.

”Sinulle tuli pöllö!” äiti huusi.

”Keneltä? Kareniltako?”

”Voisitko mennä keittiöön käymään tämän keskustelun loppuun”, Will pyysi kärsivän näköisenä.

Lena jätti vastentahtoisesti pelin kesken – kunhan oli ensin ohjeistanut nappuloitaan puremaan Georgea jos tämä yritti siirtää niitä hänen poissaollessaan - ja meni keittiöön äitinsä luokse.

”Tuossa”, äiti osoitti pöydälle, jossa odotti kirjekuori, johon oli kirjoitettu huolettomalla käsialalla ”neiti Brown”. Lena avasi kirjeen.

Moi, Brown!

Ensinnäkin, hyvää joulua!

Toisekseen, tuntuupa helkkarin oudolta kirjoittaa sinulle. Mistä aloittaisinkaan – on niin paljon sanottavaa ja kysyttävää! Oletko lentänyt joululomalla? Olethan pitänyt sitä räväkkää rusettia? Kuuluuko teidän perheenne niihin hiippareihin, jotka syövät joulupöydässä hevoskotkanlihaa? Miten professori Binns saa korjattua kokeet pystymättä käyttämään aineellista sulkakynää?

Ja ennen kaikkea: meidän vanhemmat eivät järjestäkään tänä vuonna kuuluisia uudenvuodenillallisiaan, vaan lähtevät ulos kavereidensa kanssa juhlimaan. Tiedän – minunkin on vaikea kuvitella sitä. Joka tapauksessa, minä, Al ja Lily saimme erinomaisen idean heti luvattuamme isälle, ettemme käytä tilaisuutta hyväksemme ja järjestä uudenvuodenbileitä: aiomme nimitäin käyttää tilaisuuden hyväksemme ja järjestää uudenvuodenbileet! Tai no, pienimuotoiset illanistujaiset vain, porukat ovat yhä aika vihaisia siitä kurpitsajuhlavälikohtauksesta. Mutta joka tapauksessa, me kaikki kolme haluaisimme sinut mukaan.
Nähtäisiinkö siis uudenvuodenaattona meillä?

Parhain terveisin,

James, kavereiden kesken Sir Fletkumato

PS. Pahoittelut tuosta, Lily on oma eloisa itsensä ja – HEI LENA, IHANAA NÄHDÄ SINUT KOHTA! OLET PARAS! HALAUKSIA MINULTA JA SIR FLETKUMADOLTA! -Lily



”Keneltä se on, Lena?” äiti kysyi hymyillen.

”Minä – tuota – ei keneltäkään.” Miksi hänen täytyi punastua? Miksi?

”Lena!” äidin silmiin syttyi häkellyttävä innostus. ”Onko se joltakin pojalta?”

”Ei!”

”Thomas! Thomas, Lena sai joulukirjeen joltakin pojalta!”

”Sepä riemastuttavaa, kulta”, kuului isän ääni työhuoneesta.

”Kuka se on?”

”Ei kukaan”, Lena sanoi ja perääntyi. Jokin äidin olemuksessa kuitenkin kieli, ettei hän voinut voittaa tätä taistelua. ”No – se on Jamesilta. Ja hänen sisariltaan.”

”Jamesilta”, äiti maisteli nimeä hyväksyvästi. ”Keneltä Jamesilta?”

”James Potterilta”, Lena luovutti.

”JAMES POTTERILTA”, äiti kiljui kurkku suorana. ”Thomas, se kirje on Potterien pojalta!”

”Äiti kiltti”, Lena pyysi.

”Voi Lena, miten ihana uutinen, kultaseni! Potterit ovat erinomainen perhe, kyllähän sinä sen tiedät! Voi, minähän tietenkin tunsin Harry Potterin, olimme oikein hyviä ystäviä kouluaikoina, läheisiä, katsos, hyvin samanhenkisiä, ja hänen vaimonsa, Ginevra, hänkin oli oikein mukava – vai että James Potter – hyvänen aika – mitä hän tahtoo?”

”Hän pyysi minut luokseen uutenavuotena.”

”Niinkö?” äiti näytti siltä, että saattaisi minä hetkenä hyvänsä räjähtää silkasta innostuksesta. ”Treffeille?”

”Ei”, Lena sanoi ja punastui taas. ”Juhliin. He pitävät pienet juhlat ystävilleen.”

”Miksi sinä et kertonut ystävystyneesi Potterien lasten kanssa?”

”No – minulla on ollut liian kiire opiskelujen kanssa”, Lena sanoi hyvin epävakuuttuneeksi. Äiti tuhahti ja alkoi suunnitella mitä Lena voisi laittaa päällensä juhlia varten.

Lena kiipesi omaan portaat ylös omaan huoneeseensa ja istui sängylle. Kirje sai hänen kätensä kihelmöimään – se todella oli Jamesilta, James oli kirjoittanut sen, kutsunut hänet luokseen. Mitä hän tekisi? Mahassa tuntui tuttua hulmahtelua, jonka Lena oli yrittänyt tukahduttaa huispausottelun jälkeen. Hän istui sängyllä lukemassa kirjettä uudestaan ja uudestaan, kunnes koputus ovelle keskeytti hänen ajatuksensa.

”Kuule, oletko sinä tulossa enää takaisin pelaamaan?” Georgen ärtynyt pää pilkisti esiin ovenraosta. ”Sinun kuningattaresi puri minua erittäin kipeästi nimettömään.”

*

Lena hengitti pari kertaa syvään peilin edessä. Hiukset olivat miten olivat, niille hän ei osannut tehdä mitään. Hän punasi huulensa, mutta pyyhki värin turhautuneena kämmenselkäänsä. Hänellä oli ihan kivat vaatteet, mutta koska ulkona oli niin kylmä, hänen täytyi vetää suuri valkoinen villapaita kaiken muun ylle.

”Ihan sama”, Lena ajatteli. ”Kaverimielessähän sinne mennään. Sitä paitsi”, hän muistutti itseään, ”James on nähnyt sinut mutaisena ja hikisenä useammin kuin suurin osa ihmisistä.”

Äiti yritti kovasti näyttää siltä, ettei ollut odottanut koko iltaa portaiden alapäässä sitä, että Lena olisi valmis lähtemään. Hän oli pyyhkivinään pölyä hallin muotokuvista ja kohotti toiveikkaana katseensa kuullessaan tyttärensä tulevan portaita alas.

”Sinä näytät oikein sievältä, Lena”, hän sanoi lämpimästi, tarkasteli tytärtään päästä varpaisiin. ”Jos saisin antaa muutaman vinkin –”

”Ei”, Lena sanoi varmasti. ”Onko teillä suunnitelmia illaksi?”

”Will lähtee jonnekin Marian kanssa, Georgilla on omat juhlat ja minä ja isäsi vietämme romanttista iltaa kahdestaan.”

”Kuulostaa kivalta”, Lena sanoi ja irvisti tiedolle vain aivan vähän.

”Osaatko nyt varmasti ilmiintyä Pottereille? Kurssista on niin pitkä aika, etkä ole päässyt harjoittelemaan Tylypahkassa.”

”Osaan varmasti”, Lena sanoi ja kummankin yllätykseksi suikkasi nopean suukon äitinsä poskelle.

”Oletko varma, ettet haluaisi minun hieman laittavan hiuksiasi”, äiti yritti vielä, mutta Lena pudisti päätään, toivotti heille mukavaa iltaa ja pyyhälsi ulos ovesta määrätietoisin askelin.

Rouva Brown huokaisi. Silloin kun Lea ei ollut aivan mahdoton, hän oli kerrassaan käsittämätön.

Paras tytär mitä kuvitella saattoi.

Rouva Brown hyräili itsekseen ja lähti etsimään keittiönkaapeista hienoa hehkusimapulloa, jota oli säästänyt iltaa varten.

*

Pottereiden talo oli todella iso. Lena seisoi kynnyksellä ulko-oven edessä ja odotti hermostuneena jonkun tulevan avaamaan. Kynnykselle oli sytytetty taikatuli, joka valaisi pimeää, lumista pihamaata.

Ovi aukesi.
 
”Hei Lena.”

”Hei!”

Se oli James. Lenan sydän aloitti tutun säälittävän rallinsa, poika hymyili hänelle ja viittasi tulemaan sisään.

”Vau. Kiva koti”, Lena sanoi riisuessaan talvikaapuaan. He olivat tulleet suureen ja arvokkaaseen halliin, jonka sienillä oli paljon tauluja ja kuvia sukulaisista.

”Kiitos”, James sanoi, otti Lenan takin ja ripusti sen henkariin. ”Yllättävän kodikas ollakseen näin iso.”

He olivat hetken hiljaa. James tuijotti häntä sen näköisenä kuin haluaisi sanoa jotakin, mutta sanoja ei tullut.

”Muut ovat takkahuoneessa”, hän lopulta puuskahti. ”Meitä ei ole paljon, mutta eiköhän tästä hauskaa tule. Pelaillaan, syödään ja sen sellaista – jästit ovat perinteisesti järjestäneet hienon ilotulituksen kylässä, sitä voisi mennä katsomaan keskiyöllä.”

”Kuulostaa hyvältä”, Lena sanoi.

Takkahuoneessa hänen kimppuunsa hyökkäsin Karen, Lily ja Albus. Lena tervehti muita vieraita –ihmisiä heidän joukkueestaan, joitakin luihuisia, Hugo ja Rose, Oliver ja muutama, joita Lena ei tunnistanut. Eraa ja Jo’ta ei näkynyt, ja se oli oikeastaan helpotus. Hän halasi Karenia oikein pitkään.

He aloittivat pelaamalla peliä, joka oli tuttu vain Pottereilla ja Weasleyn lapsille. Peliin sisältyi arvoituksia, tehtäviä ja totuuksia, ja lopputuloksena pelaajat nolasivat itsensä täysin muiden kipristellessä naurusta. Lena ollut hetkeen nähnyt mitään yhtä hauskaa kuin Oliverin imitaatio rehtori McGarmiwasta suu täynnä räänmakuisia jokamaunrakeita.

Sitten he söivät. Pottereiden talon hieno ruokasali oli jätetty omaan arvoonsa, ja Albus kattoi heille piknikin olohuoneen lattialle. Lena jutteli ja nauroi, ja aina silloin tällöin hänen katseensa karkasi Jamesiin – ja James katsoi takaisin. Sormissa ja poskilla kihelmöi, ja vaikka Lena yritti keskittyä keskusteluun Karenin kanssa, hänen suupielensä nykivät ylös typerästi aivan väärissä kohdissa.

Joku laittoi musiikkia soimaan – oli ihanaa kuulla pitkästä aikaa jotakin muuta kuin Selistina Taigoria - ihmiset hörppivät kermakaljaa ja tunnelma oli todella kodikas. Lena tanssi hieman naurattaakseen ystäviään, ja koviten nauroi James.

”Hei”, Lily huikkasi, kun kello alkoi lähestyä puoltayötä. ”Hyvää vanhaa vuotta kaikille!”

Vieraat vastasivat hurraten ja pullojaan kilistelleen.

”Ajattelimme mennä katsomaan jästien ilotulituksia läheiselle mäelle, josta näkee komeasti kylän yli. Pitäisi alkaa tehdä pikkuhiljaa lähtöä, jotta ehdimme tulituksen alkuun.”

Ihmiset nyökkäilivät ja alkoivat etsiä takkejaan.

”James”, Oliver ilmestyi kuin tyhjästä Lenan, Karenin ja Jamesin luokse. ”Onko sinulla vielä tallella se tuliviskipullo?”

”Miksi kaikki päättyy aina teidän kanssanne tuliviskiin?” Karen kysyi.

”Hyvä kysymys, josta keskustelun mieluummin terapeutin vastaanotolla”, Oliver sanoi.

”En tiedä”, James sanoi mietteliään näköisenä. ”Voisin käydä katsomassa, löytyisikö vanhempien kaapista jotakin.”

Oliver nyökkäsi hyväksyvästi. ”Minä menen jo edeltä.”

Lena oli seuraamassa Oliveria, mutta James laski käden hänen olalleen.

”Lena – tuota – olisitko halunnut auttaa minua etsimään?”

Karen vilkaisi nopeasti Lenasta Jamesiin ja takaisin, huikkaisi sitten ”Hoi Oliver, odota minua!” ja pinkaisi pojan perään.

Lena seurasi kuin sumussa, kuinka muut vieraat keräsivät tavaransa ja valuivat yksitellen pihalle. James johdatti hänet keittiöön.

”Kaunis keittiö”, Lena sanoi kun ei keksinyt muutakaan.

”Kiitos”, James sanoi ja vilkaisi välinpitämättömänä ympärilleen. ”Isä on kova kokkaamaan.”

”No, mistä sitä pulloa oli tarkoitus etsiä?”

”Niin, hmm”, James sanoi. ”Vanhemmilla on viinikellari, mutta siellä kaikki on niin kallista ja monin vartioloitsuin suojattua, että itse Dumbledorekaan ei olisi saanut pöllittyä sieltä pulloa. Sen sijaan satun tietämään”, poika hymyili ovelasti, ”että he piilottelevat muutamaa tuliviskipulloa ruokakomerossa.”

”Eivätkö he huomaa, jos otat pullon?”

”Nääh”, James sanoi ja avasi ruokakomeron oven. ”Täysi-ikäisiähän tässä sitä paitsi ollaan.”

Lena naurahti ja seurasi poikaa komeroon. He alkoivat tutkia lukuisia hyllyjä. Lena kuikuili hillopurkkirivien taakse ja tarkisti jauhopussin sisältä.

”Jos minä hoitaisin ylähyllyt pitkänä ihmisenä”, James ehdotti.

”Anteeksi nyt vain, mutta minä olen pitkä”, Lena sanoi.

”Ehdottomasti oletkin”, James myönsi auliisti, ”esimerkiksi professori Lipetitiin verrattuna.”

”Hei!” Lena käännähti muka-loukkaantuneena poikaan päin. Yhtäkkiä avara ruokakomero ei tuntunutkaan niin isolta – kun he olivat vastakkain, he seisoivat lähes kiinni toisissaan.

James jähmettyi paikalleen ja tuijotti häntä. Lena nielaisi. Komeron ovi oli lähes kiinni, mutta hiljaisuudesta päätellen muut vieraat olivat jo löytäneet tiensä ulos talosta. Lena ei pystynyt katsomaan poikaa aivan suoraan silmiin vaan räpytteli, laski katseensa toffeehyytelöpurnukkaan häntä vastapäätä.

”Lena”, James sanoi matalasti. Lena tunsi pojan nojaavan lähemmäksi.

”James, minä en tiedä –”

”Mitä sinä et tiedä?”

”Onko tämä hyvä ajatus. Kun Era ja kaikki –”

”Luuletko että minä välitän tippaakaan Erasta?”

Lena nosti katseensa. ”Etkö?”

”En. Minulla on ollut joku ihan muu tyttö mielessä jo jonkin aikaa.”

”Kuka?” Lenan ääni oli pelkkä kuiskaus.

”No”, James sanoi, kumartui lähemmäksi, ”Lihava Leidi on näyttänyt todella kuumalta viimeisimmän retusoinnin jälkeen.”

”Niinkö?” Lena sanoi. ”Minä voin kysyä häneltä, tapaileeko hän ketään tällä hetkellä.”

”Kiitos, Brown.”

James Potter suuteli Lena Brownia siinä paikassa, Pottereiden kartanomaisen talon hämärässä ruokakomerossa. Lena vastasi suudelmaan, kietoi kädet pojat niskaan, nousi varpailleen ylettääkseen paremmin. Se oli ihana suudelma – ensiksi varovainen, kömpelö, sitten parempi ja parempi, James painoi hänet vasten hyllyä, jossakin kaatui purkki, mutta he eivät välittäneet. Lena hengitti pojan huumaavaa ominaistuoksua, joka muistutti häntä lentämisestä, kesästä, omenoista ja naurusta, James silitti hänen niskaansa varovaisesti. Koko maailma oli hiljaa, koko maailma keskittyi sillä hetkellä juuri heihin. Lena painoi koko vartalonsa Jamesin vartaloa vasten. Pojan suusta päästä hellyttävä pieni ynähdys.

Jos Lena olisi tiennyt kuinka monta kertaa hän tulisi vielä suutelemaan James Potteria, hän olisi ehkä ollut maltillisempi. Jos hän olisi tiennyt suutelevansa Jamesia koko seuraavan päivän ja melkein jokaisena päivänä lomaan asti, jos hän olisi tiennyt suutelevansa Jamesia lukuisia kertoja Rohkelikon oleskeluhuoneessa tulevana lukukautena, suutelevansa ennen huispausharjoituksia ja heidän voittaessaan huispausmestaruuden kaikkien hurratessa ympärillä - jos hän olisi tiennyt suutelevansa Jamesia valmistujaispäivänä, kesällä pihapeleissä, suutelevansa ennen Henkipään Harpyijoiden koelentoa ja saadessaan tiedon joukkueeseen pääsystä – niin, hän olisi ehkä malttanut jättää heidän ensisuudelmansa lyhyemmäksi. Mutta koska kaikki se oli vielä edessä, eikä Lenalla ollut mitään muuta kuin se hetki ruokakomerossa, hän suuteli kuin viimeistä päivää, ja James suuteli takaisin. James oli kaikkialla, nauruna hänen korvassaan, hipaisuna kaulalla, silityksenä vyötäröllä.

”Minä arvasin! Minä arvasin, että totta kai ne kirotut ipanat järjestävät pippalot heti kun silmä välttää!”

Ääni eteishallista sai heidät vetäytymään erilleen.

”Voi helvetti”, James kuiskasi ja puristi silmänsä kiinni.

”No, Ginny, jos ollaan ihan rehellisiä, eikö me oltaisi aikanaan tehty ihan samalla tavalla”, vastasi miesääni.

”No totta kai olisimme”, nainen vastasi, ”mutta Harry, meidän velvollisuutemme vanhempina on laittaa heidät loppuiäkseen kotiarestiin.”

Kuului naureskelua.

”Sinun vanhempasi palasivat”, Lena kuiskasi Jamesille, joka nyökkäsi kädet yhä hänen ympärillään.

”Heidän piti tulla vasta aamulla”, James kuiskasi takaisin.

”Minneköhän juhlakansa on piiloutunut?” kysyi Ginny, tällä kertaa ääni kuului lähempää: he olivat tulossa keittiöön.

”Varmaan lähtivät katsomaan ilotulituksia”, Harry sanoi. He kuulivat useiden jalkaparien saapuvan keittiöön ja istuutuvan pöydän ääreen. ”Saisiko olla tilkka tuliviskiä, Ron, Hermione, Neville, Luna?”

”Totta kai, siksihän tänne tultiin!”

James loi Lenaan anteeksipyytävän katseen. Ovi aukesi, keittiön valokiila osui heihin.

”Kas vain”, ystävällisen näköinen mustatukkainen mies sanoi. ”Kultaseni, löysin esikoisemme. Hän on kietoutunut johonkin viehättävään nuoreen neitiin.”

Keittiöstä kuului naurua.

”Niinkö?” Ginny sanoi ja tuli katsomaan. ”Kappas vain. Hauska tavata jälleen, Lena.”

Lena ja James astuivat nolostuneina ulos komerosta. Lena katsoi Jamesia, jonka hiukset olivat sekaisin ja posket punaiset ja tiesi itse näyttävänsä vähintään yhtä syylliseltä.

”Oikein hauska tavata, rouva Potter”, hän sanoi ja yritti hymyillä anteeksipyytävästi.

”Tässä on mieheni, Harry Potter”, Ginny sanoi, ja Harry Potter ojensi kätensä. ”Tässä on Lena Brown. Hän ihastutti minua tässä taannoin erinomaisilla lentotaidoillaan.”

”Niinkö? Sepä erinomaista”, Harry sanoi ja hymyili. ”Tosin, taitavat huispaajat ovat aina ihastuttaneet sinua.”

”Samat sanat”, Ginny tuhahti miehelleen ja vilkaisi sitten Jamesia. ”Itseasiassa taitaa olla sukuvika. Selitäpäs nyt, James Sirius Potter, miten minä näen täällä ilmiselvät juhlan jäljet, vaikka me erikseen kielsimme teitä järjestämästä pippaloita.”

”Puolustukseksemme voin sanoa”, James sanoi vakavalla naamalla, ”että emme uskoneet teidän saavan koskaan tietää.”

Harry Potterin suupielet nykivät, mutta hän piilotti sen taitavasti yskäisyyn.

 ”Lisäksi nämä ovat olleet hyvin vastuulliset juhlat, äiti, olemme pelailleet ja jutelleet, eikä kukaan alaikäinen ole juonut tippaakaan alkoholia.”

”Rentoutukaa, Ginny, Harry, nyt on uudenvuodenaatto ja he ovat nuoria”, sanoi punatukkainen mies.

”Lena, tässä on Ron ja Hermione Granger-Weasley, professori Longobottomin sinä tunnetkin, ja tässä on neiti Lovekiva.”

Lena kätteli kaikkia hyväntuulisia ja vitsailevia aikuisia yksitellen.

”Brown, vai?” Hermione Granger-Weasley sanoi kurtistaen kulmiaan.

”Juu, äitini on Lavender Brown, hän kuulemma tunsi teidät kouluaikoina.”

Punatukkainen mies tyrskähti, mutta vaikeni nähtyään vaimonsa katseen.

”Voi, tottakai me Lavederin tunsimme”, sanoi Hermione ja hymyili. ”Toivon, että hän voi hyvin?”

Lena nyökkäsi.

”No”, Harry sanoi, kaivoi tuliviskipullon ruokakomeron ylimmäiseltä hyllyltä esiin, ”minä luulen, että tänään ei ole oikea hetki kurinpalautukselle, mutta näistä juhlista keskustellaan vielä huomenna. Kaadanko kaikille?”

Lena katseli mykistyneenä, kuinka kuuluisa Harry Potter tarjoili huoneelliselle menestyneitä noitia ja velhoja tuliviskiä, unohtamatta häntä ja Jamesia. He kohottivat maljan vanhalle vuodelle, joivat ja naureskelivat. Lena ei osannut kuin tuijottaa: he olivat selvästi hyviä ystäviä. Hän huomasi toivovansa, että voisi itse viettää samanlaisia iltoja ystäviensä kanssa sitten joskus tulevaisuudessa.

”No, lähtisimmekö mekin katsomaan ilotulituksia?” Ginny ehdotti sitten. ”Haluan nähdä niiden riiviöiden ilmeet kun äiti ja isä pamahtavat paikalle pilaamaan vuoden parhaan suuteluhetken.”

”Minusta näyttää, että myöhästyimme juuri vuoden parhaasta suuteluhetkestä”, Neville sanoi ja vilkaisi Lenaa ja Jamesia. James virnisti professorille.

”Eiköhän mennä”, Harry sanoi, mutta kaatoi kaikille vielä toiset naukut.

”Olenko koskaan kertonut sinulle, James, että Ron-enollasi on komea puhpallero tatuoituna –”

”Höpö höpö, James, Lena, älkää uskoko sanaakaan.”



Kun he kävelivät lumeen kaiverrettua pientä polkua pitkin kohti kukkalanlakea, James otti Lenaa kädestä kiinni. Kun ensimmäiset raketit värittivät mustaa yötaivasta, jokainen nosti taikasauvansa ilmaan ja toivotti hyvää uutta vuotta.

Lena antoi suukon Jamesin poskelle. Alkoi sataa lunta, James hymyili hänelle. Sydän hakkasi kuin rumpu. 


----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

A/N2: Siinä se sitten on, Lenan tarina kirjoitettuna! Apua, tässähän melkein herkistyy, ensimmäinen pitkä ficci jonka kirjoitan alusta loppuun (okei, oon viimeksi kirjoittanut pitkiä ficcejä 11-vuotiaana). Lisäksi juuri tää ficci herätti mun rakkauden ficcaamiseen jälleen. Ja siis olihan tätä hauska kirjoittaa, vaikka välillä pitikin vähän repiä hiuksia :D

Haaveilen kommenteista, jos joku seurasi ficin loppuun asti! :) Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille<3

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (VALMIS 23.2.!)
Kirjoitti: Lyra - 23.02.2017 23:26:04

Aws,  en nyt osaa oikeen sanoa muuta kuin,  että seurasin alusta asti tätä.  Ja rakastuin.

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär (VALMIS 23.2.!)
Kirjoitti: Nyyhti - 26.02.2017 14:06:10

Aaaaaaaaaaaaa!! <3

Miksi ihmeessä mä menin lupaamaan kunnon kommenttia, kun olen vain ?!?!? !!! äääää!!! <333

Noh, ensinnäkin: tämä olisi kyllä pitänyt julkaista uutena vuotena :( :( Ei siis muuten, mutta kun tässä oli niin vahva joulu- ja uusivuositunnelma ja ää! Tosin tunnelma oli kyllä niin vahva, ettei haitannut lukea näin helmikuussa, mutta pitihän mun jostain saada valittaa ;D

Toiseksi: mahtava epiloginkiertotemppu!

Lainaus

Jos hän olisi tiennyt suutelevansa Jamesia koko seuraavan päivän ja melkein jokaisena päivänä lomaan asti, jos hän olisi tiennyt suutelevansa Jamesia lukuisia kertoja Rohkelikon oleskeluhuoneessa tulevana lukukautena, suutelevansa ennen huispausharjoituksia ja heidän voittaessaan huispausmestaruuden kaikkien hurratessa ympärillä - jos hän olisi tiennyt suutelevansa Jamesia valmistujaispäivänä, kesällä pihapeleissä, suutelevansa ennen Henkipään Harpyijoiden koelentoa ja saadessaan tiedon joukkueeseen pääsystä – niin, hän olisi ehkä malttanut jättää heidän ensisuudelmansa lyhyemmäksi.

En tietty tiedä yhtään, tarkoititko sitä niin vai oliko se muuten vain ovelasti kirjoitettu kohta, mutta siis tämä oli niiin fiksusti kirjoitettu! Tämä sopi siihen kohtaan täydellisesti, ja oli ihanasti muotoiltu, ja lisäksi tässä sai Lenan elämään aivan ihanan pikakelausvilkaisun. Ja tietysti samalla paljastettiin se, että kyllä, James ja Lena päätyivät yhteen ja olivat ainakin jonkin aikaa yhdessä.

Ylivoimaisesti parasta tässä luvussa oli kuitenkin loppu, tuo viimeinen kohtaus, kun Harry ja kumppanit tulivat paikalle. Ei sillä, että muussakaan luvussa olisi ollut mitään vikaa, mutta käkätin kuin mielipuoli, kun se oli vain niiin ihanaa :D Harryn ja Ginnyn kommentit ja Jamesin vastaukset ja kaikki <3 Pari lempparia:

Lainaus

”Kas vain”, ystävällisen näköinen mustatukkainen mies sanoi. ”Kultaseni, löysin esikoisemme. Hän on kietoutunut johonkin viehättävään nuoreen neitiin.”

Hajosin niiiiin pahasti tälle ja sille, että Harry ei kuitenkaan tuntunut oikeasti olevan millänsäkään :D

Lainaus

”Puolustukseksemme voin sanoa”, James sanoi vakavalla naamalla, ”että emme uskoneet teidän saavan koskaan tietää.”

Tämäkin, ai että :D :D Lisäksi Potterin perheen välit vaikuttivat kerta kaikkiaan ihanilta! Harry ja Ginny vaikuttivat tosi paljon itseltään, koska hekin aina kiersivät kaikkia mahdollisia sääntöjä, ja eivät selvästi tosissaan odottaneet lapsiltaan mitään muuta. Ja voi elämä se huispaajakeskustelu, mua naurattaa kun vain muistelenkin sitä ;D ;D

Öäöää, mulla ei oikein ole muuta sanottavaa, mutta tuntuu väärältä lopettaa tämä kommentti, koska se tarkoittaa että sitten munkin osalta tämä ficci on oikeasti loppu (tosin ainahan sen voi lukea uudestaan!). Mutta no, kiitos miljoonasti tästä koko ficistä! Tämä oli kokonaisuutena tosi eheä, missään välissä ei menty liikaa sivuraiteille, mutta oli ihanaa että tämä oli kuitenkin näin pitkä. Et varmaan (toivottavasti) ylläty, kun myönnän äänestäneeni tätä vuoden ficiksi, ja olin ihan superiloinen, kun tämä pääsi ansaitusti ykkössijalle!

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär | K11 (VALMIS 23.2.!)
Kirjoitti: Professori_Huuhaa - 01.04.2017 18:36:32

Tää tarina on ihan mahtava!

Se mikä häiritsee, on se, että jokainen nimi Potter->Potta, myös taivutettuna -super rasittavaa😂 samoin on myös muita kirjoitusvirheitä ja typoja. Tossa kohtaa kun.James ja Lena tanssii on vähän hassua nimittää niiden tanssikohtaa tanssilattiaks ku just todettiin ettei sellasta oo :D

Mut kiitos, toivottavasti jatkuu pian!

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär | K11 (VALMIS 23.2.!)
Kirjoitti: Kaira - 01.04.2017 19:14:33

Lyra, kiitos paljon kommentista, ihanaa kuulla, että luit ja tykkäsit! <3

nominal, kiitos! <3 Tästä ja äänestämisestä ja muista kommenteista, vitsit siitä saa motivaatioo kirjoittaa kun joku on niin ihana, että jaksaa kommentoida :) Ja tosiaan, tiesin alusta alkaen, että haluan kirjoittaa vain yhdestä lukukaudesta, mutta halusin jotenkin ovelasti sujauttaa sekaan sen, mitä lähitulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Olisihan se ollut vähän raskasta, jos puolen vuoden jahkailun ja jaarittelun jälkeen kaikki ois päätynyt yhteen suudelmaan, hehe. Kiitos vielä!

Professori_Huuhaa, kiitos kommentistasi! :) Jatkoahan tälle ei enää ole tulossa, mutta kivaa, että tarina miellytti. Mahdolliset kirjoitusvirheet myönnän auliisti (pieni huolimattomuus oikolukuvaiheessa on helmasyntini), mutta kaikista Potta Arpinaama -jutuista syytän vain ja ainoastaa Finin mainiota apirillipäiväjekkua ;)

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär | K11 (VALMIS 23.2.!)
Kirjoitti: Isfet - 02.04.2017 21:53:44

Ryömin tänne nyt pieneksi ja harmittomaksi tekeytyneenä, suurta syyllisyyttä tuntien. Minun IHAN OIKEASTI piti kommentoida tätä heti kun viimeinen luku ilmestyi, mutta olin tuhma enkä tehnyt. Sitten aioin kommentoida kun on aikaa pureutua tekstiin, noin niin kuin hyvitykseksi, mutta nyt on jo huhtikuu! Hupsista.

Ja nyt huomaan ettei minulla ole oikeastaan mitään järkevää sanottavaa. Viimeinen luku oli niin suloinen kun voi vaan odottaakin, ja oli tavallaan surullista että tämänkin täytyi loppua. Mutta toisaalta pidemoi olisi varmaankin ollut liikaa, draamaa ja tuoreen parin ongelmia olisi pitänyt laittaa enemmän. Hyvä näin, söpösti.

Ihanaa, että Lena sai puhuttua äitinsä kanssa! Ehkä he molemmat nyt ymmärtävät toisiaan paremmin - tai sitten on vain turha odottaa liikoja ja palata maan pinnalle. Anyways, kivaa.

Siten The Paritus. Hymyilin ensinnäkin koko kirjeen ajan, tässä melkein nauroin;

Lainaus

Ja ennen kaikkea: meidän vanhemmat eivät järjestäkään tänä vuonna kuuluisia uudenvuodenillallisiaan, vaan lähtevät ulos kavereidensa kanssa juhlimaan. Tiedän – minunkin on vaikea kuvitella sitä. Joka tapauksessa, minä, Al ja Lily saimme erinomaisen idean heti luvattuamme isälle, ettemme käytä tilaisuutta hyväksemme ja järjestä uudenvuodenbileitä: aiomme nimitäin käyttää tilaisuuden hyväksemme ja järjestää uudenvuodenbileet!

koska tuo kuulostaa vaan niin tyypilliseltä!  ;D

Lainaus

”Puolustukseksemme voin sanoa”, James sanoi vakavalla naamalla, ”että emme uskoneet teidän saavan koskaan tietää.”

Hajosin.  ;D Koko odottamaton vanhempien kotiinpaluu oli timanttinen  :D

Lainaus

”No”, Harry sanoi, kaivoi tuliviskipullon ruokakomeron ylimmäiseltä hyllyltä esiin, ”minä luulen, että tänään ei ole oikea hetki kurinpalautukselle, mutta näistä juhlista keskustellaan vielä huomenna. Kaadanko kaikille?”

Oi voi, ihanaa!  :D

Kiitos tästä, olet jaksanut puurtaa ihailtavasti tämän parissa! <3 Ykkössijakin oli muuten ihan ansaittu, hyvä ettei omakaan ääneni mennyt hukkaan  ;)

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär | K11 (VALMIS 23.2.!)
Kirjoitti: Professori_Huuhaa - 09.04.2017 01:48:58

Lainaus käyttäjältä: Kaira - 01.04.2017 19:14:33

Lyra, kiitos paljon kommentista, ihanaa kuulla, että luit ja tykkäsit! <3

nominal, kiitos! <3 Tästä ja äänestämisestä ja muista kommenteista, vitsit siitä saa motivaatioo kirjoittaa kun joku on niin ihana, että jaksaa kommentoida :) Ja tosiaan, tiesin alusta alkaen, että haluan kirjoittaa vain yhdestä lukukaudesta, mutta halusin jotenkin ovelasti sujauttaa sekaan sen, mitä lähitulevaisuudessa tulee tapahtumaan. Olisihan se ollut vähän raskasta, jos puolen vuoden jahkailun ja jaarittelun jälkeen kaikki ois päätynyt yhteen suudelmaan, hehe. Kiitos vielä!

Professori_Huuhaa, kiitos kommentistasi! :) Jatkoahan tälle ei enää ole tulossa, mutta kivaa, että tarina miellytti. Mahdolliset kirjoitusvirheet myönnän auliisti (pieni huolimattomuus oikolukuvaiheessa on helmasyntini), mutta kaikista Potta Arpinaama -jutuista syytän vain ja ainoastaa Finin mainiota apirillipäiväjekkua ;)

En ees tajunnu et toi aprillipila olis mahdollinen :D ei olis pitäny lukea tätä helmeä aprillipäivänä... Ja meni ohi ettei tälle muka ole tulossa jatkoa, mä vaadin että on! Vaikka jotain oneshotteja... olis ihanaa!

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär | K11 (VALMIS 23.2.!)
Kirjoitti: Jaycee McSlay - 16.04.2017 23:29:09

Voitko kirjottaa tähän jatko osan??? Oon koko tän päivä yrittäny ettii jotain yhtä hyvää ficcii mut en löydä ja en enää tiiä mitä teen elämälläni:(

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär | K11 (VALMIS 23.2.!)
Kirjoitti: Linsku - 24.06.2017 20:51:06

Minun olisi varmaan aiemmin pitänyt kirjoittaa jotain kehumis viestiä tästä. ;D Mutta kirjoitan sen nyt. Olen lukenut tämän ehkä pari päivää ennenkuin liityin tänne.
Lentäjän tytär on sujuvasti kirjoitettu, hauska ja siinä on hyvä juoni. Ymmärsin lähes jokaista hahmoa ja heidän tekojaan.
Luulin itse että kirjoittaisin tästä kommentista pidemmän mutta erehdyin. No ehkä näistä parista lauseesta saa mielipiteeni selville ;D
PS Olisi ihanaa jos tähän saisi jatkoo

Otsikko: Vs: Lentäjän tytär | K11 (VALMIS 23.2.!)
Kirjoitti: Kaira - 23.10.2017 18:51:09

Oijoi, näin nolosti myöhässä tulen vielä kiittämään kommenteista!

Kiitos tuhannesti, Isfet, ihanasta kommentista ja siitä, että olet viihtynyt ficin parissa ja siitä, että olet sitä vielä äänestänytkin! <3

Jaycee McSlay, kiitos, olenpa otettu että pidit ficistä noin paljon! :) Jatkoa tälle tuskin tulee, ellen nyt ihan vielä jossakin vaiheessa sekoa ja innostu.

Linsku voi kiitos paljon kommentista! Ihanaa, että tykkäsit :)