Finfanfun.fi

Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Nyyhti - 20.10.2013 15:14:45

Otsikko: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, luku 22/22
Kirjoitti: Nyyhti - 20.10.2013 15:14:45
Nimi: Viisikko ja liinavaatevaras
Genre: seikkailu
Ikäraja: K11
Paritukset: OC/OC
Fandom: Viisikko // Ristiriita lisäili alkutietoihin
Discalaimer: Viisikko kuuluu Enid Blytonille, kaikki kunnia hänelle siitä! Muu on omaani, ja mitään rahallista hyötyä en tästä saa.

A/N: Osallistuu haasteeseen Old school fandom - vanhempien fandomien haaste (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=33971.0). Olen jo useamman vuoden ajan halunnut kirjoittaa Viisikosta, lapsuuteni lempisarjasta, ja nyt sain vihdoin napattua itseäni niskasta kiinni. Ideana on pitäytyä Viisikoiden tyylissä, mutta olen tehnyt tämän kuitenkin aika lailla pilke silmäkulmassa, joten aihetta ei kannata ottaa liian vakavasti.


Traileri


Kauan odotettu talviloma koittaa viimein,
ja Viisikko pääsee toteuttamaan mahtavan suunnitelmansa.

”Leo, pakkasithan kelkan?”
”Luulin, että sinä otit sen!”
”Yksikään teistä ei kävele ulos tästä talosta
ennen kuin on pakannut vähintään neljät lapaset!”

Kukkulan etelärinteellä nököttää yksinäinen mökki,
jossa on vain kaksi huonetta ja pikkuruinen keittonurkkaus.

”Tämä on täydellinen!”
”Anne taisi rakastua punaisiin kattiloihin.”

Kaikki on idyllisen rauhallista.
Viisikolla on seuranaan vain koskematon lumi ja
lähistöllä olevan maatilan väki. Kunnes...

”Dick, tule äkkiä katsomaan, mitä Tim löysi!”
”Varmasti joku maatilalta on vain käynyt täällä.”
”Mutta rouva Pennington sanoi, ettei kukaan ole poistunut tilalta.”

Maatilalta alkaa kadota tavaraa.

”Eihän kukaan teistä ole nähnyt isoäitini lakanaa?”
”Tai minun uutta lapiotani?”
”Myös minun kelloni on hukassa!”

Viisikko joutuu olemaan jatkuvasti varuillaan.

”Pauli, sulje verhot.”
”Onko Carlton lähistöllä?”
”Ei hän ainakaan maatilalla ollut.”
”Mutta ei meillä ole mitää salattavaa!”
”Hänellä on varmasti senkin edestä.”
”Ja minä en ainakaan edes kestä nähdä hänen naamaansa.”

Maatilalla ei luoteta enää kehenkään.

”Ei se heidän vikansa ole, eihän täällä ole muita uusia.”
”Mutta miten rouva Pennington voi edes kuvitella sellaista?”

Juuri, kun Viisikko on aikeissa luovuttaa ja lähteä kotiin...

”Kaikki junat ja bussit on peruttu.”
”Miten niin peruttu?”
”Kyllä sinä tiedät, mitä se tarkoittaa. Emme pääse täältä pois.”
”Mutta emmehän me saa edes ostettua ruokaa!”

Niinpä Viisikolle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin selvittää,
mitä maatilalla oikein on meneillään.

”Voit sanoa mitä haluat, Anne, mutta me olemme keskellä seikkailua.”
”Ja vieläpä hurjaa sellaista.”
”Ja te voitte sanoa mitä haluatte, mutta minä en pidä
seikkailujen tästä vaiheesta laisinkaan!”

”Odottakaa te tytöt täällä.”
”Otattehan sentään Timin mukaan?”
”Totta kai. Meidän on pakko selvittää, onko hän varas.”
”Mutta vaikka olisikin, se ei selitä sitä, miksi kukaan
varastaisi liinavaatteita!”

”Kerrotaan, että aikoinaan tämä talo oli itsensä kuninkaan
loma-asunto. Hän tuli tänne perheensä kanssa aina, kun sota
alkoi tuntua liian painostavalta.”
”Huhupuhetta, sanon minä!”

nominal esittää...

VIISIKKO JA LIINAVAATEVARAS

”Mitä sinä tarkalleen tarkoitat alusvaatteilla?”
”Mitä niillä muka voisi tarkoittaa?”
”Tarkoitan, että tarkoitatko, että olen pitänyt ruokapöydälläni
alusvaatteita?”
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K13, traileri 20.10.
Kirjoitti: Sokerisiipi - 20.10.2013 16:06:40
Ooo, Viisikko-ficci! Sattui muuten olemaan munkin lempikirjasarja lapsena ;) On kyllä aikaa siitä, kun niitä viimeksi olen lukenut, että asiat ovat päässeet unohtumaan, mutta peruasioita on kaiketi mahdoton unohtaa? Joka tapauksessa. Tuli niin nostalginen fiilis, että jään kyllä seurailemaan. Trailerin perusteella hahmot vaikuttivat olevan IC. Anne on se tyttömäinen, söpö touhottaja ja Dick, Leo ja Pauli janoavat seikkailuja. Eikä unohdeta Timiä <3 (halusin pienenä niin kovasti Timin kaltaisen koiran, hihi ^^) Tosin Pauli ei kyllä suostuisi odottamaan "täällä" varsinkaan, jos häntä tytötellään tuolla tavoin. Noh, pikkujuttuja, ehkä siihen on syy? Ihanaa, että joku kirjoittaa Viisikosta! Jään odottelemaan ekaa osaa :)
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, luku 1 5.1.
Kirjoitti: Nyyhti - 05.01.2014 17:44:01
Sokerisiipi, hurjan paljon kiitoksia kommentistasi! Mahtavaa, etten ole ainoa, joka tykkäsi Viisikoista ja tahtoi Timin kaltaisen koiran :D Olen viime aikoina lukenut aika paljon Viisikoita (ruotsiksi tosin, eli lähinnä kielen takia) ja olen järkyttynyt, kuinka monesti Pauli oikeasti jopa odottaa, kun "pojat" tekevät jotain O_O (Eli ehkä kerran, mutta järkytyin silti, koska olen samaa mieltä kanssasi :D)

Ja sitten pahoitteluni siitä, että ensimmäisessä osassa kesti näin kauan. Muistin laittaneeni sen tänne trailerin kanssa, lol :D


//EDIT: Muutin ikärajan, koska tuskinpa tästä millään mitään K13-tasoista saa :D



Luku 1


Viimeinen koulupäivä ennen talvilomaa oli viimein ohitse, ja Leo ja Dick rynnistivät ulkoa täysillä sisään.

”Katsokaa, mitä teitte!” oli ensimmäinen asia, mitä heidän äitinsä sanoi.

”Mutta me lähdemme huomenna!” Dick intoili ja oli tarkoituksella katsomatta mutakokkareita, jotka hän ja Leo olivat onnistuneet tuomaan sisälle.

”Jos et mene heti puhdistamaan kenkiäsi ja sen jälkeen lattiaa, et lähde huomenna minnekään”, Dickin äiti sanoi topakasti.

”Menemme heti, äiti”, Leo sanoi pikaisesti, jotta asiasta ei vahingossakaan keskusteltaisi enää enempää. Ei tullut kysymykseenkään, etteivätkö he lähtisi huomenna matkaan, sillä he olivat suunnitelleet reissua yhdessä hänen sisarustensa ja Pauli-serkun kanssa viime kesälomasta asti. Paulin äiti oli kuullut ystävältään eräästä talviasuttavasta mökistä, jota sen omistajat vuokrasivat halukkaille. Mökki sijaitsi hyvin rauhallisella seudulla: lähimpään kylään oli matkaa kaksikymmentä kilometriä, eikä busseja kulkenut kuin kerran päivässä. Paulin äiti oli ajatellut, että mökki olisi täydellinen paikka Viisikolle talviloman viettoon, sillä kaikki tiesivät, kuinka helposti Viisikko ajautui seikkailuihin.

”Serkkunne ei tulekaan tänne vielä tänään”, Leon ja Dickin äiti sanoi. ”Hänen on käytävä ensin kotona.”

”Voi harmi!” Leo puuskahti. ”Kai hän ehtii kuitenkin mökille? Emmehän joudu viivästyttämään lähtöä?”

”Ehtii kyllä, älkää huoliko. Hän hyppää samaan junaan kanssanne huomenna.”

”Hyvä”, Leo huokaisi. ”Miksi hänen pitää käydä ensin kotona Kirrinissä?”

”Hänen enonsa on sairaana, ja hän menee katsomaan tätä.”

Leo ja Dick nyökkäsivät vakavina. He toivoivat, että Paulin eno paranisi pian, sillä olisi todella ikävää lähteä viettämään lomaa, kun sukulainen oli sairaana.

”Leo! Dick!” kuului huuto portaista, kun Leon ja Dickin pikkusisko Anne huomasi, että hänen isoveljensä olivat saapuneet vihdoin kotiin. Anne juoksi portaat alas ja halasi veljiään innoissaan.

”Minä olen pakannut siitä asti, kun tulin kotiin! Teillä ei ole enää melkein mitään jäljellä, mutta saatte kyllä kantaa molemmat muutakin kuin reppunne, sillä tavarat painavat hurjan paljon!”

”Eiköhän se onnistu”, Leo sanoi nauraen. Heidän lomastaan tulisi aivan mahtava!

**

Seuraava aamu oli yhtä kaaosta. Vaikka Leo, Dick ja Anne olivat laittaneet tavarat valmiiksi jo edellisenä iltana ja heränneet aikaisin (koska eivät olleet malttaneet enää nukkua), kaikki tuntui olevan levällään, kun he tekivät lähtöä. Heidän isänsä oli lupautunut ajamaan heidät junalle ja odotteli jo kärsimättömänä auton luona.

”Leo, pakkasithan kelkan?” Dick kysyi veljeltään, joka oli juuri astumassa ulos käsissään ruokakori ja sukset.

”Luulin, että sinä otit sen!” Leo vastasi kauhistuneena, sillä hän oli juuri tullut siihen tulokseen, että heillä oli kaikki tarvittava mukana. Dick pyöritteli päätään.

”Yksikään teistä ei kävele ulos tästä talosta ennen kuin on pakannut vähintään neljät lapaset!” heidän äitinsä huikkasi heidän takaansa.

”Mutta meillä on jo ainakin viisi villapaitaa jokaisella!” Dick puuskahti.

”Villapaita ei suojaa sormia”, heidän äitinsä näpäytti. ”Vaikka täällä onkin mutaa, perillä on paljon lunta ja pakkasta. Tässä, ota vielä ainakin nämä lapaset mukaasi”, äiti sanoi ja ojensi Dickille pinon lapasia. Dick ei tarkastellut niitä lähemmin vaan laittoi ne lähimpänä olevaan kassiin.

”Dick, minä pakkasin siihen huopia!” Anne huudahti. ”Et voi laittaa lapasia sinne!”

”Saat järjestellä tavarat uudestaan junassa, jos haluat”, Dick vastasi. ”Nyt meidän pitää kuitenkin lähteä, jos aiomme ehtiä siihen!”

**

Lopulta kaikki oli saatu pakattua ja matka junalle saattoi alkaa. Leo, Dick ja Anne olivat niin innoissaan, että suorastaan pomppivat ylös alas koko matkan jopa niin riemukkaasti, että heidän isänsä oli käskettävä heitä rauhoittumaan. Koska lapset käsittivät, että ärsyttäessään isäänsä liikaa he saattaisivat vielä joutua palaamaan kotiin, he hillitsivät itsensä – joskin suurin ponnistuksin.

Junassa Anne tuli siihen tulokseen, ettei jaksanut purkaa ja pakata uudestaan tavaroita, sillä loppujen lopuksi – kuten Dick häntä muistutti – tavarat pitäisi kuitenkin pian purkaa. Junan lähtiessä liikkeelle sisarukset eivät voineet vastustaa kiusausta suunnitella, mitä kaikkea tekisivät. He tiesivät kuitenkin, että heidän Pauli-serkkunsa vihasi sitä, ettei päässyt mukaan suunnitelmien tekoon.

”Meidän täytyy vain olla mainitsematta hänelle mitään”, Dick sanoi ja katsoi erityisesti Annea, jolla usein oli vaikeuksia pitää suunsa kiinni.

”En lupaa olla kertomatta!” Anne huudahti heti. ”Sinä tiedät kyllä, että jos hän kysyy, minä en voi olla sanomatta.”

”Meidän täytyy vain ehdottaa Paulille kaikkea, ei sanoa, että ne on päätetty jo. Ei edes hän ole niin typerä, että suuttuu, vaikka haluamme mennä heti ensiksi laskemaan kelkalla”, Leo totesi.

Eikä heidän enää kauaa tarvinnutkaan odottaa. Juna hidastaessa vauhtiaan sisarukset yrittivät kurkistella ulos ikkunoista, mutta ulkona oli niin hämärää, ettei asemalle kunnolla nähnyt.

Kun juna liukui pysähdyksiin, Paulin terhakka kiharapehko hyppäsi kuitenkin heti näkyviin. Leo, Dick ja Anne huiskuttivat hänelle niin tarmokkaasti, että heidän onnistui kiinnittää heti Paulin huomio, vaikka he eivät voineetkaan avata ikkunaa huutaakseen tälle. Tim, Paulin uskollinen koira ja Viisikon viides jäsen, huomasi myös liikettä ikkunasta ja heilutti innoissaan häntäänsä.

”Katsokaa, Tim taitaa tietää, että pian Viisikko on jälleen kasassa!” Anne huudahti ilahtuneena.

Pauli ja Tim rynnistivät suoraa tietä Leon, Dickin ja Annen luo. Ensimmäiset minuutit tervehdyksistä kuluivat siihen, että Tim antoi heille kaikille perusteellisen pesun, eivätkä heidän korvantaustansa olleet taatusti viikkoihin olleet niin puhtaita kuin Timin jäljiltä.

”Hyvä on, hyvä on, Tim!” Dick huudahti alistuneena nauraen. ”Riittää jo! Olen niin märkä, etten kohta ehdi kuivua ennen kuin pääsemme perille.”

”Tim vain kertoo mielipiteensä siitä, kuinka hyvin olet peseytynyt tänä aamuna”, Pauli kiusoitteli, jolloin Tim haukahti hyväksyvästi.

Joka tapauksessa Tim lopetti ystäviensä nuolemisen, ja matka saattoi jatkua rauhallisemmissa merkeissä. Tunnin kuluttua Anne kaivoi esille voileivät, jotka hänen äitinsä oli tehnyt heille lounaaksi, sillä matka tulisi olemaan pitkä. Pitkä junassa istuminen ei kuitenkaan heikentänyt heidän innostustaan, sillä he olivat odottaneet lomamatkaansa iäisyyden. Muiden yllätykseksi edes Pauli ei murjottanut, vaikka Anne menikin paljastamaan, kuinka paljon suunnitelmia muut olivat ehtineet jo lomalle tehdä. Pauli oli itse niin innoissaan, ettei mikään voinut haitata häntä. Hän odotti heidän omaa pientä mökkiään, lumisia rinteitä joissa laskea kelkalla, ja Timkin saisi juosta vapaana ympäri uusia maisemia niin paljon kuin vain ikinä jaksaisi. Mikään ei voisi pilata heidän lomaansa!
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 2. luku 16.7.2016
Kirjoitti: Nyyhti - 16.07.2016 14:12:19
Heheheheee, päätinpä tulla jatkamaan tätä ficciä tällaisen kivan tauon jälkeen! Jos tälle vaikka löytyisi joku lukija :) Anyway, tämä ficci ei ole vielä valmis, mutta olen tänä vuonna jatkanut tämän kirjoittamista. 8 lukua on siis jo valmiina, joten jos tälle vain löytyy lukijoita, julkaisen mielelläni!



Luku 2


Kun Viisikko oli perillä asemalla, heidän piti vielä odotella reilun tunnin verran linja-autoa, joka veisi heidät lähemmäs määränpäätään. He olivat suhtautuneet hyvillä mielin odotteluunsa, sillä se tapahtui lähiseudun kylässä. Asemarakennusta paikalla ei ollut, pelkkä pieni katos, sillä paikka oli niin pieni. Niinpä he tarttuivat tarmokkaina tavaroihinsa ja kysyivät asemalla seisoskelevalta mieheltä kohteliaasti, missähän mahtaisi olla lähin paikka, josta he voisivat ostaa kenties jotakin ruokaa odotellessaan.

”Lähin?” mies kysyi ja nauroi. ”Ei täällä ole kuin yksi, mutta sinne ei suvaita koiria. Saatte odottaa ulkona!”

”Miten niin ei suvaita koiria?” Pauli tulistui heti ja katsoi vierellään nätisti istuvaa Timiä, joka heilutti hieman häntäänsä.

”Se paikka kuuluu herra Crawfordille, ja häntä on kerran purrut koira. Hän ei siedä nähdä koiria lähimaillakaan!”

Ennen kuin Pauli ehti ilmaista mielipidettään asiasta, Leo puhui. ”Onpa ikävä tilanne! Eikö täällä tosiaan ole mitään muita paikkoja? Me tarvitsemme vain paikan, jossa odotella sisällä, kunnes linja-auto lähtee.”

Mies kohautti olkapäitään. ”Voittehan te aina kysyä jostain, mutta jos tahdotte saada ruokaa tai kupin kuumaa, ette saa sitä muualta kuin Crawfordilta, ja hän ajaa teidät pois, jos tuo on teidän mukananne.” Mies nyökkäsi pienesti kohti Timiä.

”Se ei ole tuo!” Pauli suutahti, mutta Leo kiirehti taas estämään häntä.

”Aivan, kiitos paljon avustanne, herra. Me yritämme etsiä jonkun muun paikan odottelua varten.”

Sen jälkeen Leo lähti päättäväisesti kulkemaan poispäin asemalta kohti kylää, jonka lähes kaikki rakennukset olivat saman tien nähtävillä, sillä niin pieni se oli. Muut seurasivat häntä, joskin Pauli oli edelleen nyreissään.

”Onpa kerta kaikkiaan ikävää, ettei kylän ainoassa paikassa siedetä koiria”, Dick sanoi. ”Ikävä alku!”

”Kyllä, mutta ei anneta sen häiritä”, Leo sanoi vakaasti. ”Keksimme jotain muuta.”

”Mutta mitä me oikein voimme keksiä, Leo?” Anne kysyi. ”Täällä on lunta ja pakkasta, ja me varmasti palellumme, jos joudumme odottamaan tunnin verran ulkona.”

”Siksipä menemme jonnekin sisälle. Älä nyt hätäile, Anne. Mennään vaikka ensiksi kirjoittamaan postikortti kotiin, ja kysytään samalla sieltä, minne voisimme mennä.”

Muut pitivät Leon ehdotusta järkevänä, joten he menivät sisään pieneen postitoimistoon. Hetken mietittyään Pauli käski Timin varmuuden vuoksi odotella ulkona, mutta hänen varotoimensa osoittautui turhaksi, sillä heidät pyydettiin sisälle istuskelemaan. He saivat kuulla, että herran Crawford oli paikallinen pubinpitäjä, todella kärttyinen vanha ukko, joka tosiaan vihasi koiria, mutta myös lapsia, kissoja, hevosia ja kaikkia niitä ihmisiä, joista ei sattunut pitämään – mikä tarkoitti lähes puolta lähiseutujen asukkaista. Postia pitävä herra kuitenkin haki heille muutaman tuolin pieneen toimistoonsa ja pyysi heitä tekemään olonsa mukavaksi, sillä ei tullut missään nimessä kysymykseen, että he odottaisivat ulkona.

Viisikko totteli mielihyvin tätä mukavaa miestä, joka esittäytyi herra Kelseyksi. Hän oli noin neljänkymmenen vanha mies, jolla oli ystävälliset kasvot huolimatta valtavan tuuheasta tummasta parrasta, joka sai hänet kaukaa näyttämään pelottavalta. Hän osoittautui erittäin vilkkaaksi puhujaksi, ja oli mitä ilmeisimmin todella innoissaan saadessaan vieraita, joiden kanssa jutella. Postitoimistossa kävi ihmisiä hyvin harvakseltaan niin kuin missään muuallakaan kylässä, joten päivät olivat usein pitkäveteisiä.

Herra Kelsey kyseli heiltä kaikkea mahdollista, ja Viisikko kertoilikin mielellään kaikista seikkailuista, joihin heillä oli ollut onnea päästä mukaan (mistä Anne oli luonnollisesti eri mieltä). He olivat jutelleet ainakin puoli tuntia, kun postitoimiston yläkerrasta kuului kolinaa. Portaita pitkin alas taapersi pyylevä nainen, jolla oli punakat kasvot ja valkoinen esiliina.

”Mitä tämä on, onko meillä vieraita!” hän puuskahti. ”Etkä kertonut minulle mitään!”

Herra Kelsey esitteli Viisikolle vaimonsa, joka oli vähintään yhtä innoissaan tavatessaan nuoria, mutta erittäin kauhuissaan kuullessaan, ettei näille ollut tarjottu juotavaa tai syötävää. Rouva Kelsey kiiruhti saman tien takaisin yläkertaan valmistamaan heille kuumaa kaakaota ja jotakin ”pientä”, eikä suostunut kuuntelemaan lainkaan, kun Leo tarjoutui maksamaan.

Postitoimistossa oli mukava istuskella huolimatta siitä, että kyseessä ei ollut varsinainen huone, vaan herra Kelsey oli ainoastaan koonnut tuoleja lattialle. Joka tapauksessa rouva Kelseyn heille tarjoilema kuuma kaakao tuntui kuitenkin hyvin tervetulleelta, sillä ulkona oli muutama kymmenen senttiä lunta ja pari astetta pakkasta, minkä lisäksi Viisikon sisällä ollessa lunta oli alkanut tulla lisää. Rouva Kelseyn mielipide pienestä tarjoilusta oli Viisikolle erittäin mieleen, sillä tämä oli koonnut voileipäaineksia ja kakkuja niin ison tarjottimellisen, ettei edes Viisikko saanut sitä tuhottua – vaikka Timinkin olisi annettu syödä niin paljon kuin se olisi halunnut.

Rouva Kelsey ei ollut aivan yhtä puhelias kuin miehensä, mutta kuunteli kuitenkin kiinnostuneena. Kun Viisikon viimeisimmät seikkailut oli hyvin pääpiirteissään käyty läpi (muutenhan he olisivat istuneet paikalla monta tuntia puhumassa), herra Kelsey alkoi kysellä tarkemmin siitä, mihin he olivat menossa. Kävi ilmi, että hän tiesi hyvin, mistä mökistä oli puhe, ja tunsi erinomaisesti sitä vuokraavat Penningtonit. Herra Kelsey vakuutti, että Viisikko tulisi pitämään suuresti Penningtoneista. Hän kertoili myös hieman mahtavista maisemista mökin luona, ja Leo lupasi, että he tutkisivat ne läpikotaisin.

”Älkääkä unohtako myöskään itse majataloa”, herra Kelsey sanoi.

”Majataloa?” Anne ihmetteli. ”Onko siinä jotain erikoista?”

Herra Kelsey hymähti ja katsoi lapsia hyvin vakavana. ”Kerrotaan, että aikoinaan tämä talo oli itsensä kuninkaan loma-asunto. Hän tuli tänne perheensä kanssa aina, kun sota alkoi tuntua liian painostavalta.”

”Huhupuhetta, sanon minä!” puuttui rouva Kelsey äkkiä puheeseen. ”Älkää uskoko liikaa mieheni juttuja. Hän aina jaksaa kertoilla kuninkaasta, mutta koskaan ei ole voinut sitä todistaa.”

Leo ja Dick vilkaisivat toisiaan, sillä he eivät osanneet päättää, kumman puolelle heidän olisi pitänyt asettua. Pauli ratkaisi kuitenkin asian heidän puolestaan.

”Oli se totta tai ei, se kuulostaa hurjan jännittävältä!” hän sanoi. ”Kertoisitteko lisää, herra Kelsey?”

Herra Kelsey ei tarvinnut enempää rohkaisua, mutta ei valitettavasti osannut kertoa kovinkaan paljon asiasta. Hän tiesi kertoa, että kylässä oli niin pitkään kuin kukaan saattoi muistaa kiertänyt tieto siitä, että joitakin satoja vuosia sitten Englannin kuningas pakeni sotiaan maaseudulle ja nimenomaan siihen taloon, jonka omistajat nyt vuokrasivat Viisikolle mökin. Majatalo oli nykyaikana aivan tavanomaisen näköinen, eikä se silloinkaan ollut vetänyt vertoja aatelisten asumuksille, mutta se juuri oli syy, minkä takia yhä vieläkään ei ollut yleisessä tiedossa, että juuri siellä kuningas oli lomaillut. Majatalosta oli joskus yritetty etsiä joitakin erityisiä merkkejä tästä, mutta koskaan mitään huomattavaa ei ollut löytynyt – mutta siitä huolimatta herra Kelsey oli vakuuttunut, että tieto piti paikkaansa. Miksi muuten kyseessä olisi ollut juuri tietty majatalo eikä joku muu niistä monista, joita lähiseudulla oli? Rouva Kelsey selitti sen sattumalla, mutta herra Kelsey uskoi vakaasti asiaansa.

Pian tämän tarinan jälkeen oli Viisikon aika jatkaa matkaansa. He saivat Kelseyiltä tarkat ohjeet linja-autolle, vaikka matka olikin niin lyhyt, että eksyminen tuskin olisi mahdollista. Viisikko puolestaan kiitteli vuolaasti ruoasta, suojasta ja tarinoista, mutta vastaukseksi he saivat vain pyynnön tulla vielä uudestaankin vierailulle.

”Varmasti tulemmekin”, Leo lupasi, ”sillä meidän on säännöllisesti lähetettävä postikortteja kotiin. Kiitos vielä teille!”
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 2. luku 16.7.2016
Kirjoitti: jossujb - 16.07.2016 15:41:32
Jes, olen lukenut ainoinaan kaikki Viisikot - ja suurimman osan SOS- ja Salaisuus-kirjoista, eli genre on tutuista tutuin. Tuntui kukin olisi kotiin tullut, tää tavoittaa minusta hienosti autenttisen tunnneman! Sopivalla pilkkeellä silmäkulmassa toki.

Tosin tässä ei ole vielä ollut voimaakkasti mukana Viisikkojen kaikkein oleellisinta piirrettä, eli aivan mahdotonta syömisen kuvailua xD Oikeesti, yhtäkään Viisikkoa ei saa luettua ilman että tulisi nälkä, ne syö koko ajan xD

Aivan tosi huippu tarina fandomista jota soisi kirjoitettavan enemmän. Tosin lukeminen näytöltä oli varsinkin kakkosluvussa asteen vaivalloista, sillä siinä ei ollut yhtään etteriä välissä. Netistä luettuna teksti vaan tuppaa väsyttämään silmiä yhdessä pötkössä. Mutta sisällön suhteen kympin suoritus :)

jjb
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 2. luku 16.7.2016
Kirjoitti: Nyyhti - 16.07.2016 21:26:46
Tarkoituksena oli vastata kommentteihin (jeeeee kommentteja <3<3) vasta seuraavan luvun julkaisun yhteydessä, mutta koska molemmat valititte samasta asiasta, päätin tehdä sille jotain ja tulla vastaamaan heti :D En tykkää kirjoittaa tällaista tarinaa kahden entterin kappalevaihdoilla, mutta Wordin korvaa-toiminnolla ne on kuitenkin nopea muuttaa, joten muutin. Toivottavasti näin on parempi! Luvut näyttävät kamalan pitkiltä näin, haha :D

jossujb, syöminen tosiaan kuuluu olennaisesti Viisikoihin! Tätä kirjoittaessa huomaan itse aina ajattelevani tavallista enemmän ruokaa... Johtuukohan se siitä, että Viisikko on aina jossain ulkona puuhailemassa kaikkea, niin tulee nälkä - kirjoittajallekin? Ja ihan mahtava kuulla, että onnistuin tavoittamaan tunnelman. Kiitos paljon kommentistasi!

mimamu, mahtavaa, että Blytonin tuotantoa lukeneita löytyy enemmänkin! Salakäytävistä ja -kuljettajista en uskalla vielä sanoa yhtään mitään :D Suurkiitokset, kun kommentoit!
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 3. luku 24.7.2016
Kirjoitti: Nyyhti - 24.07.2016 18:04:17
kuuskidi, haha, kännykällä kommentointi on kyllä aika kamalaa :D Itsekin rakastin lapsena kaikkia mahdollisia mysteerikirjoja! Tosi kiva, että pidit tästä! Ja mukava kuulla, että tekstiä on nopea ja helppo lukea, niin on tarkoituskin :)

Mä oon vähän odotellut tän luvun kanssa, koska heitin tosiaan ficin pariinkin kertaan kommenttikampanjaan ja lupasin, että tässä on vain kaksi lukua. Mutta nyt tulee kolmas kuitenkin, tai muuten ei päästä itse tapahtumiin ikinä :D



Luku 3


Bussimatka ei ollut erityisen mielenkiintoinen, sillä yhä kiihtyvä lumisade esti lapsia katselemasta maisemia. Niinpä he keskittyivät lähinnä vain odottamaan sitä, mikä heitä perillä odottaisi. Kello alkoi olla jo paljon, ja he toivoivat kovasti jo pian pääsevänsä tutustumaan uuteen asumukseensa. He tiesivät, ettei se ollut aivan maatilan vieressä, joten mitä pikemmin he olisivat perillä, sen parempi.

Linja-autossa oli vain muutama matkustaja, joista jokainen jäi pois ennen Viisikon pysäkkiä. He kiittivät kuljettajaa kyydistä ja jäivät hetkeksi tarkastelemaan ympäristöään vielä bussin kiihdytettyä pois.

Kaikkialla näkyi pelkkää valkoista. Tie, jota he olivat tulleet, oli ainoa lähistöllä oleva tie, joka näytti tarpeeksi suurelta autolle. Vähän matkan päästä siitä kuitenkin erkani pienempi tie.

”Tuonne meidän pitää mennä”, sanoi Dick, joka huomasi sen ensimmäisenä. ”Eikö niin ollutkin, Leo?”

”Kyllä vain”, Leo sanoi. ”Tulkaa, mennään pian, ettei ehdi tulla pimeää.”

Niin he jälleen kerran ottivat kaikki tavaransa kantaakseen ja lähtivät kävelemään tietä pitkin. Lunta tuli enää hyvin hiljalleen, ja Anne huokaisi ääneen:

”Voi miten hurjan kaunista täällä on! Pelkkää lunta silmän kantamattomiin, ja kaikki nämä kukkulat näyttävät niin kauniilta!”

”Tim on myös aivan innoissaan”, Pauli lisäsi ja katsoi lempeästi koiraansa, joka leikki lumella haukaten sitä välillä suuhunsa ja juoksenteli villisti ympyrää heidän jaloissaan.

Kun maisemat olivat niin kauniit ja lasten mielet niin korkealla, parin kilometrin kävelymatka tuntui taittuvan hetkessä. Aivan pian he näkivät aitoja ja niiden takana rakennuksia, ja olipa ulkona yksi hevonenkin. Mitä lähemmäs he pääsivät, sitä enemmän he näkivät. Joka puolella tuntui olevan ihmisiä työn touhussa, vaikka he eivät aivan erottaneetkaan, mitä kaikki tekivät.

Kun he pääsivät pihapiiriin, kuului koirien kumea haukunta. Pauli huudahti ja alkoi kiivaasti etsiä Timin talutushihnaa kytkeäkseen tämän kiinni, mutta hän ei ehtinyt edes löytää sitä ennen kuin Tim oli porhaltanut kauas heidän edelleen.

”Tim!” Pauli huusi. ”Senkin pöljä, tule takaisin!”

Koira ei kuitenkaan totellut vaan heilutti vimmatusti häntäänsä, kun sitä kohti juoksi kolme isoa paimenkoiraa. Paulin – ja kaikkien muidenkin – suureksi huojennukseksi myös nämä koirat näyttivät olevan onnensa kukkuloilla, ja vain muutaman sekunnin haistelun jälkeen koirat kirmasivat yhdessä leikkimään.

”Tim ainakin viihtyy”, sanoi Dick hilpeänä. ”Emmeköhän mekin siis, vai mitä luulette!”

”Totta kai”, sanoi Pauli, jolle asia oli aivan ilmiselvä: jos Tim piti paikasta, hänkin piti.

Leo, Dick, Pauli ja Anne jatkoivat matkaansa, ja muutama työn touhussa oleva mies vilkutti heille ystävällisesti hymyillen. He heiluttivat kättään vastauksena, mutta kukaan ei kuitenkaan tullut tervehtimään heitä lähemmin, ja niinpä he menivät selvästi päärakennukselta näyttävän kivitalon ovelle ja kolkuttivat siinä olevaa valtavaa messinkistä kolkutinta.

”Tuo ainakin näyttää hyvin vanhalta”, sanoi Anne.

”Ehkä herra Kelseyn tarina tosiaan oli totta!” Dick myötäili. He eivät kuitenkaan ehtineet pohtia asiaa pidempään, sillä ovi avattiin. Esiin astui nainen, joka oli varsin punakka kasvoiltaan ja tuoksui hyvin voimakkaasti pikkuleiviltä. Hänellä oli poikkeuksellisen suuret silmät, jotka katsoivat tulijoita äidillisen lämpimästi.

”No mutta, tervetuloa! Te olette varmasti Leo, Dick, Anne ja Paula, eikö vain?”

”Kyllä olemme”, Leo sanoi. ”Ja te taidatte olla rouva Pennington?”

”Kyllä, kyllä! Onpa ihanaa tavata teidät. Tulkaa toki peremmälle, ja sitten saatte kertoa, kuka on kukakin.”

Lapset tottelivat mielihyvin käskyä, ja kun tuli esittelyjen vuoro, Pauli piti huolen siitä, että rouva Penningtonille tuli selväksi, että häntä piti kutsua Pauliksi eikä Paulaksi. Lapset kertoivat myös Timistä, joka oli jäänyt ulos leikkimään muiden koirien kanssa. Sille rouva Pennington vain nauroi hyväntuulisena.

”Koirallanne on varmasti erinomaiset oltavat ulkona. Ja jos sitä alkaa palella, muut koirat taatusti näyttävät sille, mistä löytyy lämmin makuupaikka. Sitä paitsi pahoin pelkään, ettette voi viipyä täällä kovin kauaa: teidän on parasta lähteä mökillenne ennen kuin tulee kunnolla pimeä.”

”Onko mökki kaukanakin tilalta, rouva Pennington?” kysyi Anne, jota ei erityisemmin huvittanut kävellä sysipimeässä tuntemattomalla seudulla.

”Linnuntietä matkaa on enintään kilometrin verran, mutta polku mutkittelee hieman. Olemme pitäneet sen kunnossa teitä varten, mutta koska tänään on satanut taas lunta, on parasta, ettette mene sinne yksin.”

”Eikö pimeä laskeudu aivan pian?” kysyi Leo ja katsoi huolestuneena ulos ikkunasta. ”Vaikka lähtisimme heti, ehtisimmekö siltikään enää valoisan aikaan perille?”

”Ette ehkä valoisan aikaan, mutta jos lainaamme teille taskulamppuja, ulkona olisi kuitenkin vain hämärää. Siinä onkin teille ensimmäinen varoitukseni: kun ulkona hämärtyy, menkää pikapuoliin takaisin sisälle, sillä yöllä on niin pimeää, että kukaan ei voi kävellä ulkona eksymättä, ellei ole asunut täällä koko elämäänsä!”

Lapset lupasivat, että menisivät sisälle heti hämärän tullessa, ja Anne lisäsi: ”En ikimaailmassa haluaisi vahingossakaan joutua täällä ulos säkkipimeällä!”

He eivät kuitenkaan päässeet vielä lähtemään, sillä rouva Pennington ilmoitti tomerasti aikovansa nyt tarjota heille päivällistä. Hän kertoi leiponeensa heitä varten kolme kokonaista leipää ja kasan pikkuleipiä ja toivoi, että he jaksaisivat syödä mahdollisimman paljon.

Vaikka lapset olivat saaneet yllin kyllin syödäkseen kylällä ollessaan, rouva Penningtonin ruoat olivat niin hyviä, että he söivät itsensä ratkeamispisteeseen saakka. Syötyään niin paljon he söivät vielä lisää pikkuleipiä, sillä rouva Penningtonin pikkuleivät olivat taivaallisen hyviä. Sen jälkeen rouva Pennington pakkasi heille kaiken ylitse jääneen ja vielä paljon muutakin mukaan, jotta heillä olisi varmasti ruokaa mökissä.

”Tulkaa ilman muuta aina tänne, kun tarvitsette lisää ruokaa”, rouva Pennington sanoi. ”Olemme sopineet vanhempienne kanssa, että vuokran hintaan sisältyy myös kaikki ruoka, jonka haluatte, ja minä tiedän hyvin, kuinka nälkäiseksi ulkoilu talvella tekee. Mökissä on myös valtavat säilykevarastot, joita saatte aivan vapaasti käyttää, kunhan kerrotte, kuinka paljon olette sieltä käyttäneet. Muuten emme osaa täydentää niitä seuraavaa vuokralaista varten.”

Lapset kiittivät vuolaasti rouva Penningtonin ystävällisyydestä. Siihen rouva Pennington vastasi vain heilauttamalla vähättelevästi kättään, ja sen jälkeen sanoi:

”Minä käyn pyytämässä herra Penningtonin paikalle, jotta hän tulee saattamaan teidät mökille. Hän voi samalla auttaa ruokien kantamisessa.”

Se olikin hyvä idea, sillä heillä oli nyt muiden kantamustensa lisäksi valtaisa kori ja pari pienempää kassia täynnä ruokaa. Rouva Pennington lähti hämärtyvälle pihamaalle ilman mitään muuta lämmikettä kuin villatakkinsa. Anne oli jo melkein varma, että tämä paleltuisi lumen keskelle, mutta pian ulko-ovelta kuului jälleen kopinaa.

Sisään ei kuitenkaan astunut rouva Pennington, kuten he olivat toivoneet, vaan täysin tuntematon mies. Tällä oli vaaleat hiukset, jotka roikkuivat kasvoilla. Ikää miehellä oli ehkä kolmisenkymmentä vuotta, ja tämän koko olemuksesta huokui, että tämä teki ulkotyötä.

”Onko se teidän koiranne, joka täällä pyörii?” mies kysyi hukkaamatta aikaa muille tervehdyksille.

”On kyllä”, sanoi Leo saman tien. Pauli nosti leukaansa hieman tavallista ylemmäs haluten tehdä selväksi, ettei pitänyt miehen äänensävystä.

”No, saatte luvan viedä sen pois. Minä en pidä siitä rakista.”

”Tim käyttäytyy kyllä vallan mainiosti!” Pauli puuskahti. ”Meillä on lupa pitää sitä täällä.”

”Keneltä te olette luvan saaneet?”

”Rouva Penningtonilta”, sanoi Leo toivoen lujasti, ettei tämä mies ollut herra Pennington, jolloin lupa luultavasti olisi täysin merkityksetön. Mitä ilmeisimmin näin ei kuitenkaan ollut, sillä mies kurtisti kulmiaan, muttei sanonut enää mitään. Hän otti saappaat jalastaan ja marssi kohti keittiötä.

Lapset eivät ehtineet pohtia, mitä oli juuri tapahtunut, kun ovelta kuului uudestaan ääniä. Tällä kertaa sisään saapui rouva Pennington, joka jutteli iloisesti ja jonka vanavedessä tuli toinen mies. Tämä oli huomattavasti vanhempi kuin se, kehen he olivat äsken törmänneet, ja piirteiltään paljon tummempi.

”Tässä on herra Pennington”, rouva esitteli saman tien. ”Hän on vallan mielissään saadessaan lähteä saattamaan teitä.”

”Hauska tavata”, herra Pennington sanoi hymyillen ja kätteli heidät kaikki läpi.

”Kenet mahdoimme tavata äsken?” Pauli kysyi ääneen. ”Joku vaalea mies käveli keittiöön ja sanoi, että me emme saa tuoda Timiä tänne enää.”

Leo puri kieltään, jotta ei sanonut mitään, sillä hänestä Pauli käyttäytyi harkitsemattomasti ottaessaan asian heti esille. Rouva Pennington kuitenkin vain naurahti.

”Voi, hänen täytyi olla herra Carlton. Totta kai saatte pitää Timiä täällä. Älkää hänestä välittäkö: hänellä saattaa toisinaan olla turhan kärkeviä mielipiteitä ennen kuin hän tutustuu asioihin kunnolla.”

”Minä sitä paitsi näin koiranne tuolla”, herra Pennington sanoi. ”Se on erinomainen koira! Haluan ehdottomasti nähdä sen uudestaankin.”

Nyt Pauli suorastaan punehtui tyytyväisyydestä, ja hän kiitti herra Penningtonia, vaikka sanoikin tietävänsä, kuinka mainio Tim oli. Niinpä, kun he lähtivät yhdessä ulos kulkemaan kohti mökkiä, rupattelu oli erittäin hilpeää. Herra Pennington ihaili Dickin uutta taskulamppua, joka valaisi äärettömän hyvin, ja kehui Paulia hyvästä koulutuksesta, kun Tim ryntäsi saman tien heidän luokseen tämän vihellettyä.

”Tästä lähtee polku mökillenne”, herra Pennington opasti tilan laitamilla. ”Olemme yrittäneet pitää sen kulkukelpoisena, mutta kannattaa huolehtia, että kävelette jonossa ja aivan keskellä, sillä reunoilla lumi ei välttämättä kanna niin hyvin.”

”Mitä käy, jos putoaa?” Anne kysyi huolissaan, ja herra Pennington nauroi hänelle sydämellisesti.

”Ei siitä sentään mihinkään putoa, mutta jalka uppoaa polveen saakka lumeen, ja sitä on työlästä saada irti. Ei tämä sentään vaarallista seutua ole – paitsi jos olette pimeällä ulkona ja poikkeatte polulta. Sitä ette saa missään nimessä tehdä, ja on parempi, että pysytte pimeän tultua sisällä!”

”Sen me lupaamme ilman muuta tehdä”, sanoi Leo välittömästi. ”Meitä ei haluta tippaakaan joutua eksyksiin täällä.”

”Vuh!” sanoi Tim hänen sanojensa tueksi ja pomppasi suoraan umpihankeen, missä se hyppeli niin hauskan näköisesti, että kaikki nauroivat sille katketakseen.

Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 4. luku 31.7.2016
Kirjoitti: Nyyhti - 31.07.2016 11:01:48
Hassua kirjoittaa näin talvisia juttuja näin kuumalla säällä, mutta jospa tämä vaikka henkisesti viilentäisi :D



Luku 4

Matka mökille oli ylämäkeä ja tuntui pitkältä, sillä kaikki olivat vasta syöneet, heillä oli painavat kantamukset ja heitä väsytti jo. Niinpä he huudahtivat vielä tavanomaistakin enemmän innoissaan, kun mutkan takaa erottui pieni puinen hirsimökki.

”Kylläpä se näyttää suloiselta!” huudahti Anne ihastuksissaan.

”Se on pieni”, sanoi herra Pennington, ”mutta sitäkin kodikkaampi. Toivottavasti tulette viihtymään.”

”Aivan taatusti tulemme!” Leo vakuutteli.

Heidän kaikkien askeleet alkoivat kiihtyä huomattavasti, ja heidän intonsa tarttui myös herra Penningtoniin, joka odotti kovasti näkevänsä, mitä heidän vieraansa pitäisivät majoituksestaan. Mökki oli karu, eikä se sopinut läheskään kaikille, mutta lasten vanhemmat olivat vakuuttaneet Penningtonien antaman kuvauksen perusteella, että se oli juuri heidän tyylisensä.

”Avainta tänne ei ole”, herra Pennington sanoi astellessaan pari pientä porrasaskelmaa ovelle. ”Koska ei ole lukkoakaan. Sitä ei kuitenkaan täälläpäin tarvita: kaikki tuntevat kaikki. Jos kuitenkin haluatte, voitte laittaa oven salpaan sisältä päin.”

Sitten herra Pennington avasi oven, ja kaikki tungeksivat sisään hänen perässään, Tim nopeiten.

Mökki oli todella suloinen. Se oli hyvin pieni, mutta muuta he eivät olleet odottaneetkaan. Tila, johon he olivat tulleet, oli samaan aikaan sekä oleskeluhuone, makuuhuone että keittiö. Sen kauimmaisessa oikeanpuoleisessa nurkassa oli kerrossänky, jonka vieressä oli puinen pöytä ja neljä tuolia. Pöydän edessä oli pieni ikkuna, jossa oli punavalkoruudulliset verhot. Pöytää vastapäätä oli ovi, joka vei toiseen huoneeseen, ja huoneen vasemmassa nurkassa sijaitsi keittonurkkaus. Se sisälsi pienen pöytätason, kaasulieden sekä kaksi kaappia. Seinällä oli hylly, johon oli aseteltu astioita siisteihin pinoihin, ja hyllyn alla oli koukussa punaisia kattiloita sekä patalappuja.

Viisikon katsellessa ympärilleen herra Pennington riensi avaamaan huoneen ainoan oven ja paljasti huoneen, joka oli vielä edellistäkin pienempi, mutta sinne oli mahdutettu kaksi telttasänkyä vastakkaisille seinustoille. Lisäksi huoneessa oli pieni kaappi.

”Tässä tämä nyt on”, herra Pennington sanoi ja kääntyi odottavaisena Viisikon puoleen.

”Tämä on täydellinen!” Anne henkäisi ihastuksissaan. Herra Pennington hymyili leveästi.

”Anne taisi rakastua punaisiin kattiloihin”, sanoi Dick nauraen, ”mutta tämä mökki on todellakin aivan loistava!”

”Mukava kuulla, että pidätte siitä”, herra Pennington sanoi iloisena. ”Toivottavasti viihdytte. Olen laittanut lämmityksen tänä aamupäivänä, joten voi olla, että täällä on vielä hieman viileää, mutta lämpenee taatusti yöhön mennessä. Jos tarvitsette jotakin, tai vaikka ette tarvitsisikaan, olette tervetulleet käymään! Ja nyt minä jätän teidät asettumaan, sillä en ole vielä syönyt päivällistä, ja olen tehnyt töitä koko päivän.”

Viisikko kiitti vielä kerran herra Penningtonia, ja sen jälkeen tämä lähti kotiaan kohti. Ulkona näytti jo huomattavasti pimeämmältä kuin heidän lähtiessään, ja Dick pohti, olisiko hänen pitänyt lainata taskulamppuaan herra Penningtonille.

”Äh, hän pärjää taatusti”, Leo vakuutti. ”Hän tuntee varmasti polun vaikka unissaan. Minua puolestaan väsyttää jo, vaikka kello ei ole vielä seitsemääkään!”

”Matkustaminen on aina yhtä väsyttävää”, Pauli sanoi, ”vaikka onkin mahtavaa päästä vihdoin perille!”

”Sitä paitsi olemme syöneet niin hirvittävän paljon, että tarvitsisin ainakin kolme ruokalepoa putkeen”, sanoi Anne ja hieroi täpötäyttä vatsaansa.

”Mitä jos istuisimme hetkeksi pelaamaan korttia ennen kuin laitamme tavarat paikoilleen?” Dick ehdotti. ”Minua ei huvita vielä yhtään tehdä sitä.”

”Sopii minulle”, sanoi Anne kaikkien yllätykseksi. Yleensä hänestä oli kaikkein parasta, kun hän sai alkaa järjestellä tavaroita paikoilleen aivan kuin omassa pienessä kodissa. ”Mutta osa ruuasta täytyy kyllä laittaa viileään.”

”Mihin laitamme ne? Ulkona on pakkasta, ja maito varmasti jäätyisi”, Leo sanoi.

Pauli meni katselemaan keittonurkkauksen kaappeihin, mutta ne olivat aivan tavallisia kaappeja, joissa oli jopa lämpimämpi kuin itse mökissä. Dick puolestaan meni väsyneenä pöydän ääreen istumaan ja vilkaisi ulos ikkunasta – ja sitten hän tajusi sen.

”Hei, nehän voi tietenkin laittaa ikkunan väliin. Tämän sisäpuolen ikkunan saa helposti auki.”

”Totta kai”, Anne sanoi nauraen. ”Miten emme heti tajunneet!” Sitten hän riensi hakemaan ne ruokatarvikkeista, joiden piti olla säilyäkseen viileässä, ja kun hän kerran sai aloitettua, hän asetteli loput keittokomeron kaappeihin siisteihin riveihin. Kun hän oli siinä puuhassa, muut jakoivat jo kortteja. Anne ei kuitenkaan koskaan päässyt pelaamiseen saakka, sillä kun hän oli asetellut ruoat kaappeihin, hän päätti saman tien täyttää kaapit loppuun. Sen jälkeen hän meni huoneeseen, jossa oli vain kaksi vuodetta, ja päätti pedata ne. Hän haki heidän ottamiaan monia huopia huoneeseen mutta huomasi yllätyksekseen, että molemmissa vuoteissa oli jo valmiina viisi huopaa päällekkäin. Sen tajuttuaan hän meni viemään huopia kerrossänkyyn, mutta törmäsi samanlaiseen kasaan.

”Ohhoh!” hän sanoi ääneen. ”Meillä ei tosiaan tule pulaa huovista!” hän sanoi muille.

”No, parempi niin päin kuin että niitä olisi liian vähän”, sanoi Pauli.

”Kuvitella, että kannoimme koko tuota huopakassia turhan takia”, puuskahti Dick, jolle sen kantaminen oli sälytetty, mutta muut vain nauroivat.

Kun oli käynyt ilmi, että vuoteet olivat valmiita, Anne päätti pinota ainakin osan vaatteista makuuhuoneeksi ristimänsä huoneen kaappiin. Kun hän avasi sen, hän kuitenkin henkäisi ihmetyksestä.

”Mitä nyt?” Leo kysyi korttipelin äärestä.

”Tämä on aivan ääriään myöten täynnä säilykkeitä!” Anne huudahti. ”Ja minä kun luulin, että voisin laittaa vaatteemme tänne!”

Koko kaappi, joka muistutti kooltaan vaatekaappia, oli tosiaan täynnä säilykepurkkeja, jotka oli järjestelty sen mukaan, mitä ne sisälsivät. Muut tulivat katsomaan ja vihelsivät hiljaa.

”Näyttää vähän siltä, että jos meitä ei huvita mennä käymään maatilalla, voimme viettää koko loman eristäytyneinä täällä ja silti syödä kuin porsaat”, Dick sanoi.

”Mutta tuskinpa teemme niin”, nauroi Pauli, joka arvasi mainiosti, ettei mikään pitäisi heitä poissa rouva Penningtonin tuoreista herkuista.

”Hei, mikä tämä on?” Leo kysyi. Hän oli huomannut pienen paperinpalan, joka oli taiteltu ja ujutettu kahden säilyketölkin väliin. Nyt hän veti sen esiin ja taitteli auki. ”Ongelma hoidettu, voidaan odottaa sulaa”, Leo luki ääneen käsin kirjoitetun viestin. ”Mitä ihmettä tämä tarkoittaa?”

”Ja miksi ihmeessä kukaan ylipäätään jättäisi tänne mökkiin viestin jollekin?” Anne ihmetteli. Kukaan ei osannut vastata, joten lopulta he vain laittoivat lapun takaisin sinne, mistä olivat sen ottaneetkin.

Pienessä mökissä ei ollut enempää säilytystilaa, ja niinpä Viisikon oli Annen harmiksi tyydyttävä pitämään suurinta osaa tavaroistaan kasseissa, joissa ne oli paikalle tuotukin. Jotta Anne saisi tehdä edes jotakin, hän asetteli tavarat siististi seinän vierustalle, jotta ne veivät mahdollisimman vähän tilaa. Pojat halusivat nukkua kerrossängyssä, joten Anne kuljetti vielä hänen ja Paulin omat tavarat makuuhuoneeseen. Sen jälkeen hän alkoi pelata muiden kanssa korttia, ja niin he viettivätkin koko loppuillan ennen kuin viitsivät mennä nukkumaan. He olivat iloisia siitä, että huopia oli reilusti, sillä mökissä oli kohtalaisen viileää.

Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 4. luku 31.7.2016
Kirjoitti: Sokerisiipi - 31.07.2016 22:03:59
Minulta kommentti pari päivää myöhässä, pahoittelut siitä!

Olen samaa mieltä muiden kanssa siinä, että kyllä alkuperäisteoksen fiilis on tästä selvästi luettavissa ja aloin jo keräillä annettuja tiedonmurusia, että millainen mysteeri näistä mahtaa muodostua. Genrelle tyypilliset täytehahmotkin siellä liikuskelevat: joko ollaan täydellisen ystävällisiä tai täydellisen tylyjä/äksyjä Viisikkoa kohtaan, voi että :D ja aina joku kuitenkin yllättää ja onkin päinvastaista, miltä näyttää. Tarinahan on vasta alussa, joten ei osaa vielä sanoa, millainen vyyhti tässä oikein odottaa ratkaisijaansa.

Pauli ja Anne erottuvat omine persoonikseen, mutta kaipaisin Leon ja Dickin välille jonkin erottavan tekijän. Onhan ne kaksi aika samantyyppisiä kirjoissakin, mutta voihan kirjoittajakin vähän tulkita heitä omanlaisikseen, jos alkuperäisteoksesta ei löydy ainesta :'D

Ympäristö vaikuttaa Viisikon touhuille aivan täydelliseltä ja he pääsevät viimein olemaan aivan keskenään. Anne ihmeellinen stereotyyppinen kodinhengetär siellä vaan hääräilee, kun "pojat" pelaavat korttia, mutta sellainenhan se on aina ollut.

Katsotaan, minne tarina on menossa :>
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 5. luku 4.8.2016
Kirjoitti: Nyyhti - 04.08.2016 17:55:28
Sokerisiipi, ei haittaa myöhäisyys lainkaan, kiitos kun kommentoit! :) Täytehahmojen kirjoittaminen on ollut ihan älyttömän hauskaa, kun yleensä tämäntyyppiset hahmot ovat vain epäonnistuneita, mutta Viisikossa ei tosiaan kovin moniulotteisia tai neutraaleja hahmoja tuossa suhteessa liikuskele :D Kiitos tuosta pointista Leon ja Dickin suhteen, huomasin kommenttisi jälkeen asian itsekin, ja ainakin yritin tehdä sille jotain (tosin en ole varma, muokkailinko vielä tätä lukua, mutta kuitenkin!).

Tarkoitus oli julkaista seuraava osa vasta viikonloppuna, mutta näääh enpäs malttanutkaan olla julkaisematta jo nyt. Ja onhan nää luvut tosi lyhyitä (ainakin mun mittapuulla), joten toivottavasti en tällä mitään kamalaa vahinkoa aiheuta ;D



Luku 5



Seuraavana aamuna kaikki heräsivät aikaisin ja valmiina puuhaamaan kaikkea mitä vain suinkin voisivat keksiä. He nousivat kuumissaan monen huovan alta, sillä yön aikana mökin lämpötila oli noussut huomattavasti. Anne ryhtyi ensimmäisenä innoissaan paistamaan munia heille aamupalaksi, mutta jotta he pääsisivät mahdollisimman pian ulos, muut ryhtyivät auttamaan häntä.

”Aurinko ei paista vielä”, sanoi Dick avatessaan verhoja.

”No, kyllä se siitä varmasti pian nousee”, Leo totesi. ”Mitä aiemmin lähdemme ulos, sitä kauemmin voimme olla siellä.”

”Mennäänkö etsimään seudun paras laskupaikka?” Pauli kysyi.

”Mennään!” muut intoutuivat, ja niinpä he söivät aamiaisensa pikapuoliin. Ennen ulos lähtöään he pukivat todella lämpimästi päälle, jotta eivät varmasti joutuisi pilaamaan päiväänsä palelemalla.

Leo otti yksinoikeudella kelkan kainaloonsa, kun he lähtivät lumihankeen. Taivaalla ei näkynyt pilviä, mitä he pitivät hyvänä asiana, vaikka heitä ei missään nimessä olisi haitannut, mikäli lunta olisi satanut lisääkin. Koko aamupäivän he viettivät laskien mäkeä, ja heillä oli niin hauskaa, etteivät he olisi millään malttaneet lopettaa. Muutaman mäen testaamisen jälkeen parhaaksi valikoitui kukkula, joka oli kohtalaisen kaukana mökistä mutta jolta he kuitenkin näkivät sinne.

”Voi kuinka kodikkaalta se näyttääkin!” Anne ihasteli.

”Älä vain sano, että tahtoisit sinne jo takaisin”, Pauli kiusasi.

”En missään nimessä! Ei ole vielä ollut minun vuoroni mennä kelkalla tarpeeksi monesti.”

Niin he laskivat vielä lisää, kunnes heillä alkoi olla niin nälkä, että heidän oli suorastaan pakko palata mökille. He olivat jo monta tuntia myöhässä lounasajasta, mutta kuten Dick tyytyväisenä ilmoitti, sillä ei ollut mitään väliä. He olivat kuitenkin omillaan nyt ja saivat ruokailla juuri silloin kuin heitä huvitti – ja totta kai syödä tuplasti, kun lounastivat niin myöhään.

”Kuvitelkaa, että meillä on mahdollisuus viettää vaikka kuinka monta päivää näin! Ei kotiläksyjä, ainoana velvollisuutena kelkan vetäminen takaisin ylös mäkeä”, Pauli iloitsi, kun he asettivat kelkkaa pystyyn mökin seinustalle. ”Tim, tule!”

Tim oli kuitenkin löytänyt niin mielenkiintoisen hajun, ettei malttanut nostaa kuonoaan maasta. Se nuuskutti kovaäänisesti ja pörräsi ympyrää mökin lähistöllä.

”Höpsö koira”, Anne sanoi, ”ei siellä ole mitään muuta kuin meidän hajumme.”

Leo meni hakemaan Timiä, mutta sen luokse päästyään hän jäikin tiirailemaan lumihankea. ”Kuulkaa”, hän sanoi, ”nämä eivät ole meidän jälkiämme! Täällä on niin isoja jalanjälkiä, että niiden täytyy kuulua aikuiselle miehelle.”

Muutkin tulivat tutkimaan jälkiä, ja Tim nosti päänsä ja heilutti heille iloisesti häntää. Jalanjäljet johtivat mökistä poispäin suoraan kukkulalle, eivätkä suinkaan maatilalle vievälle polulle.

”Kuka kumma täällä on käynyt?” Anne ihmetteli.

”Ehkä joku maatilan työntekijöistä on käynyt katsomassa, olemmeko me paikalla?” Leo ehdotti.

”Onko tuolla muka mitään muuta kuin lumisia kukkuloita?” Dick kysyi. ”Miksi hän sinne menisi?”

”En tiedä teistä”, Anne sanoi, ”mutta minusta tämä on hieman pelottavaa.”

”Älä höpsi, Anne”, Leo rauhoitteli. ”Tähän on varmasti järkevä selitys. Kysytään siitä joku päivä rouva Penningtonilta.”

**

Tukevan lounaan jälkeen Viisikko ei heti jaksanut lähteä takaisin ulos. Sen sijaan lapset päättivät taas alkaa pelata korttia. Kun he olivat viettäneet sisällä aikaa mukavassa rauhallisuudessa, he huomasivat yhtäkkiä, että ulkona oli alkanut hämärtyä.

”Olemmeko me tuhlanneet koko päivän täällä?” Pauli kysyi kauhuissaan.

”No olimmehan me yli puoli päivää laskemassa mäkeä”, Anne huomautti.

”Minä olisin kyllä halunnut vielä ulos!” Dick huudahti.

”Me emme kuitenkaan voi ottaa mitään riskejä”, Leo totesi. ”Meille nimenomaan sanottiin, että emme missään tapauksessa saa enää jäädä ulos, kun hämärä tulee, koska pimeys laskeutuu sitten pian.” Vanhimpana Leo tunsi velvollisuudekseen huolehtia siitä, ettei kenellekään sattuisi mitään.

”Mutta mehän vasta söimme lounaan”, Dick sanoi.

”Minulla on idea”, Pauli sanoi. ”Eihän meidän tarvitse mennä mihinkään sellaiseen paikkaan, missä pimeys haittaisi.”

Leo pudisteli päätään. ”Ulkona on niin pimeää, ettemme voi lähteä minnekään.”

”Niinpä, ei meidän tarvitsekaan lähteä”, Pauli sanoi. ”Ulkona on lunta vaikka millä mitalla. Me voisimme mennä rakentamaan lumiukkoa tai olemaan lumisotaa ihan mökin eteen. Ei meidän tarvitse liikkua viittä metriäkään kauemmas, niin että mitään vaaraa eksymisestä ei ole.”

Hetken aikaa kaikki pohtivat Paulin ehdotusta, kunnes tulivat siihen tulokseen, että siinä ei ollut mitään vikaa. He menivät heti pukemaan ulkovaatteita päälleen, mutta ennen kuin he lähtivät ulos, Dick kävi hakemassa tehokkaan taskulamppunsa, ja pian muutkin hakivat omansa. He jättivät mökkiin valon päälle ja verhot auki, jotta saivat ulos hieman valoa. Vielä siellä ei ollut aivan pimeää, mutta hämäryys oli ehdottomasti syventynyt jo siitä, kun he olivat huomanneet hämärtyneen.

Aluksi he olivat lumisotaa. He heittivät lumipalloja toistensa päälle niin lähietäisyydeltä, että jopa Anne osui lähes joka kerta, ja niinpä he olivat pian aivan märkiä. Lisäksi mäessä vietetty päivä alkoi vaatia verojaan, joten hetken kuluttua he päättivät siirtyä hieman rauhallisempaan ajanvietteeseen. He rakensivat lumiukkoa, josta tuli lopulta heidän mökkinsä oven korkuinen. Se seisoi oven vieressä aivan kuin vartioiden sisäänkäyntiä, ja Viisikko päätti, että sitä se juuri sai tehdä. Se oli heidän oma ovivahtinsa, tietysti Timin lisäksi. Koska mökissä ei ollut lukkoa, oli hyvä, että joku oli vartioimassa sisäänkäyntiä heidän ollessaan poissa.

Sisällä kaikki olivat jälleen todella nälissään, ja ruokailun jälkeen heitä väsytti suunnattomasti. Kello näyttikin jo kahdeksaa, ja he olivat olleet ylhäällä todella aikaisin ja viettäneet lähes koko päivän ulkona. Kaikki päättivät, että oli aika vetäytyä aikaisin vuoteeseen lukemaan ennen nukkumaanmenoa. Noin vartin kuluttua Dick nousi ja kipitti keittiöön. Kaikki kuulivat, kun hän penkoi kaappeja etsien selvästi ruokaa.

”Missä kaikki leipä on?” Dick huudahti hetken kuluttua.

”Se loppui”, huikkasi vastaukseksi Anne, joka oli – kuten tavallista – kantanut päävastuun heidän ruokailustaan.

”Loppui? Miten niin loppui?” Dick ihmetteli. ”Rouva Penningtonhan antoi sitä mukaan… mitä, kaksi kokonaista leipää?”

”Vähän kolmattakin”, Anne sanoi, ”mutta olemme syöneet kaiken.”

”Ei ole totta!”

”Se on se ulkoilma”, Leo pisti viisaana väliin. ”Mitä sanoisitte, jos menemme huomenna heti alusta käymään maatalolla? Penningtonithan toivottivat meidät tervetulleiksi.”

”Minusta siellä olisi muutenkin kiva käydä”, Anne sanoi.

”Kunhan vain se kamala Carlton ei olisi siellä”, Pauli murahti. ”En halua kuulla enää yhtään hänen mielipiteitään Timistä.” Pauli rapsutti jaloissaan makaavan Timin päälakea. Se oli juossut koko päivän ympäriinsä ja oli nyt vielä väsyneempi kuin lapset, ja niinpä se vain heilautti laiskasti korvaansa Paulin silittäessä sitä. Toki se silti nukkui korvat valppaina, niin kuin aina.

”Toivotaan tosiaan, että hän ei ilmesty paikalle”, Leo sanoi. ”Minäkään en pitänyt hänestä yhtään.”

**

Seuraavana aamuna kaikilla oli jälleen huutava nälkä. He söivät viimeiset jämät siitä ruuasta, jonka rouva Pennington oli antanut heidän mukaansa, ja lähtivät sitten saman tien kävelemään kohti maataloa. He olivat liikkeellä juuri auringonnousun aikaan, ja kun he kävelivät pientä polkua pitkin alaspäin, he tajusivat näkevänsä hyvin pitkälle. Polku kulki alamäkeen, ja ylhäältä he saattoivat katsella kauempana olevan pieneltä näyttävän maatalon elämää. Ulkona kävi jo vilske, vaikka oli vielä todella aikaista. Joku vei hevosta ulos, toisaalla kulki mies kottikärryjen ja talikon kanssa, ja lapset arvelivat hänen puhdistaneet juuri hevosen karsinan. Ulkona tuoksui raikkaalta, sillä ilma oli pienesti pakkasella, ja kun oli kävelty muutama minuutti, tuoksuun sekoittui maatilan eläimistä lähtevä ominaistuoksu.

”Toivottavasti me emme mene liian aikaisin”, Anne sanoi. ”Ettemme loukkaa ketään.”

”Tuskinpa vain”, Dick totesi, ”kun ottaa huomioon, että tuolla selvästi ollaan jo ylhäällä. Ja jos nyt jostain syystä kaikki eivät olisikaan, voisimme hyvin odotella ulkona jonkin aikaa.”

”Voisi olla joka tapauksessa olla ulkona maatilalla tutustumassa paikkoihin, vai mitä olette mieltä?” Leo kysyi.

”Joo, se olisi hyvä idea!”

”Ehkä meidän kuitenkin kannattaa kysyä vielä Penningtoneilta, sopiiko se”, Leo pohti.

”Mitä luulette, voinko pitää Timiä irti? Jos ne muut koirat tulevat taas?” Pauli kysyi.

”Totta kai”, Dick sanoi heti.

”Niinpä”, Leo myönsi. ”Herra Pennington sanoi, että se käy, ja hän on täällä kuitenkin paikan pomona. Ei sillä ole väliä, että Carlton kielsi.”

”Kunhan vain ei tule kieltämään uudestaan”, Pauli mutisi.

”Minä en pitänyt siitä miehestä ollenkaan”, Anne sanoi ja värähti hienoisesti. ”Hän oli ihan hirvittävän ilkeä.”

”Meidän täytyy vain toivoa, että hänkään ei pidä meistä vaan pysyy meistä kaukana”, Dick sanoi.
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 6. luku 13.8.2016
Kirjoitti: Nyyhti - 13.08.2016 13:05:11
Mun piti ihan selata koko tämä topic läpi ennen kuin uskoin, että seuraavaksi tosiaan pitää julkaista vasta kuudes luku :D Hassua, kuvittelin olevani paljon pidemmällä. Mutta kommentoikaa ihmeessä, jos luette, ja myös kritiikki on oikein tervetullutta! :)



Luku 6



Koko aamupäivä vierähtikin leppoisasti maatilalla. Tim löysi taas toiset koirat leikkikavereikseen, ja lapset päätyivät juttelemaan rouva Penningtonin kanssa. Rouva oli keittiössä valmistamassa ruokaa ja leipomassa, ja otti mielellään lapset mukaan auttamaan.  He saivat myös luvan tutustua maatilaan ja kaikkiin sen eläimiin, ja rouva Pennington vakuutti, että Carltonia lukuun ottamatta kaikki varmasti toivottaisivat heidät tervetulleiksi.

”Carlton nyt vain on sellainen”, hän kertoi. ”Hän on vähän omalaatuinen, usein valittamassa kaikesta, mutta jonkin ajan kuluttua hän kyllä alkaisi varmasti pitää teistä. Hänellä on aina vähän ongelmia sopeutua uusiin vuokralaisiin, mutta meidän vanhojen tuttavuuksien kanssa hän kyllä tulee toimeen – ja itse asiassa me emme tulisi toimeen ilman häntä.”

Kukaan ei oikein osannut sanoa siihen mitään, sillä heidän ensivaikutelmansa Carltonista oli ollut todella epämiellyttävä, eikä rouva Penningtonin puhe juuri muuttanut sitä muuksi. He eivät olisi mökissä niin kauaa, että Carlton ehtisi alkaa pitää heistä. He kysyivät myös mökin luona näkemistään jalanjäljistä, mutta rouva Pennington ei tiennyt niistä mitään. Hän kuitenkin kertoi, että jonkin matkan päässä kukkuloiden takana oli järvi, jossa jotkut kävivät toisinaan pilkkimässä, joten ehkä jäljet olivat vieneet sinne.

”Syöttekö hieman aikaisemman lounaan ennen kuin menette tutkimaan paikkoja?” rouva Pennington kysyi.

”Kuulostaa hyvältä idealta!” huudahti Dick, jolle oli tullut jo nälkä kaikesta siitä ruoan kanssa puuhastelusta.

”Hyvä juttu”, rouva Pennington sanoi. ”Sitten voittekin mennä jo kattamaan pöytää. Kun nyt olette meillä vieraana, voimme laittaa pöydän vähän hienommaksi. Meillä on täällä eräitä todella vanhoja pöytävaatteita, vanhaa pellavaa, tulivat aikoinaan talon mukana. Ne tuntuvat kestävän ja kestävän, eivät mene miksikään, vaikka niitä kuinka käyttäisi, mutta en silti raski käyttää niitä arkisin.”

”Käymmekö me hakemassa ne jostakin?” Anne kysyi avuliaana.

”Jos vain viitsitte. Löydätte ne tuolta huoneesta, kolmannesta kaapista alahyllyltä”, rouva Pennington sanoi ja osoitti viereistä ovea.

Anne lähti innokkaasti hakemaan, ja Pauli kulki hänen perässään kiinnostuneena näkemään nämä vanhat pöytävaatteet.

”Niitä on todella iso kasa, mutta kaikki ovat aika samanlaisia”, rouva Pennington huikkasi heidän peräänsä. ”Ottakaa vain pari päällimmäistä.”

”Selvä, rouva Pennington!” Anne vastasi. Hän ja Pauli kävelivät kolmannelle kaapille ja vetivät sen auki.

”Tämäkö pino se on?” Pauli kysyi hieman hämmentyneenä. Alimmalla hyllyllä oli vain kolme pientä kangasta.

”Niin varmasti”, Anne sanoi, ihmeissään hänkin, ja nappasi kaksi päällimmäistä. He palasivat keittiöön ja kysyivät rouva Penningtonilta, olivatko he varmasti ottaneet oikeita liinavaatteita, sillä pino oli ollut niin pieni.

”Ah, aivan niin”, rouva Pennington sanoi, ”minähän käytin niitä viikko sitten. En ole varmasti vain vielä saanut niitä pestyä – Carlton ei ilmeisesti laittanut niitä pyykkipinon päällimmäiseksi. Ne ovat varmasti vielä likapyykissä.”

Pöytäliinat olivat aika pieniä, joten niitä laitettiin kaksi pitkälle pöydälle. Niistä näki, että ne olivat vanhoja, mutta todella hienoja ja hyvälaatuisia. Kangas oli todella pehmeää, ja sen päässä oli kaunista pitsiä, jota Anne hypisteli innoissaan. Liinoihin oli lisäksi kirjailtu nimikirjaimet, tai niin he ainakin olettivat, sillä ne olivat niin vanhanaikaiset, että niistä oli vaikea saada selvää.

Lapset auttoivat rouva Penningtonia kattamaan pöydän, joka pian notkuikin ruokaa. He istuivat syömään saman tien sillä aikaa, kun rouva Pennington kävi huutelemassa tilan työntekijöitä syömään. Tilalla aloitettiin työt aina aikaisin, ja tähän aikaan kaikilla oli jo kiljuva nälkä. Ensimmäisinä tuli kaksi miestä, jotka esittäytyivät Mattiksi ja Joeksi ja kielsivät lapsia teitittelemästä heitä. He olivat kohtalaisen nuoria ja hyväntuulisia ja toivottivat lapset mukaansa auttelemaan heti, kun he halusivat. Mattilla oli punertavanruskeat hiukset, muutama pisama ja hymykuopat nauravaisissa kasvoissaan. Joe puolestaan oli lähes mustatukkainen, ja hänellä oli lyhyt parta, joka sopi hänelle todella hyvin. Miehistä näki, että he tekivät rankkaa fyysistä työtä, mutta lasten kanssa jutellessaan heissä oli mukavaa rentoutta, ja he vitsailivat paljon – välillä kilpaakin.
 Pian sisään alkoi tulla muitakin, ja lapset, jotka olivat jo ehtineet syödä, nousivat kiireesti pöydästä tehdäkseen tilaa muille. He päättivät lähteä ulos pyörimään ainakin joksikin aikaa, ja erityisesti Anne ei millään malttanut odottaa pääsevänsä tervehtimään tilan hevosia, joita Mattin kertoman mukaan oli kolme.

Maatila osoittautui hauskaksi paikaksi. Vaikka se oli aika pieni, siellä oli paljon paikkoja, joita tutkia. Oli pieni uutuuttaan hohtava talli, huomattavasti vanhempi ja ränsistyneempi navetta ja sikala sekä kanala, joka vain juuri ja juuri pysyi pystyssä. Joe kertoi, että kanala oli täysin alkuperäiskunnossaan, ja se uusittaisiin pian. Myös navetasta suurin osa oli siinä kunnossa kuin se oli rakennettu, mutta sitä – samoin kuin päärakennusta – oli korjailtu. Matt lisäsi siihen, että navetta oli itse asiassa joskus ollut talli, mutta kun lehmiä oli tullut lisää, se oli muutettu navetaksi. Oli ollut helpompi rakentaa uusi pieni talli. Yksi kolmesta hevosesta oli tallissa karsinassaan, ja lapset kävivät taputtelemassa sitä. Hetken kuluttua Matt ja Joe palasivat töihin, joita heillä ei ollut enää juurikaan jäljellä, joten he ottivat lapset mukaan askareisiinsa. Lapset saivat auttaa kanojen ruokinnassa ja hevosen harjaamisessa, ja sen jälkeen he kaikki kutsuivat koirat luokseen ja leikkivät hetken aikaa niiden kanssa. Matt ja Joe olivat kerta kaikkiaan mukavan mutkatonta seuraa, ja vaikka he eivät juurikaan jutelleet, heidän kanssaan oli todella mukavaa. Carltoniakaan ei ollut onneksi näkynyt, ja lopulta lapset rohkaistuivat kysymään asiasta. Matt ja Joe ihmettelivät hieman, mikseivät he pitäneet Carltonista, mutta kertoivat sitten tämän olevan koko päivän kylässä ostoksilla.

”Valitsimmepa sitten hyvän päivän tulla tänne”, Pauli sanoi ajattelemattomasti, mutta onneksi tilan miehet eivät loukkaantuneet.

Lopulta Viisikko saikin koko päivän kulutettua maatilalla, ja se oli aivan yhtä hauska kuin heidän edellinen lumileikeissä vietetty päivänsä. He tekivät lähtöä hyvissä ajoin ennen kuin alkaisi hämärtää, sillä heillä ei ollut taskulamppuja mukana, eikä kukaan halunnut ottaa pienintäkään riskiä ulos eksymiseen. Rouva Pennington oli oikein tyytyväinen heidän huolellisuuteensa ja antoi heille mukaan käytännössä kaikki viimeiset tuoreet ruokansa. He saivat valmista muhennosta, jonka tekemisessä olivat auttaneet, kasan vastaleivottua leipää, oman kanalan munia, kinkkua, hedelmiä, piirasta, mehua ja maitoa sekä yhden pienen pullon limonadia. Kun he olivat kasanneet kaiken hieman huterasti suureen koriin, jossa olivat edellisenkin kerran kuljettaneet ruokaa, rouva Pennington tajusi, ettei ollut antanut mukaan kakkua eikä edes pikkuleipiä, joista kuulemma koko kylä tunsi hänet, ja lähti kiireesti penkomaan kaappeja. Hän löysikin viimeiset jäljellä olevat pikkuleivät ja puolikkaan kakun, jotka heidän täytyisi kantaa kädessä, sillä kori oli aivan liian täysi.

”Onneksi Carlton tulee pian takaisin”, rouva Pennington sanoi. ”Hänellä oli valtavan pitkä ostoslista, mutta ihan syystä. Minun kyllä varmaankin pitäisi lähettää joku miehistä häntä vastaan pysäkille; hänen bussinsa tulee kohta.”

”Eikö teillä ole autoa, jolla käydä ostoksilla?” Pauli ihmetteli.

Rouva Pennington pyöritteli päätään. ”Käymme kylällä niin harvoin, ettei auton hankkimiselle ole ollut tarvetta. Tilanne olisi varmasti toinen, jos minun täytyisi hoitaa ostokset, mutta kyllä tilan riuskat miehet siitä selviytyvät”, hän naureskeli.

”Suurkiitokset kaikista ruoista”, Leo sanoi ja kohotti kädessään olevaa koria, ”mutta oletteko ihan varma, että voitte antaa nämä kaikki meille? Eihän teille jäänyt tänne melkein mitään.”

Rouva Pennington huiskautti kättään. ”Ei sillä ole väliä. Minulle jäi padallinen muhennosta, joka riittää illalliseksi, ja Carlton tuo uusia ruokatarvikkeita. Itse asiassa minunhan tässä melkein pitäisi hävetä, kun annan kaikki vanhat teidän mukaanne.”

”Nämä käyvät meille oikein loistavasti!” Anne vakuutti.

”Hyvä”, rouva Pennington hymyili, ”mutta nyt teidän täytyy kyllä lähteä. Matka voi olla aika paljon hitaampi tuon kaiken ruokamäärän kanssa.”

Lapset olivat samaa mieltä, joten he lähtivät pikaisesti liikkeelle. Tim liittyi kutsumatta heidän seuraansa. Se läähätti kieli pitkällä ja nappasi maasta lunta janoonsa tuon tuostakin. Sitten se äkkäsi heidän kantamansa ruokakorin ja nuuski sitä häntä heiluen.

”Voi ei!” Pauli huudahti. ”Me emme tajunneet pyytää Timille mitään!”

”Älä huoli”, Dick sanoi, ”kyllä sille varmasti kelpaa sama ruoka kuin meillekin. Ja mökissä on varmasti lihasäilykkeitä, jos haluat antaa sille jotain muuta.”

”Totta”, Pauli sanoi huojentuneena ja kumartui taputtamaan pikaisesti koiraansa. ”Ei hätää, Tim kulta, saat sinäkin ruokaa”, hän sanoi, ja Tim nuolaisi hänen nenäänsä.

Matka mökille kävi toden totta hitaammin kuin toiseen suuntaan, sillä matka oli ylämäkeä ja heillä oli lisäksi paljon kannettavaa. Dick ja Leo vuorottelivat painavan korin kanssa, ja he etenivät niin hitaasti, että Annea alkoi jo huolettaa. Kun hän kertoi tästä muille, Dick, joka juuri silloin kantoi koria ja hikoili hieman, käski Annen siinä tapauksessa nopeuttaa matkantekoa ottamalla itsekin kannettavaa.

”Selvä!” Anne vinkaisi ja nappasi heti maidon, limonadin ja mehun korista. Se kevensikin huomattavasti koria, ja he pääsivät talsimaan hieman nopeammin, joskin Annella oli vaikeuksia tasapainoilla syli täynnä. Lopulta Pauli tarjoutui vaihtamaan hänen kanssaan – Pauli kuljetti kakkua ja keksejä – ja sitten he kulkivatkin jo aivan tavallista vauhtia.

Kun he lopulta pääsivät mökkiinsä ja ryhtyivät purkamaan ruokatavaroitaan, he juttelivat siitä, kuinka yllättäen pimeys täällä tuli ja kuinka täysin musta se oli. Samalla he päättivät, että pitäisivät jatkossa aina mukanaan taskulamppua ihan varmuuden vuoksi. Heillä oli pari pienempää lamppua, jotka mahtuivat hyvin taskuun eivätkä painaneet lähes ollenkaan, joten oli parempi kuljettaa niitä turhaan mukana kuin joutua eksyksiin.

Tim käpertyi itsekseen Paulin sängylle nukkumaan heti, kun he pääsivät mökkiin. Se oli ilmeisesti juossut itsensä aivan näännyksiin muiden koirien kanssa. Iltapalalla Viisikko söi tuoretta leipää ja hedelmiä ja joi saamansa pienen pullon limonadia. Siitä tuli jokaiselle vain alle lasillinen, mutta herkun vähyys teki siitä entistäkin paremman makuista. Kun Pauli avasi lihasäilyketölkin ja kaatoi siitä Timille syötävää, koira tassutteli hyvin laiskasi paikalle, hotkaisi ruoan kerralla, joi vähän vettä ja meni sitten suoraan takaisin nukkumaan.

Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 7. luku 25.10.2016
Kirjoitti: Nyyhti - 25.10.2016 07:32:18
Töttöröttöröttöröö, lukeekos tätä joku? :) En tiedä, jaksanko julkaista, jos kukaan ei ilmoittele itsestään, mutta kirjoitusprosessi kyllä lähestyy jo loppuaan :D Jos lukija (tai useampi) löytyy, saa myös kertoa, millaisella aikataululla tahtoisi uusia lukuja! (Tai sitten sanoa vain "luen", kyllä sekin riittää ;D)




Luku 7



Seuraavana aamuna lapset olivat juuri valmistamassa ruhtinaallista aamupalaa, kun heidän mökkinsä oveen koputettiin. Ovella oli herra Pennington, joka ensimmäiseksi sanoi:

”Mikä täällä oikein tuoksuu näin hyvältä?”

”Aamiainen”, Dick nauroi.

”Riittäisikö siitä ehkä minullekin? Sain haukattua aamulla vain yhden pienen korpun, ja olen ollut työn touhussa jo pari tuntia.”

”Totta kai”, Anne sanoi. Hän oli vastuussa munakokkelista, ja hänestä oli ihana päästä tarjoilemaan tekemäänsä ruokaa muille. Hän kattoi pöytään viidennen lautasen. Herra Pennington kävi tyytyväisenä istumaan ja odottamaan, että aamiainen valmistui. Oli selvää, ettei hän ollut tottunut auttamaan ruoanlaitossa.

”Rouva Pennington lähetti minut tänne”, hän kertoi hetken kuluttua. ”Hän halusi minun varmistavan, että otittehan te hänen isoäitinsä vanhan lakanan, ja samalla kysyä, että mihin tarvitsitte sitä.”

”Mitä?” Dick ihmetteli. ”Lakana? Miksi olisimme ottaneet lakanan?”

Herra Pennington kohautti olkapäitään. ”Sitähän rouva Penningtonkin ihmetteli. Ettekö muka sitten ottaneet?”

Kaikki pyörittelivät päätään. ”Emme ole tuoneet talolta tänne mitään muuta kuin rouva Penningtonin antamaa ruokaa.”

Herra Pennington rypisti kulmiaan. ”Onpa kummallista. Hän oli ihan varma, että se olisi teillä. Hän oli kuulemma kääntänyt koko talon ympäri etsiessään sitä, ja voin kyllä sanoa, että se on totta, koska tulin sisälle puolivälissä sitä kääntämistä ja jouduin osallistumaan loppuosaan.”

”Voisikohan se ehkä olla täällä mökin liinavaatteiden seassa?” Pauli kysyi. ”Täällä oli valmiina muutama lakana. Ehkä se on vahingossa ajautunut tänne.”

”Hyvä huomio! Tarkistetaan, kunhan olemme syöneet. Minun mahani murisee jo. Tämä tuoksuu taivaalliselta.”

Pitkäksi venyneen aamiaisen jälkeen herra Pennington kertoi, että lakana oli hyvin vaalean punainen, lähes valkoinen, ja siinä oli pitsireunukset. Se oli rouva Penningtonin silmäterä, sillä hän oli perinyt sen isoisoäidiltään, ja se oli äärimmäisen pehmeä. Rouva oli edellisenä iltana aikonut vaihtaa sen sänkyyn, mutta lakana oli kadonnut, eikä sitä löytynyt mistään. Niinpä kaikki etsivät sitä mökistä. He tarkistivat sängyt ja jopa kaapit, joissa ei ollut näkynyt kankaanpalastakaan. He käänsivät ympäri myös Viisikon matkatavarat, mutta lakanaa ei ollut mökissä. Sen sijaan he ajattelivat näyttää herra Penningtonille säilykekaapista löytynyttä viestilappua, mutta se ei ollutkaan paikoillaan.

”Se on varmaan tippunut johonkin kaikkien noiden säilykkeiden taakse”, Dick sanoi tiiraillessaan kaappiin.

”Ei se mitään”, herran Pennington sanoi. ”Se on varmaan vain jonkun aiemman vuokralaisen jättämä viesti, joka on ollut täällä kuukausikaupalla. Emme kovin usein tarkista tätä kaappia. Mutta lakanan minä mielelläni löytäisin!”

Lakanaa ei kuitenkaan löytynyt.

”Toivottavasti rouva Pennington ei nyt kovasti pety”, Leo sanoi, kun herra Pennington teki lähtöä.

”No eihän sille mitään voi”, herra Pennington sanoi. ”Jos se ei ole teillä niin sitten se ei ole. Minun on parasta nyt lähteä, joten suurkiitokset loistavasta aamiaisesta. Söin aivan liikaa, mutta ehkä se on vain hyvä, koska saa nähdä, mitä oikein saan lounaaksi tänään.”

”Minusta rouva Pennington ruoat ovat aivan loistavia!” Anne sanoi siihen hieman hämmästyneenä.

”Kyllä, ovathan ne, mutta ei paraskaan kokki voi tyhjästä loihtia.”

”Miksi hänen tyhjästä pitäisi?” Leo ihmetteli. ”Eikö herra Carltonin pitänyt tuoda hänelle vaikka mitä eilen illalla?”

”Kyllä, niinhän hänen piti. Mutta hän oli unohtanut ostoslistan kotiin, ja kuvitellut muistavansa sen ulkoa. Mutta ei hän ollut tuonut edes puolia siitä, mitä piti. Rouva Pennington ei ollut kovin tyytyväinen – ja kun siihen lisätään vielä lakanan puuttuminen, hän on aika äkäisellä päällä. Jos te ette tarvitse mitään talosta, pysyisin teinä ehkä tänään täällä ylhäällä ainakin iltapäivään asti, kun herra Carlton on saanut tuotua kylältä uuden ruokalastin.”

”Minun on vaikea kuvitella rouva Penningtonia äkäiseksi”, Anne sanoi hiljaa, vähän ehkä huvittuneena.

”Mutta emme me taida tarvita sieltä tänään mitään”, Dick pisti väliin, ”joten kiitos varoituksesta.”

Herra Pennington naurahti. ”Ei hän nyt teitä sentään söisi. Mutta saattaa ärhennellä pikkujutuista.”

**

Sen päivän Viisikko vietti lähinnä kelkalla laskien mutta myös hieman vain kävellen mökin ympäristössä. Vaikka lumen takia kaikkialla näytti suhteellisen samalta, maisemat olivat silti tarpeeksi mielenkiintoisia, joten he päättivät jatkaa tutkimusretkiään myöhemmin. Mökin kaapista oli löytynyt termospullo, johon he suunnittelivat keittävänsä kaakaota ja ottavansa seuraavalle retkelle eväät mukaan. Seuraavana päivänä oli kuitenkin pilvistä, joten he päättivät kävelyn sijaan lähteä tutustumaan kylään. He tiesivät, että busseja kulki vain kerran päivässä kylään ja kerran pois, joten he menivät heti aamusta maatilalle kysymään, milloin bussi lähtisi, ja saisiko Tim jäädä tilalle päiväksi.

Penningtonit toivottivat Timin tervetulleeksi päivähoitoon, mutta kertoivat, että lasten tulisi lähteä hyvin ripeästi matkaan, mikäli he aikoivat ehtiä bussiin. Juuri, kun he olivat ulko-ovella, rouva Pennington huikkasi vielä pyynnön tuoda kylältä sokeria ja korppuja.

Lapset lähtivät hölkkäämään kohti bussipysäkkiä, jotta eivät missään nimessä myöhästyisi bussista. Tim yritti lähteä heidän peräänsä ja näytti hyvin surkealta, kun Pauli käski sen jäädä jälkeen. Juuri, kun Pauli alkoi jo katua Timin jättämistä, tilan muut koirat porhalsivat paikalle navetan takaa, ja Tim lähti häntä vispaten niiden luokse.

**

Kylä osoittautui varsinaiseksi pettymykseksi. Vaikka lapset kuinka yrittivät venyttää kierrostaan, tunnin kuluttua he olivat kolunneet kaikki paikat läpi lukuun ottamatta kirkkoa, johon oli pieni kävelymatka, ja pubia, johon he eivät halunneet mennä kuultuaan sen pitäjästä niin ikäviä asioita. He menivät ruokakauppaan ostamaan rouva Penningtonin pyytämät tarvikkeet sekä jotakin lounasta itselleen. Kaupanpitäjä oli oikein mukava vanhempi nainen, joka jäi juttelemaan heidän kanssaan, sillä muita asiakkaita kaupassa ei ollut. Kun nainen kuuli, kenelle sokeri ja korput menivät, hän meni nauraen viemään takaisin ensiksi antamansa tavarat ja tuli takaisin viiden kilon sokeripussin ja seitsemän kilon korppupussin kanssa.

”Rouva Pennington inhoaa pieniä sokeripusseja”, hän selitti. ”Ne riittävät kuulemma vain yhteen pikkuleipätaikinaan, ja hänen pikkuleipiään pitää olla jatkuvasti leipomassa, sillä niitä syödään niin innolla. Oletteko te maistaneet niitä?”

”Olemme kyllä”, lapset sanoivat.

”Ne ovat aivan uskomattoman hyviä”, Pauli sanoi haikeana.

Nainen nauroi. ”Niinpä. Niitä pitää aina syödä enemmän kuin oikeasti jaksaisi.”

Lapset myöntyivät nauraen, ja alkoivat jo odottaa pääsevänsä takaisin mökille, missä heillä oli vielä muutama pikkuleipä jäljellä.

”Mutta entä miksi korppusäkinkin pitää olla noin iso?” Anne ihmetteli.

Kaupanpitäjä nauroi taas. ”Näistä korpuista suurin osa menee hevosille. Niitäkin täytyy siksi olla riittävän paljon – hevoset söisivät pienemmän pussin parilla haukulla. No, saisiko teille olla vielä jotain muuta?”

Lapset selittivät, että he tarvitsivat jotain lounasta. He olivat ajatelleet ehkä jotain säilykkeitä, mutta kaupanpitäjä pudisteli hymyillen päätään.

”Minä voin tehdä teille voileivät. Ette ilmeisesti halua mennä Crawfordin luo syömään?”

Lapsia hieman hävetti myöntää, että he olivat kuulleet Crawfordista pahaa eivätkä siksi halunneet edes yrittää mennä hänen pubiinsa lounaalle, mutta kaupanpitäjä oli yllättäen sitä mieltä, että he olivat valinneet ihan oikein. Hän kertoi heille, että luultavasti Crawford olisi kieltäytynyt tarjoamasta heille ylipäätään lounasta, sillä niin paljon hän inhosi lapsia. Siksi kaupasta välillä kannattikin myydä itse tehtyjä voileipiä – jotta asiakkaat saattoivat vältellä Crawfordia ja saada silti syödäkseen.

Voileipien lisäksi lapset ostivat limonadia ja pussin karamelleja, ja sitten he lähtivät kohti postikonttoria. Vaikka kylä olikin ollut pettymys, heidän olisi joka tapauksessa pitänyt kirjoittaa kotiin, joten he eivät jaksaneet surkutella matkaansa, vaikka se turhalta tuntuikin. Postikonttorin Kelseyt muistivat heidät ja toivottivat heidät taas tervetulleiksi konttoriinsa juttelemaan ja syömään sekä kirjoittamaan korttia kotiinsa. Kelseyt halusivat kuulla, miten lasten ensimmäiset päivät olivat menneet, ja olivat hieman pettyneitä, kun lapset eivät olleet tavoistaan huolimatta ajautuneet mihinkään seikkailuun.

”Minusta on kiva, että kerrankin on näin”, Anne sanoi.

”Älä nyt”, Dick kiusoitteli, ”voimmehan me vielä jostain seikkailun kehittää.”

Rouva Kelsey nauroi. ”En usko, että se täällä onnistuu.”

”Mutta jos haluatte yrittää”, herra Kelsey sanoi, ”minä tiedän, missä seikkailun saattaisi varmimmin löytää. Oletteko käyneet pitkälläkin mökiltä?”

”Emme erityisen pitkällä.”

”Jos menette parin kukkulan yli länteen, tulette pienen järven rannalle. Se on varmasti jäässä nyt, mutta siellä on ikivanha venevaja rannassa. Minä tykkäsin käydä siellä joskus pikkupoikana leikkimässä. En toki enää osaa sanoa, onko se vielä pystyssä, sillä se oli silloin jo todella vanha.”

”Tuohan kuulostaa jännältä! Ehtisimmeköhän me sinne ja takaisin valoisan aikaan?”

”Jos lähdette heti aamulla, ehditte varmasti, ja ehditte olla hetken perilläkin. Mutta jos teillä on kerran kelkka, voi olla hyvä ottaa se mukaan. Sitten ei tarvitse kavuta kaikkia kukkuloita alas.”

”Hyvä idea!” Pauli innostui.

”Mutta meitä on neljä ja meillä on vain yksi kelkka”, Dick sanoi.

”Me voimme vuorotella”, Pauli totesi heti.

”Se on sitten sovittu”, sanoi Leo. ”Huomenna menemme etsimään venevajan!”

Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 8. luku 18.12.
Kirjoitti: Nyyhti - 18.12.2016 18:04:48
Voi kauhea kun mä aina unohdan julkaista tätä! Tosin en tiedä haittaako... XD Anyway, eräs nimeltämainitsematon henkilö pyysi mua julkaisemaan loputkin osat, joten julkaistaan sitten! :) Jos jollakin on mielipidettä siitä, kuinka tiheään tahtiin toivoo lukuja, sen saa esittää! Tavoitteenani on kuitenkin saada tämä tämän kuun aikana kirjoitettua valmiiksi.





Luku 8



Lapset olivat käyneet maatilalla paluumatkalla viemässä rouva Penningtonin pyytämät ostokset sekä juttelemassa seuraavan päivän suunnitelmistaan. Rouva Pennington oli ollut innoissaan heidän puolestaan ja kertonut, että hänen tietojensa mukaan venevajan pitäisi tosiaan olla edelleen pystyssä. Kukaan maatilalta ei ollut käynyt siellä pitkään aikaan – itse asiassa kukaan ei ollut pariin päivään poistunut koko tilalta, ellei laskettu Carltonin kauppareissuja – mutta rouva Pennington uskoi, että vaja oli tarpeeksi vankkaa tekoa kestääkseen vielä ainakin yhden talven. Rouva Pennington oli myös kysynyt, olivatko lapset ottaneet hänen hopeisen kakkulapionsa edellisenä päivänä tai oliko hän kenties itse antanut sen vahingossa heille mukaan. Hän oli käyttänyt lapiota viimeksi kaksi päivää sitten, mutta nyt se tuntui kadonneen kokonaan. Lapset olivat pyöritelleet päitään; he eivät olleet nähneet kakkulapiota. Lisäksi rouva Pennington oli antanut heille mukaan kaakaojauhetta ja toisen termospullon, jotta he saisivat varmasti riittävästi lämmintä juotavaa mukaansa.

Niinpä lapset seuraavana aamuna söivät ripeästi aamiaisensa ja sen jälkeen pakkasivat reppuunsa kasan eväitä – hyvin suuren kasan, sillä he olivat jo oppineet, että talvi-ilmassa remuaminen toi mukanaan sudennälän – ja kaksi termospullollista kuumaa juotavaa. Toiseen he tekivät kaakaota ja toiseen teetä. Sitten he ottivat mukaan kelkkansa sekä Annen ehdotuksesta ylimääräiset villapaidat ja lapaset, ja lopulta lähtivät matkaan. Kuten he olivat jo aiemmin päättäneet, he kuljettivat tästä lähtien mukanaan aina taskulamppuja varmuuden vuoksi, ja nyt heillä oli myös kompassi. Varsinkin talvella kaikki paikat näyttivät samalta, joten kompassi oli lähes välttämätön, mikäli ei halunnut riskeerata eksymistä.

Ulkona oli vielä hieman hämärää, kun he lähtivät, mutta taivaalla ei näkynyt lainkaan pilviä, mikä enteili kaunista ja valoisaa säätä. Ja niinpä tosiaan, kun he olivat kavunneet lumihangessa ensimmäisen kukkulan huipulle, aurinko alkoikin paistaa. Päivästä tulisi loistava!

Kuten Pauli oli ehdottanut, he päättivät vuorotella kelkalla laskemisessa. Ensimmäisenä vuorossa olivat Leo ja Anne, jotka liitelivät kukkulaa alas innosta nauraen. Dick ja Pauli eivät olleet siinä vaiheessa aivan yhtä innoissaan, mutta ei kulunut aikaakaan, kun he olivat jo päässeet toisen kukkulan huipulle ja oli heidän vuoronsa laskea.

Kun Viisikko taittoi matkaa kohti venevajaa, he alkoivat jutella tähänastisesta lomastaan. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että herra ja rouva Pennington olivat todella mukavia ja Carlton kerta kaikkiaan hirvittävä – olihan tämä jättänyt rouva Penningtonin pyytämät ruokatavaratkin ostamatta!

”Mutta miksi luulette, että rouva Pennington on kadottanut niin paljon tavaroita viime aikoina?” Pauli kysyi.

”Minäkin olen ihmetellyt sitä”, Dick sanoi.

”Voisikohan hän olla vain vähän hajamielinen?” Leo kysyi. ”Kyllähän jotkut ihmiset ovat sellaisia, hukkaavat tavaroita jatkuvasti, vaikka oikeasti ne ovat ihan heidän nenänsä edessä tai he ovat myyneet ne edellisvuonna.”

”Minusta rouva Pennington ei kyllä vaikuta erityisen hajamieliseltä”, Pauli sanoi.

”Olen Paulin kanssa samaa mieltä”, Anne totesi. ”Sitä paitsi hänhän sanoi siitä kakkulapiostakin, että oli juuri pari päivää sitten käyttänyt sitä.”

”Ehkä se on hänellä vain likaisten astioiden joukossa, eikä hän huomannut sitä.”

”Mutta herra Pennington oli myös mukana etsimässä sitä lakanaa”, Pauli sanoi. ”Kyllä he olisivat varmasti sen löytäneet, kun heitä kerran oli kaksi kääntämässä koko taloa ympäri.”

Leo kohautti hartioitaan. ”Ehkä herra Pennington ei vain tunnistanut lakanaa. Tai sitten se on hajonnut ja heitetty pois.”

Sen pidemmälle he eivät pohdinnoissaan päässeet ennen kuin alkoivat puhua venevajasta. He miettivät myös, olisiko heidän pitänyt ottaa jonkinlaiset onget mukaan, jos järvessä olisi kalaa. Siinä olisi kuitenkin ollut aika paljon kannettavaa, sillä heidän eväänsäkin painoivat ihan tarpeeksi ottaen huomioon, kuinka hankala lumessa oli taivaltaa. Kolmannen kukkulan huipulla kaikki olivat jo heittäneet lapaset ja myssyt reppuunsa ja avanneet takkinsa. Neljännen kukkulan puolivälissä Anne sanoi sen, mitä kaikki olivat jo jonkin aikaa ajatelleet:

”Neuvottiinkohan meille väärä suunta? Emmekö ole jo kulkeneet ties kuinka kauan?”

”Olemme kävelleet jo lähes kaksi tuntia”, Leo vastasi rannekelloaan katsoen, kulmakarvat huolestuneessa rypyssä. ”Jos sitä vajaa ei ala pian näkyä, meidän on kyllä pakko kääntyä takaisin.”

”Jos nyt katsotaan ainakin tämän kukkulan toiselle puolelle”, Pauli ehdotti. Olihan hänen vuoronsa laskea mäki alas.

Dick pääsi ensimmäisenä kukkulan huipulle, mistä hän huikkasi saman tien innoissaan:

”Täällä se on! Se näkyy!”

Muut kiirehtivät myös huipulle ja hihkaisivat tyytyväisinä. Siellä, lähes heti kukkulan alapuolella, oli tosiaankin venevaja ja tasainen järvi, joka oli jäässä mutta jonka päällä ei ollut juurikaan lunta.

”Uskaltaakohan tätä laskea alas?” Leo kysyi. ”Jos päädyttekin jäälle asti eikä se kestä.”

”Höpö höpö”, Pauli sanoi ja istahti kelkan päälle.

”Oletko ihan varma?” Dick kysyi epäröiden hieman.

”Voin minä mennä yksinkin”, Pauli sanoi, ”mutta ei tämä kelkka kulje niin nopeasti, että joutuisimme vasten tahtoamme jäälle saakka.”

”Ette välttämättä näe sitä heti”, Leo huomautti.

”Äsh”, Pauli sanoi ja viittasi kädellään, ”pysähdymme kyllä hyvissä ajoin. Välillähän tähän saa oikein potkia vauhtia.”

”Totta”, Dick totesi ja kapusi Paulin taakse. ”Nyt mennään!” hän huusi ja polkaisi vauhtia, ja niin he laskivat kukkulan alas Leon ja Annen seuratessa perässä hitaammin ja Timin juostessa heidän välillään häntä viuhuen.

Aivan kuten Pauli oli ennustanut, kelkan vauhti hiipui pysähdyksiin hyvissä ajoin ennen järven jäätä. Dick ja Pauli nousivat kelkan selästä ja lähtivät suoraan kohti venevajaa hyläten kelkan lumihankeen.

”Se näyttää hurjan vanhalta!” Dick sanoi venevajaa ihastellen.

”Vuh!” haukahti Tim, joka oli juuri saanut heidät kiinni ja hyppeli siitä ilahtuneena heidän ympärillään.

”Höpsö koira”, Pauli sanoi. Tim läähätti vähän vastaukseksi, haukkasi hieman lunta ja kipitti sitten heidän edellään venevajan oviaukosta sisään. Timin häntä heilui lähes pystysuorassa, ja se nuuskutti maata niin tomerasti, että lunta meni tuon tuostakin sen nenään ja se pärskähteli.

Pauli ja Dick naureskelivat koiralle kulkiessaan sen perässä. Kun Tim oli päässyt sisälle venevajaan, sen nuuskutus ja pärskiminen oli entistä kovaäänisempää. Pauli meni edeltä sisälle, kun Dick jäi katsomaan, että muut varmasti pääsivät rinnettä alas heidän perässään.

”Dick, tule äkkiä katsomaan, mitä Tim löysi!” Pauli huusi hämmästyneenä.

Dick hölkkäsi sisälle ja huudahti:

”Oho! Onpa paljon jälkiä. Koko paikkahan on tallattu täyteen.”

Koko venevaja oli tosiaan täynnä jalanjälkiä, joista osa oli tallautunut maahan ja osa sisään sataneeseen lumeen. Osa niistä oli suuria jalanjälkiä, mutta osa oli erikoisempia. Oli pitkiä ja kapeita painaumia sekä paljon reikiä seinän vieressä, niin että koko seinusta oli lähes yhtä jälkeä. Tim haisteli painaumia niin hartaasti, ettei liikkunut mihinkään, ja oli aivan kuin se olisi kysynyt, mitä ihmettä nämä oikein ovat.

”Joku on hiihtänyt tänne”, Pauli sanoi kuin vastauksena koiralleen, mutta Tim vain jatkoi nuuskimista. ”Ja laittanut sitten sukset ja sauvat nojaamaan seinään.”

”Ahaa!” Dick huudahti ja nyökkäsi. ”Niinpä tietenkin, miksen itse sitä tajunnut! Onkohan tämä yleinenkin hiihtoretkikohde?”

Silloin myös Leo ja Anne pääsivät perille.

”Onpa tämä hieno”, Anne ihasteli katsellen korkealle nousevia hirsipuita, mahtavia kattoparruja ja vuosien saatossa harmaantuneita jykeviä seiniä. Katonrajassa kulkevissa puissa oli hienoja abstrakteja kaiverruksia.

”Katsokaa, kuinka paljon täällä on jälkiä!” Pauli sanoi.

Leo kohautti olkapäitään. ”Kai tämä on ihan yleinen ajanviettopaikka. Täälläpäin ei varmasti ole kovin montaa hyvää levähdyspaikkaa. Voisimmeko nyt syödä? Minulle maistuisi myös se kaakao.”

”Samoin!” Anne sanoi päättäväisesti. ”Mennäänkö – oi, katsokaa!” Hän osoitti eteensä maahan, paikkaan aivan järvenpuoleiselle reunalle, missä oli suuri aukko venettä varten ja mistä lumi oli päässyt satamaan sisään. Siinä maassa oli jalanjälkiä aivan niin kuin muuallakin, mutta ne erottuivat erityisen hyvin. Ja jäljet näyttivät tutuilta: ne olivat tulleet kengistä, joiden pohjassa oli erikoisia ristikuvioita.

”Se sama henkilö joka on pyörinyt mökkimme luona, on siis ollut täälläkin”, Leo sanoi. Kukaan ei kuitenkaan vieläkään keksinyt mitään syytä sille, miksi joku oli käynyt heidän mökillään. Lopulta he tulivat siihen tulokseen, että ehkä kyseessä oli joku paikallinen patikoija, joka oli halunnut käydä vain tervehtimässä heitä.

He menivät istuskelemaan lattian reunalle vastapäätä veneaukkoa, sillä siitä näki hyvin järvelle. Vaikka heille oli tullut kävellessä kuuma, nyt paikoilleen asetuttuaan kaikki pukivat lisää vaatetta päälleen – myös ne Annen käskystä mukaan otetut ylimääräiset villapaidat. Kaakaomukit lämmittivät heidän sormiaan, ja he söivät mukaan tekemiään voileipiä oikein mukavassa tunnelmassa. Kaikki antoivat puolikkaan leivän Timille, joka hotkaisi ne yhdellä haukkaisulla, kuten yleensä. Lapsilla oli muutakin ruokaa mukana, ja Tim asettui istumaan heidän eteensä odottaen lisää makupaloja. Muutaman minuutin päästä se kuitenkin kyllästyi ja lähti taas tutkimaan venevajaa. Se kiersi vanhan ja epäilemättä jo lahonneen pienen soutuveneen, mutta erityisen hyvin se viihtyi vajan takaseinustalla, jossa oli massiivisia hyllyköitä, joilla joistakin oli vielä ikivanhat airot. Lapset kaivoivat repustaan jälkiruoaksi rouva Penningtonin uskomattomia pikkuleipiä Timin nenän tasaisen nuuskutuksen kuuluessa taustalla.

”Enää yksi jäljellä!” Anne sanoi rasiaa katsoen.

”Minä voin syödä sen”, Pauli tarjoutui.

”Eipäs, minäkin haluan vielä!” Dick huudahti.

”Varmaan parasta jakaa se”, Leo totesi sovittelevasti.

Anne naurahti. ”Tämähän on vain pieni pikkuleipä. Tuntuu hassulta alkaa jakaa sitä. Varmasti rouva Pennington antaa näitä meille vielä lisää.”

”Jos olet tuota mieltä, syön mielellään sinunkin osuutesi”, Dick sanoi hilpeästi.

”En minä sillä – ”

”Vuh!”

”Onko meillä jotain veistä, jolla jakaa se?” Leo kysyi.

”VUH!”

”Tim, olehan hiljaa”, Pauli mutisi ja penkoi laukusta veistä.

”Mitä sillä oikein on suussa?” Dick kysyi.

”Häh?” Pauli ihmetteli ja nosti katseensa.

Tim seisoi heidän takanaan ja heilutti häntäänsä näyttäen hyvin tyytyväiseltä itseensä. Sen suussa tosiaankin oli jotain, ja hetken Pauli ehti miettiä, että Tim oli lukenut hänen ajatuksensa ja etsinyt hänelle veitsen. Esine sen suussa oli kuitenkin veistä suurempi. Pauli kutsui koiran luokseen, ja Tim tepasteli iloisena siihen ja pudotti esineen Paulin syliin.

”Hyvä poika”, Pauli sanoi ja taputti hajamielisenä Timiä. Hän otti esineen käteensä ja nosti sen muidenkin nähtäville.

”Sehän on kakkulapio”, Anne sanoi hämmästyneenä.

”Hopeinen”, Dick lisäsi.

”Mutta miten ihmeessä se on oikein päätynyt tänne?” Pauli kysyi.

”Varmasti joku maatilalta on vain käynyt täällä”, Leo sanoi.

”Mutta rouva Pennington sanoi, ettei kukaan ole poistunut tilalta”, Anne muistutti ja näytti vähän säikähtäneeltä.

”Mutta varmasti joku on käynyt täällä sitä ennen”, Leo sanoi vakuuttavalla äänellä.

Anne pudisteli päätään. ”Rouva Pennington sanoi, että kukaan ei ole poistunut tilalta pariin päivään paitsi herra Carlton kauppaan, ja että hän juuri kaksi päivää sitten itse käytti lapiota.”

”Varmasti hän vain meni vähän sekaisin päivissä”, Leo sanoi.

”Enpä tiedä…” Pauli sanoi hitaasti ja käänteli kakkulapiota käsissään. ”Minusta tuntuu siltä, että tässä on jotain muutakin kuin päivissä sekoamista. Ensin se lakana ja sitten tämä…”

”Saatat olla oikeassa”, Dick sanoi hitaasti. ”Mutta miksi ihmeessä joku veisi rouva Penningtonilta lakanan ja kakkulapion?”
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 9. luku 22.12.
Kirjoitti: Nyyhti - 22.12.2016 13:24:06





Luku 9



Viisikko lähti pian ruokailun jälkeen paluumatkalle. Lapset olivat vain pikaisesti tutkineet venevajan: valtavia hyllyjä, yksi massiivinen arkku, paljon vanhaa puuta ja hienoja koristekaiverruksia. Venevajan ulkopuolella oli ollut vielä lisää jälkiä, mutta tuuli ja lumisade olivat sotkeneet niitä niin paljon, että oli mahdotonta sanoa, mistä suunnasta tulijat olivat yleensä vajalle saapuneet.

”Eihän meillä ole kiirettä?” Anne kysyi. ”Siis että ehdimmehän hyvin ennen pimeää?”

”Varmasti ehdimme”, Leo sanoi. ”Älä hätäile, Anne.”

”Minusta tämä kaikki on kyllä tosi outoa”, Anne sanoi. Hän oli hieman hengästynyt, sillä he kapusivat parhaillaan rinnettä ylös, mikä ei ollut erityisen helppoa, vaikka he kulkivatkin kelkan tekemiä jälkiä pitkin. ”Ne samat jalanjäljet meidän mökkimme luona ja venevajalta. Kakkulapio, joka löytyi juuri niiden jälkien luota, vaikka kukaan ei ole poistunut tilalta. Kadonnut lakana, jota Penningtonit etsivät joka paikasta. Ja muistatteko, kun olimme lounaalla maatilalla, ja liinavaatekaapissa olikin vain pari pöytäliinaa, vaikka rouva Pennington oli luullut siellä olevan niitä vaikka millä mitalla.”

”En muistanutkaan tuota”, Pauli sanoi. ”Anne on oikeassa. Se on tosi outoa.”

”Ja”, Anne sanoi sitten muistettuaan äkkiä vielä jotain muuta, ”se lappu säilyketölkkien luona! Entä jos se ei ollutkaan vain pudonnut kaappiin?”

”Mitä oikein tarkoitat?” Leo kysyi.

”Ne jäljet! Mitä jos joku kävi hakemassa lapun?”

Leo tuhahti. ”Älä ole hupsu. Mehän näimme jäljet kauan ennen kuin tajusimme, että lappu on poissa. Varmasti se löytyy tölkkien takaa.”

”Enpä tiedä, Leo”, Dick sanoi hitaasti. ”Entä jos Anne on oikeassa? Emmehän me katsoneet, oliko lappu paikoillaan silloin, kun huomasimme jäljet.”

Leo pudisti päättäväisenä päätään. ”Minusta te nyt aivan ylireagoitte. Ei tässä ole varmasti mitään omituista. Kun pääsemme perille, kaivamme lapun esiin tölkkien takaa. Ja huomenna viemme lapion rouva Penningtonille. Varmasti hän sitten muistaakin, että joku oli käyttänyt sitä reissullaan venevajaan. Saattepa nähdä.”

He jatkoivat tarpomista. Paluumatka tuntui sujuvan paljon nopeammin, kun he tiesivät, kuinka monta nousua ja laskua olisi vielä jäljellä. Tim ei enää pyörinyt heidän ympärillään, vaan jolkotti tasaista vauhtia Paulin vierellä. He eivät tarvinneet kompassia tällä kertaa lainkaan, sillä päivä oli ollut selkeä ja tyyni, joten he saattoivat vain seurata omia jälkiään.

Toiseksi viimeisen kukkulan huipulle päästessään he yllättyivät, sillä he näkivät ihmisen. Joku mies marssi viereisen kukkulan rinnettä alas. Tim haukahti kerran.

”Kukahan tuo on?” Anne kysyi.

”Kohtahan se selviää”, Dick sanoi. Oli hänen vuoronsa laskea kelkalla Paulin kanssa, ja pian he jo viilettivät mäkeä alas. Tim ei enää jaksanut juosta heidän vierellään, vaan tuli verkkaisempaa vauhtia Annen ja Leon kanssa.

Leo ja Anne katselivat, kuinka kelkan vauhti hiipui ja Dick ja Pauli nousivat sen selästä. Mies oli jo lähes heidän kohdallaan, mutta Dick ja Pauli eivät menneet tervehtimään, vaan kääntyivätkin katsomaan Leoa ja Annea ja jäivät odottamaan. Sitten Pauli vihelsi, ja Tim pinkaisi tottelevaisesti emäntänsä luokse.

”Miksihän Pauli noin teki?” Leo ihmetteli.

Leo ja Anne katselivat, kuinka Pauli istutti Timin viereensä ja piteli kättään sen kaulapannalla. Mies pääsi Paulin ja Dickin kohdalle, ja kauempaa katsottuna vaikutti siltä, että kohtaaminen ei ollut miellyttävä. Tim alkoi haukkua.

”Tule, Anne, juostaan”, Leo sanoi. He lähtivät hölkkäämään alamäkeen, ja vain pienen hetken kuluttua Anne henkäisi terävästi.

”Leo! Tuohan on herra Carlton!”

Leo kiristi vauhtia. Tim haukkui lisää. Anne jäi hieman jälkeen, eikä edes viitsinyt yrittää pysyä veljensä perässä. Pian Leo pääsi muiden luokse.

”Hiljennä nyt se saamarin rakkisi!” herra Carlton karjui.

”Mitä se sinua haittaa?” Pauli kysyi uhmakkaasti. ”Sen kuin siirryt kauemmas, niin et kuule sitä!”

”Pauli”, Leo huohotti. ”Käske sen nyt vain olla hiljaa.”

Pauli kohotti leukaansa ja mulkaisi herra Carltonia, mutta käski kuitenkin Timin lopettaa. Tim päästi vielä viimeisen urahduksen kuin sanoakseen ”jos nyt kerran vaadit, mutta en tee tätä mielelläni”.

”No onnistuihan se!” herra Carlton sanoi, eikä vaikuttanut lainkaan tyytyväiseltä, vaikka häntä oli toteltu. ”Mistä te oikein olette tulossa?”

”Olimme käymässä läheisellä venevajalla”, Leo sanoi sovittelevaan äänensävyyn. Hän ei halunnut tapella herra Carltonin kanssa.

Hänen tavoitteensa ei kuitenkaan onnistunut. Herra Carltonin silmät näyttivät suorastaan pullistuvan päästä, kun hän kuuli Leon vastauksen.

”Venevajalla? Venevajalla! Mitä ihmettä te siellä oikein kuvittelitte tekevänne?”

”Kävimme siellä retkellä”, Leo sanoi. Hän alkoi pikkuhiljaa tulla siihen tulokseen, että ehkä riita herra Carltonin kanssa oli välttämätön. Hän ei pitänyt tämän äänensävystä.

”Retkellä! Mikä retki se muka on olevinaan? Ette te sinne saa mennä!”

”Miksi emme muka saisi?” Dick kysyi. ”Rouva Penningtonin mielestä se oli hyvä idea.”

”Rouva Penningtonin!” Carlton suorastaan sylkäisi suustaan. ”Se nainen ei tiedä, mistä puhuu! Te ette enää ikinä saa mennä sinne! Minä pidän henkilökohtaisesti huolen, että jos te vielä käytte siellä, teille käy huonosti!”

”Minkä ihmeen takia?” Leo kysyi alkaen nyt jo hieman tulistua. ”En näe mitään syytä, miksi teidän pitäisi estää meitä käymästä siellä.”

”Minäpä näen!” herra Carlton pauhasi. ”Se… se voi olla vaarallista! Ette te voi vain kulkea täällä miten huvittaa! Venevaja on ehdottomasti kielletty!”

”Minä en kyllä näe mitään vaaraa matkassa, kunhan vain olemme varovaisia”, Leo totesi rauhallisesti. ”Eikä nähnyt rouva Penningtonkaan.”

”Pötyä! Eikä pelkästään matka ole vaarallinen! Se vaja voi sortua milloin hyvänsä! Minä sanon teille, että te ette mene sinne enää ikinä, ja silloin te ette mene!”

Tim murahti, ja Pauli kiristi otettaan sen pannasta. Leo tunsi Annen tarttuvan hänen käsivarteensa; hän ei ollut huomannut, missä vaiheessa tämä oli päässyt paikalle.

”Kuulkaahan nyt, herra Carlton”, Leo sanoi kuulostaen hyvin aikuiselta, ”vaja vaikutti olevan täysin kunnossa. Me olemme saaneet rouva Penningtonin hyväksynnän siellä käymiselle. Niinpä me saamme käydä siellä. Mitään vaaraa ei ole.”

”EI!” herra Carlton karjaisi niin, että sylkeä roiskui heidän kaikkien päälle. He perääntyivät kaikki vaistomaisesti hieman, ja Anne puristi Leon kättä lujempaa. Tim murisi nyt jatkuvasti matalalla äänellä, eikä Pauli saanut sitä lopettamaan, mutta ei kyllä yrittänytkään, kunhan vain piti sen paikoillaan. ”Te ette käy vajassa enää, ja sillä hyvä! Minulle on aivan sama, mitä rouva Pennington sanoo tai ei sano! Minä vahdin teitä, ja te ette enää mene sinne!” Sen sanottuaan herra Carlton vain mulkaisi heitä ja lähti sitten marssimaan pikavauhtia ylös rinnettä heidän kelkkansa jälkiä pitkin. Viisikko vain seisoi paikoillaan ja katsoi hölmistyneenä hänen peräänsä, ja Tim murisi edelleen.

**

Illalla kaikki olivat vielä hämmentyneitä yhteenotostaan herra Carltonin kanssa. He yrittivät miettiä, minkä takia tämä oli ollut niin hirveän vihainen, sillä he eivät olleet tehneet mitään väärää. Leo yritti vähän vaisusti ehdottaa, että ehkä herra Carlton ihan oikeasti oli vain huolissaan heidän turvallisuudestaan, mutta kukaan – edes hän itse – ei oikeastaan uskonut sitä. Sitten he muistivat kummallisen kirjelapun, ja menivät etsimään sitä säilyketölkkien takaa. Kaikki muut paitsi Anne osallistuivat tölkkien siirtelyyn.

”Kyllä se täällä jossain on”, Leo sanoi vakuuttuneena.

Loppujen lopuksi he tyhjensivät ihan koko kaapin. Säilyketölkit täyttivät lattian, ja kaappi ammotti tyhjyyttään, mutta kirjelappua ei vain löytynyt. Leo ja Dick jopa siirsivät kaappia hieman, jotta he pääsivät tarkistamaan lattian sen alta, mutta lappu oli yksinkertaisesti kadonnut.

”Minähän sanoin”, Anne totesi. ”Mistä vetoa, että se ristikenkä on käynyt hakemassa lapun.”

”Mutta miksi kukaan tulisi mökkiin hakemaan sellaista lappua? Ja miksi kukaan olisi ylipäätään kirjoittanut sellaisen?” Leo kysyi.

”Meidän täytyy selvittää se”, Pauli sanoi. ”Mitä siinä lapussa oli? Jotain ongelmasta ja sulasta?”

Anne nyökkäsi. ”Siinä sanottiin, että ongelma on hoidettu, ja odotetaan sulaa.”

”Mikä ongelma? Miksi pitää odottaa sulaa?” Dick kysyi.

”Jotain juttua ei ilmeisesti voi tehdä talvella”, Pauli sanoi mietiskellen. ”En tiedä teistä, mutta minusta tämä on aika jännittävää! Melkein kuin olisimme keskellä seikkailua taas!”

”Älähän mene asioiden edelle, Pauli”, Leo rauhoitteli. Anne vaikutti hieman säikähtäneeltä, eikä Leo halunnut siskonsa pelästyvän.

”Luuletteko, että herra Carlton voisi liittyä tähän?” Dick kysyi. ”Ehkä venevajaan liittyi joku ongelma? Se selittäisi sulan odottamisenkin, jos sinne pitää silloin päästä veneellä.”

”Eihän se selitä mitään”, Pauli puuskahti. ”Minun tekee nyt entistä enemmän mieli mennä käymään uudestaan vajalla, kun herra Carlton kielsi. Varmasti siellä on jotakin hurjan jännittävää!”

Annea puistatti. ”Minusta meidän ei pitäisi. Hän sanoi pitävänsä meitä silmällä. En halua tietää, mitä hän keksisi meille, jos saisi meidät kiinni sinne menemisestä.”
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 9. luku 22.12.
Kirjoitti: Marzzuu - 25.12.2016 21:33:25
Luenluenluen tätä! :>
Luin pienenä Viisikkoja intopiukeana, ja tätä lukiessa tuli aina mieleen kuinka tässä käy?
Jatkathan nominal vielä tämän kirjoittamista, että saan selville mikä herra Carltonin osuus kaikessa lopulta on? :>
 *koiranpentuilme*
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 10. luku 27.12.
Kirjoitti: Nyyhti - 27.12.2016 12:33:23
Marzzuu, jeeee ihanaa, että luet tätä, ja tuplakiitos kommentista! :) Kirjoittamista jatkan ilman muuta - se onkin jo ihan loppusuoralla. Oliskos sulla jotain toiveita, kuinka usein julkaisen lukuja? :D




Luku 10



Seuraavana aamuna Viisikko pakkasi lainaksi saamansa termospullon ja löytämänsä kakkulapion tyhjään ruokakoriin ja lähti käymään maatilalla. Yön aikana oli satanut hieman lisää lunta, mutta onneksi polku oli tallautunut niin syväksi, että heillä ei ollut ongelmia sillä pysymisessä.

Kuten aiemminkin, tilalla kaikki olivat jo työn touhussa, kun he pääsivät paikalle. He astuivat koputuksen jälkeen sisään päärakennukseen, mutta kukaan ei vastannut heidän huhuiluunsa. Niinpä he lähtivät etsimään rouva Penningtonia, ja ihastelivat samalla vanhan talon ulkonäköä. Se oli sisustettu samoin kuin mikä tahansa maalaistalo, mutta kun he katsoivat tarkemmin, he huomasivat siellä täällä katonrajassa puuhun tehtyjä kaiverruksia, jotka näyttivät samantyylisiltä kuin venevajan kaiverrukset ja saivat talon näyttämään astetta mahtavammalta.

Lopulta he löysivät rouva Penningtonin, joka oli alakerran pienessä huoneessa kirnuamassa itse voita. Rouva pyysi heitä odottamaan viitisen minuuttia, jotta saisi työnsä hoidettua loppuun. Lapset menivät istuskelemaan keittiön pöydän ääreen – Tim oli taas jäänyt ulos tilan muiden koirien kanssa.

”Toivottavasti saamme olla täällä rauhassa”, Pauli mutisi.

”Mitä tarkoitat?” Leo kysyi.

”Herra Carltonia, tietenkin.”

”Toivottavasti todellakin!” Anne huudahti. ”Minä en kestäisi, jos se mies tulisi taas tänne uhkailemaan.”

”Herra Carlton on kuitenkin tilalla töissä”, Dick sanoi. ”Hän voi hyvinkin tulla tänne.”

Oviaukosta kuului terävä ääni: ”Mitä teillä oikein on herra Carltonia vastaan?”

Rouva Pennington olikin jo saanut voinsa tehtyä, ja oli tullut paikalle niin hiljaa, että kukaan ei ollut kuullut. Anne punastui, ja muutkin näyttivät vähän noloilta.

”Tuota”, Leo sanoi, ”hän tuli meitä vastaan eilen, kun olimme käyneet venevajalla. Hän oli todella vihainen ja sanoi, ettemme saisi mennä sinne enää uudestaan.”

”Miksi hän niin sanoi?”

Leo kohautti olkapäitään. ”Hänen mielestään se oli vaarallista. Reitti ja itse venevaja. Hän ei suostunut kuuntelemaan, kun kerroin, että mitään vaaraa ei ollut ja me olimme kyllä saaneet lu–”

”Jos herra Carlton on sitä mieltä”, rouva Pennington keskeytti terävästi, ”silloin teidän varmasti pitäisi tehdä niin kuin hän sanoi. Minä en ole käynyt vajassa ikuisuuteen, mutta jos herra Carlton on, hänen sanansa on uskottavampi kuin minun. Teidän ei siis missään nimessä pitäisi mennä sinne enää.”

Leo avasi suunsa, mutta ei sittenkään sanonut mitään. Kaikki olivat hetken vaivaantuneesti hiljaa, mutta sitten rouva Pennington sanoi pehmeämmällä äänellä: ”No, onneksi teille ei kuitenkaan sattunut mitään retkellänne. Millainen se oli?”

”Me löysimme teidän kakkulapionne”, Pauli sanoi töksähtäen ja pamautti lapion pöydälle.

Rouva Pennington ei kiinnittänyt huomiota hänen äänensävyynsä, vaan poimi hopeisen kakkulapionsa hämmästyneenä pöydältä. ”Mistä te tämän löysitte?”

”Venevajasta”, Dick sanoi. ”Tim sen oikeastaan löysi.”

Rouva Pennington pyöritteli epäuskoisena päätään. ”Mitä ihmettä tämä olisi tehnyt venevajassa? Ei tätä kukaan ikinä sinne veisi. Tämä on hopeaa, minun perintökalleuteni, en ikinä antaisi viedä tätä sinne. Te varmasti erehdytte.”

”Ei”, Pauli sanoi. ”Tim löysi sen venevajasta.”

”Ehkä olitte ottaneet tämän vahingossa mukaanne, ja koira löysi tämän laukustanne?” rouva Pennington ehdotti. Lapset tuijottivat häntä ihmeissään.

”Ei”, Leo sanoi hiljaa. ”Emme kyllä ottaneet. Olisimme varmasti huomanneet, jos olisimme pakanneet kakkulapion, kun meillä ei ollut mukana edes kakkua.”

Rouva Pennington puristi suunsa tiukaksi viivaksi eikä vastannut mitään. Taas he istuivat hetken vaivaantuneessa hiljaisuudessa, ja lapsille oli hyvin selvää, että rouva Pennington ei uskonut heitä. Sitten rouva kuitenkin sanoi: ”Jäättehän lounaalle? Olen tehnyt vähän hienompaa ruokaa tänään, ja koko tilan väki tulee kerrankin yhdessä syömään. Siitä tulee hieman ahdasta, mutta kyllä me teidätkin saamme mukaan mahdutettua.”

”Toki”, Leo vastasi, mutta hieman jäykästi.

**

Sillä kertaa lapset eivät auttaneet rouva Penningtonia ruoanlaitossa, vaan pyörivät maatilalla. He etsivät käsiinsä Mattin ja Joen, jotta olisivat voineet taas tehdä jotakin näiden kanssa, mutta tällä kertaa heidät hätisteltiin pois. Lopulta lapset menivät leikkimään koirien kanssa, mutta heitellessään niille lumipalloja he eivät olleet erityisen iloisia.

”Tuntuuko teistäkin siltä, että me emme olisi enää ihan yhtä tervetulleita tänne kuin aiemmin?” Anne kysyi.

”Jep”, Dick sanoi ja viskasi vihaisena lumipallon niin lujaa, että se lensi viereisen navetan katolle. Tim ja tilan ruskea paimenkoira hyppäsivät pari kertaa ylöspäin ikään kuin pyrkiäkseen katolle pallon perään, mutta toinen harmaa koira, jolla oli musta läikkä rinnassa, vain läähätti paikoillaan ja katsoi Dickiä odottaen uutta lumipalloa.

”Tosi ikävää, jos emme voi enää viettää aikaa täällä tilalla”, Leo sanoi.

Silloin rouva Pennington soitti kelloa, joka kutsui kaikki lounaalle. Lapset huokaisivat ja lähtivät lampsimaan sisälle. Leo yritti lohduttaa sanoen, että ehkä he olivat sittenkin vain kuvitelleet ja lounaalla olisikin oikein mukavaa.

Leo ei ollut varsinaisesti ollut täysin väärässä. Ensinnäkään herra Carlton ei ollut lounaalla, vaikka rouva Pennington oli sanonut kutsuneensa kaikki paikalle. Toiseksi ruoka oli aivan erinomaista, ja sitä oli järkyttävän paljon. Tilan työntekijät toki söivät aivan uskomattomia määriä, joten tavanomainen ruokamäärä olisi loppunut hetkessä. Mutta ikävää oli, että lapset joutuivat juttelemaan lähinnä keskenään, sillä kun he yrittivät viritellä keskustelua muiden kanssa, nämä vastasivat lyhyesti ja siirtyivät sitten heti puhumaan jonkun muun kanssa. Kun ihmiset olivat jo lopettelemassa ruokailua – kolmannen santsauksen jälkeen – rouva Pennington rykäisi ja sanoi:

”Kiitos kaikille, että keskeytitte työnne ja tulitte kerrankin yhdessä lounaalle. Nyt kun kaikki ovat tässä, haluaisin kysyä, että eihän kukaan teistä ole nähnyt isoäitini lakanaa?”

”Tai minun uutta lapiotani?” kysyi Joe ennen kuin kukaan muu ehti sanoa mitään. Siitä seurasi pientä muminaa, mutta pöydän päädyssä istuva herra Pennington keskeytti sen sanomalla kovaan ääneen:

”Myös minun kelloni on hukassa!”

Kaikki pudistelivat päätään ja mumisivat, etteivät olleet nähneet mitään. Pikkuhiljaa tilalaisten katseet alkoivat kääntyä kohti lapsia, kunnes kaikki tuijottivat heitä.

”Kukaan meistä ei ole nähnyt mitään noista tavaroista”, Leo sanoi vakaalla äänellä. ”Mutta sen kadonneen kakkulapion me löysimme.” Hän katsoi kulmat koholla rouva Penningtonia, joka tuhahti.

”Niinhän te sanoitte.” Sitten rouva Pennington loi merkitsevän katseen muihin pöydän ääressä istuviin. ”Nämä toivat tänään minulle kakkulapion ja sanoivat, että olivat löytäneet sen venevajasta.”

Ainakin kolme tilan miestä remahti nauruun, Joe heidän mukanaan. Muut vain tuijottivat heitä epäuskoisina. Anne punastui ja näytti olevan lähes itkun partaalla.

”Ihan totta!” hän huudahti. ”Sieltä me sen löysimme. Tim vain toi sen meidän luoksemme.”

”Koirako löysi kakkulapion venevajasta?” Joe kysyi ja kuulosti siltä, ettei todellakaan uskonut. Hänen musta partansa väpätti hieman aivan kuin hän olisi yrittänyt olla hymyilemättä.

”No kyllä!” Anne sanoi. ”Ja me emme todellakaan ole ottaneet mitään lakanaa, lapiota tai kelloa. Herra Pennington itse kävi meidän mökissämme etsimässä sitä lakanaa, eikä se ollut siellä. Miksi me ottaisimme mitään tavaroita?”

”En tosiaan tiedä”, rouva Pennington sanoi hitaasti. ”Mutta haluaisin tietää. Tehän kerroitte niistä kummallisista jäljistäkin, jotka olitte löytäneet mökkinne luota. Vaikka eihän siellä edes liiku ketään!”

”Siksihän me niistä kerroimmekin!” Dick puuskahti.

Rouva Pennington pudisteli päätään. ”Enpä oikein usko. En tiedä, miksi oikein olisitte valehdelleet sellaisesta asiasta – yritättekö saada meidät uskomaan, että täällä on joku, joka varastelee tuollaisia esineitä? Joku muu kuin te?”

”Emme me ole ottaneet mitään!” Pauli huusi. Leo laittoi kätensä hänen kädelleen rauhoittaakseen häntä.

”En minä suoraan teitä syytä”, rouva Pennington sanoi, mutta kuulosti ankaralta.

”Ihan totta, rouva Pennington!” Anne sanoi ja itki nyt kunnolla. ”Emme me ole tehneet mitään väärää!”

Rouva Pennington katsoi häntä, eikä näyttänyt osaavan päättää, mitä sanoa.

”Se on varmasti herra Carlton”, Pauli puuskahti.

”Mitä sinä sanoit?” herra Pennington jyrähti.

Pauli, joka ei välittänyt siitä, että Leo puristi varoittavasti hänen käsivarttaan ja toisella puolella istuva Dick potkaisi häntä kipakasti jalkaan, nosti vain leukaansa ja toisti: ”Se on varmasti herra Carlton.”

Herra Pennington nousi seisomaan. ”Nyt riittää!” hän huusi. ”Herra Carlton on meidän vanhimpia työntekijöitämme. Minä luotan häneen täysin! Hän on ollut meillä töissä kymmenen vuotta, eikä minulla ole hänestä mitään pahaa sanottavaa. Toisin kuin teistä nenäkkäistä lapsista! Minä en ole varma, oletteko te vieneet tavaroitamme, mutta siitä olen varma, että tuollaista käytöstä en suvaitse! Te saatte luvan lähteä mökkiin saman tien!”

Pauli oli avaamassa suutaan, mutta Leo ehätti väliin.

”Me lähdemme”, hän sanoi ja kiskoi puoliväkisin Paulin ylös. ”Anteeksi. Pauli ei tarkoittanut sitä, mitä sanoi herra Carltonista. Mutta me emme ihan todella ole vieneet mitään tavaroita.”

Pauli yritti vielä kerran sanoa jotain, mutta Leo kiskaisi hänet voimalla peräänsä, niin että Pauli oli vähällä kompastua. Anne itki, ja Dick tarttui häntä kädestä. He pukivat pikavauhtia päälleen ja astuivat ulos viileään talvisäähän. Tim juoksi heidän luokseen häntäänsä heiluttaen, mikä tuntui aivan liian hilpeältä ottaen huomioon heidän mielentilansa.

”Sinun olisi pitänyt antaa minun puolustautua, Leo!” Pauli puuskahti ulkona.

”Eikä olisi”, Leo sanoi. ”Siitä ei olisi ollut mitään hyötyä.”

Anne niisti äänekkäästi nenänsä ja yritti kuivata kyyneliään, mutta hän oli yhä liian järkyttynyt voidakseen lopettaa itkemisen. Dick taputti häntä selkään samalla, kun he tarpoivat kohti mökkiä.

”Minä niin pidin rouva Penningtonista”, Anne nyyhkytti.

”Minä en tajua, mikä noita kaikkia ihmisiä vaivaa!” Pauli murahti.

”Heidän tavaransa ovat katoilleet”, Leo sanoi. ”He vain ovat järkyttyneitä.”

”Mutta minkä takia heidän täytyy syyttää meitä siitä!” Anne puuskahti.

”Ei se heidän vikansa ole, eihän täällä ole muita uusia.”

”Mutta miten rouva Pennington voi edes kuvitella sellaista?” Anne kysyi ja nyyhkäisi. ”En olisi ikinä uskonut hänen voivan kuvitella meidän olevan varkaita ja valehtelijoita! Minä en pidä tästä paikasta enää yhtään!”

Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 10. luku 27.12.
Kirjoitti: Marzzuu - 27.12.2016 16:20:07
Voi että, Viisikon matkassa ei totisesti ehdi ikävystyä! :D
Haha, pystyn elävästi näkemään , kuinka Pauli meinaa tulistua kunnolla ruualla, tai kuinka Tim haukkuu ja murisee jostain pölähtäneelle Carltonille: ihan mahtificci!

Ihan saat julkaista nominal näitä lukuja silloin kuin saat luvun valmiiksi ja ehdit, mä jaksan oottaa kärsivällisesti. :>
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 6.1. luku 11/22
Kirjoitti: Nyyhti - 06.01.2017 16:28:35
Marzzuu, paljon kiitoksia taas kommentistasi! :) Hirmu kivaa, että ei ole ikävystyttävää! ;D Sain tämän ficin kirjoitettua valmiiksi, joten yritän varmaan julkaista aika reippaaseen tahtiin lukuja :P






Luku 11



”Pauli, sulje verhot”, Leo sanoi kireällä äänellä.

He olivat mökissä ja aloittelivat korttipeliä, vaikka kenenkään ei oikeastaan tehnyt mieli pelata korttia. Ilta hämärtyi jo ulkona, ja mökin sisältä loistava valo loi lumiseen maisemaan kauniita varjoja.

”Miksi?” Pauli kysyi. ”Emmehän me ennenkään ole niitä pitäneet kiinni.”

”Minusta kuitenkin tuntuu, että nyt ne pitäisi laittaa”, Leo sanoi.

Pauli kurtisti kulmiaan, eikä edelleenkään tehnyt elettäkään sulkeakseen verhoja. Hän istui ikkunan puolella, ja häntä vastapäätä istui Dick, joka tähyili tiiviisti ulos ikkunasta.

”Minusta tuntuu, että Leo on oikeassa”, Dick sanoi. ”Tuntuu jotenkin erilaiselta nyt, ihan kuin täällä ei olisi enää niin turvallista kuin aiemmin.” Sen sanottuaan Dick kurottui vetämään verhot kiinni. Pauli kohautti olkapäitään ja nosti korttinsa lähemmäs tutkiakseen niitä.

”Miksei olisi turvallista?” Anne kysyi. Kuka tahansa saattoi kuulla, miten pelokas hänen äänensä oli.

Leo kiirehti rauhoittelemaan: ”Ei sentään niin, että olisi turvatonta. Ei vain ole enää niin mukava pitää niitä verhoja auki ihan kuin kaikki olisivat tänne tervetulleita, kun mekään emme enää tunnu olevan tervetulleita enää maatilalle.”

”Niin, Anne”, Dick sanoi, ”ei tämä nyt mikään iso juttu ole.”

Anne ei näyttänyt aivan vakuuttuneelta, mutta he saivat kuitenkin korttipelinsä pelattua. Kun he jakoivat kortteja uutta peliä varten, tunnelma alkoi pikkuhiljaa keventyä. Heillä oli kuitenkin oma pieni ja kodikas mökki keskellä kaunista talvimaisemaa, heillä oli kaapit täynnä herkullista ruokaa, ulkona mökin seinään nojaava kelkka, sekä vapaus käyttää päivät juuri niin kuin he halusivat. Kolmannen korttipelin jälkeen he jo nauroivat ja juttelivat ja päättivät keittää iltateetä sekä tehdä oikein täyttäviä voileipiä.

Niinhän siinä kävi, että he eivät malttaneet sittenkään tyytyä pelkkiin voileipiin ja teehen, vaan avasivat pari hedelmäsäilykettä ja nautiskelivat makeista persikoista, päärynöistä, kirsikoista ja ananaksista. Lopulta tunnelma oli niin mukava, että he saattoivat puhua maatilan tapahtumista ilman, että Annea alkoi taas itkettää.

”Mitä te luulette, että tilalla oikeasti tapahtuu?” Pauli kysyi. ”Selvästi siellä on jotain meneillään, kun kerran kaikki haluavat syyttää meitä.”

”Niin, tuskin niin moni tavara sentään itsekseen katoaa”, Leokin vihdoin myönsi. ”Mitä he sanoivatkaan, että puuttuu? Se vanha lakana, ja sitten tietysti meidän löytämämme kakkulapio – ”

” – ja sitten Joen uusi lapio sekä herra Penningtonin rannekello”, Dick täydensi. ”Minusta täällä on jotain todella omituista tekeillä. Miksi kukaan haluaisi viedä tällaisia tavaroita?”

”Hopeinen kakkulapio oli tietysti arvokas”, Anne sanoi. ”Ja varmaan rannekellokin voi olla. Vai mitä luulette?”

”Kyllä varmaankin”, Dick sanoi. ”Ja uusi lapio on toki maksanut paljon, mutta eihän sellaista silti kannattaisi varastaa, vai kannattaisiko? Ja entä sitten se lakana?”

Kukaan ei osannut sanoa, miksi ihmeessä sellaisia asioita varastettaisiin. Sen sijaan he alkoivat miettiä, kuka oikein voisi olla kaiken takana.

”Leo taisi olla kuitenkin oikeassa aiemmin tänään”, Anne sanoi huokaisten. ”Me olemme ainoita uusia täällä. Tai ainakaan kukaan ei ole maininnut, että joku työntekijöistä olisi uusi. Tuskinpa meitä olisi syytetty niin kärkkäästi, mikäli Penningtonit uskoisivat, että joku tilan työntekijöistä saattaisi olla syyllinen.”

”Minä olen ihan varma, että herra Carlton on kaiken takana”, Pauli sanoi.

”Niin, en minäkään hänestä pidä”, Anne myönsi.

Pauli kuitenkin pudisteli päätään. ”En minä sen takia sitä sano. Hän on ainoa, joka sopii kuvaan. Ei sillä ole väliä, että hän on ollut pitkään töissä Penningtoneilla. Hän ei kuitenkaan ollut tänään paikalla, vaikka kaikki muut olivat, kun rouva Pennington oli selvästi suunnitellut puhuvansa tavaroiden katoamisista. Miksi muuten hän olisi ollut poissa? Ja sitten se, kuinka hän käski meitä olemaan menemättä venevajalle. Sen täytyy liittyä tähän juttuun jollain tavalla! Lisäksi hän oli selvästi itse menossa sinne, ja ilmeisesti oli tullut meidän mökkimme ohitse. Hän oli varmasti käynyt viemässä kakkulapionkin sinne jonain muuna kertana.”

”Niin tietysti!” Dick huudahti, ja kaikki hätkähtivät.

”Mitä?” Leo kysyi.

”Kakkulapio! Rouva Pennington sanoi, että kukaan ei ollut poistunut tilalta, kun se katosi – mutta herra Carltonhan oli! Hän oli käynyt kaupassa – ”

” – paitsi ettei ollut”, Leo sanoi voitonriemuisena, kun hänkin tajusi. ”Hänhän ei tuonut kylältä melkein mitään, mitä hänen oli pitänyt!”

”Mutta kyllähän hän vähän ruokaa toi”, Anne sanoi. ”Hänen oli täytynyt kuitenkin ehtiä kylälle menevään bussiin. Tuskin hän olisi mitenkään siinä välillä ehtinyt käydä venevajalla.”

”Niin, no”, Dick sanoi vähän tyytymättömän kuuloisena, ”jos varas muka ei mielestäsi ole Carlton, kuka muukaan se voisi olla?”

”Ehkä joku tilan koirista on alkanut viedä esineitä johonkin kuoppaan piiloon”, Pauli totesi kuivasti.

Juuri silloin Tim nousi paikaltaan lattialta pöydän vierestä ja tassutteli ovelle.

”Tim kuuli, mitä sanoit”, Dick naurahti. ”Ehkä se haluaa näyttää meille sen kuopan.”

Kaikki hymähtivät, mutta Tim jatkoi oven raapimista. Se raapaisi tassullaan ja kääntyi sitten katsomaan lapsia odottavaisesti. Kun mitään ei tapahtunut, se teki saman uudestaan.

”Tahtookohan Tim ulos?” Anne kysyi.

Pauli kurtisti kulmiaan. ”En usko. Tai siis, siltähän se vähän näyttää, mutta ei Tim yleensä tuolla lailla pyydä päästä ulos, jos sen pitää päästä tarpeilleen.”

Dick raotti verhoa katsoakseen ulos, ja jähmettyi saman tien. Oli lähellä, ettei Anne kiljaissut nähdessään hänen reaktionsa.

”Mitä nyt?” Leo kysyi matalalla äänellä.

”Tuolla… ihan kuin tuolla olisi joku”, Dick sanoi ja kurtisti kulmiaan. ”Näin vain varjon, joten en voi olla ihan varma. Mutta ihan varmasti tuolla liikahti joku, ihan kuin ihmisen hahmo.”
”Onkohan Carlton taas lähistöllä?” Pauli kysyi kuiskaten
”No, ei hän ainakaan maatilalla ollut”, Leo vastasi hiljaa. Annea puistatti, ja hänen teki mieli mennä lähemmäs vieressään istuvaa Dickiä, mutta samalla hän olisi joutunut lähemmäs ikkunaa, ja sitä hän ei halunnut. ”Dick”, Leo kuiskasi. ”Laita verho takaisin kiinni, jotta kukaan ei näe tänne.”

Dick päästi raollaan pitelemänsä verhon valahtamaan takaisin kiinni.
”Mutta ei meillä ole mitään salattavaa!” Anne kuiskasi. Hänestä oli vielä pelottavampaa, että he istuivat siellä sisällä piilossa, eikä kukaan edes tiennyt, vaikka Carlton olisikin yhtäkkiä ollut aivan heidän ikkunansa takana. Toisaalta hän ei kyllä myöskään halunnut olla näkemässä, mikäli niin tapahtui.
”Hänellä on varmasti senkin edestä”, Dick murahti matalasti ja katsoi edelleen ikkunaa aivan kuin olisi nähnyt verhojen läpi, vaikka ne olivat todella paksut.
”Ja minä en ainakaan edes kestä nähdä hänen naamaansa”, Pauli sanoi inhoten.

”Pitäisiköhän meidän käydä ulkona katsomassa?” Leo kysyi.

”Ei missään nimessä!” Anne puuskahti.

Leo katsoi häntä lempeästi. ”Älä nyt pelkää, Anne. Eihän tässä ole mitään hätää. Mitä sitten, vaikka herra Carlton olisikin ulkona? Eihän hän voisi meille mitään pahaa sanoa, koska edes hän ei voi olla sitä mieltä, että me emme saisi olla omassa mökissämme. Me emme ole tehneet mitään väärää kuitenkaan.”

”Minusta se on kuitenkin hurjan pelottavaa”, Anne mutisi. ”Ulkona on jo ihan pimeääkin.”

”Emmehän me pitkälle mene. Tuletko mukaan, Dick?”

Dick nousi seisomaan. ”Totta kai. Ja vaikka siellä olisikin se varas, ei hän meitä pelota. Miksi pelottaisi? Jokuhan on vain vienyt pari hassua tavaraa tilalta. Olemme me pahempaakin kohdanneet.”

”Minäkin tulen”, Pauli sanoi ja nousi pöydästä. Tim odotteli edelleen ovella, mutta nyt vain istui ja katseli lapsia pää kallellaan, kun nämä kaivoivat pari taskulamppua esille.

Lopulta Annenkin oli mentävä muiden mukaan, sillä hän ei halunnut jäädä yksin mökkiin. Lapset eivät pukeneet edes takkeja päälleen, vaan laittoivat ainoastaan kengät jalkaan ja marssivat Leon – ja sitten hänen editseen ryntäävän Timin – johdolla ulos. Dick osoitti oikealle, missä hän oli varjon nähnyt, ja he menivät sinne. Tim käveli rentona heidän edellään, mistä he päättelivät, että ainakaan mitään vaaraa ei ollut.

Siellä mökin kulmalla, paikalla, jolla Dick uskoi nähneensä jonkun, oli toden totta jälkiä. Tim nuuski niitä ihmeissään ja lähti seuraamaan niitä vähän matkaa, mutta palasi lähes heti takaisin.

”Se oli joku hiihtäjä”, Leo sanoi, sillä jäljet olivat ilmiselvästi tulleet suksista. Maa mökin kulmalla oli tallautunut tasaiseksi, ja oli selvää, että hiihtäjä oli kääntynyt siinä ympäri ja lähtenyt omia jälkiään takaisin sinne, mistä ikinä olikin tullut.

”Eihän kukaan näin pimeällä tänne tulisi pelkälle hiihtoretkelle?” Dick kysyi, vaikka tiesikin vastauksen.

Pauli tuhahti. ”Ei tietenkään”, hän sanoi sitten, mutta hänen äänensä ei ollut ihan niin rohkea kuin miltä hän olisi halunnut sen kuulostavan. ”Tänä yönä kyllä laitamme oven säppiin.”

”Ehdottomasti”, Leo myönsi, ja sitten he lähtivät takaisin sisälle ja yrittivät rauhoittua nukkumaan. Onneksi Tim oli heidän kanssaan, ja se kävi kerälle Paulin jalkoihin täydessä rauhassa. Lapset tiesivät, että se nukkui kuitenkin aina vähintään toinen korva hereillä, ja niinpä hekin uskaltautuivat vaipumaan uneen.
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 6.1. luku 11/22
Kirjoitti: Marzzuu - 18.01.2017 01:16:11
Ääk, kuinka saatoin unohtaa tämän kommentoinnin, iso HYI minulle..
Tulejo jatko, jännitys kiristyy;  kuka kumma hiippaili ulkosalla? ::)
T. Intopiukeana aiempiin lukuihin uponnut fani :D
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 6.1. luku 11/22
Kirjoitti: Fiorella - 18.01.2017 01:28:29
En kerkiä tänään enää lukemaan traileria pidemmälle, mutta kommentoin heti jo ihan siitä syystä, etten hävitä tätä. Ihana ficci-idea ja ylipäätään huippua että joku vielä nykyäänkin jaksaa kirjoittaa juonellista seikkailutarinaa. :) Minullekin tulee nostalgiset fiilikset viisikosta, muistan että joskus pikkukoululaisena (3-4lk!) luin peräti kolme Viisikkoa illassa ja äiti ei yhtään tykännyt, kun nökötin nenä kiinni kirjassa!  ::) En ole lukenut Viisikoita niin pitkään aikaan, että muistissa on lähinnä perusasiat. Ehkä ihan hyväkin, niin pääsen kunnolla ficciin mukaan.

Trailerin perusteella jo pääsi hyvin tunnelmaan ja kommentoin lisää heti kunhan pääsen tarinaan kunnolla kiinni. :)
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 21.1. luku 12/22
Kirjoitti: Nyyhti - 21.01.2017 20:35:57
Marzzuu, hihii kiitos jälleen kommentista! :) Unohduksia sattuu - mulle ainakin koko ajan, kun unohdan julkaista tätä, apua :D Ihanaa, että olet pitänyt! :)

Fiorella, haha mulla on samanlaisia kokemuksia ala-asteelta, vanhemmat ja opettaja valittivat, että miksi aina vain istun nenä kiinni Viisikoissa :D Tosi kiva, että kommentoit, toivottavasti pidät itse tekstistä! :)



Luku 12


Ulkona oli vielä aivan pimeää, kun Anne heräsi. Hetken aikaa hän makasi sängyssään raukeana, kunnes edellisen illan tapahtumat muistuvat hänen mieleensä. Silloin hän vetäisi peiton päänsä yli toivoen, että voisi jäädä piiloon kaikelta pelottavalta. Mutta eihän se tietenkään onnistunut. Niinpä hän nousi huokaisten ylös ja kurkisti, olihan Pauli vielä nukkumassa Timin kanssa viereisessä vuoteessa. Kaikki vaikutti olevan kunnossa, joten Anne uskaltautui mökin isompaan huoneeseen, ja siellä myös Leo ja Dick kuorsasivat pehmeästi kerrossängyssään.

Anne päätti, että kaikkein parhaiten illan pelko unohtuisi, jos hän vain laittaisi normaaliin tapaan aamupalaa. Niinpä hän sytytti valot – pojat eivät edes liikahtaneet, vaikka koko huone valaistui – ja ryhtyi puuhaan.

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua koko lapsijoukko olikin pöydän ääressä ja ahtoi suuhunsa Annen laittamaa herkullista aamupalaa. Aamun tunnelma oli erilainen, koska kuten Dick sanoi, kaikki tuntui aina aamulla mukavammalta. He avasivat verhot ja saivat katsella kaunista auringonnousua, mutta ovensa salpaa he eivät halunneet avata. Tim istui pöydän päässä ja katseli kaihoisasti munakokkelia, josta saikin syödä rippeet.

”Kuulkaa”, Anne sanoi epävarmasti, kun kaikkien mahat alkoivat olla jo täynnä, ”minusta täällä ei ole enää ollenkaan niin mukavaa kuin aikaisemmin.”

”Pelottaako sinua?” Pauli sanoi kiusoitellen.

Anne kohautti olkapäitään. ”Vähäsen. Mutta ei se ole edes tärkeintä. Kyllä täällä varmaan olisi ihan mukavaa laskea kelkalla ja syödä lounasta, mutta minusta ei ole yhtään kivaa, että maatilan ihmiset epäilevät meitä varkaiksi. En tahtoisi enää yhtään mennä hakemaan sieltä ruokaakaan.”

”Voisimmehan me käydä itse kylällä ostoksilla”, Pauli sanoi.

He miettivät sitä vaihtoehtoa hetken. Kyllähän se onnistuisi, mutta sitten he joutuisivat viettämään ison osan ajastaan kylällä, koska he eivät saisi kannettua kovin suurta lastillista ruokaa kerralla mökkiinsä. Busseja kuitenkin meni vain yksi aamulla kylälle ja yksi iltapäivällä pois, mikä rajoitti liikkumista huomattavasti.

”Mutta onhan meillä nämä säilykkeet”, Pauli sanoi ja viittoi kohti valtavaa säilykekaappia. ”Me pärjäämme niillä vaikka kuinka pitkään. Helposti loman loppuun saakka.” Leo, Dick ja Anne väänsivät naamansa inhoavaan ilmeeseen kaikki yhtä aikaa, ja sisaruksina heidän ilmeensä olivat aivan saman näköiset. Pauli ei voinut mitään sille, että hän remahti nauruun. ”Okei, okei, ne eivät ole kovin hyviä, jos vertaa rouva Penningtonin pikkuleipiin”, hän sanoi nauraen.

Se sai muutkin hymyilemään, mutta ei silti muuttanut sitä tosiseikkaa, että heidän lomansa ei kerta kaikkiaan enää vaikuttanut niin kivalta kuin aiemmin. He pohtivat asiaa vielä jonkin aikaa, mutta alkoivat kallistua yhä enemmän sille kannalle, että voisivat lähteä kotiin. Lopulta he päättivät, että eivät heti pakkaisi tavaroitaan, vaan kävisivät ensin maatilalla ja yrittäisivät selvittää asiat. Lisäksi heidän totta kai täytyisi soittaa kotiin ja kertoa, että olivat tulossa.

Matka maatilalle tuntui kestävän ikuisuuden, paitsi ilmeisesti Timin mielestä. Kaikki miettivät omia ajatuksiaan (Tim ilmeisesti sitä, mistä kohti lumikinokseen olisi paras hypätä, jotta uppoaisi mahdollisimman syvälle) eivätkä he juuri puhuneet. Perillä Pauli ei päästänyt Timiä muiden koirien kanssa leikkimään, koska hän halusi sen mukaansa sisälle. Leon oli vedettävä syvää henkeä ennen kuin hän sai itsensä naputtamaan ulko-oven suurta kolkutinta. Tällä kertaa he eivät päästäneet itse itseään sisälle, vaikka joutuivat odottamaan ovella ainakin minuutin. Lopulta rouva Pennington kuitenkin saapui avaamaan oven.

”Ai, hei”, rouva sanoi kuulostaen siltä, ettei oikein tiennyt, millaiseen sävyyn lapsille olisi pitänyt puhua. ”Onko teiltä ruoka taas loppunut?”

”Ei ole, rouva Pennington”, Leo sanoi kohteliaasti. ”Halusimme tulla juttelemaan teidän kanssanne.”

”Ai”, rouva sanoi ja näytti syvästi helpottuneelta. ”Sepä hyvä. Tulkaa ihmeessä sisälle.” Hän avasi oven ja perääntyi päästämään Viisikon peremmälle.

Rouva Pennington johdatti heidät keittiöön, missä he olivat aiemminkin istuskelleet. Nyt tilanne tuntui kuitenkin jäykemmältä ja epämukavammalta kuin aiemmin. Lapset istuivat selät suorina ja katselivat rouva Penningtonia, joka puolestaan tuijotti heitä todella odottavan näköisenä.

Leo rykäisi. ”Niin, tuota, me päätimme tulla pyytämään vielä anteeksi siitä eilisestä, kun syytimme herra Carltonia, vaikka meillä ei ollut minkäänlaisia todisteita.”

Rouva Pennington nyökkäsi ja jopa hymyili vähäsen. Vasta siinä vaiheessa he tajusivat, kuinka paljon rouva olikaan aina aiemmin hymyillyt. Hän näytti nyt aivan erilaiselta, kun oli koko ajan niin totinen.

”Ja ajattelimme myös kysyä”, Leo sanoi puhuen hitaasti, koska hän ei oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, ”että olettekohan ehkä löytäneet jo oikean varkaan?”

Rouva Penningtonin pieni hymy hyytyi niin nopeasti, että se olisi voinut näyttää lähes koomiselta, ellei olisi ollut niin ikävää. ”Oikean varkaan?” rouva Pennington toisti. ”Miten niin oikean varkaan?”

Lapset katsoivat rouvaa silmät selällään.

”Mitä tarkoitatte?” Dick kysyi hetken hämmentyneen hiljaisuuden jälkeen.

Rouva Pennington katseli heitä kaikkia vuoron perään, myös Timiä, joka makasi Pauli jaloissa ja heilautti kerran häntäänsä hänelle. ”Varasta. Tehän ne tavarat veitte. Minä kuvittelin, että tulitte palauttamaan ne ja pyytämään anteeksi.”

”Emme me ole vieneet mitään”, Leo sanoi.

Rouva Pennington pyöritti päätään. ”Älkää viitsikö, ihan oikeasti. Ei kukaan varastaisi sellaisia esineitä. Kello toki oli arvokas, samoin kuin kakkulapio, mutta senhän te palautittekin. Varmasti palautatte myös kellon, vai mitä? Lakanoilla nyt ei ole niin väliä, mutta me emme arvosta epärehellisyyttä tässä talossa.”

Lapset olivat äimistyneitä. Rouva Pennington tuntui olevan aiempaa vakuuttuneempi siitä, että he todella olivat varkaita. Ja he kun olivat toivoneet, että yön yli nukuttuaan rouva Pennington olisi ymmärtänyt asian todellisen laidan.

”Tuota noin”, Dick sanoi katkaisten vaivaantuneen hiljaisuuden. ”Me olemme vähän miettineet, että saattaisimme haluta lähteä aikaisemmin kotiin.”

Rouva Pennington näytti kerta kaikkiaan äimistyneeltä. Hän katsoi taas jokaista vuoron perään kuin odottaen, että joku kiistäisi Dickin sanat, mutta kukaan ei tehnyt niin. ”Ette te voi lähteä”, rouva Pennington älähti.

”Anteeksi, mutta voimme kyllä”, Leo sanoi.

Rouva Pennington pudisteli päätään kiivaasti. ”Ei, ei, ette ymmärrä. Te ette voi lähteä. Kaikki junat ja bussit on peruttu.”

”Miten niin peruttu?” Leo kysyi ihmeissään.

”Kyllä sinä tiedät, mitä se tarkoittaa”, tuhahti Pauli, joka olikin kuin ihmeen kaupalla pysytellyt hiljaa siihen asti. ”Emme pääse täältä pois.” Sen sanottuaan Pauli mulkoili pahasti rouva Penningtonia, aivan kuin tämä tahallaan pitäisi heitä vankina.

”Mutta emmehän me saa edes ostettua ruokaa!” Anne huudahti. ”Ette tekään saa sitten, rouva Pennington! Teillähän ei ole omaa autoa!”

Rouva Pennington levitteli käsiään rauhoittelevasti. ”Ei tässä nyt sentään mitään hätää ole. Ainakaan hengissä säilymisen suhteen. Junat ja bussit vain on peruttu koko alueella – vaikka ettehän te tietenkään sitä voineet tietää, kun ette ole lukeneet lehteä… Mutta te ette mitenkään pääse pois ainakaan muutamaan päivään.”

”Mutta miksi ne oikein on peruttu?” Leo ihmetteli.

”Tänne on iskemässä todella paha lumimyrsky. Pahempi kuin on ollut vuosikymmeniin, niin lehdessä sanottiin. Sen tuloajankohdasta ei ole ihan täyttä varmuutta, joten kaikki liikennevälineet peruttiin jo nyt, jotta kukaan ei varmasti jää myräkkään jumiin. Teidän on oltava täällä ainakin myrskyn ylitse. Ja onhan teillä mökki täynnä säilykkeitä, vaikka muu ruoka pääsisikin loppumaan.”

”Mutta me haluamme lähteä kotiin”, Anne sanoi tukahtuneella äänellä.

Rouva Pennington kohautti olkapäitään. ”Se ei nyt onnistu. Olemme kaikki jumissa täällä, kunnes myrsky on ohitse ja liikenne toimii taas. Mutta minä kyllä ehdottaisin, että olette siihen asti lähinnä omassa mökissänne ja mietitte, mihin olette vieneet ottamanne tavarat. Muuten meidän täytyy miettiä, mitä oikein teemme asialle.”
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 29.1. luku 13/22
Kirjoitti: Nyyhti - 29.01.2017 15:23:58
Luku 13


Viisikko istui jälleen mökissään. Heidän lomansa oli saanut todella ikävän käänteen. He olivat yrittäneet selittää rouva Penningtonille asioiden oikeaa laitaa, mutta täysin tuloksetta. Rouva Pennington ja ilmeisesti koko tilan muukin väki oli täysin vakuuttuneita heidän syyllisyydestään, eikä millään, mitä he sanoivat, tuntunut olevan merkitystä. Se oli todella turhauttavaa.

”Minusta meillä on jäljellä vain yksi vaihtoehto”, Pauli sanoi. Hän istui lattialla ja rapsutteli Timiä, joka oli kääntynyt selälleen ja ummistanut silmänsä.

”Mikä?” Anne kysyi. Hänen mielestään vaihtoehtoja ei ollut lainkaan.

”Meidän täytyy selvittää, kuka oikea varas on”, Pauli sanoi päättäväisesti.

Leo nyökkäsi. ”Minä olin miettinyt ihan samaa.”

”Eihän”, Anne sanoi.

”Kyllä”, Dick totesi. ”Sen on pakko olla joku, joka käy usein tilalla. Meidän olisi varmaankin pitänyt kysyä rouva Penningtonilta, oliko tilalla käynyt jotain vieraita, mutta emme me enää voi mennä kysymään.”

”Minä en usko, että vieraita oli käynyt”, Leo sanoi. ”Kaikki tuntuivat olevan niin varmoja siitä, että me olemme kaiken takana. Kyllä he varmasti olisivat edes harkinneet jotakuta muuta, jos vaihtoehtoja olisi. Eivätkä he edes yrittäneet kysellä tavaroidensa perään muilta kuin meiltä.”

”Entä oletteko samaa mieltä siitä”, Dick sanoi, ”että venevaja liittyy tähän jotenkin?”

Pauli nyökkäsi erityisen pontevasti. ”Aivan varmasti liittyy. Minä olen ihan varma, että herra Carlton on kaiken takana. Hänhän jopa käveli meitä vastaan silloin, kun tulimme vajalta – mistä vetoa, että hän oli itse menossa sinne. Meidän olisi pitänyt etsiä jostain hänen kengänjälkensä ja katsoa, onko niissä se ristikuvio.”

”Niinpä”, Leo huokaisi. ”Miksi emme tajunneet tuota silloin?”

”No mutta”, Dick sanoi, ”lähdemmekö nyt siis venevajalle?”

”Emme tietenkään!” Anne huudahti, mutta Leo ja Pauli kannattivat Dickin ehdotusta. ”Mutta lumimyrsky voi iskeä milloin tahansa!” Anne yritti.

”Rouva Pennington sanoi, että se alkaa vasta huomenna aamulla”, Pauli sanoi huolettoman kuuloisena.

”Mutta mehän olimme jo venevajalla, emmekä löytäneet sieltä yhtään mitään”, Anne yritti vielä, mutta tuloksetta. Muut olivat jo päättäneet lähteä, ja niin lopulta Annenkin oli lähdettävä heidän mukaansa. Eihän tullut kuuloonkaan, että hän olisi jäänyt yksin mökkiin odottelemaan.

He pakkasivat jälleen mukaansa evästä, joskin nyt heillä oli vain yksi termospullollinen teetä. He ottivat myös viime kerran tavoin mukaan ylimääräisen villapaidan ja lapset sekä kompassin ja kelkan, ja sitten matka saattoi alkaa.

Oli aivan erilaista kulkea kukkuloiden ylitse nyt kuin viimeksi. Silloin he olivat olleet pitämässä hauskaa, mutta nyt heistä tuntui vähän siltä kuin he olisivat olleet työmatkalla. Onneksi heillä oli mukanaan kuitenkin Tim, joka ei tuntenut eroa niiden välillä vaan juoksi onnellisena heidän ympärillään ja sai heidät tuon tuostakin nauramaan.

”Kuulkaa”, Dick sanoi, ”yritetään unohtaa, mikä meitä odottaa, ja nauttia vain matkasta!”

Niin he yrittivätkin, mutta ei se silti ollut samanlaista kuin aiemmin. Vaikka kukaan ei sanonut mitään asiasta, he kaikki tähyilivät tarpeettoman paljon ympärilleen yrittäen huomata muita ihmisiä, mutta kukkulat olivat aivan autioita. Sää oli hieman pilvinen, joten heille ei tullut kuuma tarpoessaan, mutta mistään ei ollut pääteltävissä, että olisi odotettavissa myrsky. Keskipäivän auringon kalpea silhuetti loisti vähän poutapilvien takaa. Toisaalta, kuten Pauli sanoi, myrskyn saapumiseen oli vielä niin pitkä aika, että taivas ehtisi muuttua täysin.

Kun he pääsivät viimeisen kukkulan huipulle, kaikki pysähtyivät kuin sanattomasta sopimuksesta. He tähyilivät vajan suunnalle pitkään ennen kuin laskuvuorossa olevat Leo ja Anne uskaltautuivat kelkan kyytiin liitelemään rinnettä alaspäin. Tim haukkui innoissaan pari kertaa sännätessään heidän peräänsä, ja Pauli irvisti.

”Miksi minusta tuntuu ihan siltä kuin minun pitäisi käskeä sitä olemaan hiljaa?”

Dick kohautti olkapäitään ja katsoi tarkasti, että astui juuri siihen, mistä kelkan jäljet olivat menneet. ”Ei hajuakaan, mutta olen kyllä tavallaan samaa mieltä. Emmehän me oikeastaan edes saisi olla täällä.”

”Mutta kyllähän meidät löydettäisi joka tapauksessa, jos täällä joku olisi”, Pauli sanoi vähän haastavasti.

”Joo, joo, totta kai.”

”Eikä täällä todellakaan näytä olevan ketään”, Pauli sanoi tähyillen vajalle kulmat kurtussa. Dick katseli sinne myös, ja vaja näytti tosiaan tyhjältä. Se näytti myös todella viattomalta seistessään siinä tummana valkoista maisemaa vasten, notkokattoisena ja mitä ilmeisimmin erittäin vanhana.

Leo ja Anne olivat liukuneet pysähdyksiin ja jääneet odottamaan muita. Tim juoksi hakemaan Paulia ja Dickiä ja alkoi paimentaa heitä eteenpäin ikään kuin he eivät muuten olisi olleet menossa sinne. Pauli kielsi koiraa vähän innottomasti, mutta Tim totteli ja tuli kiehnäämään Paulin jalkoihin. Pauli huokaisi.

”Se tajuaa, että en ole niin hilpeällä tuulella kuin yleensä”, hän mutisi.

Kun Viisikko oli jälleen kasassa, Leo rykäisi ja sanoi:

”Mietimme tässä Annen kanssa, että kannattaisikohan meidän varmuuden vuoksi piilottaa kelkka johonkin. Meitä kuitenkin kiellettiin tulemasta tänne.”

”Mutta entä meidän jälkemme?” Dick kysyi. ”Kyllähän kuka tahansa näkee, että olemme tulleet tänne.”

Leo irvisti. ”Hyvä pointti. En osaa sanoa.”

”Minusta meidän pitäisi piilottaa kelkka”, Pauli totesi. ”Voimme sotkea vähän jälkiä ja tallata ympäriinsä, niin että ei näytä siltä, että olemme vain tulleet tänne ja vieneet kelkan piiloon. Vaan että vaikuttaisi siltä, että olisimme saattaneet lähteä takaisinkin.”

He päättivät noudattaa Paulin ajatusta, vaikka toivoivatkin kovasti, että kukaan ei tulisi paikalle. He olivat toki seuranneet vanhoja jälkiään venevajalle niin hyvin kuin mahdollista, mutta vaikka lumi oli kevyttä pakkaslunta, siinä kyllä näkyi aika hyvin, että he eivät olleet kulkeneet lähiaikoina kuin yhteen suuntaan. He kuljettivat kelkan lähelle järven rantaa, missä kasvoi jonkinlaisia pensaita, ja tunkivat sen pensaiden alle. Lopuksi he heittivät päälle vielä lunta, jotta kelkka varmasti peittyi näkyvistä. Sitten he juoksentelivat ympäriinsä, jotta ei ollut selvää, että he olivat puuhailleet juuri pensaiden luona.

”Eikö tämä teistäkin tunnu vähän ylimitoitetulta?” Anne kysyi heitettyään Leoa kohti lumipallon, joka meni ainakin metrin verran ohitse.

”Ehkä vähän”, Dick sanoi ja heitti virnistäen lumipallon suoraan Annen jalkaan, ”mutta onhan tämä aika jännittävää, kun varaudutaan näin!”

”Nimenomaan”, Anne mutisi, mutta kukaan ei kiinnittänyt häneen enää huomiota, sillä juuri silloin Tim nielaisi kokonaisen lumipallon ja alkoi kakoa. Lapset huolestuivat ja ryntäsivät Timin ympärille, mutta onneksi koira vain yskäisi puoliksi sulaneen lumipallon pois ja ryhtyi sen jälkeen nuolemaan lasten kasvoja heiluttaen vinhasti häntäänsä.

”Okei, okei”, Pauli sanoi ja työnsi nauraen Timin pois. ”No mutta, mennäänkö nyt tutkimaan sitä venevajaa tarkemmin?”

Kaikki myöntyivät ehdotukseen, ja he kävelivät venevajalle, mutta yrittivät välttää jättämästä jälkiään sen sisälle ulottuvaan pieneen lumikerrokseen. Heidän pieneksi yllätyksekseen venevaja näytti aivan samalta kuin viimeksikin: siellä oli edelleen ristipohjaisten kenkien sekä suksien jälkiä, ja muuten se näytti koskemattomalta. Koska Tim oli pyörinyt paljon venevajan takaosassa lähellä hyllyjä, myös lapset tutkailivat vajaa erityisesti sieltä, mutta he eivät löytäneet kerta kaikkiaan mitään. He jopa nostivat maassa makaavaa pientä soutuvenettä, mutta sen alla oli pelkkiä vanhoja hämähäkinseittejä. Lisäksi venevaja oli niin yksinkertainen, että he eivät edes onnistuneet kuluttamaan etsintäänsä varttia pidempään, ja sen jälkeen he päättivät syödä eväänsä, jotta matka ei sentään menisi ihan hukkaan.

”Minä en ymmärrä”, Dick mutisi, ”pakkohan sen kakkulapion oli jostain tulla.”

”Ehkä joku vain oli hiihtänyt tänne se mukanaan ja pysähtynyt suojaiseen paikkaan, ja sitten kakkulapio putosi häneltä”, Leo sanoi. Se vaikutti kaikkein todennäköisimmältä selitykseltä, tai oikeastaan ainoalta mahdolliselta selitykseltä. Lapset söivät eväitään hieman nyreinä, sillä heistä tuntui siltä, että parin tunnin kävely venevajalle oli ollut aivan turha. He olivat niin kovasti toivoneet löytävänsä edes jotakin!

Kun he olivat saaneet eväänsä syötyä, he istuskelivat hetken aivan hiljaa. Kaikki miettivät, että varmasti heidän kannattaisi vain lähteä takaisin mökille, koska valoisaa aikaa ei ollut enää montaa tuntia jäljellä, mutta kukaan ei halunnut ehdottaa sitä. Silloin olisi varmaa, että reissu oli mennyt hukkaan. Hiljaisuutta oli kestänyt jo epämukavan kauan, kun Pauli yhtäkkiä sihahti matalalla äänellä:

”Kuulitteko tuon?”

Kaikki kuuntelivat, ja kun he keskittyivät, he kuulivat pientä kahinaa. Anne kalpeni, ja muut kurtistivat otsaansa. Ääni vaikutti kummalliselta. Sitten Tim murahti, ja Pauli nappasi kiireesti sen kaulapannasta ja laittoi kätensä sen kuonon päälle merkiksi siitä, että koiran pitäisi olla hiljaa. Timin korvat sojottivat terävinä eteenpäin, kun sen katse oli kohti venevajan takaseinää, vaikka se selvästi keskittyi kaikin voimin pelkästään kuuntelemaan. Se oli aivan jäykkänä, ja lapset vilkaisivat huolissaan toisiaan.

”Äkkiä nyt!” miesääni huusi ulkoa ja sai lapset hätkähtämään.

”Tulkaa, meidän täytyy mennä piiloon!” Leo kuiskasi. Hän nousi ja katsoi ympärilleen, jolloin Dick osoitti pikkuista venettä. Se oli heidän ainoa mahdollisuutensa, ja he onnistuivat kuin onnistuivatkin nostamaan sitä ääneti ylös niin, että kaikki pääsivät ryömimään sen alle. Sitten he vain odottivat tiiviisti toisiinsa kiinni pakkautuneina, mitä tapahtuisi.

Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 12.2. luku 14/22
Kirjoitti: Nyyhti - 12.02.2017 15:03:26
Luku 14


Viisikko kyyhötti veneen alla piilossa, joten kukaan ei nähnyt, mitä tapahtui, mutta äänet he kyllä kuulivat hyvin.

”Herranjumala, John!” mies huusi. ”Ne kakarat ovat varmasti olleet täällä – katso tätä jälkien määrää!”

”Pidä pienempää ääntä!” toinen mies karjui vähintään yhtä kovaan ääneen. ”Eiväthän ne enää ole täällä?”

”Eivät voi olla, heillä on selvästi ollut kelkka, katso vaikka, eikä sitä näy missään. Eivätkä ne pelkurit varmasti riskeeraisi pimeällä liikkumista.”

Toinen mies murahti, mikä ilmeisesti tarkoitti, että hän oli samaa mieltä. ”Sitä paitsi niillähän on se kamala äänekäs rakkikin, olisimme jo huomanneet, jos ne täällä olisivat. Mutta pistä vauhtia nyt joka tapauksessa, minä en halua jäädä tänne nysväämään.”

”Joo, totta kai.”

Kuului rahiseva ääni, joka luultavasti tarkoitti sitä, että miehet tai ainakin toinen heistä olivat tulleet suksillaan sisään venevajan hiekalle saakka. Hetken hiljaisuuden jälkeen kuului pieni kopahdus, joka epäilemättä lähti seinää vasten nojaamaan nostetuista suksista. Sen jälkeen askelia, ja sitten epämääräistä kahinaa ja pari kilahdusta.

”Paina sinä, niin minä kannan nämä”, mies murahti.

”En minä näe mistä painaa, kun seisot siinä – nuo pahuksen airot ovat aina tiellä…”

”No joo joo, älä aina jaksa valittaa.”

”No nyt.”

Kuului rahinaa ja sen jälkeen narinaa, ja sitten ääni, joka syntyi puun kolahtaessa puuta vasten. Kolahdusta seurasi kahinaa ja kilahduksia, kunnes toinen miehistä sanoi ähkäisten:

”Voiko tämän vain heittää?”

”Ei voi”, toinen murahti vastaukseksi kuulostaen vihaiselta. ”Siellä on hopeaa, enkä todellakaan halua, että se menettää arvonsa vain, koska sinä et jaksa kavuta. Ala mennä nyt.”

Mies puuskutti, ja jälleen kuului kahinaa sekä pari hiljaisempaa kolahdusta. Sitten kului useita minuutteja, joiden aikana toinen mies käveli ilmeisesti edestakaisin, ja Viisikko pidätti henkeään peläten, milloin heidät löydettäisiin. Lopulta kuitenkin alkoi kuulua muutakin kuin askelia: ilmeisesti toinen mies palasi jostakin.

”No niin, siellä on.”

”Hyvä. Nyt äkkiä pois.”

Viisikko kuunteli, kuinka miehet kävelivät muutaman askelen venevajassa, kolistelivat jotakin hetken aikaa ja sitten mitä ilmeisimmin hiihtivät pois. Lapset eivät kuitenkaan uskaltaneet siirtyä pois piilostaan vielä pitkään aikaan, sillä he eivät olleet täysin varmoja siitä, olivatko miehet lähteneet. Niinpä he odottivat hiljaisuudessa, jossa heidän hengityksensäkin alkoi kuulostaa kovaääniseltä, kunnes lopulta Dick ähkäisi hiljaa:

”Minun jalkani on aivan puutunut. Ihan pakko päästä seisomaan.”

”Shh”, Pauli sihahti. ”Entä jos he ovat vielä lähellä?”

”Emme ole kuulleet mitään ikuisuuteen”, Dick intti. ”Minä nousen nyt.”

Niin Dick tosiaan teki, tai ainakin yritti, sillä vaikka vene oli pieni ja vanha, sitä ei ollut kuitenkaan kovin helppo nostaa yksin. Leo auttoi veljeään, ja he kaikki ryömivät yksitellen pois. Dick alkoi hyppiä saadakseen veren jälleen kiertämään jaloissaan. Muut lapset lähinnä hieroivat kangistuneita jäseniään, ja Tim ryntäsi nuuhkimaan maata venevajan sisällä. Se ei kuitenkaan osoittanut mitään merkkejä siitä, että haluaisi lähteä pois venevajasta, ja siitä lapset uskalsivat päätellä, että miehet eivät tosiaan olleet enää lähistöllä.

”Okei”, Leo sanoi hitaasti, eikä vieläkään uskaltanut puhua ihan tavallisella äänenvoimakkuudella, ”mitä ihmettä tuo oikein oli olevinaan?”


”Kuulostivatko ne miehet teistä tutuilta?” Pauli kysyi. ”Koska minä voisin vaikka vannoa, etten ole ikinä kuullut heidän ääntään.”

Kaikki pudistelivat päätään. ”Kumpikaan heistä ei ainakaan ollut Carlton”, Anne sanoi, ja muut joutuivat olemaan samaa mieltä.

”Mutta ei se silti tarkoita, että Carlton ei olisi mukana siinä, mitä ikinä ne miehet olivatkaan tekemässä”, Dick huomautti. ”Ja mitä ihmettä he oikein olivat täällä tekemässä?”

”Minusta tuntuu, että he toivat tänne jotain tavaraa”, Leo sanoi. ”Johonkin he sen veivät.”

”He painoivat jostain, missä oli airot tiellä”, Anne sanoi heti. Hänen äänensä kuulosti hieman pelokkaalta, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta hänen ilmeensä oli päättäväinen. ”Heidän on täytynyt viedä ne tavarat tänne näiden isojen hyllyjen luo”, hän sanoi ja käveli venevajan takaseinälle ja osoitti hyllyillä lepääviä ikivanhoja airoja. ”Mutta ei täällä näy mitään uutta.”

”Anne on varmasti oikeassa”, Pauli sanoi ja käveli hänkin takaseinustalle. ”Tim, tule etsimään ne tavarat!”

Tim juoksi emäntänsä luo häntä vipattaen, ja kun Pauli osoitti suuria hyllyjä, Tim nuuski niitä hetken, mutta asettui pian istumaan Paulin viereen. Siellä ei selvästikään ollut mitään löydettävää.

”Mitä luulette, pitäisikö meidän yrittää ottaa selvää tästä?” Dick kysyi.

”Totta kai!” Pauli huudahti.

”Oletteko te huomanneet, kuinka paljon kello on?” Anne kysyi. ”Meidän pitäisi lähteä takaisin, olisi pitänyt jo kauan sitten. Vaikka lähtisimme nyt heti, emme luultavasti silti ehtisi perille ennen pimeän tuloa.”

”Anne on oikeassa”, Leo sanoi hitaasti. ”Mutta minusta myös Pauli on oikeassa. Miten me voisimme vain jättää selvittämättä, mitä ne miehet täällä tekivät? Selvästikään he eivät olleet vain viattomalla pilkkiretkellä. Olen ihan varma, että he liittyvät jollain lailla siihen, että maatilalta on viety tavaraa. Ja heillä ihan varmasti oli jotain tavaraa mukanaan, mutta koska sitä ei näy missään, täällä on pakko olla joku salaluukku.”

”Ennemminkin salakäytävä, päätellen siitä, kuinka kauan se toinen mies oli poissa”, Dick huomautti.

”Minusta meillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin etsiä se, sillä vaikka lähtisimme nyt heti takaisin kohti mökkiä, pimeä varmasti ehtisi laskeutua, kun olisimme matkalla”, Pauli totesi.

Niinpä he päättivät ryhtyä etsimään paikkaa, johon miehet olivat piilottaneet jotakin. Anne ei ollut lainkaan tyytyväinen päätökseen ja yrittikin saada muita muuttamaan mieltään, mutta lopulta Leo huomautti, että mikäli Anne vain hidastaisi heitä, he eivät ainakaan ehtisi valoisalla takaisin mökkiin. Huokaisten Anne ryhtyi auttamaan muita tutkimaan seinää ja hyllyjä, joita he olivat jo aiemmin tuloksetta tutkineet.

”Täällä ei näe mitään”, Leo tuskasteli hetken kuluttua yrittäessään tihrustaa toiseksi alimman hyllyn perälle.

”Hetki, minä valaisen taskulampulla”, Dick sanoi.

”Tiedättekö, minkä takia täällä ei näe”, Anne huomautti kuivasti ja osoitti ulos järvelle. ”Ulkona hämärtyy jo.”

Vasta silloin muut tajusivat katsoa ulos, ja heidän oli todettava, että Anne oli oikeassa. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö ulkona olisi hämärtynyt huomattavasti, minkä he olivat oppineet tarkoittavan sitä, että hetkenä minä hyvänsä ulkona olisi niin pimeää, ettei he eivät näkisi edes omaa kättään.

”Meidän on aivan pakko löytää se salakäytävä”, Pauli sanoi.

”Mistä tiedät, että täällä edes on salakäytävä?” Anne kysyi epätoivoisella äänellä.

”Siitä, että miehet piilottivat jotain johonkin, mihin piti mennä sisälle ja mihin meneminen kesti kauan”, Pauli sanoi. ”Se ei voi olla mikään muu kuin salakäytävä.”

”Mutta et sinä voi olla varma!” Anne intti. ”Miksi meidän piti ylipäätään jäädä tänne, kun olisimme voineet lähteä heti sen jälkeen, kun ne miehetkin lähtivät!”

”Emme me olisi ehtineet edes puolimatkaan, vaikka olisimmekin lähteneet saman tien”, Leo totesi sovittelevasti. ”Melkein parempi, että olemme nyt täällä, kun ainakin tiedämme, missä olemme.”

Vaikka ainakaan Anne ei ollut samaa mieltä Leon kanssa, tilanne oli sellainen kuin se oli, eivätkä he enää mitenkään voineet lähteä pois. He ryhtyivät kaikki viisi etsimään vimmatusti salakäytävän sisäänkäyntiä, joskaan Tim ei ymmärtänyt, mitä etsi, ja oli lähinnä vain tiellä. Anne olisi kovasti halunnut kysyä, mitä he hyötyivät salakäytävästä, kun he eivät voineet tietää lainkaan, mihin se heidät veisi, mutta päätti olla hiljaa.

Salakäytävää vain ei löytynyt millään. Lapset valaisivat takaseinää joka puolelta, mutta kaikkialla oli vain epätasaista puuseinää. Ylhäällä katonrajassa kiersi koristekaiverruksia, mutta ne olivat niin korkealla, että sinne he eivät olisi mitenkään ylettäneet – eivätkä varmasti myöskään ne vajassa käyneet miehet. Lopulta lapset päättivät lähestyä asiaa toisin.

”Okei, he puhuivat airojen olevan tiellä, vai mitä”, Dick sanoi. ”Ja sitten he painoivat jotain. Joten mitä jos vain painamme jokaista mahdollista kohtaa airojen lähistöllä? Täällä ei kuitenkaan selvästi missään näy mitään.”

Se oli paras idea, joka heillä oli ollut kahteenkymmeneen minuuttiin, ja niinpä Dickin ehdotukseen suostuttiin epäröimättä. Dick näytti taskulampullaan valoa, ja kaikki muut painoivat jokaista mahdollista kohtaa seinässä ja hyllyissä airojen lähistöllä. Työ oli turhauttavaa, sillä mitään ei tapahtunut, he vain painelivat puisia asioita. Kunnes sitten yhtäkkiä, kun Pauli, joka oli polvillaan lattialla ylettääkseen alimman hyllyn takaiseen seinään, painoi puuseinää aivan hyllyn alapuolella, ja siitä kuului narahdus.

”Kuulitteko tekin sen?” Pauli kysyi innoissaan. ”Voisin vaikka vannoa, että tämä antoi vähän periksi.”

”Työnnä lisää!” Leo yllytti.

Pauli työnsi, mutta mitään ei enää tapahtunut. Hän kuitenkin sanoi, että seinä oli ihan varmasti antanut hieman periksi, siihen oli tullut jonkinlainen aukko. Leo pudottautui polvilleen Paulin viereen ja koetti itse seinää.

”Kyllä, Pauli on oikeassa, tässä on pieni kolo!” Leo huudahti. Sen jälkeen hän yritti itse työntää seinää kaikin voimin, ja kuinka ollakaan, hän sai kolon syvenemään niin paljon, että sinne saattoi laittaa kämmenen sisään.
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 5.3. luku 15/22
Kirjoitti: Nyyhti - 05.03.2017 21:51:14
Luku 15


”Mutta missä se salakäytävä on?” Dick kysyi ihmeissään. ”Onko siellä joku ovi?”

Leo nousi ähkäisten seisomaan. Muut kyyristyivät lattialle ja tähyilivät hyllyn takaseinää. Kun sitä osoitti taskulampulla, seinään muodostunut kolo oli selvästi nähtävissä. Sinne mahtui kuitenkin pelkästään kämmen, ei mitään sen suurempaa.

”Minähän sanoin!” Anne huudahti. ”Ei täällä mitään salakäytävää ole! Ne miehet vain heittivät jonkun pienen taskukellon tuonne koloon, ja me olemme etsineet täällä ihan turhaan.”

”Älä nyt, Anne”, Leo sanoi. ”Äänistä päätellen niillä miehillä oli mukana vähän muutakin kuin taskukello. Tämän on pakko olla salakäytävä.”

”Jos tämä paikka ei olisi näin kamalan ahdas, tuota koloa olisi helpompi tutkia”, Dick sanoi huokaisten. Hän konttasi alimmalle hyllylle ja yritti vääntäytyä katsomaan koloa, mutta hänen niskansa osui hyllyn yläreunaan, eikä hän taipunut katsomaan sinne kunnolla. ”Anne”, hän sanoi pujottautuessaan pois, ”mene sinä yrittämään. Olet sen verran pienempi, että saattaisit nähdä enemmän.”

Anne huokaisi, mutta suostui joka tapauksessa yrittämään. Hän kyyristyi hyllylle ja tihrusti seinää, kun Dick näytti hänelle taskulampulla valoa.

”Tässä on tällainen reunus”, Anne sanoi. ”Tästä saa kiinni, vähän kuin sellainen ovenkahva, jossa on aukko eikä ripaa, jos tajuatte.”

Muut eivät olleet aivan varmoja, mistä Anne puhui, mutta sana ovenkahva sai heidät innostumaan.

”Väistä, Anne, minä yritän vetää sitä”, Leo sanoi kiihdyksissään. Hän kumartui ja työnsi kätensä taas koloon. Edellisellä kerralla hän oli yrittänyt vain työntää sitä, mutta nyt hän tajusi, että seinään muodostunut kolo jatkui hieman alemmas, niin että Leo sai kierrettyä sormensa puukappaleen ympärille. Hän veti, ja kaikki henkäisivät, kun leveä kaistale hyllyn takaseinää kääntyi oven lailla auki.

Hyllyn takaseinästä paljastui aukko, joka ei ollut kovinkaan syvä. Toisaalta se ei ollut ihmekään ottaen huomioon, että kukaan ei ollut huomannut venevajasta ulkopuolelta käsin, että sinne ylipäätään mahtuisi jonkinlainen… mikä se sitten olikaan.

”Leo, näetkö sinne sisälle?” Dick kysyi malttamattomana.

”On lian liian pimeää”, Leo vastasi. Hänen äänensä kuulosti tukahtuneelta, sillä hän oli pistänyt päänsä aukkoon. ”Anna taskulamppusi, Dick.”

Dick ojensi sanaakaan sanomatta lampun Leolle, joka valaisi sillä tarkemmin paljastunutta aukkoa. ”Täällä on metalliset tikkaat”, Leo sanoi. ”Ne ovat ihan kiiltävät, varmasti aivan uudet. Pohja on niin syvällä, ettei sitä näy.”

Anne värähti, eikä se johtunut kylmästä, vaikka hänellä kylmä olikin. ”Voi, Leo, ei mennä sinne.”

”Älä viitsi”, Pauli sanoi Annen vierestä. ”Totta kai mennään!”

”Tim ei pääse mitenkään kapuamaan näitä tikkaita”, Leo huomautti. Se sai Paulin puremaan huultaan neuvottomana.

”Minä sanoisin, että käydään nyt ainakin katsomassa, mihin tikkaat vievät”, Dick sanoi. ”Ei meillä tällä hetkellä ole oikein kiire mihinkään, vai mitä? Ulkona on jo pimeää, joten ei auta yhtään, vaikka lähtisimme heti kohti mökkiä.”

”Mutta miten me muka löydämme edes mökin!” Anne huudahti. Häntä alkoi pelottaa hetki hetkeltä yhä enemmän. Ulkona oli lunta ja pakkasta, eikä heillä ollut edes huopia mukanaan, ja he olivat jumissa typerässä venevajassa keskellä ei-mitään.

”Ei nyt keskitytä siihen”, Leo sanoi tiukasti. ”Minä kapuan alas. Odottakaa te täällä.”

Muut odottivat malttamattomina Leoa palamaan. He kävelivät ympyrää pysyäkseen lämpiminä, sillä kun salakäytävän etsinnästä aiheutunut jännitys oli hävinnyt, kylmä alkoi toden teolla hiipiä heidän iholleen. He hyppivät ja kävelivät ja hieroivat käsivarsiaan, ja Anne voivotteli niin paljon, että lopulta muut käskivät hänen olla hiljaa.

Vihdoin Leo palasi. Hän ryömi ähkäisten pois hyllystä maahan ja heitti jotakin suoraan Paulin syliin.

”Mitä ihmettä?” Pauli kysyi.

Leo virnisti. ”Löysin sen alhaalta. Siellä on vaikka mitä muutakin, taatusti varastettua tavaraa. Mutta tajuatteko, mikä tuo on.”

Pauli levitteli vaaleanpunaista kangaskappaletta edessään hämmentyneenä. Se näytti aivan tavalliselta kankaalta, kunhan vain oli todella hailakan vaaleanpunainen ja iso.

”Rouva Penningtonin kadonnut lakana!” Anne hihkaisi. ”Sehän se on, eikö olekin?”

Leo nyökkäsi. ”Pakko olla.”

”Mutta miksi sinä tämän toit ylös?” Pauli kysyi.

”Minä ajattelin, että sen avulla saattaisimme saada kuljetettua Timin alas. Tim mahtuu kyllä hyvin luukusta, ja jos me käärimme sen lakanaan, yksi tai kaksi voi pitää siitä ylhäällä kiinni ja yksi voi tukea alhaalta.”

Pauli mutristi suutaan. ”Kuulostaa tosi hankalalta. Mutta en keksi muutakaan. Ja Leo, oliko siellä salakäytävässä yhtään lämpimämpi kuin täällä?”

”Koska jos ei ollut, me jäädymme kuoliaiksi”, Anne mutisi, mutta kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota.

Leo kohautti olkapäitään. ”En ole ihan varma, kyllä ehkä. Mutta älkää huoliko, vaikutti siltä, että kyseessä on todellakin salakäytävä, joten sen täytyy viedä johonkin. Menemme toisesta päästä ulos ja etsimme käsiimme ihmisiä. Sitten kerromme heille, missä varastetut tavarat ovat.”

Se kuulosti hyvältä suunnitelmalta, ja niinpä he valmistautuivat kaikki menemään käytävään. Tim käärittiin hieman toispuoleisesti lakanaan niin, että Leo saattoi pitää kiinni lakanan lyhyestä päädystä, ja hänen jälkeensä tikkaita laskeutuva Dick lakanan pitkästä päädystä. Kun Pauli vielä meni heidän edellään tukien Timiä vatsasta, laskeutuminen käytävään oli kuin olikin mahdollista – vaikka se tarkoittikin sitä, että vastentahtoinen Anne joutui laskeutumaan ensimmäisenä taskulampun kanssa.

Alhaalla käytävässä oli tunkkaista ja inhottavaa sekä hyvin, hyvin pimeää. Dickin pieni mutta tehokas taskulamppu ei valaissut kuin pikkuriikkisen matkan eteenpäin, ja oli kammottavaa, kun suurin osa ympärillä olevasta tilasta oli täysin näkymättömissä. Jopa Tim, vielä senkin jälkeen kun se oli vapautettu lakanasta, roikotti häntäänsä ja liimautui aivan Pauliin kiinni.

”Tulkaa”, Leo sanoi ja viittoi eteenpäin, ”täältä minä löysin ne kaikki tavarat.”

Viisikko käveli hitaasti eteenpäin Leon osoittamaan suuntaan – toki mikään muu suunta ei olisi ollut edes mahdollinen, sillä kaikkialla muualla oli pelkkää seinää. He olivat selvästikin tulleet käytävään sisään sen päädystä. Käytävän katto oli niin korkealla, että aikuinen mieskin voisi kävellä siellä ongelmitta suorassa, ja käytävä oli riittävän leveä, että siinä olisi mahtunut kävelemään kolme miestä vierekkäin.

Tunnelissa oli kuitenkin onneksi selkeästi lämpimämpi kuin ylhäällä venevajassa. Ilmeisesti se oli niin syvällä maan alla, että pakkanen ei ylettänyt sinne saakka, tai ei ainakaan niin purevana kuin maan pinnalle. Siitä huolimatta kukaan lapsista ei halunnut riisua pois toista villapaitaansa, kun he kävelivät hitaasti eteenpäin. Dickin pienen taskulampun lisäksi vain Paulilla oli lamppu, mutta se valaisi paljon Dickin lamppua huonommin, joten he päättivät pattereita säästääkseen käyttää ainoastaan Dickin lamppua.

He eivät joutuneet kävelemään kovin pitkälle, kun he näkivät tavararöykkiön, josta Leo oli puhunut. He huomasivat heti ensimmäiseksi lapion, sillä se ei tuntunut sopivan yhteen muiden tavaroiden kanssa. Lapio oli toki uusi, mutta muuten aivan tavallisen näköinen. Sen lisäksi kasassa oli joitakin hopeaesineitä, kuten kynttilänjalkoja ja aterinsettejä, ja kohtalaisen kokoinen pino tekstiileitä. Viisikko kumartui lähemmäs tutkimaan niitä – Tim jopa häntäänsä hieman heilauttaen – ja Anne tunnisti ne samanlaisiksi pöytäliinoiksi, joita he olivat käyttäneet vieraillessaan Penningtonien luona ensimmäistä kertaa. Leo viikkasi vaaleanpunaisen lakanan niiden päälle, sillä siitä hän oli sen ottanutkin.

”Voi, katsokaa miten kauniita koruja”, Anne sanoi ja osoitti yhtä kasaa. Siinä oli erilaisia koruja, joita hän hypisteli innoissaan ja jotka näyttivät kalliilta.

”Mitä luulette, onkohan tämä herra Penningtonin kello?” Dick kysyi ja nosti käteensä hienon näköisen taskukellon.

Kukaan ei osannut vastata siihen. He tutkivat tavaroita vielä hieman, mutta muuta mielenkiintoista ei löytynyt, joten he päättivät jatkaa matkaa.

Salakäytävä kulki suhteellisen suoraan, mutta silloin tällöin se teki pieniä mutkia. Vasta noin kymmenen minuutin kävelyn jälkeen Leo tajusi kaivaa esille kompassin, josta he yrittivät edes osapuilleen katsoa, mihin he olivat menossa. Vaikutti siltä, että salakäytävä vei suunnilleen samaan suuntaan kuin missä heidän mökkinsäkin oli, mutta koska he olivat kävelleet aika tavalla ennen kompassin kaivamista esiin, siitä ei voinut olla täysin varma. Salakäytävä oli hyvin tylsä, pelkkää tasaista mustaa ympäriinsä, eikä mitään, mitä katsoa. Jopa Anne alkoi hetken kuluttua kyllästyä kävelyyn eikä jaksanut enää jännittää.

Ja silti salakäytävä vain jatkui. Ja jatkui ja jatkui ja jatkui. Lapset alkoivat toivoa, että he olisivat ottaneet enemmän evästä mukaan, sillä olisi ollut huomattavasti mukavampi kulkea, jos heillä olisi ollut edes jotain muuta tekemistä siinä välissä. Mutta vihdoin ja viimein he näkivät käytävän päättyvän.

”Ei ole totta”, Leo sanoi. ”Tässäkö se nyt on?”

Käytävästä ei ollut erkaantunut yhtäkään sivuhaaraa, ja nyt näytti siltä, että he olivat kävelleet yli tunnin pelkkää tyhjää seinää kohti. Onneksi kuitenkin, kun he pääsivät lähemmäs, Dickin taskulamppu valaisi seinällä roikkuvat tikkaat, jotka eivät vain olleet erottuneet kauemmas.

”Tämä on varmasti samanlainen sisäänkäynti kuin toisessakin päässä”, Dick sanoi. Hän oli juuri päässyt tikkaiden kohdalle ja valaisi nyt lampulla niiden yläpuolelle, missä ei kuitenkaan näkynyt mitään, sillä lampun valo ei ylettänyt sinne asti.

”Minä voin kiivetä”, Leo tarjoutui. ”Saanko lampun?”

Dick ojensi lampun Leolle, joka lähti kapuamaan ylöspäin. Kun hän oli päässyt huipulle asti, hän huikkasi muille: ”Tässä tulee vain katto vastaan, joten luukku ei ole seinässä niin kuin vajalla! Minä yritän valaista tätä… joo, tässä on vain ihan tavallinen luukku, jota pitäisi nostaa. Mutta se ei hievahdakaan!”
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 11.3. luku 16/22
Kirjoitti: Nyyhti - 11.03.2017 11:30:29


Luku 16



Leo yritti ja yritti, mutta vaikka hän työnsi miten, luukku ei osoittanut pienintäkään merkkiä liikkumisesta. Myös kaikki muut kiipesivät vuorollaan yrittämään, ja lopulta Dick ja Leo ahtautuivat tasapainottelemaan tikkaille vierekkäin työntääkseen yhdessä, mutta mitään ei vain tapahtunut. Sen jälkeen he yrittivät huutaa, mutta kun viiteen minuuttiin kukaan ei ollut vastannut, heidän oli pakko luovuttaa.

”Mitä me nyt oikein tehdään?” Anne kysyi. Hän näytti jo vähän hätääntyneeltä. Kun Dick valaisi taskulampulla seinään Annen viereen – jotta ei häikäissyt tätä – kaikki saattoivat nähdä, kuinka Annen hengitys huurusi.

”Ei me tähänkään voida jäädä”, Pauli sanoi huurua katsellen. ”Täällä on ihan liian kylmä.”

Leo nyökkäsi. ”Ei tässä ole kuin yksi vaihtoehto, ja se on palata takaisin. Mietitään sitten tarkemmin.”

Niinpä he lähtivät tarpomaan tunnelia takaisinpäin, ja kaikkien mieli oli todella pahasti maassa. Dick mutisi jotakin ruoasta ja rouva Penningtonin pikkuleivistä, mutta kukaan ei edes viitsinyt vastata hänelle. Tim oli ainoa, joka silloin tällöin näytti iloiselta heilauttaessaan häntäänsä, mutta muutoin kaikki kävelivät surkeina eteenpäin.

”Minun käsiäni palelee”, Anne valitti ja hieroi niitä yhteen.

”Sille ei nyt voi mitään”, Leo vastasi, sillä häntä ärsytti, kun Anne pilasi tunnelmaa vielä entisestäänkin.

He kulkivat koko matkan tunnelin toiseen päähän asti, ja siinä vaiheessa heitä jo toden teolla väsytti. Perillä lapset kiipesivät venevajaan vain todetakseen, että ulkona oli aivan säkkipimeää ja satoi lunta. Jos he lähtisivät siinä säässä ja vielä väsyneinä suunnistamaan mökkiin, he saattaisivat hyvinkin eksyä.

”Mitä tehdään?” Pauli kysyi.

Leo katseli ympärilleen, vaikkei edes tiennyt, mitä etsi. ”En keksi muutakaan keinoa kuin jäädä yöksi tänne.”

”Minne muka!” Anne huudahti.

”Salakäytävään”, Leo sanoi. Hän hypähti pari kertaa paikallaan. ”Siellä on paljon lämpimämpää kuin täällä.”

”Leo on oikeassa”, Dick sanoi. ”Me pärjäämme salakäytävässä tämän yhden yön ihan hyvin. Ne miehet eivät varmastikaan tule tällä säällä enää takaisin.”

”Ai ihan hyvin?” Anne toisti epäuskoisena.

”No ainakin paremmin kuin tuolla lumisateessa”, Dick sanoi.

”Eihän siinä ole mitään järkeä! Mehän saatamme jäätyä kuoliaaksi! Meidän pitää päästä jollain keinolla takaisin mökkiin – tai edes majataloon, tai kenen tahansa luokse lämpimään.”

”Jos lähdemme tällaisessa pimeydessä johonkin, otamme paljon suuremman riskin jäätymisestä”, Leo sanoi. ”Emme voi edes seurata jälkiä, kun sataa lunta. Sitä paitsi ne miehet saattavat olla jossain odottamassa meitä, enkä usko, että haluamme törmätä heihin.”

Anne avasi suunsa ilmeisesti väittääkseen taas vastaan, mutta Dick keskeytti hänet. ”Voit sanoa mitä haluat, Anne, mutta me olemme keskellä seikkailua.”

”Ja vieläpä hurjaa sellaista”, Leo täydensi. ”Meidän on selvitettävä, mitä täällä on meneillään.”

”Ja te voitte sanoa mitä haluatte, mutta minä en pidä seikkailujen tästä vaiheesta laisinkaan!” Anne huudahti ja polki jalkaansa.

”Minusta Leo ja Dick ovat oikeassa. Meidän täytyy jäädä”, Pauli totesi, ja asia oli sillä päätetty. Sitä paitsi se tarkoitti sitä, että surkeasti käytävässä vinkuvaa Timiä ei tarvitsisi vielä hilata ylös, mikä oli helpotus, sillä lapset olivat todella väsyneitä. He sulkivat salakäytävän luukun huolella ja nauttivat siitä tiedosta, että sinne ei tuullut eikä satanut lunta, vaikka kylmä siellä silti oli. Mutta onneksi salakäytävästä löytyi lakanoita ja niitä pöytäliinoja, ja niihin Viisikko käpertyi vieri viereen nukkumaan Timin lämmittäessä heidän jalkojaan.

**

Yö oli hyvin, hyvin kylmä, eikä kukaan muu kuin Tim juuri nukkunut. Pitkän horteisen odotuksen jälkeen Dick vihdoin sanoi matalalla äänellä:

”Kello on viisi. Pitäisikö meidän alkaa lähteä?”

He tiesivät, että viideltä ei todellakaan olisi vielä valoisaa, mutta kaikki kannattivat silti lähtemistä. Sitä paitsi Timin nostamisessa ylös menisi aikaa. He taittelivat kaikki käyttämänsä liinavaatteet siististi takaisin paikoilleen, jotta kukaan ei voisi saada selville, että he olivat olleet salakäytävässä ja nähneet ne.

Timin nostaminen osoittautui vaikeammaksi kuin he olivat odottaneet, koska heidän kätensä olivat niin kohmeessa eivätkä heidän voimansa olleet parhaimmillaan, koska he olivat väsyneitä ja nälkäisiä. Lopulta Annenkin piti osallistua koiran nostamiseen. Tim ressukka ei lainkaan ymmärtänyt, miksi kaikki ähkivät ja puhkivat niin ärsyyntyneinä, mutta se oli mahdollisimman paikoillaan, kun sitä nostettiin ylös, jotta lapset olisivat hieman paremmalla tuulella. Palkinnoksi Tim saikin emännältään oikein suuret kehut, kun se vihdoin pääsi ylös venevajaan saakka. Tim odotti paikoillaan vielä Paulin rapsutusten verran ennen kuin ravisteli itsestään voimakkaasti ulos salakäytävän tunkkaisen hajun ja lähti sitten oikomaan jäseniään raikkaassa talvi-ilmassa.

Ulkona oli edelleen pimeää, mutta lapset eivät millään suostuneet enää odottamaan. Lumisade oli lakannut peitettyään ensin maailman kauniiseen puhtaaseen vaippaan, mutta lapset päättivät vakaasti, että löytäisivät silti mökkiinsä. Heillä oli niin kova nälkä, että he olivat valmiita uhmaamaan tasaisen valkean – tai siinä pimeydessä lähinnä harmaan – maailman eksytysyrityksiä. He kaivoivat kelkkansa esiin ja lähtivät talsimaan.

Reitti ei ollut aivan mahdoton. Lunta ei ollut tullut ihan hirvittävän paljon, joten sieltä täältä he saattoivat yhä löytää vanhoja jälkiään. Tim tuntui olevan täysin varma siitä, mihin heidän tuli mennä: varmasti silläkin oli jo nälkä, ja se halusi päästä takaisin mökkiin, missä tiesi saavansa ruokaa. Tim haukkaili puhdasta lunta janoonsa ja sai kohta lapsetkin tekemään samoin, vaikka heidän äitinsä oli aina kieltänyt heitä syömästä lunta.

Koko Viisikko kiljaisi innosta, kun Dickin taskulamppu yhtäkkiä valaisi hyvin tutunnäköisen mökin heidän edessään.

”Me löysimme sen!” Anne huudahti. Hän nauroi ja lähti juoksemaan. Tim haukahti ja rynnisti hänen vierelleen, ja muutkin lapset kiihdyttivät pian juoksuun. Kelkka pomppi villisti Leon takana.

He eivät olleet ikinä olleet niin iloisia päästessään takaisin mökkiin. Lämpö hulmahti heitä vastaan niin ihanana, että kaikkia nauratti helpotuksesta. Anne haki silti vielä itselleen huovan ja kääriytyi siihen, vaikka hänellä ei enää ollutkaan kylmä. Oli vain niin mahtavaa vihdoin päästä taas lämpimään, turvalliseen mökkiin.

”Nyt laitetaan syötävää!” Leo julisti.

”Ainakin leipää”, Pauli sanoi ja kaiveli kaappia, ”kinkkua, maitoa”, hän jatkoi ja nosteli tarvikkeita kaapista pöydälle, ”pikkuleipiä, mehua, lihapataa…”

”Sekä säilykepersikoita, lihasäilykettä Timille, pikkelssiä”, Dick huuteli säilykepurkkikaapin luota kasatessaan säilykkeitä syliinsä, ”hedelmäsalaattia…”

Anne istui sängyllä huopaan kääriytyneenä silmät ummessa ja hymisi sanoitta.

”Entä munia?” Pauli kysyi puoliksi itsekseen. ”Minulle maistuisi kyllä, mutta en taida jaksaa valmistaa niitä…”

Noin viiden minuutin kuluttua he olivat kasanneet valtavimman aterian, jota edes Viisikko oli koskaan syönyt. Kun he istuivat pöydän ääressä – Anne edelleen kietoutuneena huopaansa – he puhuivat pelkästään ruuasta. Siitä, kuinka ruoka lämmitti ihanasti sisältäpäin ja siitä, miten kauan sitten he olivat viimeksi kunnolla syöneet, ja kuinka monta annosta enemmän he voisivat vielä syödä.

Kun kaikki olivat vihdoin niin täynnä, että olivat aivan ratkeamispisteessä ja tunsivat olonsa hyvin raukeiksi, he taistelivat unta vastaan ja miettivät, mitä ihmettä oikein tekisivät tilanteelleen. Sillä jotain heidän täytyisi tehdä. Heidän olisi selvitettävä syyllinen, sillä muuten kukaan ei ikinä uskoisi heitä.
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 11.3. luku 16/22
Kirjoitti: Aqualiljo - 11.03.2017 20:22:09
Uusi lukija ilmoittautuu! :)
Tämä on ollut aivan mahtavaa luettavaa ja olet saanut Viisikosta aidon oloisen: seikkailua, ruokaa ja yhdessä olemista! Ja tietenkin aitoja yksityiskohtia (Paula/Pauli haluaisi itseään kutsuttavan Pauliksi, Anne vastustelee seikkailua ja Leo on vastuuntuntoinen vanhimmainen). Ne pikkuleivät kuulostavat herkullisilta ja lukiessa tulee melkein itsellekin välillä nälkä..:D Myös se oli mielenkiintoista, että tällä kertaa Viisikkoa epäillään syyllisiksi.
Enid Blytonin kirjat olivat tärkeä osa lapsuuttani ja Viisikot ensimmäisiä "oikeita" kirjoja, joita luin ja oli hauska törmätä täällä tällaiseen aiheeseen!  :D Olen valmis lukemaan lukuja aivan niin nopeasti kuin niitä tänne laitat, mutta eiköhän minulta hieman kärsivällisyyttäkin löydy! Kunhan vain lupaat paljastaa syyllisen sitten lopussa! ;) :D
Tämäpä jäi jännittävään paikkaan ja odotan jatkoa innolla! Ja suuret kiitokset piristävästä lukemisesta tälle illalle! <3
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 18.3. luku 17/22
Kirjoitti: Nyyhti - 18.03.2017 17:30:14
Aqualiljo, jeee uusi lukija, ihanaa! :) Aivan ihanaa kuulla, että Viisikko on vaikuttanut aidon tuntuiselta. Minulla myös Viisikot olivat ensimmäisiä oikeita kirjoja, ja niitä sitten luinkin käytännössä koko ala-asteen ;D Bwahahaa ehkäpä jätänkin syyllisen paljastamatta ;) (No en sentään :D) Paljon kiitoksia kommentistasi!



Luku 17


”Okei, otetaanpas pieni kertaus”, Leo sanoi johtajamaisella äänellä. ”Mitä kaikkea me nyt olemme saaneet selville?”

Pauli tuhahti. ”No että Carlton – ”

”Ei vaan ihan puolueettomasti”, Leo keskeytti.

”Mutta minä tiedän, että Carlton on kaiken takana!” Pauli sanoi kiivastuen. ”Sitä on ihan turha yrittää lähteä kiistämään, siihen on ihan puolueettomat syyt, jos kerran haluat ajatella asiaa niin.”

”Minusta Leon idea on hyvä”, Dick sanoi. ”Näemmepähän sitten ainakin, että kaikki todisteet viittaavat häneen.”

”No hyvä on”, Pauli sanoi ja nojasi taaksepäin tuolissaan.

”Okei”, Leo sanoi, kun kukaan muu ei sanonut mitään. ”Aloitetaan siis vaikka siitä, että kun menimme venevajalle, Carlton tuli meitä vastaan ja kielsi meitä enää menemästä sinne, koska hän väitti, että se on vaarallista. Ja sitten, kun olimme sillä inhottavalla lounaalla majatalossa, herra Carlton ei ollut paikalla ollenkaan.”

”Niin ja sitten löysimme kakkulapion venevajasta”, Anne sanoi, ”jossa Carlton on varmasti käynyt, koska hän tuli meitä vastaan. Hänen piti myös hakea rouva Penningtonille kylästä ruokaa, ja hän oli ainoa, joka oli poistunut majatalosta, mutta hän toi vain pienen osan siitä, mitä rouva Pennington oli pyytänyt.”

”Toisin sanoen Carlton varasti tavaroita, piilotti kakkulapion ja muut jutut venevajaan ja kävi jollakin konstilla ostamassa vain vähän ruokaa silloin”, Pauli totesi.

”Niin mutta…” Anne sanoi, ja kaikki kääntyivät katsomaan häntä.

”Mutta mitä?”

”Mutta miten hän on voinut käydä silloin kylässä ostoksilla, jos kerran meni venevajaan, sillä bussi kulkee vain kerran päivässä? Jos hän ehti bussiin, hän ei ehtinyt venevajalle, ja hän ei olisi saanut tuotua sitäkään vähää ruokaa, jos ei olisi ehtinyt bussiin.”

Kaikki olivat hiljaa. Tim huokaisi syvään ja venytti itsensä oikein pitkäksi kerrossängyn alapedille, josta se oli löytänyt sopivan lämpimän ja pehmeän nukkumapaikan.

”Tuohon täytyy olla joku selitys”, Pauli sanoi. ”Ehkä Carltonilla on jossain auto piilossa.”

Siihen heidän oli tyytyminen, sillä kukaan ei keksinyt mitään uskottavampaakaan. Carltonin jälkeen he puhuivat vielä ristikuvioisista kengänjäljistä sekä niistä kahdesta miehestä, jotka olivat piilottaneet tavaraa venevajaan, mutta he eivät keksineet niistä mitään uutta johtolankaa, jonka perusteella lähteä pohtimaan syyllistä ja erityisesti todisteita syyllisyydestä.

”Yksi vaihtoehto tietysti olisi, että pyydämme jonkun kylältä käymään venevajassa katsomassa niitä kengänjälkiä, ja sen jälkeen voitaisiin etsiä, kenellä tilalla on sellaiset jäljet”, Dick ehdotti.

”Mutta vaikka me näyttäisimme heille salakäytävän, mikään ei todistaisi sitä, että juuri kengänjälkien omistaja on ollut se henkilö, joka on piilottanut käytävään kaikki tavarat”, Leo totesi apeasti.

”Miten niin?” Pauli kysyi.

”No”, Leo vastasi, ”olemmehan mekin käyneet siellä, ja sieltä löytyy meidän jalanjälkiämme. Varmasti rouva ja herra Pennington tässä vaiheessa olisivat ennemminkin sitä mieltä, että me olemme piilottaneet tavarat.”

”Mutta mitä me sitten oikein voimme tehdä?” Anne kysyi. ”Meidän pitäisi vain mennä näyttämään heille, että olemme löytäneet varastetut tavarat, mutta sitten he luulevat, että olemme itse varkaitakin!”

Kukaan ei osannut vastata siihen. Jollain keinolla heidän olisi saatava oikeat varkaat kiikkiin. Samalla kun he yrittivät miettiä päänsä puhki, miten se tehtäisiin, tuuli vinkui ulkona ja helisytti hieman ikkunoita. Se sai Annen raottamaan verhoa, ja kaikki henkäisivät. Myrsky oli totisesti alkanut: lumi kieppui sakeana sumuna ympäriinsä, ja vaikka oli päivä, ulos ei nähnyt käytännössä lainkaan.

”Tiedättekö mitä”, Dick sanoi matalalla äänellä. ”Jos minä olisin varas, jonka varkaudet olisi huomattu, juuri nyt minä kuljettaisin saaliini pois ja lähtisin lätkimään. Kukaan ei odottaisi sitä tässä säässä, eikä kukaan taatusti lähtisi seuraamaan.”

Kaikki olivat hiljaa niin pitkään, että Dick kääntyi katsomaan heitä haastavasti. ”Se kävisi varmasti järkeen!” hän sanoi.

”Niin”, Leo sanoi hiljaa, ”nimenomaan.”

”Häh?”

”Se nimenomaan kävisi järkeen”, Leo sanoi, ”jopa niin paljon, että minä uskon, että olet taatusti oikeassa. Nyt jos koskaan varkaiden kannattaisi toimia, ja heitä ei saataisi ikinä kiinni.”

”Lumipyry peittäisi kaikki mahdolliset jäljetkin”, Pauli sanoi.

”Ja kukaan ei ikinä saisi takaisin tavaroita, jotka heiltä on viety”, Anne sanoi hiljaa ajatellen sitä suurta arvotavarakasaa ja kauniita koruja, jotka oli nähnyt tunnelissa.

”Meidän on tehtävä jotain”, Leo sanoi. ”Meidän täytyy jotenkin voida selvittää, kuka on oikea varas. Ja vaikka saisimmekin syyt niskoillemme, me emme voi antaa varkaiden viedä saalista pois ilman, että edes yritämme kertoa, missä se on.”

”Olen samaa mieltä”, Pauli sanoi.

”Mutta mitä me voimme tehdä?” Anne kysyi.

Leon ilme oli päättäväinen. ”Meidän täytyy mennä maatilalle. Se on ainoa vaihtoehto. Koska jos Carlton on syyllinen, hän ei taatusti ole tilalla nyt – vaan hän on siirtämässä saalista muualle. Sitä paitsi juuri tilalaisilta on viety paljon tavaraa, joten meidän on kerrottava heille, missä tavarat ovat.”

Dick nyökkäsi kasvoillaan aivan yhtä vakava ilme kuin Leollakin. ”Kyllä, olen samaa mieltä.”

”Mutta ei tuonne ulos voi nyt mennä!” Anne huudahti kauhistuneena.

”Odottakaa te tytöt täällä”, Leo sanoi tuimana.

”Mitä!” Pauli huudahti. ”En varmasti jää tänne!”

”Kylläpäs jäät”, Leo sanoi niin lopullisen kuuloisesti, että Pauli veti suunsa tiukaksi viivaksi ja alkoi mököttää. ”Minä ja Dick lähdemme kahdestaan. Tuolla on ihan liian vaarallista yrittää suunnistaa, jotta te voisitte tulla mukaan. Ja entä jos Carlton olisikin maatilalla? Silloin me saisimme syyt niskoillemme, mutta te sentään välttyisitte siltä.”

Pauli oli pitkään hiljaa kasvoillaan murjotusilmeensä.

”Lisäksi jonkun täytyy jäädä tännekin”, Dick sanoi. ”Jos Carlton ei ole vielä lähtenyt maatilalta venevajalle, hän luultavasti tulee tätä kautta, niin ainakin viimeksi. Hän tulee epäluuloiseksi, jos mökissä ei ole ketään, mutta lisäksi on hyvä, jos joku näkee hänen menevän ohi – silloin meillä on todisteita siitä, että se on juuri hän.”

Annea puistatti, mutta Pauli näytti tyytyvän tähän perusteeseen, sillä hän sanoi: ”Otattehan sentään Timin mukaan?”

”Totta kai. Meidän on pakko selvittää, onko hän varas. Emmekä voi antaa hänen tai kenenkään muun viedä arvotavaroita kokonaan pois ilman, että edes yritämme estää sen”, Leo sanoi.

”Mutta vaikka hän olisikin varas, se ei selitä sitä, miksi kukaan varastaisi liinavaatteita!” Dick puuskahti.

”Ehkä se on hämäystä?” Anne ehdotti. ”Sillä tavoin hän on yrittänyt saada kaikki luulemaan meitä – lapsia – varkaiksi.”

”Hei, Annen idea on hyvä!” Pauli huudahti. ”Carltonhan vihaa meitä. Hän on taatusti ollut innoissaan tajutessaan, että voi tehdä meistä syntipukit. Eihän kukaan usko, että oikeat varkaat vievät myös lakanoita ja pöytäliinoja. Kaikki luulevat, että se on vain jotain huonoa pilaa!”

”Oli mitä oli”, Leo sanoi, ”me lähdemme nyt ottamaan siitä selvää. Tule, Dick, otetaan kompassi, taskulamput ja varaparistot, ja lähdetään selvittämään tämä juttu!”
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 3.4. luku 18/22
Kirjoitti: Nyyhti - 03.04.2017 22:14:07
Luku 18


Kun Leo, Dick ja Tim astuivat ulos, heille tuli harvinaisen selväksi, miksi koko liikenne oli pysäytetty. Lumipyry tuntui etsiytyvän tahallaan heidän vaatteidensa alle ja läiskivän heitä naamaan. Jopa Tim liiskasi korvat päälaelleen eikä ottanut yhtä ainoaa juoksuaskelta; päinvastoin se yritti parhaansa mukaan kulkea joko Leon tai Dickin takana välttyäkseen edes osalta tuiskusta.

”Vasemmalle tästä, eikö niin?” Dick huusi – hänen oli pakko huutaa tuulen ärjynnän yli.

”Tästäkö jo?” Leo huusi takaisin. Hän yritti valaista taskulampullaan ympärilleen. ”Minä luulisin, että pitää kävellä vielä vähän eteenpäin!”

”Oletko varma?”

”En!”

”Pahus! En minäkään. Suuntavaisto katoaa täällä kokonaan…”

”Vuh!” Tim sanoi. Pojat olivat kävelleet vähän eteenpäin, mutta Tim ei ollutkaan tullut heidän perässään. Se kökötti parin metrin päässä paikoillaan ja haukahti uudestaan.

”Luulen, että Timin mielestä meidän pitää kääntyä tuosta”, Leo sanoi.

”Minähän sanoin, että siitä vasemmalle!”

Leo tuhahti, mutta Dick ei onneksi kuullut sitä. He tarpoivat Timin luokse ja kääntyivät siitä, jolloin Tim seurasi heitä jälleen.

”Onneksi otimme sen mukaan”, Leo sanoi.

”Niinpä! Muuten olisimme voineet eksyä jo heti alkumetreillä.”

Kun he kävelivät, he tajusivat pian olevansa oikealla reitillä, sillä vaikka lumisade oli sotkenut kaikki näkyvät jäljet, he saattoivat tuntea allaan olevan polun. Harmi vain, että sitä ei mitenkään voinut löytää ennen kuin sillä oli jo, joten pari kertaa he meinasivat kulkea joka tapauksessa harhaan. Onneksi Tim paimensi heidät aina takaisin.

Sitten Tim alkoi kuitenkin haukkua, vaikka pojat tunsivat, että olivat polulla.

”Mitä nyt?” Dick kysyi. Leo yritti valaista ympäristöä taskulampulla, mutta mitään muuta ei näkynyt kuin villinä pyörivää lunta. Tim alkoi murista, ja Leo ja Dick astuivat lähemmäs toisiaan. Tim tuijotti suoraan eteensä, joten sinne pojatkin katsoivat, mutta eivät nähneet mitään.

Sitten Tim ratkesi haukkumaan, eikä se todellakaan ollut ystävällinen haukku. Leo ja Dick heiluttelivat epätoivoisina taskulamppujaan, mutta sää oli kerta kaikkiaan niin huono, että he eivät nähneet tarpeeksi. Tim hypähteli vähän paikoillaan ja haukkui yhä villimmin, ja silloin he erottivat tumman hahmon: joku käveli suoraan Timiä kohti.

Samassa Leo tunsi ympärillään paksun käsivarren, ja nahkahansikas puristui hänen suunsa päälle. Hän yritti kääntää päätään, venkoilla otteesta ja huutaa, mutta ote oli aivan liian tiukka.

”Mit– ” Dick sanoi hämmentyneenä kääntyen ympäri, ja kun hän näki Leon, hän älähti kauhuissaan ja yritti rynnätä veljensä avuksi. Leo koetti potkia vangitsijaansa, mutta epäonnistui surkeasti – ja sitten jostain ilmestyi toinen tumma hahmo ja nappasi Dickin kiinni. Leo yritti purra nahkahansikkaan verhoamaa kättä, mutta ilmeisesti hansikas oli liian paksu, sillä pureminen ei hyödyttänyt mitään.

Hän ihmetteli, mihin Tim oli jäänyt – haukku oli ilmeisesti jossain vaiheessa loppunut – mutta ei voinut kääntyä katsomaan, koska juuri silloin hänen vangitsijansa päätti kääntyä ympäri ja veti hänet mukanaan.

”Rakki on hoideltu”, huusi ääni vähän matkan päästä. Leo ei ollut aivan varma, mutta uskoi, että kyseessä oli yksi niistä venevajalla olleista miehistä. Häntä hirvitti: mitä Timille oikein oli tehty?

”Hyvä”, urahti hänen vangitsijansa. Se ääni kuului epäilemättä toiselle venevajalla olleelle. ”Sitten mennään. Älkää vastustelko, ipanat, tai teille käy todella huonosti.”

**

Pauli ja Anne istuivat pöydän ääressä ja yrittivät pelata korttia. He vilkuilivat jatkuvasti ikkunasta ulos ja unohtivat, kumman vuoro oli ja mitä he ylipäätään pelasivat. Lisäksi Anne muistutteli jatkuvasti, kuinka pelottavaa kaikki oli, varsinkin kun pojat sekä Tim olivat lähteneet myrskyyn.

”Hyvin he pärjäävät”, Pauli vakuutteli kyllästyneenä.

”Mutta entä jos he eksyvät!”

”Eivät he eksy. Heillä on kompassi ja Tim.”

”Mutta entä sitten me: mitä jos Carlton päättääkin tulla tänne!”

”Kyllä me pärjäämme. Se on sinun vuorosi.”

”Eikä ole.”

Pauli huokaisi ja selitti, mitä pelissä oli aiemmin tapahtunut, jotta Anne muistaisi että kyllä, se tosiaankin oli hänen vuoronsa. Sen jälkeen peli jatkui kerrankin keskeytyksettä hetken – tarkemmin sanottuna noin viisi minuuttia – kunnes yhtäkkiä ulkoa kuului kummallista rapisevaa ääntä. Sekä Anne että Pauli hätkähtivät ja katsoivat toisiaan kauhuissaan. Aivan kuin joku pyrkisi mökkiin sisälle.

Pauli nojautui eteenpäin raottaakseen verhoja, mutta Anne tarrasi hänen käteensä ja pudisti kiivaasti päätään. Pauli nielaisi, mutta ravisti sitten Annen käden irti ja siirsi verhoa hieman syrjään. Anne ei uskaltanut katsoa, mitä ulkona näkyi, mutta Pauli kurtisti kulmiaan ja nojautui lähemmäs ikkunaa. Sitten hän yhtäkkiä ponkaisi seisomaan ja rynnisti kohti ovea.

”Mitä nyt?” Anne kysyi. ”Miksi menet sinne?”

”Se on Tim!” Pauli huusi ja avasi oven. ”Tim! Mitä sinä täällä teet?”

Koira oli aivan luminen, mutta astui vain sisälle eikä ravistellut itseään kuten yleensä. Pauli sulki oven Timin perässä, ja koira kellahti lattialle makaamaan ja vinkaisi.

”Sille on sattunut jotain!” Pauli huusi kauhuissaan. Hän puisteli Timin turkista pois pahimpia lumia, ja Anne riensi hänen avukseen. Tim vain makasi paikoillaan ja antoi heidän tehdä sen. Sitten Pauli pääsi Timin päähän asti ja kiljaisi säikähdyksestä.

”Katso, Anne!” hän huusi ja osoitti. Timillä oli päässä haava, josta ei onneksi vuotanut enää verta, mutta joka oli taatusti kipeä.

”Voi ei!” Anne huusi ja silitti lempeästi Timiä. Hän nyyhkäisi pari kertaa. ”Mitä Leolle ja Dickille on tapahtunut?”

”Kuka on voinut tehdä tämän? Kuka voi olla näin hirvittävä ihminen! Minun on saatava se selville!”

”Leolle ja Dickille on varmasti myös tapahtunut jotain…”

”Meidän on pakko lähteä heidän peräänsä.”

Anne huokaisi ja pyyhki kyyneleitään. ”Niin on.”
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 3.4. luku 18/22
Kirjoitti: Marzzuu - 12.04.2017 18:17:52
Jänittääääää tietää kuka on tuon kaiken takana... :D
Nominal, oot kyllä aika reilu jos et paljasta tarinan "pääpukaria"
(sorry, en voinu vastustaa kiusausta jatkaa wanhaa vitsiä) :D
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 14.4. luku 19/22
Kirjoitti: Nyyhti - 14.04.2017 18:33:26
Marzzuu ihanaa, että kommentoit! Muuten en olisi taaskaan muistanut jatkaa tätä, hupsiiiiis :D Toivottavasti pahikseni ei ole tosi ennalta arvattava tai huono, apua :D Vanhat vitsit ei haittaa yhtään XD Ja kiitos kommentista! :)




Luku 19


”Missä me oikein olemme?” Leo huusi. ”Päästäkää meidät pois!”

”Te ette voi vain jättää meitä tänne!” Dick huusi ja takoi paksua ovea. He olivat pimeässä pienessä huoneessa, jossa haisi lehmiltä, mutta se oli aivan liian pieni ollakseen navetta. Luultavasti se oli jonkinlainen varasto, jossa oli erittäin paksu ovi ja ovessa todella iso jykevä lukko.

”Turha teidän on huutaa!” huusi mies oven toiselta puolelta. ”Täällä ei ole ketään muuta kuin me!”

Leo ja Dick huusivat silti vielä hetken ja hakkasivat ovea. Sitten Dick jatkoi metelöimistä, ja sillä aikaa Leo tunnusteli tietään ympäri huonetta, jossa he olivat, toiveenaan löytää pakotie. Hän ei kuitenkaan saanut aikaan muuta kuin kipeän mustelman polveen kompastuessaan jonkinlaiseen rehusäkkiin. Huoneessa ei ollut edes ikkunaa.

Kun Leo oli saanut tutkimuskierroksensa loppuun, Dick sanoi, ettei jaksanut enää yrittää huutaa.

”Selvä”, Leo sanoi ja huokaisi. ”Ei se haittaa. Tuskin siitä on hyötyä.”

Niinpä he vain istuivat vieretysten selät seinää vasten ja miettivät, mitä oikein voisivat tehdä. Kumpikaan ei keksinyt mitään. He yrittivät kuunnella, mitä oven toisella puolella tapahtui, mutta he pystyivät erottamaan vain sen, että miehet puhuivat – sanoista ei ollut toivoakaan saada selvää.

Äkkiä ovi työnnettiin auki, ja taskulampun kapea valokeila valaisi huonetta. Leo ja Dick yrittivät saada huoneesta mahdollisimman hyvän kuvan voidakseen ehkä paeta sieltä, mutta he näkivät vain vankkoja seiniä ja rehusäkkejä. Oviaukko oli täysin tukossa, eivätkä he erottaneet sen tukkivien miesten kasvoja, sillä oven toisellakin puolella oli pimeää. Kaksi miestä tuli kuitenkin sisälle. He nappasivat Leon ja Dickin jälleen raudanlujaan otteeseensa ja raahasivat pojat huoneen toiselle puolelle. Toinen miehistä valaisi lattiaa, joka aluksi näytti pelkältä lattialta, kunnes mies tarttui jonkinlaiseen ripaan. Leo henkäisi terävästi, kun hän tajusi, että lattiassa olikin luukku. Samassa pojat oli kuitenkin tyrkätty luukusta alas, pakotettu laskeutumaan tikkaita. Heitä osoitettiin taskulampulla, ja Dick huudahti, kun jotain tummaa lensi suoraan häntä päin, mutta se jokin oli onneksi pehmeä ja tömähti vaimeasti lattialle. Heidän peräänsä heitettiin vielä toinen samanlainen jokin, ja sitten luukku paiskattiin kiinni. Oli sysipimeää. Ehkä juuri siksi pojat erottivat äänet tavallista paremmin: oli varmaa, että luukun päälle raahattiin jotain painavaa.

”Mitä nyt?” Dick kysyi. He olivat päässeet tikkaiden alapäähän, missä oli tasaista.

”Mitä ne miehet heittivät meille?”

”En tiedä, mutta jossain täällä ne ovat.”

Miehet olivat ottaneet heiltä taskulamput pois heti ensimmäiseksi, joten pojat joutuivat kopeloimaan ympärilleen löytääkseen miesten heittämät esineet. Onneksi he olivat kuitenkin kapeassa tilassa, joten esineet eivät olleet lentäneet pitkälle. Kyseessä oli kaksi pitkulaista pehmeää pakettia.

”Nämä taitavat olla makuupusseja”, Leo sanoi hetken kuluttua.

”Niinpä tietenkin!”

”Miten niin tietenkin?”

”Etkö ole huomannut, kuinka kylmä täällä on? Me jäädymme tänne, jos meillä ei ole mitään lämmikettä. Tuskin nuo sentään haluavat meitä tappaa.”

”Aivan”, Leo sanoi. ”No, se on toisaalta ihan positiivista – siis että he yrittävät pitää meidät hengissä.”

Dick naurahti kuivasti. ”Mitäs nyt?” hän kysyi.

Leo kohautti olkapäitään tajuamatta, ettei Dick tietenkään pystynyt näkemään sitä. He olivat hetken hiljaa. Maa oli sen verran kylmä, että heidän ei tehnyt mieli käydä istumaan, joten sen sijaan he seisoivat ja puristivat makuupusseja käsissään. Sitten äkkiä Dick päästi hassun ”ha”-äänen ja sanoi:

”Kuule, minä tiedän, missä me olemme.”

**

”Luuletko, että Tim pärjää yksin?” Anne kysyi. Hän valaisi maisemaa taskulampullaan ja yritti puhua mistä tahansa muusta kuin siitä, kuinka samalta kaikkialla näytti ja kuinka hirvittävältä myrsky tuntui.

”Kyllä”, Pauli vakuutti. ”Se ymmärtää, mitä ’odota’ tarkoittaa. Sitä paitsi se voi puolustaa mökkiä, jos Carlton yrittää sinne. Enemmän siitä siellä on hyötyä kuin täällä: ei se olisi tuollaisen haavan kanssa voinut kävellä.”

”Niin. Olet ihan oikeassa. Minne me tästä menemme?”

Pauli valaisi taskulampulla heidän ympärilleen samalla, kun Anne yritti kietoa kaulahuivia paremmin paikoilleen. Joka puolella oli pelkkää valkoista: maassa, taivaalla, heidän ympärillään. Kunpa heillä vain olisi ollut toinenkin kompassi! Jos he katsoivat oikein tarkkaan, he saattoivat erottaa paikkoja, joissa ainakin joskus oli ollut jalanjälkiä. Sellaista paikkaa Pauli nyt osoitti. ”Tännepäin”, hän sanoi, ja he jatkoivat matkaa.

He kävelivät ikuisuuden, eikä maisema muuttunut lainkaan. Tuuli puhalsi samalla tavalla, kaikkialla oli edelleenkin pelkkää valkoista. Anne varmisteli vähän väliä, että hänellä oli varmasti taskussaan varaparistot. He olivat myös pakanneet reppuun evästä ja kaksi huopaa, koska eivät lainkaan tienneet, mitä heitä odottaisi, kun he löytäisivät pojat. Jos maassa ei olisi ollut nähtävissä vanhoja, suureksi osaksi lumen peittämiä jälkiä, tytöt olisivat kääntyneet ympäri jo kauan sitten. Koska jäljet kuitenkin olivat siinä, heidän oli pakko olla oikeassa suunnassa, ja niinpä he vain jatkoivat.

”Miten matka voi tuntua näin pitkältä?” Anne kysyi.

”Se johtuu varmasti tästä myrskystä.”

”Siltikin!”

”Niin, no, sittenhän on sekin vaihtoehto, että pojat eivät lähteneetkään oikeaan suuntaan…”

”Mutta heillähän oli Tim.”

Pauli nyökkäsi, mutta ei vastannut mitään. He kävelivät eteenpäin. Eteenpäin. Eteenpäin. Vielä eteenpäin. Ja sitten yhtäkkiä he näkivät jotain. Jokin suuri ja tumma hahmo kohosi heidän edessään; epäilemättä jonkinlainen rakennus.

”Sen on pakko olla maatila!” Anne hihkaisi.

”Ei”, Pauli sanoi hitaasti. ”Ei se voi olla… katso sitä… Emme me koskaan tulleet maatilalle niin, että se olisi näyttänyt tuolta.”

”Mikä muukaan se voisi olla? Meidän on täytynyt tulla jotain toista kautta.”

”Ei”, Pauli sanoi ja nielaisi. Hän kuulosti pelokkaalta. ”Ei tämä ole maatila. Tämä on venevaja. Meidän on täytynyt seurata vääriä jälkiä.”
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 16.4. luku 20/22
Kirjoitti: Nyyhti - 16.04.2017 16:49:02
A/N: Laitetaanpas melkein heti seuraavakin luku, kun nämä ovat niin lyhyitä :D




Luku 20



”Et voi olla tosissasi”, Anne sanoi äänellä, joka oli lähes hysteerinen.

”Se on pakko olla! Tule, mennään sinne sisään.”

”Miksi ihmeessä?”

”Toinen vaihtoehto on kääntyä ympäri ja lähteä seuraamaan samoja jälkiä lumimyrskyssä takaisin mökkiin.”

”Okei”, Anne sanoi. ”Mennään siis venevajaan. Voimme syödä siellä eväitä ja miettiä, mitä oikein teemme. Pakkohan meidän on pojat jostain löytää.”

Niinpä he kävelivät rakennukselle, joka tosiaankin oli urheana myrskyssä seisova venevaja. Se ei pitänyt tuulta kovin hyvin, mutta ainakaan sinne ei satanut (kovin paljon) lunta sisälle. Anne ja Pauli harkitsivat ensin istuvansa vajan sisälle syömään, mutta sitten he muistivat salakäytävän – siellä olisi lämpimämpää eikä lainkaan tuulista. He konttasivat seinustan hyllylle ja ähersivät aikansa ennen kuin saivat käytävän luukun auki. Lopulta he kuitenkin onnistuivat, ja Pauli pisti päänsä ensiksi sisälle.

”No mutta päivää!” kuului ilahtunut ääni suoraan käytävästä.

Pauli kirkaisi säikähtäneenä ja kolautti päänsä tunnelin kattoon.

”Dick?” Anne huudahti ja riensi Paulin vierelle. Pauli valaisi taskulampullaan alas, ja siellä pojat seisoivat, tunnelissa, ja vilkuttivat heille tyytyväisinä.

**

Vartin kuluttua Leo, Dick, Pauli ja Anne istuivat kohtalaisen tyytyväisinä salakäytävässä makuupusseihin ja huopiin kääriytyneinä syömässä tyttöjen tuomia eväitä. Heillä oli yksi taskulamppu päällä valaisemassa käytävää, ja heillä oli ihan lämmin. Se jos mikä oli mukavaa vaihtelua.

Pojat olivat kertoneet, kuinka tuntemattomat miehet olivat kaapanneet heidät ja raahanneet pimeään huoneeseen – heillä ei ollut mitään tietoa, missä se oli, mutta he olettivat, että joko maatilalla tai sen lähellä. Pojat olivat kuitenkin olleet kohtalaisen lähellä maatilaa silloin, kun heidät oli saatu kiinni. Tytöt olivat puolestaan kertoneet Timin kohtalosta ja epäonnekkaasta – tai nyt jälkikäteen ajateltuna sittenkin onnekkaasta – matkastaan lumimyrskyssä. Vaikka kaikki olivat aivan järkyttyneitä siitä, mitä Timille oli käynyt, he olivat iloisia, että tällä oli kuitenkin vain haava päässään. Ketään ei yllättänyt, että Tim oli ollut niin viisas, että oli tullut suorinta tietä mökkiin, mutta siitä huolimatta he olivat koirasta erittäin ylpeitä.

”Mitä nyt sitten tehdään?” Pauli kysyi.

”Heti myrskyn laannuttua palataan mökkiin, ja sitten menemme kertomaan jollekin!” Anne sanoi päättäväisenä.

”Ei se käy”, Leo sanoi. ”Unohdat nyt sen, että varkaat luulevat vanginneensa meidät tunneliin. Jos he tulevat etsimään meitä emmekä olekaan siellä, he tulevat varmasti suoraan mökkiin.”

”Hehän voivat olla etsimässä teitä vaikka tällä hetkellä”, Pauli huomautti.

”Totta”, Leo myönsi. ”Siksi meidän pitäisi pikaisesti päättää, mitä teemme.”

”Varkaat yrittävät varmasti lumimyrskyn turvin siirtää saaliinsa pois”, Dick sanoi. ”Meidän täytyy yrittää estää se!”

”Miten muka?” Anne suorastaan voihkaisi. ”Sitä paitsi ei lumimyrsky enää kovin kauaa voi kestää! Sehän on pauhannut jo tuntitolkulla.”

”Meidän on siis oltava todella nopeita”, Leo sanoi. ”Minulla on idea, mutta se on aika vaarallinen, ja lisäksi tarvitsemme Timiä.”

**

”Minä en pidä tästä yhtään”, Anne sanoi ääni täristen.

”Älähän nyt”, Leo vastasi. ”Haluatko mieluummin Timin?”

”En”, Anne sanoi ja puristi kaksin käsin kompassia. ”Oletko ihan varma, että se jaksaa? Entä jos jokin menee pieleen?”

”Hyvin se tuntuu jaksavan”, Leo vastasi. ”Se vetää jatkuvasti. Kai menemme vielä oikeaan suuntaan?”

”Joo, kuljemme itään vielä. Mutta miten me voimme tässä myrskyssä tietää, että se on oikea suunta? Maatilallehan pitää kääntyä jossain vaiheessa…”

”Älä huoli”, Leo vastasi. ”Olen varma, että tämä on oikea suunta. Sekä Tim että kompassi sanovat niin. Ja vaikka tuuli puhaltaa niin kovaa, sinun kannattaisi kuitenkin olla hiljempaa. Emme voi tietää, missä vaiheessa tulemme perille.”

Anne nyökkäsi, mutta Leo ei tietenkään nähnyt sitä, koska ulkona tuiskutti niin kovasti. He tarpoivat eteenpäin käsi kädessä, jotta eivät varmasti eksyisi toisistaan, ja heidän edellään Tim veti eteenpäin nuuskien varman oloisesti ilmaa ja maata.

**

”Sammuta taskulamppu”, Dick kuiskasi.

”Oletko varma?” Pauli kysyi.

”Jos he näkevät yhtään valoa, he alkavat heti epäillä. Tunneli ei haaraudu mihinkään, joten kuulemme kyllä varmasti, kun he tulevat.”

”Onko tämä sopiva paikka?”

”Ehkä meidän pitäisi hajaantua? Jos olet edellä, sinulla on aikaa avata luukku.”

”Hyvä idea. Pysytään kuitenkin kuuloetäisyydellä.”

**

”Tim, hiljaa”, Leo mutisi. Tim, joka oli murissut matalasti, urahti vielä kerran mutta hiljeni sitten. Anne ulahti kerran silkasta pelosta, mutta laittoi käden suunsa eteen ennen kuin Leo ehti sanoa hänelle mitään.

He olivat päässeet maatilalle, sen tunnisti helposti. Hevoset hirnuivat tallissa, ilmeisesti peläten rakenteissa vinkuvaa tuulta. Päärakennuksen ikkunassa loisti kutsuva valo, ja Leo ja Anne joutuivat käyttämään kaiken tahdonvoimansa, että kävelivät valon sijaan kohti ikivanhaa rähjäistä navettaa. Sinne Tim heitä kiskoi niskavillat pystyssä.

”Kuule, Anne”, Leo kuiskasi, ”sinun olisi ehkä järkevämpää jäädä Timin kanssa odottamaan ulos.”

”Eikä ole!” Anne vastusteli.

”Jos tuo on oikea paikka, siellä ei ole tilaa piileskellä.”

”Minä tulen mukaan.”

Leo huokaisi, mutta nyökkäsi. He hiipivät navetan ovelle ja raottivat sitä varovaisesti. Tim oli aivan jännittynyt, mutta pysyi hiljaa. Leo kurkisti ovesta sisään, mutta paikalla ei näkynyt yhtäkään ihmistä. Pelkästään lehmiä, jotka seisoskelivat tilavissa pilttuissaan – Leo muisteli, kuinka Joe oli silloin joskus kauan sitten kertonut, että navetta oli ennen ollut talli. Joe oli kertonut navetan olevan tilan alkuperäisiä rakennuksia, ihan niin kuin romahtamiskunnossa oleva kanalakin.

”Missä se paikka on?” Anne kuiskasi.

”Se oli joku pieni huone”, Leo vastasi.

”Ehkä rehuvarasto?” Anne ehdotti.

”Voi olla. Oli siellä ainakin rehusäkkejä. Missä se olisi?”

”Tuolla”, Anne kuiskasi ja osoitti eteenpäin. Käytävän päässä näkyi tosiaan olevan pari ovea, kun Leo valaisi sitä lampulla. Onneksi lehmät olivat hyvin rauhallisia otuksia, eikä kukaan niistä reagoinut mitenkään, vaikka kaksi lasta ja koira hiippaili epäilyttävästi niiden ohitse.

Leo oli avaamassa ovea saman tien, mutta Anne esti häntä. ”Kuuntele ensin”, hän sanoi niin hiljaa, että Leon oli käytännössä luettava huulilta. Leo nyökkäsi ja painoi korvansa ovelle, mutta hiiskahdustakaan ei kuulunut. Sitten hän käänsi avainta ja avasi oven hyvin varovasti. Se narahti kovaäänisesti, ja lapset hypähtivät säikähdyksestä.

Oven toiselta puolelta paljastui lähes tyhjä huone, mutta Leo tunnisti sen heti, kun hänen taskulamppunsa valaisi ensimmäisen rehusäkin. Hän nyökkäsi Annelle niin innoissaan, että Anne tajusi heti, että tämä oli se huone, josta käytävä lähti. Tim yritti kiskoa hihnassa, mutta Leo ei kiinnittänyt siihen huomiota.

”Meidän pitää mennä piiloon”, Leo kuiskasi.

”Emme voi mennä tänne!” Anne sanoi. ”Täällä ei ole mitään paikkaa. Meidät nähtäisiin heti.”

Leo puri huultaan. Hän ei olisi halunnut myöntää sitä, mutta Anne oli oikeassa. Huone olisi ollut kaikkein paras paikka piiloutua, mutta se ei vain onnistunut. Huokaisten Leo peruutti pois huoneesta ja osoitti toista ovea. Anne nyökkäsi, ja astelivat sen luo.

Tim villiintyi täysin, ja Leo joutui suhahtamaan sille käskyn hiljentyä. Siitä huolimatta koira pyöri ympyrää ja olisi hypännyt ovea vasten, ellei Leo olisi estänyt sitä ajoissa. Leo piteli koiraa ja viittilöi Annelle, että tämä avaisi oven.

Anne ei kuitenkaan koskenut ovenkahvaan, vaan painoi sen sijaan korvansa avaimenreikään ja kuunteli. Leo vaihteli kärsimättömänä painoa jalalta toiselle ja piti samalla kättään Timin kaulapannalla.

Hetken kuluttua Anne astui pois oven luota ja pudisti päätään. ”Puhetta”, hän sanoi ääneti.

Leo kauhistui. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää se Timin reaktiosta.

”Piiloon”, Anne muotoili huulillaan. Leo nyökkäsi. He molemmat katselivat ympärilleen, mutta ovien lähellä ei ollut mitään piilopaikkoja. Heidän oli pakko palata karsinoiden luokse. Leo joutui lähes vetämään Timiä perässään.

He eivät olleet päässeet vielä karsinan oven kohdalle, kun kuului ilmiselvästi oven narahdus.
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, 19.7. luku 21/22
Kirjoitti: Nyyhti - 10.07.2017 11:55:28
Luku 21


”Tule, Jack”, karkea miesääni sanoi.

Anne vilkaisi kauhuissaan Leoa, joka viittilöi vimmatusti kohti ensimmäisen karsinan ovea ja painoi sitten taskulamppunsa sammuksiin. Anne rynnisti karsinalle, kiskoi oven auki, hätkähti sen aiheuttamaa narahdusta ja pujahti sitten sisään. Leo ja Tim tulivat heti perässä, ja ovi narahti uudestaan, kun Leo pisti sen kiinni.

”Mikä tuo oli?” sama miesääni sanoi.

”Mikä niin?” toinen kysyi. Kuului askelia ja jälleen oven narahdus.

”Ihan kuin olisin nähnyt valoa. Ja kuului ääni, vähän kuin oven narahdus.”

Anne, Leo ja Tim istuivat käytännössä lehmän alla. Lehmää se ei tuntunut kiinnostavan, mutta Tim yritti haistella lehmää. Leo asetti kätensä sen kuonon päälle, ja koira onneksi lopetti.

”Onko se Joe?” ensimmäinen mies kysyi. Askelet tulivat lähemmäs, ja lapset pidättivät hengitystään. Koirakin oli aivan täysin hiljaa, vaikka Leo tunsi sen jokaisen lihaksen olevan jännittynyt.

”Ei hänen vielä pitäisi tulla”, toinen mies sanoi, ja taas kuului askelia. Sitten taskulampun valokeila lakaisi navettaa, mutta ei onneksi ylettänyt karsinan seinän toiselle puolelle.

”Ehkä minä kuulin omiani sitten”, mies sanoi.

”Se oli varmasti tuuli. Tämä paikka narisee hullun lailla. Ihmettelen, että tämä on enää edes pystyssä.”

”Tämähän on korjattu.”

”Joka tapauksessa. Tule nyt. Meillä ei ole enää paljon aikaa.”

Sitten askelet poistuivat. Anne ja Leo katsoivat huojentuneina toisiaan, vaikka olikin niin pimeää, että he näkivät tuskin mitään. Ovi narahti jälleen, ja sitten kuului ähkinää ja raahaavaa ääntä.

”He ovat siellä”, Leo kuiskasi. Anne nyökkäsi.

”HOHOI”, kuului huuto.

”Eikö niitä näy? Eivät kai ne penteleet ole lähteneet kävelemään?”

”Siltä vaikuttaa! Menen katsomaan!”

Hetken aikaa oli hiljaista, ja sitten kuului jälleen huuto jostain kaukaa: ”Ne… ne pahuksen kakarat ovat täällä! Juoksevat kohti saalista!”

”Mitä!”

”Meidän täytyy lähteä perään!”

”Oletko varma että… no, ihan sama.”

Sitten ei kuulunut mitään. Leo ja Anne vilkaisivat toisiaan.

”Ovatkohan he menneet?” Anne kysyi.

”Ehkä meidän täytyy odottaa vielä hetki.”

”Luuletko, että Dick ja Pauli jaksavat juosta tarpeeksi kovaa? Matka on todella pitkä.”

”Todellakin toivon niin.”

Anne katsoi isoveljeään kauhuissaan. Tämä ei ollut se vastaus, jonka hän olisi halunnut kuulla. Olisipa Leo vaikka valehdellut hänelle…

”Tule”, Leo sanoi. Anne seurasi perässä, kun Leo ja Tim hiipivät pieneen huoneeseen. Kaikkialla oli sysipimeää, ja Annea hirvitti, kun Leo valaisi huonetta vähä vähältä. Se oli kuitenkin tyhjä. He sulkivat salakäytävän luukun ja raahasivat yhdessä painavan rehusäkin sen päälle. Sitten he lähtivät kohti maatilan päärakennusta.

**

”Mitä teidän mielessänne oikein liikkuu!” rouva Pennington raivosi. ”Ulkona on todella vaarallinen sää. Te ette todellakaan olisi saaneet lähteä mökistä mihinkään ennen myrskyn laantumista! Olisitte voineet eksyä!”

”Rouva Pennington”, Leo sanoi, ”meillä on sinulle todella tärkeää ja kiireellistä asiaa. Ole kiltti ja kuuntele.”

”Mikä muka voi olla niin tärkeää, että on järkeä lähteä vaarantamaan henkensä tuossa myräkässä! Minä olen vastuussa teistä ja – ”

”Kiltti rouva Pennington!” Anne huudahti. ”Me emme todellakaan olisi menneet ulos jos ei olisi ollut aivan pakko. Olkaa niin kiltti ja kuunnelkaa!”

Rouva Pennington katsoi Annea hetken aikaa – oli selvää, että lapsista eniten hän piti juuri Annesta – ja huokaisi. ”Hyvä on sitten. Saatte kertoa, mistä on kyse. Mutta mitä ihmettä Timille on sattunut?”

”Tämä on vähän pidempi tarina”, Leo sanoi. ”Mentäisiinkö johonkin istumaan?”

”Kaikki ovat keittiössä”, rouva Pennington sanoi. ”Tulkaa sinne.”

He menivät keittiöön rouva Penningtonin perässä, ja siellä kaikki tosiaan istuivat aina Carltonia myöten. Leo ja Anne pysähtyivät kuin naulittuina ja tuijottivat Carltonia, joka tuijotti heitä vihaisena takaisin.

”Mitä te oikein teette täällä?” kysyi kuitenkin Joe. Hän mulkoili lapsia.

”He ovat tulleet kertomaan jotain tärkeää”, rouva Pennington sanoi.

Joe tuhahti. ”Minä en ainakaan halua kuunnella.”

Tim murahti, ja kun Leo laski kätensä sen kaulapannalle, se alkoi murista entistä enemmän. Leo joutui pitämään pannasta kunnolla kiinni ja kieltämään koiraa pari kertaa.

”Hillitse tuo rakki”, Carlton sanoi.

”Yritän”, Leo vastasi. Tim ei kuitenkaan totellut häntä yhtä hyvin kuin Paulia, ja jostain syystä se oli nyt ottanut Joen kohteekseen. Leo yritti katsoa Annea – he eivät voisi kertoa koko tarinaa Carltonin kuullen, ja Leo elätteli toiveita, että Annella olisi joku idea kiertää tilanne.

”Minua ei kiinnosta tämä juttu”, Joe urahti ja nousi. ”Hyvää illanjatkoa teille.” Sitten Joe asteli pois huoneesta, ja he kaikki kuulivat jopa ulko-oven kolahtavan. Anne riensi ikkunaan, ja näki, kuinka Joe käveli – suoraan kohti navettaa.

”Leo”, hän sanoi. ”Leo, me olemme tainneet erehtyä.”

”Miten niin?”

”Miksi Joe meni juuri navettaan?”

Leo hätkähti ja rynnisti ikkunaan juuri parahiksi nähdäkseen navetan oven sulkeutuvan.

”Voi pahus!” hän huudahti. ”Meidän on mentävä.”

”Ei kai – ” Anne yritti estellä – täällähän olisi raavaita miehiä, jotka voisivat auttaa, kunhan heille selitettäisiin, mistä on kyse.

”Ei ole aikaa! Dick ja Pauli ovat siellä!”

Sen sanottuaan Leo lähti juoksemaan ulos, eikä Annen auttanut kuin seurata.

**

”Huhuu!” Joe huusi. ”Oletteko te siellä?”

Hän oli navetan rehuvarastossa ja kuikuili sisään salakäytävän luukusta. Leo pelmahti huoneeseen, ja Joe nousi saman tien kohtaamaan hänet.

”Se olitkin sinä!” Leo huusi.

”Mitä täällä oikein tapahtuu?” Joe kysyi.

Navetasta alkoi kuulua koiran haukku. Joe vilkaisi avoinna olevaa salakäytävää ja sitten Leoa. Sitten hän hyökkäsi Leoa kohti – kädessään iso puukko.
Leo ehti juuri ja juuri sukeltaa pois alta. Joe oli edelleen lähellä salakäytävän suuaukkoa, ja Tim juoksi ärjyen ovesta sisään suoraan Joea, mutta hän ehti pois alta. Hän lähti juoksemaan ovelle. Paikalle vasta ehtinyt Anne ei ehtinyt edes ajatella, mitä teki, vaan paiskasi oven miestä päin. Joe ei ollut selvästikään nähnyt Annea, sillä hän ei ollut lainkaan varautunut, vaan ovi löi häntä ilkeästi ohimoon. Hän lähti hoippumaan taaksepäin, ja silloin Leo tönäisi häntä voimalla, ja Tim haukkui villisti.

Joe putosi suoraan tunneliin. Siitä kuului kova tömähdys, mutta ilmeisesti hänelle ei käynyt kovin pahasti, sillä hän älähti ja kirosi.

”Äkkiä”, Leo sanoi. ”Tule auttamaan, Anne.” Leo sulki salakäytävän luukun ja alkoi sitten raahata painavaa rehusäkkiä sen päälle. Anne riensi hänen avukseen, ja pian salakäytävän luukku oli varmuudella tukittu.

Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, luku 22/22
Kirjoitti: Nyyhti - 30.07.2017 22:21:31
Luku 22


”Poliisit eivät pääse tänne ennen myrskyn laantumista”, herra Pennington sanoi ja laski puhelimen kuulokkeen alas. ”Meillä ei liene muita vaihtoehtoja kuin pitää miehiä käytävässä vankina sen aikaa.”

Annea värisytti.

Ulko-ovelta kuului kopinaa. Leo ja Anne olivat ensimmäisten joukossa eteisessä, mutta kaikkein ensimmäisenä paikalle ehätti Tim.

”Te teitte sen!” Anne huudahti.

Eteisessä seisoivat erittäin lumiset Pauli ja Dick. Tim hyppeli heitä vasten ja nuoli Paulin korvia.

”Joku on sitonut Timin haavan!” Pauli huudahti tyytyväisenä. ”Hyvä poika”, hän sanoi ja alkoi rapsuttaa koiraansa.

”Herra Pennington teki sen heti sen jälkeen, kun olimme saaneet Joen suljettua muiden kanssa salakäytävään”, Leo sanoi.

Pauli ja Dick tuijottivat häntä ihmeissään. ”Joen?” Dick kysyi.

Leo nyökkäsi. ”Tulkaa tänne olohuoneeseen lämmittelemään. Olette varmasti aivan uupuneita. Kerromme kaiken, kunhan olette päässeet istumaan.”

Pauli ja Dick nyökkäsivät yhtä aikaa. He näyttivät molemmat nuutuneilta. Olohuoneessa he istuivat sohvalle ja nostivat jalkansa ylös. Rouva Pennington kiikutti heille höyryävää teetä, ja sitten Leo alkoi kertoa.

Hän selitti, että suunnitelma oli toiminut hyvin: kaksi varasta oli saatu suljettua salakäytävään. He olivat ilmeisesti kuulleet Dickin äänen ja lähteneet seuraamaan häntä ja Paulia, jotka olivat juosseet koko pitkän matkan tunnelin toiseen päähän ja kiivenneet sieltä karkuun. Pauli ja Dick eivät olleet varmoja, olivatko miehet seuranneet heitä loppuun asti vai kääntyneet jossain vaiheessa takaisin, mutta joka tapauksessa Pauli ja Dick olivat päässeet rauhassa venevajaan ja saaneet tukittua sisäänkäynnin kiilaamalla vanhan veneen sisäänkäynnin eteen. Sen jälkeen he olivat lähteneet seuraamaan jälkiään takaisin mökille, mistä pari tilan työntekijää oli Leon pyynnöstä tullut noutamaan heitä.

Mutta sitä heistä kukaan ei ollut osannut arvata, että Joe oli osa varasporukkaa. Kun Leo kertoi, että heidän tultuaan maatilalle Joe oli rynnännyt suoraan navetassa olevalle salakäytävän sisäänkäynnille, Pauli ja Dick tuijottivat häntä äimistyneinä.

”Mutta entä Carlton?” Pauli kysyi.

”Hän oli sittenkin täysin viaton”, Anne sanoi.

”Mutta minkä takia hän ei silloin ostanut kaikkea, mitä rouva Pennington pyysi? Ja miksi hän kielsi meitä menemästä venevajalle?”

”Hän oli ilmeisesti ihan oikeasti unohtanut ostaa ne tavarat”, Leo sanoi. ”Kai hän oli niin stressaantunut. Ja hän kielsi meitä menemästä venevajalle, koska piti sitä oikeasti vaarallisena.”

”Miksi muka?”

”Hän epäili, että varkailla oli jotain tekemistä venevajan kanssa. Hän kävi siellä silloin tällöin pilkillä ja oli pistänyt merkille, että siellä oli harvinaisen paljon jälkiä. Siksi hän kävi itse välillä venevajalla, mutta ei koskaan löytänyt mitään epäilyttävää.”

”Mutta keitä varkaat sitten olivat?” Dick kysyi. ”Ei kai Joe ihan oikeasti ollut siinä mukana?”

”Ikävä kyllä oli”, Leo sanoi. ”Mutta me emme tiedä, keitä ne muut kaksi miestä ovat. Meidän täytyy odottaa, että poliisi ottaa siitä selvän.”

**

Vaadittiin kokonainen vuorokausi, että lumimyrsky lopulta laantui ja tiet saatiin aurattua. Viisikko sai yöpyä maatalossa. Tilan miehet kuljettivat salakäytävään ruokaa varkaille, mutta kukaan heistä ei tehnyt sitä mielellään. He olivat työskennelleet Joen kanssa vuosikaudet, eivätkä olisi ikinä uskoneet miehestä mitään pahaa. Saati sitten sitä, että hän hyökkäisi puukko kädessä viattoman lapsen kimppuun.

”Minä en voi uskoa sitä”, Matt vaikeroi Viisikolle. ”Joe oli minun kaverini! Sitä paitsi häneltäkin varastettiin tavaraa!”

”Mitä häneltä vietiinkään?” Dick kysyi hätkähtäen.

”Upouusi lapio.”

Hetkeen kukaan ei vastannut mitään. Sitten Leo sanoi hitaasti:

”Ai niin, lapio. Mehän mietimme, että se ei sopinut joukkoon… Se on varmasti viety hämäykseksi.”

Matt pyöritteli epäuskoisena päätään.

Sitten poliisit saapuivat. He juttelivat ensin pitkään lasten kanssa, ja nämä saivat kertoa koko tarinansa. Vasta sen jälkeen poliisit noutivat siinä vaiheessa erittäin nöyrän näköiset varkaat salakäytävästä. Koska etäisyydet olivat niin pitkiä, poliiseille varattiin yksi huone maatalosta, ja siellä he kuulustelivat kutakin kolmesta miehestä yksitellen sen sijaan, että olisivat vieneet miehet poliisiasemalle. Kuulustelujen aikana lapset istuivat rouva Penningtonin kanssa keittiössä. He ehtivät kuitenkin nähdä vilauksen miehistä ensimmäistä kertaa päivänvalossa. Kaikilla oli mustat hiukset, ja Joen lisäksi toisellakin miehellä oli parta.

Odotus oli piinallista, mutta onneksi rouva Pennington pisti lapset töihin. Noin tunnin kuluttua miehet kuljetettiin poliisiautoihin, ja yksi poliiseista tuli keittiöön.

”Ilmeisesti vuorokausi lukittuna salakäytävään teki meidän varkaistamme harvinaisen yhteistyöhaluisia”, poliisi sanoi. ”He kertoivat kaiken.”

”No?” Leo kysyi kärsimättömänä.

”Liittyikö se lappu heihin?” Pauli kysyi.

”Ja miksi he oikein olivat ryöstäneet lakanan?” Anne kysyi.

Poliisi veti henkeä ja alkoi kertoa. ”Lappu oli todellakin heidän tekojaan. He ovat jo yli vuoden varastelleet tavaraa näiltä seuduilta. Joe, Jack ja John Hayward.”

”Olivatko he sukua toisilleen?” rouva Pennington kysyi.

Poliisi nyökkäsi. ”Veljeksiä.”

”Mutta – mutta Joe on ollut meillä töissä vaikka kuinka kauan!”

”Niin. Ilmeisesti hänen isoveljensä John oli tämän idean takana. Veljesten isä kuoli ja jätti jälkeensä valtavat velat, joten John sai lopulta idean alkaa varastella. Joe tuli mukaan vähän myöhemmin, itse asiassa sen jälkeen, kun hänelle oli paljastunut, mikä paikka tämä todella on.”

”Miten niin mikä paikka tämä todella on?” rouva Pennington kysyi terävästi.

”Tämä on kuninkaan vanha loma-asunto. Luultavasti jostain Tudor-suvun ajoilta. Joelle selvisi se, kun hän osallistui navetan kunnostamiseen ja löysi salakäytävän sisäänkäynnin. Siitä veljekset saivat idean: he säilöivät varastamansa esineet salakäytävään, ja kuljettivat niitä sulan aikaan veneellä pois. He käyttivät läheistä mökkiä viestinvaihtopaikkana varmistaakseen, että kukaan ei varmasti näkisi heitä yhdessä – Johnista kun on pidätysmääräyskin…”

”Sellaisenko viestin me löysimme?” Pauli kysyi.

”Kyllä vain. Veljekset eivät tienneet, että olitte löytäneet lapun, joten John oli käynyt hakemassa sen mökistä sillä aikaa, kun te olitte muualla. Mutta tällä kertaa veljekset olivat käyneet liian ahneiksi, sillä heidän varkautensa oli alettu huomata. He eivät siis voineet enää tuttuun tyyliin odottaa sulaa, vaan heidän piti kadota ennen sitä. Joe hankki uuden lapion, ja se ’varastettiin’ sen varmistamiseksi, että häntä ei epäiltäisi. Lumimyrskyn aikana miesten oli tarkoitus lastata tavarat kolmeen ahkioon ja hiihtää saaliinsa kanssa pois. Mutta sen suunnitelmanhan te tehokkaasti pilasitte”, poliisi sanoi ja katsoi lapsia.

”Mutta entä ne pöytäliinat? Ja lakana?” Anne kysyi.

Poliisi naurahti. ”No, kävi ilmi, että ne ovat antiikkisia alusvaatteita niiltä ajoilta, kun tämä oli kuninkaan asunto.”

Kaikki tuijottivat poliisia ihmeissään.
”Mitä sinä tarkalleen tarkoitat alusvaatteilla?” rouva Pennington kysyi.
”Mitä niillä muka voisi tarkoittaa?”
”Tarkoitan”, rouva Pennington sanoi hitaasti, ”että tarkoitatko, että olen pitänyt ruokapöydälläni alusvaatteita?”

Poliisi tirskahti. ”No, tuota, jos olet pitänyt niitä pöydällä – katsos, siihen aikaan alusvaatteet olivat vain sellaisia – no, liinoja…”

Rouva Pennington tuijotti poliisia silmät selällään, ja lapset yrittivät epätoivoisesti olla nauramatta. Pauli piteli molempia käsiään suunsa edessä.

”Keräilijät maksavat sellaisista hyvän hinnan”, poliisi sanoi vielä. Rouva Pennington ei näyttänyt lainkaan vähemmän järkyttyneeltä.

**

Loppuloman Viisikko vietti aivan yhtä valoisissa tunnelmissa kuin alkulomankin, vaikka lapset olivat saaneet suostutella vanhempiaan hyvin pitkään, jotta nämä tapahtuneesta kuultuaan olivat antaneet heidän yhä jäädä mökkiin. Kun oli aika lähteä pois, rouva Pennington halasi heitä pitkään ja kiitti vielä kerran kaikesta, mitä Viisikko oli tehnyt.

Koska busseja kulki edelleen vain yksi päivässä, Viisikko joutui jälleen kuluttamaan pitkän aikaa kylässä ennen junan lähtöä. He menivät taas postitoimistoon, ja saivat kertoa uusimman seikkailunsa Kelseyn pariskunnalle.

”Minähän kerroin teille, että talo kuului kuninkaalle!” herra Kelsey sanoi.

”Kaikki nämä vuodet minä olen luullut, että tuo ukko valehtelee”, rouva Kelsey päivitteli ja katsoi miestään silmät selällään. ”Mutta niin vain se sitten pitikin paikkaansa!”

Lapset nauroivat yhteen ääneen, ja Tim haukahti.

”Onneksi piti!” Leo sanoi. ”Muuten meidän talvilomamme olisi ollut aivan tylsä ja tavallinen!”

Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, luku 22/22
Kirjoitti: Larjus - 19.06.2022 20:41:27
Vähänkös harmittaa, että en tätä julkaisun aikoihin ole huomannut lainkaan (no, silloin kyllä tuli tosi harvoin tutkailtua ficiosastoja), koska hitto tätä olis ollut niin kiva seurata julkaisutahtiin! No, kai sitäkin voi pitää hyvänä puolena, että nyt mulla oli tilaisuus imuroida melkein koko fici yhteen putkeen, koska enhän mä malttanut olla lopettamattakaan :D

Lapsena varsinkin tuli luettua paljon Viisikoita (vaik kyl mä ihan viime vuonnakin lukaisin yhden), ja tää oli kuin olisin löytänyt vielä yhden kirjan, jota en ollut lukenut! 😭❤ Samanlainen tunnelma ja kyllä mua ainakin koukutti. Salaisuudet ja mysteerit on taattu tapa saada mut koukkuun. Mielestäni olit myös ollut uskollinen hahmoille, ja tarina ja miljöö olivat muutenkin sellaiset, että ne vois olla kuin suoraan jostain Blytonin omasta Viisikko-kirjasta. Juuri oikea määrä seikkailua ja mysteeriäkin. Mä en ihan suoraan arvannut, kuka olisikaan jo esillä olleista hahmoista se oikea syyllinen, vaikka kyllä mä lukiessa vähän pohdin, voisko Matt ja Joe olla mukana :o en kuitenkaan yrittänyt itsekseni ratkaista tapausta - piti antaa Viisikon huolehtia siitä, sillä en mä malttanut pysähtyä sen kummemmin miettimään, oli pakko jatkaa lukemista! ;D Hienoa että tilanne saatiin ratkaistua, ja just niin viisikkomaiseen tapaan kuin suinkin. Olisi ollut tosi ikävää, jos he eivät olisi saaneet puhdistettua mainettaan vaan olisivat jääneet muiden silmissä syyllisiksi :<

Tämän myötä tekee kyllä mieli suunnilleen rynnätä kirjastoon ja lainata sieltä kaikki saatavilla olevat Viisikot ;D Nälkäkin tätä lukiessa iski, mutta noh, mitäpä muutakaan sitä voisi olettaa kun on näistä hahmoista kyse!
Otsikko: Vs: Viisikko: Viisikko ja liinavaatevaras, K11, luku 22/22
Kirjoitti: Nyyhti - 20.06.2022 09:30:06
Voi apua mikä kommentti! Tuon parempia kehuja ei voisi saadakaan, kiitos siis ihan mielettömän paljon, Larjus! On aina ihan mahtavaa kuulla muista ihmisistä, jotka ovat lukeneet lapsena viisikoita, ja mikä vielä parempaa, palaavat niiden pariin myöhemminkin kuten minä ;D Olen tosi iloinen että löysit tämän, luit ja jätit vielä kommentinkin! Kiitos vielä!