Finfanfun.fi

Harry Potter -ficit => Hunajaherttua => Aiheen aloitti: Melodie - 31.12.2007 18:58:07

Otsikko: Hajoaisin jos [Alice/Lily, K-11]
Kirjoitti: Melodie - 31.12.2007 18:58:07
Nimi: Hajoaisin jos
Kirjoittaja: Melodie
Ikäraja: noin K-11
Paritus: Alice/Lily
Tyylilaji: Angstiromantiikkaa?
Vastuuvapautus: En omista hahmoja. En saa rahaa. Teksti on minun.
Tiviitelmä: Kolme kohtausta, Lilya tai vuosia (Alice.)

A/N: Alkuperäisesti tarkoitus oli kai yrittää kirjoittaa samanlaista tuntua kun monissa kelmificeissä mutta johon en ole törmännyt tytöissä (vaikka aika on sama). Enpä tiedä, miten onnistui. Femme10.



Hajoaisin jos


Istun rannalla ja katson kun aallot hakkaavat kallioihin uria vuosisadan kuluttua. Taivaalla on muutama pilvi, niistä yksi muistuttaa noidankattilaa ja toinen dinosauruksia.
Tunnit ovat kai jo loppuneet, voisin palata koululle. Hieron silmiäni, mustat viivat suttaantuvat.
Lähden liikkeelle kuitenkin. Törmään häneen käytävällä, kävelemme yhdessä makuusaleihin.

Hänellä on kyllä liian kirkkaanpunaiset hiukset jotta minun silmieni verkkokalvot eivät palaisi.
Hän istuu ikkunalaudalla, hänellä on polvista katkaistut farkut, minulla hame jossa kukkia. Hän polttaa tupakkaa, pitkät kynnet ovat kaartuneet puuhun ja hän puhaltaa savuverhoa kasvoilleni. Minä istun vuoteellani risti-istunnassa ja solmin hiuksiani pienille leteille, sidon niiden päät taioin.
”Minä haluan auroriksi”, Lily selittää, näinä aikoina kaikki haluavat, ja hän on niin nuori ja kuvittelee, kuinka koulutus tekee hänestä teräshaarniskan.
”Minä haluan alkoholia”, vastaan ja virnistää, loistaa hampaillaan kirkkaana.
Katson ympärilleni, verhot ovat virttyneet ja taivas pilvessä; sanon ”hitto me ollaan kyllä hulluja miksi me tahdotaan pelastaa tämä maailma?”, hän hymyilee ja nauraa, puhuu puhtaasta vedestä ja tupakasta, vetää savua syvälle henkeen.
Tahdon pois luotasi, oi kaunis ikkunaprinsessa.

Hän oppii että maailma murtaa, me opimme kaikki ja uhraudumme sen vuoksi mitä katsomme oikeaksi; olemme nuoria ja niin marttyyreita, päidemme päälle kasvaa okapensassädekehä kun me ”tahdomme lapsillemme paremman tulevaisuuden”; ja sitten nauramme sillä tavalla hullusti, meillä lapsia ja niillä tulevaisuus. Tuhoamme omamme heidän vuokseen, järjettömän lisääntymisvietin ja puhtaan veden. Sen, että tahdomme tehdä osamme maailman väestönkasvun lisäämiseksi, että tahdomme jättää palan itsestämme seuraavienkin sukupolvien kiusaksi.
Ja minä tiedän, mitä Lily tarkoittaa sanoessaan ”minä haluan taistella”. Hän tarkoittaa ”minä haluan kuolla”.
”Mä pelkään pimeää”, hän sanoo, ja minä nauran hysteerisesti, huudan hänelle että hän on helvetti idiootti niin kuin minäkin ja että meidän pitäisi karata.
Hän vaientaa minut painamalla huulensa huulilleni, käteni kouristuvat suoriksi, sitten hänen hiuksiinsa.
”Ei me hukuta”, hän hymyilee huulillani.
”Mä en anna pimeän syödä sua”, minä vannon käsi sydämellä.

-

Me emme puhu miehistä, tai ainakin teemme sitä hyvin harvoin, vaikka hän on naimisissa ja minäkin melkein. Puhumme kyllä varjoista ja taisteluista ja siitä, kuinka voisimme voittaa, ja siitä kuinka tupakat on hankala saada syttymään sateessa (vartiovuoroissa).
Hänellä on varjot silmissään ja niiden alla.
”Mä olin raskaana”, hän sanoo äkkiä, nopeasti terävästi ja teeskentelemättä, kuin se olisi pakko saada sanottua. 'Olin' särähtää korvaani; ei ole enää, eikä ole ollut niin kauaa että olisi saanut lapsen. Saman tien hän vahvistaa epäilykseni; ”keskenmeno.”
”Minä... olen pahoillani”, sanon tyrmistyneenä, kiedon käsiäni hänen ympärilleen peitoksi tai muuriksi. Mietin, miltä hän olisi näyttänyt raskaana, vatsa pehmentyneenä pyöreäksi, kasvoilla hymy joka ei olisi noin kireä.

”Lily... älä nyt...” sanon kun hän itkee. ”Kyllä sä vielä... te saatte vielä lapsen.”
Hänen kasvojensa ilme tiukentuu tunnistamattomaksi.
”Parempi lapselle vaan kun ei synny tähän maailmaan, helvetti täällä olisi hyvä olla silläkään, mullakin olisi parempi jossain muualla...”
Minä säikähdän.
”Lily! Älä puhu noin.”
”Miksen, Alice, miksen?” hän kysyy ja on niin kamalan väsyneen näköinen.
”Mä en kestäisi ilman sua.” Tunnen pienen vapinan keuhkoistani, tuijotan ikkunasta sumua.
”Frank”, Lily sanoo vetäen kerrankin mieheni mukaan keskusteluun; pudistan päätäni kiivaasti.
”Onhan sinullakin James!”
”Sä et tajua.”
”Mä tajuan ihan helvetin hyvin.”

Katselen häntä, punaisia hiuksia vihreitä silmiä pisamia karheita käsiä ja minun tekisi niin mieleni nauraa kun mietin kuinka paljon miten hänen kätensä rikkovat toisia ja silmänsä yksiä ja miten minä puhuin kerrankin totta kun en kestäisi ilman häntä.
”Älä helvetti luovuta”, nyyhkytän ja ajattelen; ”hankitaan vielä lapsia, saadaan molemmat ainakin kymmenen ja laitetaan ne leikkimään yhdessä…”
”Eikä yksikään korvaa tätä”, hän sanoo synkästi, hymyilee niin järjettömän katkerasti.
”Anteeksi!”
”Lopeta”, hän sanoo pyyhkii kyyneleitä kasvoiltani silittää hiukset korvien taakse ja niskaan ja sormiensa ympärille, minun sormeni vapisevat etsin tupakkaa, sytytän sen (voin kun hän ei ole raskaana) ja mietin miten me olemme joutuneet tähän, tällaiseen maailmaan ja itkemään. Hän katsoo minua ja silmissä vähän kyyneleitä; hänenkin kätensä tärisevät. Ja hän kumartuu lähemmäs minua, kuin tiedostaen mitä on tehnyt; ”en minä jätä sinua” ja suutelee keveästi kyyneleet huulilta.

-

Painaudun tiukasti häntä vasten, kierrän sormet hiuksiin ja kielen hampaisiin, okapensaisiin.
”Mua pelottaa tämä juttu”, hän tunnustaa ja roikkuu minussa kuin hukkuva ja minä pelkään ettei minusta olisi pelastusrenkaaksi.
”Ei se...”
”Musta tuntuu tosi vaikealta että me valehdellaan Remukselle”, hän sanoo ja heilauttaa hiuksiaan, ”ja jos se on minusta vaikeaa niin miltä se mahtaa Jameksesta tuntua.”
”Joo... mun mielestä on tosi hankala uskoa, että Remus tekisi jotain sellaista, se on aina ollut niin mukava poika.”
”Niin on! Aina se on niistä paras ollut... me vaan rakastetaan toisia. Mutta James on kyllä tosi maassa, kai se on sille kova paikka. Se mua vaan huolestuttaa ettei se mulle siitä mitään puhu, ei oikeastaan puhu juuri mistään nykyään, ja minä pelkään ihan helvetisti... se on niin sulkeutunut. Mä oikeasti pelkään välillä että se tekee itselleen jotain, mä herään yöllä kuuntelemaan että se hengittää.”
Ja hän kuulostaa niin keski-ikäisen epätoivoiselta ja väsyneeltä, ei ollenkaan miltä hänen pitäisi kuulostaa eikä idealistilta, ei enää tahdo voittaa maailman pimeyttä tai muutakaan.

Käännän katseeni lapsiin, ne nukkuvat. Neville omassa sängyssään, Harry minun vuoteellani, keskellä ettei tipahda reunojen yli vaikka ne suojattu onkin. Vuode on minun ja Frankin; huoli ailahtaa ylitseni kun mietin häntä, hän on vartiovuorossa ja siis vaarassa. Lily pyyhkii silmiään, hän on irtautunut minusta.
”Anteeksi, sinulla on omiakin huolia.”
Pudistan vaistomaisesti päätäni, kunnes muistan että onhan minulla.
”Ei kai mulla mitään.”
”Alice!”
”Elämä on maanpäällinen helvetti jota mä rakastan ihan liikaa.”
Ja sitten hän on taas vasten minua, pehmeänä lämpimänä muurina minun ja sen maailman välissä jossa ihmisillä on terävät hymyt ja taivailla pääkallot.

Ja kun hän siirtyy syrjään, kylmyys särkee sydämeni. Vaikka hän silittää hiuksiani, en jaksa tuntea mitään, hivelee kielellään huuliani, nähdä maailmaa parempana.
Kiskon hänet ulos ja sytytän tupakan vaikka minun piti lopettaa kun poika syntyi. Sade on harmaa verho, pisarat kastelevat savukkeita vaikka kuinka yritän niitä suojella. Käteni vapisevat niin järjettömästi etten saa savukkeita osumaan tuleen, pudotan yhden maahan, se ei helähdä.
Lilylla on vahvat kädet, hän sytyttää savukkeeni nopealla kädenliikkeellä, ei jää katsomaan kuinka vähä vähältä murennun palasiksi portaille vaan tahtoo pysäyttää sen, kiertää ne kätensä ympärilleni vahvaksi verkoksi, etten kaatuisi. Ujutan toisen käteni hänen hiuksiinsa toisen hihasta hänen iholleen ja päätän etten mene rikki niin kauan kun hän katselee.
Lyön hänet ovea vasten ehkä hiukan liiankin suurella voimalla, painan huuleni hänen huulilleen ja henkeni hänen sisälleen.

Sytyn tuleen kun hänen kätensä pääsevät iholleni vaikka luulin ettei tuhka pala eikä varsinkaan sateessa.
Vien hänet sisälle, siirrän lapsen sängystä ja kaadan hänet vuorostaan sille. Kaiken epätoivon nimeen, ja sen että mehän olemme niin rikki että jokainen kosketus voisi olla viimeinen.
Piirrän käsilläni hänen rintojensa kaaria, irrotan rintaliivit pykäliltään lempeästi. Hänen hengityksensä on kiihtynyt ja omani salpaa korvat, ihomme ovat yhtä ja silmämme tulessa. Tunnen jokaisen sentin.

Lapset alkavat itkeä.

Hajoaisin jos häntä ei olisi.
Otsikko: Re: Hajoaisin jos [Alice/Lily, K-13]
Kirjoitti: MOLLY - 17.01.2008 22:22:24
Ai miten ihana! Minä tykkään Lilystä niin paljon hahmona että se teki tästä erityisen hyvän.
Otsikko: Re: Hajoaisin jos [Alice/Lily, K-13]
Kirjoitti: SnowBlind - 22.01.2008 21:37:58
Puuskupuhin ficcipiiristä iltaa.

Kaunista, herkkää tekstiä. Ihana paritus kaikenlisäksi <3

Ensilukemalta tämä jäi vähän etäiseksi, nyt kun luen tätä uudestaan, maistelen lauseita suussani ja keskityn syvemmin, alan pitää tästä yhä enemmän. Kirjoitustyylisi on herkkua, täynnä nerokkaita oivalluksia ja metaforia. Kiehtovaa nähdä miten varsinkin Lily muuttuu näiden kolmen tekstin aikana, idealistisesta maailmanparantajanuoresta aina keski-ikäiseen väsyneeseen naiseen saakka. Pidän tupakkayksityiskohdasta, alati enemmän tärisevistä käsistä.

Tyylillisenä kokonaisuutena tämä toimii hyvin, kaikki kolme kohtausta ruokkivat toisiaan ja muodostavat ehyen ficin. Osa lauseiden syvemmistä merkityksistä jäi vähän arvoituksellisiksi, ehkä jopa hieman etäisessä ja vieraannuttavassa mielessä.

Yleisesti ottaen kuitenkin hieno fic! Dialogista tykkäilin eniten, tämä lause jäi myös mieleen:

Lainaus
Sytyn tuleen kun hänen kätensä pääsevät iholleni vaikka luulin ettei tuhka pala eikä varsinkaan sateessa.

ihana <3

Kiituksia tässä.
Otsikko: Re: Hajoaisin jos [Alice/Lily, K-13]
Kirjoitti: Fiorella - 23.01.2008 02:26:39
Tämä oli todella kaunis, todella kaunis, ja Alice/Lily on pari joka koskettaa itseänikin, kun olen sillä kirjoittanut ainoan femmeficcini. Tässä oli aitoutta, tunnelmaa ja vaikka se olikin raskasta, se oli kovin elämänmakuista. Tykkäsin monesta kohdasta, mutta kiroilusta ja tupakasta en niinkään, vaikka sekin kyllä tuntui hyvin uskottavalle tilanteeseen nähden. (Lisäksi savukkeet tuntuvat minusta niin hirveän jästimäiseltä asialta, etten osaa ajatella sitä luontevana velhomaailmaan, korkeintaan jonkin käryävän piipun. ;) )

Taitaa tulla vähän yömyöhällä kirjoitetun näköinen kommentti, mutta korjailen vaikka myöhemmin. :)

Tykkäsin erityisesti pilvien muodoista, ja tupakan sytyttämisen vaikeudesta sateisessa vartiovuorossa, nukkuvasta lapsesta turvalliseksi suojatulla sängyllä ja valehtelun omantunnontuskista. Toiseksi viimeinen lause "Lapset alkavat itkeä." teki tilanteen niin realistiseksi että se kosketti, sillä lapsen tarpeet menevät aina äidin omien edelle. Lopetus oli jälleen niin kaunis, ainakin näin yöllä tämä tuntui kovin koskettavalle kokonaisuudessaankin. (Ja sitä paitsi olen kyllä lukenut tämän kerran aiemminkin ja teki se vaikutuksen silloinkin!)

(Sen verran pilaan tunnelmaa, että mainitsen kuinka ilmaisu "Jameksesta" häiritsi vähän, kun tulee farkut mieleen. ;) "Jamesista" ehkä ennemminkin?)

Pidin tästä tosiaan. Kirjoitat ihanasti. :) Ja nyt menen hyvillä mielin nukkumaan.
Otsikko: Re: Hajoaisin jos [Alice/Lily, K-13]
Kirjoitti: howboring - 24.01.2008 21:18:21
Ihana kokonaisuudessaan. Puutteita en pahemmin löytänyt.. o.o Ehkä toi tupakkakohtaus oli vähän klisee (miten mä puhun koko ajan näistä kliseistä -.- Muttakun ne ärsyttää!) kun sitä käytetään niin monissa angstificeissä.

Lainaus
”Ei me hukuta”, hän hymyilee huulillani.
”Mä en anna pimeän syödä sua”, minä vannon käsi sydämellä.
Ah. Pidän tästä kerta kerralta enemmän!<3 Paras kohta tässä ficissä, nosti tunteet parhaiten pintaan. Ja syödä-sana, awwwwws!

Lainaus
Me emme puhu miehistä, tai ainakin teemme sitä hyvin harvoin, vaikka hän on naimisissa ja minäkin melkein. Puhumme kyllä varjoista ja taisteluista ja siitä, kuinka voisimme voittaa, ja siitä kuinka tupakat on hankala saada syttymään sateessa (vartiovuoroissa).
Ehkä se kerta kerralta parempi johtuu siitä, että löydän koko ajan uusia lauseita täältä, mitä en oo huomannut ennen lukeneeni XDDDDdd Hups. Oon tainnut lukea jotenki huolimattomasti o.O tai sit mun muistini on surkea. Muttamutta, tästä miesristiriidasta täytyy sanoa että se kiehtoo toden teolla! Ku mulle ei oo vielkään täysin selvinnyt, onko Lilliellä ja Alicella suhdetta ja miten nää miehet suhtautuu siihen vai tietääkö ne ees siitä ja rakastaako nää miehiään vaikka rakastaa toisiaan! Aaaaaah. Ihana pohdittava asia. Ja kiva et tähän ei oo suoraa vastausta annettu^^ (Tai sitten moon niin tyhmä etten huomaa sitä XD)

Lainaus
”Elämä on maanpäällinen helvetti jota mä rakastan ihan liikaa.”
Aws. Ihan liikaa<3

Kiitos!
Otsikko: Re: Hajoaisin jos [Alice/Lily, K-13]
Kirjoitti: Emíly - 24.02.2008 18:49:43
Onnitteluni tuosta otsikosta. Rakastuin siihen välittömästi sen nähtyäni.

Alicea en ole juurikaan nähnyt femmeficeissä, en oikeastaan kuin yhdessä ficissä yleensäkään. Hänestä olisi ollut paljon ammennettavaa, mutta täytyy myöntää, että tästä en saanut hänestä kunnollista kuvaa. Onhan tämän ficin tyyli kuitenkin sen verran erilainen, että en oikeastaan tiedä, mitä odotin.

Teksti oli metaforilla leikittelyä, juuri sellaista, mistä pidän. Niin kauan, kuin pysyttiin kerronnassa, kuvailussa ja tällaisessa, teksti oli joustavaa ja sulavaa. Jotkin dialogit aavistuksen verran pätkivät, eivät tuntuneet luonnollisilta. Esimerkkinä se, jossa Lily kertoo keskenmenostaan; Alicen sanallinen reaktio tuntui takkuilevan.

Itse en juurikaan näe tätä kelmificcinä. Jostain syystä (krhm :'D) kelmificci tarkoittaa minulle James, Sirius & Lupin -ficciä, jossa kaikki löytävät tyttöystävät, viettävät yhdessä joulua ja James voittaa huispausmestaruuden. Tai jotain tuohon suuntaan, mutta yhtäkaikki kouluaikaisia tapahtumia. Tottakai Lily on kuitenkin osa kelmejä omalla tavallaan, joten voihan tämän luokitella kelmificiksi. Tylsistytän vain teitä jorinallani.

Loppu sinetöi ficin, se oli ihana. Viimeinen pidempi kappale oli helmi.

~Em
Otsikko: Vs: Hajoaisin jos [Alice/Lily, K-13]
Kirjoitti: lurikko - 21.05.2008 18:10:14
En ole tainnut ikinä lukea sellaista femmeä, josta olisin oikeasti pitänyt; tämä oli nyt ensimmäinen. Hatunnosto! Olen kai törmännyt lähinnä liian suloisiin, minun silmiini jotenkin epätodellisilta tuntuviin teinityttöparituksiin, ja itse asiassa avasin tämän tuolta Naisten kymppi- haasteen sivulta sinun nimesi perusteella myös sen takia, että tässä oli genrenä myös angst. Joka tapauksessa tämä oli kyllä erittäin positiivinen yllätys, tajusin mahdollisesti jopa tykkääväni ainakin tällaisesta femmestä :D

Osasinkin odottaa runollista kerrontaa. Sinun kirjoitustyylisi on niin tavallaan epärationaalista, että en oikeasti ole aivan varma, pitäisikö sitä ajatella runona vai proosana. Lähinnä taitaa tulla mieleen, että tekstisi tuntuvat usein olevan proosan muotoon piilotettua runoa. Tässäkin ficissä pidän kauheasti tekstin rytmistä ja rauhallisesta soljumisesta, ja myös siitä, että ajatusta on paljon eikä sitä aina tarjota hopealautasella, ja kuitenkin teksti on myös helppolukuista tuntumatta tippaakaan negatiivisella tavalla yksinkertaiselta.

Sen verran täytyy rypistellä otsaa, että muutama kohta hieman särähti minun silmääni. Ne ovat tässä:

Lainaus
Tahdon pois luotasi, oi kaunis ikkunaprinsessa.

Tämä rikkoo mielestäni vähän tunnelmaa sen takia, että varsinkin loppuosa toteamusta kuulostaa sen verran dramaattiselta, että minulla on vaikeuksia ottaa sitä vakavasti. Sinun tyylisi on muutenkin hyvin dramaattista, ja yleensä se pysyy todella hienosti nimenoman sillä dramatiikan puolella, joka on vakavaa ja kaunista, mutta minulle henkilökohtaisesti tuo ylläoleva kohta astui aavistuksen verran sille toiselle puolelle, jossa dramatiikkaa on aavistus liikaa ja se muuttuu hauskaksi silloinkin, kun se kaiketi kuuluisi olla vakavaa. Sen takia tekisi mieli heittää, että vähempi parempi, jos joskus oppisin ensin itse toteuttamaan tuota sanontaa :D

Lainaus
”Elämä on maanpäällinen helvetti jota mä rakastan ihan liikaa.”


Tämä särähti myös, ja se johtuu nyt lähinnä siitä, että mielestäni lausahdus oli ensinnäkin aavistuksen verran kliseinen ja "loppuun asti mietitty", runollinenkin, (vaikkakin toki osuva) ollakseen kuitenkin suhteellisen spontaani repliikki; mutta pääasiassa lainasin tämän sen takia, että olisin tykännyt enemmän, jos ajatusta ei olisi tuotu esiin noin suoraan. Tuontapaista ajatustahan voi aistia joka tapauksessa ympäri tätä ficciä: sitä, kuinka tytöt näkevät maailman synkkänä ja kuitenkin elävät elämäänsä, huolehtivat miestensä puolesta ja perustavat perhettä. Ajatus on jo tullut esiin, ja alleviivaaminen tuntui hieman tarpeettomalta.

Lainaus
päidemme päälle kasvaa okapensassädekehä kun me ”tahdomme lapsillemme paremman tulevaisuuden”

Tämän taas halusin lainata (sen lisäksi, että se vain yksinkertaisesti kolahti minuun) sen takia, että tässä ajatus on mielestäni tuotu nimenomaan tosi hienosti ja taitavasti esiin. Ilmaisua tekee mieli pysähtyä miettimään; sen tuntee ymmärtävänsä, ja siltikään sitä ei aivan täysin ymmärrä - eikä tarvitsekaan. Okapensassädekehä on sanana aika pitkä mutta sopii hienosti ja on ihana, ja kauhean kuvaava, se laittaa ainakin minut miettimään, onko nyt siis kyse hyvästä asiasta vai ei ja onko ilmassa kenties teeskentelyä vai minkä ihmeen takia okapensaita, nehän pistävät... Ja lainausmerkit sopivat kohtaan hienosti, nostavat hieman kliseisen toiveen ylös muusta yhteydestä niin, että siihen kohdistuu hieman ironiaakin, ja sehän on hienoa ja toimii tässä mainiosti.

Lainaus
Ja kun hän siirtyy syrjään, kylmyys särkee sydämeni.

Tykkään! Tämä on hyvin yksinkertaisesti sanottu, ja ainakin minuun tehosi kyllä todella hyvin. Sinun tekstisi on niin soljuilevaa ja ajatukset usein sen verran väisteleviä, että on hienoa, että vastapainona on välillä tällaisia yksinkertaisesti toimivia lausahduksia, joita ei tarvitse jäädä pohtimaan, vaan jotka toimivat sellaisenaan.

Lainaus
Sytyn tuleen kun hänen kätensä pääsevät iholleni vaikka luulin ettei tuhka pala eikä varsinkaan sateessa.

Oijoi. Ensinnäkin mietin tässä hetken, sanoisinko jotain pilkuista, mutta taisinpa päätyä siihen, että tämä lausahdus toimii hienosti ilman pilkkujakin ja pilkuttamattomuus tuo siihen ihanaa hengästyneisyyttä. Ei siis mainintaa pilkuista, joita mahdollisesti olisi voinut olla ainakin yksi. Varsinainen syy tämän lainaamiseen on se, että tässäkin löytyy sellaista ihanaa monikerroksellisuutta, josta pidän. Alice ilmeisesti viittaa itseensä tuhkana, ja minun mielestäni tämä on juuri sitä mikä kaikki tekee tuon tuonne ylemmäs lainaamani hänen lausahduksensa elämästä tarpeettomaksi: ajatus tulee ilmi muutenkin, hienosti ja huomaamattomasti, mutta löytää silti perille. Sateen osuutta en kyllä nyt tajua, kun rupean sitä miettimään, mutta eipä se lukiessa edes vaivannut.

Hmm, dialogi tuntui välillä hieman paatokselliselta. Tiedän toki, että tämänkaltaista tekstiä on mukava kirjoittaa niin, että myös dialogi noudattelee hengästynyttä ja tunnekylläistä tyyliä, mutta jos itse saisin muuttaa yhden jutun tässä tarinassa, jarruttaisin ehkä hieman dialogin kohdalla. Kerrontahan voi lentää vaikka kuinka korkealla ja ainakin sinä osaat tehdä sen niin, että se ei käy raskaaksi ja kuulostaa hyvältä, mutta dialogi menettää mielestäni hieman uskottavuuttaan, kun se on koko ajan tietyllä tavalla vähintään puolisyvällistä ja paatoksellista ja hengästynyttä ja täynnä tunnetta. Vaikka toisaalta myönnän kyllä, että en osaa kuvitella tähän myöskään ihan normaalia tavanomaista rupattelua, se ehkä tuntuisi puolestaan turhalta... Onpas nyt vaikeaa päättää, mitä mieltä olen :)

Lilyn ja Alicen suhde on tässä hienosti kuvattu. Pidän siitä, että Frankia ja Jamesia ei ole unohdettu, työnnetty vain syrjään "jotta voitaisiin kirjoittaa Lilystä ja Alicesta yhdessä", vaan Frank ja James ovat selkeästi läsnä tyttöjen elämässä ja tärkeitä ihmisiä ja rakkaita heille, ja se tekee heidän välisestä suhteestaan vain entistä kauniimman ja tietenkin jotenkin hauraamman myös, kun molemmat kuitenkin ovat hyvin vahvasti myös toisessa suhteessa. Pidän myös kovasti siitä, että olet kirjoittanut tilanteen poikien kannalta jotenkin kauhean simppeliksi: ei mietitä pettämisiä, Lilyn ja Alicen rakkaus on okei sellaisenaan tilanteesta huolimatta, ainoa ongelma on, että maailma on kaatumassa niskaan.

Pitää vielä sanoa, että tykkään ficin nimestä kovasti, ja pidän myös lopetuksesta, ja siitä, miten lasten itkeminen tavallaan rikkoo tunnelman ja samalla tuntuu tekevän siitä realistisemman ja uskottavamman, ja pidän siitäkin, miten viimeinen virke sitoo koko ficin yhteen ja samalla yhdistää sen myös nimeensä. Ja nyt lopetan jaarittelun :)