Nimi: Susipoikien varjeltu salaisuus
Kirjoittaja: inukii
Ikäraja: K-11
Genre: Fantasia, slash
Paritus: Natan/Koda
Haasteet: Ficlet300
Yhteenveto: Lapin metsissä asustavan ihmissusilauman keskuudessa ovat aina vallinneet tutut perinteet ja tavat, joista ei vuosisatojen kuluessa olla kertaakaan joustettu. Alfasuden ainoan pojan Kodan täytyy nyt valita itselleen puoliso, jonka kanssa johtaa laumaa isänsä kuoltua, mutta poika ei olekaan kiinnostunut vastakkaisesta sukupuolesta. Avioituuko hän vasten tahtoaan ihmissudelle, jota ei rakasta vai uhmaa kaikkia odotuksia ja lakeja paljastaen laumalle salasuhteensa toiseen susipoikaan?
A/N: Oon kehitellyt tätä ideaa jo pitemmän aikaa, mutta nyt päätin vihdoin toteuttaa sen. En omista tuota alun lainausta, vaan löysin sen Pinterestistä, mutta en sitten saanut selville sen alkuperäistä kirjoittajaa.
Susipoikien varjeltu salaisuus
"May wolf ever walk beside you and
grant you rest in his shadow. May his paws ever
guide your path and your howls be heard
by all."
1. Iltasaduista ja pihkaisista puista
80. Nahka
Auringon painuessa levolle paksun pilviharson taa viileänä syysiltana, oli metsän elämä vasta heräämäisillään täyteen loistoonsa. Lepakot heräsivät liitämään yötaivaalle, pöllöt huhuilivat kulkiessaan ja ketut juoksivat villeinä vailla ajantajua, mutta eläimistä jokainen kiersi pienelle aukealle muodostetun leirin kuin sanattomasta sopimuksesta.
Sielläkin kaikkein kiintoisimmat asiat tapahtuivat vasta hämärän laskeuduttua, kun lauma kaksijalkaisia kerääntyi tiiviiseen ympyrään kuuntelemaan joukkonsa vanhimpien kiehtovia tarinoita elämänkokemuksistaan. Monesti he kertoivat samoja juttuja ilta toisensa perään, mutta päivä päivältä tarinat värittyivät ja vääristyivät niin, etteivät he itsekään enää tienneet, mikä niissä oli totta ja mikä ei, mutta nuoremmat jaksoivat silti kuunnella niitä aina yhtä lumoutuneina.
Tunnelmallisesta tarinatuokiosta puuttui vain monille ihmisille tuttu leirinuotio. Heille kuitenkin riittivät lukuisten ketunnahkojen antama lämmin turva ja taivaalla loistavan puolikuun tuoma valo, jota heistä jokainen vilkaisi välillä odottaen haikein mielin, että se olisi täysi. Keron - lauman matikkaneron - laskelmien mukaan siihen hetkeen oli enää vajaa viikko aikaa. Suurin syy nuotion puuttumiseen oli kuitenkin se, että se oli heille kuolemaksi. Ihmissudet eivät nimittäin kestäneet tulta lainkaan.
Eikä kiehtovien tarinoiden lumoissa kukaan huomannut kahden pojan puuttuvan heidän joukostaan.
"Meidän pitäisi tehdä tätä useammin", Natan kuiskasi Kodan korvaan.
"Nojata pihkaisiin puihin toisiimme kietoutuneina jääden paitsi iltasadusta vain siksi, että se on romanttista?" toinen vastasi hymyillen samalla, kun Natan suukotteli hänen kaulaansa.
"Ne jutut on kuultu miljoonaan kertaan ja ne ovat jo muuttuneet niin paljon, ettei niissä ole enää päätä eikä häntää. Sitä paitsi eikö tämä muka ole?"
"Mitä?"
"Romanttista."
Koda työnsi Natanin etäisyyden päähän itsestään ja lähti kävelemään takaperin kohti aukeaa, jossa heidän leirinsä sijaitsi. Hän sulki silmänsä ja kun hän avasi ne uudestaan, ne olivat muuttuneet ruskeista keltaisiksi. Sitten hän iski toista silmäänsä ja totesi virnistäen: "Vain ystäviä."
2. Isänsä poika - vaiko sittenkään?
180. Vesi
"Mitä mieltä olet Ruskasta, poikani?"
Koda naurahti niin, että hänen pureskelemansa raaka palanen jäniksen lihaa lennähti ulos pojan suusta. "Anteeksi mitä?"
Neljäkymmentä vuotta täytettyään, hänen isänsä oli lähes päivittäin kysellyt pojan mielipiteitä milloin kenestäkin lauman naispuolisesta henkilöstä. Se alkoi jo tosissaan käydä Kodan hermoille, vaikka isän tarkoitusperät olivatkin täysin ymmärrettävissä. Olihan tämä Alfasusi ja jonain päivänä Koda perisi isänsä johtoaseman laumassa.
"Tiedäthän, jonain päivänä minua ei enää ole ja sinä tulet johtamaan tätä joukkiota. On erittäin tärkeää, että sinulla on silloin naarassusi rinnallasi", Iki selosti pojalleen.
"Eihän sinullakaan ole", Koda muistutti.
"Ei enää, mutta myönnettäköön, ettei johtajan taakka ollut niin raskas kantaa, kun äitisi oli vielä elossa."
Siitä Koda ei halunnut puhua, joten hän siirtyi takaisin alkuperäiseen aiheeseen: "Ruska on ollut ystäväni niin kauan kuin muistan ja sen enempää hän ei tule koskaan olemaankaan."
"Mutta -"
"Isä", Koda keskeytti ja nousi seisomaan, "kiitos vain, mutta tässä asiassa en tarvitse apuasi."
Sen sanottuaan hän poistui majasta ja suuntasi kohti metsäaukean laitaa, jossa puusto tiheni nopeasti.
Ihmissudet eivät viihtyneet kauaa aloillaan, vaan muuttivat usein leirinsä sijaintia. Siihen oli kaksi syytä: eläimet oppivat yllättävän nopeasti kiertämään leirin kaukaa, kun ne huomasivat lajitovereidensa päätyvän ihmissusien suihin. Tällöin heillä alkoi olla riistasta pulaa ja oli pakko muuttaa. Toiseksi todennäköisyys törmätä ihmisiin oli huomattavasti pienempi, kun he eivät asettuneet aloilleen kauaksi aikaa. Kyllä he niihin satunnaisin väliajoin törmäsivät, mutta heidän tarinansa retkeilevästä ihmisjoukosta oli ainakin siihen asti mennyt läpi.
Nykyisessä oleskelupaikassaan he olivat asuneet vasta muutaman päivän, mutta Koda oli siinä ajassa jo kerennyt koluta lähiympäristön läpi ja hänen lempipaikakseen oli muodostunut pieni puro, joka virtasi puolen kilometrin päässä leiristä.
Hän kyykistyi veden varaan, nosti karhunnahkatakkinsa hihat kyynärpäihin ja asetti kämmenensä kylmän veden pinnalle. Hän sulki silmänsä ja keskittyi tunnustelemaan ympäristöä ihmissudelle ominaisten tarkkojen aistiensa avulla.
Ilmassa tuoksui aamukasteen jäljiltä märkä puu ja leirissä aamiaiseksi syöty liha. Se sai Kodan vatsan kurnimaan, sillä hänen ruokailunsa oli päättynyt lyhyeen. Hän kuuli tuulen heikkoa huminaa, mutta pinnistäessään kunnolla, hän kykeni erottamaan myös laumansa hiljaista puheensorinaa. Sitten hän painoi kätensä veden alle ja tunsi sen virtaavan sormiensa välitse. Jalkojensa alla hän tunsi havunneulasten peittämän maaperän, mutta tärkein asia minkä hän tunsi löytyi sydämestä ja se oli ihmissuden ainutlaatuinen yhteys luontoon.
Koda pysyi siinä jonkin aikaa. Avatessaan silmänsä hän näki kaiken terävämpänä ja erotti jokaisen pienen yksityiskohdan tarkasti puista maisemaa vasten. Hän huomasi vikkelästi juoksevan oravan hännänpään olevan muuta kehoa aavistuksen verran tummansävyisempi, mutta ei ollut varma oliko se vain likainen. Koda tiesi silmiensä loistavan kirkkaankeltaisena.
Kun hänen isänsä oli opettanut tämän tavan tuntea yhteys luontoon, hän oli tehnyt sen maanpinnalla, eikä Koda ollut silloin osannut sitä. Hän oli tajunnut asian vasta vuosi sitten saatuaan ajatuksen kokeilla sitä vedessä. Silloin hän oli ensimmäistä kertaa aidosti tuntenut olevansa osa luontoa. Nykyään se luonnistui häneltä kuivallakin maalla, mutta silti hän teki sen mieluiten tuolla tavalla: kädet vedessä, jalat maalla. Vesi oli olennainen osa luontoa ja Koda halusi tuntea yhteyden myös siihen. Toisin kuin isänsä. Loppujen lopuksi he olivat melko erilaisia.
Koda nosti kätensä vedestä vasta, kun niistä alkoi lähteä tunto.