Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Hunajaherttua => Aiheen aloitti: Chibi - 23.12.2013 23:43:30
-
Nimi: Naiset ovat kuin kaadot
Kirjoittanut: Chibi
Ikäraja: K11
Genre: Romance, fluffy
Paritukset: Oliver/OC, Fred/OC
Varoitukset: alle 16- vuotias harrastamassa seksiä (Antaa ymmärtää, mutta ei kuvaile tarkemmin)
A/N: Helppolukuista romanttista ja käsittääkseni viihdyttävääkin tarinaa Weasleyn kaksosista, näiden lapsuuden ystävästä ja Oliver Woodista, sekä muista sivuhahmoista, jotka monesti jäävät liian vähälle huomiolle.Olen halunnut kirjoittaa tämän tarinan pitkään ja vihdoin inspiksen iskettyä (jostain laatikosta se löytyi ystävän kysyttyä lisää ficcejä luettavaksi) päätin sen tuoda julki... Toivottavasti pidätte heistä yhtä paljon, kuin minä ja hän.
-
"Oliver Wood on niin vanha ja huispausriippuvainen, ettei häneen kannata ihastua."
"Ota ennemmin jompikumpi meistä", George sanoi virnistäen. "Tai molemmat", Fred jatkoi hymyillen.
-
1. Nuppineuloja lattialla
Ulkoilma oli jo viilennyt, mutta rohkelikkotornissa kuhistiin kuin muurahaispesässä kesäkuussa. Ja vaikkei huispauskausi ollut vielä alkanutkaan, joukkueet harjoittelivat kovaa kyytiä. Tai no, Rohkelikko-joukkue harjoitteli.
"Asia saattaa johtua Woodin voitonhalusta", joku väläytti, mutta kukaan ei välittänyt. Juuri siitä se varmasti johtuikin, mutta hävittyjen vuosien jälkeen rohkelikot olivat valmiit antamaan Woodille anteeksi joukkueen rääkkäämisen, vaikkeivat muut harjoitelleetkaan. Voisihan se olla, että tänä vuonna viimeinkin onnistaisi.
13-vuotias Lucy Harrison istui oleskeluhuoneessa odottamassa, josko kaksoset kohta palaisivat lenkiltä, jolle Wood oli koko joukkueen patistanut ulkona alkaneesta räntäsateesta piittaamatta.
Pian muotokuva-aukosta ilmestyikin pirteä kapteeni ja kuusi tympääntynyttä joukkuelaista... Kaikki läpimärkinä. Muut laahustivat suoraa makuusaleihin vaihtamaan vaatteita, mutta Fred ja George istuutuivat Lucyn jo valtaaman pöydän ääreen ja pudistelivat räntää takeistaan ja hiuksistaan lattialle, sekä Lucyn päälle.
"Oliko hyvä lenkki?" Lucy kysyi piruillen. Fred narahti mitäänsanomattomasti, mutta George pudisti päätään. "En nyt sanoisi, että hyvä, mutta jotain uutta. Tiedäthän, meidän kapu, Oliver, on kohta täysi-ikäinen", hän jatkoi, koppasi samalla Lucyn pään kainaloonsa ja osoitti Oliveriä, joka oli jo vetänyt takin päältään ja istahtanut takkatulen ääreen autuaan näköisenä. "Ja hänellä oli kerrankin loistoidea", Fred jatkoi virnistäen. Lucy katsahti ensin Oliveriin ja sen jälkeen Frediin. Kysyvän ilmeen jälkeen Fred virnisti uudestaan ja sanoi: "Järjestetään rohkelikko-porukalla pikkujoulut joulukuun alussa!"
Lucy katsoi Oliveria pitkään, muttei keksinyt todeta kaksosille mitään pikkujouluista. Hänellä oli pieni aavistus siitä, mitä niistä saattaisi seurata. "Olen yhä sitä mieltä, että hän on hyvännäköinen", Lucy sen sijaan tokaisi saaden kaksoset nauramaan, Fredin hieman hämmentyneenä, ja Georgen toteamaan; "Ja minä olen yhä sitä mieltä, että hän on liian vanha sinulle"
***
Oliver juoksi portaita viidennestä kerroksesta kolmanteen. Lockhart ei olisi mielissään, jos hän olisi jo toisen kerran myöhässä samalla viikolla. Eiliset treenit olivat venyneet, herätyskello jättänyt herättämättä ja nyt oli vielä aamupalakin syömättä. Kolkot käytävät olivat tyhjät lukuunottamatta Oliveria ja ruskeahiuksista tyttöä, johon Oliver kirjaimellisesti törmäsi kääntyessään kulman taakse.
Oliver horjahti, mutta tyttö menetti tasapainonsa täysin ja oli melkein kaatua. Oliverin pitäjän vaistot heräsivät. "Naiset ovat vähän kuin kaadot. Jos saat sen kiinni oikeaan aikaan, saatat voittaa", oli joku joskus hänelle sanonut.
Oliver tarttui tyttöä kiinni selästä ja kädestä ja pysäytti kaatumisen juuri, ennen kuin tämä löi päänsä kaiteeseen. "Koppi", Oliver sanoi hymyillen ja katsoi punastunutta tyttöä, jolta oli kaiken lisäksi levinnyt nuppineulapaketin sisältö pitkin lattiaa kaatuessa.
Oliver päästi tytöstä irti ja alkoi sitten yhdessä tämän kanssa kerätä nuppineuloja. Syyhän oli oikeastaan hänen... Ja hän myöhästyisi joka tapauksessa.
Ojentaessaan keräämänsä nuppineulat tytölle Oliver hymyili. "Anteeksi hirveästi, Oliver Wood, jos haluat kertoa opettajallesi kenen takia olet myöhässä", hän sanoi virnistäen, saaden tytön taas punastumaan, mutta kuitenkin vastaamaan selkeästi; "Kyllä minä sinut tiedän. Olen seurannut Rohkelikko-joukkuetta ykkösluokalta asti... Olen Lucy Harrison, kauhukaksosten lapsuuden kaveri." Oliverilla meni hetki järjestellä kaikki päässään. Sitten naksahti. "Nyt kun sanoit, niin kyllähän minäkin tiedän, kuka sinä olet. Olet monesti ollut kentän laidalla seuraamassa harjoituksia ja niiden jälkeen pukuhuoneiden luona odottelemassa Frediä ja Georgea”, Oliver vastasi jopa vähän kysyvästi. Lucy nyökkäsi hymyillen. ”Sittenhän varmasti tiedät jo tulevista pikkujouluista?" poika vielä kysyi saaden Lucyn nyökkäämään uudestaan. ”Kaksoset mainitsivat jotakin... Mutta niihin on ilmeisesti vielä aikaa.” Oliver nyökkäsi, nosti laukkunsa ja kääntyi lähteäkseen. Käännyttyään hän vilkaisi vielä olkansa yli ja sanoi; "Toivottavasti näemme siellä", ja iski tytölle veikeästi silmää. Puna, joka oli juuri laskenut Lucyn kasvoilta, kipusi sinne takaisin.
***
Lucy istui lounaalla suuressa salissa ja näytti typertyneeltä. Hänen edessään oli vielä tyhjä lautanen, kun kaksoset vihdoin suvaitsivat liittyä hänen seuraansa.
Fred ja George istuutuivat molemmin puolin tyttöä. Molemmat alkoivat lappaa perunamuusia ja lihakastiketta lautaselleen vihannekset unohtaen. Lihaa, perunaa, leipää, levitettä, lautanen oli täydellinen. Fred oli juuri laittamassa ensimmäistä haarukallista suuhun, kun huomasi Lucyn tuijottavan ikkunasta ulos haikean sekainen ilme kasvoillaan.
”George, se on taas tuo ilme”, Fred sanoi, kuin olisi puhunut tuomiopäivästä. George henkäisi liioitellusti ja kietoi sitten kätensä Lucyn hartioille. ”Kerro kuka se on”, hän kuiskasi ja yritti katsella, mihin suuntaan tyttö vilkuili. Harmillisesti, vain ikkunaan. ”Mitä... Kuka... Mikä...?” Lucy kysyi kuin horroksesta heräten. Kaksoset katsoivat toisiaan pitkään ja alkoivat nauraa. ”Sinulla on tuo ilme aina, kun olet ihastunut”, George naljaili. Fred hymyili vieressä ja katsoi Lucy suoraa silmiin. ”Olemme tunteneet sinut kohta neljätoista vuotta, joten turha väittää vastaan”, Fred vielä sanoi, sekä varmisti ja vakuutti, että he eivät kertoisi kenellekään. Eiväthän he olleet kertoneet koskaan ennenkään.
Lucy huokaisi ja vilkaisi sitten pöydän päähän, jossa Oliver Wood ja muutama muu kuudesluokkalainen istuivat syömässä ja nauramassa.
Lucyn suu mutristui. Hän huokaisi hiljaa ja nopeasti; "Oliver Wood..."
Fred ja George miettivät hetken nauraako vai itkeä, mutta päättivät ensin kuunnella, mikä tässä oli syynä, sillä vielä pari päivää sitten Lucy oli vain sanonut heidän kapteeniaan hyvän näköiseksi. Jotain oli siis tapahtunut.
"Onko jotain tapahtunut?" Fred aloitti.
George nielaisi ruokansa Fredin mulkaistessa tätä ja jatkoi; ”Ahdisteliko hän?”
"Heittikö hän sinuun herjan?"
"Lukitsi Murjottavan Myrtin vessaan?"
"Tai Voron siivouskomeroon?"
"Heitti lohikäärmeen munalla?"
"Avasiko hän salaisuuksien kammion?"
Ideoiden käydessä toistaan hullummiksi, Lucy päätti laittaa pelin poikki.
"Hei hei hei!!! Tuo kuulostaa ihan siltä, kuin ihastuisin vain pahoihin tyyppeihin" Lucy sanoi vähän jopa hymyillen. Fred ja George olivat selvästi keksineet vielä lisää ideoita, mutta vaihtoivat lannistetun oloisina puheenaihetta. ”Olithan joskus ihastunut Percyyn”, Fred huomatti. George naurahti jatkaessaan; ”Ja Percy on paha.” Lucy ei välttämättä olisi halunnut muistaa kyseistä kohdetta, muttei voinut väittää vastaankaan. Ja kyllähän Percy oli vähän paha. Tai ainakin kunnianhimoinen. Toisaalta, niin oli Oliverkin.
Lucy joutui siis selittämään, mitä aiemmin aamulla oli tapahtunut. Kuinka hän oli kävellyt käytävässä tulossa Lipetitin luokasta hakemasta nuppineuloja McGarmivalle, kun kulman takaa Oliver Wood oli syöksynyt häntä päin ja melkein kaatanut hänet.
"En kuitenkaan ehtinyt kaatua, sillä Oliver otti minut kiinni... Ja hän auttoi keräämään kaikki pudonneet nuppineulat ja esitteli itsensä ja kun esittelin itseni hän sanoi "Ai se Lucy" ja sitten hän kysyi pikkujouluista ja että olenko tulossa sinne", Lucy veti henkeä mutta jatkoi nopeasti, etteivät Fred ja George saisi lisää ideoita siitä, mitä Oliver olisi sitten tehnyt, "Sitten hän sanoi ’Toivottavasti näemme siellä’ ja iski minulle silmää", Lucy lopetti sekaisen oloisena ja punastui hieman.
Fred huokaisi ja ojensi Lucyn lautasen Georgelle, joka alkoi lappaa sille ruokaa.
"Älä ymmärrä väärin", Fred aloitti, "Olet tosi suloinen, mutta", George jatkoi kauhoessaan perunamuusia Lucyn lautaselle, "Oliver Wood on niin vanha ja huispausriippuvainen, ettei häneen kannata ihastua."
"Ota ennemmin jompikumpi meistä", George sanoi virnistäen. "Tai molemmat", Fred jatkoi hymyillen.
"Me voidaan puhua kapulle, jos haluat", hän vielä vakuutteli Lucylle, joka koetti saada Georgen lopettamaan ruoan lappauksen. "Tehdä vähän sellaista salapoliisin työtä", George jatkoi ojentaessaan Lucylle tytön normaaleihin ruokamääriin nähden aika täyden lautasen, ja iski tälle silmää. ”Eihän sitä koskaan tiedä, jos tämä ihastus numero 107, vaikka tärppäisi”, Fred vielä sanoi kulmiaan kohotellen samalla, kun alkoi syödä ruokaansa. ”Sitä paitsi pikkujouluihin on vielä yli kuukausi aikaa, ehdit ihastua ainakin kymmenen kertaa uudestaan ennen niitä”, George sanoi hymyillen ja saatuaan Lucylta pienen hymyntapaisen takaisin, kääntyi sitten omaan lautaseensa päin. Lucy vilkaisi vielä pöydän päätyyn päin, mutta kääntyi äkkiä takaisin ja koetti rauhoittua. Hänen olisi pakko keskittyä muinaisten riimujen tunnilla.
A/N: Chibi kiittää lukemisesta ja pyrkii lisämään osia tasaiseen tahtiin :)
Kommentit aina toivottuja <3
-
Ah, Oliveria ja Frediä samassa ficissä, hienoa! En olekaan näistä pojista lukenut pitkään aikaan.
Ennakko-odotuksia minulla ei ollut, koska et ollut laittanut alkuun yhteenvetoa (suosittelen, jotta mahdollisimman moni saa sysäyksen lukemiselle).
Fici oli helppolukuinen ja eteni mukavalla tahdilla. Ehkä OC-Lucysta olisi voinut olla enemmän tietoa. Ainakin hän vaikuttaa suorasukaiselta: siis kuka hullu paljastaa kaksosille, kehen on ihastunut? En minä ainakaan! ;)
Kaipaisin lisää kuvausta Lucyn ulkonäöstä ja taustasta.
Pari kirjoitusvirhettä/kohtaa, joista en pitänyt, huomasin:
Ulkoilma oli jo viilennyt, mutta rohkelikkotornissa kuhistiin, kuin muurahaispesässä kesäkuussa.
Ei pilkkua.
Pian muotokuva-aukosta ilmestyikin yksi pirteä ja kuusi tympääntynyttä rohkelikkoa...
Ehkä paremmin sopisi: "yksi pirteä rohkelikko ja kuusi tympääntynyttä rohkelikkoa, koska tuo yksi-muoto ei voi viitata monikkoon... tietääkseni. Omaan korvaan kuulosti oudolta.
Fred narahti mitäänsanomattomasti
Hahaha, toisaalta tämä nauratti :D
"Hei hei hei!!!
Hmm, kolme huutomerkkiä ei toimi tehostekeinona minuun.
Lisäksi olisi hyvä, jos sitaatit olisivat omalla rivillään eivätkä keskellä virkkeitä.
Olihan siellä tietysti hyvääkin! Esimerkiksi vertaus, joka otsikossakin on, oli mainio. Sopii Oliverin sporttiseen elämäntyyliin, vaikka hän ottikin kaato-ohjeen melko kirjaimellisesti. Itsehän ymmärsin koko "naiset ovat kuin kaadot" -jutun kaksimielisesti.. :D Pidin kovasti virnistelevästä ja hieman hajamielisestä Oliveristasi - kaanonista jäi minulle vähän turhan tuima ja tosikkomainen mielikuva hänestä. Ihan Oliverin tyylistä, että hän ei kiinnitä hirveästi huomiota siihen, mitä pelikentän laidalla tai harjoitusten jälkeen tapahtuu.
Kaksoset taas olivat hyvin lähellä IC:tä; "unohtivat" vihannekset lautaseltaan, suunnittelivat pikkujouluja ja kiusoittelivat kaveriaan. Fredin ja Georgen saaminen eläviksi on vaikeaa, kokeiltu on! Huumori on nimittäin yksi vaikeimmista viihdyttämisen lajeista.
"Avasiko hän salaisuuksien kammion?"
Hehheh. Tyypillistä mustaa huumoria Freorgelta!
Jään odottelemaan, miten hahmot kehittyvät ja kuinka tapahtumat etenevät. Hyvää uutta vuotta ja inspiraatiota!
- Röh
-
Tämä vaikuttaa todella mielenkiintoiselta! Olen lukenut hyvin harvoja pidempiä ficcejä, joissa kaksoset ovat olleet suuressa roolissa. Heidän kanssaan aina hieman pelottaa, onnistuuko kirjoittaja mitenkään pääsemään edes lähelle heidän mahtavaa luonteenlaatuaan, mutta olit minusta onnistunut aivan loistavasti. Pidin erityisesti tuosta salaisuuden kammion avaamisesta (muutenkin oli mukavaa, kuinka hyvin tämä oli sidottu ajallisesti kirjan tapahtumiin) sekä ruoan lappaamisesta lautaselle. Se oli kaiken kaikkiaan hyvin pieni ele, mutta juuri senkaltaiset teot kertovat hahmoista usein eniten: sanomatta mitään toisilleen kaksoset vain tiesivät, että nyt on aika latoa Lucyn lautanen täyteen ruokaa.
Minä puolestani ihastuin aika tavalla siihen, että Lucy vain on, eikä hänestä kerrottu niin valtavasti :D Usein uusia hahmoja esitellessä tulee kerrottua kovin paljon juurikin ulkonäöstä, mikä on minusta harvoin kovin luontevaa, ja niinpä minusta oli kiva, että siihen ei tässä erityisemmin pureuduttu. Toki jossain välissä haluan kuulla hänestäkin, mutta loppujen lopuksi ulkonäkö on aika toisarvoinen seikka.
Oliverin hahmo oli kuitenkin ehkä kaikkein onnistunein. Minulla on hänestä kohtalaisen vahva mielikuva, ja monesti tuntuu, että ficeissä häntä pidetään ihan hulluna nipottajana, mitä hän ei onneksi tässä ollutkin (jonkin verran vain, kuten kuuluu :P).
Otsikosta piti myös sanoa sananen. Se oli tavallaan todella mielenkiintoinen ja sen perusteella avasin tämän ficin, mutta toisaalta siinä myös häiritsee minua jokin, ehkä liika suorasukaisuus tai muotoilu ("kaadot" kuulostaa jotenkin kummalliselta). No joo, olipa hieno urputus, kun en osannut edes perustella, mutta lopputuloksena lienee kuitenkin, että otsikko oli erottuva.
Toivottavasti jatkat tosiaan pian!
-
Merlin vieköön! Siis herranjestas oonkohan mä koskaan saanut näin pitkiä kommentteja? :O En ainakaan samaan ficciin.
No ensimmäisenä Chibi tietenkin kiittää ja koettaa sitten parhaansa mukaan vastata näihin epäkohtiin ja muihin mukaviin mitä löysitte :D
Lucy aukeaa pitkin ficciä ;) Itselle tuntuu luontevalta kertoa hänestä vähä vähältä enemmän tietoa, kuin pläjäyttää kaikki kerralla. Jos se hankaloittaa jonkun lukemista, niin pahoittelen o/ Muut hahmot olen yrittänyt pitää sellaisena, kuin olen itse nähnyt heidät kirjoissa ja elokuvissa. Hienoa, että Nominalin mielestä ollaan kivasti sidottu kirjan tapahtumiin ajallisesti. Siihen on pyritty :)
Röhkölle vielä erityismaininta siitä, miten ihminen onnistyy löytämään varmaan 28 kertaa luetusta tekstistä vieläkin tavallaan aivopieruja. :D Koetan katsoa, kuinka niitä saisi vähän enemmän ihmisten muotoon. En kuitenkaan aio siirtää virkkeitä omille riveilleen, koska itselle tuntuu luontevammalta kirjoittaa (ja lukea) niin, että selkeästi sama aika, myös virkkeet, ovat samassa kappaleessa. (Jos yhtään selvensi :D)
Toivottavasti tämä avasi edes vähän, toivottavasti eksytte kommentoimaan myös seuraavaa osaa, kun se tänne pelmahtaa ;)
Kitoos~
-
Aww haha. Mainio aloitus! Tätä luki pieni hymy huulillaan. Todella piristävän suloista näin harmaana tammikuuna!
Lucy vaikuttaa hyvältä hahmolta. Sait hänet heti kivasti tarinaan mukaan, et selittänyt liikoja, joten hän tuntui vain aidosti kuuluvan tähän maailmaan! Oliverille Lucy esittäytyi "kauhukaksosten lapsuuden kaverina." Jos hän olisi Fredin ja Georgen kaveri lapsuudesta asti, niin luultavasti myös muutkin Weasleyt olisivat hänen kavereitaan. Jos hän olisi pelkkä koulusta saatu kaveri, tuntuisi se luontevammalta, etteivät muut ehkä tunne häntä mitenkään erikoisesti (jos siis yrittää järkeistää tätä tekstiä kirjoihin sopivaksi, kuten minä teen).
Ensimmäinen luku oli kovin lyhyt eikä mitään vielä oikeastaan tapahtunut, mutta tätä tekstiä oli tosi miellyttävää lukea. Tekstissä oli hyvä kappalejako ja kirjoitus itse oli selkeää. En nähnyt juurikaan kirjoitusvirheitä tai muita painopaholaisia. Oli hauskaa, kun mainitsit Lucyn ihastuneen Percyyn! On helppo kuvitella kaksosten kauhistusta kun he saivat aikoinaan kuulla siitä! Fred ja George muistuttivat minusta jostain syystä tässä tekstissä melkein Aku Ankan veljenpoikia! :D Sellaisia ahkeria velmuja.
Jään odottelemaan seuraavaa osaa mielenkiinnolla.
-
Hyvää huomenta kaikille! Arkeen paluun kunniaksi tänään tulee lisää tekstiä. Onhan tässä jo aikaa mennytkin :)
Skylaria kiitän vielä kommentista. Kiva, että tarina miellyttää :) Siihen, että Lucy esitteli itsensä "kauhukaksosten lapsuuden kaverina", vaikka toki on kaveria muiden weasleydenkin kanssa, oli minun mielestäni luonnollista, koska kaksoset olivat kakkosvuonna ainoat Weasleyt, jotka pelasivat huispausta. Percy toisaalta olisi samalla luokalla Oliverin kanssa... Meh- Tässä teille lisää luettavaa :D
2.Lenkille satoi tai paistoi
Lucy makasi sängyllään ”Taikuuden Historia”- kirjaa lukien, kun Katie astuessaan sisään suunnilleen pamautti oven auki ja heitti pelihanskansa sängylleen. Lucy kääntyi ympäri sängyllään vain kohdatakseen suosikki huone- ja luokkatoverinsa hymyilevät kasvot. ”Teillä kesti pitkään”, Lucy sanoi hymyillen ja nousi nostamaan kamiinan viereen pudonneen hanskan ritilälle kuivumaan. ”Oikeastaan kävin kylvyssä samalla”, Katie vastasi alkaen samalla riisua kaapua yltään. Lucy nyökkäsi ymmärtävästi ja istui takaisin sängylleen. ”Oliko hyvät treenit?” hän kysyi tytöltä, joka kohautti olkiaan ja pyöräytti vähän silmiään. ”On epäreilua, että Luihuiset saavat kaikki hyvät harjoittelupäivät, kun heidän pitää treenauttaa uutta etsijäänsä”, Katie vastasi sanoen lainatun lauseen ylidramaattisesti ja päätään pyöritellen. ”Eikä siinä vielä mitään, mutta kun Oliver vielä raahaa meidät voitonhaluissaan lähes kaikkina vapaina aikoina kentälle... Ja kun kenttä ei ole vapaa, niin lenkille”, Katie vielä huokaisi ja lysähti sitten sängylleen, joka oli sopivasti Lucyn oman vieressä. Lucy kääntyi kyljelleen ja yritti puhaltaa Katien korvaan saadakseen tämän kääntymään, mutta turhaan. ”Ainakin pysyt hyvässä kunnossa”, Lucy huomautti ja tökkäsi Katien kylkeä saaden tämän nauramaan. ”Kyllä sitä pysyisi vähemmälläkin... Tule seuraavalla kerralla mukaan juoksulenkille. Oliver tuskin estäisi”, Katie vastasi kääntyen vihdoin Lucyyn päin. Lucy huokaisi syvään ja katsoi sitten Katieta todella pahalla ilmeellä, joka viesti syvää epäuskoa. ”Oletko tosissasi?” ”Sinusta vai Oliverista?” Katie kysyi hymyillen, vaikka tiesikin vastauksen. ”Minusta tietenkin. En yhtään epäile, etteikö Oliver olisi valmis treenauttamaan faneistaan varapelaajia”, Lucy vastasi ivallisesti nauraen. Myös Katie hymyili leveästi ja ehkä jopa vähän viekkaasti.
***
Ennen lounasta, taikuuden historian tunnin jälkeen, oli Lucy totaalisesti kadottanut Katien ja tuhrannut tämän etsimiseen niin paljon aikaa, että joutuisi syömään kiireessä.
Suuri Sali oli melkein tyhjä tytön astuessa sinne, kaikissa pöydissä ei enää edes istunut ketään ja niissä joissa istui, istui vain muutamia. Lucy istui ovien puoleiseen Rohkelikko-pöydän päätyyn niin, että pääsisi lähtemään tunnille mahdollisimman nopeasti syötyään. Tyttö laski laukkunsa penkille ja ruokaa ottaessaan yritti toisella kädellä kaivaa laukusta muodonmuutosten kirjaa. Laukku kuitenkin putosi, mikään ei hajonnut, mutta laukkua nostaessaan Lucy ei huomannut poikaa, joka oli jättäytynyt juuri lähteneestä joukkiosta puhuakseen ruskeatukkaiselle tytölle.
”Harrison?” Lucy säpsähti puhuteltaessa ja tiesi tunnistaneensa äänen, mutta ihmetteli syvästi, miksi kyseinen henkilö puhuisi hänelle. Lucy käänsi päätään kohdatakseen nyt pöydän yli kumartuneen Oliver Woodin kasvot. ”Niin?” Oliver hymyili valloittavasti ja Lucylla oli hieman vaikeuksia olla kääntämättään päätään pois, ettei hän punastuisi. ”Muistin oikein”, poika vastasi ja jatkoi sitten; ”Näin Katien-” Lucy oli nyt varma, ettei punastuisi, enemmän tuntui siltä, että kaikki veri pakeni hänen kasvoiltaan, ”-ja hän sanoi, että haluaisit mahdollisesti lähteä lenkille joukkueen kanssa. Kysyi sopiiko se minulle? On vain pari kysymystä...” Lucy yritti syödä Oliverin puhuessa, mutta edes yksi hänen lempiruoistaan, kala ja perunat ei tuntunut menevän alas millään. Sitä, johtuiko se Oliverista vai siitä, että Katie oli kieroillut hänet joukkueen lenkille, Lucy ei tiennyt.
”Oletko luihuisen vakooja?” Oliver kysyi niin vakanava, että aluksi lähes huvittuneen Lucyn oli pakko uskoa, ettei poika vitsaillut.
”En...”
”Korpinkynnen? Puuskupuhin?”
”En...”
”No, sitten voit tulla”, Oliver sanoi hymyillen ja oli lähdössä, mutta kääntyi vielä; ”Aulassa, kuudelta, satoi tai paistoi.” Lucy ei osannut kuin nyökätä. Pojan lähdettyä hän yritti vielä syödä, mutta tuli sitten siihen tulokseen, että ruoka ei millään mennyt alas. Seuraava tuntikin alkaisi ihan pian, joten hänen oli pakko nousta pöydästä syömättä melkein mitään. Lucy päätti etsiytyä oppitunnille, jonka aikana voisikin miettiä, mitä tekisi Katien kanssa. Tavalla tai toisella hänen pitäisi kai olla kiitollinen, mutta toisaalta, hän joutuisi juoksemaan.
***
”Älä yritä, sinä pidät huispauksesta! Olet huipausfriikki”, Katie sanoi Lucylle, joka vaihtoi päälleen vaatteita, joilla pystyisi juosta ulkona alkaneessa pienessä tihkusateessakin. Tyttö katsahti ystäväänsä olkansa yli murhaavasti. ”Pidän huispauksesta... Sinä hoidit minut juoksulenkille”, hän vastusti saaden Katien kohauttamaan olkapäitään. Hetken hiljaisuuden, jonka aikana Lucy yritti olla murjottavinaan ja Katie laittaa hiuksiaan, jälkeen Katie avasi suunsa. ”Voin laittaa hiuksesi letille”, hän tarjoutui hymyillen, omat hiukset nyt jo kiinni. Lucy hymyili takaisin ja istuutui Katien sängyn reunalle.
Lucyn lyhyet hiukset eivät aivan yltäneet normaalille poninhännälle, joten hän piti niitä pääasiassa auki, mutta kun ne olivat kiinni, ne olivat kahdella ranskanletillä. Se oli ollut alunperin Katien idea. Ja Katie teki maailman parhaat raskanletit.
”Saanko nyt juonitteluni anteeksi?” Katie kysyi saatuaan letit valmiiksi. Lucy kokeili hiuksiaan ja vastasi virnistäen; ”Laitetaan harkintaan.” Katie katsoi rannekelloaan vain todetakseen, että heidän olisi pakko lähteä. ”Yritä sitten edes jutella kapun kanssa.. Ja päästä seuraavalle lenkille ihan itse”, Katie vielä varmisti silmää iskien avatessaan ystävälleen oven portaikkoon. Lucy hymyili vähän punastuneena. ”Olet paras”, hän sanoi Katielle, joka pyöräytti silmiään vastatessaan; ”Minä tiedän.”
***
Tunnin kestänyt lenkki päättyi huispauskentän luokse, missä Oliver vielä jakoi pelaajilleen, ja Lucylle, ohjeet, jotka joukkueen jäsenet olivat kuulleet jo kymmeniä kertoja; ”Muistakaa venytellä, käykää suihkussa, kuivatkaa kunnolla, ettette vilustu, katsokaakin, että tulette seuraaviin harjoituksiin”, ja muuta vastaavaa. Katie katsoi jo käsiään venyttelevää Lucya huvittuneena, edellä mainittu oli nimittäin varma, että kyseinen tyttö oli ainoa, joka oikeasti kuunteli Oliverin ohjeita.
Lopulta Oliver taputti kerran kätensä yhteen merkiksi puheensa loppumisesta. Joukkue säpsähti hereille kuin koomasta ja Oliver huomasi sivusilmällä Georgeen nojanneen Fredin kaatuneen nurmikolle. Joukkuelaiset kääntyivät lähteäkseen ja Lucy seurasi esimerkkiä, mutta huomasi jonkun tarttuvan kevyesti häntä olkapäästä.
”Harrison, onko sinulla hetki aikaa?” Oliver kysyi Lucyn käännyttyä katsomaan olkansa yli. Jossain hieman kauempana Katie hoputti joukosta jääneitä kaksosia pois paikalta. Lucy ja Oliver eivät olleet puhuneet mitään koko lenkin aikana, joten tässä olisi hänen tilaisuutensa.
Lucy yritti tasata hengitystään. Hän tiesi näyttävänsä kauhealta lenkistä punehtuneen naaman valuessa vettä ja hikeä, parin ruskean suortuvan irrottua letistä johonkin otsalle ja märkien vaatteiden liimautuessa ihoon. Eikä hän kyllä voinut kehua suoritustaankaan, hän ei ollut koskaan ollut hääppöinen juoksija ja oli nyt erittäin ylpeä itsestään pysyttyään joukkueen tahdissa.
”Miten on, torstaina uudestaan? Tarkistan jos kenttä on vapaa, niin voitaisiin vaikka katsoa, kuinka käsittelet kaatoa. Kaksoset väittivät, että olet pelannut heidän kanssaan, etkä ole ollenkaan pahempi?” Oliver kysyi, eikä Lucy ollut oikein varma, mitä tähän pitäisi vastata. Hän halusi pomppia riemusta ja melkein huutaa myöntävän vastauksen, mutta sekä aivot, että jalat huusivat sitä vastaan. ”Eiköhän se käy...” Lucy sai lopulta vastattua, vaikka pelkäsi pääsisikö edes äskeisen lenkin jäljiltä huomenna sängystä ylös. Oliver nyökkäsi myöntävästi. ”Kuudelta, suuren salin edessä, satoi tai paistoi”, poika vielä jatkoi ja saatuaan Lucylta nyökkäyksen lähti pikkuhiljaa lipumaan linnaa kohti tyttö tiukasti perässään.
Oliverin askelet olivat pitkiä, Lucy oli huomannut sen jo lenkillä. Tai ehkä Lucyn askelet olivat lyhyitä, hän ei ollut varma. Kuitenkin Lucysta tuntui, että hän joutui tehdä enemmän töitä nyt Oliverin, kuin vaikka yleensä kaksosten perässä pysymiseen. Märkä maa narskui jalkojen alla, ulkona oli alkanut ehkä vähän jo pakkastaa. Muita joukkuelaisia ei enää näkynyt, kaikki olivat kai jo suihkussa tai kylvyssä.
Koko matkan he kulkivat hiljaa. Linnan ovilla Lucysta vaikutti siltä, kuin Oliver olisi aikonut sanoa jotakin, mutta koko matkan portaikossakin he kulkivat vaiti. Lopulta he saapuivat oleskeluhuoneeseen, joka oli jo täysin tyhjentynyt. Sanaakaan sanomatta molemmat astelivat kohti omia makuusalejaan, kun Oliver lopulta aukaisi suunsa: ”Harrison-” ”Sano vai Lucy”, Lucy korjasi, sillä hänestä tuntui kiusalliselta pojan puhutellessa häntä sukunimellä. Tyttö vannoi nähneensä vanhemman kasvoilla jonkun hymyntapaisen ennen kuin tämän jatkoi; ”- Muista venytellä ja kuivata itsesi kunnolla, ettet vilustu.” Lucy hymyili. Vaikka Oliver sanoi noin luultavasti joka ikiselle joukkuelaiselle vähintään kerran treenien jälkeen, koska ei halunnut käyttää varapelaajia, sanat lämmittivät. ”Joo... Sinä myös, olisihan se paha, jos kapteeni olisi pelissä puolikuntoisena. Hyvää yötä”, Lucy vastasi yrittäen kuulostaa mahdollisimman luonnolliselta, tietämättä itse ollenkaan kuinka hyvin siinä onnistui. Tällä kertaa Oliver hymyili vastatessaan hyvän yön toivotukseen.
Lucy lähti kiipeämään portaita leveä hymy kasvoillaan. Hän ei ollut ollut aivan surkea lenkillä ja pääsisi torstaina kokeilemaan pitkästä aikaa kaadon käsittelyä ja ensimmäistä kertaa muun, kuin jonkun Weasleyn kanssa. Nyt hän menisi suihkuun ja nukkumaan... Jos enää saisi unta.
A/N: Chibi kiittää lukemisesta ja toivoo kommentteja yhtä suurella innolla, kuin aina ennenkin ;)
-
Naaawww, tämä on niin ihanan söpöä! (: Jostain syystä en erityisesti pidä Lucysta - en minä mitään tiettyä piirrettä hänessä vihaakaan, mutta kuitenkin. Sen sijaan Oliver on aivan ihana tässä! Jotenkin hellyyttävää tuo hänen huolenpitonsa ja rääkkäyksensä (:D), eikä ihmekään, että Lucy pitää hänestä!
Muutamat pilkutusvirheet ja sanojen taivutukset häiritsivät tätä lukiessa. Esimerkiksi aivan viimeisessä kappaleessa pitäisi olla "muun kuin" eikä pilkun kanssa, ja tekstissä oli muutamia vastaavanlaisia virheitä, jotka pysäyttävät häiritsevästi ainakin minun lukemiseni.
Joka tapauksessa juoni kulkee niin ripeällä tahdilla, että virheet eivät ihan hirveästi häiritse seuraamista, ja niinpä odottelen jälleen innolla seuraavaa lukua (:
-
nominalille iso kiitos kommentista. Harmi, jos et pidä Lucysta, toisaalta kaikista ei voi pitää :D Lucy on ehkä vähän pikkuvanha ja koko ajan äänessä. Jotenkin en ole huomannut sitten kaikkia pilkkuvirheitä, vaikka olen parhaani yrittänyt :( Toivotaan, että tässä seuraavassa osassa pilkutkin ovat oikeilla paikoilla. Tässä siis lisää luettavaa ;) Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa Lockhartista jotain ja tämä ficci antoi siihen mahdollisuuden, uskon, ettei tämä ole viimeinen osa, jossa miehen näemme :D Ja kommentteja toivotaan yhä lisää :)
3. Vihreää ja sinistä
Torstaiaamuna Lucy heräsi, jo huonojen yöunien jälkeen, liian aikaisin. Tyttö yritti etsiä herätyskelloa yöpöydältään, tarkistaakseen tarkan ajan, mutta oli ilmeisesti pudottanut sen unissaan. Hetken etsimisen ja tuumailun jälkeen Lucyn oli myönnettävä itselleen, ettei nukkumatti enää vaivautuisi häntä auttamaan, joten hän päätti pukea ja nousta. Ehkä joku muukin huonouninen olisi oleskeluhuoneessa.
Lucy veti eilen kasaamansa vaatepinon matka-arkun päältä ja pukeutui hitaasti koulupukuun. Hän nousi ja matkalla oleskeluhuoneeseen nappasi vielä ruskeanvihreän olkalaukun sänkynsä vierestä sekä kaapunsa kamiinankuivaustelineeltä, johon oli sen illalla unohtanut. Onneksi kaapu ei ollut napannut itseensä kipinää, jos se olisi syttynyt hän olisi ollut aikamoisessa pulassa, Lucy tuumi vetäessään kaavun päälleen. Nyt se tuntui vain ihanan lämpöiseltä vielä hieman unisen tytön päällä.
Lucy hiipi makuusalin portaat alas ja koetti samalla etsiä laukustaan kelloa, jonka saattoi vannoa sinne joskus laittaneensa. Kuten yleensä, viimeinen tasku oli se, josta olisi pitänyt katsoa ensimmäisenä. Sieltä Lucy viimein kaivoi teräksisen rannekellon, jonka rannekkeesta puuttui puolet. ”Puoli viisi”, Lucy huokaisi istuessaan jo ajat sitten sammuneen takan eteen. Lucy koetti asettaa tyynyjä paremmin ja asettui makuuasentoon laukku vierellään matolla ja hassusti vähän liian isoon kaapuunsa kietoutuneena.
***
Ensimmäisenä heränneet opiskelijat kulkivat rohkelikkotornin läpi vähän ennen seitsemään. He olivat pääasiassa tyttöjä. Kolmasluokkalaisten rypäs käveli kuiskien vain huoneen lävitse nopeasti huomaamatta ollenkaan sohvalle nukahtanutta tyttöä.
Pikkuhiljaa oleskeluhuoneen läpi alkoi lipua enemmän ja enemmän ihmisiä, joista melkein kukaan ei kiinnittänyt sohvalla makaavaan ruskeatukkaiseen tyttöön mitään huomiota. Monesti oli käynyt niin, että joku hyväntahtoinen ihminen oli herättänyt sohvalla nukkuvan henkilön ja saanut herjan päälleen, joten rohkelikot olivat tehneet sanattoman säännön siitä, ettei oleskeluhuoneessa nukkuvaa herätetty, jos tätä ei varmasti tuntenut tai asialla ollut hengenhätä.
Viimeisinpien joukossa oleskeluhuoneeseen saapuivat Fred, George ja Lee kovaan ääneen jutellen. Kaksoset vilkaisivat sohvalla nukkuvaa tyttöstä, pysähtyivät ja nykäisivät sitten Leetä hihasta. ”Mitä teemme hänelle?” Fred kysyi pilke silmäkulmassaan. Lucyn toinen käsi oli valunut sohvalta alas, kun taas toinen oli jäänyt puoliksi peittämään kasvoja. George ei edes miettinyt, vaan varmisti ensin, että tyttö todella nukkui, tökkäämällä tätä näkyvään poskeen. "Minulla voi olla idea”, Lee sanoi vetäen pojat lähemmäs. Pirullinen virne nousi kaikkien kolmen kasvoille, kun he kaivoivat taikasauvat taskuistaan. Jos Lucy heräisi nyt, he saisivat elämänsä löylytyksen. Toisaalta, jos temppu onnistuisi, tyttö keksisi kyllä tavan kostaa heille.
***
Lucy käveli aamiaiselle mitä murhaavin ilme kasvoillaan. Hänet herättäneet kaksoset ja Lee olivat tajunneet paeta Lucyn vessakäynnin aikana johonkin, ilmeisesti aamiaista syömättä, sillä heitä ei näkynyt suuressa salissa. Lucy yritti olla välittämättä siitä, että kaikki kääntyivät katsomaan hänen saapuessaan saliin tai viimeistään hänen istuessaan rohkelikkopöytään Katieta vastapäätä. Joku luihuinen huusi jotain, mutta tyttö ei jaksanut välittää.
Myös Katie keskeytti aamiaisensa huomatessaan Lucyn. ”Mikäs sinuun iski?” Katie kysyi tuijottaessaan tytön hiuksia, jotka vielä viime näkemällä olivat olleet hieman sotkuiset ja vaaleanruskeat. Nyt hiukset olivat vihreän ja sinisen kirjavat ja kuin räjähdyksen jäljiltä. Lucy alkoi hymyillä ja yritti käyttäytyä mahdollisimman normaalisti. ”Kaksoset ja Lee”, Lucy sanoi sen kummempia selittämättä, sillä oli varma, että Katie tajuaisi. Ja niin hän tajusikin. Vietettyään Lucyn kanssa samalla luokalla vain kaksi kouluvuotta, oli hänkin jo tottunut aiemmin mainitun kolmikon ja Lucyn jotenkin kummalliseen ystävyyssuhteeseen. ”Sitä vähän olisin veikannutkin. Tiedätkö miten sen saa pois?” tyttö vielä kysyi, mutta Lucy vain pudisti päätään. ”Ehkä se olisi helpompaa, jos tietäisin miten he sen tekivät”, Lucy sanoi, mutta oli varma, että loitsu vähintäänkin kuluisi jossain vaiheessa pois. ”Ehkä Lockhartilla on joku keino”, Katie naurahti saaden luokkatoverinsa henkäisemään niin, että kahvit olivat mennä väärään kurkkuun; ”Ei Merlinin parta, minä en Lockhartin tunnille tämän näköisenä tule!!!”
***
Pitkän henkisen taistelun jälkeen Lucy istuutui omalle paikalleen pimeyden voimilta suojautumisen luokassa. Katie istui hänen vieressään. Lucy toivoi sydämensä pohjasta, ettei Lockhart huomaisi hänen hiuksiaan, mutta turha toivo. Aina yhtä tyylikäs kultakutri asteli luokkaan työhuoneensa portaita pitkin ja toiseksi viimeisellä askelmalla pysähtyi. Lucy manasi.
”Lapsi parka, mitä sinulle on tapahtunut?” Lockhart parkaisi ja liihotti luokan läpi vaaleansininen viitta hulmuten. Lucy pyöritti päätään ja koetti miettiä sopivaa sanottavaa, kun Lockhart alkoi pöyhiä hänen hiuksiaan mutisten jotain siitä, kuinka kamalalat ne nyt olivat, vaikkeivät kyllä aiemminkaan olleet kovin hyvältä näyttäneet. ”Onneksi minulla on tähän tilanteeseen sopiva loitsu”, opettaja lopulta mutisi saaden luokan pojat nauramaan hiljaa, tytöt pääasiassa huokaisemaan ja Lucyn nielaisemaan. ”EIKÄ OLE!” tyttö parkaisi muistaessaan, mitä Harry Potterin kädelle oli käynyt viime lauantaina. Hän ei haluaisi hiustensa katoavan kokokaan tai muuttuvan joksikin vielä kamalamman näköiseksi. ”Voi lapsi rakas, kyllähän sinä voit minuun luottaa”, Lockhart koetti maaritella, mutta Lucy veti kaapunsa hupun päänsä peitoksi. ”Kyllä se menee ohi.... Sinä voit odotellessa opettaa”, hän koetti sanoa vastaan, vaikka Lockhart yritti sauvan kärjellä pudottaa huppua hänen päästään. Kun Lockhart, kaikista vastusteluista huolimatta, sai kammettua hupun tytön päästä ja alkoi mutista loitsua, Lucy nousi niin nopeasti, että kaatoi tuolin. Mutina loppui, sillä Lockhart ei voinut ymmärtää, kuinka kukaan olisi hänen ihanaa apuaan vastaan. ”Mene nyt opettamaan tai minä lähden”, Lucy sai katkaistua hiljaisuuden. Lockhart oli kuin puulla päähän lyöty, mutta jatkoi; ”Vain vähän tuosta reunasta ensin. Nousit juuri hyvälle korkeudelle, nyt minun ei tarvitse kumartua. Capillus pigmentus-” Lockhart ei ehtinyt lausua loitsua loppuun, kun Lucy oli jo lähtenyt luokasta puolijuoksua käytävään. Hämmentynyt Lockhart kohautti olkiaan, sillä tuumi, ettei hänen imagonsa sallisi oppilaan perässä juoksemista tunnin aikana edes näin hyvän tarkoituksen nojalla, ja asteli luokan etuosaan selittämään, kuinka oli käyttänyt samaista loitsua vuosia sitten hyvin samanlaisessa tilanteessa Sveitsissä.
***
Lucy raahautui jälki-istunnosta oleskeluhuoneeseen, jossa ei ollut ristinsielua. Hän astui jo ensimmäisen askelman kohti tyttöjen makuusalia, mutta ajatteli vielä tarkistaa nukkuivatko kuudesluokan pojat.
Lucy hiipi askelma askelmalta lähemmäs poikien makuusalin ovea toivoen, ettei kukaan keksisi lähteä sieltä juuri nyt. Ovelle päästyään hän painoi korvansa sitä vasten ja toivoi, ettei kuulisi mitään. Turha toivo.
Makuusalissa oli vielä päällä täysi meteli, mitä hän oikein odotti, eihän kello ollut ihan yhdeksänkään. Lucy päätti, ettei ollut tullut tänne asti turhaan ja koputti oveen, meni sitten syteen tai saveen.
Huone hiljeni hetkeksi, Lucy kuuli askelia ja punahiuksinen poika, jonka Lucy tunnistikin, avasi oven kysyvän näköisenä. ”Lucy?” punapää kysyi hämmästyneenä saaden tytön puraisemaan huultaan. Kaikista maailman ihmistä Percyn, aina yhtä ihanan nipottaja isoveljen, Lucy oli tajunnut sen lyhyen ihastuksen ja pitkän kaksosten kanssa olon jälkeen, oli avattavat ovi nyt. ”Moi Percy! Ammm- Tuota... Onko Oliver täällä?” Lucy kysyi kauhistellen samalla, mitä kaikkea Percy keksisikään hänen vierailustaan udella. ”Mihin sinä häntä tarvitset?” Percy kysyi, saaden Lucyn huokaisemaan ja taas hengittämään. Poika oli kuitenkin sama Percy, kuin joka kesä. ”Ei ole sinun asiasi”, tyttö vastasi tylysti saaden punapään väittämään vastaan; ”Valvojaoppilaana sanon, että kello on liian paljon vierailuille ja-”, mutta joku sysäsi hänet sivuun, joku vaaleatukkainen poika, jota Lucy ei tunnistanut. ”Oliko tylleröllä jotain asiaa?” poika kysyi saaden Lucyn närkästymään; ”Tylleröllä?”. Hän kuitenkin vastasi enempiä viivyttelemättä. ”Haluaisin puhua Oliverille”, Lucy sanoi ja ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään oli tämäkin jo ilmestynyt ovelle. Samassa vaaleahiuksinen oli lähtenyt ja Oliver katsoi vihaisen ja pettymyksen sekaiselle ilmeellä Lucya, jonka hiukset olivat edelleen vihreän ja sinisen kirjavat, vaikkakin jo vähän vaaleammat. Poika veti oven kiinni astuessaan kokonaan käytävään.
”Jätit sitten tulematta harjoituksiin”, hän sanoi niin murhaavalla äänellä, että Lucy oli vähällä alkaa itkeä. ”Minulla oli hyvä syy”, Lucy vastasi katsomatta poikaan päinkään. Häntä hävetti. Olisihan hän voinut pyytää Katieta kertomaan puolestaan. Tai kaksosia.... ”Liittyykö se jotenkin-” Oliver aloitti, mutta Lucy keskeytti hänet napakasti; ”-hiuksiin. Joo, hauska juttu... Lockhart kanteli McGarmiwalle, että lähdin hänen tunniltaan kesken vain, koska hän yritti auttaa. Onnistuin tehokkaasti välttelemään häntä päivälliseen asti, mutta sinne mies ilmestyikin McGarmiwan kanssa... Ja siitähän riemu ratkesi. Sain jälki-istuntoa itse tehdystä vapaa tunnista ja Lockhart varoituksen. Ja Vorohan laittoi jälki-istunnon täytäntöön heti, Riesun ennen päivällistä räjäyttämien mustepullojen takia”, Lucy selitti äänen muuttuessa koko ajan nöyremmäksi. Lopulta hän kohotti katseensa lattiasta vain kohdatakseen Oliverin epäuskoiset ja hieman huvittuneet kasvot. ”Et voi olla tosissasi”, huispausjoukkueen kapteeni sai sanottua puoliksi nauraen. Lucykin alkoi hymyillä, sillä hänestä tuntui, ettei Oliver ehkä hirttäisikään häntä maalisalkoon. Tyttö nosti musteen tahrimat kätensä Oliverin kasvojen korkeudelle kuin todisteeksi tarinastaan. ”Olen aivan tosissani... Joten voitaisiinko me katsoa sitä kaadon käsittelyä vaikka viikonloppuna”, Lucy sanoi hymyillen ja korjasi äkkiä; ”Siis jos sinä tahdot.” Oliver nyökkäsi ja lupasi tarkistaa kalenterinsa ja huispauskentän varauslistan. ”Etsin sinut käsiini viimeistään huomenna päivällisellä”, poika lupasi ja laski kätensä oven kahvalle. ”Nuku hyvin”, Oliver sanoi painaessaan hitaasti kahvaa alemmas. Lucy nyökkäsi ja vastasi; ”samoin” lähtiessään kävelemään portaita alas. Hän pöyhi hiuksiaan matkalla ja mietti kauhuissaan, miltä ne näyttäisivät huomenna.
-
A/N: No Merlin sentään... Ei kai auta kuin laittaa uutta osaa tulemaan...
4. Tuliviskin polttama
Tällä kertaa oli Katien vuoro odottaa. Tyttö oli jo tehnyt kaikki löytämänsä läksyt ja yrittänyt järjestää vaatteita matka-arkussaan. Lounas alkaisi aivan pian ja Lucy oli luvannut palata ennen sitä niin, että he ehtisivät Tylyahoon aikaisin. ”Merlin vieköön, he kävivät aamiaisella heti sen alettua ja ovat muka vieläkin harjoittelemassa”, Katie huokaisi parin sängyn päässä lueskelevalle Annielle. Annie kääntyi Katieen päin hymyillen. ”Eikö sinun pitäisi olla vain iloinen Lucyn puolesta?” Samassa ovi aukesi ja pyyhkeen hartioilleen kietonut Lucy astui sisään. Katie katsoi tätä puolimurhaavasti, mutta kysyi silti iloisella äänellä; ”Mikä ihme teillä kesti näin kauan?”
Viimeisen kolmen viikon aikana Lucy oli ollut Oliverin kanssa lenkillä ja harjoittelemassa sekä kentällä, että ihan vain maastossa, enemmän, kuin yhden käden sormilla saattoi laskea. Oliver oli pari kertaa pyytänyt Lucyn seuraamaan oikeita harjoituksia ja jäänyt sen jälkeen harjoittelemaan vielä Lucyn kanssa, mutta viime viikolla he olivat sopineet tämänpäiväisistä privaattiharjoituksista. Katieta nauratti, ei Oliver ollut koskaan heille moista järjestänyt.
”Kävimme lenkillä ja pallottelemassa ja pääsin lentämään ja –”, Lucy selitti samalla yrittäen kuivata hiuksiaan. Katie keskeytti tytön sanan lentäminen kohdalla. Ehkä hän oli kuullut väärin. ”Mikä se viimeinen oli?” Katia kysyi erittäin hämillään. ”Pääsin lentämään..?” Lucy sanoi nyt hiljempaa ihmetellen Katien käytöstä. ”Millä?” Katie tivasi hämillään. Joko Oliver oli laittanut tytön lentämään kaksosten puhtolakaisujakin huonommilla koulun luudilla tai... ”Sain lainata Oliverin toista luutaa, hän lensi luudalla, jota käyttää peleissä.” Katie katsoi ystäväänsä kauhuissaan. Lucy oli aivan lääpällään heidän kapteeniinsa, mutta Katiesta alkoi pikkuhiljaa tuntua, että tämä ”ihastus numero 107” saattaisi ihan oikeasti tärpätä. ”Minusta oikeasti tuntuu, että kapu pitää sinusta. Ei hän ole koskaan meille tehnyt mitään tuollaista. Viime harjoituksissa hän jopa uhkasi vaihtaa jonkun meistä jahtaajista sinuun, jos emme ryhdistäydy”, Katie puoliksi marmatti Lucylle, joka kohautti vain olkiaan tyytyväisen oloisena. ”Tiedät, etten ryhtyisi siihen...Ja treenit jatkuvat vasta keväällä... Pitää kai ottaa oma luuta mukaan... Ja sinähän minut tähän tilanteeseen järjestit”, Lucy huomasi osoittaen hoksaavasti Katieta sormellaan. Taustalla Annie naurahti, sillä nuorempi brunette oli puhunut itsensä pussiin. Huoneeseen laskeutui hetkeksi hiljaisuus, minkä jälkeen Katie totesi vähän ärtyneen oloisena, mutta hymyillen; ”No niin... mennään syömään ja Tylyahoon, niin ehditään takaisinkin ennen niitä pikkujouluja.”
***
Kolme tyttöä tarpoivat Tylyahosta kohti Tylypahkaa jokaisella mitä erilaisimpia tuotteita laukuissaan ja kermakaljapullot kädessään. Heillä olisi vielä melkein kaksi tuntia aikaa valmistautua pikkujouluihin. Katie oli luvannut laittaa Lucyn ja Annien hiukset, Lucy taas kaikkien kynnet. Lisäksi he olivat kaikki kolme yhdessä valinneet toistensa vaatteet.
***
Melko lyhyeen punamustaan mekkoon pukeutunut Lucy, huokaisi hämmästyksestä astuessaan, hiukset tapansa mukaan pörrössä, hänelle aiemmin osoitettuun luokkaan. Tyttö oli epäillytkin joukkueen järjestämien pikkujoulujen olevan upeat, mutta se, kuinka luokkahuone oli muutettu tanssisaliksi, pöydät katettu kotitonttujen leipomilla herkuilla ja sekä täysi-ikäisten hankkimilla, että keittiöltä haetuilla juomilla, oli jo yllätys. Vaikka kaksoset olisivat halunneet pyytää, Lucy ei ollut päässyt mukaan viime vuonna, jolloin juhlat olivat olleet pienemmät. Joukkueella oli yhtenäinen sääntö siitä, etteivät alle kolmasluokkalaiset päässeet mukaan. Eivät edes joukkuelaiset.
Musiikki oli jo laitettu soimaan ja huone alkoi hiljalleen täyttyä ihmisistä. Lucy hymyili tunnistaessaan joukosta ruskeahiuksisen pojan, jonka kanssa oli aamulla jo ollut huispauskentällä. Pojan huomatessa hänet, ja vilkuttaessa, Lucy antoi itselleen luvan liittyä tämän seuraan.
***
Hitaiden kappaleiden vaihtuessa takaisin nopeisiin, Fred nojasi tiukasti seinään istuessaan yhdellä sivuun työnnetyistä pulpeteista. Liika tuliviski oli muuttanut alkuillan tanssi-innon väsymykseksi. Nyt tuliviskipullo nuoren miehen kädessä heilui sen verran vaarallisesti, että George päätti korjata sen parempaan talteen. ”Pitäisikö sinun lähteä nukkumaan?” punapää naljaisi veljelleen, joka vasta nyt tajusi pullon kadonneen kädestään. Lucy käveli heitä kohti tanssilattialta. Tyttö hehkui hymyillessään onnellista hymyään. Fredin sydän tuntui jättävän pari lyöntiä välistä. ”Näytät hyvältä pikkuinen”, George tuumasi tytölle, tarttui tätä kädestä ja pyöräytti kerran oman kätensä ali. Lucy nauroi, mutta hymy hyytyi hieman, kun hän huomasi Fredin tilan. ”Oletko kunnossa?” Tyttö kysyi vieden kasvonsa lähelle Fredin omia. Fred hymyili hieman ja nyökkäsi sekä vilkuili ympärilleen etsien yhä tuliviskipulloaan. Lucy vilkaisi Georgea, joka pudisti päätään. ”Miten sinulla menee?” Fred kysyi takaisin saaden Lucyn säteilemään. ”Tanssin juuri Oliverin kanssa. Hän lähti nukkumaan ja ajattelin itsekin mennä kohta”, tyttö vastasi saaden Fredin sisällä muljahtamaan. Hän alkoi tajuta olevansa humalassa, koska olisi vain halunnut kertoa tytölle, kuinka paljon sydäntä raastoi katsoa tätä ihastuneena toiseen poikaan, itse uskaltamatta tehdä mitään. ”Haluaisitko, että saatan sinut rohkelikkotorniin? En uskalla päästää sinua yksin. Taitat vielä niskasi portaissa”, Lucy sanoi huoltapitävästi, sillä tiesi, että oli parin hehkusimashotin jäljiltä varmasti paremmassa kunnossa, kuin Fred nyt. George katsoi heitä hymyillen, hänen mieleensä palasi kuva vuosien takaa, kun Lucy oli juossut heidän perässään pienen lääkärilaukun kanssa. Tyttö oli puhdistanut melkein kaikkien Weasleyn poikien haavoja ja paikannut heitä laastareilla jo kuusivuotiaana.
Fred oli kiertänyt kätensä Lucyn hartioiden yli ja käytti tyttöä melkein kävelykeppinä, sillä tämä oli poikaa yli päätä lyhyempi. Portaiden kulkeminen oli hidasta ja vaivalloista, koska Fred nojasi suurta osaa painostaan tytön varaan. ”Pysyy sentään omilla jaloillaan”, Lucy ajatteli positiivisesti taluttaessaan poikaa viimeisiä portaita ylös. Lihava leidi katsoi paria vinosti hymyillen. ”Teillä on ollut kovat juhlat”, Lihava leidi kuiskasi, kun Fred horjahti hieman. Lucy yritti kohauttaa olkiaan vastaukseksi, mutta huomasi sen lähes mahdottomaksi itseensa nojaavan punapään takia. ”Kermiitti”, tyttö sopersi Leidille, joka joutui pyytää Lucya toistamaan, kun ei saanut aluksi selvää. Lopulta taulu kuitenkin päästi heidät sisään hieman hihitellen.
Lucy talutti Fredin poikien makuusaliin asti. Kumpikaan ei yllättynyt sen ollessa vieläkin tyhjä. Ovella Lucy päästi nyt jo tukevammin seisovasta Fredistä irti. Fred mumisi jonkun kiitoksen tapaisen. ”Näytät kauniilta”, Fred toisti jo Georgen sanomat sanat. Lucy kiitti ja hymyili Fredille koko olemuksellaan. Hänellä oli ollut hyvä päivä. Tähän asti.
Lucy kääntyi ovea kohti, mutta tunsi, kuinka Fred tarttui hänen ranteeseensa. Lucy kääntyi takaisin kysyäkseen, mikä pojalla on, muttei ehtinyt avata suutaan, kun tunsi punapään huulet omillaan. Lucy henkäisi järkytyksestä ja koetti työntää Fredin kauemmas, mutta poika painautui vain entistä lähemmäs lähes litistäen hänet ovea vasten.
Fred tiesi sen johtuvan enemmän kuin puoliksi siitä, että hän oli humalassa, mutta tämä saattoi olla hänen viimeinen tilaisuutensa. Tajutessaan tytön tekevän lähtöä, punapää tarttui tämän ranteeseen. Lucyn kääntyessä hän oli vain aikonut sanoa; ”Rakastan sinua”, mutta jokin voima pakotti suudelmaan.
Hetken pyristelyn jälkeen Lucyn onnistui työntää Fred kauemmas, niin, että hän sai avattua oven, johon oli äsken nojannut. Lucy ehti ottaa askelen käytävään, kun Fred tarttui uudelleen häneen. Tällä kertaa poika kietoi toisen kätensä hänen ympärilleen ja tarttui toisella kädellä ranteesta. Lucy tunsi nousevansa jalan korkeudelle maasta. ”Rakastan sinua... En tiedä koska tajusin sen, mutta se on pakko sanoa nyt, en halua antaa sinua kapulle... Enkä kenellekään muulle”, Fred sanoi saaden Lucyn rauhoittumaan. Lucy ei ollut koskaan tuntenut olevansa näin sekaisin. Fred yritti kääntää hänet itseään päin, mutta tyttö vain tönäisi itsensä irti ja vilkaisi poikaa ennen kuin pakeni oleskeluhuoneeseen. Fred yritti vielä tarttua ruskeahiuksisen ranteeseen, mutta onnistui vain repäisimään korun tämän kädestä.
***
Georgella ei ollut mitään hajua, paljonko kello oli, kun hän saapui oleskeluhuoneeseen. Lucy istui poikien makuusaliin johtavilla portailla kädet rintaa vasten vedettyjen jalkojen ympärillä. Pojan huomattua lapsuudenystävänsä hän melkein syöksyi huoneen läpi ja polvistui tytön eteen.
”Lucy?” Tyttö kohotti katseensa. Maskarat olivat valuneet poskille ja hänen teki mieli paiskata jotain seinään. George otti kaavun päältää ja kietoi sen tytön ympärille siirtyen samalla halaamaan tätä. ”Mitä on tapahtunut?” poika kysyi, eikä ollut uskoa korviaan Lucyn tarinan kuullessaan, mutta Lucy näytti rannettaan, josta Fred oli repäissyt korun. Ranteeseen oli jäänyt metalliketjusta pari viiltoa ja se oli muutenkin punainen. George huokaisi. Fred oli joskus maininnut asiasta ohimennen, mutta hän ei olisi ikinä uskonut sen johtavan johonkin tällaiseen.
”Mene nukkumaan, selvitetään tämä aamulla, kun Fredkin on selvä”, George sanoi olkapäähänsä nojaavalle Lucylle ja painoi kevyen suukon tytön otsalle toivoen rauhoittavansa tätä. Tyttö nyökkäsi pienesti, niin, että tämän pörröiset hiukset kutittivat pojan kaulaa ja leukaa. Lucy nousi, veti henkeä, kuin rohkaisuksi, ja pakotti sitten hymyn huulilleen. ”Hyvää yötä”, hän sanoi Georgelle, joka tarkisti kellonsa. Se oli yli puolen yön. ”Hyvää syntymäpäivää”, George vastasi saaden Lucyn hymyilemään aidosti, kiittämään ja poistumaan oman makuusalinsa puolelle.
-
Miksi kaikki hyvät ficit loppuu tälleen kesken :( ja tässäkin tapauksessa pariin vuoteen tullut jatkoa... Mutta ihana fic :-*
-
Ihana, ihana, ihana, ihana ja sanoinko jo ihana? Yksi parhaista ficeistä jonka olen lukenut. Täydellinen. Sry, rakentava ryyppäsi Fredin kanssa ja on nyt nukkumassa joten... Saat vain ihqutusta. Jatkoa pian! <3 Lucy on mun ehdoton lempihahmo, osasyynä se että me ollaan niin samanlaisia. :D Mut oon ehdoton Lucy/Fred kannattaja, ja uskon että Lucykin tajuaa että Fred on parempi. JATKOA!
Kiitän ja kumarran.
-
A/N: Näin viiden vuoden hiljaiselon jälkeen ajattelin julkaista vielä olemassa olevia lukuja, jos käy niin, että joku uusi tai vanha lukija eksyy tämän ficin pariin. Viidennen osan aiheena osuvasti joulun aika.
5. Joulu
Lucy nojasi poskeaan kylmään ikkunaan. Hän ei ollut nähnyt kaksosia tänä aamuna, eikä se oikeastaan haitannut. Georgelle hän oli jo sanonut hyvät joulut ja Fred... Ajatus keskeytyi Lucyn päässä ikävän muiston kolmen päivän takaa tunkiessa tielle. Vaikka he olivat puhuneet asiasta, tyttö ei tuntunut pääsevän siitä ylitse.
”Rakastan sinua...”
Lause kaikui Lucyn päässä. Miksi Fred oli sanonut sen juuri nyt, kun hänellä oli kaikki hyvin. Miksi sekoittaa hänet juuri nyt? Lucy kosketti huuliaan. Fred oli riistänyt hänen ensisuudelmansa. Tytön silmät kostuivat, ei ensisuudelman pitäisi olla sellainen. Lucy nielaisi ja kokosi itsensä, vaikka hän olikin vaunuosastolla yksin, hän ei alkaisi nyt itkeä. Katie ja Annie palaisivat minä hetkenä hyvänsä makeiskärryltä. Lucy ei ollut kertonut kummallekaan siitä, mitä Fredin kanssa oli sattunut. Eikä kertoisi.
***
Lucy ei ollut saanut nukuttua, vaan oli heti aamiaisen alkaessa mennyt syömään ja lähtenyt lenkille toivoen, ettei törmäisi keneenkään, olihan aikainen sunnuntaiaamu. Hän sai kävellä rauhassa koko suunnittelemansa lenkin ja eksyi vielä lopuksi huispauskentälle. Lucy katseli maalisalkoja ja yritti miettiä. Mitä, sitä hän ei tiennyt.
Tytön palatessa oleskeluhuone oli jo täyttynyt, mutta kahta punapäätä ei näkynyt missään. Sen sijaan Lee Jordan viittoi Lucyn luokseen. ”Fredin päätä särkee, mutta muisti pelaa. Yritän pitää huolta, ettei kukaan häiritse teitä”, tumma poika sanoi hymyillen ja nyökkäsi paniikkia kasvattelevalle tytölle. Pala hiipi pikkuhiljaa hänen kurkkuunsa, mutta Lee vain väläytti hymyn. ”Olette olleet aina yhdessä, ei tämä voi kaataa sitä.” ”Tuo helpottikin paljon”, Lucy sanoi tuntien samalla helpotusta ja painetta. Mikään ei tuntunut sujuvan. Tämä ei saisi rikkoa heitä, mutta sekin mahdollsuus oli ikävä kyllä olemassa.
Ruskeahiuksinen tyttö veti syvään henkeä. ”Noniin, olet 14, keskity”, hän sanoi itselleen vaikka tiesi sen olevan turhaa löpinää, sillä hän ei ollut aikuistunut eilisestä yhtään. Hän työnsi oven auki ja kohtasi ensimmäisenä Georgen kasvot. Fred oli kiertänyt kamiinaa, mutta pysähtyi tytön huomatessaan. Huoneeseen laskeutui täysi hiljaisuus, kun Fred ja Lucy tuijottivat toisiaan. Sitten Fred otti askelen tyttöä kohti.
***
”Lucy!” Katie napautti luunapilla tyttöä otsaan. Lucy ei ollut edes tajunnut nukahtaneensa. Poski tuntui kylmältä, vaikka Lucy ei enää nojannut ikkunaan. Katie heilutti kermakaljapulloa tytön edessä. Puhuteltu tarttui siihen ja napsautti pullon korkin auki. Kermakalja olisi sopiva juoma juuri nyt, Lucy tuumi kääntäessään katseen takaisin ikkunaan.
”Vaikutat jotenkin hirveän poissaolevalta”, Annie jatkoi sanoen sen, mitä Katie oli ajatellut. Tyttö käänsi katseensa kahteen muuhun ikkunasta. ”Anteeksi”, Lucy vastasi puolihuolimattomasti Katien istuessa hänen viereensä. Toiset katsoivat häntä hetken, mutta sitten Katien huulille nousi hymy. ”Mietit Oliveria”, hän tokaisi osaksi kysyen. Lucy katsahti ikkunaan päin toivoessaan, että vastaus olisikin niin helppo, mutta nyökkäsi. Kyllähän hän Oliveria mietti, mutta Frediä myös. Toisaalta oli helpompaa sanoa vain miettivänsä Oliveria, hän ei jaksaisi alkaa selittää mitään.
***
Fred astui katseensa lattiaan vieneen Lucyn eteen Georgen seuratessa vierestä. Fred tarttui kevyesti tytön käteen ja laski eilen irti repäisemänsä rannekorun auenneelle kämmenelle. Tyttö nosti katseensa ja huomasi tuijottavansa pojan ruskeisiin silmiin. ”Anteeksi”, Fred lopulta avasi suunsa hieman punastuneena. Lucy katsoi pisamaista naamaa nyt jo hieman hymyillen. ”Ei se mitään”, Lucy vastasi hymyillen rehellisesti, vaikka suudelman riistäminen jäikin kaihertamaan. ”Tarkoitin silti joka sanaa”, punapää varmisti vielä saaden Lucyn kääntämään katseensa pois. Fred halasi tyttöä, mutta Lucy ei osannut hämmennykseltään halata takaisin. Eikä hän tiennyt halusikokaan. Pian Fred päästi irti ja Lucy kääntyi lähteäkseen. George lähti Lucyn perään, Fred jäi makuusaliin.
***
Katie ja Annie olivat heti matka-arkut saatuaan lähteneet, sillä heidän vanhempansa olivat olleet aivan junan luona sen saapuessa. Lucy yritti etsiä omia vanhempiaan katseellaan, mutta koki sen turhaksi työksi tuntiessaan hukkuvansa pidempien oppilaiden sekaan.
Varvistelun lopettanut Lucy tunsi yht’äkkiä, kuinka joku tarttui hänen käteensä ja työnsi kämmenen sisään pergamentin palan. Ruskeatukkainen poika piti häntä yhä kädestä päästessään väkijoukon seasta kohdalle. ”Muista treenata”, Oliver kuiskasi Lucyn korvaan pysähtyessään tämän vierelle hetkeksi. Lucy katsoi poikaa hämmentyneellä ilmeellä ja nyökkäsi. Hän puristi paperin palaa miettien, mitä sanoa, mutta rutisti pojan kättä hieman lujempaa saaden Oliverin vilkaisemaan itseään. ”Hyvää joulua... Ja uutta vuotta”, Lucy sanoi hymyillen, kun Oliver päästi hänen kädestään irti. ”Samoin”, Oliver vastasi ja kääntyi vielä nopeasti ja epävarmasti halaamaan tyttöä nähtyään vanhenpansa. Lucy ei ollut varma kuvitteliko vain, mutta oli tuntevinaan huulien kosketuksen otsallaan. ”Kirjoita minulle”, poika vielä sanoi lähtien sitten nopeasti jo huitovien vanhempiensa suuntaan.
Kaikkien vanhempien joukosta Lucykin tunnisti lopulta omansa ja kipitti heidän, sekä neljä vuotta nuorempien sisarustensa, kaksosten Orlandon ja Anastacian, luokse matka-arkkuaan puoliksi vetäen, sillä ei voinut leiuttaa sitä, kuten jotkut oppilaat, joilla oli ikää tai jotka olivat jo löytäneet vanhempansa. Hän puristi yhä pergamentin palaa nyt jo aika varmana siitä, mitä se sisälsi.
***
George otti Lucyn kiinni portaikossa. ”Hei- Jatkuuko kaikki nyt niin kuin ennenkin?” poika kysyi tarttuessaan tytön olkapäähän. Ruskeatukkainen kääntyi ja pysähtyi. Lucy huokaisi ja katsoi Georgea silmiin. ”Se olisi ihanaa, mutta...” Lucy selitti hiuksiaan hypistellen. George nyökkäsi, kyllähän hän ymmärsi. ”Odotetaan joululoman yli. Leehän sanoi, ettei tämä voi tuhota meitä. Ei neljäntoista vuoden yhdessäolon jälkeen”, Lucy sanoi hymyillen. Lee oli kerrankin ollut ainakin vähän oikeassa. Fredin sanomisista ja tekemisistä huolimatta Lucylla ei ollut aikomustakaan heittää poikaa elämästään. ”Lähdet siis jouluksi kotiin?” punapää vielä varmisti saaden tytön nyökkäämään. ”Niin kuin aina”, hän vastasi olkiaan kohauttaen.
Olisi outoa viettää joululoma ilman kaksosia.
***
Jouluaattona Lucy sai pitkästä aikaa nukuttua hyvin ja pitkään. Hän nousi vasta puolilta päivin ja söi aamiaisenkin pyjama päällä. ”Kuules nuori neiti, kohta on lounas”, Lucyn äiti, Elisabeth sanoi vaativalla äänellä hellan äärestä. Lucy vei tiskinsä altaaseen, jossa harja kuurasi astioita loitsun alaisena. ”Joo, säästäkää minullekin, lähden lenkille”, tyttö sanoi lähtien äitinsä mutinoita kuuntelematta huoneeseensa.
Lucy oli jo lähdössä ulos, toinen punainen juoksukenkä jalassa, kun hänen isänsä palasi töistä. ”Mihinkäs sinä olet menossa?” Arthur kysyi hämmentyneenä tyttäreltään, joka virnisti. ”Lenkille”, hän sanoi sidottuaan toisenkin kengän nauhat ja pomppasi ylös. Arthur katsoi Lucya pitkään tämän pukiessa loppuja ulkovaatteita. ”Mistäs asti sinä olet lenkillä käynyt?” ”Siitä asti, kun Katie pakotti minut huispausjoukkueen lenkille ja rakastuin”, tyttö vastasi, veti vielä pipon päähänsä ja avasi ulko-oven. ”Rakastuit lenkkeilyyn?” Arthur vielä varmisti, mutta Lucy vain kohautti olkiaan. Kylmä tuuli löi kasvoille heti ovelta,”Kai sen voi niinkin ilmaista.”
Lucy lähti lenkille hyvillä mielin. Kotona olon aikana tämä oli ensimmäinen lenkki ja se johtui vain ja ainoastaan siitä, että Oliver oli vastannut hänen lähettämäänsä kirjeeseen. Poika oli tietenkin muistuttanut harjoittelusta, eikä Lucyn omatunto antaisi kirjoittaa lenkillä käymisestä, jos sitä ei olisi tehty. Pienen liioittelun lenkkien pituudessa ja määrässä hän aikoisi itselleen kuitenkin sallia. Kuka tietää jos hän vielä joskus lenkkeilisi niin paljon.
***
”Kuningatar, E8, shakki”, mustatukkainen Arthur Harrison sanoi pitkän miettimisen jälkeen ja alkoi sitten hymyillä leveästi. Lucy katsoi pelilautaa murhaavan näköisenä, nyt hänen kuningastaan uhkasivat sekä isän kuningatar, että torni ja lähetti oli koko ajan tulossa lähemmäs. ”Sotilas... Eikun ratsu F6”, Lucy heitti haasteen. Hän oli haastanut isänsä kuningattaren. Harmi oli, että Arthurin siirtämä lähetti söi Lucyn ratsun ja parin siirron kuluttua kuninkaan.
”Koska avataan lahjat?” kuului kaksosten mutina jostain joulukuusen luota. Lucy nousi ylös ja venytteli. Hän oli jo avannut ensimmäisen pakettinsa. Pöllö oli tuonut sen tänä aamuna. Kuten joka vuosi, Lucy oli saanut Mollyn kutoman villapaidan. Ja kuten joka vuosi, hän oli pukenut sen päälleen heti paketin avattuaan. Tänä vuonna paita oli sininen ja alareunaa kiersi valkoinen tähtien vyö. Lucy ei ollut koskaan ymmärtänyt, kuinka Molly onnistui tekemään paidoista niin istuvia ja mukavia kertaakaan päälle kokeilematta.
”Aloittakaa nyt vaan”, Arthur vastasi kaksosten narinaan kerätessään nappuloita mustaan pussiin. Molemmat nappasivat käteensä paketit alkaen repiä paperia. Lucy kyykistyi 10-vuotiaiden sisarustensa viereen ja alkoi hiljalleen availla paketteja itsekin. Vanhin sisaruksista tunsi, kuinka heidän päälleen alkoi sataa lämmintä, nopeasti katoavaa lunta. Sellaista, kuin suuressa salissa sataa joskus talvisin. Hetken kuluttua Lucy sai paketin auki ja oli kiljua riemusta ja itkeä ilosta. Hän oli saanut Henkipään Harpyijoista kertovan kirjan joukkueen jäsenten singneerauksilla. Hän ei välittänyt enää mitä muista paketeista löytyisi ja oli täysin unohtanut kaiken mieltään painavan.
-
Tämä otsikko herätti joitakin tuttuuden tunteita, mutta valitettavasti ficin sisältö ei kuitenkaan ollut enää muistissa ;D Aloin siis lukea alusta, mutta en ehtinyt lukea kuin pari ekaa lukua, joita olenkin näköjään jo aiemmin kommentoinut. Haluan kuitenkin vain tulla sanomaan, että kirjoita lisääää! Tämäntyylisiä ficcejä on ihan liian vähän, ja minä ainakin lupaan lukea ;)
-
A/N: Voi Nominal, et tiedä kuinka iloiseksi tulin tästä kommentista. Upeaa, että löysit takaisin lukemaan, vaikka pidin näin pitkän tauon. Kiitos ja anteeksi :-* Myös Sitruunasiipi14 ja Desbina, joita en edellisen osan julkaisussa tajunnut kiittää. Toivottavasti tekin vielä löydätte lukemaan tarinan loppuun.
Tämä osa taustoittaa vähän Lucya (ja Oliveriakin), toivottavasti tykkäätte :)
6. Huispausfriikit
Lucy ei ollut asemalla löytänyt Annieta ja Katieta. Hän oli etsinyt junan pillin vihellykseen asti, ollut vähällä jäädä junasta ja lopulta löytänyt tyhjän vaunuosaston, johon jäädä miettimään omia asioitaan ja lukemaan. Tyttö nosti katseensa kirjasta vasta tajutessaan jonkun tulleen vaunuosastoon.
Ruskeahiuksinen poika heitti laukkunsa ylähyllylle ja rysähti istumaan Lucya vastapäätä. ”No, oliko hyvä loma?” Oliver kysyi hymyillen. Lucy kohautti olkiaan ja vilkaisi ulos lumista maisemaa. Olihan loma ollut hyvä, rentouttava, joululahjat jopa loistavia ja kaikki muutenkin hyvin, mutta se oli myös mennyt Oliveria ja Fredia miettiessä. ”Oli oikeastaan. Entä itselläsi?” Lucy lopulta vastasi. Oliver kohautti myös olkiaan; ”Ihan hyvä. Isosiskoni tuli viettämään joulua meille miehensä ja poikansa kanssa. Et välttämättä usko, mutta minusta tuntuu siskoni ja hänen miehensä ovat pahimpia tuntemiani huispausfriikkejä. He nimesivät poikansa viime vuoden Britannian ja Irlannin liigan voittaneen Impoon Ampiaisten lyöjän mukaan.”
Pojan selittäessä hieman epäuskoisena, Lucy henkäisi ja alkoi sitten hymyillä leveästi. ”Minun on helppo uskoa tuo. Minut ja nuoremmat sisarukseni, kaksoset Orlando ja Anastacia, on myös nimetty huispaajien mukaan”, Lucy heitti. Hän ei olisi ikinä uskonut kuulevansa jonkun muun nimenneen lapsensa samoin perustein. ”Et ole tosissasi”, Oliver sanoi jopa hieman kateellisen oloisena. Ehkä hänkin olisi halunnut olla nimetty jonkun huispaajan mukaan. ”Olen aivan tosissani. Minut on nimetty -78 vuonna MM-kisat voittaneen-” ”Brittiläisen pitäjän, Lucy Collinsin mukaan”, Oliver jatkoi lausetta ymmärtäessään sen. Kyllähän hän vuosiluvut tunsi... Ja nimet. Lucy katsoi poikaa epäuskoisena, tytöllä olisi tälle vaikeampikin arvoitus.
”No niin, laitetaanpas vähän hankalampaa. Minä vuonna kaksossisarukseni ovat syntyneet ja kenen mukaan heidät on nimetty?” Lucy haastoi virnistäen pirullisesti ja kohentaen istuma-asentoaan. Oliver näytti mietteliäältä ja käänsi katseensa ikkunaan mutisten jotain Orlandosta ja Anastaciasta. Poika sulki silmänsä hetkeksi ja räväytti ne sitten auki. ”He ovat syntyneet 1982, kun Venäjä ja Yhdysvallat pelasivat MM-finaalissa. Orlando Smith ja Anastacia Krukov olivat etsijät, jotka onnistuivat tekemään 13 tuntia kestäneestä ottelusta mielenkiintoisen temppuilemalla sieppiä etsiessään”, Lucya hymyilytti Oliverin innokkuus, mutta ärsytti, että poika oli arvannut sen niin helposti. ”Ne olivat ensimmäiset MM-kisat, joita olin katsomassa paikan päällä”, Lucy väläytti saaden Oliverin leuan loksahtamaan kysyvän, hämmästyneen ja kateellisen näköisenä. Lucyn selitettyä kuinka isä oli ottanut tytön mukaan äidin ollessa viimeisillään raskaana, Oliver alkoi kertoa ensimmäisistä EM-kisoista, joita oli ollut katsomassa. Hänkin oli ollut isänsä kanssa.
Juuri Oliverin päätettyä tarinansa Tanskan mysteerivoitosta, tutut myyntikärryt pysähtyivät vaunuosaston oven eteen ja ovea raotettiin. ”Haluaisitteko jotain kärrystä, lapset?” vanha nainen kysyi heiltä hymyillen. Lucy nousi ja hetken kärryä katsottuaan valitsi matkaevääksi Bertie Bottinsin jokamaunrakeita. Oliver nappasi kärrystä kaksi pulloa kurpitsamehua ja maksettuaan ne, ojensi toisen Lucylle. ”Kerropas, Harrison... Mikset ole koskaan hakenut joukkueeseen, vaikka sinulla on oma luuta ja pelaat kesät Weasleyen kanssa?” Oliver ihmetteli, sillä syksyllä seurattuaan Lucyn kaadon käsittelyä oli tullut siihen tulokseen, että harjoittelulla tytöstä voisi saada todella hyvän varapelaajan jollekin jahtaajalle. Tai jopa virallisen jahtaajan ensi vuodelle. Oliverin käytettyä tytön sukunimeä Lucy tajusi pojan ottaneen taas kapteenin roolin, eikä oikein tiennyt pitikö siitä, että sai olla silmätikkuna. ”En pidä paineista, joita tuvan joukkueessa pelaaminen tuottaisi...” Lucy vastasi ja alkoi sitten selittää, kuinka Charlie oli jo ennen hänen Tylypahkaan lähtöään koettanut suostutella tyttöä hakemaan joukkueeseen. Pelkkä ajatuskin joukkueessa harjoittelusta, paineista onnistumisesta ja koko koulun edessä pelaamisesta saivat hänet voimaan pahoin ja tärisemään. Hän rakasti huispausta, mutta pelkäsi sen muuttuvan taakaksi, mikäli hän olisi päässyt joukkueeseen.
Hetken juttelun jälkeen Oliver alkoi unohtaa olevansa jämäkkä ja kylmä kapteeni, mutta huispausinto säilyi. Koko matkan kaksikko istui puhumassa huispauksesta, juomassa kurpitsamehua ja aina uskaltaessaan syömässä jokamaunrakeita. Ulkona alkoi jo hämärtää, eikä matkaa ollut paljon jäljellä, kun Oliver kysyi Lucylta tämän ensimmäisestä lentokerrasta. Lucy purskahti nauruun. ”Olin neljävuotias, kun Charlie päätti, että minun piti opetella lentämään- Se tapahtui tietenkin vanhemmiltani salaa. Minua pelotti vähän, mutta Charlie oli varma, että hyvin se menee...No ei mennyt”, Lucy nauroi välissä ja jatkoi sitten selittämistä, ”Luuta lähti nousemaan täysin hallitsemattomasti, eikä Charlie voinut tehdä mitään, kun olin jo noussut kymmenen jalan korkeuteen ja lähtenyt lipumaan kohti metsää, koko ajan keräten korkeutta. Lopulta kun luulin saaneeni luudan jotenkin hallintaan, se lähti putoamaan. Rysähdin suoraa lähimpään puuhun ja jäin roikkumaan ylösalaisin. Taisin itkeäkin. Lopulta Charlie löysi minut ja kantoi reppuselässä kotiin kaksosten nauraessa vieressä. Luuta taitaa olla yhä metsässä. Seuraavan kerran lensin kuusivuotiaana, kun sain vanhemmiltani ensimmäisen harjoitteluluudan. Merlinin kiitos se ei noussut, kuin 10 jalan korkeuteen.” ”Nouseeko nykyinen luutasi sitä korkeammalle?” Oliver vinoili ja varmisti saaden Lucyn hymyilemään. ”Totta kai, vaikka puhtolakaisu onkin”, tyttö vakuutti ja siemaisi kurpitsamehustaan. ”Hyvä, sitten voit lentää sillä seuraavan kerran, kun harjoittelemme”, Oliver sanoi. Lucy nyökkäsi ja tutki Oliveria katseellaan. Hän olisi halunnut kääntää katseensa ikkunaan, mutta poika oli turhan silmää miellyttävä sellaiseen. Mitä pidempään Lucy Oliveria katsoi, sitä enemmän hän tuntui katkeroituvan Fredin anastamasta ensi suudelmasta. Ainakin tällä hetkellä Lucy toivoi, että hänen ensisuudelmansa olisi mennyt vastapäätä istuvalle nuorelle miehelle. Lucy havahtui haaveistaan jonkin kolahtaessa käytävällä ja punastui hieman miettiessään, olikohan Oliver huomannut hänen haaveilevan katseensa. ”Millainen sinun ensimmäinen lentokertasi oli?” Lucy kysyi yrittäen saada äänensä huolettoman kuuloiseksi eikä ollenkaan niin haaveilevaksi, kuin mitä se varmasti oli. Oliver kohautti olkiaan ja vastasi hymyillen; ”Olin luonnonlahjakkuus jo viisi vuotiaana.” Lucy naurahti, jotenkin hän uskoi sen, mutta kysyi kuitenkin; ”Oikeasti?” ”En. Lainasin salaa isosiskoni luutaa ja päädyin talomme katolle. Isoin ongelma taisi olla se, että alueella asuu myös jästejä ja äitini oli suunnattoman huolissaan, olivatko he nähneet”, Oliver kertoi niskaansa raapien ja kattoa vilkuillen. Lucy naurahti tarinalle. Saukkonummella kasvaneena hän ei osannut kuvitella, millaista oli asua jästien kanssa samalla alueella.
Konduktöörin kuuluttaessa junan saapuvan pian asemalle Lucy nousi ja kurotti ottamaan hattuhyllylle tunkemaansa reppua. Oliver huomasi tytön kurottelun ja nousi itsekin auttaakseen nuorempaa. ”Kasvatko vielä?” Oliver naurahti miettien samalla, että noin pieni tyttö sopisi paremmin etsijäksi, kuin jahtaajaksi. ”En tiedä, luulisin”, Lucy sanoi hymyillen ja tajusi taas punastuneensa. ”Minun, tuota, minun pitää hakea luutani perimmäisestä vaunusta”, Lucy takelteli ja yritti päästä jalkojensa vastustelusta huolimatta lähtemään. Kuin taikaiskusta jalatkin suostuivat toimimaan, kun Oliver sanoi voivansa lähteä mukaan.
***
Rohkelikkojoukkueen kauden ensimmäiset huispausharjoitukset olivat juuri päättyneet. Pakkanen tuntui haittaavan kaikkia muita, paitsi joukkueen kapteenia.
”Oliver!” Fred huudahti muiden tarpoessa jo huispauskentän peittävän lumikerroksen läpi pukuhuoneille. Puhuteltu poika suoristautui ja kääntyi nuorempaa kohti. Oliver ihmetteli tilannetta hieman, sillä yleensä jommallakummalla kaksosista ollessa hänelle asiaa, oli molemmilla. Nyt George oli jo talsinut pukuhuoneelle, mutta selvästi seurasi tilannetta oveen nojaillen. ”Mitä sinä haluat Lucysta?” Fred meni kaunistelematta suoraan asiaan. ”Mitä tarkoitat?” Oliver kysyi nuoremmalta kummeksuen. Kyllähän hän tiesi Lucyn ja kaksosten olevan parhaat ystävät, mutta ei ollut koskaan pitänyt Frediä erityisen vastuuntuntoisena tai huolehtivana. Fred sen sijaan puuskahti hieman kiukkuisenakin ja käsiään levitellen vastatessaan; ”Oletko saanut liian monta ryhmyä pääsi alueelle vai muuten vain tyhmä?” Oliver oli jo väittämässä vastaan, muttei saanut siihen tilaisuutta, kun punapää jo jatkoi; ”Jos et ole vielä huomannut, niin Lucy pitää sinusta valtavasti. Käykö tässä nyt niin, että sinä viet huispaushulluutesi liian pitkälle ja lopulta Lucy itkee meidän olkapäätämme vasten koko kesän, kun teistä ei tullutkaan vuosisadan rakkaustarinaa?” Oliver ei yllättynyt tiedosta, jonka Fred oli juuri kertonut. Tosi asia oli, että hän oli kyllä huomannut tilanteen ja miettinyt asiaa, mutta ei niin pitkälle. He olivat vielä nuoria, eikä hänen viimevuotinen lyhyeksi jäänyt suhteensa Angelinan kanssa ollut auttanut häntä juurikaan ymmärtämään noitien ajatuksen juoksua. Lisäksi Lucy oli häntä kolme vuotta nuorempi, vaikkei aina siltä vaikuttanutkaan, ja siitä saattaisi seurata jossain kohtaa ongelmia. ”Minä luulin häntäkin huispaushulluksi”, Oliver heitti Fredille, joka ei näyttänyt haluavan tarttua vitsiin. Fred kohautti turhautuneesti olkiaan ja kääntyi lähteäkseen, sillä yhtään pidempään jatkamalla hän saisi tilanteen vaikuttamaan kilpailulta. Sen jälkeen Oliverille järjen puhuminen olisi lähes mahdotonta, Fred oli liiankin tietoinen kapteenin voitontahdosta ihan kaikessa.
Fredin lähdettyä Oliver nappasi laatikkoon juuri laittamansa kaadon käsiinsä. Hän heitti sen pari kertaa ilmaan ja nappasi kiinni. Pallottelu usein selkeytti hänen ajatuksiaan, mutta nyt tuntui, että niitä oli liikaa. Kyllähän hän piti Lucysta, eikä vain siksi, että tämä oli ainakin melkein yhtä kiinnostunut huispauksesta, kuin hänkin. Lucy oli eläväinen, kiltti ja ehkä vähän hölmökin. Toisaalta, vaikka hän ei ollut saanut Lucysta kuvaa rakkauden nälkäisenä teininä, Fredin sanat kertoivat muuta. Uskaltaisiko hän ottaa sen riskin, että ihastunut nelosluokkalainen seuraisi häntä koko viimeisen lukuvuoden, jos asiat eivät menisikään tulevan kevään ja kesän aikana ihanteellisesti.
***
-
Jee pikaista jatkoa!
Nyt ehdin tosiaan lukea loputkin tähän mennessä ilmestyneet, ja ai että tämä on tosiaan mukavaa luettavaa. Pidän siitä, kuinka tämä kytkeytyy canoniin, ja minusta on ihanaa että Lucy on Weasleyiden lapsuudenystävä. Se on tosi luontevaa, ja tarjoaa mahdollisuuden kirjoittaa kirjoista tutuista jutuista ja ihanista Weasleyistä. Hahmot ovat ihan omia itsejään, joskin varsinkin kaksosista näkyy myös synkempää puolta, mutta se sopii minusta heihin hyvin. En yhtään tykännyt Fredin toimista, mutta voisin hyvin kuvitella epätoivoisesti ihastuneen Fredin tekevän juuri noin tyhmiä juttuja.
-
A/N: Kiitos nomps kommentista taas kerran. Canoniin kirjoitettua tekstiä on mukava kirjoittaa. Kiva, että sitä on mukava myös lukea. Jotenkin omasta mielestä on luonnollista ajatella, etteivät kaksosetkaan nyt aina voi kaikkea ottaa huumorilla tai leikillä ja ovat varmasti myös kokeneet omat osansa teinidraamoista. Tässä luku 7, jossa ollaan jo päästy hieman pidemmälle keväällä :-*
7. Ystävänpäivä
Fred, George, Lee ja Lucy istuivat aamupalalla, kun Lockhart marssi salin poikki narsissin keltaisessa kaavussa, kaulassaan vaaleanpunainen huivi. Hän hykerteli iloisena ja jakeli lappusia täysi-ikäisille opiskelijoille. Ystävänpäivä saattoi olla Lockhartin lempipäivä.
"Kyllä järjestän juhlat... Ei neiti Granger, ne ovat vain täysi-ikäisille... Totta kai voit ottaa avecin, mutta hänenkin pitää olla täysi-ikäinen", Lockhart kujersi kulkiessaan pöytien välissä.
Aina välillä ohittaessaan alaikäisiä Lockhart huokaisi syvään, taputti jotakuta päälaelle tai sanoi surullisena; "No, myöhemmin sitten... Hyvää kannattaa odottaa", alkaen sitten puhua itsekseen erilaisista rosoviineistä ja mäntykonjakeista.
"Minun käy häntä melkein sääliksi", Lee sanoi suu täynnä ruokaa. Kaksoset kohauttivat olkiaan ja Lucy mietti, mahtaisiko Lockhartin juhliin tulla ketään, samalla kahvikupistaan hörpäten.
"Tuskin ainakaan luihuisia", Fred vastasi, he katselivat hetken Lockhartin ympärille kokoontunutta tyttöjoukkiota ja tulivat siihen tulokseen, että ainakin täysi-ikäiset naispuoliset opiskelijat kilpailisivat juhlissa miehen suosiosta. ”Pitäisikö meidän keksiä jotain juhlien pilaamiseksi?” George ehdotti pieni pilke silmäkulmassa, sokeria suupielessään. Lucy haukkasi paahtoleipää kohauttaessaan olkiaan. ”Minä olen jo luvannut lähteä lenkille ja kentälle Oliverin kanssa”, ruskeahiuksinen totesi haikeasti hymyillen. George pukkasi tyttöä kylkeen hymyillen kierosti. ”Ai oikein ystävänpäivänä”, punapää naurahti saaden Lucyn tahtomattaan punastumaan. ”Ne ovat vain treenit”, Lucy vastusti jopa pettyneenä, sillä Oliver vaikutti muuttuneen kylmäksi ja etäiseksi junamatkan jälkeen. Hän ei oikein tiennyt olisiko halunnut lähteä tuhoamaan Lockhartin juhlat vai kentälle. Hyvällä tuurilla hän ehtisi molempiin. ”Tietääkö Oliver, ettet edes haluaisi pelata joukkueessa?” Lee uteli, sillä ei jaksanut uskoa, että Oliver treenauttaisi ketään huvikseen. Lucy nyökkäsi; ”Hän sanoi saavansa itse hyvää harjoitusta, kun pelaa kanssani ja toivoo kuulemma, että joskus pyrkisin joukkueeseen, jos alkaisin ”uskoa omiin kykyihini””, Lucy esitti viimeiset sanat hieman naljaillen, mutta hymyili sitten haikeasti. Hän ei luultavasti ikinä uskoisi omiin kykyihinsä niin paljon, ei ainakaan muiden edessä.
Kaikki havahtuivat kolinaan Lockhartin pudottaessa jotain opettajainpöydältä. Mies työnsi vaaleanvihreää kirjekuorta McGarmiwalle, joka näytti ottavan sen vastaan vain kohteliaisuudesta. "Onkohan Kalkaros kutsuttu?" Fred ajatteli ääneen katsellessaan opettajainpöytää, jossa Lockhart ojensi juuri Versolle laventelin sinistä kirjekuorta. Kalkaros oli sen sijaan huomannut Lockhartin ja päättänyt poistua paikalta, ennen kuin hänen olisi pakko vastaanottaa kutsu. Hän oli kuitenkin myöhässä.
Lockhart katsoi Kalkaroksen kulkua salin läpi, taitteli kutsun ja napautti sitä taikasauvalla mutisten samalla Lipetitille; "Yksinkertainen loitsu, käytin sitä, kun posti ei enää suostunut järjestämään pöllöä kaikille vastauskirjeille, joita ihailijoilleni lähetin... Severus, täällä on yksi sinullekin." Lokchart kihersi, nosti kirjeen avoimelle kämmenelleen ja puhalsi.
Kirje lähti lentoon, mutta ennen kuin se oli päässyt edes salin puoleen väliin, oli Kalkaroksen olan yli nakattu taika sytyttänyt sen palamaan. Kärventynyt paperi laskeutui hitaasti suuren salin lattialle Kalkaroksen jatkaessa matkaansa tyynen rauhallisesti musta viitta perässään liehuen.
"Tuo oli ilmeisesti ei", joku huusi luihuispöydästä. Muut luihuiset hurrasivat hänelle, mutta Lockhart näytti murtuneelta.
***
Lucy veti villapaidan päälleen Katien virnuillessa vieressä. ”Voisitko jo lopettaa tuon, tulee vain paha mieli”, Lucy sanoi katkeranoloisena, koska pikkujouluissa tanssimista tai junamatkaa lukuun ottamatta Oliver ei ollut osoittanut häntä kohtaan mitään kiinnostusta. Tuntui, kuin kevätlukukauden alettua hänestä olisi tullut Oliverille ilmaa. ”Hei, onhan nyt ystävänpäivä”, nuorempi vihjasi, mutta Lucy vain mulkaisi häntä. ”Ajattelin tänään vain nauttia lentämisestä ja lähteä sitten onnellisena tuhoamaan Lockhartin juhlat”, toinen vastasi hymyillen jo ja veti samalla kenkiä jalkaansa. Katie huokaisi, kun Lucy sulki oven perässään. Hän itse lähtisi päivälliseltä suoraa lenkille ja menisi sitten pitkään kylpyyn.
***
Huispauskenttä oli täynnä lunta Oliverin astuessa sille. Hän oli kantanut jo pallolaatikon kentän reunalle ja tampannut reitin pukuhuoneilta keskiympyrälle. Kuitenkin Lucyn kävely lumessa näytti vaivalloiselta. ”Hyvähän sinun on, kun olet niin pitkä” tyttö lopulta huokaisi päästessään virnuileva Oliverin luo. ”Tuosta hyvästä saat tampata uuden tien takaisin”, poika totesi vakavana, mutta tytön katsoessa pahoitteleva ilme kasvoillaan, heilautti kättään. ”Hällä väliä, ota pari lämmittely kierrosta”, Oliver sanoi melko kylmästi, mutta hymyili päälle. Lucy oli jo sanomassa jotain siitä, kuinka lämmin hänellä oli, mutta pysyi vaiti. Hän joutui yrittää pari kertaa ennen kuin sai maasta tarpeeksi tukea ja pääsi lentoon. Oliver seurasi pian perässä.
He olivat kopitelleet jo hetken, kun vihreään viittaan sonnustautunut naishenkilö, jonka Oliver tunnisti McGarmiwaksi, ilmestyi kentälle. ”Molemmat alas sieltä!!” nainen käskytti saaden Oliverin syöksymään kohti maata ja Lucyn seuraamaan vain hieman hitaammin perässä. ”Mitä te oikein ajattelitte! Tulla nyt pelaamaan, kun tilanne on tällainen! Wood, sinun pitäisi olla vastuuntuntoisempi. Mieti jos Harrisonille olisi käynyt jotain”, molemmat kuuntelivat tupansa johtajan saarnaamista. Oliver oli jo sanomassa jotain siitä, kuinka he olivat harjoitelleet monena iltana aiemminkin kahdestaan, mutta ajatteli selviävänsä vähemmällä, jos olisi hiljaa. ”Kohta on tärkeitä pelejä ja into lähteä kentälle iski kuin ryhmy”, Oliver vakuutteli, mutta turhaan, sillä McGarmiwalla oli huonoja uutisia. ”Pelejä ei enää tule. Wood, tänä vuonna taistelu huispauspokaalista jää kesken.” Oliver kalpeni kerta iskulla ja hetken Lucy jo pelkäsi tämän jalkojen pettävän. McGarmiwa näytti pahoittelevalta ja laski kätensä Oliverin olkapäälle. ”Olen pahoillani Wood... Tiedän kyllä, mitä huispaus sinulle merkitsee, mutta tässä tilanteessa emme voi muuta.” Syntyi hetken hiljaisuus. Kentän rakenteet paukkuivat kylmässä ja pakkanen kiristyi hiljalleen. Oliver kohotti leukansa ja puristi kätensä innokkaana nyrkkiin. ”Ensi vuonna treenaamme aivan uudella innolla”, poika sanoi nyt jo hymyillen. McGarmiva ei halunnut pilata pojan iloa, vaikka tiesi, ettei seuraavaa kouluvuotta ehkä tulisi.
McGarmiwan saateltua heidät sisälle kello ei ollut vielä paljon. Lucy oli jo hiipimässä kohti Lockhartin luokkaa, jonka suunnalta epäili löytävänsä kaksoset ja Leen, kun Oliver kysyi, mitä tyttö aikoisi tehdä nyt. Vaikka Lucy hyvin tiesi mitä aikoi tehdä, hän vastasi; ”En kai mitään... Kuinka niin?” ”No... Tässä on vielä pari tuntia ennen kuin pitää siirtyä tupiin ja kuulin että Huispaus kautta aikojen olisi hyllyssä. Ajattelin, että jos emme voi huispata, voisimme ainakin lukea ja jutella huispauksesta sen aikaa?” Oliver ehdotti yhdellä hengen vedolla hieman takellellen. Lucy katsahti kohti yläkertaa, jossa tiesi Lockhartin luokan olevan ja kaksosten juonivan. Hän kuitenkin ymmärsi, että Oliver haluaisi viettää aikaa hänen kanssaan ja tämä voisi olla hänen tilaisuutensa tehdä Oliveriin vaikutus, osasihan hän ”Huispaus kautta aikojen” –kirjan melkein ulkoa. ”Joo, mennään vaan”, Lucy sanoi ja hymyili silmät loistaen. He lähtivät kohti kirjastoa ja Lucy kiinnitti huomiota siihen, etteivät Oliverin askeleet tuntuneet niin pitkiltä kuin syksyllä.
***
”Katie!” Lucyn puolittainen huuto kuului samalla, kun tämä avasi makuusalin oven. Katie ja Annie makasivat samalla sängyllä selaillen paksua nahkakantista kirjaa, jota Lucy ei tunnistanut ainakaan oppikirjaksi. ”No?” tyttö kysyi ja nousi istumaan sängyn reunalle. Yleensä Lucyn huutaessa oli tapahtunut jotain pahaa, mutta nyt tyttö tuntui olevan sekä järkyttynyt, että innoissaan ja hymyili leveästi. ”Mitä minä teen?” Lucy kysyi istuessaan omalle sängylleen. Hän kaappasi tyynyn syliinsa ja painoi hymyilevät kasvonsa sitä vasten. ”Mitä on tapahtunut?” Annie ihmetteli vaivautumatta kuitenkaan nousemaan. Heidän ystävyytensä ei ollut yhtä vahva kuin kahden brunetin. Lucy veti syvään henkeä ja nosti kasvonsa tyynystä. ”Me olimme Oliverin kanssa pelaamassa ja McGarmiwa tuli kieltämään sen koulun turvallisuustilanteen takia... Sitten kun tulimme sisälle Oliver pyysi minua kirjastoon ja luimme tosi lähekkäin ”Huispaus kautta aikojen”- kirjaa ja juttelimme huispauksesta ja Oliver piti kättään omani päällä ja toista tuolini selkänojalla ja ja- ”, Lucy selitti melkein haljeten onnesta. Hänestä oli jo tuntunut siltä, että Oliver voisi tuntea jotain häntä kohtaan, mutta nyt tunne oli vahvistunut entisestään. Annie hymyili, mutta Katie hyppäsi Lucyn viereen ja halasi tätä kiljuen. ”Mitä minä sanoin? Enkö sanonut jo syksyllä, että hän pitää sinusta?” Katie piikitteli ja tökki Lucya kylkiin ja poskiin. ”Antaudun, sanoit, sanoit, kunhan vain lopetat tökkimisen”, Lucy alistui kaaduttuaan sängylle nauraen. Hän kutisi äärettömän helposti jo pienestä tökkäisystäkin. Katie laskeutui makaamaan hänen vierelleen. ”Miten aiot jatkaa?” ”En tiedä... Ainakin menen hänen kanssaan huomenna aamupalalle, mutta emme voi enää pelata yhdessä...”, Lucy hermoili. ”Sinun on siis suudeltava häntä heti huomenna!” Katie julisti saaden Lucyn huokaisemaan. Hän ei ikinä uskaltaisi tehdä niin.
-
Jei jatkoa! :) Hauskaa että koulun tilanne näkyy tässä niin selvästi. Lockhart on huippu hahmo ja pidin kovasti hänen esiintymisestään!
-
A/N: Kiitos nomps, että jaksat kommentoida :-* Valitettavasti Lockhartia ei enää tässä ficissä nähdä. Tämä ja seuraava osa olivat aiemmin yksi osa, mutta minun oli pakko päästä jakamaan ne omikseen ja kirjoittaa vähän pidemmin. Toivottavasti pidätte lukemisesta yhtä paljon kuin minä pidin kirjoittamisesta ;)
8. Tapahtumarikas liigaottelu
Kuten lähes aina, Lucy istuutui kaksosten kanssa aamiaiselle suunnitellen päivän kulkua ja puhuen kaikesta maan ja taivaan välillä. Lucy ei ollut kuitenkaan vieläkään kertonut mitä Oliverin kanssa oli tapahtunut vain viikkoa aikaisemmin kirjastossa. Hän oli alkanut epäillä kuvitelleensa koko jutun, kun Oliver ei ollut käytännössä edes puhunut hänelle sen jälkeen. Jostain syystä myös suudelma, jonka hän oli saanut Frediltä ennen joulua, tuntui hiipivän ajoittain mieleen. Toisinaan Oliverin vaikuttaessa kylmältä ja tunteettomalta, Lucyn mieleen hiipi, rakastikohan Fred häntä oikeasti, ja voisiko hän rakastua Frediin, joka oli hänelle nyt kuin veli.
”Jospa lähtisimme lumisotaan oppituntien jälkeen. Kuulin, että kakkosluokan luihuisilla on vielä yrttitietoa silloin”, George ehdotti saaden muut seurueen pojat virnistämään. Lee hymyili ilkikurisesti vastatessaan; ”Pitää varoa kiinni jäämistä, ettei Lucius Malfoy passita meitä ulos linnasta, kun heittelemme hänen ainokaisensa sliipatut suortuvat sekaisin.” ”Meinaatteko, että meidät päästetään pihalle hortoilemaan kaiken tämän jälkeen?” Lucy kysyi katsoen puuroonsa surullisesti sulavaa voisilmää haikeana. Jopa heidän tupakummituksensa oli kangistettu. Lucy ei oikein jaksanut enää uskoa, että he palaisivat Tylypahkaan ensi vuonna, jos tällainen jatkuisi. Ja jos niin tapahtuisi, hän ei näkisi Oliveria enää koskaan. Poika kun asuikin ties missä kaukana. ”Niin joo”, Fred mutisi, kuin olisi hetkeksi unohtanut linnassa tapahtuvat kauheudet. Edes he eivät olisi niin tyhmiä, että haluaisivat väkisin lähteä etsimään sellaisia vaikeuksia, jotka voisivat viedä hengen. ”Taidamme siis pelata räjähtävää näpäytystä, kuten aina”, Lee huokaisi ja tökkäsi puuroaan kyllästyneenä. ”Ulkona olisi hieno sääkin...” Fred jatkoi valitusta katselleen kattoa, jossa aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. ”Voisin kaivaa myös shakkinappulat esiin”, tumma poika mutisi tökkiessään munakastaan. Kenelläkään ei tuntunut olevan ruokahalua vähän aikaa sitten tapahtuneiden hyökkäysten vuoksi. ”Lee, kukaan ei halua pelata kanssasi shakkia”, Lucy melkein tiuskaisi. Lee tiesi olevansa voittamaton, mutta hänen virnistyksensä pyyhkiytyi kasvoilta nopeasti tytön mulkaisun johdosta. Lucy vilkaisi nopeasti suuntaan, jossa tiesi Oliverin istuvan. Huomenna tyttö lähtisi isänsä kanssa katsomaan liigapeliä, joka tietäisi ainakin kahden päivän poissaoloa. ”Lucy, älä ole noin äreä. Ehkä kapu ei olekaan niin hyvä mies, kuin on antanut ymmärtää”, Fred sanoi ehkä vähän voitokkaana ja kietoi kätensä halaavasti Lucyn vyötärölle. Lucy hymyili monen päivän tauon jälkeen. Tapahtuisipa mitä tahansa, kaksoset olisivat aina hänen turvanaan. Ehkä hän joku päivä ihastuisikin Frediin, Lucy tuumi ja painoi päänsä punapään olkapäätä vasten. George pörrötti Lucyn hiuksia. Tytön sydänsurut eivät olleet heille uusi asia.
***
Tuuli paiskoi kannatusviirejä ja -huiveja sinisen kirjavassa seisomakatsomossa. Katsomo oli ylimpänä ja Lucyn kasvot punaiset kaikkien portaiden nousemisesta. Hän kietoi sinistä Rapakon Palloseuran huivia paremmin kasvojensa suojaksi, kun helmikuinen tuuli pörrötti hiuksia sotkuun. Tyttö yritti tunkea itseään lähemmäs kentän reunakaidetta, sillä katsomo oli täynnä aikuisia noitia ja velhoja, eikä hän näkisi mitään näiden takaa.
Lucy kuuli pelaajaesittelyiden alkaneen ja huomasi, kuinka toisilleen pulisseet katsojat kääntyivät nyt kiinnostuneina kenttää kohti. Tytön onnistui luikahtaa pienistä väleistä ja kuin huomaamattaan hän oli päässyt melkein reunakaiteen luo. Nuori mies heilutti kannatusviiriään niin suurin liikkein, että Lucyn onnistui hivuttautua tämän viereen aivan eturiviin. Kannattaja ei kuitenkaan huomannut tyttöä ennen kuin kolautti tätä viirillään. Lucy manasi ja piteli ohimoaan, kun toinen kääntyi pahoitellakseen.
”Anteeksi kamalasti”, Lucy kuuli tutun äänen ja hänen sydämensä hypähti. Hän nosti käden ohimoltaan ja tajusi tuijottavansa Oliverin ruskeisiin silmiin. ”Mitä sinä täällä teet?” Lucy ihmetteli kaikesta hämmennyksestään huolimatta iloisena tilanteesta. Ainakaan hänen ei tarvitsisi katsoa peliä yksin. ”Eihän tällaista peliä voi jättää väliin. Oletko yksin?” Oliver kysyi, sillä Lucy ei tuntunut olevan kenenkään seurassa, mutta tyttö oli niin nuori, ettei tätä olisi päästetty peliin yksin. ”Isä sai töiden kautta liput, mutta ei tarkistanut, että ne olisivat samaan katsomoon, hän on pari kerrosta alempana”, Lucy sanoi ja tarttui sitten tiukasti reunakaiteeseen, jonka vieressä seisoi. ”Pyytäisin liittymään seuraan, mutta taisit tehdä sen jo”, Oliver sanoi arvioidessaan toisen olevan jäämässä. ”Lupaan, etten häiritse pelisi seuraamista”, Lucy vakuutteli virnistäen, kääntyi nojaamaan kaiteeseen ja käänsi kasvonsa kohden kenttää, jolla pelaajat odottivat pallojen vapauttamista. Oliver hymyili tilanteelle ja kuin kokeeksi astui lähemmäs ja kietoi viiristä vapaan kätensä Lucyn hartioiden yli.
***
Lucy ei tiennyt kuluiko sekunteja vai minuutteja. Eikä hän myöskään välittänyt. Richter oli napannut siepin, Rapakon Palloseura oli voittanut pelin ja Oliver Wood oli kietonut kätensä hänen ympärilleen ja painanut huulensa hänen huulilleen. Lucyn vatsanpohjassa kipristeli. Suudelma Oliverin kanssa tuntui paljon oikeammalta, kuin Fredin riistämä suudelma pikkujoulujen jälkeen.
Todellisuudessa suudelma ei kestänyt pitkään ja se tuli Oliverille melkein yhtä suurena yllätyksenä, kuin Lucylle. Hetken mielijohteesta hän oli ajatellut, että tilaisuus oli nyt tai ei koskaan ja suudellut nuorempaa rohkelikkoa. Totuus saattoi olla, että hän olisi väärässä tuvassa, jos olisi valinnut toisin.
Hellittäessään suudelmasta Oliver jäi tuijottamaan Lucyn vihreitä silmiä. Tytön poskille oli noussut hymyn lisäksi puna, eikä hän vastustellut hetkeäkään, kun Oliver nosti kätensä silittämään poskea. ”Lucy-”, Oliver ehti aloittaa, mutta Lucyn takaa kajahtava huudahdus keskeytti hänet.
”Lucy!” Lucy kuuli huudon takaansa. Tytön kasvoille noussut puna katosi ja hän astui nopeasti askelen kauemmas Oliverista. Arthur tunki vastavirtaan jo poistumassa olevien kannattajien seasta. ”Näitkö kunnolla, kun Richter nappasi siepin?” mustahiuksinen, hieman tanakka mies kysyi innoissaan ja tarttui tytärtään käsivarresta, jottei tämä lähtisi virran mukana. ”Näin! Aivan mahtava peli”, Lucy hihkaisi hieman hämmentyneenä kaikesta tapahtuneesta ja kääntyi sitten Oliveriin päin; ”Eikö ollutkin?” Arthur katsoi Oliveria hieman varauksella, mutta nosti sitten kätensä kätelläkseen. ”Arthur Harrison, hauska tavata”, mies sanoi puristaessaan nuoremman kättä. ”Oliver Wood”, tilanteesta aivan yhtä hämillään oleva nuori mies esitteli itsensä ja kysyi sitten; ”Ettekös te kirjoitakin päivän profeetan urheilukolumnia?” Arthur nyökkäsi vastaukseksi tyytyväisen oloisena. ”Oliver on rohkelikon huispausjoukkueen kapteeni”, Lucy täsmensi, vaikka sanat tuntuivat tarttuvan hänen kurkkuunsa. ”Mielenkiintoista. Hyvä, että Lucylla oli seuraa pelissä, mutta nyt meidän pitää kyllä mennä, että ehdimme syömään ennen lähtöä”, Arthur selitti, nyökkäsi Oliverille hymyillen ja ennen kuin tämä huomasikaan, olivat Harrisonit kadonneet ihmispaljouteen.
***
Lucy halasi isäänsä tiukasti poimittaislinjan portailta. ”Isä minulla ei ole mitään hätää”, hän kuitenkin sanoi, kun Arthur ei tahtonut päästää irti. ”Mikset vain tulisi kotiin?” Lucy punastui ja veti kaulahuiviaan kasvojensa suojaksi. Hän ei olisi ehkä vielä kaksi päivää sitten pitänyt kotiin lähtemistä niin huonona ideana, mutta tilanne oli juuri saanut uuden käänteen. ”Lähetän pöllön, jos tilanne muuttuu”, Lucy vastasi ja ehti juuri suukottaa isäänsä poskelle, ennen kuin poimittaislinjan kuljettaja painoi kaasua ja auto sujahti näkymättömiin. Lucy asteli alimman kerroksen keskivaiheille yrittäen pysyä pystyssä auton heiluessa.
***
Oliver astui poimittaislinjan kyytiin, eikä voinut estää hymyä nousemasta kasvoilleen, kun tajusi valinneensa saman matkustustavan Lucyn kanssa. ”Hei”, hän sanoi leveästi hymyillen ja huomasi punan nousevan tytön poskille istuessaan tämän viereen. Lucy vastasi nopeasti ja kääntyi katsomaan ulos ikkunasta hämmennyksissään, hän ei ollut valmistautunut törmäämään poikaan nyt. ”Ei ehditty pelin jälkeen paljon puhua”, Oliver sanoi viitaten siihen, kuinka kiire Lucyn isällä oli vaikuttanut olevan. ”Niin, mutta nyt on pitkä matka Tylypahkaan”, Lucy myönsi kääntäen jo hieman tasaisemman väriset kasvonsa Oliveriin päin. ”Eikö ollut loistava peli?” Oliver kysyi, mutta nyt Lucy ei muistanut pelistä enää juuri mitään. Hän oli kelannut stadionilta lähdön jälkeen vain suudelmaa ja sitä edeltäneitä hetkiä Oliverin kanssa pelissä ja Tylypahkassa.
”Mitä se tarkoitti?” Lucy kysyi vakavana, vaikka uudestaan punastuminen jonkin verran söi hänen uskottavuuttaan. ”Mikä?” Oliver kysyi Lucyn katkaistua hänen ajatuksensa pelin käänteistä ja lopulta siepin nappauksesta. ”No... No se”, Lucy sanoi tuntien itsensä tyhmäksi. Tai ehkä Oliver oli tosiaan saanut liian monta ryhmyä päänsä alueelle, kuten kaksosilla oli tapana irvailla. Ei hän tiennyt.
Lucy ei juuri nyt tiennyt mistään mitään. Hän ei ollut syksyn ensimmäisen sateisen lenkin jälkeen tiennyt mitä ajatella. Eikä etenkään sen jälkeen, kun Fred oli suudellut häntä pikkujouluissa. Hän ei tiennyt mitä ajatella, kun asemalla Oliver oli työntänyt pergamentin palan hänen käteensä ja ystävänpäivänä treenien jälkeen pyytänyt tyhjään kirjastoon ja tarttunut kädestä, oltuaan ensin oudon etäinen ja kylmä ainakin kuukauden.
Nyt Oliver kietoi vasemman kätensä hänen olkapäälleen. ”Ai se suudelma”, Oliver kuiskasi pehmeästi. Lucyn hengitys taukosi hetkeksi ja Oliver veti tytön lähemmäs. ”Eikö tuo ole vähän tyhmä kysymys?” Oliver kysyi kulmiaan kohottaen, saaden Lucyn puremaan huultaan. Tyttö ei halunnut katsoakaan huispauskapteenia päin, koska ei tiennyt mitä vastata. Hän ei halunnut myöntää eikä kieltää. ”Onko se tyhmä kysymys?” Lucy kysyi kääntäen kasvonsa poikaa kohti. Oliver oli alkanut piirrellä sormillaan ympyröitä hänen olkapäähänsä ja pudisti päätään. ”Onko siinä hyvä?” vanhempi varmisti nuoremmalta, joka nyökkäsi jo hieman hymyillen. ”Ei sillä kysymyksellä sitten ole väliä”, Oliver sanoi ja painoi huulensa Lucyn omille. Ensin kokeilevasti ja sitten varmemmin. Nyt Lucysta jo tuntui, että hän tiesi, mitä ajatteli. Hän ei ollut koskaan tuntenut sellaista tunnetta. Nyt perhoset lensivät vatsassa aivan erilaista taitolentoa, kuin täysin yllätyksenä tulleessa suudelmassa pelin päätyttyä. Lucy käänsi jalkansa ensin Oliveriin päin, mutta poika nosti ne syliinsä ja kietoi toisenkin kätensä tämän ympäri. Pitkän ja hartaan suudelman jälkeen Lucy laski päänsä Oliverin olkapäälle ja huokaisi silmät kiinni. Heillä olisi koko matka aikaa puhua pelistä. Ja kuka tietää kuinka paljon aikaa antaa jatkossa huispaukselle ja toisilleen.
-
Noniin, tässähän päästiinkin vauhdilla eteenpäin ;) Oliver on toden totta ansainnut tupansa, kun noin rohkeasti suutelee :D Hauskaa, että saman tien tuli isäkin tutuksi, heh! Ja Lucy on selkeästi jonkinlaista huispausperhettä, minkä takia minusta on tosi hauskaa ja virkistävää, ettei hän sitten kuitenkaan ole yrittänyt tupajoukkueeseen!
-
9. Ällöttävän sokerista
Poimittaislinja pysähtyi Tylypahkan pysäkille auringon painuttua mailleen jo ajat sitten. Lucy ja Oliver astuivat auton kyydistä, eivätkä ehtineet edes vilkaisemaan taakseen, kun violetti bussi oli kadonnut. McGarmiwa oli heitä vastassa porteilla ruudullisessa aamutakissaan ja hoputti molemmat linnan alueelle. Portit sulkeutuivat kilahtaen heidän takanaan ja suojataika laskeutui niiden peitoksi.
McGarmiwa saattoi heidät Lihavan Leidin muotokuvalle saakka ja haukotteli todeten; ”Luotan, että pysytte ehjänä ja löydätte oleskeluhuoneesta makuusaleihin ilman ohjausta.” Lucy ja Oliver katsoivat toisiaan, nyökkäsivät ja toivottivat jo heille selkänsä kääntäneelle tuvanjohtajalleen hyvät yöt.
Heti muotokuva-aukon sulkeuduttua Oliver kietoi toisen kätensä Lucyn vyötäisille ja vei toisen tytön niskaan. Hän painoi huulensa nuoremman huulille ja suuteli. Ensin huulille, sitten suupieleen, leualle, poskelle ja lopuksi korvalle. Oliver nojasi Lucyn niskaa silittänyttä kättään kylmään kiviseinään ja jäi hengittämään paitansa selkämykseen tarrautuneen tytön hiusten tuoksua. ”Onko minulla nyt tyttöystävä?” Oliver kysyi kuiskaten. Lucy värähti ja nosti katseensa. ”Riippuu siitä, kuinka hyvä pitäjä olet?” Lucy kysyi virnistäen ja sai vastaukseksi uuden suudelman. ”Etköhän sinä sen tule huomaamaan.”
Oliver tiukensi otettaan Lucyn vyötäröllä ja nosti tämän syliinsä vieden toisen kätensä polvitaipeiden alle. Muutamalla askelella hän oli vienyt heidät tyhjän oleskeluhuoneen takan edustalle. Oliver laski Lucyn takan vastapäiselle sohvalle ja repun selästään ennen kuin istui itse. Hän veti tytön takaisin syleilyynsä ja painoi tämän huulille ties kuinka monennen suudelman. ”Meidän pitäisi mennä nukkumaan”, Lucy sanoi vastahakoisesti, eikä pystynyt estämään itseään haukottelemasta. ”Oleskeluhuone on oppituntien jälkeen täynnä ihmisiä, kun käytävillä liikkuminen on kielletty. Nyt saamme olla ihan rauhassa”, Oliver vastusti, mutta ymmärsi toisen väsymyksen. Päivä oli ollut pitkä ja täynnä tapahtumia. ”Jos jäisimme sohvalle, voisimme puhua koko yön muustakin kuin huispauksesta ja kuin sattumalta nukahtaa tähän”, poika ehdotti ja pyyhki hiukset Lucyn kasvoilta korvan taakse, joista ne valahtivat melkein heti takaisin. Matka takaisin Tylypahkaan oli kulunut lähinnä pelin kulkua kerraten, vaikka olivathan he puhuneet muustakin. ”Muistatko mitä minulle kävi viimeksi, kun nukahdin sohvalle”, Lucy kysyi naurahtaen ja Oliver toden totta muisti. ”Totta, ja tiedä mitä kaksoset tekisivät, kun saisivat meidät kiinni ennen kuin olet kertonut heille”, Oliver myöntyi ja painoi taas uuden suudelman tuoreen tyttöystävänsä huulille. ”He saavat odottaa aamuun”, Lucy vastasi suudelmien lomasta ja sai vaivoin estettyä haukotuksen kietoessaan kätensä Oliverin ympärille.
***
”Katie”, Lucy kuiskasi ja istui ystävänsä sängylle välittämättä siitä, kuinka paljon kello jo oli. Katie käänsi kylkeä vastustelevasti, mutta Lucy ravisteli tämän olkapäätä. ”Katie”, Lucy kuiskasi uudestaan ja nuorempi nousi istumaan hiukset sekaisin ja silmät sirrillään. ”No?” Katie kysyi silmiään hieroen ja haukotteli mieltä osoittavasti. Lucy kietoi kätensä lähes kipeästi hänen ympärilleen ja sanoi niin kovaa, että pelkäsi herättävänsä Annien; ”Minä seurustelen Oliverin kanssa.” Katie avasi hitaasti silmänsä ja vastasi halaukseen samalla taputellen Lucyn selkää. ”Sinä olet nähnyt haaveunia”, nuorempi sanoi naurahtaen ja haukotteli uudestaan. ”No enkä ole!” Lucy vastusteli ja päästi ystävänsä hieman kauemmas otteestaan. ”Kerro kaikki tai en usko”, Katie sanoi hymyillen ja kaatui takaisin vaaka-asentoon. ”Olen niin onnellinen”, Lucy virnuili ja kaatui sängylle puoliksi huonetoverinsa päälle. Katie nosti peiton reunaa ja kääntyi kyljelleen tehden viereensä mönkivälle Lucylle tilaa. Lucy alkoi kerrata tapahtumia lähdöstään saakka ja kuunnellessaan tarinaa haukotellen, Katie oli varma, etteivät he saisi itseään hereille aamiaiselle.
***
Sunnuntaiaamu oli valjennut aurinkoisena ja tuulisena. Annien herättely-yrityksistä huolimatta päivä oli ehtinyt jo pitkälle, ennen kuin Lucy ja Katie olivat saaneet itsensä ylös sängystä ja raahautuneet täyteen ahdettuun oleskeluhuoneeseen.
***
”George, se on taas tuo ilme”, Fred sanoi muka kauhistuneena, kun George istui läksyjään viimeistelevän Lucyn viereen, mistä Katie oli juuri noussut. ”Olimmekin oikeastaan jo odottaneet sitä. Tämä Oliver-vaihe on kestänyt pelottavan kauan”, Fred jatkoi ja istui nojatuoliin niin kovalla voimalla, että Lucy pelkäsi sen hajoavan. Tyttö naurahti hyvän tuulisena ja painoi kirjansa kiinni. ”Kerro kuka se on?” George vaati hymyillen ja painoi poskensa kiinni Lucyn poskeen saadakseen vinkkiä tytön tuijotteluiden suunnasta. ”Pääsitkö jo kapusta yli?” Fred kysyi hieman toivoa äänessään ja vähintään yhtä kiinnostuneena kuin veljensä. Lucy pukkasi Georgen hieman kauemmas ja hänen kasvoilleen levisi suunnattoman onnellinen hymy. ”Oikeastaan ajattelin pitää tämän huispaajalinjan ainakin hetken”, Lucy sanoi ja vilkaisi sohvalla luokkalaistensa kanssa istuvaa huispausjoukkueen kapteenia. ”Cedric Diggory olisi kyllä sopivamman ikäinen”, George ehdotti, odottaen lisäselityksiä. Fred kallisti päätään kysyvä ilme kasvoillaan. ”Mitä sinä oikeasti olet jättänyt meille kertomatta?” George ihmetteli ja nipisti virnistelevää Lucya poskesta. ”Aih- Olisiko minun pitänyt hiipiä makuusaliinne yön pimeinä tunteita?” tyttö kysyi tietäen kuitenkin kysymättäkin vastauksen. ”Mitä pimeämpinä, sen parempi”, Fred vastasi ja henkäisi sitten liioitellun pettyneenä: ”Emmekö enää ole tärkeysjärjestyksessäsi ensimmäisenä?” Lucy pyöritteli silmiään ja viittoi sitten kaksoset lähemmäs, jottei koko tupa kuulisi, miten asiat olivat muuttuneet hänen peliin lähtönsä jälkeen. Ei sillä, etteikö hän olisi halunnut kertoa kaikille, mutta heidän pitäisi ensin katsoa, miten tilanne kehittyy.
”Ällöttävän sokerista”, George kommentoi kieltä näyttäen, mutta hymyillen. ”Minä en edes tiennyt, että kapu kykenee ajattelemaan muuta, kuin huispaustekniikoita”, Fred pohti ääneen saaden Georgen ehdottamaan, että Oliver todennäköisesti näki tämänkin tilanteen yhtenä huispaustaktiikan hyödyntämiskohteena. ”Ehkä kapu näkee sinut kaatona”, Fred ehdotti saaden Lucyn pohtimaan tosissaan sitä, että Oliver oli jo nimittänyt kaksosia ihmisryhmyiksi. ”Yritätkö sinä väittää, että minä olen pyöreä ja punainen?” Lucy kysyi dramaattisesti muka loukkaantuneena ja tökkäsi Frediä rintaan. ”Älä ymmärrä väärin”, Fred kuitenkin täsmensi tytön levitellessään käsiään vastustelevasti. ”Ollaan oikeasti tosi iloisia puolestasi”, George vakuutteli ja pörrötti nuoremman hiuksia. ”Te olette silti aina parhaita ystäviäni”, tyttö vakuutteli hymyillen. ”Niinpä tietenkin, mihinpä sinä ilman meitä joutuisit”, Fred kohautti olkiaan ja virnisti haikeana.
***
Kaksoset olivat tietenkin kannelleet seurustelusta Leelle, jonka kanssa tilannetta puitiin shakin lomassa.
”Ei kai se paljon kuukautta kauempaa kestä”, George puuskahti huvittuneena shakkilaudan ääressä. ”Korkeintaan vuoden”, Fred laskeskeli ollen kuitenkin vakuuttuneempi, kuin veljensä, jonka ratsu juuri söi hänen sotilaansa. ”Tuolla huispaushulluudella he saavat ehkä kulumaan parikin vuotta”, Lee pohti seuratessaan, kuinka eri väriset nappulat puivat toisilleen nyrkkiä laudalle. Jopa yksi puolikas nappula laudan reunalla alkoi puimaan nyrkkiä ja raahaamaan itseään takaisin kohti lautaa.
”Pitäisikö meidän lyödä vetoa?” George ehdotti seuraavaa siirtoaan edelleen pohtien. ”Ehdottomasti”, Lee vastaisi ja kaivoi välittömästi kaljuunan taskustaan. ”Kuka voittaa, jos he eivät eroakaan?” Fred kysyi kurottaessaan viereisellä tuolillaan lepäävää reppuaan kohden. ”Ei kai sellainen tilanne ole edes mahdollinen? He eroavat viimeistään sen jälkeen, kun tajuavat kuinka vaikea täältä käsin on ylläpitää etäsuhdetta”, Lee vakuutteli kirjatessaan pergamentin palalle vedon ehtoja. He kuitenkin joutuivat miettimään, kenet ottaisivat vedon vastaanottajaksi, Lucy kun oli pyytänyt, etteivät he heti kuuluttaisi seurustelusta koko koululle.
***
Oliver käveli Suureen saliin aamiaiselle ja saapuessaan nyökkäsi häntä vastaan käveleville Weasleyn kaksosille. Fred ja George kääntyivät kannoillaan ja istuivat, heti Oliverin istuttua, vanhemman pojan molemmin puolin. Oliver katsoi heitä kummeksuen ja kysyi sitten, vaikka aavistikin "Niin?". Kaksoset katsoivat häntä aiomme-saarnata-jollekin-ensimmäistä-kertaa-elämässämme-ilmeellä. "Lucy kertoi meille", George aloitti totisena, mutta niin hiljaa, että vain Oliver kuuli. Fred jatkoi; "Niin, että me haluttiin vaan tulla sanomaan, että jos sinä satutat Lucya, niin me kaksi satutetaan sinua.” ”Ja tiedät varmasti, että me osataan se”, George vielä varmisti. Oliver näytti hämmentyneen hermostuneelta ja nyökkäsi sitten hitaasti. Kyllähän hän tiesi, mihin ihmisryhmymäiset veljekset kykenivät. Kaksoset nousivat ylös ja kääntyivät lähteäkseen, mutta tajusivat yhtä aikaa; "Niin joo", punapäät väläyttivät huolettomalla äänellä. "Piti meidän onnitellakin", he vielä täydensivät hymyillen ja taputtivat Oliveria selkään veljellisesti.
Oliver ei oikein tiennyt mitä ajatella. Hetken päästä Lucy istui hänen viereensä samalla, kun väsyneen näköinen Katie kampesi itsensä vastapäiselle penkille. ”Huomenta”, Lucy sanoi pirteästi hymyillen ja kurotti ottamaan kahvia. ”Fred ja George taitavat olla vastuuntuntoisempia, kuin olen ajatellut”, Oliver sanoi tytölle hämmentyneenä ja kahvikuppinsa taakse piiloutunut Katiekin kohotti kulmakarvojaan. Appelsiinimehua juuri juoneen Lucyn oli hankala pidättää naurua ennen kuin hän sai kysytyksi, miksi poika näin väitti. ”He kävivät tässä juuri vähän vihjaamassa mitä käy, jos sattuisin satuttamaan sinua”, Oliver kertoi saaden Lucyn hymyilemään. ”Uhkasivatko he vetää sinut maalisalkoon?” Lucy naurahti voidellessaan paahtoleipää. ”Se on varmasti yksi vaihtoehto”, Oliver sanoi hymyillen ja silitti tytön hiuksia hetken. Annettuaan käden vielä kevyesti vaeltaa niskassa, poika jatkoi aamiaistaan, vaikka Katiekin tuntui mutisevan hänelle jotain Lucyn hyvinvointia tukevia uhkauksia. Oliver huokaisi. Mitä hän olikaan saanut kaupan päälle Lucya suudellessaan.
***
A/N: Alun perin tämän ficin piti loppua tähän. Toivon, etten tuota pettymystä, kun kerron tarinan jatkuvan vielä n. 12 luvun ajan. Kaikki kommentit ovat rakastettuja ja niitä vaalitaan suurella lämmöllä! nomps Kiitos taas kommentilla muistamisesta :-* Piristävää julkaista, kun joku käy muistuttamassa, että tästä tykkää.
-
Kommentit on kyllä varsinkin jatkiksissa niiin tärkeitä! Siksi itse aina lukiessa edes pienen sanasen jätän :)
Tässä luvussa minua viehättivät erityisesti nuo huispausviittaukset pitäjästä ja kaadosta! Naureskelin niille ääneen, loistavasti oivallettu ;D
-
A/N: Hih, kiitos taas nomps en väitä, ettenkö olisi itseksenikin hihitellyt huispausviittauksille ja miettinyt ovatko ne jo liian hölmöjä mennäkseen teille läpi. Tämä luku pomppaa jo aika paljon, mutta kaikki tietävät mitä Tylypahkassa tapahtui loppukeväänä. George parka on mennyt häviämään vedonlyönnin heti kättelyssä, aika näyttää kuinka Leen ja Fredin käy.
10. Kesä menee nopeasti
Etsittyään hetken vapaata vaunuosastoa, olivat Fred ja George joutuneet tyytymään osaston jakamiseen parhaan ystävänsä ja tämän poikaystävän kanssa. Lucy oli kaivautunut syvälle Oliverin kainaloon ja nostanut jalkansa vaunun pehmoiselle penkille. Junamatka oli sujunut rauhallisesti ja kaikkia huojensi tieto koulun jatkumisesta syksyllä. Nyt lähestyvä Kings Crossin asema ja päättyvä junamatka antoivat kuitenkin lupauksensa alkavasta kesälomasta.
”Onkohan tämä nyt viisasta?” Oliver kysyi sormensa lomitettuna Lucyn omien kanssa. Lucy nosti päänsä Oliverin olkapäältä. ”Mikä?” Lucy kysyi alkaen kehittää kauhuskenaarioita mielessään. ”Olla kesä erossa”, poika vastasi ja vei Lucyn kämmenselän huulilleen. Lucy huokaisi helpotuksesta vastaukselle, mutta seuraavan ehdotuksen vastaanotto ei ollut yhtä positiivinen. ”Pitäisikö minun vain tulla kesällä käymään?” Oliver ehdotti vinosti hymyillen, eikä vähiten siksi, että alueella, jossa asuisi pelkkää taikaväkeä, voisi pelata huispausta, vaikka joka päivä. ”Älä tee sitä, jos henkesi on kallis, Elisabeth on tiukka täti”, Fred aloitti kauhua äänessään ja George nyökkäili hieman kalpeana. ”Et sano minun äitiäni tiukaksi tädiksi!” Lucy kivahti, vaikka tiesi kaksosten olevan oikeassa. Hänen äitinsä oli äärettömän tarkka ja piti tiukasti kiinni mielipiteistään. Kuten siitä, että Lucyn ei pitäisi seurustella ennen V.I.P.ien suorittamista, eikä etenkään urapolkunaan huispausammattilaisuuteen tähtäävien kanssa. ”Sinun äitisi on ministerin avustaja! Hän ei voi olla muuta kuin tiukka täti”, George vakuutteli ja katsoi sitten Oliveria. ”Elisabeth muuttaa teidät rupikonniksi, jos saa tietää”, Fred vielä jatkoi ja Lucy huokaisi syvään ja puristi poikaystävänsä kättä. ”He ovat oikeassa”, Lucy sanoi jotain, mitä ei kuultu usein. Fred ja George iskivät toisilleen ylävitoset näyttäen hieman liiankin voitokkailta. ”Tiedätte myös mitä käy, jos te sattuisitte kantelemaan äidille”, Lucy totesi saaden kaksoset irvistämään. He eivät olleet varmoja kumpi Harrisonin naisista olisi terveellisempää suututtaa.
Konduktööri ilmoitti junan saapuvan pian asemalle, ja kaksoset nousivat poistuen jo etsimään Ronia ja Ginnya. Myös Oliver ja Lucy nousivat ylös. ”Meidän pitäisi mennä”, Lucy aloitti vastahakoisesti ja huokaisi. Oliver veti tämän vielä viimeiseen suudelmaan, ennen kuin juna saapuisi asemalle. Suudelman päättyessä poika kuiskasi; ”Kesä menee nopeasti.”
***
1.9.1993
Lucy sisaruksineen oli saapunut laiturille 9 ja kolme neljäsosaa tällä kertaa ilman vanhempiaan. Vaikka oli kaksosten ensimmäinen vuosi, molemmat vanhemmat oli määrätty töihin ilman mahdollisuutta vaihtaa vuoroja tai ottaa vapaata. Näin ollen Lucy, Anastacia ja Orlando olivat päätyneet matkustamaan asemalle Weasleyen kanssa Arthurin järjestämillä ministeriön työsuhdeautoilla. Mukana olivat myös Ronin luokkalaiset ja ystävät Hermione Granger ja Harry Potter, joista erityisesti viimeisenä mainitun läsnäolosta kaksoset näyttivät olevan haltioissaan.
Koska heitä oli niin suuri joukko, jakoi Molly heidät asemalla pienempiin ryhmiin. Molly ohjasti ensimmäisenä Ginnyn, Orlandon ja Anastacian portista läpi. Fred, George ja Lucy odottivat omaa vuoroaan yhdessä niin rauhassa, kuin heiltä kolmelta saattoi odottaa. Esimerkiksi huomiota herättävät Hedwig ja Errol piti saada pois jästien näkyviltä ennen heitä.
”No, hukutatko Oliverin suud-” George aloitti, mutta Lucy läimäisi kätensä tämän suulle. ”Jos kapu ei ole jo unohtanut sin-” tällä kertaa oli Fredin vuoro saada käsi suulleen. Molly seurasi kolmikon toimintaa kauempaa hyvin epäilevänä, mutta kuitenkaan mitään sanomatta. ”Kaksoset eivät saa tietää”, Lucy tiuskaisi laskettuaan kätensä punapäiden kasvoilta. Fred ja George katsoivat toisiaan ja tokaisivat viattomasti yhteen ääneen; ”Mutta mehän tiedämme jo.” Lucy ei muistanut, koska olisi viimeksi ollut yhtä aikaa näin turhautunut ja huvittunut ystäviensä toiminnasta. Hän vei kädet kasvoilleen ja huokaisi syvään. Kohottaessaan katseensa Lucy antoi kaksosille jo tavaramerkiksi muodostuneen murhaavan katseen ja vastasi sitten; ”Te kyllä tiedätte mitä tarkoitan.” Fred ja George virnistivät tyytyväisinä. Tulevasta vuodesta tulisi mielenkiintoinen. Mikäli Lucyn ja Oliverin suhde kestäisi.
***
Vaikka Elisabeth oli vannottanut Lucya pitämään huolta nuoremmista sisaruksistaan, tyttö päätti jättää nämä eri vaunuosastoon. Ei siksi, että hän olisi ollut huono isosisko ja halunnut päästä nuoremmista sisaruksistaan eroon, vaan siksi, että hieman pelokkaat kaksoset olivat löytäneet itselleen seuraa ja juttelivat jo hyvää vauhtia vaunuosastollisen ykkösluokkalaisia kanssa. ”Hagrid vastaa teistä, kunhan pääsette asemalle. Nähdään aterialla”, Lucy sanoi ja halasi molempia sisaruksiaan ennen poistumistaan, vaikka Orlando tuntuikin kokevan halaamisen erityisen nolona tai epämiellyttävänä.
Fred ja George olivat jo kadonneet jonnekin, todennäköisesti Leen kanssa. Kaikki vaunuosastot näyttivät olevan täynnä, mutta Lucy ei löytänyt katseellaan haravoiden yhdestäkään ystäviään Katieta, Annieta tai poikaystäväänsä Oliveria.
Lucy oli ehtinyt kävellä perimmäisen vaunun perälle ja seuraavana jäljellä olisi enää tavaravaunu, jossa heidän matka-arkkunsa, luutansa ja isommissa häkeissä kulkevat lemmikkinsä matkustaisivat perille. Brunetti huokaisi turhautuneena ja kääntyi kannoillaan. Ehkä hän löytäisi kaksoset ja Leen junan toisesta päästä, jonne ei ollut vielä ehtinyt.
Lucy ei junan ääniltä kuullut oven narahtavan takanaan, mutta tulijan äänen tyttö tunnisti. ”Lähdetkö pakoon?” Lucyn ei tarvinnut kääntyä tietääkseen, kuka hänen takanaan seisoi. Hän tunsi kädet ympärillään, ja mietti, kuinka Oliver olikaan aina niin lämmin. Nuori mies kuljetti heidät parilla askelella ikkunasyvennykseen ja käänsi sitten tytön kasvot omiaan kohti. Hetken he vain katsoivat toisiaan. Lähes kahden kuukauden ero toi heidän välilleen jännitettä, vaikka parin toisilleen kesän aikana lähettämillä kirjeillä olisi voinut täyttää suuremmankin matka-arkun.
Oliver otti tukea seinästä, johon Lucy nojasi ja kumartui kuiskaamaan; ”Minulla on ollut sinua ikävä”, ennen kuin painoi huulensa tytön poskelle ja sitten kokeilevasti huulille. Lucy jännittyi, hän tunsi jokaisen lihaksensa pingottuvan sekunniksi ja sitten rentoutuvansa täysin. Vetäytyessään suudelmasta, Oliver vei kätensä tyttöystävänsä niskaan ja veti tämän tiukkaan syleilyyn. Lucy kietoi kätensä pojan ympäri ja antoi päänsä levätä tämän rinnalla.
”Pitäisikö meidän etsiä istumapaikka?” Oliver ehdotti. He eivät voisi jäädä tähän koko junamatkan ajaksi. ”Kaikkialla näytti olevan täyttä”, Lucy vastasi haluamatta irrottaa otettaan toisesta. Oliver hymähti hyväksyvästi ja kumartui sen verran, että pääsi suutelemaan tyttöystäväänsä uudestaan. Hetken hiljaisuuden ja useiden suudelmien vaihdon jälkeen Lucy avasi suunsa; ”Sisarukseni ovat junassa.” Oliver pyöräytti silmiään toisen huolehtimiselle, mutta vastasi väheksymättä; ”Niinhän sinä kirjoitit.”
***
Lajitteluhattu oli jo tuotu salin korokkeelle, kun oppilaat istuivat pöytien ääreen. Kultaiset astiat ja olivat täydellisissä riveissä ilman tahran tahraa, vain osa juotavista ja joitain hedelmiä oli jo lähetetty pöydille, mutta lajittelun jälkeen oppilaat ja opettajat aloittaisivat vuoden juhla-aterialla.
Salin ovet aukesivat ja kaikessa pelokkuudessaankin Tylypahkasta haltioituneet ekaluokkalaiset saapuivat saliin Hagridin johdolla. Professori Lipetit kipitti salin eteen mukanaan nimikäärö. Lucy etsi sisaruksiaan katseellaan ja löysikin nämä kulkemassa vieri vieressä joukkion keskivaiheilla. Molempien katseet pyyhkivät salia minkä kerkesivät. Anastacia näki Lucyn ensin ja nykäisi Orlandoa hihasta. Anastacia heilutti siskolleen, mutta Orlando tyytyi vain nostamaan kätensä pikaisesti ja hymyilemään. Lucy vilkutti takaisin ja yritti hymyillä rohkaisevasti.
”Kulkeeko rohkelikkous teilläkin suvussa?” Oliver kysyi viitaten Weasleyhin, joiden perheestä ei muita näyttänyt tulevan. Lucy pudisti päätään. ”Äiti oli korpinkynsi ja isä puuskupuh”, Lucy vastasi miettien, eivätkö he tosiaan olleet keskustelleet aiheesta aiemmin. Tai kirjoittaneet kirjeissään. ”Minun isäni oli rohkelikko ja äiti puuskupuh. Annabelle oli korpinkynnessä. Olen kuullut huhuja, että hän ja Bill Weasley seurustelivat jonkin aikaa, mutta Annabelle on aina kiistänyt kaiken”, Oliver kertoi saaden Lucyn naurahtamaan. ”Oliko korpinkynnen Annabelle sinun siskosi?” pöydän toisella puolella ilmeilleet kaksoset kysyivät yhteen ääneen järkyttyneinä. Sekä Lucy, että Oliver tuntuivat saaneen varmistuksen huhuille. ”Tylypahka on pieni ja huispauspiirit vielä pienemmät”, Lee totesi hämmästyneen huvittuneena. ”Bill kertoi joskus ärsyttävän tarkasta ja huispaushullusta, mutta kauniista korpinkynnen pitäjästä, joka oli myös joukkueen ensimmäinen naiskapteeni kymmeneen vuoteen. Onko tuo pallojen kanssa leikkiminen teillä sukuvika?” George ihmetteli ja Fred alkoi jonglöörata kolmella omenalla; ”Älä nyt Georgie, Percea lukuun ottamatta se on meilläkin. Mutta Perce taitaa olla adoptoitu.” Fred heitti yhden omenan vasemmalla puolellaan istuvalle Leelle ja kaksi muuta pöydän yli Oliverille ja Lucylle, jotka nappasivat ne helposti huonosta heitosta huolimatta.
”Oscar Harley”, professori Lipetit kajautti jo kahdeksannen nimen mahdollisimman kuuluvalla äänellä. Lucy säpsähti, mutta ei siksi, että olisi säikähtänyt opettajan ääntä. Vaikkei Lucy olisi myöntänyt sitä koskaan Fredille ja Georgelle, häntä tosissaan jännitti, mihin tupaan hänen sisaruksensa päätyisivät. Ja niin näytti jännittävän näitäkin. Pienten ykkösluokkalaisten ollessa kaikkien silmien alla ja vielä toisilleen tuntemattomia, olivat lähes mustat hiukset ja Lucyn tavoin vihreät silmät omaavat Orlando ja Anastacia painautuneet kiinni toisiinsa käsi kädessä. ”Anastacia Harrison”, Lipetit ilmoitti. Anastacia katsahti veljeään ja päästi toisen kädestä irti vastahakoisesti astuakseen korokkeelle. Lucy tunsi Oliverin puristavan hänen kättään pöydän alla. Poika muodosti huulillaan sanat; ”Hyvin se menee” saaden Lucyn rentoutumaan. Kaksoset tulisivat päätymään juuri niihin tupiin, mitä oli tarkoitettu.
Lipetit leijutti lajitteluhatun tytön päähän ja hetken pohdinnan jälkeen hattu kajautti ilmoille; ”Korpinkynsi!” Lucy epäili siskonsa pidättäneen henkeä koko valinnan ajan, niin syvään tämä henkäisi nostaessaan hatun päästään ja laskiessaan sen penkille. ”Orlando Harrison”, Lipetit jatkoi, ennen kuin Anastacia oli edes ehtinyt istumaan ystävällisesin tervetulotoivotuksin tarjotulle paikalle. Orlando näytti hieman itsevarmemmalta kuin siskonsa, ja suki korokkeelle astellessaan lyhyitä hiuksiaan pystympään, vaikka lajitteluhattu tulisi painamaan ne takaisin linttaan. Lajitteluhattu mietti hetken ennen Orlandon julistamista luihuiseksi. Poika virnisti ottaessaan hatun päästään ja asteli jo varmoin askelin luihuisen pöytään, jossa hänet otettiin vastaan taputuksin.
Kun viimeisetkin nuoret oli lajiteltu tupiin, Dumbledore puhui hetken ja levitti kätensä. Pöydät notkuivat runsaammin, kuin Lucy oli muistanut. Hänen mieltään kuitenkin kaihersi yksi asia. Kuinka kaksoset pärjäisivät? Tämä oli ensimmäinen kerta, kun heidät on erotettu toisistaan.
-
A/N: Kaunista sunnuntaita ja alkavaa maaliskuuta. Tästä osasta eteenpäin alkaa uutta lukua tipahtamaan joka sunnuntai. Jos olen oikein hövelillä päällä, niin jo lauantai-iltaisin. Nyt on myös vakiintunut ficin lopullinen mitta, jonka lisäsin otsikkoon. Toivottavasti pysytte mukana loppuun asti :-*
11. Kahdet kaksoset saukkonummelta
”Oliver”, muuten tyhjään makuusaliin juuri saapunut poika kääntyi katsomaan nimensä maininnutta punapäätä. Percy tökkäsi nenänvarrelleen valuneita lasejaan jatkaessaan; ”Kuulin, että seurustelet Lucyn kanssa.” Oliver mietti, olivatko kaksoset ottaneet tavoitteekseen kertoa asiasta koko perheelleen. ”Mistä?” Hän kysyi, saaden kuitenkin juuri sen vastauksen, mitä odottikin. ”Siitä tuli kesällä vähän kuin yleinen salaisuus, kun Fred ja George eivät voineet olla piikittelemättä Lucya asiasta. Charlie oli pahoillaan, kun et näyttäytynyt Saukkonummella, mutta ymmärsi. Tiedämme kaikki, että Elisabeth ei ottaisi asiaa ihan kevyesti.” ”Mikä hänellä on huispaajia vastaan?” Oliver pohti ääneen, vaikkei odottanut saavansa Percyltä vastausta. ”No käsittääkseni hänen mielestään ammattiurheilu ei ole työtä, minkä myös allekirjoitan”, punapää aloitti rauhallisesti, eikä ollenkaan ymmärtänyt, miksi Oliver mulkaisi häntä, ”Lisäksi äiti on joskus maininnut, että Elisabeth olisi seurustellut jonkun huispaajan kanssa, joka käytännössä jätti tämän alttarille.” Oliver irvisti. Jos Percyn kertomasta edes puolet oli totta, hän ei todellakaan olisi Elisabethin unelmavävy. Ei sillä, että he olisivat vielä niin vakavista asioista, kuin vaikka avioliitto, Lucyn kanssa edes puhuneet. ”Minusta on ollut vain ajan kysymys, koska Lucy alkaa seurustella jonkun huispaajan kanssa. Hän on aina kapinoinut Elisabethia vastaan ja tietää varmasti, että parisuhde huispaajan kanssa voisi olla loistokeino äitinsä asettamien rajojen rikkomiseen”, Percy analysoi. Hän oli kylläkin odottanut, että Lucy olisi iskenyt silmänsä Diggoryyn tai johonkin korpinkynnen jahtaajista hänen luokkatoverinsa sijasta.
***
Liemien tunti oli yksi Lucyn suosikeista. Hän ei ollut koskaan erityisesti inhonnut Kalkarosta, joten opettajakin oli siedettävä. Joillain opettajilla oli tapana aloittaa uusi lukuvuosi kevyesti, mutta Kalkaros ei ollut yksi heistä. Siinä missä Lipetit oli laittanut heidät kertailemaan vanhoja taikoja loitsujen tunneilla, olivat he nyt liemiluokassa täydessä työntouhussa. Padat porisivat ja Kalkaros kiersi luokkaa koputellen niitä taikasauvallaan.
”Lucy, pitelet taikasauvaasi niin huolettomasti, että se on kohta padassa”, Annie huomautti. Hänen vaaleat kiharansa olivat suurella sykeröllä niskassa ja siniset silmät katsoivat Lucya otsahiusten takaa. ”En minä sentään niin huolimaton-” Lucy ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, kun sauva lipesi keski- ja etusormen välistä kiepahtaen noidan kattilaan. ”Oho”, Lucy henkäisi ja jäi tuijottamaan flunssalientään, joka oli ylimääräistä pohjalle painunutta taikasauvaa lukuun ottamatta vähintään odotukset ylittävää. Se oli myös kuumaa, eikä Lucy pystyisi omin avuin noukkimaan sauvaansa takaisin.
”Harrison”, kuului ääni heidän takaansa. Luokkaa kiertänyt Kalkaros oli pysähtynyt heidän kohdalleen ja omaksi inhokseen tajunnut Harrisonin tehneen taas kurssin parhaan liemen. ”Professori”, Lucy nyökkäsi ja astui sivuun kattilansa luota. Kalkaros pyöräytti sauvaansa padan yllä. Lucyn sauva nousi lientä valuen kattilasta ja opettaja leijutti sen pöydälle tytön viereen. ”Muistaakseni taikasauva ei kuulu flunssaliemen ainesosiin”, Kalkaros sanoi narisevalla äänellään saaden pari luihuista tyrskähtämään. Lucy huokaisi turhautuneena ja pyyhki sauvan kaapunsa hihaan. ”Viisi pistettä rohkelikolta huolimattomuudesta”, Kalkaros sanoi astuessaan pois Lucyn kattilan luota. Kuului mutinaa epäreiluudesta ja suosimisesta, kun liemimestari alkoi kirjoittaa taululle. ”Harrisonin liemi oli ylimääräistä aineisosaa lukuun ottamatta kuitenkin täydellistä. Kymmenen pistettä rohkelikolle”, professori sanoi vastahakoisesti kääntämättä katsettaan luokkaan päin. Annie pukkasi tyytyväisesti hymyilevää Lucya kylkeen niin, että tämä meinasi tiputtaa sauvansa kattilaan toistamiseen.
***
Katie, Lucy ja Annie kävelivät tyrmistä suurta salia kohti vierekkäin vallaten melkein koko käytävän. Suuren salin ovilla tummatukkainen ekaluokkalainen hyökkäsi halaamaan Lucya sininen huivi kaulassaan. ”Ana!” Lucy kiljaisi pyöräyttäessään siskoaan pari kertaa ympäri aulassa. Anastacia nauroi ja Orlando mateli salista tämän perään. ”Ollie! Miten teillä on mennyt?” Lucy kysyi ja pörrötti vastahakoisen Orlandon hiuksia. ”Kaikki on ihan mahtavaa”, Anastacia kertoi haltioituneena. ”Meillä on ollut muodonmuutoksia ja liemiä ja loitsuja ja ja-” Anastacia selitti muistamatta vetää henkeä. ”Ja seuraavaksi meillä on lentämisen ensimmäinen tunti”, tyttö vielä hihkaisi silmät kiiltäen. Olivathan kaksoset lentäneet saukkonummella, mutta tylypahkassa kaikki tuntui olevan ihmeellisempää, kuin kotona. ”Mistä te olette jo huivit saaneet?” Lucy ihmetteli, sillä vasta toinen viikko koulussa oli ohi ja huivit näyttivät kotitekoisilta Viistokujan marketista hankittavien sijaan. ”Mollylta”, Anastacia hymyili leveästi ja näperteli huivinsa sinisiä tupsuja. Lucy ihmetteli, miksei ollut tajunnut heti.
”Lucy tulethan syömään meidän kanssa päivällistä?” Anastacia kysyi tarttuen isosiskonsa käteen. Lucy ei ehtinyt vastata, kun tunsi kämmenen iskut molemmilla hartioillaan ja Weasleyn kaksoset astuivat hänen viereensä. ”Totta kai Lucy tulee. Mekin tullaan”, Fred vastasi virnistäen ja George puristi Lucy hartiasta melkein kipeästi. Pian seuraan liittyi kolmaskin poika, joka muistutteli; ”Teillä on illalla kauden aloitusharjoitukset.” Lee astui Georgen viereen ja kallisti päätään mietteliäänä, sitten hän vilkaisi Lucyyn ja kysyi; ”Ovatko nämä sinun?” ”Pikkusisarukseni Anastacia ja Orlando”, Lucy esitti edelleen kädestään kiinni pitävän pikkusiskonsa ja tämän vieressä seisovan veljensä. ”Kavereille Ana ja Ollie”, Fred jatkoi esittelyä, mutta Lee päivitteli jo sisaruskolmikon samaa näköä.
***
Päivällinen oli alkanut ja korpinkynnen pöydässä istui harvinaisen punaisen sävyinen seurue. Lucy, Fred, George ja jopa Lee olivat liittyneet isännöivää pöytää edustavan Anastacian ja tämän vihreään pukeutuneen veljen seuraan päivälliselle ja pitivät jo kovaa mekkalaa.
”Mietinkin missä te kuhnaatte, kun rohkelikkopöydässä oli hiljaista”, Oliver oli jo vaihtanut päälleen mustat verryttelyhousut ja harmaan collegepaidan. Fred ja George nostivat katseensa huispauskapteeniin ja virnistivät. ”Olemme treffeillä, etkö huomaa?” Fred aloitti korostettua ystävällisyyttä äänessään. George halasi Anastaciaa ja hymyili kertoessaan kyseisen kauniin nuoren naisen kutsuneen heidät päivälliselle. ”Forge, olet ihan hölmö”, Anastacia sanoi nauraen ja katsoi sitten Lucya, jonka takana Oliver seisoi. ”Oliver, Anastacia ja Orlando”, Lucy esitteli taakseen astuneelle pojalle, eikä nähnyt tämän ilmeen kirkastuvan. ”Ai te olette Lucyn sisarukset. Hän onkin kertonut teistä. Haluaisitteko tulla seuraamaan harjoituksiamme tänään illalla?” Oliver kysyi Fredin ja Georgen mielestä vähän liiankin huolettomasti. Viime vuonna tämä oli epäillyt hetken Lucyn olevan jonkun toisen tuvan vakooja Katien juonittua tämän lenkille. Nyt hän oli kutsumassa kahta muun tuvan huispaushullua ekaluokkalaista seuraamaan harjoituksia.
Anastacian ilme kirkastui ja jopa Orlando vaikutti kiinnostuneelta. ”Ihan oikeita huispausjoukkueen harjoituksia?” pieni korpinkynsi kysyi silmät loistaen. ”Jep, ja Harry Potter on joukkueemme etsijä”, George väläytti ja pelkäsi Anastacian pian halkeavan innostuksesta. ”Lucy voidaanhan mennä? Tulethan mukaan?” Orlandokin kysyi intoa äänessään. Lucy hymyili, kaksosilla ei olisi ollut mahdollisuutta mennä vielä ensimmäisenä vuonna seuraamaan huispausjoukkueiden harjoituksia, mutta joukkueen kapteenin pyytäessä se mahdollisuus oli olemassa. ”Voidaan mennä, mutta teidän pitää pyytää kirjallinen lupa myöhempään iltaliikkumiseen tuvanjohtajalta”, Lucy kertoi ja ennen kuin oli saanut lauseensa loppuun, olivat kaksoset pompanneet ylös ja lähes juosseet opettajain pöydän luo.
***
”Sinulla on vähän kuin perhe täällä”, Oliver sanoi katsoen kaksien kaksosten menoa. George oli ottanut Anastacian reppuselkäänsä ja Orlando jahtasi ylämäkeen vaivattoman näköisesti juoksevaa Frediä. ”Olet vähän liian kiltti, kun pyysit heidät mukaan. He ovat niin innoissaan, etteivät varmaan nuku koko yönä”, Lucy sanoi hymyillen ja kääntyi takaisin kentälle vievään portaikkoon. Kaksosilla olisi kotiin paljon kirjoitettavaa.
Oliver seurasi perässä ja jäi kauemmas odottamaan, kun nuorempi nappasi kaadon pallolaatikosta.
”Oletko päässyt harjoittelemaan kesällä?” tyttö kysyi ja nakkasi kaadon täydellä voimalla Oliveria kohti. Poika nappasi pallon yhdellä kädellä ja ponkautti sen polvellaan pari kertaa ilmaan ennen takaisin syöttöä. ”Tiedät, etten juuri ollenkaan”, Oliver vastasi Lucyn joutuessa hyppäämään saadakseen kaadon kiinni. ”Niin… Fred ja George kielivät Charliellekin seurustelustamme. Arvaa kuinka katkera hän oli kuullessaan, ettet tule pelaamaan kanssamme koko kesänä”, Lucy kertoi heittäessään palloa takaisin. ”Percy kertoi. Hän myös mainitsi äitisi henkilökohtaisista kaunoista huispaajia kohtaan ja- ”, Oliver heitti pallon pari kertaa ilmaan ja mietti, miten jatkaisi lausetta. Keskusteltuaan Percyn kanssa Oliver oli jäänyt miettimään, pitikö Lucy häntä oikeasti keinona kapinoida äitiään vastaan. ”Ja siitä, että pidät äitiäsi vastaan kapinoimisesta”, Oliver sanoi napakasti ja nakkasi kaadon takaisin Lucylle, joka tarttui siihen kaksin käsin ja tyrskähti. ”Istuttiko Percy päähäsi ajatuksen, että olen kanssasi vain äitini kiusaksi?” tyttö kysyi huvittuneena ja yritti harhauttaen heittää pallon Oliverista ohi, siinä onnistumatta. Poika nappasi kaadon helposti ja käveli pallo kainalossaan Lucyn luo astuen melkein kiinni tyttöön. ”Minulla on viimeisenä vuonna parempaakin tekemistä, kuin leikkiä kapinallisen neljätoistavuotiaan poikaystävää”, Oliver sanoi vakavana ja tuijotti ilmeettömänä tiukasti Lucyn vihreisiin silmiin. Tyttö huokaisi syvään ja pudisti päätään. ”Jos olisin kanssasi vain äitini kiusaksi, niin olisinko odottanut kaksosten lähtöön asti tehdäkseni tämän?” Lucy sanoi uhmakkaasti, käytti yllätysmomentin hyväkseen ja tarttui Oliverin paidan rinnuksista. Tyttö kurottautui niin varpailleen kuin pääsi suudellakseen poikaa. Oliver heitti kaadon kädestään, kuuli sen kaatavan laatikon osuessaan siihen ja toivoi vain, etteivät ryhmyt olleet päässeet irti salvoistaan. Hän kietoi kätensä tyttöystävänsä ympärille ja myönsi itselleen, ettei Lucy olisi tehnyt niin kovaa työtä suhteen salaamiseksi, jos olisi hänen kanssaan vain kapinoidakseen.
”Charlien mielestä olemme unelmapari. Kaksi huispaukselle sielunsa myynyttä rohkelikkoa lentämässä yhteisellä luudalla auringonlaskuun”, Lucy kuiskasi kasvot melkein kiinni Oliverin omissa ja nyökkäsi kohti heidän vasemmalla puolellaan laskevaa aurinkoa, joka maalasi taivaan oranssin ja punaisen sävyillä. ”Pitäisikö meidän kokeilla?” poika ehdotti vino hymy huulillaan ja päästi Lucyn irti syleilystään nostaakseen maahan unohtuneen kaadon paikalleen säilytyslaatikkoon. ”Kuulostaa riskialttiilta. Ehkä meidän pitää”, Lucy vastasi hymyillen ja tarttui Oliverin ojennettuun käteen.
-
A/N: Hox, jos joku ei ole sattunut pari osaa sitten ilmestynyttä alun varoitusta lukemaan, niin tämä osa antaa ymmärtää alle 16- vuotiaan harrastavan seksiä.
12. Tärkeämpää kuin huispaus
Lucy ymmärsi taas paremmin, miksi Oliver piti kirjastosta. Vaikka valtaosa koulun oppilaista käytti sitä, ei monikaan tuntunut jäävän tilaan. Oppilaat etsivät tarvitsemansa ja palasivat sitten omiin tupiinsa tekemään läksyjään tai lukemaan. Kirjastossa sai olla melko rauhassa ja, etsimällä sopivan hyllyvälin, suojassa katseilta. Perimmäisen hyllyrivin taakse oli jo vuosia sitten tuotu katseilta piiloon sohva. Se toimi milloin minkäkin pariskunnan leposijana, mutta tällä kertaa sille olivat eksyneet rohkelikkojoukkueen kapteeni tyttöystävineen.
Lucy istui osittain Oliverin sylissä pojan lukiessa yhden käden otteella kirjaa; ”Huispauksen taktiikoiden perusta ja soveltaminen- Oppeja aloittelevalle huispauslegendalle.” ”Osaat tuon ulkoa”, Lucy totesi Oliverin kääntäessä sivua, samalla litistäen hänet rintaansa vasten. ”On pakko olla jotain, mitä en ole huomannut”, vanhempi mutisi tutkiessaan innolla sivua, jossa tikku-ukot lentelivät risteäviä lentoratoja. ”Te voitatte tänä vuonna”, Lucy vakuutteli silitellen samalla Oliverin pehmeää parransänkeä. Myös kaksoset olivat vakuutelleet asiaa kapteenilleen koko syksyn ja Lucylle jopa kesällä. Koko joukkueen voitontahto oli kova, muttei niin kova, kuin Oliverilla.
Lucy tarttui Oliveria leuasta kääntäen tämän katseen vastahakoisesti kirjasta itseensä. ”Aiotteko ihan oikeasti harjoitella kolmena iltana viikossa?” tyttö kysyi hieman epäuskoisena ja jopa pettyneenä. Kaksoset olivat ehkä kertoessaan toivoneet, että hän voisi tehdä asialle jotain. ”Olet tervetullut liittymään seuraan”, Oliver vastasi ilmeettömänä, suukotti nopeasti Lucya ja käänsi sitten katseensa takaisin kirjaan. Lucy oli pöllämystynyt, mutta syvällä sisimmässään ei jaksanut yllättyä. Hän ei jaksaisi yllättyä, vaikka Oliver raahaisi joukkueen kanssaan lenkille joka päivä. Viikkoharjoitusten lisäksi Oliver oli alkanut käymään joka aamu lenkillä, eikä Lucy ollut ollenkaan varma pitikö siitä, että huispaus oli Oliverille tärkeämpää kuin hän.
Toisaalta pojan suhde huispauksen kanssa oli huomattavasti pidempi, kuin suhde hänen kanssaan.
***
Sairaalasiiven ovi aukesi voimalla ja päästi paukahtavan äänen törmätessään seinään. Matami Pomfrey mulkaisi sisään astunutta tyttöä, mutta tämä jatkoi määrätietoisesti matkaansa kohti sänkyä, jolla sairaalasiiven ainoa potilas lepäsi. Pojan saapumisesta ei ollut vielä edes pitkä aika, mutta Matami Pomfreykin oli odottanut vierailijan saapuvan minä hetkenä hyvänsä.
”Oletko kunnossa?” Lucy kysyi ja istui sängyn reunalle poikaystävänsä viereen. Hän laski yöpöydälle huispausaiheisia kirjoja, jotka oli käynyt lainaamassa Oliverille. Fred ja George olivat kertoneet harjoituksista palattuaan mitä oli tapahtunut ja Lucy oli lähtenyt kirjaston kautta sairaalasiipeen johtajapoikana toimivan Percyn estelyistä huolimatta. ” Pomfrey sanoi, että pääsen huomenna pois, mutta käden pitää antaa levätä pari viikkoa. Onneksi harjoituksissa voi tehdä muutakin kuin pelata itse”, Oliver huokaisi olkapäätään pidellen.
Fred oli lyönyt ryhmyä tavallista lujempaa ja kapteeni itse oli ollut huonossa asennossa pallon osuessa. Harjoitukset olivat loppuneet ennen kuin ne olivat alkaneetkaan, kun Oliver oli tilanteesta johtuen tippunut luudalta pojan koko painon vastaanottajana oikea käsi ja erityisesti olkapää. Venähtänyt lihas vaatisi lepoa jonkin aikaa, mutta Oliver ei ollut aikeissa keskeyttää juuri vauhtiin saatua harjoituskautta. Vaikka hän ei voisi itse harjoitella, taktiikat ja tekniikat kaipasivat aina hiomista ja muun joukkueen harjoittelua olisi valvottava, jotta nämä eivät voisi luistaa Oliverin asettamista viikkoharjoitustavoitteista.
”Kausi ei ole vielä edes kunnolla alkanut ja sinulle käy jo näin”, Lucy pyöritteli päätään puhuessaan ja painoi vasemman kätensä Oliverin paljaalle rinnalle. Oliver hymyili ja kohautti olkapäitään niin paljon, kuin sen sattumatta pystyi. ”Jos se tarkoittaa, että voitamme pokaalin, voin maata täällä, vaikka joka pelin jälkeen”, poika vastasi ja veti Lucyn makoilemaan sängylle viereensä. Oliver silitti tyttöystävänsä hiuksia ja katsoi tämän pöydälle tuomia kirjoja. Ne olivat juuri niitä, joista hän oli aiemmin kerrannut tekniikoita.
”Rakastan sinua”, Oliver sanoi silmänsä kiinni painaneelle Lucylle. Tytön suupielet kaartuivat ylöspäin ja tämä nosti katseensa. ”Ai koska kävin puolestasi kirjastossa?” Lucy päästi suustaan ja ajatteli heti pilanneensa hetken. Hän oli selvästi viettänyt liikaa aikaa kaksosten ja Leen kanssa, kun ei pystynyt ottamaan vastaan edes rakkauden tunnutusta. ”Siksikin”, Oliver kuitenkin myönsi hymyillen ja kulmiaan kohottaen. Lucy punastui vastatessaan; ”Niin minäkin sinua”, ennen kuin Oliver painoi suudelman hänen huulilleen. Matami Pomfrey oli kadonnut jonnekin, mutta pari ei välittänyt siitä. Heille oli vain parempi, ettei nainen ollut muistuttamassa heitä vierailuajoista ja niistä kiinni pitämisestä.
”Tiedäthän, että tarkoitan sitä, kun sanon niin”, Oliver varmisti. Hän silitti kädellään hellästi Lucyn kylkiä ja antoi sormiensa lipua hiljalleen tytön paidan alle pyyhkimään pehmeää ihoa. ”Tiedän”, Lucy vastasi ja hymyili Oliverin kaulaa vasten. Hän kutisi usein liiankin helposti ja nyt Oliverin hänen paitansa alle livauttamat sormet silittivät ihoa hitaasti tunnustellen ja sivellen. Jokainen sormen kosketus tuntui pieneltä sähköiskulta ja kutitti samalla aivan liikaa.
Hetken tukahdutettuaan naurua Oliverin kaulaa vasten Lucy kuitenkin rauhoittui ja antoi pojan kuljettaa pehmeästi sivellen sormensa kyljiltä navan kautta lantiolle. Oliver laski kätensä tytön vatsalle ja alkoi silitellä hameen rajaa ja erotti jossain kohdissa myös alushousujen reunan. Hän tunsi kuinka, Lucy alkoi hengittää hieman raskaammin hänen sylissään. Tyttö ei kuitenkaan tehnyt elettäkään pysäyttääkseen tai estääkseen häntä. ”Sana vain ja lopetan”, Oliver kuiskasi puoliksi tytön hiuksiin. Hän tunsi kuinka, Lucy pudisti päätään ja käänsi sitten kasvonsa kohti hänen omiaan. ”Haluatko tehdä sen täällä?” tyttö kysyi hieman hämmentyneenä, mutta hänen kasvoiltaan ei paistanut pelko tai jännittyneisyys vaan ennemmin huvittuneisuus ja innostus. ”Jos sinä haluat”, Oliver vastasi ja tunsikin vakuudeksi Lucyn huulet omillaan. ”Mutta meidän pitää olla hiiren hiljaa, ettei Pomfrey tajua, etten ole vielä lähtenyt”, Lucy sanoi ja virnisti perään. Oliver veti tytön aiempaa varmempaan suudelmaan ja antoi sormiensa vaeltaa jo alushousujen reunan sisäpuolelle.
Äkkiä Lucy tarttui Oliveria kädestä ja näytti jopa hieman pelokkaalta nyt kohdatessaan ruskeat silmät. ”Mitä jos en osaa?” hän henkäisi ja antoi Oliverille tilaa kääntyä kyljelleen. Oliver nosti kipeän kätensä silittämään Lucyn poskea ja hymyili tytölle vakuuttavasti. ”Tärkeintä on, ettet tee mitään, mitä et itse halua. Ei tämä ole huispausta”, Oliver sanoi rauhallisesti. Hän tiesi mitä itse halusi, mutta tällä hetkellä Lucy oli tilanteen kapteeni. ”Tämä olisikin viimeinen asia, jota toivoisin Leen selostavan”, Lucy naurahti ja pelkäsi taas hetken rikkoneensa tunnelman, mutta Oliver naurahti myös, nyökkäsi hyväksyvästi ja veti tyttöystävänsä uuteen suudelmaan. Lucya suudellessaan Oliver painoi tytön vaaleita lakanoita vasten. Poika tunsi kipua oikeassa olkapäässään yrittäessään laskea painoa sille, muttei halunnut välittää. Lucy alkoi kuljettaa aiemmin Oliverin rinnalla levännyttä kättään alemmas nuoren miehen vartalolla. Hän pyöritti sormiaan hetken Oliverin navan ympärillä ennen kuin antoi niiden kulkea pojan housujen rajalle. Lucyn sydän tykytti niin kovaa, että hän pelkäsi Pomfreyn kuulevan sen.
***
”Missä sinä olet ollut koko illan?” Katie kysyi erityisen kiinnostuneena, mutta myös kärttyisänä. Kello oli reippaasti yli puolen yön, kun hänen luokkatoverinsa suvaitsi saapua jo aikaa sitten hiljentyneeseen makuusaliin. Lucyn hiukset olivat tavallista enemmän sekaisin, kauluspaita ryppyinen, eikä tällä näyttänyt olevan sukkahousuja. ”Sairaalasiivessä”, Lucy sanoi virnistäen ja suki hiuksiaan hieman selvemmiksi, vaikka ne olisivat sekaisin taas aamulla. ”Miten Pomfrey ei ajanut sinua aiemmin ulos? Mitä sinä siellä edes näin myöhään teit?” Katie jatkoi, vaikka Lucy selvästi valmistautui yöpuulle hänestä välittämättä.
Vanhempi tyttö otti kengät jalastaan, laski ne matka-arkun viereen ja vetäessään paitaa päänsä yli vastasi; ”Et uskoisi, vaikka kertoisin”, jottei Katie näkisi hänen virnistelyään. ”Lucy…” Katie sanoi painokkaalla äänellä huomatessaan punaisia jälkiä toisen selässä ja kaulalla. Lucy ei voinut estää itseään, vaan tyrskähti vetäessään yöpaidan päälleen ja Katien kanssa samanlaiset pyjamahousut jalkaansa. Hän istui sängylleen, veti peiton jalkojensa päälle ja lupaa kysymättä Katie istui häntä vastapäätä.
”Oletko tosissasi? Sairaalasiivessä! Mitä jos olisitte jääneet kiinni?” Katie tilitti lähes järkyttyneenä, mutta madalsi ääntään, kun huoneen kolmannessa sängyssä nukkuva Annie käänsi kylkeä ja alkoi kuorsata hiljaisesti.
Katie ei olisi koskaan uskonut, että Lucy, saati sitten järjestelmällisyyden ja itsekurin perikuvana tunnettu Oliver, olisi noin uskalias. Olivathan he molemmat sekaisin, mutta hän ei ollut tiennyt, että näin sekaisin. ”No? Millaista se oli? Kuinka Oliver edes pystyi mihinkään sen käden kanssa?” Katie kysyi uteliaana. ”Luuletko ihan oikeasti, että aion jakaa yksityiskohtia?” Lucy kysyi edelleen virnuillen ja nyt alahuultaan purren. Katie mutristi huuliaan ja nyrpisti nenäänsä. Ehkä näin oli kuitenkin parempi. Hän ei pystyisi tämänkään tiedon jälkeen katsomaan Oliveria samalla tavalla, kuin aiemmin.
***
Oliver istui jo aamiaispöydässä oikea käsi kantoliinassa. Jopa kahvin juominen tuntui erikoiselta vasemmalla kädellä suoritettuna. ”Hei Kapu, kauanko aiot olla paketissa?” kuului ja katsomatta salin ovia Oliver tiesi ketkä olivat saapuneet. ”Meinattiin tuoda sinulle maalisalko, että saat harjoitella sairaalasiivessä”, George aloitti istuessaan vanhempaa vastapäätä. Fred istui niin lähelle veljeään, että näytti pukkaavan tätä takamuksellaan kauemmas toisen lausetta jatkaessaan; ”Mutta kuultiinkin, että pääset tänään pois.”
”Koska päästään takaisin harjoittelemaan?” Katie kysyi myös hänen ja Lucyn istuutuessa alas. ”Te jatkatte kausisuunnitelman mukaisesti ja minä palaan luudan päälle kuun lopussa”, Oliver vastasi katsomatta kuitenkaan ketään. Hänellä oli kahvikupillisensa ääressä auki tekniikkakirja ja muistiinpanot.
”Kolme viikkoa?” kauempana istunut Angelina kivahti ja liu’utti itsensä penkkiä pitkin joukkuetoveriensa luokse. Oliver kohautti vasenta olkaansa ja jatkoi muistiinpanojen tekoa, vaikka Angelina alkoi saarnata sekä hänelle, että tapaturman aiheuttaneelle Fredille. Tauko olisi ollut lyhyempi, jos hän ei olisi rasittanut kättään eilen. Oliver virnisti itsekseen. Vaikka hän ei sanoisi sitä ääneen, maailmassa oli asioita, vaikkakin harvoja, jotka ovat tärkeämpiä kuin huispaus.
-
Jeij pääsinpäs ajan tasalle tässä! Pidin tuosta hienoisesta epävarmuudesta, jota Lucy koki ajatellessaan Oliverin pitävän huispausta häntä tärkeämpänä. Sopi hyvin hahmon luonteisiin - ja samalla oli jotenkin tosi sopiva tuo uusimman luvun lopetus, että Oliver seksiä saatuaan on valmis jopa uhraamaan huispauksen hetkellisesti ;D ;D Jotenkin niin teinipojalle osuva ajatusmaailma! Näiden suhde on kyllä hirmu aito. Pidin myös siitä, että Lucyn sisarukset päätyivät ihan eri tupiin, mutta siitä ei aiheutunut sen kummempia ihmettelyjä.
-
A/N: Ihanaa nomps, että olet taas mukana ja kiitos kommentista. Kyllähän Oliver on niin huispausriippuvainen, että siitä sietääkin huolestua vähän ja kokea epävarmuutta. Otan suurena kohteliaisuutena, että pidät näiden suhtetta tosi aitona. Sitä olen yrittänyt siitä tehdä. Toivottavasti se pysyy sellaisena myös jatkossa. Lucyn sisarukset tulevat kulkemaan mukana enemmän ja vähemmän sivuhahmoina jatkossakin, luulen ettei kaksosten suhde voi hirveästi muuttua edes eri tupiin laitettuna, jos se on ollut tiivis ennen sitä.
Tämä osa on vähän lyhyempi, mutta se kompensoituu, kun seuraava on vähän pidempi. Enjoy <3
13. Kurpitsajuhlan ilta
”Onko Oliver taas lenkillä?” Katie ihmetteli aamiaispöydässä. Vaikka Oliver oli pyhittänyt sunnuntait joukkueelle ehkä ainoiksi harjoituksista vapaiksi päiviksi, kävi tämä itse orjallisesti lenkillä joka aamu ennen aamiaista. ”Jep. Kun hän ei ole lenkillä tai harjoituksissa, hän pänttää S.U.P.E.R.eihin tai suunnittelee harjoituksia. Mitä iloa on poikaystävästä, jonka kanssa ehtii viettää aikaa kerran viikossa”, Lucy puuskahti hieman kärjistetysti. Katie naurahti. ”Älä nyt, vietätte te useamminkin aikaa. Ja Oliver on niin rakastunut, että jos hänen pitäisi valita sinut tai huispaus, sinä tulisit ensin”, Katie vakuutti puhallellessaan kuumaan kahviinsa. Oliver oli uskomattoman intohimoinen huispausta kohtaan, mutta Katie oli nähnyt ja kuullut, kuinka poika käsitteli Lucya ja se kaikki tuntui huokuvan lähes inhottavan vaaleanpunaisia tunteita.
”Jos minä olisin Lucy, en pakottaisi Oliveria tekemään sitä valintaa”, pöytään juuri saapunut Fred ilmoitti epäuskoisena ja nakkasi veljelleen pöydän yli omenan. ”Niinpä, olet kyllä söpö, mutta kapu elää huispaukselle”, George myötäili napatessaan omenan ilmasta ja istuen vasta sitten alas. ”Minähän sanoin, että Oliver on niin vanha ja huispausriippuvainen, ettei häneen kannata ihastua. Saati sitten rakastua”, poika toisti noin vuosi sitten sanomaansa. ”Olenko koskaan sanonut, että vihaan teitä?” Lucy kysyi punastuneena Georgen kommentille. Eihän hän kaksosia vihannut, mutta joskus toivoi, etteivät nämä sanoisi ihan kaikkea mieleen pilkahtavaa ääneen. ”Monestikin”, Fred vakuutti nyökkäillen pohtivasti. ”Viimeksi eilen, kun yllätimme teidät harjoitusten jälkeen kentältä”, George tyrskähti ja Fred löi tälle ylävitosen pöydän yli.
Lucy pyöräytti silmiään ja jatkoi aamupuuronsa lusikoimista, kun Fred vielä avasi suunsa; ”Joudut kestämään tätä niin kauan, kun olette Kapun kanssa yhdessä.” ”Minä olen kestänyt teitä jo kohta viisitoista vuotta”, Lucy heitti takaisin ja näytti Fredille kieltä. ”No kurpitsajuhlan jälkeen ehditte söpöillä ihan rauhassa. Pienet menevät nukkumaan ja kuutosluokan Grint on levittänyt juttua jatkoista vitoskerroksen tyhjässä luokassa”, George kertoi kurotellen valmiiksi paahdettuja leipäviipaleita kohti. ”Oleskeluhuone lienee melkoisen tyhjä, mutta käyttäytykää”, Fred virnisti ja teki liioitellun pusuäänen ennen kahvistaan hörppäämistä. Niin turhautunut, kuin kaksosten piikittelystä Lucy olikin, hän ei voinut olla hymyilemättä.
***
Oppilaiden palatessa tupiinsa kurpitsajuhlien pitojen jälkeen, oli Lucyn väenpaljoudessa helppo tarttua vieressään seisovan poikaystävänsä kädestä. Oliver katsoi vieressään kulkevaa tyttöystäväänsä hymyillen ja puristi kättä lämpimästi. ”Vallataanko takan edustan sohva?” Lucy kysyi niin hiljaa, että pelkäsi sanojensa hukkuvan muiden oppilaiden puheensorinaan. Oliver kuitenkin nyökkäsi hyväksyvästi ja nykäisi Lucyn kädestään entistä lähemmäs itseään. Oleskeluhuonetta kohti matkalla ollut rohkelikkojoukkio seisahtui portaikkoon, mutta se ei haitannut heitä.
Johtajapojan pestinsä turhankin innokkaasti ottava Percy tungeksi oppilaiden seasta selvittämään miksi nämä vielä kuhnivat käytävässä. ”Ehkä Neville on unohtanut salasanan”, Ron kuului ehdottavan jollekin, mutta pian jostain heidän läheltään kuului vastustelevaa mutinaa. Asia selvisi kuitenkin pian, kun lähimpänä muotokuvaa olevat alkoivat kovaan ääneen ihmettelemään ja kauhistelemaan; ”Lihava leidi on kadonnut!”
McGarmiwan ohjattua rohkelikot suureen saliin, alkoi ihmettely ja spekulointi. Eri puolilta kuului eri tietoja, mutta varmaa oli vain se, että Sirius Musta oli linnassa, eikä kukaan tiennyt missä.
”Rauhoittukaa”, johtajapojan merkki rinnuksissaan kiiltäen salia ympäri kiertelevä Percy hoki samalla yrittäen laskea, ettei yksikään oppilas ollut jäänyt tupaan tai käytäville hortoilemaan. Dumbledore ilmoitti, että kaikki oppilaat pitäisi kerätä saliin, kunnes Musta on saatu kiinni tai varmistettu poistuneen linnasta.
***
Oliver oli hävinnyt jonnekin, mutta Lucy ei välittänyt siitä nyt. Tärkeintä tällä hetkellä hänelle oli, että hänen sisaruksensa olisivat yhdessä ja saisivat turvaa toisistaan. Toiseksi tärkeintä se, että hän löytäisi heidät. Kaksoset olivat jo joutuneet nähdä ankeuttajat junassa ja nyt tämä. Isä oli heidän lähtiessään mainostanut Tylypahkaa maailman turvallisimpana paikkana, mutta kolmen takana olevan vuoden perusteella Lucy ei ollut asiasta aivan vakuuttunut.
”Pää pyörii, kuin pöllöllä”, Lee totesi kovaan ääneen seisahtaessaan Lucyn vierelle. Hän, Fred ja George olivat selvästikin livahtaneet saliin vasta muiden rohkelikkojen jälkeen yhdessä muiden vanhempien oppilaiden kanssa. Lucy oli näkevinään, kuinka tumma poika hörppäsi taskumatista ja tunki sen kaapunsa taskuun.
”Missäs Kapu on?” George huomasi, mutta Lucy näytti lähinnä ärtyvän kysymyksestä. ”Varmaan Percyn kanssa varmistamassa, ettei Musta ole piilossa luutakomerossa. Kaksosia minä etsin”, tyttö vastasi vakavana, mutta tajusi hukkuvan entistä enemmän ihmisten sekaan vanhempienkin opiskelijoiden vihdoin saavuttua saliin. ”Tässähän me”, Fred virnisti pörröttäen veljensä hiuksia. Lucy heitti kulmiensa alta pojille vihaisen katseen ja oli jo jatkamassa etsintäänsä, kun George tarttui tämän ranteeseen ja pyöräytti silmiään. ”Okei, me autetaan sinua etsimään. Pitää löytää myös Ginny”, poika myöntyi miettien, että pienimmille oppilaille tilanne ei ehkä ollut yhtä kevyt, kuin heille vanhemmille. He kuitenkin muistivat vielä parin vuoden takaisen peikon tyrmistä ja viime vuoden viestin salaisuuksien kammiosta.
”Lucy!” Fred ja George kääntyivät kannoillaan ja nykäisivät vielä poispäin kävelevään Lucya hupusta. Tyttö astui nopean askeleen poikien suuntaan ja huokaisi helpotuksesta ja hämmästyksestä. Percy talutti Oliver kintereillään toisiinsa tarttuneita säikähtäneen näköisiä Orlandoa ja Anastaciaa Lucyn luokse. Lucy otti pari juoksuaskelta ja levitti kätensä vetääkseen sisaruksensa halaukseen. Anastacia tärisi ja puristi huuliaan yhteen, kun taas Orlando puristi vain hieman nuoremman siskonsa kättä ja vältteli katsekontaktia kaikkien kanssa. ”Menkää etsimään makuupussit Fredin ja Georgen kanssa, tulen ihan kohta perässä”, Lucy sanoi, pörrötti Orlandon muutenkin sekaisia hiuksia ja silitti Anastacian poskea. ”Ollie, Ana, ei ole mitään hätää. Ginnykin on täällä”, Fred virnisti hyväntahtoisesti ja ojensi kätensä, johon Anastacia tarttui tiukasti.
”Kiitos, että toit heidät Percy”, Lucy huokaisi, mutta Percy yskäisi väheksyvästi samalla tökäten nenälleen valuneita silmälaseja. ”Oliver pyysi etsimään heidät ja minä tein vain, mitä hyvän johtajapojan kuuluu”, Percy vastasi vakavasti, nyökkäsi Oliverille ja kääntyi kannoillaan. Virkaintoinen poika ei kuitenkaan päässyt kauas, kun Lipetit jo jakoi tälle seuraavia ohjeita.
”Tiesin, että olisit heistä huolissasi”, Oliver sanoi ja työnsi Lucyn kasvoille valuneet hiussuortuvat tämän korvan taakse. Käsi jäi silittämään niskaa ehkä pidemmäksi aikaa, kuin olisi ollut suotavaa heidän seistessään kulkureitillä. ”Kiitos”, Lucy huokaisi hymyillen. Oliver nyökkäsi kiitokselle ja viittoi sitten Lucya siirtymään syvemmälle salin perälle, missä sekä hänen sisaruksensa, että Weasleyn kaksoset, Ginny ja Lee odottivat. ”Mennään nukkumaan”, Oliver kuiskasi ja lähti kulkemaan Lucyn perässä toivoen kaksosten varanneen hänellekin makuupussin.
Orlando ja Anastacia olivat nukahtaneet violeteissa makuupusseissaan kylki kyljessä, niin lähellä toisiaan, että heidän hiuksensa näyttivät yhdeltä mustalta matolta kankaan seassa. Kuunneltuaan hetken Harrisonin kaksosten tuhinaa Oliver uskalsi hivuttautua lähemmäs Lucya. Fred, George ja Lee virnuilivat tilanteelle ensin, mutta Lucyn mulkaistua näitä murhaavasti pojat käänsivät parille selkänsä. Lucy oli silti kuulevinaan pienen hihityksen ja supinan näiden makuupussien suunnalta.
Muista oppilaista sekä salia jatkuvasti edes takaisin kulkevista opettajista ja Percysta huolimatta Oliver hivutti toisen kätensä Lucyn pään alle ja kietoi toisen makuupussiin käpertyneen tytön ympärille. Lucy oli häneen selin ja vei sormet pojan omien lomaan.
”Eikö meidän pitänyt pitää matalaa profiilia?” Lucy kysyi kuiskaten ja hymyili, vaikka tiesi, ettei Oliver sitä nähnytkään. Oliver painoi suudelman tytön hiuksiin vastatessaan; ”Ei kai tämä matalammalle pääse kuin menemällä tyrmiin.” Lucy tyrskähti hyväksyvästi ja jos mahdollista, veti Oliverin vielä lähemmäs itseään. Juuri nyt Lucya ei edes haitannut, etteivät he olleet voineet vallata takan edustan sohvaa. Oliver oli niin lähellä, että hän pystyi tuntemaan pojan hengityksen niskassaan ja rauhattoman illan jälkeen, se oli juuri sitä, mitä hän tarvitsi. ”Hyvää yötä”, Lucy kuiskasi unen rajamailta. Oliver vastasi ja ehti hetken kuunnella tytön tuhinaa sekä kaksosten ja Leen supinaa ennen kuin itsekin nukahti.
Jossain vaiheessa yötä Oliver havahtui hereille ja tajusi salia kiertäneen opettajan pysähtyneen heidän kohdalleen. Oliver ei vaivautunut kohottamaan katsettaan, mutta oli tunnistavinaan tossujen ja skottiruutuisen aamutakin heidän tuvanjohtajansa omaisuudeksi. Poika tiukensi otettaan tyttöystävänsä ympärillä ja painoi silmänsä takaisin kiinni, kuin ei olisi opettajaa huomannutkaan.
McGarmiwa kiersi sormensa aamun ensimmäisen tai yön viimeisen teemukillisen ympäri. Kaikki oppilaat olivat hiljentyneet noin tuntia aiemmin. Jopa valvojaoppilaat oli päästetty nukkumaan, mutta hän ei ollut enää saanut unta. Kiertäessään salia hän oli kiinnittänyt huomiota etenkin omien tupalaistensa ryhmittymiseen. Potter, Weasley ja Granger olivat luonnollisesti yhdessä. Samoin Thomas, Finnigan ja Longbottom. Kuudes- ja seitsemäsluokkalaiset olivat joitain lukuun ottamatta yhdessä omassa nurkassaan ja pienemmät etsiytyneet sisarustensa luo, jos näitä oli.
McGarmiwa ei ollut yllättynyt löytäessään Weasleyn kaksoset, Jordanin ja Harrisonin yhdessä. Myös Ginny Weasley ja yhdennäköisyydestä päätellen Harrisonin sisarukset olivat samassa joukossa. Tuvanjohtaja oli kuitenkin hämmästynyt huomatessaan viimeistä vuottaan opiskelevan rohkelikon huispauskapteenin vetäneen Harrisonin nukkumaan syliinsä, kuin turvaan. McGarmiwa ei voinut estää itseään hymyilemättä tilanteelle. Nukkuessaan hänen suurintakin päänsärkyään aiheuttavat tupalaisensa olivat rauhallisia ja harmittomia, kuitenkin vielä lapsia.
***
-
Noniin, kerrankin mulla on tilaisuus kirjoittaa kommentti ihan ihka oikealla näppäimistöllä, joten jaksan naputella paria sanaa pidempäänkin! Lisäksi olet näköjään voittanut kommenttiarpajaiset, joten onnittelut siitä! :) Ja minäpä pääsen sitten tällä samalla osallistumaan pitkästä aikaa arpajaisiinkin, joten onnittelut minullekin xD
Tämä makuupussikohtaus on jostain syystä aina ollut yksi suosikkikohtiani Pottereissa. Siinä on sellaista tietynlaista turvallista pelkoa ja jännitystä, jos tajuat mitä tarkoitan. Siksipä minusta oli aivan ihanaa, että se oli päässyt mukaan ficciisi! Ja vitsi, sehän tarjoaa todellakin mahdollisuuksia, joita tässä oli hyödynnetty aivan herkullisella tavalla. Minusta oli aivan ihanaa, että niin hullaantunut kuin Lucy onkin, hän tuossa jännittävässä tilanteessa ajatteli ensiksi sisaruksiaan ja sitten vasta poikaystäväänsä - ja voi miten herttaista oli, että Oliver oli aavistellut nämä ajatukset ja ehtinyt Lucyn edelle! Pikkukaksoset olivat myös aivan uskomattoman symppiksiä tässä, ja näin sieluni silmin supersöpöt suuret säikähtäneet silmät ja pörröiset tukat, tuituitui <3
Lucy ja Oliver olivat myös tosi suloisia tässä, ja jotenkin tästäkin luvusta välittyi sellainen teinisuhteen ydin, jossa kaikki tällainen läheisyys on ihan superjännää ja kivaa, ja varsinkin taatusti sisäoppilaitoksessa on ihan valtava askel noin julkisesti tehdä jotain niinkin radikaalia kuin pistää makuupussit vierekkäin! ;D Tuli jotenkin nostalginen olo, nyyh kun olen vanha ;D
Ja tuo lopetus! Ää, McGamiwa on niin paras ihan yleisesti, mutta hänen rinnallaan jopa minäkin saan tuntea oloni nuoreksi (jee!), ja tämä oli ihan älyttömän herttainen ajatus:
Nukkuessaan hänen suurintakin päänsärkyään aiheuttavat tupalaisensa olivat rauhallisia ja harmittomia, kuitenkin vielä lapsia.
Ylipäätään pidän tässä ficissä tosi paljon siitä, että et ole yrittänyt lähteä saman tien kehittelemään Oliverin ja Lucyn välille jotain vuosisadan rakkaustarinaa, ihan vain koska se olisi epäuskottavaa. Tämä on kaikessa herttaisuudessaan juuri sellainen todentuntuinen rakkaustarina, koska tämä ei yritä olla enempää kuin on, ja siksi tätä onkin kiva seurata :)
Hehe, olenpas ylpeä kun sain kerrankin vähän pidemmän kommentin aikaiseksi :D Jatkiksiin niitä on vaikea kirjoittaa, vaikka pääsisikin koneelle, ja saati sitten kun en lähes ikinä pääse. Tämän jälkeen voin taas hyvällä omallatunnolla palata tynkäkommentteihin, sori siis jo etukäteen xD
-
A/N: Osaa tästä tekstistä on myös innoittanut tämä kohtaus (https://i.pinimg.com/564x/c7/c3/d0/c7c3d06e528a3f955ace06350c8ec373.jpg), jonka perusteella aioin joskus kirjoittaa pelkän PWP- ficin. Katsotaan jos sekin joskus tapahtuu, mutta tämä osa antaa taas vain ymmärtää alle 16- vuotiaan harrastaneen seksiä.
Kiva nomps, että pääsit tällä kertaa kommentoimaan pidemmin, vaikkei lyhyissäkään kommenteissa ole mitään vikaa ollut. Ja loistokasta, että mun kommenttiarpajaisten voitto hyödytti myös sua ;)
Tuli jotenkin nostalginen olo, nyyh kun olen vanha
Mulla on tällainen olo melkein koko ajan tätä ficciä kirjoittaessa, mutta onneksi on ihana McGarmiwa, jonka rinnalla mekin olemme nuoria. Kiva, että tykkäsit ja tykkäät :-*
14. Katseiden harhailua
Suuren salin katto pauhasi, kuten aina ukonilmalla. Sää oli muuttunut niin rajuksi, etteivät kaikki pöllöt enää suostuneet tai pystyneet kuljettamaan postia ja osa oppilaista vannoi katon vuotavan heidän päälleen. Salaman isku halkaisi valollaan katon sekunniksi ja ukkosen jylinä kuului jostain kaukaa. Osa päivällistä syövistä oppilaista näytti säpsähtävän, mutta erityisesti vanhemmat olivat niin tottuneita, etteivät enää kiinnittäneet katon toimintaan juurikaan huomiota.
”Mitä te kohisette?” Lucy ihmetteli rohkelikon huispausjoukkuelaisten meuhkatessa Potter erityisen vihaisen oloisena. Oliver käveli muutamaa askelta edes takaisin Fredin, Georgen ja Katien takana ja käänsi katseensa tytön huomatessaan; ”Pelaamme puuskupuheja vastaan”, poika vastasi tuohtuneena. Lucy istui alas ja Oliver rauhoittui sen verran, että pysähtyi ja laski kätensä tämän hartioille. ”Puuskupuhit ovat helppo nakki, Diggorya lukuun ottamatta”, Lucy rauhoitteli ja naputteli sormillaan Oliverin kämmenselkää toisen käden pidellessä vesilasia.
”Pystytkö keskittyä peliin?” tyttö kysyi ja käänsi katseensa virnuillen Katieen, joka haukkasi mitään sanomattomasti palan leivästään. ”Minä osaan pitää näppini kaadossa huispaajien sijaan”, nuorempi brunetti iski takaisin, ”mutta onhan Diggory vahva.” ”Ja komea”, Angelina jatkoi. Jopa yleensä hiljainen Alicia hihitti ja jatkoi luetteloa; ”Ja pitkä ja hiljainen, oikea mysteeri.” Fred pyöräytti silmiään kärsimättömänä; ”Hän on hiljainen vain siksi, että on liian hidasjärkinen sitomaan kahta sanaa toisiinsa.” George tyrskähti ja taputti Harrya olalle varmistellessaan; ”Viimeksi kun pelattiin puuskupuheja vastaan, Harry nappasi siepin muutaman minuutin jälkeen. Rauhoitu Wood!” Oliver veti syvään henkeä ja laskelmoi hetken ennen alas istumistaan. ”Pidämme kahdet ylimääräiset harjoitukset ennen peliä. Tänään perehdymme puuskupuhin joukkueen tekniikoihin. Huomiseksi kehitän harjoiteltavaksi pari uutta taktiikkaa, jotta meillä on lauantaina mahdollisuus yllätysmomenttiin”, Oliver paasasi kuin olisi pitänyt suuremmankin kansakunnan valtiaan puhetta. Lucy pudisteli päätään hieman huvittuneena, mutta joukkuetta ei naurattanut. Koska kentälle ei olisi tässä säässä tunkua, Oliver saattaisi pitää heitä siellä koko illan uusia tekniikoita hioen. ”Aiotko nukkua ollenkaan?” Angelina kysyi kulmakarvojaan kohottaen joukkueen kapteenilta, joka näytti miettivän vastaustaan; ”Selviän parilla tunnilla. Meidän on voitettava tämä peli.”
***
Pelin päätyttyä kaikki tuntuivat jo suunnistaneen linnaan, mutta Lucy oli jäänyt juttelemaan pukuhuoneelle Katien kanssa. Hän ei ollut koskaan nähnyt Katieta niin pettyneenä ja vihaisenakin. Yleensä pelit puuskupuheja vastaan olivat olleet tasaisia ja kaikin puolin jännittäviä, mutta tämän päivän jännitysnäytelmä oli ollut täysin poikkeuksellinen. ”Eihän Harryn putoamiselle mitään voi, mutta…” Katie huokaisi pukuhuoneen penkillä istuen nojaten kyynärpäitään polviinsa.
”Pitää kai mennä katsomaan, kuinka hän pärjää”, Katie sanoi pyyhkäistessään märät hiukset kasvoiltaan ja nousi ylös. ”Tuletko sinä?” nuorempi kysyi, mutta Lucy tökkäsi kengänkärjellään lattialla pyörivää vesipulloa. ”Kaksoset epäilivät, että Oliver hukuttautuu suihkuun. Ehkä minun pitää käydä varmistamassa, ettei niin käy”, tyttö vastasi. Hän puri nimettömänsä jo lyhyeksi järsittyä kynttä miettiessään, kuinka turhautunut Oliverin täytyi pelin jäljiltä olla.
Suihkun raikas, mutta sateessa jo vaihtovaatteensakin kastellut Cedric Diggory käveli poikien pukuhuoneelle suuntaavaa Lucya vastaan kentällä. Kaikesta sateesta kentälle oli kertynyt parin tuuman paksuinen veden ja liejun sekoitus, eikä Lucy ollut ollenkaan varma omasta vaatevalinnastaan. Siinä missä puuskupuhin kapteeni käveli häntä vastaan tuvan värein toteutetussa villapaidassa, farkuissa ja korkeissa saappaissa, oli Lucylla pitkän takin alla viininpunainen polvipituinen mekko, sininen neule ja jalassaan jo aikaa sitten kastuneet varrelliset tennarit. Cedricin saapuessa kohdalle Lucy kohotti sateenvarjoa sen verran, että huomattavasti pidempi poika pääsi myös sen alle. ”Olen pahoillani, Huiski ei suostu uusimaan peliä”, Cedric valitteli Lucylle näyttäen oikeasti vaivaantuneelta. Puuskupuh nypläsi villapaitansa resorin reunaa vastausta odottaessaan, mutta Lucy hymyili tuupatessaan poikaa paidan tupamerkin tienoille. ”Voititte reilusti, vaikka Potter putosikin luudaltaan. Et olisi voinut tehdä sille mitään”, tyttö vastasi huokaisten, kuin tappion nielleenä. ”He tarvitsevat yli sadan pisteen voiton korpinkynnestä, jos aikovat vielä voittaa pokaalin. Poikaystäväsi ei pääse tästä helposti yli”, Cedric jatkoi pahoittelua yhä äänessään. Hänkin tiesi, kuinka tärkeää Oliverille olisi voittaa pokaali vielä viimeisenä vuonnaan. ”Kuka sinulle kertoi?” Lucy kysyi yrittäen estää itseään hymyilemästä liian iloisesti. Oliver ei ollut maininnut kertoneensa puuskupuhien kapteenille heidän seurustelustaan.
Cedric naurahti samalla taputtaen Lucyn olkapäätä, kun vastasi; ”Hämmästyisit, kun kuulisit mistä kaikesta muusta, kuin huispauksesta puhumme.” ”Tahdonko tietää?” Lucy kysyi virnistäen veikeästi. Poika kohotti kulmiaan. ”Todennäköisesti, mutta en kerro”, Cedric vastasi hymyssä suin ja astui pois sateenvarjon alta, kohti portaikkoa, joka veisi kentältä ulos. Lucy katsoi hetken hänen peräänsä ja mutisi jotain liian rehdeistä puuskupuheista, ennen kuin lähti varmistamaan, ettei Oliver tosissaan hukuttaisi itseään suihkuun.
Suihkutilojen lattialla lähes polttavan kuuman suihkun alla jo hetken istunut Oliver nosti katseensa kysyvä ilme kasvoillaan, kun suihkuhuoneen oven kahva painui alas ja ovea raotettiin. ”Kaksoset pelkäsivät, että aiot hukuttautua”, Lucy kertoi pahoitteleva ilme kasvoillaan. Hän kyllä tiesi, paljonko pelin häviäminen hänen poikaystävälleen merkitsi, vaikka se olikin ollut kauden ensimmäinen. ”Tulen ihan kohta”, Oliver päätyi huokaisemaan samalla nousten lattialta säätämään suihkua. Pesuhuone oli täynnä kuumaa höyryä, jonka kosteuden Lucykin pystyi tuntemaan kasvoillaan, vaikka seisoikin vain oven raossa. Tyttö mietti, kauanko Oliver oli jo valuttanut kuumaa vettä, sillä oli kuullut tämän joutuneen joskus käymään kylmässä suihkussa, kaksosten käytettyä kaiken kuuman veden.
Häivähtävän hetken hiljaisuuden aikana Oliver pohti todennäköisyyksiä sille, että kukaan tulisi hetkeen pukuhuoneille. ”Onko meillä kiire?” poika kysyi. ”Päivälliselle olisi hyvä ehtiä, mutta ei kai muuten”, Lucy vastasi mitaten Oliveria katseellaan. Jos hän olikin jo viime vuonna sanonut pojan olevan hyvän näköinen, oli tunne vain vahvistunut. Eivätkä Oliverin joka aamuiset lenkit ainakaan pahaa olleet tehneet. Ainoat virheet, jotka Lucy suostui huomaamaan, olivat ryhmyjen tekemät mustelmat ja kaadon kovettamat kohdat käsissä. Nekin kuitenkin vain kertoivat pojan intohimosta ja rakkaudesta huispausta kohtaan.
”Liitytkö seuraan?” Oliver kysyi huomatessaan Lucyn tuijotuksen. Tyttö käänsi punastellen katseensa oven karmin yläkulmaan ja veti terävästi henkeä. Mikä olisi pahinta, mitä voisi tapahtua, jos he jäisivät kiinni? Hän ehti kelaamaan kiinnijäämisen mahdollisuutta vain joitain sekunteja, kun tunsi otteen ranteessaan. Lucyn vihreät silmät kohtasivat Oliverin ruskeat, huulet kohtasivat huulet ja samassa Lucy tajusi suutelevansa kuuman suihkun alla veden kastellessa kaiken, mitä hänellä oli päällään.
***
”Et hukkunutkaan suihkuun”, Fred ja George sanoivat yhteen ääneen Oliverin ja Lucyn astuessa sisään jo melko hiljaiseen saliin. Äänessä tuntui olevan aitoa yllättyneisyyttä, eikä Oliver jaksanut, kuin virnistää. Poika pörrötti Lucyn kosteita hiuksia parin istuessa lähes tyhjään pöytään. ”Sinulla oli eri vaatteet, kun lähdit peliin”, Lee sanoi pohtivan oloisena ja Lucy punastui kommentin kuullessaan. Hän ei ollut aavistanut, että juuri Lee huomaisi vaatteiden vaihdon. Lucyn pelissä käyttämät vaatteet roikkuivat vettä tippuen huispauskentän pukuhuoneilla.
Nyt hänellä oli päällään Oliverin mustat verryttelyhousut ja villapaita, joka kaikessa mukavuudessaan oli selvästi liian suuri tytön päällä. ”Totta”, Fred ja George näyttivät pohtivan asiaa. Lucy ja Oliver koettivat kaikessa hiljaisuudessa ottaa ruokaa ennen astioiden tyhjenemistä päivällisen loppumisen merkiksi. ”Mitä te olette tehneet?” Fred kysyi epämukavuutta äänessään. Lucy veti päätänsä paidan kauluksen sisään ja nosti hartioitaan peittääkseen vahvan punastumisen.
”En kerro- George, lopeta tuo ilmeily”, tyttö sanoi nenäänsä nyrpistäen, kun poika oli väännellyt naamaansa Leelle. ”Miten sinä oikein erotat kaksoset toisistaan?” Oliver kysyi hämmentyneenä yrittäen löytää Fredistä ja Georgesta eriäväisyyksiä siinä onnistumatta.
”Minusta Anastacia ja Orlando on helppo erottaa toisistaan”, Fred vastasi Oliveria piikitellen ennen kuin Lucy sai suunvuoroa. ”Oikeasti Kapu, pitäisikö sinun hankkia lasit?” George jatkoi ja nosti sitten kätensä Oliverin kasvojen eteen. ”Yksi vai kaksi sormea?” Oliver katsoi veljeksiä epäuskoisella katseella, mutta nämä vain nauroivat ja niin teki myös Lucy, joka tosin pyöritteli silmiään.
”En tiedä johtuuko se siitä, että olen katsellut heitä koko elämäni, mutta minusta heissä on eri piirteitä. Etenkin kun he avaavat suunsa”, Lucy kertoi aivan kuin lähemmäs kumartuvat Fred ja George eivät olisi edes paikalla. ”Mitä sinä tuolla tarkoitat?” Fred hämmästyi nojaten käteensä Georgen tehdessä peilikuvana aivan samoin. ”George on hieman rauhallisempi. Ja jos katsoo tarkkaan, niin Fredin leuka on vähän terävämpi”, Lucy kertoi. Hän olisi pystynyt latelemaan kaksosista pieniä yksityiskohtia, mutta tiesi, etteivät tarkkaan katsomalla erotettavat asiat olleet niitä, joiden vuoksi hän tiesi kumpi oli kumpi. Hän oli vain oppinut sen vuosien aikana. Eikä hänkään aina oikeassa ollut.
***
Syyskauden viimeiset huispausharjoitukset olivat päättyneet, eikä joukkue ollut enää niin katkera hävitystä pelistä puuskupuheja vastaan, sillä Oliverin uudet pelitaktiikat tuntuivat tuottavan tulosta.
”Täydellinen ilta tähtitieteen tunnille. Ana on varmaan aivan innoissaan”, huispauskentän keskipisteessä lumisella nurmikolla makaava Lucy totesi, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan, missä Oliver tai muut joukkuelaiset menivät. ”Aiotko jäädä siihen koko yöksi?” Oliver kysyi ja Lucy kuuli narskuvien askeleiden pysähtyvän viereensä. Poika kyykistyi ja sirotteli lunta tytön naamalle. ”Ehkä”, Lucy vastasi samalla pukaten Oliverin kumoon ja pyyhkien kasvonsa. Poika pyllähti maahan ja naurahti. Hän jäi nojaamaan kyynärpäidensä varaan ja katseli itsekin tähtiä. Yöstä tulisi kylmä ja kaunis, täydellinen tähtitieteen tunnille, kuten Lucy oli sanonut. Pienet ekaluokkalaiset toisaalta paleltuisivat hyiseen tähtitorniin, jos eivät tajuaisi pukea tarpeeksi lämpimästi.
”Luutavarasto on lukossa!” Kuului katsomon puolelta kajaus, joka sai Lucyn säpsähtämään kuin horroksesta ja Oliverin kääntämään katseensa. Angelina ja Alicia nojasivat virnistellen reunakaiteeseen ja odottivat kapteenin reagoivan jotenkin, jotta voisivat poistua. Oliver heilautti kättään tytöille vapautumisen merkiksi ja kääntyi sitten Lucyyn päin. ”Meidän pitäisi mennä sisälle”, Oliver totesi nousten ylös ja pudistellen enimmät lumet vaatteistaan. Hän ojensi kätensä Lucylle ja veti tämän ylös lumisesta maasta.
Linnan käytävillä palavat soihdut loivat tavallisesti kolkkoa tunnelmaa, mutta nyt erilaiset kirkkaat valot ja koristeet loivat joulun tuntua käytäville.
”Misteli”, Oliver huomasi, kun pieni hennosti helisevä mistelikoriste oli lähtenyt seuraamaan heitä portaikossa. ”Seuraajamisteli”, Lucy totesi hieman hämillään. Niitä ei hänen tietääkseen ollut käytetty Tylypahkassa pitkään aikaan, koska ne seurasivat valitsemaansa henkilöä, kunnes olivat tyytyväisiä.
Oliver katsahti misteliä ja suukotti Lucyn poskea. Misteli helähti, mutta jatkoi seuraamista. Lucy naurahti, tarttui Oliverin villapaidan rinnuksiin ja kurottautui suutelemaan poikaa. Misteli helisi hetken ja pyöri kierroksen heidän ympärillään, mutta ei vielä lähtenyt. ”Merlin vieköön”, Oliver huokaisi, vei käden Lucyn hiusten sekaan niskaan ja toisen käden tytön ympärille. Lucy nousi varpailleen kietoessaan kätensä Oliverin kaulaan. Suudelma kävi vaativammaksi. Oliverin huulet eksyivät huulilta leualle ja kaulalle. Pienten näykkäysten tullessa mukaan Lucy taivutti niskaansa ja huomasi mistelin helisevän tietään jonnekin alempiin kerroksiin. ”Misteli sai tarpeekseen”, Lucy kuiskasi. ”Minä en”, poika vastasi painaessaan uuden suudelman hymyileville huulille.
***
Vessasta takaisin tähtitorniin matkalla ollut Anastacia jähmettyi hetkeksi paikoilleen ja hieroi silmiään. Hän tunnisti siskonsa kyllä heikossakin valossa. Ja poika, jota tämä suuteli, oli Percyn luokkakaveri, joka oli ottanut heidät mukaansa huispausharjoituksiin toisella kouluviikolla.
Anastacia pudisti päätään ja sipsutti takaisin tähtitieteen tunnille. Hänen pitäisi kertoa asiasta Orlandolle heti aamiaisella.
-
15. Perhe on pahin
Viimeinen viikko ennen joululomaa oli alkanut. Lucy, Oliver, kaksoset ja Lee istuivat aamiaisella. Aurinko paistoi sisään lähes pilvettömältä taivaalta, kun pöllöt saapuivat suureen saliin. Oliverin vieressä kahviaan hörppivän Lucyn eteen putosi punainen kirjekuori, jonka sekä hän, että kaksoset tunnistivat välittömästi räyhääjäksi.
”Äitini” Lucy henkäisi, Fred oli vetää kahvinsa väärään kurkkuun ja George oli tukehtua paahtoleipään. Lee ja Oliver katsoivat tilannetta hämmentyneinä. ”Avaa se!” Lee patisti ennen kuin kirje alkaisi huutaa koko salille. Kun Lucy repi kirjeen auki, se oli jo alkanut savuta. Tyttö luki kirjettä suutaan mutristellen ja kohautti sitten olkiaan. Hän antoi kirjeen kaksosille luettavaksi, sillä nämä molemmat tiesivät jo valmiiksi, millainen hänen äitinsä osasi olla.
”Anastacia on nähnyt meidän suutelevan ja kertonut äidille”, huultaan hermostuneesti pureskeleva Lucy sanoi Oliverille, jonka katse oli kuitenkin kiinnittynyt kaksosten toimintaan. Nämä lukivat punaista kirjettä paljon ilmeikkäämpinä, kuin Lucy oli tehnyt.
”Elisabeth murhaa meidät”, kaksoset pudistelivat päätään ja alkoivat hyvästellä Leetä, joka oli kuin puulla päähän lyöty. ”Me teimme kaikkemme estääksemme sen”, Fred aloitti ja löi dramaattisesti kätensä kasvojensa peitoksi, George näytti lohduttavan veljeään. ”No ette nyt kaikkea”, Lucy mutisi, mutta George vaimensi hänet nopealla käden heilautuksella.
Lucy huokaisi. Hän oli pelännyt, mikä äidin reaktio tulisi olemaan, mutta ei ollut tajunnut, että tilanne voisi selvitä tälle näinkin. Oliver näytti pohtivalta. ”Tarkoittaako tämä nyt sitä, että voin tulla joululomalla Saukkonummelle?” poika kysyi kulmiaan kohottaen. Fred ja George käänsivät järkyttyneet katseensa huispauskapteeniin henkäistessään yhteen ääneen; ”Haluatko sinä oikeasti leikkiä hengelläsi?” Oliver kohautti olkiaan ja hymyili. ”Jos asia on kerran tullut ilmi, niin kai se pitää kohdata kuin todellinen rohkelikko.”
***
Lucy veti todella syvään henkeä peläten vanhempiensa reaktiota. Orlando ja Anastacia astuivat junasta ensin ja Lucy seurasi Oliverin kanssa perässä. Elisabeth ja Arthur olivat heitä vastassa asemalla. Kaksoset juoksivat halaamaan vanhempiaan, mutta Lucy tarrasi Oliverin käteen ja puri hammasta.
”Isä, äiti”, Lucy aloitti, mutta Oliver ojensi jo kätensä tytön vanhempia kohti. ”Oliver Wood”, poika esitteli itsensä. Pitkä ja hoikka, velhomaiseen liituraitapukuun sonnustautunut Elisabeth oli harvinaisen nopea kättelytilanteessa. Vaaleaan villapaitaan ja saman sävyisiin ruutuhousuihin sonnustautunut hieman vaimoaan lyhyempi Arthur sen sijaan puristi pojan kättä hetken ja mittasi tätä katseellaan. ”Me olemmekin tavanneet. Sinähän pelaat huispausta”, Arthur muisti Oliverin vajaan vuoden takaisesta Rapakon Palloseuran ottelusta. Oliver ei ehtinyt saada suunvuoroa, kun Elisabeth kääntyi Lucyyn päin; ”Toivottavasti et ole raskaana, kyllä me tiedämme mitä luutavarastossa ja siivouskomeroissa tapahtuu, tähtitornista puhumattakaan.”
Lucy jäi harvoin sanattomaksi, mutta jos jäi, hän oli vastakkain äitinsä kanssa. Jopa Arthur katsoi vaimoaan hieman paheksuen. Lucy katsoi poispäin ja räpytteli silmiään kiivaasti estääkseen turhautumista ja vihaisuutta purkautumasta kyyneleinä. Pahan olon ryöppy hänen sisällään tuntui iljettävämmältä kuin kummituksen läpi käveleminen. Kuinka hänen äitinsä saattoikin olla noin raivostuttava?
”Sitten varmasti tiedätte myös, että Pomfrey pitää aiheeseen liittyen useamman oppitunnin jo kolmannen luokan oppilaille”, Oliver vastasi ilmeettömänä katsoen Elisabethia suoraan silmiin. Nyt oli tämän vuoro jäädä sanattomaksi, mutta nainen nyökkäsi vastaukseksi. Lucy tiesi, että Oliver oli tehnyt lähtemättömän vaikutuksen, vaikka se ei välttämättä ollut positiivinen.
”Vanhempani haluaisivat myös tavata Lucyn ja kutsuivat hänet viettämään uutta vuotta luoksemme. Toivon, että se sopii teille”, Oliver vaihtoi aihetta sulavasti. Kaikki huomasivat Elisabethin aikovan kertoa oman mielipiteensä, mutta Arthur ehti ensin; ”Lähetämme pöllön varmistukseksi, mutta eiköhän se järjesty.” ”Eivätkö vanhempasi tule hakemaan sinua?” Elisabeth ihmetteli. Oliver pudisti päätään. Mikäli Elisabeth ei vielä ollut tarpeeksi tyytymätön tilanteeseen, pojan vastaus varmisti sen. ”Ilmiinnyn viistokujalta kotiin.”
***
”Oliver on kuinka vanha?” Elisabeth korotti ääntään täysin tarpeettomasti Arthurin humahtaessa viimeisenä takkaan vihreän leimahduksen kanssa. Lucy istui keittiön pöydän ääressä kädet puuskassa ja katseli kattoa. Orlando ja Anastacia olivat jo asemalla ymmärtäneet, millaisen reaktion Lucyn seurustelu oli heidän äidissään saanut aikaan, ja rynnänneet huoneeseensa heti kotiin päästyään.
”Kahdeksantoista, mitä sitten!” Lucy huusi takaisin ja pamautti nyrkkinsä pöytälevyyn niin, että Elisabethin sille laskema lasi kilahti. Arthur kiirehti vaimonsa ja tyttärensä väliin ennen tilanteen yltymistä. ”Äitisi on vain huolissaan”, mies vakuutteli Lucylle, joka oli nyt jo noussut ylös. ”Niin varmaan”, tyttö mutisi puristaen tuolin selkämystä. Arthur kääntyi vaimoaan kohti jatkaessaan; ”Sinäkin olet ollut nuori.” ”Mutta minä en ollut holtiton. Me sovimme, ettei Lucy ala koskaan seurustella huispaajan kanssa”, Elisabeth selitti katsoen tytärtään miehensä olan yli. ”Sinä sovit!” Lucy tiuskaisi ja lähti huonettaan kohti. ”Sinä lopetat sen suhteen!” Elisabeth huusi tämän perään, mutta tyttö löi huoneensa oven kiinni mielenosoituksellisen kovaa.
Lucy potkaisi kaadon alas yöpöydältään, jolta se putosikin kolisten ja pyöri sängyn alle. Tyttö tarttui yhteen sängyllä olevista tyynyistä ja paiskasi sen huoneen poikki osuen seinällä olevaan Harleyn Harpyijoiden julisteeseen, jonka pelaajat syöksähtivät tyynyn alta pois kiljahtaen. ”Merlinin pyhät pöksyt! Kirottu Grindelwald! Fletkumadon paska!” Lucy manasi kulahtanut sininen reppu käsissään samalla kasaten siihen yöpymistarvikkeita. Hän ei kestäisi riidellä äitinsä kanssa koko iltaa, eikä se olisi mukavaa kuunneltavaa Anastacialle ja Orlandollekaan.
Hetken kuluttua huoneen ovi repäistiin auki ja Lucy astui siitä takki päällään ja reppu olallaan. ”Menen kotikoloon yöksi!” Lucy ilmoitti kovaäänisesti repiessään jo kenkiä jalkoihinsa ja takkia kiinni. ”Et todellakaan mene”, Elisabeth tiuskaisi takaisin, mutta Lucy oli jo riuhtaissut ulko-oven auki. ”Yritäpä estää”, tyttö vielä tiuskaisi ovelta ennen sen kiinni pamauttamista.
Arthur laski kätensä vaimonsa olkapäälle, kun tämä oli jo lähdössä heidän esikoisensa perään. ”Tiedät mistä hänen temperamenttinsa periytyy”, mies totesi rauhallisella ja painokkaalla äänellä. Elisabeth huokaisi kädet ohimoillaan ja kääntyi takaisin hellan ääreen. Ainakin Lucy olisi kotikolossa turvallisten ihmisten ympäröimänä.
***
Ginny avasi oven Lucyn ollessa vielä muutaman askelen päässä. Lucy melkein ärähti kiitoksen ja lysähti sohvalle Weasleyn kellon eteen.
”Huutonne kuuluivat meille asti”, Ginny totesi liittyessään pian brunetin seuraan mukanaan kaksi kuppia lämmintä glögiä. ”Tiedän. Äiti käy hermoille”, Lucy vastasi ja otti vastaan tarjotun kupin. Kyyneleet kipusivat hänen silmiinsä. ”Miksei hän vain voi olla iloinen puolestani”, Lucy nyyhkäisi. Ginny nousi ylös ja etsi ystävälleen nenäliinan antaen tämän samalla kerätä itsensä. Punapää oli nähnyt toisen murtumisia ennenkin ja tiesi, etteivät ne kestäneet kauaa. Lucyn jääräpäinen luonne ei tuntunut sallivan heikkoutta osoittavia tunteenpurkauksia.
Kuten Ginny oli ennustanut, Lucy oli hänen palatessaan sohvalla, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, kuitenkin ottaen tarjotun nenäliinan vastaan. ”Tuletko viereeni nukkuman?” Ginny uskaltautui kysymään Lucyn juotua puolet glögistä. Lucy naurahti ja kääntyi nuorempaan päin; ”Onko minulla vaihtoehtoja?”
Juuri silloin George kumartui sohvan selkänojalle ja kietoi toisen kätensä Lucyn hartioiden ympäri. Fred tiputtautui käsinojan yli selälleen sohvalle ja laski päänsä melkein kipeästi Lucyn jalkojen päälle. ”Meidän väliimme voi myös tulla”, kaksoset kajauttivat yhteen ääneen saaden Ginnyn pyörittelemään silmiään ja Lucyn nauramaan. ”Minä tiedän, että te kuorsaatte ja puhutte unissanne”, Lucy vastusti huvittuneena ja kieltäytyi kaksosten välissä nukkumisesta. ”Itse kuorsaat ja puhut unissasi”, George sanoi ja päästi Lucyn irti otteestaan. ”Sitten et tule minun viereeni”, Ginny heitti, vaikkei oikeasti tarkoittanutkaan sanomaansa. ”Kaksosten tarjouksen jälkeen sinulla ei ole vaihtoehtoja”, Lucy haastoi Ginnylle, joka levitteli käsiään luovuttaneen näköisenä.
***
Lucy heitti reppunsa huoneen nurkkaan purkamatta sitä. Tyttö istui sängylleen ja puuskahti turhautuneena. Huoneen ovea raotettiin ja Lucy huomasi Anastacian vetävän oven varovaisesti auki, kuin odottaen isosiskonsa reaktiota. ”Sait kirjeen kotikolossa ollessasi”, Anastacia ojensi kuoren Lucylle, joka nosti sen valoa vasten. ”Äiti on avannut sen jo, eikö olekin?” Lucy kysyi siskoltaan, joka nyökytteli epäilevänä.
Lucy oli opetellut tunnistamaan, jos kirjekuori on avattu jo kerran taikakeinoin, kun oli pelännyt äitinsä lukeneen hänen kirjeenvaihtoaan Oliverin kanssa kesällä. Äiti oli kuitenkin onnistunut aina avaamaan Katien tai Annien lähettämät kuoret Oliverin lähettämien sijaan. Anastacia istui sängyn reunalle, muttei ihan Lucyn viereen. Tyttö repäisi kuoren auki ja hymy nousi hänen kasvoilleen lukiessa, vaikka hän tiesi joutuvansa taas väittelemään äitinsä kanssa.
***
Seuraavana aamuna Lucy nousi aikaisin, jotta ehtisi keskustella äitinsä kanssa ennen kaksosten heräämistä. Ehkä he molemmat pitäisivät äänentasonsa kurissa pelätessään herättävänsä keittiön viereisessä huoneessa nukkuvat perheen kuopukset.
Lucy astui ulos huoneestaan ja näki äitinsä istuvan keittiön pöydän ääressä selin häneen. ”Äiti-” Lucy aloitti, eikä ehtinyt sanoa enempää, kun Elisabeth vastasi nostamatta edes katsettaan aamun lehdestä. ”Et mene”, nainen sanoi perustelematta ja Lucy laski viiteen. Mikäli hän nyt räjähtäisi äidilleen hallitsemattomasti, pitäisi tämä päätöksestään kiinni entistä tiukemmin. ”Minut on kutsuttu ja haluan mennä”, Lucy vastasi niin rauhallisesti, kuin kykeni. Se oli yllättävän vaikeaa, sillä todellisuudessa Lucy olisi halunnut vain huutaa äidilleen, kuinka epäreilu ja vaikea tämä oli.
Räjähdystä odottanut Elisabeth laski teekuppinsa ja lehden ennen kuin kääntyi katsomaan esikoistaan. ”Hyvä, voimme keskustella asiasta”, hän sanoi ja viittasi Lucyn istumaan tuolille vastapäätä. Elisabeth oli jo leijuttamassa teekuppia asetteineen Lucylle, mutta tämä käveli osoitetun paikan ohi kaatamaan itselleen kahvia, jonka Arthur oli keittänyt lähtiessään töihin. ”Olen mieltynyt Tylypahkassa kahviin aamuisin”, Lucy kertoi ja mietti, oliko äiti ollut viime kesänä niin paljon töissä, ettei ollut ehtinyt keskittyä hänen kahvin juontiinsa.
”Juoko Oliver kahvia?” Elisabeth yritti pehmittää keskustelua. Se näytti auttavan, sillä Lucy hymyili istuessaan takaisin pöytään. ”Joka aamu. Mustana”, tyttö kertoi ja mietti, kuinka rutiiniensa orja Oliver olikaan. Mikäli äiti suostuisi päästämään hänet Woodeille loppulomasta, Oliver todennäköisesti herättäisi hänetkin lenkille joka ikinen aamu.
-
17. Jästit eivät näe, mutta tuntevat jos tökkäät haarukalla
Lucy astui ulos poimittaislinjan kyydistä ja tunsi sen vilahtavan pois takaansa ennen kuin oli ehtinyt tarttua Oliverin tarjottuun käteen.
”Olin varma, ettei äitisi päästä sinua”, Oliver totesi saaden Lucyn pyörittämään päätään ja nostamaan sormen huulilleen hiljaisuuden merkiksi. ”Shh, en halua puhua äidistäni nyt”, tyttö supisi ja nousi varpailleen antaakseen Oliverille nopean suudelman. ”Olen pahoillani, vanhempani tulevat todennäköisesti tenttaamaan sinulta koko perheesi historian”, Oliver vastasi ja raotti rivitaloasunnon takapihalle aukeavaa valkoista metalliporttia. Heti portista astuttuaan Lucy tunsi ilman kuin kipristelevän.
Pihaan aukeni taiottu puutarha, joka kukoisti joulukuisesta säästä huolimatta kaikissa sateenkaaren väreissä, mutta sekasorron sijaan värit olivat täydellisessä harmoniassa. ”Äiti rakastaa puutarhanlaittoa”, Oliver vastasi Lucyn äänettömään ihmettelyyn. ”Se on kaunis”, tyttö kehui haltioissaan. Heidän puutarhansa oli rehevöitynyt ja Weasleyen täynnä menninkäisiä Lunakivojen omasta puhumattakaan. ”Kiva kuulla, että pidät”, kuului lempeä ääni terassilta. Hieman Mollya muistuttava, mutta lyhyempi ja tummat kiharat omaava nainen kuivasi käsiään esiliinaan. ”Äitini”, Oliver esitteli ja rohkaisi Lucya astumaan terassille ensin. ”Rouva Wood”, Lucy sopersi hieman jännittyneenä, mutta ainakin osa siitä purkautui naisen vetäessä hänet halaukseen. ”Voi sinua, sano vain Claire”, nainen vastasi ja päästäessään irti ohjasi tytön ovelle sanoin; ”Peremmälle, peremmälle.”
Annabelle istui olohuoneen kiikkutuolissa TV:tä katsellen reilun vuoden ikäinen nukkuva Daniel sylissään. Keittiöstä kuului naurua ja joulukuusi portaiden vieressä oli koristeltu valoin, kuusta ympäri lentävin huispaajin ja palloin, joiden päälle leijaili lunta. Lucyn katse kiersi tilaa. Hän ihmetteli, kuinka täynnä taikaa jästialueella oleva talo olikaan ja kuinka jästitavarat sulautuivat velhokotiin. Lucy pystyi tunnistamaan jästitiedon tunneilta tuttuja esineitä jo olohuoneessa, mutta hänellä ei todellisuudessa ollut hajuakaan, kuinka niitä käytettiin.
”Oliver tuli takaisin”, Annabelle huikkasi keittiön suuntaan ja hymyili ovesta astuneelle parille. Molemmat olivat juuri saaneet kengät jalastaan, kun keittiöstä ilmestyi kaksi miestä. Lucy tunnisti nuoremman amerikkalaiseksi ammattihuispaajaksi ja päätteli tämän olevan Annabellen mies. Näin ollen vanhemman, pidemmän miehen oli oltava Oliverin isä. ”Herra Wood, herra ja rouva Whitfield”, Lucy tervehti ja nielaisi. Oliverin isä naurahti, haroi pari kertaa ruskeaa partaansa ja kätteli Lucya samalla tokaisten, ettei häntä ole tarvetta herroitella. ”Scott”, Annabellen mies kiirehti myös tervehtimään kätellen, eikä Lucy voinut olla miettimättä kuinka sopiva pari Whitfieldit olivat. Molemmat olivat ulkonäöllisesti, kuin malleja; urheilullisia ja kauniita. ”Tervetuloa! Halaisin, mutta käteni ovat täynnä”, Annabelle sanoi ystävällisesti hymyillen kiikkutuolista ja suukotti Danielin vaaleita kiehkuroita, niin, että naisen ruskeat pitkä kiharat valahtivat pojan silmille.
”Äiti sanoi, että päivällinen on kohta, voitte tentata Lucya sitten”, Oliver sanoi, kaivoi taskustaan taikasauvan ja leijutti Lucyn matka-arkkua edellään huonettaan kohti. Poika ohjasi vapaalla kädellään Lucya alaselästä samaan suuntaan. Tyttö ei ollut muistanut, että Oliverilla oli jo lupa taikoa Tylypahkan ulkopuolella. Hänellä itsellään siihen olisi vielä pitkä matka.
”No, mitä tykkäät?” Oliver kysyi leijutellessaan matka-arkun huoneensa perälle. Lucy veti huoneen oven kiinni ja katseli hetken seiniä peittäviä julisteita huispaajista. Kirjoituspöydällä oli siististi aseteltu hieman virallista pienemmät huispauspallot ja kaapin päällä näytti leijuvan luuta. ”Minua jännittää ihan hirveästi. Etenkin sen jälkeen, kuinka minun vanhempani ottivat tilanteen”, Lucy selitti antaen katseensa kuitenkin kiertää huonetta. Oliver istui tummansiniselle säkkituolille ja tarttui Lucyn käteen ohjatakseen tytön syliinsä. ”Minun vanhempani eivät ole malttaneet odottaa tapaamistasi, kun kerroin, että rakastat huispausta”, Oliver virnisti ja kurottautui suutelemaan tyttöystäväänsä. ”Minä rakastan myös sinua”, Lucy sanoi suudelman jälkeen kasvot niin lähellä Oliverin omia, että nenät melkein hipoivat toisiaan. Oliver uppoutui hetkeksi tyttöystävänsä vihreisiin silmiin, nyökkäsi hymyillen ja suuteli tätä sitten uudestaan.
***
”Monettako luokkaa käyt?” Claire tiedusteli vasta päivällisen jälkeen asetellessaan astioita tiskikoneeseen. ”Neljättä- Mutta täytin juuri viisitoista”, Lucy kertoi yrittäen hätäisesti vakuuttaa Oliverin vanhemmat siitä, ettei hän ollut enää mikään pikkutyttö. Jotenkin hänestä tuntui, että Elisabethin reaktio seuraisi mukana vielä kauan. ”Loppuvuoden lapsi, niin kuin Oliverkin”, Timothy naurahti hyväntuulisesti ja kohotti kermakaljatuopin huulilleen. Lucy piteli kermakaljaansa toisessa kädessään ja toisella kädellä pöydän alla kiinni Oliverin kädestä. Jos edes Oliverin vähäpuheinen isä ei välittänyt heidän ikäerostaan, asia ei ehkä nousisi esille ainakaan tämän vierailun aikana.
”Miten te tapasitte?” Annabelle haastoi itsekin kermakalja kädessään saaden mäntyviskiä siemailevan Oliverin melkein pärskäyttämään juomansa pöydälle. Lucy hymyili toisen toimia katsellessaan. ”Oliver pelasti minut lyömästä päätäni porraskaiteeseen”, Lucy aloitti tarinan paljon ritarillisempana, kuin mitä se todellisuudessa oli. ”Niin, kun olin ensin juossut sinua päin”, Oliver jatkoi päätään pudistellen ja alkoi kertomaan kysymyksiä jättänyttä tarinaa alusta alkaen, päättyen siihen, kuinka he olivat päätyneet suutelemaan toisiaan Rapakon Palloseuran ottelussa.
”Aiotko muuten osallistua koelentoihin huhtikuussa?” Timothy kysyi saaden poikansa kalpenemaan hieman ja Lucyn ihmettelemään. Oliver ei ollut maininnut hänelle koelennoista. ”He halusivat vastauksen vasta helmikuussa, ehdin vielä miettiä asiaa”, Oliver vastasi vaisusti ja raapi niskaansa.
***
”Mitä edes mietit? Totta kai menet koelentoihin”, Lucy ihmetteli käsiään levitellen Oliverin vedettyä huoneensa oven kiinni. Poika huokaisi itsekriittisesti. ”Eivät he halua pelaajaa, joka ei kapteenina ole onnistunut kertaakaan voittamaan edes Tylypahkan mestaruutta”, Oliver vastusti väkevästi ja istui sängylle. Lucy katsoi hetken toisen pessimististä pään pyörittelyä ja istui sitten tämän viereen. ”Te voitatte tänä vuonna”, Lucy vakuutti laskien kätensä hellästi pojan käden päälle. ”Ei se ole varmaa!” Oliver tiuskaisi niin kovaan ääneen, että sai Lucyn säpsähtämään, ja nykäisi kätensä pois tytön otteesta. Lucy laski katseensa ja nielaisi, kun Oliver riuhtaisi itsensä ylös sängyltä. ”Minä- ”, poika aloitti, puristi kätensä pari kertaa nyrkkiin, kaivoi taikasauvan taskustaan ja laski sen työpöydälleen. ”Käyn lenkillä”, Lucy ehti kuulla, kun ovi kävi ja Oliver oli jo poissa.
Lucy huokaisi ja nousi sängyltä tutkimaan kirjahyllyä, eikä yllättynyt sen sisällöstä. Hylly oli täynnä erilaisia huispausaiheisia kirjoja ja lehtiä. Hetken hän mietti uskaltaisiko selailla valokuva-albumia, mutta päätyi valitsemaan luettavakseen Impoon Ampiaisten pitkäaikaisimman pitäjän elämänkerran. Lucy istui upottavaan säkkituoliin ja joutui hakea hetken, ennen kuin sai itselleen hyvän asennon.
Hän oli ehtinyt lukea vain pari sivua, kun oveen koputettiin. ”Niin?” Lucy vastasi kysyvästi ja hiuksensa poninhännälle sitonut Annabelle astui sisään. ”Teetä” nainen sanoi, kuin kysyen, muttei jäänyt odottamaan vastausta vaan työnsi Lucyn käteen sinisen Rapakon Palloseuran kannatusmukin. Annabelle antoi katseensa kiertää veljensä huonetta, mutta pysähtyi Lucyn kohdalla. ”Oliver saattaa juosta viisitoistakin kilometriä stressaantuneena. Älä pidätä hengitystäsi odottaessa”, nainen sanoi ystävällisesti hymyillen. Hymy tarttui Lucyyn, joka nyökkäsi. ”Tiedän”, tyttö vastasi hieman punastuen ja kohotti sitten lämmintä kuppia kädessään; ”Kiitos teestä.” ”Toki. Eikä sinun tarvitse tänne huoneeseen sulkeutua, jos odottelu kyllästyttää”, Annabelle vastasi ja lähti vetäen oven takaisin kiinni perässään.
Lucy ei ollut huomannut illan pimenneen, kun huoneen ovi jälleen aukesi. Oliver katsoi tyttöystäväänsä hieman kysyvä ilme kasvoillaan, kun tämä nosti katseensa kirjasta. Lucy mittasi katseellaan pyyhkeen lanteilleen kietonutta poikaystäväänsä. ”No, paljonko juoksit?” tyttö kysyi ja vilkaisi nopeasti pojalta joululahjaksi saamaansa kelloa ranteessaan. Oliver oli ollut poissa melkein kaksi tuntia. ”Melkein seitsemäntoista kilometriä”, Oliver sanoi olkiaan kohauttaen. Lucy nousi ylös säkkituolista epäillen hiljaiseen ääneen; ”Oikeasti?” Oliver vältteli katsetta, mutta veti tytön halaukseen paljasta rintaansa vasten. ”Oli paljon purettavaa. S.U.P.E.R.it, huispauskausi, koelennot, sinä”, Oliver luetteli, mutta Lucy keskeytti hänet. ”Minä?” tyttö kysyi miettien, mitä oli tehnyt aiheuttaakseen toiselle stressiä. ”No sinä! Olet ensimmäinen tyttöystäväni, jonka olen esitellyt vanhemmilleni”, Oliver myönsi. Hän ei nähnyt, kuinka Lucy punastui.
”Anteeksi, että huusin sinulle”, Oliver huokaisi ja painoi huulensa Lucyn otsalle. Tyttö oli vastaamassa jotain, kun ulkoa kuuluva kimakka vihellys ja pamaus saivat hänet hätkähtämään. Edes Fredin ja Georgen kanssa vietetyt vuodet eivät olleet saaneet häntä olemaan säpsähtämättä yllättäville koville äänille.
”Alueen jästiperheet järjestävät oman ilotulituksen. Isä käy usein ostamassa meidänkin puolestamme raketteja ammuttavaksi”, Oliver vastasi rauhallisesti ja päästi Lucyn ikkunalle, mistä tämä näki seuraavan raketin räjähtävän. Sitä hän osasi jo odottaa. ”Minä olen nähnyt vain velhoilotulitteita. Percyn kulmakarvat paloivat pari vuotta sitten, kun Fred ja George yrittivät viritellä yhtä raketeista”, Lucy kertoi tuijotellen eri värisiä taivaan maalaavia värivaloja. Oliver naurahti hyväntuulisena. Hän jopa muisti, kun Percy oli saapunut joululomalta takaisin tylypahkaan vain puolikkaiden kulmakarvojen kanssa.
Vaikka vuoden vaihtumiseen oli vielä jokunen minuutti, toivottelivat kaikki jo toisilleen hyvää uutta vuotta. Alueen miehet sytyttelivät vuorotellen raketteja ja lapset polttivat tähtisädetikkuja. Oliver oli tökännyt sellaiset Lucynkin käteen, tytön ihmeteltyä niitä. Taikamaailmassa suosittiin enemmän taikasauvaraketteja, jotka sytytettynä päästivät ilmoille eri värisiä nauhoja ja kipunoita. Annabelle ja Scott olivat myös tuoneet mukanaan Amerikasta paikallisen taikailotuliteyrittäjän kädestä ammuttavia raketteja, mutta he olivat sopineet polttavansa ne talon suojataikojen sisäpuolella illan lopuksi.
Oliver oli kietonut kätensä Lucyn ympärille ja seurasi, kuinka tyttö ei osannut päättää, oliko kiinnostuneempi sädetikusta vai räjähtelevistä raketeista. Sädetikun palettua loppuun Oliver tiedusteli, halusiko Lucy uuden. ”Ehkä, mutta ensi vuonna tulet viettämään uutta vuotta Saukkonummelle”, tyttö vaati ja Oliver nyökkäsi. ”Taikovien perinteet ovatkin jääneet vähälle sen jälkeen, kun muutimme tänne”, Oliver myönsi, mutta samaan hengenvetoon lupasi varata mukaansa ainakin paketillisen sädetikkuja.
”Kymmenen, yhdeksän, kahdeksan…” joku aloitti laskennan ja muut liittyivät mukaan. Miehet odottivat viime sekunneille ennen rakettien sytyttämistä. Raketit paukahtivat taivaalle valaisten sen eri värein ja kuvioin lähes sekunnilleen samaan aikaan, kun kaikki huusivat; ”Hyvää uutta vuotta!”
***
Daniel makasi suurella vihreällä peitolla, johon oli kirjottu huispauskentän pohjapiirros. Lucy kiersi peittoa ympäri kahvikuppi kädessään välillä kyykistyen pehmoisia pieniä huispauspalloja heittelevän ja rutistelevan pojan viereen. Oliver oli lähtenyt rutiinilleen uskollisesti aamulenkille, eikä Lucy ollut saanut enää unta, joten hän oli syönyt aamiaisen Clairen, Annabellen ja Danielin kanssa. Timothy oli jo lähtenyt aamuvuoroon ja Annabelle kertoi Scottilla olevan tapana nukkua pitkään aina mahdollisuuden tullessa.
Daniel kontti kohti sohvaa ja Lucy seurasi kuuliaisesti hörppien välillä kahvia jo hänelle vähän kuin osoitetusta Rapakon Palloseura- kupista. Päästyään sohvan luokse Daniel otti siitä tukea ja kampesi itsensä huterasti seisomaan. Vaikka Lucy oli nähnyt tämän tapahtuvan useamman kerran, häntä hirvitti ajatus, että poika kaatuisi ja löisi päänsä. Niinpä hän istui alas pojan viereen ja kurotti ottamaan pienen punaisen pehmokaadon peiton reunalta.
”Kaato”, Daniel äkkäsi ja tarttui palloon Lucyn kädessä. Lucy hymyili leveästi ja huokaisi sitten pienesti, kun poika heitti pallon hänen ulottumattomiinsa. ”Kaato”, Daniel toisti ja kietoi pienet kätensä Lucy ympäri. Lucy nauroi ja nyökkäsi pehmopalloa osoittaen. ”On kaato”, hän sanoi, mutta Daniel tuijotti suoraa hänen silmiinsä. ”Kaato”, poika toisti edelleen katse naulittuna Lucyyn. ”Olenko minä sinunkin mielestäsi pyöreä ja punainen?” tyttö kysyi hymyillen, vaikka tiesi, ettei suurisilmäinen pikkumies ymmärtänyt. Lucy laski kahvikupin sohvapöydälle ja kietoi kätensä Danielin ympärille. ”Kaato”, hän kuuli pojan vielä sanovan.
***
-
17. Pahoinvointia
Ilmiintymisen jälkeen Oliver oli jo päästämässä irti Lucyn kädestä, mutta tajusi tytön ottavan tukea aiempaa voimakkaammalla otteella. Oliver tunsi, kuinka tyttö puristi hänen kättään niin lujaa, että sormista oli lähteä tunto. Lucy vaikutti, kuin olisi kaatumassa ja Oliver valmistautui jo nappaamaan tytön kiinni, mikäli tämän jalan jostain syystä pettäisivät.
Pian Lucy kuitenkin irrotti otteensa Oliverista ja otti tukea seinästä aamiaisen noustessa ylös. Hetken itsensä keräilyn jälkeen Lucy kaivoi taskustaan nenäliinan, johon pyyhki suupielensä. ”Oletko kunnossa?” Oliver ihmetteli, kun Lucy nakkasi nenäliinan läheisiin roskakoriin ja puhalsi pitkään. ”Ehkä, kelju olo”, tyttö vastasi ja puristi reppunsa olkahihnaa rystyset melkein valkoisena. Oliver katsoi kelloa. ”Meidän on pakko mennä, ettemme myöhästy junasta”, hän sanoi ojentaen kättään edelleen huonovointisen näköiselle Lucylle. Tyttö nyökkäili ja tarttui käteen heikosti.
Vaikka joululomalta oppilaat takaisin Tylyahon asemalle kuljettava juna oli huomattavasti tyhjempi, kuin syyskuun ensimmäisen päivän kyyti, oli tammikuussakin vaikea löytää tyhjää vaunuosastoa. Annie ja Katie olivat kuitenkin jo varanneet vaunuosaston, jonne viittoivat Lucya ja Oliveria liittymään.
Lucy hymyili ystävilleen, mutta hymy hyytyi, kuin salamaniskusta. ”Käyn vessassa”, Lucy sanoi nostaen käden suulleen ja kääntyi kannoillaan. Annie, Katie ja Oliver jäivät hieman typertyneinä katsomaan melkein juoksua etenevän Lucyn perään.
***
Lucyn saapuessa vaunuosastoon Annie katsoi tätä hieman kummeksuen. ”Et kai sinä ole kipeä”, vaaleahiuksinen kysyi, mutta Lucy pudisti päätään. ”Tämä alkoi vasta vähän aamiaisen jälkeen, eikä minulla ole kuumetta tai mitään”, Lucy kertoi istuessaan Oliverin viereen. ”Lucy… Voitko sinä olla raskaana?” Katie kysyi ja huomasi, että Lucy oli todella kalpea, mutta ei vain fyysisen huonovointisuuden vuoksi. Vanhempi brunetti oli tajunnut, että jos joku olikin mennyt vikaan, mahdollisuus olisi olemassa.
”Äiti tappaa minut, jos olen raskaana”, Lucy henkäisi ja katsahti sitten Oliveria, ”Ja sinut myös.” Oliver näytti myös hieman jännittyneeltä, mutta pudisti sitten päätään. ”Ajatellaan nyt järkevästi”, hän sanoi painokkaalla äänellään, mutta tyttöseurue oli jo alkanut kasvattamaan paniikkia. Vaikka Oliver yritti kertoa tytöille, että ilmiintyminenkin voi aiheuttaa huonovointisuutta, tuntuivat nämä olevan jo varmoja Lucyn raskaudesta. Eikä Oliverkaan ollut enää ihan varma mitä uskoi.
Koulupukujen vaihdon jälkeen Lucy tuntui näyttävän entistä kalpeammalta. Tämä ei ollut syönyt koko matkan aikana mitään ja vähäinen vesikään ei tuntunut kohentavan olotilaa. Annie oli yrittänyt tarjota tytölle suklaata ja muita makeisia, mutta kaikki tuntui vain aiheuttavan Lucylle voimakkaan yökkäämisreaktion.
”Sinun pitäisi juoda lisää”, Katie yritti vakuuttaa Lucya tarjoten tälle vesipulloa. Vesi ei aiheuttanut niin voimakasta yökkäysreaktiota, joten vanhempi tarttui pulloon vaisusti kiittäen. ”Sinun on mentävä suoraa sairaalasiipeen”, Oliver vaati, kun Lucy siemaili pullosta pienen pieniä annoksia huokaillen välillä syvään. Lucy tiesi, että Oliver oli oikeassa ja mikäli tämä ei valvoisi hänen ilmoittautumistaan Pomfreylle, sen tekisivät Katie ja Annie.
***
Sairaalasiiven ovi kävi ja vierailijana harvinainen näky astui sisään. Oliver asteli toista päivää sairaalasiivessä makaavaan Lucyn sängyn luokse.
”Anteeksi, että olet joutunut odottaa. Kävin puhumassa McGarmiwan kanssa Potterin luudasta. Harry oli saanut joululahjaksi aidon tulisalaman, mutta McGarmiwa pelkää sen olevan kirottu. Lisäksi meidän piti keskustella siitä, mitä tekisimme, jos ankeuttajat eksyvät kentälle toisen kerran. Huiski seuraa harjoituksia vielä toistaiseksi…” Oliver jatkoi puhettaan ja Lucyn sängyn kiertämistä edes takaisin melkein viisi minuuttia vetäen henkeä vain pari kertaa. Saatuaan kaiken sanottua hän katsoi Lucya typertyneenä ja tajusi vasta sitten kysyä tämän vointia.
”Ihan hyvä. Jos ruoka pysyy huomiseen asti alhaalla, pääsen aamulla pois”, tyttö vastasi väsyneen kuuloisena. Oliver laski käden tyttöystävänsä peitolle ja huokaisi pahoittelevasti. ”Meidän olisi pitänyt varautua paremmin”, hän sanoi painaessaan suukon Lucyn otsalle. Tyttö kohotti katseensa kohdatakseen ruskeat silmät ja hymyili tarttuessaan Oliverin käteen. ”Kyllä tästä selvitään”, nuorempi vastasi ja puristi kättä hellästi.
Sängyn reunalle istumaan aikonut Oliver pongahti ylös ja kääntyi, kun sairaalasiiven ovi aukesi verrattain kovalla voimalla ja Weasleyn kaksoset saapuivat vierailulle. Vaikutti melkein siltä, kuin ovi olisi potkaistu auki, niin täynnä kaksosten kädet olivat. ”Täällähän se meidän pieni perhe onkin!” George hihkaisi saaden sairaalasiiven muut potilaat näyttämään erittäin hämmentyneeltä ja Lucyn tuijottamaan suu auki.
Kaksoset olivat haalineet jostain sinisen ja punaisen sävyisiä serpentiinejä ja konfetteja, joita heittelivät ympäriinsä mekastaessaan tiensä Lucyn sängyn luokse järjettömän suuren ”Onnea!”- pallon kanssa.
”Et varmasti vielä tiedä onko se poika vai tyttö, joten piti ottaa molempia värejä”, Fred sanoi ja puhalsi iljettävää ääntä pitävään pilliin melkein Lucyn korvan vieressä samalla, kun George sitoi kattoa kohti pyrkivän pallon kiinni tytön sängyn päätyyn. Oliver katsoi vuorotellen Lucya ja kaksosia erittäin kysyvänä. Hän luuli tilanteen olleen jo selvä.
”Fred, George-” Oliver aloitti varovaisesti, mutta kaksosten ilonpito ja juhlinta päättyi samalla hengenvedolla. ”Me tiedämme kyllä”, molemmat totesivat olkiaan kohauttaen. ”Mutta ehdimme jo hankkia tarvikkeet”, Fred väläytti vielä kerran pilliin puhaltaen. George heitti kourallisen vaaleanpunaisia konfetteja Oliveria kohti. ”Eihän niitä voinut jättää käyttämättä”, nuorempi kaksonen jatkoi, mutta kääntyi sitten kyselemään vuoteessa istuvan ystävänsä vointia.
Lucy katsoi kaksosten perään, kun Pomfrey ajoi nämä ulos Fredin yhä puhallellessa kimakkaan pilliin. ”Montakohan räyhääjää äiti lähettää, kun juoru olemattomasta raskaudestani alkaa kiertää”, Lucy huokaisi ja pyöräytti silmiään. Oliver pudisti päätään, kaksoset juoksisivat tämän jälkeen joka harjoitusten yhteydessä ylimääräisen lenkin. ”Älä sitä murehdi”, Oliver vastasi, suukotti Lucyn poskea ja poistui pitkin askelin käytävään. Lucy olisi toivonut toisen voivan jäädä, mutta tiesi, että huispausharjoitukset eivät odota.
Oliverin poistuttua harjoituksiin mustatukkainen tyttö Lucyn sängyn viereisellä sängyllä laski kirjansa ja yskäisi pienesti kiinnittääkseen Lucyn huomion. ”Harrison?” Lucy kääntyi kohtaamaan harmaat silmät ja kysyvän katseen. ”Chang”, tyttö vastasi merkiksi siitä, että oli kuulolla. He eivät olleet Chon kanssa koskaan tutustuneet paremmin, mutta vaihtaneet muutaman sanan yhteisillä yrttitiedon tunneilla.
”Sinä ja Wood?” Cho kysyi vähäsanaisesti ja Lucy vastasi vain nyökkäämällä. Hän näki, että Cho halusi jatkaa kyselemistä, mutta ei joko uskaltanut tai tiennyt miten olisi asiansa esittänyt. Toisen yritettyä aloittaa kahdesti lausetta Lucy vastasi ääneen sanomattomaan kysymykseen; ”En ole raskaana. Ilmeisesti ensimmäinen ilmiintymiseni oli vain elimistölleni valtava shokki.” Lucy naurahti jotain turhautuneen oloisena kaksosista ja siitä, kuinka tunkisi näille ryhmyt, minne aurinko ei paista ja Chokin hymyili.
”Miten sinä voit?” Lucy esitti vastakysymyksen. Oli yleisessä tiedossa, että Cho oli loukkaantunut Korpinkynnen harjoituksissa marraskuussa ja kävi sen vuoksi Pomfreyn tarkastettavana. ”Kylki on huomattavasti parempi, kiitos kysymästä.” ”Tuleeko Cedric käymään?” Lucy kysyi virnistäen ja Chon kalpeille kasvoille nousi heleä puna. ”Ehkä…” tyttö vastasi, eikä ehtinyt muuta, kun Pomfrey tuli tutkimaan kylkeä ja nykäisi verhon tyttöjen sänkyjen väliin.
***
Neljäsluokkalaisten rohkelikkojen ja korpinkynsien yrttitiedon oppituntien aiheena oli kidusruoho, sen viljeleminen ja käyttötavat. Verso oli tuonut luokkaan valtavan akvaarion, sillä mustajärven pintaa peitti paksu jää.
”Kidusruoho on verrattain harvinainen, eikä kasvatettuna lainkaan niin voimakas, kuin villinä kasvanut”, opettajatar selitti. Kaikilla oppilailla oli käsissään pienet palat Verson talven aikana kasvattamaa kidusruohoa. Tahmainen kasvi tuntui kylmältä ja iljettävältä sormissa ja osa pojista oli jo alkanut murskata sitä sormiensa väliin ja pyyhkimään kuvioita toistensa kasvoihin.
”Kidusruohon maku on melko pehmeä, mutta se ei sovellu ruokakasv-”, Verson lause jäi kesken, kun tämä käännähti katsomaan olkansa yli. Luokan ovi oli narahtanut kovaäänisesti ja McGarmiwa seisoi ovella. ”Pomona, saanko lainata Harrisonia hetken”, saapunut opettaja kysyi ja sai kollegaltaan vastaukseksi nyökkäyksen. Lucy nielaisi ja laski kidusruohot käsistään lähtien sitten McGarmiwan perään. Astellessaan luokan ovelle hän ehti miettiä, kuinka montaa sääntöä oli tänä vuonna Fredin, Georgen ja Leen kanssa jo rikkonut. Oven toisella puolella odottava Oliver kuitenkin valaisi tilannetta.
McGarmiwa sulki oven perässään ja kääntyi sitten katsomaan kahta rohkelikkoa. Hän viittoi molemmat peräänsä ja asteli napakasti Verson työhuoneen ovelle. Työhuone oli sotkuinen, mutta muodonmuutosten opettaja istui työpöydän taakse ja viittoi oppilaat pöydän vastapäisille jakkaroille.
McGarmiwa huokaisi syvään ja katsoi vuorotellen Oliveria ja Lucya, jotka eivät uskaltaneet vielä sanoa mitään. ”Huhut kiertävät. Wood, sinä saat täysi-ikäisenä tehdä melkein mitä haluat koulun sääntöjen puitteissa, mutta minun on tuvanjohtajana pakko keskustella kanssanne”, nainen aloitti. Lucy helahti kirkkaanpunaiseksi ja siirsi katseensa tutkimaan lattiaa. Tyttö ei ollut saanut kirjettä äidiltään, mutta Anastacia kertoi äidin kyselleen asiasta. Jos huhut olivat kantautuneet hänen äitinsä korviin, oli niistä kuullut tietenkin myös heidän tuvanjohtajansa. ”Voi pyhä Merlin, minä työnnän ne kirotut punapäiset paholaiset alas tähtitornista”, Lucy manasi lapsuudenystäviään ja sai McGarmiwalta paheksuvan katseen. ”Professori, voin selittää”, sanojaan hetken jäsennellyt ja Lucya huomattavasti kevyemmin punastunut Oliver sanoi. McGarmiwa avasi kätensä, kuin synnintunnustusta odottaen ja Oliver alkoi rauhallisesti kertomaan, mistä huhut olivat saaneet alkunsa.
”Minulla ei ole mitään seurusteluanne vastaan, mutta ymmärrätte varmaan, mitä tällaiset huhut tekevät rohkelikon ja koko koulun maineelle”, McGarmiwa sanoi painokkaasti. Oliver ja Lucy nyökkäsivät. ”En kimppailmiinny enää koskaan”, Lucy vakuutteli kauhistuneena saaden tuvanjohtajansa hymyilemään. ”Jos päätät kuitenkin toisin, niin Pomonalla on todella hyvä resepti yrttijuomaan, joka vähentää ilmiintymiseen liittyvää pahoinvointia. Suosittelen pyytämään reseptiä viimeistään ennen, kuin omat ilmiintymisoppintuntinne alkavat”, McGarmiwa kertoi Lucylle, joka kiitti vinkistä hymyillen. Todennäköisesti Pomfrey oli juottanut hänelle samaa sekoitusta. ”Koska asia oli selvästi väärinkäsitys, en näe syytä olla yhteydessä vanhempiinne. Oletan myös, että osaatte jatkossakin käyttäytyä niin, ettei siihen ole tarvetta”, McGarmiwa osoitti keskustelun päättyneen ja nyökkäysten jälkeen ohjasti Lucyn ja Oliverin ulos Verson työhuoneesta. ”Löytänette itse takaisin oppitunneille?” opettajatar varmisti ja lähti lumi kenkien alla ratisten astelemaan kohti linnaa.
-
18. Valintoja
Ulkona pauhaava tuuli oli niin kova, että osa rohkelikoista pelkäsi makuusaliensa lähtevän pian sen mukaan. Puhuri pölläytteli lunta niin raivokkaasti, että Verso oli joutunut vahvistamaan kasvihuoneiden ikkunoita, etteivät herkimmät kasveista paleltuisi puuterilumen pyrkiessä sisään tiivisteiden väleistä.
Lauantaina pahin pakkanen oli lauhtunut ja ensimmäisen luokan oppilaat olivat tuvista riippumatta kuin yhdestä päätöksestä lähteneet rakentelemaan lumiukkoja ja -linnakkeita. Orlando ja Anastacia olivat saaneet joululahjaksi Mollylta huiviensa kanssa yhteen sointuvat pipot ja lapaset ja rakentelivat muiden ekaluokkalaisten kanssa suurta linnaketta. Lucy seurasi sisaruksiaan sivusta. Rohkelikon joukkueella olisi aamupäiväharjoitukset ja Puuskupuh pelaisi iltapäivällä Korpinkynttä vastaan. Peli oli kevätkauden ensimmäinen ja Oliver halusi ehdottomasti seuraamaan sitä.
Lucy tunsi lumipallon kopsahtavan takaraivoonsa ja hajoavan hiusten sekaan. Kylmä lumi tipahteli hänen niskaansa ja suli villapaidan sisään. Lucy käännähti ja nappasi kätensä täyteen lunta, hänen ei tarvinnut miettiä, kuka iskun takana oli ollut. Tyttö paiskasi luomansa epämuodostuneen lumipallon päin verryttelyasuissa olevia punapäisiä kaksosia, eikä osunut kumpaankaan. Fred syöksähti Lucya kohden yrittäen kampata tämän hankeen, siinä onnistumatta. Tyttö ehti kauhaista lunta ja tehdä aiempaa paremman pallon. Hän paiskasi sen kohti Georgea juuri, ennen kuin Fred onnistui aiemmassa yrityksessään ja kaatoi hänet syvään lumikinokseen.
Lucy tunsi uppoavansa syvälle hankeen ja jonkun, todennäköisesti Fredin, istuvan päälleen. ”Ana! Ollie!” Lucy huusi avuksi sisaruksiaan, ennen kuin kiljaisi spontaanisti Fredin työntäessä kourallisen lunta hänen paitansa alle. ”Apua!” Lucy jatkoi, kun George hyppäsi hänen viereensä painaen pään hankeen ja pörröttäen hiuksia lumen seassa.
”Kylmä, kylmä, kylmä”, Lucy valitti maatessaan edelleen lumihangessa. Hänen sisaruksensa olivat hyökänneet punapäisten veljesten kimppuun, mutta näyttivät olevan jäämässä pahasti alakynteen. Lucy pyyhki enimmät lumet kasvoiltaan ja syöksyi sisarustensa avuksi Fredin ja Georgen höykyttämiseen.
Lopulta kaikki viisi makasivat myllätyn lumen seassa huohottaen posket punaisina. Orlando ja Anastacia tokenivat nopeasti ja lähtiessään pöllyyttivät lunta vielä Fredin, Georgen ja Lucyn kasvoille. Lucy repesi nauramaan ja katsahti vieressään makaavaa Frediä, jonka oikealla puolelle George näytti yrittävän jo nousta istumaan. Fred hymyili leveästi ja kohotti kätensä pyyhkimään hiukset ja lumen Lucyn kasvoilta. ”Kasvosi ovat aivan lumessa”, poika huomautti saaden Lucyn tuhahtamaan. ”Jos et vielä huomannut, niin sitä on aivan kaikkialla”, Lucy vastasi, nousi ylös ja veti kaavun ja päällyspaidan pois päältään. Keltaiset rintaliivit näkyivät sulaneen lumen kasteleman valkoisen t-paidan läpi tytön yrittäessä pudistella lunta pois ympäri käännetystä villapaidastaan.
”Mitä sinulle tapahtui?” Fred ja George lähtivät pitkin askelin harppomaan kohti kenttää, jättäen Lucyn katsomaan viekkaasti heidän peräänsä. Oliver oli selvästi koukannut polultaan matkalla huispauskentälle ja ihmetteli tilannetta. ”Etkö arvaa?” tyttö kysyi vetäen hieman kostean villapaidan takaisin päälleen. Oliver nyökkäsi, kyllähän hän arvasi, mikä pyörremyrsky Lucyyn oli osunut. Hänkin oli alkanut hiljalleen ymmärtää Lucyn ja kaksosten riehakasta keskinäistä suhdetta, eikä enää edes yllättynyt tämän kaltaisista tilanteista.
”Mene sisälle ja kuivaa itsesi kunnolla, ettet vilustu”, Oliver sanoi tuoden Lucyn mieleen elävästi parin ensimmäisen yhteisen lenkin. Kuinka paljon asiat olivatkaan sen jälkeen muuttuneet. ”Asia selvä, kapteeni”, Lucy virnisti ja kurottautui painamaan nopean suudelman Oliverin suupieleen ennen kuin käänsi selkänsä ja lähti linnaa kohti.
Oliver kääntyi lähteäkseen, mutta astuttuaan vain pari askelta tunsi, kuinka kaksi lumipalloa osui hänen selkäänsä. Poika kääntyi kulmat kurtussa odottaen näkevänsä hetki sitten kaikonneen punapäisen kaksikon. Hänen ilmeensä kuitenkin heltyi katseen kohdatessa joukon ekaluokkalaisia. ”Hei Oliver!” Orlando ja Anastacia hihkaisivat yhteen ääneen reippaasti vilkuttaen linnakkeen huipulta. Oliver mietti takaisin vilkuttaessaan, kuinka kaltaisekseen seura tekikään.
***
George vilkaisi ympärilleen ja pukkasi sitten veljeään kylkeen. ”Sinä tuijotit”, nuorempi sanoi kulmiaan kohottaen. ”Ihan kuin en olisi nähnyt Lucya vähemmässäkin vaatetuksessa”, Fred vähätteli olkiaan kohauttaen. Viime kesänäkin he olivat uineet lammessa ja ottaneet aurinkoa yhdessä.
”Se on eri asia. Oletko edelleen kateellinen Kapulle?” George kysyi. Hän oli huomannut erilaisen vivahteen Fredin Lucyyn luomissa katseissa. Erityisesti silloin, kun Oliver ei ollut paikalla. ”Se nyt vain on sellaista ja Oliverkin valmistuu kohta”, Fred järkeili ja potkaisi jääpaakkua polulla. Se lähti laskettelemaan jäistä rinnettä alas ja lopulta näkymättömiin.
”Tajuatko kuinka usein olisimme kentällä, jos Oliver ei viettäisi edes osaa ajastaan Lucyn kanssa?” George mietti saaden parin seurustelun kuulostavan lähes järkiratkaisulta, vaikka he molemmat tiesivät, ettei asia ollut niin.
”Mutta Leekin sanoi, että he eroavat viimeistään, kun tajuavat, kuinka vaikeaa täältä käsin on ylläpitää etäsuhdetta”, Fred vastusti veljeään ja levitteli käsiään. Oliver valmistuisi keväällä, Lucy jatkaisi koulua vielä kolme vuotta ja he kaksi. Toisin kuin Oliverilla, hänellä olisi kaikki mahdollisuudet olla Lucyn kanssa.
”Se on ihan mahdollista, mutta odota nyt edes siihen asti”, George myöntyi, kaappasi maasta kasan lunta ja heitti sen Fredin päälle, itse juosten rinnettä pakoon kohti huispauskenttää.
***
”Aiotko kirjoitella uusia taktiikoita pitkälle yöhön?” Lucy kysyi heidän kävellessään kohti linnaa. Peli oli venynyt myöhälle iltaan ennen, kuin Cedric oli napannut siepin. Pakkanen tuntui taas kiristyvän.
Oliver oli tehnyt muistiinpanoja koko pelin ajan ja seurannut erityisesti seuraavana vastustajana toimivan Korpinkynnen pelitaktiikkaa. Poika istui kaikki illat lukemassa huispauskirjoja ja tökkimässä huispauskentän pienoismalliaan. Kentän taiotut pelaajatkin tuntuivat kaipaavan taukoa, eivätkä olleet suostuneet edes kokeilemaan kaikkia uusia tekniikoita, joita niille yritettiin opettaa.
”Ihan kuin sallisit sen, kun raahasin sinut jo peliin”, Oliver totesi virnistäen ja pyyhkäisi lumet pois tyttöystävänsä hiuksista, vaikka hiutaleita putoili taivaalta koko ajan. ”Et sinä hirveästi joutunut raahaamaan”, Lucy sanoi hymyillen, mutta selkeästi sarkasmia äänessään. Ei hän pistänyt pahakseen, mutta oli ehkä odottanut hieman romanttisempaa vuosipäivää. Oliver näytti pahoittelevalta, kun nappasi Lucyn käden omaansa. ”Panisitko pahaksesi, jos viettäisit seuraavankin vuosipäivämme kentän laidalla?” poika kysyi työntäessään linnan painavan puuoven auki. ”Miten niin?” Lucy ihmetteli heidän suunnistaessaan kohti portaikkoja. Jos hän ei ollut ymmärtänyt aivan väärin, Oliver oli valmistumassa keväällä.
Oliver veti syvään henkeä ja tuntui puristavan Lucyn kättä hieman turhankin lujaa. ”Ilmoittauduin koelentoihin”, poika sanoi jännittyneenä. Lucy kääntyi katsomaan poikaystäväänsä hymyillen leveästi. ”Hyvä päätös”, tyttö sanoi kuin huokaisten helpotuksesta, vaikka olikin ollut aika varma siitä, ettei Oliver voisi jättää koelentoja välistä.
”Olen ensi kuussa muutaman päivän poissa koulusta. Mutta hyväksytyksi tuleminen tarkoittaisi myös, että olen harjoituksissa ja leireillä melkein koko kesän”, Oliver sanoi ja raapi vapaalla kädellä niskaansa. He eivät olleet nähneet viime kesänä ollenkaan, eikä tästä kesästä tulisi paljon helpompi, jos hän tulisi valituksi joukkueeseen. ”Ai-”, Lucy ynähti pettyneenä. Hän ei ollut täysin tajunnut, että huispaus veisi valtaosan Oliverin ajasta myös kesällä. He ehtisivät viettää ehkä vielä vähemmän aikaa yhdessä, kuin nyt.
”Mietitään sitä sitten, jos tulen valituksi”, Oliver yritti lohduttaa, mutta Lucy pudisti päätään. ”Kun tulet valituksi”, tyttö sanoi luottavaisesti ja jatkoi sitten; ”Eikä siinä ole miettimistä. Sinä teet mitä pitää.”
Oliver veti Lucyn lähemmäs itseään ja suuteli tätä portaikon lähtiessä liikkeelle. Lucy hymyili, mutta ei voinut olla miettimättä, että teinisuhteilla ei ollut tapana kestää loppuelämää. Jos heidän suhteensa päättyisi ja Oliver olisi asettanut Lucyn huispauksen edelle, he eivät voisi ikinä jatkaa edes ystävinä.
***
Pääsiäisloma oli alkanut, mutta monet oppilaat olivat jääneet pyhien ajaksi Tylypahkaan. Ginny, Orlando ja Anastacia olivat lähteneet vapaille kotiin, mutta heidän sisaruksensa olivat päättäneet jäädä koululle.
Lucy istui tähtikartta auki vieressään lounaalla, kun juuri heränneen näköiset Fred ja George tepastelivat saliin.
”Missäs Kapu?” George ihmetteli haukotellen. Fred nosti kätensä lipaksi otsalleen ja haravoi katseellaan salia, kuin vahvistaakseen veljensä kysymystä. ”Puhutte, kuin viettäisin kaiken aikani Oliverin kanssa”, Lucy sanoi hymyillen ja nosti katseensa tähtikartasta. ”Niinhän sinä melkein teetkin”, Fred sanoi kulmiaan kohottaen ja hymyili lempeästi tytölle. Lucy naurahti hieman typertyneenä ja punastui. ”No, nyt teillä on jakamaton huomioni. Katie on sukuloimassa ja Oliver koelennoissa”, tyttö selitti vielä virnistäen. Fred ja George katsoivat toisiaan ja kohauttivat sitten olkiaan.
”Kai tajuat, kuinka äitisi raivostuu, jos seurustelet ammattilaishuispaajan kanssa”, George huomautti hetken hiljaisuuden jälkeen voidellen samalla jo kolmatta leipäpalaa. ”En minä siitä välitä, mutta Oliver tuskin haluaa viettää kaikkia vapaapäiviään Saukkonummella äidin silmien alla. Eikä äiti päästä minua joka välissä Woodeille”, Lucy lateli hieman huolestuneena. Kaksoset nyökkäilivät, mutta eivät aivan samassa tahdissa, mikä häiritsi Lucya suunnattomasti. ”Eikö Oliver aio hankkia omaa asuntoa?” Fred ihmetteli halkoen kuumia perunoita lautasellaan. Lucy kohotti olkiaan ja levitteli käsiään. ”Sinnehän äiti minut päästäisikin ilolla”, tyttö sanoi sarkastisesti saaden kaksoset taas nyökkäilemään myöntyvästi. Elisabethilla ei olisi mitään intressiä päästää viisitoistavuotiasta tytärtään viettämään kesäänsä täysi-ikäisen velhon kanssa, ammattihuispaaja tai ei.
-
19. Loppuottelu
Lucy istui Fredin ja Georgen välissä sohvalla katsomassa takan edustan vallanneen Leen touhuja. Tumma poika harjoitteli jonkinlaisia muodonmuutoksia kävyillä ja kivillä, joita olikin takan edessä aimo läjä. Lee epäonnistui surkeasti yrityksessään muuttaa käpy suklaaksi ja heittikin teoksen takkaan, missä se paloi iloisesti räiskyen ja luoden vaniljaista tuoksua oleskeluhuoneeseen.
”Kato, Kapu”, Fred tuumi olkansa yli sisäänkäynnin avautuessa. Lucy puuskahti ja kurottautui heittämään yhden Leen epäonnistuneista kävyistä takkaan. Nostaessaan katseensa tulesta tyttö huomasi Oliverin astelleen sohvan viereen ja katselevan nelikkoa, vaikkakin lähinnä Lucya.
”Odotin sinua kentällä”, Oliver sanoi pettyneenä ja ehkä vähän vihaisenakin. Sekä kaksosten, että Leen katseet kääntyivät ruskeahiuksiseen tyttöön, joka riuhtaisi itsensä ylös sohvalta. ”Minä en odottanut, että sinulla olisi seuraa”, Lucy vastasi napakasti ja astui melkein kiinni Oliveriin, joka huokaisi. ”Lainaan häntä hetken”, kapteeni totesi kaksosille ja ennen kuin edes Lucy ehti tajuta, oli Oliver jo tarttunut tämän käteen ja vienyt oleskeluhuoneen nurkassa sijaitsevalle pienelle sohvalle.
”Mitä sinä nyt?” Oliver ihmetteli istuttaessaan tytön alas ja asettuessaan itse tämän viereen. ”Minä näin sinut Angelinan kanssa”, Lucy vastasi ja veti kätensä puuskaan. Oliver laski toisen kätensä Lucyn reidelle ja huokaisi. ”Keskustelimme tekniikoista. Tiedät, että Angelina jatkaa kapteenina, kun opintoni päättyvät”, poika selitti miettien, miksi he edes keskustelivat tästä. Lucy olisi voinut hyvin tulla keskeyttämään hänet ja Angelinan harjoitusten jälkeen.
Lucy hymähti ja vältteli Oliverin katsetta. Hän tiesi, että Oliver oli ollut se, joka oli jättänyt Angelinan, kun näiden juttu ei ollut toiminut, mutta silti toisten läheisyys kentällä oli vaikuttanut muultakin, kuin vain kapteenin velvollisuuksien siirtämiseltä eteenpäin.
”Mitä jos Angelina haluaakin huomiotasi jostain muustakin syystä?” Lucy kysyi närkästyneenä eikä pitänyt ollenkaan siitä, kun Oliver naurahti ajatukselle ja siirtyi lähemmäs esittäessään vastakysymyksen; ”Oletko sinä mustasukkainen?” Lucy avasi kädet puuskasta ja pukkasi Oliverin kauemmas. ”No en!” tyttö kivahti. Hän jäi tuijottamaan Oliveria ja veti syvään henkeä syvään. ”Sinä olet melkein koko vuoden vain ollut kentällä tai lukenut S.U.P.E.R.eihin. Vietät joukkueen kanssa paljon enemmän aikaa kuin minun kanssani. Sitten vielä annat odottaa itseäsi jonkun Angelinan takia”, Lucy tunsi pulssinsa kiihtyvän eikä tiennyt miksi. Hänen ei pitänyt olla mustasukkainen, mutta tunsi siihen olevan aihetta. Hän mietti jopa, oliko Oliver ollut kentällä useamminkin Angelinan kanssa kahdestaan, kun väitti harjoitusten venyneen.
”Sinä tiedät, kuinka tärkeä tämä viimeinen peli on”, Oliver vastasi selvästi painokkaammalla äänellä, kuin aiemmin. Kauhukuvia päässään kehitellyt Lucy tiesi taas tulleensa huispauksen, ja ehkä Angelinankin, syrjäyttämäksi ja nousi sohvalta osoittaakseen keskustelun päättyneen. Lucy kuitenkin tunsi, kuinka Oliver tarttui hänen ranteeseensa. ”Kaikki helpottaa, kunhan voitamme pokaalin”, poika vakuutteli ja yritti jo hymyillä toiselle. Impulsiivinen brunetti kuitenkin nykäisi ranteensa pois toisen otteesta ja vastasi vihaisena; ”Te tarvitsette melkein kahden sadan pisteen eron. Tajuatko itsekään, kuinka epätodennäköistä se on?” Lucy kääntyi kannoillaan ja suunnisti rivakasti tyttöjen makuusalia kohti. Oliver jäi tuijottamaan suu auki toisen perään, mutta huomasi sivusilmällä, kuinka tilannetta selvästi seuranneet kaksoset ja Lee pudottautuivat piiloon sohvan selkänojan taakse.
***
Oliver oli käskyttänyt joukkueensa ajoissa nukkumaan ja lähtenyt itse Percyn iltaliikkumisen rajoitusmuistutuksista huolimatta purkamaan turhautumistaan juoksemalla.
Oliver ei tuntunut rauhoittuvan, vaikka tämä kävi suorittamassa iltalenkistä huolimatta myös jokapäiväisen aamulenkkinsä. Kapteeni usutti pelaajia aamiaisella syömään hyvin, itse kuitenkaan koskemattakaan ruokaan. Poika kiersi joukkueen valtaamaa pöydän päätyä edestakaisin pelkän kahvikupin kanssa. Harry laski kahvia menneen puolen tunnin aikana melkein litran, kun Oliver kurotti taas kaksosten yli täyttääkseen kuppinsa.
”Meidän pitää voittaa melkein kahdella sadalla pistellä”, Oliver hoki vuorotellen hermostuneena ja vihaisenoloisena. Poika vilkuili kattoa kuin varmistaakseen sään pysyneen muuttumattomana. Sellaisena mitä varten he olivat harjoitelleet.
”Kupit ja lautaset tyhjiksi, lähdetään valmistautumaan”, Oliver tokaisi vakavampana kuin koskaan, kaatoi melkein puolikkaan kupillisen kahvia kerralla kurkustaan alas ja kääntyi niin nopeasti, että oli törmätä McGarmiwaan. ”Professori”, Wood tervehti myös opettajan pysähtyessä.
McGarmiwa katsoi Woodia päättäväinen ilme kasvoillaan ja totesi niin hiljaa, että vain joukkuelaiset pystyivät kuulemaan sen; ”Haluan, että pelin päättyessä Kalkaros näyttää siltä kuin olisi nielaissut siepin ja tullut yhtä aikaa molempien ryhmyjen iskemäksi. Onnistuuko se Wood?” Oliver rauhoittui hieman. Hänen ilmeensä oli varmempi ja kasvoilla oli nähtävissä pieni vinon hymyn pilkahdus, kun hän vastasi; ”Tietenkin, professori.”
***
”Oliver!” Kutsuttu poika kääntyi ja huomasi vielä aamun kosteudesta liukkaassa rinteessä kompuroivan Lucyn kaatuneen pitkin pituuttaan nurmikolle. Tytön kyynärpäät olivat ruohojäljistä päätellen olleet kaatuessa vastaanottajina. ”No? Meillä on kiire häviämään peli”, Oliver vastasi kylmästi viitaten eilisiltaiseen keskusteluun, mutta ojensi kuitenkin kätensä auttaakseen nuoremman ylös. Lucy yritti pyyhkäistä enimmät ruohot naarmuuntuneista kyynärpäistään suostumatta kuitenkaan päästämään Oliverin kädestä irti.
”Minä-”, Lucy aloitti, mutta Oliver keskeytti hänet. ”Tajuatko, kuinka paljon tämä peli merkitsee minulle”, Oliver kysyi antaen ärtymyksen kuulua yleensä rauhallisessa äänensävyssään. ”Tajuan, mutta- ”, Lucy parahti, mutta ei saanut lopettaa lausettaan, kun Oliver keskeytti hänet. ”Tulitko vielä muistuttamaan, kuinka epätodennäköinen voitto on?” poika haastoi painokkaalla äänellä saaden Lucyn kurtistamaan kulmiaan ja vetämään syvään henkeä. ”Minä tulin pyytämään anteeksi!” Lucy tiuskaisi uhmakkaasti ja puristi kovemmin Oliverin kättä, jottei tämä irrottaisi otetta. ”Käyttäydyin tosi tyhmästi eilen”, hän jatkoi ja nosti katseensa Oliverin kasvoihin. Tyttö ei pitänyt ollenkaan tavasta, jolla toinen pystyi olemaan näyttämättä ajatuksiaan ilmeissään. ”Olin mustasukkainen ja kateellinen siitä, että jopa kaksoset viettävät enemmän aikaa kanssasi, kuin minä”, Lucy vielä jatkoi ja ehti nähdä hymyn nousevan Oliverin kasvoille, ennen kuin päätyi tämän tiukkaan halaukseen.
”Olen ehkä myynyt sieluni huispaukselle, mutta sydämeni on sinulla”, Oliver kuiskasi Lucyn korvaan, puristi tytön vielä itseään vasten ja painoi suukon tämän ohimolle ennen kuin irrotti otteensa. Vaikka toukokuu oli jo lopuillaan, viileä tuuli puhalsi napakasti. Lucylla ollut päällään farkkujen lisäksi kuin ohut t-paita, joten Oliver riisui villapaitansa, jonka olisi joka tapauksessa vaihtanut peliasuun. Poika veti paidan Lucyn pään yli ja suuteli tyttöä käsien etsiessä vielä hihoja. ”Minun pitää mennä”, Oliver huokasi jännittyneenä ja Lucy hymyili vastatessaan; ”Tulen katsomaan, kun voitatte.”
***
Lähes koko katsomo puhkesi hurraa huutoihin Harryn napatessa siepin. Poika lähti tekemään pientä kunniakierrosta pyristelevä sieppi yhä hyppysissään. Koko joukkue muksahteli vuorotellen Harrya päin yhdeksi punaiseksi lentäväksi palloksi. Joukkueen tytöt aloittivat huutamisen; ”Me voitettiin mestaruus! Me voitettiin mestaruus!” Joukkue oli laskeutuessaan sekamelska ja se vain paheni, kun kannattajat alkoivat rynniä katsomosta kentälle hurraten, viheltäen ja huutaen.
Lucy katsoi, kun Oliver kahmaisi Harryn syleilyynsä ja melkein saman tien kaksoset muksahtivat samaan joukkoon. ”He voittivat mestaruuden”, Lucy sanoi hiljaisesti kaikkien mylviessä katsomossa. Tyttö kääntyi vieressään seisovaa Annieta kohti ja kahmaisi tämän liian tiukaan halaukseen. Lucy saattoi myös kopauttaa kyseistä blondia kannatuslipullaan huudahtaessaan; ”He voittivat mestaruuden!” Annie vastasi halaukseen ja työnsi Lucya sitten hieman kauemmas itsestään. ”Meidän pitää mennä onnittelemaan”, Annie vastasi myös intoa äänessään, vaikkei seurannutkaan huispausta muuten kuin koulussa.
Lucy ja Annie luovivat väkijoukossa etsien pelaajia kaikkien punaiseen pukeutuneiden kannattajien seasta. Lopulta he löysivät joukkueen hajautuneena, mutta pienelle alueelle. Kaikille tuntui olevan tärkeintä onnitella juuri parasta ystäväänsä.
Onnitellessaan kauimmas muista ehtineitä Aliciaa ja Angelinaa, Lucy ja Annie kuulivat takaansa kiljaisun. ”Me voitettiin mestaruus!” Katie kiljaisi ja heittäytyi luokkatoveriensa kaulaan. ”En ole ikinä ollut näin onnellinen”, Katie hykersi, antoi suukot ystäviensä poskille ja irti päästäessään tuuletti tempoen käsiään ilmaan; ”Siitäs saitte luihuiset!” Lucy näki Katien takana kaksosten nostavan Harryn olkapäilleen istumaan ja kantavan tätä kohti katsomoa, jossa Dumbledore seisoi odottamassa huispauspokaali käsissään. Annie tarttui sekä Katieta, että Lucya kädestä ja veti nämä kaksosten ja Harryn perään.
Joukkue asettui punaiseen pukeutuneen kannattajameren ja katsomon väliin seisomaan, Harry edelleen kaksosten hartioilla. Dumbledore ei puhunut pitkästi, vaan ojensi pokaalin Oliverille, joka tarttui siihen, kuin hukkuva pelastusrenkaaseen. Poika puristi pokaalia kaksin käsin, painoi huulensa sen kylmälle metallille ja nosti lähes saman tien ilmaan aiheuttaen suunnattoman hurraus- ja kannatusmylvinnän takanaan. Seuraavaksi Oliver nosti pokaalin Harrylle, joka näytti sädehtivän ja heilutti pokaalia näyttävästi ilmassa kaksosten nostaessa häntä vielä vähän korkeammalle.
Irrotettuaan otteen pokaalista Oliver kääntyi kannattajien rivistöön päin. Kaikki katseet oli suunnattu haltioituneena Harryyn ja pokaaliin. Kaikki paitsi yksi. Oliver katsoi ensimmäiseen riviin tunkenutta tyttöystäväänsä tiukasti silmiin ja astui tytön eteen. Hän kehysti tytön kasvot käsillään ja veti tämän pitkään suudelmaan. Lucy tunsi jalkojensa irtoavan maasta ja tiukan otteen ympärillään. He molemmat tuntuivat hetkeksi unohtavan kaiken muun ympäriltään.
Oliver laski Lucyn hellästi takaisin jaloilleen ja silmät avatessaan tajusi usean silmäparin kääntyneen pokaalista heihin kahteen. Lucy tarttui Oliverin rinnuksista, nousi varpailleen ja suuteli poikaa edellistä suudelmaa nopeammin. ”Te teitte sen”, tyttö lähes henkäisi ja hymyili leveästi. Oliver veti toisen halaukseen vastatessaan; ”Me teimme sen”, ja auringossa kylpevää kannattajajoukkoa katsoen.
Pokaali oli lähtenyt kiertämään ja tuntui, että jokainen halusi koskea sitä, mutta Lucy vain katseli tilannetta sivusilmällä Oliverin käden ali. ”Onnitteletko meitäkin?” George kysyi salakavalasti Oliverin selän takaa ja kapteenin kääntyessä kaappasi Lucyn syleilyynsä. ”Pysy vain pitäjänä, olisit surkea jahtaaja”, Fred vakuutteli ja kiersi kätensä Lucyn ympärille vastakkaiselta puolelta, kuin veljensä. Poikien suoristaessa selkänsä Lucy tunsi jalkojensa taas irtoavan maasta ja käsien painuvan kylkiä vasten. Kaksoset alkoivat hyppiä retuuttaen tyttöä mukanaan rallattaessaan; ”Me voitettiin, me voitettiin!” Lucy nauroi tilanteelle, vaikkakin pahoinvoivan näköisenä ja hetken riepotuksen jälkeen vaatikin kaksosia päästämään hänet alas.
-
20. Vuosi päättyy
Kevään viimeinen viikko oli vielä edessä. Oliver ei ollut luopunut aamulenkeistään huispausmestaruuden voitonkaan jälkeen.
Poika istui aamiaiselle Lucyn viereen ja otti vastaan tytön valmiiksi täyttämän kahvikupin. Lucy selaili rauhassa sunnuntain paksua päivän profeettaa, mutta ojensi Oliverille urheiluliitettä, jossa oli ainakin kolme tytön isän kirjoittamaa artikkelia ja huispausliigan kesän harjoituspelien alustavat päivämäärät.
Oliver otti liitteen vastaan, mutta laski sen pöydälle eteensä ja hivuttautui aivan kiinni tyttöystäväänsä. ”Arvaa mistä sain kirjeen”, Oliver kysyi kuiskaten huulet melkein kiinni Lucyn korvassa ja hymyillen, kuin tietäisi maailman luonnin salaisuuden. ”No?” Lucy haastoi kärkkäästi vilkuillen poikaa kulmiensa alta. ”Rapakosta, he haluavat minut kakkospitäjäkseen”, Oliver hehkutti. Lucy kiljaisi lähes paheksuntaa herättävän kovaa ja kietoi kätensä Oliverin kaulaan melkein kaataen molempien kahvikupit. Moni oppilas kääntyi katsomaan heitä ja opettajain pöydässäkin kohoteltiin kulmakarvoja. ”Minä tiesin!” tyttö hihkaisi silmät loistaen. Oliver ei lopettanut hymyilyään ja kietoi kätensä Lucyn ympärille, vaikka saliin alkoi saapua enemmän ja enemmän oppilaita aamiaiselle.
”Mitä sinä tiesit?” George kysyi istuessaan Lucyn viereen ja tiiraillen tätä sivusilmällä. Oliver oli jo siirtänyt keskittymisensä tarkemmin Lucyn isän artikkeliin Impoon Ampiaisten etsijästä Elisé Wienistä. ”Huutosi kuului varmaan kolmoskerrokseen asti”, Fred täsmensi istuessaan kolmikkoa vastapäätä. Lucy vilkaisi Oliveria, joka kohautti olkapäitään leveästi hymyillen. ”Että minusta tulee ammattilaisurheilija”, poika vastasi kohottaen katseensa hetkeksi lehdestä, mutta kaksoset vain kohottivat kulmiaan. ”Kapu kuule, me on tiedetty se kolmannelta luokalta lähtien”, Fred sanoi asian, kuin se olisi itsestäänselvyys. George näytti mietteliäältä ja jatkoi; ”Ehkä jo toiselta.”
***
Koulun päätösjuhlan pidot olivat päättyneet. Vain valmistuvat seistemäsluokkalaiset jäivät kuuntelemaan Dumbledoren päättäjäispuhetta, jonka jälkeen heidät saateltaisiin samoille veneille, joilla he olivat Tylypahkaan saapuneetkin.
”Ympyrä sulkeutuu”, kuten Dumbledore oli kuulemma Charlien lähtiessä sanonut.
Päättäjäispuheessa jaettaisiin myös stipendejä ja erityisiä palkintoja. Percy ei ollut koskaan ollut varmempi saavansa jonkin palkinnon, olihan hän hoitanut johtajapojan tehtävänsä äärettömän mallikkaasti näinkin vaikeana lukuvuonna. Nuori mies oli muistanut mainita asiasta ainakin viisitoista kertaa pitojen aikana ja pohti joka toisella kerralla, olisiko ensi vuoden valvojaoppilailla rauhallisempi vuosi.
***
Anastacia ja Orlando vetivät vaunuosaston oven auki valtavalla ryminällä. Kuten melkein kaikki muutkin, he olivat jo vaihtaneet päälleen arkisemmat vaatteet. Lucy kohotti katseensa hihitteleviä sisaruksiaan kohti, eikä tiennyt miksi punastui hieman näiden virnuilusta. Fred, George ja Lee vilkaisivat vastapäätä heitä istuvaa pariskuntaa ja nousivat kuin käskystä ylös. ”No niin, kauhukakarat, haetaan teidän tavaranne”, jompikumpi punapäisistä kaksosista kuului sanovan, kun he puoliksi tuuppivat Harrisonit kohti peräosassa sijaitsevaa tavaravaunua.
Kun molemmat kaksoset olivat poistuneet, Oliver kaivoi jotain taskustaan. ”Miltä tuntuisi, jos heräisit tänä kesänä muualtakin, kuin omasta huoneestasi Saukkonummelta?” Oliver kysyi ja heilutti pieneen kaato- avaimenperään kiinnitettyä avainta. ”Sinä sait sen asunnon”, Lucy vastasi ilme kirkastuen. Oliver nyökkäili, tarttui Lucyn käteen ja työnsi avaimen perineen kämmenen sisään. Poika sulki Lucyn avoimen käden avaimen ympärille. ”Pöllö toi aamulla kirjeen ja avaimet, se on minun seuraavan vuoden. Ehkä vanhempasi ovat päässeet alkujärkytyksestä yli ja saat viettää luonani enemmänkin aikaa”, Oliver ehdotti liiankin leveästi hymyilevälle tytölle. ”Harjoitusviikot voivat olla pitkiä, mutta tuolla saat olla rauhassa myös, jos äitisi käy hermoille”, poika vielä jatkoi ilmaisten epäsuorasti, ettei panisi ollenkaan pahakseen, vaikka Lucy olisi toisinaan odottamassa, kun hän tulisi kotiin. Nyt, kun tytön vanhemmat tiesivät heidän seurustelustaan, Oliver ei epäillyt hetkeäkään, etteikö Lucy saattaisi kapinoida äitiään vastaan ihan vain lähtemällä kotoa lupaa kysymättä. ”Varo tai asun pian täyspäiväisesti luonasi”, Lucy naurahti ja kurottautui painamaan huulensa Oliverin omille.
”Jos tuo oli uhkaus, se oli uskomattoman huono”, Oliver vastasi suudelman jälkeen ja nousi ylös penkiltä. Lucy seurasi esimerkkiä. Tämä ei ehkä olisi huonoin tapa kokeilla, kuinka heidän yhteiselonsa sujuisi.
Lucy tarttui Oliverin käsiin ja katsoi poikaa päästä varpaisiin ja takaisin jääden lopuksi tuijottamaan ruskeita silmiä. ”Minä luulen, että sinäkin uskallat tulla Saukkonummelle. Ehkä ehdit nähdä Charlietakin”, tyttö ehdotti hymyssä suin. Oliver nyökkäsi itsekin hymyillen. ”Minulle on pääasia, että kesääni kuuluvat sinä ja huispaus”, poika varmisti ja vilkaisi ulkona vilisevää maisemaa. Pieni sade ei estänyt aurinkoa valaisemasta pilvien takaa. ”Siinä järjestyksessä?” Lucy varmisti virnistäen leveästi. ”Jos tahdot niin”, Oliver suostui ja painoi huulensa tyttöystävänsä huulille samalla tuntien, kuinka juna jo jarrutti. Asema oli lähellä ja se tuntui jotenkin lopulliselta. Hän ei palaisi Tylypahkaan enää ensi syksynä.
Lucyn isä jutteli Weasleyn äidin kanssa, kun ensin molemmat kaksoset ja sitten Lucy ja Oliver liittyivät heidän seuraansa.
”Viime viikkoinen artikkeli Wienistä oli todella hyvä”, Oliver kehui Lucyn isää, joka jo halasi tytärtään ja taputti sitten Oliveria olkapäälle. ”Kiitos. Ja onnittelut Rapakkoon pääsystä, sain eilen tietää, että kirjoitan uuden pelaajan haastattelusi”, Arthur sanoi hymyillen ja jatkoi lähes samaan hengenvetoon, ”Ehtisitkö tulla ensi viikolla käymään?” Oliver hymyili, vilkaisi Lucya ja nyökkäsi. ”Oikein mielelläni”, poika sanoi hymyillen ja lupasi varmistaa vielä tarkemman päivän, kunhan saisi harjoitusaikataulut selvitettyä. Hän oli saanut alustavan harjoitusaikataulun jo koululle, mutta kaikki varmistuisi, kunhan hän pääsisi ensimmäisiin harjoituksiin fyysisesti paikalle.
”Charlie tulee myös ensi viikolla käymään. Hän oli niin pettynyt, kun ette ehtineet nähdä viime kesänä”, Molly ehätti sanomaan väliin ja lupaa kysymättä vetäisi Oliverin halaukseen. ”Ja Percyn huoneessa on vierassänky”, nainen jatkoi lempeästi hymyillen kädet pojan hartioilla. ”Kiitos, mutta eiköhän minulla ole joku muu yöpaikka, kun Saukkonummelle eksyn”, Oliver sanoi tyytyväisenä kääntäen katseensa isänsä kanssa keskustelevaan Lucyyn. Molly nyökkäsi ymmärtäväisenä. ”Lucy voi tulla meidän väliimme, jos sinä menet Percyn viereen”, Fred huomautti silmää iskien. George virnisti varmistukseksi päätään pudistelevalle Oliverille.
***
Charlie tömähti selälleen maahan ja Fred laskeutui tämän viereen yhtä aikaa nauraen ja pahoitellen rumaa taklaustaan. Lucy, Orlando, Ginny, George, Ron ja Oliver laskeutuivat myös itseään keräilevän Charlien lähettyville.
”Huiski määräisi sinut loppupeliksi pelikieltoon”, Oliver uhkasi saaden Fredin naurahtamaan auttaessaan veljeään ylös maasta. Charlie piteli kylkeään ja nosti katseensa Oliveriin. ”Mitäs liigassa sanottaisiin pitäjän tekemistä maaleista?” entinen etsijä kysyi virnistäen. Oliver ei ehtinyt avata suutaan, kun hänen vierelleen laskeutunut Lucy vastasi punapäälle. ”Sääntöjen mukaan pitäjällä on lupa käsitellä kaatoa parhaaksi näkemällään tavalla, myös tekemällä maali”, tyttö sanoi kietoen toisen kätensä poikaystävänsä vyötärölle Charlielle virnistäen. Ginny alkoi nauramaan, mutta vanhin veljeksistä pyöritteli silmiään. ”Oliver pidä kiinni, et löydä toista yhtä syvälle tuohon suohon uponnutta”, Charlie sanoi leveästi hymyillen ja iski pariskunnalle silmää. ”Minä tiedän”, Oliver vakuutti kietoessaan kätensä Lucyn hartioille ja painoi suudelman tytön otsalle. ”Tiedätkö, naiset ovat kuin kaadot. Jos sen nappaa oikeaan aikaan, voi voittaa”, Charlie sanoi hymyillen ja Oliver muisti vihdoin, missä oli vertauksen joskus kuullut. ”Ihan idiootti vertaus. Pitäjän on pakko luovuttaa kaato eteenpäin, jotta joukkue voi voittaa”, Lucy väitti vastaan silmiään pyöritellen miettien samalla, että vain Charlie olisi voinut keksiä noin älyttömän vertauksen. Puhuteltu punapää kohautti olkiaan hymyillen.
”Meidän pitää lähteä, että ehdimme poimittaislinjalle. Et varmasti halua joutua ilmiintymään”, Oliver huomautti vilkaistessaan kelloa. Orlando lupasi hoitaa pariskunnan luudat. ”En todellakaan”, Lucy huokaisi vatsaansa pidellen. Hän oli jo miettinyt, kuinka ylipäätänsä pystyisi harjoittelemaan ilmiintymistä, kun sen aika opinnoissa tulisi.
”Antoiko Elisabeth periksi helpolla?” Fred ihmetteli Lucyn heittäessä repun olalleen. ”Äiti heltyi Oliverin haastattelun jälkeen. Hänestä jäi kuulemma rauhallinen ja jalat maassa oleva kuva”, Orlando vastasi ennen kuin Oliver tai Lucy ehti. Charlie tunnisti mainitut piirteet, vaikka Oliver olikin intopiukeana huispauksesta. ”Tai sitten hän tietää, että Lucy on ennenkin karannut ikkunasta”, George heitti vastalauseeksi saaden Orlandon kohauttamaan olkiaan. Oliver vilkaisi hieman hämmentyneenä Lucya, joka virnuili leveästi. ”Enköhän minä olisi niin tehnytkin”, Lucy myönsi ja tarttui Oliverin käteen kääntyen sitten lähteäkseen. Poimittaislinjalle oli jonkin verran kävelymatkaa kotikololta, eikä hän tosiaan halunnut myöhästyä.
Oliver heilautti taikasauvaansa tien risteyksessä ja pian violetti bussi pysähtyi jarrut kirskuen heidän eteensä. Stan Pikitie laskeskeli kolikot rauhallisesti mittariinsa pariskunnan etsiessä itselleen jo paikkaa tavallista täydemmässä bussissa. Paikan vihdoin löydyttyä toisesta kerroksesta Oliver veti Lucyn jalat syliinsä ja tyttö laski päänsä lepäämään hänen olalleen. Lucy lomitti sormensa pojan omien lomaan ja puristi hellästi. Oliver työnsi tytön hiukset korvan taakse ja alkoi kuiskailla tälle suunnitelmia tuleville päiville. Lucyn kasvoille nousi hymy ja hän tiesi, että tästä tulisi hyvä kesä.
***
A/N: 20 osaa takana ja haluan kiittää jokaista lukijaa, kommentoijaa ja muuta myötäeläjää <3 Tulossa vielä +1, sekä epilogi, joten pysykää linjoilla. Sitten lupaan, että tämä julkaisu päättyy ::)
-
A/N: Joulutanssiaiset, mikä ihana tekosyy kirjoittaa kaikkea söpöä ja ihanaa <3 ::)
+1 Joulutanssiaiset
”En aio hyväksyä sitä, että pilaatte rohkelikkojen maineen olemalla kuin puliseva pölisevä paviaanipoppoo”, McGarmiwa selosti antaen katseensa kiertää salia täynnä tupalaisiaan. Valtaosa tytöistä näytti odottavan innokkaina, kun taas pojat olivat kuin paossa seinää vasten.
Fred naputti kädet puuskassa seisovan Lucyn olkapäätä. ”Yritä sanoa se viisi kertaa nopeasti”, poika sanoi hiljaa tytön käännettyä katseensa häntä kohti. George alkoi hiljaisesti toistelemaan litaniaa saaden kielensä solmuun.
”Ottakaa parit”, kuului kajahdus ja erityisesti pojat alkoivat kääntyillä tukea toisistaan hakien, kun tytöt suuntasivat määrätietoisesti heitä kohti. George kaappasi Lucyn kainaloonsa ja näytti hieman pahoittelevaa ilmettä veljelleen, joka kuitenkin kohautti olkiaan lähtien sitten itsekin etsimään paria. ”Joudut nyt tyytymään minuun”, George sanoi virnistäen tytölle. Lucy esitti hyvin pettynyttä ja kurotti kättään Fredin suuntaan. ”Mutta olisin halunnut Fredin”, tyttö huokaisi ensin äärettömän epätoivoisella äänellä, mutta ei pystynyt pitämään siitä kiinni, vaan purskahti nauruun. ”Ei minulla kuitenkaan ole paria tanssiaisiin, joten on samantekevää, kenen kanssa harjoittelen”, Lucy huokaisi nyt oikeasti pettyneenä. He asettuivat tanssilattian reunalle, missä eivät olisi kenenkään tiellä, eivätkä McGarmiwan valvovan silmän välittömässä läheisyydessä.
George lähes asetti Lucyn itseään vastapäätä vieden sitten kätensä tämän vyötärölle samalla tarjoten toista, johon tyttö tarttui. ”Mitä jos me menemme yhdessä?” poika ehdotti musiikin alkaessa. George ei aivan pysynyt rytmissä, mutta se ei haitannut kumpaakaan. ”Kiltisti ajateltu, mutta etkö menisi mieluummin jonkun muun kanssa?” Lucy kysyi katsellen ympärilleen. Sali oli täynnä nuoria naisia, jotka olisivat Georgelle varteen otettavampia vaihtoehtoja, kuin hän. ”En kenenkään muun”, poika vakuutti hymyillen ja Lucynkin ilme muuttui valoisammaksi. Ehkä tanssiaisista tulisi ihan mukavat. Kaikesta huolimatta.
***
Marraskuun kylmästä ja koleasta säästä huolimatta pöllöt saapuivat aamiaiselle joka aamu. Valtaosa jopa ajallaan. Lucy istui Katien ja Annien kanssa myöhäisellä aamiaisella, kun Lucyn vanhempien pöllö, Galen, laskeutui tytön viereen suuren paketin kanssa. Annie nappasi kourallisen pähkinöitä pöllön herkuksi ja Katie alkoi selvittää pakettia irti sen jalasta, kun Lucy repi auki paketin mukana tulleen kirjeen.
Mekkosi joulutanssiaisiin. Pidä sitä hyvin ja käyttäydy kunnolla. Muista pitää hauskaa, mutta älä liian hauskaa.
Rakkaudella; äiti ja isä
”Se on tanssiaismekkoni”, Lucy sanoi Katien ojentaessa pakettia. ”Matami Kokhno”, Annie henkäisi vanhemman tytön revittyä paperit paketin päältä. Katiekin tuntui hämmentyvän, mutta Lucy ei tunnistanut nimeä. ”Tilasiko äitisi sinulle mekon mittatilaustyönä?” Katie hämmästeli ja tuijotti Lucyn pakettia suu auki. Viimeksi mainittu avasi paketin rauhallisin liikkein ja nosti sieltä punaisen mekon, joka muistutti osaksi ammatilaishuispaajien ministeriön kunniakirjojen vastaanotossa käyttämiä juhlakaapuja. Lucy epäili isänsä ainakin antaneen ohjeita mekon suunnitteluun. ”Minä vain sanoin, että sen pitää olla punainen”, Lucy puolustautui, vaikka oli itsekin haltioissaan mekon kauneudesta. ”Toivottavasti et kasva enää, tuo olisi upea, vaikka missä”, Annie huomautti. ”Ihan kuin minulla olisi tilaisuuksia, missä käyttää sitä jatkossa”, Lucy puuskahti katsomatta kuitenkaan kumpaakaan luokkatovereistaan. Hän näpräsi mekon takaosan nappeja ja etuosan kirjailuja. Hän piti kyllä mekoista, mutta tämä oli vähän liian hieno. ”Täällä on kengätkin”, Katie hihkaisi ja nosti punaiset korot laatikosta. Annie vihelsi ja Lucy huokaisi. ”Aletaanko harjoitella noilla kävelyä heti päivällisen jälkeen”, tyttö ehdotti Katien ojentaessa kengät Annien tarkasteltavaksi. Molemmat nyökkäilivät. ”Varmista vain, että joku kantaa sinut sairaalasiipeen, kun olet nyrjäyttänyt nilkkasi”, vaaleahiuksinen totesi virnistäen samalla todeten jotain komeista huispaajista.
***
George ja Lucy istuivat valtavan jääveistoksen vieressä katsellen, kuinka Fred ja Angelina olivat toisiinsa kietoutuneina tanssilattialla. He huojuivat hiljaisen musiikin tahdissa otsat toisiaan vasten. Fred oli kietonut kätensä Angelinan vyötäisille ja Angelina omansa pojan kaulaan. ”Ällöttävän sokerista” Lucy sanoi hieman inhoten ja katsoi silmäkulmastaan Georgea, joka nyökytteli. ”Sinulla ei ole kyllä varaa sanoa. Tajuatko nyt, mitä me olemme joutuneet kestämään?” George nauroi ja tökkäsi ystäväänsä kylkeen. Lucy pyöräytti silmiään pettyneenoloisena ja nyökkäsi ymmärtäen hyvin.
Katie asteli heitä kohti, mutta sen sijaan, että olisi osoittanut asiansa Lucylle, kääntyikin Georgen puoleen. Katie kuiskutti pojan korvaan jotain, mikä Lucysta vaikutti kovinkin salaiselta. ”No?” Lucy kysyi, mutta nuorempi brunetti vain kääntyi ja iski silmää. George veti ystävänsä kainaloonsa ja puoliksi kuiskasi, vaikka se ei ollut tarpeen sillä kukaan ei ollut kuulemassa. ”Kuutoskerroksessa olisi jatkot. Lähdetäänkö?” punapää ehdotti saaden nuoremman virnistämään. ”Totta kai”, Lucy vastasi. Ylös noustuaan George tarjosi kättään, johon tyttö tarttuikin. Korkeista koroista huolimatta Lucy ei valittanut, kun George johdatti tyttöä salin läpi pitkin ja nopein askelin. He olivat Katien kanssa harjoitelleet tansseja ja kävelyä koroillaan yli kuukauden makuusalissaan.
Salin ovilla George pysähtyi ja kääntyi niin nopeasti, että Lucy käveli tätä päin. Nenäänsä pitelevä tyttö manasi ja kohotti sitten katseensa punapäiseen poikaan. ”Mitä sinä-” Lucy aloitti, mutta George kohotti kätensä ja viittasi hymyillen portaikkoon. Lucy henkäisi.
”Kuulin, että ehtisin vielä tanssimaan tyttöystäväni kanssa”, siniseen juhlaviittaan sonnustautunut Oliver sanoi astellessaan viimeiset portaat Lucyn ja Georgen luokse. ”Herra täsmällisyyden huippu on myöhässä”, punapää murjaisi entiselle huispauskapteenille virnistäen. Oliver tarkisti vielä kauluspaitansa hihansuun napit ja katsoi sitten tyttöystäväänsä päästä varpaisiin Georgen mielestä liiankin tyytyväisesti hymyillen. ”Anteeksi. Aikataulut sotkeentuivat, kun palasimme aamulla harjoitusleiriltä Venäjältä”, Oliver selitti nuoremmalle miehelle ja ojensi kätensä Lucylle, ”Saanko luvan?”
Lucy ei voinut uskoa silmiään ja räpyttelikin hetken ennen kuin tajusi tarttua ojennettuun käteen. Hän mittasi Oliveria katseellaan, kuin ei olisi uskonut pojan olevan siinä. ”Onko tämä joku huono pila?” Lucy kysyi kulmat kurtussa, käänsi katseensa jo poispäin kävelevään Georgeen ja sitten takaisin Oliveriin. ”Oletko sinä Lee?” tyttö epäili, vaikkei uskonutkaan, että kaksoset olisivat menneet hänen kanssaan pilailussa näin pitkälle. Oliver huokaisi ja pyöritti päätään. Hän tarttui Lucya vyötäisiltä ja johdatti tämän takaisin saliin. ”Kaksoset ja Katie näkivät kovan vaivan saadakseen minut tänne”, Oliver sanoi hymyillen. Lucy punastui miettien, kuinka paljon hänen ystävänsä olivat oikeasti nähneet vaivaa hänen vuokseen. Olikohan hän valittanut liikaa siitä, ettei ollut nähnyt Oliveria yli kahteen kuukauteen ja silloinkin vain pari tuntia Tylyahossa. Tämä oli varmasti paras joululahja, jonka hän oli saanut.
Matkalla tanssilattialle McGarmiwa käveli heitä vastaan aikeissaan selvästi jo vetäytyä yöpuulle. ”Wood, sinä tulit”, professori sanoi hämmästyneenä ja katsahti pariskuntaa hymyillen. ”Pakkohan se oli, kun kerran annoitte luvan”, nuori mies vastasi sekä ihmetykseen, että hymyyn. ”Tällaiset poikkeusjärjestelyt eivät yleensä onnistu, mutta Bell ja Weasleyt olivat lannistumattomia. He kyselivät lupaa lokakuusta asti”, McGarmiwa selitti saaden Lucyn tuntemaan itsensä hölmöksi. Miten kaksoset ja Katie olivat pystyneet pitämään asian salassa häneltä näin hyvin. ”Olisitte voineet myöntyä hieman aiemmin. Tiedättekö, miten vaikeaa juhlakaapu oli saada näin lyhyellä varoitusajalla?” Oliver kertoi kuin valittaen, mutta äänensävy paljasti hänen olevan vain tyytyväinen siihen, että oli päässyt paikalle. ”Pahoittelen, mutta nyt olet täällä, enkä pidättele teitä enempää. Harrison haluaa varmasti jo jakamattoman huomiosi”, opettajatar totesi saaden Lucyn punastumaan. Oliver nyökkäsi ja sekä hän, että Lucy toivottivat salista pois suunnistavalle opettajalle hyvät yöt ennen siirtymistä tanssilattialle.
Bändi laski juuri uuden kappaleen alkutahteja ja Lucy huomasi, ettei Oliver ollut missään vaiheessa irrottanut otettaan hänen vyötäröltään. Eikä hän tehnyt niin nytkään, kun veti Lucyn tanssiotteeseen.
”En ole päässyt harjoittelemaan, joten en välttämättä pysy tahdissa”, Oliver pahoitteli bändin aloittaessa hitaan kappaleen. Lucy ei korkeiden korkojensakaan kanssa ollut lähellekään Oliverin mittainen ja katsoi tätä yläviistoon hymyille leveästi. ”Minulle on sama, vaikka talloisit varpaanikin. Olen vain niin onnellinen, että olet siinä”, tyttö vakuutteli hymyillen koko olemuksellaan. ”Niin minäkin”, Oliver myönsi ja painoi huulensa Lucyn omille. Tätä he olivat molemmat kaivanneet. Toisen lämpöä ja kosketusta niin lähellä, että sydämenlyönnitkin pystyi tuntemaan.
Viimeisten hitaiden päätyttyä bändi alkoi keräillä tavaroitaan kasaan, mutta vielä paikalla olevat opettajat eivät tehneet elettäkään vähäisten oppilaiden ohjaamiseksi ulos salista. Jopa Voro näytti olevan hyvällä tuulella poistuessaan salista Norriskan kanssa.
Muutaman kappaleen tanssittuaan Oliver ja Lucy olivat päätyneet istumaan salin reunustan penkille ja jossain vaiheessa entinen huispauskapteeni oli vetänyt tytön syliinsä. ”Minulla on tylyahosta huone pari päivää”, Oliver kuiskasi, taas yhden suudelman jälkeen, ja jäi katsomaan Lucyn reaktiota. ”En minä saa lähteä Tylyahoon”, tyttö vastusteli huvittuneena, koska sääntöjen rikkominen ei ollut hänelle uutta eikä outoa ja ainoat, jotka häntä odottaisivat takaisin, tiesivät olla odottamatta. ”Rakas, minä tiedän, että olette kaksosten kanssa kääntäneet puolet linnan tauluista etsiessänne salakäytäviä. Joku niistä on varmasti sopiva”, Oliver vastasi kulmiaan kohottaen. Lucy painoi suudelman virnistykseen kääntyneille huulille. ”Käyn vaihtamassa vaatteet. Odota minua Khanin kaapuliikkeen luona”, tyttö sanoi, nousi ylös ja lähti, jo pois ottamat korot kädessään, kohti rohkelikkotornia.
***
”Miten et ole jatkoilla?” Lucy ihmetteli heti saatuaan makuusalin oven auki. Katie osoitti aiemmin mainitun sängyllä odottavaa reppua, taikasauvaa ja pinoa, johon oli selvästi aseteltu vaatekerta. ”Pakkasin sinulle valmiiksi. Ennen ylihuomista on turha tulla takaisin”, nuorempi brunetti totesi virnuillen tyytyväisenä. Antamatta Lucylle mahdollisuutta puhua Katie avasi uudestaan suunsa. ”Ja tarvitset apua tuon riisumiseen”, tyttö totesi osoittaen luokkatoverinsa mekkoa. Lucy hymyili hämmentyneenä, mutta kääntyi niin, että Katie pääsi käsiksi mekon nappeihin.
Sorminäppäryyttä vaatineen mekon riisumisen ja muutaman tavaravaihdoksen jälkeen Lucy veti repun selkäänsä ja vilkaisi kelloaan. Se oli jo melkein yksi, mutta hän toivoi, että Voro olisi juhlien jäljiltä nukkumassa, eivätkä valvojaoppilaatkaan olisi tänään erityisen virkaintoisia. ”Mennään jo”, samalla oven avauksella jatkoille lähdössä oleva Katie patisti ystäväänsä pieni lasipullo kourassaan. ”Joo, odota”, Lucy myöntyi ja veti yllättäen nuoremman brunetin tiukkaan halaukseen. ”Kiitos, olet paras”, tyttö kuiskasi tiukentaen otettaan. ”Minä tiedän”, Katie vastasi rutistaessaan takaisin, mutta heti heidän irrotettuaan patisti toista uudestaan liikkeelle.
-
Epilogi
1.9.1995
Lucy oli viettänyt Oliverin kanssa tarpeeksi aikaa huomatakseen, että harva asia oli muuttunut tämän Tylypahkasta valmistumisen jälkeen. Mies kävi edelleen joka aamu ennen aamiaista lenkillä, rakasti huispausta ja Lucya, eikä tytön äiti ollut vieläkään tottunut ajatukseen esikoisestaan seurustelemassa huispausammattilaisen kanssa. Oliverin asunnolta oli kuitenkin lyhyempi matka Lucyn kesätyöpaikkaan, Alice nimisen noidan kahvilaan, joten Elisabeth oli pitkän neuvottelun jälkeen suostunut tytön puolittaiseen muuttoon Lontoon seudulle.
Koska Lucy oli halunnut viettää Oliverin kesän ainoan vapaaviikon kokonaan miehen kanssa, hän oli tuonut koulutarvikkeensa jo elokuun alussa miehen asunnolle ja käynyt työvuorojensa jälkeen täydentämässä niitä Viistokujalta. Viimeisen viikon aikana he olivat harrastaneet hitaita aamuja, rauhallisia päiviä ja pitkiä iltoja. Tänään heidän ei tarvitsisi, kuin syödä aamiainen ja nauttia toistensa seurasta, ennen kuin Lucyn olisi aika lähteä Tylypahkaan toiseksi viimeistä kertaa.
Lucy hääräsi Oliverin pienessä keittiössä päällään shortsit ja miehen vanha t-paita, jossa oli haalistunut Harjupään Harakoiden logo. Hän oli kietonut jo hieman yli olkapään kasvaneet hiuksensa sykerölle, josta jokunen suortuva karkasi aika ajoin.
”Kahvi tuoksuu melkein yhtä hyvältä kuin sinä”, suihkun jäljiltä paidaton ja kostea nuori mies totesi kietoessaan kätensä takaapäin Lucyn ympärille. Tyttö tunsi kosteuden ja lämmön myös Oliverin kasvoilta, kun kohotti vapaan kätensä silittämään sängen peittämää poskea ja käänsi kasvonsa yltääkseen suutelemaan miestä. Sänki raapi hieman, kun Oliver painoi huulensa hänen poskelleen ja kaulalleen, mutta Lucy piti siitä ja olikin lähes vaatinut sen leikkaamatta jättämistä koko kesän.
”En haluaisi lähteä”, Lucy huokaisi Oliverin irrottaessa otteensa hänestä. Mies kurotti ylähyllyltä heille kahvikupit ja täytti ne. ”En haluaisi, että lähdet. Mutta tiedät, että- ”, hän aloitti, mutta Lucy keskeytti lauseen. ”Tiedän. Äiti ei antaisi ikinä anteeksi, jos lopettaisin kesken”, tyttö tuumi nostellessaan aamiaistarvikkeet pöytään, vaikka tiesikin tekevänsä sen lähinnä itsensä vuoksi. Oliverin aamupalarutiineihin kuului edelleen vain musta kahvi. ”Pari vuotta menee nopeasti. Liity vaikka huispausjoukkueeseen”, Oliver ehdotti puoliksi vitsillään ja saikin vastaukseksi vain Lucyn epäuskoisen ilmeen kahvikupin takaa. ”Tosi hauskaa”, Lucy huokaisi halkaistessaan lämpimän sämpylän.
Aamiaisen jälkeen Oliver nosti tiskit pieneen altaaseen, jossa tiskiharja kuurasi loitsun alaisena. Lucy vilkaisi kelloa ranteessaan ja huokaisi syvään. Vaikka he olivat heränneet aikaisin, viisarit muistuttivat, että lähtö Tylypahkaan läheni hetki hetkeltä. Lucy vilkaisi vielä Päivän Profeettaa ja oli jo nousemassa pöydän äärestä, kun Oliver laskikin kätensä hänen polvelleen. ”Olen yrittänyt tehdä tämän koko viikon”, hän totesi ja istutti hämmentyneen Lucyn takaisin pöydän ääreen etsien samalla jotain taskustaan. Oliver veti syvään henkeä, tarttui Lucyn vasempaan käteen ja polvistui. Tytön hengitys tuntui pysähtyvän. Hän tuijotti pientä rasiaa Oliverin kädessä ja katsoi sitten syvälle tämän ruskeisiin silmiin.
”Tiedän, että tämä on aikaista, mutta näiden kahden ja puolen vuoden aikana olen varmistunut siitä, että rakastan jotain enemmän, kuin huispausta. Se jokin olet sinä. Rakastan kaikkea sinussa ja erityisesti sitä, kuinka ymmärrät, miksen aina voi olla kotona, vaikka haluaisin. Halua sinun tietävän, että vaikka en ole kanssasi, haluaisin olla ja, kun taas lähdet Tylypahkaan, kaipaan sinua enemmän, kuin ehkä tajuatkaan. En voisi kuvitella viettäväni loppuelämääni kenenkään muun kanssa”, Oliverin suu oli kuiva ja kädet hikosivat. Pian edessä olevat huispausmaajoukkueen karsinnat olisivat hermolepoa tämän jälkeen. Silmin nähden jännittyneenä hän avasi punaisella sametilla päällystetyn rasian, josta paljastui kultainen sormus, jossa oli kolme kiveä. Keskimmäinen oli punainen ja hieman suurempi, kuin kaksi reunimmaista väritöntä kiveä ja Lucy ehti hetken miettiä niiden muistuttavan kaatoa ja ryhmyjä. ”Menetkö kanssani naimisiin?” Oliver henkäisi. Lucy nosti oikean käden kasvoilleen ja nieleskeli, mutta hymyillen. Hän ei ollut odottanut alkavansa itkeä, mutta tunsi ilon kyynelet poskillaan. ”Totta kai”, hän vastasi, kurottautui suutelemaan Oliveria ja kietomaan kätensä tämän kaulaan. Lucy tunsi Oliverin hartioiden rentoutuvan ja pystyi tuntemaan hymyn huulilla suudelmien lomassa. Onnistuttuaan työntämään sormuksen Lucyn nimettömään, Oliver nosti tämän syliinsä. Hän vilkaisi kelloa Lucyn ranteessa. ”Onko meillä kiire?” mies kysyi virnistäen ja sai vastaukseksi pään pudistuksen. ”Kunhan ehdin junalle”, Lucy vastasi hymyillen ja kietoi kätensä tiukemmin Oliverin kaulaan heidän siirtyessään lähemmäs sänkyä.
***
King’s Crossin asema oli aina täynnä ihmisiä, mutta Tylypahkan pikajunalle kulkevilla oli erityinen kyky löytää toisensa ihmismassan seasta. Nytkin kaksi punapäistä poikaa riensivät puolijuoksua vilaukselta näkemänsä pariskunnan luokse.
Kaksosten saavutettua pariskunnan George veti Oliverin vieressä kävelevän Lucyn kainaloonsa. ”Sinuakin näkee”, hän naljaisi Lucylle, joka punastui hieman. Ennen hän oli viettänyt kaikki kesänsä kaksosten kanssa, mutta Oliverin hankittua oman asunnon, hän oli viettänyt siellä valtavasti aikaa. Eivätkä kesätyöt Viistokujalla olleet ainakaan lisänneet hänen aikaansa Saukkonummella. ”Saatte katsella minua melkein koko vuoden”, Lucy heitti takaisin ja koukkasi itsensä Georgen syleilystä. Fred pyöräytti silmiään ja pukkasi Lucya kevyesti kylkeen. ”Tuskinpa, istut vain kirjoittamassa kirjeitä sulhasellesi”, punapää naureskeli ja tarttui Georgen käteen. George kietoi omat kätensä Fredin lantiolle ja katsoi tätä haaveilevalla ilmeellä. ”Oi, Oliver, kaksoset ovat aivan kamalia. Minulla on hirveä ikävä. Odotan jo kovasti häitämme ja kahdeksaatoista lasta omakotitalon pihalle”, Fred ja George lepertelivät kimeällä äänellä, mutta pariskunta tuskin kiinnitti heihin huomiota.
Oliver nosti Lucyn käden huulilleen ja suuteli sen kämmenselkää ja sormusta. ”Kuulostaa ihan hyvältä”, mies sanoi vetäessään Lucyn lähemmäs itseään. ”Järjestetäänkö kesähäät?” Oliver kysyi puoliksi vitsillään, mutta syvällä sisimmässään halusi tietää vastauksen. ”Järjestetään. Ja haluan sinisen omakotitalon... Mutta kahdeksantoista lasta taitaa olla vähän liikaa”, Lucy haaveili ja virnisti sitten kaksosille, jotka he olivat jutellessaan sivuuttaneet kokonaan. ”Miten olisi seitsemän?” Oliver ehdotti pilke silmäkulmassaan. Hän ei haluaisi niin montaa lasta, mutta Lucy tajuaisi ajatuksen. ”Oma huispausjoukkue? Valitsisitko lasten pelipaikatkin valmiiksi?” Lucy uteli naurahtaen saaden Oliverin esittämään lannistettua. Hän levitti kätensä voivottelevasti ja kietoi toisen sitten kihlattunsa ympärille ja suukotti tätä otsalle. Kaksoset näyttivät hempeilevälle pariskunnalle kieltä ja pyörittelivät silmiään.
Yhtäkkiä Fred kuitenkin kiljaisi kuin kauhistunut tyttö; ”George! Sillä on sormus!” George vastasi vain henkäisten järkyttyneenä. He eivät olleet odottaneet kihloja näin pian eivätkä ainakaan salassa. ”Niin on”, Lucy vastasi ja hymyili onnellisemman näköisenä, kuin ikinä. ”Hieno homma Kapu!” George hihkaisi pukaten virnistelevä Oliveria nyrkillä käsivarteen. Lucy ojensi vasenta kättään kaksosten puoleen ja Fred tarttuikin siihen tutkiskellakseen sormusta lähempää. ”Kultasieppi, ryhmyt ja kaato. Kannat pallosettiä mukana loppuelämäsi”, Fred sanoi ja pyöritteli silmiään. ”Menevätkö luutannekin naimisiin?” veljensä vierelle ehättänyt George kysyi virnistäen saamatta kuitenkaan vastausta nauravalta pariskunnalta.
***
Orlando ja Anastacia huomasivat Lucyn ja Oliverin ennen vanhempiaan. Anastacia jätti kärrynsä vanhempien huomaan ja nykäisi veljeään hihasta, vinkaten samalla paria päin.
”Hei!” Anastacia kiljaisi kietoessaan kädet siskonsa kaulaan. Lucy halasi tätä takaisin ja siirtyi sitten halaamaan Orlandoa Anastacian kietoessa kädet hillitysti Oliverinkin ympärille. ”Pelasitte hyvin”, Orlando kuittasi tervehdyksen Oliverille, joka nyökkäsi kiittäen. Kausi ei ollut ollut joukkueen paras, mutta he olivat sijoittuneet paremmin, kuin viime vuonna.
”Lucy!” Arthurin lämmin huudahdus kaikui asemalla, kun tämä käveli nelikon luokse. Elisabeth sätti kaksosia tavaroiden jättämisestä heidän vastuulleen varoittamatta, mutta rauhoittui hieman halatessaan Lucya. ”Ajattelin jo, että myöhästyt”, Elisabeth sanoi mitatessaan Lucya katseellaan päästä varpaisiin. ”Oliver on hyvin täsmällinen”, Lucy vastasi melkein kylmästi äitinsä kommentille. Samassa Anastacia kiljaisi.
”Oletteko te menneet kihloihin?” tyttö henkäisi ja tarttui Oliverin vasempaan käteen. Oliver vilkaisi Lucya, joka nyökkäsi ja vielä varmisti sen ääneen. Elisabethin huulet kapenivat hetkeksi viivaksi. Sitten nainen sulki silmänsä, vei kädet ohimoilleen ja kääntyi mieheensä päin. Hän huokaisi syvään ja sanoi silmät avatessaan; ”En odottanutkaan sinulta mitään muuta.” Lucy veti syvään henkeä. Äidin vastaus oli niin ilmeetön, että hänen teki mieli huutaa. Elisabeth kuitenkin kääntyi Oliveriin huomaamattoman pieni hymy huulillaan; ”Odotan, että pidät tyttärestäni jatkossakin hyvää huolta.” Oliver nyökkäsi rauhallisesti ja kaikkien yllätykseksi Elisabeth veti tämän halaukseen.
Junan pilli vihelsi kimakasti vähän sen jälkeen, kun Arthurkin oli halannut Oliveria ja Lucya. Tyttö oli tiennyt, ettei isä ottaisi asiaa niin raskaasti, kuin äiti. Vanhemmat olivat jo lähteneet etsimään kaksosten kanssa istumapaikkoja, mutta Lucy jäi vielä hyvästelemään Oliverin.
”Sinun pitää mennä”, Oliver sanoi syvään huokaisten ja puristi Lucyn rintaansa vasten. Hän olisi halunnut lähteä itse mukaan tai Lucyn voivan jäädä. ”Tiedän. Rakastan sinua”, Lucy huokaisi ja varvisti niin paljon kuin Oliverin rintaa vasten painettuna pystyi. Oliver painoi pitkän ja rakastavan suudelman hänen huulilleen. ”Niin minäkin sinua”, nuori mies vastasi ja päästi tytön otteestaan. ”Kirjoitathan minulle”, Oliver varmisti junan pillin viheltäessä viimeistä kertaa. Yksi ainoa ovi oli enää auki ja konduktööri huuteli junan lähtevän aivan juuri. ”Vaikka joka päivä”, Lucy vastasi ja kiirehti junaan, jonka oven konduktööri veti kiinni heti hänen perästään.
Oliver katsoi hetken junan liikkeelle lähtöä, mutta kun ei nähnyt Lucya ikkunassa, hän sukelsi väenpaljouteen lähteäkseen.
Oliver astui ulos King’s Crossin asemalta pian Lucyn vanhempien jälkeen. Hän nyökkäsi heille hymyillen. Jopa Elisabeth hymyili jo hieman takaisin. Oliver ymmärsi, että oli vienyt parilta näiden esikoisen, mutta se olisi tapahtunut ennemmin tai myöhemmin. Nyt hän ainakin oli osoittanut, kuinka paljon Lucya rakasti. Mies heilautti vielä vasenta kättään Lucyn vanhemmille. Auringon heijastuessa sormuksesta Oliver hymyili. Hän aikoisi pitää Lucysta hyvää huolta. Toivottavasti heidän elämiensä loppuun saakka.
A/N: Ja näin päättyy elämäni pisin ficci, onpas haikeaa. Vielä kiitos kaikille, jotka ovat lukeneet, kommentoineet ja muuten eläneet mukana <3 Aivan mahtavaa, että minulla oli melkein viiden vuoden tauonkin jälkeen mahdollisuus kirjoittaa tämä loppuun ja lukijoita tuli, oli ja meni. Kaikki kommentit ovat edelleen rakastettuja ja lämmöllä pidettyjä.
-
Haudiiii minä täällä taas (kera uuden nimimerkkini)! Ja sinä olitkin sitten kirjoittanut tämän loppuun sitten viime lukeman, kääk! ;D
Tämä toimi tosi hyvin näin kerralla putkeen luettuna! (Tai siis mitkä luvut nyt luinkaan, 14 alkaen kai?)
Tässä sai todella jännittää parin suhdetta loppuun saakka! Olit mielestäni hirmu hyvin rakentanut tähän sellaista jännitystä. Tässä vihjattiin paljon siihen, että teinisuhteet eivät välttämättä kestä, ja parilla olikin ongelmia. Sitten vielä sopivasti ficin loppupuolella tuli isompi riita, ja itse ainakin ajattelin, että nyt tässä pohjustetaan juuri sopivasti eroa. Mutta niin ei käynytkään, vaan vaikeudet voitettiin ja riidat sovittiin!
Niin ja se raskausjuttu, haha, se oli jotenkin mahtava xD Ensin ihan yhtäkkiä tulee Lucyn äidiltä siitä kommenttia, ja totta kai seuraavaksk sitä jo epäilläänkin. Taas olit rakentanut homman taidokkasti, koska itse ainakin aloin jo vahvasti epäillä, että tästä tulikin vähän vakavampi tarina kun noin nuori raskautuu! Mutta se olikin vain ovelaa lukijan harhaanjohtamista :D Hauska episodi, varsinkin kun jopa tuvanjohtaja joutui mukaan soppaan!
Weasleyn kaksoset kommentteineen olivat koko tässä ficissä ehkä minun suosikkijuttuni. He ovat myös hahmoina niin vaikeita, että on ihanaa kun joku uskaltaa tarttua heihin tällä tavalla - siis niin että heidät kuvataan ihan omina itseinään eikä jotenkin, no, en tiedä, pohdiskelevaisesti ja ilman dialogia. En tiedä tiedätkö mitä tarkoitan, mutta pointtina kuitenkin on että kaksoset olivat tässä ficissä aivan ihania!
Tuo lopun joulutanssiaisekstra oli supersuloinen lisä tähän! Sellaista pelkkää hehkutusta, mutta kuten itsekin totesit, hyvällä syyllä ;D Tuo olisi varmaan lähes joka teinin unelma, vanhempi poikaystävä ilmestyy tanssiaisiin, hihi! ;D
Tätä oli tosi kiva seurailla, ja haluan kiittää tämän kirjoittamisesta! On aina myös ihan erityisen mahtava fiilis saada pitkä kirjoitusprojekti onnistuneesti päätökseen, joten haluan onnitella myös siitä! :)
Ja ai niin!! Huomasin saaneeni sinulta kommenttiarpajaisiin arvan silloin joskus, ja tarkoitus oli tulla kommentissa heti kiittämään, mutten sitten kerennytkään paneutua ficciisi. Anyway huomasin sen silloin ja ilahduin aivan mielettömän paljon, joten suurkiitokset!!
-
Aurinkoista päivää kommenttikampanjasta!
Valitsin tämän tekstin, koska olen huispausintoilija ja kyseinen laji on inspiroinut minua itseänikin niin kirjoittamaan kuin lukemaankin Potter -ficcejä. :) Tykkäsin tässä tarinassa tavallisen Tylypahkassa vietetyn arjen ominaisuuksista; oppitunneista, oleskeluhuoneessa vietetyistä hetkistä, huispausharjoituksista... Tylypahkaan on aina ihanaa palata ja tämän ficcin puitteissa se onnistui. Jäin kuitenkin kaipaamaan raakaa ja yksityiskohtaista huispausta, siis itse peliä! Sen osalta olisin siis kaivannut enemmän sellaista äksöniä sekä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta toisaalta kun punaisena lankana oli kuitenkin rakkaustarina kahden hahmon välillä niin ei siinä aina hirveästi ehdi huispausta suuremmin kuvailla, vaikka huispausfanaatikkoja tuntuikin koko tarina suorastaan vilisevän!
Oliver Wood ja Weasleyn kaksoset ovat kaikki erinomaisia hahmoja, ja heistä oli todella kivaa päästä lukemaan pitkästä aikaa! Hahmot olivat tässä tarinassa mukavan IC - tykkään varsinkin Potter -fandomissa siitä, etteivät hahmot lähde liiaksi rönsyilemään vaan pysyvät edes jokseenkin tavoilleen ja luonteelleen uskollisina. Sinä onnistuit tässä mielestäni hyvin! Oliverin huispausinto ja -hulluus oli tarttuvaa kaikenmoisine vakoojaspekulaatioineen, vuosilukutunnistuksineen sekä kuuliaisine lenkkeilyineen, ja Fred ja George saivat hymyilemään tutulla ja turvallisella hösäämisellä ja häsäämisellään sekä kepposillaan ja huolettomalla elämänasenteellaan. Ainoa kohta, joka kaksosten osalta yllätti minut, oli Fredin tungetteleva ja jokseenkin aggressiivinenkin olemus ja käytös Lucya kohtaan - toki varmasti tuliviskillä ja palavilla tunteilla oli osuutensa asiaan, mutta silti minulle jäi hieman pöllämystynyt olo tilanteesta, koska en voisi kuvitella kaksosten tekevän tahallisesti pahaa kärpäsellekään! Onneksi tilanne kuitenkin korjaantui myöhemmin, sillä en myöskään osaa kuvitella Frediä ja Georgea riidoissa kenenkään kanssa. :) Ja voi että, kuinka lee-, fred- ja georgemaista lyödä vetoa suhteen kestosta!
"Ota ennemmin jompikumpi meistä", George sanoi virnistäen. "Tai molemmat", Fred jatkoi hymyillen.
Tämä kohta sai hymyilemään - jotenkin todella Georgen ja Fredin tapaista sanoa noin. :D
Vierastan jonkin verran OC-hahmoja noin yleisesti, joten Lucyyn jouduin totuttelemaan tarinaa lukiessani; hän kuitenkin osoittautui mielestäni sillä tavalla onnistuneeksi hahmoksi, että hänessä oli paljon hyvin tavallisia ja realistisia ihastuneen ja tunnemyrskyjen keskellä elävän teinitytön piirteitä, vaikka alkuun olinkin skeptinen sen suhteen, että olit tehnyt hänestä niin nuoren!
Ylipäätään pidän tässä ficissä tosi paljon siitä, että et ole yrittänyt lähteä saman tien kehittelemään Oliverin ja Lucyn välille jotain vuosisadan rakkaustarinaa, ihan vain koska se olisi epäuskottavaa. Tämä on kaikessa herttaisuudessaan juuri sellainen todentuntuinen rakkaustarina, koska tämä ei yritä olla enempää kuin on, ja siksi tätä onkin kiva seurata
Tämän osalta komppaan Nyyhtiä! Oliverin ja Lucyn suhde syventyi ja kypsyi kivasti tarinan edetessä ja Lucystakin kaikkosi sellainen fanityttömäisyys.
Epilogistakin tykkäsin kovin! Oli mukavaa huomata, että Lucy ja Oliver olivat kuin olivatkin saaneet suhteen toimimaan - Oliver selvästi on mitä mainioin pitäjä. ;) Ihanaa oli myös nähdä, ettei Fredilläkään enää vuosien jälkeen ollut mitään hampaankolossa koko suhdejupakasta.
”Miten olisi seitsemän?” Oliver ehdotti pilke silmäkulmassaan. Hän ei haluaisi niin montaa lasta, mutta Lucy tajuaisi ajatuksen. ”Oma huispausjoukkue? Valitsisitko lasten pelipaikatkin valmiiksi?” Lucy uteli naurahtaen saaden Oliverin esittämään lannistettua.
Tämä oli mun mielestä oivaltava ja hauska kohta - Oliver tosiaan varmasti luotsaisi moisesta lapsikatraasta liigan kovimman huispausjoukkueen!
Siellä täällä vastaan tuli pieniä kirjoitusvirheitä, mutta koska tarina soljui eteenpäin niin vauhdikkaasti, eivät virheet aivan hirveästi jääneet haittamaan. Minun täytyy sanoa, että mielestäni olet kirjoittajana kasvanut paljon vuosien varrella - aloitit tämän tarinan kirjoittamisen kuusi vuotta sitten, ja mielestäni kirjoittamasi kieli ilmauksineen, yksityiskohtineen ja kuvailuineen on kehittynyt mitä pidemmälle tässä tarinassa ollaan tultu. Hienoa! :)
Ficcin otsikko itsessään sai allekirjoittaneen hieman myhäilemään - ja varsinkin, kun sille saatiin hieman perusteellisempaakin selvennöstä ensimmäisessä luvussa. :D Lausahdus oli kekseliäs kuulosti siltä, että se olisi todellakin voinut olla peräisin Weasleyn kaksosten huulilta.
Kiitos tästä, ja toivottavasti innostut kirjoittamaan huispausficcejä jatkossakin!
Ingrid