Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Hunajaherttua => Aiheen aloitti: Siunsäe - 21.06.2012 22:44:10
-
Title: Kiveen kahlittu koira
Author: Siunsäe (that's me!)
Rating: k-11
Genre: romanttinen draama huumorilla höystettynä
Paring: Albus Potter/OC, Scorpius Malfoy/OC/Dominique Weasley, Rose Weasley/OC ja paljon muita
Disclaimer: Täti Row omistaa koko maailman, minä vain tekstin ja pari henkilöntekelettä.
Summary: Albus Potter käy kuudennetta vuottaan Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Eräänä päivänä hän löytää Kielletystä metsästä kummallisen kiven, jonka sisään on vangittu erään menneisyydestä tutun henkilön sielu, jonka on luultu kuolleen jo kauan sitten. Albus ryhtyy koulunsa ohella selvittämään kiven arvoitusta. Syksyn kuluessa hän painii myös monien muiden ongelmien, kuten nipottavien opettajien ja naishuolien parissa, tietenkin yhdessä parhaiden ystäviensä Scorpius Malfoyn ja Will Longbottomin kanssa. Tarinassa tutustutaan moniin myöhempien aikojen Tylypahkan oppilaisiin ja opettajiin ja kuullaan heidän tarinoitaan.
A/N: Alun perin sain idean ja hirmuisen inspiraation Deathly Hallows part 2 -leffasta. Halusin kirjoittaa siitä, millaisia persoonia kolmas sukupolvi pitää sisällään. Lisäksi halusin ratkaista jonkin Rowin jättämän arvoituksen omalla tavallani. Ja yhdistää nämä kaksi asiaa täyspitkäksi tarinaksi! Tämä ficci on pisin koskaan kirjoittamani. Ficci on nyt kirjoitettu valmiiksi, ja mukana on ollut beta. Ficci on myös Vuotiksessa.
Toivoisin paljon kommentteja tarinasta, risuja tai ruusuja, koska olen nähnyt tämän eteen paljon työtä vuoden ajan! :)
HOX!!! KKK:lle on ilmestynyt jatko-osa Ranskalainen kaunotar (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=38867.0) k-11, jonka mukana pääsee seuraamaan, kuinka jengin seitsemäs kouluvuosi sujuu. Draamaa, seikkailua ja romantiikkaa jälleen luvassa! :)
-------------------------------------------------------------------
KIVEEN KAHLITTU KOIRA
Ensimmäinen luku
Tapaaminen
Kielletyssä metsässä ryskyi. Linnut pakenevat pelästyneinä puskista taivaalle. Silloin erään puun runkoon ilmestyi taikasauvasta lauotun kirouksen synnyttämä palanut kolo. Pian tuon samaisen puun takaa ilmestyi raivoa huokuva poika, joka tömisteli metsän halki vihaisena. Albus Severus Potter ryski seuraavan puun luo ja purki vihaansa siihen iskemällä tällä kertaa nyrkkinsä sen pintaan. Siinä samassa hän jo katui tekoaan, sillä hänen rystysensä tuntuivat murskautuneen. Hän huusi metsään kirouksen ja hieroi nyrkkiään ähkien kivusta. Sitten hän jatkoi matkaansa raivoten edelleen kuin pyörremyrsky. Hän kirosi sauvallaan kaiken, mikä vastaan tuli.
Albus ei tiennyt, minne oli menossa. Hän tiesi vain, miksi oli niin silmittömän raivostunut. Hänen raivonsa johtui eräästä tytöstä. Hän oli seurustellut tuon tytön kanssa pitkään ja välitti hänestä todella paljon. Vielä eilen kaikki oli ollut hyvin. Tuo tyttö, Camilla Smith, kuului luihuisen tupaan. Hän oli Albusta vuoden vanhempi ja hänen isänsä, Zacharias Smith, työskenteli taikaministeriössä ja oli erittäin tarkka siitä, kenen kanssa hänen tyttärensä liikkui. Albus oli rohkelikko, eikä todellakaan sopivaa seuraa Camillalle. Camilla oli sanonut Albukselle, ettei hänen isänsä koskaan hyväksyisi Albusta tämän poikaystäväksi ja suuttuisi tyttärelleen verisesti, jos saisi tietää heidän suhteestaan. Siitä huolimatta he olivat seurustelleet jo puoli vuotta –salaa. Kukaan koulussa ei tiennyt heidän suhteestaan, paitsi Albuksen ja Camillan läheisimmät ystävät, ja he olivat siihen asti tapailleet salaisesti, yleensä ulkona. Camilla pelkäsi isäänsä silmittömästi, ja Albus oli tähän asti ymmärtänyt tyttöä ja kunnioittanut tämän toivetta pysyä hiljaa.
Tänä aamuna kaikki oli kuitenkin muuttunut. He olivat tavanneet ennen tuntien alkua eräässä tyrmien sopukassa ja Camilla oli kertonut Albukselle, ettei voinut enää jatkaa tällä tavalla. Hän oli sanonut kyyneleet silmissä, ettei halunnut enää tavata poikaa ja juossut sitten pois. Kun Albus oli toennut järkytyksestä ja juossut tytön perään, tämä oli jo kadonnut luihuisten oleskeluhuoneeseen, eikä Albus päässyt pysäyttämään häntä. Vihan ja järkytyksen sekaisin tuntein poika oli lähtenyt juoksemaan Kiellettyyn metsään. Hän ei välittänyt säännöistä ja hänelle olisi aivan sama, vaikka rehtori McGarmiwa antaisi hänelle sata jälki-istuntoa. Hän halusi vain päästä pois kirotun Tylypahkan linnan läheisyydestä.
Pian Albus saapui metsäaukiolle. Vaikka aukio oli hyvin iso, aurinko ei paistanut sinne ollenkaan. Poika katsoi ylös ja näki, kuinka aukiota ympäröivät jykevät puut olivat kaartuneet latvoistaan alueen ylle, eikä yksikään valonsäde päässyt loistamaan aukiolle asti. Albus istui lähimmälle kivelle ja mietti tummatukkaista tyttöään, jonka oli hetki sitten menettänyt.
”Tämä ei ole reilua!” hän voihkaisi.
Pian hänen raivonsa kasvoi taas niin suureksi, että hänen teki mieli tappaa kaikki sadan mailin säteellä. Suutuksissaan hän nosti maasta pienen kiven ja puristi sitä toivoen, että kuulisi sen huutavan kivusta. Juuri, kun hän oli nakkaamassa kiven menemään, hän kuuli jostain aivan selvää, kirkasäänistä puhetta.
”James?”
Albus jähmettyi. Kuka oli puhunut? ”Kuka siellä?” hän kysyi ja vilkuili ympärilleen.
”Täällä minä olen”, matala miesääni puhui jälleen.
Silloin Albus katsoi kädessään olevaa kiveä ja yritti käsittää ajatuksiaan. Puhe oli kuulunut siitä.
Kivestä.
”Oletko sinä tosiaan James?” kivi kysyi.
Albus pudotti sen kauhuissaan maahan ja tuijotti sitä kuin pelkäisi sen räjähtävän.
”Häh?” kivi tiukkasi.
Albus nielaisi ja vastasi peloissaan: ”E-En ole.”
”Kuka sinä sitten olet?” kirkas ääni tivasi.
”A-Albus”, poika lähes kuiskasi.
Kivi oli hetken hiljaa. Sitten se puhui ihmetystä täynnä olevalla äänellä: ”Et kai suinkaan itse Albus Dumbledore? Onpas äänesi muuttunut.”
”E-en!” Albus parkaisi kauhuissaan, koska pelkäsi, että kohta kivi alkaisi jotenkin puolustautua vaaralliseksi toteamaansa aikansa mahtavinta velhoa, Albus Dumbledorea, vastaan. ”Minä olen Albus Potter! EN Dumbledore.” hän kiiruhti korjaamaan.
”Täh?” nyt miehen ääni kuulosti aivan puulla päähän (tai kiveen) lyödyltä.
Albus ei uskaltanut puhua mitään. Hän toivoi vain, ettei kivi sanoisi enää mitään. Häntä pelotti todella ja hän luuli tulleensa hulluksi. Hän vilkuili vielä ympärilleen etsien äänille jotain toista lähdettä, muttei nähnyt mitään muuta kuin maassa nököttävän pienen neliskulmaisen kiven. Ja kun puhe jatkui taas, se kuului ilmiselvästi kivestä.
”Albus Potter? Potter? Huijaatko minua, poika?” kivi kuulosti epäilevältä.
”E-en”, Albus vikisi.
”Poika, ketkä ovat vanhempasi?” ääni kysyi ja lisäsi pisteliäästi: ”Jos sinulla sellaisia edes on.”
”On minulla”, Albus vastasi ja veti sitten henkeä. ”Harry ja Ginny Potter.”
Taas seurasi hetken hiljaisuus. Sitten tapahtui jotain sellaista, mitä Albus ei olisi osannut odottaa. Kivestä purkautui sellainen naurun remakka, että oli vaikea uskoa, että niin pienestä asiasta voi syntyä niin suurta mekkalaa. Kivi nauroi pitkään ja lopulta kuulosti aivan siltä, kuin se pyyhkisi naurunkyyneleitä silmistään. Sitten se hiljeni taas hetkeksi. Albus haukkoi henkeään ja osoitti nyt kiveä taikasauvallaan kuin peläten, että se hyökkää kimppuun. Olen varmaan tullut hulluksi! hän ajatteli kauhuissaan.
”Harry Potterin poika! Suurenmoista! Tiedätkö mitä, kuulostat aivan häneltä”, kivi vielä lisäsi ennen kuin jatkoi: ”No, arvaapa kuka minä olen”, ja kun Albus ei järkytykseltään kyennyt vastaamaan mitään, kivi jatkoi iloisesti: ”Minä olen isäsi kummisetä, Sirius Musta!”
Äänen ilmoitus tuli niin puskasta, että Albus tipahti kiveltä, jolla oli istunut. Hän poimi heti taikasauvansa ja nousi äkkiä kyykkyyn ääntelevän kiven eteen. Hän tuijotti sitä tyrmistyneenä. Nyt hän oli aivan varma siitä, että oli seonnut täysin. Tuo kivi ei mitenkään voinut olla hänen isänsä kummisetä, jonka hän tiesi kuolleen yli kaksikymmentä vuotta sitten Taikaministeriössä Salaisuuksien osastolla kuolonsyöjä Bellatrix Lestrangen iskusta.
”Aika hassua, eikös?” kivi naurahti. ”Sinä varmaan luulet, että olen kuollut. Tai no, et ole aivan väärässäkään. Olen nimittäin melkein kuollut.”
Nyt Albus ei kyennyt enää ajattelemaan päänsä sisässä, vaan hänen oli pakko selostaa pohdintansa ääneen selvittääkseen itseään.
”Mutta sinähän kuolit! Bellatrix Lestrange tappoi sinut ja kaaduit sen mystisen holvikaaren toiselle puolelle, eikä ruumistasi koskaan löydetty, eikä kukaan tiennyt, mihin jouduit.”
”Täsmälleen!” kivestä kuului riemukas huudahdus. ”Tänne! Jouduin tänne!” tuntui aivan, kuin mies kiven sisässä olisi osoitellut sitä innoissaan.
”Mutta eihän se ole mahdollista!” Albus huudahti. Hän tuijotti silmät suurina kiveä, jonka päällä hän oli huomannut oudon, lohjenneen kuvion. ”Mikä ihme tuo kivi on?”
”Kivi?” Siriuksen ääni kysyi ihmetellen. ”Olenko minä kiven sisässä? No, sepäs sattui!” Ja taas kivestä kuului lyhyt nauru.
”No, minä näen ainoastaan kiven, josta sinun äänesi kuuluu”, Albus selitti hämmentyneenä.
”Totta puhuen, olen ollut täällä aika kauan. Olen kuunnellut metsän ääniä monen vuoden ajan. Olen aikani kuluksi miettinyt olotilaani ja arvellutkin, että olen jonkin tavaran sisällä metsässä, mutten yhtään osannut arvata, minkä sisässä tai missä metsässä. Olet ensimmäinen ihminen, jonka äänen kuulen ja satuitpa sopivasti olemaan juuri minun Harryni poika!” Siriuksen ääni kertoi innoissaan ja jatkoi: ”Eli siis: sanoit, että olen kiven sisällä. Millaisen kiven ja mikä tämä metsä on?”
Albus katsoi kiveä. ”Kivi on aika pieni. Se on neliön muotoinen ja musta. Lisäksi siinä on jokin kuvio”, Albus kumartui katsomaan kiveä tarkemmin, eikä voinut lopulta vastustaa kiusausta ottaa sitä käteensä. Hän nosti kiven silmiensä eteen ja tutki siinä olevaa kuviota. ”Öh, kuvio on vähän lohjennut, mutta se on kolmion muotoinen. Minulle tulee siitä mieleen silmä.”
”Ahaa. Entä missä minä olen?” Sirius kysyi.
”Kielletyssä metsässä”, Albus vastasi.
”Eli olen vanhalla koulullani. Hieno juttu! Kerropas nyt, minkä ikäinen sinä olet ja onko sinulla veljiä tai siskoja?” Siriuksen ääni kysyi täynnä kiinnostusta.
”Minä olen nyt seitsemäntoista ja olen kuudennella luokalla Tylypahkassa. Minulla on pikkusisko ja isoveli, Lily ja James.”
”Todellako?” Sirius kysyi ja naurahti taas: ”Onpas Harry antanut lapsilleen kunnioitettavat nimet. Olen entistäkin ylpeämpi hänestä.”
”Kuule, oletko sinä oikeasti Sirius Musta?” Albus kysyi sydän pamppaillen.
”Olen minä! Aivan varmasti olen! Kysy mitä vain Siriuksesta, niin täältä tulee vastaus, enkä varmasti valehtele!” Kivi huudahti loukkaantuneena.
”Okei okei, uskotaan!” Albus vakuutti. ”Mutta miksi sitten olet siellä, etkä... noh… kuollut?”
Sirius huokaisi ja kertoi: ”En oikein tiedä itsekään. Epäilen, että silloin, kun se kirottu Lestrangen hupakko laukaisi minuun tappokirouksen, se ei ehtinyt vaikuttaa täysin, kun jo kaaduin holvikaareen ja se imaisi minut sisälleen. Tiedän, että ruumiini ja sieluni revittiin sen jälkeen heti kättelyssä irti toisistaan. Ruumiini olinpaikasta minulla ei ole harmainta aavistustakaan, mutta sieluni varmaankin lukittiin tähän kuvailemaasi kiveen. Sieluni on joutunut väliaikaiseen sijoituspaikkaan, tila-ajan olotilaan. En siis ole elävä, enkä kuollut, mutten oikeastaan aavekaan. Minä vain olen tyhjyydessä. Arvaa vain, kuinka antoisaa täällä on ollut viettää kymmeniä vuosia ilman mitään. Et näe mitään, et tunne mitään, kuulet vain lintujen laulua ja säätilojen vaihtelua metsiköstä, jonka sijaintia et edes tiedä. Voisin tehdä itsemurhan, siis jos vain voisin.”
Albuksen oli pakko naurahtaa. Pelko ja järkytys purkautuivat yhtä aikaa ja pian hän nauroi hervottomasti. Lopulta hän pyyhki naurunkyyneliään puseroonsa ja koitti sitten vakavoitua hiukan.
”Hyvä, että jollain on hauskaa”, Sirius piikitteli rentoon sävyyn, eikä Albus voinut olla virnistämättä.
”Noh, mitäs nyt tehdään?” hän kysyi käsissään lepäävältä kiveltä.
”Tiedätkö, olen aivan varma, että on olemassa jokin keino, kuinka minut saisi vapautettua tästä vankilasta ja päästettyä sinne, minne kaikki muutkin kuolleet menevät. Ja minusta vähän tuntuu, että sinä olet juuri oikea henkilö löytämään vastauksen”, Sirius vastasi innokkaasti.
”Luuletko noin?” Albus kysyi ja jännitys kupli hänen sisässään.
”Tietenkin, olethan isäsi poika!” Sirius vastasi kuin vinkaten silmää. ”Noniin, viehän minut linnaan.”
Albus nousi ylös häkellyksissään ja lähti kävelemään takaisin kohti Tylypahkaa. Hän oli unohtanut Camillan täysin. Tyttö palasi kuitenkin takaisin hänen mieleensä, kun Sirius alkoi kysellä, miksi Albus oli harhaillut yksin Kielletyssä metsässä.
”Ainakin meidän aikaamme se oli vielä kiellettyä aluetta”, hän piikitteli.
Albus ei suostunut kertomaan Siriukselle todellista syytä, vaan sanoi vain epämääräisesti, että oli ollut kävelyllä. Samaan aikaan hän koetti järjestellä ajatuksiaan. Kaikki tuntui niin sekavalta, ja hän oli varma, että äskeisten tapahtumien käsittelyyn kuluisi paljon enemmän aikaa kuin vain pari kouluviikkoa.
Linnan aulaan saapuessaan Albus käski Siriusta pysytellä hiljaa ja sujautti sitten kiven kaapunsa taskuun. Hän käveli eteisaulan halki ja huomasi, että suuressa salissa tarjoiltiin päivällistä. Oppilaiden puheensorina kaikui iloisesti aulan halki ja Albus huomasi olevansa todella nälkäinen. Hän meni suureen saliin ja hänen katseensa vaelsi rohkelikkojen pitkään tupapöytään. Sieltä hän tunnisti heti kaksi tuttua kasvoa ja käveli salin poikki heidän luokseen. Hän istuutui pöytään ja tervehti kahta hyvin toisistaan erinäköistä poikaa, jotka istuivat vierekkäin pöydän toisella puolella.
”Moi Scorpius ja Will.”
”Moi Al! Me mietittiinkin, minne hävisit”, vaalea poika tervehti häntä pöydän toiselta puolelta.
Scorpius Malfoy oli ollut Albuksen paras ystävä jo kuusi vuotta. Poika oli hyvin pitkä ja komea. Hänen vitivalkoinen tukkansa kehysti lähes yhtä vaaleita suippoja kasvoja, joiden keskeltä tuikkivat eloisat, harmaat silmät. Scorpius oli Tylypahkan suosituimpia poikia tyttöjen keskuudessa. Poika ei kuitenkaan ollut aikoihin seurustellut vakavasti. Hänen viimeisin suhteensa päättyi viidennen kouluvuoden keväänä. Hän oli silloin seurustellut vuotta vanhemman rohkelikkotytön, Linda Haftonin, kanssa, joka oli ollut pojan suuri rakkaus. Linda oli kuitenkin suuttunut Scorpiukselle, kun tämä oli huudellut humalassa tyttöystävänsä entisten heilojen nimiä julkisesti Tylypahkan käytävillä ja haukkunut nämä pystyyn joka ainoalle vastaantulijalle. Seuraavana päivänä tyttö oli pistänyt heidän välinsä poikki ja särkenyt samalla Scorpiuksen sydämen. Poika sai kaksi viikkoa jälki-istuntoa, mutta olisi varmaan istunut vaikka kaksi vuotta jälki-istunnossa, jos olisi vain voinut peruuttaa edellisen iltansa hölmöilyt.
Scorpius muistutti hyvin paljon isäänsä, Draco Malfoyta, joka oli entinen luihuinen ja nykyisin töissä taikaministeriössä. Mies oli myös entinen kuolonsyöjä ja monet pitivätkin häntä edelleen petturina ja kavalana miehenä. Isänsä taustasta huolimatta Scorpius oli lajiteltu rohkelikkoon. Hän ei hävennyt isäänsä, mutta oli onnellinen, ettei hänen huono maineensa ollut liannut häntäkin. Poika oli nimittäin rohkelikkojen kesken erittäin suosittu ja hänen kiihkeä tuvan puolustamisvimmansa loi hyvää ilmapiiriä rohkelikon tuvan riveihin. Scorpius oli erittäin tarkkasilmäinen ja nopeat refleksit omaava ja tästä syystä hän pelasikin erinomaisesti etsijää rohkelikon huispausjoukkueessa. Tosiasiassa Scorpius ei ollut mikään joukkuepelaaja, vaan hän halusi loistaa yksin ja saikin aina kaiken kunnian itselleen, kun nappasi siepin näyttävästi tiukan matsin päätteeksi. Niinä päivinä hän oli kiistatta rohkelikon suurin sankari.
”Eksyitkö kenties tyrmiin?” kysyi Scorpiuksen vieressä istuva tumma poika virnuillen.
Will Longbottom oli Albuksen ja Scorpiuksen hyvä ystävä, vaikka poikkesikin heistä suuresti. Mutta sanottiinkin, että vastakohdat täydensivät toisiaan, ja varmaan juuri siksi hän tuli niin hyvin toimeen poikien kanssa. Myös Will kuului rohkelikkoon ja omisti tuvassa monia luotettavia ystäviä, joiden puoleen hän kääntyä, jos hän jäi joskus Albuksen ja Scorpiuksen tekemisten ulkopuolelle. Hänen molemmat vanhempansa työskentelivät opettajina Tylypahkassa: Neville Longbottom opetti yrttitietoa ja Hannah Longbottom opetti tähtitieteitä ja toimi puuskupuhin tuvanjohtajana. Williä kiusattiin joskus vanhempiensa takia, mutta silloin Albus ja Scorpius riensivät hätiin ja viime aikoina kiusaajat eivät olleet enää edes uskaltaneet raottaa suutaan, koska olivat oppineet kunnioittamaan Willin ystävien kivuliaita kirouksia. Will oli hyvin tunnollinen oppilas ja viidentenä kouluvuotenaan hän oli toiminut erittäin esimerkillisesti valvojaoppilaan roolissa.
Albus, Scorpius ja Will muodostivat rohkelikon erottamattoman poikakolmikon, joka tunnettiin jokaisessa tuvassa, ja jota suurin osa luihuisista osasi jo varoa. He olivat kovia kiusaamaan luihuisten oppilaita ja erityisesti Artemis ”Ruttukuono” Flint oli heidän suosiossaan. Kolmikosta kovin keppostelija oli kiistatta Albus Potter. Hänen päänsä pursusi ideoita, joilla huijata opettajia, ja Tylypahkan sääntöjen rikkominen oli hänelle arkipäivää. Hän ja Scorpius harrastivat aina tilaisuuden tullen vahtimestari Corstoyn eli ”Korston” kiusaamista, ja yleensä aina Albus oli toimintasuunnitelmien takana. Pojalla oli lyhyt, tumma ja suora tukka, ja hän omisti urheilullisen vartalon. Hän pelasi rohkelikon huispausjoukkueessa jahtaajaa, eikä kukaan enää nykyisin uskaltanut kiistää sitä, etteikö hän olisi ollut kaikkien aikojen paras maalitykki. Huispaustaitojensa lisäksi hänet tunnettiin laajalti isänsä, Harry Potterin, takia, ja hän sai Lordi Voldemortin tappajan poikana paljon tuntemattomien huomiota osakseen, mikä ei toki haitannut poikaa ollenkaan.
Albus vilkaisi ystäviään. Hän muisti hyvin, kuinka he olivat tavanneet. Se oli ollut yksi Albuksen elämän hienoimmista päivistä ja muistot saivat hänet hymyilemään edelleen.
Oli koittanut yksitoistavuotiaan Albuksen ensimmäinen koulupäivä ja Tylypahkan junaan astuessaan häntä jännitti aivan hirveästi. Isommat pojat olivat heti tunnistaneet hänet kuuluisan Harry Potterin pojaksi ja pyydelleet häntä istumaan viereensä. Albus oli kuitenkin arka –oli ollut vielä silloin- ja oli kipittänyt vauhdilla tuntemattomien poikien ohi ja löytänyt viimein vaunun, jossa hänen tutut ystävänsä istuivat. Hän oli mennyt arasti vaunuosastolle ja jutellut jännittyneenä ystäviensä Rose ja Dominique Weasleyn kanssa. Rose oli Albuksen äidin veljen, Ron Weasleyn, tytär ja Dominique hänen äitinsä toisen veljen, Bill Weasleyn, tytär, ja Albus ja tytöt olivat läheisiä perhetuttuja.
Jonkin ajan kuluttua heidän seuraansa liittyi myöskin heille jo ennestään tuttu poika, Will Longbottom, jonka isä oli Albuksen ja Rosen vanhempien hyvä ystävä. Will oli tuolloin vielä arempi kuin Albus ja hän tuskin puhua pukahti koko matkan aikana. Jossain vaiheessa matkaa heidän vaunuosastonsa läpinäkyvän oven ohi kulki vaalea, pieni poika. Mennessään hän kurkkasi arkana heidän osastolleen, mutta hätkähti nähdessään Albuksen ja jatkoi kiireesti matkaansa.
Lajitteluun saapuessaan Albus ja Will näkivät vaalean pojan uudelleen ja Albus kuiskasi Willille, että poika oli Draco Malfoyn, entisen kuolonsyöjän poika, ja sanoi olevansa aivan varma, että poika menisi luihuiseen. Lajittelupenkille istuessaan Albus pelkäsi hirveästi joutuvansa luihuiseen, mutta onneksi lajitteluhattu oli heti ehdottoman varma siitä, että poika kuuluisi rohkelikkoon. Onnellisena Albus kirmasi rohkelikkopöytään, jossa hänen isoveljensä, James, onnitteli häntä iloisesti taputtamalla reippaasti selkään. Albus istuutui ja jatkoi lajittelun seuraamista. Seuraavaksi hänen kanssaan rohkelikkojen pöytään liittyi ylpeyttä huokuva Will Longbottom, jonka vanhemmat osoittivat innokkaasti suosiotaan opettajien pöydässä. Pian tuli pelokkaan näköisen Scorpius Malfoyn vuoro. Hattu mietti jonkin aikaa -oikeastaan paljon pitempään kuin muiden oppilaiden kohdalla oli miettinyt. Lopulta salissa kaikui korviahuumaava huuto:
”Rohkelikko!” ja Scorpius Malfoy nousi jähmeästi ylös tuoliltaan ja käveli oudon robottimaisesti rohkelikkojen pöytään. Albus ja moni muu tuijottivat poikaa kummissaan.
Illalla Albus raahasi tavaransa tulevaan makuuhuoneeseensa, jonne Will oli jo ehtinyt valmiiksi. Heidän huoneessaan oli kolme sänkyä ja pojat odottivat jännittyneinä, kenet he saisivat kolmanneksi huonetoverikseen. He saivat vastauksen pian, kun Scorpius Malfoy saapui heidän huoneeseensa tavaroidensa kanssa. Albus suhtautui poikaan viileän neutraalisti, koska hänen halveksiva mielipiteensä pojasta oli muuttunut sillä hetkellä, kun hänet oli lajiteltu rohkelikon tupaan. Albus oli ollut aina sitä mieltä, ettei rohkelikon tupaan lajiteltu ketään oikeasti ilkeää ihmistä. Pojat tervehtivät toisiaan lyhyen kohteliaasti ja jatkoivat tavaroidensa purkamista.
Myöhemmin Albus makoili sängyllään odottaen, että Will ja Scorpius saisivat omat laukkunsa purettua. He olivat olleet hiljaa Scorpiuksen saapumisesta lähtien ja viimein rohkeni Will aukaista suunsa.
”Kuka sinä olet?” poika kysyi osoittaen sanansa matka-arkkuaan kaivavalle Scorpiukselle, joka jähmettyi siinä samassa.
”Miten niin?” Scorpius kysyi hiukan varautuneeseen ja puolustautuvaan sävyyn.
”Siten niin, että minä ja Albus (Will nyökkäsi kohti Albusta) tunnetaan jo toisemme, mutta kumpikaan meistä ei tunne sinua.”
”Olen Scorpius Malfoy. Ja olin aivan varma, että menisin luihuiseen”, poika tokaisi.
”Onko Rohkelikossa sitten jotain vialla?” Albus puuttui ensimmäisen kerran keskusteluun sänkynsä perältä.
Scorpius vilkaisi pelokkaasti Albusta ja vastasi sitten: ”Ei –minulle.”
”Miksi sitten sanoit noin?” Will kysyi.
Albus kuitenkin kumosi heti Willin kysymyksen omallaan: ”Pelkäätkö, ettei isäsi ole tyytyväinen siihen?”
Scorpius katsoi Albusta kauhuissaan. Sitten hän ryhdistäytyi ja keräsi viimeiset rohkeuden rippeensä. ”En minä pelkää!” hän kivahti pojalle.
”Minä tiedän paljon isästäsi. Minun isäni ja sinun isäsi tunsivat nimittäin aika hyvin toisensa, vaikkeivät kuitenkaan olleet kovin hyvissä väleissä, mikä on aika harmi”, Albus totesi. Häntä ei pelottanut tippaakaan puhua oman ikäiselleen pojalle, vaan hänen äänensä huokui itsevarmuutta.
”Miksi niin harmi?” Scorpius kysyi hyvin varautuneesti.
”Koska isäsi on hieno mies. Ei hänessä ole mitään vikaa. Hän vain teki elämässään virheen, mutta niinhän me kaikki tehdään. Ja sinun isäsi on sitä paitsi todella rohkea”, Albus lisäsi ja näki, kuinka Scorpiuksen uhkaava ilme pehmeni hitaasti.”Olen aivan varma, ettei sinun isäsi suutu sinulle, vaikka sinut lajiteltiinkin Rohkelikkoon. Hän nimittäin tietää aivan varmasti, että olisi itsekin voinut kuulua tähän tupaan, jos vain olisi valinnut toisin. Minun mielestäni hänen sietäisi olla ylpeä sinusta, koska ei ole todellakaan mikään häpeä olla Rohkelikossa.”
Ja niine hyvineen Albus veti peiton ylleen ja kääntyi poispäin Scorpiuksesta, joka oli lopettanut jo aikoja sitten matka-arkkunsa kaivelemisen ja tuijotti nyt poikaa hämmentyneenä. Makuusaliin lankesi hiljaisuus, eikä edes Will uskaltanut toivottaa hyviä öitä kummallekaan pojalle. Ilmapiirin jännitys laski hitaasti, mutta silmät auki pedissään makaava Albus tunsi, että oli juuri tutustunut poikaan, jonka kanssa hän tulisi tulevaisuudessa viettämän paljon aikaa yhdessä. Hän oli nähnyt sen pojan uhmakkaina loistavista kirkkaista silmistä.
Albus tokeni nopeasti muistoistaan ja kumartui ottamaan lihapataa ruokaa täynnä olevasta pöydästä. Hän vilkaisi Scorpiusta, joka istui odottaen pöydän toisella puolella. Kiireettömästi Albus laski täyden lautasensa pöytään ja otti ruokailuvälineet käteensä. Hän tökkäsi lihapalaa haarukallaan ja sanoi sille hiljaisella äänellä: ”Camilla jätti minut.”
”Täh!” pojat huudahtivat niin, että moni rohkelikkopöydässä istuva ja muutama viereisen pöydän korpinkynsikin kääntyi tuijottamaan kolmikkoa.
”Hiljaa!” Albus sähähti vilkaisten ympärilleen ja kertoi sitten ääntään madaltaen: ”Se ei kuulemma kestänyt enää sitä salailua.”
”No olisi sitten julkistanut teidän suhteen, jos se mukamas niin paljon sitä vaivasi!” Scorpius mylvi välittämättä Albuksen murhaavasta ilmeestä. ”Tehän olitte niin rakastuneita!”
”Mutta hänhän pelkää isäänsä. Ehkä hänen isänsä oli saanut selville jotain ja tiukkasi Camillalta teistä ja nyt Camilla haluaa välttyä suuremmilta ongelmilta”, Will sanoi diplomaattisesti ja jatkoi vielä varoen: ”Hän pitää sinusta varmasti edelleen.”
”Suu kiinni, Will! Ei tässä teidän mielipiteenne auta enää mitään. Kaikki on ohi!” Albus huudahti ja nousi äkisti pöydästä. Nälkä kurni vatsassa edelleen, mutta hän ei enää kestänyt nähdä ketään. Läheltä piti, ettei hän vetänyt taikasauvaansa kaavun alta ja kironnut Williä pieneksi torakaksi.
Hän meni vihaista puolijuoksua ulos Suuresta salista ja sujahti ensimmäiseen salakäytävään erään vaaleanpunaista kukkamaljakkoa esittävän taulun taakse. Sitä kautta hänellä meni puoli minuuttia päästä kuudenteen kerrokseen, jossa rohkelikon oleskeluhuoneen sisäänkäynti, Lihavan Leidin muotokuva, sijaitsi.
”Salasana?” Lihava Leidi kysyi hänen saavuttuaan paikalle.
”Kielletty metsä!” Albus ärähti.
”Hyvä on! Ei tarvitse räyhätä”, Leidi sanoi loukkaantuneena ja heilautti muotokuvansa sivuun paljastaen takaansa rohkelikon oleskeluhuoneen.
Albus marssi suoraa päätä poikien makuusaliin ja rysähti pedilleen. Hän oli niin vihainen maailmalle.
”Ahaa, naishuolia. Niin arvelinkin”, kuului viekas ääni Albuksen taskusta.
Albus hätkähti ja kaivoi taskustaan pienen kiven ja nousi istumaan. Hän oli aivan kokonaan unohtanut Siriuksen, joka oli tietenkin kuullut kaiken Suuressa salissa.
”Äh, ole hiljaa”, Albus äyskäisi kivelle.
”Sanon vain sen, että tytöt ovat todella outoja ja niiden liikkeitä on meidän typerien miesten mahdotonta ymmärtää, joten älä syytä itseäsi”, Sirius opasti.
”Tuo ei auta nyt”, Albus totesi. ”Hyvää yötä”, hän toivotti vielä tympeästi ja sulki pienen kiven pöytälaatikkoonsa.
Poika kääriytyi peittoon ja sulki silmänsä. Hän ajatteli Camillaa, Scorpiusta, Williä ja Siriusta. Hänelle oli tapahtunut aivan liikaa asioita yhdelle päivälle. Hän huokaisi ja koetti tyhjentää mielensä kaikista asioista ja antaa unen tulla. Viimeisenä ajatuksenaan ennen nukahtamista hän toivoi, että huomenna kaikki olisi paremmin.
-
Olen jo Vuotiksessa tätä kommentoinut, muistaakseni (yksi syy, miksi siellä käyn välillä, koska haluan lukea uudet osat).
Tykkään paljon tämän ideasta ja siitä, mitä olen ehtinyt lukemaan, mutta joka tapauksessa sun tyylisi, idea vei mukanaan. Jokainen osa, jonka oon lukenu, saa janoamaan jatkoa, kuten nytkin, joten jään nöyränä odottamaan.
-
Wow.
Aivan uskomaton idea.
Virheitäkään en löytänyt.
xo, Lily
-
Hei kaikille!
Tulin julkaisemaan uutta lukua, mutta vastaan ensin kommentteihinne. :)
Sinikeiju: Kiitoksia kovasti mielenkiinnostasi niin täällä kuin Vuotiksenkin puolella. :) Olen kovin otettu sanoistasi.
Lily: Kiitos paljon kehuista! Jatka lukemista, niin saa nähdä, pidätkö jatkosta. :)
A/N: Nyt julkaisen toisen luvun, jonka nimi kertoo paljon. ;) Tässä luvussa esitellään lisää henkilöitä ja kurkistetaan erään henkilön menneisyyteen! Ainoa, mitä toivon on, että pidätte tarinasta. Kertokaa siis mielipiteenne luettuanne!
~Siunsäe
_______________________________________________________
Toinen luku
Ongelmaa naisista
Albuksen, Scorpiuksen ja Willin kuudes kouluvuosi oli aluillaan. Ensimmäisen viikon aikana he saivat tuvanjohtajaltaan, professori Ted Lupinilta, lukujärjestykset, jotka näyttivät taas kerran tiukemmilta kuin koskaan aiemmin. Albus ja Scorpius eivät kuitenkaan jaksaneet ottaa turhaa stressiä, kun taas Will säntäili heidänkin puolestaan ympäri rohkelikon oleskeluhuonetta tuskaillen, kuinka selviäisi tulevasta kouluvuodesta.
Albus jutteli joka aamu ja ilta ja aina tilaisuuden tullen Siriuksen kanssa. Hän piti miehestä päivä päivältä enemmän ja alkoi jo pikkuhiljaa tottua siihenkin, että puhui kivelle. Hän oli myös tutkinut tarkkaan kiven pinnassa olevaa kuviota ja päättänyt etsiä kirjastosta vastausta siihen, mitä kuvio merkitsi. Häntä häiritsi, koska kuvio näytti hänestä jotenkin utuisesti tutulta, aivan kuin hän olisi nähnyt sen ennenkin.
Albus piti kiven salassa, eikä kertonut siitä edes Scorpiukselle, joka tivasi tasaisin väliajoin, miksi Albus käyttäytyi välillä niin oudon salaperäisesti. Scorpiuksen selvitysyritykset kuitenkin vain laimenivat päivä päivältä ja Albus tiesi hyvin, mistä se johtui. Poika oli nimittäin saanut tietoonsa, että hänen entinen tyttöystävänsä, Linda Hafton, oli alkanut seurustella Albuksen isoveljen, James Potterin kanssa, ja hänen kaikki keskittymiskykynsä meni nykyään Jamesin vahtaamiseen ja hänestä pahan puhumiseen. Albusta huoletti ainoastaan se, kuinka heidän huispausjoukkueensa hengen nyt kävisi, koska James sattui olemaan rohkelikon joukkueen kapteeni, ja jos kapteeni ja etsijä eivät olisi puheväleissä keskenään, harjoitukset tulisivat kärsimään.
Scorpius ei ollut kuitenkaan ainut, joka kärsi naishuolista. Albuksen ajatukset eksyivät Camillaan luvattoman usein. Hänen mieltään korvensi tytön nykyinen käytös. Camilla ei edes tervehtinyt vastaan tullessaan, vaan käänsi vain päänsä tyynesti pois luomatta poikaan silmäystäkään. Albus oli koettanut puhutella tyttöä kerran, mutta tämä oli vain kävellyt kylmästi hänen ohitseen aivan kuin poika olisi ollut ilmaa. Albus ei voinut käsittää Camillan käytöstä ja eräänä iltana hän avautui puolivahingossa Siriukselle huolistaan.
”Hän pitää sinusta edelleen”, Sirius totesi ykskantaan, kun Albus oli valittanut, ettei Camillan arvolle näemmä sopinut nykyisin edes tervehtiä häntä. ”Hänellä on vain jokin painava syy, miksi hän käyttäytyy tuolla tavalla –tosin hän saattaa kyllä vetää hiukan överiksi.”
”Niin kuin mikä muka?” Albus tivasi ärsyyntyneenä.
”No esimerkiksi hänen isänsä?” Sirius ehdotti odottamatta Albuksen vastausta. ”Kuule, saanko kertoa yhden tarinan entisestä tyttöystävästäni, joka saattaisi ehkä piristää sinua?”
Albus huokaisi kyllästyneenä. ”Kerro sitten.”
Ja Sirius jakoi Albuksen kanssa muiston nuoruusvuosiltaan. ”Olin silloin viidentoista…”
Kävelin parhaan ystäväni Jamesin kanssa Tylypahkan tiluksilla järven rannassa. Oli keväinen sää ja aurinko paistoi kirkkaana taivaalta. Juttelimme Jamesin kanssa viimeisimmästä huispauspelistä. Tai oikeastaan James kertoi uudelleen ja uudelleen siitä, kuinka oli torjunut ratkaisevan kaadon erittäin onnistuneesti vasemmalla jalkaterällään.
”Sen idioottiluihuisen Falaroyn ilme oli kyllä näkemisen arvoinen, eikö niin Anturajalka?” James naureskeli.
”Todellakin. Se oli kiistatta kaikkien aikojen komein torjunta!” minä ylistin.
”Niin ja olisitpa kuullut, mitä niiden kapteeni sanoi sille pelin jälkeen –ooh!” Jamesin puhe keskeytyi ja hänen kätensä ponnahti sotkemaan hiuksiaan.
Tiesin heti, kenet James näki. Oli vain yksi ihminen, joka oli Jamesille huispaustakin tärkeämpi. Käännyin katsomaan samaan suuntaan kuin James ja samalla hetkellä minäkin vedin käden tukkaani –tosin siistimään sitä, enkä sekoittamaan. Meitä vastaan käveli kaksi tyttöä, joista toisen näkeminen sai vatsani kipristelemään.
”Hei Evans!” James huikkasi toiselle tytöistä jo kaukaa.
Lily Evans oli rohkelikko ja Jamesin pitkäaikainen ihastus, mutta hän ei ollut saanut koskaan tytöltä vastakaikua, koska Evans ei käsittääksemme oikein pitänyt Jamesin tavoista toimia tietyissä tilanteissa. Totta puhuakseni, hän vihasi Jamesia. James ei kuitenkaan aikonut koskaan antaa periksi.
Minä en kuitenkaan jännittynyt Lily Evansin näkemisestä, vaan hänen vieressään kävelevä tyttö sai minut huokaamaan hiljaa.
”Moi, Havans!” huudahdin rempseästi, ehkä vähän liiankin ollakseni luonnollinen.
Olin ollut aina suosittu koulun tyttöjen keskuudessa, mutta vain harvat tytöt vetivät minua puoleensa. En puhunut koskaan ihastumisesta, koska se oli liian vakava asia minulle. En ollut silloin vielä koskaan ollut ihastunut kehenkään, mutta joskus jonkun tytön käytös tai ulkonäkö veti minua puoleensa niin paljon, että jaksoin viettää hänen kanssaan joitakin päiviä tai jopa viikkoja. Korpinkynsityttö Stina Havans oli kuitenkin vetänyt minua puoleensa jo poikkeuksellisen pitkän aikaa. Olin oudolla tavalla kiinnostunut hänestä, enkä uskaltanut mennä tytön luokse vain mahtailemaan ja kertomaan hauskoja juttujani, kuten olin yleensä tottunut tekemään tyttöjen kanssa. Uskoin silloin, että halusin vain viettää Havansin kanssa vähän enemmän aikaa, kuin olin muiden tyttöjen kanssa viettänyt, ja etenin siksi hitaasti.
Evans ei vastannut Jamesille, eikä liioin luonut silmäystä minuunkaan, mutta vatsassani hypähti, kun Havans virnisti minulle.
”Moi, Sirre”, hän vastasi ja vilkaisi sitten varovasti Evansia, joka näytti happamalta ja kiihdytti vauhtiaan. Havans katsoi pahoitellen minua ja Jamesia ja kiiruhti sitten tytön perään.
Minä odotin hetken, kunnes tytöt olivat ehtineet tarpeeksi kauas meistä ja hihkuin sitten Jamesille:
”Kuulitko? ’Sirre’! Nyt on siirrettävä nappulaa ja äkkiä, eikös?”, katsoin kysyvästi Jamesia, jonka hyvä tuuli näytti haihtuneen jonnekin –epäilemättä johtuen Lily Evansin tympeästä suhtautumisesta.
”Hmm, niin joo”, hän sanoi vähän haikeana ja minä pinkaisin siltä seisomalta tyttöjen perään.
”Havans!” huusin ja näin vaalean tytön kääntyvän yllättyneenä ympäri.
”Kuule, Havans”, huohotin kun tulin heidän kohdalleen. ”Minulla olisi asiaa.”
Havans punastui hiukan ja sanoi: ”Sano vain Stinaksi.”
Tunsin itsevarmuuden kasvavan rinnassani. ”Okei. Kuule, Stina. Nähdään kahdeksalta tänä iltana.”
Stinan silmistä kuvasti hämmennys ja riemu, kun hän kysyi innostuneena: ”Mutta missä?”
”Kyllä minä sinut löydän”, iskin hänelle silmää arvoituksellisesti ja vilkaisin sitten ensi kertaa Evansia, joka tuijotti vuorotellen minua ja Stinaa epäuskoisena. En välittänyt hänestä, vaan hyvästelin Stinan hymyillen: ”Nähdään sitten!”
Käännyin ja palasin Jamesin luokse. Mennessäni kuulin Evansin sättivän Stinaa: ”Mitä ihmettä sinä näet hänessä? Sitä paitsi sinulla on muodonmuutosten koe huomenna.”
”Noh?” James, joka oli jo toipunut Lily Evans-masennuksestaan, kysyi kun tulin hänen luokseen.
”Tänä iltana kahdeksalta”, vastasin hänelle voitonriemuisena.
”Onnenmyyrä”, James puuskahti.
Illalla vähän ennen kahdeksaa etsin kuumeisesti Kelmien karttaa makuusalistamme. Kartasta näki tarkasti kaikki Tylypahkan tilat ja salakäytävät ja niissä olevien ihmisten olinpaikat.
”Kuutamo! Missä kartta on?” huusin kelmiystävääni Remus Lupinia.
”Kerro sinä ensin, Anturajalka, mitä saan, jos sattuisin kertomaan?” Remus virnisti sängyltään.
”Äh, ei minulla ole nyt aikaa tähän! Tarvitsen sen kartan! Stina odottaa minua jossakin ja minun on löydettävä hänet”, selitin hänelle ärsyyntyneenä.
”Ai se Havansin tyttö vai. Sinähän olet kyllä ihmeen kiintynyt häneen. Taidan olla ihastunut”, Remus naureskeli ja kaivoi kaapunsa taskusta haalistuneen pergamentinpalan. Jameskin nauraa hekotti omassa sängyssään.
”Turpa kiinni ja tänne nyt se kartta!” käskin ja koetin siepata pergamentin Kuutamolta, mutta tämä vetäisi sen pois ulottuviltani ja loihti välillemme tehokkaan kilpiloitsun, joka pakotti minut väistymään kauemmas.
”Vähän kauniimmin, Anturajalka. Ethän sitä voi rakkaalle Stinallesikaan puhua tuolla tavalla tai hän suuttuu”, Remus iski virnuillen silmää.
Tiesin, etten pärjäisi Remukselle loitsuissa. Hän oli ollut aina minua parempi taikomaan. Raivosta kihisten ärisin pojalle hampaideni välistä: ”Voisinko saada sen kartan, Kuutamo?”
”Mihin se ’rakas’ unohtui?” Remus kysyi huvittuneena, mutta huomasi samalla, että aloin olla jo niin vihainen, että kohta kilpiloitsutkaan eivät enää pidättelisi minua. Hän poisti kilven sauvan heilautuksella ja ojensi kartan säyseästi minulle. James nauroi edelleen ja vilkaisin häntä murhaavasti ennen lähtöäni.
Hetken kuluttua olin jo Rohkelikon oleskeluhuoneen ulkopuolella ja avasin kartan. Stina Havans kuului korpinkynteen. Päätin siis etsiä kartalta häntä esittävää pistettä ensin korpinkynnen oleskeluhuoneen läheltä. Yllätyksekseni löysin kuitenkin hänen pisteensä istuskelemassa eteisaulan alimmilla portailla. Halusin tehdä mahdollisimman näyttävän sisääntulon, joten käytin nopeaa salakäytävää, jonka kautta pääsin kuudennesta kerroksesta suoraan alakerran eteisaulaan. Astuin tyylikkäästi ulos muotokuvan aukosta ja samassa Stina jo huomasikin minut. Hän nousi äkkiä ylös portaalta, jolla oli istunut ja tuijotti minua hämmentyneenä.
Kävelin hänen luokseen hymyillen. ”Moi”, virnistin tytölle.
”Miten sinä löysit minut?” Stina kysyi häkeltyneenä.
Kurtistin kulmiani. ”Eikö olisi pitänyt?” kysyin ja tarkkailin tytön ilmeitä. Vaikutti siltä, että hän oli koettanut piiloutua minulta.
”Tuota, Sirius. Minulla on asiaa”, Stina aloitti. Hän näytti surulliselta. Sillä hetkellä tunnistin tarkalleen hänen ilmeensä, vaikken ollut sitä koskaan ennen tytön kasvoilla nähnytkään. Tiesin tarkalleen, mikä minua odottaisi.
”Olet tosi mukava ja pidän sinusta kovasti. Olen niin pahoillani, mutta tämä ei taida olla hyvä idea. Anteeksi”, hän sanoi katsomattakaan minuun. Sitten hän kääntyi ja käveli pois luotani. Kuulin hänen niiskahtavan.
Jäin tuijottamaan hänen loittonevaa selkäänsä, enkä kyennyt lähtemään perään, vaikka olisin kuinka halunnut. Seisoin vain hiljaa ja mietin, mitä ihmettä olin tehnyt väärin.
”Se on ainut kerta elämässäni, kun olen saanut pakit”, Sirius sanoi ja päätti tarinansa. ”Ja voit vain kuvitella, millaisen nöyryytyksen koin, kun palasin Rohkelikkotorniin. Kuutamo ei jättänyt minua rauhaan moneen viikkoon.”
Albus tuijotti kiveä tylsistyneenä. ”Ja pitikö tuon muka piristää minua?”
”Tietenkin!” Sirius vastasi innoissaan. ”Etkö tajunnut? Kerroin sinulle juuri tarinan minun tyttöystävästäni!”
”Eli..?” Albus ei vieläkään tajunnut.
”Eli kerroin sinulle ajasta ennen kuin aloimme seurustella! Joko käsität? Hänhän oli koko ajan ihan hulluna minuun, mutta jokin esti häntä seurustelemasta kanssani”, Sirius selitti.
”Eli mikä?” Albus tivasi.
”Esimerkiksi Lily Evans, tuleva Potter, eli sinun isoäitisi”, Sirius huokaisi. ”Ja oli hänellä muitakin henkilökohtaisia syitä, mutta hänen oli vaikea alkaa seurustella pojan kanssa, jota hänen paras ystävänsä inhosi.”
”Okei, ymmärrän”, Albus yritti työntää aiheen pikaisesti syrjään, koska halusi puhua eräästä asiasta, joka oli kiinnittänyt hänen huomionsa Siriuksen tarinassa. ”Se Kelmien kartta, josta kerroit. Minä omistan sen nykyisin!”
”Niinkö? Toimiiko se vielä?” Sirius innostui.
”Toimii tietenkin! Se on hieno kartta. Sinäkö sen teit?” Albus uteli.
”Me kaikki teimme sitä”, Sirius sanoi hiven ylpeyttä äänessään: ”Mutta minä keksin avausrepliikin! ’Herrat Kuutamo, Matohäntä, Anturajalka ja Sarvihaara esittävät: Kelmien kartta’. Kai sitä käytetään edelleenkin oikein?”
”Miten oikein?” Albus kysyi.
”Tarkoitan, että sille tehtyyn käyttötarkoitukseen.”
”Ai kepposiin vai?”
”Juuri niin”, Sirius vastasi.
”Aivan varmasti!” Albus vastasi ponnekkaasti. ”Ilman sitä emme Scorpiuksen kanssa onnistuisi yhdessäkään pilassa. Se on korvaamaton apuväline.”
”Hienoa! Olen entistä ylpeämpi kummipoikani pojasta”, Sirius myhäili tyytyväisenä.
Seuraavan päivän ensimmäinen tunti oli pimeyden voimilta suojautumisen tunti. Heillä oli taas uusi opettaja, Victoire Weasley, joka sai oppilaiden päät kääntymään. Jo luokkaan astuessaan Scorpius vakuutteli Albukselle, ettei ollut koskaan nähnyt kauniimpaa naista ja pohti, kuinka paljon heillä olikaan ikäeroa.
Kun oppilaat olivat istuutuneet paikoilleen, siihen asti hiljaa pöytänsä takana istunut professori Weasley nousi ylös ja koputti pöytää hiljaisuuden merkiksi. Kaikki kääntyivät katsomaan uutta opettajaansa, joka seisoi korotetulla tasollaan tarkkaillen sieltä luokkaa haukan lailla. Nainen oli upean näköinen. Hänen pitkät ja vaaleat luonnonkiharat hiuksensa laskeutuivat olkapäiden alapuolelle saakka ja hänen kauniin sirot kasvonsa olivat täysin virheettömät. Hänellä oli päällään tiukka, musta hame ja vaalea kauluspaita, josta hän oli avannut pari ylintä nappia. Muutkin pojat, kuin Scorpius tuijottivat naista lumoutuneena. Albus tiesi, että nainen oli hänen serkkunsa Dominique Weasleyn -joka myös istui samassa luokassa korpinkynsioppilaiden joukossa- isosisko. Lisäksi hänellä oli suhde Ted Lupinin, heidän nykyisen tuvanjohtajansa kanssa, joskin siitä tiesi vain hyvin harva Tylypahkan oppilas.
”Huomenta”, nainen toivotti. ”Minä olen professori Weasley ja toivon, että te kaikki kutsutte minua sillä nimellä. Koko nimeni on (hän osoitti sauvallaan liitutaulua ja sinne ilmestyi hänen kauniilla käsialalla kirjoitettuna) Victoire Weasley. Valmistuin viime keväänä auroriksi huippuarvosanoin ja hain Taikaministeriön kautta opettajaksi tähän kouluun. Mitä teille kuuluu?” hän kysyi ystävällisesti.
”Hyvää”, luokka mumisi hiukan hämmentyneenä.
”Hienoa! Tänä vuonna perehdytte minun kanssani sanattomaan taikuuteen. Kuka tietää, millaisissa tilanteissa on erittäin tärkeää omata taito lausua loitsuja ainoastaan ajatuksen voimalla?”
Albuksen tyrmistykseksi Scorpiuksen käsi singahti ilmaan ensimmäisenä ja hän viittasi erittäin määrätietoisesti katse naulittuna opettajaan. Professori Weasley odotti hetken ja katsoi sitten Scorpiusta iloisesti: ”Kerro vain. Sano myös nimesi, että opin tuntemaan teidät.”
”Olen Scorpius Malfoy Rohkelikosta, professori Weasley. Sanaton taikuus on erinomainen apukeino esimerkiksi kaksintaisteluissa.”
”Esimerkillinen vastaus, Scorpius. Kymmenen pistettä Rohkelikolle!” professori Weasley hymyili.
”Kiitos, professori”, Scorpius sanoi asiallisesti ja röyhisteli rintaansa ylpeänä. Albus voihkaisi ja läsäytti käden silmilleen. Scorpius ei tuntunut edes huomaavan.
Tunnin jälkeen Scorpius leijui pilvissä ulos luokasta. Hän oli ansainnut tunnin aikana vielä parikymmentä pistettä lisää tuvallensa kohteliaalla käytöksellään ja ”erittäin terävillä huomioillaan”, kuten professori Weasley oli kuvaillut Scorpiuksen mielistely-yrityksiä.
”En tiennytkään, että pimeyden voimilta suojautuminen on sinun lempiaineesi”, Albus huomautti pisteliäästi, kun he kävelivät kohti muodonmuutosten luokkaa. ”Scorp hei! Mikä ihme se ’Olenkin aina kovin pitänyt tuollaisista orapihlajasauvoista, jollaisen te, professori Weasley, satutte omistamaan.’ –lohkaisu oli? Se oli niin läpinäkyvää!”
Scorpius virnisti pojalle. ”Mutta se meni täydestä neiti Weasleyhin!”
”No, hän onkin blondi!” Albus tuhahti.
”Ja erittäin hurmaava sellainen”, Scorpius sanoi ja iski silmää Albukselle.
”Oksennan kohta, Scorp!” Albus huudahti ja poika nauroi.
Muodonmuutosluokkaan istuessaan Albuksen innostus kasvoi. Hän oli odottanut koko kesän Ted Lupinin tunteja. Varsinkin nyt, kun miehen tyttöystävä opetti samassa koulussa, hänellä olisi paljon piikiteltävää. Hän oli päättänyt onnistua viimein tänä vuonna pehmittämään Tedin kovan opettajaluonteen. Ted seisoi valmiina luokan edessä ja näytti pirteältä. Hän oli paras muodonmuutosten opettaja, joka Albuksella, Willillä ja Scorpiuksella oli koskaan ollut. Hänen edesmennyt äitinsä, Nymfadora Lupin, oli ollut metamorfimaagi, ja ominaisuus oli periytynyt osin myös Tediin. Mies pystyi muuttamaan hiustensa ja silmiensä väriä ainoastaan ajatuksen voimalla.
Nyt professori Lupin otti askeleen kohti hälisevää luokkaa ja hänen äsken mustina säihkyneisiin hiuksiinsa ilmestyi tulipunaisia raitoja. Silmät hänellä olivat tänään kirkkaan vihreät. Ted Lupinissa oli tyyliä ja hän sai luokan terästäytymään sanomatta sanaakaan.
”Tervetuloa takaisin muodonmuutostunneille. Jatkan opettajananne tänäkin vuonna. Toivottavasti se miellyttää teitä?” hän kysäisi huolettomaan sävyyn.
”Tietenkin, professori!” eturivin innokkaat tytöt hihkaisivat ja professori Lupin soi heille säkenöivän hymyn.
”Hei, Teddy!” Albus huudahti ja Lupin kääntyi katsomaan häntä. ”Minne professori Weasley oli hukannut kihlasormuksensa?”
Ted Lupinin silmät kaventuivat viiruiksi ja punaiset raidat katosivat hetkessä hänen tukastaan. ”Mistä herra Potter mahtaa puhua?”
”Niinpä! Mistä sinä oikein puhut?” Scorpius huudahti ja jäi tuijottamaan Albusta silmät palaen.
”Eräästä pikku romanssista, josta oppilaat kuhisevat tiuhaan koulumme käytävillä”, Albus valehteli sujuvasti. ”On varmaan ihanaa, kun tyttöystävä opettaa samassa koulussa?”
Ja hän läpsäisi kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Siinä missä Ted Lupin tulistui, Scorpius raivostui. ”Mitä oletkaan jättänyt kertomatta minulle, kamu?” poika mylvi ja osoitti hetkessä sauvallaan Albuksen leukaa.
Luokka kohisi ja Albus nautti aikaansaamastaan epäjärjestyksestä. Seuraavaksi olisi kuitenkin vuorossa se ikävä osuus, jolloin opettajan valta astuisi kuvaan. Professori Lupin oli kerännyt itsensä hetkessä kokoon ja tuijotti nyt Albusta vihaisena. Albus tuijotti takaisin ilkikurinen virne naamallaan ja Scorpiuksen sauva liimattuna leukaansa.
”Minusta tuntuu siltä”, Lupin aloitti ”että jälki-istunto tekee oikein hyvää herra Potterin kärjistyneille kielenkannoille”, hän totesi hillitysti.
”Jälki-istunto? Etkö todellakaan keksi mitään järisyttävämpää, Teddy?” Albus kaivoi lisää verta nenästään. Will tuijotti häntä kunnioituksesta suunniltaan.
Professori Lupin katsoi hetken hänelle vuosien aikana erittäin tutuksi tullutta poikaa ja virnisti sitten yllättäen. ”Voin toki vähentää Rohkelikolta viisikymmentä pistettäkin, jos vain haluat?”
”Minun pisteeni!” Scorpius sihisi Albukselle ja tökkäsi taikasauvallaan pojan leukaa. ”Et varmasti!”
”Ei kiitos, professori”, Albus sanoi mielistelevään sävyyn ja tunsi Scorpiuksen laskevan sauvan hänen kurkultaan.
”Hyvä!” Lupin sanoi ja kääntyi sitten katsomaan edelleen raivosta kihisevää Scorpiusta. ”Jälki-istuntoa myös herra Malfoylle, joka esitti äsken erittäin huonoa kaksintaisteluperiaatteiden hallitsemista luokassani.”
”Täh! Mitä ihmettä sinä horiset?” Scorpius huudahti ja tuijotti opettajaansa ällistynyt ilme kasvoillaan.
”Toivon hieman korrektimpaa puhuttelutapaa, herra Malfoy. Uskoin sinun myös tietävän jo tähän päivään mennessä, ettei sauvaa lasketa silloinkaan, vaikka vastustaja osoittaisikin selviä antautumisen merkkejä”, Lupin totesi maireasti ja kääntyi sitten silmäilemään kiivaasti supisevaa luokkaa. ”Noniin! Eiköhän sitten aloiteta opiskelu.”
-
* typerää virnistelyä *
Olihan Sirius Alin taskussa oppitunneilla?!
Olisin halunnut nähdä omin silmin Scorpiuksen ja Teddyn ilmeet.
Ja ofc haluan jatkaa tämän lukemista.
Pöyristyttävää väittää muuta.
xo, Lily
-
Heippa!
Lily: Kiitos taas kommentistasi. :D Valitettavasti Sirius ei ollut Alin mukana, mutta hän saa varmasti kuulla illalla Albukselta suurimman osan päivän tapahtumista. ;)
A/N: Kolmas luku kertoo nimensä mukaisesti illan jälki-istunnosta, jossa saadaan tärkeää tietoa kiven arvoitukseen liittyen, ja myös nauruhermojen kutkutusta on luvassa. Lukekaahan ja kertokaa mielipidettä!
--------------------------------------------------------------------------
Kolmas luku
Jälki-istunto
Illalla Albus ja Scorpius lampsivat nyreästi kohti professori Lupinin huonetta kärsimään jälki-istuntoaan. Scorpius oli vihoitellut Albukselle aamupäivän muodonmuutostunnista lähtien ja mökötti nyt kiukkuisena. Albusta ärsytti pojan asenne.
”Hei, yksi jälki-istunto vain. Ei se ole kovin paha”, Albus sanoi Scorpiukselle, kun he olivat melkein perillä.
”Ei olekaan, mutta minun ei oikeasti pitäisi joutua olemaan siellä!” Scorpius tulistui. ”Kerrankin en tehnyt mitään väärin. Se olit sinä, joka aukoi päätänsä tunnilla!”
”Niin, mutta rupesit sinäkin rettelöimään”, Albus puolustautui.
”Koska sinä et ollut vaivautunut kertomaan minulle, että professori Weasley seurustelee professori Lupinin kanssa, vaan annoit minun nolata itseni!” Scorpius huusi, kun he saapuivat Lupinin huoneen ovelle, ja veti taikasauvansa esiin.
Myös Albus veti sauvansa esiin. Pojat seisoivat vain metrin päässä toisistaan ja mulkoilivat toisiaan vihaisina. Silloin heidän takanaan oleva ovi avautui ja tällä hetkellä ruskeatukkainen professori Lupin ilmaantui oviaukkoon. Albus ja Scorpius laskivat nopeasti sauvansa ja kääntyivät Lupinia kohti mulkoillen edelleen toisiaan vaarallisesti.
”Iltaa”, professori Lupin toivotti. ”Tulkaa sisään.”
Pojat seurasivat häntä ja kävelivät hiljaa hänen perässään huoneeseen.
”Istukaa”, Lupin käski ja osoitti huoneen laidalla olevia penkkejä.
Pojat tottelivat ja jäivät sitten katselemaan huonetta. Se oli yllättävän iso. Scorpius pohti, että sitä saatettiin olla laajennettu taikavoimin. Huoneen seinillä roikkui tauluja, jotka esittivät luonnon maisemia. Lupinin työpöytä ei ollut kovin iso ja se oli jostain syystä raahattu aivan huoneen reunalle, kuten heidän penkkinsäkin. Työpöydän päällä oli yksi ainoa valokuva, jossa oli mies ja nainen hymyilivät toisiaan vasten painautuneina –ilmeisesti hääkuvassaan. Scorpius tiesi, että kuva esitti professori Lupinin aikaa sitten kuolleita vanhempia, joita mies ei ollut koskaan ehtinyt tuntea.
Lupin istahti pöytänsä vieressä olevalle tuolille. Hän huokaisi syvään sulkien silmänsä hetkeksi ja katsoi sitten Albusta ja Scorpiusta.
”Mitä minä oikein teen teidän kanssanne?” hän kysyi pojilta. ”Hei Al, etkö voisi käyttäytyä fiksusti edes yhden vuoden ajan. En jaksa näitä jokaviikkoisia jälki-istuntoja enää.”
Albus katseli lattialautoja hiukan katuvana. ”Sori, Teddy.”
Lupin huokaisi taas ja katsoi nyt vuorostaan Scorpiusta. ”Ja sinä lopetat sen ainaisen Alin provosoinnin. Joka kerta, kun te rupeatte rettelöimään, sinä olet se, joka vain jatkaa ja jatkaa Se on todella ärsyttävää. Sitä paitsi-”, hän katsoi molempia poikia vuorotellen: ”eivät ketkään muut oppilaat tappele minun tunneillani koskaan.”
”Niin”, Albus ja Scorpius mumisivat.
Albusta ärsytti. Hän tunsi Tedin liian hyvin ja innostui aina liikaa tämän tunneilla. Kotona ollessaan Ted kävi heidän luonaan kylässä lähes joka viikko, ja hän ja Albus kiusasivat aina toisiaan, minkä kerkesivät. Albus piti Tedistä paljon ja hän kävi usein myös Tedin luona yökylässä. Häntä kuitenkin ärsytti se, että kouluun tullessaan Ted muuttui aivan eri henkilöksi, eikä tämä tunneilla tai käytävillä koskaan edes puhutellut Albusta etunimellä. Miehen käytös provosoi Albusta kiusaamaan häntä tunneilla. Hän halusi, että Ted näyttäisi koulussakin sen, että hän ja Albus olivat hyvin läheisiä, mutta Ted vain kutsui häntä ”herra Potteriksi”, eikä luonut hänelle koskaan edes lyhyttä hymyä. Albus jopa usein yritti tarkoituksella päästä jälki-istuntoon, koska silloin Ted muuttui vähän enemmän normaaliksi itsekseen ja ainakin puhutteli Albusta lempinimellä, kuten vapaa-aikana.
Albus vilkaisi Ted Lupinia loukkaantuneena. Tämä ei tuntunut huomaavan mitään, vaan nousi ylös tuoliltaan ja katoutti sen sitten taikasauvallaan.
”Nouskaa ylös”, hän käski ja Albus ja Scorpius tottelivat.
Poikien noustua Lupin katoutti heidänkin tuolinsa ja sanoi sitten: ”Mene sinä, Al, seisomaan tuonne puolelle huonetta ja Scorpius tuonne.” Hän osoitti huoneen vastakkaisia seinustoja.
Albus ja Scorpius tottelivat hiukan ihmetellen.
”Ottakaa taikasauvat esille”, Lupin käski. ”Ja valmistautukaa kaksintaistelemaan.”
”Täh?” Scorpius huudahti ymmällään. ”Mitä ihmettä?”
”Niin. Eihän me voida taistella toisiamme vastaan”, Albus sanoi ja tuijotti Tediä, kuin tämä olisi sekaisin.
”Minä käsken teitä kaksintaistelemaan ja toivon, että noudatatte käskyäni, tai joudun turvautumaan kovempiin otteisiin. Olette nyt jälki-istunnossa ja harjoittelette kaksintaistelua. Tämä on laiskanläksyä Scorpiukselle, koska et selvästikään ole vielä aivan perillä kaksintaistelun periaatteista”, Ted sanoi virnistäen.
”Anna mun kaikki kestää”, Scorpius voihkaisi ja puristi silmänsä hetkeksi kiinni hillitäkseen halunsa sanoa muutakin.
”Lasken kolmeen, ja sitten kiroatte toisenne. Anteeksiantamattomat kiroukset ovat kiellettyjä, mutta kaikki muu on sallittua. Niin, ja minua ei saa kirota vahingossakaan tai kadutte syntymäänne. Noniin. Yksi…” Lupin alkoi laskea.
”Kaksi…”
Scorpius katsoi Albusta epätoivoinen ilme kasvoillaan ja kohotti sitten sauvansa empien kohti Albusta. Albus nielaisi ja nosti hänkin sauvansa.
”Kolme!” Lupin huudahti ja tuijotti herkeämättä Albusta.
Hetkeen ei tapahtunut mitään. Albus ja Scorpius vain katselivat toisiaan epäröiden. Sitten reipas huuto lävisti pysähtyneen hiljaisuuden. ”Karkotaseet!” Albus huusi ja Scorpius ehti vain vaivoin väistää kirouksen.
Scorpiuksen silmissä välähti ja samassa hänen sauvastaan lensi vastaiskuna punainen valosuihku. ”Tainnutu!”
Ja siitä alkoi sota. Kiroukset lentelivät ympäri huonetta ja pojat taistelivat vimmoissaan. He olivat hyvin tasavertaisia, eikä kumpikaan langennut toisen kirouksiin, vaan väistivät taitavasti tai langettivat kilpiloitsun viime hetkellä. Lupin istui työpöytänsä reunalla ja seurasi silmä kovana poikien taistelua. Leveä virne nousi hitaasti hänen kasvoilleen, kun hän huomasi poikien hengästyvän.
Lopulta Albus pääsi hyvään saumaan oman kangistustaikansa ja Scorpiuksen kilpiloitsun jälkeen ja huudahti ratkaisevan kirouksen:
”Karkotaseet!”
Ja Scorpiuksen sauva lensi ilman halki ja Albus nappasi sen ketterästi kuin siepin. Hän nosti sauvan voitonriemuisesti ilmaan ja huusi: ”Hahaa! Minä voitin!”
”Hienoa”, Lupin totesi iloisesti. ”Anna sauva takaisin Scorpiukselle ja aloitetaan alusta.”
”Mutta…” Albus aloitti ja tuijotti hämmentyneenä opettajaansa. ”Tuota, eikös tämä riitä jo?”
”Riitäkö? Ei alkuunkaan!” Lupin naurahti. ”Uudestaan.”
Silloin Albus tajusi, että mies aikoi väsyttää heidät tällä tavalla aivan loppuun jälki-istunnossaan. ”Hei, ei tämä ole reilua!” hän huusi. ”Eikö ole mitään muuta vaihtoehtoa?”
”Voi, on toki!” Lupin sanoi pirullinen virne naamallaan. ”Jos ette halua taistella toisianne vastaan, niin ottelette minua vastaan. Saatte valita.”
Albus ja Scorpius tuijottivat miestä lyhyen, epäuskoisen hetken ajan. Sitten he katsoivat toisiaan ja Scorpius viestitti ilmeillään ja lyhyellä olankohautuksella, ettei pakotietä ollut. Albus huokaisi syvään. Sitten hän heitti sauvan takaisin Scorpiukselle ja asettui vakaaseen valmiusasentoon. Scorpiuskin valmistautui uuteen taisteluun ja nosti sauvansa valmiiksi kohti Albusta.
”Hienoa!” Lupin hymyili ja huusi sitten: ”Paikoillanne, valmiit, NYT!”
Ja taas kiroukset lentelivät tiuhaan tahtiin ilman halki kahden keskittyneen pojan sauvojen kärjistä. Ted Lupin katseli poikia huvittuneen oloisena ja vilkaisi seinällä riippuvaa kelloa. Sitten hänen naamansa vääntyi pirulliseen virneeseen. Pojilla olisi vielä monta reipasta taistelun täyteistä tuntia edessään.
Kolmen tunnin kuluttua Ted Lupinin työhuoneen ovi avautui ja rättiväsynyt Scorpius hoippui käytävälle paiskaten oven kiinni perässään. Hän laahusti yksin pitkin toisen kerroksen käytävää ja mietti, kuinka ihmeessä jaksaisi raahautua kuudenteen kerrokseen asti Rohkelikon makuusaleihin. Professori Lupin oli antanut heidän viimein lopettaa, kun Scorpius oli tiputtanut sauvansa vahingossa jo kolmatta kerran minuutin sisällä ja Albus oli laukonut tällä välin viisi ponnetonta ja reilusti ohi kohteen lentänyttä kirousta. Lupin oli päästänyt Scorpiuksen menemään, mutta oli käskenyt Albuksen jäädä vielä hetkeksi luokkaan. Scorpius oli ollut niin väsynyt, ettei ollut jaksanut edes luoda poikaan vähäisintäkään vahingoniloista ilmettä, vaan oli vain kiittänyt haukotellen jälki-istunnosta ja hoippunut ulos huoneesta.
Silloin Scorpius näki väsymyksen sumentamin silmin, kuinka kaksi hahmoa käveli häntä vastaan käytävällä. Hän tajusi pian, että vastaantulijat olivat tyttöjä ja kohensi hiukan ryhtiään koettaen näyttää pirteämmältä, mutta epäonnistui siinä surkeasti.
”Hei, Scorpius! Mistä tulossa? Näytät ihan kuolleelta”, toinen tytöistä moikkasi virnuillen.
Nyt Scorpius tunnisti tytöt kahdeksi korpinkynneksi hänen vuosikurssiltaan. Häntä tervehtinyt vaalea tyttö oli nimeltään Dominique Weasley ja hänen tummatukkainen ystävänsä oli Rose Weasley. Samasta sukunimestään huolimatta tytöt eivät olleet siskoksia, vaan heidän isänsä olivat veljeksiä. Tytöt olivat Albuksen lapsuudenystäviä ja Scorpius tunsi heidät sitä kautta. Rose oli aika hiljainen, eikä pitänyt itsestään koskaan kovin suurta meteliä. Dominique oli paljon puheliaampi ja reippaampi ja miellytti siksi Scorpiusta enemmän. Hän jäikin usein heittämään tytön kanssa iloista läppää, kun kaipasi juttuseuraa. Nyt hän vilkaisi vaaleaa tyttöä arvioiden tämän mahdollisuuksia ja sanoi sitten muina miehinä:
”Hoidin vähän bisneksiä. Entä itse? Miten on mahdollista, että kiltit korpinkynsitytöt ovat eksyneet koulun käytäville näin kielletyn myöhään aikaan?”
”Se ei kuulu tippaakaan sinulle! Eikä minua kiinnosta sekään, kenelle olet mennyt häviämään, koska olet näemmä saanut turpiisi”, Dominique vastasi.
”Rose, voisitko viedä koirasi muualle. Sen räksytys ärsyttää minua”, Scorpius totesi ja ohitti sitten tytöt tyynesti.
Hän kuuli Rosen nauravan ja Dominiquen hymähtävän kepeästi. Poika virnisti itselleen ja jatkoi matkaansa reippaasti. Juuri silloin hän tunsi tömähdyksen takapuolessaan. Hän kurkotti äkkiä katsomaan ja näki, että hänen takamukseensa oli kasvanut housujen läpi karvainen siansaparo. Scorpius kirosi vihaisesti ja kuuli samalla Dominiquen kailottavan kauempana:
”Tosi ärsyttävää, kun nuo isot siat juoksevat vapaina pitkin käytäviä levittämässä oksettavaa lemuaan ympäri koulua, eikö niin Rose?”
”Idiootti!” Scorpius puuskahti ja jatkoi matkaansa vihaisena. Jos hän yhtään eläinten häntien muodonmuutoksista muisti, niin saparon pitäisi onneksi kadota yön aikana. Housuihin jäisi kuitenkin reikä.
Samaan aikaan professori Lupinin luokassa Albus oli istuutunut rättiväsyneenä Lupinin taikomaan tuoliin. Hän olisi halunnut nukahtaa saman tien, mutta Lupin näytti erittäin tiukalta, joten hän päätti pitää itsensä hereillä vielä hetken. Lupin taikoi tuolin myös itselleen ja istui hänen eteensä nojaten kyynärpäitään polviinsa.
”Mitä pidit jälki-istunnosta?” hän kysyi huvittunut sävy äänessään.
”Oli hienoa, kiitosta vaan”, Albus virnisti väsyneesti. Kaikesta huolimatta hänestä oli hienoa, kun Ted käyttäytyi taas normaalisti.
”Tiedäkin se, että ensi kerralla kirjoitan aivan varmasti Harrylle ja Ginnylle!” Lupin varoitti.
”Joo joo”, Albus kuittasi miehelle väsyneesti. Ihan sama, hän ajatteli, mutta katsoi viisaammaksi jättää sanomatta sitä ääneen.
Ted katsoi häntä tiukasti ja sanoi sitten: ”Okei, voit nyt mennä.”
”Kiitos, Teddy”, Albus sanoi ja oli jo nousemassa, kun hänen päähänsä pälkähti ajatus, joka oli tullut esiin pelkästään väsymyksen johdattelemana. Hän punnitsi sanojaan vain hetken ja istuutui sitten takaisin alas ja katsoi Lupinia niin vakavasti, kuin vain väsymykseltään kykeni.
”Mitä tämä merkki tarkoittaa?” hän kysyi ja piirsi sauvallaan ilmaan Siriuksen kivessä olevan silmää muistuttavan merkin, jota oli tutkinut jo monen päivän ajan. Kuva jäi leijumaan ilmaan hänen ja Lupinin välille loistaen kimaltavan kultaisena. Albus oli salaa ylpeä hienosta loitsustaan.
Lupin tuijotti merkkiä hetken erittäin pohtiva ilme kasvoillaan. Lopulta hän kysyi: ”Missä sinä olet nähnyt tämän?”
”Yhdessä kirjassa”, Albus valehteli heti ja jatkoi: ”Ihmettelin sitä ja haluan tietää, mitä se tarkoittaa.”
Lupin huokaisi mietteliäänä, eikä sanonut mitään. Juuri, kun Albuksen kärsivällisyys oli pettämässä, Lupin nosti sormensa ilmaan ja veti sen ensin kuvion keskellä olevan suoran viivan läpi ja sanoi: ”Seljasauva.”
Albus katsoi vuoroin Lupinia ja vuoroin tämän sormea, joka piirsi nyt suoran viivan ympärille kolmiota. ”Näkymättömyysviitta”, Lupin sanoi hiljaa.
”Ja…” Lupin piirsi nyt seljasauvaksi kutsumansa viivan päälle ympyrän ja kuiskasi: ”Elpymyskivi.”
Albus ei sanonut mitään. Hän odotti, että Lupin jatkaisi puhettaan. Mies piti taas lyhyen pohdiskelevan tauon ja sanoi sitten: ”Yhdessä ne kolme ovat Kuoleman varjelukset.”
”Eli?” Albus kysyi taistellen väsymystä vastaan.
”Se on tarina, pelkkä myytti vain, mutta sinun isäsi…” Lupin empi, eikä tiennyt, uskaltaisiko jatkaa.
”Kerro nyt!” Albus maanitteli.
”…Sinun isäsi kertoi, että itse Lordi Voldemort uskoi niiden olemassaoloon kuolemaansa saakka. Ja itse asiassa isäsikin sanoo, että ne olivat todella olemassa.” Lupin sanoi hitaasti, sanojaan punniten.
”Mutta mitä ne ovat? Mitä niillä tehdään?” Albus uteli.
”Sanotaan, että jos omistaisi ne kaikki kolme, saisi Kuoleman herran voimat ja olisi kaikin puolin voittamaton”, Lupin kertoi. ”Seljasauvan kerrotaan olleen maailman voimakkain taikasauva, ja juuri sitä Lordi Voldemort tavoitteli ja onnistui jopa löytämäänkin sen. Lopulta sauva kuitenkin koitui hänen kohtalokseen, koska se ei halunnut hyökätä omistajansa, eli Harryn, kimppuun. Mutta sen sinä taidatkin tietää jo. Sitten on maailman voimakkain näkymättömyysviitta, jonka taika ei kulu koskaan pois. Sinun isäsi kertoi minulle, kun olin nuorempi, että hänen isänsä omisti aiemmin tuon viitan ja nyt se on siirtynyt hänen omistukseensa.”
”Se on nyt Jamesilla”, Albus sanoi.
”Ai onko? Se on kyllä hieno viitta, olen saanut kokeilla sitä kerran”, Lupin kertoi. ”Sitten on vielä elpymyskivi. Sillä saa yhteyden kuolleisiin rakkaimpiinsa. Harry kertoi minulle, että on pidellyt sitäkin käsissään kerran elämänsä aikana. Se oli sinä iltana, kun hän päihitti Voldemortin ja minun vanhempani olivat juuri kuolleet”, Lupin kertoi hiljaa.
”Harry kertoi minulle Varjeluksista, kun olin pieni. Silloin, kun hän piti elpymyskiveä sen yhden lyhyen hetken kädessään, hän sai yhteyden minun kuolleeseen isääni. Hän kertoi, että he olivat puhuneet minusta.” Lupin sanoi, ja kun Albuksen kasvoista kuvastui häivä epäuskoa, hän jatkoi päättäväisesti: ”Minä uskon sinun isääsi. Hän ei valehtelisi minulle tällaisista asioista ja tiedän, että Voldemortin tappaminen ei todellakaan ollut mikään helppo juttu ja uskon, että siinä urakassa on ollut osana jotain todella erityislaatuista taikuutta. Eli esimerkiksi nämä Kuoleman varjelukset.”
Albus muisti kuolleen Siriuksen sielun, joka puhui hänelle kiven kautta, eikä enää epäillyt Lupinin sanoja. ”Kiitos, Teddy”, hän sanoi hymyillen väsyneesti ja nousi ylös. Kuoleman varjelusten merkki haihtui pois hänen noustessaan.
”Eipä mitään, Al. Voisitko nyt kuitenkin kertoa minulle, mihin ihmeeseen tarvitset tuota tietoa?” Lupin kysyi.
”Edelleenkin: näin merkin kirjassa. Ei tähän liity mitään sen kummempaa”, hän sanoi ja koitti vaikuttaa rennolta, mutta hän tiesi Lupinin näkevän hänen lävitseen. Mies tunsi pojan paremmin kuin hänen oma äitinsä, mutta Albus ei silti aikonut paljastaa tälle mitään.
”Selvä. Ole kuitenkin varovainen”, Lupin sanoi ja nousi ylös. Noustuaan hänen tukkansa vaihtoi väriä jo tutuksi tulleesta tummanruskeasta syvään yönsiniseen. ”Odotas”, Lupin sanoi ja nosti sormensa ylös hiljaisuuden merkiksi. Hän puristi silmänsä kiinni ja keskittyi. Pian hänen tukkaansa piirtyi hitaasti pieniä, hopeisia tähtiä.
Albus katsoi miestä hämmästyneenä ja kehui: ”Tosi mieletöntä, Teddy!”
”Olen taas vähän harjoitellut”, mies vinkkasi silmää ja sanoi sitten: ”Hyvää yötä.”
”Öitä, professori”, Albus toivotti vinoillen ja avasi oven.
Lupin nauroi iloisesti ja kääntyi sitten siirtämään työpöytäänsä sen entiselle paikalle. Albus sulki oven ja kipaisi reippaasti kohti rohkelikkotornia. Hänen väsymyksensä oli kadonnut kuin sauvan heilautuksesta ja hän halusi vain nopeasti päästä puhumaan Siriuksen kanssa. Nyt hän viimeinkin tiesi, mikä mystinen kivi oli, ja oli erittäin ylpeä saavutuksestaan. Hän odotti innolla, mitä Sirius mahtaisi tuumata hänen tiedoistaan.
”Mitä ihmettä?” Sirius huudahti, kun Albus oli viimein saanut selostettua tarinansa loppuun. Albus istui kiven kanssa rohkelikon oleskeluhuoneen perimmäisessä nurkassa ja supatti sille innoissaan professori Lupinin kertomusta. Siriusta kiinnosti kuitenkin enemmän aivan jokin muu, kuin kiven arvoitus.
”Onko Remuksella todella poika?” hän huusi innoissaan ja Albus painoi kiireesti sohvatyynyn kiven päälle, jottei se herättäisi koko Rohkelikkotornia. ”Ja opettaako hän vielä kaiken lisäksi Tylypahkassa? Johan pomppasi!” kuului tukahdutettu huuto tyynyn alta.
Albus odotti hetken, kunnes tuli hiljaista, ja raotti sitten hiukan tyynyä ja kuiskasi: ”Kyllä opettaa. Muodonmuutoksia.”
”SANO KOKO NIMI!” Sirius huusi ja Albus painoi tyynyä entistä kovemmin kiveä vasten.
”Älä huuda!” hän sihahti ja sanoi sitten: ”Ted Remus Lupin. Meidän perhe kutsuu häntä Teddyksi. Isä on hänen kummisetänsä.”
”Vai Teddy…” Sirius sanoi mietiskellen ja Albus nosti hitaasti tyynyn pois kiven päältä. ”Kerrohan nyt, kuka äiti on? He ilmeisesti ehtivät mennä naimisiinkin.”
”Se oli eräs nuori aurori, Nymfadora Tonks”, Albus vastasi.
Sirius nauroi iloisesti. ”Vai meni Remus kengittämään Tonksin! Enpä olisi ikinä uskonut! Remus ei puhunut minulle koskaan hänestä mitään sen kummempaa.”
”Noh, jos olen ymmärtänyt oikein, niin se taisi kyllä olla Tonks, joka kengitti Remuksen”, Albus sanoi.
”Arvatenkin! Mutta sen sanon, että se nainen on kyllä ollut taitava. Remus ei todellakaan ole aivan joka naisen vietävissä”, Sirius myhäili.
”Haluaisitko nyt kuulla, mitä sain hänen pojaltaan selville tänään siellä jälki-istunnossa?” Albus vaihtoi kärsimättömästi aihetta ennen kuin Sirius keksisi taas jotain uutta kysyttävää ystävänsä rakkauselämästä.
”Kerroitko hänelle kivestä?” Sirius kysyi säikähtäneen kuuloisena.
”En tietenkään! Kysyin vain häneltä merkistä, joka on kaiverrettu kiveen. En ole tyhmä, Sirius”, Albus puuskahti.
”Sitä en allekirjoita. Mutta jatka”, Sirius sanoi.
”No, hän kertoi, että merkki on Kuoleman varjelusten merkki ja jos oikein ymmärsin, niin tämä on elpymyskivi eli yksi niistä kolmesta varjeluksesta”, Albus vastasi. ”Äläkä vaan sano, ettet tiedä, mitä varjelukset ovat.”
”Tietenkin tiedän! En minäkään ole tyhmä, vaikka ehkä siltä vaikutankin”, Sirius sanoi. ”Vai elpymyskivi... Oletko nyt aivan varma?”
”En, mutta melkein. Teddy kuvaili sitä minulle ja tämä on aivan samanlainen. Tällä saa yhteyden kuolleisiinkin.”
”Minä en ole täysin kuollut!” Sirius muistutti.
”Et niin, mutta minusta tuntuu, että sen kuolleita herättelevä voima on nyt väistynyt sinun takiasi. Uskon, että sinä olet vähän niin kuin vallannut kiven, eikä sillä sen takia voi ottaa yhteyttä muihin kuin sinuun”, Albus selosti teoriansa.
”Vai niin… No, minä uskon Remuksen pojan pätevyyteen, ja sinuunkin kyllä jonkin verran”, Sirius piruili ja Albuksen olisi tehnyt mieli lyödä tätä, jos se vain olisi ollut mahdollista. ”Rupeappas nyt sitten selvittämään, kuinka tämä minun valtaamani kivi saadaan toimimaan niin kuin ennenkin, ja minä pääsen pois täältä. Tämän mestan meno alkaa jo pikkuhiljaa käydä pitkäveteiseksi.”
Albus hymyili. ”Juuri niin aioin tehdäkin. Luota minuun, olet pian vapaa!”
”Hienoa!” Sirius kehui. ”Mistä aiot aloittaa?”
”Nukkumisesta. Kello on jo reilusti yli puolen yön ja huomenna on taikajuomia heti aamusta. Nukahdan pystyyn, jos en nyt mene nukkumaan”, Albus sanoi ja haukotteli antaumuksella sanojensa vakuudeksi.
”Selvä. Voisinpa minäkin nukkua”, Sirius totesi hieman katkerasti, mutta lisäsi sitten ystävällisemmin: ”Hyvää yötä.”
”Öitä”, Albus huokaisi. Sitten hän työnsi kiven taskuunsa ja laahusti silmät kiinni poikien makuusaliin.
-
Jes.
Tämä todellakin koetteli nauru hermoja.
Tykkäsin todella paljon tästäkin luvusta.
Sitä vaan mietin, kun Victoirea, Dominiqueta tai Rosea ei kuvata ollenkaan Alin serkkuina.
Pelkästään kuuluvansa Weasleyn sukuun.
Häiritseepäs pienet.
xo, Lily
-
Terve!
Lily: Kiitos paljon, taas! Ja ihana kuulla, että tämä miellyttää sinua. :) Ensimmäisessä luvussa mainitaan, että Dominique ja Rose ovat Alin serkkuja ja toisessa luvussa tietysti kerrotaan Victoiren olevan Dominiquen isosisko. En halua tässä ficissä turhaan korostaa sitä, että A, D ja R ovat serkuksia, sillä ajattelen, että he ovat ns. enemmänkin ystäviä kuin serkuksia. :) Jos ymmärrät, mitä tarkoitan! Pahoittelen sekavaa vastausta.
A/N: Tässä tulee neljäs luku! Olin viikonlopun Ruotsissa, joten en voinut julkaista vielä silloin mitään. :) No, tässä tämä nyt tulee! Nelosessa lähdetään salareissulle Tylyahoon, kun Scorpius ottaa vähän katkeraa irtiottoa arjesta. Anteeksi paljon; tämä on tosi lyhyt! Read and comment, please!!
----------------------------------------------------------------------
Neljäs luku
Juhlan aihe
Albus, Scorpius ja Will istuivat Rohkelikon oleskeluhuoneen pehmeällä matolla eräänä keskiviikkoiltana. Will pänttäsi kulmat kurtussa huomiseen muodonmuutoskokeeseen, eikä tuntunut kuuntelevan ollenkaan, mistä hänen vieressään istuvat pojat puhuivat. Albus ja Scorpius muistelivat innoissaan aamuista taikakausien historian tuntia ja nauroivat professori Binnsille. Haamuprofessori ollut edes silmäänsä räpäyttänyt, vaikka Albus oli laukonut pyyhekuminpalasia tämän otsan läpi koko tunnin ajan, ja muu luokka oli tirskunut hervottomasti. Aave kävi vuosi vuodelta entistä välinpitämättömämmäksi ja tälle oli nykyisin aivan sama, kuunteliko kukaan hänen luentomaisilla tunneillaan yhtään mitään.
Yhtä-äkkiä Scorpiuksen iloinen nauru katkesi ja poika jäi tuijottamaan oleskeluhuoneen laitimmaiseen nurkkaan. Siellä, vanhalla punapäällysteisellä sohvalla, istuivat James Potter ja Linda Hafton, jotka olivat kietoutuneet toisiinsa kuin käärmeet. Scorpiuksen silmät kaventuivat viiruiksi, kun hän näki entisen tyttöystävänsä suutelevan antaumuksellisesti Albuksen isoveljeä. Suudelman lomassa Linda kuiskasi hymyillen jotain Jamesin korvaan. Poika naurahti hellästi ja jatkoi sitten kesken jäänyttä suudelmaa. Scorpius tunsi katkeran vihan kuohuvan sisällään. Hän tuijotti vielä hetken toisiinsa liimautunutta paria ja kääntyi sitten katsomaan Albusta.
”Tänään vedetään kännit!” hän julisti. "Täällä on liian limaista."
Albus katsoi häntä hetken kummissaan ja nosti sitten kulmiaan vilkaisten merkitsevästi Lindan ja Jamesin suuntaan.
”Ei, vaan me vedetään kännit sinkkuudelle ja sille, kuinka hieno tunne se on!” Scorpius sanoi.
”Etkös sinä ole elänyt sen tunteen kanssa jo aika pitkään? Luulisi tähän mennessä tottuneen”, Albus huomautti.
”Niin olenkin, mutta alan vasta nyt tajuta kunnolla, kuinka hieno asia se on”, Scorpius vakuutti ja jatkoi: ”Ehdottomasti Sianpäässä.”
”Oletko nyt aivan varma? Huomenna on aikainen herätys ja loitsuja heti aamusta. Sitten on vielä se koe”, Albus sanoi epäröiden.
”Olen olen. En ole koskaan ollut varmempi! Oletko mukana, Will?” Scorpius kysyi ja katsoi vieressään istuvaa poikaa.
”Täh?” Will nosti katseensa kirjastaan ja näytti siltä, kuin vasta nyt tajuaisi, mistä pojat puhuivat. ”Ahaa. En, koska kokeet”, hän sanoi ja kohotti kirjaansa anteeksipyytävästi.
Scorpius huokaisi. ”Okei… Ei se mitään. Mutta Al lähtee”, hän sanoi ja katsoi sitten Albusta vaativasti. Albus tuijotti hetken takaisin epäröiden, mutta kohautti lopulta hartioitaan välinpitämättömästi.
”Äh, hyvä on. Mennään sitten”, hän myöntyi.
”Hienoa! Käyn vain vaihtamassa vaatteet ja sitten lähdetään”, Scorpius sanoi, nousi ylös ja kipaisi poikien makuusaliin.
Viidentoista minuutin kuluttua pojat jo viilettivät linnasta Tylyahoon vievää maanalaista salakäytävää pitkin. Käytävä päättyi lopulta Hunajaherttuan makeiskauppaan ja pian Scorpius jo raottikin varoen irrallista lattialaattaa kaupan takahuoneessa. Albus työnsi taikasauvansa raosta kauppaan ja poisti tutulla loitsulla varkaista ilmoittavat suojataiat. Sitten pojat kiipesivät aukosta kauppaan ja hiippailivat vähin äänin Sianpäähän. Kaikesta näki, että he olivat tehneet tätä ennenkin.
”Ehkä tämä ei ollutkaan niin hyvä idea”, Albus kuiskasi, kun he astuivat nuhjuiseen ja lähes tyhjillään olevaan baariin. ”Myyjä varmasti tajuaa, että me ollaan Tylypahkasta, vaikka esitettäisiin miten aikuisia tahansa.”
”Älä valita! Itsehän lähdit mukaan. Nyt korkataan ensimmäiset”, Scorpius sanoi ja käveli tiskille, jossa väsyneen oloinen baarimikko pyyhki hiljakseen baaritiskiä vilkaisemattakaan juuri saapuneita poikia. Albus huokaisi ja meni Scorpiuksen perään. Poika tilasi ensimmäiset ja baarimikko myi. Siitä alkoivat kahden pojan juhlat.
Neljän tapahtumarikkaan tunnin ja liian monen tuliviskin jälkeen Scorpius istuskeli raukeana erään pöydän ääressä tuijotellen sumein silmin kaukaisuuteen. Albus taas istui hänen lähellään reunapenkillä ja tyhjensi viimeisen tuoppinsa kolauttaen sen lopuksi puiselle pöydälle. Hän vilkaisi Scorpiusta, joka yritti nyt kaivaa epätoivoisesti taikasauvaansa taskustaan. Albus nauroi pojan surkeille yrityksille ja vilkaisi sitten seinällä riippuvaa kelloa. Unta he eivät ensi yönä tulisi saamaan paria tuntia enempää, jolleivät sitten lintsaisi ensimmäistä tuntia. Albuksen silmät lupsahtelivat hitaasti kiinni ja ajatus omasta pedistä alkoi tuntua erittäin houkuttelevalta. Hän sulki silmänsä hetkeksi, ja räväytti ne sitten taas auki.
Hän vilkaisi Scorpiusta, joka oli viimein saanut taikasauvan käsiinsä. Nyt poika oli keksinyt leijuttaa omaa jalkaansa ilmassa. Albus katsoi, kuinka Scorpiuksen jalka leijui tämän vapisevan käden tahdissa aina vain korkeammalle. Lopulta Scorpius alkoi itsekin valua jalan mukana ilmaan, eikä selvästikään tajunnut keskeyttää loitsua. Albus tajusi pian vaaran ja nousi äkkiä ylös. Hän tunsi tasapainonsa huojuvan ja joutui tukeutumaan hetken pöydänkulmaan. Sitten hän hoippui Scorpiuksen luo ja vetäisi tältä sauvan käsistä. Scorpius rysähti lattialle ja purskahti nauruun.
”Nyt taitaa olla kotiinmenoaika, Scorp”, Albus totesi ja alkoi repiä poikaa ylös lattialta.
”Ei, tahdon jäädä tänne. Minua väsyttää”, Scorpius vastusteli, mutta nousi kuitenkin lopulta ylös, nojautuen raskaasti Albusta vasten.
Albus lähti taluttamaan poikaa ylös baarista ja keskittyi matkalla kiittämään baarimikkoa asiallisesti. Juuri silloin hän törmäsi ovenkarmiin ja kirosi vihaisesti. Eipä ollut kovin vakuuttavaa... Pojat hoippuivat ulos baarista ja lähtivät selviytymään kohti Hunajaherttuaa.
”Kuule, Al”, Scorpius kysyi matkalla ääni naristen.
”No mitä, Scorp?” Albus kysyi huvittuneena.
”Mihin me ollaan menossa?” Scorpius sammalsi ja hänen sanoistaan oli vaikea saada selvää.
”En minä vaan tiedä. Jonnekin, missä voi nukkua”, Albus vastasi. Hän oli juonut varmaan puolet vähemmän, kuin Scorpius, mutta tunsi olevansa silti kovassa humalassa. Hän pystyi vain kuvittelemaan, missä tilassa Scorpius oli tällä hetkellä.
”Hyvä juttu. Minä jään tähän”, Scorpius sanoi ja irrotti äkkiarvaamatta otteensa Albuksesta ja istahti tyynesti maahan. Albus horjahti ja katsoi sitten kuraisessa maassa istuvaa vaaleatukkaista poikaa.
”Tulehan nyt, Scorp. Mennään nukkumaan”, hän kehotti.
”Ääh, onko pakko?” Scorpius voihkaisi ja levittäytyi pitkin pituuttaan jalkakäytävälle. ”Tässä on hyvä…”
”On pakko. Ehdottoman pakko. Nyt mennään”, Albus sanoi ja keskittyi kuulostamaan erittäin päättäväiseltä.
”Haista paska”, Scorpius sanoi kyllästyneenä, mutta könysi kuitenkin vaivalloisesti seisaalleen. Albus otti hänestä tiukan otteen, ja he pääsivät jatkamaan matkaansa.
Lopulta, tunneilta tuntuneen ajan kuluttua, he ahtautuivat ulos Tylypahkan eteishallissa sijaitsevan patsaan selässä olevasta aukosta. Scorpius istahti patsaan jalustalle ja koetti taas kaivaa jotain taskustaan. Albus seurasi katseellaan poikaa vailla harmainta aavistustakaan siitä, mitä ihmettä tämä yritti tehdä. Lopulta Scorpius löysi taskustaan taitellun kellastuneen pergamentinpalan, jota hän käänteli käsissään vähän aikaa ennen kuin onnistui taittelemaan sen auki. Sitten hän osoitti pergamenttia horjuvalla taikasauvallaan ja örisi:
”Vannottahan pyhästi, ettei mul oo ku pahat jutut mielessä.” Hän odotti lyhyen huojuvan hetken ja alkoi sitten kiivaasti hakata pergamentinpalaa sauvankärjellään. ”Miksei tää toimi!”
Albus hätkähti hereille horroksestaan ja kiiruhti pelastamaan Kelmien karttaa ystävänsä käsistä. Hän nappasi kartan Scorpiukselta ja osoitti sitten poikaa sauvallaan lausuen: ”Vaikenous”, ja Scorpiuksen huutoon avautunut suu hiljeni. Sitten hän kääntyi kartan puoleen supisten: ”Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni.” Ja kun hän napautti pergamenttia sauvallaan, siihen piirtyi hetkessä kartta, josta näki Tylypahkan joka kolkan.
”Miten sä teit ton?” Vaimennoustaiasta tokeneva Scorpius hämmästeli, mutta Albus ei edes kuullut hänen sanojaan. Hän näki nyt kartalla eteishallin portaita hitaasti alas laskeutuvan pisteen. Tarkemmin katsottuaan hän huomasi sen olevan koulun vahtimestari Jake Corstoy.
”Voi paska!” Albus kirosi ja repi Scorpiuksen ylös. ”Nyt nouset ylös. Ja sitten juostaan vähän äkkiä maljakkokäytävään!”
”Äkkiä… Maljakkokäytävään…” Scorpius maisteli sanoja kiireettömästi.
Hetken kuluttua pojat juoksivat kyyryssä hallin poikki, Albus Scorpiusta tukien. Heidän kengistään kuului tömisevä ääni, joka kaikui aulan seinissä varoittavasti. He kapusivat salakäytävään juuri, kun laahustava Corstoy ehti portaiden alapäähän. Albus sulki aukon mahdollisimman hiljaa toivoen, ettei vahtimestari kuulisi loksahdusta. Sitten pojat lähtivät hoippumaan kohti kuudetta kerrosta.
He olivat saapumassa viidenteen kerrokseen, kun Albus äkkiä kuuli ääniä. Hän jähmettyi niille sijoilleen ja pysäytti Scorpiuksen. Pojan tasapaino ei kuitenkaan ollut enää parhaassa terässään ja tämä rysähti Albuksen otteen voimasta pitkin pituuttaan käytävän lattialle.
”Hiljaa, idiootti!” Albus sihahti, kun Scorpius ähkäisi ja yritti kömpiä pystyyn. Albus otti seinästä tukea ja kuunteli lähestyviä ääniä. Hän voi pahoin ja vilkaisi maassa makaavaa Scorpiusta, joka näytti myös huonovointiselta. Askeleet lähestyivät…
”Mitä te täällä teette?” kuului kirkas tytön ääni ja Dominique Weasley ilmaantui kulman takaa Rose perässään.
Tytöt pysähtyivät poikien eteen ja tiirailivat heitä kiinnostuneina. Dominiquen suupielet nykivät hänen katsoessaan maassa makaavaa poikaa: ”Hei, Scorpius, onko huono elämä?”
”Weasley!” Scorpius ähkäisi ja nousi sitten yllättävän ketterästi ylös jääden nojaamaan seinään Albuksen vieressä.
”Ooh, muistit vielä nimeni! Yllättävää”, Dominique virnuili.
”Totta kai minä nyt sinut muistan”, Scorpius sanoi ja huojahti kohti edessään seisovaa tyttöä. Albus katsoi vierestä, kun poika tarttui suurieleisesti tyttöä vyötäisiltä ja veti tämän lähelleen.
”Oletpas ihastuttavalla tuulella, Scorpius”, Dominique sanoi sarkastisesti ja yritti työntää poikaa kauemmas.
”Pitäisiköhän teidän lähteä nukkumaan?” Rose katsoi merkitsevästi Albusta, joka havahtui serkkunsa tiukkaan katseeseen.
”Joo. Totta... Scorp hei, eikös me nyt mentäisi” Albus sanoi ja tarttui Scorpiusta olkapäästä.
Silloin Scorpius kääntyi ja löi Albusta kaikin voimin nyrkillä keskelle kasvoja. Albus karjaisi kivusta ja piteli verta vuotavaa nenäänsä. Rose kiljui, mutta Dominique hiljensi hänet nopeasti läimäisemällä kätensä hänen suulleen. Albus luuli kuolevansa kipuun. Hänen nenänsä tuntui murskautuneen. Scorpius ei näyttänyt tajuavan ollenkaan rötöstään, vaan nojaili vain raukeasti Dominiqueen ja katseli Albusta välinpitämättömästi. Albus tokeni ja tarttui verisillä käsillään vihaisesti Scorpiukseen.
”Tämän saat maksaa!” hän huusi ja oli juuri mojauttamassa poikaa takaisin, kun Rosen taikoma kilpiloitsu ilmestyi heidän väliinsä erottaen pojat toisistaan. Albus kirosi pitkän sarjan ja katsoi sitten vihaisena Rosea.
”Nyt saa riittää! Te lähdette nyt molemmat matami Lonelinen luokse tai tainnutan teidät siihen paikkaan”, Rose käski uhkaavasti.
Dominique karisti Scorpiuksen irti itsestään sillä seurauksella, että tämä tömähti taas lattialle. ”Noniin. Alahan laputtaa siitä!”
”Mitä te muka teette täällä?” Albus kysyi nostaessaan irvistäen Scorpiusta ylös.
”Ei kuulu sinulle”, Rose napautti ja katsoi sitten Dominiqueta. ”Tule, Domie”, hän sanoi ja tytöt jatkoivat matkaansa kadoten seuraavan kulman taakse.
”Koittakaa selvitä!” Dominique vielä huikkasi peräänsä.
Albus huokaisi syvään. Hän lähti raahaamaan Scorpiusta kohti sairaalasiipeä ja yritti vapaalla kädellään pidellä vuotavaa nenäänsä. ”Miksi aina minä?” hän voihkaisi.
Sairaalasiivessä heitä vastaan hyppi rauhallista vauhtia ruskea metsäjänis. Seuraavassa hetkessä jänis olikin jo muuttunut valkoisessa röyhelöyömekossaan touhottavaksi matami Lonelineksi. Humalastaan huolimatta Albus ei voinut olla henkäisemättä kunnioituksesta. Hänestä oli aina niin hienon näköistä, kun animaagi muutti muotoaan. Parantaja Loneline nimittäin oli animaagi ja hän kykeni muutamaan muotoaan metsäjänikseksi milloin vain niin tahtoessaan. Matamin kaltaiset animaagit olivat kiehtoneet Albusta pienestä pojasta saakka.
”Hyvänen aika!” matami Loneline huudahti ja vetäisi Albuksen luokseen tutkien hänen verisiä kasvojaan. Albuksen ote Scorpiuksesta kirposi ja poika kaatui taas kerran lattialle –tällä kertaa kiroten äänekkäästi. Albus irvisti hiukan miettiessään, kuinkahan monta mustelmaa pojasta mahtaisi huomenaamuna löytyä. Matami Loneline puolestaan ei ollut huomaavinaankaan Scorpiusta, vaan touhotti Albuksen ympärillä silmät huolesta suurina. Oppilaat kutsuivat koulun parantajaa ”Söpöttäjä-Stinaksi” hänen etunimensä mukaan ja se kuvastikin täydellisesti naisen luonnetta.
”Istuhan siihen, poikakulta”, hän höpötti. ”Minä autan sinua. Korjaan tämän nenän hetkessä. Mitä sinulle oikein on tapahtunut? Tuo poikako se oli?”
Albus nyökkäsi hitaasti. Matami Loneline keskeytti hetkeksi mustan pienen pullon avaamisen ja kääntyi vilkaisemaan Scorpiusta kiukkuisena.
”Olet todella typerä poika!” Matami sätti.
”Osuit naulan kantaan, rakas Stina”, Scorpius horisi maatessaan silmät kiinni lattialla.
Matami Loneline tuijotti hetken poikaa epäuskoisesti, mutta tuhahti sitten ja kääntyi takaisin mustan pullon puoleen. Kivusta huolimatta Albus ei voinut olla virnistämättä. Huomenna Scorpiuksella olisi tukalat paikat.
-
Okei.
En ole sitten ollut tarpeeksi tarkka.
Siis aikaisempaan kommenttiini. ^^
Tällä kertaa löysin yhden virheen.
Yhtä-äkkiä
Yht'äkkiä.
Itse kirjoittaisin noin.
Hyvä luku oli kuitenkin.
xo, Lily
-
Heipä hei!
Lily: Kiitos kommentista. :)) Mielestäni sen voi kirjoittaa molemmilla tavoilla, olen lukiessani nähnyt molempia tapoja, mutta en saatan tietysti olla väärässä. Itse asiassa olen siirtynyt itsekin jo kirjoittamaan sanan ilman viivaa. :D Tämä teksti on jo aika vanhaa, vaikkakin korjailenkin näitä aiempia lukuja usein. Anna palautetta tästäkin, jos jaksat. :)
A/N: Ja uutta lukua taas tarjolla. Luvussa 5 tutustutaan paremmin Dominiqueen ja Roseen ja lisäksi Siriuksella on jälleen tarinansa kerrottavana. Lukekaa ja kommentoikaa! Olisin tosi kiitollinen molemmista. :)
---------------------------------------------------------------------------
Viides luku
Uusia kokemuksia
Seuraavan aamun taikajuomatunnilla Albuksen ja Scorpiuksen liemet jäivät sekoittamatta. Albuksen nenä oli korjattu ja pikku välikohtaus sen mukana unohdettu. Nyt he juttelivat niin vilkkaasti edellisen illan tapahtumista, etteivät pystyneet keskittymään edes piristysjuoman ohjeen vaihe numero ykköseen, joka käski ottamaan noidankattilan ja kauhan esille. Lisäksi Scorpiuksella oli heikko olo.
”Miksei me tehdä koskaan mitään hyödyllistä?” Scorpius valitti selaillen hajamielisesti Taikajuomia edistyneille -kirjaansa. ”Darrajuoma olisi ollut nyt poikaa”, hän voihkaisi ja hieroi toisella kädellä ohimoaan.
”Mitäs menit juomaan”, virnuili Albus, jolla ei puolestaan ollut yhtään huono olo.
”Pakko oli. Sinkkuuskännit!” Scorpius muistutti.
”Eipä eilisen loppuilta sinun osaltasi kovin sinkkuilulta vaikuttanut”, Albus huomautti merkitsevästi.
”Hiljaa!” Scorpius komensi. ”Se en ollut minä.”
”Ai et ollut, vai? Kuules, kun minä kerron-”
”Ei, jätä väliin”, Scorpius voihkaisi ja tökki kynällä otsaansa. Sitten hänen silmänsä kirkastuivat ja hän repäisi vihkostaan tyhjän sivun, jolle kirjoitti jotain ja rutisti sen sitten pieneksi palloksi. ”Voin vielä korjata tilanteen”, hän virnisti Albukselle ja viskasi sitten paperitollon menemään. Albus katsoi, kuinka tollo lensi luokan halki suoraan vaaleatukkaisen Dominiquen päähän saaden hänet kirkaisemaan.
”Hienoa!” Albus totesi, kun pöytänsä ääressä töitä tehnyt juomamestari professori Slipper havahtui ja nousi ylös.
”Odota nyt”, Scorpius käski välittämättä uhkaavasti lähestyvästä professori Slipperistä. Poika seurasi silmä kovana Dominiqueta, joka toipui säikähdyksestään ja kumartui nostamaan paperitollon maasta. Sitten tyttö katsoi Scorpiusta, jolle poika ilmehti: ”Avaa se!” Dominique ymmärsi vihjeen heti ja rupesi suoristamaan myttyyn rutistettua paperia. Scorpius nosti peukkunsa pystyyn hymyillen ja kääntyi sitten katsomaan vieressään pahan näköisesti mulkoilevaa professori Slipperiä.
”Niin, herra Slipper?” hän kysyi kohteliaaseen sävyyn käheällä viskin polttamalla äänellä.
”Professori”, Slipper korjasi kylmästi. Hänen roteva vartalonsa ja metsänruskea tukkansa toivat Scorpiukselle mieleen karhun.
”Professori”, Scorpius korjasi.
”Liemenne ei ole vieläkään valmis, herra Malfoy”, Slipper sanoi.
Scorpius kurkisti noidankattilaan ja vahvisti miehen väitteen todeksi. ”Olette kerrankin harvinaisen oikeassa, professori.”
”Samoin näyttää olevan-” professori Slipper vilkaisi ylimielisesti Albuksen tyhjää pöytää ”-myös herra Potterin liemen laita.”
Albus katsoi professori Slipperiä silmät leiskuen. Hän ei millään jaksaisi miehen pottuilua juuri tänä aamuna.
Slipper katsoi tuimana Albusta takaisin ja sanoi sitten: ”Kaksikymmentä pistettä pois Rohkelikolta, molemmilta erikseen, ja lisäksi te kirjoitatte minulle ensi viikoksi kahden jalan pituisen aineen piristysjuomasta ja sen valmistuksesta”, hän totesi ja jatkoi sitten kovempaa: ”Tunti on päättynyt.”
Albus ja Scorpius keräsivät nopeasti vähäiset tavaransa ja kiirehtivät ulos luokasta. Professori Slipper osasi olla todella inhottava, kun sille päälle sattui. Käytävälle päästyään Albus kysyi Scorpiukselta: ”Mitä kirjoitit Dominiquelle?”
Scorpius vilkaisi häntä virnistäen ja sanoi: ”Pyysin heitä tulemaan koulun jälkeen järvelle tekemään läksyjä minun, sinun ja Willin kanssa.”
”Läksyjä?” Albus tivasi epäuskoisesti. ”Mutta eihän me kaksi tehdä koskaan läksyjä!” hän tuijotti poikaa kauhuissaan.
”Ei, mutta kerta se on ensimmäinenkin”, poika sanoi iloisesti.
”Olet uskomaton!” Albus valitti: ”Ja odotat minun tekevän läksyjä ainoastaan siksi, että sinun maineesi pelastuisi?”
Scorpius ei vastannut mitään, vaan jatkoi matkaansa tyytyväisenä kohti toisen kerroksen pimeyden voimilta suojautumisen luokkaa. Albuksen päässä kiehui ja hän tukahdutti vaivoin halunsa tasoittaa tilit ja motata Scorpiukselta nenän vinoon.
Kuuden tunnin kuluttua Albus, Scorpius ja Will pääsivät viimeinkin pois yrttitiedon tunnilta, joka oli sen päivän viimeinen tunti. Pojat kävelivät väsyneinä poispäin kasvihuoneilta, ja Scorpius vaati, että he lähtisivät suoraan kohti järven rantaa. Albuksen hienoisesta vastustelusta huolimatta he saapuivat pian rantaan, ja Scorpius istahti muitta mutkitta suuren tammen varjoon. Sitten hän avasi koululaukkunsa ja kaivoi sieltä pergamenttikäärön, jolle rupesi väsäämään professori Slipperin määräämää taikajuomatutkielmaa. Albus katsoi poikaa tyrmistyneenä ja vilkuili sitten ympärilleen kuin etsien pakotietä. Lopulta Willin istuuduttua hän joutui myöntämään häviönsä. Albus istuutui poikien viereen puun runkoa vasten ja kaivoi laukustaan vastahakoisesti pergamentin ja kynän.
”Tämän sinä vielä minulle hyvität!” hän suhahti uhkaavasti Scorpiukselle, joka ei ollut kuulevinaankaan.
Pian tytötkin saapuivat ja Rose ihmetteli, kuinka pojat olivat tulleet niin ajoissa paikalle.
”Minähän olen aina ajoissa”, Scorpius vastasi nostamatta katsettaan pergamentista.
”Eilen et kyllä ollut kovin ajoissa liikenteessä”, Dominique huomautti ennustustehtäviensä parista.
”Kuulepa nyt, me oltiin Alin kanssa vähän juhlimassa”, Scorpius sanoi ja katsoi Dominiqueta liioitellun loukkaantuneesti.
”Kännissä te olitte, kuin pikkupedot!” Rose huudahti. ”Eikä kännääminen keskellä viikkoa ole mitään juhlimista! Teistä kolmesta selvästi fiksuin on Will, koska hän ei lähde mukaan jokaiseen teidän idioottimaiseen hullutukseenne.”
Albus pani merkille, kuinka Willin kasvoille nousi keveä puna ja tämä vilkaisi varovasti vieressään istuvaa Rosea. Sitten hän syventyi äkkiä takaisin sylissään odottavaan yrttitiedon esseeseen. Sillä välin Dominiquen ja Scorpiuksen välille oli jo ehtinyt syntyä kina.
”Meidän juhlinnan aiheet eivät kuulu sinulle millään lailla, joten voitko lopettaa tuon inttämisen?” Scorpius sanoi Dominiquelle, joka oli aikaa sitten siirtänyt keskeneräiset ennustustehtävänsä sivuun ja istui nyt suoraan Scorpiuksen edessä silmät palaen.
”Voin”, hän lupasi ja hymyili samalla ärsyttävästi jatkaen: ”Mutta älä sinä käyttäydy minua kohtaan noin inhottavasti. Eilen vielä roikuit minussa aivan ihastuneena ja vedit Albustakin turpaan, kun tämä yritti viedä sinua pois luotani.”
Scorpius silminnähden punehtui, mutta vastasi heti: ”Ikävä tuottaa pettymys, mutta eilisiltaiset tunteeni eivät valitettavasti olleet aitoja. Ne katsos johtuivat olotilasta nimeltä humala.”
”Hmm, olen tainnut kuulla tuosta joskus ennenkin”, Dominique sanoi teennäisesti pohdiskellen. ”Voitko todistaa sen minulle?”
”Todistaa?” Scorpius kysyi.
”Todista minulle ja Roselle –kahdelle alaikäiselle tytölle-, että kännissä voi tehdä sellaisiakin juttuja, joita saattaa katua myöhemmin. Me kun emme tiedä, koska alkoholi on kiellettyä alaikäisiltä”, Dominique hymyili näsäviisaasti.
”Dominique!” Rose huudahti, mutta Albus puhui hänen päälleen:
”Tehdään veto!”
”Kuulostaa hyvältä”, Dominique innostui. ”Millainen?”
”Minä ja Al huispataan. Sovitaan siis, että te kaksi lähdette meidän kolmen kanssa jonakin iltana ryyppäämään Tylyahoon, jos me voitetaan seuraava matsi”, Scorpius sanoi.
”Kiinni veti!” Dominique huudahti ja he puristivat Scorpiuksen kanssa kättä sopimuksen merkiksi. ”Rose, meitä odottaa nautinnollinen matsi, kun pojat häviävät ensin ottelun ja sitten vielä oman vetonsakin!”
”Dominique, olet ihan hullu!” Rose voihkaisi, ja Will taputti tyttöä myötätuntoisesti olalle.
Illalla Albus hiippaili kirjastoon. Hän varoi, ettei kukaan näkisi häntä, sillä häntä hävetti. Hän ei koskaan käynyt kirjastossa. Hänen oli kuitenkin pakko selvittää Siriuksen kiven arvoitusta, eikä ollut löytänyt mitään muuta keinoa kuin kirjaston tylsät kirjat. Hän saapui kirjastoon ja käveli eksyneen näköisenä korkeiden kirjoja pursuavien hyllyjen välissä. Hän ei ollut koskaan ennen etsinyt minkäänlaista tietoa yhdestäkään kirjastosta ja oli aivan ymmällään rivejä silmäillessään. Albus oli kuitenkin päättänyt, ettei pyytäisi missään vaiheessa apua kirjastonhoitajalta. Hän löytäisi kyllä itsekin tarvitsemansa tiedot mokomasta paikasta. Poika huokaisi syvään ja rupesi sitten tonkimaan lähintä hyllyä.
Lopulta, monelta vuodelta tuntuneen tunnin kuluttua, Albus istui tyytyväisenä syrjäisimmän pöydän ääressä, jonka oli kirjastosta löytänyt, ja selaili yhtä löytämistään tiiliskiven paksuisista kirjoista. Pian hän kuitenkin siirsi sen syrjään todettuaan, ettei se sisältänyt hänen tarvitsemiaan tietoja, ja otti seuraavan eteensä. Hän käänsi kirjan oikein päin ja luki kannesta: Taikaministeriön tilat ja tarvikkeet –osa 2. Albus huokaisi tylsistyneenä ja avasi sisällysluettelon. Hän etsi jonkin aikaa ja löysi viimein Salaperäisyyksien osastosta kertovan luvun. Hän selasi hauraita sivuja oikeaan kohtaan ja alkoi lukea. Pian hän löysi jotain kiinnostavaa:
Salaperäisyyksien osaston kuuluisimpiin huoneisiin lukeutuva Kuolemakamari on erittäin kiinnostava huone, jossa Sanomattomat tutkivat kuolemaa. Huoneen keskellä on syvennys, jonka pohjalla olevalla korokkeella sijaitsee mystinen holvikaari ja sen yllä roikkuu repeytynyt musta verho. Tutkimusten mukaan holvikaareen kaatuessaan ihmisen sielu ja ruumis revitään irti toisistaan ja ruumis palautetaan jonkin ajan kuluttua Kuolemakamarin lattialle. Sielun sijoituspaikasta on esitetty vain arvauksia, mutta uskotaan, että ne viedään Kuoleman valtakuntaan, jonne kaikkien kuolleiden sielut menevät. Holvikaaren salaisuutta on kuitenkin hyvin vaikea tutkia, sillä sinne joutuneita ihmisiä tunnetaan historiassa vain muutama.
Luku loppui ja Albus tuijotti kirjaa ymmällään. Mutta eihän Siriukselle käynyt noin! Hänen ruumistaanhan ei koskaan palautettu holvikaaresta, eikä hänen sielunsa ole lähelläkään Kuoleman valtakuntaa, vaan suljettuna tyhjään tila-ajan väliseen olotilaan kiven sisälle, hän pohti. Hän kurtisti kulmiaan ja selasi läpi vielä muutaman kirjan, muttei löytänyt niistä enää mitään kiinnostavaa. Pettyneenä Albus pinosi painavat kirjat kasaan ja nosti ne syliinsä. Hän lähti kävelemään kohti kirjastonhoitajan tiskiä, jonne sai hänen ymmärtääkseen palauttaa lukemansa kirjat. Hän oli juuri laskenut kirjat pöydälle ja kääntynyt lähteäkseen, kun häntä vastaan hyllyköiden välistä käveli tuttu hahmo. Albuksen sydän pomppasi kurkkuun, kun hän tunnisti kalpean Camillan ja poika jäi jähmettyneenä tuijottamaan vastaantulijaa. Myös Camilla pysähtyi huomattuaan Albuksen ja jäi seisomaan paikalleen epäröiden. Albus tiesi, ettei tyttö tällä kertaa voisi vain kävellä ohi sanomatta sanaakaan. Camilla vilkaisi Albusta ja sipaisi yhden mustan hiussuortuvan korvansa taakse. Albus ei uskaltanut sanoa mitään ja hämmästyi, kun Camilla avasi yllättäen suunsa.
”Mitä sinä täällä teet?” tyttö kysyi varuillaan ja Albus tiesi hänen ajattelevan, että kirjasto olisi viimeinen paikka, missä he voisivat törmätä toisiinsa.
”Etsin tietoa”, Albus vastasi ja tuijotti tyttöä ilmeettömästi.
”Mistä muka?” Camilla kysyi epäuskoiseen sävyyn.
”Yhdestä jutusta”, Albus vastasi.
Camilla katsoi häntä arvioiden ja käveli sitten reippaasti hänen ohitseen sanoen: ”Kannattaa sitten varmaan jatkaa etsimistä.”
Albus jäi tuijottamaan tytön perään. Hän ei ymmärtänyt tämän käytöstä ollenkaan. Lopulta hän keräsi itsensä ja lähti kävelemään kiireettömästi kohti Rohkelikkotornia tuntien perhosten lentelevän vatsanpohjassaan. Kaikesta huolimatta Camilla oli viimeinkin puhunut hänelle vapaaehtoisesti, ensimmäistä kertaa heidän eronsa jälkeen. Albus tiesi yhä varmemmin, että tottelisi pikimmiten Camillan neuvoa ja palaisi takaisin kirjastoon etsimään lisää tietoa.
Albus kiipesi portaat makuusaliinsa. Huoneessa ei ollut ketään muita ja Albus päätti poikkeuksellisesti jäädä sängylleen juttelemaan Siriuksen kanssa. Hän otti kiven pöytälaatikostaan ja tervehti Siriusta. Saatuaan miehen kuulolle, hän luetteli tälle pääpiirteittäin äsken lukemansa kirjan sisällön. Hänen lopetettuaan Sirius oli hetken hiljaa ja sanoi sitten:
”Tässä sen taas näkee: minusta kun on kyse, niin mikään ei toimi, kuten pitäisi.”
”Älä nyt, Sirius. Suunnilleen tuo kaikki, mistä kerroin, on vain olettamuksia. Varmaa tietoa ei saa mistään”, Albus lohdutti.
”Eli joudun olemaan ikuisesti täällä vankilassani. Muiden sielut kyllä päästetään kivasti paratiisiin (”Kuoleman valtakuntaan”, Albus korjasi), mutta minun annetaan vain mädäntyä täällä loputtomiin, ja pahinta tässä on se, etten edes voi mädäntyä!” Sirius mesosi.
”Minä löydän kyllä ratkaisun tähän ongelmaan, älä huoli”, Albus totesi tyynesti saaden Siriuksen hiljenemään.
”Paras olisi”, mies mutisi hiljaa.
”Mitä sanoitkaan?” Albus kysyi.
”Sanoin, että kiitos”, Sirius korjasi.
”Hyvä. Kuule, tänään kirjastossa minulle sattui yksi juttu”, Albus sanoi yrittäen viedä miehen ajatukset muualle. ”Törmäsin Camillaan ja hän suostui puhumaan minulle ensimmäistä kertaa eromme jälkeen.”
”Ai se sinun tyttösi vai?” Sirius kysyi. ”Minähän sanoin, että hän tulee järkiinsä.”
”No, ei hän kyllä ihan syliini juossut, jos niin ajattelit. Se tapaaminen oli kyllä kaukana sopimisesta”, Albus sanoi apeana.
”Mutta oli tapaaminen kuitenkin!” Sirius rohkaisi. ”Siitä se pehmenee, mutta vaatii vain vähän aikaa. Kerroinkos jo siitä, kuinka me menimme viimein yhteen Stinan kanssa?”
”Et päässyt vielä sinne asti”, Albus sanoi ja otti paremman asennon.
”No, nyt sitten kerron”, Sirius sanoi ja aloitti:
Oli kulunut jo muutama viikko siitä, kun Stina oli antanut minulle pakit. Remus oli ollut siitä lähtien aivan sietämätön: hän otti kaiken irti siitä, että viehätysvoimani oli ensimmäistä kertaa päässyt pettämään. Hän piruili aina tilaisuuden tullen ja nimitti minua ”Sydäntenmurskaaja-Sirreksi”. Halusin tappaa hänet. Lopulta minua ärsytti hänen käytöksensä niin paljon, etten kestänyt enää. Päätin saada Stinan itselleni hinnalla millä hyvänsä. Aloin etsiä sopivaa tilaisuutta puhua tytölle, mutta en ollut jostain syystä nähnyt hänestä vilaustakaan pitkään aikaan. Evansia olin kyllä nähnyt, mutta Stina ei ollut koskaan hänen seurassaan. Kelmien karttaa tutkiessani löysin Stinan aina Korpinkynnen oleskeluhuoneesta, enkä päässyt sinne mitenkään sisälle.
Eräänä kevätiltana, kun istuimme kelmien kanssa oleskeluhuoneen lattialla pelaamassa velhoshakkia, Lily Evans laskeutui yksin portaat alas tyttöjen makuusalista. James kohensi heti ryhtiään ja yritti näyttää voitokkaalta, mikä oli erittäin vaikeaa, koska ystävämme Peter oli juuri syömässä hänen kuningatartaan, joka rääkyi tuskaisesti. Silloin minä nousin ylös ja kävelin Evansin luokse välittämättä muiden kelmien tyrmistyneistä ilmeistä. Lähestyessäni Evans katsoi minua kummissaan.
”Missä Stina on?” kysyin hiljaa, kun pääsin hänen luokseen.
”Mitä se sinulle kuuluu? Hän ei halua nähdä sinua”, Evans töksäytti.
”Tarkoitatko, ettet sinä halua meidän näkevän toisiamme?” kysyin.
Evansin huulet puristuivat ohueksi, tiukaksi viivaksi. Hänen punainen tukkansa roikkui vapaana hänen pisamaisten kasvojensa ympärillä ja minä mietin, mitä ihmettä James oikein näki tuossa uppiniskaisessa tytössä.
”Minä haluan nähdä hänet. Haluan selvittää välimme”, sanoin ja katsoin Evansia käskevästi.
Evans katsoi minua hetken ja näytti aivan siltä, että löisi minua kohta. Lopulta hän kuitenkin vain tyytyi kääntymään niskojaan nakellen ja kävelemään muotokuva-aukolle kadoten sen toiselle puolelle. Minä vilkaisin kelmejä, jotka virnuilivat minulle ja huomasin Jamesin iskevän silmää. Hän oli tajunnut aikeeni. Irvistin pojalle ja kiiruhdin sitten Evansin mukaan. Sain tytön kiinni heti muotokuva-aukon jälkeen ja lähdin kulkemaan hänen rinnallaan. En uskaltanut sanoa mitään, sillä pelkäsin, että Evans kiukustuisi ja ajaisi minut pois. Toivoin vain niin kovasti, että tyttö veisi minut Stinan luokse.
Saavuimme pian toisen kerroksen luokkahuoneita täynnä olevalle käytävälle. Se oli minulle hyvin tuttu kerros, sillä monet tuntimme pidettiin siellä. Evans seisahtui ja osoitti käytävän päähän. Katsoin Evansin sormen osoittamaan suuntaan ja näin tytön istumassa aivan käytävän toisessa päässä betonisella penkillä. Vilkaisin Evansia, joka katsoi minua ilmeettömästi ja käveli sitten pois jättäen minut yksin käytävään. Katsoin taas käytävän perällä istuvaa tyttöä ja lähdin kulkemaan häntä kohti.
Stina oli nyt huomannut minut ja nosti katseensa kirjasta, jota oli lukemassa. Hän tuijotti minua säikähtäneenä, kun lähestyin häntä. Pelkäsin, että hän juoksee karkuun, ja kiristin siksi vauhtiani. Saavuin pian tytön luo ja istuin sanaakaan sanomatta hänen viereensä penkille. Näin hänen silmiensä kimaltavan kyynelistä, kun hän vilkaisi minua varoen. Istuin hiljaa hänen vieressään. Ensimmäistä kertaa elämässäni en kyennyt puhumaan mitään. En vain yksinkertaisesti tiennyt, mitä pitäisi sanoa.
”Anteeksi, Sirius”, Stina sanoi yllättäen ja purskahti hiljaiseen itkuun. Katsoin tyttöä kauhuissani ja menin aivan lukkoon. En osannut lohduttaa häntä millään tavalla.
Stina itki hetkeni ja kuiskasi sitten: ”Minä oikeasti tykkään sinusta.”
”Niinkö?” hätkähdin.
Stina nyökytti päätään kämmeniään vasten, eikä vilkaissutkaan minua.
”Miksi sitten..?” en osannut kysyä kysymystä loppuun, mutta toivoin tytön ymmärtävän.
”Koska en vain voinut”, Stina sanoi jatkaen: ”Ja Lily kielsi minua. Silloin, kun pyysit minua ulos, hän meni kertomaan Flystonille.”
”Bridgetillekö?” rääkäisin kauhuissani. Rohkelikkotyttö Bridget Flyston oli entinen tyttöystäväni, jonka kanssa olin ollut yhdessä vain muutaman päivän, koska en ollut kestänyt hänen yli-imelää tyyliään liimautua jatkuvasti kiinni käsipuoleeni. Ymmärtääkseni Bridgetille oli jäänyt jotain hampaankoloon erostamme.
”Niin”, Stina vastasi hiljaa haudaten kasvonsa syvemmälle käsiinsä.
”Mitä hän sanoi?” kysyin.
”Tuli haukkumaan minut huoraksi ennen treffejämme”, Stina vastasi.
”Teki mitä?” huudahdin ja tuijotin tyttöä tyrmistyneenä. ”Voi luoja, se nainen on ihan hullu!”
Stina ei vastannut mitään ja pystyin vain kuvittelemaan, kuinka pahasti Bridgetin sanat olivat herkkään tyttöön sattuneet. Tunsin silmitöntä vihaa Bridgetiä kohtaan ja päätin kyniä tämän heti seuraavan kerran tavatessamme. Stina rupesi taas nyyhkimään ja minun teki pahaa katsoa murheellista tyttöä. Otin kiinni hänen leuastaan ja käänsin hänen kasvonsa minua kohti. Stina laski kätensä kasvoiltaan ja katsoi minua kyyneleisin silmin. Silitin peukalollani hänen poskeaan ja pyyhin toisella kädellä hänen kyyneleensä.
”Älä välitä heistä. He ovat vain kateellisia”, sanoin ja katsoin tyttöä hellästi.
Stina hymyili ja minä kumarruin suutelemaan häntä. Hän vastasi suudelmaani ahnaasti ja kiedoin käteni hänen ympärilleen.
”Kiitos, Sirius! Riittää jo!” Albus huudahti naama punaisena nolostuksesta.
”Hah hah! Etkö kestä kuulla enempää? Tätä kyllä jatkuisi vielä pitkään”, Sirius irvaili pojalle.
”Heitän sinut kohta ikkunasta ulos, ellet ole nyt hiljaa”, Albus varoitti, kun Sirius vain hekotteli edelleen. ”Etkä varmasti kerro enää ikinä yhtäkään tarinaa!”
”Älä viitsi! Kai edes tajusit, mitä yritin kertoa sinulle? Kärsivällisyyttä vain, poikaseni”, Sirius sanoi. ”Jos mies on tarpeeksi komea ja vetovoimainen, ei tyttö voi loputtomiin taistella hänen luontaista charmiaan vastaan”, hän opasti saaden Albuksen virnistämään salaa.
”Saa nyt nähdä”, hän sanoi ja tunsi olevansa huomattavasti paremmalla tuulella.
-
Hei!
Kommenttia ei edelliseen lukuun tullut, mutta toivottavasti kuudes luku innostaa jota kuta antamaan edes pienoista palautetta. :) Tässä luvussa kinataan, ja Sirrellä on jälleen tarina kerrottavanaan.
--------------------------------------------------------------
Kuudes luku
Riitasointu
Parin viikon kuluttua Albus ja Scorpius olivat taas kerran pahoilla teillä. Tällä kertaa he olivat piiloutuneet suuren salin oviaukon vieressä seisovan kookkaan velhoa esittävän patsaan taakse ja kyttäsivät ohikulkevia ihmisiä. He yrittivät löytää väkijoukosta Artemis ”Ruttukuono” Flintin, jonka he tiesivät pian kulkevan ohitseen päivälliselle. Flint oli ollut aina kaksikon suosituin keppostelukohde, sillä luihuispoika oli vihannut heitä ensimmäisestä luokasta lähtien. Scorpius muisti edelleen katkerasti, kuinka poika oli nöyryyttänyt häntä toisena vuonna järjestetyssä kaksintaistelukerhossa. Siitä lähtien Scorpius ja Albus olivat kiusanneet poikaa ilkeillä taioillaan aina tilaisuuden tullen.
”Nyt se tulee!” Albus kuiskasi yllättäen ja molempien poikien päät katosivat salamannopeasti piiloon patsaan taakse.
Scorpius kurkkasi varovasti patsaan reunan takaa eteisaulaa ja näki, kuinka tyrmien ovet avautuivat ja tummatukkainen Flint astui eteishalliin. Hän oli yksin, kuten Scorpius ja Albus olivat olettaneetkin, ja käveli pahaa aavistamatta suoraan kohti poikien piilopaikkaa.
”Oletko valmis?” Scorpius kysyi Albukselta, joka nyökytti päätään innokkaasti.
Sydämet jännityksestä pamppaillen rohkelikkopojat kyyristelivät piilossaan ja odottivat, että heidän kohteensa tulisi tarpeeksi lähelle heitä. Lopulta Flint käveli aivan patsaan eteen ja kääntyi sitten mennäkseen Suureen saliin. Silloin Scorpius nousi ylös patsaan takaa ja huusi:
”Hei, Ruttukuono!” äänen kuullessaan Flint käännähti nopeasti ympäri.
”Mitäs pidät tästä?” myös Albus ponnahti ylös harmaan patsaan takaa ja tähtäsi sontapommilla Flintin naamaan. Flint veti salamannopeasti taikasauvansa esiin, mutta Albus oli jo ehtinyt laukaista pommin ja se läsähti keskelle poikaparan naamaa räjähtäen äänekkäästi. Flint putosi polvilleen kivusta vaikeroiden ja yrittäen pyyhkiä sontapommin jätöksiä kasvoiltaan. Albus ja Scorpius nauroivat katketakseen. Moni suuressa salissa istuva oppilaskin oli kääntynyt katsomaan näytöstä, mutta pojat eivät nähneet heidän ilmeitään.
”Mitä täällä tapahtuu?” vahtimestari Corstoyn ääni kumahti eteishallin portaiden yläpäästä.
Albuksen ja Scorpiuksen nauru katkesi ja he vilkaisivat toisiaan virnistäen.
”Hyvää työtä, Al!” Scorpius kehaisi, ja he läppäsivät kämmenensä yhteen onnistumisen merkiksi. Sitten he pinkaisivat juoksuun kohti portaikkoa. Ärtynyt vahtimestari seisoi uhkaavana niiden yläpäässä. He olivat tehneet tämän ennenkin. He pääsisivät helposti Corstoyn ohi.
”Vasen!” Albus huusi Scorpiukselle heidän juostessaan portaikkoon ja erkani pojasta vahtimestarin vasemmalle puolelle ja Scorpius väisti oikealle.
”Huomenia, Korsto!” Scorpius toivotti iloisesti heidän pinkoessaan miehen ohi.
”Anteeksi, kun emme ehdi jäädä juttusille, koska meillä on vähän kiire juuri nyt!” Albus huusi taakseen jäävälle miehelle.
”Älkää naurattako! Kyllä minä tiedän, että te olette taas tuolla alhaalla olevan hässäkän takana”, Corstoy ärisi pojille ja lähti kipuamaan portaita heidän peräänsä.
Albus ja Scorpius juoksivat täyttä vauhtia toiseen kerrokseen ja vilistivät lattian poikki tuuppien vastaantulijoita tieltään. Pian Albus vilkaisi Scorpiusta voitonriemuisesti ja hihkui innoissaan: ”Me karistettiin se!”
Juuri, kun pojat olivat kaartamassa lähimpään sivukäytävään lepäämään, Albus törmäsi johonkin pehmeään ja lensi päistikkaa selälleen. Hän ähkäisi kivusta ja kuuli Scorpiuksen huutavan myös kaatuessaan. Hetken aikaa Albus näki tähtiä, mutta pystyi viimein avaamaan silmänsä. Hän tuijotteli toisen kerroksen sileää kattoa näkemättä yhtään mitään. Sitten hän nousi varovasti istumaan ja katseli ympärilleen. Rehtori McGarmiwa seisoi heidän edessään kädet puuskassa ja pian Albus kuuli hengästyneen Corstoynkin saapuvan paikalle.
”Nuo pojat heittivät sontapommeja aulassa, rehtori! Ja yksi niistä osui luihuispoikaan”, Corstoy selitti huohottaen.
Albus nousi seisomaan ja näki Scorpiuksen istuvan edelleen pökerryksissä lattialla. Hän koetti nähtävästi selvittää päätään äskeisen törmäyksen jäljiltä. Albus mietti, millaista taikaa rehtori McGarmiwa oli oikein käyttänyt napatessaan heidät kiinni. Hän katsoi uhmakkaasti vanhaa naista, joka seisoi arvokkaana heidän edessään tiiraillen heitä ylimielisesti silmälasiensa takaa. Hän oli pukeutunut itselleen tyypillisesti tummanvihreään samettikaapuun ja hänen ryppyiset kasvonsa melkein peittyivät hänen päässään olevan mustan isolierisen noidanhatun alle.
”Potter ja Malfoy”, hän sanoi viileästi. ”Olipa yllätys.”
”Hauska tavata sinuakin, Minny”, Albus tervehti hymyillen.
”Rehtori McGarmiwa, herra Potter”, McGarmiwa ojensi kuivasti.
”Niin tietenkin, anteeksi Minny-rakas”, Albus hymyili edelleen.
”Kymmenen pistettä pois Rohkelikolta epäasiallisesta käytöksestä rehtoria kohtaan”, McGarmiwa sanoi. ”Lisäksi otan Rohkelikolta vielä kolmekymmentä pistettä törkeästä sääntöjen rikkomuksesta koulun alueella. Uskon myös, että professori Lupin odottaa jo teitä huoneessaan. Hänellä on jotakin asiaa teille. Mutta nyt, jos suotte anteeksi, jatkan matkaani, sillä minulla on eräitä hyvin tärkeitä asioita hoidettavanani”, rehtori sanoi ja sujahti sitten kaapu hulmuten heidän ohitseen.
”Älä huoli, Minny. Kyllä me suodaan sinulle anteeksi tämän kerran!” Scorpius huusi iloisesti naisen perään ja näki, kuinka tämä nosti mennessään kätensä ylös näyttäen pojille viittä sormea. Albus arvasi, että se tarkoitti vielä viiden pisteen vähennystä Rohkelikon tuvalta.
”Siinäs kuulitte”, Corstoy äyskähti kiukkuisesti ja lähti sitten hänkin hölkyttämään alakertaa kohti –arvatenkin puhdistamaan poikien sontapommin jätöksiä ja hoitamaan Flintin sairaalasiipeen.
”Ole sinä pappara vaan ihan hiljaa!” Scorpius huusi miehen perään ja sai Albuksen purskahtamaan nauruun.
”Ei mennyt ihan putkeen”, Scorpius totesi, kun he lampsivat kohti professori Lupinin jo hyvin tutuksi käynyttä huonetta.
”No ei, mutta ei ihan huonostikaan. Ihan hyvä suoritus, jos minulta kysytään. Tärkeintä, että Ruttukuonoon osui! Minny vain sattui tänään vähän huonolle tuulelle”, Albus summasi tyynesti.
”Sano yksikin tapaus, jolloin se olisi ollut hyvällä tuulella. Miten minä en satu muistamaan yhtäkään sellaista kertaa?” Scorpius tivasi.
”Olet oikeassa. Mutta arvaapa mitä, kamu? Teddy kyllä tappaa meidät”, Albus katsoi vaaleaa poikaa hiukan hermostuneesti.
”Voi olla, mutta ollaan me siitä ennenkin selvitty”, Scorpius sanoi kohauttaen olkiaan. Kun he pian saapuivat rohkelikon tuvanjohtajan ovelle, poika koputti siihen yllättävän rohkeasti. Huoneen ovi avautui itsestään ja pojat pujahtivat sisälle sulkien oven perässään.
”Kuinka ihmeessä te oikein onnistutte aina nolaamaan minun tupani?” Lupin mylvi heidän istuttuaan alas kahdelle tuolille opettajan työpöydän eteen. Mies istui pöydän toisella puolella ja mulkoili poikia vihaisesti. Albus ja Scorpius olivat kerrankin hiirenhiljaa.
”Te kaksi olette menettäneet kiistatta eniten pisteitä Rohkelikon tuvalta näiden muutaman ensimmäisen viikon aikana, ettekä ole käsittääkseni ansainnut yhtään lisää! (”Minä kyllä olen!” Scorpius korjasi harmissaan, mutta Lupin tuskin kuuli häntä.) Tämä ei todellakaan näytä hyvältä tupamestaruuden kannalta!” hän huusi.
Pojat istuivat hiljaa tuoleillaan vilkuillen toisiaan noloina. Lupinin rähjätessä Albus päätti olla tekemättä kepposia enää pitkään aikaan ja toivoi, että Scorpius ajatteli tehdä samoin.
Seuraavat huispausharjoitukset järjestettiin perjantai-iltana ja pojat pistivät parastaan. He eivät todellakaan aikoneet hävitä seuraavaa matsia, joka käytäisiin Rohkelikon ja Korpinkynsien välillä. Heillä ei myöskään ollut aikomustakaan hävitä vetoaan, jonka panoksena olisi juomareissu Tylyahoon Dominiquen ja Rosen kanssa. Tämänkertaisissa treeneissä heidän joukkueensa kapteeni, James Potter, piti heille tavallisuudesta poikkeavat harjoitukset.
”Tänään treenaamme koko joukkueen voimin etsijän taitoja. Käytännössä se menee niin, että minä päästän siepin vapaaksi ja te hajaannutte ympäri pelialuetta. Sitten te kaikki yritätte yhtä aikaa löytää siepin ja saada sen kiinni. Saatte harhauttaa ja tyrkkiä, mutta käsistä repiminen on kiellettyä. Se, kuka saa siepin ensimmäisenä kiinni, saa johtajapojalta, eli minulta, kolmekymmentä pistettä tuvalleen - eli rohkelikolle”, James virnisti. ”Käytän nyt vähän väärin johtajapojan valtaa, mutta älkää kertoko kenellekään!”
Joukkue nousi luudilleen ja levittäytyi kapteenin käskystä ympäri huispauskenttää. Sitten James vapautti siepin ja vihelsi pilliin, kun pieni kultainen pallo oli kadonnut näkyvistä. Kaikki lähtivät lentämään poukkoillen paikasta toiseen etsien sieppiä, muttei kukaan tuntunut näkevän siitä jälkeäkään. Scorpius kaarteli ärtyneenä korkealla kentän laitamilla. Hän tiesi, että harjoitus oli tulikoe hänelle ja James tahtoi juuri hänen saavan siepin kiinni nähdäkseen, olivatko Scorpiuksen taidot ruostuneet. Poika vihasi sitä, jos hänen kykyjään epäiltiin, ja halusi kiihkeästi todistaa Jamesille taitonsa.
Äkkiarvaamatta hän lähti hurjaan syöksyyn kohti katsomoita ja kuuli muun joukkueen lentävän vauhdilla hänen peräänsä, koska arvelivat etsijän nähneen vilauksen siepistä. Scorpius harhautti joukkuetta taitavasti ja koetti samalla tähyillä oikeaa sieppiä. Jonkin aikaa katsomoiden ympärillä kierreltyään, hän viimein näki sen: siivekäs kultainen pallo lenteli sinkoillen luihuisten katsomotornin ympärillä. Scorpius otti vauhtia ja ampaisi kentän toiseen päähän. Muu joukkue kiisi edelleen hänen perässään, mutta Scorpius oli silti aivan varma, ettei kukaan ollut oikeasti nähnyt sieppiä. Hän kuitenkin lensi määrätietoisesti vihreäpäällysteisen katsomotornin luo ja harhautti sieppiä lentämällä tornin väärältä puolelta. Sieppi ei ehtinyt liikahtaakaan, kun Scorpiuksen pitkät sormet kiertyivät sen metallisen pinnan ympärille. Poika nosti kultaisen pallon ympärille puristuneen nyrkkinsä korkealle ilmaan voitonmerkiksi. Hänen perässään tuleva joukkue pysähtyi osoittamaan suosiotaan etsijälleen.
”Hienoa Scorp!” Scorpius kuuli takaansa kehuja ja kääntyi katsomaan luudalla istuvan Jamesin hymyileviin kasvoihin. ”Voin olla edelleen tyytyväinen etsijääni.”
Scorpius tuijotti Jamesia ilkeästi ja tunsi vihan kuohahtavan suoniinsa. Hän ei kestänyt enää tuon näsäviisaan idiootin kommentteja! Hän ei käsittänyt, kuinka Jamesilla oli edes pokkaa puhua hänelle koko sen Linda-jupakan jälkeen. Hän mulkaisi Jamesia ja kivahti: ”Jos on jotain valittamista, niin voit minun puolestani painua helvettiin!”
James katsoi häntä tyrmistynyt ilme naamallaan ja niin katsoivat hänen joukkuetoverinsakin. Albus kuitenkin tajusi heti, mistä kiikasti ja lensi nopeasti Scorpiuksen luo. ”Ole nyt hiljaa, Scorp! Ole fiksu”, hän kuiskasi varoittavasti pojan korvaan, joka vain provosoitui hänen sanoistaan.
”En varmasti ole hiljaa! En kestä, että tuollainen peluri (hän osoitti Jamesia) komentelee minua! Hänellä ei ole mitään oikeutta siihen, eikä mihinkään muuhunkaan”, Scorpius lisäsi vihaisesti.
”Nyt menit liian pitkälle”, Albus suhahti Scorpiukselle, jolta sai vastaukseksi kirpeän katseen. Valitettavasti hän tunsi veljensä.
”Scorpius, ole hyvä ja poistu tältä kentältä”, James totesi pelottavan viileästi.
Scorpius tuijotti Jamesia silmät leimuten. ”No minäpä poistun. Ja voit olla varma siitä, että poistunkin nopeasti, enkä todellakaan ole tulossa takaisin! Pitäkää surkea joukkueenne ja naurettavat harjoituksenne. Minä en välitä!” Scorpius huusi pojalle raivoissaan. Sitten hän käänsi luutansa ja lensi ulos huispauskentältä. Albus katsoi hetken Scorpiuksen menoa, vilkaisi sitten veljeään anteeksipyytävästi ja lensi kiireesti ystävänsä perään.
Scorpius ehti jonkin matkan päähän ennen kuin Albus tavoitti hänet. ”Mikä sinua oikein vaivaa?” Albus tiukkasi edellään lentävältä Scorpiuksen selältä. ”Oliko pakko järjestää tuollainen kohtaus?”
”Ai mikäkö vaivaa?” Scorpius huusi ja pysähtyi ilmassa kuin seinään kääntyen takanaan lentävää Albusta kohti. ”Minua vaivaa sinun saastainen veljesi, joka saapastelee ympäri koulua kuin maailman omistaja!”
”Et voi syyttää häntä siitä, että hän seurustelee entisen naisesi kanssa! Ei ole hänen vikansa, että sinä törttöilit kännissä ja hankit teille eron!” Albus suutahti ja alkoi puolustaa veljeään.
”Sinun veljesi tiesi vallan hyvin, että tyttö kuului minulle, mutta meni silti iskemään hänet! Eikä Jamesille riittänyt vain tyttöystäväni vieminen, vaan hänen pitää vielä nöyryyttää minua joukkueeni nähden!”, Scorpius räyhäsi Albukselle.
”Ei hän ole ketään nöyryyttänyt!” Albus kivahti.
”Onpas! James on todella röyhkeä, enkä kestä häntä enää hetkeäkään!” Scorpius huusi.
”Sitten sinä et kestä minuakaan! Kukaan ei puhu veljestäni tuolla tavalla”, Albus tulistui ja veti taikasauvansa esiin.
Scorpius tuijotti sauvaa hetken epäröiden, mutta nyrpisti sitten nenäänsä sanoen: ”Jos kerran olet tuota mieltä… Et ole edes kirousteni arvoinen. Hyvästi, kamu!” hän toivotti sarkastisesti ja lensi pois niin nopeasti, kuin hänen uudesta Tarkkuuslentäjä 12:staan vain vauhtia lähti. Albus tuijotti raivokkaasti pojan perään. Hän ei voinut uskoa, että tämä oli käyttäytynyt noin idioottimaisesti! Lopulta hänkin kääntyi ilmassa ja lensi kiukkuisesti vastakkaiseen suuntaan. En halua nähdä tuota idioottia enää ikinä! hän ajatteli vihaisena lentäessään linnan pääsisäänkäyntiä kohti.
”Naiset ovat kyllä oikea riesa!” Sirius huudahti kivestään, kun Albus oli saanut kertomuksensa loppuun. Poika oli heti linnaan päästyään kiivennyt rohkelikkotorniin ja hakenut elpymyskiven makuusalistaan. Nyt hän istui kiven kanssa erään toisen kerroksen tyhjän luokkahuoneen nurkassa ja kuunteli Siriuksen piristävää puhetta.
”Me riitelimme aikoinaan Jamesin kanssa vain yhden ainoan kerran. Se olikin mielenkiintoinen riita. Haluatko, että kerron?” Sirius kysyi.
”No, tämän kerran”, Albus myöntyi, mutta varoitti: ”Mutta ei sitten mitään oksettavia juttuja!”
Sirius nauroi iloisesti. ”Ei ei, minä lupaan!”
Olimme seurustelleet Stinan kanssa jo jonkin aikaa ja meillä meni tosi hyvin, vaikka itse sanonkin. Stina oli vakiovieras Rohkelikon oleskeluhuoneessa ja minullekin alkoivat jo tulla Korpinkynnen tuvan tilat tutuiksi. Jamesilla ei kuitenkaan mennyt Evansin kanssa yhtään entistä paremmin. Tyttö ei ollut vilkaissutkaan kelmejä sen jälkeen, kun olin pakottanut hänet viemään minut Stinan luokse. Stina kertoi, että Evans oli nykyään kylmä hänellekin seurustelumme takia. Hän ei sietänyt nähdä meitä kahdestaan, vaan käveli aina rivakasti ohi, jos näki minut ja Stinan jossain yhdessä. Minusta tyttö käyttäytyi lapsellisesti ja eräänä päivänä päätin ilmaista mielipiteeni Jamesille. Mikä taisi jälkeenpäin ajateltuna olla virhe…
”Älä välitä hänestä”, sanoin Jamesille rohkaisevasti, kun Evans oli taas kerran vain kävellyt viileästi ohitsemme vastaamatta sanallakaan Jamesin iloiseen tervehdykseen. Oli viikonloppu ja istuimme kelmien kanssa Suuressa salissa pelaamassa korttia. ”Hän käyttäytyy todella lapsellisesti”, jatkoin.
James oli pahalla päällä Evansin käytöksen takia ja nyt hän katsoi minua takaisin kiukkuisena: ”Älä sinä kerro minulle, millainen hän on, Anturajalka.”
”Mutta eihän kukaan käyttäydy tuolla tavalla! Kyse ei ole kuitenkaan kuin vain hänen ystävänsä poikaystävästä, joka ei satu olemaan aivan hänen mieleisensä! Mieti nyt itsekin”, sanoin ja katsoin Jamesia merkitsevästi.
”Älä puhu hänestä noin! Hän on suuttunut minulle sinun takiasi”, James kiivastui.
”Älä nyt viitsi, James! Pistäisitkö sinä välit poikki minun kanssani, jos tyttöystäväni ei sattuisi miellyttämään sinua?” kysyin Jamesilta.
”En, mutta pistän kyllä silloin, jos sinä sabotoit suhteeni minun… minun… tyttööni”, James ei heti keksinyt, millä nimellä kutsuisi Evansia. ”Sinä suututit Lilyn. On sinun vikasi, ettemme ole enää väleissä!” hän syytti nousten seisomaan.
”Hei, Sarvihaara, tuo on jo ihan naurettavaa!” tuijotin Jamesia epäuskoisena. ”Ei ole minun vikani, jos ihastuksesi ei lämpene sinulle!”
”Ei varmasti lämpenekään sen jälkeen, mitä sinä teit hänelle!” James vastasi.
”Mikä ihme sinuun on mennyt, Sarvihaara? Et ole oma itsesi”, katsoin Jamesia tiukasti.
”Ei kukaan ole oma itsensä sinun seurassasi! Äläkä sano minua Sarvihaaraksi,” James sylkäisi sanat suustaan ja tuijotti minua kiivaasti. Sitten hän kääntyi ympäri ja käveli reippaasti ulos salista.
Katsoin vihaisesti pojan perään ja vilkaisin sitten Remusta ja Peteriä, jotka tuijottivat minua silmät suurina. Peterin pelikortit olivat levinneet pöydälle hänen kädestään ja Remus puristi omia korttejaan tiukasti sormenpäät valkeina.
”No, minäpä häivyn, että pääsette tekin olemaan omia itsejänne, kun se ei kuulemma onnistu minun paikalla ollessani”, mulkaisin poikia kiukkuisesti ja saapastelin ulos samasta oviaukosta, jonne James oli hetki sitten kadonnut.
Menin murjottamaan makuusaliimme. Jonkin ajan kuluttua sinne ilmaantuivat myös Remus ja Peter, jotka pysyttelivät kunnioittavasti hiljaa. Lopulta en kestänyt enää heidän teennäisyyttään ja lähdin pois. Oli jo myöhä, mutta päätin silti lähteä ulos linnasta. En kestänyt sillä hetkellä yhtäkään ihmistä. Heti päästyäni Kielletyn metsän laitamille, muutuin koiraksi ja lähdin jolkottamaan pimeään metsään.
”Muutuit koiraksi?” Albus huudahti keskeyttäen Siriuksen tarinan.
”Totta kai muutuin koiraksi! Olenhan animaagi”, Sirius tokaisi.
”Oletko sinä animaagi?” Albus toisti hämmästyneenä.
”Olenhan minä ollut teiniajoista lähtien! Ja James ja Peterkin olivat. Eikö Harry ole muka kertonut?” Sirius kysyi.
”Ei!” Albus huudahti ja hiljensi sitten ääntään: ”Hän ei paljon puhu sinusta.”
”Ei puhu minusta? Miksei?” Sirius ihmetteli.
”No, itse asiassa… Me uskotaan, että hän ikävöi sinua edelleen niin paljon, ettei halua muistella. Ja hän kai tuntee edelleen myös jonkinlaista syyllisyyttä kuolemastasi”, Albus sanoi apeasti.
”Aivan turhaan! Eihän se ollut hänen vikansa ollenkaan”, Sirius voihkaisi. ”Voi, kunpa pääsisin puhumaan hänen kanssaan.”
”Ehkä pääsetkin!” Albus piristyi. ”Jos elpymyskivestä päästyäsi voisit palata meidän maailmaamme, niin näkisit isänikin! Voisit ehkä myös opettaa minua tulemaan animaagiksi”, hän lisäsi toiveikkaana.
”Animaagius on niin vaikea laji, että ihmettelen edelleen, kuinka olen sitä ikinä voinut oppia”, Sirius sanoi.
”Silti! Voisitko kertoa jotain?” Albus maanitteli.
”Ehkä. En tosin tiedä, jaksanko kertoa mitään, jos tähän kiviongelmaan ei pian ala löytymään vastausta”, Sirius vastasi venytellen. ”Mutta nyt haluan kertoa tarinani loppuun.” Albus puri huultaan ja piti suunsa kiinni.
Muutuin siis koiraksi ja samoilin metsässä sen hahmossa jonkin aikaa etsiskellen uusia hajuja. Koirana olo oli aina niin rentouttavaa. Juuri, kun ajattelin palata takaisin linnaan, näin jonkun vilahtavan silmäkulmastani. Käännyin ja näin ruskean jäniksen istuvan vähän matkan päässä kannon päällä. Sen suuret silmät ammottivat mustina ja sen nenä liikkui hengityksen tahdissa. Se oli selvästikin juossut jo pitkään. Rakastin jänisten jahtaamista. Tein täyskäännöksen ja ampaisin haukahtaen jäniksen perään. Jänis pyrähti juoksuun sillä hetkellä, kun lähdin liikkeelle ja katosi salamana pusikkoon minä perässään. Juoksin niin kovaa, kuin tassuistani ikinä lähti. Riemu kupli rinnassani jokaisella askeleella. Kaikki Jamesiin liittyvät huolet katosivat hetkessä ja tunsin lentäväni.
Jänis juoksi aina vain kovempaa, mutta pysyi kuitenkin koko ajan näköetäisyydelläni. Kiihdytin vauhtiani sen mukana. Takaa-ajo jatkui vielä jonkin aikaa, kunnes jänis hyppäsi utuiselle metsäaukiolle ja loikki sen toiseen päähän. Minä tulin perässä ja pysähdyin kuin naulittu saapuessani aukion reunalle. Jänis oli jäänyt nököttämään erään puskan juureen ja näin sen huohottavan uupuneena. Emme kuitenkaan olleet kaksin aukiolla. Jäniksen edessä seisoi minulle hyvin tuttu suurikokoinen uroshirvi. Sarvipää oli myös pysähtynyt tuijottamaan minua ja seisoi nyt hievahtamatta keskellä aukiota. Tunsin polttelevan vihantunteen leviävän takaisin kehooni. Muutuin hetkessä ihmishahmoon ja kaivoin taikasauvan taskustani. Hirvi oli tajunnut aikeeni ja yritti lähteä juosten karkuun, mutta minä olin nopeampi.
”Keholeijus!” karjaisin niin että metsä raikui ja siinä samassa uroshirvi jo roikkuikin takasorkistaan ilmassa.
”Pelkuri!” huusin vihaisena Jamesille. ”Muutu ihmiseksi!”
Hirvi rimpuili vielä hetken, mutta alistui lopulta ja muutti muotoaan ihmiseksi. James roikkui ruskea tukka sotkuisena edessäni ja näytti erittäin kiukkuiselta. ”En halua puhua kanssasi!” hän huusi minulle naama punaisena.
”Voisitko ryhdistäytyä? Ei ole mitään järkeä pelleillä tuolla tavalla” katsoin väärinpäin roikkuvaa Jamesia ja punnitsin mielessäni, kuinka pitkään häntä voisi leijuttaa sillä tavalla ennen kuin hän pyörtyisi.
”En! Minulla ei ole sinulle mitään puhuttavaa, joten laske minut alas, että pääsen lähtemään. Voit sanoa Kuutamolle ja Matohännälle, että jäin metsään yöksi”, James kiukkusi.
”Ihan miten haluat”, sanoin kohauttaen hartioitani ja poistin Jamesia vangitsevan loitsun. Poika rysähti maahan niskoilleen ja kuului ikävä rusahdus. Jamesin karjahdus kaikui hiljaisessa metsässä ja hän hieroi kipeää niskaansa. Katselin häntä välinpitämättömästi.
”Tämän sinä saat maksaa”, James huusi minulle, kun kipu oli hiukan hellittänyt. Raivoissaan hän veti taikasauvan esiin kaapunsa alta. Hän oli juuri nostanut sauvakätensä kirotakseen minut, kun hänen takaansa kuului huuto.
”Lopettakaa!” joku kirkaisi ja käännyin katsomaan sivulleni. Siinä kohtaa, missä hetki sitten oli istunut ruskea metsäjänis, seisoi nyt tyttöystäväni Stina, joka huohotti kuin olisi juossut Tylypahkasta aukiolle asti. Jameskin pysähtyi ja jäi tuijottamaan tyttöä.
”Stina!” huudahdin ja menin lähemmäs häntä. ”Mitä sinä täällä teet?”
”Yritin saada teidät sopimaan” Stina parahti ja katsoi hädissään vuoron perään minua ja Jamesia.
”Yritit?” kysyin tytöltä. ”Miten niin yritit? Eihän täällä ollut muita kuin me ja se…” ymmärrys iski minuun kuin salama kirkkaalta taivaalta: ”…Jänis!”
”Niin”, Stina sanoi ja hymyili hiukan hämmästyneelle ilmeelleni.
”Oletko sinä..?”
”Animaagi. Juu, olen minä”, Stina vastasi. ”Tosin rekisteröity versio, toisin kuin te”, hän osoitti meitä huvittuneen syyttävästi.
”Mitä?” huudahdimme Jamesin kanssa kuorossa. ”Mistä sinä tiesit meistä?”
”En ole tietänytkään kovin kauaa. Vain siitä asti, kun Lily kertoi minulle ennen sitä toisen kerroksen tapaamistamme”, Stina kertoi katsoen minua. ”Sekin esti minua aiemmin seurustelemasta kanssasi. Pelkäsin, että paljastuisin. Nyt se ei onneksi enää haittaa. Tämä minun animaagiuteni on synnynnäistä, eikä kukaan oikeastaan tiedä, mistä se on peräisin. Olen osannut pienestä asti muuttua jänikseksi.”
”Oikeastiko? Oletpa taitava! Me opittiin vasta kouluikäisinä”, sanoin kunnioitusta äänessään.
”Johan sanoin, että se on synnynnäistä”, Stina naurahti. Sitten hän kääntyi katsomaan Jamesia. ”James, voisitko lopettaa Siriukselle vihoittelun? Ymmärrän oikeasti täysin, miltä sinusta tuntuu, mutta jos sinun jollekin pitäisi olla vihainen, niin minulle. Sillä minähän se olin, joka laittoi vastaan Lilylle ja sain hänet suuttumaan. Ei Sirius ole tähän mitenkään osallisena.”
Katsoin ihaillen Stinaa, kultaista tyttöystävääni, ja vilkaisin sitten Jamesia varautuneesti. Poika ei kuitenkaan yllätyksekseni näyttänyt enää mitään vihan merkkejä ja siksi Stina varmaankin uskalsi vielä jatkaa: ”Minä voin sopia riitani Lilyn kanssa ja puhua hänelle siitä, kuinka hän käyttäytyy muita ihmisiä, kuten esimerkiksi Jamesia, kohtaan. Hän kyllä kuuntelee minua.”
Jamesin kasvoille levisi innostus, mutta hän koetti peittää sen murahtamalla: ”Se… se olisi ihan okei.”
”Ettehän te siis riitele enää?” Stina kysyi ja vilkuili huolestuneesti meitä vuorotellen.
Katsoin Jamesia, joka jatkoi murahdusäänellä: ”No ei, antaa olla.”
Tunsin onnen sykkivän sisälläni. Stina oli ihmeellinen! Vilkaisin Jamesia, joka hymyili minulle väsyneesti. Jonkin aikaa vielä puhuttuamme muuntauduimme takaisin eläimiksi ja juoksimme kilpaa linnaan. Stina oli niin nopea, ettemme kumpikaan meinanneet pysyä hänen kintereillään. Vilkuilin välillä vierelläni loikkivaa uroshirveä, joka vaikutti onnekseni olevan edelleen mukavan säyseällä tuulella. Varmistaakseni hänen hyvän tuulensa, annoin hänen juosta minua nopeammin ja tulin itse viimeisenä linnan porteille.
”Niin me lopulta sovimme. Emme riidelleet edes yhtä kokonaista päivää”, Sirius päätti tarinansa ylpeästi. ”Ja tyttöystävästäni paljastui uusia puolia.”
Albuksen vatsassa muljahti, kun hän ajatteli Siriuksen tarinaa ja erityisesti siinä esiintynyttä animaagityttöä. Nyt hän oli aivan varma siitä, mitä oli epäillyt jo aikaisemminkin. Hän veti syvään henkeä ja sanoi sitten: ”Tuo Stina. Hän on meidän koulussamme nykyisin parantajana.”
”Mitä?” Sirius huudahti äimistyneenä. ”Oletko aivan varma?”
”No, tuntomerkkejä ovat sama etunimi, vaaleat hiukset ja kyky muuttua ruskeaksi jänikseksi ainoastaan tahdon voimalla”, Albus vastasi.
”Ei voi olla totta! Stina Tylypahkassa parantajana”, Sirius huokaisi. ”Millainen hän on? Ja miksi hän ylipäänsä on Tylypahkassa töissä?”
”Öö, hän on ihan mukava”, Albus valehteli sujuvasti, sillä hän ei liiemmin pitänyt Söpöttäjä-Stinasta, kuten eivät myöskään monet muut oppilaat. ”Ja hän tuli Tylypahkaan muutama vuosi sitten. Häntä kutsutaan matami Lonelineksi. Hän on käsittääkseni joutunut leskeksi hyvin nuorena ja opiskellut sittemmin parantajaksi. Nyt hän asuu vuodet Tylypahkassa, eikä poistu kovin usein rakennuksesta.”
”Aijaa…” Sirius sanoi pettyneen kuuloisena, ja Albus arvasi sen johtuvan matamin naimisiinmenosta. Siriuksella oli selvästikin edelleen tunteita naista kohtaan.
Kivi pysyi kauan hiljaa ja Albus ehti jo luulla Siriuksen hävinneen, kunnes sieltä viimein kuului lyhyt kehotus: ”Mene sopimaan Scorpiuksen kanssa, että edes jotkut tässä maailmassa olisivat sovussa. Oli kiva jutella taas”, ja sitten kivi hiljentyi, eikä Albus saanut sitä enää inahtamaankaan, vaikka kuinka yritti. Sirius ei tahtonut puhua hänelle. Mies oli jättänyt jotain kertomatta hänelle Stinaa koskien.
-
Mitääh!!!
Miten en ole kommentoinut tätä •.•
Nyt kyllä pahaan kohtaan jätit.
James on ihanan itserakas.
Lily
-
Hei taas!
Lily: Kiitos kommentista! Mietinkin jo, mihin olit kadonnut. :) Ja James on... ärsyttävä. Itse en pidä hänestä yhtään!
A/N: Uutta lukua tarjolla! Nyt koittaakin huispausmatsin aika, joka ratkaisee, kuinka tyttöjen kanssa tehdyssä vedonlyönnissä käy. Toivottavasti pidätte ja muistakaa kommentoida!
-------------------------------------------------------------------------------------------
Seitsemäs luku
Huispausottelu
Ratkaisevan huispausmatsin päivä valkeni kirkkaana. Albus nousi hytisten ylös sängystään ja vilkaisi ulos ikkunasta vetäessään paitaa ylleen. Oli marraskuun puoliväli, ja selkeästä säästä huolimatta ilma kylmeni päivä päivältä. Samassa viereisen nurkkasängyn herätyskello pärähti soimaan. Albus kuuli Scorpiuksen ähkäisevän ja taikovan kellon hiljaiseksi. Vähän ajan kuluttua poika repi itsensä pystyyn ja jäi siristelemään silmiään sängyn reunalle. Albus katsoi poikaa. Scorpius kohtasi hänen katseensa ja vastasi siihen ärtyneellä mulkaisulla. Albus tuhahti ja nappasi elpymyskiven pöytälaatikostaan ennen kuin häipyi makuusalista.
Matkalla Suureen saliin hän laittoi elpymyskiven kämmenelleen ja toivotti Siriukselle hyvää huomenta.
”Tänään on sen matsin päivä. Rohkelikot vastaan luihuiset”, Albus selitti jännittyneenä.
”Ja tästä pelistä riippuu se, lähtevätkö ne söpöt korpinkynsitytöt teidän kanssanne juomareissulle?” Sirius jatkoi Albuksen ajatusta. ”Pääsisinpä kuuntelemaan ottelua. Haluaisin tietää, kuinka hyvin kummipoikani pojat huispaavat”, hän huokaisi haikeasti.
”Sitä olenkin miettinyt”, Albus sanoi arvoituksellisesti. ”Älä kysele mitään. Minulla on suunnitelma.”
Suuri sali oli puolillaan väkeä, kun Albus saapui sinne. Hän etsi katseellaan jo aiemmin nousseen Willin ja meni istumaan tämän viereen.
”Joko jännittää?” Will kysyi hymyillen.
”Ei tietenkään. Helpostihan me nyt yksi Luihuinen peitotaan”, Albus venytteli sanojaan koettaen peittää hermostuksensa.
Will naurahti: ”Parempi olisi peitota, koska haluan ehdottomasti päästä nauramaan Roselle ja Dominiquelle.”
”Ei huolta, kamu. Lupaan, että saat romanttisen iltasi Rosen kanssa”, Albus sanoi ja iski silmää tietäväisesti saaden Willin punastumaan. Pian Albus vakavoitui ja kumartui lähemmäs poikaa.
”Minulla on yksi juttu”, hän kuiskasi ja nosti elpymyskiven Willin näkyville. ”Voisitko pidellä tätä kiveä käsissäsi koko pelin ajan?”
Will tuijotti häntä hämmästyneenä. ”Miksi ihmeessä?”
”Koska se tuo onnea”, Albus vastasi. ”Onnenkalu”, hän lisäsi virnistäen.
Will tuhahti. ”Niin kuin sinä jotain onnenkalua tarvitsisit, Kaatopotter”, hän sanoi käyttäen Albuksen yleistä kutsumanimeä, jolla viitattiin hänen ilmiömäisiin maalintekotaitoihinsa.
”Ei sitä koskaan tiedä”, Albus sanoi ja hymyili leveästi Willin laittaessa kiven taskuunsa. Hänen suunnitelmansa toimisi –siis jos Sirius vain tajuaisi pitää suunsa kiinni.
Keskipäivään mennessä kaikki Tylypahkan oppilaat olivat kerääntyneet linnan takana sijaitsevalle huispauskentälle. Punakeltaiset ja vihreähopeaiset värit erottuivat selvästi katsomon eri puolilta. Scorpius saapui pukukopeille tahallaan vähän myöhässä ärsyttääkseen Jamesia, joka oli jo muutenkin ennestään hermostunut.
”Kun sinun ei näemmä tarvitse kuulla ennen peliä minkäänlaisia kapteenin laatimia strategioita tai ohjeita, oletan, että tuot meille voiton helposti”, James tiuskaisi peliasuaan vaihtavalle pojalle.
Scorpius nosti Tarkkuuslentäjä 12:sen seinän viereltä ja loi Jamesiin myrkyllisen katseen. Hänellä ei ollut aikomustakaan mielistellä Jamesia, vaan hän hoitaisi vain homman siististi kotiin ja ottaisi kaiken kunnian yksin itselleen. Hän käveli tylysti Jamesin ohi. Kentän laidalle saapuessaan hän kohtasi ensimmäiseksi hurraavan yleisön. Hän oli juuri nousemassa luudalleen, kun joku kiskaisi häntä paidan selkämyksestä. Kääntyessään ympäri hän näki Dominiquen ja Rosen, jotka seisoivat kopean näköisinä hänen edessään.
”Joko olet valmistautunut nöyryytykseen?” Rose kysyi.
”Kuulin, että siepin ketteryyttä ja nopeutta on kaksinkertaistettu, joten se taitaa jäädä sinulta tänään nappaamatta”, Rosen vieressä seisova Dominique virnuili. Hänen vaalea tukkansa oli auki ja se hulmusi iloisesti tuulen mukana.
Scorpius naurahti. ”Te tytöt ette tiedä mitään siepin ketteryydestä tai nopeudesta. Kun matami Bell pian vapauttaa sen, seuraavan kerran te näette siitä vilauksen silloin, kun se on puristunut nyrkkini sisään”, Scorpius vastasi ja nousi luutansa selkään.
”Sitä saadaankin sitten odotella”, Dominique napautti.
Scorpius heitti tyttöön hilpeän katseen ja ponkaisi sitten sanaakaan sanomatta ilmaan.
”Tänään vastakkain ovat vanhat viholliset Rohkelikko ja Luihuinen –anteeksi vain, rehtori, mutta asia on näin!” neljäsluokkalainen rohkelikkopoika Felix Gringotter kuulutti kovaan ääneen rehtori McGarmiwan tuhahdellessa hänen vieressään äänekkäästi. ”Rohkelikon kapteenina tänäkin vuonna legendaarinen James Potter! Ja Luihuisen kapteenina joukkueen vankka pitäjä Carl Strongbow!”
Seuraavaksi esiteltiin muut pelaajat ja Albus nautti saamistaan raikuvista suosionosoituksista. Hetken kuluttua matami Bell käski kapteeneita kättelemään toisiaan ja käynnisti pelin. Albus oli heti tulessa. Hänen jahtaajakumppaninsa, kuudesluokkalainen Loula Tahiti, sieppasi avauskaadon Luihuisten uudelta kömpelöltä jahtaajalta ja syötti sen heti tilaisuuden tullen hyvässä paikassa odottavalle Albukselle. Poika nappasi kaadon, eikä jäänyt odottelemaan, vaan lensi vauhdilla kohti vastakkaisia maalisalkoja. Hän näki Luihuisten pitäjän Strongbowin keskittyneen tuijotuksen edessään ja kuuli yleisön korviahuumaavan mylvinnän ympärillään. Felixin selostus oli keskittynyt yksin häneen ja kaikki odottivat hänen upeaa maaliaan. Kaato sykki hänen kainalossaan, kun hän jarrutti juuri ennen Luihuisen maalisalkoja. Hän harhautti Strongbowia ja paiskasikin kaadon lähimmän maalisalon sijasta kohti reunimmaista salkoa. Pitäjän käsi kahmaisi tyhjää ja matami Bellin pilli vihelsi kimakasti.
”Maali!” Rohkelikkokatsomo karjui ja Albus tuuletti voitonriemuisesti. Tämä oli selvästi hänen päivänsä! Päivettynyt jahtaajatyttö Loula lensi häntä kohti ja heitti iloisen ylävitosen ohi mennessään. Albus hymyili tytölle ja loi halveksivan katseen Luihuisen katsomoon. Silloin hän huomasi yksinäisen tytön istumassa ylimmän penkkirivin päässä. Camilla istui hiljaa paikoillaan ja tuijotti Albusta. Albus vastasi katseeseen ja näki tytön säpsähtävän ja kääntävän päänsä pois. Albus tuijotti tummahiuksista tyttöä vielä hetken jähmettyneenä, kunnes tajusi kaadon olevan taas liikkeellä ja syöksähti hetkessä sitä kuljettavan luihuisjahtaajan perään.
Peli oli alusta lähtien Rohkelikon hallussa. Albuksen ensimmäisen näyttävän maalin jälkeen joukkue roihahti liekkeihin. Maaleja ropisi tuvalle vielä seitsemän lisää, joista viisi oli Albuksen taidonnäytteitä. Pian katsomo raikui tuttua ”Kaatopotter” –kannustushuutoa. ”Potter nuoremman maaleissa on todellista taitoa mukana! Huispaustaidot ovatkin aina periytyneet Potterin suvussa! Onko tässä tuleva Rohkelikon huispausjoukkueen kapteeni? Periytyykö meriitti veljeltä toiselle? Sen saamme nähdä, mutta hienoltahan tämä näyttää!” Felix ylisti kilpaa yleisön kanssa.
Scorpius kuunteli innoissaan yleisön mylvintää ja tiesi, että oli tullut hänen aikansa päättää peli. Nyt odotettiin suorituksia häneltä, ja adrenaliini virtasi suoniin. Hän suuntasi haastavan katseen Luihuisen etsijään, Artemis Flintiin, joka lenteli eksyneen näköisenä jonkin matkan päässä Scorpiuksesta. Scorpius ei voinut vastustaa kiusausta härnätä häntä vähän.
”Hei, Ruttukuono! Jos näet kultaisen pienen pallon, jolla on siivet, niin vinkkaa siitä minulle. Sen avulla katsos voitan tämän pelin”, Scorpius huuteli ilkeä virne kasvoillaan.
”Älä sinä ala aukomaan päätäsi minulle”, Flint ärisi yhteen puristettujen hampaidensa välistä.
Scorpius ei kuitenkaan kuullut poikaa, sillä hänen huomionsa oli kiinnittynyt johonkin paljon kiinnostavampaan asiaan. Kultainen sieppi kaarteli aivan Flintin pään yläpuolella, eikä Scorpius tuhlannut aikaa. Hän ampaisi kohti Flintin päälakea, joka heilahti täpärästi sivuun. Sieppi oli kuitenkin Scorpiusta nopeampi ja lennähti parin metrin päähän hänestä. Nyt myös Flint pääsi mukaan taisteluun ja kiisi täyttä vauhtia sieppiä kohti. Scorpiuskin lennähti kultaista palloa päin, mutta eri suunnasta, ja kun sieppi väisti Flintin hyökkäyksen, Scorpius kurotti kätensä. Hän kahmaisi ilmaa salamannopeasti ja tunsi metallisen pallon puristuvan nyrkkinsä sisään. Se on siinä! hän ajatteli riemuissaan.
Tarkkaavaisimmat katsojat tajusivat heti tilanteen ja Rohkelikon katsomosta alkoi kantautua raivokasta huutoa ja juhlintaa.
”Scorpius Malfoy nappaa siepin! Rohkelikko saa 150 pistettä ja näin ollen voittaa Luihuisen pisteillä 230–30! Mahtaa professori Slipperiä nyt harmittaa!” Felix kuulutti niin, että koko katsomo raikui, ja suosionosoitukset vain voimistuivat.
Scorpius tuuletti raivokkaasti ja näki Lupinin taputtavan käsiään yhteen voitonriemuisena opettajien katsomossa. Slipper taas näytti siltä, kuin olisi juuri nielaissut korvavaikun makuisen jokamaunrakeen. Scorpius kääntyi hymyillen katsomaan Albusta, joka lensi parasta aikaa viitta hulmuten rohkelikkoja täynnä olevan katsomon halki. Hän tervehti tupaansa, joka vastasi reippaalla Kaatopotter-yhteishuudolla. Sitten Albus katsoi Scorpiusta ja hymyili leveästi. Scorpius ei epäröinyt hetkeäkään, vaan lensi suoraa päätä Albuksen luo ja kohotti kätensä ylävitoseen. Albus vastasi siihen iloisesti, ja pojat katsoivat toisiaan yhteisymmärryksessä. Ei riidellä enää.
”Tänään juhlitaan”, Albus vannotti Scorpiukselle ja molemmat pojat kääntyivät vaistomaisesti katsomaan kohti Korpinkynnen katsomoa. He näkivät heti kaksi tyttöä, jotka istuivat vierekkäin puisella tuolilla jalat sivistyneesti yhteen ristittyinä. Tytöt tuijottivat poikia epäuskoisen näköisinä. Scorpius ja Albus remahtivat nauruun ja Scorpius iski silmää Dominiquelle. Dominique nyrpisti nenäänsä ja katsoi Scorpiusta liioitellun ylimielisesti. Scorpius virnisti saaden tytön purskahtamaan nauruun. Sitten Dominique kohautti hartioitaan antautumisen merkiksi, ja molemmat tytöt hymyilivät iloisesti. Pojat virnistivät ja lensivät kannustusjoukkojen saattelemina takaisin pukuhuoneille.
Sinä iltana Rohkelikon oleskeluhuoneessa järjestettiin raivokkaat juhlat. Kaikki tupalaiset olivat kerääntyneet juhlimaan ensimmäisen Luihuismatsin voittoa. Albus ja Scorpius oli kruunattu heti alussa illan sankareiksi ja innokkaimmat Scorpiuksen kannattajat kaavailivat hänelle jo omaa Sieppi-Scorpius -kutsumanimeä. Poika istuikin jo asiaankuuluvan juhlavasti oleskeluhuoneen keskellä punaisessa nojatuolissa ja paistatteli faniensa suosiossa. Albus oli livahtanut heti matsin jälkeen Willin luo ja pyytänyt tältä elpymyskiven takaisin. Nyt hän istui poikien makuusaliin vievässä portaikossa ja tuijotti kiveä innoissaan.
”No, kuulitko mitään?” hän kysyi.
”En yhtään mitään”, Sirius vastasi, mutta nauru kuulsi läpi hänen sanoistaan.
”Heh heh, tosi hauskaa”, Albus sanoi.
”No kuulinhan minä kaiken. Sinä ja James olette mahtavia!” Sirius ylisti. ”Arvasin, että olette hyviä, mutta en sentään uskonut, että niin hyviä! James torjui ainakin viisi kaatoa, ja entäs ne sinun kuusi maaliasi! Olen sanaton.”
”Ei minua turhaan kutsuta” Kaatopotteriksi, Albus myhäili ja kysyi: ”Haluatko jäädä bileisiin?”
Sirius nauroi. ”Ehdottomasti! En jäisi pois mistään hinnasta.”
Albus hymyili. ”Jätän sinut oleskeluhuoneen lipaston päälle. Siitä kuulee kaikkein parhaiten, mutta muistakin sitten olla hiljaa!”
”Tietysti, tietysti”, Sirius vannotti.
Albus palasi oleskeluhuoneeseen ja asetti elpymyskiven lipaston päälle. Silloin hän kuuli kilinää muotokuva-aukon suunnalta ja kääntyi katsomaan. James oli juuri kavunnut sisään aukosta ja kantoi sylissään ainakin kuutta lasista pulloa.
”Sherryä kaikille! Hönö-Punu tarjoaa!” hän julisti ja tiputti pullot lähimmälle sohvalle. Ihmisiä kerääntyi hänen ympärilleen. Albus meni muiden mukana ja veti rintaansa röyhistelevän Jamesin hiukan sivummalle.
”Miten sinä sait nuo?” hän tiukkasi isoveljeltään.
”Helposti. Menin vain professori Punurmion torniin ja otin muutaman pullon hänen varastoistaan. Usko pois, sinne jäi vielä paljon”, James vastasi painottaen viimeistä sanaa. ”Tietysti näkymättömyysviitasta oli jonkin verran apua, vaikken kyllä usko, että se vanha hölmö olisi edes tajunnut tuloani, vaikka olisin saapastellut sinne keskellä päivää ja ottanut muutaman sherrypullon hänen huoneensa kaapista”, hän lisäsi ja iski silmää Albukselle.
Albus virnisti pojalle ja nappasi yhden pullon sohvalta. ”Kai se sitten täytyy, jos kerran täti Punurmio tarjoaa!”
”Hei, Al! Älä juo kaikkea yksin”, Scorpius ilmestyi paikalle tönäisten Albusta leikkisästi selkään. Albus kääntyi pojan puoleen ja näki yllätyksekseen myös Dominiquen ja Rosen seisovan pojan vieressä.
”No, sinulle nyt ei ainakaan anneta yhtään!” Albus virnisti pojalle. ”Muistan liiankin hyvin viime kerran. Tytöille voin kyllä antaa parit kulaukset.”
”Kiitos, ei”, Rose sanoi. ”Meillä on paljon hauskempaa, kun saadaan katsoa teidän törttöilyä selvin päin.”
”Lyön vetoa, ettei Scorpius pysty pitämään näppejään erossa minusta tänäänkään”, Dominique sanoi ja vilkaisi vieressään kuikuilevaa poikaa.
”Sinuna en löisi vetoa enää mistään, jos siis käsität, mitä tarkoitan”, Scorpius piikitteli.
”No sitten voin vaikka vannoa sen tapahtuvan”, Dominique sanoi virnistäen.
Scorpius tyytyi vain poksauttamaan sherrypullon auki ja ottamaan ensimmäisen huikan.
Illan varttuessa voitonjuhlat muuttuivat aina vain raivokkaammiksi. Pojat innostuivat säveltämään Rohkelikon joukkueelle juomalaulun, jota kaikki rupesivat innolla hoilaamaan:
Tää on Rohkelikon joukkue
Sen taidot vailla vertaa
Tuo kapteenimme pitäjä
Se huiput kehnoista perkaa
On meillä Kaatopotterkin
Se kaikki syötöt nappaa
Ja parhain Sieppi-Scorpius
Ain luihuisetkin tappaa
Kuorolaulu raikui illan mittaan oleskeluhuoneessa useita kertoja, ja James intoutui johtamaan laulua heilutellen taikasauvaansa kapellimestarin elkein. Scorpius palasi ennen puoltayötä punaiseen nojatuoliinsa ja hänen ympärilleen kerääntyi useita tyttöjä, jotka kikattelivat ihastuneesti pojan jokaiselle jutulle. Jossain vaiheessa iltaa Scorpiuksen puuhat kiinnittivät Albuksen huomion. Hän näki, kuinka poika heitteli ilmaan kerta toisensa jälkeen jotain pientä esinettä. Hän esitteli selvästikin tämänpäiväistä tilannettaan, jossa hän oli napannut siepin aivan Flintin nenän edestä. Jokaisen kopin jälkeen hänen vieressään istuvat rohkelikkotytöt Vanessa Vane ja Cindy Chinwald kihersivät hurmioituneesti ja tuijottivat poikaa ihaillen. Albus pudisti päätään huvittuneena ja jäi seuraamaan Scorpiuksen esitystä.
Mutta mitä pidempään hän Scorpiuksen pelleilyä katseli, sitä tutummalta pojan heittelemä pieni esine alkoi näyttää. Albus vilkaisi seinän vierellä olevaa lipastoa ja tajusi, ettei Siriuksen kivi ollut enää sen päällä. Hän kääntyi tuijottamaan Scorpiusta ja tunnisti nyt esineen, jota poika viskeli. Scorpius koppasi elpymyskiven näyttävästi ja otti jälleen vastaan tyttöjen suosionosoitukset. Sitten hän otti hörpyn sherrypullostaan ja nousi seisomaan hienoisesti huojuen. Hän iski silmää tytöille ja heitti sitten kiven kaikin voimin Rohkelikkotornin ikkunan läpi. Tytöt nauroivat ja hurrasivat, mutta Albus vain tuijotti tyrmistyneenä vuoroin Scorpiusta, vuoroin pientä reikää ikkunassa.
Hänellä kesti hetken tajuta, mitä juuri oli tapahtunut. Ymmärryksen iskiessä hän ponkaisi salamana ylös tuoliltaan ja huusi Scorpiukselle: ”Idiootti!”
”Älä nyt riehu, Al”, Scorpius naurahti. ”Sen saa korjattua ihan helposti. Katsos näin: entistus”, poika osoitti sauvallaan rikkonaista ikkunaa, joka korjaantui hetkessä.
Albus tuijotti poikaa hetken silmät leimuten ja rynni sitten ulos oleskeluhuoneesta. Hän juoksi vauhdilla salakäytävää pitkin alakertaan ja koetti olla törmäämättä matkalla seiniin. Hänen oli pakko löytää kivi! Miksi hän oli ollut niin tyhmä, että oli jättänyt sen niin näkyvälle paikalle? Hän ei antaisi itselleen ikinä anteeksi, jos menettäisi Siriuksen.
Hän juoksi ulos kylmään ja pimeään syysilmaan. Hän kiiruhti Rohkelikkotornin alapuolelle ja haravoi epätoivoisesti katseellaan mustaa nurmikkoa. En ikinä löydä kiveä täältä! hän ajatteli kauhuissaan ja lankesi polvilleen maahan. Hän tunnusteli ruohikkoa ja konttasi eteenpäin kosteassa maassa.
”Sirius!” hän huusi: ”Sirius! Vastaa minulle!”
Mutta miehen ääntä ei kuulunut. Ylhäältä tornista kantautui tukahdutettua naurua ja iloisia huutoja. Albus kirosi vihaisena ja nousi ylös. Hänen kätensä ja polvensa olivat aivan märät ja hän hytisi kylmästä. Jossain lähettyvillä -tai oikeastaan missä vain- lepäsi pieni musta kivi, jonka asukas oli autuaan tietämätön äskeisistä tapahtumista. Albus tunsi syyllisyyttä siitä, että oli jättänyt kiven vartioimatta oleskeluhuoneeseen. Hän polkaisi maata vihaisesti ja puristi taskussaan olevaa taikasauvaa voimiensa takaa. Silloin hän sai idean. Hän veti sauvan taskustaan ja huudahti sen enempää miettimättä: ”Tulejo elpymyskivi!”
Hän odotti hetken. Mitään ei tapahtunut. Pettymys survaisi vatsanpohjassa ja hän laski päänsä murheellisesti. Silloin jokin kova napsahti hänen otsaansa. ”Aih!” hän huudahti ja hieroi kipeää otsalohkoaan. Hän katsoi maahan etsien kivun aiheuttajaa ja näki tutun, mustan kiven ruohikossa aivan hänen edessään. Riemuiten hän nosti sen maasta ja huudahti: ”Sirius! Oletko kunnossa?”
”Tietenkin olen”, Sirius tokaisi. ”Mitä oikein tapahtui?”
”Sinä lensit ikkunasta läpi. Tai siis, Scorp heitti sinun kivesi Rohkelikkotornin ikkunasta alas”, Albus sanoi hammasta purren. ”Sori. Se oli minun vikani.”
Albuksen hämmästykseksi Sirius vain nauroi: ”Älä nyt pilaa juhlatunnelmaasi yhden pienen vahingon takia! Tämä oli sitä paitsi minullekin uusi kokemus. Hyvin monia asioita olen elämäni aikana kokenut, mutta Rohkelikkotornin ikkunasta en ole koskaan tullut hypänneeksi alas!” Albus nauroi helpottuneesti ja Sirius jatkoi: ”Enkä myöskään usko, että olisit jättänyt minua lojumaan ruohikkoon kovin pitkäksi aikaa. Olen minä kuitenkin sen verran puoleensavetävä tyyppi.”
”Usko unelmiisi”, Albus tuhahti hymyillen ja puristi kiven tiukasti nyrkkiinsä. Hän kääntyi ja kiiruhti äkkiä takaisin sisälle toivoen, ettei Corstoy odottaisi häntä eteisaulassa.
Kaikesta huolimatta Albus selvisi turvallisesti takaisin muotokuva-aukolle ja hiippaili huomaamattomasti oleskeluhuoneen läpi poikien makuusaleihin. Kello alkoi näyttää jo aamuyötä ja suurin osa juhlijoista oli jo vetäytynyt nukkumaan. Toisista poikien makuusaleista kuului korviahuumaava kuorsaus, kun Albus kiipesi portaat heidän omaan saliinsa. Huone oli tyhjä ja pimeä, kun Albus saapui sinne. Hän kuiskasi Siriukselle hyvät yöt ja sulki kiven tuttuun pöytälaatikkoon. Sitten hän palasi takaisin oleskeluhuoneeseen. Portaiden alapäässä hän tapasi Willin joka virnisti hänelle ja osoitti sitten Scorpiusta.
”Scorpilla menee taas lujaa”, hän sanoi ja Albus katsoi, kuinka Scorpius vaelsi ympäri oleskeluhuonetta Dominique ja Rose kainalossaan.
”Minulla on idea”, Albus sanoi äkisti ja vilkaisi Williä viekkaasti. Hän poimi maasta tyhjän sherrypullon ja vinkkasi pojalle: ”Tule mukaani.”
Pojat menivät Scorpiuksen luo ja Albus istutti hänet maahan tyttöjensä kanssa. ”Odottakaa siinä. Haen muut”, hän sanoi iskien silmää, eikä Scorpius väittänyt vastaan. Sen sijaan hän kutitti Dominiqueta kyljestä saaden tämän kikattamaan hillittömästi. Will istuutui Rosen viereen seuraamaan Scorpiuksen ja Dominiquen taistelua. Samassa kuului napakka läpsäys ja Scorpiuksen epäuskoinen huuto.
”Löitkö sinä minua?”
”Löin”, Dominique vastasi ykskantaan. ”Niin käy, jos et pidä näppejäsi kurissa.”
”Tulinen nainen”, Scorpius mutisi ja hieroi kipeää poskeaan mietteliäästi.
Albus nauroi ja etsi katseellaan oleskeluhuoneesta Jamesia. Lopulta hän äkkäsi isoveljensä makaamassa eräällä sohvalla, jossa hän oli liimautunut tiiviisti kiinni tyttöystäväänsä Lindaan. Albus meni parin luo ja yskäisi pari kertaa kiinnittääkseen heidän huomionsa. Linda tajusi ensimmäisenä ulkopuolisen läsnäolon ja irrottautui Jamesista. He nousivat istumaan ja James katsoi kysyvästi pikkuveljeään. ”No?”
”Sitä vaan, että me aletaan pelata sherrypullonpyöritystä. Pystyttekö keskeyttämään tuon ja tulemaan meidän kanssa?” Albus kysyi kohteliaasti.
Hetken oli hiljaista ja sitten Linda katsoi Jamesia. ”Kyllä se minulle käy”, hän sanoi.
James näytti vähän pettyneeltä, mutta vastasi kuitenkin: ”Okei. Voidaan me tulla.”
Ja niin heidän pullonpyöritysporukkansa oli kasassa. Albus, James, Linda, Dominique, Scorpius, Rose ja Will istuivat rinkiin oleskeluhuoneen lattialle ja Albus asetti sherrypullon heidän keskelleen. ”Kaikki tietävät säännöt. Joutuu suutelemaan sitä, ketä pullo osoittaa”, Albus sanoi ja vilkaisi muita.
”Tämä on lempipelini”, Scorpius kuiskasi vieressään istuvalle Dominiquelle, joka tyrkkäsi häntä paheksuvasti.
Albus pyöräytti sherrypulloa reippaasti ja odotti jännittyneenä, kenen kohdalle pullo pysähtyisi. Hitaasti pullon vauhti hidastui ja lopulta se osoitti Williä, mutta hivuttautui kuitenkin vielä yhden pykälän eteenpäin. Rose tuijotti pulloa epäuskoisesti ja päästi lyhyen pingottuneen naurahduksen: ”Minun tuuriani.”
”Mitä serkumpi, sen herkumpi”, Scorpius virnisteli ja Rose mulkaisi poikaa varoittavasti.
Albus päätti hoitaa homman äkkiä pois alta ja konttasi Rosen luo. Sitten hän suikkasi nopean suukon serkkunsa huulille ja hivuttautui takaisin paikalleen. Ei se ollut sen vaikeampaa. Kukaan ei sanonut mitään ja peli jatkui. Rose pyöräytti pulloa, ja se pysähtyi Willin kohdalle. Will lehahti punaiseksi, ja Rose näytti etsivän pakoreittiä. Tyttö kuitenkin tiesi, ettei pelistä saanut poistua. Rose huokaisi ja nojautui vieressään istuvan pojan puoleen. Hän painoi suudelman Willin huulien reunalle ja erkani nopeasti. Albus ja Scorpius virnuilivat toisilleen nähdessään Willin kehnosti salatun ihastuneen katseen. Scorpius iski Albukselle silmää viestittäen, että kohta olisi hänen vuoronsa näyttää. Will pyöräytti pulloa ja se pysähtyi ihmeellisen nopeasti Scorpiuksen kohdalle. Albus arvasi, että Scorpius oli lumonnut pullon taikasauvallaan.
”Uuh, rakkautta ilmassa”, Albus päästi ilmoille vihellyksen, kun Will venyttäytyi pussaamaan Scorpiusta. Scorpius jatkoi Albuksen vitsiä ja koetti pitkittää suudelmaa tarttumalla Williä takaraivosta kiinni, mutta poika kiskaisi itsensä nauraen irti.
”Hitsin homppeli”, Will tuhahti palatessaan paikoilleen.
Dominique tirskui iloisesti Scorpiuksen vieressä ja poika loi tähän viekkaan katseen. ”Ole vain ihan hiljaa, Tulityttö. Sinä saatat olla seuraava”, hän sanoi iskien silmää. Sitten hän tarttui pulloon ja pyöräytti sitä juuri sen verran, että se liukui Dominiquen kohdalle. Poika vilkaisi tyttöä viattomasti.
”Hei, tuo oli huijausta!” enempää Dominique ei ehtinyt sanomaan, kun Scorpius oli jo ehtinyt upottaa hänet antaumukselliseen kielisuudelmaan. Tyttö näytti täysin yllätetyltä. Albus repesi nauramaan ja pian siihen yhtyi lähes koko rinki. Jopa Rose virnuili ystävänsä piinalle. Ainoa, joka ei hymyillyt, oli hiljaa paikallaan istuva Linda. Hän tuijotti vieressään suutelevaa paria jäykästi. Scorpius ei tuntunut tytön käytöksestä häiriintyvän, vaan suuteli Dominiqueta entistä ahnaammin, ja Albus näki ilkeän virneen hiipivän hänen kasvoilleen. Dominique-parka oli jumissa, sillä suudelman aloittaneen täytyi se myös lopettaa, joten hän ei saanut vetäytyä irti Scorpiuksen otteesta. Hän kuitenkin vastasi urhoollisesti haasteeseen ja kohta Albuksen oli vihellettävä peli poikki.
”Yliaikaa! Scorpius jäähylle”, hän julisti nauruntyrskähdysten välistä.
”Ei ole reilua! Olen ainut, joka pelaa tätä peliä oikein ja heti tulee rangaistusta”, Scorpius protestoi, kun Dominique oli viimein saanut luvan tyrkätä hänet sivuun. Kaikki nauroivat ja Scorpius yritti esittää, ettei ollut tajunnut, mitä hauskaa tilanteessa oli.
Dominique alkoi tökkiä Scorpiusta ja haukkua: ”Sinä-senkin-ällöttävä-limanuljaska! Ei tyttöä kohdella noin.”
”Eikö?” Scorpius kysyi kohottaen kulmiaan. ”Juurihan äsken kohtelin sinua niin. Tosin en olekaan koskaan ollut täysin varma sukupuolestasi. Vaikutat aika jätkältä.”
”Kiitos vaan!” Dominique huudahti loukkaantuneena vaaleat kiharat hulmahtaen. ”En enää puhu sinulle.”
”Ei tässä pelissä tarvitsekaan puhua”, Scorpius iski silmää merkitsevästi.
”Ole hiljaa!” tyttö huudahti ja iski nyrkkinsä kostoksi pojan kylkeen. Scorpius ähkäisi kivusta.
Dominique tuhahti ja pyöräytti sitten pulloa reippaasti. Jonkin aikaa pyörittyään se pysähtyi osoittamaan Lindaa. Sen suurempia epäröimättä Dominique tarttui tyttöä leuasta ja suuteli tätä lyhyesti. Scorpius vihelsi kiusallaan, mutta vihellys kuulosti tietyllä tavalla varovaiselta. Albus arvasi sen johtuvan Lindasta. Poika ei ollut vieläkään päässyt tytöstä täysin yli. Suudelman jälkeen Linda loi Dominiqueen nopean viileän katseen ja kumartui sitten pyöräyttämään sherrypulloa, joka pyöri kierroksen ympäri ja pysähtyi Scorpiukseen. Albus vilkaisi Scorpiusta tarkistaakseen, oliko tämä peukaloinut pulloa, mutta ymmärsi pojan jäykistyneestä olemuksesta, että kyseessä oli puhdas sattuma. Lindakin oli jäykistynyt paikoilleen ja näytti olevan kauhuissaan. Scorpius ei katsonut tyttöä, vaan tuijotti tiiviisti lattiaa. Kaikki odottivat lähes henkeään pidätellen, mitä tulisi tapahtumaan, ja Albus näki Jamesin kämmenten puristuvan nyrkkiin.
Scorpiuksen aktiivisuus oli kadonnut tyystin ja hän näytti toivovan, ettei kukaan tekisi tai sanoisi yhtään mitään. Linda taas näytti aivan siltä, että haluaisi olla missä tahansa muualla. Lopulta tyttö liikahti hermostuneesti ja Albus ajatteli hänen menevän lähemmäs Scorpiusta. Linda nousi kuitenkin ylös ja peruutti pari askelta taaksepäin. Sitten hän kääntyi ja juoksi sanaakaan sanomatta tyttöjen makuusalin portaikkoon. Kaikki tuijottivat hänen peräänsä tyrmistyneinä. James vilkaisi Scorpiusta nopeasti ja nousi sitten seisomaan.
”Minä taidankin tästä lähteä. Öitä”, hän sanoi jäykästi ja hivuttautui takavasemmalle.
Albus katsoi veljensä perään ja kääntyi sitten Scorpiuksen puoleen. Poika istui samassa asennossa Dominiquen ja Rosen välissä ja tuijotti edelleen lattiaa. Dominique köhäisi vaimeasti yrittäen saada painostavan hiljaisuuden loppumaan. Silloin Scorpius nousi ylös ja käveli pois mitään sanomatta. Hän katosi poikien makuusaleihin vieviin portaisiin ja kaikki tuijottivat pojan perään. Scorpiuksen mentyä Dominique, Rose ja Will kääntyivät tuijottamaan kysyvästi Albusta, joka kohautti olkiaan vaivaantuneesti.
”Äh, mennään nukkumaan”, poika huokaisi ja nousi ylös. Oleskeluhuoneessa ei ollut enää ketään muita kuin he.
-
Hän suuntasi haastavan katseen Luihuisen etsijään, Artemis Flintiin, joka lenteli eksyneen näköisenä jonkin matkan päässä Scorpiuksesta. Albus ei voinut vastustaa kiusausta härnätä häntä vähän.
Oisko Scorpius kyseessä.
Hyvä luku oli taas.
Sai vähän draamaa peliin.
Lindalle tiedoksi, että James on mun!
Lily
-
Moi vaan!
Lily: Kiitos kovin kommentista ja korjauksesta! Kiva, että pidit luvusta. Ja voin ilomielin luovuttaa Jamesin sinulle, ärsyttävä tyyppi!
A/N: Vuorossa kahdeksas luku, ja romantiikkaa luvassa... kuten varmaan arvaattekin. Hope you like it!
----------------------------------------------------------------------------
Kahdeksas luku
Ihastusta ilmassa
Seuraavana aamuna Dominique ja Rose, jotka eivät olleet juoneet tipan tippaa edellisiltana, ilmestyivät ärsyttämään väsyneitä poikia jo aamiaisella. Virkeän oloinen Dominique istahti rempseästi Scorpiuksen viereen ja Rose hieman pidättyneemmin Albuksen viereen. Molemmat tytöt virnistelivät toisilleen vilkuillessaan silmäpusseilla varustettua Scorpiusta, joka mätti paahtoleipää konemaisesti suuhunsa. Albuksesta näytti siltä, että tytöt olivat unohtaneet tyystin edellisillan tylyn päätöksen, tai sitten he eivät vain halunneet muistaa sitä.
”Taitaa väsyttää, Scorp. En kyllä ihmettele yhtään, miksi”, Dominique hilpeili ja pukkasi vieressään istuvaa poikaa leikkisästi.
Scorpius vilkaisi häntä murhaavasti, mutta tyttö vain jatkoi: ”Juoksit koko illan niin hurmioituneena vaalean hipiäni perässä, ettei ole mikään ihme, jos paikkoja vähän kolottaa.”
”Sinuna en jatkaisi tuota kovin pitkään”, Scorpius sanoi tyynen vaaralliseen sävyyn.
”Hui, nyt pelottaa”, Dominique vastasi ja sai Rosen nauramaan.
”Älkää unohtako tytöt, että kohta on teidän vuoronne olla naurunalaisina”, Albus muistutti.
”Niin! Muistakaa vetonne”, Will sanoi ja tytöstä toiseen tyytyväinen virne kasvoillaan
”Tietenkin muistetaan!” Rose tiuskaisi. ”Mutta toisin kuin te, me ei aiota käyttäytyä idioottimaisesti.”
Pojat vilkaisivat toisiaan ja remahtivat raikuvaan nauruun. Rose läpsäisi Albusta kyynärpäähän ja kääntyi istumaan toiseen suuntaan kädet puuskassa. ”No, milloinkas sitten mennään?” Will kysyi pyyhkien naurunkyyneliä silmäkulmastaan.
”Milloin vain”, Dominique vastasi ja tökkäsi sitten Scorpiusta kylkeen. ”Minusta vain vähän tuntuu, ettei tämä yksi toivu eilisestä vielä ainakaan viikkoon. Sen jalat on ihan rakoilla ja maitohapoilla.”
”Haista sinä kuule…” Scorpius murahti pieni hymynkare huulillaan.
”Miten olisi ensi viikon lauantai?” Rose ehdotti.
”Mutta siihenhän on aikaa!” Albus protestoi.
”Niin, mutta eikös Domie juuri selittänyt, miksi ei voida mennä vielä?” Rose vastasi hymyillen näsäviisaasti.
Albus oli juuri väittämässä vastaan, kun Suuren salin päädystä kuului ääniä.
”Hiljaisuutta, pyydän!” rehtori McGarmiwan ääni kaikui voimistettuna salissa. Puheensorina lakkasi hetkessä ja sadat päät kääntyivät tuijottamaan opettajien koroketta.
”Minulla on ilmoitus, joka koskee kaikkia neljännen, viidennen, kuudennen ja seitsemännen vuosiluokan oppilaita. Kuunnelkaa tarkoin”, rehtori aloitti. ”Tänä vuonna järjestämme joulutanssiaiset, joiden toteuttaminen tasaisin väliajoin on muodostunut Tylypahkassa perinteeksi. Tanssiaiset juontavat juurensa muutaman kymmenen vuoden takaisista kolmivelhoturnajaisten joulutanssiaisista, joiden järjestäminen oli Tylypahkalle suuri kunnia. Tapahtuman tarkoituksena on pitää sivistyneesti hauskaa ja siirtää ikivanhoja tapoja ja tansseja uusille sukupolville.”
Albus vilkaisi Scorpiusta, joka kohotti kulmiaan epäilevästi. Heidän ympärillään istuvat tytöt supisivat kiivaasti keskenään. Poika muisti, että joulutanssiaiset oli järjestetty viime kerran silloin, kun he olivat olleet toisella luokalla, eli he eivät olleet saaneet osallistua juhliin. Hän, Scorpius ja Will olivat kuitenkin menneet vakoilemaan juhlia. Vahtimestari Corstoy oli napannut heidät kiinni ja kiikuttanut tuvanjohtajan puhutteluun. Jälki-istuntoa oli tuolloin rapsahtanut kolme tuntia. Albus hymyili muistolle ja kääntyi sitten takaisin kuuntelemaan rehtorin puhetta.
”Tanssiaisten ajankohta on joululomaa edeltävän viikon torstai-iltana. Sitä ennen äsken luettelemilleni tanssiaisiin osallistuville vuosiluokille pidetään muutamia tanssitunteja, joissa opetellaan tansseja ja kerätään tanssiparilista, joten alkakaahan etsiä itsellenne tanssipareja”, McGarmiwa kehotti ja supina salissa voimistui. Ylempien vuosiluokkien tytöt vilkuilivat huolestuneina salissa istuvia poikia ja pojat koettivat esittää välinpitämättömiä. Rehtori rykäisi äänekkäästi ja palautti hiljaisuuden. ”Kuten jo sanoin, teille järjestetään opiskelun ohella kevyitä tanssitunteja. Opettajina toimivat tähtitieteiden professori rouva Abbott (”Ei äitiä!” Will voihkaisi), pimeyden voimilta suojautumisen professori neiti Weasley (Scorpius vihelsi kuuluvasti saaden Dominiquen huokaisemaan kyllästyneenä) ja minä”, rehtori McGarmiwa päätti lauseensa.
”Tuleekohan neiti Weasley tanssiaisiin? Voisin olla hänen parinsa”, Scorpius myhäili Albukselle.
Dominique tökkäsi poikaa kivuliaasti kylkeen. ”Hän on minun isosiskoni, senkin idiootti!”
”Niin. Mitä väliä?” Scorpius kysyi.
”Olet oksettava”, Dominique puuskahti.
McGarmiwa karaisi taas kurkkuaan ja vilkaisi varoittavasti Scorpiusta, joka loi naiselle kaikkein säteilevimmän hymynsä. Rehtori sulki silmänsä sekunnin ajaksi ja jatkoi sitten puhumista: ”Olemme jakaneet opettajat eri vuosiluokille. Professori Abbott opettaa seitsemänsiä luokkia, professori Weasley taas neljänsiä ja viidensiä ja minä –hän osoitti itseään- vastaan kuudensien luokkien tanssiharjoituksista”, hän luetteli ja lisäsi hymyillen: ”asiallisen käytöksen takaamiseksi.”
”Ei voi olla totta!” Scorpius voihkaisi ja peitti kasvot käsiinsä. ”Miksei me saatu professori Weasleytä?”
”Juurihan sinä kuulit!” Dominique sanoi riemuissaan ja matki McGarmiwan ääntä: ”Asiallisen käytöksen takaamiseksi.”
Scorpius kääntyi katsomaan Albusta. ”Se vanha katinrontti otti viimekertaisen tapaamisemme turhan henkilökohtaisesti” hän murahti pojalle, joka nyökytti päätään kiivaasti.
Päivän oppituntien jälkeen Albus suuntasi kulkunsa kirjastoon. Hän halusi entistä kovemmin saada ratkaistua elpymyskiven arvoituksen, sillä Sirius oli luvannut opettaa hänelle animaagiutta vain sillä ehdolla, että hän onnistuisi tehtävässään. Salaa hän myös toivoi, että taas törmäisi kirjastossa Camillaan ja saisi vaihdettua tämän kanssa pari sanaa. Albuksen vatsassa muljahti, kun hän ajatteli tytön tapaamista.
Kirjasto oli hiljainen ja vaikutti tyhjältä, kun Albus saapui sinne. Poika käveli samaiselle kirjoja pursuavalle hyllylle, jolta oli löytänyt viime kerralla aineistonsa ja yritti nyt esittää tutkivansa vanhoja kirjoja kokenein elkein. Hänen näytelmänsä kuitenkin kärsi, kun erään vanhan hyllyn kannattimet antoivat periksi ja kaikki hyllyllä olleet kirjat putosivat äänekkäästi kopisten maahan. Albus oli juuri kokoamassa kirjoja kiireesti takaisin yhteen, kun hyllykön takaa ilmestyi hahmo. Poika vilkaisi paikalle tullutta tyttöä ja hänen sydämensä heitti voltin. Camilla katseli häntä ilmeettömästi ja näytti punnitsevan, lähtisikö pois vai jäisikö auttamaan poikaa. Hiljaisuus vallitsi ja Albus nousi seisomaan. Hän nosti mukanaan pari kirjaa ja katsoi syvälle Camillan tummiin silmiin. Silloin tyttö kaivoi taikasauvansa taskustaan ja osoitti sillä hyllykköä.
”Entistus”, hän sanoi ja rikkoontunut hylly korjaantui itsestään. Sitten hän viuhautti taikasauvaansa maassa lojuvia kirjoja kohti, ja ne leijuivat kuuliaisesti takaisin hyllyyn oikeille paikoilleen. Albus katsoi hyllyä hämmästyneenä ja asetti sitten sylissään olevat kirjat tyhjäksi jääneille paikoille. ”Väärä järjestys”, Camilla sanoi ja heilautti taas sauvaansa niin, että Albuksen äsken asettelemat kirjat vaihtoivat paikkoja keskenään.
Albus katsoi hyllykköä ja sanoi: ”On se niin tarkkaa.” Perhosparvi lensi kierroksen hänen vatsassaan. Hän oli uskaltanut puhua Camillalle!
Camilla vilkaisi Albusta arvioiden ja asteli hiukan lähemmäs. ”Miksi sinä oikein ravaat täällä?” hän kysyi.
”Koulujuttuja”, Albus vastasi ja kääntyi katsomaan tyttöä. Hänen musta tukkansa oli sidottu korkealle nutturalle ja hänen hoikkaa vartaloaan peittivät musta kouluhame ja valkoinen kauluspaita.
Camilla katsoi Albusta huvittuneena: ”Milloin sinä muka olisit vaivautunut tekemään mitään koulusi eteen?”
”Entä, jos olenkin muuttunut?” Albus kysyi vakavana. Kysymyksen saattoi ymmärtää kysymyksen monellakin tavalla.
Camilla oli hetken hiljaa. ”En usko”, hän vastasi ja kääntyi lähteäkseen.
Albus tuijotti tytön selkää ja hänelle tuli pakottava tarve sanoa vielä jotakin. ”Tuletko katsomaan tämän illan huispausharjoituksia?” hän kysyi ja katui heti sanojaan. Eihän Camilla lähtisi, ei tietenkään.
Tyttö pysähtyi ja kääntyi hitaasti ympäri. ”Ja mitä minä siellä tekisin?” hän kysyi Albukselta.
Albus ei heti keksinyt, mitä sanoisi. Sitten hän muisti, että Camilla oli Luihuisen etsijän, Artemis Flintin, kaveri ja tarttui ainoaan oljenkorteensa. ”Ehkä voisit vakoilla taktiikkaamme ja vihjaista joitakin juttuja Ruttu… -siis Flintille”, hän ehdotti sydän rinnassa pamppaillen.
”Ehkä”, Camilla vastasi värittömästi ja katsoi poikaa hetken. Sitten hän kääntyi kannoillaan ja katosi hyllyköiden väliin sanomatta sanaakaan.
Tytön mentyä Albus huokaisi raskaasti. Hienoa, Al! hän ajatteli. Nyt hän ei ainakaan enää koskaan puhu sinulle. Sitten hän nosti laukkunsa lattialta ja kääntyi poistuakseen. Häntä ei huvittanut enää ollenkaan etsiä tietoa Siriuksen kivestä, eikä hän todellisuudessa edes uskonut löytävänsä enää mitään apua kirjastosta. Tänäänkin hän oli tullut sinne lähes kokonaan Camillan takia ja oli tietenkin mennyt möhlimään senkin. Hän päätti keksiä jonkin muun keinon löytääkseen vastauksen Siriuksen ongelmaan, mutta sitä ennen hänen täytyi kiiruhtaa illan ylimääräisiin huispausharjoituksiin.
James oli hälyttänyt koko joukkueen illaksi pelaamaan, kun oli aamulla kuullut rehtori McGarmiwan julistuksen tulevista tanssiaisista. Hän oli vedonnut siihen, että tanssitunnit saattaisivat olla koulun jälkeen ja vielä kaiken lisäksi eri viikonpäivinä vuosiluokasta riippuen ja silloin säännölliset huispaustreenit saattaisivat jäädä vähemmälle.
”Haluan vain pelata varman päälle”, hän selitti, kun joukkue kerääntyi hänen ympärilleen nopeasti hämärtyvällä huispauskentällä. ”Otetaan kuitenkin tänään ihan rennosti, kun eilen pelattiin niin hienosti.”
Albus nousi haluttomasti luutansa selkään. Hän ei olisi halunnut treenata ollenkaan. Sitä paitsi Rohkelikko oli voittanut tähän mennessä kaikki syksyn pelinsä, eikä ongelmia tulisi jatkossakaan, jos se vain hänestä ja Scorpiuksesta olisi kiinni. Hän vilkaisi vieressään seisoskelevaa poikaa, joka huokaisi itsekseen. Albus arvasi, että Scorpius ajatteli samoin. Siitä huolimatta molemmat pojat lennähtivät kuuliaisesti ilmaan heti kuullessaan kapteenin pillin vihellyksen. Albus lensi lämmittelykierroksen ja otti tuntumaa luutaansa. Hän tunsi olonsa kevyeksi kuin lintu, ja viileä tuuli virkisti mukavasti. Tämän hän osasi. Huispaus oli hänen lajinsa. Hän heitti ilmassa lenkin ja pysähtyi sitten katselemaan ympärilleen.
”Mitä tänään treenataan?” hän huusi Jamesille, mutta samassa hänen huomionsa kiinnittyi aivan toisaalle. Katsomo oli ollut täysin tyhjä heidän saapuessaan pelikentälle. Nyt sieltä erotti selvästi tummatukkaisen hahmon. Albus meinasi tippua luudalta tunnistaessaan henkilön. Camilla oli sittenkin tullut! Albus katsoi tyttöä ja soi tälle pienen hymyn. Tyttö katsoi takaisin, muttei vastannut hymyyn. Albuksen vatsassa muljahti ikävästi ja hän päätti lentää muun joukkueen luo. Hän ei halunnut herättää huomiota nyt, kun Camilla oli katsomossa.
Mutta kun Albus saapui muun joukkueen seuraan, Scorpius lensi oitis hänen luokseen ja pukkasi merkitsevästi kylkeen. ”Epätavallista seuraa meillä tänään katsomossa”, hän iski silmää vihjaillen. Albus ei onnistunut pidättelemään hymyään. ”Muistakin pelata hyvin”, Scorpius käski ja nyökkäsi Camillan suuntaan.
Ja Albushan pelasi. Kokonaisuudessaan ne olivat hänen elämänsä parhaimmat treenit! Neljäntoista maalin ja kuuden syötön jälkeen James oli pyörtyä onnesta ja Albus sai kehuryöpyn niskaansa. ”Aivan mahtavaa! Olet huippuvedossa, Al! Nyt meillä ei ole mitään hätää”, hän ylisti ja vapautti joukkueen vaihtamaan vaatteitaan pukukopeille.
Albus ei kuitenkaan suunnannut askeleitaan pukukopille, vaan hän kiiruhti suoraa päätä katsomoa kohti. Hänen oli päästävä puhumaan Camillan kanssa! Se, että tyttö oli tullut katsomaan hänen harjoituksiaan, tarkoitti jotakin, ja Albuksen oli saatava tietää, mitä. Camilla oli ehtinyt jo lähteä katsomoilta Albuksen saapuessa sinne, mutta hän näki tytön vähän matkan päässä kävelemässä takaisin linnaa kohti. Poika juoksi hänen peräänsä.
”Camilla! Hei, odota!” hän huusi.
Tyttö jatkoi vielä vähän matkaa, mutta pysähtyi sitten äkisti ja kääntyi Albusta kohti. Albus seisoi hänen edessään tietämättä, mitä sanoa. ”Öh”, hän aloitti: ”tulit katsomaan treenejä.” Se oli kysymys.
”Niin tulin”, Camilla vastasi ilmeettömästi. Albus yritti etsiä tytön katseesta jonkinlaisia tunteita, mutta se oli mahdotonta.
”No”, poika jatkoi haparoiden: ”Miltä näytti?”
”Ihan hyvältä”, Camilla nyökkäsi ja perääntyi askeleen. ”Täällä on kylmä. Menen takaisin linnaan.”
”Ai, joo. Tietenkin…” Albus vastasi. Camilla kääntyi ja jatkoi matkaansa. Poika seisoi hetken hiljaa paikoillaan, mutta avasi suunsa yhtä-äkkiä. ”Kiitos, kun tulit katsomaan!” hän huudahti tytön perään.
Camilla katsoi taakseen. Hän tuijotti poikaa silmiin ja Albus näki hänen katseessaan ahdistusta. Sitten tyttö käännähti pois ja lähes juoksi takaisin linnaan. Albus tuijotti tytön perään onnettomana. Mitä tein taas väärin?
Jonkin ajan kuluttua Rohkelikon tuvan poikien makuusalista kantautui hiljaista puhetta, kun Albus selosti Siriukselle päivän tapahtumia. Mies kuunteli tarkkaavaisesti loppuun asti ja piti vielä lyhyen pohdiskelevan tauon ennen kuin kommentoi Albuksen kertomusta.
”Olen ollut aina sitä mieltä, että tyttöjen ajatusmaailmaa on mahdoton ymmärtää”, hän aloitti. ”Ainoa asia, jonka olen aina tiennyt varmaksi, on se, että he ovat hulluna minuun.”
”Äh, Sirius! En kestä sinua”, Albus voihkaisi ja hieroi ohimoitaan.
”Okei, okei”, Sirius sanoi loukkaantuneena. ”Yritin vain piristää tunnelmaa.”
”Piristä sitä jollain muulla tavalla”, Albus käski.
”No, tuo sinun tilanteesi tuntuu menevän aina vain parempaan suuntaan”, Sirius aloitti.
”Ai miten niin muka?” Albus tivasi keskeyttäen miehen. ”Hänhän vain välttelee minua!”
”Ja tulee katsomaan huispaustreenejäsi?” Sirius kysyi. ”Älä naurata. Hän on aivan selvästi kiinnostunut sinusta, mutta yrittää vain piilottaa tunteensa sinulta ja itseltään. Hän ei uskalla jostain syystä päästää niitä valloilleen. Aivan kuin Stina silloin, kun emme vielä seurustelleet. Huomaatko yhtäläisyyden?”
Albus tyytyi vain nyökkäämään lyhyesti, vaikka tiesi, ettei Sirius näkisi elettä. Mies oli hetken hiljaa ja sanoi sitten sovittelevaan sävyyn: ”Kuule. Sinun isoisälläsi ja isoäidilläsi oli todella myrskyisät välit kouluaikana. Muistathan, mitä olen kertonut Jamesista ja Lilystä? Lily ei sietänyt Jamesia missään tilanteessa. Kuudennen luokan keväänä kaikki kuitenkin muuttui. Muistatko, kun kerroin viimeksi siitä minun ja Jamesin riidasta?”
”Mmm”, Albus mumisi.
”Sen jälkeen Stina sopi Lilyn kanssa ja käski häntä käyttäytymään fiksummin Jamesin seurassa. Lily ei ensin ottanut neuvoja kuuleviin korviinsa, kunnes eräänä päivänä…”
Oli koittanut kevään viimeinen kuudensien luokkien vierailupäivä Tylyahoon. Ilma oli lämmin, ja me kelmit olimme päättäneet lähteä kylälle neljistään. Olimme käyneet jo Hunajaherttualla ja Lumotussa lemmikissä, josta Remus oli ostanut itselleen sammakon harjoitellakseen muodonmuutosten loppukokeita varten. Nyt seisoimme ringissä kauppojen ympäröimällä aukiolla. Tarkoituksenamme oli mennä seuraavaksi Kolmeen luudanvarteen muutamille kermakaljoille. James oli kuitenkin nähnyt Hunajaherttuassa vilauksen Lily Evansista ja nyt hän selosti meille kiivaasti elämänmuutoksistaan. Hän puristi kädessään jotakin vaaleaa kukkaa, joka haisi voimakkaasti.
”Olen todella parantanut tapojani!” hän vakuutti meille: ”En enää kiusaa opettajia tunneilla ja olen jättänyt Ruikulinkin rauhaan. Lisäksi olen vähentänyt keppostelua ja ollut raittiina jo yli kuukauden, mutten silti kelpaa hänelle! Mikä tässä on väärin?”
”Kaikki”, vastasin tylysti, sillä minusta James oli muuttunut kuukauden sisällä aivan liian tylsäksi, enkä pitänyt muutoksesta yhtään. ”Olet kohta kuin Remus. Puuttuu vain valvojaoppilaan merkki ja yhdeksän Upeaa V.I.P:tä.”
”Sinulta ei nyt kysytä, Anturajalka”, James sanoi ja kääntyi Remuksen ja Peterin puoleen.
”Teen kaikkeni sen tytön eteen. Poimin jopa tämän liljan. Ajattelin pyytää häntä tänään kahville, mutten usko, että hän suostuu. En käsitä, miksen kelpaa”, James valitti onnettomana.
”Koska teet kaiken väärin”, takaamme kuului ääni ja käännyimme katsomaan. Lily Evans seisoi aivan Jamesin edessä ja hänen takanaan seisoskeli Stina, joka iski minulle silmää arvoituksellisesti. Vastasin hänen katseeseensa kysyvästi, mutta Stina vain pudisti päätään ja viittasi Jamesia ja Evansia kohti. James tuijotti Evansia hämmentyneenä. Hän ei selvästikään tiennyt, mitä sanoa. ”Väärin?” hän kysyi lopulta varoen.
”Niin”, Evans vastasi. ”Aivan väärin. Ensinnäkin, vihaan sitä, kuinka nimittelet ja kiusaat Severusta. Hän ei ole tehnyt sinulle koskaan mitään pahaa, eikä hänellä olisi mitään sinua vastaan, jos vain jättäisit hänet rauhaan. Lisäksi”, tyttö veti henkeä: ”en voi sietää sitä, kuinka rehentelet maagisilla huispaustaidoillasi ja kaikilla muillakin asioilla, mitä vain satut omistamaan tai tietämään. Osaavat muutkin ihmiset vaikka mitä, mutta he eivät kailota niistä joka päivä ympäri koulua. Ja sitä paitsi”, hän osoitti Jamesin kädessä olevaa kukkaa: ”tuo ei ole lilja, vaan päivänkakkara.”
James tuijotti tyttöä tyrmistyneenä. Näin, kuinka hänen itsetuntonsa ropisi hetkessä alas pohjamutiin. Valmistauduin jo tarttumaan poikaa kädestä ja taluttamaan hänet Kolmeen luudanvarteen piristäville tuopposille, kun Evans avasi suunsa uudelleen. Nyt hänen äänensävynsä oli kuitenkin paljon pehmeämpi ja ystävällisempi.
”Mutta ei se haittaa. Ei kaiken tarvitse olla aina mahdollisimman koreaa ja hienoa. Minä pidän maanläheisistä asioista, kuten tuosta päivänkakkarasta. Se on mielestäni paljon kauniimpi kuin lilja olisi ollut”, Evans sanoi. ”Nyt. Tee, niin kuin sanon.”
James tuijotti tyttöä silmät suurina.
”Anna kukka minulle”, Evans käski ystävällisesti.
James ojensi päivänkakkaran tytölle epäröiden. Huomasin hänen kätensä vapisevan.
Lily hymyili ja tuoksutti kukkaa. ”Sitten”, hän jatkoi: ”Pyydä minua lähtemään kanssasi kahville.”
Suuni loksahti auki hämmästyksestä ja kuulin Peterin vetävän henkeä kauhistuneena. Mietin, oliko kaikki vain unta. James näytti miettivän samaa, sillä hän oli mennyt sanattomaksi ja tuijotti vain edessään seisovaa tyttöä jähmettyneenä. Evans kohotti kysyvästi kulmiaan ja vaihtoi painoaan jalalta toiselle. Lopulta James ryhdistäytyi ja karaisi kurkkuaan. Puhuessaan hänen äänensä kuulosti kuitenkin todella hauraalta ja varovaiselta.
”Lähtisitkö kanssani kahville?” hän kysyi ja pystyin melkein kuulemaan hänen rinnassaan takovat sydämenlyönnit.
Lily hymyili. ”Mielelläni.”
Jamesin silmät säkenöivät onnesta, kun tämä astui lähemmäs tyttöä. Sitten näin hänen punnitsevan nopeasti mielessään vaihtoehtoja ja päätyvän lopulta herrasmiesmäisimpään ratkaisuun. Hän nosti vasemman kätensä koukkuun rintansa korkeudelle. Evans katsoi sitä hetken yllättyneenä, mutta tarttui sitten siihen iloisesti. James hymyili onnellisena tietäen tehneensä vaikutuksen tyttöön. Sitten pari lähti astelemaan sanaakaan sanomatta poispäin ja katosi kohta ihmisten vilinään.
Minä vilkaisin yllättyneenä jäljelle jääneitä kelmejä, jotka katsoivat minua takaisin yhtä puulla päähän lyödyn näköisinä. Sitten käännyin katsomaan Stinaa, joka virnisteli edessäni. ”Sinäkö olit taas kaiken takana?” kysyin häneltä.
”Sanotaanko niin”, tyttö aloitti: ”että saatoin hiukan pehmennellä jotakuta.”
”Hiukan ei ole oikea sana kuvaamaan tuota muutosta”, Remus sanoi ja tuijotti siihen suuntaan, jonne James ja Evans olivat hetki sitten kadonneet.
Stina nauroi iloisesti. ”No, oikeastaan sain hänet vain näyttämään todelliset tunteensa.”
”Ja onnistuit siinä täydellisesti”, kehuin tyttöä ja katsoin häntä ihaillen. ”Saanko koittaa Lilyn temppua sinuun?” kysyin häneltä.
”Mieluummin et. Minusta tuo oli liian imelää”, Stina vastasi nyrpistäen nenäänsä.
”Selvä”, vastasin ja muutin ääneni erityisen kohteliaaksi ja korrektiksi: ”Lähtisitkö kanssani kahville?”
”En todellakaan”, Stina vastasi oitis.
Naurahdin rempseästi ja tartuin tytön käteen. ”Ala tulla”, käskin ja vetäisin hänet mukaani.
”Lyön vetoa, että se oli Jamesin elämän onnellisin päivä”, Sirius lopetti kertomuksensa. ”Viikko tuosta eteenpäin ja he seurustelivat julkisesti.”
”Niin varmaan”, Albus sanoi kyynisesti.
”Älä nyt. Tuo oli tarkoitus piristää sinua”, Sirius sanoi.
”No, se ei onnistunut tehtävässään”, Albus vastasi. ”Minulle ei tule koskaan käymään noin hyvin.”
”Älä koskaan sano ei koskaan”, Sirius opasti. ”Naiset ovat vaikeita, mutta kuten olen jo aiemmin todennut: ne eivät voi loputtomiin vastustaa luontaista charmiasi.”
Albus oli juuri vastaamassa, ettei hän ollut koskaan omistanut luontaisen charmin poikastakaan, kun makuusalin ovi aukesi ja kolme ihmistä änkesi sisään. ”Pitää lopettaa”, hän kuiskasi kivelle ja sulki sen nopeasti pöytälaatikkoonsa.
”Katso, mitä löysin käytävästä. Oli pakko korjata talteen”, Scorpius iski Albukselle silmää ja istutti Dominiquen ja Rosen Willin sängylle. Albus tervehti tyttöjä, jotka olivat aivan sen näköisiä, että olivat juuri tulleet ulkoa. Heidän poskensa punoittivat hiukan ja Rose lämmitteli käsiään hieromalla niitä yhteen.
”Mistä te olette tulossa?” Albus kysyi tytöiltä.
”Kenelle sinä puhuit?” Rose kysyi vastaamatta pojan kysymykseen.
”Häh?” Albus kysyi.
”Sinä puhuit täällä jollekin. Me kuultiin oven takaa. Kenelle?” Rose tivasi.
”En kenellekään. Kuulet omiasi”, Albus tuhahti ja vilkaisi yöpöytänsä laatikkoaan kuin varmistaen, että se oli kiinni ja kivi pysyisi turvassa.
Rose oli juuri avaamassa suunsa vastaväitteeseen, kun makuusalin ovi aukesi uudelleen.
”Moi!” Will tervehti tullessaan sisään. Sitten hän istahti sängylleen ja vilkaisi ympärilleen. Vasta silloin hän tajusi sängyn toisella puolella istuvat tytöt ja pomppasi hetkessä ylös rääkäisten: ”Mitä te täällä teette?”
”En minä tiedä”, Dominique vastasi. ”Tuo yksi idiootti raahasi meidät tänne, kun oltiin menossa iltapalalle”, tyttö sanoi osoittaen sängyllään makoilevaa Scorpiusta.
”Valehtelee”, Scorpius ilmoitti: ”Todellisuudessa ne hinkuivat päästä mukaani, eivätkä päästäneet minua jatkamaan matkaani ennen kuin suostuin.”
Dominique tuhahti: ”Niin varmaan.”
”Mitä mieltä olette tanssiaisista?” järkytyksestään toipunut Will kysyi.
”Ihan kiva keksintö. On hauskaa päästä oppimaan entisajan tansseja”, Rose sanoi iloisesti. ”Pitäisi vain löytää joku hyvä pari”, hän lisäsi.
”Niin”, Will sanoi ilme kirkastuen. Albus ja Scorpius vaihtoivat merkitsevän katseen.
-
Hehs. Tykkäsin taas. Voih Siriusta tarinoineen :') On silläkin kokemuksia tytöistä. Albus raukka ei oikein osaa ottaa ohjeita vastaan.
James♥!♥!♥!♥!♥!♥!♥!♥!♥!
//Uusi käyttäjäni on White Rose
-
A/N: Olen pahoillani, että tämä on ollut näinkin kauan tauolla. Julkaisen nyt Kaikki loput luvut tiukkaan tahtiin, päivittäin! Hölmöä, että olen jättänyt tämän näin luvattoman pitkäksi ajaksi roikkumaan. Lukuja on yhteensä 20. Kommenttia olisi ihana saada rakkaat lukijat. :)
~Siunsäe
___________________________________________________________________
Yhdeksäs luku
Kissoja ja hevoskotkia
Seuraavan päivän muodonmuutostunti tuotti kuudennen vuosikurssin oppilaille harmaita hiuksia. Lupin yritti opettaa heitä muuttamaan toisiaan nojatuoleiksi, mutta Albuksen, Scorpiuksen ja Willin kohdalla onnistumiset jäivät vain haaveeksi. Pojat seisoivat luokan reunustalla ringissä ja osoittelivat vuorotellen toisiaan taikasauvoilla huudahdellen kerta toisensa jälkeen samaa loitsua. Jostain syystä kukaan ei onnistunut aikaansaamaan minkäänlaista muutosta toisen ulkonäössä.
”Te ette keskity tarpeeksi”, professori Lupin totesi seurattuaan jonkin aikaa poikien epätoivoista harjoittelua. ”Ja herra Longbottomin ranteen liike ei ole oikeanlainen. Yritä ajatella, että piirtäisit S-kirjaimen ilmaan.”
Will nyökkäsi ja tuijotti Scorpiusta keskittyneesti. Hän teki sauvallaan kiemuraisen kuvion ilmaan ja lausui: ”Sifonki sulauthuos.”
He odottivat hetken, mutta mitään ei tapahtunut. Scorpius laittoi kätensä puuskaan ja puhalsi ilmaan kyllästyneenä. ”Tuo loitsu on mahdoton.”
”Niinpä”, Albus sanoi: ”Et varmaan itsekään osaa tehdä sitä.” Hän loi opettajaansa haastavan katseen.
Professori Lupin katsoi hetken edessään seisovaa poikaa ja näytti punnitsevan vaihtoehtoja mielessään. Sitten hän otti paremman ryhdin ja karaisi kurkkuaan. Albus tuijotti kauhistuneena, kun mies kiepautti sauvakättään ja lausui selkeästi ääntäen: ”Sifonki sulauthuos.”
Silloin Albus tunsi jotain tapahtuvan kehossaan. Hän alkoi muuttua aivan joksikin muuksi. Hänen ruumiinsa tuntui levenevän ja mataloituvan ja hän tunsi turpoavansa joka paikasta. Näkökenttä sumentui ja hajuaisti heikkeni. Pian hän ei enää nähnyt yhtään mitään ja joutui haukkomaan henkeään, kun hengittäminen alkoi yhtä-äkkiä tuntua vaivalloiselta. Hän ei pystynyt liikuttamaan ainuttakaan osaa kehossaan ja hapen heikko saanti alkoi pyörryttää. Ainoa asia, mitä hän kykeni tekemään, oli kuunteleminen. Hän kuuli edelleen selvästi kaikki luokasta kuuluvat äänet. Samassa kuului huutoa ja Albus tunnisti oitis Scorpiuksen äänen.
”Huippua, professori! Todella mahtavaa! Eikö hänet voisi jättää tuollaiseksi?” Scorpius hihkui ja Albus kirosi mielessään pojan alimpaan helvettiin.
”Ei se oikein käy”, kuului professori Lupinin ääni: ”koska hänen hapensaantikykynsä tuossa tilassa on normaalia heikompi, tukehtumisen riski kasvaa ajan myötä.”
Tuo on totta. Albus ajatteli ja veti henkeä voimiensa takaa. Juuri silloin hänen hengittämisensä kuitenkin vaikeutui entisestään, kun jotakin painavaa ponnahti hänen vatsansa päälle. Ilmat pakenivat Albuksen kehosta ja hän yritti kaikin voimin haukkoa henkeä kivusta huolimatta.
”Oletpas sinä pehmeä!” Scorpiuksen ääni kuului aivan hänen läheltään ja Albus arvasi heti, kuka hänen päällensä oli jysähtänyt. ”Sovitaanko, että minä opettelen tämän taian ja sinä saat olla sohvanani joka ilta? Olet paljon parempi istua kuin yksikään Rohkelikon tuvan sohvista.”
Usko unelmiisi. Albus ajatteli. Ympäriltä kuului naurua. Häivy siitä! hänen teki mieli huutaa, muttei kyennyt inahtamaankaan. Happi alkoi taas loppua ja hän vetäisi raivokkaasti ilmaa nenän kautta keuhkoihinsa.
”Noniin. Eiköhän tämä leikki nyt riitä”, Albus kuuli professori Lupinin toteavan ja lausuvan uuden loitsun: ”Sifonki palauthuos.”
Ja Albuksesta tuntui aivan kuin joku olisi hetkessä poistanut kivuliaan painon hänen keuhkojensa päältä. Hän tunsi ruumiinsa palaavan entisiin mittoihin ja silmiensä aukenevan hitaasti. Kokoon puristava tunne katosi ja tunto palautui käsiin ja jalkoihin. Siinä samassa hän tajusi makaavansa selällään luokan lattialla vaalea poika vatsansa päällä istuen.
”Paluu todellisuuteen, kamu”, Scorpius virnisti hänelle ja nousi ylös survaisten ikävästi Albuksen rintakehää.
Albus ähkäisi ja kohottautui nopeasti istuma-asentoon. Hän vilkaisi Lupinia, joka katsoi häntä omahyväisesti hymyillen. Albus veti syvään henkeä ja nousi sitten seisomaan.
”No, miltä tuntui?” Scorpius kysyi.
”Ei erikoisen hyvältä”, Albus vastasi todenmukaisesti.
”Kuule, tytöt saattaisivat tykätä sinusta enemmän sohvatuolina. Olit äsken niin lämmin ja pehmeä, mikä sinun kohdallasi toteutuu yleensä vain erittäin harvoin”, Scorpius vinoili.
”Sulje nyt vihdoin se suusi tai kadut pian loppuelämäsi”, Albus uhkasi.
”Okei, okei. Älä pillastu”, Scorpius vastasi. ”Se oli vain ehdotus…”
Silloin professori Lupin taputti käsiään yhteen kiinnittäen luokan huomion itseensä. ”Noniin! Tunti on päättynyt. Kiitoksia kaikille! Läksyksi lukekaa oppikirjan kappale kuusi ja tehkää muistiinpanot ihmisten huonekalumuodonmuutoksista. Nähdään ensi kerralla!”
Luokka alkoi hälistä ja kerätä tavaroitaan kasaan. Nopeimmat kiiruhtivat jo luokkahuoneen ovesta ulos välitunnille. Albus vilkaisi paljasta paikkaa, jossa oli hetki sitten jököttänyt nojatuolina, ja mietti, mahtoikohan Siriuksesta tuntua jokseenkin samalta jököttäessään yksin kiven sisässä. Vasta nyt hän alkoi käsittää, miten kurjat Siriuksen olot saattoivat pahimmillaan olla. Hän pudisti päätään lyhyesti ja kääntyi sitten Scorpiuksen puoleen.
”Minulla on vähän asiaa Teddylle. Mene sinä vain edeltä syömään”, hän sanoi pojalle.
”Mitä asiaa?” Scorpius kysyi epäillen.
”Pyydän häneltä apua yhdessä jutussa. Ei kestä kauan. Nähdään päivällisellä”, Albus vastasi.
Scorpius katsoi häntä hetken arvioiden, mutta kohautti sitten olkiaan ja häipyi luokasta. Albus huokaisi ja katsoi Lupinia, joka järjesteli pulpetteja siisteihin riveihin luokan keskellä. Poika ei ollut läheskään varma aikeistaan ja meinasi jo lähteä pois, mutta muisti sitten Siriuksen animaagilupauksen. Todellisuudessa hän tarvitsi kipeästi apua kiven arvoituksen kanssa, ja Lupin oli ainoa luotettava ja oli auttanut häntä ennenkin. Yrittänyttä ei laiteta. hän ajatteli ja kääntyi sitten rohkeasti Lupinin puoleen.
”Hei, Teddy. Minulla olisi vähän asiaa”, hän sanoi. Lupin keskeytti pulpettien järjestelyn ja katsoi Albusta kysyvästi.
”Niin, Al?” hän kysyi ja Albusta ilahdutti suuresti miehen tuttavallinen puhetapa.
”Minulla olisi yksi juttu, jossa tarvitsisin apua ja mietin, että voisitko sinä auttaa”, Albus aloitti epäröiden.
”Kerro vain”, Lupin kehotti ja istuutui lähimmän pulpetin päälle kuuntelemaan.
”Se liittyy niihin Kuoleman varjeluksiin, joista kerroit silloin jälki-istunnossa -jos siis satut muistamaan vielä”, Albus katsoi kysyvästi Lupinia, joka nyökkäsi lyhyesti. ”Tarkemmin sanottuna se liittyy yhteen niistä varjeluksista, ja vähän muuhunkin. Haluaisin nimittäin saada tietoa elpymyskivestä” Albus sanoi ja huomasi Lupinin kurtistavan kulmiaan. ”Se kiinnostaa minua”, hän kiiruhti lisäämään.
Mutta kun Lupin ei näyttänyt vieläkään kovin vakuuttuneelta, Albus päätti pistää kaiken peliin. Hänellä ei olisi enää mitään menetettävää. ”Lisäksi haluaisin saada tietoa Taikaministeriössä olevasta Salaisuuksien osastolla sijaitsevasta huoneesta, jota kutsutaan nimellä Kuolemakamari. Olen myös miettinyt, voisiko jokin siinä huoneessa oleva asia tai esine olla jotenkin yhteydessä elpymyskiveen. Mutta kaikesta eniten toivoisin, että voisit kertoa minulle, mihin arvelet elpymyskiven toiminnan perustuvan. Tarkoitan sitä kuolleista herättävää ominaisuutta. Entä onko mitenkään mahdollista, että kivi menisi jotenkin rikki?” Albus päätti selostuksensa ja jäi odottamaan sydän pamppaillen Lupinin vastausta.
Lupin katsoi häntä hetken ilmeettömästi ja kysyi sitten: ”Kerro sinä ensin minulle, mihin ihmeeseen sinä tuollaisia tietoja tarvitset.”
”Yhteen koulutehtävään vain”, Albus sanoi, ja kun Lupin kohotti kulmiaan epäuskoisen näköisenä, hän huokaisi ja vannotti miehelle: ”Lupaan, etten ole tekemässä mitään vaarallista, mutta tarvitsen kipeästi apuasi, Teddy. Voisitko vain luottaa minuun?”
”Oletko ehdottoman varma, ettet valehtele minulle?” Lupin tiukkasi ja hänen katseensa porautui syvälle Albuksen silmiin.
”Olen”, Albus vastasi. Se ei ollut aivan totta. Hän ei todellakaan tiennyt, mikä häntä arvoituksen päässä odotti, mutta sitä oli turha alkaa miettiä vielä tässä vaiheessa. Nyt tärkeintä oli ainoastaan löytää ratkaisu.
”Teddy-kiltti!” Albus aneli.
Lupin huokaisi syvään ja haroi vaaleanruskeita hiuksiaan, jotka muuttuivat hänen kosketuksestaan harmaiksi. ”Tiedät, etten usko sinua”, hän aloitti ja Albuksen vatsassa muljahti ikävästi ”mutta voin silti luvata yrittää auttaa sinua.”
Albuksen ilme kirkastui ja hän oli jo avaamassa suunsa kiittääkseen, kun Lupin jatkoi: ”Yhdellä ehdolla.”
Albus nielaisi sanansa ja kysyi: ”No?”
Lupin tuijotti häntä uhkaavasti nostaen sormensa pystyyn. ”Ei. Enää. Ikinä. Minun. Jälki-istuntojani”, hän vannotti ja lisäsi: ”Kummallekaan teistä.”
Albus katsoi miestä epäuskoisena: ”Et ole tosissasi.”
”Enemmän kuin tosissani”, Lupin vastasi.
”No, hyvä on sitten”, Albus myöntyi vastahakoisesti. Ei kai siinä muukaan auta. Hän huokaisi ja nosti koululaukkunsa maasta lähteäkseen. ”Kiitos, Teddy. Muista sitten, että luotan sinuun.”
”Minäkin luotan sinuun”, mies vastasi, mutta huusi vielä pojan perään: ”Mutta tiedäkin se, että teen tämän vain sen takia, että tunnen sinut liian hyvin! Teen tämän siksi, että tiedän, että jos nyt kieltäytyisin auttamasta sinua, etsisit tiedon kuitenkin jotain muuta kautta, enkä halua puuhiesi muuttuvan vaarallisiksi. Lupaa minulle, Al, ettet tee mitään tyhmää.”
”Minä lupaan”, Albus vastasi ja katsoi hetken Lupinin syviin, tällä hetkellä harmaina säihkyviin silmiin. Kun Lupin ei sanonut enää mitään, hän kääntyi ja asteli ulos luokasta.
Suureen saliin saapuessaan Albus totesi ilokseen, ettei lounasta ollut vielä katettu. Hän ehtisi siis vielä hyvin syömään.
”Al!” joku huusi ja Albus käännähti äänen suuntaan.
”Me ollaan täällä!” Will huusi ja heilutti käsiään korpinkynsien pöydästä. Albus hymyili vastaukseksi ja suuntasi kulkunsa pojan luokse. Hän istuutui Willin viereen ja tervehti hänen seuralaisiaan. Williä vastapäätä pöydässä istuivat Rose ja Dominique, jotka vastasivat pojan tervehdykseen iloisesti. Scorpiusta ei jostain syystä näkynyt missään.
”Missä Scorp on?” Albus kysyi heti.
”No, häntä ei tällä hetkellä taida kiinnostaa meidän seuramme”, Dominique vastasi hiukan happamasti saaden Albuksen kohottamaan kulmiaan yllättyneenä.
”Eli?” hän kysyi Williltä, joka rykäisi ja osoitti sitten rohkelikon tupapöytää kohti. Albus katsoi Willin sormen osoittamaan suuntaan ja näki Scorpiuksen istumassa tupapöydän ääressä selin heihin. Poika ei ollut yksin, vaan hänen vieressään istui kaksi tyttöä. Albus tunnisti tytöt Vanessa Vaneksi ja Cindy Chilwoodiksi. Hän muisti elävästi, kuinka nuo samaiset tytöt olivat piirittäneet Scorpiusta rohkelikon voittoisan huispausottelun jälkeisissä juhlissa. Nyt Scorpius istuskeli rennon oloisena tyttöjen välissä ja hänellä oli selvästikin menossa jokin erityisen hauska juttu, sillä Vanen ja Chilwoodin kikatus kiiri salin toisella puolella sijaitsevaan korpinkynsipöytään saakka.
Albus kääntyi virnistämään Willille, joka nauroi pojan ilmeelle ja sanoi: ”Sieppi-Scorpius taitaa nykyisin nappailla muutakin kuin vain kultasieppejä.”
Pojat nauroivat rempseästi. Albus vilkaisi vaivihkaa edessään istuvaa Dominiqueta, joka näytti entistäkin nyrpeämmältä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt miettiä syytä tytön käytökselle, sillä juuri silloin suuren salin oviaukon suunnalta kuului pöllön korkea huudahdus. Pojat kääntyivät katsomaan ja näkivät suuren, valkean tunturipöllön lentävän heitä kohti. Pöllö lensi määrätietoisen näköisenä ja se näkyi kantavan oikeassa jalassaan valkoista kirjekuorta. Albus tunnisti pöllön heti: se oli valkoinen tunturipöllöuros, joka kuului heidän perheelleen. Ja aivan kuten Albus oli pelännytkin, pöllö laskeutui pöydän päälle hänen eteensä ja ojensi koipeaan tuijottaen vaativasti poikaa sinisillä silmillään.
”Ei tähän aikaan tule postia”, Rose sanoi ja silmäili pöydällä jököttävää pöllöä ihmeissään.
Albus irrotti kirjekuoren pöllön jalasta ja taputti sitä sitten lempeästi päälaelle. ”Hienosti tehty, Ginder”, hän kehui pöllöä, joka pyöräytti päätään hölmön näköisesti ja alkoi sitten nokkia vanhoja ruuanmurusia pöydän päältä.
Albus katsoi kirjettä ja tunnisti kuoresta isänsä käsialan:
Albus Potter
Suuri sali
Tylypahka
Hän käänsi kirjeen ympäri ja aukaisi kuoren hitaasti. Kuoren sisällä oli vaalea pergamentinpala, jonka Albus taitteli oitis auki.
”Mitä siinä lukee?” Will kysyi, mutta Albus vaiensi hänet lyhyellä käden heilautuksella. Hän halusi keskittyä kirjeeseen rauhassa.
Hei, Albus!
Teddy kertoi, että olet jo toistamiseen kysellyt häneltä tietoa liittyen Kuoleman varjeluksiin. Sinua kuulemma kiinnostaa erityisesti elpymyskivi. Haluaisin tietää, miksi tarvitset tietoa siitä. Minä jouduin olemaan varjeluksien kanssa tekemisissä nuorempana. Tarkoitan aikaa, jolloin Voldemort vielä eli. Ne osaavat olla hyvin vaarallisia esineitä väärinkäytettyinä, ja siksi toivon, että sinä pysyisit niistä erossa.
Voin kuitenkin kertoa varjeluksista pari seikkaa, jotka sinun on hyvä tietää. Maailman vahvimmaksi sauvaksi kutsuttu seljasauva on tuhottu. Minä itse katkaisin sen sinä päivänä, kun Voldemort kuoli, ja voin vakuuttaa, että sitä sinun on aivan turha etsiä. Näkymättömyysviitta taas on kolmesta varjeluksesta niin sanotusti vaarattomin ja on tällä hetkellä veljesi Jamesin omistuksessa, kuten olet varmaan jo järkeillytkin. Elpymyskivi taas on vieläkin olemassa, mutta sen olinpaikasta ei kellään ole tietoa. Minä itse olen pidellyt kiveä käsissäni yhden ainoan kerran ja voin kertoa, ettei se herätä kuolleita henkiin oikeasti. Se tuo ainoastaan kuolleiden sielut näkyviksi, ja sekin on vain tilapäistä.
Pyydän, ettet etsisi kiveä, vaikka se vaikuttaakin sinua kiinnostavan. Kivestä ei ole kuin harmia, ja olen varma, että Teddykin tietää sen sisimmässään. Älä etsi kiveä, äläkä muitakaan varjeluksia, sillä legenda, jonka mukaan tulet Kuoleman herraksi omistaessasi kaikki kolme varjelusta, on puppua. Jos aikeesi eivät liity varjelusten etsimiseen, kerro ihmeessä minulle, mihin tarkoitukseen tarvitset tietoa, niin voin ehkä auttaa sinua.
Toivottavasti sinulla menee hyvin.
Terveisin Isä
P.S. En ole kertonut äidille.
Albus tuijotti kirjettä tiukasti ja viimeisen lauseen kohdalla huojennuksen aalto hulmahti hänen lävitseen. Onneksi isä ei ollut kertonut mitään äidille. Hän tappaisi poikansa, jos saisi tietää hänen etsivän tietoa vaarallisista Kuoleman varjeluksista. Albus puri huultaan ja vilkaisi opettajien koroketta. Professori Lupin ei ollut vielä tullut lounaalle. Hitsin Teddy! hän kirosi mielessään. Mies oli kipittänyt heti heidän keskustelunsa jälkeen kirjoittamaan Harrylle, mitä Albus suunnitteli. Olipa reilusti toimittu. Albus käänsi kyllästyneenä pergamentin ympäri ja kaivoi laukustaan kirjoitustarvikkeet. Sitten hän kastoi sulkakynän mustepulloon ja kirjoitti paperin tyhjälle puolelle:
Terve, Isä
Olen pahoillani, mutten voi kertoa, mihin tarvitsen tietojani, mutta voin vannoa, etten aio etsiä varjeluksia. Saat ehkä tietää kaiken jonakin päivänä. Älä huolestu. Kaikki on paremmin kuin koskaan.
-Albus
P.S. Kiitos viimeisestä.
Albus silmäili vastausta ja sujautti sen sitten takaisin kirjekuoreen. Hän sinetöi sen uudelleen lyhyellä sauvan heilautuksella ja tökkäsi sen sitten pöydän päällä käyskentelevän Ginder-pöllön nokkaan.
”Vie tämä takaisin isälle”, hän sanoi ja lähetti pöllön matkaan.
”Mitäs asiaa Harrylla oli?” Will kysyi pöllön kadotessa näkyvistä.
”Ei mitään erikoista”, Albus vastasi tavoitellen välinpitämätöntä äänensävyä.
”Ei kai meidän äiti vaan ole taas pyytänyt teidän perhettä meille uuden vuoden viettoon?” Will voihkaisi. ”En kestä sitä, kun se aina ahdistelee teitä! Sen mielestä on niin hienoa olla Pottereiden perhetuttu”, Will matki kehnosti äitinsä ääntä.
”Ei, ei mitään sellaista!” Albus kiiruhti keskeyttämään Willin kauhukuvitelmat.
”Eikö? No, mitä sitten?” Will kysyi.
”Äh, kunhan vain taas huolehtii turhasta”, Albus vastasi huolettomasti, mutta todellisuudessa pelonsekaiset ajatukset kalvoivat hänen mieltään. Voisivatko varjelukset todella olla niin vaarallisia kuin isä oli väittänyt? Isä ei koskaan varoitellut turhasta, ja Albus tiesi, että nyt hän oli tosissaan. Voisiko Siriuksen ongelman selvittäminen olla loppujen lopuksi vaarallista? Oliko mies, josta oli ehtinyt tulla pojalle hyvin läheinen, todellisuudessa vaaraksi hänelle? Hän sulki silmänsä ja huokaisi syvään.
Albuksen synkät ajatukset ehtivät kuitenkin kadota iltapäivään mennessä, sillä silloin olivat vuorossa kuudensien luokkien ensimmäiset joulutanssiaisharjoitukset. Scorpius liittyi poikien seuraan heti lounaan jälkeen ja kertoili nyt ylpeänä, kuinka Vane ja Chilwood eivät voineet vastustaa häntä.
”Lupasin tanssia tänään Vanessan kanssa. Cindy oli vähän mustasukkainen, mutta lupasin tanssia hänen kanssaan heti seuraavissa harjoituksissa”, Scorpius selosti innokkaana, kun he kävelivät kolmannen kerroksen portaikossa suuntanaan seuraavassa kerroksessa sijaitseva varasali, jossa harjoitukset pidettäisiin.
”Hienoa”, Albus vastasi kyllästyneesti.
”Niin onkin”, Scorpius sanoi ja jatkoi: ”Kenen kanssa te muuten tanssitte?”
”En tiedä. Mieluiten en kenenkään”, Albus totesi yrmeästi.
”Minä ajattelin pyytää Rosea”, Will sanoi saaden pojat hätkähtämään ja kääntymään hämmästyneinä puoleensa.
”Oikeaa toimintaa, toveri Will. Heitä ylävitonen!” Scorpius kehui viimein ja hienoisesti punasteleva Will läppäsi kätensä hänen kättään vasten.
”Niinpä. Hieno juttu!” Albuskin kehaisi ja näki, kuinka Willin itseluottamus kasvoi hetkessä.
”Niin minä aion tehdä”, Will vielä vakuutteli itselleen, kun pojat saapuivat varasalin ovelle.
He astuivat sisään suureen korkeaan huoneeseen. Salin seinät olivat vitivalkoiset ja korkeita ikkunoita peittivät lähes yhtä vaaleat verhot. Pojat tuijottelivat suut auki kattoa, johon oli maalattu erilaisia köynnöksiä ja kukkia.
”Moi, pojat”, ääni kuului heidän vierestään ja he kääntyivät katsomaan paikalle tulleita tyttöjä.
”Joko tanssittaa?” Dominique kysyi. ”McGarmiwa on varmaankin hurmaava tanssimaikka”, hän jatkoi ja iski silmää Albukselle, joka esitti yökkäävänsä.
Tyttö pyörähti Scorpiuksen puoleen ja kysyi: ”Kenen kanssa sinä muuten tanssit?”
”Tuota…” Scorpius aloitti, mutta silloin hänen takaansa kajahti lirkutteleva kutsuhuuto:
”Scorpius!” kiharatukkainen tyttö huudahti ja oli jo siinä samassa kahmaissut Scorpiuksen käsipuoleensa. ”Joko mennään?” Vanessa Vane kysyi ja tuijotti vaaleaa poikaa palvoen.
”Ai, hei Vanessa”, Scorpius tervehti nopeasti ja katsoi sitten Dominiqueta. ”Tanssin Vanessan kanssa.”
”Jaa”, Dominique töksäytti ja vilkaisi Scorpiuksen käsivarressa roikkuvaa tyttöä nenänvarttaan pitkin.
”No, me taidetaankin tästä mennä… tuonne”, Scorpius viittoili epämääräisesti ympärilleen ja hivuttautui sitten takavasemmalle yli-innokas Vanessa kiinni itsessään.
”Vai sellaista”, Dominique totesi ja katseli ihmisjoukon sekaan katoavan kaksikon perään. Nelikon välille lankesi pingottunut hiljaisuus, jonka Rose lopulta varovasti rikkoi.
”Ette kertoneet vielä, kenen kanssa te tanssitte”, hän sanoi pojille kysyvä ilme kasvoillaan.
Albus oli juuri vastaamassa, mutta Will ehätti ensin: ”Mietin, että tanssisitko sinä minun kanssani.” Poika osoitti hermostuneesti epäsuoran kysymyksensä tytölle.
Rose tuijotti Williä hetken hämmästyneenä, mutta tokeni pian. ”Kyllähän se käy. Mikä ettei?” hän vastasi ja hymyili pienesti. Will näytti olevan onnensa kukkuloilla, ja Albus sai vain vaivoin piilotettua virneensä.
”No, onpa kiva juttu, kun minä olen ainut ilman paria”, Dominique puuskahti.
”Etpäs ole. Albuskin on käsittääkseni vielä pariton”, Rose vastasi ja loi Albukseen merkitsevän katseen.
”Niin olenkin”, Albus vastasi ja vilkuili ympärilleen.
”Se on sitten sillä selvä”, Dominique totesi ja katsoi Albusta päättäväinen ilme kasvoillaan. ”Sinä tanssit minun kanssani.”
Albus hätkähti ja kääntyi tuijottamaan serkkuaan kauhistuneena. ”Mutta… Sinähän olet minun serkkuni”, hän sanoi hitaasti ja koetti edelleen sisäistää tytön sanoja.
”Mitä siitä?” Rose tivasi. ”Tehän vain tanssitte. Ei se tarkoita sitä, että olette rakastavaisia ja menette pian naimisiin!”
Albus huokaisi syvään ja hieroi otsaansa. ”Ihan sama”, hän vastasi ja vilkaisi Dominiqueta. Onneksi tyttö oli kuitenkin ihan sievän näköinen, joten hänen kanssaan kehtasi tanssia. Serkku tai ei.
Silloin harjoitussalin ovet aukenivat ja paikalle pyyhälsi rehtori McGarmiwa hulmuavassa samettiviitassaan ja hänen perässään asteli professori Lupin, joka oli sonnustautunut tyylikkääseen siniseen kauluspaitaan ja tummiin farkkuihin. Miehen tukka hohti kauluspaidan värisenä ja hänen silmänsä näyttivät mustilta. Hän sai nuorten tyttöjen ihailevat katseet ja huokailut osakseen heti ovesta sisään tullessaan. Albus katsoi Lupinia katkerasti. Hän ei pystynyt käsittämään sitä, että oli luottanut miehelle salaisuutensa, ja tämä oli mennyt kantelemaan kaiken hänen isälleen. Se ei ollut oikeudenmukaista.
”Päivää!” McGarmiwa asettui keskelle salia ja tervehti oppilaita. Sali hiljeni kuuntelemaan vanhaa rehtoriaan. ”Kuten jo tiedättekin, pidämme nyt ensimmäiset tanssiharjoitukset tulevia joulutanssiaisia varten. Tänään harjoittelemme kaikkein yksinkertaisinta tanssia, jonka nimi on valssi. Lienette kuulleen tästä tanssista jo aikaisemmin. Joku saattaa olla tanssinutkin”, McGarmiwa sanoi ja loi lyhyitä katseita ympärillään seisoviin ihmisiin.
”Ensin kuitenkin mietitään perinteisten tanssien perusasioita”, nainen sanoi ja kääntyi lähimpään tyttöporukkaan päin: ”Tytön pitää ajatella tanssivansa kuin kissa, joka liikkuu kevyesti hypähdellen tanssilattialla. Ajatelkaa jokaisen liikkeenne kevyeksi ja harkituksi, ilman horjahduksia tai epäröintiä. Kissa tietää, mitä tekee ja niin tiedätte tekin.”
”Hyvähän se katin on puhua”, Albus kuiskasi Willille, joka tyrskähti kuuluvasti.
”Ja pojat!” McGarmiwa huudahti ja hulmahti Albusta ja Williä kohti saaden nämä jäykistymään paikoilleen: ”Te samaistutte hevoskotkaan, joka tanssin alkaessa nousee uljaasti takajaloilleen aikomuksenaan viekoitella naaras itselleen. Te otatte haltuunne yhden kauniin kissan ja kuljetatte häntä varmoin ottein tanssin alkuaskelista aina viimeiseen pyörähdykseen saakka ja lopuksi kumarratte hänelle kiitollisina. Teidän täytyy pidellä omaa kissaanne kuin kedon kauneinta kukkasta. Hän on teidän ylpeytenne ja haluatte näyttää sen!”
”Hullu se on”, Albus totesi McGarmiwan päättäessä julistuksensa. ”Jäänyt vissiin aika monta kertaa ilman hevoskotkaa.”
Hänen vieressään seisovat Will ja Dominique nauroivat katketakseen, mikä ei suinkaan jäänyt rehtorilta huomaamatta.
”Jospa herra Longbottom voisi kertoa meille, kuinka ennen tanssin alkua tulee menetellä”, nainen katsoi Williä pisteliäästi.
Will seisoi hetken paikallaan suu hölmösti auki, eikä selvästikään tiennyt, mitä sanoa. Lopulta Albus päätti pelastaa ystävänsä ja kumarsi syvään vieressään seisovalle Dominiquelle kysyen arvokkaasti: ”Saanko luvan?”
”Oikein, Potter. Saanen kuitenkin huomauttaa, ettei ollut sinun vuorosi vastata, mutta voin kyllä varata sinulle oman hetken myöhemmiltä tanssituokioiltamme, kun kerran näyttämisenhalusi on noin suuri”, McGarmiwa totesi kuivakasti ja kääntyi taas puhumaan tasapuolisesti koko salille.
”Noniin. Siirtykäämme valssin harjoitteluun. Minulla on tänään mukanani professori Lupin, joka lupasi ystävällisesti avustaa minua päivän ensimmäisen tanssin kanssa. Eli”, hän aloitti ja Lupin siirtyi seisomaan hänen eteensä: ”ensiksi poika asettaa vasemman kätensä tytön vyötäisille ja tyttö asettaa oikean kätensä pojan olkapäälle. Kas näin. Sitten poika tarjoaa tytölle oikeaa kättänsä, jolle tyttö laittaa vasemman kämmenensä. Tytön käsi on kevyt ja poika pitelee sitä kuin haurasta kukkasta.”
Nyt McGarmiwa ja Lupin olivat tanssiasennossa ja Albus yritti pidätellä nauruaan. Lupin näytti niin koomiselta seisoessaan siinä ainakin kolme kertaa itseään vanhemman naisen edessä. Pian McGarmiwa jatkoi selostustaan: ”Askelkuvio on askel, viereen, viereen, askel, viereen, viereen eli yks, kaks, kol, yks, kaks, kol…” Nainen jatkoi laskemista ja hän ja Lupin alkoivat tanssia laskennan tahdissa. Oppilaiden joukosta kuului tirskuntaa ja Albus vihelsi kuuluvasti. Lupin oli kuin ei olisi kuullutkaan ja alkoi kiusallaan viedä McGarmiwaa ympäri lattiaa, mikä ärsytti Albusta suunnattomasti. Jonkin aikaa tanssahdeltuaan he pysähtyivät ja erkanivat toisistaan.
”Noniin! Sitten on teidän vuoronne. Jakautukaa pareiksi”, McGarmiwa kehotti. ”Ripeästi nyt! Ei tässä ole koko päivää aikaa”, hän hoputti, kun kukaan ei liikahtanutkaan.
Oppilaat alkoivat hälistä ja etsiä itselleen vastakkaista sukupuolta olevaa paria. Will siirtyi Rosen viereen ja Albus meni hiukan lähemmäs Dominiqueta. Hän vilkaisi Scorpiusta, jonka seisoi jonkin matkan päässä kiharapää edelleen käsipuolessaan. Albus hymyili itsekseen. Tuollaista tyttöä Scorpius ei tulisi kestämään kovin kauaa.
”Mikä hupakko”, joku puuskahti hänen vieressään ja Albus kääntyi katsomaan ärtyneen näköistä Dominiqueta.
”Miksi se sinua niin paljon haittaa?” hän viittasi Scorpiuksen suuntaan ja katsoi Dominiqueta yllättyneesti.
”Ei se haittaakaan”, Dominique tiuskaisi Albukselle. ”Säälin vain tyttöä.”
”Miten niin säälit?” Albus kysyi.
”Koska Scorpius inhoaa häntä”, Dominique vastasi.
Albus katsoi Dominiqueta hämmästyneenä ja vilkaisi sitten Scorpiusta, joka tosiaan näytti aivan siltä, kuin etsisi lähintä pakoreittiä. ”Olet oikeassa”, hän myönsi viimein.
”Saisinko taas huomionne?” McGarmiwa kailotti ja viisikymmentä päätä kääntyi häntä kohti. ”Otetaan ensin kuivaharjoitteluna. Pojat, tarttukaa parianne, kuten äsken näytimme professori Lupinin kanssa. Rohkeasti vain! Älä viitsi, Nibbelton, ei neiti Gannes sinua pure!” hän käski ja hätyytti erästä finninaamaista puuskupuhpoikaa, joka ei suostunut tarttumaan pariinsa.
”Paras totella”, Dominique sanoi ja Albus asetti kätensä tytön vyötäisille ja nappasi tämän vasemman käden omaansa.
”Sitten yritetään”, McGarmiwa julisti: ”Tanssikaa tahdissa. Yks, kaks, kol, yks, kaks, kol, askel, viereen, viereen…”
Albus alkoi liikehtiä kömpelösti rehtorin antamassa tahdissa ja huomasi pian olevansa viejän sijasta vietävänä, kun Dominique alkoi tanssittaa heitä tahdin mukaan. ”Äiti on opettanut minulle valssia. Hän sanoo, että se on tärkeä ranskalainen perinnetanssi ja kaikkien on hänen mukaansa osattava tanssia sitä, joten tämä on helppoa minulle”, hän selitti Albukselle. Pian McGarmiwa laittoi musiikin soimaan ja parit jatkoivat valssaamista. Albus näki Willin tanssittavan Rosea vähän matkan päässä heistä. Poika piteli tyttöä aivan kuin McGarmiwan höpöttämää kedon kukkasta ja Albuksen kasvoille karkasi hymynpoikanen.
”Joilla kuilla ainakin näyttää menevän hyvin”, hän sanoi Dominiquelle, joka vilkaisi myös Williä ja Rosea virnistäen iloisesti.
”Enemmän tunnetta, uljaat hevoskotkat!” McGarmiwa huudahti, ja Albus ja Dominique purskahtivat nauruun.
-
A/N: Kymmenes luku. Pojilla on taas tilanne selvitettävänään. :)
___________________________________________________________________
Kymmenes luku
Mutkia matkassa
Rehtori McGarmiwa ylläpiti tanssiharjoituksissa tiukkaa tahtia, ja saman viikon aikana kuudesluokkalaisilla oli vielä kolmet harjoitukset lisää. Pian alkoi näyttää siltä, että ainoa tanssitunneilla viihtyvä oli Will. Hän tanssi jokaisissa harjoituksissa Rosen kanssa ja oli aina hymy korvissa, mikä tietenkin huvitti Albusta ja Scorpiusta.
Albus oli keskiviikon muodonmuutostunnin päätteeksi huomauttanut professori Lupinille, ettei ollut pyytänyt tätä kirjoittamaan kanteluviestiä hänen isälleen, vaan ainoastaan selvittämään luottamuksellisesti Albuksen ongelmaa. Lupin oli ensin vähentänyt Rohkelikolta viisi pistettä ja kysynyt sitten, halusiko Albus apua ongelmaansa vai ei. Miehen ilmeestä oli näkynyt, että oli parasta olla vastaamatta, ja niinpä Albus oli luikkinut kiukkuisena pois luokasta.
Viikon viimeiset tanssiharjoitukset pidettiin torstaina, ja viimein koitti se perjantai, jolloin Dominiquen ja Rosen oli määrä karata Tylyahoon Albuksen, Scorpiuksen ja Willin kanssa. Poikien harmiksi rohkelikoilla ei ollut koko päivänä muita yhteisiä tunteja korpinkynsien kanssa kuin taikajuomatunti. Tunti oli päivän viimeinen ja Albus odotti malttamattomana poispääsyä. Will ja Rose sekoittivat kilpaa päivän haastetta, ikiunijuomaa, ja Scorpius röhnötti tylsistyneenä pulpetillaan ja hämmenteli välinpitämättömästi nokisen noidankattilansa tyhjää sisäpuolta.
”Kaataisin paljon mieluummin tällä hetkelläni kurkusta alas jotain aivan toisenlaista taikajuomaa”, hän totesi huokaisten haikeasti.
”Niinpä”, Albus myönteli ja vilkaisi epäluuloisesti omaa noidankattilaansa, jossa kupli outoja sinisenruskeita kuplia.
”Ettekö te tosiaan pysty ajattelemaan mitään muuta?” viereisen pöydän ääressä rennosti istuskeleva Dominique kysyi piikittelevään sävyyn.
”No ei tosiaan pystytä. Taikoisin tämän kirotun kattilan savuna ilmaan, jos meillä vain olisi kuka tahansa muu opettaja, kuin herra Lipevä”, Scorpius uhosi. Toiset tuijottivat häntä jähmettyneenä kummallinen ilme kasvoillaan.
”No, mitä nyt?” Scorpius tivasi.
”Herra Malfoy ei puhu kovin kunnioittavasti oppiaineestaan”, kuului samassa ääni pojan takaa.
Scorpius irvisti ja kääntyi katsomaan takanaan seisovaa liemimestaria. Professori Slipper tuijotti häntä uhkaavan näköisenä takaisin.
”Suhtaudun näihin keitoksiin täysin niiden vaatimalla asenteella, herra professori”, Scorpius vastasi uhmakkaasti.
Professori Slipper silmäili poikaa hetken liikkumatta. Sitten hän kohotti hiukan leukaansa ja sanoi: ”Katsotaanpa sitten, mitä herrat ovat saaneet aikaan.” Ja niin mies kumartui jäykästi vuorotellen Willin, Albuksen ja viimeiseksi Scorpiuksen noidankattilan ylle. Scorpiuksen tyhjän noidankattilan nähdessään hän kääntyi katsomaan poikaa petollinen virne kasvoillaan. Scorpius vastasi miehen katseeseen epäröimättä. Tummat silmät kohtasivat vaaleat.
”Voi sentään. Kävipä hassusti”, professori päivitteli keveään sävyyn ja kumartui nojaamaan Scorpiuksen pulpettiin niin, että heidän kasvonsa olivat vain muutaman tuuman päässä toisistaan. ”Toisaalta”, mies jatkoi kuiskaten, ”en kyllä olisi odottanutkaan muunlaista suoritusta kuolonsyöjän pojalta.”
Miehen sanat jäivät häilymään ilmassa savunohuena, mutta Scorpiukseen ne iskivät kuin valtavat kivenlohkareet. Hän kavahti miehen henkäystä ja oli kaatua tuolillaan. Vieressä istuva Will kuitenkin tarrasi kiinni tuolin selkänojasta ja sai tasapainotettua istuimen. Scorpius ei aluksi kyennyt tajuamaan miehen sanoja. Hän tuijotti ontosti edessään myrkyllisesti hymyilevää opettajaa ja tämän hetki sitten lausumat sanat kaikuivat hänen päässään. Silloin viha kuohahti suoniin punaisena ja tulisena. Hän ei suostunut kuulemaan tuollaisia syytöksiä. Hän alkoi viimein reagoida, mutta Albus oli nopeampi. Poika ponkaisi salamannopeasti ylös pulpettinsa takaa ja tähtäsi taikasauvallaan professori Slipperiä. Hänen kasvoistaan paistoi silmitön raivo, joka pysäytti Scorpiuksen tuolilleen. Koko luokka hiljentyi sekunnissa. Hetkeen ei kuulunut äännähdystäkään. Jonkun taikajuoma kupli poristen yli, mutta kaikkien huomio oli kiinnittynyt luokan perällä käytävään välikohtaukseen. Scorpius tuijotti ystäväänsä vakavan keskittyneenä. Mitä Albus oikein aikoo?
Oppilaansa äkkinäinen ja raivokas liike oli saanut professori Slipperinkin huojahtamaan hiukan taaksepäin. Mies kuitenkin peitti säikähdyksensä hetkessä ja loihti taas kasvoilleen lipevän hymyn. Hän mittaili hetken kasvoillaan Albusta ja näytti tulevan siihen tulokseen, ettei poika uskaltaisi haavoittaa häntä. Sitten professori kääntyi Scorpiuksen puoleen sama hymy edelleen kasvoillaan.
”Taisi osua arkaan paikkaan?” hän viittasi etusormellaan uhkaavasti tärisevään Albukseen.
Se oli kysymys, mutta Scorpiuksella ei ollut aikomustakaan vastata. Hän tuijotti opettajaansa silmät raivosta palaen. Professori Slipper näki hänen vihansa ja yllytti lisää: ”Ihmettelen suuresti, ettet sinä toimi kuten nuori herra Potter. Isälläsihän nimittäin oli taipumuksia hyökkäillä huvikseen toisten ihmisten kimppuun.”
”Riittää!” Albus karjaisi saaden kaikkien huomion kiinnittymään itseensä.
”Potterilla ei käsittääkseni ollut lupaa puhua”, professori Slipper sanoi viileästi.
”Ole nyt jo hiljaa!”, Albus huusi ja tähtäsi sauvallaan entistä määrätietoisemmin opettajan kurkkuun. ”Älä. Sano. Enää. Sanaakaan.”
Professori Slipper tuijotti oppilastaan hetken jähmettyneenä. Sitten hänen kasvonsa pehmenivät ja hän huokaisi huvittuneesti vilkaisten syrjäsilmällä luokkaa. Kun hän nosti itsevarmana katseensa takaisin Albukseen, tämän raivo räjähti. Pojan silmät paloivat hurjistuneena, kun hän karjaisi ilmoille kirouksen: ”Tainnutu!” Silloin kaikki tapahtui silmänräpäyksessä: professori Slipper reagoi pojan kiroukseen heti. Hän asetti kädet ristiin rintansa suojaksi ja painoi leukansa alas. Kirous hajosi savuksi muutaman sentin päässä hänen rinnastaan. Luokka tuijotti opettajaansa tyrmistyneenä. Hetken oli hiljaista. Scorpius yritti käsittää tapahtumia. Sitten professori Slipper nosti katseensa ja tuijotti Albusta hullu kiilto silmissään.
”Kuinka julkeat!” opettajan karjahdus kaikui luokan seinissä saaden Albuksen kavahtamaan kauemmas. Liemimestari kohotti taikasauvansa poikaa kohti tähdäten sillä kuin miekalla. Raivo huokui koko hänen olemuksestaan.
”Ei!” Rose huudahti siinä samassa ja heittäytyi roikkumaan professorin käsivarteen. ”Et saa!” hän rukoili silmät kyynelissä.
Professori Slipper vilkaisi tyttöä välinpitämättömästi ja heilautti sitten taikasauvaansa. Tuntematon taika sinkosi kohti Albusta. Rose kiljaisi. Albus horjahti taaksepäin sulkien silmänsä. Hän odotti kipua, muttei jostain syystä tuntenut mitään. Hetken hän jo pelkäsi muuttuvansa taas nojatuoliksi. Sitten hän avasi silmänsä ja huomasi taian pysähtyneen silmiensä eteen. Keltainen valo hulmahti ja muuttui pergamentinpalaksi. Albus tuijotti sitä hetken epäilevästi, mutta tarttui lopulta siihen varovasti. Hän näki pergamentissa ohutta kaunokirjaimista tekstiä ja vilkaisi professori Slipperiä. Mies kohotti kulmiaan tulkitsematon ilme kasvoillaan ja karisti sitten järkytyksestä nyyhkivän Rosen käsivarrestaan. Rose valahti surkeana lattialle, ja Will polvistui heti lohduttamaan tyttöä.
Liemimestari puolestaan kääntyi tylysti ja huiskautti kädellään ilmaa saaden luokan valaistuksen paranemaan puolella. ”Jatketaan tuntia”, hän määräsi kolkosti, ja koko luokka kääntyi hetkessä noidankattiloidensa puoleen.
Albus puolestaan tuijotti käsissään olevaa pergamentinpalaa silmät suurina. Sitten hän vilkaisi Scorpiusta, joka istui edelleen tuolillaan samassa asennossa ja tuijotti ilmeettömänä työpöytänsä takana seisoskelevaa professori Slipperiä. Albus rypisti kulmiaan ja luki uudestaan lyhyen viestin pergamentinpalasta. Tekstin luettuaan pojan kasvoille ilmestyi huolestuneita ryppyjä.
Herrojen Potter ja Malfoy on saavuttava tänään, kolmastoista lokakuuta, minun kansliaani illalla kello kuusi. Heille on määrätty jälki-istuntoa hävyttömästä käytöksestään opettajaa kohtaan ja taikajuomatunnin ajattelemattomasta häiriköinnistä. Istunnosta ei poiketa, eikä sitä siirretä.
Allekirjoittanut professori Slipper
Vielä parin tunnin kuluttuakaan tilanne ei ollut rauhoittunut. Kuohunta linnan käytävillä oli täydessä tohinassa ja kertomus liemimestarin ja Potterin pojan välisestä verisestä kamppailusta oli kiirinyt jo kaikkien korviin. Jokainen oppilasryhmä keskusteli aamulla sattuneesta välikohtauksesta, ja kun Albus ystävineen saapui Suureen saliin päivälliselle, kaikkien katseet kääntyivät heihin. Samassa alkoi kuhinamainen supatus, ja rohkeimmat yrittivät jopa kysellä Albukselta yksityiskohtia. Poika kuitenkin tyrkkäsi kaikki kyselijät tylysti sivuun ja raivasi tiensä rohkelikkopöydän päätyyn. Hän voiteli tyynesti leivän ja vilkaisi Scorpiusta, joka kauhoi lautaselleen perunamuusia vähintäänkin yhtä tekotyynen näköisenä. Will istui Scorpiuksen vieressä ja tuijotti opettajienkoroketta. Professori Slipper ei ollut ruokailemassa, mikä ei ollut kenellekään suuri yllätys.
”Mitä me tehdään sen jälki-istunnon kanssa?” Will tiedusteli pojilta hetken kuluttua.
”Kehittelen sitä vielä”, Albus vastasi.
”Tosi törkeää, jopa Lipevältä”, Will puuskahti ja katsoi vakavana Scorpiusta, joka nyt mätti muusia naamaansa konemaisesti. ”Tiedäthän, ettet sinä ole tehnyt mitään väärää?”
Scorpiuksen ahmiminen pysähtyi hetkessä ja hän kääntyi suu täynnä puuroa tuijottamaan Williä. Hetken näytti siltä, että hän hyökkäisi pojan kimppuun, mutta sitten Scorpius veti henkeä ja nielaisi muusiannoksensa yhdellä kerralla. ”Äh, ihan sama minulle. Ukko on läpimätä. Minkäs sille mahtaa?” poika sanoi ja kokosi kasvoilleen pienen virneentapaisen. ”Unohdetaan se juttu. Nyt pitää vain keksiä, kuinka me Alin kanssa vältetään se jälki-istunto.”
”Niin”, Albus sanoi. ”Et kai halua jättää väliin erinomaisia treffejä tyttöjen kanssa?”
”En tietenkään, mutta siihen liittyy myös yksi toinenkin tärkeä asia”, Will sanoi huolestuneen näköisenä ja pojat katsoivat häntä kysyvästi. ”Teddy nimittäin erottaa teidät, jos joudutte enää yhteenkään jälki-istuntoon.”
Willin muistutus sai poikien aivonystyröihin vauhtia, ja viideltä illalla pojat istuivat päät yhdessä rohkelikon oleskeluhuoneen takan edustan punaisella matolla. He olivat tuntien kuluessa kehitelleet tarkan toimintasuunnitelman, jonka pitäisi olla täysin aukoton. Vielä viimeiset yksityiskohdat hiottavana, ja sitten olisi valmista.
”Muistattehan nyt aikataulun? Jälki-istunto alkaa kuudelta, ja me olemme luvanneet tavata tytöt puoli seitsemältä kuudennen kerroksen salakäytävässä. Suunnitelman on siis onnistuttava puolessa tunnissa. Siten meille jää mukavasti aikaa laittautuakin. Ja olihan aivan ehdottoman varmaa, etteivät Rose ja Domie tiedä yhtikäs mitään Slipperin meille antamasta jälki-istunnosta?” Albus kysyi.
”On. He tietävät vain, että pergamentinpalassa Slipper määräsi teille jonkin rangaistuksen, muttei heillä ole aavistustakaan, minkä”, Will varmisti.
”Okei. Sitten, jos ei ole kysyttävää, niin pistetään suunnitelma käyntiin!” Albus sanoi, ja pojat nousivat hetkessä ylös lattialta.
Kaikki kolme kiipesivät kiireesti portaat ylös makuusaliin. Siellä kaikki syöksyivät kaivamaan jotain omista matka-arkuistaan. Ensimmäisenä tavaransa löysi Will, joka veti esille paksut, mustat ja pitkävartiset hansikkaat. Sitten Scorpius, joka istahti sängylleen taitellen samalla vanhaa kellastunutta pergamentinpalaa auki. ”Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni”, hän mumisi tuijottaen keskittyneenä pergamenttia. Viimeiseksi etsintänsä päätti Albus, joka heitti tyytyväisenä ilmaan pari pientä parfyymipullon näköistä lasista pulloa.
”Löytyi!” hän huudahti.
”Hienoa! Toimiihan ne?” Will tiedusteli.
Albus katsoi ystäviään viekas ilme kasvoillaan ja sanoi: ”Siitä on otettava selvää.” Ja silloin hän kohotti toista pulloa ja suihkautti sen sisältöä käsivarrelleen. He odottivat hetken ja Scorpiuskin nosti katseensa Kelmien kartasta. Albus tuijotti käsivarttaan, johon alkoi pikkuhiljaa ilmestyä pieniä punaisia rupia. Hitaasti ruvet alkoivat suurentua ja pian ne näyttivät lähes nyrkinkokoisilta punaisilta läiskiltä Albuksen iholla. Kaiken lisäksi ruvet alkoivat märkiä pahan näköisesti. Albuksen silmät suurenivat innostuksesta: ”Siistiä!”
”Meneeköhän tuo jo vähän yli?” Will katsoi huolestuneen näköisenä Albuksen rupista kättä.
”Ei mene”, Albus vastasi. ”Mitä pahempi, sen varmemmin menee läpi! Ja tässä on vasta-aine, jota suihkutettaessa ruvet katoavat iholta muutamassa minuutissa”, hän sanoi ja heilutteli toista parfyymipulloa kädessään.
”Huippua! Vanha kunnon Weasleyn Welhowitsit on aina yhtä pettämätön! Ja vanha karttamme myös”, Scorpius sanoi taputtaen Kelmien karttaa tyytyväisenä, ”Herra Lipevä on työhuoneessaan samoin kuin Minny omassaan.”
”Noniin. Pistetään töpinäksi sitten!” Albus julisti saaden poikiin liikettä. Hän itse otti märkärupipullon ja suihkutteli nestettä iholleen jokaiseen paljaaseen kohtaan, jopa naamaansa. Nyt hän näyttäisi järkyttävältä. Hän hymyili tyytyväisenä ja lähti makuusalista muiden perässä.
Albus tapasi Willin ja Scorpiuksen, jolle hän antoi toisen lasipulloista, muotokuva-aukon ulkopuolella. Pullon saatuaan Scorpius lähti painelemaan kohti alakertaan vievää salakäytävää. Albus katsoi pojan perään ja sanoi: ”Kunpa Scorp ehtisi ajoissa.” Sitten hän katsoi Williä. ”Mennään!” Ja niin pojat lähtivät kiiruhtamaan kohti rehtorin kansliaa. Matkalla he varoivat näyttäytymästä kovin monille vastaantulijoille, jotka järkyttyivät nähdessään Albuksen.
He saapuivat pian kanslian ovea vartioivien kivihirviöiden luo. Törttöilystään huolimatta pojat olivat vain harvoin joutuneet vierailemaan rehtorin työhuoneessa, eikä heillä ollut hajuakaan oveen nykyisin käyvästä salasanasta. Ilokseen he kuitenkin huomasivat, että oikeanpuoleisen hirviön rinnassa oli nykyisin kolkutin, jota he hakkasivat muutaman kerran hirviön rintaa vasten. Kuului kumahteleva ääni, ja muutaman hetken kuluttua hirviöt alkoivat puhua rehtori McGarmiwan ylpeän tylsistyneellä äänellä: ”Kuka kysyy?”
”Muista, ei liian asiallista”, Albus kuiskasi Willille, joka karaisi kurkkuaan hermostuneena.
”Me vain; Will Longbottom ja Albus Potter”, Will sanoi ja lisäsi sitten varovasti: ”Lempipoikasi.”
Kivihirviöt olivat hetken hiljaa. Sitten niiden kidasta kuului lyhyt vastaus: ”Tulkaa sitten.” Albus hymyili voitonriemuisesti. Heti lauseen loputtua hirviöt kääntyivät ja niiden takaa paljastui betoninen portaikko, jonka rappuselle pojat astuivat. Portaikko kuljetti heitä ylöspäin ja pian heidän eteensä avautui rehtorin kanslian suuri, puinen ovi. Will käveli sen luo ja koputti sitä jo varmemmin ottein. Samalla hän veti mustat rukkaset käteensä. Ovi aukeni itsestään ja pojat astelivat sisään. Mennessään Albus kosketti kasvojaan ja tarkisti, että ruvet olivat edelleen paikoillaan. Kädet ainakin näyttivät raastetuilta. McGarmiwa seisoi huoneessa erään pöytänsä ääressä ja kääntyi katsomaan tulijoita ilmeettömänä.
”Päivää, rehtori”, Will toivotti ja meni heti asiaan. ”Albuksella on pienoinen pulma.”
”Juu. Morjensta vaan, Minny”, Albus nyökkäsi vaisusti yrittäen näyttää huonovointiselta.
McGarmiwa tuntui loukkaantuvan hiukan Albuksen tervehdyksestä ja katsoi tätä kulmiensa alta arvioiden, aivan kuin ei huomaisi mitään erikoista pojan tilassa. ”Minusta hänen pulmansa on ollut erittäin suuri jo kauan aikaa”, hän totesi ja katsoi Williä pöyhkeästi. Albus toivoi hartaasti, ettei Will menisi sanattomaksi.
”Tiedän, rehtori, mutta asia koskee nyt hänen sairaskohtaustaan, jonka rehtori varmasti huomaa hänen ulkonäöstään”, Will vastasi ja vilkaisi McGarmiwaa kuin varmistaen, että tämä edelleen kuunteli, ”Epäilemme, että hänelle puhkesi märkärupirokko tämän aamun taikajuomatunnilla.”
”Ja kuinka tämän pitäisi minua liikuttaa? Matami Loneline osaa kyllä parantaa hänet”, McGarmiwa puuskahti.
”Asia on niin, että tauti tarttuu vain kosketuksesta ja menee ohi ajan kanssa. Siksi en usko, että matami mielellään haluaa hoitaa Albusta oman terveytensä kustannuksella. Tauti kun on aika kivulias. Nyt vain kävi niin, että Albuksella ja Scorpiuksella olisi tänään illalla herra Slipperin määräämä jälki-istunto. Enkä oikein usko, että he voivat nyt osallistua”, Will sanoi ja kohotti merkitsevästi suojarukkasiaan.
McGarmiwa katseli poikia sen näköisenä, että tiesi heidän huijaavan itseään. ”Voin kyllä antaa herra Potterille vapautuksen illan jälki-istunnosta, mutta se ei kyllä missään nimessä tarkoita sitä, että myös nuori herra Malfoy pääsisi pälkähästä”, hän sanoi ja mulkoili Williä ja Albusta vuorotellen tiukan oloisena.
”Ei tietenkään tarkoita, rehtori”, Will kiirehti selittämään ”Mutta kun tapaukseen liittyy vielä yksi ikävä seikka. Me nimittäin pahoin pelkäämme, että myös professori Slipper on saanut tartunnan.”
”Kuinka se olisi mahdollista? Juurihan sanoitte, että tautinne tarttuu vain kosketuksesta”, McGarmiwan ilme tiukkeni ja hänen kissansilmänsä tuntuivat porautuvan Albuksen läpi, vaikka hän puhuikin Willille.
”No, tämän aamun tunnilla Albuksella ja professori Slipperillä oli hienoista ihokosketusta jossain vaiheessa tuntia. Ei mitään huolestumisen arvoista”, Will paljasti ja Albus yritti tukahduttaa naurunpyrskähdyksen. ”Herra Slipper toimii kuitenkin mieluusti kanssamme ja on nytkin tulossa tähän tapaamiseen selostamaan tilanteen. Ette nimittäin näytä kovin luottavaiselta meitä suhteemme”, Will sanoi hiukan loukkaantuneeseen sävyyn.
”En todellakaan usko teidän epätoivoiseen tarinayritykseenne”, McGarmiwa puuskahti, ”Jos professori Slipper nyt tulisi ovestani yhtä raadellun näköisenä kuin herra Potter, saattaisin jopa –”
Juuri silloin rehtorin kanslian oveen koputettiin vaativasti ja heti perään ovi aukeni. Sisään lampsi vihaisen näköinen professori Slipper –iho täynnä sairaalloisesti märkiviä isoja rupia. ”Mitä täällä tapahtuu?” mies huudahti.
”Samaa voisin kysyä sinulta”, rehtori vastasi tuijottaen miestä silmät suurina.
”Minerva, mitä minun iholleni on tapahtunut?” Slipper katsoi käsivarsiaan, jotka näyttivät vähintäänkin yhtä pahoilta, kuin Albuksen.
”Märkärupea, ehdottaisin”, Albus avasi suunsa ja vilkaisi merkitsevästi McGarmiwaa.
McGarmiwa katseli hetken vuoroin Slipperiä, vuoroin Albusta ja koetti selvästi käsittää jotakin. Kestorypyt hänen otsallaan syvenivät entisestään. Lopulta hän huokaisi syvään ja sanoi: ”Hyvä on. Jälki-istuntonne on peruttu. Mutta älkää luulko että tällainen tulee toistumaan!”
”Ei luulla, Minny”, Albus sanoi ja hymyili leveästi. ”Tiesin, että välität meistä edelleen –”
”Sinuna poistuisin huoneestani tällä sekunnilla”, McGarmiwa keskeytti pojan ja tuijotti tätä murhaavasti.
”Kyllä, kulta”, Albus vastasi nöyrästi ja veti Willin perässään takaisin portaikkoon. Hölmistynyt Slipper jäi tuijottamaan poistuvien poikien perään. Miesparka ei selvästikään ollut vielä tajunnut tilannetta. Albus kuitenkin tiesi, että häntä suututtaisi vielä illalla.
Scorpius tuli vastaan heti kivihirviöiden ulkopuolella ja pojat heittivät ylävitoset onnistumisen kunniaksi. ”Se oli puhdas kaato”, Albus julisti ja kaivoi taskustaan toisen parfyymipullon ja suihkutti sitä reilun määrän iholleen märkärupien päälle. Aine sihisi hetken aikaa ja kohta Albus oli täysin parantunut märkärupirokostaan. Hän nauroi makeasti suoritukselleen ja he lähtivät kiiruhtamaan kohti Rohkelikon oleskeluhuonetta.
”Se oli kuningasajoitus, Scorp!” Albus kehaisi matkalla.
”Tietysti. Ainahan minä onnistun kaikessa täydellisesti”, poika vastasi silmää iskien.
”Kuinka oikein teit sen?” Will kysyi.
”Noh, se oli helppoa. Menin vain herra Lipevän työhuoneelle tyrmiin ja sanoin, että rehtori haluaa tavata hänet. Tietenkään se vanha kettu ei suostunut lähtemään ensi yrittämällä, vaan väitti, ettei ole saanut mitään kutsua. Viisas Scorpius kuitenkin tiesi miten toimia ja neuvoi vanhaa liemisetää laittamaan kinttuihinsa vipinää, koska täti Minerva oli saanut kuulla aamuisesta episodistamme, eikä varmaan tykkää hyvää, jos professori jättää vastaamatta hänen kutsuunsa. Kyllä tuli mieheen liikettä”, Scorpius selosti ylpeänä. ”Sitten kävelin vähän matkaa hänen perässään ja juuri ennen ala-aulaa hämäytin hänet ja suihkuttelin hänet iloisesti täyteen märkärupia. Sitten liukenin paikalta ja tulin salakäytävää pitkin yläkertaan odottamaan tuloksia. Ja hienostihan te sen loppuun veditte.”
”Ollaan me vaan taitavia. Edes Minny ei voi väittää muuta. Sitä varmaan harmittaa aika paljon, kun tietää tulleensa huijatuksi”, Albus huokaisi tyytyväisenä.
Muutaman hetken kuluttua pojat olivat selvinneet makuusaliinsa, ja Albus oli kiiruhtanut suihkuun. Hänen piti peseytyä ja laittautua iltaa varten. Tukkaa kuivatessaan hän jutteli aikansa kuluksi Siriuksen kanssa. Mies oli yllättävän pirteällä päällä viime päiviin verrattuna. Albus kertoi päivän tapahtumista ja sai Siriuksen räkättämään kuollakseen.
”Voi, kun tulee niin elävästi mieleen omat Tylypahkavuodet! Osattiin me kelmitkin keljuilla, ja jo siihen aikaan McGarmiwa-parka joutui kerran jos toisenkin vedätetyksi. Ihmettelen, että hän jaksaa edelleen hiippailla koulun käytävillä. Jäisi jo eläkkeelle”, Sirius naureskeli Albuksen tarinan päätyttyä.
”Samaa mekin ollaan mietitty joka vuosi. Mutta kai se ihan vain ilkeyttään jaksaa pyöriä täällä vuodesta toiseen. Ihme nainen”, Albus vastasi. ”Tiesitkö muuten, että ystäväsi jälkikasvu on epäluotettavaa sakkia?”
”Kuinka niin?” Sirius tiedusteli kiinnostuneena.
”Teddy Lupin meni ja kertoi avautumisestani isälleni kirjeellä. Ja voit vain arvata, oliko isä miten iloinen siitä, että etsin täällä viikonloppuhuvikseni Kuoleman varjeluksia?”
”Hah hah! Oikein sinulle. Hyvä, että Remuksen poika ja Harry pitävät yhtä”, Sirius nauroi.
”Odotin sinulta vähän toisenlaista suhtautumista”, Albus puuskahti. ”Ja kun tänään huomautin Teddylle asiasta, se vain kysyi, haluanko häneltä apua vai en!
”Aivan isäänsä tullut!” Sirius julisti tietäväisesti. ”Onneksi tunnen Remuksen kuin oman häntäni ja tiedän, että noin sanoessaan hänen poikansa aikoo vuorenvarmasti auttaa sinua. Voi olla, ettei hän vain ole vielä keksinyt ratkaisua tai hänellä on muita ongelmia. Odota vain. Teddy puhuu pian”.
”Saat luvan olla oikeassa”, Albus sanoi.
”Minähän olen aina”, Sirius vastasi.
”Harmi, kun ei tule mieleen yhtäkään kertaa”, Albus piikitteli ja mietti mielessään, kuinka paljon Sirius muistuttikaan Scorpiusta. ”Nyt minun pitää kuitenkin lähteä pukeutumaan ja muutkin varmaan haluavat vessaan ennen kylälle lähtöä.”
”Ainiin! Teillähän on se reissu! Meinasin ihan unohtaa”, Sirius intoili. ”Minä haluan mukaan.”
Albus tuijotti hetken kiveä epäuskoisesti. Sitten hän sanoi: ”Hyvä vitsi, Sirre. Ehkä joku toinen kerta! Mutta nyt pidä suusi kiinni.” Albus työnsi kiven sukkaan ja astui makuusalin puolelle.
”Joko lähdetään?” Scorpius kysyi ja pomppasi innoissaan ylös sängyltä.
”Joo joo. Puen vain päälleni…” Albus sanoi ja kumartui työntämään sukan matka-arkkunsa pohjalle.
Pian pojat olivat valmiita ja hiippailivat muina miehinä oleskeluhuoneeseen. Kolmikko pujahti nopeasti muotokuva-aukosta kuudennen kerroksen aulaan ja kipaisivat suoraan tuttuun eteishalliin vievään salakäytävään, jossa heidän oli määrä tavata tytöt. ”Paljonko kello on?” Will hätäili heidän saapuessaan salakäytävään, joka ammotti tyhjyyttään.
”Puoli seitsemän. Niiden pitäisi jo tulla!” Scorpiuskin tuskaili.
Kului kymmenen minuuttia, ja viimein edempää salakäytävästä alkoi kuulua korkojen kopinaa. Pian kulman takaa ilmestyi kaksi tyttöä, jotka saivat poikien suut loksahtamaan auki. Dominique ja Rose olivat laittautuneet oikein olan takaa. He eivät ikinä olleet ikinä esiintyneet sen näköisinä koulussa. Korkokenkien lisäksi tytöillä oli aivan erilaiset vaatteet ja hiukset. Dominique oli sonnustautunut mustaan minihameeseen ja kauniiseen tummaan toppiin. Hänellä oli suuret korvakorut ja kaulassaan mustat helmet. Paksu, lyhyt syystakki lämmitti hänen paljaita käsivarsiaan. Rose taas oli vetänyt ylleen siniset pillifarkut ja vaalean, kauniisti leikatun puolipitkähihaisen paidan. Hänelläkin oli kaulassaan helmet ja yllään avonainen talvitakki. Molemmat tytöt olivat meikanneet tavallista vahvemmin ja tukat olivat auki ja huolella laitetun näköiset. Dominiquen tukka oli kiharrettu ja Rosen tukka piikkisuora. Albusta huvitti tyttöjen laittautuminen, kun hän tiesi hyvin, millainen ilta tulisi olemaan. Mitään hän ei kuitenkaan sanonut äänen, vaan tervehti vain tyttöjä hymyillen.
”Valmiina esiintymään?” Scorpius kysäisi Dominiquelta pilaillen.
”Ei tule kauppoja. Me ei aiota nöyryyttää itseämme teidän edessä millään lailla”, Dominique vastasi.
”Sehän nähdään”, Will sanoi ja tarjosi Roselle käsipuoltaan, johon tyttö tarttui yllättyneen mielissään.
”Tästä tulee hauskaa”, Albus kuiskasi Scorpiukselle, kun he lähtivät kulkemaan kohti Tylyahon yöelämää.
-
Heippa! :D Tänään alotin tämän urakan, ja nyt sain loppuun. Mukava ficci kolmannen sukupolven porukastahan tämä on. On aina kiva bongata tuttuja nimiä tekstistä, ja erityisen ilonen oon siitä, että siellä on Teddy. ^^ Siriuksen mukaantulo ei myöskään häiritse.
Juonea on tässä jonkin verran, ja lukujen etenemistahti on hyvä. Et harpo sekavasti eteenpäin, vaan meet säntillisesti ja tekstikin on selkeetä. Kirjoitusvirheitä on muutamia ollut, mutta en jaksa niitä seuloo. Hahmot nyt on aikalailla IC, koska Pottereiden epilogistahan ei paljoo päätellä. Albus on tosin aika riehakas, ja itsevarmempi, kun mun käsitykseni on, mutta on mukava lukee siitä niinkin. Hauska, kun niin paljon sukulaisia toisilleen tuolla Tylypahkassa tuohon aikaan. Ihanaa on myös se, että Scorpius on rohkelikko.
Huispaus, treffit, tanssiaiset, ja kaikki 'tavallinen' keventää tätä kivasti, koulunkäynnin ja Siriuksen auttamisen ohessa. Hyvin oli klaarattu myös toi Siriuksen asustelu elpymyskivessä. Jos Albus nyt vaan sais sen pois sieltä, ja yllättäis Harryn, niin mä oisin iloissani täällä ruudun takana. :D
Treffejä odotan, ja seuraava luku ilmestyy jo huomenna? No, kiitos tästä ficistä, ja odotan jatkoa typerän kommenttini kanssa.
// Sulla on ihana allekirjoitus! :)
-
Hei!
ansku1: Kiitos paljon paljon kommentistasi! :) Kehut ovat aina tervetulleita (kuten myös risutkin). Toivottavasti kirjoitusvirheet eivät hulluna häiritse lukemista. >.< Jep; hahmoista on aika hankala tehdä IC, kun niistä ei paljon Rowling kerro. Albus taitaa olla vähän itsevarma ja välillä rehvakaskin... Ehkä Tylypahka on kasvattanut häntä. Jatka toki seuraamista ja laita toisenkin kerran kommenttia. Se piristää aina hurjasti!
A/N: Yhdestoista luku tuleekin jo. Julkaisen nyt toooodella tiuhaan tahtiin, osaksi myös sen takia, että tämän loppuun julkistaminen on yksi HeHe-tavoitteitani. ^^ Nyt lähdetään bilettämään, mikä ei tietenkään suju niinkuin pojat suunnittelivat. Nauttikaa.
__________________________________________________________________
Yhdestoista luku
Tunteita kuohuttava viski
”Mihin te meitä viette?” Rose kysyi viisikon harppoessa pitkin Tylyahon lumisia katuja. ”En ole ikinä käynyt tässä osassa kylää.”
”Me mennään parhaaseen paikkaan”, Scorpius vastasi.
”Parhaaseen tanssipaikkaan”, Will jatkoi.
”Meidän kantikseen”, Albus lisäsi.
”Niin, mutta minne? Ei ole kovin kiva tarpoa menemään tässä säässä -ainakaan näillä kengillä”, Rose valitti.
”Ihan totta”, Dominique säesti ja yritti keskittyä pysymään pystyssä. ”Täällä on niin liukastaaaaaa!”
Tyttö kirkaisi. Hänen korkokenkänsä luiskahti mustalla jäällä ja hän menetti tasapainonsa. Scorpius hyökkäsi salamannopeasti kohti tyttöä ja nappasi tämän juuri ennen kovaa katukiveystä. Dominique huohotti hetken paikoillaan ja katsoi Scorpiusta, joka piteli häntä sylissään. Scorpius hymyili hänelle ja naurahti: ”Nytkö jo kaadut syliini? Ei lupaa kovin hyvää illan suhteen. Ilmiömäiset etsijän kykyni nimittäin heikkenevät alkoholin vaikutuksesta, enkä ehkä saakaan sinua myöhemmin kiinni.”
”Senkin idiootti!” Dominique huudahti ja riuhtaisi itsensä Scorpiuksen otteesta.
”Ei ole yhtään hauskaa. Minä olisin voinut kuolla!” hän tiuskaisi Albukselle ja Willille, jotka nauroivat vatsat kippurassa.
Tilanteen rauhoituttua he kävelivät parin korttelin verran hiljaisuuden vallitessa. Dominique esitti loukkaantunutta, mikä huvitti suuresti ainakin Scorpiusta. He kääntyivät eräästä tiilitalon kulmasta ja näkivät lopulta matalan, reippaasti valaistun rakennuksen, joka loisti iloisesti illan pimeydessä.
”Hyvät leidit, saanko esitellä: Tanssiva Tornipöllö!” Albus julisti ja osoitti rakennusta ylpeänä.
”Tutummin Tornis”, Scorpius sanoi ja virnisti tytöille.
Dominique unohti hetkessä mököttämisen ja katsoi baaria avoimen innostuneena. ”Se näyttää hyvältä!”
”Myyvätkö ne tuolla muka alaikäisille?” Rose kysyi epäuskoisena.
Scorpius vilkaisi Albusta ja Williä huvittuneena ja sanoi: ”Ja aivan taatusti myyvät.”
Viisikko astui sisään baariin ja Dominiqueta ja Rosea kohtasi yllättävä näky. Baari oli selvästi isonnettu taioin, sillä se oli sisältä paljon suurempi kuin mitä ulkoa päin näytti. Kaikki seinänvierustat oli täytetty penkeillä ja pöydillä, joiden ääressä istuskeli paljon hilpeän näköisiä velhoja ja noitia. Keskellä baaria oli isokokoinen tanssilattia, jolla kymmenet ihmiset revittelivät iloisesti menemään. Musiikki pauhasi kovaa ja tytöt tunnistivat heti uuden hittikappaleen. Tanssilattian takana, toisella puolella rakennusta sijaitsi baaritiski, jolla myös roikkui muutamia ihmisiä. Rose henkäisi ihastuneena.
”Aivan mahtavaa!”
”Ja paras puoli on se, että täällä käy vain nuorta porukkaa”, Scorpius sanoi. ”Menkää istumaan tuonne. Minä käyn tilaamassa. Me pojat tarjotaan teille naisille eka kierros”, hän iski silmää ja katosi tanssivien ihmisten joukkoon.
Jäljelle jäänyt nelikko istuutui Scorpiuksen osoittamaan suureen nurkkapöytään. He ehtivät juuri riisua takkinsa, kun Scorpius jo palasi tarjottimellaan viisi kuplivaa juomaa. Hän laski ne pöytään ja istui Dominiquen viereen. Sitten hän otti hörpyn omasta tuopistaan ja vetäisi Dominiquen epäröimättä kainaloonsa. Tyttö kasvoilla käväisi yllättynyt ilme. Scorpius hymyili autuaana: ”Aah, kylmä juoma ja lämmin nainen. Mitä muuta mies voisi toivoa?”
”Siveys ei selvästikään kuulu perusominaisuuksiisi”, Dominique sanoi ja tarttui huokaisten omaan tuoppiinsa. Hän kulautti tuopista puolet pois ja laski sen pöydälle ähkäisten. ”Pirun vahvaa.”
Scorpius katsoi tyttöä kuin näkisi naisen ensi kerran. ”Ei ole totta. Tämä tyttö ei kyllä maistanut tuliviskiä ensimmäistä kertaa. Tunnusta!”
Dominique nauroi Scorpiuksen äänensävylle ja sanoi: ”Totta puhuen, rakas siskoni Victoire osti minulle juomia pari kertaa viime kesänä, mutten ole kyllä koskaan ennen karannut Tylypahkasta baariin!”
”No, nytpä olet”, Scorpius vastasi ja pörrötti tytön tukkaa saaden äkäisen nyrkiniskun kylkeensä. Samaan aikaan, kun Scorpius ähki kaksinkerroin, Albus ja Will olivat myös aloitelleet juomiaan. Rosekin alkoi näyttää siltä, että olisi pian valmis maistamaan. Dominiquen uskalias aloitus oli selvästi rohkaissut tyttöä, sillä tämä nosti tuopin varoen silmiensä eteen.
”Oletko varma, ettei tätä ole myrkytetty tai jotain?” hän kysyi Williltä, joka istui hänen vieressään.
”Aivan satavarma. Juo nyt vain”, Will kehotti hymyillen.
Rose ei vastannut, mutta kohotti lopulta lasin huulilleen ja otti juomasta yhden kulauksen. Hänen suunsa vääntyi vähän, mutta palasi lähes heti normaaliksi. Sitten hän virnisti Dominiquelle, joka nosti peukalonsa pystyyn. ”Siitä se lähtee, Rosie. Lupaan, ettet kuole.”
”Hah hah! Olen maistanut pahempaakin”, Rose nauroi ja otti kuin vakuudeksi vielä toisen kulauksen tuopistaan.
Ensimmäiset tuopit tyhjenivät nopeasti ja oli Albuksen vuoro hakea uudet. Baarimikko ojensi hänelle epäröimättä uuden tarjottimellisen tuliviskiä ja otti maksun vastaan. Albus epäili, että mies tiesi heidän olevan alaikäisiä, muttei halunnut ruveta erottelemaan maksavia asiakkaitaan. Hän palasi pöytään, ja kaikki ottivat uudet tuopit eteensä. He juttelivat iloisesti kaikesta mahdollisesta ja nauru yltyi pikkuhiljaa. Rose humaltui ensimmäisenä, mikä oli tietysti ymmärrettävää. Tytön estot alkoivat kadota ja pian hän painautui Willin kylkeen haastavan näköisenä. Dominique nauroi ystävälleen. Will käytti tilannetta hyväkseen ja pyysi Rosea tanssimaan kanssaan. Tyttö lähti tietysti ilomielin ja yhdessä he hyppelivät tanssilattialle.
”Haluaisitko sinäkin tanssimaan?” Scorpius kysyi edelleen kainalossaan kyhjöttävältä Dominiquelta.
”Ehkä”, tyttö vastasi, ”mutten sinun kanssasi. Olen kyllä jo jonkin aikaa katsellut tuota yhtä hyvännäköistä velhoa tuolla tanssilattialla. Taidankin pyytää häntä.” Dominique yritti nousta ylös, mutta Scorpius veti hänet takaisin.
”Missä on hyvännäköinen velho? Osoita”, Scorpius sanoi ja tiiraili kiinnostuneen näköisenä tanssilattiaa.
”Ai, en tiennytkään, että olet niitä poikia. Se selittääkin paljon…” Dominique tirskahti.
Scorpius virnisti: ”Ei. En ole. Etsin vain sitä onnetonta mieshenkilöä, jolle saan antaa turpiin.”
Dominique nauroi. Albus hörppäsi lasinsa tyhjäksi ja tunsi itsensä kolmanneksi pyöräksi. Willillä oli Rose ja Scorpiuksella Dominique. Jos hän vain löytäisi jonkun hyvännäköisen naisen, jonka kanssa tanssia loppuilta… Hän tiiraili ympärilleen, mutta luovutti pian. Kaikilla naisilla näytti olevan jo miesseuraa. Lopulta hän päätti hakea itselleen lisää juotavaa –ja viipyä reissulla aika kauan. Hän nousi ylös ja kirosi mielessään sitä, ettei tuliviski ollut vielä vaikuttanut.
”Älä pidä kiirettä!” Scorpius huikkasi poistuvalle Albukselle. Poika vain heilautti kättään vastaukseksi.
”Mitäs tuo nyt oikein meinasi?” Dominique kysyi virnistäen.
Scorpius hymyili, muttei vastannut mitään. Hän katsoi tyttöä hetken. Sitten hän nosti tämän päätä leuasta kohti omia kasvojaan. Heidän huulensa olivat lähekkäin ja Scorpius haistoi tytön hajuveden tuoksun, joka sekoittui tuliviskin kirpeään hajuun. Hän sulki silmänsä ja hengitti hajua sisäänsä. Hän kuuli Dominiquen hengityksen musiikin pauhun läpi. Avatessaan silmänsä hän näki tytön raottavan suutaan. Hän tunsi lyhyen puristuksen kyljessään. Tytön silmät olivat puoliummessa, kun Scorpius veti hänet lähelleen. Hän oli juuri painamassa huulensa tytön huulille, kun tämä työnsi kätensä heidän kasvojensa väliin ja käänsi Scorpiuksen pään sivuun nauraen.
”Olet sinä kyllä yritteliäs!”
Scorpius tuijotti tyttöä äimistyneenä. Näin ei ole ikinä käynyt! Hän yritti koota itsensä ja laskea asian leikiksi myös omalta osaltaan. ”Hei, eikös meiltä jäänyt jotain kesken?”
”Miten minä en huomannut mitään erikoista edes tapahtuvan?” Dominique tirskui ja kulautti taas yhden tuopin tyhjilleen. ”Taisi saada itsetunto pienen kolauksen?”
”Sinä olet ihan humalassa”, Scorpius yritti.
”Saatan ollakin”, Dominique vastasi iloisesti ja tuuppasi Scorpiuksen pois läheltään, ”mutta en ole ainakaan nolannut itseäni!” hän nauroi ja iski silmää.
”Hullu nainen”, Scorpius kuittasi ja joi hänkin tuoppinsa tyhjäksi. ”Tule, lähdetään hakemaan uusia.”
”Sinuna kyllä rajoittaisin vähän. Olet jo pelleillyt tänään ihan tarpeeksi. Onneksi se olin minä, joka joutui uhriksi, eikä joku viaton ohikulkija. Sellaistakin varmaan on sattunut?” Dominique tiedusteli naurua pidätellen.
”Vain, jos ohikulkija on tarpeeksi hyvännäköinen”, Scorpius vastasi, ”eikä yhtä kylmä kuin sinä.”
”Se taitaakin mennä niin, että kylmä nainen ja lämmin juoma!” Dominique nauroi ja nousi ylös horjahtaen. Viski kohisi hänen päässään ja samassa hän tunsi kaatuvansa. Scorpius huomasi tilanteen ja kahmaisi tytön otteeseensa nauraen. Dominique näytti puulla päähän lyödyltä.
”Noniin. Alahan tulla”, Scorpius totesi lämpimästi ja lähti taluttamaan tyttöä kohti baaritiskiä.
Albus alkoi tuntea itsensä taas ylimääräiseksi. Scorpius ja Dominique olivat saapuneet jokin aika sitten hänen luokseen baaritiskille, mutta he juttelivat vain tiiviisti keskenään. Tosin Scorpius vaikutti nyt hieman vaivaantuneelta, kun taas Dominique innostui koko ajan enemmän ja enemmän. Alkoholia kului edelleen reippaasti. Muutaman ylimääräisen paukun jälkeen kolmikko palasi omaan nurkkapöytäänsä, jonne saapuivat pian myös tanssilattiaa urakalla kuluttaneet Will ja Rose posket punaisina ja iloisin mielin.
”Ei ole totta! Will tanssii niin hyvin!” Rose hehkutti ja painautui Willin kylkeä vasten ihastuneena. Tyttö vaikutti myös harvinaisen humaltuneelta, muttei tuntunut itse huomaavan sitä lainkaan.
Naiset! Albus tuhahti mielessään.
Will nauroi Roselle ja hörppäsi ison kulauksen Scorpiuksen juomasta, mistä poika ei erityisesti innostunut. Will esitti, ettei huomannut mitään. ”Olethan sinäkin hyvä tanssimaan! Paras, kenen kanssa olen koskaan tanssinut”, Will sanoi tytölle mielistellen ja saaden tämän kihertämään ihastuneena.
Scorpius vilkaisi Albusta epämääräinen ilme kasvoillaan ja laukaisi parivaljakolle: ”No, joko te rakastelette, ei kun rakastuitte?”
Rose repesi nauramaan pojan kommentille.
Will punehtui. ”Samat sanat sinulle”, hän vastasi ja katsoi poikaa merkitsevästi.
”Voi! Minun ja Domien sydämethän ovat lyöneet samaan tahtiin jo kauan. Eikö niin, kulta?” Scorpius kysyi ja silitti imelä hymy kasvoillaan kainalossaan istuvan tytön poskea.
”Hyi! Olet limainen”, Dominique kiljahti ja läimäisi Scorpiuksen käden pois kasvoiltaan. Albus nauroi, muttei silti tuntenut oloaan mukavaksi. Häntä ahdisti toisten lääppiminen ja huomasi, että Scorpius huomasi sen hänestä. Poika yritti tasaisin väliajoin hauskuuttaa ystäväänsä, vaikka Dominique kiinnosti häntä todellisuudessa paljon enemmän. Vielä jonkin aikaa touhua katseltuaan Albus päätti nollata tilanteen. Hän nousi ylös.
”Minnes se on menossa?” Scorpius ihmetteli.
”Vessaan”, Albus vastasi lyhyesti. Ja sitten vedän pään täyteen, hän lisäsi mielessään.
”Älä huku pönttöön”, Scorpius virnisti tyytyväisen näköisenä. Hän pääsisi hetkeksi eroon Albuksesta.
”Pitäisiköhän tulla varmistamaan?” Albus kysäisi huolettomaan sävyyn, ja näki Scorpiuksen virneen katoavan silmän räpäyksessä.
”Ei, kyllä minä tämän kerran päästän sinut yksin potalle”, poika vastasi kömpelösti silmää vinkaten ja kääntyi sitten Dominiquen puoleen.
Albus virnisti ystävänsä touhulle ja lähti pöydästä. Hän ohitti tanssivat ihmiset aina baarin toiselle laidalle asti, josta baaritiskin luota löytyivät vessat. Hän meni sisään miestenhuoneeseen ja tasasi hengityksensä. Joko hän oli juonut liikaa tai sitten hän oli muuten vain kyllästynyt ystäviensä seuraan. Scorpiuksella ja Willillä oli naisia, kun taas hän nuoli edelleen entisen suhteensa kipeitä haavoja.
Scorpius seurasi katseellaan ystävänsä loittonemista. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Albus oli niin yrmynä. Myös Will oli huomannut pojan oudon käytöksen.
”Mikäs sillä oli?” hän kysyi ja silitti ohimennen Rosen tukkaa.
Scorpius naurahti: ”Se aika kuukaudesta. Kuten Domiellakin.”
”Hävytön!” Dominique huudahti. ”Nyt saat kyllä hyvittää sanasi!”
Scorpius katsoi tyttöä silmät suurina: ”Vautsi… Toki! Riisunko nyt vai heti?”
”Ei!” Dominique nauroi: ”Minulle riittää aivan hyvin korvaukseksi tuo sinun juomasi.
Scorpius katsoi hetken tyttöä pettyneesti, ja nosti sitten lasinsa tämän huulille. ”Juo”, hän käski ja alkoi kallistaa lasia.
”Eih... Scorphius!” Dominique koetti vastustella pojan kaataessa juomaa hänen kurkkuunsa. Pian tyttö alkoi köhiä ja viskit ryöpsähtivät hänen syliinsä. ”Voi helvetti, Scorp!” ja kiharatukka oli hetkessä pojan kimpussa.
”Apua! Hullu nainen hyökkää, aurorit tänne! Rauhoitu nyt, Tulisielu… Auts! Älä lyö!”
Will ja Rose nauroivat näytökselle mahat kippurassa, eikä kukaan huomannut, kuinka baarin ovi aukesi, ja sisään astui pitkä tummaan kaapuun sonnustautunut mies. Tulija pysähtyi kynnykselle ja katseli ympärilleen. Pian hän äkkäsi nurkkapöydässä riehuvan nelikon ja lähti heti tarpomaan kiivain askelin nuoria kohti. Hän seisahtui pöydän eteen, ja viimein Will äkkäsi hänet. Hän jähmettyi ja tönäisi omissa maailmoissaan seikkailevaa Rosea, joka kääntyi hitaasti tapittamaan tulijaa silmät hienoisesti harittaen. Tässä vaiheessa Dominique oli jo ehtinyt kaataa Scorpiuksen tuolille ja keskittyi nyt hakkaamaan tätä kiharat hulmuten puisella viskituopilla.
Will tuijotti miestä suu ammollaan. Kumpikaan ei saanut sanaa suustaan. Lopulta Will räpäytti silmiään ja henkäisi ilman yhtäkään selvää ajatusta: ”Isä!”
Neville Longbottom katsoi poikaansa uskomatta silmiään. Myös Rose alkoi pikkuhiljaa tarkentaa verkkokalvolleen kuvaa edessään seisovasta henkilöstä. Hänen aivonsa eivät kuitenkaan kyenneet keksimään mitään järkevää sanottavaa, joten hänkin vain päätti päivitellä: ”Isä!”, tosin Williä paljon teatraalisemmalla äänellä.
”Siinäs kuulit! Kohta tulee isää ikävä, kunhan vain pääsen kunnolla vaalean hipiäsi kimppuun!” Dominique räyhäsi, ja Scorpius ulisi hänen allaan. Heistä kumpikaan ei huomannut ympäristössään mitään poikkeavaa.
”Mitä tämä tarkoittaa?” Neville jylisi vihdoin.
”Minä tapan Scorpiuksen!” Dominique huudahti sotaisasti ja kiskaisi poikaa tukasta. Scorpius karjaisi.
Neville tuijotti hetken tappelevaa kaksikkoa ja teki nopean johtopäätöksen: ”Tehän olette kännissä kuin pienet maahiset!”
Silloin Dominique lopetti Scorpiuksen paloittelun ja kääntyi katomaan yrttitiedon professoriaan. Tytön silmät laajenivat. ”Ei voi olla totta!” tämän huulilta karkasi.
”Isä, minä voin selittää!” Will sanoi ja yritti kaikin voimin kuulostaa mahdollisimman selvältä. Neville vain katsoi poikaansa hyvin vihaisen näköisenä. Will ei osannut esittää yhtäkään arvausta siitä, miksi hänen isänsä oli tullut Tanssivaan Tornipöllöön tähän aikaan yöstä.
Vihdoin myös Rose oli saanut selvitettyä tilanteen itselleen. Hän kohensi asentoaan ja kääntyi katsomaan Williä kysyvän näköisenä. ”Kuka tuo on?”
Will läimäisi käden kasvoilleen ja vilkaisi sitten isäänsä. ”Kuule, ei me olla juotu kuin parit.”
”Juu, siltä näyttää”, Neville vastasi ja katseli pöytää, joka oli täynnä erimallisia tuoppeja ja laseja. ”Täytyy sanoa, etten olisi koskaan voinut uskoa tätä sinusta.”
Will painoi päänsä. ”Anteeksi, isä.”
”Ei riitä! Ei alkuunkaan. Te kaikki olette Scorpiusta lukuun ottamatta alaikäisiä, eikä kenelläkään teistä ole lupaa poistua Tylypahkan alueelta ilman lupaa. Tällainen on todella vastuutonta, Will!” Neville pauhasi.
Nuoret pysyivät hiirenhiljaa. Musiikki jylisi edelleen, eikä kukaan muu tuntunut huomaavan Tylypahkan professorin läsnäoloa. Albus ei ollut vielä palannut vessareissultaan. Scorpius oli kömpinyt ylös tuolilta ja tuijotti nyt hölmistyneenä Willin isää. Dominique istui edelleen samassa asennossa.
Neville tutkaili porukkaa tiukasti. ”Te kaikki lähdette nyt minun mukaani. Saatte kaikki tunnin jälki-istuntoa ja voitte uskoa, että kirjoitan aivan varmasti teidän kaikkien vanhemmillenne tästä!
”Sehän tiukkana”, Scorpius totesi hajamielisesti.
Neville mulkaisi poikaa tulistuen ja riuhtaisi sitten Willin matkaansa. ”Alkakaa tulla!”
Nuoret tuijottivat miestä hetken ja alkoivat sitten pikkuhiljaa raahautua ylös penkeiltään. Muut olivat jo ylhäällä, kun Rose vielä istuskeli tuolillaan rennon oloisena. ”Menettekö te tanssimaan?” hän tiedusteli.
”Rose on ihan kanttuvei”, Scorpius huokaisi Dominiquelle, ja kiskoi Rosen ylös. ”Ei mennä. Me vaan vaihdetaan paikkaa”, hän sanoi tytölle.
Rose ilmeisesti tyytyi pojan vastaukseen ja seurasi häntä kiltisti ulos baarista. Dominique tarttui Rosen toiseen käsipuoleen ja hoippui joukkion hännillä. Scorpius vilkaisi tyttöjä. Kumpikaan ei tuntunut huomaavan Albuksen poissaoloa. Ja hyvä niin. hän ajatteli. Hän kyllä oli huomannut, että poika puuttui, muttei missään tapauksessa aikonut kavaltaa ystäväänsä.
Albus kuivasi kätensä paperiin ja astui ulos vessasta. Hän käveli baaritiskille ja tilasi yhden paukun. Juoman saatuaan hän joi sen kerralla ja katseli sitten ympärilleen. Ketään tuttuja ei näkynyt. Silloin hän tunsi rennon koputuksen selässään.
”Hei, kulta. Tule tanssimaan?” noin kaksikymppinen, hoikka noita seisoi hänen takanaan hiukan huojuen. Albus katsoi naista ja oli juuri vastaamassa myöntävästi, kun tajusi empivänsä. Nainen nojautui hiukan lähemmäs, ja poika näki tämän suurien tummien silmien samean katseen. Ikävä kolhaisi Albuksen sisintä.
”Ei nyt, kiitos vaan.”
Sitten hän nousi työntäen noidan sivuun ja lähti raivaamaan tietä tanssilattian läpi tuttua nurkkapöytää kohti. Mikä minulla on? Hän ei tuntenut oloaan normaaliksi, eikä se johtunut vain alkoholista.
Pöydän luo saapuessaan hän koki yllätyksen. Kaikki olivat poissa. Edes sammuneen Scorpiuksen ruhoa ei näkynyt missään. Myös takit olivat poissa. Albus tuijotti hetken pöydällä olevaa tyhjien tuoppien merta, ja ymmärrys alkoi hiipiä hänen mieleensä kylmänä ohuena nauhana. Ne ovat lähteneet ilman minua. hän ajatteli tyrmistyneenä. Hän istuutui pöydän ääreen tietämättä, mitä tehdä tai ajatella. Tuliviski poltteli hänen sisällään ja hän tunsi voivansa pahoin.
Jonkin ajan kuluttua Albus löysi itsensä harhailemasta Tylyahon katuja pitkin. Hän yritti löytää Hunajaherttualle, jota kautta pääsisi helpoiten takaisin linnaan. Lopulta hän selvisi tutulle aukiolle, jolla herkkupuoti sijaitsi. Hoippuessaan kohti rakennusta, hänelle alkoi valjeta, ettei ollut aukiolla yksin. Kaupan kulmalla norkoili muutaman ihmisen tiivis porukka. Hetken poika ehti jo toivoa, että nuoret olisivat hänen kadonneet ystävänsä. Albus siristeli pimeässä ja koetti tunnistaa hahmot. Pian hän tunnistikin ihmiset, ja meinasi kompastua silkasta säikähdyksestä. Nuoret olivat luihuisia. Hän ei tunnistanut kaikkia, mutta neljän oppilaan porukassa seisoivat ainakin Artemis Flint ja Albuksen kauhuksi myös Camilla. Tyttö nojaili seinää vasten ja jutteli rennon näköisenä Flintin kanssa. He näyttivät jonkin verran juoneilta. Toinen luihuistyttö, jota Albus ei kuollakseen tunnistanut, ripustautui juuri tyytyväisen näköisen Flintin kaulaan. Tytön kikattaessa Flint iski Camillalle silmää.
Albus ei tiennyt, mitä oli tekeillä, mutta hän ei halunnut katsella tapahtumaa enää kauempaa. Helvetin Ruttukuono! hän manasi saapastellessaan lähemmäs joukkiota. Viha kuohui hänen suonissaan nyt yhtä voimakkaasti kuin silloin, kun Camilla oli jättänyt hänet. Hän vihasi Flintiä ja tahtoi tehdä pojasta selvää.
”Camilla ansaitsee paljon parempaa!” hän karjaisi luihuispojalle saaden kaikkien katseet kääntymään itseensä.
”Kappas, Potterinpoika! Mikäs sinulla on ongelmana?” Flint kääntyi Albusta kohti uhmakkaasti.
”Sinä!” Albus sylkäisi sanan suustaan.
”Kerro jotain uutta”, poika vastasi haukotellen ja vilkaisi Camillaa. ”Mistä edes tunnet hänet?”
Albus tärisi vihasta. ”Se ei kuulu pätkän vertaa sinulle, Ruttukuono. Ala vetää!” hän huusi ja tarttui poikaa kauluksesta.
”Entä jos en?” Flint kysyi ääni hiukan värähtäen.
Albus keräsi kaiken tyyneytensä. Hän tunsi tärisevänsä vihasta vastatessaan: ”Sitten minun täytyy muokata kasvosi uudelleen”, hän uhosi.
”Kuulepas, haluan jutella Camillan kanssa, kahden kesken. Joten ehdotan sinua ja säälittäviä luihuiskavereitasi poistumaan paikalta, heti.” Albus mulkaisi poikaa ja paiskasi hänet maahan.
Flint tuijotti hetken edessään seisovaa rohkelikkoa. Sitten häneen tuli hetkessä liikettä. Hän kiipesi äkkiä ylös lumisesta maasta ja lähti juoksemaan karkuun pää kolmantena jalkana. ”Ihan hullu. Tulkaa!” hän huusi saaden ystäviinsäkin vauhtia. Jäljelle jääneet luihuiset lähtivät hetkessä pinkomaan pojan perään. Camillakin yritti lähteä muiden mukana, mutta Albus tarttui tytön ranteeseen. Hän puristi tiukasti, mutta ihmeekseen Camilla ei yrittänyt vastustella. He seisahtuivat toisiaan kohti ja Albus katsoi tyttöä. Tytöllä oli päällään tumma huopatakki ja tummat hiukset lainehtivat auki olkapäille. Albus tuijotti tyttöä saamatta sanaa suustaan. Camilla katsoi häntä pitkään.
”No, mitä?” tyttö kysyi viimein.
”En oikein tiedä itsekään”, Albus vastasi vaikeana. ”En vain kestänyt katsoa sitä…”
”Mitä et kestänyt katsoa? Sitäkö, kun juttelin Artemiksen kanssa?” Camilla ärsyyntyi. ”Minulla on täysi oikeus hengailla kenen kanssa haluan.”
”Mutta hän ei sovi sinulle!” Albus huudahti.
”Enköhän minä itse tiedä parhaiten, kuka minulle sopii!” Camilla huusi ja hänen poskelleen vierähti kyynel. Sitten tyttö kääntyi tummat suortuvat vihaisesti viuhahtaen pois.
Albus ei kuitenkaan päästänyt, vaan tarttui tyttöä olkapäistä ja painoi hänet vasten Hunajaherttuan näyteikkunaa. Hän taisi toimia liian kovakouraisesti, sillä tyttö ähkäisi hiljaa. Camilla käänsi päänsä pois yrittäen vältellä Albuksen katsetta. Poika puristi häntä edelleen vahvasti seinää vasten päättäväinen ilme kasvoillaan.
”En kestä tätä enää, Camilla!” Albus voihkaisi ja tunsi tärisevänsä taas. ”Rakastan sinua.”
Camilla kääntyi katsomaan poikaa. Hän tuijotti entistä poikaystäväänsä suurilla tummilla silmillään ja kyyneleet virtasivat nyt solkenaan pitkin hänen kasvojaan. ”Älä tee tätä minulle, Albus”, hän kuiskasi ääni väristen.
Albus katsoi tyttöä. Hän ei voinut itselleen mitään. Hänen teki mieli syleillä rakastaan. Hän näki epätoivon Camillan katseessa ja kuuli tytön nyyhkäisyn. Silloin hän ei kyennyt enää pidättelemään itseään, vaan suuteli tyttöä suulle. Hän painoi huulensa vaativasti tyttöä vasten, ja Camilla vastasi suudelmaan. Albus vei kätensä tytön tukkaan ja painoi tämän huulia vielä lähemmäs omiaan. Hän suuteli ahnaasti, kovempaa kuin koskaan, ja tunsi tytön kuumien kyyneleiden valuvan hänen omia poskiaan pitkin. Heidän kehonsa painautuivat toisiaan vasten, ja kun suudelma päättyi, Albus tunsi tytön hakkaavat sydämenlyönnit omaa rintaansa vasten. Hän huohotti. Camilla huohotti. Albus ei uskaltanut avata silmiään. Hän toivoi, että hetki jatkuisi loputtomiin.
”Minulla on niin ikävä sinua”, Albus kuiskasi ja silitti tytön poskea.
Hetken oli hiljaista. Sitten Camilla purskahti itkuun ja perääntyi pois pojan läheltä. Albus avasi silmänsä ja yritti lähestyä tyttöä. Tämä kuitenkin väisti ja Albus näki tytön itkevän hallitsemattomasti. Camilla katsoi poikaa kyyneleidensä läpi onnettomana.
”Ei. Sinä satutat minua”, hän sanoi ja perääntyi vielä pari askelta. ”En halua enää koskaan nähdä sinua!” hänen äänensä särkyi ja hän kääntyi pinkaisten juoksuun kohti tummana häilyviä Tylypahkan linnan muureja.
”Camilla!” Albus huusi tytön perään. ”Ei”, hän kuiskasi ja tuijotti pakenevaa hahmoa. Pian tyttöä ei enää erottanut pimeästä. Albus seisoi tunnottomana lumisella kadulla. Kylä oli hiljainen. Yksinäinen lumihiutale leijaili ilmassa ja suli pojan nenän päähän. Se sai pian seuraajia, kun kymmenet muut hiutaleet laskeutuivat kiireettömästi maahan. Lumisade oli kevyen hiljaista. Hiutaleet kimmelsivät katulampun loisteessa toinen toistaan kauniimmin, ja Albus oli yksinäisempi kuin koskaan.
-
Joo, luvut ainakin tulee sellasta vauhtia, että hyvä kun ehtii kommentoida. ;D
Eikä niitä kirjotusvirheitä paljoo ollut, ei ne lukemista häirinny. Sitten tästä luvustakin vois yrittää kirjottaa jotain...
Luvun alkupuolilla epäilin vähän suunnitelman pitävyyttä, ja oikeeseen osuin, ei mennyt täydellisesti. Tanssiva Tornipöllö on hieno nimi, sopii hyvin joukkoon Kolmen luudanvarren ja muiden kanssa. Sais paikan isäntä pitää silti parempaa huolta kelle alkoholia tarjoo.
Tässä luvussa tuli ainakin esiin Scorpiuksen luonne, turhan itsekeskeinen taitaa poika olla. Dominique saa mun puolesta hakata sitä vähän enemmänkin. ;D Rose/Will on myös mukava paritus.
Vaikka porukan reissu ei ihan onnistunutkaan, niin ainakin Al sai jotain aikaseks. Kaikki siis aikalailla ok
Joissain ficeissä ongelma on se, että yritetään liikaa, mutta tää tuntuu olevan aika helppo kirjoittaa. Yritän tätä nyt kommentoida, ja seuraavaa lukua jään odottamaan. :)
-
ansku1: Kiitos taas kommentista! :) Ei mennyt täydellisesti ei, kuten ei moni muukaan mitä Albus ja kumppanit suunnittelevat. Pohdin Torniksen nimeä kauan! Eiköhän Dominique laita Scorpiusta aisoihin, koska en usko, että hän jaksaa katsella tuollaista touhua. Rose ja Will on aika samanlaisia, eikä ensiksi tule mieleen, että heidän välilleen kehittyisi mitään suurta draamaa. Voi, et uskokaan, miten helppo tätä oli kirjoittaa! :) Sanat välillä vain lensivät paperille.
A/N: Seuraavaa lukua jo. Ensin podetaan kankkusta. Sitten etsitään ja pohditaan partnereita. Se onkin toisille yllättävän hankalaa!
___________________________________________________________________________
Kahdestoista luku
Päänvaivaa partnereista
Outo olo pakotti Scorpiuksen hereille. Hän makasi silmät auki sängyssään ja kuulosteli ruumistaan. Poikien makuusalissa oli hämärää. Albus kuului kuorsaavan viereisessä sängyssä. Paljonkohan kello on? Samassa hänen kimppuunsa hyökkäsi lauma kuolonsyöjiä. Tai siltä se ainakin tuntui, sillä hänen päätään alkoi yhtäkkiä särkeä armottomasti ja vatsassa myllersi jotain, joka tahtoi sieltä pian ulos. Scorpius ponkaisi hetkessä ylös ja peitti suunsa kädellä. Kuolonsyöjät laukoivat avada kedavraa hänen otsalohkossaan, kun hän juoksi kauhealla vauhdilla vessaan. Hän rojahti pehmeälle alustalle vessanpöntön eteen.
”Ai, saamari!” Will huusi Scorpiuksen alta. Poika oli rämähtänyt suoraan hänen päälleen.
”Anteeksi, kamu!” Scorpius voihkaisi ja siirtyi pois Willin päältä. ”Vaikka ei se kyllä taida hirveästi helpottaa tätä oloa.”
Will ei vastannut mitään. Hän vain tuijotti kärsivän näköisenä vessanpöntön syvyyksiin naama kalpeana kuin aaveella. Scorpius katsoi pahoinvoivaa poikaa ja hänenkin vatsansa sisukset lähtivät taas liikkeelle. Molempien poikien halatessa vessanpönttöä ovenrakoon ilmestyi makeasti haukotteleva kolmas poika. Albus katsoi ystäviään pahanilkinen virne kasvoillaan ja hörppäsi nautinnollisesti kulauksen kädessään olevasta vesilasista. Hän astui askeleen eteenpäin, eikä kumpikaan vieläkään huomannut häntä. Albus rykäisi ja kysyi kuuluvalla äänellä: ”Huono olo?”
Vessan lattialla viruvat pojat kääntyivät hitaasti katsomaan ovella vieressään seisovaa poikaa. Scorpius irvisti. ”Ei ollenkaan. Me vain etsitään uivia puhpalleroita Willin kanssa”, hän vastasi sarkastisesti ja kääntyi takaisin pöntön ääreen.
Albus nauroi makeasti. Hän oli muistanut juoda vettä yöllä ennen nukkumaan menoa ja oli ottanut vielä aamulla parannuspillerin, minkä ansiosta hänen olonsa oli loistava. Sorpiuksen ja Willin surkeat olotilat huvittivat häntä ja hän halusi kiusata heitä vielä vähän lisää. ”Teillä taisi eilisiltana käydä ihan hyvin faksi, jos satutte edelleen muistamaan viehättävät säätönne?” hän piikitteli.
”Albus, lupaan tappaa sinut heti, kun pääsen takaisin ruumiin ja sielun voimiini”, Scorpius lupasi jalomielisesti hampaidensa välistä. ”Eikä sinulla ole mitään syytä meille virnuilla.”
”Ai eikö? Miten minä näen hyvinkin monia syitä?” Albus kysyi. ”Sitä paitsi tehän jätitte minut yksin eilen.”
”Me ei jätetty sinua yksin. Me pelastettiin sinun nahkasi”, Scorpius korjasi.
”Minun isäni tuli Tornikseen silloin, kun sinä olit vessassa. Se oli ihan raivona ja raahasi meidät kaikki takaisin linnaan. Eikä me kerrottu, että sinäkin olit mukana! Ja arvaa vain kaksi kertaa, miksi se oli lähtenyt etsimään meitä?” Will kysyi.
Albus tuijotti ystäviään hämmentyneenä. Hän oli luullut, että toiset olivat hylänneet hänet, vaikka he olivatkin vain ilmeisesti yrittäneet suojella häntä jälki-istunnolta. Scorpius näytti siltä, että oksentaisi ihan kohta, mutta vastasi silti Willin kysymykseen.
”McGarmiwa oli käskenyt sitä tarkistamaan, oltiinko me Rohkelikkotornissa, ja kun ei oltu, Neville oli lähtenyt etsimään meitä Tylyahosta”, hän ärähti.
”Helvetin katti! Tekisi mieli usuttaa koira sen kimppuun”, Will kirosi ja yökkäsi.
Albus katsoi muualle ja yritti keksiä jotain sanottavaa. ”No, mitä te saitte?” hän kysyi.
”Jälki-istuntoa ja kirjeet vanhemmille”, Scorpius vastasi ja katsoi pahoinvoiden pöntössä sukeltavaa Williä.
”Auts. Olen pahoillani”, Albus sanoi hiljaa. Sitten hän muisti jotain. ”Hei, kello on jo melkein yhdeksän ja seuraava tunti on herra Lipevää. Siellä on pakko olla. Nyt ylös ihan oikeasti!” hän hoputti ja kävi repimässä velton Willin ylös vessan lattialta.
”En minä pysty”, Will vaikeroi ja oksensi samassa lavuaariin. Albus katsoi poikaa inhoten.
”Hyvä on, mutta Scorp tulee mukaan. En kestä siellä yksin”, hän huokaisi. Scorpius nousi ylös hiukan täristen ja raahautui makuusalin puolelle vaihtamaan vaatteita. Albus sulki vessan oven ja jätti huonovointisen Willin sinne siivoamaan jälkiään.
Scorpiuksen oloa ei erityisesti helpottanut professori Slipperin liemitunti. Sinä päivänä he valmistivat puutarhamenninkäisen tainnutusjuomaa, joka haisi pojan mielestä aivan mädäntyneille menninkäisille. Slipper katseli äärimmäisen mielihyvän vallassa, kun Scorpius yritti valmistaa lientään välillä noidankattilaan yökkäillen. Poika yritti kestää Slipperin katseen alla, mutta lopulta hänen oli pakko luovuttaa. Hän ryntäsi ulos luokasta käytävälle ja helpotti oloaan lähimpään kukkaruukkuun. Sitten hän hengitti keuhkoihinsa raikasta ilmaa ja tunsi olonsa paranevan hiukan. Hän lähti kävelemään hidastellen takaisin luokkaa kohti. Liemimestari vähentäisi taatusti Rohkelikolta vähintään sata pistettä, jos hän karkaisi oppitunnilta lupaa pyytämättä.
Silloin poika kuuli vihaisen huudon erään kulman takaa. Hän tunnisti äänen heti ja jähmettyi paikoilleen. Linda Hafton, hänen entinen tyttöystävänsä, riiteli jonkun kanssa ihan lähellä Scorpiusta.
”James, mikä ihme sinuun on mennyt? En kestä tätä enää!” Linda huusi.
Tyttö ilmestyi kulman takaa juuri, kun Scorpius ehti kääntyä ääntä kohti. Scorpiuksen nähdessään Linda pysähtyi niille sijoilleen ja jäi tuijottamaan poikaa. Scorpius katsoi takaisin ja tunsi kuohuntaa sisällään. Linda riiteli Jamesin kanssa! Hän oli juuri sanomassa jotain, kun Linda vaimensi hänet myrkyllisellä katseella. Scorpius nielaisi sanansa. Linda vilkaisi taakseen ja kuuli lähestyvien askelten ääntä. Tyttö hätkähti ja kääntyi kohtaamatta Scorpiuksen katsetta enää uudelleen. Poika katsoi hämmentyneenä, kun tyttö syöksähti hänen ohitseen ja katosi lähimpään portaikkoon. Hän havahtui pian Jamesin läheneviin askeliin ja kiiruhti itsekin pakoon. Hän kohtaisi paljon mieluummin vihaisen Slipperin kuin pakit saaneen Jamesin, sillä jälkimmäisen kanssa hän saattaisi menettää hermonsa pahasti.
”Päivää, herra Malfoy”, kuului lipevä ääni mädäntyneen hajuisen liemiluokan perältä.
Scorpius asteli varmoin ottein omalle paikalleen Albuksen viereen ja vastasi liemimestarille kyllästyneenä: ”Hyvää päivää sinullekin, herra Slipper. Ja kymmenen pistettä pois Rohkelikolta, eikö niin?”
Ruokailun jälkeen pojat törmäsivät Suuren salin oviaukossa Dominiqueen ja Roseen. Kumpikaan tytöistä ei ollut meikannut ja heidän tukkansa olivat eilisen jäljiltä sotkussa. Rose näytti lisäksi erittäin huonovointiselta. Hän laahusti eteenpäin lyhyin, raahaavin askelin.
”Minä kiskoin sen lounaalle”, Dominique selitti pojille: ”Se ei millään usko, että sen olo parantuu syömällä, mutta tätä menoa se on krapulassa vielä ensi viikollakin.”
Albus vilkaisi surkean näköistä serkkuaan. Tyttö tosiaan näytti kamalalta. Scorpius taputti Rosea hellästi olalle. ”Kyllä se siitä”, hän rohkaisi, ”Seuraavaksi meillä onkin enää vain tanssitreenit ja sitten pääset nukkumaan.”
Rosen katse muuttui kärsiväksi, kun hän ajatteli joutuvansa valssaamaan jonkun käsivarsilla ympäri tanssilattiaa. ”Minä en taida tulla… Sain tanssia eilen ihan tarpeeksi”, hän sanoi heikolla äänellä.
Dominique hymyili ymmärtäväisesti ja lupasi, että Rose saisi hänen puolestaan jättää tanssiharjoitukset välistä, jos ei kyennyt osallistumaan. ”McGarmiwa ei varmaan vain ole kovin innoissaan”, hän lisäsi ja Rose mulkaisi häntä murhaavasti.
”Ihan sama minulle.”
Albus ja Scorpius kohottivat kulmiaan kysyvästi. Harvoin Rose uskalsi uhmata opettajia, varsinkaan rehtoria. Tyttö kääntyi hitaasti ja lähti valumaan portaikkoa kohti. Scorpius katsoi tytön menoa hetken ja kohautti olkiaan. Sitten hän katsoi Albusta totisena. ”Muistuta sitten, että ammun sen kirppuisen karvajalan, jos se edes yrittää kuittailla mitään eilisillasta”, hän sanoi tarkoittaen rehtoria.
Albus nyökkäsi, vaikka tiesi, ettei hänen tarvitsisi muistuttaa. Mutta eihän Scorpius rehtoria ampunut. Ei, vaikka nainen tietenkin antoi poikien kuulla erittäin näkyvästi toiminnastaan heti tilaisuuden tullen.
”Saankohan minä taas kuolaavan tanssiparin”, Dominique pohti, kun he saapuivat jo tutuksi tulleeseen harjoitussaliin.
”Miten niin?” Scorpius tiukkasi.
”Ei se kyllä olisi mitään uutta”, tyttö jatkoi.
”Mikä?” Scorpius ärsyyntyi.
”Olit eilen taas vaihteeksi ihan hulluna häikäisevään uumaani ja kauniisiin kasvoihini. Kuolasit koko illan sen näköisenä, ettet ole vastaavaa nähnyt. Pöydän alla oli varmaan lammikko”, Dominique vastasi virnistäen.
Scorpiuksen ilme muuttui pöllämystyneestä kyllästyneeseen. ”Ei voi olla totta. Albus, voiko joku olla tosiaan noin itserakas?” hän kysyi pojalta.
”Mieleen tulee kyllä yksi…” Albus vastasi ja katsoi ystäväänsä merkitsevästi.
”Kiitos vain! Näemmä on ihan turha toivoa, että edes paras ystävä pitäisi minun puoliani”, poika vastasi loukkaantuneena.
Dominique nauroi. ”Älä murjota, Scorp. Pidän myös koirista, jotka haukkuvat kovalla äänellä, koska niille voi laittaa kuonokopan. Sinä siis kelpaat ihan hyvin. Tulehan nyt!” hän vinkkasi silmää ja kiskoi pojan mukanaan tanssiparien riviin.
”Päivää! Toivottavasti heräsitte kaikki tänä aamuna virkeinä”, McGarmiwa toivotti tekopirteällä äänellä ja vilkaisi Scorpiusta, joka tuijotti häntä murhaavasti. ”Tänään harjoittelemme erilaisia pyörähdyksiä, joita voi halutessaan yhdistää perustansseihin, kuten valssiin. Pyörähdysten avulla saamme tanssista nykyaikaisemman ja vapaaluontoisemman. Ensin kuitenkin tarkastetaan poissaolijat”, hän silmäili luokkaa hetken. ”Jaa-a. Näyttääkin siltä, että poissa ovat yllättäen Will Longbottom ja Rose Weasley. Mahtaisiko kukaan tietää syytä tähän?” hän kysyi ja suuntasi myrkylliset kissansilmänsä Dominiqueen.
Tyttö seisoi hetken hiljaa. Scorpius taas näytti selvästi miettivän erilaisia tapoja hyökätä kokeneen noidan kimppuun niin, ettei tämä ehtisi reagoida. Kaikki oppilaat salissa hämmästelivät McGarmiwan outoa käytöstä. Dominique huokaisi ja vastasi: ”En tiedä, rehtori.”
”Kummallista. Entäs herra Longbottom sitten? Missä hän on?” McGarmiwa jatkoi ja suuntasi pistävän katseensa Albuksen kauhuksi häneen.
Hetken rehtoria tuijotettuaan Albus seurasi Dominiquen esimerkkiä ja vastasi: ”Ei aavistustakaan.”
McGarmiwa hymähti mielissään. Albus tiesi, että nainen oli päässyt tavoitteeseensa ja onnistunut nolaamaan heidät. Albuksen kasvoilla käväisi pieni hymynkare. Noh, pitihän rehtorinkin saada välillä erävoittoja. Ei hän muuten jaksaisi loputonta taistelua kolmen lempirohkelikkonsa kanssa!
”Sitten jaetaan parit niille, keillä ei vielä ole!” McGarmiwa kuulutti ja alkoi yhdistellä oppilaita, jotka näyttivät yksinäisiltä. Albuksen kohdalle saavuttuaan hän työnsi pojan eteen pulskan puuskupuhtytön, jonka nimen Albus muisti olevan Jane Ayvers. Hän tervehti tyttöä kohteliaasti, ja tyttö vastasi hänelle hymyillen. Albus tajusi parinsa huonot puolet siinä vaiheessa, kun hän ensimmäisen harjoituksen alettua tarttui tyttöä vyötäisiltä, ja tämä tuijotti häntä jumaloivasti siitä lähtien jokaisen tanssin ajan.
Harjoitusten jälkeen rehtorilla oli vielä tiedotettavaa. ”Ensi viikon harjoituksiin mennessä kaikilla tanssiaisiin osallistuvilla tulee olla tiedossa tanssipari. Ilman tanssiparia ei juhliin pääse osallistumaan, sillä emme halua turhaa ylimääräistä häiriötä, joita tiettyjen oppilaiden ryhmittymät saattavat aiheuttaa”, McGarmiwa julisti vilkaisten ohimennen Albusta ja Scorpiusta.
Albus huokaisi. Hän ei tiennyt ollenkaan, kenen kanssa haluaisi tanssia. Hänen mielessään käväisi kuva Camillasta, mutta hän puisti sen äkkiä pois. Camilla ei tullut kuuloonkaan. Mutta kuka muu tyttö olisi Camillan veroinen? Hänen pohdintoihinsa vastattiin kuin tilauksesta, kun joku kosketti hänen olkapäätään.
”Hei, Al”, kuului ääni hänen selkänsä takaa. Albus kääntyi ja näki edessään tummatukkaisen tytön.
”Hei, Loula.”
Rohkelikon huispausjoukkueen jahtaaja Loula Tahiti hymyili hänelle. ”Kuule, minä tässä mietin, että onko sinulla jo tanssiparia. Jos ei, niin haluaisitko ehkä tanssia minun kanssani?” tyttö kysyi hiukan jännittyneenä.
Albus katsoi tyttöä hetken ymmällään. Pyysikö vanha tuttu joukkuetoveri häntä partnerikseen tanssiaisiin? Loula Tahiti oli tummahiuksinen sirorakenteinen tyttö. Hänellä oli ympäri vuoden päivettynyt iho ja vasemmassa korvassa monta lävistystä. Loula oli hyvä jahtaaja ja reilu kaveri. Albus havahtui Scorpiuksen pistävään tönäisyyn kyljessään. Hän tiesi, mitä mieltä Scorpius oli. Hän näki Loulan kirkkaat, iloiset silmät ja vastasi: ”Ei minulla ole vielä paria, ja menen mielelläni sinun kanssasi.”
”Hieno juttu! Kiitos tosi paljon”, Loula hymyili Albukselle. Sitten hän katsoi molempia poikia ja sanoi: ”Nähdään seuraavissa treeneissä!”
Albus ja Scorpius toivottivat tytölle hauskaa päivää ja tämä kiiruhti ystäviensä perään. Myös pojat lähtivät maleksimaan kohti oleskeluhuonetta. Scorpius rykäisi. ”Minusta Loula on tosi siisti mimmi! Hyvä, että lähdit hänen kanssaan.”
”Niin onkin”, Albus vastasi hajamielisesti. Hän ei tiennyt mitä ajatella. Sisimmässään hän olisi toivonut toisenlaista tapahtumien kulkua, mutta hän tiesi sen mahdottomaksi.
”Kyllä minä tiedän, kenen kanssa sinä haluaisit mennä niihin bileisiin, mutta se ei vain nyt ole mahdollista”, Scorpius luki hänen ajatuksensa. Hän tunsi ystävänsä liian hyvin. ”Hei, kyllähän minäkin mietin Lindaa edelleen. Aina kun näen sen Jamesin kanssa, mieli tekee repiä se poika kappaleiksi, anteeksi nyt vain. Mutta olen päättänyt jatkaa eteenpäin. Menneitä on hyvä muistella, mutta niihin ei pidä jäädä märehtimään”, Scorpius rohkaisi ja taputti ystäväänsä olalle.
”Niinhän se on”, Albus vastasi.
He saapuivat oleskeluhuoneeseen ja Albus kiipesi suoraa päätä makuusaleihin. Scorpius ihmetteli, oliko Albus hurahtanut tekemään läksyjä, mutta poika vastasi, että menisi vain nukkumaan eilisen huonoa oloaan pois. Hän kiipesi puiset rappuset ylös hitaasti. Tosiasiassa hän halusi puhua Siriuksen kanssa. Hän avasi makuusalin oven, ja kuuli sisältä äänekästä kuorsausta. Will nukkui edelleen. Albus hiippaili hiljaa pöytälaatikolleen ja kaivoi sieltä pikkuruisen elpymyskiven. ”Sirius!” hän kuiskasi saaden kiveen eloa.
”Mitä nyt? Onko Voldemort kohdannut loppunsa?” mies huudahti.
”Hänet on tapettu jo aikoja sitten”, Albus vastasi. ”Minulla on asiaa.”
”Ai. No, kerro pois”, Sirius vastasi.
”En tässä. Mennään vessaan.”
”Kuulostaa pahalta.”
”Sitä se on”, Albus sanoi ja hiipi kiven kanssa makuusalin vessaan ja lukitsi oven. ”Vaimennous”, hän osoitti ovea sauvallaan taatakseen kuulumattomuuden.
”No? Mikä nyt on noin salaista?” Sirius tiedusteli.
”Meidän joukkueen jahtaaja pyysi minua joulutanssiaisiin parikseen”, Albus vastasi.
”Ja hän on poika? Siitä vain. Astu nyt jo viimein ulos kaapista ja näytä ihastuksesi kaikille”, Sirius kannusti.
”Ei nyt sentään! Hän on tyttö ja hänen nimensä on Loula, mutta…” Albus sanoi.
”…mutta sinä haluaisit mennä tanssiaisiin Camillan kanssa”, Sirius päätti hänen lauseensa, ja Albus kirosi mielessään sitä, kuinka läpinäkyvä osasi oli. ”Miksi sitten jahkailet? Hylkää se jahtaaja ja pyydä rakastasi tanssiaisiin.”
”En voi pyytää häntä. Et tiedä…” Albus sanoi ajatellen edellisillan tapahtumia.
”Mitä en tiedä?”
”Et mitään.”
Hetken oli hiljaista. Sitten Sirius huokaisi ja aloitti uudella äänensävyllä: ”Tiedän, että vihaat tarinoitani, mutta nyt olisi taas yksi juuri tähän tilanteeseen sopiva tarjolla.”
”En minä niitä vihaa”, Albus tunnusti.
”Hyvä juttu, koska et enää voi pidätellä minua”, Sirius sanoi ja karaisi kurkkuaan. ”Samaisella viidennen luokan syyslukukaudella, kun aloin seurustella Stinan kanssa, meilläkin järjestettiin joulutanssiaiset. Saimme osallistua sillä ehdolla, että löytäisimme itsellemme tanssiparit. Stina olisi tietenkin minun parini, ja James aikoi tanssia Lilyn kanssa. Ongelmana olivat vain Remus ja Peter. Heillä ei kummallakaan ollut tyttöystävää, eivätkä he keksineet ketään varteenotettavia ehdokkaita tanssipareikseen. Ja silloin asia oli niin, etteivät he vain voineet jäädä paitsi kouluvuoden parhaista juhlista! No, ystävä hädässä tunnetaan, ja minä ja James päätimme auttaa poikia.
Oli eräs joulukuinen tiistai-ilta. Me kaikki neljä kelmiä istuskelimme oleskeluhuoneen pehmeimmillä sohvilla takan ääressä. Minä ja James olimme juuri palanneet huispaustreeneistä. Juttelimme niitä näitä. Lopulta keskustelu johti joulutanssiaisiin.
”Minä pyysin Lilyä parikseni, ja hän suostui”, James kertoi rintaansa röyhistellen.
”James-kulta, te seurustelette. Totta kai hän suostui!” Peter muistutti, ja minä repesin nauramaan.
”Ei se ole aina niin yksiselitteistä, Matohäntä”, James puolustautui.
”Emme ole edes puhuneet Stinan kanssa joulutanssiaisiin menemisestä yhdessä, koska se on itsestäänselvyys”, minä naurahdin ja sain Jamesin kolean katseen osakseni.
”Ei teillä ole huolta, mutta entäs minä ja Peter sitten. Meillä ei ole tietoakaan tanssipareista”, Remus sanoi ja käännyimme katsomaan häntä.
”Eihän tuo ole pulma eikä mikään!” hihkaisin, ”Hommataan teille parit.” Ja kun Remus katsoi minua epäilevästi, lisäsin: ”Sehän käy käden käänteessä.”
”Kenen kanssa haluaisitte mennä?” James kysyi.
”En minä tiedä”, Remus ja Peter vastasivat kuorossa, mutta heidän ilmeistään näki, että heillä oli jotkut tietyt mielessään.
”Kuutamo, tuota ei usko kukaan!” sanoin ja katsoin Remusta tiukasti.
Remus ei ehtinyt keksiä vastausta, kun hänen taakseen jo hyppelehti vaaleahiuksinen tyttö. Huokaisin kyllästyneenä ja nojauduin taaksepäin tuolissani. Hayley Sandhope oli meidän kanssamme samaa vuosikurssia käyvä rohkelikko, ja Remuksen pitkäaikainen ystävä ensimmäisiltä luokilta saakka. Kaksikko teki aina kaikki ryhmätyöt, esseet ja esitelmät yhdessä, sillä Remus ei kuulemma jostain syystä suostunut tekemään kouluhommia meidän kanssamme. Hayley oli samanlainen hikipinko ja lukutoukka kuin Remus. Yhdessä ne aina puuhasivat menemään ja minua ärsytti se, että tyttö vei usein Kuutamon aikaa, mikä oli tietysti aina kelmeiltä pois. Vilkaisin blondia tyttöä kyllästyneenä ja näin myös Jamesin ja Peterin ilmeistä, ettei keskeytys ollut kaivattu.
”Moi, Remus ja muut”, Hayley tervehti.
”Moi”, Remus vastasi. Me muut emme vaivautuneet vastaamaan.
”Mietin vain tässä, että huomenna on Koinhampaan muodonmuutostunti, ja meillä pitäisi olla se nisäkäsmuutosten esitelmä silloin valmiina. Niin ehtisitkö jossain vaiheessa tänä iltana tehdä sitä kanssani?” tyttö puputti.
”Taas se alkaa”, kuiskasin Peterille.
Remus katsoi tyttöä ja pieni hymy vilahti hänen kasvoillaan. ”Tietysti ehdin, Ley.”
”Kiva! No, tule kirjastoon heti, kun pääset. Minä menen jo edeltä”, Hayley vastasi hymyillen ja melkein niiasi ennen poistumistaan.
”Ihme likka!” tuhahdin, kun tyttö katosi muotokuva-aukkoon.
”Minusta hän on todella mukava ja fiksu”, Remus sanoi hiukan loukkaantuneeseen sävyyn ja kääntyi meitä kohti. Pistin heti merkille kevyen punan hänen kasvoillaan.
”U-uu. Johan pomppasi!” huudahdin ja vilkuilin vierelläni istuvaa Jamesia, jolle asia valkeni yhdessä kirkkaassa hetkessä.
”Sinähän olet ihastunut Sandhopeen!” James innostui.
”Kuutamo, mikset ole kertonut meille?” Peter ihmetteli.
Remus näytti siltä, kuin hänet olisi saatu kiinni pimeän taikuuden harrastamisesta. ”Enkä ole.”
”Ilmeesi kertoo kaiken. Sinun ei tarvitse valehdella meille”, sanoin ja nostin peukalon pystyyn. ”Tämä helpottaa meitä huomattavasti.”
”Miten niin?” Peter kysyi.
”Nyt meillä on Kuutamolle tanssipari valmiina”, sanoin, ja Remus näytti siltä, kuin joku olisi kaatanut saavillisen elävien kuolleiden juomaa hänen niskaansa.
”En minä voi pyytää häntä!” Remus sihahti. ”Hänellä on muutakin seuraa.”
”Yksi: Kyllä sinä voit. Kaksi: En jaksa uskoa, että on”, vastasin yksikantaan.
Remus näytti edelleen hyvin vastentahtoiselta. ”Älä viitsi! Kenen muun kanssa sinä sitten tanssisit?” James kysyi.
”Niin juuri! Siitä vain pökköä pesään! Nyt tänään, kun teette sitä ihanaa esitelmäänne, jota minä, Sarvihaara ja Matohäntä ei olla vielä saatu otsikkoa pidemmälle, niin lämmittelet häntä tanssiajatukselle. Ja jos tulee hyvä tilaisuus, niin kysyt vain rohkeasti”, minä sanoin.
”Joo, mutta viimeistään huomenna sen muodonmuutostunnin jälkeen on kysyttävä!” James jatkoi päättäväisesti.
Remus katsoi meitä tutkimattomalla ilmeellä. Sitten hän kohautti olkapäitään ja keräsi kamansa sohvapöydältä laukkuunsa. ”Katsotaan”, hän sanoi ja nousi ylös. Kukaan meistä ei enää inttänyt vastaan. Remus on sellainen, että jos hänelle jankuttaa, hän ei varmasti tee mitään.
”Pidä hauskaa!” huikkasin pojan perään, kun hän kääntyi ja lähti kohti kirjastoa.
Niin Remus meni, eikä tuonut tuloksia parin tunnin kuluttua palatessaan. Hän kertoi, että he olivat vain tehneet rauhassa esitelmää, eikä Remus ollut kysynyt mitään tanssiaisiin viittaavaa. Me olimme hiukan näreissämme pojalle, muttemme hirveästi valittaneet asiasta. Ajattelimme, että huomenna saataisiin tuloksia.
Seuraavana päivänä heräsimme ajoissa ja menimme kiltisti porukalla norkoilemaan muodonmuutosluokan eteen. Olimme etuajassa, mikä aiheutti ihmetystä monissa oppilaissa. Yleensä vain Remus tuli tunneille ajoissa, eikä aina hänkään. Siinä me sitten nökötimme unenpöpperössä, kunnes vanhuuttaan rypistynyt professori Koinhammas asteli ylpeästi luokan ovelle ja päästi meidät sisään.
”Tänään aloitetaan eläinmuodonmuutosten esitelmistä, jotka olette käsittääkseni valmistelleet tälle tunnille”, nainen narisi ensi sanoikseen luokan eteen päästyään.
”Väärinkäsitys”, kuiskasin Jamesille ja Peterille vieressäni saaden nämä hihittämään.
”Kun herra Mustalla näyttää olevan niin paljon asiaa heti tunnin alkuun, teidän ryhmänne saakin aloittaa esitelmien pidon. Olkaa hyvät”, Koinhammas käski kuivasti.
”Hyvä on”, vastasin reippaasti, ”Mennään pojat!”
Minä, James ja Peter nousimme ylös tuoleiltamme ja astelimme arvokkaasti luokan eteen. Minusta tuntui, että kaikki tiesivät siinä vaiheessa, mitä odottaa. Asetuimme seisomaan opettajan korokkeelle ja Peter kaivoi taskustaan rypistyneen paperin, jonka hän taitteli hitaasti auki. Sitten hän karaisi kurkkuaan ja sanoi: ”Meidän esitelmämme aiheena on kalojen muodonmuutos. Tutkimme asiaa oppilaskollegojeni kanssa, ja tulimme siihen tulokseen, että loitsu on ollut sama sadan vuoden ajan, eikä muutosta ole havaittavissa.”
”Kiitos”, sanoimme yhteen ääneen ja kumarsimme syvään.
Oppilaat puhkesivat raikuviin suosionosoituksiin. Meidän esitelmämme olivat aina päivän parhaita, ja saimme aina kovimmat suosionosoitukset –kaikilta muilta paitsi opettajalta. ”Kiitos, Musta, Potter ja Piskuilan”, Koinhammas totesi, kun olimme palanneet paikoillemme ja huuto oli laantunut, ”mutta ikäväkseni joudun antamaan teille hylätyn tästä esityksestä, kuten kaikista muistakin aiemmin esittämistänne.”
”Kiitos, professori. Arvostamme tuota syvästi”, James vastasi kohteliaasti.
Professori Koinhammas huokaisi ja vilkaisi papereitaan. ”Seuraavaksi haluaisin hiukan vastapainoa edelliselle esitykselle. Kävisikö, jos neiti Sandhope ja herra Lupin esittelisivät oman aiheensa seuraavaksi?”
”Tietysti, professori”, Hayley vastasi innokkaasti, ja he nousivat Remuksen kanssa ylös.
Minä oikaisin jalkani pulpetille välittämättä Koinhampaan kylmistä katseista, ja suljin silmäni. Tämä tulisi olemaan tylsääkin tylsempää ja kestäisi ikuisuuden. Sarvihaara ja Matohäntä seurasivat hitaasti esimerkkiäni.
”Meidän aiheenamme on nisäkkäiden muodonmuutokset”, Hayley aloitti kirkkaalla, mutta hiukan värisevällä äänellä. Mietin, kuinka joku pystyi jännittämään jotain koulun tylsää esitelmää.
Esitys jatkui ja jatkui. Koko luokka vaipui pikkuhiljaa pinnalliseen horrostilaan, ja kun Remus viimein julisti esitelmän päättyneeksi, kesti hetken, ennen kuin kukaan tajusi alkaa taputtaa. Koinhammas oli kuitenkin aivan haltioissaan ja löi käsiään yhteen silmät loistaen. ”Kiitos hienosta esitelmästä! Te olette kyllä todella upea kaksikko! Kaksikymmentä pistettä rohkelikoille”, hän julisti kuin ilosanomaa.
Remus ja Hayley palasivat tyytyväisen näköisinä paikoilleen. Siinä vaiheessa minäkin heräsin horteestani. ”Nyt kysyt sitä häneltä!” käskin Kuutamoa.
”Ole hiljaa! Kysyn tunnin jälkeen”, Remus vastasi kuiskaten.
Siihen meidän oli tyytyminen. Nukuimme lopputunnin, ja kun toinen toistaan tylsemmät esitelmät oli käyty läpi, Koinhammas julisti viimein välitunnin alkaneeksi. Olen aina ollut sitä mieltä, ettei se nainen kaikessa koleudessaan osannut yhtäkään rankaisumenetelmää. Me emme silläkään tunnilla menettäneet yhtään pistettä Rohkelikolta, emme saaneet jälki istuntoa, emmekä edes ylimääräistä läksyä! Sinä päivänä emme kuitenkaan ehtineet päivitellä muodonmuutosopettajamme vajaaälyisyyttä, vaan keskityimme täysin Remukseen.
”Kuutamo, NYT!” James sihahti ja tyrkkäsi Remusta kohti Hayleyta, joka keräsi jo kirjoja laukkuunsa.
Kaikkien ihmeeksi Remus ei kuitenkaan vastustellut, vaan käveli sanaakaan sanomatta Hayleyn luokse. Jäimme kytikselle ovenrakoon, jotta kuulisimme kaksikon keskustelun. Remus pysähtyi Hayleyn eteen ja hieroi vaivaantuneena punoittavaa niskaansa.
”Ai hei, Remus!” Hayley tervehti. ”Esitelmä meni minusta tosi hyvin.”
”Niin meni”, Remus sanoi ja karaisi kurkkuaan. ”Kuule, Hayley. Haluaisitko tulla parikseni joulutanssiaisiin?”
Tyttö tapitti Remusta hetken silmät suurina. Sitten hän kiljahti korvia vihlovasti ja hyppäsi varoittamatta Remuksen kaulaan. ”Olin varma, ettet kysyisi!”
Me kelmit meinasimme kaatua järkytyksestä dominonappuloiden lailla toistemme päälle, mutta toisiamme tukien saimme säilytettyä tasapainomme. Mitä oikein tapahtui? Remuksellahan pyyhki hyvin. Poika itse näytti aivan yhtä yllättyneeltä, kuin me muut, ja halasi tyttöä hiukan jäykästi. ”Kiitos. Tosi hienoa, että haluat lähteä kanssani”, hän sanoi.
Hayley päästi irti Remuksen kaulasta ja katsoi poikaa kevyt puna poskillaan. ”Tietysti haluan, ja kaikkein mieluiten juuri sinun kanssasi.”
Remus tyytyi vain kiittämään tyttöä toistamiseen. ”Nähdään ensi tunnilla”, hän sanoi ja kääntyi meitä kohti. Näimme silloin, kuinka onnellinen hän todellisuudessa oli. Hänen kasvonsa suorastaan loistivat. Kun hän tuli luoksemme ja työnsi meidät pois ovenraosta, kohottelimme vain kulmiamme ja virnuilimme merkitsevästi. Ja kerrankin Remus ei käskenyt meitä pitämään suitamme kiinni, niin kuin yleensä. Se merkitsi jo jotain.
Illalla istuimme makuusalissa. Juttelimme päivän tapahtumista ja katselimme vierestä, kun Peter laittautui pikkujouluja varten. Matohäntä kuului nimittäin taikajuomaprofessorimme Kuhnusarvion ylläpitämään Kuhnukerhoon, johon kuuluivat kaikki hänen lempioppilaansa, ja jollain tavalla vaikutusvaltaiset vanhemmat omaavat oppilaat. Peterin vanhemmat olivat varakkaita ja työskentelivät korkeassa virassa itse Taikaministerin alaisina. Paikka Kuhnukerhossa oli ollut avoinna hänelle siitä lähtien, kun hän astui ensi kerran Tylypahkan muurien sisään. Minua ei voinut vähempää kiinnostaa mitkään opettajien illalliskutsut, joten katselin huvittuneena Peterin pynttäytymistä.
”Naistako lähdet sinne etsimään?” kysyin, kun hän asetteli tukkaansa vahan avulla.
”Oletpas kannustavalla päällä, Anturajalka”, poika vastasi.
”Onko sinulla joku tanssipari kiikarissa?” James kysyi vaivihkaa pelatessaan velhoshakkia Remuksen kanssa.
”Ei voi tietää”, Peter vastasi salamyhkäisesti. Sitten hän sitoi avonaisen solmion siististi kaulaansa ja napitti paitansa kiinni.”Minä lähden”, hän sanoi ja lampsi ovelle.
”Kerro rakkaita terveisiä vanhalle Kuhnusedälle!” James toivotti silmää iskien. Peter tyytyi vain heilauttamaan kättään. Sitten hän katosi portaikkoon.
”Saakohan Peter lopultakaan ketään parikseen? Minä vähän epäilen”, sanoin pojille.
”Näyttää aika epätoivoiselta. Eihän hän edes –voi helvetti, Kuutamo!” James karjaisi. Remuksen musta nappula oli juuri päässyt syöntietäisyydelle Jamesin kuningattaresta.
”Shakki ja matti”, Remus totesi virnuillen. Hänellä tosiaan meni hyvin sinä päivänä.
Sirius päätti tarinansa. Albus tuijotti kiveä odottavasti. ”No, mitä Peterille kävi?” hän kysyi.
”Hän yllätti meidät täysin”, Sirius vastasi. ”Hän ei ollut turhaan laittautunut Kuhnukerhoa varten.”
”Kuinka niin?” Albus johdatteli.
”Muistan niin elävästi sen, kun hän tuli yöllä kotiin niistä pikkujouluistaan. Hänen naamallaan oli sellainen muikea virnistys, etten ole koskaan nähnyt sen rotan kasvoilla sellaista onnen määrää. Tyytyväisyys oikein huokui hänestä. Ensi töikseen makuusaliin saavuttuaan hän selitti, kuinka oli ollut juhlissa ja jutellut siellä yhdelle puuskupuhtytölle. Heidiköhän sen nimi oli… Joka tapauksessa häneen oli yhtä-äkkiä iskenyt joku rohkeuden puuska. En tiedä, johtuiko se liiallisesta kermakaljamäärästä, mutta hän oli kuitenkin mennyt kysymään sitä tyttöä tanssiparikseen joulutanssiaisiin. Ja se tyttö oli kuulemma ’suostunut ilomielin’! Me kaikki vain tapitimme Matohäntää kauan hiljaisuuden vallitessa. Lopulta Remus tajusi onnitella häntä, ja minä ja James seurasimme hänen esimerkkiään. Peter oli niin onnellinen, että melkein pisti kateudeksi. Mutta olihan se tietysti silloin niin hienoa tietää, että me kaikki neljä päästäisiin niihin kemuihin –ja vielä naisseuran kera.”
”Kuulostaa rajulta”, Albus sanoi. ”Kuinka tanssiaiset sitten menivät?” hän kysyi.
”Ah, se on hyvin jännittävä, mutta pitkä tarina. Kerron siitä joskus myöhemmin. Mutta nyt minua kiinnostaisi tietää, kuinka pienen kivisen pulmamme ratkaiseminen etenee”, Sirius sanoi.
Albus punastui. Hän ei ollut päässyt arvoituksen kanssa yhtään eteenpäin, mikä hävetti häntä suuresti. Sirius luotti häneen, ja hän teki kaikkea muuta, kuin yritti auttaa toista. ”Olen tosi pahoillani, mutten ole löytänyt mitään uutta arvoitukseen liittyen. Olen kyllä yrittänyt etsiä jotain tietoa elpymyskivestä, mutten ole löytänyt mitään olennaista. Eikä Teddykään ole vielä puhunut minulle, vaikka lupasi.”
”Vai niin”, Sirius sanoi ja hänen äänestään kuulsi tyytymättömyys. ”No, toivotaan, että saamme pian jotain uutta pohdittavaa. Lupaatko yrittää vastedes hiukan kovemmin?”
”Lupaan!” Albus vastasi vilpittömästi. Hän halusi täydestä sydämestään auttaa Siriusta. Tästä lähin hän työskentelisi arvoituksen parissa parhaansa mukaan. Toivottavasti Teddy puhuisi pian!
-
Mä en ymmärrä miksei tätä kommentoida tän enempää! Hyvä ficcihän tää on.
Tuli vähän juhlittua, ja sitten on krapula. ::) Pojat on jokseenkin tyhmiä, mutta en valita, kunhan Dominique vaan pahoinpitelisi niitä enemmänkin. En ole väkivaltaan taipuva, en... Hyvä kuitenkin, että edes tunneille menivät, ainakin melkeen. :D Draamaakin löyty, kun seurustelusuhteet vähän kariutuu.
Tanssitunneista on aina kiva lukee. Itse kun en tanssimisesta pidä, niin on kiva lukee siitä, kun muut joutuu sitä tekemään. ;D Albus sai jo parinkin, kuulostaa kivalta tää Loula.
Siriuksen muistot on myös ihanaa luettavaa. Takaumat on ujutettu mukaan salakavalasti, mä en ees huomaa, kun ne alkaa. Kelmit on parhaita. ^^
Vähän kiireessä kirjotin tän, mutta joo, tää on hyvä ficci. :)
-
Moikka vaan!
ansku1: Kiitos kaunis jälleen sinulle! Eikä se ole hurjan vaarallista, jos tämä tarina ei kommentteja kerää. Ehkä on vain hyvä asia, ettei tule hurjasti haukkuja... Ihanaa kumminkin, kun sinä jaksat kirjoitella. :) Dominique kiihtyy nollasta sataan alle sekunnissa, eikä aikaakaan, kun hän antaa taas Sorpiuksen kuulla kunniansa. Loula onkin uusi hahmo. Aika näyttää, kuinka heidän suhteensa kehittyy. Ja kelmit. <3
A/N: Nimensä mukaisesti seuraavassa luvussa pureudutaan elpymyskiven arvoitukseen. Albus ottaa asiakseen selvittää, kuinka Sirius saataisiin ulos kiven kahleista. Lisäksi normiluvun lisäksi tulee bonusta! Muutaman luvun mukana ilmestyy hahmoesittelyitä OC-hahmoistani. Ensimmäisenä valokeilaan pääsee Will Longbottom. Hänestä selviää toivottavasti monia asioita, jotka avaavat hänen ajatusmaailmaansa, ja helpottavat lukemista tulevissa luvuissa.
__________________________________________________________________________
Kolmastoista luku
Kiven arvoitus
Albuksen toive täyttyi jo seuraavana aamuna. He raahustivat Scorpiuksen ja Willin kanssa Suureen saliin aamiaiselle ja pohtivat laiskaan sävyyn, mitä ainetta olisi ensimmäisellä tunnilla. Heillä oli mennyt myöhään edellisiltana. Will, joka oli nukkunut koko päivän, oli ollut illalla pirteä kuin peipponen ja vain heilunut energisenä ympäri makuusalia. Hän oli pitänyt Scorpiusta ja Albusta hereillä pikkutunneille saakka ja jutellut poikien kanssa kaikesta maan ja taivaan väliltä. Nyt pojat olivat väsyneempiä kuin koskaan.
Suuren salin oville saapuessaan heitä vastaan harppoi pitkä, tummaan kauluspaitaan sonnustautunut mies, jonka hiukset hohtivat jopa Scorpiuksen hiuksia valkoisempina. Ted Lupin näytti iloiselta ja tervehti leveästi hymyillen kahta tummatukkaista puuskupuhtyttöä, jotka kävelivät punastellen hänen ohitseen aamupalalle. Sitten mies äkkäsi poikakolmikon. Hänen kasvonsa muuttuivat vakavammiksi ja hän lähti määrätietoisesti tulemaan heitä kohti.
Voi ei. Albus ajatteli. Hänen vatsaansa kouraisi epämiellyttävästi.
”Se tietää, että me jouduttiin jälki-istuntoon! Nyt se tulee huutamaan meille”, Scorpius ähkäisi ja katsoi Albusta.
”Tai ehkä jopa erottamaan”, Will kuiskasi ontosti.
He jäivät paikoilleen odottamaan lähestyvää miestä. Lupin oli hetkessä heidän luonaan ja pysähtyi poikien eteen. Mies seisoi vakaasti ja pojat tuijottivat häntä kalmankalpeina. Heistä vielä hetki sitten huokunut tappava väsymys oli tipotiessään, ja Albuksen vatsassa myllersi jännitys niin kovaa, että sattui. Hän pelkäsi ystäviensä puolesta. Tai entä jos Lupin oli saanut tietää, että myös hän oli ollut mukana Tylyahon reissulla? He kaikki joutuisivat pulaan.
”Huomenta”, Lupin sanoi ja poikien yllätykseksi hymyili rennosti.
”Huomenta”, pojat vastasivat kuorossa.
Lupin katsoi heitä oudosti tutkiskeleva ilme kasvoillaan. Sitten hän sanoi: ”Minulla on asiaa sinulle, Al.”
Albus tuijotti miestä. Hän kuuli Willin nielaisevan ääneen. Niinpä tietysti! Lupin tiesi, että Albus oli ollut Tylyahossa. Hän saisi yksityisen läksytyksen. Ainoastaan hän saisi eropaperit Tylypahkasta ja saattaisi vanhempansa häpeään. Lupin oli niin vihainen… Vai, oliko sittenkään? Mies seisoi siinä hänen edessään kevyen odotteleva ilme kasvoillaan. Albus vaihtoi painoa jalalta toiselle. Tarkemmin katsottuna Lupin näytti jopa hivenen innostuneelta.
”Ehditkö tulemaan? Minulla olisi tärkeää asiaa”, hän kysyi kulmiaan kohottaen.
”Tietysti”, Albus vastasi häkeltyneenä. Mitä miehellä oli mielessään?”
”Hyvä”, Lupin vastasi ja katsoi sitten Scorpiusta ja Williä huvittuneena. ”Mikäs ihme teitä vaivaa? Näytätte aivan siltä kuin olisitte nähneet ankeuttajan.”
Will nielaisi taas. ”Ei meillä mitään hätää ole. Tule, Scorp. Mennään tuonne saliin, tuota… Syömään! Eikös?”
”Joo”, Scorpius vastasi hätkähtäen, ja niin he katosivat hetkessä paikalta kuin tuhka tuuleen. Albus jäi yksin Lupinin kanssa.
”Mennään minun työhuoneeseeni”, Lupin sanoi ja he lähtivät kävelemään kohti muodonmuutosten luokkaa. He eivät puhuneet mitään matkan aikana, ja Albus yritti käydä kuumeisesti läpi kaikkia vaihtoehtoja, mistä syistä Lupin saattoi kutsua hänet yksin työhuoneeseensa.
Pian he saapuivat tyhjään luokkahuoneeseen. Ovi kolahti raskaasti kiinni, ja askeleet kaikuivat puisella lattialla, kun he kävelivät luokan halki aina sen perällä sijaitsevaan korkean oven luo. Lupin harppoi ovelle pitkin askelin, ja Albus sai pitää kiirettä pysyäkseen miehen kintereillä. Mies avasi painavan oven avaimella ja he astuivat sisään kodikkaaseen työhuoneeseen.
”Istu”, Lupin sanoi oven sulkeuduttua ja osoitti ruskeaa sohvaa huoneen nurkassa.
Albus istui. Hän ei uskaltanut vieläkään kysyä mitään. Hän oli selvittänyt mielessään, mistä Lupin aikoi hänen kanssaan puhua, eikä halunnut pilata tulevaa keskustelua lörpöttelemällä turhia. Elpymyskivi. Kaikki tieto siitä oli elintärkeää. Lupin järjesteli vähän työpöytäänsä, kaivoi laatikostaan tummanruskean sulkakynän ja siirsi taikasauvallaan yhden työpöydän tuoleista sohvan eteen Albuksen luo. Sitten hän istui tuolille ja alkoi leikitellä kädessään olevan sulkakynän höyhenellä.
”Katso”, hän sanoi ja vei sulan vaaleaan tukkaansa ja alkoi heilutella sitä hiuksissaan kuin maalari pensseliä. Albus äimistyi. Sulka todellakin näytti maalaavan Lupinin tukkaan uutta väriä. Hiukset muuttuivat höyhenen kosketuksesta tummanruskeiksi. Pian Lupinin tukka oli vaihtanut väriä. Albus ei voinut pidätellä henkäystään.
”Aika hieno jekku.”
”Eikö olekin? Keksin sen eilen samalla, kun mietin varmaan kymmenettä kertaa ratkaisua sinun minulle antamaasi arvoitukseen”, Lupin vastasi.
”Kymmenettä kertaa?” Albus älähti.
”Kyllä. Olen pikkuhiljaa alkanut paneutua siihen oikein kunnolla. Ja viimein minulla on esittää sinulle joitakin vastauksia!” Lupin hymyili.
”Todellako?” Albus kohensi asentoaan ja yritti pitää liian innostuksen poissa äänestään. Tosiasiassa hän tunsi lähes tärisevänsä jännityksen voimasta.
”Kyllä. En tosin tiedä, saatko tästä mitään irti”, Lupin vastasi ja karaisi kurkkuaan, ”Olen nyt selvittänyt elpymyskiven ja tuon Taikaministeriössä sijaitsevan Kuolemakamarin mahdollista yhteyttä toisiinsa. Olen kerännyt tietoa ja tehnyt niiden pohjalta epävarman teorian.”
”Niin?” Albus kysyi ja nojautui eteenpäin.
”Siuntio Silosäkeen tarinoissa on vanha kertomus Kolmesta veljeksestä. Tämä tarina on varmasti tuttu kaikille velhoille ja noidille kautta aikojen. Tarinassa kolme veljestä aikoo ylittää taikomansa sillan avulla jokea, kun itse Kuolema ilmestyy heidän tielleen ja yrittää naruttaa veljeksiä. Hän lupaa antaa jokaiselle veljeksistä mitä he ikinä haluavat. Veljeksistä keskimmäinen pyytää Kuolemalta kiveä, jolla hän voi herättää kuolleen rakastettunsa takaisin henkiin. Kuolema poimii allaan vellovasta joesta yhden kiven, ja luovuttaa sen hänelle. Tämä kivi on elpymyskivi. Kiven omistavalle veljekselle käy kuitenkin myöhemmin huonosti. Hän käyttää kiveä ja saa sen avulla menehtyneen rakkaansa ilmestymään takaisin maan päälle. Tyttö ei kuitenkaan kuulu enää kuolevaisten maailmaan, eikä mies kestä katsoa rakkaansa riutumista, vaan hirttää lopulta itsensä päästäkseen rakkaansa luo. Näin Kuolema saa veljeksen omakseen. Elpymyskiven kerrotaan kuitenkin kadonneen tämän tapahtuman jälkeen, eikä sitä ole sen koommin löydetty”, Lupin selosti vanhan tarinan juonen lyhyesti.
”Mitä Kuolemakamariin taas tulee, niin se on aina sijainnut Taikaministeriössä Salaisuuksien osastolla. Puoliakaan huoneen salaisuuksista ei vielä tunneta, mutta tutkijoita on aina kiinnostanut huoneen keskellä sijaitseva suuri mystinen holvikaari. Tämä kivinen kaari on tyhjä, mutta sen läpi ei siltikään pysty ihminen kävelemään. Syyksi tähän on arveltu, että holvikaaren toisella puolen on jokin toinen ulottuvuus. Puhutaan, että kaari on linkki todellisen maailman ja Kuoleman valtakunnan välillä, eikä sinne voi elävä ihminen noin vain saapastella.”
”Nyt alkaa se vaihe, jonka olen itse päätellyt eli mikään tieto ei ole todistettua. Minä itse oletan, että tämän holvikaaren läpi astuvan ihmisen tulee olla kuollut, mutta hänen sielunsa täytyy olla edelleen kiinni ruumissa, jotta henkilö kelpaa Kuolemalle. Kuolema nimittäin välittää ainoastaan kuolleen ihmisen sielusta, jonka hän voi lisätä omiensa joukkoon. Ruumis ei merkitse hänelle mitään, ja se poistetaan aineen olemattomuuteen eli niin sanottuun tila-aikaan. Toisin sanoen ihminen pitäisi tappaa juuri sillä hetkellä, kun hän on astumassa holvikaaren läpi, että hänet saataisiin toiselle puolelle. Tällöin sielu ei ehdi irrota ruumiista. Näin olen päätellyt, mutta tämä kaikki on kuitenkin vain olettamusta.”
Albus tuijotti miestä haltioituneena. Hän oli imenyt kaiken tiedon itseensä kuin pesusieni ja nyt hän halusi kiihkeästi kuulla lisää. Ted Lupin oli nero.”Onko sinulla mitään ajatusta siitä, voisiko elpymyskiven voimat jollakin tavalla vapauttaa Kuolemakamarissa?” hän kysyi ja meinasi innostuksissaan melkein tipahtaa sohvalta.
Lupin katsoi häntä hetken tutkivasti. Sitten hän vastasi: ”Uskon, että elpymyskivi voidaan niin sanotusti palauttaa Kuolemakamarin holvikaaren kautta takaisin Kuolemalle, jolle kivi alun perin kuuluikin. Tällöin kiven voimat raukeavat ja se poistuu lopullisesti tästä maailmasta.”
”Ahaa…” Albus sanoi mietteisiinsä vaipuneena. Hän ei uskaltanut kysyä mitään siitä, mitä elpymyskiven sisälle tila-aikaan vangitulle henkilölle tapahtuisi, jos kiven veisi holvikaaren toiselle puolelle, koska se paljastaisi jo aivan liikaa. Ja Lupin oli kaikkea muuta kuin tyhmä.
”Muista kuitenkin, että kaikki, mitä kerroin, on vain pelkkää oletusta ja uskomuksia. Mikään tieto ei ole varmistettua tai testattua!” Lupin varoitti.
”Tietysti. Olen itsekin huomannut, että tästä aiheesta on vain hyvin vähän tietoa tarjolla. Suurimman osan joutuu päättelemään itse”, Albus sanoi.
”Totta. Mutta etkö kertoisi minulle vieläkään, mihin oikein tarvitset tätä kaikkea tietoa? Se on vaivannut minua jo pitkän aikaa”, Lupin kysyi.
”Olen pahoillani, Teddy, mutten voi kertoa”, Albus vastasi ja nousi ylös leveä hymy kasvoillaan: ”Kiitos kaikesta työstä, mitä olet tämän jutun eteen tehnyt. Olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa! Tarjoan sinulle vaikka kesällä lipun huispauksen maailmanmestaruusotteluun.”
”Noh, se nyt olisi aivan liikaa”, tummatukkainen mies naureskeli, mutta vaikutti silti tyytyväiseltä itseensä.
”Ei yhtään. Mutta nyt minun pitää kiirehtiä seuraavalle tunnille!” hän huikkasi ja hivuttautui vaivihkaa ovelle. Lupin ei sanonut enää mitään ja ovi loksahti kiinni pojan jäljessä.
Eihän Albus tietenkään seuraavalle tunnille mennyt, vaan kiirehti suoraa päätä Rohkelikkotorniin. Hän kiipesi makuusaliin vievät portaat kolme porrasta kerrallaan ja kiskaisi puuoven auki. Pitää kertoa Siriukselle! hän ajatteli ja etsi katseellaan tuttua mustaa sukkaa. Pian hän äkkäsi sen sänkynsä jalkopäästä, jonne hän oli sen eilisiltana vaivihkaa laittanut, jotta Sirius saisi tylsyyteensä kuunnella heidän jutusteluaan. Keskustelu olikin lopulta kestänyt myöhään yöhön, eikä Albus enää ollut muistanut siirtää sukkaa takaisin pöytälaatikkoon. Nyt Albus tarttui siihen ja kaivoi elpymyskiven sen sisältä.
”Sirius! Nyt on kerrottavaa!”
”Ja taas se alkaa. Kuka sinua nyt on pyytänyt tanssiaisiin? McGarmiwako?” Siriuksen kyllästynyt ääni kuului kiven sisästä.
”Ei mitään sellaista. Minä nimittäin sain selville elpymyskiven arvoituksen! Tai no… Ted sai”, Albus vastasi kiihtyneenä.
”Nyt puhut asiaa!” Sirius hihkaisi niin että kivi melkein hypähti Albuksen kämmenellä. ”Kerro minulle heti, mitä parhaan ystäväni viisas poika on keksinyt.”
Ja niin Albus kertoi Siriukselle kaiken, mitä Lupin oli hetki sitten hänelle kertonut. Hän ei jättänyt pois pienintäkään yksityiskohtaa tai lisäystä, vaan selosti kaiken juurta jaksaen. Loppua kohden Sirius ei enää tuntunut kestävän kivessään, vaan huudahti: ”Tiesin, että Remuksen poika on perinyt isänsä järjenlahjat! Eihän tässä voi muuta kuin olla ylpeä! Onhan hän melkein kuin oma poika.”
Albus mietti, millä tavalla Sirius sai tehtyä Tedistä oman poikansa, kun hän ei ollut edes nähnyt tätä koskaan. Mies oli kuitenkin niin kuohuksissa, että Albus päätti pysyä hiljaa.
”Nämä uudet tiedot vahvistavat päättelyni siitä, että elpymyskivi tulee heittää sen Kuolemakamarin mystisen holvikaaren läpi, jotta sen voimat purkautuvat! Silloin minun sieluni ja ruumiini pääsevät vielä kerran yhdistymään ja eroamaan sitten lopullisesti toisistaan”, Sirius selosti innoissaan.
Albus synkistyi kuullessaan, kuinka keveästi Sirius puhui omasta kuolemastaan. Vaikka hän olikin jo käytännössä kuollut kerran aiemmin, Albuksesta miehen puheet eivät olleet hienoja. Hän ei kyennyt käsittämään, että Sirius riemuitsi siitä, että pääsisi viimeinkin pois kuolevaisten maailmasta. Miehestä oli tullut pojalle erityisen tärkeä viime kuukausien aikana. Äkkiä Albuksen oma elämänlanka alkoi tuntua niin hauraalta ja helposti katkeavalta. Hän tunsi väristyksen kulkevan kehossaan. Hän myönteli Siriukselle jonkin aikaa vaisusti, kunnes tämä muisti innostukseltaan mainita jostain, mikä sai Albuksen kiinnostuksen heräämään.
”Ainiin! Albus, olen todella kiitollinen sinulle. Kaikesta”, Sirius sanoi vakavana. ”Muistatko, mistä lupasin sinulle kertoa, jos onnistuisit selvittämään kiven arvoituksen?”
”Animaageista”, Albus henkäisi kuin pikkulapsi, joka sai viimein hartaasti odottamansa karkkipussin.
”Oikein! Haluatko tietää niistä jotakin?” Sirius kiusoitteli.
”Kysytkin vielä”, Albus vastasi.
Sirius nauroi. ”Hyvä. Siinä tapauksessa joudut odottamaan vielä hetken.”
”Mitä?” Albus älähti.
”Jos oikein käsitin, niin kävit juuri aamupalalla. Eli sinulla on tälläkin hetkellä menossa jokin tärkeää tärkeämpi oppitunti. Ja kuten hyvin tiedät, tunneilta ei saa jäädä pois”, Sirius muistutti.
”Et ole tosissasi!” Albus huudahti.
”Kyllä olen! Minä tarvitsen nyt aikaa ajatella näitä asioita. Sitä paitsi voisin puhua animaageista vaikka koko päivän, joten ehdimme paremmin jutella illalla. Alahan jo mennä!” Sirius hoputti. Albus puuskahti kärsimättömästi, mutta Sirius ei enää osoittanut kiinnostustaan häntä kohtaan. Lopulta poika nieli pettymyksensä ja työnsi kiven takaisin pöytälaatikkoon.
Albus saapui pimeyden voimilta suojautumisen tunnille myöhässä. Hän koputti vanhaan puiseen oveen kolme kertaa. Hetken kuluttua sisältä kuului heleä-ääninen huudahdus: ”Sisään!” Albus avasi oven ja astui luokkaan. Heillä oli iso ryhmä. Luokassa istuivat kuudesluokkalaiset rohkelikot, korpinkynnet ja osa luihuisista. Albus näki Camillan, joka vilkaisi häntä ja käänsi sitten päänsä pois. Tyttö oli sitonut tumman tukkansa poninhännälle.
”Päivää, Albus! Miksi olet myöhässä?” professori Weasley tiedusteli, ja Albus kääntyi hätkähtäen naista kohti. Professori oli pukeutunut tapansa mukaan vaaleanpunaiseen kauluspaitaan ja tummaan liiviin ja hameeseen, jotka sointuivat hyvin yhteen. Meikki oli huoliteltua ja vaalean tukan asetteluun oli taas kerran käytetty aikaa. Kiharat oli vangittu kauniille nutturalle, jota piti koossa timantein koristeltu hiussolki. Naisen tuikkivat siniset silmät oli suunnattu juuri luokkaan saapuneeseen poikaan.
Albus karaisi kurkkuaan ja vastasi: ”Anteeksi, professori. Verinen paroni jahtasi minua eteisaulassa, eikä päässyt sen läpi yläkertaan.”
Kaikki nauroivat. Scorpius iski ystävälleen silmää ja Will vaihtoi huvittuneen katseen Rosen kanssa. Myös professori Weasley nauroi vapautuneesti. Sitten hän sanoi hymyillen: ”Erittäin huvittavaa, mutta uskon, että tiedät hyvin, mitä tästä seuraa.”
”Kyllä, professori”, Albus vastasi huokaisten ja laskeskeli mielessään, kuinka monta myöhästymistä hänellä jo oli tilillään. Kymmenestä sai tunnin jälki-istuntoa tuvanjohtajan pitämänä, eikä se tässä tilanteessa käynyt päinsä. Albus meni Scorpiuksen, Willin, Rosen ja Dominiquen luo ja istui lähimmälle pulpetille. Sitten hän kumartui kuiskaamaan pojille: ”Onneksi minulla on varaa vielä pariin myöhästymiseen.”
”Joo, mutta ole varovainen”, Will vastasi. Scorpius tyytyi vain nostamaan peukalon pystyyn.
Tunti kului hitaasti. He kävivät läpi yleisimpiä pimeyden voimia sisältäviä esineitä. Professori Weasley selitti, että kaikkien noitien ja velhojen tulisi tunnistaa tärkeimmät pimeyden voimien apuvälineet, koska niitä liikkui valvonnasta huolimatta yllättävän paljon markkinoilla. He eivät saisi koskaan ostaa näitä esineitä, ja kaikki vähänkin epäilyttävä tulisi ilmiantaa Taikaministeriön Pimeyden esineiden valvontavirastoon. He tekivät niin paljon muistiinpanoja, että Albuksen käsi puutui. Ainoa, joka näytti nauttivan täysin rinnoin opetuksesta, oli Scorpius. Poika kirjoitti kaiken muistiin ja kuunteli professori Weasleytä kiinnostuneen näköisenä. Hän esitti jopa muutaman ylimääräisen kysymyksen aiheesta. Albus vain hymyili vinosti ystävänsä käytökselle, mutta jota kuta toista Scorpiuksen innokkuus alkoi vaivata.
”Lopeta tuo!” Dominique sihahti ja potkaisi vieressään istuvaa poikaa sääreen.
”Mikä?” Scorpius kysyi ymmällään.
”Tuo kuolaaminen ja pelleileminen”, Dominique tiuskahti.
”En minä mitään pelleile”, Scorpius loukkaantui. ”Minä vain olen kiinnostunut tästä aiheesta.”
”Heko heko. Ainoa, mistä sinä olet kiinnostunut, istuu tuon pöydän takana”, Dominique nyökkäsi kiivaasti kohti opettajanpöytää.
”Pakko myöntää, että hän on aika vetävän näköinen”, Scorpius huokaisi ja katsoi pöytänsä ääressä työskentelevää professoria. Nainen oli keskittynyt kirjoittamaan jotain sulavin liikkein suurella valkoisella sulkakynällä.
Dominique tarttui Scorpiuksen leukaan ja käänsi tämän pään takaisin itseään kohti. ”Hän on minun siskoni, senkin idiootti!”
”Onkohan tosiaan?” poika ei tuntunut välittävän tytön kipakasta käytöksestä, vaan jatkoi huolettomasti: ”Ei helposti uskoisi. Et ole saanut hänen ulkonäköään… Mutta olet sinäkin ihan kiva.” Scorpius taputti äimistynyttä tyttöä hymyillen päähän.
Dominique tuijotti poikaa hetken suu auki. Sitten hänen suunsa puristui tiukaksi viivaksi ja silmät syttyivät roihuamaan. Hän tarttui Pimeyden voimien salat 6 –kirjaansa ja pamautti sillä voimiensa takaa Scorpiusta päähän. Pojan karjaisu oli korviahuumaava. Luokka hätkähti ja kaikki kääntyivät katsomaan melun aiheuttajaa. Myös Victoire Weasley kohotti katseensa pergamentistaan. ”Mitä täällä tapahtuu?” hän kysyi.
Kukaan ei vastannut opettajan kysymykseen. Scorpius ja Dominique tuijottivat toisiaan ja Scorpius piteli tykyttävää kohtaa takaraivossaan. ”Sinä löit minua!” hän huudahti järkyttyneen näköisenä.
”Kun ei muu auta”, Dominique vastasi sävyttömästi. Tytön kädet olivat puristuneet nyrkkiin pulpetille. Scorpius huomasi, että tytön silmäkulmaan oli ilmaantunut kimaltava kyynel. Poika hämmentyi, eikä saanut sanaa suustaan.
Professori Weasley tarkasteli tilannetta varovasti lukulasiensa takaa. Hiljaisuuden laskeuduttua hän karaisi kurkkuaan. ”Epäilen, ettei tämä välikohtaus liittynyt tunnin aiheeseen”, hän sanoi ja katsoi kysyvästi Scorpiusta.
”Ei, professori”, Scorpius vastasi, eikä aikonut jatkaa.
”Selvä. Käyttäydytään vastedes rauhallisemmin, ettei satu mitään”, professori sanoi. Sitten hän kääntyi katsomaan siskoaan, joka istui liikkumatta pulpettinsa ääressä. ”Dominique. Haluan jutella sinulle tunnin jälkeen. Käykö?”
”Käy”, Dominique vastasi hiljaa ja sipaisi vaalean hiussuortuvan korvansa taa.
”Hyvä on”, professori Weasley sanoi ja huokaisi. ”Jatketaan tuntia.”
Tunti jatkui jonkin aikaa hiljaisuuden vallitessa. Scorpius tuijotti kirjaansa, muttei pystynyt lukemaan yhtäkään sanaa. Häntä harmitti oma typerä käytöksensä ja hän mietti Dominiquen reaktiota. Tyttö oli selvästi pahoittanut mielensä. Yllättävän kovasti. hän lisäsi mielessään. Dominique oli käyttäytynyt aivan odottamattomalla tavalla. Hän vilkaisi vieressään istuvaa tyttöä, joka näytti keskittyvän aivan yhtä paljon tehtäviinsä, kuin Scorpius. Scorpius katseli tyttöä hetken harkiten. Sitten hän kaivoi taikasauvansa taskustaan ja suuntasi sen vaivihkaa kohti Dominiquen pulpettia. Hän kuiskasi loitsun ja silloin pulpetin puiseen pintaan paloivat Scorpiuksen käsialalla kirjoitetut kirjaimet.
Anteeksi.
Dominique hätkähti kirjoituksen nähdessään ja kääntyi vaistomaisesti katsomaan Scorpiusta, joka hymyili hänelle varovasti. Dominique tuijotti poikaa ja vilkaisi pulpettiaan uudelleen. Sitten hän kohensi ryhtiään ja katsoi taas poikaa kohottaen nyt toista kulmaansa arvioiden. Tytön ilme oli halveksiva. Pieni hymynkare hänen huulillaan kuitenkin paljasti kaiken ja Scorpius hymyili huojentuneesti. Hän kumartui lähemmäs tyttöä ja kuiskasi: ”Kiitos.”
Koulun jälkeen pojat riensivät rohkelikkotorniin. Albus tervehti oleskeluhuoneessa vastaan tullutta Loula Tahitia, joka muistutti häntä huomisista tanssiharjoituksista. Hän ei kuitenkaan ehtinyt jäädä juttelemaan tytön kanssa, vaan kiipesi portaat ylös makuusaliin ystäviensä perässä. Hänellä oli kiire päästä juttelemaan Siriuksen kanssa. Onneksi Scorpius ja Will lähtisivät tänään Nevillen pitämään jälki-istuntoon, johon joutuisivat tulemaan myös Dominique ja Rose.
Pojat istuivat sängyillään myrkyllisen näköisinä. Will näytti siltä, että voisi oksentaa. ”Joudun tosi harvoin jälki-istuntoihin.”
”Noh, kerta se on kuudeskymmeneskin”, Scorpius huokaisi ja nojautui seinää vasten. Kun Will katsoi häntä järkyttyneenä, hän lisäsi: ”Laskin juuri.”
Albus arpoi hetken, uskaltaako avata suutaan, mutta päätti kuitenkin kaivaa verta nenästään. ”Ei teillä nyt niin kamalaa voi olla. Onhan teillä kuitenkin hyvää seuraa, jos Willin isää ei lasketa mukaan.”
Will tuhahti. ”No joo. Vaikka Scorpiuksen romanssi meinasikin potkaista tänään tyhjää.”
Scorpius vilkaisi Williä murhaavasti. ”Tiesitkö, että Rose liikkuu nykyisin sen lihaksikkaan korpinkynsihuispaajan kanssa?”
”Liikkuuko? Mikä sen nimi on?” Will kiivastui.
”Albus Dumbledore”, Scorpius vastasi ja sai Willin punehtumaan. Albus tukahdutti naurunsa tyynyyn. Scorpius puolestaan tyrskyi hetken kuluttua omalle vitsilleen.
”Meidän pitää nyt lähteä”, Will yritti hetken kuluttua vaihtaa aihetta.
”Onko sinulla kiire päästä tenttaamaan Rosea hänen uudesta valloituksestaan?” Scorpius tiedusteli virnistellen.
”Heh heh. Tosi hauskaa. Ala tulla nyt tai lyön sinua kirjalla!” Will kuittasi ja poistui oleskeluhuoneen portaikkoon. Scorpiukselle ei jäänyt mahdollisuutta jatkaa, joten hän huikkasi Albukselle hyvästit ja kiirehti Willin perään.
Albus jäi huoneeseen yksin. Hän odotti hetken, että äänet loppuivat. Sitten hän hyökkäsi pöytälaatikkonsa luokse ja kaivoi kiven kiireesti esille.
”Sirius, nyt!” hän huudahti kivelle.
”Kuulin kyllä! Ei tarvitse huutaa”, miehen ääni vastasi kivestä, ja Albus hymyili innoissaan.
”Sinulla oli jotain kerrottavaa minulle.”
”Niin olikin. Tosin en ole aivan varma, kiinnostaako sinua enää se aihe…” Sirius sanoi.
”Ala jo nyt viimein kertoa tai heitän sinut ikkunasta ulos!” Albus sanoi ja repesi Siriuksen mukana nauramaan. ”Oikeasti”, hän tyrskähti.
”Hyvä on”, Sirius myöntyi, ”Tiedän, että tämä kiinnostaa sinua, mutten välttämättä osaa selittää sinulle tyhjentävästi kaikkia animaagiuteen ja muodonmuutoksiin liittyviä saloja, mutta jonkin verran osaan kertoa siitä, kuinka itse olen vuosia sitten harjoitellut.”
”Ei se haittaa. Tahdon silti tietää!” Albus hinkui. Hän ei kestänyt enää tätä piinaa. Hän halusi kuulla kaiken animaagiudesta. Kaiken, mitä Sirius vain tiesi.
Sirius naurahti. ”Hyvä on. Kuten olen jo aiemmin kertonut, minusta tuli animaagi Tylypahkassa ollessani. Tarkemmin sanottuna kolmannella luokalla”, hän aloitti. Albus nojautui sängylle kyynärpäidensä varaan ja tuijotti kiveä keskittyneesti. Hän ei halunnut menettää hetkeäkään.
Viimeinkin.
Samaan aikaan vastentahtoiset Scorpius ja Will saapuivat yrttitiedon professorin työhuoneen taakse, jossa vähintään yhtä motivoituneet Dominique ja Rose jo odottelivat. Nelikko tervehti toisiaan, ja Scorpius meni Dominiquen luo. Hän katsoi tyttöä silmiin vinosti hymyillen.
”Taidan olla aika ääliö”, hän sanoi.
”Niin olet”, Dominique vastasi ja hipaisi pojan käsivartta, ”mutta olet sinäkin ihan kiva.”
Scorpius naurahti. ”No hyvä!”
Will vaihtoi kummastuneen katseen Rosen kanssa. Hän oli aina ihmetellyt Scorpiuksen ilmiömäistä taitoa käsitellä tyttöjä. Tai sitten poika vain oli niin vetovoimainen, etteivät tytöt kyenneet vastustamaan häntä ja antoivat kaiken anteeksi. Olisipa Willillä yhtä helppoa. Hän vilkaisi Rosea, joka oli keskittynyt tarkastelemaan punaiseksi maalattuja kynsiään. Tyttöjen ajatuksista ei aina ottanut selvää, ja Will oli onneton puhumaan heille.
”Mitä kuuluu?” hän kysyi. Rose kohotti katseensa.
”Ihan hyvää. Olen toiminut psykiatrina tämän päivän”, tummatukkainen tyttö vastasi ja vinkkasi kaksikkoa kohti.
”Okei. Ymmärrän”, Will virnisti.
Pidempään he eivät ehtineet keskustella, kun Neville jo saapui käytävää pitkin. Seuranaan hänellä oli kumman näköinen lyhyt täti-ihminen, joka tepsutti eteenpäin pitkässä kukkamekossa. Will tuijotti tuntematonta naista kummissaan. Kaksikko tervehti nuoria lyhyesti, ja Neville avasi työhuoneensa oven.
”Sisään vain.”
Nuoret astuivat sisään kookkaaseen huoneeseen ja istuivat puisille tuoleille opettajan työpöydän eteen. Neville itse istuutui huoneen reunalla sijaitsevalle pehmeälle sifonkisohvalle, ja oudonnäköinen täti istui työpöydän taakse. Nuoret ja täti katselivat ympärilleen.
”Hyvää iltaa”, Neville toivotti.
”Iltaa, professori”, nelikko vastasi kuorossa.
”Tervehtikää myös vierastamme. Hän on Taikaministeriön päihdeosaston työntekijä Olga Holiton”, Neville kehotti.
”Iltaa, rouva Holiton”, nuoret kailottivat tylsistyneenä. Olga Holiton tervehti ja hymyili posket innosta helottaen.
”Noniin. Te tiedättekin, miksi olette täällä. Rikoitte toissapäivänä kahta sääntöä. Ensinnäkin poistuitte koulun alueelta luvattomasti, ja toiseksi nautitte alkoholia alaikäisinä.-” Scorpius tuhahti ärtyneesti. ”-Ja minulle on aivan samantekevää, oletko sinä, Scorpius, täysi-ikäinen vai et. Myös sinä poistuit luvattomaan aikaan koulun alueelta, mikä on rangaistava teko”, Neville sanoi. ”Onko teillä mitään sanottavaa. Miksi teitte sen?”
Will henkäisi: ”Anteeksi, isä. Meidän ei olisi pitänyt lähteä. Se oli väärin!”
”Halusimme vain pitää vähän hauskaa. Ei meidän ollut tarkoitus juoda. Ja sitä paitsi otimme vain vähän”, Rose valehteli sujuvasti.
”Käsittääkseni juuri sinä olit eniten humalassa koko porukasta”, Neville huomautti. Rose punastui.
Willin poskia poltti. Hän ei halunnut tuottaa murhetta isälleen. ”En tee sitä enää koskaan. Lupaan sen.”
Neville katsoi poikaansa ja hänen tiukka ilmeensä pehmeni hiukan. ”Toivon tosiaan, että pidät lupauksesi.”
Will tunsi puristuksen rinnassaan helpottavan hiukan. Tilanne ei ollut vielä menetetty. Isä antaisi ehkä anteeksi. Hän vilkaisi isäänsä, joka oli kääntynyt Olga Holittoman puoleen.
”Olga Holiton on erittäin ystävällisesti lupautunut pitämään teille tämän jälki-istunnon. Hänellä on vuosien kokemus nuorten liiallisesta päihteiden käytöstä ja hän pitää muun muassa kirjaa Pyhän Mungon vieroitushoitoon joutuneista nuorista. Toivottavasti kukaan teistä ei joudu koskaan sille listalle”, Neville kertoi ja katsoi tiukasti erityisesti Scorpiusta, joka tuhahti taas. ”Pitemmittä puheitta annan nyt puheenvuoron rouva Holittomalle.”
”Kiitos, Neville. Muistan, kun sinäkin olit vielä sellainen kuriton nassikka, joka piipersi muiden jäljessä huolettomana pitkin tämän koulun käytäviä”, Olga Holiton hymyili muikeasti vaivaantuneelle Nevillelle ja nousi ylös tuoliltaan. ”Noniin, rakkaat lapset. Minä kerron teille tänään alkoholin käytön vaaroista. Toivottavasti kuuntelette tarkkaavaisesti ja otatte kertomuksestani opiksenne. Tarkoitukseni ei ole nuhdella, vaan opastaa teitä”, Olga puhui nuorille lempeästi ja niiasi. Willille tuli ällöttävästi mieleen hänen oma mummonsa.
Jo parin minuutin kuluttua Olga Holittoman päihdeluento alkoi puuduttaa kuuntelijoita. Will piti silmiään väkisin auki ja yritti näyttää kiinnostuneelta. Olgalla tuntui olevan menossa vasta johdanto-osuus, joka kuulosti jo aivan liian yksitoikkoiselta. ”Alkoholi on aikuisten juomaa. Sen juominen on kielletty alaikäisiltä, eikä sitä myöskään suositella nuorille aikuisille. Tiedättekin ehkä jo, että alkoholi vaikuttaa hermostoon. Se vähentää estoja ja saa ihmisen sanomaan sopimattomia asioita ääneen…” Willin silmät painuivat kiinni.
Juuri silloin Will säpsähti hereille, kun jokin tömähti hänen kylkeensä. Hän katsoi ympärilleen ja näki virnuilevan Nevillen istuvan taikasauva ojossa. Olga Holittoman selostus ei katkennut. Yhtä äkkiä hänen ihonsa alkoi kutista siitä kohtaa, johon hänen isänsä loitsu oli osunut. Hän raapaisi ihoaan. Kutina voimistui pian sietämättömäksi, ja nyt Will jo raaputti itseään tuskaisesti. Hän vilkaisi raivoissaan isäänsä, joka iski hänelle pirullisesti silmää. Syyhyherja! Will oivalsi ja voihkaisi. Kutina ei lakannut millään. Hän huomasi, että myös Scorpius oli alkanut raaputtaa niskaansa vimmatusti. Dominique ja Rose vilkuilivat heitä epäluuloisesti, mutteivät uskaltaneet avata suutaan.
Luento jatkui. ”…Meillä ministeriössä seurataan tarkasti nuorten alkoholinkäyttöä…” Pian myös Dominique ja Rose saivat omat syyhyherjansa, ja heillä kaikilla riitti tekemistä seuraavan puolen tunnin ajaksi. Olga Holiton puhui kuin papupata ja hymyili koko ajan ärsyttävän äidillisesti. Neville vahti tauotta, näkyikö jossa kussa väsymyksen merkkejä.
”Täällä Tylypahkassa kukaan ei käytä päihteitä. Taikakoulumme on täysin raitis. Oppilaisiin ja opettajiin pätee samat säännöt”, Olga Holiton kertoi.
Scorpius tyrskähti varoittamatta ääneen. ”Punurmio…” Tytöt alkoivat tirskua, ja Will yritti pidätellä nauruaan.
Nevillellä ei huumorintaju riittänyt ja kaikki neljä saivat rangaistukseksi uuden syyhyherjan. Will ähkäisi ja alkoi raapia käsivarttaan. Scorpiuksen laukoma vitsi unohtui hyvin äkkiä.
Rohkelikkotorniin jälki-istunnosta saapuneet pojat olivat kuin myrkyn nielleitä –tai ainakin raapineita. He tervehtivät synkästi Albusta, joka puolestaan oli harvinaisen pirteällä päällä. Pojan iloon oli syynsä. Hän oli jutellut Siriuksen kanssa koko illan, eikä kysymyksistä ollut meinannut tulla loppua. Sirius oli innostunut tarinoimaan omista animaagiseikkailuistaan ja jopa selostanut yksityiskohtaisesti, kuinka oli onnistunut pakenemaan Azkabanin vankilasta mustan koiran hahmossa. Albus oli kuunnellut silmät kiiluen. Nyt hän kihisi innosta päästä itse kokeilemaan Siriuksen antamia muodonmuutosharjoituksia. ”Voin neuvoa sinua jonakin päivänä.” mies oli luvannut. Albus oli ollut niin tyytyväinen itseensä. Hän oli onnistunut ratkomaan arvoituksen, joka oli tuntunut pitkään täysin mahdottomalta. Hän oli vakaasti päättänyt auttaa ystäväänsä. Vielä olisi kuitenkin tehtävää.
Scorpius ja Will nurisivat jonkin aikaa ja päättivät sitten mennä nukkumaan. Sängyistä kuului jonkin aikaa epämääräisiä raaputusääniä, mutta pian makuusalin jo täytti Scorpiuksen raakkuva kuorsaus. Ääni oli Albukselle niin tuttu vuosien ajalta, että hän alkoi vaihtomaisesti vaipua unihorteeseen. Hetken kuluttua hän ravisteli itsensä hereille. Nyt ei voinut nukkua! Hänen täytyi vielä tänään viedä eteenpäin suunnitelmaa, jota hän oli Siriuksen kanssa illan aikana kehitellyt. Hän nousi ylös sängystään ja istahti kirjoituspöytänsä ääreen. Sitten hän otti esiin puhtaan pergamentin ja sulkakynän. Hän kastoi kynän musteeseen ja kirjoitti.
Hei taas, Isä!
Mitä kotiin kuuluu? Joululoma tulee pian, ja aion tänäkin vuonna tulla kotiin jouluksi. Myös Scorpius menee kotiinsa tänä jouluna, koska on jäänyt parina viime vuonna koululle viettämään joulua tyttöystävänsä kanssa. Nyt Draco vaatii häntä tulemaan kotiinsa sukua tapaamaan. Tulevatko Longbottomit meille taas jouluaattona? Minua se ei haittaa ollenkaan, mutta Will huolehtii äidistään. Hannah kuulemma hössöttää liikaa!
En kuitenkaan kirjoittanut sinulle vain huvin vuoksi, vaan minulla on eräs tärkeä pyyntö. Lue seuraava hyvin tarkkaan. Voisitko varata yhden päivän joululomastasi vain minulle? Meidän pitäisi nimittäin käydä Taikaministeriössä. Olisiko mitenkään mahdollista, että joku työkaverisi käyttäisi meitä Salaisuuksien osastolla? Erityisesti tahtoisin käydä Kuolemakamarissa. Älä nyt säikähdä, mutta tämä on todella tärkeää! Vierailuun tulisi varata noin tunti aikaa. En voi kertoa syytä, mutta lupaan, ettet tule pettymään. Toivottavasti voit luottaa minuun.
-Al
P.S. Oikeastaan tuo ei ollut mikään pyyntö. Minä vaadin sitä.
___________________________________________________________________
Valokeilassa Will Longbottom
Will Longbottom on 16-vuotias tummahiuksen pitkä poika. Hän asuu vanhempiensa, Neville ja Hannah Longbottomin, kanssa Lontoon keskustassa. Willillä ei ole sisaruksia. Molemmat hänen vanhempansa opettavat Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa, jota myös Will on käynyt jo kuuden vuoden ajan. Neville opettaa yrttitietoa ja Hannah tähtitietoa. Williä kiusattiin usein nuorempana koulussa vanhempiensa takia, eivätkä opettajat osanneet puuttua kiusaamiseen millään tavalla. Pikkuhiljaa kiusaaminen kuitenkin laantui, kun Willin parhaat ystävät, Albus Potter ja Scorpius Malfoy, pitivät hänen puoliaan. Will on tästä ystävilleen ikuisesti kiitollinen.
Nimensä Will sai isänsä Nevillen nimestä johdettuna. Poika on pienestä pitäen elänyt tiukassa kurissa ja saanut tarkan kasvatuksen. Opettajien lapsena hänen tulee käyttäytyä mallikelpoisesti ja järkevästi. Will rakastaa vanhempiaan, muttei siltikään jossain vaiheessa enää kestänyt heidän asettamiaan tiukkoja vaatimuksia. Neljännellä luokalla hän alkoi kokeilla rajojaan. Hän karkasi välillä ryyppäämään kavereidensa mukana, eikä aina piitannut kotiintuloajoista. Vanhemmille pojan muuttunut elämäntyyli oli shokki. He eivät tienneet, että Will joi alkoholia, mutta valehtelu ja lupauksien pettäminen oli jotain sellaista, mitä heidän poikansa ei ollut koskaan aiemmin tehnyt. Koulunsa Will kuitenkin hoiti aina yhtä kiitettävästi, joten lopulta äiti ja isä luopuivat turhasta hössöttämisestä, ja saivat näin Willinkin uhman hieman tasoittumaan.
Will aloitti Tylypahkan noitien ja velhojen koulun ollessaan 11-vuotias. Kuten kaikki muutkin ensiluokkalaiset, myös hänet lajiteltiin tupaansa ensimmäisenä koulupäivänään. Lajitteluhattu epäröi jonkin aikaa Korpinkynnen ja Rohkelikon välillä, mutta lopulta onnellinen Will lajiteltiin isänsä lailla Rohkelikkoon. Hänen vanhempansa olivat kovin ylpeitä poikansa tupavalinnasta. Makuusalitovereikseen hän sai Scorpius Malfoyn ja Albus Potterin, eikä poika ole sen jälkeen kertaakaan vaihtanut huonekavereitaan. Albus oli Willille jo ennestään tuttu perheystävänä. Scorpius ei ensin välittänyt ujosta Willistä pätkääkään, mutta pian tutustuttuaan toisiinsa he huomasivat tulevansa hyvin toimeen keskenään. Jo ensimmäisen luokan aikana Willistä, Albuksesta ja Scorpiuksesta tuli erottamaton kolmikko. Pian he nousivat tempauksiensa myötä koulun tunnetuimmaksi rohkelikkoporukaksi ja saivat muiden tupien ihailua osakseen. Will ei ollut koskaan kovin suosittu oppilaiden keskuudessa, mutta Albuksen ja Scorpiuksen avulla hänkin pääsi lopulta nostamaan häntäänsä. Ystäviensä kanssa hänellä oli kerrankin sellainen tunne, että hän kuului johonkin ja hänen apuaan tarvittiin. Pojat ovat selvittäneet monia kiperiä pulmia yksin omaan Willin tietämyksen ja kekseliäisyyden avulla. Will on porukan järkeilijä, mutta osaa myös tarpeen tullen heittää aivot narikkaan ja lähteä pitämään hauskaa.
Viidennellä vuosiluokalla Willistä tehtiin valvojaoppilas, ja hän hoiti hommansa mallikkaasti. Vanhemmat saivat taas nostaa hattua pojalleen. Nyt Will toivoo kovasti, että hänestä tehtäisiin viimeisellä luokalla johtajapoika. Se olisi hänelle henkilökohtainen tunnustus kaikesta rellestyksestä huolimatta vastuullisesti suoritetusta velhokoulusta. Will tykkää lukea paljon kirjoja ja pelata erilaisia älypelejä vapaa-ajallaan. Nyt hänen vapaa-ajan tottumuksensa ovat kuitenkin joutuneet koetukselle, sillä hänen elämäänsä on astunut eräs tyttö. Samaa vuosikurssia käyvä korpinkynsiläinen Rose Weasley on vienyt pojan huomion. Myös Rose on osoittanut pieniä ihastumisen merkkejä poikaa kohtaan. Will ei ole koskaan seurustellut, mutta hän kokee olevansa nyt tarpeeksi kypsä aloittaakseen vakavan suhteen. Tosiasiassa Will on aivan ihastunut Roseen, muttei vain uskalla pyytää tätä ulos. Jokin aika sitten poika kuitenkin rohkaisi mielensä ja -ystäviensä hämmästykseksi- pyysi tyttöä tanssiparikseen Tylypahkan perinteisiin joulutanssiaisiin. Rose suostui ilomielin, mikä sai toivon kipinän syttymään Willin sisimmässä.
Will pelkää tulevaisuutta. Toisiksi viimeinen kouluvuosi on ajanut pojan miettimään, mitä tapahtuu Tylypahkan loputtua. Hän ei vielä tiedä, minne haluaa lähteä opiskelemaan ja pelkää, ettei pääse yhteenkään kouluun sisälle. Viimeiset pari vuotta hän on elänyt Tylypahkassa elämänsä parasta aikaa, eikä hän siksi haluaisi jättää rakasta kouluaan. Hän pelkää, että kaikki ystävät, harrastukset ja menestys loppuu Tylypahkan mukana. Hän on kuitenkin päättänyt elää päivä kerrallaan ja katsoa, mitä tuleman pitää. Sen poika on kuitenkin päättänyt, ettei palaisi koulun loputtua vanhempiensa valtakuntaan, vaan muuttaisi omaan kämppään. Häntä huojentaa myös hänen, Albuksen ja Scorpiuksen suunnitelma muuttaa koulun loputtua saman katon alle. Pahimmassa tapauksessa kaikki muu saa hänen ympäriltään sortua, mutta kahdesta parhaasta ystävästään Will ei tahdo koskaan luopua.
-
Mun Potter-maraton on kesken, mutta on pakko solkottaa tähän jotain järjetöntä.
Poikien panikointi oli hauskaa, kun Teddy oli tulossa juttelemaan. ;D Hyvä kun Ted ja Albus sai elpymyskiven arvoituksen ratkottua. Ei se loppujen lopuksi ollut niin hankalaa, mutta hyvä silti Siriuksen kannalta. Kiinnostava teoria ton Kuolemankamari-jutun kanssa. Kuoleeko Sirius sitten lopullisesti? :-\
Scorpius sai kirjasta päähänsä, jos se nyt järkiintyis edes vähän? Jälki-istunto oli myös hyvä. Rouva Holiton, mahtava sukunimi! Luento nyt meni vähän ohi, mutta niinhän ne menee oikeessa elämässäkin. ;D Nevillen syyhyherja ei auttanut keskittyyn sen paremmin.
Albuksen kirje Harrylle oli erittäin albusmainen, mutta suostuuko Harry? Sitä jään sitten tänne jännittään...
Will valokeilassa heti ensimmäisenä oli hyvä juttu. Toi tosiaan kerto enemmän kun ficci itsessään, ja on ihan hyvä keksintö kirjoittaa noita. :) Willistäkin löytyi uusia puolia.
Eiköhän tää ole jo selvä; odotan jatkoa.
-
ansku1: Kiitoksia jälleen! Pojat olivat varmoja, että joutuvat vastuuseen teoistaan. Sitä ei koskaan tiedä... ;) Siitä ei ole kenelläkään varmaa tietoa, kuinka Siriukselle tulee käymään. Al yrittää parhaansa mukaan selvittää asiaa. Hyvä, että pidit valokeila-ideasta!
A/N: Seuraava luku on kiva ja mukava! Vähän positiivista väliin. Tätä oli kepeä kirjoittaa ja sanoja tuli niinkin paljon, että alun perin tämä ja seuraava luku olivat yhtä samaa lukua. Lopulta kuitenkin puolitin ne ja täytin tarinaa hieman, etteivät tapahtumat hyppisi niin kiireisesti eteenpäin. Description tälle luvulle voisi olla vaikka "Toisen epäonni käy toisen onneksi."
________________________________________________________________
Neljästoista luku
Tilannetajuton pollomuhku
Maanantaina oli enää pari päivää aikaa tanssiaisiin. Joululoma alkaisi jo perjantaina. Albus mietti, kuinka kummallinen syksy hänellä oli ollut, ja kuinka nopeasti se oli hujahtanut. Siriuksen ilmestyminen oli jotain sellaista, mitä varmasti kenellekään muulle ei ollut taikamaailmassa tapahtunut. Albus oli viettänyt yhden elämänsä mieleenpainuvimman syksyn. Siriuksen läsnäolo oli aina helpottanut hänen oloaan, kun hän oli uppoutunut murheisiinsa. Yksi suurimpia suruja oli ollut Camilla. Tyttö oli vetänyt häneltä täysin maton jalkojen alta ja jättänyt hänet yksin tyhjyyteen. Hän oli usein joutunut esittämään ystävilleen, opettajilleen ja jopa vanhemmilleen, että kaikki oli kunnossa. Hän oli ollut jopa teennäinen. Sirius oli vetänyt hänet pikku hiljaa pois tyhjyydestä ja nostanut takaisin elämään. Albus ei kyennyt vieläkään hyväksymään eroa tytöstä, mutta nyt hän ymmärsi, että se oli totta. Hän ei enää elänyt haavemaailmassa, jossa uskotteli itselleen, että kaikki palaisi ennalleen. Nyt hänen oli helpompi hengittää. Se kaikki oli Siriuksen ansiota.
Viimeisissä tanssiharjoituksissa McGarmiwa oli yllättävän hyvällä tuulella. Albus, Scorpius ja Will olivat saapuneet harjoitussaliin suoraan liemitunnilta, ja heidän kätensä haisivat epämääräiselle sipulin ja besoaarin sekoitukselle. Myös Dominique ja Rose näkyivät saapuneen tanssiharjoituksiin. He seisoskelivat kauempana oviaukosta ja heilauttivat kättään ilahtuneina, kun näkivät tanssipariensa saapuvan paikalle. Albus etsi katseellaan Loula Tahitia, mutta jostain syystä tyttöä ei näkynyt missään. McGarmiwa hymyili oppilailleen iloisesti ja antoi tyhjän pergamentinpalan vieressään nyrpeän näköisenä seisovalle luihuistytölle.
”Laitoin kiertämään tanssiparilistan, johon pojat kirjoittavat oman nimensä viereen tyttöparinsa nimen. Jos täällä on tyttöjä, joiden tanssipari on eri luokka-asteella, pyydän myös heitä kirjoittamaan oman nimensä ja parinsa nimen samaan listaan. Kaikki ovat toivottavasti löytäneet itselleen partnerin, että saamme pitää oikein isot juhlat ensi perjantaina!” hän kuulutti suureen ääneen. Oppilaiden joukossa alkoi välittömästi kova kuhina.
”Sinä olet minun parini”, Scorpius ilmoitti ja tuuppasi viereensä saapunutta Dominiqueta.
”Ai! En varmasti ole, senkin tilannetajuton pollomuhku”, Dominique tiuskaisi vastaukseksi.
”Mitäs tuo nyt oli?” Scorpius kysyi tyrmistyneenä.
”En todellakaan suostu noin köyhään yritykseen, jota en edes kutsu pyynnöksi! Minua pitää kysyä kauniimmin”, tyttö vastasi ja pisti kätensä puuskaan.
Scorpiuksen naamalle levisi virnistys. ”Selvä!” ja samassa hetkessä poika tarttui tyttöä lantiosta ja vetäisi tämän lähelleen, eikä äimistynyt Dominique ehtinyt kuin haukkoa henkeään. Scorpius painoi otsansa tytön otsaa vasten, ja katsoi tätä suoraan silmiin.
”Saisinko kunnian tanssia kanssasi joulutanssiaisissa?” hän kuiskasi syvällä matalalla äänellä.
Dominique tuijotti poikaa hetken hämmentyneenä silmiin ja puna levisi hänen kasvoilleen. Sitten hän hätkähti ja riuhtaisi itsensä irti pojan otteesta. ”Senkin pervo lähentelijä!” hän kiljahti, ja koko harjoitussali hiljeni hetkessä. ”Luuletko tuon tuntuvan jotenkin todella ihanalta?” hän meuhkasi. Sitten hän tajusi aiheuttamansa reaktion toisissa oppilaissa. Tyttö veti äkkiä käden suulleen ja punastui korviaan myöten.
Scorpius katsoi Dominiqueta hetken ilmeettömänä. Sitten hän naurahti huvittuneena ja sanoi kuuluvalla äänellä: ”Neiti päätti sitten nolata minut ihan julkisesti.”
”Ihan oikein sinulle!” Dominique kivahti ja tuijotti maata kiukkuisena. Salissa oli edelleen hiljaista. Mutta hetken kuluttua tytön kasvot sulivat varovaiseen hymyyn, ja hän katsoi Scorpiusta hiukan hämillään: ”Mutta kai minä sitten voin tanssia sinun kanssasi.”
Scorpius hymyili leveästi ja näytti erittäin itsetyytyväiseltä kääntyessään toisten oppilaiden puoleen. ”No niin! Esitys on ohi, ja voitte kääntyä takaisin rakkaan Minnymme puoleen. Ja tiedoksi siis kaikille tytöille, että minä olen jo varattu –siis tanssiaisiin!” hän kailotti ja iski lopuksi silmää.
Kuudesluokkalaiset kääntyivät hitaasti yksi toisensa jälkeen hölmistyneinä rehtorin puoleen. McGarmiwa puolestaan tuhahti ja pudisti päätään huvittuneen näköisenä. Sitten hän karaisi kurkkuaan ja jatkoi puhettaan: ”Tanssipuvuista sen verran, että toivottavasti kaikilla on olemassa siistit vaatteet. Tytöt hankkivat tietysti mieluiten mekon ja pojilla tulee olla pitkälahkeinen tumma asu! Sitten käydään läpi illan ohjelma…”
Tanssiparilista tuli pian Willin kohdalle, joka kirjoitti oman nimensä viereen Rose Weasley, mikä ei ollut kovinkaan suuri yllätys kenellekään. Scorpius rustasi päättäväisenä nimensä viereen Dominique Weasley ja kuiski samalla Albukselle ja Willille, kuinka oli saanut ainakin kymmenen korttia tai lennokkia, joissa tytöt pyysivät häntä tanssiparikseen, ja muutama oli jopa kuulemma uskaltanut tulla kysymään suoraan. Hän kehaisi myös, kuinka oli antanut kaikille pakit. Albus pyöräytti silmiään pojan jutuille ja kirjoitti omalla vuorollaan nimensä perään Loula Tahiti, vaikkei tyttö ollutkaan vielä ilmaantunut paikalle.
Lista jatkoi pian matkaansa. McGarmiwa selosti edelleen jostain tanssiaisiltaan liittyvistä käytännöistä, mutta Albus kuunteli vain puolella korvalla, sillä hän yritti kovasti etsiä tanssipariaan ihmisjoukosta. Tummatukkaista Loulaa vain ei näkynyt missään. Huolestuneet kurtut ilmestyivät pojan otsalle ja hän kohottautui varpailleen nähdäkseen paremmin. Silloin joku koputti häntä kylkeen. Hän pyörähti ympäri innoissaan luullen jo, että häiritsijä oli Loula, mutta hänen vieressään seisoikin punahiuksinen ja lyhyehkö rohkelikkotyttö Angela Steller.
”Hei Angela”, Albus tervehti tyttöä hieman pettyneenä, kysyvä ilme kasvoillaan.
”Hei Albus. Etsitkö Loulaa?” pisamanaamainen tyttö kysyi suuret siniset silmät loistaen.
”Itse asiassa kyllä”, Albus vastasi ihmeissään.
”Niin arvelinkin. Hän ei ole täällä”, Angela Steller jatkoi ilmekään värähtämättä: ”Hän on sairaalasiivessä.”
”Mitä?” Albus henkäisi.
”Kyllä. Se oli hirveää. Meillä oli tänä aamuna tyttöjen valinnainen lentokurssi. Loula pelasi lyöjää ja sai rajusti ryhmyn kylkeensä. Hän tippui luudalta ja sinkoutui maahan yli kymmenen jalan korkeudesta”, tyttö sanoi.
”Ei voi olla totta!” Albus huudahti. ”Onko hän kunnossa?”
Angela Steller kohautti harteitaan totisena. ”Leijutimme hänet tajuttomana sairaalasiipeen. Söpöttäjä-Stina sanoi, että ainakin kylkiluut ovat murskana.”
Albus valahti kalpeaksi. ”Minun on mentävä sinne. Voisitko sanoa Scorpiukselle, että nähdään päivällisellä? Kiitos, Angela.”
”Tietysti. Ajattelin, että sinun pitää tietää”, tyttö vastasi, mutta Albus tuskin kuuli hänen sanojaan.
Albus kääntyi ja lähes juoksi salista ulos käytävälle. Hän kiiruhti portaikkoon ja sitä pitkin kohti sairaalasiipeä. Hän ei kyennyt käsittämään, kuinka näin oli voinut käydä. Loula oli heidän joukkueensa parhaimpia pelaajia, joka pärjäsi kaikissa paikoissa hyvin. Tämä johtui taatusti Albuksen ainaisesta huonosta tuurista. Kuinka hänen joukkueensa nyt kävisi? Entä joulutanssiaisten? Kysymykset poukkoilivat hänen mielessään, kun hän kiskaisi sairaalasiiven ovet auki ja harppoi sisään. Ensimmäisenä häntä vastassa oli vaaleaan essuun pukeutunut matami Loneline, joka tarttui häntä hihasta kiinni.
”Mitä asiaa herra Potterilla on?” matami kysyi tutkiva ilme jänismäisen pyöreissä silmissään.
”Etsin Loula Tahitia. Hänet tuotiin tänne tänä aamuna. Haluaisin tavata hänet”, Albus vastasi.
”Se sopii. Neiti Tahiti on työhuoneeni viereisessä sängyssä”, nainen nyökkäsi ja osoitti siiven perällä sijaitsevaa sairaanhoitajan työhuonetta.
Albus kiitti pikaisesti ja lähti harppomaan kohti työhuonetta ja sen lähellä olevaa verhoilla eristettyä sänkyä. Verhot oli tällä hetkellä vedetty sivuun ja hän näki jo kauempaa tummatukkaisen tytön, joka makasi sängyllä peiton alla. Hän saapui Loulan luo ja istuutui sängyn vieressä olevalle tuolille. Loula makasi silmät kiinni, mutta havahtui heti, kun Albus vähän herätteli häntä. Tytön silmät olivat sameat, ja Albukselle tuli heti mieleen, että tyttö oli lääketokkurassa.
”Hei, Al”, Loula tervehti hiljaisella, mutta yllättävän vakaalla äänellä kuntoonsa nähden.
”Hei. Kuulin Angelalta. Mikä on olo?” Albus kysyi.
”Ei kehumista. En edes pudonnut korkealta, mutta se helvetin ryhmy teki kipeää. En ole ollut aikoihin lyöjänä, ja taisi olla taidot vähän ruosteessa. Se pirulainen pääsi yllättämään”, Loula huokaisi.
”Kaikille sattuu mokia. Olet kuitenkin parhaita pelaajia koko koulussa”, Albus yritti hymyillä rohkaisevasti. ”Missä tilanteessa se osui?”
Loula huokaisi toistamiseen. Hän näytti aidosti murheelliselta. ”Olin vasemmassa alakulmassa ja katsoin, kun Angela pelasi kaatoa vastustajan salkoon. Sitten näin silmäkulmasta mustan, epäilemättä ryhmyn, vilahduksen. Käännyin valmiina lyömään, ja sitten muistissa on vain tyhjää. Tytöt sanoivat, että ryhmy tuli suoraan päin kylkeä ja oli kuulunut kamala rusahdus. Sitten olin tippunut tajuttomana maahan. Itse en muista mitään muuta kuin, että heräsin sairaalasiivestä tunti sitten.”
Albus irvisti. ”Kuulostaa pahalta. Mitä meni rikki?”
”Seitsemän vasemman puolen kylkiluuta meni murskaksi. Ja sen lisäksi oikea sääri murtui pudotuksessa”, Loula vastasi tyynesti.
”Auts. Mahtoi olla kipeää”, Albus kauhisteli ja häntä puistatti. Tyttö otti kaiken hyvin rauhallisesti. ”Tämä tuli nyt vain vähän pahaan paikkaan. Syksyn viimeiset pelit on onneksi meidän osalta jo pelattu, mutta pelit alkaa uudestaan heti joulun jälkeen… Mikä on ennuste?”
”Stina korjasi jo luut, mutta sanoi, että joudun jäämään tänne ainakin kolmeksi päiväksi lepäämään. Ja senkin jälkeen on otettava rauhassa. Parin viikon liikuntakielto ja kipulääkekuuri”, Loula vastasi irvistäen. ”En voi tanssia kanssasi.”
”Ei se mitään. Tärkeintä on, että kuntoudut”, Albus vastasi ja puri huultaan pettyneenä.
”Kyllä minuakin harmittaa. Olisin tosi kovasti halunnut tanssia kanssasi. Minulla oli mekkokin valmiina”, Loula sanoi.
”No, taitaa jäädä meiltä molemmilta tanssiaiset tanssimatta. En minä ehdi saada enää uutta paria mistään”, Albus totesi surullisesti hymyillen.
Loula mutristi suutaan. ”Paha tilanne… Etkö muka löydä ketään? Sinähän olet koulun tunnetuimpia poikia.”
”Joo, mutta aina se maine ei ole niin hyvästä”, Albus naurahti enempää selittelemättä.
”Voit kysyä ketä vain! Oikeasti. Ei sen tarvitse olla Rohkelikko. Olen nähnyt sinut joskus viime vuonna sen hoikan tummatukkaisen tytön kanssa. En saa nyt hänen nimeään päähäni, mutta joka tapauksessa hän on jostain muusta tuvasta… Mikset pyytäisi häntä?” Loula kysyi.
Albuksen vatsassa hypähti. Loula puhui Camillasta, eikä Albus tosiaankaan halunnut paljastaa tytölle mitään heidän tekemisistään. ”Öö… Me ei olla niin läheisissä väleissä, että voisin tanssia hänen kanssaan”, Albus vastasi vaikeasti takellellen. Se oli kuitenkin puoliksi totta.
Loula kohotti kulmiaan epäileväisenä. Tyttö ei uskonut Albusta, mutta jätti onneksi asian siihen. ”No, eiköhän sinulle joku löydy. Hei, eikös tänään kerätty se tanssiparilista? Keiden kanssa muut tutut tanssivat?” Loula kysyi kiinnostuneena.
Albus istui sairaalasiivessä vielä jonkin aikaa. Tanssiparilistauksen jälkeen he juttelivat Loulan kanssa huispauksesta ja päätyivät lopulta suunnittelemaan joulun jälkeisiä treenejä, joissa olisi tarkoitus palauttaa Loula entiseen kuntoonsa mahdollisimman pian. Keskustelu kevensi hänen oloaan huomattavasti. Sairaalasiivestä lähtiessään Albuksen mieltä vaivasi enää yksi suuri kysymys. Mitä tapahtuu joulutanssiaisille?
Hän käveli kolmannen kerroksen käytävää mietteisiinsä vaipuneena. Hän oli päivälliseltä noin puoli tuntia etuajassa, ja koulun käytävät kaikuivat tyhjyyttään. Kaikki oppilaat olivat ahkeroimassa oppitunneilla, mutta Albus ei aikonut mennä takaisin tanssiharjoituksiin. Mitä hän siellä tekisi? Eihän hänellä ollut edes tanssiparia. Kirpeä katkeruus vihlaisi hänen sisimpäänsä. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, kun hän kuuli askeleita nurkan takaa. Jos tulija olisi Artemis Flint, hän saisi taatusti kokea nahoissaan Albus Potterin todellisen vihan. Albus nosti katseensa. Ja silloin hän kohtasi jääprinsessan silmät.
Camilla Smith tuijotti häntä suoraan silmiin lyhyen käytävän toisesta päästä. Albus värähti, ja hänestä tuntui äkkiä, kuin tyttö luki kaikki hänen ajatuksensa kuin avointa kirjaa. Camilla käveli häntä vastaan käytävää pitkin hitain, ilmavin askelin. Korkokengät kopisivat kivilattiaa vasten terävästi, ja rytmi iskostui hetkessä Albuksen päähän. He kohtasivat toisensa muutaman askeleen kuluttua ja heidän katseensa kietoutuivat yhteen. Sitten he ohittivat toisensa vain muutamien senttien etäisyydeltä. Albus haistoi tytön hajuveden, joka tuoksui salaperäisesti vahvalle, vihreälle teelle. Hänen ajatuksensa risteilivät muutaman askeleen ajan, ja sitten hän teki jotakin täysin harkitsematonta. Hän pysähtyi.
”Camilla”, hän sanoi ja kuuli, että tyttökin pysähtyi. Hetkeksi käytävälle lankesi hiljaisuus. Ainoastaan Camillan korkojen heikkenevä kaiku kopisi seinistä. Albus kääntyi tyttöä kohti, nielaisi ja sanoi kuuluvalla äänellä: ”Lähde kanssani tanssiaisiin.”
Camilla ei kääntynyt poikaa päin, eikä vastannut mitään. Pojan sanat kaikuivat käytävällä. Molemmat seisoivat hetken hiljaa. Sitten Albus veti henkeä ja jatkoi: ”Lupaan, etten ahdistele sinua enää ikinä, jos lähdet kanssani. En enää koskaan edes vilkaise sinuun päin, jos tahdot niin. Jätän sinut lopullisesti rauhaan. ”
Tyttö ei vieläkään vastannut mitään. Albus näki, kuinka tytön hento ruumis kohoili tämän tihentyneen hengityksen voimasta. Hän astui harkitun askeleen lähemmäs ja pyysi: ”Suostu nyt viimeisen kerran.”
Camilla ei edelleenkään kääntynyt Albuksen puoleen, eikä edes vilkaissut taakseen. Hän vain seisoi paikoillaan kuin patsas. Hänen lantiolle ylettyvä tumma tukkansa kiilsi ikkunasta loistavassa auringonvalossa. Tytön kivettynyt hiljaisuus repi Albusta tuskaisesti kappaleiksi. Albus oli jo pyytämässä anteeksi häiriötä, kun pitkän ajan päästä tyttö viimein huokaisi, ja hänen seuraavat sanansa kuulostivat loppuun asti tarkkaan harkituilta:
”Tule hakemaan minua tyrmistä.”
Sanojensa jälkeen tyttö jatkoi matkaansa hetkeäkään odottamatta ja korkojen kopina täytti jälleen käytävän. Albus jäi seisomaan sanattomana paikoilleen. Pian tyttö katosi kulman taakse, ja Albus jäi yksin käytävään. Vasta silloin Albus todella käsitti Camillan sanat, ja hänen kasvoilleen levisi hitaasti korviin asti ulottuva hymy. Hän hyppäsi riemuissaan ilmaan, eikä ahdistuksesta ollut jäljellä enää rippeitäkään. Poika oli onnensa kukkuloilla. Hän tunsi kerrankin tehneensä jotain oikein. Camilla oli tosiaan suostunut! Sillä hetkellä hän tajusi, että oli todellisuudessa kaiken aikaa halunnut vain ja ainoastaan Camillan tanssiparikseen, mutta oli yrittänyt peittää ajatuksensa suojatakseen omia tunteitaan. Sirius oli ollut taas kerran aivan oikeassa, eikä Albus miettinyt enää hetkeäkään, mitä tekisi seuraavaksi. Hän liiteli suoraa päätä Rohkelikkotorniin.
-
Otanpa itseäni niskasta kiinni ja väsään kommentin. Olen lukenut kaikki luvut, vaikka mitään en ole sanonut. Tämä fic kuuluu yhä suosikkeihin, eikä sitä muuta mikään.
Sääliksi käy Alia, kun Loula ei pääsekään tanssiaisiin. Camillan sanat kuulostivat omissa korvissani epäilyttäviltä. Aivan kuin jotain olisi tekeillä. Sen näkee sitten tulevassa/tulevissa luvuissa.
Tykkään tästä päivitystahdista, mutta muistelen että olisit sanonut kirjoittaneesi tämän jo valmiiksi.
Keiju kiittää ja jää odottamaan jatkoa
-
Mä virnuilin jo otsikollekin kun avasin tän sivun. Tilannetajuton pollomuhku tosiaan. ;D
Muakin harmitti tuo Loulan onnettomuus, mutta onneks se on hengissä. Tämäkö on sun käsitys kivasta ja mukavasta, ajattelin kun luin sitä kohtaa. :D
No, kaikki kääntyi hyväks, mutta mustakin tuntuu, että Camilla on vähän arvaamaton. Mitä tulee tapahtumaan sen ja Albuksen välillä?
Mukava luku, ei niin kovin syvällinen, mutta niitäkin on kiva lukee välillä. :) Haluun lukea jo tanssiaisista!
-
Heipä hei!
Keiju: Kiitos kaunis, että jaksoit väsätä kommentin! Ihanaa kuulla, että tykkäät tarinasta, henkilöistä ja kaikesta. Seuraa toki eteenpäinkin ja kommentoi jälleen hyvänä hetkenä. Ja kyllä, KKK on kirjoitettu jo aiemmin valmiiksi. :)
ansku1: Hihii! Kukapa meistä ei välillä olisi tilannetajuton ja erityisesti pollomuhku. :D Albukselle kävi oikein onni onnettomuudessa. Sääli vain Loulaa. Toivottavasti Camilla ei loukkaa Albusta...
A/N: Hip hei, juhlat lähestyvät (ne ovatkin jo seuraavassa luvussa!). Mutta nyt julkaistavassa luvussa tanssiaisjännitys tiivistyy ja kaikki hermoilevat omalla tavallaan. Myös Siriuksella on tarinansa kerrottavanaan Albuksen jännitystä lievittämään. Luvun nimi kertoo jälleen paljon. :)
Lisäksi ennen tanssiaisia on hyvä kuulla lisää Albuksen mystisestä tanssiparista, Camillasta. Hän pääsee siis nyt valokeilaan! Silti, liikaa ei uskalla paljastaa, joten osa jääköön vielä salaisuudeksi.
______________________________________________________________
Viidestoista luku
Tytöt!
Siriuksen äänestä kuulsi itsetyytyväisyys, kun hän tenttasi Albusta uudesta tanssiparistaan. ”Hänkö ei vastustellut sanallakaan?” mies kysyi.
”Ei oikeastaan. Kertoi vain, mistä tulla hakemaan”, Albus vastasi innoissaan.
”Hieno juttu sinulle! Minähän sanoin, ettei kannata vielä heittää sauvaa areenalle”, Sirius huokaisi ja jatkoi huvittuneena, ”Milloinhan opit uskomaan minua?”
”Älä aloita taas! Minulla on tarpeeksi jännittämistä tanssiaisissa ilman sinun viisauksiasikin”, Albus vastasi.
”Ah, kyllä! Joulutanssiaiset… Niistä tuleekin paljon muistoja mieleen. Meillä ne eivät menneet aivan perinteisellä kaavalla”, Sirius sanoi.
”Mitä tarkoitat?” Albus kysyi.
”Haluatko kuulla? Kuten jo aiemmin mainitsin, se on pitkä tarina”, Sirius vastasi äänessään ripaus arvoituksellisuutta.
Albus punnitsi hetken päivällisen ja tarinan välillä, mutta lopulta kiinnostus vei voiton. ”Kerro.”
”Selvä”, Sirius sanoi ja jatkoi: ”Tapahtumat sijoittuvat joulutanssiaispäivään. Olimme kelmien kanssa pukeutuneet parhaimpiimme ja kammanneet jopa tukkamme, koska rakas Minerva oli meitä jostakin syystä käynyt aivan erityisesti siihen kehottamassa. Olimme sopineet pariemme kanssa tapaavamme eteishallissa, ja kello alkoi pian näyttää sovittua hetkeä.”
”Minun pitää käydä vielä vessassa!” Peter huusi toisen kerroksen portaiden yläpäästä. Minä ja James juoksimme hänen luokseen ja kiskoimme hänet tyynesti mukaamme.
”Ala tulla, Matohäntä. Herrasmies ei anna naisen odottaa, etkä sinä sitä todellisuudessa haluakaan”, totesin samalla, kun raahasimme häntä portaita alas.
”Lopeta vetelehtiminen”, James käski ja tyrkkäsi Peterin edellemme.
Lopulta Peter lähti vastahakoisesti laskeutumaan portaita. ”Minua jännittää niin paljon…”
”Kyllä se siitä”, Remus rohkaisi ja taputti ystäväämme selkään. ”Katso, tuolla he ovat.”
Katsoin Remuksen osoittamaan suuntaan, ja näin tanssipariemme seisovan yhdessä porukassa Suuren salin oviaukon vieressä. Tavoitin Stinan katseen jo kaukaa ja hymyilin hänelle. Saavuimme tyttöjen luokse ja kumarsimme syvään yhtä aikaa, kuten olimme aiemmin suunnitelleet. Tytöt näyttivät pitävän siitä todella paljon ja tarttuivat innokkaina käsipuoleemme. Tervehdin Stinaa iloisesti ja hän vastasi suikkaamalla nopean suukon poskelleni. Tyttöni oli pukeutunut pitkään vaaleansiniseen mekkoon ja hän näytti hyvin kauniilta. Astuimme yhdessä sisään Suureen saliin, joka oli muutettu upeaksi juhlasaliksi. Olimme hiukan myöhässä ja rehtori Dumbledore aloitti puheensa pian saapumisemme jälkeen. Käsiimme työnnettiin tervetuliaismaljat, ja niitä hörppien syvennyimme kuuntelemaan puhetta.
Alkuilta sujui hyvin. Tanssimme tervetuliaistanssit ja pari muutakin tanssia. Sitten vaihdoimme pareja keskenämme yhden tanssin ajaksi. Minä tanssin omaksi hämmästyksekseni Lilyn kanssa, ja Stina tanssi Remuksen kanssa. Tanssin jälkeen palautimme parit ja suuntasimme seisovien pöytien notkuvien kattausten luo. Tarjolla oli kaikkea, mitä toivoa saattoi. Ladoin jälkiruokalautaseni täyteen kaikenlaisia herkkuja, ja saatoin Stinan istumaan pöydän ääreen.
”Onko sinulla ollut hauskaa?” kysyin, kun olimme istuutuneet.
”Tietenkin! Entä sinulla?” Stina hymyili.
Virnistin ja vastasin: ”Paranee koko ajan. Sinä tanssit kuin keijukainen.”
Stina silitti poskeani ja hänen katseensa vaelsi jonnekin olkapääni yli. Silloin hänen hymynsä hyytyi. Kurtistin kulmiani ja käännyin katsomaan, mikä Stinan oli noin saanut synkistymään. Vilkaisu sai minunkin hyvän tuuleni katoamaan. Entinen tyttöystäväni Bridget Jones käveli meitä kohti viininpunaisessa antavassa tanssimekossaan. Hän pysähtyi eteemme tiukka ilme kasvoillaan. Huomasin hänen huojuvan hiukan.
”Hei vain!” hän huudahti. ”Olettekos viihtyneet juhlissa?”
”Olemme, kiitos kysymästä”, vastasin hänelle pisteliäästi.
”Hyvä kuulla! Itsekin olen viihtynyt erittäin hyvin. Varsinkin, kun tanssiparini lähti juuri jonkun lihavan luihuistytön matkaan”, hän sanoi kiukkuisesti enemmän itselleen kuin meille.
Minä ja Stina tuijotimme tyttöä hetken äimistyneinä. Sitten vilkaisimme toisiamme. Tilanne oli kiusallinen, enkä tiennyt mitä sanoa. Lopulta Stina päätti avata suunsa: ”Miten tämä asia kuuluu mitenkään meille?”
Bridget tuijotti Stinaa hetken, ja näin hänen kasvojensa vääristyvän kiukusta. ”Sillä tavalla se kuuluu, että sinä huora uskalsit tulla tänne minun poikaystäväni kanssa, joka ei ikinä jättäisi minua yksin!”
Näin Stinan jähmettyvän ja hänen silmiensä kostuvan. Adrenaliini alkoi kohista suonissani. ”Bridget, sinä olet humalassa-”, yritin aloittaa kauniisti.
”Tämä ei kuulu mitenkään sinulle! Ole hiljaa!” Bridget huusi raivoissaan, ja tarttui pöydällä olevaan mansikkamehua täynnä olevaan lasiin. Hyppäsin ylös tuoliltani juuri, kun tyttö heilautti lasin vimmoissaan Stinaa kohti. Lasin sisältö roiskahti suoraan tyttöystäväni mekon rinnuksille, ja kuulin Stinan kirkaisun.
En ehtinyt lohduttaa Stinaa, vaan tartuin kaksin käsin Bridgetiä hartioista ja puristin niin kovaa, että luulin hetken hänen luidensa murtuvan. Tyttö vaikersi tuskissaan. Vedin hänet lähelle itseäni ja syljin sanat hänen korvaansa: ”Häviä täältä!” Sitten työnsin hänet kauemmas. Tuijotin häntä suoraan silmiin ja sanoin: ”Nyt. Heti.”
Muut oppilaat olivat pikkuhiljaa kiinnittäneet huomiotaan meihin, ja äänekäs puheensorina oli muuttunut kiihkeäksi kuiskutukseksi. Bridget tuijotti minua hetken ilmeettömänä. Sitten hän purskahti lohduttomaan itkuun, ja pakeni helmat hulmuten paikalta. Katsoin tytön perään tylysti, ja vilkaisin sitten vieressäni penkillä nyyhkyttävää Stinaa. Laskeuduin tyttöni vierelle ja otin hänet kainalooni. Stina tärisi kylkeäni vasten. Vedin hänet syliini, ja heijasin häntä. ”Shh… Ei mitään hätää. Tiedät, ettei hänen puheistaan pidä välittää.”
Stinan nyyhkytys lakkasi pikku hiljaa. ”En voi jäädä tänne”, hän kuiskasi lopulta.
”Kyllä voit. Ei anneta Bridgetille sitä iloa, että hän pääsee pilaamaan meidän iltamme. Sitähän hän juuri halusi”, rohkaisin tyttöä. ”Mekkosi voidaan varmasti puhdistaa yksinkertaisella taialla. Pyydetään vain Kuutamo tänne, niin hän auttaa varmasti”, lohdutin tyttöä ja pyyhkäisin kyyneleen hänen silmäkulmastaan.
Päästin Stinan istumaan viereeni ja rupesin etsimään katseellani Remusta väkijoukosta. Pian löysinkin hänet tanssittamasta Hayley Sandhopea kilpaa Peterin ja puuskupuhtyttö Heidin kanssa. Olin juuri nousemassa ylös, kun kiinnitin huomioni salin korkeisiin ikkunoihin. Ilta oli päässyt jo pitkälle ja ulkona oli ehtinyt hämärtyä. Taivas oli silti ollut tähän asti pilvessä, mutta nyt pilvet alkoivat väistyä taivaalle nousseen kuun tieltä. Yö näytti kauniilta, mutta mitä enemmän pilvet lipuivat poispäin, sitä enemmän minua alkoi hirvittää. Tunsin kehoni värisevän ja juuri suonistani poistunut adrenaliini kuohahti hetkessä takaisin. Taivaalla loisti suuri, keltainen täysikuu.
”Ei!” huudahdin ja vilkaisin järkyttyneenä Stinaa, joka tuijotti minua suurilla silmillään, jotka myös peilasivat sitä samaa kirkasta ja kirotun pyöreää kuuta.
Sen pysäyttävän hetken ajan ehdin ajatella selkeästi. Kuinka olimme voineet unohtaa? Sitten hätä valtasi minut.”Tee jotain!” huusin Stinalle kauhuissani, ja ryntäsin juoksuun hetkeäkään miettimättä. Täysikuu oli taivaalla, ja hän ei olisi kohta enää ihminen.
Juoksin salin läpi työntäen tanssivia pareja pois tieltäni. Ainoa selvä ajatus mielessäni oli päästä äkkiä Remuksen luo. Näin hänen tanssittavan vielä pariaan, mutta kuinka kauan? Tuntui, kuin jalkani eivät olisi vieneet minua askeltakaan eteenpäin. Silloin James ilmestyi jostain vierelleni, ja tunsin huojennuksen hetkellisen aallon pyyhkäisevän ylitseni. Parhaan ystäväni ilme kuitenkin kertoi, kuinka vakava tilanne oli. Katsoimme Remusta, ja huomasimme kauhuksemme, että hän oli lakannut tanssimasta ja seisoi paikalleen jähmettyneenä tanssilattialla. Juoksimme viimeiset metrit, ja pääsimme viimein hänen luokseen. Syöksyimme hänen kimppuunsa ja tartuimme tiukasti kiinni häneen molemmilta puolilta. Remus tuijotti meitä, ja näin hänenkin katseestaan kuultavan kauhun.
”Taistele!” huusin hänelle ja aloin kiskoa häntä kohti Suuren salin oviaukkoa.
”MATOHÄNTÄ, KUUTAMO!” kuulin Jamesin karjaisevan niin, että koko sali raikui. Siinä vaiheessa ei ollut enää mitään väliä, vaikka kaikki kuulivat ja näkivät. Ainoa, mikä merkitsi jotain, oli saada Remus ulos Suuresta salista ennen muodonmuutosta.
”Mitä tapahtuu?” kuulin toisten oppilaiden kyselevän toisiltaan. Vilkaisin Remusta, joka juoksi vierellämme. Painoin hänen päänsä alas, etteivät pienimmätkään muutokset näkyisi toisille.
Mitään ei ollut kuitenkaan tehtävissä. Tunsin hetki hetkeltä, kuinka Remuksen oman kehonsa hallinta heikkeni. Jouduimme Jamesin kanssa tekemään töitä, että saimme hänet liikkumaan eteenpäin. Silloin salin toiselta puolelta kuului korviahyytävä kirkaisu. Koko sali kääntyi äänen suuntaan, poispäin meistä. Näin myös Jamesin vilkaisevan olkansa yli, mutta minä en uskaltanut. Oviaukko oli enää vain muutamien askeleiden päässä.
”Tule nyt, Kuutamo!” voihkaisin.
Viimein saavutimme suuret puiset ovet ja juoksimme niiden toiselle puolelle. Peter saapui silloin avuksemme, ja tunsin pienen toivonpilkahduksen. Eteisaulassa oli myös paljon väkeä. Rukoilin, ettei kukaan nähnyt meitä, kun työnsimme Remuksen Tylyahoon johtavaan salakäytävään, ja sukelsimme itse perässä.
Huohotimme hetken käytävän lattialla, ja Peter kiskaisi käytävän muotokuvaoven kiinni. Sitten nousimme ylös ja katsoimme Remusta, joka muutti muotoaan kovaa vauhtia. Vilkaisin Jamesia, joka katsoi minua takaisin huojentunut ilme kasvoillaan.
”Se oli Stina”, hän sanoi minulle ja hänen kasvonsa sulivat hymyyn. Tajusin hänen sanansa vasta, kun hän oli jo muuttamassa muotoaan hirveksi.
Minut valtasi lämpö, eikä se johtunut pelkästään koiran muodonmuutoksesta, vaan suurin syy siihen oli, että olimme selvinneet. Stina oli pelastanut meidät! Upea tyttöystäväni oli tajunnut toimia oikein hätätilanteessa, ja vetää toisten huomio puoleensa. Hänen ansiostaan kukaan ei ollut ehkä nähnyt Remuksen muodonmuutosta ihmissudeksi, ja salaisuutemme oli edelleen turvassa.
Tasasimme hengityksemme ja odotimme, että ihmissusi-Remus sai koottua itsensä ja pääsi nousemaan ylös käytävän lattialta. Sitten johdattelimme hänet eläinhahmoissamme Rääkyvälle Röttelölle, jossa normaalisti vietimme täysikuuyöt.
Saapuessamme paikalle koimme uuden yllätyksen. Valkoinen metsäjänis istui talon sisäänkäynnin edessä ja tuijotti meitä suurilla mustilla pallosilmillään. Sen rinnuksissa oli epämääräinen punainen tahra. Sanoinkuvaamaton onnellisuus kuohahti sisälläni jäniksen hyppiessä meitä kohti. Haukahdin iloisesti ja pinkaisin juoksuun häntä vastaan.
”En ole koskaan pelännyt niin paljon, kuin sinä iltana. Enkä ole koskaan ollut lopulta niin onnellinen kuin silloin. Ystävyytemme, koulunkäyntimme, kaikki oli hetken ajan niin lähellä hajota. Onneksi asiat kääntyivät lopulta parhain päin”, Sirius huokaisi.
Albus tuijotti kiveä. ”Olen sanaton.”
”En ihmettele. Dumbledore otti meidät heti seuraavana aamuna puhutteluun ja vannotti, ettei sellaista pääsisi käymään enää koskaan. Remus taas vihasi itseään seuraavat kolme kuukautta ja pyyteli meiltä anteeksi kaikkea melkein joka päivä. Kelmit pitivät matalaa profiilia jonkin aikaa, sillä koulussa kuhistiin jo muutenkin joulutanssiaisten tapahtumista ja jos jonkinlaisia arvauksia oli liikkeellä. Stina ja Lily levittivät huhua, että Remus olisi saanut äkillisen sairaskohtauksen. Pikkuhiljaa ihmiset onneksi unohtivat koko tanssiaishässäkän, ja me saimme taas olla rauhassa”, Sirius kertoi.
”Nuo olivat tosiaan aika kaukana perinteisistä tanssiaisista”, Albus totesi ja pudisti itsekseen päätään. ”Todella kamalaa.”
”Sitä se oli. Ei ollut meidän animaagien elämä kovin helppoa!” Sirius muistutti.
”En ole sitä koskaan väittänytkään”, Albus puolustautui ja sai Siriuksen nauramaan.
”Älä ota kaikkea noin vakavasti! Sinulla on vielä paljon opittavaa Siriuksesta! Kuten se, että vähintään puolet puheistani sisältää ammattimaista huumoria ja sarkasmia. Joten alahan opiskella”, Sirius naurahti. ”Opiskelusta puheen ollen. Kuinkas kiven arvoitus edistyy?” hän kysyi innokkaasti.
Albus karaisi kurkkuaan. ”Itse asiassa olen kerrankin saanut laiskaan minääni liikettä, ja tehnyt tiukkaa tutkimustyötä”, hän vastasi asiallisesti. ”Kirjoitin isälle vähän aikaa sitten, ja pyysin häntä järjestämään meille vierailun taikaministeriöön joululomalla. En kertonut mitään syytä, mutta mainitsin Salaperäisyyksien osaston. Hän vastasi aika pian ja kertoi, että vierailu on järjestetty, mutta häntä kiinnosti, ehkä vähän liikaakin, miksi ihmeessä haluan viedä meidät sinne. Vastasin, että asia liittyy Kuoleman varjeluksiin, ja kerroin hänelle, että tiedän hänen pidelleen niitä jokaista käsissään. Sitten yksinkertaisesti kysyin häneltä, mihin hän piilotti elpymyskiven Voldemortin kuolemanpäivänä.”
”Ja mitä hän vastasi?” Sirius kysyi ääni jännityksestä kireänä.
”Oikeastaan olen tiennyt vastauksen jo kauan”, Albus sanoi arvoituksellisesti. ”Isä kertoi, että oli sinä iltana pudottanut sen Kiellettyyn metsään eräälle aukiolle. Hän sanoi, ettei enää muista tarkkaa paikkaa ja kielsi tietysti minua etsimästä kiveä. Ja minä vastasin, ettei mistään sellaisesta ole kyse”, Albus kertoi virnistäen.
”Hei, nyt muistankin!” Sirius huudahti yhtäkkiä ja jatkoi: ”Sinä iltana hän kutsui minun, Remuksen, Jamesin ja Lilyn henget luokseen kiven avulla. En ollut silloin vielä vangittuna kiven sisään. Muistan sen aukion, jossa Harry puhutteli meitä. Häntä pelotti niin kovasti, en ollut koskaan nähnyt häntä niin järkyttyneenä ja surullisena yhtä aikaa. En tiennyt tarkalleen, mitä oli tapahtumassa, mutta yritin rohkaista häntä. Ja niin yrittivät Lily ja Jameskin…” Siriuksen ääni hiipui. Albus oli kuulevinaan niiskauksen. Myös hänen teki pahaa ajatella isäänsä, joka yritti epätoivoisesti hakea apua ja turvaa kuolleilta vanhemmiltaan. He olivat pitkään hiljaa ja miettivät syviä asioita.
Vaikea heti meni ajan kanssa ohi, ja Albus jutteli miehen kanssa vielä vähän aikaa rennommin, lähinnä animaagiudesta. Sitten hän hyvästeli Siriuksen, ja laittoi kiven vastahakoisesti takaisin pöytälaatikkoon. Hän ei olisi millään halunnut lähteä takaisin kouluun. Lopulta hän suuntasi kulkunsa päivälliselle toivoen, että ruokaa olisi vielä jäljellä. Alakerrassa hän kohtasi Scorpiuksen ja Willin, jotka ihmettelivät, minne Albus oli kadonnut tanssiharjoituksista. Albus sanoi vain, että oli ollut Loulan luona sairaalasiivessä, muttei paljastanut muuta. Asia jäi kuitenkin vaivaamaan erityisesti Scorpiusta, joka tunsi parhaan ystävänsä läpikotaisin ja näki heti tämän salaavan jotakin.
Illalla Scorpius kutsui Willin vastusteluista huolimatta Dominiquen ja Rosen poikien seuraksi Rohkelikkotorniin. He istuskelivat lattialla ja pelasivat räjähtävää näpäystä. Rose ei osallistunut peliin, koska pelkäsi polttavansa sormensa, mikä oli poikien mielestä erittäin huvittavaa. Kuitenkin jo kolmen pelin jälkeen, jotka kaikki olivat päättyneet Dominiquen voittoon, pojat kyllästyivät, ja ilmoittivat haluavansa tehdä jotain muuta.
”Teitä vain ärsyttää, kun ette osaa pelata”, Rose näpäytti sängyillään murjottaville pojille.
”Paraskin puhuja! Itse et edes osallistunut koko peliin”, Albus vastasi nyreänä.
”Tehdään jotain muuta”, Will ehdotti riidanpoikasta karistellen.
”Kuten?” Albus kysyi.
”En minä vaan tiedä. Mennään ulos”, Will sanoi.
”Ai pelaamaan huispausta vai?” Scorpius kysyi ivalliseen sävyyn. ”Siellä on säkkipimeää.”
”Pidätkö minua ihan idioottina, Scorp?” Will murahti.
”Valitettavan usein, itse asiassa”, Scorpius vastasi. Will oli juuri mätkäisemässä poikaa päähän, kun Dominiquen kirkas ääni täytti huoneen.
”Minä tiedän!” Dominique hihkaisi arvoituksellinen ilme kasvoillaan. ”Mennään ulos.”
Scorpius hieroi sormilla silmiensä väliä. ”Ja toinen täystyhjäpää…”
”Ole nyt viimeinkin hiljaa, Scorpius! Meillä on teille jotakin näytettävää”, Dominique sanoi innokkaasti.
Rose hätkähti. ”Onko muka?” hän kysyi tytöltä ja kohotti toista kulmaansa merkitsevästi.
”On. Kyllä heidän pitää se vihdoin nähdä”, Dominique vastasi hänelle. Rose katsoi tyttöä hetken arvioivasti ja huokaisi sitten periksi antamisen merkiksi.
”Mikä meidän pitää nähdä?” Pojat huudahtivat yhteen ääneen.
Dominique virnisti iloisesti ja sanoi: ”Sittenpähän näette. Tulkaa!”
Pojat nousivat ylös ja kipaisivat tyttöjen perässä portaat alas oleskeluhuoneeseen. He eivät kuitenkaan jääneet sinne, vaan jatkoivat matkaansa muotokuva-aukon läpi kuudennen kerroksen jo tutuksi käyneen salakäytävän sisäänkäynnille. He kömpivät käytävään peräkanaa ja lähtivät kulkemaan sitä pitkin alas. Innostuksen sekainen jännitys kupli poikien sisällä, ja he lähes juoksivat käytävää pitkin. Tytötkin pitivät kiirettä ja tirskuivat mennessä keskenään. Heidän koulukenkänsä kopisivat kiihtyvään tahtiin salakäytävän kivistä lattiaa vasten. Viimein he saapuivat käytävän päähän ja tytöt kiipesivät siitä ulos määrätietoisesti. Pojat tulivat ihmetellen perässä.
”Minne me mennään?” Scorpius kysyi siinä vaiheessa, kun tytöt avasivat vaivihkaa ulko-oven ja pujahtivat pimeään yöhön.
”Älkää kyselkö, vaan tulkaa!” kuului vastaus ulkopuolelta.
Scorpius katsoi ystäviään ihmeissään. Albus vastasi katseeseen, ja kohautti hartioitaan välinpitämättömästi. Mennään sitten. Ja niin he hiippailivat tyttöjen perään ja vetivät narisevan puisen oven mahdollisimman hiljaa kiinni perässään. Ulkopuolella odottelevat Dominique ja Rose hymyilivät pojat nähdessään ja lähtivät viemään heitä linnan kivijalan vieressä kulkevaa kinttupolkua pitkin. He kiersivät rakennusta jonkin aikaa, kunnes saapuivat matalalle puiselle ovelle. Ovesta pääsi sisälle pienehköön siipirakennukseen. Ovessa roikkui teräksinen munalukko.
”Hei! Tämähän on koulun luutavarasto”, Will oivalsi ensimmäisenä.
Scorpiuksen kasvot kirkastuivat ja niille levisi hetkessä irstas virnistys. ”Täytyy myöntää, että pervoutenne määrä pääsi yllättämään. Edes luutakomerot eivät riitä, vaan pitää hankkia kokonainen varasto! Vai ihan ryhmäsessiot…” hän kummasteli saaden Willin ja Albuksen tyrskähtämään.
Dominiqueta vitsi ei naurattanut, ja hän kumautti poikaa nyrkillä päähän. ”Idiootti! Eikö sinulla muuta liiku päässä?”
”Täytyy myöntää…” Scorpius katsoi Dominiqueta silmää vinkaten. Tyttö tuhahti ja käänsi päänsä ylpeänä toiseen suuntaan.
”Alohomora”, Rose osoitti lukkoa taikasauvallaan saaden sen loksahtamaan auki. ”Olkaa hyvä.”
”Naiset ensin”, Dominique sanoi pisteliäästi ja päästi Scorpiuksen menemään sisään hänen edellään. Poika niiasi ujosti ohi kulkiessaan.
He astuivat sisään pimeään luutavarastoon. ”Valois!” Rose sytytti sauvansa. Albus teki samoin.
”Täällä ei ole mitään”, hän totesi katsellessaan ympärilleen vanhojen luutien sekamelskassa.
”Älkää nyt hoppuilko. Domie, auttaisitko?” Rose kysyi ja sai Dominiquelta nyökkäyksen vastaukseksi. Tytöt harppoivat yhdessä takimmaiseen nurkkaan. Siellä he nostivat ylös noin metrin levyisen puisen levyn ja jättivät sen nojaamaan seinää vasten. Pojat näkivät, että levyn alta oli paljastunut lattialuukku, jonka tytöt muitta mutkitta avasivat. Heidän liikkeistään näki, että he olivat olleet täällä ennenkin. ”Me mennään ensin sisään. Te tulette perässä”, Rose sanoi ja pyyhki pölyä kasvoistaan.
Ja niin molemmat tytöt katosivat muuta sanomatta perätysten luukkuun ja lattian alla vallitseva pimeys imaisi heidät sisäänsä. Pojat katsoivat toisiaan hämmentyneinä. Mitä tytöt oikein suunnittelivat? Hetken kuluttua luukusta alkoi hohtaa valoa. Scorpius lähestyi valonlähdettä ihmeissään. ”Tänne vain!” Dominiquen ääni kajahti kirkkaana jostain lattian alta.
Scorpius katsoi muita hetken epäilevä ilme kasvoillaan, mutta pujahti sitten empimättä luukkuun. Kuului vain humahdus ja Scorpius tunsi laskeutuneensa pehmeälle alustalle. Silmien totuttua valoon hän tajusi mätkähtäneensä upottavalle, ruskealle sohvalle. Hän kaivautui nopeasti ylös peläten, että Albus tai Will jysähtäisi kohta hänen päällensä. Sitten hän katseli ympärilleen. Hän oli huoneessa, jota valaisivat lukuisat katon rajaan loitsitut kynttilät. Dominique ja Rose istuivat kahdella ruskealla sohvatuolilla ja molempien kasvoilla hehkui tyytyväinen hymy. Tyttöjen välissä oli matala sohvapöytä, jolle he olivat nostaneet jalkansa. Samassa kuului muksahdus ja Albus ilmestyi huoneeseen Will vanavedessään.
”Auts! Se oli minun jalkani”, Albus karjaisi ja hieroi säärtään, jonka päälle Will oli hypännyt.
”Anteeksi…” Will uikutti ja kaivautui ylös Albuksen päältä.
”Eikö ole hieno?” Dominique kysyi virnistäen Scorpiukselta.
”On”, Scorpius vastasi katsellen ympärilleen. ”Mutta mistä te tämän löysitte?”
”Se on ihan hauska juttu. Domie oli tyttöjen lentämisen valinnaiskurssilla ja he kävivät matami Bellin kanssa hakemassa luutia varastosta tuntia varten. Siellä Domie huomasi lattialuukun, muttei tietenkään sanonut siitä kenellekään mitään. Iltapalalla hän sitten kertoi minulle ja me lähdettiin jo samana iltana tarkistamaan luukun sisältö. Ja sieltä löytyi pimeä ja tunkkainen huone! Ihan ensiksi me tuuletettiin ja hankittiin tänne valot”, Rose kertoi ja viittasi katossa loistaviin kynttilöihin, ”Sitten me siivottiin urakalla ja loihdittiin tänne vähän huonekaluja ja pyydettiin kotitontuilta ruokaa. Tuossa kaapissa on vähän kaikenlaista: keksejä, kuivakakkua, kaakaota ja jonkin verran leipää. Vettä saa taikomalla”, Rose selitti ylpeänä ja osoitti nurkassa nököttävää puista kaappia.
”Sielläkö te siis ramppasitte aina öisin, kun tulitte meitä vastaan, ettekä suostuneet kertomaan, missä olitte käyneet?” Albus hokaisi.
”Joo. Me ei haluttu käydä täällä päivällä, ettei kukaan näkisi meitä”, Rose tunnusti.
”No, kiinni jäitte”, Will totesi ja sai muut nauramaan.
Dominique hymyili. ”Ensin me arveltiin käyttää tätä S.U.P.E.R. –kokeiden lukutilana, mutta sitten me ajateltiin, että kun meistä viidestä on nyt tullut paljon läheisemmät ystävät, emmekä me oikein viihdy teidän haisevassa makuusalissamme-”
”Hei! Ei siellä haise, vaan tuoksuu miehiselle!” Scorpius protestoi.
”-NIIN päätimme tuoda teidät tänne jossain vaiheessa, että voitaisiin joskus yhdessä viettää aikaa täällä, teidän makuusalinne sijasta.”, Dominique päätti lauseensa.
Albus nyökkäsi. ”Tuo oli kivasti ajateltu.”
He istuskelivat hetken hiljaisuudessa huonetta katsellen. Sitten he rupesivat muistelemaan syksyn tapahtumia. He kävivät läpi kokeet, ikimuistettavat tunnit ja yhteiset hauskanpidot aina syksyn epäonniseen juomaretkeen saakka. He kuluttivat pari tuntia jutustellessaan ja naureskellen mukavia. Kaikki viihtyivät hyvin, mutta lopulta, kun kello alkoi jo näyttää pikkutunteja, he päättivät lähteä nukkumaan. Scorpius nousi ylös venytellen kankeita jäseniään. Jalat olivat päässeet puutumaan istuessa.
Dominique kuiskasi jotain Roselle, joka nyökkäsi hymyillen ja lähti virittämään tikkaita luukulle. ”Tule Will”, hän sanoi pojalle, joka kiipesi hänen perässään takaisin luutavarastoon. Albus kiipesi heidän perässään. Scorpius oli juuri nousemassa tikkaille, kun hän kuuli takaansa Dominiquen äänen.
”Täällä voi tehdä muutakin, kuin jutella.”
Scorpius kääntyi yllättyneenä ympäri ja huomasi tytön tulleen lähemmäs. Pojan sydän alkoi yhtä-äkkiä hakata lujempaa. Dominique katsoi häntä tuuheiden ripsiensä lomasta ja tarttui pojan paidankaulukseen. Sitten tyttö kiskaisi hänet lähelle itseään ja sanaakaan sanomatta painoi huulensa pojan huulille. Scorpius vastasi yllättäneenä suudelmaan ja tarttui tyttöä niskasta. Dominiquen kädet seikkailivat pojan hiuksissa ja siirtyivät kohta hyväilemään hänen selkäänsä. Sitten tyttö kaatoi heidät upottavalle sohvalle. Scorpius siirsi kätensä tytön lantiolle saaden tämän huokaisemaan. Dominique suuteli intohimoisemmin ja heidän liikkeensä alkoivat käydä kiihkeämmiksi. He hyväilivät toisiaan hurmoksen vallassa, ja Scorpius tunsi kehonsa väreilevän. Silloin he yhtäkkiä pysähtyivät, aivan kuin yhteisestä päätöksestä. Dominique huohotti ja hänen poskensa punoittivat. Scorpiuksen sydän hakkasi, kun hän katsoi tyttöä syvälle silmiin.
”Oletko varma?” hän kysyi.
Tyttö nyökkäsi. Scorpius hymyili ja kuunteli hetken tytön raskasta hengitystä. Sitten hän painoi huulensa tytön korvanlehdelle. Hän jatkoi suudelmaa hitaasti kaulaa pitkin. Dominique sulki silmänsä ja ujutti kätensä pojan paidan alle. Scorpius kiskoi tytön topin pois ja suuteli tämän rintaa. He kadottivat ajantajun. Scorpiuksen mielessä ei ollut yhtäkään selvää ajatusta, mutta hänen rinnassaan sykki valloilleen päässyt intohimo ja riemu.
_________________________________________________________
Valokeilassa Camilla Smith
Tavallinen tyttö, mieli täynnä salaisuuksia. Camilla Smith täytti heinäkuussa 17 vuotta ja tuli täysi-ikäiseksi. Tyttö on kaunis lähes mustine, ohuine ja pitkine hiuksineen sekä syvine, ruskeine silmi-neen. Hän on asunut koko ikänsä idyllisessä omakotitalossa maalaismaiseman keskellä. Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa hänet lajiteltiin luihuiseen ja nyt hänellä on meneillään viimeinen luku-vuosi, ja päätösarvosanat näyttävät hyviltä. Hänen tulevaisuuden haaveenaan on tulla parantajaksi tai malliksi. Tytön elämä kuulostaa päällisin puolin ihan tavalliselta ja onnelliselta.
Ulkokuori saattaa kuitenkin hämätä. Camillan vanhemmat, Zacharias Smith ja Angelica Bingley erosivat kolme vuotta sitten, ja eron haavat ovat tytöllä vielä tuoreessa muistissa. Vanhempien ero oli riitaisa, ja välit ovat vain viilentyneet entisestään ajan kuluessa. Camillan äiti Angelica on köyhä sinkkunainen, joka elelee vuokrahuoneistossa Viistokujalla. Hän työskentelee kirjakauppa Säilä & Imupaperissa. Nainen on luonteeltaan hiukan surumielinen ja hiljainen, aivan toisenlainen kuin en-tinen puolisonsa. Camilla asuu isänsä Zachariaksen ja tämän uuden tyttöystävän sekä heidän kol-mevuotiaan tyttärensä kanssa Lontoon keskustan liepeillä. Isänsä on töissä taikaministeriössä Pi-meyden esineiden valvontaosastolla, jossa hän toimii esimiehen virassa. Samassa kerroksessa on myös auroritoimisto, jossa työskentelee Albuksen isä Harry Potter eli miehet ovat toistensa kanssa tekemisissä lähes päivittäin. Zacharias pitää tytärtään kuin kukkaa: Camilla saa kaiken, mitä haluaa, ja tytön kouluaikaankin isä lähettää hänelle viikoittain rahaa pöllöpostilla.
Rajat ovat kuitenkin tiukat, ja Camillalle on asetettu tarkat säännöt aina aikaisista kotiintuloajoista lähtien. Karmein rajanveto on, ettei Camilla saa tavata omaa äitiään hänen isänsä Taikaministeriön kautta junaileman lähestymiskiellon takia. Camillalla on niin kova ikävä äitiään, että hän usein vain sulkeutuu kotonaan huoneeseensa moneksi päiväksi. Joskus hän jopa karkaa Viistokujalle ja tapaa äitiään salaa. Vanhempien ero ja sen jälkeinen aika ovat saaneet tytössä aikaan muutoksia. Vuodet ovat tehneet tytön ihosta vaalean, lähes valkoisen, ja hänen vartalonsa on hyvin hoikka, jopa ano-rektinen. Hän on laihtunut ja muuttunut pikkuhiljaa surumielisemmäksi luonteeltaan. Välillä hän tunnistaa itsessään jopa masennusoireita. Hänen elämässään on kuitenkin jotain, joka on saanut hänet näkemään valoa kaiken synkkyyden keskellä.
Camilla Smith ja Albus Potter alkoivat seurustella Camillan ollessa kuudennella luokalla. Albus on tyttöä vuoden nuorempi ja kuuluu rohkelikon tupaan. Heidän seurustelunsa oli hyvin ainutlaatuista, sillä luihuinen ja rohkelikko harvoin tulevat toimeen niin hyvin yhdessä. Syynä saattaa olla se, että Camilla on luonteeltaan hyvin epäluihuismainen. Hän ihastui Albuksen vahvaan ja lämpimään per-soonaan. Nuoret tutustuivat toisiinsa neljännen luokan jälkeisenä kesänä isiensä työpaikan juhlissa. Juhliin oli kutsuttu ainoastaan Pimeyden voimilta suojautumisen osasto, ja Albus ja Camilla olivat ainoat nuoret paikalla. Illan aikana he juttelivat paljon ja ihastuivat toisiinsa salaa jo silloin. Syksyllä viidennen luokan alkaessa he kävivät usein kävelylenkeillä Tylypahkan tiluksilla ja vierailivat muutaman kerran jopa Tylyahossa yhdessä. He rakastuivat toisiinsa pikku hiljaa ja alkoivat viimein seurustella. Camilla halusi kuitenkin pitää suhteen salassa, koska pelkäsi isäänsä. Hän tiesi, ettei mies koskaan kykenisi hyväksymään hänen ja Albuksen rakkautta. He kertoivat seurustelustaan vain lähimmille ystävilleen. Camilla ja Albus olivat yhdessä vuoden ajan, mutta lopulta salailu kävi Camillalle liian raskaaksi, ja hän pisti välit kokonaan poikki Albuksen kanssa seitsemännen luokan syksynä. Camilla ei paljasta tunteitaan kenellekään, mutta ainakin luihuiseen kuuluva Artemis Flint on osoittanut syvän ihastuksensa tätä jääprinsessaa kohtaan.
-
Heissan! Ajattelin nykertää jonkun kommentinpoikasen (paino sanalla poikanen, koska oon lukenut vasta ekan luvun, köhköh, aion kyllä lukea tämän kokonaan), kun oon kerran taas täällä.
Oon tosiaan lukenut vasta ihan ensimmäisen öuvun, enkä siten osaa sanoa yhtään mitään mistään myöhemmästä, mutta jo ekan luvun perusteella voin sanoa, että tämä on kiehtova ja mielenkiintoinen teksti. Tykkään ideasta ja tykkään siitä, et nimenomaan Sirius on se Kelmi, joka ei oo kuollut kunnolla ja et nimenomaan Albus löytää Sirius-kiven. Tosin ainoa, mikä itselläni tuottaa ongelmia on se, että en ole tottunut kolmanteen sukupolveen alkuunkaan, koska luen lähinnä ficcejä ensimmäisestä sukupolvesta.
Mutta anywho, lueskelen tämän ficin ajan kanssa tähän tämänhetkiseen pisteeseen, koska luvattoman kiehtova idea!
-
Heippa!
Vlad: Ompa mahtavaa saada taas uusi lukija! :) Huippua, että tykästyit tarinan ideaan. Käsikirjoitin tosiaan KKK:n alun perin ensin alusta loppuun ennen kuin lähdin kirjoittamaan, joten se voi olla osasyy juonen toimivuudessa. Sirius on paras. <3 Jatka lukemista ja kerro toki mielipiteesi, kun olet päässyt loppuun asti urakassasi.
A/N: Viimein on kauan odotettujen tanssiaisten vuoro. Mitään muuta en tällä kertaa sanokaan, kuin että tämä taitaa olla koko ficin pisin luku. :3
_________________________________________________________________________________________
Kuudestoista luku
Joulutanssiaiset
Tanssiaispäivä valkeni kuulaan kirkkaana ja lumisena –ja yläluokkien tytöt sekosivat. Valtavia eri tuvista koostuvia tyttörykelmiä seisoskeli kikatellen Suuren salin suljettujen ovien edessä. Sali oli suljettu lounaan jälkeen tanssiaisvalmistelujen ajaksi, eikä sinne ollut oppilailla sisäänpääsyä. Kaikki miettivät kuiskien, mikä vieraileva bändi tulisi soittamaan juhlien jatko-osuudelle. Albus, Scorpius ja Will seisoskelivat eteisaulan portaiden yläpäässä kaiteeseen nojaten ja naureskelivat alakerran tapahtumille huvittuneena. Kaikesta huolimatta ilmassa leijui kutittelevan jännittynyt tunnelma.
Muutama tunti ennen tanssiaisten alkua aula tyhjeni, kun tytöt katosivat kuin sauvan heilautuksesta tupiinsa laittautumaan. Ihmisten kaikottua myös poikakolmikko päätti vetäytyä Rohkelikkotorniin valmistautumaan.
”Miksi tämän pitää olla niin vaikeaa?” Albus valitti yrittäessään saada valkoista röyhelökaulustaan aisoihin puvun takin alle.
Scorpius naurahti vilkaistessaan Albuksen taistelua. Häneltä mustavalkoiseen pukuun pukeutuminen kävi leikiten, sillä hänen vanhempiensa kartanossa järjestettiin usein juhlavia illalliskutsuja, joissa Scorpiuksen tuli pukeutua aina siististi ja arvokkaasti. Periaatteen vuoksi hän ei nyt kuitenkaan auttanut ystäväänsä, vaan tyytyi kohentelemaan omaa, silkinsileää kaulustaan huvittuneena.
Will oli puolestaan välttämättä halunnut lähteä juhliin perinteisellä linjalla. Hän oli lainannut Matami Malkin –puodista oikean vanhan ajan juhlakaavun, jollaisia heidän isänsä olivat kuulemma käyttäneet omissa tanssiaisissaan. Willin kaapu oli pitkä, musta ja Scorpiuksen mielestä erittäin epätyylikkään näköinen, eikä hän uskonut hetkeäkään, että hänen oma isänsä olisi kouluaikoinaan suostunut vetämään jotain niin tyylitöntä ylleen. Hän ei kuitenkaan viitsinyt piikitellä ystäväänsä, joka tuntui olevan erityisen tohkeissaan tulevista pidoista. Nyt Will istui sänkynsä laidalla juhlakaapu yllään ja mumisi keskittyneesti jotain loitsua uudelleen ja uudelleen. Jokaisella sauvan heilautuksella sängylle ilmestyi tyhjästä erivärisiä, suuriterälehtisiä kukkia. Will katsoi kauluksensa kanssa edelleen kamppailevaa Albusta ja sanoi: ”Eikä siinä vielä kaikki. Kai te tiedätte vanhan perinteen?”
”No, ei tiedetä, mutta sinä varmaan kerrot sen meille kohta”, Scorp vastasi ja hymyili ivallisesti.
”Itse asiassa niin kerronkin”, Will vastasi ja veti henkeä. ”Usein erilaisissa tanssiaisissa on ollut tapana, että mies antaa daamilleen kukan lahjaksi, kun hän noutaa tämän vanhempiensa luota. Yleensä kukka on orvokki ja se kiinnitetään tytön rintaan tai ranteeseen”, hän selitti ja kohotti yhtä taikomaansa kukkaa, ”Tässä orvokissa on vihreä nauha, eli tyttö voi helposti pujottaa kukan ranteeseensa ennen tanssilattialle astumista. Olen tehnyt meille kaikille omat, ja vielä pari varalle, jos joku sattuu nuukahtamaan… Scorp, haluatko pinkin?”
Scorpius tuijotti poikaa. ”Tietääkseni en ole daamisi tanssiaisissa.”
”Heko heko”, Will sanoi ja jatkoi, ”Ota nyt tämä. Dominique arvostaa sitä, että sinusta löytyy edes hitunen herrasmiestä joskus.”
”Mitä sinä höpötät? Minähän olen aina herrasmiehen malliesimerkki!” Scorpius sanoi, mutta tarttui kuitenkin kukkaan ja kiinnitti sen pukunsa rintamukseen. Myös Albus otti omansa vastaan, hieman epäröiden.
”Suostuisitko vieläkään kertomaan, kenet viet Loulan sijasta tanssiaisiin?” Scorpius vaihtoi puheenaihetta osoittaen sanansa Albukselle. Myös Will kääntyi tuijottamaan poikaa kiinnostuneena.
Albus kuitenkin vain pudisti päätään ja sanoi: ”Näette sitten.”
Scorpius puuskahti tyytymättömästi. ”Sanoisinko; hyvin epäveljesmäistä! Milloin minä olisin jättänyt kertomatta teille mitään?” hän sanoi syyllistävä sävy äänessään.
”Mietitäänpä. Hmm… Käykö se, että vehtasit toissapäivänä Dominique Weasleyn kanssa luutavaraston salahuoneessa?”
Albuksen sanat kuultuaan Scorpiuksen kasvot valahtivat hetkessä (jos vain mahdollista) entistä lumenvalkoisemmiksi. ”Mistä te olette tuollaista kuulleet?” hän änkytti.
”Sanoisinko; ei tarvitse olla mikään Dumbledore tajutakseen, minne te kaksi jäitte paluumatkalla”, Albus vastasi venytellen sanojaan maireasti.
Scorpiuksen naama helahti lumenvalkoisesta tomaatinpunaiseksi. Hän tunsi korvissaan kuumotusta. ”No, ei me nyt mitään sellaista…” hän takelteli.
”Oletko sinä ihastunut Dominiqueen?” Will kysyi.
”En takuulla!” Scorpius huudahti. ”Hän on vain… Äsh! Lähdetään nyt sinne tanssiaisiin, että saadaan viimeinkin nähdä, kenen kanssa Al tanssii.”
”Sopii minulle”, Will virnisti ja jatkoi: ”Siellähän se Domiekin varmaan jo odottelee…”
”Suu kiinni hyvän sään aikana!” Scorpius ärähti. Albus tyrski naurukohtauksen kourissa. Sitten hän nousi Scorpiuksen perässä ylös sängyltään ja alkoi vihellellä ”Sieppi-Scorpius” –juomalaulun sävelmää ilkikurinen virne kasvoillaan. Vaaleatukkainen poika mulkaisi häntä murhaavasti, kun he lähtivät laskeutumaan makuusalin portaita alas.
He saapuivat eteisaulaan tarkalleen kello viisi. Mustissa asusteissaan ja kukat rinnuksissaan he näyttivät kaikki erehdyttävän paljon oikeilta herrasmiehiltä. Scorpius nautti hetkestä, kun he laskeutuivat portaita alas. Eri tupien tytöt loivat kolmikkoon ihastuneita katseita ja kuiskuttelivat kiihkeästi ystävilleen heidän ohi kulkiessaan. Scorpius väläytteli loistavia hymyjä ihailijoilleen ja vinkkasi silmää kauneimmille. Sitten hänen katseensa osui aulan perällä, seinän vierellä istuskelevaan tyttöön. Tytöllä oli yllään kaunis, turkoosinvärinen ja olkaimeton juhlamekko, joka ylsi nilkkoihin asti ja sen rintaosa oli koristeltu kimaltelevilla jalokivillä. Kun tyttö nosti jalkansa sirosti ristiin toisen päälle, Scorpius huomasi helman lantiolle asti ulottuvan seksikkään halkion. Kun tyttö vilkaisi häntä, poika joutui haukkomaan henkeään. Silloin hän ei nähnyt enää ketään muuta.
”Hei”, hän tervehti tyttöä päästessään tämän luokse. Dominique Weasley hymyili hänelle sädehtivästi, ja Scorpius meinasi kaatua tytöstä uhkuvan loisteen voimasta. Dominiquen hiukset laskeutuivat suurina kiharoina vasemmalle olkapäälle ja osa hiuksista oli vangittu näyttäväksi nutturaksi hänen takaraivoonsa. Hiukset kehystivät virheettömän silkkisiä kasvoja; iho oli kuulas, paksut huulet kiilsivät ja tummat ripset kaartuivat pitkinä sädehtivien, sinisten silmien ympärille.
”Iltaa”, Dominique tervehti Scorpiusta, erittäin tietoisena aiheuttamastaan tunnekuohusta pojan sisällä.
”Olet tyrmäävä”, Scorpius tunnusti, eikä keksinyt mitään muuta sanottavaa. Dominique vain virnisti arvoituksellisesti. Scorpius ei käsittänyt, miksi tytöllä oli sellainen vaikutus häneen.
Will ei edes tervehtinyt Dominiqueta, sillä hänen silmänsä olivat nauliutuneet tytön vieressä istuvaan Roseen, joka hymyili hänelle kainon flirttailevasti. Rose ei loistanut samaa sädehtivää, lähes taianomaista hehkua, jota hänen veeloille sukua oleva ystävättärensä huokui, mutta hän näytti silti Willin mielestä paljon kauniimmalta. Rosella oli yllään ruusunpunainen, V-kaula-aukkoinen mekko, joka laskeutui kauniin harsomaisesti nilkkoihin asti. Vyötärön ympäri kulki musta silkkinauha, joka oli sidottu rusetille tytön selän taakse, ja käsissään hänellä oli mustat silkkihansikkaat. Hänen tavallisesti suorat hiuksensa oli nyt kiharretut, epäilemättä Dominiquen toimesta, ja ne oli aseteltu kauniisti vapaiksi. Tytön huulissa oli mekon sävyistä punaa, ja niiden yläpuolelle oli piirretty ruskea kauneuspilkku. Will katsoi tyttöä punastuen. ”Hei vain”, hän sanoi.
”Hei, Will. Mitä pidät mekosta?” Rose kysyi, nousi seisomaan ja pyörähti kerran ympäri Willin edessä.
”Se on… upea”, Will vastasi hölmösti ja sai Rosen kikattamaan.
”Olen yllättynyt”, Dominique aloitti saaden Willin huomion kiinnittymään hetkeksi itseensä, ”Te olette kerrankin ajoissa!”
”Mikäs vitsi tuo nyt oli?” Scorpius kysyi. ”Mehän olemme aina ajoissa ja paikalla vain tarvittavan ajan. Mutta tänään minut on varattu koko illaksi”, hän sanoi, kumarsi syvään ja suuteli Dominiquen kättä herrasmiehen elkein. Hän näki ujon hymyn käväisevän tytön kasvoilla.
Will rykäisi keskeyttäen tilanteen ja irrotti tumman orvokin rinnuksistaan. Scorpius hätkähti ja seurasi ystävänsä esimerkkiä. Sitten he tarttuivat daamiensa ranteisiin ja pujottivat kukat niihin.
”Pieni lahja minulta. Tämä kuuluu perinteisiin”, Will sanoi juhlallisesti Roselle, joka hymyili vastaukseksi.
”Joo. Will pakotti minut ja Alin tuomaan teille tällaiset. Eikö niin, Al?” Scorpius latisti tunnelman saaden Willin vihaisen mulkaisun osakseen. Mutta kun Albuksen vastausta ei kuulunut, molemmat pojat kääntyivät ympäri. ”Missä Al on?” Scorpius kysyi hölmistyneenä katsellessaan ihmisiä täynnä olevaa eteisaulaa näkemättä Albusta missään. Poika oli kadonnut jonnekin ilmoittamatta mitään.
Rose kohautti hartioitaan. ”Hän lähti jo aikaa sitten johonkin. Ettekö te huomanneet?” hän sanoi. Scorpius ja Will vilkaisivat ensin Rosea ja katsoivat sitten toisiaan ymmällään. Minne poika oli mennyt?
Albus käveli päättäväinen ilme kasvoillaan Luihuisten tyrmiin vievää, soihduilla valaistua käytävää pitkin. Kuitenkin hänen jokaisessa askeleessaan oli häivä epävarmuutta. Hän ei tiennyt, mitä sanoa Camillalle, eikä hän ollut varma, oliko tyttö edes tulossa. Jos Camilla koki yhtä suurta jännitystä, kuin Albus, hän ei todellakaan uskaltanut allekirjoittaa sitä, että tyttö ilmestyisi paikalle. Albus kuitenkin piiskasi itseään eteenpäin ja toivoi, ettei ketään tuttua tulisi vastaan. Juuri ennen Luihuisten oleskeluhuoneeseen vievää käytävää hän kuitenkin kääntyi pimeälle sivukujalle. Hän asteli jonkin matkaa kujaa pitkin, kunnes kohtasi umpikujan. ”Valois”, hän sanoi ja hänen taikasauvansa päähän syttyi sinertävänhohtoinen valo, joka valaisi käytävän. Samassa muistot tulvahtivat hänen mieleensä.
Siitä oli niin kauan aikaa, kun hän oli viimeksi seisonut tässä. Kun he olivat olleet yhdessä, ja suhde oli pitänyt salata, Albus oli aina tavannut Camillan tällä samaisella käytävällä. Ja usein he olivat myös eronneet tässä. Albus kosketti seinää ja muisti, kuinka oli painanut tytön sitä vasten rajuun suudelmaan. Hän muisti, kuinka tytön kylmä iho oli saanut hänen ihonsa kihelmöimään, ja kuinka he olivat kuiskailleet toistensa huulille sanoja, joita kukaan muu ei ollut kuullut…
Albus heräsi ajatuksistaan. He eivät olleet sopineet Camillan kanssa mitään tarkkaa tapaamispaikkaa, eikä Albus yhtäkkiä ymmärtänyt, miksi oli tullut juuri tähän paikkaan odottamaan tyttöä. Hän vain oli vaistomaisesti kävellyt tutulle sivukujalle. Albus huokaisi ja kääntyi mennäkseen etsimään tyttöä Luihuisten oleskeluhuoneen ovelta. Silloin hän näki sauvan kelmeässä valossa naisen kasvot, jotka tuijottivat suoraan häntä. Albus säpsähti, mutta tunnisti samassa tulijan. Camilla seisoi hänen edessään, mustat piikkisuorat hiukset vapaina lantiolle asti ulottuen, ja katsoi Albusta suurilla silmillään. Tytön kasvot olivat lähes ilmeettömät, mutta Albus luuli näkevänsä niillä häivän epävarmuutta.
Hetkessä Albus ryhdistäytyi ja tervehti tyttöä: ”Hei, Camilla.”
Tyttö katsoi häntä syvälle silmiin, ja nyt selvästi havaittava hymynkare hiipi hänen kasvoilleen. ”Hei Albus.”
”Mahtavaa, että tulit”, Albus sanoi tökerösti. ”Kuule… Mennäänkö pois täältä?”
Camilla nyökäytti päätään ja lähti kävelemään tulosuuntaan. Albus seurasi häntä hivenen vaivaantuneena. Oli niin outoa olla taas pitkästä aikaa Camillan seurassa. He kävelivät takaisin oleskeluhuoneeseen johtavalle käytävälle, ja jatkoivat matkaansa kohti eteisaulaa. Käytävällä ei ollut ketään. Silloin Albus tarttui Camillaa kyynärpäistä ja pysäytti hänet. ”Anna, kun katson sinua”, hän sanoi ja perääntyi pari askelta.
Nyt hän näki tytön kunnolla päästä varpaisiin. Soihtujen lämpimässä valossa Camilla näytti henkeäsalpaavan kauniilta. Tytöllä oli yllään tumma, lähes yönsininen mekko, jossa oli olkain vain toisella puolella. Olkaimessa oli kiinni rypytettyä, sinistä harsokangasta, joka muistutti vähän kukkakoristetta, ja harson päät laskeutuivat Camillan hiusten lailla lantiolle asti. Mekon helma oli vyötärön kohdalta rypytetty ja helman alta näkyi siivu samanlaisesta harsokankaasta tehtyä alushametta. Mekko oli yksinkertaisuudessaan hyvin hieno ja sopi Camillalle kuin valettu. Meikkiä tytöllä oli hallitusti, ja se oli laitettu huolella. Ohuet huulet oli lakattu heleän vaaleanpunaisiksi. Albus pisti merkille, että tyttö oli laihtunut aivan hurjasti syksyn aikana, mikä oli selvä merkki siitä, etteivät hänen välinsä vanhempiinsa olleet muuttuneet parempaan suuntaan. Tyttö kuihtui päivä päivältä enemmän, eikä Albus käsittänyt, miksei hänen isänsä tuntunut huomaavan sitä. Kaikesta huolimatta tyttö hehkui tuttua salaperäisyyttä.
”Olet niin kaunis”, Albus huokaisi.
Camilla hymyili vähän ja vilkaisi lattiaa vastatessaan: ”Kiitos.”
He katselivat toisiaan hetken. ”Tässä”, Albus sanoi ja ojensi Camillalle kukan rinnuksistaan. Albuksen yllätykseksi tyttö tarttui siihen heti ja tiesi itse pujottaa sen ranteeseensa, aivan kuin hän olisi odottanutkin sen saamista.
”Ööh… Se on lahja”, Albus sanoi.
”Tiedän”, Camilla sanoi ja kallisti päätään. Hänen toinen suupielensä kohosi. ”Will varmaan käski sinua tuomaan tämän minulle?”
Albus naurahti hämillään. ”Itse asiassa joo.”
Sitten he jatkoivat vieretysten matkaansa Suurta salia kohti. Camillan korot kopisivat lattiaa vasten, eikä Albus uskaltanut sanoa mitään. Tilanne tuntui niin epätodelliselta, ja hän pelkäsi Camillan kohta pyrähtävän pakoon. He kävelivät hiljaisuuden vallitessa eteisaulan halki, ja Albus tunsi tytön jännittyvän vieressään, kun ensimmäiset ihmiset tulivat heitä vastaan. Albuksen olisi tehnyt mieli tarttua tyttöä kädestä varmistaakseen, ettei tämä häviäisi paikalta. He saapuivat Suuren salin oviaukolle ja astuivat sisään. Kymmenet silmäparit kääntyivät heti heitä kohti, ja Albusta alkoi yhtäkkiä pyörryttää. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän ja Camilla näyttäytyivät julkisesti yhdessä, ja nyt Albus tiesi kirkkaasti, miksi. Kaikki oppilaat tuijottivat heitä. Albus tunsi olonsa näyttelijäksi, joka käveli punaisella matolla esityksensä ensi-illassa. Monien katselijoiden silmistä kuvastui epäuskoa, ja toiset kuiskuttelivat kiivaasti keskenään. Harry Potterin poika oli tullut joulutanssiaisiin puhdasverinen luihuistyttö Smith parinaan. Mitä Zacharias Smith on tästä mieltä? Entä kuinka heidän ystävänsä tähän suhtautuvat? Albus kuuli kysymykset mielessään.
Albus vilkaisi vieressään seisovaa tyttöä, joka oli jähmettynyt paikoilleen. Sitten hän alkoi epätoivoisesti etsiä katseellaan apua tuijottavasta väkijoukosta. Hän etsi jotakuta, jolta saada tukea. Silloin hän kohtasi tutut silmät. Ted Lupin katsoi häntä kauimmaisesta salin nurkasta ja hymyili niin leveästi, että hänen huulensa näyttivät olevan korvissa asti. Pitkä ja vaalea Victoire Weasley seisoi hänen vieressään viimeisen päälle laittautuneena. Albuksen katseen kohdattuaan Ted iski pojalle silmää ja nosti peukalonsa rohkaisevasti pystyyn. Ystävänsä eleen nähtyään Albus humahti hetkessä täyteen itsevarmuutta ja hymy levisi hänen kasvoilleen. Sitten hän ei enää nähnyt muita kuin Camillan, joka seisoi hänen vieressään ympärilleen huolestuneena vilkuillen. Albus kosketti tytön olkapäätä, hymyili tälle kannustavasti ja tarjosi omaa käsipuoltaan. Camilla kohotti kulmaansa yllättyneenä, epäileväisenä, mutta tarttui silti pojan käteen. Sitten he lähtivät yhdessä astelemaan kohti ihmismerta. Eikä Albus tuntenut enää selässään katseita, sillä hän oli sulkenut ne tajuntansa ulkopuolelle. Hän oli odottanut tätä iltaa kuin kuuta nousevaa ja mikään ei saisi pilata sitä.
He etsivät väkijoukosta hyvän paikan, josta näki lavalle, ja jäivät siihen odottamaan juhlan alkamista. Albus ei nähnyt Scorpiusta tai Williä missään. Salin tunnelma oli odottavan jännittynyt.
”Mitä äidillesi kuuluu?” Albus kysyi Camillalta, joka seisoi hänen vieressään ympärilleen katsellen.
”Ei erityisen hyvää”, tyttö vastasi kohtaamatta Albuksen katsetta. ”Sama jatkuu edelleen. Isä kieltää minua tapaamasta häntä… Menen kuitenkin.”
”Ahaa”, Albus sanoi hämillään, tietämättä mitä vastata. Hän ei ollut mikään hyvä ihmissuhdeasioissa, eikä tiennyt kuinka tyttö olisi halunnut hänen suhtautuvan. Hän kuitenkin yritti hymyillä mahdollisimman rohkaisevasti ja sanoi: ”Asioilla on tapana järjestyä, jollain tavalla.”
Silloin Camilla katsoi häntä. Tytön tummat silmät tuijottivat häntä surullisina, ja Albus näki niissä syvimpänä luovutuksen. Tyttö ei jaksanut enää yrittää. Albus olisi niin kovasti halunnut sulkea tytön syliinsä, rutistaa häntä ja kertoa, ettei ollut mitään hätää. Mutta niin pitkän ajan jälkeen hän hädin tuskin uskalsi enää koskea tyttöön.
Camillan silmien haavoittuvainen katse vaihtui pian takaisin tutkimattomaksi ja suojatuksi. Hän käänsi katseensa pois. ”Katso tätä salia”, hän sanoi hennolla äänellä. Albus kääntyi katsomaan ympärilleen, vaikka olisi mieluummin halunnut tuijottaa tytön tummia silmiä.
Suuri sali oli koristeltu yhdellä sanalla kuvattuna upeaksi. Jokaisessa nurkassa oli suuri joulukuusi, ikkunoiden eteen oli vedetty mustat, silkkiset verhot ja katto oli loihdittu öiseksi tähtitaivaaksi, josta satoi hiljalleen kevyitä, valkoisia lumihiutaleita, jotka kimalsivat kuun valossa. Opettajienkorokkeesta oli tehty esiintymislava, jolla oli muutaman mikin lisäksi valmiina bändin soitinkalusto, ja tupapöydät oli siirretty pois, jotta oli saatu tilaa suurelle tanssilattialle. Parhaimpiinsa pukeutuneita tanssipareja kuhisi ympäri lattiaa, ja kaikki odottivat kärsimättöminä juhlan alkua. Puheensorina oli korviahuumaava. Mitään tällaista Albus ei ollut Tylypahkassa ennen kokenut.
Viimein lavalle arvovaltaisesti kipusi pitkään ja (kaikkien mielestä kovin yllättäen) vihreään samettimekkoon pukeutunut rehtori Minerva McGarmiwa. Nainen oli luopunut iänikuisesta mustasta suippohatustaan, ja (mikä oli oppilaiden mielestä oikeasti hyvin yllättävää) hän hymyili iloista, lähes onnellisuutta hehkuvaa hymyä asettuessaan puhujanpaikalle. Albuksen oli pakko myöntää mielessään, että hymy puki McGarmiwaa uudella tavalla.
”Hyvää iltaa rakkaat nuoret!” hän toivotti taioin voimistetulla äänellään tunnelmallisesti.
”Hyvää iltaa!” oppilaat vastasivat hieman häkeltyneinä.
”Ensiksi haluan sanoa, että on kerrassaan ihanaa nähdä teidät kaikki täällä näin suurilukuisina”, rehtori hehkutti, karaisi sitten kurkkuaan ja jatkoi asiallisempaan sävyyn: ”Tervetuloa siis tänne meidän yhteiseen joulutanssiaisjuhlaamme. Tanssiaisilla on Tylypahkassa pitkät perinteet. Olemme järjestäneet joulutanssiaisia tasaisin väliajoin aina siitä lähtien, kun kaikkien aikojen viimeiset, ja valitettavan surullisenkuuluisat Kolmivelhoturnajaiset pidettiin täällä meidän koulussamme. Tarkoituksenamme on ollut muistaa noita turnajaisia, pitää perinteet yllä, opettaa uusille sukupolville vanhan ajan tansseja ja –ennen kaikkea- saada valoa pimeän vuodenajan keskelle.” Rehtori piti taiteellisen tauon ja silmäili yleisöään.
”Sitten kerron hieman illan ohjelmasta ja muutamia turvallisuusasioita. Tänään ilta alkaa tällä tervetuliaispuheella, jonka jälkeen kohotamme tervetuliaismaljat, joita avuliaat kotitonttumme parasta aikaa teille jakavat. Sen jälkeen seuraa avausvalssi, jonka jälkeen vuorossa on muutamia puheita; yrttitiedon professori Neville Longbottom muistelee omia Kolmivelhoturnajaistanssiaisiaan ja kertoo hiukan perinnetanssien historiasta, ja hänen jälkeensä taikaministeri Johan Tulimantere välittää omat terveisensä ja palkitsee pari oppilasta taikaministeriön myöntämillä stipendeillä. Puheiden jälkeen tanssimme loput harjoitellut perinnetanssit. Sitten onkin vuorossa jatkot eli vieraileva bändi nousee lavalle. Tällä kertaa meille esiintymään lupautui rock-yhtye Orapihlajasauva!”
Albus yhtyi toisten oppilaiden hurraukseen. Bändi oli myös hänen lempiartistejaan. McGarmiwa karaisi taas hymyillen kurkkuaan: ”Juhlat jatkuvat aina kahteen asti. Seisovan pöydän antimet ovat koko illan nautittavissanne, ja ruokia saa viedä eteisaulaan, muttei toiseen kerrokseen. Vahtimestari Corstoy toimii tänään järjestyksenvalvojana, ja professori Lupin ja professori Weasley ovat lupautuneet valvomaan juhlien yleistä sujumista. Opettajia saa nykäistä hihasta tarvittaessa. Iltaa juontaa seitsemännen luokan oppilas James Potter. Minun puolestani vielä kerran lämpimästi tervetuloa teille kaikille ja muistakaa pitää hauskaa!” McGarmiwa lopetti puheensa ja kumarsi suosionosoituksille. Sitten hän kohotti tervetuliaismaljaansa, ja oppilaat seurasivat hänen esimerkkiään. Pian Suuri Sali kilisi lasien osuessa toisiinsa. Albus kilisti Camillan kanssa ja he siemaisivat juomiaan yhtä aikaa. Neste maistui kirpeältä, hieman mansikkaan vivahtavalta. Alkoholitonta, mutta erittäin hyvää Albuksen mielestä.
Juomat katosivat tonttujen kantamille tarjottimille yhtä pian kuin olivat heidän käsiinsä ilmestyneetkin, ja avausvalssin ensisäkeet alkoivat soida. Albus tunsi sydämensä jyskyttävän. Hän katsoi Camillaa ja tarttui tämän käteen. Sitten hän kumarsi syvään ja kysyi: ”Saanko luvan?”
Camilla niiasi syvään, sitaisi hiussuortuvan korvansa taakse ja vastasi: ”Anna mennä.”
Albus nyökkäsi, vei kätensä tytön selän taakse ja veti hennon vartalon varovasti lähelle itseään. Sitten hän otti tytön käden omalle kämmenelleen kannatellen sitä kuin kukkaa. Tytön hajuveden raikas tuoksu tulvahti hänen sieraimiinsa, ja yhtäkkiä he olivat vaarallisen lähellä toisiaan. Muut parit ympärillä tanssivat jo, mutta he seisoivat vielä paikoillaan, toisiaan katsellen. Sitten Albus otti ensimmäisen haparoivan askeleen eteenpäin ja alkoi liikuttaa heitä musiikin mukana. Aluksi se ei ollut lähelläkään tanssia, vaan enemmänkin jännittynyttä askellusta, mutta hitaasti Albus tunsi rentoutuvansa ja pystyvänsä keskittymään muuhunkin, kuin Camillan käden poltteluun olkapäällään. He liikkuivat kiireettömästi, eleettömästi ja toisiinsa täysin keskittyen ympäri tanssilattiaa. Toiset parit katosivat jonnekin. Albus näki vain Camillan silmät, viimeinkin hän sai uppoutua niiden tummaan, salaperäiseen loisteeseen. Hän oli aina nähnyt Camillan silmissä syvän valtameren, joka hukutti katsojan itseensä. Silloin tyttö hymyili, ja Albus näki jotain uutta Camillan kasvoista, tavasta jolla hän katsoi Albusta. Siihen hymyyn oli kätketty totuus.
Liian pian musiikki hiljeni ja valssi oli ohi. Albus pysäytti heidät ja päästi hitaasti irti tytöstä. Myöskään Camillalla ei ollut kiire irrottautua hänestä. Sitten Albus kumarsi, tyttö niiasi, ja taianomainen hetki oli äkkiä poissa. Albus rykäisi kurkkuaan. ”Mentäisiinkö etsimään Scorpius ja Will? Haluaisin esitellä sinut heidän tanssipareilleen.”
”Jos ei ole muuta vaihtoehtoa”, Camilla vastasi, mutta hymyili kuitenkin kevyesti. Albus tiesi, ettei Scorpius ollut Camillan lempihenkilöitä, mutta he tulivat yleensä hyvin toimeen.
”Hyvä juttu”, Albus sanoi vastaten hymyyn ja lähti johdattamaan tyttöä väkijoukon halki. Pian hän näki tutun nelikon seisovan yhden joulukuusen tienoilla ja vei tytön mukanaan heidän luokseen. Albuksen ja Camillan saapuessa paikalle Scorpiuksen silmät muuttuivat lautasen kokoisiksi ja Willin suu loksahti auki.
”Ja tämän sinä uskalsit pimittää minulta kaksi kokonaista päivää!” Scorpius huudahti. ”Olisihan se pitänyt arvata!” Albus vilkaisi merkitsevästi Dominiqueta ja sai Scorpiuksen hiljenemään.
”Oletteko te kaksi…?” Will änkytti.
”…Tanssipareja. Kyllä ollaan”, Albus sanoi ja vilkaisi Camillaa varoen. Tyttö näytti onneksi vain vähän huvittuneelta. Albus kuuli Nevillen puheen kaikuvan salissa, muttei jaksanut keskittyä sanoihin.
”Mistä te oikein tunnette?” Scorpiuksen vieressä seisova Dominique kysyi.
Albus rykäisi. ”Dominique ja Rose, tässä on Camilla Smith. Camilla, Dominique ja Rose Weasley, he ovat serkkujani”, Albus esitteli sivuuttaen Dominiquen kysymyksen.
”Kyllä minä hänet tiedän. Mutta mistä te tunnette toisenne? Sattumaltako?” Dominique jatkoi sinnikkäästi, ja Camillan suu kapeni viivaksi.
”Me ollaan, öh… vanhoja tuttuja”, Albus vastasi.
Dominique ei näyttänyt tyytyväiseltä, vaan oli juuri avaamassa suunsa vastaväitteeseen, kun Scorpius puuttui keskusteluun. ”Eikö ole muuten outoa, että me ollaan selvin päin? Ja minulla on silti tosi hauskaa! Enpä olisi uskonut, että hauskaa voi pitää ilman alkoholiakin”, hän vaihtoi taitavasti aihetta.
Rose tuhahti kuuluvasti. Will vilkaisi pariaan ja pysyi diplomaattisesti hiljaa, mutta Albus tarttui kiitollisena ystävänsä antamaan oljenkorteen. ”Mietin äsken samaa. On kyllä mahtava fiilis, kaikin tavoin! Eikä kukaan täällä taida edes myydä mitään…?”
Dominique pudisti päätään. ”Ei myy. Me otettiin jo Scorpin kanssa selvää.”
”Ettekä te mitään tarvitsekaan”, Rose tokaisi. Scorpius pärskähti.
”Ja sinäkö muka olet joku puhdas pulmunen meitä haukkumaan?” poika vinoili saaden Rosen punehtumaan.
Nyt oli puolestaan Willin vuoro tehdä aiheenvaihdos. ”Kova juttu muuten se Orapihlajasauva!” hän hehkutti Albukselle.
”Niin on! Muistatteko, kun oltiin viime kesänä niiden keikalla?” Albus kysyi Scorpiukselta ja Williltä.
”Joo! Ihan mieletöntä. Laulajaneiti on hyvännäköinen”, Scorpius huokaisi kiusaten tahallaan Dominiqueta, joka vain pyöräytti silmiään. ”Onko Camilla kuunnellut sitä?” poika osoitti sitten sanansa Albuksen tanssiparille.
”Muutaman kappaleen, kyllä”, Camilla vastasi kirpeä sävy äänessään. Albusta nauratti, sillä hän tiesi bändin olevan tällä hetkellä nuorison kuumimmassa suosiossa, ja myös Camilla oli varmasti kuullut koko levyn läpi useita kertoja. Kyse taisi olla vain periaatteesta Scorpiusta kohtaan.
Scorpius naurahti tytölle. Sitten hän vilkaisi anteeksipyytävästi Albusta, joka kohotti kulmiaan välinpitämättömästi. ”Mennäänkö maistamaan ruokia?” hän ehdotti koko porukalle. Niin he lähtivät raivaamaan tietään kohti ruhtinaallisia ruokakattauksia.
”Kiitos vain kovasti herra taikaministerille mahtavasta puheesta, ja onneksi olkoon palkituille!” James Potterin ääni kaikui salissa, kun viimeinen puhe oli saatu päätökseen. Albus taputti muiden mukana ja kääntyi katsomaan isoveljeään, joka loisti tyytyväisyyttään lavalla. ”Seuraavaksi ovat vuorossa loput kaksi perinnetanssia, jotka tanssitaan peräjälkeen. Nyt pyydän teitä kaikkia vaihtamaan ensimmäisen tanssin jälkeen paria vierustoverin kanssa, mutta varoitan; älkää pojat hukatko omaa daamianne!” James juonsi, heilautti orkesterille kättään, ja hyppäsi alas lavalta vaaleanpunaisessa mekossaan keikistelevän Linda Haftonin viereen. Pari oli aiemmista riidoista huolimatta vieläkin yhdessä. Scorpiuksen ilme kiristyi, mutta hän piti suunsa kiinni.
Sen sijaan Scorpius nousi ylös, kääntyi Dominiquen puoleen ja kumarsi reippaasti. ”Alahan tulla”, hän käski ja tarttui tytön käteen kiskaisten tämän ylös tuolilta.
”Sinä olet oikea tunnelman latistaja!” Dominique valitti Scorpiuksen raahatessa häntä tanssilattialle. ”Mikset voisi olla niin kuin Will?”
Scorpius kääntyi ja väläytti tytölle viekkaan hymyn. ”Koska silloin sinä et pitäisi minusta.”
”Luulet vaan! Entäs jos olenkin salaa tulisesti rakastunut Williin?” Dominique kysyi.
Scorpius kohautti hartioitaan. ”Sitten minun täytyy etsiä uusi nainen. Olenkin katsellut Victoire Weasleytä jonkin aikaa sillä silmällä…”
”Sori, minun siskoni on kihloissa”, Dominique vastasi ja vei kätensä Scorpiuksen niskaan.
”Mistäs tiedät, etten minä ole se onnenpoika?” Scorpius kysyi virnistäen.
”Kukaan selväjärkinen ei viihtyisi niin hyvin sinun seurassasi”, Dominique sanoi. Musiikin ensisäkeet alkoivat soida salissa.
”Väitätkö itseäsi hulluksi?” Scorpius kysyi kulmiaan kohottaen.
”Ehkä”, Dominique vastasi hitaasti. ”Olen hulluna sinuun.”
Scorpiuksen hymy syveni. Hän tarttui tytön lantioon ja veti tämän kiinni itseensä. Dominiquen ote Scorpiuksen kaulasta tiukentui, ja heidän kasvonsa olivat vain ajatuksen päässä toisistaan. Scorpius tuijotti tyttöä syvälle silmiin ja alkoi kieputtaa tätä tanssilattialla. Hän ei sillä hetkellä muistanut mitään McGarmiwan opettamista tanssiasennoista tai –askelista. Hän halusi vain tanssittaa tyttöä siinä hetkessä, vaipua syvemmälle transsiin, johon tyttö häntä päättäväisesti ohjasi. Hän ei ollut varma, kumpi vei ketä tässä tanssissa, mutta todellisuudessa sillä ei ollut mitään väliä. Dominique oli veela, vaikkei kukaan muu sitä uskoisi, Scorpius tiesi sen joka hetki vahvemmin. Tytössä oli selittämätöntä taikaa, josta vain hän sai luvan päästä osalliseksi.
Tanssi jatkui. Scorpius luuli näkevänsä sivusilmäkulmastaan Willin ja Rosen, jotka liitelivät läpi tanssilattian. Sitten hän palasi takaisin Dominiquen kasvoihin, jotka hymyilivät jollekin –ilmeisesti myös Willille ja Roselle. Hänen pitkät silmäripsensä heilahtivat, kun hän sulki silmänsä ja avasi ne uudelleen, katse nyt tiiviisti Scorpiuksessa. He eivät puhuneet mitään koko tanssin aikana, ja kun musiikki loppui, Scorpius irrotti kätensä vastahakoisesti Dominiquen lantiolta, jossa ne olivat olleet koko tanssin ajan. Hän kumarsi tytölle, tällä kertaa paljon fiinimmin, ja tajusi samassa, että hänen oli pakko vaihtaa paria seuraavan tanssin ajaksi. Silloin Albus ilmestyi heidän luokseen Rose mukanaan.
”Camilla tanssii Willin kanssa. Hän ei jostain syystä halunnut tanssia sinun kanssasi”, Albus sanoi ja irvisti Scorpiukselle.
Scorpius tyytyi vain virnistämään. ”Meillä olisi varmasti ollut oikein mukava pieni tanssituokio partnerisi kanssa…”
”Sen sijaan”, Albus aloitti tulkinnanvarainen ilme kasvoillaan, ”Rose haluaa välttämättä tanssia sinun kanssasi, joten luovuta parisi minulle, niin pääsette Rosen kanssa rauhassa aloittelemaan.”
Scorpius vilkaisi Rosea hienoisesti tyrmistynyt ilme kasvoillaan, mutta nyökkäsi sitten Albukselle ja työnsi Dominiquen pojan luo. Sitten hän kumarsi Roselle jäykästi. ”Saisinko jalkanne?” hän kysyi.
Rose tuhahti ja vastasi: ”Siihen se meidän osalta jääkin.” Sitten hän tarttui pojan ojennettuun käteen ja pyörähti hänen eteensä tanssiasentoon. Musiikki alkoi taas soida, nyt paljon nopeatempoisemmin, ja Scorpius yritti keskittyä askelkuvioihin, joita McGarmiwa oli heille viikot takonut muistiin.
He tanssivat jonkin aikaa hiljaa. Sitten Scorpius avasi suunsa. ”No, tanssinko edes puoliksikaan yhtä hyvin kuin Will-kultsi?” hän kysyi virnuillen.
”Varo sanojasi!” Rose tiuskaisi. ”Ja itse asiassa et. Olet surkea. Ihmettelen, että Domie suostuu ylipäänsä tanssipariksesi.”
”Ehkä se ei olekaan tanssitaidoista kiinni, vaan luontaisesta vetovoimasta. Sitä ei voi opetella, Rose-kultaseni”, Scorpius selitti viattomasti. Tyttö sulki silmänsä hetkeksi huokaisten.
”Hän pitää sinusta”, Rose sanoi vakavana. Scorpius ihmetteli äkillistä aiheenvaihdosta. ”Hän pitää sinusta oikeasti. Mutta minä olen ollut Domien ystävä tosi kauan ja tiedän, että hänen sydämensä on särkynyt useammin kuin sinä olet siivonnut huoneesi. Enkä halua, että hän murtuu taas. Joten vaikka hän ansaitsee omasta mielestäni jotain paljon parempaa, niin pidä häntä hyvin. Koska jos särjet hänen sydämensä, lupaan, että revin sinut omakätisesti pieniksi palasiksi, etkä sen jälkeen enää ikinä luo katsettasi yhteenkään tyttöön.” Rose tuijotti Scorpiusta tiukasti.
He tanssivat edelleen, mutta Scorpius ei ollut vienyt enää aikoihin. Hän vain katsoi tyttöä ja tämän sanat jyskyttivät hänen mielessään. Sitten hän nielaisi ja nyökkäsi varovasti, mutta vakavasti. Hänen huojennuksekseen Rose tuntui käsittävän eleen oikein, ja tilanne rentoutui. ”Hyvä”, tyttö sanoi. He tanssivat vaitonaisina loppuun asti, ja tanssin jälkeen Scorpius kiitti punahiuksista tyttöä arvokkaasti. Sitten hän otti vastaan Albuksen luota palaavan Dominiquen, mutta hänen eleensä ja sanansa olivat nyt paljon varovaisempia. ”Oliko Al hyvä tanssipari?” hän tiedusteli. Rose näki muutoksen pojassa ja hymyili tyytyväisenä.
”Hienosti tanssittu, kaikki!” Jamesin ääni kajahti musiikin hiljennyttyä. ”Seuraavaksi onkin vuorossa varmasti illan odotetuin osio. Eli pidemmittä puheitta: lasketaan Orapihlajasauva lavalle! Nyt vähän suosionosoituksia, kiitos!”
Ja niin Albus, Scorpius, Will, Camilla, Dominique ja Rose ryntäsivät vauhdilla suosiotaan osoittaen esiintymislavaa kohti, ja koko porukka sai hyvät paikat melkein eturivistä. Tunnelma oli käsinkosketeltavan viritetty ja malttamaton. Kaikki odottivat innolla suosikkiyhtyettään lavalle. Huuto ja taputuksen meteli olivat korviahuumaavaa. Kun Orapihlajasauvan pitkä, sinilettinen laulajatar viimein astui lavalle, Suuri Sali tuntui räjähtävän liitoksistaan. Hetki, jota kaikki olivat odottaneet, oli käsillä.
”Iltaa, Tylypahka!” laulajatar huusi, ja muu bändi saapui lavalle tervehdyksen saattelemana. ”Me ollaan Orapihlajasauva!” Muita saatesanoja ei tarvittu, kun ensimmäinen kappale räsähti soimaan. Kolme poikaa ja kolme tyttöä yleisön joukossa tanssivat ja huusivat villisti koko keikan ajan.
Ilta eteni nopeasti kohti tappia, eikä kukaan vaikuttanut tippaakaan tylsistyneeltä. Will ja Rose tanssivat loppuun asti, viimeiset hitaatkin. He sulattivat sydämiä ympärillään, erityisesti monet tytöt katselivat haikeina parin hempeää tanssia. He eivät puhuneet toisilleen paljon, mutta heidän silmistään näki, etteivät he voineet saada tarpeeksi toistensa pitelemisestä. Albus ja Camilla istuskelivat sivummalla ja katselivat hekin parin tanssimista.
”Milloin nuo ovat mukamas tutustuneet?” Camilla kysyi Albukselta.
”Pikkuhiljaa syksyn aikana. He ovat aika samanlaisia… Ja näkeehän sen”, Albus vastasi ja heilautti kättään kohti tanssilattiaa.
”Olen aina luullut, että Will on ujo”, Camilla sanoi hymyillen.
”Will… Ei hän ole ujo. Hän on vain ehkä vähän liian varovainen. Jostain syystä vedän sellaisia tyyppejä puoleeni”, Albus sanoi ja vilkaisi Camillaa merkitsevästi.
Camilla tyrskähti. ”Mitä Scorpiukseen tulee…”
”Scorpius nyt on omaa luokkaansa”, Albus vastasi hymähtäen. ”Hän vain on… paras. Meillä on aina jollain tapaa synkannyt. Missä hän muuten on?” Albus kysyi ja kohotti katseensa hieman harventuneeseen väkijoukkoon.
”En tiedä. Eikä oikeastaan paljon kiinnosta”, Camilla sanoi ja veti Albuksen katseen takaisin puoleensa. Samassa Albustakaan ei enää kiinnostanut.
Scorpius ja Dominique katosivat puolen yön aikoihin Suuresta salin hempeästä tunnelmasta. He karkasivat juhlista ja etsiytyivät erääseen tyhjään luokkahuoneeseen. Scorpius päästi tytön edellään sisään hämärään luokkaan ja lukitsi oven perässään. Kääntyessään ympäri hän näki tytön hoikan siluetin kuunvaloa vasten. Tyttö istui pulpetin päällä ja nojasi käsiinsä. Hän nosti vasemman jalkansa viereiselle pulpetille, ja pitkä, vaalea sääri tuli esiin halkion välistä. Scorpius tuijotti näkyä ahnaasti, mutta hillitsi kuitenkin haluansa ja astui muutaman harkitun askeleen tyttöä kohti.
”Miksi sinä tänne halusit?” hän kysyi muina miehinä. Äkillinen hiljaisuus humisi hänen korvissaan. Kuunvalossa hän näki, kuinka tyttö räpsäytti pitkiä silmäripsiään.
”Tietääkseni sinä halusit minut välttämättä mukaasi, karkuun sitä salin yltiösokeroitunutta tunnelmaa, jos muistat”, Dominique vastasi rauhallisesti ja räpäytti silmiään.
Scorpius tuli lähemmäs. Hänen lantionsa oli vain millien päässä Dominiquen paljastetusta reidestä, ja Dominique oli hyvin tietoinen pojan kohoilevista rintalihaksista, leveistä hartioista ja ihon kuumuudesta, joka yhtyi hänen omaansa.
”Yltiösokeroitunut tunnelma”, Scorpius toisti Dominiquen sanat ja laski kätensä tytön reiden viereen, kiduttavan lähelle.
”Salissa siis… oli…” Dominique sanoi hitaasti huokaisten ja hänen silmänsä nauliutuivat Scorpiukseen. Pojan kasvoilla käväisi tutkimaton katse, ja hän vei huulensa niin lähelle Dominiquen huulia, että tunsi tytön lämpimän hengityksen.
”Onko tässä tunnelmassa sitten jokin vialla?” hän kysyi hiljaa.
”Voi olla, etten tiedä vastausta”, Dominique sanoi ja sulki silmänsä hetkeksi. Hän tunsi Scorpiuksen tarttuvan reiteensä vaativasti. Tyttö värisi nautinnosta, joka kulki läpi hänen kehonsa kuin lämmin aalto.
”Tiedätkö nyt?” Scorpius kysyi jännittyneenä. Heidän nenänsä olivat vastakkain, eikä hän laskenut otettaan tytön reidestä.
”Mmm…” Dominique vastasi epämääräisesti ja taivutti päätään taaksepäin.
”Domie… Mekkosi on riuduttava”, Scorpius kähisi tytön kaulaa vasten. Dominiquen kasvoille levisi pirullinen virnistys.
”En voi asialle mitään”, tyttö sanoi ja hänen äänensä oli tyyni, vaikka sisällä vellovat tunteet olivat kuin myrskyisä meri. ”Aiotko tehdä asialle jotain?”
Scorpius henkäisi ja puristi karkailevat ajatuksensa kokoon vielä hetkeksi. Hänen päässään kihelmöi, kun hän vastasi: ”Jos tekisin, Rose saisi tietää.”
Dominique vilkaisi Scorpiusta, kohotti kätensä ja silitti pojan rintaa. Sydämet hakkasivat. ”Oletko ihastunut Roseen?” hän kysyi vakavana.
Scorpius henkäisi. ”Valitettavasti minun pitää tunnustaa…” hän aloitti ja kumartui hitaasti kuiskaamaan tytön korvaan matalalla äänellä: ”Minä olen ihastunut sinuun, Dominique Weasley.”
Tyttö värähti, vetäytyi kauemmas ja tuijotti poikaa silmiin kuin varmistaen juuri kuulemansa sanat todeksi. Sitten hänen silmissään välähti, eikä kumpikaan enää pidätellyt itseään. Tunteet roihahtivat valloilleen kuuman halun valelemina. Poika tarttui tytön kasvoihin. Huulet kohtasivat toisensa kuun kelmeässä valossa pehmeinä, mutta vaativina. Eikä suudelma ollut lyhyt.
Albus ja Camilla tanssivat salissa yhdet hitaat hiljaisuuden vallitessa välillään. He eivät olleet puhuneet paljoa koko illan aikana, mutta molemmat nauttivat silti toistensa seurasta. He katselivat toisiaan silmiin tutkivasti, ja kun tanssi päättyi, Albus ehdotti, että he lähtisivät iltakävelylle ulos. Camilla suostui kyselemättä, ja niin he jättivät tanssilattian ja livahtivat ulos koleaan ilmaan.
Vaikka oli lähes joulu, lunta ei ollut vielä maassa nimeksikään. Kylmä tuulenviima huitaisi heidän ylitseen, kun he astuivat kauemmas linnan kivijalan viereltä. Albus huomasi Camillan värisevän ja kiirehti riisumaan puvun takkinsa ja laskemaan sen varovaisesti tytön hartioille. Tyttö veti sen kiitollisena ylleen, ja Albus tunsi itsensä herrasmieheksi. He lähtivät kävelemään vieretysten, sanaakaan vaihtamatta kohti Tylypahkan portteja. He kävelivät kauas linnan lähettyviltä, aina Kielletyn metsän liepeille saakka. Lenkki herätti molemmissa muistoja entisistä, salaisista retkistä.
”En ole käynyt täällä sitten viime kevään”, Camilla sanoi, kun he saapuivat metsän reunalle. Tyttö kosketti yhtä paksurunkoista tammea, jonka alla Albus muisti heidän useasti istuneen, katseilta piilossa. ”Muistatko, kun kiipesit tuonne?” Camilla kysyi tirskahtaen ja vinkkasi päällään jäätynyttä oksistoa kohti.
Albus punastui häpeästä. Miksi tytön piti muistuttaa kaikesta nolosta… ”Hmm… Valitettavasti”, hän vastasi kierrellen ja kääntyi tuijottelemaan maata, etsien uutta puheenaihetta. Silloin hän näki maassa olevan säännöllisen pyöreän kiven. ”Katso, tuo kivikin on edelleen tuossa”, hän sanoi ja vilkaisi tyttöä.
Camilla tuli hänen viereensä ja katsoi myös kiveä, jonka Albus oli huomannut. ”Muistatko, mikä kivi se oli?” Albus johdatteli hymyillen.
”Kun oltiin niin kurjia ja köyhiä, ettei päästy matkustamaan yhdessä sinne… Mikä se maa nyt olikaan?” Camilla kysyi.
”Suomi”, Albus vastasi heti.
”Niin juuri. Ei päästy matkustamaan Suomeen katsomaan hiidenkirnuja, jotka ovat suosittuja matkailukohteita velhojen ja noitien keskuudessa”, Camilla muisteli ja hymy syveni hänen kasvoillaan. ”Rakastuneet nuoret parit vaeltavat tuntureissa sijaitseville hiidenkirnuille pitkiäkin matkoja, ja nostavat niistä loitsullaan ylös pyöreän kiven, jota he suutelevat yhdessä. Se on vanha taika, ja sen kerrotaan tuovan…” Camillan ääni hiipui, kun arat sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa.
Myös Albuksen kurkkua kuristi. Hän tiesi hyvin, kuinka lause loppui, muttei saanut sanaakaan suustaan. Tilanne oli vaikea. He molemmat tuijottivat harmaata kiveä hiljaisina. Lopulta Camilla kääntyi katsomaan poikaa äärettömillä, tummilla silmillään, ja samassa Albus löysi kadoksissa olleet sanat.
”Sen taian… kerrotaan tuovan ikuista rakkautta pariskunnan välille”, hän sanoi hitaasti, ja näki nyt Camillan kasvojen suorat ääriviivat selkeästi. Kuu oli tullut pois pilvien takaa. Maa kylpi hopeisessa valossa, ja tammen alle satoi hopeisia valonsäteitä lehdettömien oksien väleistä.
Camilla katsoi Albusta intensiivisesti ja kääntyi hänen eteensä. He seisoivat vastatusten ja Camillan silmät hohtivat ja rinta kohoili odotuksesta. Albusta huimasi, kun hän tajusi, mitä uskaltautuisi pian tekemään. Vaikka hän oli halunnut tätä kuukausia enemmän kuin mitään muuta, se ei enää ollutkaan niin itsestään selvää. Tämä ilta tulisi muuttamaan monia asioita heidän kummankin elämässä, kääntäisi heidän maailmansa taas kerran päälaelleen. Silloin Camilla henkäisi syvään ja sanoi: ”Tuo on meidän kivi. Me suudeltiin sitä yhtä aikaa ja heitettiin se alas puusta. Meidän piti rakastaa niin kauan, kunnes kivi särkyy.”
Albus olisi halunnut pitkittää tuota hetkeä vielä vähän, muttei kyennyt enää. ”Se on edelleen ehjä”, hän sanoi ja hänen suitsittu itsehillintänsä petti ja peitti alleen kaiken arkuuden. Hän upotti kätensä Camillan mustaan tukkaan ja painoi huulensa tytön raotetuille huulille. Puvun takki valahti maahan, kun Camilla taivutti itseään taaksepäin antautuen suudelmaan. Tuntui, ettei ollut kulunut päivääkään niistä ajoista, jolloin he olivat olleet onnellisesti yhdessä. Albus muisti edelleen kaiken; tytön tuoksu, maku ja ihon pehmeys palasivat kirkkaina hänen mieleensä. Hän ei ollut unohtanut mitään, muistot olivat vain lokeroituneet jonnekin silloin, kun tyttö oli jättänyt hänet. Hän tiesi, että kukaan ei koskaan pystyisi viemään noita asioita häneltä.
”Jääprinsessa”, Albuksen huulilta karkasi suudelmien lomassa. Hän liu’utti käsiään pitkin tytön selkää, joka tuntui niin epätodellisen hauraalta. Hän puristi sormensa tytön lapaluille, jotka kohosivat selästä kuin enkelin siivet. ”Älä jätä minua enää”, hän sanoi karheasti.
Camilla painoi huulensa kevyesti pojan ylähuulelle ja nosti leukaansa. ”En pystyisi”, hän huokaisi ja taivutti selkäänsä kaarelle niin, että Albus tunsi tytön kevyen painon käsivarsillaan.
Albus tuli tyttöön kiinni ja viiletti huuliaan tytön mekon olkaimen viertä pitkin alaspäin. Yössä kuului Camillan terävä henkäisy, ja hän työnsi rintansa Albuksen huulia vasten. Albus tarttui tytön niskaan ja käänsi tämän pään itseään kohti. Sitten hän sulki silmänsä ja etsi tytön huulet nautinnollisesti hamuillen. Camilla nosti toisella kädellä mekkonsa helmaa ja kietoi sitten hitaasti jalkansa vuorotellen Albuksen lantion ympärille. Albus nosti tytön vahvaan syleilyyn ja kädet edelleen lapaluita puristaen hän painoi heidät vanhaa tammea vasten. Camilla äännähti kimeästi osuessaan puuhun, muttei kivusta. Sitten he alkoivat liikuttaa lantioitaan suudelmien tahdissa, eikä kumpikaan tuntenut enää ilman kylmyyttä. Heidän vartalonsa hankautuivat toisiaan vasten. Se oli eroottisin hetki Albuksen elämässä. Sillä hetkellä hän oli hyvin kiitollinen siitä, että hänen syksynsä oli ollut täynnä kiviä.
Tuon ja monen muun ihanan hetken jälkeen Albus saattoi Camillan kiireettömästi takaisin tyrmille. Matkalla he keskustelivat monista asioista ja hukkuivat välillä kiihkeisiin suudelmiin. He hyvästelivät toisensa vastahakoisesti Luihuisten oleskeluhuoneen ovella. Kumpikaan ei olisi halunnut vielä erota toisistaan. ”Kiitos illasta” Albus kiitti edessään seisovaa tyttöä.
”Kuin myös”, Camilla vastasi ja hymyili kainosti. Albus olisi voinut sulaa tuon hymyn edessä. Hän rakasti tytön salaperäisyyttä ja tiettyä hiljaista voimaa, joka tytössä oli. Hän oli aina pitänyt siitä, ettei Camillan kanssa tarvinnut puhua pakotetusti, vaan oli lähes luonnollisempaa vain olla hiljaa.
”Sait minut ymmärtämään monia asioita”, Albus sanoi ja katsoi tyttöä silmiin, ”Muun muassa sen, etten voi elää ilman sinua.”
Camillan hymy syveni. ”Minä tajusin myös monia asioita”, hän sanoi ja silitti Albuksen poskea. Sitten hän suukotti poikaa kevyesti huulille ja jäi siihen hetkeksi. Lopulta hän vetäytyi pois ja Albus katsoi tyttöä pieni hymy kasvoillaan, hieman arasti.
”Nähdään huomenna”, Camilla sanoi vastaten pojan sanattomaan kysymykseen.
Tyttö kääntyi, kuiskasi salasanan Luihuisten käärmeenpäälle, ja sulki oleskeluhuoneen oven perässään vilkaistuaan ensin hymyillen Albusta, joka jäi seisomaan yksin tyhjään tyrmäkäytävään tytön poistuttua. Albus ei kuitenkaan tuntenut oloaan vähääkään yksinäiseksi, vaan hän lähes tanssi portaat ylös kohti kuudetta kerrosta. Hän oli niin onnellinen, että ohitti matkallaan jopa Artemis Flintin, joka suuteli tunnistamatonta kalpeaa tyttöä kolmannen kerroksen portaikon päässä, ilman, että kirosi tätä, vaikka tilaisuus olisikin ollut oiva. Albus vain hymyili ja riensi pitkin käytäviä sydän ilosta pullollaan. Ja uudelleen ja uudelleen hän kiitteli mielessään rehtori McGarmiwaa, joka oli päättänyt järjestää heille maailman ikimuistoisimmat joulutanssiaiset!
-
Jäänyt viime luku kommentoimatta, mutta nyt pääsin lukemaan joulutanssiaisista!
Huh, olihan se pitkä luku, mutta kyllä sen nyt jaksoi lukea. Pääasiat jäi ainakin mieleen, jos ei muuta. Muutenkin koko luvussa kiinnitettiin huomiota sen ulkoasuun ja kuvailuun, tai sellasen mielikuvan mä sain.
Heti luvun alussa mä oikeen eläydyin siihen. Tytöt hyperventiloi ja valmistautuu kolme tuntia, poikia ei kiinnosta koko juttu...paitsi sitten kun tanssiaisiin oli alle tunti. :D Kaikki tuntu olevan kovin turhamaisia, no sallittakoot se tanssiaisten takia
Hyvin oli kuvailtu tanssit, tosin tässä kohdassa tuli väärinymmärryksiä, koska oon väsyny:
...James juonsi, heilautti orkesterille kättään, ja hyppäsi alas lavalta vaaleanpunaisessa mekossa... Luulin, että lause päättyy tohon, mutta se olikin Linda, jolla se mekko oli. Hyvä niin! :D
Orapihlajasauvakin pääsi paikalle, ja taas sä oot keksinyt hyvän nimen.
Albuksen ja Camillan juttu meni vähän ohi, mutta tykkäsin kyllä luvusta. Kiitos! :*
-
Hei!
ansku1: Kiitos jälleen kovin paljon kommentista! Joo, minullekin tulee vähän sellainen olo, että erityisesti tyttöjen persoonat jollain lailla muuttuvat tanssiaisissa turhamaisemmiksi. Reps. XD James ja vaaleanpunainen mekko... Hyvä idea!
A/N: Juhlien jälkeinen päivä on yleensä vähän down, mutta Albus ei anna väsymyksen lannistaa, vaan käy selvittämään Siriuksen syvimpiä salaisuuksia. Aikansa pohdittuaan hän suuntaa hyvin yllättävän henkilön puheille; Siriuksen entisen tyttöystävän. Ensin käydään kuitenkin jouluostoksilla.
Tähän liittyen kolmannessa ja viimeisessä hahmoesittelyssä valokeilassa on Stina Loneline os. Havans.
Tarina lähestyy pikku hiljaa loppuaan. Kommenttia, mielipidettä? :)
______________________________________________________________________
Seitsemästoista luku
Stinan salaisuus
Sinä aamuna Tylypahka nukkui myöhään. Etenkin yläluokkalaiset olivat niin väsyneitä edellisillan juhlista, ettei juuri ketään näkynyt aamiaisella. Linna oli vielä yhdentoista aikaan hyvin hiljainen, sillä myös maalaukset olivat päättäneet ottaa vähän pidemmät torkut. Ulkona tuprutti lunta, mutta päivä tuntui pikkuhiljaa seestyvän kirkkaaksi.
Albus havahtui noihin sitkeisiin aamuauringon ensi pilkahduksiin. Huone oli hiljainen ja viileä. Hän siristeli silmiään ja venytteli kauan kohti kattoa. Jäseniä tuntui kolottavan edellisiltaisen tanssimisen jäljiltä. Ilta oli ollut mitä mahtavin. Muistot kiemurtelivat hitaasti hänen mieleensä, ja päällimmäiseksi hänen ajatuksiinsa jäi Camilla. Albusta jännitti ajatellessaan, mitä uutta eilisen käännekohdat toisivat heidän elämäänsä. Vatsanpohjassa kipristeli kuin pikkupoikana, ja hän räväytti silmänsä auki. Valkoinen katto näytti kimmeltävän auringonvalossa, ja ilma tuoksui hyvälle. Albus tunsi itsensä pirteämmäksi kuin koskaan.
Hän pongahti ylös sängystään ja etsi housut jalkaansa. Sitten hän hypähti Scorpiuksen sängylle, jossa poika kuorsasi äänekkäästi vällyjen alla. Albus vetäisi peiton hänen yltään ja huudahti: ”Herätys, prinsessa!”
Scorpiuksen kuorsaus katkesi ja hänen suustaan kantautui käsittämätöntä muminaa. Sitten poika hapuili peittoaan jalkojensa vierestä ja veti sen takaisin ylleen. Albus tuhahti turhautuneena, tarttui Scorpiuksen hartioista kiinni ja ravisti häntä voimiensa takaa. ”Ala nyt herätä!” hän vaati.
Scorpius huokaisi silmät ummessa. ”Ole hiljaa, Al. Haluan nukkua”, hän sanoi.
”Ei kun nyt YLÖS”, Albus käski ja silloin hänellä välähti. ”Kello on jo yli puolen päivän ja Dominique on tulossa käymään ihan pian.”
”Mitä?!” Scorpius rääkäisi ja hyppäsi salamannopeasti istumaan sängylleen.
”Kyllä vaan. Alahan pukea, ettei Domie näe mitään sopimatonta”, Albus kannusti virnistäen paljastavasti.
Scorpiuksen katse muuttui hölmistyneestä kiukkuiseksi. ”Vihaan sinua”, hän sanoi.
Albus katsoi ystäväänsä huvittuneena kulmat koholla ja pian myös Scorpiuksen suupielet nykivät. ”Mitä eilen tapahtui?” Scorpius kysyi kiinnostuneena.
Albus oli odottanut kysymystä, muttei ollut valmistautunut vastaamaan. Nyt hän vain istui hiljaa paikoillaan ja hänen kasvoilleen levisi typerä, leveä hymy.
”Ahaa…” Scorpius sanoi tietäväisesti. ”Hän vaikutti ihan entiseltään minun mielestäni. Pussasitteko te?”
Albus nyökkäsi ja vaalea puna levisi hänen kasvoilleen. Tytöstä oli vaikeampi puhua, kuin hän oli arvannutkaan. Hän nielaisi. ”Me käytiin kävelyllä ja… juteltiin asioita halki ja sellaista… Luulen, että me ollaan nyt samaa mieltä asioita.”
Scorpius virnisti. ”Jokos te olette yhdessä?”
”Tavallaan.”
”Hienoa, kaveri. Minähän sanoin aina, että te kuulutte yhteen”, Scorpius kehaisi. ”Camillassa on asennetta.”
Albus hymyili edelleen leveästi. Hän vilkaisi ulos ikkunasta, jossa lumisade oli jokin aika sitten lakannut. Oli tulossa hieno päivä. Juuri, kun hän oli saanut ajatuksensa järjesteltyä ja kääntynyt kysymään Scorpiukselta, kuinka hänen iltansa oli sujunut, hänet keskeytettiin.
”Huomenta”, kuului toivotus Willin pedin suunnalta. Albus ja Scorpius kääntyivät katsomaan poikaa, joka kiemurteli ylös sängystään. Will näytti hyvin kankealta, mutta silti samalla vetelältä kuin makaroni.
”Huomenta vain sinullekin. Et näytä voivan kovin hyvin”, Scorpius sanoi huvittuneena.
”Päinvastoin! Olen elämäni kunnossa”, Will sanoi ja huokaisi. ”Minä pussasin Rose Weasleytä.”
”No, jo oli aikakin”, Scorpius vastasi.
”Ja minusta tuntuu, että me seurustellaan”, Will jatkoi ja tuijotti jonnekin kaukaisuuteen utuisin silmin.
”No, JO OLI AIKAKIN.”
”Eikö teillä ole muuta sanottavaa?”, Will kysyi hivenen loukkaantuneena. ”Vatsaani vääntää ja tuntuu, kuin voisin pyörtyä joka hetki.”
”Voi olla vatsatautia. Käy lääkärissä.”
”Scorpius Malfoy, minä vihaan sinua!”
Albus pidätteli nauruaan. ”Jätä Will rauhaan, Scorp”, hän sanoi ja jatkoi, ”Sen sijaan minua kiinnostaa, mitä sinun ja Dominiquen välillä on meneillään.”
”Ei mitään”, Scorpius totesi ja kohotti leukaansa. ”Se nainen on kiero.”
”Sittenhän te olette samanlaisia”, Will pisti väliin.
”Te katositte jonnekin yhdentoista aikoihin?”, Albus johdatteli.
”Entä sitten? Hän kävi hermoilleni ja työnsin hänet lumihankeen”, Scorpius vastasi.
Albus virnisti. ”Taisit työntää häntä aivan johonkin muuhun…”
Scorpius tyrskähti nauruun, mutta hänen kasvoillaan helotti paljastava puna. ”Ystäviä eduilla, ei kun hupsis?” hän sanoi lopuksi ja virnisti. Albus pyöräytti silmiään ja alkoi etsiä sukkaansa.
”Tiesittekö muuten, että tänään on Tylyahon jouluvierailupäivä?” Will, joka oli aina perillä kaikista koulun tapahtumista, kysäisi. He olivat matkalla lounaalle ja oppilaita kuhisi heidän ympärillään. Melkein päätön Nick näkyi viihdyttävän ykkösluokkalaisista koostuvaa joukkoa portaikon alapäässä.
”Ainiin!” Albus voihkaisi. ”Pitäisi lähteä ostamaan joululahjoja… Mennäänkö kolmestaan?”
”Minulla on parempi idea”, Scorpius sanoi, ”Pyydetään Dominique, Rose ja Camilla mukaan ja lähdetään porukalla.”
Albus hätkähti ja sanoi: ”Luuletko, että siitä tulisi mitään? Enkä usko, että Camilla edes lähtisi mukaan…”
”Kuulostat ihan ykkösluokkalaiselta! Se selviää kokeilemalla. Lopeta tuo maitoilu ja ole normaali”, Scorpius painosti.
”Niinpä. Ruuan jälkeen kysytään”, Will vahvisti.
Albus ei vastannut mitään. Häntä jännitti liikaa jo koko ajatus. Kun he saapuivat Suureen saliin, Albus oli hiukan saanut koottua ajatuksiaan, mutta Luihuisen tupapöytään vilkaistessaan ne kaikki sekoittuivat uudelleen. Camilla istui lounaalla parin tyttökaverinsa kanssa ja he keskustelivat kiihkeästi jostain, mutta kun Albus saapui salin oviaukkoon, tytön pää kääntyi heti kohti poikaa. Heidän katseensa kohtasivat ja Albus tunsi punastuvansa. Camilla kuitenkin hymyili iloisesti ja samassa myös hänen kaverinsa huomasivat Albuksen. Tytöt vaihtoivat tietäväisiä katseita keskenään ja alkoivat töniä Camillaa ilkikurisesti. Katsekontakti Albuksen ja Camillan välillä särkyi, kun tyttö joutui keskittymään ystäviinsä, jotka eivät tahtoneet jättää häntä rauhaan. Albus, Scorpius ja Will asettuivat istumaan vapaille paikoille Rohkelikkopöydän päähän, mutta Albus vilkuili yhä Camillaa. Myös Will oli huomannut salissa jotain kiinnostavaa.
”Rose ja Dominique ovat tuolla!” hän sihahti Scorpiukselle ja huiskutti vastapäiseen Korpinkynnen pöytään, jossa uupuneen näköiset tytöt aterioivat kanakastiketta ja riisiä. Willin huomatessaan Rose vilkutti ujosti hymyillen takaisin, mutta Dominique käyttäytyi liian neutraalisti. Myös Scorpius esitti parhaansa mukaan välinpitämätöntä. Albus tyrskähti seuratessaan parin toimintaa.
”Oletteko kenties riidoissa?” Albus tiedusteli ystävältään hymyillen.
”Mitä? No ei olla”, Scorpius vastasi ja kohensi ryhtiään.
”Yritättekö te sitten esittää toisillenne vaikeasti tavoiteltavaa?” Albus kysyi.
”Ei nyt niinkään”, Scorpius vastasi. Sitten hän hymyili itsekseen ja jatkoi: ”Ei vain ole mitään tavoiteltavaa enää.”
Albus nauroi. Sitten hän vilkaisi taas Luihuisen pöytään, ja yritti etsiä katseellaan Camillaa toisten joukosta. Pian hän huomasikin kolme tyttöä, jotka olivat tekemässä lähtöä. Keskimmäisenä heistä oli Camilla, joka nousi juuri ylös pöydästä. Tyttö kuiskasi jotain kaverilleen, joka nyökkäsi ja lähti kohti salin oviaukkoa kolmas tyttö mukanaan. Camilla jäi yksin ja tapasi Albuksen katseen. Albus hätkähti ja kohensi hiukan ryhtiään. Camilla kohotti kulmiaan ja viittoili sitten poikaa luokseen. Albus nousi yllättyneenä ylös pöydästä ja lähti kohti Luihuisen pöytää. Will ja Scorpius jäivät tuijottamaan kiinnostuneena pojan menoa.
Päästessään Camillan luo Albus tunsi sydämensä jyskyttävän, mikä saattoi hyvinkin johtua ympärillä tuijottavien luihuisten silmäpareista. Camillan ilme oli kuitenkin tutkimaton ja kun hän puhui, hänen äänensä oli hyvin hiljainen. Ulkopuoliset eivät kuulleet mitään.
”Tiedätkö, mikä päivä tänään on?” hän kysyi ja katsoi Albusta kulmiensa alta.
”Tylyahon vierailupäivä?” Albus ehdotti asiaa, joka tuli hänelle ensiksi mieleen, sillä seuralaispyyntö pyöri hänen kielenkärjellään.
”Ahaa”, Camilla sanoi nyökäten.
”Lähtisitkö kanssani Tylyahoon?” sanat karkasivat Albuksen huulilta ja samassa hän tunsi punastuvansa uudelleen.
Camilla naurahti ja kosketti ohimennen Albuksen kättä. ”Olin juuri kysymässä samaa”, hän sanoi ja muikisti suutaan, ”Mielelläni.”
”Hienoa! Hyvä kuulla”, Albus takelteli ja tunsi helpotuksen valuvan kehoonsa. Sitten hän yritti järjestellä sanojaan. ”Ööh… Siinä on vain yksi juttu…”
”No?” Camilla kysyi kohottaen kulmiaan.
”Will ja Scorpius haluaisivat lähteä myös Rosen ja Dominiquen kanssa mukaan. Tai siis… Ei se tarkoita sitä, että niiden kanssa pitäisi koko ajan olla, mutta…”
”Hmm…” Camilla näytti epäilevältä.
”Se ei ollut minun ideani. Olisin halunnut lähteä kanssasi kahdestaan”, Albus puolustautui ja yritti miettiä, mitä sanoisi seuraavaksi.
”Ei se mitään. Siitä voi tulla ihan hauskaa. Oikeastaan on mukava tutustua ystäviisi paremmin, ja… toivottavasti Malfoy osaa käyttäytyä”, hän lisäsi vielä loppuun virnistäen.
Albus huokaisi helpotuksesta. ”Toivon ihan samaa”, hän sanoi.
”Nähdään tunnin kuluttua eteisaulassa.”
Eteisaula oli tupaten täynnä häliseviä oppilaita, kun Albus, Scorpius ja Will saapuivat sinne. Kaikki vanhemmat oppilaat halusivat piristää lauantaipäiväänsä ja lähteä viettämään aikaa Tylyahoon. Albus tervehti lähes jokaista vastaantulijaa, mutta eräs henkilö sai hänet pysähtymään hetkeksi. Hän hymyili iloisesti tummatukkaiselle tytölle, ja he halasivat varovasti.
”Terve, Loula. Olet päässyt jo pois sairaalasiivestä”, hän sanoi tytölle, joka hymyili hänelle lämpimästi. Loulan vasen käsi oli tuettu kantositeeseen ja kasvoilla näkyi vielä parin parantuvan haavan jäljet. Silti tyttö oli pirteä, oma itsensä.
”Olen minä! Söpöttäjä-Stina sanoi, että olen parantunut ennätysajassa ja laski minut tänä aamuna takaisin omaan tupaan. En kuitenkaan saa vielä kahteen viikkoon urheilla, istua pitkiä aikoja paikoillaan tai huutaa. Oli silti ihanaa syödä pitkästä aikaa Tylypahkan aamiaista!” Loula hehkutti ja taputti vatsaansa.
”Uskon. Eli treenit voi jatkua normaalisti joulun jälkeen, hyvä homma”, Albus nyökkäsi tyytyväisenä.
”Joo, onneksi! En olisi kestänyt, jos tässä menisi kauemmin. Mitä tekisinkään ilman joka kuukautista Luihuisen rökitysnäytöstämme?” Loula kysyi, ja he molemmat nauroivat.
”Toivottavasti he eivät syö kamalasti jouluna, etteivät luudat katkea alta, vaikka ei se kyllä ollut kaukana tänä syksynäkään”, Albus jatkoi vitsiä hymyillen ilkikurisesti.
”Niinpä, sillä sitten se olisi jo liian helppoa”, Loula hytkyi naurusta ja piteli kipeää kylkeään. Sitten hän vakavoitui hiukan ja kysyi Albukselta: ”Mitenkäs tanssiaiset menivät? Kuulin, että olit löytänyt parin, etkä ketään ihan tavista…”
Albus hymyili vaivaantuneesti ja hieroi niskaansa. ”Joo. Camilla on kyllä luihuinen, mutta olen tuntenut hänet kauan, ja hän on hyvä tyyppi”, hän kertoi.
Loulan silmät kapenivat viiruiksi. ”Veljeilet vihollisen kanssa. Ei kai hän utele pelitaktiikoitamme?”
”Ei tietenkään. Ei hän huispaa”, Albus vastasi. ”Me jutellaan muista jutuista…”
”Niinkö?” Loula kysyi. Sitten hänen kasvoilleen hiipi vino hymy. ”Oletteko te yhdessä?”
Albusta kuumotti. Loula oli liian hyvä ihmistuntija. ”Ei me…” hän aloitti, muttei keksinyt, miten jatkaa.
Samassa hän kuuli takaansa äänen: ”Hei, Albus.”
Albus hätkähti ja kiepsahti katsomaan. Hänen takanaan seisoi Camilla, tummat hiukset korkealla poninhännällä ja lyhyt untuvatakki yllään. Tyttö katseli Loulaa kiinnostuneena.
”Hei, Camilla”, Albus sanoi ja mietti, kuinka kauan tyttö oli seisonut siinä kuuntelemassa. Sitten hän vilkaisi Loulaa, joka tuijotti Camillaa vähintään yhtä kiinnostuneena takaisin. Albus tunsi olonsa tukalaksi ja koetti saada tilanteen tasoittumaan. ”Tässä on Loula, meidän joukkueen jahtaaja”, hän esitteli tytölle varovaisesti.
”Ahaa”, Camilla vastasi hitaasti, värittömästi. Sitten hän tuli Albuksen vierelle ja liu’utti kätensä Albuksen käsivarren ympäri. Albus karahti samassa punaiseksi tajuttuaan tytön liikkeen, ja Loula kohotti kulmiaan.
”Ettepä…”, Loula sanoi huvittuneena, ja Albus tajusi hänen jatkavan heidän aiempaa keskusteluaan. Albus ei osannut vastata mitään, Camilla oli hiljaa, ja Loula vain hymyili viekkaasti ja piti tahallaan kiduttavan pitkän tauon. Sitten hän sanoi: ”Hauskaa Tylyahon reissua teille, ja jutellaan myöhemmin lisää, Al.”
Albus huokaisi hiljaa ja nyökkäsi onnellisena. Loula vain iski silmää ja lähti kapuamaan portaita ylös heidän ohitseen. Albus katsoi hetken tytön perään. Sitten hän kääntyi katsomaan vieressään seisovaa Camillaa, joka hymyili tyytyväisenä itsekseen. Äskeisestä huolimatta Albus tunsi olevansa iloinen, että tyttö oli siinä ja uskalsi myös näyttää sen muille.
Silloin Camilla kääntyi katsomaan häntä. ”Onko Loula hyväkin ystäväsi?”
”Joo”, Albus vastasi kevyesti punehtuen. ”Olisin aluksi mennyt hänen kanssaan tanssiaisiin, mutta hän loukkaantui huispatessaan.”
Camilla kohotti kulmiaan. ”Olinko minä kakkosvaihtoehto?” hän kysyi.
Albus mietti hetken, kuinka asettelisi sanansa ennen kuin vastasi: ”Et. Loula oli kakkosvaihtoehto sinun jälkeesi.”
Camillan kasvoille levisi tyytyväinen hymy, ja hän nykäisi pojan mukaansa. ”Mennäänkö?”
”Joo. Scorpius ja Will taitavat olla tuolla”, Albus sanoi ja osoitti kohti oviaukkoa, jossa näkyi neljän henkilön rykelmä. Pojat olivat tainneet jo löytää Dominiquen ja Rosen.
Kun he saapuivat paikalle, toiset tervehtivät heitä asiallisesti. Camilla oli jo päästänyt irti Albuksen käsipuolesta, mutta heidän välillään oleva tietty jännite näkyi silti ulospäin. Rosen ja Dominiquen kasvoilla käväisi omituisia ilmeitä, mutteivät he sanoneet mitään. Sen sijaan Scorpius avasi suunsa, ja Albus meinasi tappaa hänet sillä seisomalla.
”No, saapuivathan ne toisetkin kyyhkyläiset viimein! Puluparvi kasassa, joten eiköhän lähdetä?” hän täräytti, ja Will, Dominique ja Rose repesivät nauramaan.
”Ole hiljaa, tai en lähde sinun kanssasi minnekään”, Albus tiuskaisi ja vilkaisi säikähtäneenä Camillaa. Hänen yllätyksekseen tyttö kuitenkin hymyili ja tuijotti Scorpiusta pisteliäästi. Scorpiukselta katse ei jäänyt huomaamatta ja hän virnisti takaisin ilkikurisesti.
”Minusta on kivaa lähteä isommalla porukalla. Onhan kaikilla lupalaput mukana?” Will kysyi.
”Minusta on ihmeellistä, että meidän pitää näyttää vieläkin lupalappuja joka ikinen kerta, kun astutaan Tylypahkan muurien ulkopuolelle. Eikö niille jo riitä ne minun aiemmat kolmekymmentä lupalappua? Mitähän ne edes tekee niillä? Polttavat varmaan juhannuksena…” Dominique marisi.
”Sinulta on ihan hyvä pyytääkin lupalappu ja lähettää se varmuuden vuoksi vielä suoraan rehtorin kansliaan. Ei ole kerta eikä pari, kun sinut on löydetty hortoilemasta ympäri kylää yksinään”, Scorpius sanoi virnuillen.
”Ei se tee minusta vammaista, etten osaa vieläkään liikkua niillä sokkelokujilla, jotka on sitä paitsi kaikki ihan samannäköisiä”, Dominique vastasi loukkaantuneena.
”Kröhöm”, Rose keskeytti alkavan kahinan. ”Voidaanko me nyt jo pian lähteä, vai seisotaanko tässä koko loppupäivä?” hän kysyi pisteliäästi.
”Mennään vaan”, Scorpius vastasi, ”mutta pitäkää silmällä tätä blondia tässä, koska minä en välttämättä joka hetki ehdi.”
Tylyaho oli valkoinen. Edellisenä yönä oli satanut paljon lunta ja kaikki katot, jalkakäytävät ja lyhtypylväät olivat ohuen lumikerroksen peitossa. Kuusikon saapuessa kylään, ilma oli edelleen kirkas ja taivas sininen. Kadut vilisivät Tylypahkan oppilaita ja kaikki liikkeet pienimmistä putiikeista lähtien tuntuivat olevan auki. Oli meneillään kiireisin joulusesonki ja ihmiset kantoivat kasseja käsissään. Myös torilla järjestettiin ohjelmaa; oli makkaranpaistoa, pari myyntikojua ja kääpiöistä koostuva joululaulukuoro lauloi korokkeella kuuluvasti. Aukiolle tullessaan Rose kipitti suoraan käsin tehtyjä koruja myyvän kojun luo. Will seurasi mukana ja hänen jäljessään tulivat toiset.
”Katso, Will! Eikö olekin hieno?” Rose huudahti ja heilutteli kädessään hopeista, hevoskotkaa esittävää riipusta. ”Ja vielä käsin tehty…”
Myös Dominique meni Willin mukana tutkimaan Rosen löytämää korua.
”Haluaisitko sen?” Will kysyi Roselta, joka hymyili juuri sen näköisenä, kuin olisi juuri toivonut Willin kysyvän niin.
”Haluaisin… Mutta ei sinun tarvitse oikeasti”, hän sanoi ja pyöritteli korua käsissään kainosti. Albus ja Scorpius vilkaisivat toisiaan, ja Scorpius pyöräytti silmiään.
”Ei se ole kallis, ja jos todella pidät siitä, niin tietysti ostan sen sinulle”, Will sanoi hymyillen ja kaivoi rahansa esiin.
”Voi kiitos, Will”, Rose sanoi ja otti vastaan myyjän antaman pussin riipukselle. ”Korvaan tämän sinulle”, hän jatkoi ja otti poikaa kädestä kiinni.
”Ei sinun tarvitse…” Will sanoi punehtuen.
”Mennäänkö jonnekin kahville ennen jouluostoskierrosta?” Dominique kysyi suureen ääneen.
”Kannatan! Kolmeen?” Scorpius ehdotti, ja muut nyökyttelivät. Niinpä he suuntasivat yhteistuumin kulkunsa kohti vanhaa Kolmen luudanvarren baaria.
Myös baarissa oli tungosta. Ihmeen kaupalla he löysivät vapaan pöydän ikkunan vierestä ja pakkautuivat kaikki sen ympärille. He tilasivat perinteiset kermakaljat ja ne eteensä saatuaan istuskelivat kiireettöminä, mukavia rupatellen yhdessä. Heihin luotiin eri puolilta baaria kummastuneita silmäyksiä, mutta Albus alkoi olla jo tottunut siihen, eikä se häirinnyt häntä enää paljon. Myös Camilla vaikutti tyytyväiseltä oloonsa ja kuunteli hymyillen jopa Scorpiuksen huonoja vitsejä. He istuivat Albuksen kanssa vieretysten ja pojan käsi etsiytyi pöydän alla vaivihkaa tytön kädelle. Camilla säpsähti hiukan ja katsoi sitten Albusta. Ujo hymy hiipi Albuksen kasvoille ja ilokseen hän sai tytöltä vastauksen.
Samassa hän kuuli takaansa kolean äänen: ”Camilla, mitä sinä oikein sekoilet?”
Albus veti vaistomaisesti kätensä pois Camillan kädeltä ja kääntyi katsomaan puhujaa. Hän näki takanaan vankasti seisovan pojan, jonka tummat hiukset oli sliipattu geelillä taakse ja jonka kaapu kiilteli puhtauttaan. Artemis Flint tuijotti kylmästi kohti Camillaa, joka oli jännittynyt patsaaksi Albuksen vierelle. Hetken kuluttua tyttö katsoi Albusta neuvottomana, eikä Albus kuollakseenkaan tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Hänen vain teki mieli nousta ylös ja vetää poikaa turpaan. Vaivoin hän sai kuitenkin hillittyä itsensä.
Silloin yllättäen Scorpius nousi ylös pöydästä ja katse, jonka hän loi Flintiin, oli murhaava. ”Hän on meidän kanssamme nyt. Eikö niin?” hän sanoi ja vilkaisi Camillaa odottavasti.
Camilla tuijotti poikaa hetken ja nyökkäsi sitten lyhyesti. Albus tunsi käsiensä hikoavan.
”Joten, voitko jättää meidät rauhaan? Jos saan pyytää”, Scorpius sanoi hitaasti. Se oli kaikkea muuta kuin pyyntö.
Flintin silmät kapenivat viiruiksi, ja hänen katseensa kulki Scorpiuksesta Camillaan ja takaisin. Sitten hän karaisi kurkkuaan ja oli selvästi sanomassa jotakin mutta silloin hänen kasvoilleen hiipi pieni, kiero hymy. Yhtäkkiä hän vain kääntyi ja lähti takaisin kohti omaa pöytäänsä tummanvihreä talviviitta hulmuten. Kolme poikaa ja kolme tyttöä jäivät tuijottamaan hänen peräänsä tuikeasti. Camillan ilme oli kaikista jäisin, mutta hänen kasvoiltaan paistoi myös pieni huolenpoikanen, josta Albus ei pitänyt ollenkaan. Kiusallinen tunnelma ei tuntunut menevän ohi, vaikka Rose ihmettelikin ääneen, kuinka joku saattoi olla niin epäkohtelias. Camilla vain pyöritteli kermakaljatuoppiaan mietteisiinsä vaipuneena. Jonkin ajan kuluttua keskustelu onneksi virkosi hieman.
”Outoa, että meitä on näin monta, ja niin monesta eri tuvasta”, Dominique mietti ja katseli muita arvioiden. ”Ja ollaan me ihan erilaisiakin. Albus on hauska, Camilla on rauhallinen, Rose on napakka, Will on superfiksu ja Scorpius täysi pelle”, hän kuvaili.
”Ja sinä olet idiootti”, Scorpius antoi takaisin.
”Joo-o, ollaan me aika monenkirjava porukka. Ei heti uskoisi”, Albus sanoi.
”Mitähän meistä puhutaan koulussa?” Rose pohti.
”Puuskupuhissa luullaan, että Dominique ja Rose ovat molemmat Scorpiuksen naisia, tai niin ainakin kuulin yhden porukan puhuvan. Ja meidän tuvassa ollaan sitä mieltä, että Scorpius on maksanut teille kahdelle siitä, että liikutte hänen kanssaan julkisesti”, Camilla sanoi yllättäen. Will tuijotti tyttöä ärsyyntyneenä. Hän ei selvästikään pitänyt kuulemastaan. Scorpius sen sijaan nauroi makeasti
”Puuskupuhit ovat oikeassa siinä, että saisin kenet tahansa, mutta onneksi minulle ei kelpaa kuin parhaat”, poika myhäili.
”Älä huoli, ei minullekaan”, Rose näpäytti.
”Mitäs olet tykännyt meidän seurasta, Camilla?” Will kysyi jonkin ajan kuluttua mustahiuksiselta tytöltä.
”Te olette mukavia”, Camilla vastasi ystävällisesti, ”Suurin osa”, hän lisäsi ja vilkaisi viileästi Scorpiusta saaden toiset hihittämään. ”Voin kyllä lähteä joskus toistekin, jos haluatte.”
”Toki! Olet tervetullut”, Will vastasi iloisesti.
”Kuka haluaa lisää?” Scorpius kysyi kevyt puna kasvoillaan ja nousi lähteäkseen tilaamaan uutta kermakaljakierrosta.
He istuskelivat vielä jonkin aikaa juomiaan nautiskellen ja mukavia jutustellen pöydän ympärillä. Tuopit tyhjennettyään he lopulta nousivat pöydästä, kiittivät tarjoilijaa hyvästä palvelusta ja suuntasivat joululahjaostoksille. Hetken neuvoteltuaan he päättivät suunnata ensiksi Weasleyn Welhowitseihin, jossa vierähti nopeasti yli puoli tuntia. Sitten he siirtyivät viereiseen vaateliikkeeseen, josta oli hyvä jatkaa kirjakauppaan, lemmikkipuotiin ja viimeiseksi Hunajaherttuaan. Lopulta, monta tuntia kauppoja kierrelleinä ja kassit pullottaen, he päättivät viimein lähteä paluumatkalle kohti Tylypahkaa.
Illalla Scorpius ja Will keskustelivat vilkkaasti Dominiquesta ja Rosesta. Ajan kuluessa Albus vetäytyi vaivihkaa oleskeluhuoneesta tekosyynään lähteä tapaamaan Camillaa. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan muotokuva-aukosta ulos päästyään hän suuntasi kulkunsa kohti sairaalasiipeä. Hänellä oli aikeenaan puhua Stina Lonelinen kanssa Siriuksesta. Hän janosi kovasti lisätietoa Siriuksen viimeisistä ajoista ennen Azkabaniin joutumista, sillä mies ei itse suostunut puhumaan aiheesta. Albus oli varma, että aiheeseen liittyi jotain tärkeää. Parhaimmassa tapauksessa tieto paljastaisi jotain uutta elpymyskiven arvoituksesta ja auttaisi Albusta pääsemään lähemmäksi ratkaisua. Hän oli miettinyt tarkkaan, mitä sanoisi Siriuksen entiselle tyttöystävälle, jotta saisi tämän puhumaan.
Sairaalasiipeen astuessaan hän kuitenkin tajusi, ettei tehtävä ollut välttämättä yhtään niin yksinkertainen. Matami näkyi siistimässä erästä sairasvuodetta, eikä siivessä näkynyt ketään potilasta. Naisella taisi olla hiukan tylsää. Albus lähestyi puuhailevaa parantajaa varovasti miettien, mitä sanoisi. Sitten hän karaisi kurkkuaan kiinnittäen matamin huomion.
”Matami Loneline, haluaisin keskustella kanssanne”, hän sanoi.
Matami kääntyi hänen puoleensa yllättyneenä keltaiset letit heilahtaen. Hänen kasvonsa olivat ryppyiset ja niissä näkyi jänismäisiä piirteitä. ”Ai hei, Potter. Tottahan toki, minulla on aikaa”, hän vastasi hiukan ihmetellen. Hän laski lakanan käsistään ja istui sängylle ristien jalkansa.
Albus veti seinän vierellä olevan tuolin matamin eteen ja istahti sille. Hän katsoi naista suoraan silmiin ja kysyi kohteliaasti: ”Matami, saisinko kysyä teiltä erästä asiaa?”
”Tottahan toki, poikaseni”, matami Loneline vastasi kirkkain silmin.
”Tunsitteko te Sirius Mustan nuorempana?” Albus kysyi ja jäi jännittyneenä odottamaan vastausta.
Matami jähmettyi hetkessä ja tuijotti Albusta nyt selvästi kauhuissaan. Sitten hän nousi äkisti ja alkoi nopein liikkein pedata petiä, jolla oli istunut.
”Mitä sinä nyt tuollaisia hupsuttelet? Mustat kävivät minun kanssani samaan aikaan Tylypahkaa, siinä kaikki”, hän napautti.
”Minä olen kuullut jotain muutakin. Sinähän olit Lily Evansin hyvä ystävä, eikö niin?” Albus päätti yrittää toista kautta.
”Kyllä olin”, matami vastasi lyhyesti, ”muttei se tee minusta automaattisesti kelmien –tarkoitan Lilyn miehen äänekkäiden kavereiden ystävää.”
Albus sulki silmänsä hetkeksi. Hän yritti miettiä, mitä sanoisi seuraavaksi, ja hänen mieleensä lukittui vain yksi vaihtoehto. Hän avasi silmänsä.
”Stina”, hän aloitti käyttäen naisen etunimeä, ”minä tiedän, että teillä oli suhde.”
Stina lakkasi samassa petaamasta sänkyä ja kääntyi hitaasti katsomaan Albusta. Hänen katseensa oli jopa arvioiva, kun hän mulkoili poikaa suurilla silmillään. Lopulta hän avasi suunsa. ”Miten sinä siitä tiedät?” hän kysyi ja hänen äänensä oli väritön.
Tähän kysymykseen Albus oli varautunut. ”Isäni on Siriuksen kummipoika”, hän vastasi.
”Ah, niinpä tietysti. Hän arvatenkin laverteli minusta kaikille vapauduttuaan…” Stina mutisi ja nyt hänen äänestään kuulsi katkeruus ja ärtymys.
”Ei nyt niinkään”, Albus vastasi sovitellen. ”Hän vain kertoi isälleni, ja minä taas olen kuullut paljon… tarinoita jälkeenpäin. Mutta niissä kertomuksissa on monia aukkoja, ja minä todella tahtoisin tietää totuuden. Ja vain sinä olet täällä enää kertomassa… Tiedän, että Sirius joutui Azkabaniin sinä iltana, kun Peter Piskuilan räjäytti jästikadun ja lavasti hänet syylliseksi, mutta olen ihan varma, että siihen liittyy paljon muutakin… myös jotain teidän kahden väliltä. Voisitko kertoa, mitä sinä iltana oikein tapahtui?”
Stina tuijotti häntä hetken otsa huolestuneilla rypyillä. Hetkessä hän näytti hyvin, hyvin vanhalta ja elämän kolhimalta. Sitten hän huokaisi syvään ja istui voipuneen oloisena takaisin sängyn päälle.
”Se oli kauhea ilta”, hän sanoi ja aloitti kertomaan surullisinta tarinaa, jonka Albus oli koskaan kuullut.
Ne olivat levottomia ja pimeydentäyteisiä aikoja. Sinä päivänä Sirius oli luvannut poikkeuksellisesti hakea minut töistä kotiin. Olimme yli kaksikymppisiä ja olleet yhdessä noin kuusi vuotta. Meillä oli yhteinen asunto Viistokujan laidalla, ja minä kävin töissä Matami Malkinilla. Siihen aikaan kaikki oli vielä hyvin, ja me olimme onnellisia yhdessä.
Sen päivän työvuoroni oli ollut tavallista pidempi ja pois päästessäni olin hyvin väsynyt. Liikkeen oven suljettuani sain kuitenkin yllättyä, kun ympäri käännyttyäni edessäni seisoi Sirius lyhyeen, tummanruskeaan nahkatakkiin pukeutuneena. Hauskinta oli se, että hän nojaili rennosti uutuuttaan kiiltävään, mustaan moottoripyörään.
”Sirius, mitä tämä nyt on?” kysyin, enkä kyennyt väsymyksestäni huolimatta olla nauramatta miehelleni, joka näytti aivan liian paljon jästille ollakseen vähänkään uskottava velho.
”Älä naura. Ostin meille uuden kulkupelin”, Sirius vastasi vakavissaan, ehkä hiukan loukkaantuneena. Hillitsin itseäni vähän, sillä tiesin Siriuksen olevan hulluna kaikkeen pyörillä liikkuvaan, erityisesti moottoripyöriin. Sellaisen hän oli aina halunnut.
”Tähänkö olet säästänyt vuosia rahaa?” kysyin.
Sirius nyökkäsi ylpeänä. ”Eikö olekin hieno?”
”No, on”, minun oli pakko myöntää. Sitten virnistin, ja väsymys tuntui hetkessä kaikonneen kehostani. ”Veisikös herra motoristi minut pienelle ajelulle?” kysyin ja silitin pyörän ohjaustankoa viekoitellen.
”Riippuu, mitä tarkoitat…” Sirius vastasi iskien silmää. Välillä vihasin hänen rivoa luonnettaan.
Kohotin hänelle kulmiani kyllästyneesti. Sirius ymmärsi onneksi vinkin ja taputti pyörän nahkaista istuinta kutsuvasti. ”Neiti on hyvä”, hän kehotti ja käynnisti moottorin.
Hyppäsin innoissani istumaan hänen taakseen ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Mietin, miksen ollut aiemmin keksinyt tätä. Sitten Sirius käänsi kaasukahvaa ja moottoripyörä ampaisi matkaan. Vauhdin hurma kutitteli ihollani ja tunsin tuulen tarttuvan hiuksiini. Hetken aikaa ajoimme tietä pitkin suoraan, ja vauhti vain kiihtyi kiihtymistään. Ehdin jo pelätä, kuinka monen jästin murhaan tulisimme syyllistymään, kun yhtäkkiä tunsin pyörän irtoavan maasta. Ehkä se oli intuitio. Kiisimme jalan verran irti tiestä ja pyörä kohosi aina vain ylemmäs. Minulla kesti hetken tajua, että tosiaan lensimme.
”Unohditko kenties mainita jotain? Tämähän on lentävä moottoripyörä!” kiljuin Siriuksen korvaan.
Siriuksen kasvoille levisi korviin asti ylettyvä virnistys, ja hän kaarsi äkkiarvaamatta oikealle ylittäen kapean joen. Minä puristin itseäni tiukemmin häntä vasten ja toivoin, ettemme putoaisi. Lensimme kauas, mutta aika tuntui kuluvan todella nopeasti. Pyörän selässä istuessani en osannut vielä aavistaakaan, kuinka ikimuistoinen siitä illasta tulisi.
Olimme retkellä tuntikausia ja kävimme vaikka missä. Kun viimein iltamyöhällä palasimme takaisin Lontoon valojen yläpuolelle, poskeni hehkuivat riemusta. Olin korviani myöten rakastunut Siriukseen.
Sirius hidasti vähän ja huusi minulle, että oli luvannut käydä ennen keskiyötä ystävänsä Peter Piskuilanin luona tarkistamassa, että kaikki oli hyvin. Peter toimi tuolloin Lilyn ja James Potterin piilopaikan salaisuudenhaltijana. Sirius itse oli luovuttanut taakan hänelle, mistä olin ollut hyvin huojentunut. Jälkeenpäin olen toivonut, ettei Sirius olisi koskaan tehnyt sitä virhettä.
Laskeuduimme pian Peterin asunnon pihaan ja Sirius hyppäsi alas pyörän selästä. Hän kolkutteli pitkään oveen ja tiiraili sisään pimeistä ikkunoista. Paikka vaikutti kuitenkin autiolta ja hän palasi pyörälle tyhjin käsin. Alitajuisesti tiesin jo silloin, ettei kaikki ollut hyvin ja näin saman myös Siriuksen kasvoilta, kun hän kääntyi puoleeni.
”Meidän on lähdettävä käymään Pottereilla”, hän sanoi huolestuneena.
Nousimme siis takaisin pyörän selkään ja kurvasimme kumit vinkuen kohti Godrickin notkoa. Enkä usko Britanniassa olevan yhtäkään velhoa tai noitaa, joka ei tuntisi seuraavien tapahtumien kulkua.
Kun saavuimme paikalle, kohtasimme vain karrelle palaneet rauniot. Sirius karjaisi kauhuissaan ja hyökkäsi alas pyöränsä selästä. Paikalla oli jo muita ihmisiä. Muutaman jästin lisäksi tunnistin Dumbledoren ja Tylypahkan riistanvartija Hagridin. He huomasivat meidät ja lähtivät tulemaan meitä kohti. Näin Hagridin kantavan jotain sylissään. Sydämeni jätti lyönnin välistä, kun tajusin sen olevan vauva.
Tartuin vaistomaisesti Siriuksen käsivarteen. Sillä hetkellä kaikki muuttui sumuiseksi, mutta ajattelin vain, ettei häntä saanut päästää sisälle raunioihin. Sirius näki myös vauvan ja alkoi karjua hysteerisesti. ”JAMES!”
Minä roikuin hänessä kiinni voimattomana, epätoivoisesti, ja kun Dumbledore ja Hagrid viimein ehtivät luoksemme, Hagrid antoi Harryn Dumbledoren syliin ja otti Siriuksen lujaan rutistukseen itseään vasten. Ja sitten hän sanoi sen, mitä olin koko ajan pelännyt: ”Lily ja James on kuollu! Ti-tiedät-kai-kuka sai selville niiden piilopaikan. Se yritti kirota myös Harryn mut… en tajuu, miten se ei onnistunu”, hän tyrski.
Kuumat kyyneleet valuivat poskiani pitkin ja rintaani kivisti. Sirius repiytyi jollain keinolla irti Hagridin otteesta ja tuijotti vauhkona Dumbledorea. ”Onko Harry kunnossa?” hän kysyi järkytyksen ja pelon sekaisella äänellä. Arvelen, ettei hän ollut vielä tajunnut kunnolla Jamesin kuolemaa.
Dumbledore nyökkäsi ja sanoi: ”Sirius, meidän täytyy nyt rauhoittua.”
”Vähät minä siitä!” hän huusi. ”Hagrid, ota moottoripyöräni ja kuljeta sillä Harry turvaan, ihan minne vain. Minä tapan sen rotan!”
Tajusin sillä hetkellä, että Sirius oli aikeissa kaikkoontua ja tartuin juuri ajoissa hänen käteensä ennen kuin ilmassa kuului terävä poksahdus ja katosimme molemmat näkyvistä.
Ilmiinnyimme vilkkaalle jästikadulle, ja ensimmäiseksi näkökenttääni osui tienreunaa kiireesti kipittävä Peter Piskuilan. En vieläkään tiedä, kuinka Sirius löysi hänet, mutta kai hätätilanteissa kykenee yliluonnollisiin asioihin. Poksahduksen kuullessaan Peter vilkaisi taakseen. Meidät huomatessaan hän vingahti kauhusta ja pinkaisi juoksuun. Myös me otimme jalat allemme, ja Sirius laukoi kirouksia minkä kerkesi –välittämättä ympärillämme ihmettelevistä jästeistä. Peterin pakomatka kuitenkin katkesi lyhyeen, kun katu loppui umpikujaan. Piiritimme hänet nurkkaa vasten, ja Sirius osoitti hänen kurkkuaan tiiviisti sauvallaan.
”Murhaaja! Olin hullu, kun ikinä luotin sinuun!”, Sirius huusi raivoissaan.
”Si-Sirius, en minä tarkoittanut! Et tiedä, millainen on. Hän olisi ta-tappanut minut!” Peter sopersi. Hän oli painautunut kyyryyn seinää vasten.
”Sen sinä todella ansaitsetkin ja saat kokea sen nyt heti! Oletko valmis?” Sirius karjui hullunkiilto silmissään. Sydämeni pamppaili ja olin kauhuissani. Silloin tapahtui jotain odottamatonta.
Peterin kasvoille levisi mielipuolinen virnistys. ”Sitten minulle ei jää muita vaihtoehtoja”, hän sanoi ja kaivoi pienen veitsen taskustaan.
Kirkaisuni halkoi ilmaa, kun hän äkisti leikkasi etusormensa irti tuskasta ärjäisten. Sirius kuitenkin tajusi tilanteen onneksi heti, mihin en olisi koskaan itse kyennyt, ja kiskaisi minut mukaansa.
”Juokse!” hän huusi ja repi minua eteenpäin katua pitkin. Minä rämmin silmät kyyneleistä sumeina hänen perässään. Olin aivan paniikissa.
Silloin katu räjähti. Kuului korviahuumaava pamahdus, ja minä tunsin sinkoavani vatsalleni katukiveykseen. Viiltävä kipu sokaisi minut, enkä saanut henkeä. Joku kuitenkin kiskoi minut lähes heti ylös ja nosti syliinsä. Olin kai menettänyt hetkeksi tajuntani, sillä kun seuraavan kerran havahduin, tajusin, että Sirius laski minut maahan kostealle jalkakäytävälle. Ympäriltäni kuului kirkunaa ja juoksuaskelia. Pakotin silmäni auki ja kohtasin Siriuksen likaiset kasvot. Hänen poskestaan vuosi verta, mutta hänen silmänsä tuikkivat silti kirkkaina ja määrätietoisina.
”Nyt ei ole paljon aikaa”, hän sanoi vakavana, ”ja sinun on toteltava minua.”
Nyökkäsin hänelle voimattomasti.
”Sinä nouset nyt ylös ja ilmiinnyt Remuksen luokse. Kerrot hänelle kaiken ja jäät hänen luokseen yöksi. Olette toistenne tukena, äläkä päästä häntä ulos. Minä jään tänne”, Sirius sanoi vakavana.
Kesti hetken ennen kuin käsitin hänen sanansa. Kauhu hiipi jäseniini. ”Ei”, sanoin järkyttyneenä, ”Ei, sinä et jää tänne esittämään murhaajaa!”
”Ei ole muita vaihtoehtoja. Peter muutti itsensä rotaksi minun sauvallani. Poliisit ja ministeriö tulevat kohta. Et voi enää jäädä tänne”, hän sanoi ja katsoi jonnekin ohitseni.
”Ei…” pudistin päätäni jäykästi.
”Stina, minä rakastan sinua”, Sirius sanoi ja katsoi minua silmiin. Hän tarttui vasempaan käteeni ja suuteli sitä. ”Rakastan sinua ikuisesti. Mutta sinun on lähdettävä nyt.”
En kyennyt puhumaan. ”Lupaa minulle, että menet suoraan Remuksen luokse”, hän vaati, kun en vastannut mitään.
Minä tuijotin häntä järkytyksestä sekaisin. Sitten nielaisin ja pakotin itseni nyökkäämään hänelle.
”Hyvä. Minun tyttöni”, hän sanoi ja kaivoi jostain esiin lämpimimmän hymynsä, jota kuitenkin varjosti hyytävä pelko. Sitten hän nousi ylös, kääntyi ja juoksi sanaakaan sanomatta takaisin kohti räjähdyspaikkaa.
Tuijotin hetken hänen peräänsä. Sitten kuulin jästipoliisien pillien äänet. Nostin itseni hitaasti ylös kerrostalon seinään tukeutuen. Ruumiini tuntui raskaalta kuin lyijy, ja kun vedin henkeä, tunsin rikin kitkerän poltteen keuhkoissani.
Silloin kuulin jonkun huutavan ja heti perään kadulla kaikui Siriuksen mielipuolinen nauru. Silloin tiesin, että olin nähnyt hänet äsken viimeistä kertaa. Suljin silmäni ja eristin mieleni kaikelta muulta, ainoana ajatuksenani vain Remuksen turvallinen, puinen omakotitalo metsän keskellä. Sitten tulen katku katosi ilmasta ja tunsin kadun häviävän altani.
”Seuraavana päivänä luin Profeetasta, kuinka edellisenä iltana Lontoon räjähdystapossa oli kuollut kaksitoista jästiä ja yksi velho, Peter Piskuilan, jonka ruumista ei ollut löydetty. Murhaajaksi ja elinkautiseen vankeuteen tuomittiin velho Sirius Musta”, Stina kertoi ääni väristen ja sulki silmänsä.
Albus tuijotti naista järkyttyneenä ja hengitti raskaasti. ”Mitä sen jälkeen tapahtui?” hän kysyi hiljaa.
”Kun yhdentoista vuoden kuluttua luin, että Sirius oli karannut Azkabanista, eikä häntä ollut löydetty, odotin jännityksestä hulluna. Mutta hän ei koskaan tullut luokseni. Enkä tuomitse häntä siitä, sillä hänen elämänsä oli varmasti vaikeaa silloin”, Stina sanoi huokaisten.
”Kun sitten lopulta luin hänen kuolleen Taikaministeriön taistelussa, menin samana päivänä Velhovirastoon ja muutin sukunimeni Lonelineksi. Mielestäni se kuvaa hyvin yksinäisyyttäni. Minulla ei ole ollut Siriuksen jälkeen ketään muuta ja olen muuttunut aivan eri ihmiseksi.”
Lopuksi Stina ojensi vasenta kättään Albusta kohti. Ryppyisessä nimettömässä oli vuosien aikana paikalleen painunut vanha, kultainen kihlasormus.
”Se oli meidän kihlapäivämme”, Stina sanoi ja hänen silmistään valui suuria kyyneleitä.
___________________________________________________________________________
Valokeilassa Stina Loneline os. Havans
Stina ei tiedä omasta alkuperästään mitään. Herra ja rouva Havans adoptoivat hänet pienenä vauvana velhosukuisten orpokodista. Koska he eivät itse kyenneet saamaan lapsia, he kasvattivat Stinaa kuin omaa lastaan. Tytöllä oli hyvä lapsuus, eikä hän vuosiin tiennyt adoptiosta mitään. Vasta kymmenvuotiaana hänen ottovanhempansa ajattelivat, että Stina on kyllin vanha kuullakseen totuuden.
Stina otti tiedon adoptiosta rauhallisesti vastaan. Hän sai tietää, ettei kukaan tiedä hänen biologisten vanhempiensa henkilöllisyyttä. Jotain poikkeavaa heissä kuitenkin oli oltava, sillä Stina oli pienestä pitäen ollut animaagi; hän osasi muuttua tahdon voimalla lumivalkoiseksi jänikseksi. Hän oli oppinut taidon kolmivuotiaana, ja hänen ottovanhempansa olivat meinanneet saada sydänhalvauksen, kun heidän tyttärensä yhtäkkiä hyppelehtikin jäniksenä ympäri taloa. Tutkijat arvelivat, että tapaus oli kaikessa ainutlaatuisuudessaan yksinkertainen. Hyvin todennäköisesti Stinan molemmat vanhemmat olivat animaageja, vaikka animaagiuden periytymistä onkin yleisesti pidetty mahdottomana. Varmaa tietoa ei kuitenkaan tulla koskaan saamaan.
Ihmismuodossa tyttö oli hyvin sievä: hänen hiuksensa olivat puolipitkät, kullanväriset ja lainehtivat, kasvojen piirteet sirot ja hän oli suhteellisen pitkä. Luonteeltaan hän oli fiksu ja rauhallinen, joten ei liene yllätys, että hänet lajiteltiin Korpinkynteen aloitettuaan Tylypahkan. Hän oli suosittu tuvassaan ystävällisyytensä vuoksi, vaikkei ollutkaan erityisen hyvä missään tietyssä lajissa tai aineessa. Kaikesta huolimatta hän omisti pirullisen huumorintajun, jonka antimia hän viljeli usein. Ensimmäisellä luokalla hän tutustui rohkelikkotyttö Lily Evansiin, josta tuli sittemmin hänen paras ystävänsä.
Lilyn tavoin Rohkelikkoon kuuluva ilkikurinen poika Sirius Musta kiinnostui Stinasta, kun he olivat viidennellä luokalla. Myös Stinan tunteet heräsivät pian, kun hän tajusi Siriuksen ajatukset. Lilyn jarrutteluista huolimatta ei kestänyt kauaakaan, kun pari oli jo yhdessä. Seurustelunsa kautta hän tutustui moniin muihin rohkelikkoihin, joiden joukossa Siriuksen kolmeen kelmiystävään, James Potteriin, Remus Lupiniin ja Peter Piskuilaniin. Heistä tuli nopeasti hyviä ystäviä, vaikkei Stina erityisemmin pitänytkään pienestä ja paksusta Peteristä. Heidän joukkonsa vain lujittui, kun Lily viimein alkoi seurustella Jamesin kanssa heidän ollessaan seitsemännellä luokalla.
Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan, ja S.U.P.E.R. -kokeet suoritettuaan Stina valmistui Tylypahkasta kiitettävin arvosanoin. Saman tien hän haki opiskelemaan kutsumusammattiinsa eli parantajaksi Noitien parannustieteelliseen oppikouluun. Paikan saatuaan hän muutti yhdessä Siriuksen kanssa Viistokujalle pieneen vuokra-asuinhuoneistoon. Heidän suhteensa oli myrskyisä, mutta aina viimeksi he rakastivat toisiaan lujasti. Opiskelunsa ohella hän teki iltatöitä Matami Malkinin kaapuliikkeessä.
Lopulta Sirius ja Stina olivat varmoja tunteistaan ja menivät kihloihin. Kaikki kuitenkin muuttui, kun samana päivänä Lily ja James saivat surmansa Peterin paljastettua heidät Voldemortille. Ja sinä iltana Sirius lukittiin Azkabaniin hänen lavastettuaan itsensä syylliseksi kahdentoista jästin murhaan. Hän sai elinkautisen vankilatuomion, eikä Stina enää yhtäkkiä tiennyt, miten jatkaa eteenpäin. Pian tapahtuneen jälkeen Stina muutti Remuksen luokse asumaan. Ajat olivat synkät, ja Remuksen asuttama omakotitalo oli turvallisesti piilossa kuolonsyöjiltä, keskellä metsää. Levottomuuksien jälkeen hän muutti pian takaisin pölyttyneeseen huoneistoonsa, jossa kaikki muistutti Siriuksesta.
Hän piti välivuoden koulusta ja keräsi rahaa voidakseen ostaa vuokra-asunnon kokonaan itselleen. Lopulta hän kävi koulunsa loppuun ja valmistui parantajaksi. Hän sai töitä Pyhästä Mungosta, jossa hän viihtyi monta vuotta. Kuitenkin saadessaan tietää Siriuksen kuolemasta, hän järkyttyi niin kovin, että irtisanoi työpaikkansa ja muutti sukunimensä Lonelineksi. Sitten hän haki Tylypahkaan töihin, sillä hän tunsi pakottavaa tarvetta eristäytyä. Hän sai viran ollessaan 30-vuotias ja työskentelee koulun parantajana edelleen. Hän asuu talvet Tylypahkassa ja kesäisin hän sulkeutuu vanhaan huoneistoonsa.
Miehensä kuoleman jälkeen Stina on muuttunut paljon. Hänestä on tullut hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, eikä hänellä ole enää yhtäkään ystävää. Vuosien saatossa hänen hoitoviettinsä on vahvistunut, ja oppilaat kutsuvatkin häntä Söpöttäjä-Stinaksi. Kaikesta huolimatta hän rakastaa työtään. Enää hänellä ei ole kiire mihinkään, ja hän saa rauhassa elää omaa yksinäistä ja hiukan surumielistä elämäänsä kohti loppua.
-
Kuinkas monta lukua on vielä tiedossa? Jos tää alkaa lähestymään loppuaan siis.
Musta on kiva, että Camilla ei olekaan ilkeä ja kiero, niin kun mä luulin. Eihän se keksinyt mitään draamaa tanssiaisiinkaan. Albuksen ja sen paluu yhteen on ihan hyvä juttu, vaikken mä Camillasta kovasti pidäkään. :) Ylipäätään mun mielipide on se, että hahmot on vähän kasvaneet henkisesti.
Tuli joulutunnelmat luvusta, teki mieli lähteä jouluostoksille. Rohmuta kassi täyteen lahjoja, ja mennä sohvalle syömään pipareita. :D Mutta, joo, kiva kun nuoret viihtyvät hyvin porukassa. Mutta mitä kummaa se Flint tuli siihen? Draamaa tiedossa?
Stina on söpö. Tuo tarina oli kerrottu oikeesti niin että olisin voinut olla paikalla. Muutamia pilkku/huolimattomuusvirheitä takaumassa kyllä oli. Jos se Siriuksen juttu nyt lähtisi pyörimään Albuksen päästessä ministeriöön. :)
-
Heissuli vei. :)
ansku1: Kiitos kommentista!! Lukuja on yhteensä 20 eli viimeisiä viedään. Camilla ei todellakaan ole ilkeä eikä kiero. Hän on vain hyvin omanlaisensa ja aika rankkoja juttuja kokenut nuori tyttö. Albus pitää juuri hänen sulkeutuneisuudestaan; siinä on jotain salaperäistä. Onneksi ei kuitenkaan ole vielä joulu! Flint on idiootti. Toivottavasti Camilla osaa jättää hänet omaan arvoonsa.
A/N: Kahdeksannessatoista luvussa on kaikki draaman ainekset pelissä, kun valvojaoppilaat järjestävät joulujuhlan. Koko juhla tulee monille yllätyksenä ja joillekin sankareillemme juhlan sisältö iskee vielä kovemmin vasten kasvoja. Katsotaan, kuinka käy...
__________________________________________________________________
Kahdeksastoista luku
Vuoden Salarakkaat
Joululoma alkaisi jo tiistaina, eikä maanantaina ollut enää tunteja ollenkaan. Valvojaoppilaat olivat kuitenkin suunnitelleet viimeiselle koulupäivälle ohjelmaa. He olivat ilmoittaneet viikonloppuna järjestävänsä maanantaina koko koululle suunnatun oppilaiden joulujuhlan. Tapahtuman sisällöstä ei kenelläkään ollut vielä tietoa, mutta kaikkien oppilaiden ja opettajien tuli saapua suureen saliin kello yhteen mennessä. Albuksella ei ollut juhlasta mitään suuria odotuksia, sillä kukaan nykyinen valvojaoppilas ei ollut hänen läheinen tuttunsa, joten häntä tuskin vedettäisiin mukaan yhteenkään ohjelmanumeroon. Willillä sen sijaan saattoi olla jonkinlainen rooli tapahtumassa. Sen enempää Albus ei jaksanut juhlaa miettiä, vaan yhdeksän aikaan aamupalalla hän jutteli ystäviensä kanssa lähinnä joululomasuunnitelmista. Myös James oli yllättäen liittynyt heidän seuraansa ilman Lindaa. Albuksen iloksi molemmat, niin James kuin Scorpius, olivat parantaneet käytöstään toisiaan kohtaan. He tulivat nykyisin toimeen keskenään, vaikka tuskin heistä koskaan mitään sydänystäviä tulisi.
”Kuinka Malfoyt juhlivat joulua?” James kysyi Scorpiukselta hienoinen kopeus äänessään.
”Ei me sen suuremmin. Ennen meidän sukukartanossa oli tapana järjestää joka vuosi suuret joulujuhlat, mutta nyt kun suurin osa isän tutuista on joko kuollut tai… noh, Azkabanissa, me ollaan vähän muutettu perinteitä”, Scorpius vastasi hiukan kierrellen. Albus tiesi tämän olevan vaikea aihe hänelle. ”Nykyisin me kutsutaan Narcissa-mummo meille asumaan joulupyhien ajaksi ja juhlitaan ihan vain perheen kesken”, hän kertoi.
James nyökkäsi. ”Vai niin… Meillä taas joulunvietto on oikeastaan joka vuosi vähän erilaista. Välillä me mennään koko perhe Weasleyn mummon ja ukin kotiin, jonne tulee kaikki heidän lapsensa ja lastenlapsensakin, jopa Charlie-setä ulkomailta saakka. Parina jouluna me ollaan kutsuttu vain koko Rosen perhe illallistamaan jouluaattona meidän kanssa –isä on niiden paras ystävä. Ja usein, niin kuin tänäkin vuonna, meille tulee Rosen perheen lisäksi myös Will vanhempineen ja vielä isän kummipoika, Teddy Lupin”, James kertoi ja väläytti viekkaan hymyn opettajainkorokkeen suuntaan. ”Tänä vuonna Teddy lupasi tuoda myös Victoiren mukanaan…”
Albuksen ihmeeksi Scorpiuksen ilmekään ei värähtänyt. Hän vain huiskaisi kädellään ilmaa. ”Vieköön. Ei se nainen oikeastaan ole niin kovin ihmeellinen, ja on lisäksi aika vanhakin”, hän totesi, ja Will meinasi pudottaa korvat päästään. Albus naurahti itsekseen. Joskus häntä huoletti ystävänsä ailahtelevaisuus, mutta tällä kertaa hän ei jaksanut huolestua, sillä hän oli jo pitkään tuntenut, että jokin Scorpiuksessa oli muuttunut.
Aamupalan jälkeen Albus haki elpymyskiven Rohkelikon makuusalista ja asettui sitten mukavaan nojatuoliin oleskeluhuoneen nurkkaan juttelemaan Siriukselle. Hänellä oli tärkeää asiaa joululoman suhteen. ”Meidän pitää keskustella siitä, miten toimitaan, kun isä hakee meidät kotiin jouluksi. Pitää tehdä myös tarkka sotasuunnitelma ministeriön reissua varten”, hän sanoi hiljaa ja odotti, että kivi vastaisi. Takka lämmitti mukavasti rätisten vähän matkan päässä.
”Hmm, olet oikeassa. Millainen koti teillä on, entä onko lemmikkejä?” Sirius kysyi.
”Omakotitalo, mutta se ei ole nyt yhtään olennaista”, Albus sanoi tuskastuen. ”Tärkeää on se, ettet saa sanoa sanaakaan, vaikka kuulisit Harryn sanovan mitä tahansa. Vaikka hän puhuisi sinusta, on pysyttävä ihan hiljaa, sillä et saa vielä paljastua. Ymmärrätkö?” hän tiukkasi mieheltä.
”Selvä se, mutta entä jos hän sanoo: ’Hei, Albus. Miksi sinulla on kädessäsi elpymyskivi ja onko Sirius siellä sisällä? Voisinko mitenkään puhua hänen kanssaan?’ Niin saanko silloin vaihtaa hänen kanssaan pari sanaa?” Sirius kysyi toiveikkaana.
”En usko, että hän kysyy tuollaista, mutta lupaan siinä tilanteessa harkita asiaa”, Albus vastasi huvittuneena.
”Kuulostaa hyvältä!” Sirius vastasi innoissaan.
”Kuule, tämä on kuitenkin loppujen lopuksi vakava asia. Olisi hyvä käydä jo nyt läpi, miten taikaministeriössä toimitaan.”
”Anna palaa.”
”Ensiksikin; sinä olet hiljaa koko reissun ajan, paitsi jos kysyn sinulta jotain, silloin saat vastata, ja silti mielellään mahdollisimman hiljaa. Ideana siis on, että Hermione vie meidät käymään salaperäisyyksien osastolla, ja sieltä pitäisi päästä Kuolemakamari-huoneeseen, jossa on tyhjä holvikaari. Se, josta olemme jutelleet muutaman sata kertaa.”
”Homma selvä. Ja sinä siis heität minun kiveni holvikaaren läpi heti hyvän paikan tullen. Onko mitään ajatusta, mitä sen jälkeen tapahtuu?”
”Ei oikeastaan, mutta olen aika varma, että vaihtoehtoja on aika rajallisesti. Kivi joko vain menee läpi holvikaaresta ja putoaa toiselle puolelle ilman, että mitään tapahtuu. Tai sitten kivi katoaa kaaren sisälle, jokin valo ehkä välähtää ja sen jälkeen sinä joko astelet tai sitten et astele kaaresta takaisin meidän luoksemme. Minä toivon ensimmäistä.”
”Kuulostaa järkevältä. Toivottavasti Hermione ei järkyty, jos saavun paikalle ilman vaatteita. Minulla on nimittäin sellainen tunne, että se saattaisi olla hyvinkin mahdollista. Olen aika varma, että koit ovat jo ehtineet syödä vaatteeni parissakymmenessä vuodessa.”
Albus tyrskähti mielikuvilleen. ”Pitää ottaa varakalsarit mukaan.”
”Arvostaisin sellaista suuresti”, Sirius vastasi hekotellen. Hän oli Albuksen mielestä piristynyt syksyn loppupuolella huomattavasti.
Yhden aikaan kaikki Tylypahkan oppilaat järjestäytyivät istumaan tupapöydittäin suureen saliin. Sali näytti tavallisen arkiselta, vain joulukuuset ja lunta tupruttava katto kertoivat, että joulu oli lähellä. Valvojaoppilaat eivät olleet turhia panostaneet koristeluun. Oppilaat vaikuttivat hyväntuulisilta ja nauru kaikui seinillä. Nuorimmilla oli punaiset tonttulakit päässään. Opettajat olivat asettuneet omille paikoilleen opettajainkorokkeelle ja McGarmiwa näytti yhtä fiiniltä kuin yleensä. Jopa professori Punurmio oli saapunut seuraamaan tapahtumaa, mikä yllätti monia. Myös tupakummitukset olivat tulleet paikalle kuuntelemaan, mitä tuleman piti.
Tylsistyttävän pitkän odottelun jälkeen Tylypahkan väki saatiin valpastumaan hetkessä, kun kaikki salin valot sammuivat täysin. Hetken oli aivan säkkipimeää, ja silloin jostain kuului viiltävä kirkaisu: ”EI!”
Heti huudon jälkeen soihdut syttyivät jälleen ja kaikki kääntyivät kohisten katsomaan kohti opettajainkoroketta, jonne oli ilmestynyt kaksi vihreisiin kaapuihin pukeutunutta poikaa, jotka osoittivat toisiaan taikasauvoillaan. Meneillään oli selvästi kaksintaistelu.
”Älä luulekaan!” toinen poika huusi kurkku suorana. Hänen ääntään ei ollut voimistettu. ”Sinä et koskaan tule olemaan kuin hän!”
”Kuka sinäkin olet sanomaan?” toinen pojista, ruskeatukkainen, huusi. Sitten hän heilautti sauvaansa. ”Karkotaseet!” hän huusi ja hänen sauvastaan purkautui kirous, joka meni kuitenkin selvästi ohi hänen vastustajastaan.
”Yritätkö kirota minut? Eihän sinusta ole siihen! Kuten ei myöskään täyttämään hänen paikkaansa. Vain toinen meistä voi saada sen kunnian, ja usko pois, se olen minä!” tummatukkainen, pitkähiuksinen poika huusi. Albus tunnisti hänet Puuskupuhin valvojaoppilaaksi, Henry Wysoniksi.
”En ikinä!” taistelunhaluisempi poika karjaisi ja oli juuri kohottamassa sauvansa uuteen kiroukseen, kun kolmas henkilö juoksi lavalle.
Ruskeatukkainen tyttö, vaaleita raitoja hiuksissaan riensi lavalle hulmuava, sininen kaapu yllään. ”Pojat!” hän huusi kiinnittäen riitapukareiden huomion. ”Lopettakaa tähän paikkaan!” hän huusi ja pysähtyi poikien väliin estäen heidän kirouksensa. Tyttö oli Korpinkynnen valvojaoppilas ja hän sai joka kevät palkintoja erittäin ansiokkaasta työstään koulun hyväksi opintojen ohella.
”Älä puutu tähän”, lyhyttukkainen poika puhisi.
”Tiedän, kuinka kovasti te molemmat haluaisitte olla Vuoden Salazar Luihuisia, mutta se ei nyt käy. Te olette kuulkaas järjestämässä tätä joulujuhlaa, ja meidän pitäisi aloittaa show juuri näillä hetkillä, ja täällä te vain riitelette! Älkää pelleilkö, vaan alkakaa jakaa palkintoja niitä oikeasti ansaitseville”, tyttö selosti kovaan ääneen, ja pojat näyttivät katuvilta.
”Hyvä on”, pitkätukkainen Wyson puuskahti ja heitti vihreän kaavun yltään, jonka alta paljastui hänen oman tupansa, Puuskupuhin, värejä kuvastava kullankeltainen kaapu.
Lyhyttukkainen poika ei muuttanut asuaan mitenkään, vaan astui vihreässä kaavussaan eteenpäin korokkeen reunalla sijaitsevalle puhujanpaikalle. Albus tajusi tämän olevan Luihuisen valvojaoppilas. Nyt hänen äänensä oli voimistettu, kun hän aloitti puheen.
”Tervetuloa siis kaikille tänne oppilaiden omaan joulujuhlaan! Tänään jaamme palkintoja joillekin tänä vuonna eri tavoin esille tulleille henkilöille. Palkinnot on tehty leikkimielisessä hengessä, emmekä toivo kenenkään ottavan niistä itseensä, myöskään opettajien”, hän sanoi ja vilkaisi suurieleisesti takanaan olevaa opettajainpöytää.
”Sen enempiä selittelemättä jaamme ensimmäiset palkinnot, jotka kantavat yhteisnimitystä Vuoden Tupienperustajat. Olemme siis etsineet omissa tuvissaan suosittuina pidettyjä henkilöitä ja nyt tuomme heidät julki. Palkinnon saadessanne pyydän teitä saapumaan reippaasti tänne korokkeelle noutamaan sen”, Luihuisen valvojaoppilas selosti tärkeänä, ”Ensimmäisenä palkitaan Vuoden Rowena. Ja tänä vuonna vuoden Rowenan tittelin saa… ROSE WEASLEY!”
Albus kääntyi yllättyneenä katsomaan kohti Korpinkynnen pöytää ja näki, kuinka punasteleva Rose nousi pöydästä Dominiquen tuuppaamana ja lähti kipittämään raikuvien aplodien saattelemana kohti koroketta. Scorpius vihelsi kuuluvasti, ja Will huusi: ”Hyvä, Rose!”
Rose sai palkinnokseen ilmeisesti Weasleyn Welhowitseistä ostetun pinkin lastenkruunun, jonka oli tarkoitus jäljitellä Rowena Korpinkynnen diadeemiä. Kun Rose oli poistunut lavalta, juontaja jatkoi puhettaan. ”Seuraavaksi palkitaan Vuoden Helga, joka on puuskupuhtyttö nimeltä… GINA NEWTOWER!”
Albus taputti, vaikkei nimi oikeastaan sanonut hänelle mitään. Tyttö olikin joku kolmasluokkalainen eli ei ollenkaan Albuksen ikäluokkaa. Tytölle luovutettiin puinen Puuskupuhin kupin jäljitelmä. Sitten hän palasi paikoilleen ripeästi. Lyhyttukkainen luihuispoika jatkoi edelleen kuuluttamista. ”Olettekos valmiita palkitsemaan Vuoden Salazar? Toisin kuin minä ja Henry kovasti toivoimme, hän ei valitettavasti ole kumpikaan meistä, vaan palkinto menee jollekin teistä. Ja tänään sen kunnian saa… ei enempää tai vähempää kuin ARTEMIS FLINT!”
”Buu!” Scorpius huusi äänekkäästi ja moni rohkelikko yhtyi hänen huutoonsa. Albus huusi myös solvauksia, mutta Williä näytti lähinnä hävettävän ystäviensä käytös. Pöyhkeän näköinen Flint nousi ylös luihuispöydästä ja käveli huomiosta nauttien korokkeelle vastaanottamaan ilmeisesti käärmeen päätä esittävän rihkamariipuksen. Albusta ärsytti, kun poika vaikutti niin suositulta tupansa keskuudessa. Ainoastaan Camilla ei selvästi taputtanut tupatoverilleen, eikä Albus ihmetellyt yhtään syytä.
”Rauhoitutaanpas sitten, sillä meillä on vielä yksi Tuvanperustaja jakamatta…” luihuispoika kuulutti ja silloin hänen viereensä ilmestyi pitkänhuiskea tyttö punaisessa kaavussa.
Tyttö oli Rohkelikon valvojaoppilas Cecilia Catwood ja hän työnsi luihuispojan sivuun astuen itse puhujankorokkeelle. ”…ja sen kunnian tulen luovuttamaan minä!” hän huudahti ja hymyili suosiotaan osoittaville rohkelikoille. ”Okei, eiköhän paljasteta se onnenpekka turhia pitkittämättä. Ja Vuoden Godrick on… tietenkin meidän kaikkien rakastama GORDON SLIPPER!” hän huudahti, ja samassa koko sali purskahti nauruun ja mylviviin suosionosoituksiin.
Hämmentynyt taikajuomaprofessori nousi kankeasti ylös opettajainpöydästä ja käveli iloisesti hymyilevän Cecilian luokse vastaanottamaan palkintoaan, hopeisella paperilla päällystettyä puumiekkaa. ”Olkaa hyvä, olette ollut koko vuoden todellinen taistelija”, Cecilia onnitteli pieni ilkikurinen sävy äänessään, eikä Albus voinut olla muistamatta tuntia, jolloin Slipper oli lähes kironnut Scorpiuksen.
”Onnea vielä kerran kaikille Vuoden Tuvanperustajille”, Cecilia toivotti Slipperin poistuttua takaisin paikalleen. ”Sitten meillä on vuorossa mehevä osuus, nimittäin Vuoden Parin palkitseminen! Olemme siis seurailleet, ketkä ovat viihtyneet vuoden aikana erityisen hyvin toistensa seurassa, ja keitä ei ole meinannut saada toisistaan millään eroon. Meillä onkin ollut oikea rakkauden syksy. Mukana on sekä tuoreita että myös ei niin tuoreita kyyhkyläisiä. Ensimmäiset ehdokkaat ovat James Potter ja Linda Hafton! (James kohotti kulmiaan tyytyväisenä ja vilkaisi Lindaa hymyillen.) Toisena, ei niin ennalta arvattavana parina, meillä on opettajakuntaa edustamassa professorit Ted Lupin ja Victoire Weasley! (Vierekkäin istuvat Lupin ja Weasley katsoivat toisiaan tyrmistyneinä. He eivät selvästikään olleet tajunneet, että heitä oli tarkkailtu.) Kolmas ehdokaspari taas on hyvinkin uusi lemmen liekki eli puhun tietysti Will Longbottomista ja Rose Weasleystä!” rohkelikkotyttö kailotti ja monet alaluokkalaiset pyörittelivät silmiään yllättyneinä.
Will jähmettyi paikoilleen ja kääntyi hitaasti katsomaan Rosea, joka tuijotti häntä takaisin yhtä kauhistuneena. Albus ja Scorpius eivät voineet olla nauramatta hetkelle, sillä kaikki oli niin koomista. Eikä tilannetta parantanut se, että Cecilia tietenkin julisti lopulta Willin ja Rosen Vuoden Pariksi ja nämä joutuivat nousemaan yhdessä lavalle, molempien kasvot tomaatinpunaisina hehkuen. Sali osoitti suosiotaan. Dominique näkyi nauravan katketakseen omalla paikallaan. Jostain syystä Albuksella oli kuitenkin sellainen kutina, että pilkka saattoi pian osua omaan nilkkaan.
”Seuraavaksi on vuorossa Vuoden Äänitorvi –tittelin luovutus. Tänä vuonna moni meistä on ollut äänessä, ja toiset hyvin paljonkin, mutta eniten sulosointujaan meille on esitellyt toki oma rakas huispausjuontajamme FELIX GRINGOTTER!” Puuskupuhin valvojaoppilastyttö huudahti. Piskuinen, mutta innokas Felix ponnahti samassa ylös Puuskupuhin pöydästä ja kipaisi lavalle vastaanottamaan onnentoivotuksia. Albus hakkasi käsiään vimmatusti yhteen. Hän piti kovasti sinnikkäästä Felixistä, joka oli vasta kolmannella luokalla.
”Kiitos, Felix! Sitten palkitsemme tähän väliin erään, joka kuuleman mukaan hauskuutti kuudesluokkalaisia eräällä syksyn muodonmuutostunnilla. Itse en ollut tapahtumaa todistamassa, mutta kuullessani tästä nauroin mahani kipeäksi. Nimittäin Albus Potter on Vuoden Sohva!” Cecilia huudahti aivan yllättäen, ja Albus meinasi pudota tuoliltaan.
Samassa Scorpius remahti räkäiseen nauruun ja taputti ystäväänsä olalle. ”Olit hyvä sohva”, hän kehaisi ja sai Albuksen karahtamaan punaiseksi. Myös Ted Lupin näkyi nauravan makeasti opettajanpöydän takana. Hampaitaan kiristellen Albus lähti hakemaan omaa palkintoaan. Sali nauroi ja kohisi kuin muurahaispesä, kun vanhemmat oppilaat selvensivät nuoremmille palkinnon ideaa. Jos Albus oli tähän asti toivonut, että vain kuudesluokkalaiset tiesivät tapauksesta, niin nyt viimeistään koko koulu tunsi tarinan.
”Onneksi olkoon”, Cecilia Catwood toivotti hymyillen iloisesti Albuksen saapuessa lavalle. Hän kuitenkin näki tytön hymyssä ilkikurisen sävyn. Albus kiitti vaivaantuneena, mutta naurahti saadessaan palkinnokseen ison, vaaleanpunaisen sohvatyynyn, jonka kulmista roikkui hapsuja.
Albus laskeutui alas lavalta ja vilkaisi ohi mennessään Luihuisen pöytään, josta hän tavoitti hetkessä Camillan katseen. Tyttö katseli häntä pirullinen hymy kasvoillaan, nauruun purskahtamaisillaan, kun taas muut luihuiset nauroivat jo vedet silmissä. Albus puristi tyynyä pahaenteisesti ja päätti antaa sen Teddylle joululahjaksi, koska muuta mies ei tämän jälkeen enää ansainnut.
”Hyvä on, rauhoitutaanpas sitten”, puuskupuhin valvojaoppilas Wyson hiljenteli oppilaita ja karaisi kurkkuaan. ”Meillä on vielä monia huikeita palkintoja jakamatta…”
Seuraavaksi lavalle joutui nousemaan rohkelikkotyttö Vanessa Vane, joka palkittiin hieman kyseenalaisesti, mutta hulvattomasti Vuoden Isku –tittelillä. Erityisesti Scorpius liikehti epämääräisesti tytön vastaanottaessa palkintoaan, sillä hän tajusi, ettei ollutkaan Vanen ainoa uhri. Vanen jälkeen oppilasyleisöä huvitti ja opettajainkoroketta kauhistutti, kun rehtori McGarmiwa palkittiin Vuoden Kissa –palkinnolla, ja heti perään professori Ted Lupin nimettiin Vuoden hevoskotkaksi. Erityisesti Albus, Scorpius ja Will nauroivat Teddyn palkitsemishetkellä ja ylistivät sen vuoden valvojaoppilaat maasta taivaisiin nerokkaiden keksintöjensä ansiosta. Unohtumattomat tanssiaisharjoitukset palasivat silloin varmasti kaikkien kuudesluokkalaisten mieleen. Näiden jälkeen rohkelikkopöydässä koettiin jälleen suuria tunteita, kun kävelysauvoilla linkuttava Loula Tahiti palkittiin Vuoden huispaajan tittelillä, kiilaten ohi jopa Luihuisen järeästä kapteenista, Carl Strongbowista. Strongbow sai kuitenkin kunniamaininnan Vuoden mahtavimmasta ryhmystä, joka lensi aina Kielletyn metsän liepeille saakka, eikä koskaan palannut takaisin.
”Ja lopuksi”, Puuskupuhin valvojaoppilas kuulutti, ”meillä on vuorossa juhlan viimeinen, todellinen finaalipalkinto!”
”Kyllä vaan. Seuraavaksi me nimittäin palkitsemme kaksi henkilöä yhteispalkinnolla!” korpinkynsi jatkoi.
”Tähän palkintoon meillä on kuitenkin olemassa ehdokkaat. Ja kamppailu palkinnosta käydään heidän välillään tässä ja nyt, tällä lavalla!” luihuinen sanoi arvoituksellisesti.
”Vuorossa on siis Vuoden salarakkaiden palkitseminen!” rohkelikko huudahti ja sai salin tunnelman jännittymään hetkessä. ”Meillä on kaksi ehdokasparia, jotka pääsevät pian taistelemaan tästä kunniasta. Olemme vuoden seurailleet ja urkkineet tietoa Tylypahkan niin sanotuista salaisista rakkaustarinoista, joita on varjeltu viimeiseen saakka kaikin keinoin. Joidenkin parien kohdalla muurit ovat kuitenkin alkaneet murtua, ja olemme löytäneet kaksi pariskuntaa, joiden on jo korkea aika astua ulos luutakomeroista. Mutta sen pidemmittä alustelematta, ehdokkaiksi on valittu…” Cecilia henkäisi ja piti taiteellisen tauon, ”Scorpius Malfoy ja Dominique Weasley sekä Albus Potter ja Camilla Smith! Tervetuloa lavalle.”
Sillä hetkellä Scorpiuksen ja Albuksen päät löivät tyhjää, ja he kääntyivät katsomaan toisiaan ilmeettöminä. Vain yksi ajatus pyöri molempien mielessä. Mistä kaikki ovat saaneet tietää? Ilman selvää vastausta Albus kääntyi katsomaan Camillaa. Tyttö tuijotti häntä silmät lautasen kokoisina takaisin, ja toiset luihuiset hänen ympärillään vilkuilivat tyttöä epävarmoina. Albus ei keksinyt, mitä viestittää tytölle katseellaan, sillä hän tunsi ainoastaan kuuman punan nousevan kohisten kasvoilleen. Juuri silloin Camilla nousi ylös. Albus oli aivan varma, että tyttö juoksisi karkuun. Hän kuitenkin pysyi paikoillaan, tuijotti Albusta suoraan silmiin ja kohautti sitten hartioitaan lyhyesti. Ele sai Albukseen liikettä ja hän kompuroi mitään sanomatta ylös tuoliltaan ja veti vieressään istuneen Scorpiuksen mukaansa. Sitten he lähtivät rinnakkain kulkemaan kohti opettajainkoroketta, Albuksen katse koko ajan tiiviisti Camillassa. Myös Dominique nousi ylös Korpinkynnen pöydästä ja lähti silmiään pyöräytellen nousemaan lavalle. Dominique ja Scorpius tuntuivat ottavan tilanteen paljon rennommin kuin Albus ja Camilla.
En pysty tähän. Camillan isä tappaa minut. Ajatukset kieppuivat Albuksen mielessä, kun hän pysähtyi Scorpiuksen jälkeen lavan portaiden juurelle. Jalat tuntuivat hyytelöltä ja kädet tärisivät. Hän halusi olla missä tahansa muualla. Samassa joku ujutti kätensä hänen omaansa ja ympäri kääntyessään hän näki Camillan, joka hymyili hänelle vinosti, vähätellen koko asiaa. Tytön katse pumppasi Albuksen täyteen rohkeutta ja yhtäkkiä hän tunsi pystyvänsä nousemaan portaat korokkeelle. He nousivat lavalle käsi kädessä ja kääntyivät kohti salia, jossa neljä tupapöytää huokui kiinnostuneita katseita. Albusta alkoi samassa huimata, mutta hän piti katseensa päättäväisesti yleisössä.
”Kiitos, kun saavuitte kaikki paikalle”, Cecilia sanoi, kun nelikko oli asettunut seisomaan vieretysten opettajanpöydän eteen. ”Teidän ei tarvitse sanoa mitään, kunhan vain kuuntelette ohjeet. Teillä on siis edessänne kilpailu, joka ratkaisee, kumpi pari saa Vuoden salarakkaiden tittelin nimiinsä. Kilpailu on hyvin yksinkertainen. Scorpiuksen ja Albuksen on tarkoitus kantaa oma parinsa eteishallin oviaukolle saakka, ja nopeampi pari luonnollisesti voittaa. Tyyli on vapaa. Ja yleisö muistaa kannustaa! Asettukaa lähtöasemiin”, Cecilia pyysi.”
Albus katsoi Camillaa, joka hymyili edelleen, nyt jo vähän innostuneesti. Albus huokaisi ja kyykistyi hiukan ja otti Camillan reppuselkäänsä. Tytön hiukset lainehtivat Albuksen olkapäille, eikä tyttö painanut lähes mitään. Myös Dominique hyppäsi kevyesti Scorpiuksen reppuselkään, eikä hänkään todennäköisesti painanut höyhentä enempää. Albus vilkaisi Scorpiusta vielä hiukan epävarmasti, mutta nähdessään Scorpiuksen kilpailuhenkisen virnistyksen, hän kohensi asentoaan ja päätti voittaa ystävänsä kirkkaasti. Ei ollut enää mitään väliä, mitä muut ajattelisivat. Hän tunsi, kuinka Camilla veti taikasauvansa huomaamatta esiin farkkujen taskusta.
”Oletteko valmiita? Selvä. Valmiina. Paikoillanne. Hep!” luihuisjuontaja huusi ja Albus ja Scorpius ampaisivat matkaan. Molemmat meinasivat kaatua heti alkuun portaissa, joihin he juoksivat päätä pahkaa yhtä aikaa, mutta tasapaino säilyi onneksi molemmilla. Hullu pinkominen jatkui tupapöytien välistä ja kaikki oppilaat tuntuivat kannustavan suosikkiaan. Luihuiset buuasivat, ja opettajat taputtivat tasapuolisesti. Albus tunsi hiukan väsyvänsä, ja Scorpius pääsi kirimään hivenen edelle. Rohkelikkopöydän kohdalla Camilla kuitenkin heilautti sauvaansa ja sen kärjestä purkautui loitsu, joka osui suoraan Scorpiuksen takapuoleen. Poika ähkäisi ja kompastui lattialle Dominiquen tömähtäessä hänen päälleen äänekkäästi kiroten. Albus nauroi voitonriemuisesti ja kiirehti maassa makaavien ohi kohti voittoa. Camilla nosti sauvakätensä voiton merkiksi ilmaan, kun he juoksivat oviaukon läpi. Oppilaiden kannustus salissa räjähti raikuviin aplodeihin, ja Albus alkoi hidastaa.
Silloin Camilla kosketti hänen korvaansa ja kuiskasi: ”Älä pysähdy. Ei mennä sinne takaisin.”
Albus hätkähti ja virnisti sitten itsekseen tytön sanoille. Hän ei kääntynytkään ympäri, vaan jatkoi reipasta kävelyä eteisaulan läpi. ”Ja meillä on Vuoden Salarakkaat –voittaja!” kaikui huuto Suuresta salista, mutta Albus ei ollut kuulevinaankaan. Hän oli nimittäin keksinyt täydellisen paikan, minne veisi Camillan. Tyttö edelleen reppuselässään hän töytäisi linnan suuret ulko-ovet auki ja käveli määrätietoisesti talviselle pihalle. Camilla ei sanonut mitään, vaan painautui lähemmäs Albusta viiman tarttuessa hänen hiuksiinsa.
Ilma oli jäätävän kylmä ja aurinko oli pilvessä, pakkasta oli yli parikymmentä astetta ja tuuli oli kova. Ilman ulkovaatteita pakkanen tuntui lähes sietämättömältä, mutta Albus ei kääntynyt takaisin. Camillalla oli vain sukat jalassaan, joten hän ei laskenut tyttöä maahan, vaan kantoi tätä pitkin linnan kivijalan viertä. He eivät puhuneet mitään, ja Albuksen hengitys huurusi. Juuri ennen, kuin Albus luuli vaipuvansa hypotermiaan, he saapuivat jäiselle luutavaraston ovelle. Albus ei tiennyt, mitä Camilla ajatteli, kun hän räsäytti taikasauvallaan lukon auki ja avasi oven. Hän laski Camillan kevyesti varaston lattialle ja vetäisi oven kiinni perässään. Pakkanen nirskui saranoissa. Luutavarasto oli pimeä, ja Camillan jalkoja kylmäsi, sillä hän hyppelehti puulattialla.
”Miksi sinä minut tänne toit? Ei kai ne nyt sentään perään lähteneet?” hän kysyi puoliksi tosissaan ja kietoi kätensä ympärilleen hytisten.
”Odota”, Albus sanoi, etsi sauvansa valossa esiin lattialuukun vanhojen luutien seasta ja löydettyään veti sen pois paikaltaan. Lämpö tulvahti hänen kasvoilleen ja hän viittoi tyttöä luokseen, ”Tule tänne.”
”Mitä tämä on?” Camilla kysyi epäröiden, mutta tuli kuitenkin luukun luo haparoivin askelin, sillä varastossa oli lähes säkkipimeää. ”Mitä tuolla alhaalla –IIK!” Enempää Camilla ei ehtinyt sanoa, kun Albus pukkasi häntä vyötäröön ja tyttö putosi kiljaisten luukkuun. Alhaalta pimeästä kuului pehmyt tömähdys ja pian hieman hiljaisempi ääni: ”Olet hullu, Albus.”
Albus naurahti ja huikkasi: ”Kannattaa varmaan siirtyä pois alta.” Sitten hän hyppäsi perässä ja putosi upottavalle sohvalle Camillan viereen. Sauvan vaaleassa loisteessa tyttö näytti lähes säikähtäneeltä. Ei toisaalta sittenkään.
”Meinasitko tappaa minut?” Camilla kysyi.
”En”, Albus vastasi. ”Haluatko lisävalaistusta?”
”Mielelläni viettäisin aikaa kanssasi hämärässä, mutta palan halusta tietää, minne minut viskasit”, Camilla sanoi ironisesti.
Albus nousi ylös ja rupesi sytyttelemään Dominiquen pitkin salahuonetta virittämiä kynttilöitä sauvallaan. Pikku hiljaa huone valaistui kirkkaaksi, ja Camilla katseli pää pyörällä ympärilleen. Lopuksi Albus sulki kattoluukun sauvanheilautuksella, otti kaapista keksipurkin ja istui Camillan viereen sohvalle. ”Tekeekö mieli?” hän kysyi ja tarjosi suklaakeksin tytölle.
Camilla otti keksin ja puolitti sen. Sitten hän puraisi toista puolikasta ja katsoi Albusta viekkaasti: ”Oliko sinulla joku ajatus tuoda minut tänne, salarakkaani?” hän kysyi mutustaessaan.
”Pelkään pahoin, ettei me olla enää kovinkaan salarakkaita”, Albus sanoi ja hymyili hiukan pahoittelevaan sävyyn. ”Luuletko… Tai onko sillä vaikutusta Luihuisessa?” Tietysti on. hän ajatteli.
Camilla nyökkäsi ja murskasi keksiään ärtyneesti. ”Tytöt on onneksi OK. Mutta Artemis… Hän oli kai ihastunut minuun tai jotain, sillä hän on sen Tylyahoreissun jälkeen levittänyt vaikka mitä juttuja minusta…”
”Olen tosi pahoillani”, Albus sanoi huokaisten. Hän silitti Camillan poskea myötätuntoisesti.
”Turhaan”, Camilla vastasi, muttei vilkaissut Albusta.
”En halunnut, että joutuisit luopumaan ystävistäsi”, Albus jatkoi, vaikka Flintin ajatteleminen Camillan ystävänä ällöttikin häntä.
Camilla kääntyi samassa katsomaan häntä kirkkaat silmät loistaen, kasvoillaan vakava ilme. ”Albus, en minä välitä. Oikeasti. Jos jotkut todella uskovat sitä sontaa mieluummin, kuin ovat minun tukenani, he eivät ole oikeita ystäviäni”, Camilla sanoi napakasti. Sitten hänen ilmeensä pehmeni hiukan ja hän katsoi Albusta syvälle silmiin. ”Te olette.”
Voitonriemuinen hymy hiipi väkisin Albuksen kasvoille ja hän kysyi hienoisesti punastuen: ”Oletko tosissasi? Scorpiuskin?”
Camilla vilkaisi käsiään ennen kuin vastasi: ”Scorpiuskin… Tai ehkä saattaa olla, etten tiedä mistä puhun.” Sitten hän hymyili ja veti äkkiarvaamatta Albuksen suudelmaan. Albus hivuttautui yllättyneenä lähemmäs ja hyväili tytön hiuksia. Camilla hymyili jopa suudelman läpi ja pörrötti Albuksen tukkaa. Albus teki tytölle samoin saaden tämän puraisemaan hänen kieltään ja hyökkäämään salamannopeasti hänen kimppuunsa. Camilla mätki häntä tyynyllä nauraen ja Albus yritti saada tyttöä karistettua päältään. Lopulta he putosivat kiljahtaen lattialle ja hetken vielä kamppailtuaan he makasivat lattialla vieretysten ja nauroivat katketakseen.
”Ei me taideta olla ihan terveitä”, Camilla huokaisi hervottoman kikatuksen lomassa.
”Joululoma tulee tarpeeseen, alan kohta oikeasti seota”, Albus vastasi hekottaen.
”Niinpä. Hyvä päästä kotiin vähän rauhoittumaan”, Camilla sanoi.
”Meinasitko kertoa isällesi meistä?” Albus kysyi ja kääntyi katsomaan Camillaa vakavoituen.
Camilla vastasi Albuksen katseeseen ja nyökkäsi vakaasti. Sitten hän sanoi: ”Kerroin jo äidille kirjeessä ja hän oli iloinen. En enää välitä.”
Albuksen kasvoille levisi lämmin hymy. Ja kuinka pitkään he vain makasivat siinä pienen huoneen lattialla toisiaan tuijotellen, kevyesti jutustellen.
Illemmalla Albus saattoi Camillan tuttua reittiä takaisin tyrmille, Luihuisen oleskeluhuoneen oviaukon eteen. Kaksi Camillan ystävää tuli tyrmien käytävällä vastaan, ja Albuksen iloksi he molemmat tervehtivät myös Albusta kohteliaasti. Tilanne alkoi pikku hiljaa rentoutua. Perille päästyään Albus hyvästeli Camillan ja toivotti tytölle hyvää joululomaa. Vastalahjaksi hän sai tytöltä lyhyen suudelman ja kiitoksen mielenkiintoisesta illasta. He lupasivat kirjoitella toisilleen ja Albus vaati, että he tapaisivat pyhien jälkeen. Camillalla ei ollut mitään sitä vastaan.
Paluumatkalla Albus leijui jälleen kerran pilvissä. Ei ollut vielä kovin myöhä, kello oli vasta kuusi, mutta hän tunsi silti olonsa onnellisen väsyneeksi. Viimeisten koepäivien univelat painoivat edelleen ja ehkä nyt olisi viisasta jutella vähän aikaa Willin ja Scorpiuksen kanssa ja mennä sitten aikaisin nukkumaan. Huomenna alkaisi joululoma ja ennen lähtöä pitäisi ehtiä pakata tavarat. Tänään hän ei millään jaksanut. Hän oli juuri nousemassa kuudennen kerroksen portaikkoon, kun kuuli erään kuvakudoksen takaa epäilyttäviä ääniä. Hän ei kyennyt pidättelemään uteliaisuuttaan ja hiippaili hiljaa salakäytävän suulle. Sitten hän raotti kuvakudosta ja kurkisti sisään.
Hän näki kaksi hahmoa painautuneena tiukasti seinää vasten ja tunnisti parin hetkessä. Scorpius ja Dominique suutelivat ja hyväilivät toisiaan kiihkeästi, ja Dominique huokaili äänekkäästi suudelmien lomasta. Albuksen suupieli alkoi väpättää naurusta ja hän karaisi kurkkuaan kiinnittäen parin huomion. ”Kröhöm.”
Ulkopuolisen äänen kuullessaan Scorpiuksen ja Dominiquen toiminta pysähtyi kuin seinään ja molemmat kääntyivät hitaasti katsomaan taakseen säikähtäneinä. Albuksen nähdessään Scorpius tuhahti ärsyyntyneenä. Albus katsoi ystäväänsä takaisin huvittuneen kysyvällä ilmeellä.
”Hyvästejä jättämässä?” Albus kysyi ja kohotti toista kulmaansa tietäväisesti.
”Äh, mene pois!” Scorpius puuskahti huitaisten kädellään ilmaa.
-
Ihana luku! :D Ihanaihanaihana! Luin sen jo kolme kertaa, mutta se ei siihen jää.
Siriuksen vapauttaminen lähestyy! Ja lukujen määrä luki otsikossakin, on taas aivot jossain epäkunnossa. ::) Toivottavasti kaikki menee hyvin ja Siriuksella on vaatteet!!
Palkintojenjako joulujuhlissa oli paras kohta koko luvusta. Entisessä koulussakin jaettiin aina lukukauden viimeisinä päivinä niitä. Tosin ne oli jotain Vuoden blondi, Vuoden Einstein, Vuoden Usain Bolt ja niin edespäin. Tylypahkassakin oli hyviä titteleitä. Vuoden salarakkaat-titteli meni kyllä oikeille henkilöille. :) Tyylikäs voitto, ja Camilla sai tietää salahuoneestakin.
Viimeisten rivien kohdalla tuo "Kröhöm!" oli aika paikoillaan. Jätit mut virnuilemaan tyhmästi. Taas kerran. Jään sitten odottelemaan kahta viimeistä lukua, ja epilogia?
-
Hei vain!
ansku1: Kiitos pirteästä kommentista! Ää, tuo oli kyllä söpö luku minunkin mielestäni. Ja Scorpius ja Domie ovat ovat oma lempiparini. <3 Kaksi lukua lupaan, mutten osaa sanoa epilogista. ;)
A/N: Toisiksi viimeistä viedään. Nyt Albus jättää Tylypahkan muurit ja ystävänsä hetkeksi taakseen ja palaa kotiin viettämään joululomaa -ja ratkaisemaan kiveen kahlitun koiran arvoituksen! Asemalla hänellä on vastassaan vanhemmat ja pikkusisko. Heistä lisää, kun luet luvun. :)
________________________________________________________________________-
Yhdeksästoista luku
Jälleennäkemisiä
King’s Crossin aseman laitumella yhdeksän ja kolme neljännestä kävi korviahuumaava häly. Joka puolella rämisivät matka-arkut katukiveystä vasten ja äidit huutelivat joululomalle saapuvien lastensa nimiä. Tunnelma oli hyvin vaihteleva; kun vanhempien luokkien oppilaat tervehtivät perheitään lyhyellä, iloisella tervehdyksellä, niin monet nuoremmat lapset puhkesivat itkuun vanhempansa nähdessään. Kun kaikki oppilaat olivat viimein poistuneet junasta, vaunujen loihditut oven sulkeutuivat itsestään yhtä aikaa, ja vanha veturi vihelsi kuuluvasti lähtömerkiksi. Sitten se alkoi puuskuttaa jälleen, ja kohta juna lipui hitaasti pois asemalta. Se jätti jälkeensä kiireisen oppilastulvan ja järjettömän määrän matkalaukkuja.
Omat matka-arkkunsa kärryjen kyytiin saatuaan Albus, Scorpius ja Will kääntyivät katsomaan toisiaan väsyneesti. Syksy oli ollut raskas ja viimeiset kouluviikot olivat kuluttaneet heidät, erityisesti ylitunnollisen Willin, loppuun. Silti syksy oli jälleen ollut mahtava ja kolmikko hymyili onnellisena toisilleen. Scorpius tiesi, että hänen isänsä odotti häntä jo tuolla jossain, ja he olivat kirjeitse sopineet käyvänsä samalla reissulla noutamassa Narcissa-mummon luokseen joulunviettoon, mutta silti häneltä liikeni aikaa ystäviensä hyvästelemiseen. Scorpius seisoi Albuksen ja Willin välissä ja taputti molempia rempseästi selkään.
”Hyvää joulua sitten, kamut”, hän toivotti ja hymyili molemmille vuoron perään.
”Samoin, Scorp”, Albus ja Will vastasivat yhteen ääneen.
”Will, pidä hauskaa Pottereilla. Muista, että myös Rose-kultsi on tulossa”, Scorpius härnäsi Williä, joka pudisti päätään huvittuneena, punastuen.
”Ja Al”, hän aloitti ja kumartui sitten lähemmäs Albusta jatkaen hiljempaa ”kirjoita minulle ja kerrohan sitten, mitä Weasleylle kuuluu.”
Albus naurahti ja nosti peukalonsa pystyyn. Scorpius iski hänelle silmää. Sitten hän tarttui matka-arkkuunsa ja katsoi ympärilleen. Hän näki isänsä seisomassa vähän matkan päässä ja katselemassa heitä. Scorpius hymyili pienesti, nosti kättään ystävilleen ja lähti työntämään kärryään isänsä luokse. Draco Malfoy oli pukeutunut tummaan pukuun ja vaaleaan kravattiin, joka kertoi hänen tulevan suoraan töistä. Hän nyökkäsi pojalleen iloisesti tämän saapuessa ja vilkaisi sitten kauempana seisovia Albusta ja Williä. Hänen ja Albuksen katseet kohtasivat hetkeksi, mutta Malfoy vanhempi vain kohotti hivenen leukaansa ilmeettömänä ja kääntyi sitten takaisin poikansa puoleen.
Albus oli kohteluun tottunut –itseasiassa hän oli vain tyytyväinen siihen, että Scorpiuksen isä soi hänelle nykyisin jopa lyhyen katseen, sillä ennen hänellä ei ollut sellaisesta toivoakaan. Hän katsoi, kuinka Malfoyt hävisivät väentungokseen ja kääntyi sitten kohti vieressään seisovaa Williä. ”Pitkä syksy, eikö?” hän kysyi kulmiaan kohottaen.
”Joo. Mutta mahtava”, Will sanoi ja hymyili onnellisesti hampaat välkehtien.
”Siinä olet harvinaisen oikeassa”, Albus hymyili ja kosketti huomaamattaan talvitakkinsa taskua, jossa elpymyskivi sillä hetkellä majaili.
”Hei, tuolla ovat äiti ja isä!” Will huudahti samassa ja huiskutti loisesti opettajavanhemmilleen, jotka näkyivät seisovan laiturin toisessa päässä. Neville ja Hannah Longbottom hymyilivät ja vilkuttivat hänelle takaisin. Albus ei aina ymmärtänyt, kuinka Will pystyi olemaan niin onnellinen jokaisen lukukauden päätteeksi vanhempansa nähdessään, vaikka he tapasivat koulussa lähes joka päivä.
”Minun pitää mennä, mutta nähdään ylihuomenna, jouluaattona!” Will huikkasi Albukselle ja oli jo menossa.
Albus tyytyi vain vilkuttamaan Willin loittonevalle selälle ja pariskunta Longbottomille. Sitten hän katseli ympärilleen. Ihmiset alkoivat pikku hiljaa vähentyä asemalla, mutta Albus ei nähnyt vanhempiaan missään. Hän kaivoi nopeasti elpymyskiven taskustaan ja vei sen lähelle suutaan kuiskaten: ”Kuuntele pian tarkkaan, Sirius.”
Sirius ei ehtinyt vastata mitään, kun Albus jo kuuli takaansa tutun miehen äänen: ”Hei, Al.”
Albus kiepsahti yllättyneenä ympäri ja näki takanaan seisovan oman perheensä. Hän työnsi samassa kiven takaisin taskuunsa. Hänen isänsä, silmälasipäinen Harry Potter, oli kiinnittänyt tervehdyksellään hänen huomionsa. Miehen vieressä seisoi hänen äitinsä, Ginny Potter, joka hymyili hänelle lämpimästi ja hänen silmänsä kimalsivat kyynelistä. Myös James oli jo liittynyt vanhempiensa seuraan.
”Hei, isä ja äiti”, Albus tervehti ja tajusi vasta silloin, kuinka oli ikävöinyt vanhempaan.
Ginny sulki hänet halaukseen, eikä Albus vastustellut yhtään. Sitten hän halasi myös isäänsä, joka rutisti häntä vahvasti. ”Kuinka sujuu?” hänen isänsä kysyi, kun he irrottautuivat.
”Hyvin! Minulla on paljon kerrottavaa”, Albus sanoi ja virnisti salamyhkäisesti. Elpymyskivi poltteli hänen taskussaan ja hän toivoi, että Sirius kuulisi keskustelun. Hänen isänsä katsoi häntä uteliaan tutkivasti.
”Olet taas kasvanut”, hänen äitinsä päivitteli ja mittaili poikaansa katseellaan.
”No, en kai nyt sentään enää…” Albus sanoi tylsistyneenä. Joka kerta sama sävel.
”Onneksi mummo lupasi neuloa teille uudet villapaidat joululahjaksi”, Ginny jatkoi huokaisten ja nyppi poikansa kauluksesta olemattomia leivänmurusia. Oliko tuo nyt yllätys? Mummo Weasley neuloi heille uudet jumpperit lähes joka vuosi.
”Kiva, äiti”, Albus sanoi ja työnsi äitinsä käden pois kaulukseltaan.
”Voidaanko me nyt jo lähteä?” James kysyi pitkästyneenä. ”Lupasin nähdä Lindan vielä tänään.”
”Ai, te olette vielä yhdessä?” Ginny kysyi yllättyneenä ja sai Jamesin närkästymään hetkessä.
”Tietenkin me ollaan! Miksi ei oltaisi?” hän kysyi ja katsoi äitiään silmät kipunoiden.
”Tehän olette niin erilaisia! Aivan eri maata”, Ginny totesi hymistellen ja lähti kävelemään kohti junalaiturin poistumistietä.
James seurasi perässä, eikä selvästikään aikonut jättää asiaa siihen. ”Mitä sinä tarkoitat? Meillä menee ihan hyvin.”
Albus kuunteli veljensä ja äitinsä kinastelua kantaa ottamatta. Hän oli niin tottunut siihen, että Ginny ja James riitelivät kaikesta, että osasi ottaa tapauksen hyvin rennosti. He olivat aivan liian samanlaisia, eivätkä siksi tulleet yhtään toimeen keskenään. Harry ja Albus jäivät usein kiistojen ulkopuolelle, kuten nytkin he lähtivät kävelemään vieretysten Ginnyn ja Jamesin perään, jotka kävivät kiivasta sananvaihtoa edempänä.
”Millainen todistus tuli?” Harry kysyi pojaltaan.
”Ihan hyvä. Ei yhtään peikkoa”, Albus vastasi ja virnisti. Hänen isänsä ei ollut koskaan kovin vaatelias numeroiden suhteen, vaan sanoi aina, ettei Albus opiskellut häntä, vaan itseään varten. Isä pysyi tyytyväisenä, jos opettajilta ei tullut kirjeitä kotiin. Äidillä oli onneksi pitkälti sama linja.
”Hyvä. Kuinkas Slipperin kanssa on sujunut?” Harry tiedusteli.
”Kohtuullisesti, mutta vihaan häntä edelleen. Scorpiuksella oli yksi isompi yhteenotto hänen kanssaan vähän aikaa sitten. Slipper melkein kirosi hänet”, Albus vastasi tyynesti.
Harry kohotti kulmiaan yllättyneenä. He olivat usein käyneet kehittäviä keskusteluja Albuksen inhokkiopettajasta, ja osaksi niiden keskustelujen ansiosta Albus oli kestänyt professoria niin hyvin vuosikaudet. ”Mitään sen suurempaa ei ole sattunut”, Albus pehmenteli, eikä jatkanut enää aiheesta.
”Kuinka Lily voi?” hän kysyi hiukan ohuemmalla äänellä.
”Hän on ollut ihan hyvänä; syö hyvin ja on paljon pirteämpi. Ollaan keskusteltu, että hän pääsisi mahdollisesti kouluun jo joulun jälkeen”, Harry vastasi hymyillen.
Lily Potter, Albuksen mummonsa mukaan nimetty pikkusisko, kärsi vaikeasta sairaudesta ja hän oli joutunut olemaan kotona koko syksyn. Hänellä oli synnynnäinen sydänvika, sillä hänen sydämensä oli ollut aina liian pieni ja siksi myös hyvin voimaton. Tyttö oli neljätoistavuotias, ja hän kävi Tylypahkassa aina, kun kykeni. Aiempina vuosina ei ole ollut suurempia ongelmia, mutta viime kesänä Lily oli sairastunut pahaan flunssaan, joka oli vienyt hänen voimansa ja romahduttanut hänen kuntonsa täysin. Hän oli joutunut viettämään monta viikkoa Pyhän Mungon sydäntautiosastolla ja pois päästyään hän oli vielä niin heikko, että hänelle oli määrätty sairaslomaa koko syksyn ajaksi. Lily oli kaikista vastoinkäymisistä huolimatta hyvin sitkeä ja oli itkenyt paljon kuullessaan, ettei pääsisi syksyllä takaisin Tylypahkaan. Albus rakasti kovasti siskoaan ja häntä huojensi suuresti kuulla, että tyttö voi jo hyvin ja voisi palata kouluun kevääksi.
”Tosi upea juttu”, Albus sanoi ja vastasi isänsä hymyyn.
”Lily on ollut kovin reipas, kuten aina. Ei häntä saisi enää pidettyä kotona pakottamallakaan”, Harry sanoi hymähtäen.
”Sen voin uskoa. Hän on ihan kuin äiti”, Albus sanoi ja nauroi.
”Olet oikeassa… Mutta anteeksi nyt vain, minua kiinnostaa ihan liikaa, miksi sinä oikein niin kovasti haluat käydä ministeriössä”, Harry sanoi vaihtaen puheenaihetta.
Albus oli osannut odottaa tätä. ”Milloin olemme menossa sinne?” hän kysyi ovelasti.
”Huomenaamuna. Onnistuin saamaan Hermionen mukaamme, hän on muuten nykyisin töissä Salaperäisyyksien osastolla”, Harry vastasi ja Albus nyökkäsi tyytyväisenä.
”Mutta miksi me menemme juuri sinne, missä minun kummini, Sirius kuoli? En minä ole tyhmä, Al. Tiedän, että tämä liittyy jotenkin häneen. Ja lisäksi myös Kuoleman varjeluksilla on osansa asiassa. Et ole kysellyt niistä Teddyltä turhaan”, hän jatkoi ja tuijotti poikaansa tiukasti, äärimmäisen uteliaana.
Albus olisi voinut vannoa, että tunsi elpymyskiven taskussaan sykähtävän. Hän pystyi vain kuvittelemaan, kuinka vaikeaa Siriuksen oli pysytellä hiljaa. Sitten hän nosti päättäväisen katseensa kohti isäänsä ja henkäisi sanoen: ”Olen pahoillani, mutten voi kertoa sitä vielä.”
Harry näytti enemmän kuin pettyneeltä, mutta jotenkin Albus huomasi hänen ilmeestään, että sisimmässään hän jostain syystä ymmärsi poikaansa. Silloin he saapuivat tiilisen taikaseinän luokse, joka läpi astuessaan veisi heidät jästien King’s Crossin asemalaiturille. Ginny ja James jo odottelivat heitä seinän vieressä, näemmä jonkinlaisen aselevon löytäneinä. Harry tarjoutui ottamaan Albuksen kärryn, ja sitten he kaikki kävelivät seinän läpi ja tiilet imaisivat heidät sisäänsä. Velhojen asema alkoi jälleen hiljentyä.
Kotiin päästyään Albus asettui rauhassa taloksi. Hän levitteli tavaransa huoneeseensa ja kävi lämpimässä suihkussa. Sitten hän veti ylleen puhtaat, lämpimät vaatteet ja mummonsa tekemät villasukat, ja laskeutui alakertaan yhteiselle iltaruualle. Mukaansa hän nappasi Siriuksen kiven. Pöydän ääreen istuutuessaan sen ympärille oli jo kerääntynyt koko hänen perheensä isää lukuun ottamatta, joka asetteli ruokia parhaillaan esille. Tarjolla oli perinteisesti spagettia ja jauhelihakastiketta, Albus rakasti sitä. Lopuksi Harry sytytti sauvallaan pöydän keskellä olevan kynttelikön palamaan koristeeksi. Sitten myös hän istui alas pöydän päähän, ja James nälkäisimpänä aloitti ruuan ensimmäisenä. Hoikka, punahiuksinen Lily istui Ginnyn vieressä, joka ojenteli tyttärelleen salaattia. Tytön hiukset olivat poninhännällä ja hänen kasvonsa olivat hiukan kalpeat.
”Onko Tylypahkassa ollut kivaa?” Lily kysyi Albukselta ja Jamesilta hienoinen katkeruus äänessään särähtäen.
”Ei kovinkaan erikoista”, James vastasi tyynesti ja lappoi spagettia suuhunsa. Veljekset tiesivät, ettei pikkusiskolle saanut hehkuttaa koulusta. Siten vältyttiin turhilta kinoilta.
”Ihan kivaa meillä on ollut”, Albus sanoi ja hymyili Lilylle.
”Uskon. Täällä on ollut aika tylsää… Ei mitään tekemistä kun kaikki ovat koulussa”, Lily sanoi ja tuijotti lautastaan.
”Mutta parin viikon kuluttua sinäkin pääset Tylypahkaan! Usko pois, et ole jäänyt mistään paitsi”, Albus kannusti sisartaan edelleen hymyillen. Hän ei halunnut nähdä tytön itkevän.
”Niin… Se on ainut hyvä asia tässä kaikessa. Haluan päästä ennustamaan! Sitä ei voi harjoitella kotona”, Lily valitti.
Albus vilkaisi Jamesia ja he katsoivat toisiaan virnistäen. Sitten Albus sulki silmänsä tiukasti yhteen ja nosti molemmat kädet eteensä mystisesti, sormiaan heilutellen. ”Mmm… Sisäinen silmäni näkee, että tulet kohtaamaan suurta onnettomuutta ja kauhua!” hän huudahti matkien taidokkaasti professori Punurmion tyyliä ja sanoja. Sitten hän pysähtyi ja räväytti silmänsä auki teatraalisesti. James purskahti nauruun, eikä myöskään heidän isänsä kyennyt pidättelemään nauruaan, vaan yritti peittää tyrskähdyksensä yskänpuuskaan.
”No hei, ei ole yhtään hauskaa!” Lily sanoi esittäen loukkaantunutta, mutta hymyili silti paljastavasti. ”Punurmiosta on ehkä tullut vähän vanhuuden höperö… Mutta Firenze on oikeasti hyvä!”
”Oikeasti hyvät lihakset?” Albus tiedusteli saaden Lilyn näyttämään hänelle keskisormeaan.
Silloin Ginny puuttui väliin. ”Ei ruokapöydässä, Lily! Eikö sinulla ole mitään käytöstapoja?” hän nuhteli.
”Katso tuota ja sano sitten se uudelleen”, Lily vastasi loukkaantuneena ja osoitti Albusta, joka imi parhaillaan pitkää spagettia suuhunsa näyttävien äänitehosteiden kera. Ginny huokaisi ja peitti kasvot käsiinsä.
”Miksi me ikinä tehtiin kolme, Harry?” Ginny kysyi mieheltään, joka naurahti.
”Jotta meillä olisi jotain tekemistä”, Harry vastasi ja osoitti Albusta haarukallaan. ”Syö siististi, Al”, hän ojensi poikaansa hyväntuulisesti.
Albus hymyili ja imaisi spagetin suuhunsa. Oli ihanaa olla pitkästä aikaa kotona.
”Albuksella on muuten tyttöystävä”, James ilmoitti hetken päästä ja katsoi veljeään kieroutuneesti.
”Mitä? Kuka?” Lily kysyi silmät loistaen kiinnostuksesta.
”Idiootti”, Albus tiuskaisi ja vilkaisi veljeään vihaisesti kulmiensa alta.
”Älä nyt, Al. Teen sinulle vain palveluksen. Isä, sinun kannattaa alkaa selvittelemään töissä välejäsi Zacharias Smithin kanssa…” James sanoi virnistäen.
”Mutta Camilla Smithän on luihuinen ja koulun vanhimpia!” Lily kiljahti ja tuijotti Albusta silmät suurina. ”Oletko sinä Camilla Smithin kanssa yhdessä?”
”James… Kuristan sinut…” Albus murisi vastaamatta siskonsa kysymykseen.
”Ei luihuisissa ole mitään pahaa”, Ginny puuttui alkavaan riitaan sovitellen. ”Olihan Scorpiuksen isäkin luihuinen, ja niin mukava poika kuin Scorpius on.”
”Oi, miten ihanaa! Kielletty rakkaus…” Lily huokaisi romanttisesti. ”Hänen isänsä ei varmaan ole kovin innoissaan.”
”Lily, suu kiinni. Hänen isänsä ei tiedä”, Albus mutisi nolona.
”Ooh… Salainen romanssi!” Lily tajusi.
”Ei enää kovin. Ne saivat eilen oppilaiden joulujuhlissa Vuoden Salarakkaat –palkinnon, ja nyt sinänsä koko koulu tietää”, James totesi keveästi.
”Joo, mutta ei sitä olisi silti tarvinnut kertoa…” Albus sanoi veljelleen.
”Ei se haittaa mitään, Albus”, Ginny sanoi ja hymyili pojalleen kannustavasti. ”Tuo Camilla joskus käymään, olisi tosi mielenkiintoista tavata hänet.” Albus vilkaisi äitiään kiitollisena.
”Hei, mikset sinä koskaan pyydä minua tuomaan Lindaa kylään?” James kysyi loukkaantuneena.
”Koska Linda ravaa meillä muutenkin jatkuvasti, ja itse asiassa en erityisemmin pidä siitä tytöstä. Hän sopi paremmin Scorpiukselle”, Ginny totesi napakasti ja James punehtui suuttumuksesta.
Albus vilkaisi varovasti toisella puolella pöytää istuvaa isäänsä, joka nosti kätensä ilmaan avuttomana. Taas se alkaa.
Pian Albus, Harry ja Lily liukenivat huomaamattomasti ruokapöydästä ja jättivät Jamesin ja Ginnyn sanailemaan rauhassa keskenään. Oli jo myöhä, aika oli kulunut ruokaillessa kuin itsestään. Albus huikkasi isälleen ja siskolleen hyvän yön toivotukset ja hyppeli sitten takaisin yläkertaan. Hänen isänsä kuitenkin otti hänet kiinni portaikossa ja pysäytti hänet hetkeksi. ”Muista sitten, että lähdetään huomenna aikaisin aamulla käymään ministeriössä”, hän sanoi Albukselle matalasti, etteivät muut kuulleet. Albus nyökkäsi vastaukseksi ja kääntyi sitten mennäkseen huoneeseensa.
Oven sulkeuduttua hän veti elpymyskiven ulos housujensa taskusta ja heitti paitansa pois. Sitten hän kaivautui omaan sänkyynsä, paksun peiton alle ja asetti kiven viereensä tyynylle. ”Hei, Sirius. Mitä kuuluu?” hän kysyi hiljakseen kiveltä, joka pysyi hiljaa hetken, ennen kuin heräsi eloon.
”Ei huonoa ollenkaan! Ehditkö nyt viimein puhua?” Sirius kysyi kärsimättömästi.
”Ehdin. Olen huoneessani”, Albus vastasi.
”Hienoa. Harry kuulostaa aivan mieheltä! En osaa edes kuvitella, miltä hän näyttää nykyisin! Haluaisin toden totta nähdä sen pojan”, Sirius intoili. Albukselta meni hetki tajuta, että pojalla Sirius tarkoitti hänen isäänsä. Sirius puhui Harrystä aina niin oudosti, kuin hänen isänsä olisi edelleen nuori koulupoika.
”Ehkä näetkin. Menemme huomenna Taikaministeriöön”, Albus vastasi hiljaa. Vaikka Sirius vaikuttikin oikein iloiselta ja hyväntuuliselta, Albus tunsi silti tahtomattaan olonsa hyvin haikeaksi. Hänestä tuntui, että puhui kiven sisässä olevalle sielulle viimeistä kertaa ja häntä ahdisti ajatellessaan, että oli mahdollisesti menettämässä pian hyvin rakkaan ystävänsä. Sirius oli auttanut häntä niin paljon kaikessa syksyn aikana, ettei hän välillä edes käsittänyt, kuinka suuri tuki miehestä kertomuksineen oli ollut. Yhtä asiaa hän kuitenkin halusi vielä kysyä.
”Kuinka sinä oikein pakenit Azkabanista?” Albus kysyi ja tuijotti kiveä tiukasti. ”Minulta kysyttiin sitä viime vuonna taikahistorian kokeessa, mutten tiennyt vastausta.”
Hetken oli ihan hiljaista. Sitten yllättäen Sirius purskahti rehvakkaaseen nauruun ja kuulosti välillä, kuin hän ei saisi happea ollenkaan, jos se vain olisi ollut mahdollista. Albus joutui hiukan hyssyttelemään miestä, ettei muu perhe kuulisi. Pitkään naurettuaan Sirius sai viimein kysytyksi: ”Oletko tosissasi? Kysyttiinkö teiltä oikeasti jotain sellaista kuin ’Miten kuuluisa pimeyden velho ja joukkomurhaaja Sirius Musta pakeni Azkabanista vuonna 1993?’”
”Jotenkin noin se meni. Sinä olit ensimmäinen koskaan onnistunut…” Albus vastasi hämmentyneenä. Kuinka Sirius oli osannut arvata niin hyvin?
”No, eipä ollut yllätys. Tuossa luulossa ne ovat minua pitäneet aina, kukaan ei ole puhdistanut mainettani tai jostain syystä kukaan ei halua uskoa, että olen syytön. Olisi liian noloa myöntää, että Azkabaniin on vuosien ajan suljettu monia syyttömiä”, Sirius puhisi. ”Onneksi olen edes kuuluisa! Muistatko enää, mitä vastasit siihen kysymykseen?”
”Taisin kirjoittaa jotain, että sait jostain käsiisi taikasauvan ja loihdit suojeliuksen ankeuttajia vastaan, räjäytit sellin oven auki ja ilmiinnyit jonnekin ulkomaille… En saanut yhtään pistettä”, Albus kertoi.
”En ihmettele yhtään, sillä eihän se mennyt ollenkaan noin. Ensinnäkin, taikasauvoja ei siellä linnakkeessa ollut nähty vuosisatoihin, eikä Azkabanin muurien suojassa voi kaikkoontua. Muuten aika uskottava tarina, itse olisin ehkä antanut pisteen, kun muistit ankeuttajat”, Sirius sanoi naurahtaen. ”Oikeasti kaikki meni aivan toisella tapaa, eikä se ollut yhtään noin helppoa…”
Minun sellissäni oli aina pimeää. Asuin murhaajien osastolla eli syvällä Azkabanin velhovankilan ytimessä. En nähnyt kahteentoista vuoteen aurinkoa, en tuntenut kesän lämpöä tai talven kylmyyttä, saati tietänyt, milloin satoi vettä. En koskaan nähnyt itseäni peilistä, tai harvoin edes näin yhtään mitään, sillä usein istuin vain pilkkopimeässä. Ankeuttajat eivät tarvinneet valoa, siksi tyrmät eivät yleensä olleet valaistuja. Olot olivat aika alkeelliset, vessakin oli vain reikä lattiassa. Ja ruoka, se oli aivan karmeaa.
Minulla oli hyvin epämiellyttävät seinänaapurit. Oikealla puolellani asui kuolonsyöjä ja tunnettu ihmissusi Fenrir Harmaaselkä, eikä meno siitä parantunut vasemmalla puolellani, sillä siellä asui rakas serkkuni ja tuleva murhaajani Bellatrix Lestrange. Vihasin kuunnella Harmaaselän joka kuukautista, usein jokaöistä, korviahuumaavaa ulvontaa, ja Bellatrixin kiljumista ja sekopäistä naurua päivisin, joskus myös öisin. Ainoa asia, mistä tiesin kuukauden vaihtuneen, oli silloin, kun Harmaaselkä muuttui ihmissudeksi. Se oli ihan hullua aikaa. Harvoin näin noista kahdesta vilaustakaan, mutta he piinasivat minua olemassaolollaan ja puheillaan. Sinä iltana he kävivät tavallista enemmän hermoilleni.
”Fenriiir, kultaseni!” Bellatrix kiljui niin, että korvani meinasivat särkyä.
”Niin, Bella-rakkaani?” kuului Harmaaselän matala vastaus oikean puoleisen seinäni takaa. Minä istuin keskellä lattiaa ja tuijotin apaattisena eteeni. Toivoin, että he lopettaisivat jo ennen kuin pääsisivät edes alkuun.
”Sovitaanko, että tapetaan heti seitsemän kuraveristä, kun päästään täältä pois? Sinä saat purra, jos minä käytän sauvaa” Bellatrix kysyi flirttaillen. Heillä oli aina ihan sairaita puheenaiheita.
”Tietenkin, kuulostaa erittäin hyvältä”, Harmaaselkä murisi.
”Olet aina niin hurmaava, Fenrir. Mutta entäs rakas serkkuni Sirre siinä naapurissa? Liitytkö seuraamme?” Bellatrix lirkutti.
Huokaisin kärsivästi. ”Mieluummin en.”
”Oletko varma? Meillä voisi olla hyvin hauskaa. Sinähän olet jo aika kokenut näissä hommissa... Voisimme vaikka aloittaa ystävästäsi Remus Lupinista”, Bellatrix käkätti.
”Hän ei ole koskaan oppinut, kuinka ihmissusien tulee käyttäytyä. Vääränlaiset poistetaan laumasta”, Harmaaselkä kähisi.
Puristin ohimoitani sormillani niin lujaa, että särki. Vihasin noita kahta. Kaksitoista vuotta heidän seurassaan oli jotain niin sietämätöntä, että olisin tappanut itseni jo monta kertaa, jos siihen olisi ollut mitään mahdollisuutta. Bellatrixin käkätys koversi aivojani, vaikka kuinka koetin sulkea hänet tajuntani ulkopuolelle. Olin juuri käpertymässä kerälle ja muuttumassa koiraksi, kun vastapäisestä sellistä kuului ääni.
”Älä kuuntele heitä, Sirius.”
Nostin katseeni ja näin kahden sellin oven kaltereiden läpi miehen, joka omasi ainoat silloiset kunnioituksen rippeeni ketään ihmistä kohtaan. Herra Hevoskotka, kuten hän kutsui itseään, oli elinkautisvanki, kuten minäkin. Hänet oli kuitenkin tuomittu murhasta, jonka hän oli tehnyt pelastaakseen oman perheensä. Hän oli nimittäin tappanut murhaajan, joka oli suunnitellut koskevansa hänen vaimoonsa ja lapsiinsa, sekopäisen ex-miehen. Herra Hevoskotka oli viettänyt Azkabanissa jo yli viisitoista vuotta, eli paljon kauemmin kuin minä, ja silti hän tuntui olevan ainoa järkevä ihminen koko paikassa. Tai en tiedä, oliko meistä kukaan silloin kovin järjissään, mutta ainakin Herra Hevoskotkan kanssa kykenin keskustelemaan normaalisti, ja oli hyvin pitkälle hänen ansiotaan, että jaksoin elätellä minkäänlaista toivonkipinää siellä manalassa viruessani. Herra Hevoskotka tiesi animaagitaidoistani, ja hän tiesi rikokseni ja sen, etten ollut syyllistynyt todellisuudessa mihinkään väärään. Olimme pitkälti hyvin samanlaisia.
Bellatrix ja Harmaaselkä vihasivat häntä. Nyt mies oli jälleen kerran avannut suunsa heitä vastaan. Arvostin sitä suuresti.
”Ahaa! Pikku Hevoskotkamiehellä on sanansa jälleen sanottavanaan”, Bellatrix kirkui viereisestä sellistä.
Näin Herra Hevoskotkan kohottavan toista suupieltään tyhjästi ja sulkevan silmänsä. Hän ei koskaan lähtenyt Bellatrixin pelleilyyn mukaan, eikä koskaan edes naurahtanut naisen sanoille vähätellen. Hän oli liian viisas sellaiseen. Sen takia Bellatrix ei koskaan jaksanut kovin kauan kiusata häntä, sillä ei saanut miehestä mitään irti. Kadehdin Herra Hevoskotkan hermoja, sillä itse en olisi koskaan kyennyt hiljenemään toisen huutaessa toinen toistaan kauheampia solvauksia. Ja jälleen kerran Bellatrix vaikeni jonkin aikaa kiukuteltuaan. Että minä vihasin sitä naista.
Sinä iltana ankeuttajat toivat meille iltaruuan tavallista myöhemmin. En vieläkään tiedä, mistä viivästys johtui, sillä ne tekivät työnsä normaalisti aina samaan, tiettyyn aikaan. Kello oli varmaan aika paljon, sillä tuntiessani kylmät väristykset ihollani ankeuttajien saapumisen merkiksi, kuulin sekä Bellatrixin että Harmaaselän jo kuorsaavan omissa selleissään. Harvoin söimme iltapalaa, sillä jo päiväruoka oli niin järkyttävää, ettei illalla enää tehnyt mieli pistää mitään suunsa sisään. Minä ja Herra Hevoskotka kuitenkin valvoimme vielä, kevyesti jutellen, kun ne saapuivat.
Minä muutuin hetkessä koiraksi, sillä ankeuttajat oli paljon helpompi kohdata eläinhahmossa. Ne eivät tajunneet minun olemassaoloani, sillä eiväthän ne nähneet tai haistaneet mitään. Ja koiran tunteita ja muistoja oli hyvin vaikea lukea, joten harvoin ne edes jaksoivat kiinnostua. Yksi iso ja hyvin repaleinen ankeuttaja lipui minun sellini ovelle ja alkoi availla lumottua lukkoa. Muistan vielä, että olin aikani kuluksi ja omaksi huvikseni nimennyt sen ankeuttajan Repale-Repeksi. Kuitenkin, tämä kyseinen ankeuttaja sai lopulta sellini oven auki ja veti helmojensa sisästä muutaman kohmettuneen leivänkannikan ja lasin vettä. Minä värjöttelin oven lähistöllä, seinää vasten painautuneena ja tuijotin oviaukkoa. Silloin ensimmäinen neronleimaus kahteentoista vuoteen pälkähti päähäni. Se oli hyvin utuinen ja epätodellinen ajatus, mutta pian tajusin, että ovi oli auki, ja mahtuisin pujahtamaan koirana ankeuttajan ali. Ajatus oli pelottava, mutta tajusin, että siinä oli silti toivoa.
Pakoni ei ollut millään lailla suunniteltu. Vedin äkisti henkeä ja vilkaisin ankeuttajaa, joka laski parhaillaan vesilasia sellin lattialle kuin hidastetussa velhoshakkiottelussa. Silloin otin vauhtia, pinkaisin juoksuun ja hyppäsin ulos sellin ovesta tyrmien käytävälle. Muistan, kuinka koiransydämeni jyskytti kauhusta, ja etsin vain pakoreittiä vapauteen päätäni vauhkona käännellen. Silloin huomioni kiinnittyi hetkeksi viereiseen selliin, jossa Herra Hevoskotka tuijotti minua silmät palaen kuin soihdut. Hän näytti yhtä epäuskoiselta, kuin itse sillä hetkellä olin. Sitten hän ravisti päätään. ”Ala jo mennä! Tuohon suuntaan”, hän kuiskasi ja osoitteli kiivaasti ylös vievään portaikkoon.
Minä vain seisoin jähmettyneenä paikoillani. En ollut tajunnut, että ainoa ystäväni, Herra Hevoskotka joutuisi jäämään kärsimykseen, jos minä lähtisin. Hän oli syytön. Kuinka voisin jättää hänet sinne?
”Mitä sinä odotat?” Herra Hevoskotka sihahti, ja silloin ymmärrys iski minuun.
”Sirius, et voi pelastaa minua. Minun elämäni on jo eletty, mutta sinun on vielä edessäpäin. Nyt häivyt. Etsi Stina, sillä hän kaipaa sinua!”
Silloin tajusin, ettei minulla ollut vaihtoehtoja, eikä enää paljon aikaakaan jäljellä. Katsoin sellitoveriani vielä viimeisen kerran ja pinkaisin sitten juoksuun kohti yläkertaa, kohti auringonvaloa ja vapautta. Väistelin aika taitavasti ankeuttajia, ne eivät edes heti tajunneet, että olin karannut. Selvisin jollain ihmeen kaupalla ulos siitä linnakkeesta. Sitten juoksin rantaan, hyppäsin veteen ja uin ehkä elämäni pisimmän matkan aina vastarannalle saakka. Olin suoritukseni jälkeen niin rättiväsynyt, etten kiinnijäämisen pelosta huolimatta kyennyt pakenemaan enää kauemmas, vaan lysähdin tiheimpään rantapusikkoon, jonka löysin, ja nukahdin siihen. En muista edes ajatelleeni mitään koko karkumatkalla, vain tyhjyys jyskytti päässäni taukoamatta. Olin paennut Azkabanista. En tajunnut edes sitä, mutta silti se oli totta.
”Aamulla heräsin siitä samasta puskasta, edelleen koirahahmossa. Muistan ainoastaan, että merituuli tuoksui jumalaisen ihanalle ja aurinko paistoi kirkkaasti. Luulin sokeutuvani avatessani silmät”, Sirius kertoi ja hänen äänensä oli väritön. Muistot olivat selvästi vahvoja.
”Ensimmäiseksi muistin vain Herra Hevoskotkan sanat. Lähdin siitä paikasta kohti Lontoota, ainoana ajatuksenani löytää Stina. Koirana oli aika helppo liikkua, sillä kukaan ei osannut etsiä minua siinä hahmossa. Jossain vaiheessa kuitenkin ikään kuin heräsin todellisuuteen ja aloin miettiä, mikä oli järkevintä. Löysin helposti Stinan ja minun entisen asunnon, mutten kuitenkaan mennyt sisään. Uskon, että jos olisin nähnyt vilauksenkaan Stinasta silloin, olisin toiminut toisin, mutta… En vain uskaltanut kohdata häntä enää kaiken sen jälkeen. Tajusin, että oli pakko jättää menneisyys jälkeensä…” Siriuksen ääni hiipui.
Albus puri huultaan, mutta pakottautui sanomaan: ”Stina ei koskaan jättänyt menneisyyttä jälkeensä.”
Sirius oli pitkään hiljaa. Sitten hän huokaisi ja sanoi: ”En usko, että olet oikeassa. Todennäköisesti hän oli jo silloin mennyt naimisiin uuden miehen kanssa, kun pakenin.”
”Ei hän ollut”, Albus sanoi ja jatkoi, ”Sinä olit hänen kanssaan kihloissa, etkö ollutkin?”
”Mistä sinä olet saanut tuon tietää?” Sirius kysyi vakavoituen.
Albus katsoi kattoon, eikä enää kyennyt pidättelemään sanojaan. ”Sillä ei ole väliä. Mutta minä tiedän myös, ettei hänellä ole ollut ketään sinun jälkeensä, hän muutti sukunimensä Lonelineksi sinun kuoltuasi”, hän lipsautti.
”Kuka sinulle tuon kertoi?” Sirius kysyi kauhistuneena. Sitten kaikki valkeni hänelle. ”Sinä olet puhunut Stinan kanssa.”
”Ehkä olenkin, mutta onko sillä enää mitään väliä? Saimmepahan tietää totuuden”, Albus vastasi uhmakkaasti.
”Sinä olet aivan kuin Harry! Niin samasta taikasauvapuusta veistetty, etten edes käsitä, miksi koskaan epäilin uteliaisuuttasi. Jos annoit Harrylle pienenkin vihjeen, hän sai sen avulla aina koko tarinan selville. Minä niin vihasin sitä välillä, vaikka todellisuudessa se on nerokasta!” Sirius kiukkusi kiven sisällä. Albus kuitenkin tajusi, ettei mies ollut todellisuudessa vihainen.
Lopulta Sirius Albuksen ounastelujen mukaisesti rauhoittui. ”Noh, jos se yhtään häntä helpottaa, niin ei minullakaan ollut ketään enää hänen jälkeensä”, mies totesi huokaisten. Albus odotti rauhassa, että hän jatkaisi. Huoneessa oli lähes pilkkopimeää.
”Ja sitten olinkin jo kuuluisa”, Sirius napautti lopuksi, kaikki haikeus äänestään hetkessä tiessään. ”Ne vasta olivat aikoja…”
Albus kääntyi kyljelleen kiveä kohti ja tuijotti sitä kuin voisi katsoa Siriusta silmiin. ”Kerro vielä animaageista”, hän pyysi.
”Arvasin, että tämä tulee kohta”, Sirius puuskahti hyväntuulisesti. ”Voin vaikka kertoakin, eihän minulla ole muutakaan.”
Albus hymyili tyytyväisenä ja sulki silmänsä rauhallisesti. Yö oli hiljainen, ja Siriuksen matala ääni kuului selvästi huoneessa. Pikku hiljaa Albus vaipui uneen miehen hiljaisen puheen säestämänä.
-
Meen edelleen jossain viidennen luvun tienoilla, mutta ajattelin vääntää silti tässä välissä kommenttia.
Scorpius on yksi hahmo, jonka kanssa mulla on ongelmia, koska oon aina ajatellut, että Scorpius on ehdoton luihuinen kuten isänsäkin ja vähän samanlainenkin kuin Draco. Mutta kaipa se rohkelikoksikin taipuu ihan yhtä hyvin. Jotenkin hauska, kun Scorpius on ihan eri puusta veistetty kuin isänsä.
Tykkään kanssa Teddystä ihan hirveästi tässä ficissä. Muutenkin kolmannesta (kind of, koska kuuluu vähän samaan porukkaan, vaikka onkin kai toista sukupilvea, koska Remuksen poika) sukupilvesta Teddy on juuri se, josta on kiehtovinta lukea. Erityisesti tykkäsin Teddyn järkkäämästä jälki-istunnosta, ihan Teddymäistä laittaa pojat kaksintaistelemaan. Tosin itse olisin ehkä ajatellut Victoiren ja Teddyn opettamat aineet toisin päin. Victoire vaikuttaa enemmän miusta muodonmuutosten opettajalta ja Teddy pimeyden voimilta suojautumisen opettajalta (Remus!)
Jatkanpas tässä päivänä jonakin taas tätä tämän ficin lukemista, ehkä saan sen joskus luettuakin
-
Sori, nyt tulee pikakommentti, koska keitän spagettia, teen jauhelihakastiketta, pyyhin pölyjä, katson Jamie Oliveria ja kommentoin tätä. ;D
Musta on kiva, kun tää oli vaan sellanen rento väliluku. Koulusta lomalle. Asemakohdassa mulla oli niin kiire, etten ehtinyt oikeen keskittyä.
Musta on hienoa, että jopa Potterien perheessä riidellään. Lily on ihana, oon miettinytkin missä se menee, mutta selvis sekin. Ikävä tuo sairaus. :-[
Mutta jee, Salaperäisyyksien osasto odottaa, ja Siriuksella oli hieno tarina taas kerran. Tää on ihana ficci, ja mulla on näin surkee kommentti. Höh, viimeseen lukuun täytyy panostaa.
-
Moikka!
Vlad: Kiitos, että jaksat kommentoida kesken tarinan! :) Scorpius on itseasiassa Rowlingin antamien tietojen mukaan rohkelikko! Tiesitkös sitä? Hän on tietyllä tavalla hyvin samanlainen kuin Draco, mutta toisaalta täysin erilainen. Hän on hyvis. Teddy on yksi lemppareitani myös. Tein hänestä muodonmuutosopettajan, koska en halunnut tehdä hänestä isänsä kaksoisolentoa ja lisäksi hän on puoliksi metamorfimaagi, joka antaa hänelle aika huimasti muodonmuutospointseja.
ansku1: Mahtavaa, että olet pysynyt mukana ihan loppuun asti! Olen oikein onnellinen "pikakommentistasi". Luku 19 oli sellainen tyyntä myrskyn edellä -luku, tasoittava ennen huippukohtaa. Lily on supersöpö! Toivottavasti hän pääsee pian takaisin kouluun.
A/N: Tässä sitä sitten ollaan, Kiveen kahlitun koiran viimeisen luvun äärellä. Mutta heti alkuun paljastan, ettei tarina suinkaan vielä ole lopussa, vaan tulossa on vielä epilogi, joten ei kannata heittää kirvestä kaivoon tämän ficin osalta! Nyt siis vuorossa kahdeskymmenes ja huikean viimeinen luku, jossa viimein KAIKKI ratkeaa. Tapaamme myös vanhoja tuttuja. Eniten pidän Hermionesta ja hänen tyylistään, hänestä on tullut kypsä!
Mitä Siriukselle käy? Se selviää lukemalla. :) Ja toivottavasti kommentoit. <3
____________________________________________________________________
Kahdeskymmenes luku
Eroaminen
Aikaisin seuraavana aamuna Harry koputti Albuksen huoneen oveen ja huhuili poikaansa herätellen. Albus hätkähti hereille, kun hänen isänsä avasi huoneen oven ja kurkisti sisään.
”Huomenta. Aamupala on valmista”, Harry sanoi ja katsoi Albusta, joka tihrusti isäänsä unenpöpperöisillä silmillään.
”Ai, huomenta”, Albus vastasi ja haukotteli makeasti.
Hänen isänsä hymyili ja käski Albusta sulkemaan suunsa, ennen kuin pöllöt lentäisivät sisään. Sitten hän yhtäkkiä vilkaisi Albuksen tyynyä ja jäi tuijottamaan sitä kulmat kurtussa. ”Miksi sinulla on kivi tyynyllä?” hän kysyi.
Albus kääntyi katsomaan tyynyään ja näki siinä elpymyskiven, joka oli vahingossa jäänyt siihen eilisillasta. Albus tajusi nukahtaneensa Siriuksen kertomuksia kuunnellessaan. Hän säpsähti, tarttui kiveen refleksinomaisesti ja veti sen piiloon peittonsa alle. ”Ei miksikään!” hän vastasi enemmän kuin läpinäkyvästi.
Harry tuijotti häntä otsa keskittyneillä rypyillä, eikä sanonut mitään. Hänen aivonsa selvästi raksuttivat raivokkaasti. Lopulta hän huokaisi ja sanoi: ”Hyvä on. Luulin vain nähneeni… Ei mitään.” Sitten hän perääntyi oviaukosta, edelleen pohtiva ilme kasvoillaan. ”Tule alas aamupalalle, kun olet pukenut”, hän sanoi vielä ennen kuin veti oven kiinni perässään.
Albus tuijotti isänsä mentyä jähmettyneenä oviaukkoa. Huolestuneet ajatukset hiipivät hänen mieleensä, ja hetkessä häntä alkoi pelottaa, että koko ministeriön reissu menisi pilalle. Hän puristi elpymyskiveä tiukasti käsissään. ”Hän tajusi”, hän puoliksi kuiskasi ajatuksissaan.
”Varmasti. Harry ei ole tyhmä”, kuului Siriuksen tietäväinen kommentti peiton alta. Miehen ääni hätkähdytti Albuksen ajatuksistaan.
”Valitettavasti”, Albus huokaisi ja nousi ylös. Hän asetti elpymyskiven pöydälle, etsi vaatteensa ja alkoi vetää sukkia jalkaansa. ”Onneksi hänellä ei ole vielä hajuakaan sinusta”, hän sanoi ja tarttui mustaan villapaitaansa.
”Valitettavasti”, Sirius puolestaan huokaisi. Albus puisteli päätään ja nappasi vaatteet ylleen saatuaan kiven taskuunsa ja lähti alakertaan. ”Muista sitten olla hiljaa”, hän vannotti Siriukselle.
Portaikossa tuoksui vastapaistettu kananmuna ja mahdollisesti myös pekoni. Albus veti tuoksua sisälleen onnellisena. Hän rakasti isänsä valmistamaa aamiaista. Alakertaan tultuaan hän istui alas ruokapöytään, johon Harry oli jo kattanut pojalleen aterian valmiiksi. Albus tiesi Harryn olevan nyt iloinen, sillä hän sai laittaa hyvin harvoin kotona oleville pojilleen ruokaa aamupalasta lähtien aina iltapalaan asti, päivittäin. Joskus Albus mietti, kuka hänen äitinsä oikein oli, sillä Ginny harvemmin kokkasi heille mitään. Heidän äitinsä vei lapsensa usein erilaisille matkoille, välillä kauaskin, ja järjesti erilaista yhteistä ajanvietettä. Albus hymähti. Hänen isänsä ja äitinsä olivat kuin yö ja päivä, mutta sen takia he täydensivät toisiaan.
Isä ja poika söivät aamupalan hiljaisissa merkeissä. Äskeinen välikohtaus oli selvästi herättänyt Harryn uteliaisuuden ja nyt tunnelma oli hyvin salaperäinen. Albus tunsi olevansa koko ajan tarkkailun kohteena. Hän toivoi syvästi, ettei Sirius keksisi ruveta ääntelemään mitään. Syötyään Albus kiitti ruuasta, nousi pöydästä ja pesi kätensä vaisuna. Myös hänen isänsä lopetti ruokailun ja heilautti lautaset sauvallaan tiskialtaaseen. Usein Albusta ärsytti, kun hän ei itse saanut vielä taikoa kotona ollessaan. Elämä kotona olisi niin näppärää.
Albus meni eteiseen ja alkoi vetää takkia ylleen. Tunnelma oli edelleen vähäsanainen. Albus kosketti housuntaskuaan tarkistaen, että kivi varmasti oli edelleen siellä. Silloin hän tunsi ensimmäisen jännityksen aallon hulmahtavan ylitseen. Nyt he olivat tosiaan viimein lähdössä sinne, missä koko syksyn selvityksessä ollut arvoitus saataisiin mahdollisesti viimein ratkaistua. Tarina kiveen kahlitusta koirasta saataisiin viimein päätökseensä, eikä Albus meinannut pysyä housuissaan. Hän vilkaisi keittiössä hääräävää isäänsä vaativasti ja sanoi tuskallisen kärsimättömällä äänellä: ”Tule jo!”
Harry järjesteli viimeisen puhtaan lautasen paikalleen kuivauskaappiin ja pisti sitten taikasauvansa takaisin housuntaskuunsa. Hän kääntyi kummissaan katsomaan Albusta. ”Hyvä on. Tulen”, hän vastasi, jätti pöydän pyyhkimisen sikseen ja veti henkarissa roikkuvan takkinsa ylleen. ”Mennään sitten”, hän sanoi. Albus lähes hyökkäsi innoissaan ovelle ja astui ulos lumiselle pihalle.
Heti ulos päästyään Albus tarttui isäänsä hihasta ja he kimppailmiintyivät Albuksen isän omalle työpaikkasisäänkäynnille, Lontoon metron maksuautomaatin lähellä olevalle toiminnasta poistetulle hissille. He astuivat epäröimättä hissiin, eivätkä ympärillä hääräävät jästit kiinnittäneet heihin sen suurempaa huomiota, kun Harry näppäili tunnusluvun ja vanha hissi alkoikin liikkua kovaa vauhtia alaspäin. Albus oli käyttänyt kulkureittiä isänsä kanssa ennenkin, joten hän suhtautui hissin käyttöön tottuneesti, vaikka tavallisesti harvoin liikkui sen tapaisilla jästien omilla keksinnöillä. Tämä taikaministeriön sisääntuloväylä oli kuitenkin hänen mielestään kerrassaan nerokas.
”Tämä asia saakin sitten olla tärkeä, koska suostun menemään kanssasi työpaikalleni lomapäivänäni!” Harry vannotti Albukselle puolitosissaan hissin matkatessa aina vain nopeammin. Albus naurahti jännittyneesti, hänen oli vaikea esittää normaalia enää tässä vaiheessa.
Hissi pysähtyi hienoisesti valittaen keskelle taikaministeriön aulaa, joka oli varmasti jopa jästienkin metroasemaa vilkkaampi. He astuivat yhdessä ulos hissistä ja se lähti välittömästi nousemaan takaisin ylös heidän takanaan. Harry katsoi Albusta, joka vilkuili innoissaan aulassa hyöriviä ihmisiä. ”Hermione lupasi odottaa meitä suihkulähteen luona”, hän sanoi kovaan ääneen, sillä ympärillä kävi aikamoinen häly.
Albus nyökkäsi ja lähti seuraamaan isäänsä kohti edessäpäin jättimäisenä kohoavaa, kristallinkirkasta vettä pulputtavaa suihkulähdettä, jonka keskellä hymyili iloinen valkoisesta kivestä tehty pariskunta taikasauvat käsissään kohotettuina. Albuksen mielestä suihkulähde oli mahtavin hänen koskaan näkemänsä, eikä mikään jästien versio vetänyt sille vertoja. He saapuivat suihkulähteen reunalle, jossa tutun näköinen kiharapää jo odotteli heitä. Tosin tänään hänen kiharansa oli sidottu aikuismaiselle nutturalle niskan taakse.
Hermione Granger tervehti Harrya ja Albusta iloisesti ja halasi molempia. ”Pitkästä aikaa!” hän sanoi ja hymyili lämpimästi.
”Hienoa nähdä sinua! Mitä Ronille kuuluu?” Harry kysyi Hermionelta.
Hermionen hymy muuttui ilkikurisen tietäväiseksi virneeksi ja hän sanoi kiusoitellen: ”Luulisi sinun tietävän. Ginny oli saanut selville, että te kaksi olitte viime viikolla karanneet Vuotavaan noidankattilaan illanviettoihin…”
Harry karahti hetkessä punaiseksi, ja Albusta nauratti. Hermionen seurassa hänen isänsä tuntui aina muuttuvan asiallisesta liikemiehestä hetkessä pahanilkiseksi pikkupojaksi. Nyt Harry katsoi Hermionea nolona ja karaisi kurkkuaan. ”Ai, sinä kuulitkin jo siitä reissusta… Ei me kuin käyty vähän verestämässä entisaikoja, ja vähän juttelemassa työasioista”, hän selitti.
”Jaa jaa… Saman tarinan Ron minulle sepitti, mutta ei tainnut oikein mennä läpi, koska hän makasi koko seuraavan päivän sängyssä ja vaikutti aika huonovointiselta”, Hermione sanoi ja kohotti merkitsevästi toista kulmaansa.
”Ai niinkö? Saattoi olla ihan vain vilustumista…” Harry yski ja vaihtoi sitten puheenaihetta perin taidokkaasti: ”Oletko sinä joulunakin töissä?”
”Oi, en. Tämä on viimeinen työpäivä ennen joululomaa”, Hermione vastasi ja jätti Harryn kiusaamisen sikseen. Sitten hän kääntyi katsomaan Albusta. ”Isäsi sanoi, että sinulla oli jotain tärkeää asiaa kuolemakamariin. Onko asia edelleen näin?” hän kysyi.
”On”, Albus vahvisti ja hänen vatsanpohjassaan muljahti epämukavasti. ”Voitaisiinko mennä sinne pian?” hän kysyi kärsimättömästi.
Hermione tapitti häntä yllättyneenä. ”Voidaan toki! Mitä me nyt tässä turhia seisoskellaan, lähdetään vain siihen suuntaan. Sitä paitsi minulla olisi tänään vielä töitäkin tehtävänä, ettei mene koko päivä seurustelemiseen!” hän kertoi ja lähti viemään heitä kohti hissirivistöä.
Hisseille saapuessaan Albusta huimasi ja hän tunsi kylmän hien nousevan hitaasti pintaan. Hän puristi kiveä edelleen taskussaan ja vilkuili ympärilleen kärsimättömänä. Viimein oli heidän vuoronsa astua hissiin ja ovien sulkeuduttua Hermione sanoi reippaasti äänitaululle: ”Salaperäisyyksien osasto.”
Hissi kuljetti heidät muutamassa hetkessä oikeaan osoitteeseen, ilmoitti perille pääsystä ja avasi oven hitaasti. Albus ja Harry astuivat Hermionen vanavedessä ulos hissistä ja tiirailivat ympärilleen. Käytävällä oli hämärää, ja ilma oli viileämpää kuin aulassa. Hermione kuitenkin lähti tottuneesti kuljettamaan heitä kohti käytävän perällä näkyvää ovea, ja Albus seurasi hiukan hitaasti perässä. Nyt häntä alkoi hiukan epäilyttää. Hän jättäytyi vähän jälkeen isästään ja Hermionesta ja nosti nyrkkiin puristetun kiven lähelle suutaan.
”Me ollaan kohta siellä”, hän kuiskasi Albukselle ja tajusi hengittävänsä hyvin pinnallisesti ja nopeasti.
”Hyvä”, Sirius vastasi hiljaa. Sitten hän kysyi: ”Ei kai sinua vaan ala kaduttaa?”
Albus nielaisi ja mietti hetken. Sitten hän vastasi: ”Ehkä vähän…”
”Älä nyt. Tätä me ollaan odotettu monta kuukautta. Olisi sääli jättää kokeilematta. Ja eihän sitä tiedä, vaikka ei tapahtuisikaan yhtään mitään ja kaikki säilyisi ennallaan”, Sirius sanoi, mutta hänen äänessään särähti pieni alakuloisuus viimeisten sanojen kohdalla.
Silloin Albus tajusi, kuinka kovasti Sirius oli odottanut tätä. Hän päätti kerätä itsensä ja taikoi kasvoilleen pienen hymyn. ”Joo. Nyt tai ei koskaan”, hän vastasi reippaasti.
Harry ja Hermione pysähtyivät odottamaan Albusta oven eteen. Albus laski nyrkkinsä, jonka sisällä kivi oli, äkkiä kohti maata ja käveli viimeiset erottavat askeleet heidän luokseen. Hermione katsoi Albusta pää kallellaan. ”Olihan se varmasti kuolemakamari?” hän kysyi.
Albus nyökkäsi.
”Sopiiko tiedustella, miksi me oikein menemme sinne?” Hermione jatkoi ja hänen ilmeessään oli jotain tutkimatonta. Albus arveli hänen yhdistelevän kiivaasti lankoja toisiinsa mielessään. Myös hänen isänsä katsoi häntä jälleen kovin kiinnostuneena, ja kohotti kulmiaan. Eikö vieläkään? hän tuntui kysyvän.
Albus vain pudisti päätään lyhyesti. Hän ei aikonut paljastaa mitään, ei vielä, sillä suunnitelma ei saisi missään nimessä mennä pilalle. Hermione vilkaisi Harryä yllättyneenä, mutta kohautti lopulta olkiaan ja avasi salaperäisyyksien osastolle johtavan puuoven heidän edestään. Sitten he astuivat yhdessä sisään. Seuraavat huoneet, joissa he kävivät, olivat hyvin mielenkiintoisia, eikä Albus ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Salaperäisyyksien osasto oli jonkinlainen sokkelo, jossa tosiaan piti tietää, minne oli menossa. He kulkivat muutaman erikoisen huoneen läpi, jotka selvästi herättivät vahvoja muistoja Harryssä. Albus piti isäänsä silmällä, ja huomasi, että inhon puistatus kulki hänen lävitseen vähän väliä. Hän pohti, mistä tuntemukset saattoivat johtua, muttei keksinyt selvää vastausta. Ehkä tässä olisi hyvä tarina hänen kuultavakseen tulevaisuudessa.
Matkan edetessä Albuksen jännitys vain tuntui kasvavan askel askeleelta, eikä kävely tuntunut loppuvan koskaan. Vihdoin ja viimein he kuitenkin saapuivat korkealle, kaksioviselle sisäänkäynnille, jolle Hermione pysähtyi ja katsoi Albusta merkitsevästi suoraan silmiin. ”Tässä se on. Kuolemakamari”, hän sanoi ja laski molemmat kätensä ovenkahvoille. ”Täällä me taistelimme kuolonsyöjiä vastaan isäsi ja monien muiden ikäistemme kanssa, kun olimme vielä viidennellä luokalla Tylypahkassa. Ja täällä myös Harryn kummisetä, Sirius, kaatui…” hän kertoi ja hiljeni lopussa vilkaisten varovasti Harryä, joka näytti kuitenkin yllättävän normaalilta.
Hetken kuluttua Hermione karaisi kurkkuaan ja jatkoi puhettaan. ”Kun mennään sisään, haluatko mennä yksin, vai tullaanko me mukaan?” hän kysyi Albukselta.
Albus mietti hetken. Sitten hän vastasi: ”Haluan, että isä tulee mukaan, mutta jää sinä odottamaan vähän kauemmas.”
Hermione nyökkäsi hyväksyvästi. Albus vilkaisi hermostuneena isäänsä, joka katsoi takaisin vakavana. Sitten Hermione vetäisi vanhat ovet selälleen, ja Albus tajusi puristavansa kiveä niin kovaa nyrkissään, että sen terävät kulmat upposivat hänen ihonsa läpi. Oli aika astua kuolemakamariin.
Huone oli suuri ja paljon korkeampi kuin Albus oli arvannut. Itse asiassa kattoa ei tuntunut näkyvän ollenkaan, vaan ylhäällä oleva pimeys tuntui jatkuvan loputtomiin. Lattia oli yllättäen sileää kalliota, eikä seiniä erottunut pimeydestä. Kuolemakamari oli vaikuttavan maaginen ja Albus joutui vetämään henkeä ympärilleen katsellessaan. Keskellä huonetta oli jotain, mikä vangitsi Albuksen katseen täysin. Mystinen, kivinen holvikaari nousi korkeana ja jykevänä ylöspäin, kohti taivasta ja sai Albuksen ihon nousemaan kananlihalle. Holvikaaren edessä, puoliksi sen peittäen liehui olemattomassa tuulessa repaleinen, punainen verho. Holvikaari oli tyhjä, eikä se näyttänyt päällisin puolin kovinkaan taikavoimaiselta. Jokin siinä kuitenkin uhkui selittämätöntä magiaa, ja Albusta alkoi yhtäkkiä pelottaa, eikä hän olisi halunnut astua askeltakaan lähemmäs.
Myös Harry tuijotti holvikaarta lumoutuneena, mutta hiukan varautuneena. Lopulta hän kosketti Albuksen olkapäätä saaden tämän hätkähtämään ja kääntämään vastahakoisesti päänsä isäänsä kohti. ”Mennäänkö?” Harry kysyi ohuella äänellä. Albus nyökkäsi ja nosti kiveä puristavan kätensä rinnalleen. Sitten he lähtivät harppomaan ylämäkeen kohti keskellä huonetta odottavaa kohdettaan. Hermione sulki oven perässään äänekkäästi kumahtaen ja jäi seisomaan oven eteen. Albuksen ja Harryn lähestyessä holvikaarta, hänen isänsä ilme kiristyi hetki hetkeltä. He pysähtyivät kaaren eteen, turvallisen matkan päähän hiljakseen hulmuavasta verhosta, ja Albus avasi viimein elpymyskiveä pitelevän nyrkkinsä. Kivi lepäsi rauhallisesti hänen naarmuisella kämmenellään ja näytti aivan samalta, kuin ennenkin. Jokin kivessä kuitenkin vaikutti huoneeseen, sillä heti Albuksen avattua nyrkkinsä tyhjään holvikaareen syttyi kirkas, sinertävä valo. Albus katsoi holvikaarta ihmeissään ja vilkaisi sitten kiveä.
”Minulla on outo olo”, Siriuksen ääni sanoi yllättäen kivestä, ja sekä Albus että Harry säpsähtivät.
”Millä lailla?” Albus kysyi.
”En osaa selittää, mutta jotain tapahtuu. Minua ahdistaa vähän”, Sirius sanoi. ”Olemmeko jo holvikaarella?”
”Joo”, Albus vastasi. Siriuksen ahdistus saattoi johtua kaaren ja kiven välisestä jännitteestä, joka näkyi selvästi. Niillä oli kuin olikin jonkinlainen yhteys.
Sitten Albus muisti isänsä ja kääntyi katsomaan häntä. Harry tuijotti kiveä kuin puulla päähän lyötynä. ”Mutta… Tuohan on elpymyskivi”, hän änkytti eikä kyennyt irrottamaan katsettaan Albuksen kämmenellä olevasta esineestä. ”Mistä olet löytänyt sen?”
”Ihan vahingossa Kielletystä metsästä, yhden aukion laidalta”, Albus vastasi todenmukaisesti. Enää hän ei aikonut salailla.
”Kauanko tuo on ollut sinulla?” Harry kysyi jähmettyneenä.
”Koko syksyn. Mutta se ei toimi, koska siihen liittyy jotain muutakin”, Albus vastasi ja jännitys hänen sisällään kasvoi.
Hän otti kiven peukalonsa ja etusormensa väliin ja nosti sen kasvojensa korkeudelle, Harryn eteen. Sitten hän nielaisi ja kertoi vakavana: ”Isä, sinun kummisetäsi, Sirius Mustan sielu on vangittuna tämän kiven sisälle. Hän ei pääse sieltä pois, ja minä olen koko syksyn yrittänyt ratkaista, millä tavalla hänet voitaisiin palauttaa takaisin ruumiiseensa. Teddyn avulla lopulta keksin, että ratkaisu löytyy kuolemakamarista eli sieltä, mistä kaikki alkoi. Minun on nyt palautettava kivi tuon holvikaaren toiselle puolelle, Kuoleman valtakuntaan. Vain sillä tavalla Siriuksen sielu ja ruumis voivat vielä kerran yhdistyä ja myös mahdollisesti erota lopullisesti.”
Harry tuijotti poikaansa ymmärtämättä mitään. Sitten hänen ilmeensä tiukentui ja hän sanoi: ”Todista se.”
Albus katsoi isäänsä hetken arvioiden. Sitten hän karaisi hiukan kurkkuaan ja katsoi elpymyskiveä. ”Sirius, tervehdi Harryä”, hän sanoi kivelle.
Hetken oli ihan hiljaista. Sitten kivestä kuului niiskaus ja heikko ääni: ”Hei vain, poika.”
”Sirius”, Harry sanoi ja tuijotti kiveä suu hiukan ammollaan. ”Oletko se tosiaan sinä?”
”Olen minä. Omassa persoonassani”, Sirius vahvisti lyhyesti. Harryn ilme oli järkyttynyt, mutta samalla toiveikas. Tunnelataus oli hyvin suuri.
”Miten tämä on mahdollista?” Harry kysyi.
”Sitä me olemme Albuksen kanssa selvitelleet koko syksyn. Te olette kaikki olleet siinä suureksi avuksi. Mutta nyt minun on pakko päästä pois, ja sinun täytyy ymmärtää se. Oloni on niin outo, tiedän että olemme lähellä. Jos olet vielä vähänkään se sama Harry, jonka tunsin lähes kaksikymmentäviisi vuotta sitten, annat minun mennä”, Sirius sanoi hiljaa. Hänen äänestään kuulsi väsymys.
Albus katsoi isäänsä, joka tuijotti kiveä selvästi käyden suurta kamppailua sisällään. Lopulta hän räpäytti silmiään ja nielaisi. Sitten hän nyökkäsi lyhyesti. ”Onnea matkaan.”
Albus hymyili isälleen pienesti, kääntyi kohti holvikaarta ja katsoi elpymyskiveä viimeistä kertaa. Heidän koko syksyn kestänyt yhteinen matkansa tulisi nyt päätökseensä. ”Oletko valmis?” Albus kysyi Siriukselta.
”Olen. Niin valmis kuin kuolleena voi olla”, Sirius vastasi leikitellen. Sitten hän jatkoi vakavoituen, ”Al, kiitos todella paljon, ihan kaikesta.”
Albus tunsi itsensä liikuttuneeksi. Hän ei vastannut mitään Siriuksen kiitokseen, sillä sen kuka tahansa olisi ollut velkaa hänelle. Hän kuitenkin siirsi kiven lähelle kasvojaan. ”Koeta tulla käymään”, hän melkein kuiskasi Siriukselle ja yllättyi siitä, että huomasi äänensä värisevän hiukan.
Sitten hän kohotti elpymyskiveä pitelevän kätensä ilmaan ja heitti kiven reippaasti, vähääkään empimättä kohti entistä kirkkaampana hohtavaa holvikaarta. Hänestä tuntui kuin hän heittäisi rakkaan ystävänsä pois. Silti hän tiesi, että se oli ainoa oikea teko, sillä mikään ei ollut ikuista. Kivi ei lentänyt holvikaaren läpi, vaan katosi sen sisälle, aivan kuin Albus oli arvannut. Sitten tuli aivan hiljaista, ja Albus ja Harry odottivat jännittyneinä, sydämet pamppaillen.
Hetkeen ei tapahtunut mitään, mutta sitten silmänräpäyksessä holvikaari alkoi loistaa niin, että koko Kuolemakamari tuntui valaistuvan sen voimasta. Verho lepatti nyt vimmatusti. Albus peitti kasvonsa käsillään ja perääntyi pari askelta sokkona. Valo oli häikäisevän kirkas. Sitten valo himmeni hiukan ja Albus kykeni raottamaan silmiään varovasti. Silmiään siristellen hän näki, kuinka valosta, holvikaaren keskeltä asteli esiin pitkä ja komea mies. Miehen tummanruskeat, kihartuvat hiukset ylettyivät lähes olkapäille saakka ja hänellä oli paksut, ruskeat viikset. Hänen vaatteensa eivät olleet resuiset, vaan hänellä oli päällään tyylikäs, ruskea takki ja samansävyiset, pitkät housut. Hän pysähtyi seisomaan aivan Albuksen ja Harryn eteen ja katsoi Harrya syvälle silmiin.
Harry tuijotti miestä jähmettyneenä ja hänen raajansa vaikuttivat lamaantuneilta. Sitten Siriuksen kasvoille levisi lämmin hymy ja hän levitti käsivartensa halaukseen. Silloin Harry aivan kuin säpsähti hereille ja harppoi viimeiset erottavat askeleet rakkaan kummisetänsä luo.
”Sirius!”
He halasivat ja Sirius puristi Harrya vahvasti itseään vasten jälleennäkemisen ilossa. He huojuivat niin, että meinasivat kaatua. Harry haukkoi henkeään käsittämättömän riemun vallassa. ”Tämä ei ole totta!” hän huusi vailla yhtäkään selvää ajatusta.
Sirius ei puhunut mitään, mutta kirkkaat kyyneleet vierivät hänen molempia poskiaan pitkin. Lopulta he erosivat, ja Sirius otti Harryn kasvot käsiensä väliin ja katsoi aikuista kummipoikaansa ylpeydestä pakahtumaisillaan olevalla ilmeellä. Samassa jokin suhahti Albuksen ohi. Nutturalle pakotetut hiukset valahtivat auki ja kiharat pääsivät valloilleen samalla, kun Hermione hyppäsi Siriuksen kaulaan. Nainen itki hullun lailla, eikä saanut sanaa suustaan. Sirius halasi häntä silmät kiinni ja näytti hyvin onnelliselta. Harry katsoi kummisetäänsä, joka näytti paljon paremmalta ja hyvinvoivemmalta kuin kuollessaan. Hän muisti sen päivän ikuisesti, ja kaikki pienetkin yksityiskohdat olivat vuosien saatossa painuneet hänen mieleensä. Se päivä oli ollut täynnä kauhua, mutta nyt kaikki se vetäytyi takaisin. Sirius oli nyt tässä. Eikä Harry kyennyt enää pidättelemään kyyneleitään.
Albus oli seurannut tapahtumia vierestä. Hän näki, kuinka hänen isänsä itki, juuri tähän maailmaan ilmestynyt Sirius itki ja heitä molempia kovemmin itki aina niin asiallinen Hermione. Albus tunsi kyyneleiden vierivän myös omaa poskeaan pitkin. Silloin Sirius kääntyi häntä kohti ja tuli hänen luokseen. Hän sulki Albuksen lämpimään halaukseen ja Albus tunsi, kuinka elämä sykki miehen rinnassa. Albus rutisti miestä takaisin ja kyynelet valuivat entistä kovemmin. Sitten Sirius otti vahvan otteen Albuksen olkapäistä ja katsoi suoraan syvälle hänen silmiinsä. Sirius laittoi kätensä taskuunsa ja veti sieltä yllättäen esiin pienen peilin. Hän asetti sen Albuksen kädelle, joka tärisi edelleen jännityksestä, ja puristi sen nyrkkiin. Sitten hän iski silmää virnistäen ja taputti Albusta vielä pari kertaa olkapäähän. Sitten hän irrottautui pojasta. Suuri kiitollisuus paistoi hänen silmistään kirkkaana.
Sirius perääntyi pari askelta ja kaiveli takkinsa rintamusta. Sitten hän veti taikasauvansa tottunein elkein takkinsa sisältä. Hän kuitenkin katseli sauvaansa hetken selvässä jälleennäkemisen ilossa. Albus tiesi, että taikasauva merkitsi Siriukselle paljon sillä se oli auttanut häntä niin monessa tilanteessa. Tarkasteltuaan sauvaansa hetken hän viimein kohotti sen ilmaan ja osoitti sillä maata. Hän heilautti sauvaa kerran ja pian siihen ilmestyi mukavan näköinen nojatuoli. Sitten hän vilkaisi Harrya, kuin odottaisi suosionosoituksia. Harry naurahti kyyneleidensä läpi ja veti miehen vielä yhteen lujaan halaukseen. Sirius vastasi hänen halaukseensa, mutta irrottautui pian. Albus tunsi haikeuden piston sisällään. Seuraavaksi Sirius istahti nojatuoliin ja asettautui mukavaan asentoon. Hän katsoi vielä viimeisen kerran hitaasti ensin Hermionea, sitten Albusta ja lopuksi Harrya. Hetki tuntui pysähtyneeltä. Siihen Harryn vihreiden silmien syvään katseeseen Sirius viimein sulki silmänsä.
Kaikki odottivat henkeään pidätellen. Kohta miehen pää huojahti tiedottomana eteen ja näytti aivan siltä, kuin hän olisi vain nukahtanut. Punainen verho lakkasi lepattamasta. Holvikaaren mystinen hohde hiipui hiljaa sammuksiin, ja silloin he tiesivät, että Sirius oli päässyt lopullisesti rauhaan. Harry tuijotti kauan kummisetänsä ruumista tyhjä katse silmissään. Hän ei vieläkään kyennyt ymmärtämään, mitä hetki sitten oli tapahtunut. Viimein hän sai pakotettua itsensä kääntymään kohti Albusta.
”Kiitos”, hän kuiskasi pojalleen raskaasti, kasvot kyyneleistä kosteina. Sitten hän katsoi Albuksen käteen puristunutta Siriuksen antamaa peiliä.
”Tuon avulla”, hän sanoi hiukan reippaammin, ”meidän oli määrä pitää yhteyttä toisiimme, ja paljon myöhemmin sen kaksosen palanen pelasti minun henkeni.”
-
Apua, viimenen luku! Mutta onneks teet epilogin, mä tiesin, ettet sä voi vastustaa kiusausta! :D
Ei vaan, hienoa kun tää on epilogia vaille valmis, ja kaikki juonenkäänteet ja tapahtumat on varmaankin ok. Tosin mun ei tarvitse menettää vielä toivoa, koska sä voit saada äkillisen inspiraatiopuuskan ja kirjottaa vielä toisen osan tähän (joka on aika epätodennäköistä :D).
En tiedä yhtään mitä kirjoittaa, kun jos vaan vuodattaisin tähän jotain, se olis enemmän kuin sekaista. Alkaisin selittää jotain pekonin kalorimääristä ja todennäköisyydestä, että Albus olisi hettänyt elpymyskiven ohi holvikaaresta. Että niin... no, varma juttu on ruotia Hermionea!
Kyllä, mä tykkäsin ainakin, sen luonne oli sellanen mitä mä olin kuvitellutkin sen olevan aikuisena. Tuollanen asiallinen, mutta kuitenkin kiusasi Harrya ja Ronia, ja itki Siriuksen tapaamisesta. Nutturakin oli aivan IC Hermionelle! Olen tyytyväinen siihen miten sä kirjotat hahmoista, mulla on täysin samoja mielipiteitä, esim. toi mitä selitit tossa Vladille Teddystä. :)
Loppukohtaus ei ollut liian yltiömäisen klisee, kaikki itkee, hyvästelee ja tunnustaa ikuisen rakkautensa toisille. Vaan, no joo, oli se nyt aika surullista, pakko myöntää. Itkenyt en ihan, mutta vielä on epilogiin saakka aikaa. :D Jään odottamaan sekavan kommenttini (jonka piti olla hyvä, mä lupasin, mutta ei se oo) Viimeistä Kohtausta.
-
Kommentoisin kunnolla, mutta nyt en siihen kykene :( Mutta tämä mun on pakko kertoa: Scorpius ja Dominique kuuluvat ehdottomasti yhteen ja tämän ficin vuoksi olen niitä erityisesti alkanut parittaa :3♥ Ihan sama, pitääkö Malfoyt ja Weasleyt toisistaan, mutta ne kuuluu yhteen! :DD
Ehkä sitten vielä joskus otan itseäni niskasta kiinni ja teen ihan kunnollisen kommentin :)
-
Hei jälleen!
ansku1: Joo, epilogihan on vielä tulossa. :) Itseasiassa sain "äkillisen" inspiksen ja kirjoitin Domien ja Scorpiuksen tulevaisuudesta lyhyen shotin. Linkki Minimiantin kommentin vastauksessa. ;) Itse asiassa muistelen miettineeni, että olisi aika huvittavaa, jos Albus heittäisi kiven ohi holvikaaresta ensi yrittämällä. Sen jälkeen hän todennäköisesti vain toteasi "Hups." ja hakisi kiven takaisin. Sitten hän kokeilisi muina miehinä uudestaan. :'D Mutten voinut pilata oikeasti vakavaa kohtausta niin. Kiitos taas kommentoinnistasi!
Minimiant: Huippua saada taas uusi kommentoija! :) Viestissäsi tiivistyykin oleellisin: Scorpius <3 Dominique. Olen samaa mieltä kanssasi. Jos janoat lukea lisää Scorp/Domie-paritusta, kirjoitin Hehe-tavoitteiden kannustamana shotin heistä! Kultasieppi (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=35777.0) k-7, on vähän kuin KKK:n epilogin epilogi, tai sivutarina.
A/N: Epilogi ja tarinan loppu on nyt käsillä. Haluan kiittää teitä kaikkia lukijoita ja erityisesti kommentoineita.
Epilogin päätöksestä kerron selvennykseksi, että jää lukijan oman mielikuvituksen varaan, mitä todella tapahtui. Itselläni on ajatus, mutta päätin, että se jäisi omaksi tiedokseni. Älkää suuttuko. :3 Toivottavasti kommentoitte epilogia! Lupaan vastata jokaiseen kommenttiin henkilökohtaisesti. :) Halaukset kaikille, ja suuri KIITOS. <3
________________________________________________________________
Epilogi
Puolen vuoden kuluttua
Oli suorastaan helteinen kesäpäivä Lontoon siistityllä asuinalueella. Edes linnut eivät jaksaneet lirkuttaa. Aurinko paistoi täydeltä terältä korkealla taivaalla, jossa ei näkynyt ainuttakaan pilvenhattaraa. Erään vaalean omakotitalon pihalla nurmikolla makasi pieni kettu raajat levällään. Se lekotteli auringon paahteessa ja nautti kesäpäivästä täysin rinnoin. Ketun punainen turkki oli kiiltävä ja sen häntä oli paksu kuin pölyhuiska. Se oli hyvin syöneen ja tyytyväisen näköinen. Nurmikko oli juuri leikattu ja se kimmelsi auringon paisteessa. Lämpö helli kettua.
Jästi ajoi kovaäänisesti pärisevällä autollaan talon pihan ohi, ja sai ketun korvat väpättämään hiukan. Se kuitenkin reagoi ääneen vain kääntämällä kylkeään laiskasti. Sitten tuli taas hiljaista, ainoana äänenä ketun herkkiin korviin talon sisältä kantautuva astioiden kolina. Talossa joku asetteli lautasia pöytään. Se ei kuitenkaan häirinnyt ketun rauhaa, vaan se loikoili edelleen kevyen rauhallisena vihreällä nurmella. Kohta kuitenkin kuului huuto:
”Albus!”
Äänen kuullessaan kettu raotti silmiään ja nosti päätään. Hetken päästä pihalle saapui Camilla Smith, joka vilkutti iloisesti tullessaan. Hän oli muuttunut paljon terveemmän ja hyväkuntoisemman näköiseksi, kuin talvella. Nyt hän oli lihonut hiukan, eikä näyttänyt enää anorektiselta. Hänen poskensa eivät olleet enää lommollaan, ja mustat hiukset olivat muuttuneet paksummiksi. Entiset surumieliset kasvot olivat vaihtuneet loistavan iloisiin, ja hänen harmaan kalpea ihonsa oli saanut elon väriä –jopa hiukan rusketusta kesän aikana.
Camilla käveli kettua kohti ja hymyili posket punoittaen. Hän oli mahdollisesti juossut jonkin matkaa tullessaan. Tytön lähestyessä kettu nousi ylös, puisteli itsensä ruohonkorsista ja aivasti tyrskähtäen. Sitten se aivan kuin virnisti tytölle ja muuttui siinä silmänräpäyksessä ihmiseksi. Albus Potter ja hänen tyttöystävänsä kohtasivat ja halasivat toisiaan lämpimästi.
”Tuo uusi temppu on hieno”, Camilla sanoi ja halasi edelleen Albusta.
”Kiitos. Niin minustakin”, Albus vastasi ja irrottautui tytöstä.
”Kettu ei vain minun makuuni ole mikään erityisen miehekäs animaagimuoto…” Camilla tirskahti.
”Minun mielestäni kettu on hyvinkin miehekäs ja kuvastaa mainiosti suurta älyäni”, Albus puolustautui nauraen.
Camilla hymähti. ”Arvaa mitä?”
”No? Onko sinulla joku parempi ehdotus, joka kuvastaisi minua paremmin?”
”On, mutta jutellaan siitä myöhemmin. Minulla on tärkeämpää kerrottavaa”, Camilla sanoi ja katsoi Albusta voitonriemuisena.
”Isä antoi meille luvan lähteä huispauksen maailmanmestaruusotteluun kahdestaan. Ja parasta on se, että hän maksaa meille molemmille liput VIP-aitiosta! Voitko kuvitella?”
”Oletko tosissasi? Mahtavaa!” Albus riemuitsi. Oli niin kuuma, että hiki virtasi jo hänen innostuessaan. ”Onkohan Zacharias mennyt sekaisin? Eihän hän ole osoittanut pienintäkään välittämisen merkkiä minua kohtaan sen jälkeen, kun kerroit, että me ollaan yhdessä. Hän on lähinnä vain tehnyt hyvin selväksi, että inhoaa minua.”
”En tiedä, mutta luulen, että äiti on varmaan puhunut hänelle järkeä. He ovat taas väleissä!” Camilla iloitsi. Hän oli saanut kevään kuluessa isältään virallisen luvan tavata äitiään ja he olivat jo pitkän aikaa koettaneet hieroa sopua entisen perheensä välille. Yritykset olivat viimein tuottaneet tulosta.
”Se on hienoa. Olen tosi onnellinen puolestasi”, Albus sanoi ja silitti Camillan poskea. Hänen tyttönsä oli viimein parantunut.
Sitten Albuksen suu mutristui. ”Harmi vain, että ehdin jo viime viikolla mennä ostamaan lipun itselleni sinne maailmanmestaruuskisoihin”, hän sanoi huokaisten. Olisi turhaa tuhlata kahta lippua.
”Scorpius tai Will?” Camilla kysyi.
”Molemmilla on jo liput. Sitä paitsi Will järjestelee niin kovalla innolla kihlajaisia, etten edes tiedä, ehtiikö tulemaan koko kisoihin.”
”Niillä ei tosiaan kauan mennyt”, Camilla virnisti.
”Eipä… Ja Scorpiuskin tulee Dominiquen kanssa”, Albus pohti.
Yhtäkkiä hänen ilmeensä kuitenkin kirkastui ja hän sanoi: ”Hei, nyt keksin! Minähän voin lahjoittaa sen lipun Teddylle.”
”Hyvä suunnitelma”, Camilla vastasi rennosti ja istuutui alas ruohikolle. Virkistävä tuulahdus kävi heidän ylitseen.
”Hän on sen ainakin ansainnut. Eikö niin?” Albus kysyi virnistäen. Sitten hän vilkaisi kädessään olevaa pientä peiliä, josta ilkikuriset kasvot vinkkasivat hänelle nauraen silmää.
-
Ei se voi loppua noin! Oliko peilissä Sirius, joka oli kuollut? Voi sun kanssas! :D
Heti kun oon saanut vuodatettua tähän jonkinmoisen mielipiteen, niin täytyy mennä lukemaan se Sieppi. Mutta joo, epilogi oli hyvä.
Heti kun puhuttiin ketusta, ja Lontoon siististä alueesta, niin sain jonkun ahaa-elämyksen ja tajusin että kettu oli Albus, ennen kuin se mainittiin. Jostain syystä säikähdin hirveesti, kun Camilla huusi: "Albus!". Hyvä kun Camilla on hyvässä kunnossa, ja Zacharias järjissään. Täytyy myöntää, että vaikken Camillasta koin paljon pidäkään, niin on se silti mukava. :)
Huispauksen mailmanmestaruskisat oli hyvä lisäys tähän, ja lippu todelakin kuuluu Teddylle, on se ansainnut sen. Muutenkin on ihanaa, kun tässä kohdassa mainittiin vähän mitä muille kuuluu. Vai että on Will ja Rose kihloissa. Ei ollut kyllä yllätys, mutta on ne aika nuoria silti. Vali vali, mä oon vanhanaikainen. ;D
Kiitos vielä kerran ihanasta ficistä, joka sijoittui top10-listalleni heti ekoista luvuista lähtien. On ollut kyllä todella hauskaa tämän kanssa, ja hahmojen kanssa, jotka tuntuu olevan jo olemassa oikeasti, eikä vaan tässä ficissä. Metsästän vielä tuon Siepin ja saavun mitä luultavammin ihkuttamaan sitäkin. Kiitos, vielä ties monennenko kerran, oot ihana, kun kirjotit tän! :-*
-
Heips!
ansku1 Kyllä se nyt voi loppua noin! :D Hahaa, hyvin tajuttu, että Albuksesta tuli animaagi Siriuksen oppien avulla. Will ja Rose vain kuuluvat toisilleen, true love ja niin edelleen... Kiitos kovasti olen niin otettu kaikista kehuistasi koko matkan ajalta!!! Ei sanoja kuvailemaan. Vain jättimäinen KIITOS. <3
-
Voi, tämä oli todella hyvä ficci! Ihanaa, kun kaikki asiat järjestyivät jokaisen kohdalta. Olisin toivonut, että Stina olisi päässyt juttelemaan Siriukselle.
Siriuksen tarinat oli parhaita :D Varsinkin ne kouluajoista kertovat.
Viimeinen luku nosti kyyneleet silmiin, se oli niin surullinen. Luulin, että Sirius olisi voinut jatkaa elämäänsä, mutta hänhän oli jo tavallaan kuollut...
Löysin tämän ficin, kun luin Kultasieppi-tarinasi ja olen todella iloinen, että päätin lukea tämänkin.
Epilogi oli myös kiva, mukavaa kun Camillan perheessä on kaikki jo paremmin. :)
Kiitos tästä ficistä todella paljon ja mukavaa syksyä! ^^
-
Saphira: Voi, että joku vielä vaivautui lukemaan tätäkin vanhaa ficciä! Kiitos kommentista paljon: se piristi päivää suunnattomasti ja nostatti vähän nostalgisen fiiliksen. :'>
-
Voi että!!
Lopultakin mä sain tämän luettua loppuun! Tämä oli kerta kaikkiaan ihan mielettömän upea tarina.
Ihan siinä alussa mua vähän häiritsi se, että siinä yhtenä hetkenä kerrottiin nykyherkestä, toisessa hetkessä Albuksen ja niitten menneisyydestä ja kolomannesa hetekssä Siriuksen menneisyydestä. Se teki aluksi tarinasta jotenki sekavan. Mulla kesti aika kauvan, ennenku mä opin pitämään niistä Siriuksen tarinoista, ne ärsytti alkuun.
Se tuli kyllä uutena, että Scorpius ois ihan canoninkin mukaan rohkelikko. Missä yhteydessä Rowling on sanonu niin?
Mut siis loppujen lopuksi tarina oli ihan uskomattoman kaunis. Se loppukohtaus kuolemakamarissa suorastaan seisautti sydämen. Mä en ikinä itke fikeissä, enkä itkeny nytkään, mut kyllä oli jotenki veretseusauttavan ihana kohta kuitenkin.
-
Räntsäke: Kiitos tusinasti. ^^ Siriuksen tarinat ovat osuneet toisille lukijoille kuin nenä päähän ja toisille, kuten sinulle, ne eivät ole kolahtaneet. Hyvä puoli on, että ne voi onneksi skipata halutessaan. ;D Scorpius taitaa olla Rowlingin mukaan luihuinen, sori jos oon vahingossa jossain välissä väittänyt muuta. Mutta ihanaa, että pidit tästä!
-
Oijoijoi! Oliko edes pikkasen upea lukukokemus todellakin! Rakastuin heti ensimmäisessä luvussa ja luinkin nopeasti koko ficin loppuun, aina sopivissa väleissä oli puhelin kädessä ja finissä tämä fic auki!
Harvemmin luen näistä nuoremmista ja siksi alussa vähän epäilytti, mutta se hälveni oikeastaan heti! Alussa ihmettelin/olin sekaisin näistä nuorten tuvista. En netistä nopeasti katsottuna löytänyt mitään, että missä tuvissa kukin on, (paitsi et Scorpius taitaa olla canonissakin luihuinen?) ja muutamissa ficeissä joita olen lukenut, osa hahmoista oli eri tuvissa kuin tässä. Siksi olin vähän sekaisin, mutta päätin unohtaa sen ja antaa ficin viedä mukanaan!
Ficin idea ja juoni oli aivan loistava! Paljon huumoria, draamaa, jännitystä, kunnon sekametelisoppa ja sehän on mun mieleen (;
Hahmot oli uskottavia ja Scorpius on kyllä ihana! <3 Hahmojen suhteet toisiinsa olivat uskottavia ja Scorpius/Dominique ovat kyllä ihan luotuja toisilleen ! Camilla oli mielenkiintoinen hahmo (mun kaima, hehe) ja olisin mieluusti hänestäkin lukenut vieeeelä vähän enemmän.
Ja toitoitoi SIRIUS SIIS MITÄ IHMETTÄ EN VOI YMMÄRTÄÄ VOI HERRANJUMALA! Oli ihanaa huomata, että Sirius oli tavallaan "elossa" vaikka se onkin kuollu, ja toi lopetus, upeeta et se pääs lopulta sitten parempaan paikkaan ja sai hyvästeltyä Harryn ja muut, vaikkakin pikaisesti. Ihme, että Siriuksesta ei tullut seinähullu siellä kiven sisällä...
Oli tosi hanaa huomata, et olit luonu Siriuksellekkin tuollaisen ihanan rakkaustarinan, koska Sirius kyllä sellaisen ansaitsee. Sirius on sellanen oikea kultapoju!
Ja toi ficin lopetus >:c Olisin halunnu tietää siitä vielä vähän enemmän... Kuka siellä peilin toisessa päässä nyt sitten todellisuudessa oli hei? Etsä voi tehä tolleen, ihan epäreilua :<
+Mitään epämääräisyyksiä (paitsi noi tuvat mistä sanoinkin jo) en ficissä huomannut ja sehän on aina plussaa!
Kiitoksia tästä, ihana fic kertakaikkiaan <3
-A
-
Ales: Suurkiitos kommentistasi! Se ansaitsee todellakin vastauksen. Joo nämä tupajutut on sekoitettu kyllä oman pääni mukaan, ne eivät mene kuten canonissa. Hyvä! Ei kannatakaan jäädä niihin roikkumaan. ;) Alkuperäisellä idealla tästä piti tulla samantapainen sekoitus juuri draamaa, huumoria ja jännitystä kuin Potterit ovat, mutta kuitenkin merkittävästi isommalla annoksella romantiikkaa. ;)
SIRIUS SIRIUS, oi Sirius, eihän mistään ficistä tule mitään ilman häntä! Hmm... Kiintoisa ajatus, enpähän olisi yhtään ihmetellyt vaikka hän olisi seonnut vuosikymmenten odotuksen jälkeen. Onneksi kuitenkaan ei!
Peilin toisessa päässä on joku Albukselle tärkeä henkilö. Mutta aiemmin jo sanoin, niin se jää lukijan itsensä päätettäväksi. Vähän puuhaa sinunkin mielikuvituksellesi, hähhää!
Epämääräisyydet on toivottavasti jo suurimmaksi osaksi korjattu matkan aikana.
Kiitos itsellesi, olet ihana. <3
-
Noni, luku-urakka ohi!
Huh Huh kun oli hyvä! Aivan loistava idea ja onnistunut juoni. Tykkäsin kun oli vaihtelua seikkailun ja romantiikan välillä. Kuvailusi olivat onnistuneita. Tykkäsin todella paljon.
Ainoa asia mikä jäi vähän häirittemään oli seuraava. Voi olla et luinkin vähän omiani, mut mää ymmärsin, että sillon kun will, scorp, albus, rose ja dom lähti ryyppäämään sen vedonlyönnin seurauksena, et ne olis lähtenee perjantai-iltana. Mut sitte niillä kuitenkin oli seuraavana päivänä koulutunteja. Ja vielä tanssiharkat. Mää olin lukevinani jossain kohdassa et torstaina ois ollu viikon viimiset tanssiharkat.
No vain, eipä tuo kovin hirveästi mun lukemista haitannut. Oli niin hyvää tekstiä et nautin todella paljon olostani ja lukemisesta. Siriuksen tarinat oli ihania. Tykkäsin niistä ja Siriuksestakin ihan hirveästi.
Erittäin hyvä fikki! Hyvät henkilöhahmot, onnistunut juoni, kauniit kuvailut. Vau.
Kiitos tästä!
Cirilla
// edit. Mulla onkin tässä seuraavana luvussa tuo Ranskalainen kaunotar. Sen avulla oikeastaan löysin tämän fikin ;)
-
Kiitos, Cirilla.
Minusta on ensinnäkin ihan järjettömän hienoa, että KKK saa uusia lukijoita vielä kaikkien vuosien jälkeen. Se on tosi palkitsevaa.
Voi ei XD Naureskelin huvittuneena sille, että onnistuit spottaamaan jotain epäloogista, mitä en ole itse tajunnut, vaikka olen lukenut tämän läpi niin monia kertoja. Eipä se mitään haittaa, ihminen on erehtyväinen ja joskus päivät menee sotkuun. Minulla on ollut joku niin hyvä idea tapahtumienkulun taustalla, etten ole itsekään hoksannut pitää viikonpäivien järjestystä mielessä. ;D ;D
Kiitoksia paljon kehuista, olen ihan sanaton... Lueskele ihmeessä myös Ranskalainen kaunotar, jos haluat kuulla, mitä jengille myöhemmin tapahtuu. ^^
//HOX!!! KKK:lle on siis ilmestynyt jatko-osa Ranskalainen kaunotar (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=38867.0) k-11, jonka mukana pääsee seuraamaan, kuinka Albuksen, Scorpiuksen ja Willin seitsemäs kouluvuosi sujuu. Draamaa, seikkailua ja romantiikkaa jälleen luvassa! ;)
-
Ihanaihanaihana!!!!!!!!! Hahmot on parhaita ja loppu niin ihana! Sanat ei riitä kuvaamaan tätä ficciä!
-
Ihanaa, kiitos pringles. Piristit muuten niin kovin haikeaa tämän päivän fiilistä hurjasti. Xx
Lue kans jatko-osa!
-
Päätimpäs sitten minäkin kommentoida tätä. Ihan ensimmäiseksi, parhaita kolmannen sukupolven ficcejä joita olen koskaan lukenut ja idea suorastaan loistava. Luin tämän tuhannesti jo ennen tänne liittymistäni ja luen vielä tulevaisuudessakin. Sijoittuu ehdottomasti TOP10 listalleni. Eli nostan hattua.
~Väsynyt Kurkkaus joka muotoili kommenttinsa varsin tökerösti
-
Kiitos Kurkkaus, kommenttisi ei ollut ollenkaan tökerö, päinvastoin!
Olen erittäin syvästi otettu lyhyeksi ja ytimekkääksi muotoillusta kehustasi. Edelleen jaksan ihmetellä, että tästä vanhasta tuherruksesta vielä jaksetaan tykätä. ;D Mutta se on ihanaa. Kiitos.
-
Oi! En muista juuri nyt miten päädyin tämän ficin lukemaan, mutta tämähän on mahtava! Rakastuin näihin sun omiin hahmoihisi (erityisesti Williin <3) ja tutustuin paremmin kolmannen sukkupolven hahmoihin, joista en itse joidenkin muiden tavoin ole ennen lukenut paljoakaan tekstejä. Nyt siirrynkin lukemaan Ranskalaista kaunotarta, koska tää oli niin ihana juoneltaan! Ärsyttävästi jäi kyllä mietityttämään, kuka siellä peilissä oikein oli...
Mutta kiitos tästä <3