-
Nimi: Kaikki sanat, joita ei sanottu
Kirjoittaja: Sleeping Sun
Ikäraja: K-11
Genre: Angst, Romance, Drama
Paritus: Sirius/Remus +muita
Beta: hommaan, jos tarvetta ilmenee ;)
Summary: Ja alkujaan se oli pelkkä vitsi... vaikka lopussa ketään ei tainnut naurattaa
A/N. Olen jo pitkään suunnitellut kirjoittelevani jotain eräällä mieliparituksellani, ja tässä tätä nyt sitten olisi ainakin muutaman raapaleen verran.
Raapale 1
Aluksi
Heillä vain oli tapana olla yhdessä.
He juoksivat ulkona antaen nummien tuulen pyyhkiä hiuksiaan, ja he lojuivat oleskeluhuoneen sohvalla jalat toistensa lomassa. Oppitunneilla he istuivat vierekkäin. Remus kirjoitti muistiinpanoja, ja Sirius puhalsi hänen niskaansa saaden ruskeat hiukset leijailemaan.
Kun Sirius teki jotain tyhmää, Remus ei sanonut mitään. Mutta Sirius tekikin sen hänen takiaan ja joskus jopa hänen ehdotuksestaan. He suutelivat toisiaan suulle niin että huulet turposivat ja vaatteet menivät miten sattuu. He nauroivat, jos joku kysyi. He nauroivat katketakseen. Ei, he vastasivat, aivan ehdottomasti se ei tarkoittanut mitään. Se on vain pilaa, sellaista ajanviettoa, tiedättehän? Ja he tarkoittivat sitä oikeasti.
//Kommentteja...?
-
Tässäpä toinen heti perään, jos vaikka ihmisten kiinnostus heräisi lisämaistiaisita :P
Raapale 2
Etkä voi kääntää päätäsi
Joskus Sirius huomasi jäävänsä katselemaan Remuksen selkää, kun tämä kumartui solmimaan kengännauhojaan. Ei niin pitkäksi aikaa, että kukaan muu olisi huomannut, mutta tarpeeksi pitkäksi aikaa, että hän itse ehti huomata.
Hän selitti itselleen, että se johtui arvista. Remuksen alaselän yli risteilevät vaaleat arvet olivat omalla tavallaan hyvin kiehtovia. Siitä huolimatta, että hän oli nähnyt ne niin monta kertaa, että osasi ulkoa niiden kartan.
Joskus Sirius jäi katselemaan Remuksen nilkkoja, kun poika istui vuoteellaan. Jalat ristissä, niin kuin Remus aina istui, yllään vain liian lyhyet pyjamanhousut. Toisinaan Sirius keksi jonkun tekosyyn, mutta useimmiten hän vain ajatteli, että Remuksen nilkat olivat kauniit.
-
Alkujaan pelkkä vitsi, joka ei lopussa naurata ketään... Miten surullista, miten totta niin kovin usein.
Absoluuttista yhdessäoloa, luonnollisuutta. Läheisyyttä, etäisyyttä, arkisena, pysyvänä ja silti tavoittamattomana, yhtä paljon totta kuin samalla valhetta tai toisinpäin. Rakastan kuvaustapaasi, raadollisuutta ja kauneutta siinä kuten elämässä ja tätä paritusta ja koskettavaa tarinaa. Edellämainitut ja tunnelma välittyvät aitoina näissä.
Kiitos jälleen koskettavasta mielensisäisestä matkasta:)
-Melizza
-
Morjensta, kommenttikampanjastahan minä! Vanhana siriusremuksettajana olin oikein riemuissani kun tätä tarjottiin.
Ensimmäinen asia, mikä mieleen tulee, on genretys. Ehkä tämä on menossa angstimpaan suuntaan, mutta nämä kaksi ensimmäistä raapaletta eivät kyllä kovinkaan angstisia ole enkä näiden perusteella Pimeyden voimia olisi sijoituspaikaksi valinnut.
Ajatus on hyvä, pidän lähtökohdista, totta kai ne ovat hieman kliseiset mutta kun se vaan toimii niin se toimii ja mitäpä sitä turhaan muuttamaan. Onhan se nyt traagista että ystäville käy noin.
Nimeämisestä haluaisin myös keskustella. Raapalesarjan nimi ei tee oikeutta sille, miten nättiä tekstiä tämä on. Toisaalta taas; oletko ajatellut nimetä raapaleitasi? Siitä tulisi ehkä vähän vähemmän kliininen olo, jotain kauneutta saisi heijastettua vielä sitäkin kautta, vaikka taiteilijan vapauden allehan tällainen kuuluu.
Ehkä vähän vaikea kuvitella, että Sirius ja Remus ajanviettona ja hupina suutelisivat kuin korkeintaan todella kovassa humalassa. Toimii ehkä 2000-luvulla tyttöjen kesken, mutta ficin ympäristöön on vaikea sijoittaa tuollaista tilannetta niin että muut kuittaisivat sen vain olankohautuksella. Ymmärrän kyllä, että ajatus on kiehtova ja voihan todellisuutta hieman taivutella, mutta no, tiettyä epärealismia tuossa suutelussa kuitenkin on.
Mutta niin. Kyllähän mun sisäinen fanityttöni kiljuu ja awwittelee ja kaikin puolin on sykkyrällä, koska näin söpöä siriusremusta hyvänen aika.
Kirjoitat todella kauniisti. Ainoa kielellinen juttu, johon betana puuttuisin, on tuo 'pitkäksi aikaa - niin pitkäksi aikaa', jossa jälkimmäisestä ottaisin vaikkapa sen 'aikaa' pois, ettei ole turhaa toistoa. Muuten tykkäsin kautta linjan kuvailusta ja siitä, millaisten yksityiskohtien kautta olet päättänyt kuvata tämän suhdekiemuran.
Jään mielellään lukemaan, jos kirjoitat lisääkin! Hyvää työtä, pidin näistä :) Kiitos.
-
Kiitos todella paljon, Melizza rakas!
Kiva, kun tykkästi ja nämä sinusta toimi... sinuun kun nyt aina voi luottaa ;D
Kiitos paljon kommentistasi, RoastedGarlic! Ja erityisesti rakentavasta! Sellaista palautetta saa kuitenkin niin harvoin :)
Genre tosiaan menee angstin suuntaan vielä paljon... toki itsekin mietin, että mihin nämä kuuluu, mutta kyllä minä luulen, että tämä on ihan oikea osasto, kun raapaleita tulee kuitenkin vielä paljon lisää.
Ja tuo nimi! Voi luoja... olet oikeassa, että se on kauhea, ja vaihdan sen heti, kun keksin paremman. Ja raapaleet voisin kyllä nimetä..(olen vaan aika huono siinä ::))
Ja tuosta suutelusta... niin. Se on omalla tavallaan vaikea juttu saada näihin raapaleihin niin kuin se oikeasti oli. Oikeastaan se lähti siitä, että yksi tyttö vainosi Siriusta ja he sitten keksivät Remuksen kanssa(humalassa), miten karkoittaa hänet. Sitten he jatkoivat sitä, kun se oli jotenkin kivaa... Toiseksi ajattelen, ettei velhot ota tuollaisia asioita yhtä huonosti vastaan kuin jästit, se on heille normaalimpaa. Mutta jokaisella on tietysti oma mielipiteensä, mikä on uskottavaa.
Kiva, että tykkäsit ja aiot lukea jatkossakin. Tämä on eräs suosikkiparini, mutta jostakin syystä en ole oikeastaan koskaan kirjoittanut heistä.
- Sleeping Sun kiittää!
-
Tässä taas uusia... en näköjään saa millään hillittyä haluani julkaista. Raapaleiden, ja koko tekstin, nimestä voi sanoa mielipiteensä. En ole vieläkään täydellisen tyytyväinen.
Raapale 3
Kastepisaroita elämän lehdillä
Sinä vuonna oikeastaan kaikki päivät olivat kauniita. Auringonpaiste, sade, kura ja tuuli eivät määritelleet niiden ominaislaatua. Sinä vuonna päivät olivat kauniita, koska Sirius lainasi Remukselle takkiaan, ja Remus piti sitä.
Sinä vuonna Sirius ei jatkuvasti yrittänyt olla lapsellisempi kuin oli, eikä Remuskaan yrittänyt teeskennellä, että olisi tahtonut olla jotenkin aikuisempi. He olivat ihan samanikäiset. He sanoivat odottavansa seitsemättätoista syntymäpäivää innolla, mutta oikeastaan he eivät olisi mistään hinnasta halunneet olla vielä aikuisia. He tahtoivat pysyä juuri siinä, missä olivat.
Keväällä Remus makasi mahallaan ruohikossa, ja Sirius piirteli kuvioita hänen selkäänsä. Kumpikaan heistä ei huomannut, kuinka usein he nykyään olivat ihan kahdestaan.
Tuplaraapale 4
Loppu alkoi niin varhain
Se ei koskaan sen vuoden jälkeen ollut ihan samanlaista. Mikään ei ollut ihan samanlaista. Sirius ja Remus suutelivat yhä, ja kelmit olivat yhä kelmejä, mutta taivas oli tummunut, eikä sitä voinut enää jättää huomiotta.
Sirius ja Remus istuivat usein hereillä, kun muut olivat nukahtaneet. Joskus he puhuivat, mutta useimmiten he olivat aivan hiljaa. Sirius oli vakava. Toisinaan Remus ojensi kätensä ja kosketti pojan hartiaa ja silloin, hetkittäin, näytti siltä, että Sirius olisi voinut itkeä.
Päivisin he haistattivat pitkät koko maailmalle. Tekivät mitä tahtoivat, olivat mitä tahtoivat. Remus alkoi seurustella tytön kanssa. Hän ei ollut enää ujo ja sulkeutunut. Sirius ei alkanut seurustella yhdenkään niistä kanssa, jotka hän lauantai-iltaisin kantoi vuoteeseensa ja nai. Hän ei vieläkään uskaltanut laskea housujaan ellei ollut humalassa, ja Remusta nauratti.
Toisinaan he näkivät sen selvästi. Saattoivat ihmetellä, mihin se kaikki oli kadonnut. Kaikki se, mikä oli saanut auringon paistamaan sateella: löytämisen riemu, välittömyys ja ilo. Se oli käynyt niin vakavaksi, he olivat käyneet vakaviksi. Niin vakaviksi, että alkoi pelottaa, oliko siitä, mitä heidän välillään oli, tulossa vakavaa.
Iltaisin Remus ja Sirius joivat kumpikin aina hiukan liikaa. Sillä tavalla oli helpompi olla lähellä. Olla olemassa. Kukaan ei osannut surra viattomuuden katoamista, vaikka juuri se kai siinä surettikin.
Kertokaahan mielipiteenne ;D
-
Tykkään ;)
Juuri sellaista tekstiä jota osasin odottaa sinulta, vie totaalisesti mukana :)
Itse en oikein rääpele sarjoja paljoa lue (johtuu varmaankin lyhyestä tekstisä :S), mutta tämä vaikuttaa lupaavalta ;)
Uutta rääpäle lukua odotellessa.
-Meisi kiittää ja kuittaa
-
Kiitos kommentista Meisi!
Ennakko-odotuksia... pelottavaa. Ei kun ei vaan. Imartelevaltahan se tuntuu, että odotan teksteiltäni paljon :D Ja että sitten täytin odotukset.
No, lisää on kyllä tulossa, julkaisen kunhan tämä saa vähän enemmän huomiota :P
- Sleeping Sun kiittää!
-
Kommenttikampanjasta toivottelen hyvää huomenta. Ja mikäs olisikaan sen parempi tapa aloittaa perjantai, kuin lukea ihania raapaleita maailman parhaimmalla parituksella Sirius/Remus!
Aivan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että tykkäsin paljon tuosta summaryssa olevasta lauseesta Ja alkujaan se oli pelkkä vitsi... vaikka lopussa ketään ei tainnut naurattaa. Tuli vain heti sellainen fiilis, että hei, mä tiedän tuon tunteen. Jostakin, mikä aluksi on ollut kaikille vain pelkkä, ehkä hieman typeräkin vitsi, onkin tullut jotain vakavaa, mikä ei saa ketään enää nauramaan. : <
Raapaleissa käyttämäsi kuvailu on todella kaunista ja tykkään paljon käyttämistäsi yksityiskohdista, joilla kuvaat näiden kahden suhteen kiemuroita. Lisäksi myös tunnelma välittyy näistä pätkistä ja erityisen hyvin välittyi tunnelman vaihdos siirryttäessä kolmannesta raapaleesta neljänteen. Kolmannessa Sirius alkaa jo hieman aikuistua ja pojat viettävät aikaa kahdestaan, kun taas neljännessä kerrotaan, kuinka Remus alkaa seurustella tytön kanssa, Sirius on vakava ja kaikki muukin alkaa olla jo vakavaa.
Mutta niin. Lähtökohdat tälle raapalesarjalle vaikuttivat mukavilta – tosin hieman kliseisiltä, mutta kliseisyydestä huolimatta aloitus toimi mielestäni hyvin. Tuossa yhdessä kommentissasi taisit mainitakin, että miksi Sirius ja Remus suutelivat toisiaan. Minusta olisi ollut kivaa, jos tämä selitys olisi tullut esiin myös jotenkin tuossa ensimmäisessä raapaleessa, sillä sen jälkeen jäi hieman hämmentynyt olo, kun tuota selitystä ei vielä tiennyt. Onneksi kuitenkin satuin lukemaan tuon vastauksesi kommenttiin, niin sekin asia selvisi! :3
Ensimmäisessä raapaleessa oli myös toinen kohta, joka sai minut hieman hämmentyneeksi. Nimittäin se, että kun Sirius teki jotain tyhmää, Remus ei sanonut mitään. Minulle on HP-kirjojen ja –leffojen pohjalta muodostunut sellainen kuva, että Remus oli kelmeistä se kaikista vastuuntuntoisin, valvojaoppilaskin, joka yritti saada ystävänsä katumaan tyhmiä pilojaan, vaikka myös itsekin saattoi olla näissä piloissa mukana. Mä en itse osaisi mitenkään mieltää, että Remus ei kommentoisi Siriuksen tyhmäilyihin mitään, mutta noh, makuasioista ei voi oikein koskaan väitellä. :3
Yhden virheen pongasin tuosta ensimmäisestä raapaleesta:
He suutelivat toisiaan suulle niin, että huulet turposivat ja vaatteet menivät miten sattuu.
No entäs sitten raapale numero kaksi. Voi luoja, kun melkein kuolin sen ihanuudelle. Sirius katselemassa Remuksen selkää.. Sirius katselemassa Remuksen nilkkoja.. Sirius keksimässä selityksiä, tekosyitä näille teoilleen, jotka selittää itselleen, muttei suostu myöntämään, miksi oikeasti tekee, niin kuin tekee… Awww! Vähänkö söpöä! :3
Ei niin pitkäksi aikaa, että kukaan muu olisi huomannut, mutta tarpeeksi pitkäksi aikaa, että hän itse ehti huomata.
Tykkäsin kauheasti myös tästä kohdasta, koska siinä on mielestäni kiva ajatus. Sirius jää hajamielisesti tuijottelemaan Remuksen niskaa tai selkää, mutta huomaa tekevänsä sitä, vaikkeivät muut huomaa. Ehkä Sirius jossain vaiheessa viimein myöntää itselleen totuuden, eikä turvaudu enää tekosyihin. :/
Jos minun pitäisi valita näistä ilmestyneistä raapaleista suosikkini, se olisi ehdottomasti tuo kolmas raapale. Pidin kauheasti heti tuosta aloituksesta sekä tuosta, ettei Sirius enää ollut lapsellisempi kuin oli, eikä Remus yrittänyt olla aikuisempi kuin oli, vaan he olivat samanikäisiä. Jotenkin tuossa kolmannessa raapaleessa tuo tunnelma ja käytetty kuvailu iskivät hyvin yhteen, tykkäsin siitä todella paljon! (:
He sanoivat odottavansa seitsemättätoista syntymäpäivää innolla, mutta oikeastaan he eivät olisi mistään hinnasta halunneet olla vielä aikuisia. He tahtoivat pysyä juuri siinä, missä olivat.
♥
Päivisin he haistattivat pitkät koko maailmalle. Tekivät, mitä tahtoivat, olivat, mitä tahtoivat. Remus alkoi seurustella tytön kanssa. Hän ei ollut enää ujo ja sulkeutunut. Sirius ei alkanut seurustella yhdenkään niistä kanssa, jotka hän lauantai-iltaisin kantoi vuoteeseensa ja nai. Hän ei vieläkään uskaltanut laskea housujaan ellei ollut humalassa, ja Remusta nauratti.
Minusta tämä oli kiva kohta. Ajatus siitä, kuinka Remus aikuistuu ja löytää itselleen tyttöystävän, mutta Sirius ei. Itse jotenkin aina ajattelen helpommin niin, että Remus vakiintuu ennen Siriusta, koska noh.. Sirius on vain liian Sirius, jotta voisi vakavasti seurustella kenenkään kanssa.. paitsi ehkä Remuksen, joka ymmärtää tätä. Mahtaa Sirius-parka olla mustasukkainen Remuksesta.. :/ Viimeinen lause oli kiva, se sai mut naurahtamaan pienesti ja miettimään, mitenkäs Sirius yhtäkkiä noin ujoksi on tullut. :D
Hmm.. ja niin. Mä ottaisin tuosta lainaamani pätkän toisesta lauseesta ”Tekivät, mitä tahtoivat, olivat, mitä tahtoivat.” pilkut pois noiden mitä-sanojen edestä, sillä noin pilkutettuna tuo lause näyttää mun silmääni vähän hupsulta. Mä laittaisin siis tuon näin mieluummin: ”Tekivät mitä tahtoivat, olivat mitä tahtoivat.” Tämäkin on makuasia, eli sen voi tehdä molemmilla tavoilla, mutta mä olisin jättänyt tuolta nuo kaksi pilkkua pois. (:
Toivoit myös mielipidettä raapaleiden ja myös koko tekstin nimestä, joten tässä tulee minun mielipiteeni: tykkään erityisen paljon tuosta 3. raapaleen otsikosta Kastepisaroita elämän lehdillä, sen taakse piiloutuu mielestäni todella nätti ajatus, joka olisi ollut täysin erilainen jos esim. elämän-sana olisi jäänyt tuosta otsikosta pois. 2. ja 4. raapaleen otsikot ovat myös kivoja (otsikoiden keksiminen on yhtä tuskaa D: ) ja 1. raapaleen otsikko Aluksi on kliseinen, koska sitä käytetään paljon nimenä niin ficlettien, raapaleiden kuin jatkistenkin ensimmäisessä osassa. Tämän osan nimen kliseisyys ei kuitenkaan ainakaan minua haittaa, sillä tykkään paljon pienistä kliseistä. :3
Tykkään myös nykyisestä otsikostasi Kaikki sanat, joita ei sanottu. Se on todella nätti ja sopii mielestäni paljon paremmin raapalesarjasi tunnelmaltaan kuin edellinen Ja mitään en myönnä! - otsikko.
Kiitoksia näistä raapaleista! Jään varmasti seurailemaan tätä ja odottelemaan jatkoa innolla! :)
-
Todella kaunis tuo Kastepisaroita elämän lehdillä. Aito, herkkä, kaihoisa tunnelma ja paljon kertovista virkkeistä muodostuva kokonaisuus. Kiertämättömiä totuuksista niin tunnelman ja hahmojen näkökulmasta kuin yleisestikin. Pidän lauserakenteesta, sen muodostamista elämän totuuksista ja siitä ristiriidasta juuri tämän hetken, pysyvän ja kuitenkin ohikiitävän ja nyt-jo-tavoittamattoman välillä.
Tuplaraapaleen tunnelma on haikea ja lopullisuus on jo musertavana alussa ja syvenee yhä, samalla kuvauksessa herkkää riipaisevaa kauneutta ja toki samaistuttavuutta, mitä näissä on aina.
Sitten tulee enemmän vakavuutta, raadollisuutta, aitoutta. Surkuhupaisuuttakin ja taas sitä vakavuutta tuolla rakastettavalla tavalla kuvattuna, aww on ehkä sopimaton ilmaus tarinaa ja varsinkin tuota hetkeä ajatellen, mutta... <3 Ja sitten tuollainen haikean absoluuttisen raadollisen kaunis lopetus ja viimeinen virke juuri noita kolmosraapaleenkin lauserakenteita, joilla saa erinomaisesti kuvattua kiehtovia, surullisia totuuksia.
Yritän ehtiä muitakin kirjoituksiasi lukea ja kommentoida, mutta kiitokset näistä ja luen varmasti mielelläni näitä aina, kun julkaiset.
- Melizza
-
Kiitos superkommnentistasi, Herkkuoone!
Ihanaa, että yleisesti tykkäsit näistä :D
Jeps, tuo alku on vähän tuollainen. Alkaiessani julkaista näitä minulla ei ollut kovin selvää kuvaa, että aion jukaista nämä kronologisessa järjestyksessä, joten en tajunnut laittaa 'alkua alkuun' mikä nyt vähän harmittaa. Täytyy vaan toivoa, ettei se haitaa ihmisiä kovin pahasti.
Joo ja tuo kepposasia. Itse asiassa, eihän Remus tehnyt siinä Kalkaroksen muistossakaan yhtään mitään. Toki hän varmasti oli se, joka jäi kaikken vähiten kiinni jekuistaan, mutta olen ajatellut, että hän kyllä piti niiden suunnittelusta ;D juu ja ehkä hän viitosella, (raapaleet alkavat kutosesta)hän vielä vähän yrittikin, mutta ei sitten myöhemmin niin paljon viitsinyt, varsinkaan Siriusta komentaa heh heh... Olen kyllä samaa mieltä, että varmasti hän oli vastuuntuntoisin ja pani stopin kaikkein jättimäisimmille ja vaarallisimmille jutuille. Tarkoitin lähinnä sellaisia pikkupiloja. Olihan hän kumminkin kelmi (vaikka kuinka olisi itseään Azkabanin vangissa koittanut puolustella)
Kiva, että olit lainnnut suoksikkikohtiasi :D On aina kiva kuulla, mistä lukijat ovat erityisesti tykänneet! Helpottavaa myös kuulla, että otsikot ovat ok ;)
Ja noita pilkkuja mietinkin. Äidinkilelellisesti ne kuuluvat siihen, mutta lause on niin lyhyt, että ne näyttävät kai vähän hassulta. Eli saatuani toisen mielipiteen omani lisäksi taidan ne poistaa.. :P
Jos jatkat näiden lukemista, olen todella otettu!
Kiitos kommentista, Melizza!
Kiva, että tykkästi jälleen, eikä mikään tökännyt korvaasi sisällöllisesti eikä muutenkaan.
- Sleeping Sun kiittää!
-
Tässä taas pari uutta! Toivottavasti nautitte!
Raapale 5
Mustia salaisuuksia
Välillä Siriuksella oli tyhjä katse, joka sai hänet näyttämään siltä, kun hän ei kuuluisi siihen maailmaan. Siihen keväisten kukkien, nauravien ihmisten ja punakultaisten rohkelikkolippujen silaamaan satumaailmaan. Remus ymmärsi eikä syyttänyt. Ei se mitään haitannut. Ei hänkään aina tuntenut kuuluvansa siihen.
Silti, Siriuksen tyhjässä katseessa oli jotakin, mikä sai Remuksen ihon nousemaan kananlihalle. Tummat hiukset tippuivat verhona hänen ystävänsä kasvoille, eivätkä suun katkerat juonteet olleet kauniit. Remus näki, että Siriuksen katse oli musta, ja hän tiesi, ettei voisi koskaan täysin ymmärtää. Remus ei ollut Musta.
Joskus Remuksen mielessä käväisi kauhea ajatus, että jos hän ei ymmärtänyt, tuskin kukaan muukaan voisi ymmärtää.
Raapale 6
Koira, joka ulvoi suden kivulle
Sirius olisi kironnut kuun pois, jos olisi voinut. Kerran se oli ollut hänestä kaunis, mutta siitä oli jo vuosia. Kuun paistaessa hänen huoneensa ikkunasta sisään, hän sulki verhot ja yhä painaessaan tyynyä korvilleen, Sirius kuvitteli kuulevansa Remuksen tuskanhuudot.
Toinen puoli Siriuksesta odotti kuutamoa innokkaasti, kuten muutkin kelmit, mutta se toinen, koko ajan kasvava puoli, tunsi ensioireet Remuksen vartalossa ja pelkäsi yhdessä hänen kanssaan. Remuksen purressa hampaansa yhteen ollakseen huutamatta muutoksen kourissa, Sirius huomasi joutuvansa pidättelemään omaa huutoaan.
Joskus Sirius pyysi Remusta huutamaan helpottaakseen oloaan, mutta siihen Remus ei suostunut, ei sen jälkeen, kun hän kerran erehtyi katsomaan Siriusta silmiin muuttuessaan.
-
Kiitos ihanasta kommentista Chelsey!
Mieletöntä kuulla, että tykkästi paljon ja että tyyli miellytti. Varsinkin, kun et edes parituksesta pidä. Otan todella kohteliaisuutena :P
Ja on hyvä, että otsikko on nyt kelvollinen. En tiedä, mikä minua riivasi, kun sen aiemman keksin ???
Joo, ja kiva kuulla, että tuo susijuttu toimi noin hyvin. Halusin siihen tuollaisen tunnelman, jonka kuvailit, mutta en tiennyt onnistuinko.
- Sleeping Sun kiittää!
-
No, tässä yksi uusi raapale suunnattoman runsaslukuiselle lukijakunnalleni :P
Raapale 7
Linnunrata yläpuolellamme
Tähtitaivaan yönmusta samettikatto oli korkealla heidän päidensä yläpuolella, ja ainoa, mitä Remus saattoi kuulla, oli Siriuksen hengitys. Valo ei virrannut kylästä ylös nummille. Oli niin pimeää, että he saattoivat nähdä linnunradan tähtisumun kulkevan korkeuksissa taivaankanne halki.
Sinä olet tähti, Sirius, Remus ajatteli, taivaan kirkkain tähti. Mitä minä olen tässä maailmankaikkeudessa, mitä minä olen sinuun verrattuna? He makasivat aivan lähekkäin, jalat sotkeutuneina toisiinsa. Siriuksen kylmät sormet puristivat Remuksen omia.
Koulu oli loppunut. He eivät enää koskaan menisi takaisin. Remusta huimasi, hän luuli olevansa liian humalassa, ja kun Sirius kumartui suutelemaan häntä ja sitten kysyi, mitä hän ajatteli, Remus ei kyennyt vastaamaan.
-
Hei taas =)
Mennäänpä suoraan asiaa ;) kiva luku taas sinulta, erityisesti muutama kohta jäi hyvin mieleen
Sinä olet tähti, Sirius Remus ajatteli, taivaan kirkkain tähti.
Tuli mieleen heti Elokuva: tyttö sinä olet tähti :o
Siriuksen kylmät sormet puristivat...
Jätänpä lauseen tahallaan kesken nii saa omia mielikuvia asiasta, Hyi ;) Sairas ihminen kun olen.
Kiitos taas ihanasta luku hetkestä.
-Meisi
-
Kiitos kommentista Chelsey!
Ihana ;) kuulla, että pidit jälleen...
Ja korjaan tuon virheen, hyvä kun sanoit ;D
Kiitos kommentista Meisi!
Joo, mielikuvia ::) me finiläiset ollaan usein hyviä tässä...
ja jatkoa pitäisi tulla tänään illemmalla
- Sleeping Sun kiittää!
-
Uutta tullee ;D tässä päästäänkin pois koulusta
Raapale 8
Kaikki kaunis katoaa
Remus ei oikeastaan koskaan oppinut viihtymään siinä asunnossa. Se oli niin ahdas ja pölyinen nurkkaus, hankalassa paikassa laitakaupungilla. Alhaalla kadulla epämääräinen kansanosa metelöi vielä silloinkin, kun normaalit ihmiset olivat jo ymmärtäneet mennä nukkumaan. Remus ei ollut normaali.
Istuessaan iltaisin ikkunalla teemuki kädessään Remus ajatteli, että oli itsekin muuttunut jotenkin ahtaaksi ja pölyiseksi. Taivas oli aina musta silloin, kun hän istui ja katseli alas, musta kuin aika, jota he elivät. Niin hän muisti vuosien päästä sen olleen, vaikka eihän se kai ollut totta.
Vaipuessaan unettomaan uneen pitkän työpäivän jälkeen, hän ei ymmärtänyt, miten oli edes löytänyt aikaa pölyyntyä.
-
Kiitos kommentista Chelsey!
Kiva, että jälleen pidit ja jätit puumerkkisi. Lisää pitäisi tuleman tänään :D
- Sleeping Sun
-
Uusi raapale pitkästä aikaa!
Raapale 9
Harha-askelia
Sirius ei osannut olla paikoillaan. Kun häneltä kysyttiin, hän vastasi omistavansa levottomat jalat ja levottoman mielen. Hänen retkensä olivat pitkiä, askeleet laskemattomissa, eikä hän silti koskaan päässyt minnekään.
Hänellä oli asunto, jossa tiskit kertyivät röykkiöksi pöydille ja pyykkipinoille kertyi pölyä. Nukahtaessaan milloin kenenkin viereen hän ei enää kyennyt muistamaan sen toisen nimeä. Aamuisin hän joi kahvia yksin ja joskus tupakoi, toivoi, että olisi ollut jotakin, millä vapauttaa itsensä ajattelemisesta.
Joskus Siriuksen jalat veivät hänet Remuksen luokse. He eivät koskaan puhuneet, eivät oikeasti, mutta Sirius keitti Remukselle kahvia. Remus sanoi, että se oli pahaa ja Sirius nauroi kuin se olisi ollut maailman hauskin vitsi.
-
Koska olen kärsimätön, en jaksa odottaa vaan julkaisen siihen tahtiin kuin kirjoitan. Ehkäpä joku saa näistä jotain iloa, vaikka ei kommentoisikaan.
Tuplaraapale 10
Jouluaatto
Jouluaattoaamuna satoi kevyttä pakkaslunta. Sirius istui ikkunalaudalla, puristi kahvimukia kaksin käsin hengittäen höyryn kuumuutta sisäänsä. Sisällä oli niin kylmä. Rinnassa ja sisällä huoneessa. Hän oli jouluna yksin. Se tuntui helpommalta kuin yhtyä Jamesin, Lilyn, Remuksen ja Peterin iloiseen seuraan.
Siriuksen sisällä oli musta, kylmä kohta. Jotakin, mitä kukaan ei koskaan tulisi ymmärtämään. Kaikki hänen joulunsa Kalmahanaukiolla, hyvät ja huonot muistot, eikä hän tiennyt kummat todellisuudessa olivat kamalampia. Joulu sai sen mustan kohdan aina tuntumaan niin suurelta.
Päivällä Sirius vaelteli kauppojen ihmisvilinässä. Valot ja värit häivyttivät hetkeksi rajan hänen ja muun maailman väliltä. Hän osti tupakkaa, joi kahvilassa glögiä, osallistui arvontaan. Ihmiset kiiruhtivat ohi tärkeillä asioillaan, heillä oli päämääriä, toiveita, jotain mitä odottaa. Sirius oli ainoa, jolla ei ollut kiire mihinkään. Häneltä puuttui se jokin, mitä muilla oli.
Illalla seinät tuntuivat kaatuvan Siriuksen päälle. Hän toivoi, että olisi mennyt Pottereille ja oli sammalla helpottunut siitä, että oli yksin. Hän voisi juoda ja sammua, nukkua pois joulun ja kaiken hössötyksen.
Sirius oli voittanut arpajaisista joulukorin. Oli puoliyö, kun hän päätti viedä sen Remuksen oven taakse. Mies ei saisi koskaan tietää kuka sen oli tuonut.
Ikkunoissa oli valot. Remus oli kotona. Siriuksen käsi oli painava hänen vetäessään soittokellon nyöristä, mutta sydän oli kevyt.
-
Oih, nämä ovat todella kauniita. R/S on OTP niin totta kai pitää lukea, kesällä saatoin mutta kommentointi jäi. Nytkin tämä on niin ja näin koska KTTT-haaste, mutta.
Pidin näiden tunnelmasta, ihanasta katkeransuloisuudesta, tunteista joita on muttei myönnetä. Sanon että 10 on tähän mennessä tulleista suosikkini, en tiedä, pidän vain synkähkömmästä Siriuksesta. Osaat kirjoittaa ja se näkyy näissä, kuvailu on kaunista muttei liiallista, hahmot tuntuvat IC:ltä ja tyylisi on mukava. Hän toivo, että olisi mennyt Pottereille ja oli sammalla helpottunut siitä, että oli yksin.
Toivoi, mutta tämä on muutenkin kaunis kohta. (:
Ah, rakentava, mikä rakentava? Mutta odottelen lisää ja koitan saada sen yhden valmiiksi. ^^ Siriuksen sisällä oli musta, kylmä kohta. Jotakin, mitä kukaan ei koskaan tulisi ymmärtämään. Kaikki hänen joulunsa Kalmahanaukiolla, hyvät ja huonot muistot, eikä hän tiennyt kummat todellisuudessa olivat kamalampia. Joulu sai sen mustan kohdan aina tuntumaan niin suurelta.
Kiitos.
// Nyt kun luen uudestaan (Siriuksesta ei koskaan saa tarpeekseen) niin huomasin yhden jutuskan. ^^ James taivutetaan yleensä Jamesin eikä Jameksen, koska lausumismuoto tms. mutta niin. Kai sen toki kirjoittaa Jameksen, mutta mulle on ainakin sanottu, että niin.
-
Kiitos kommenteistasi, Renneto! Kiva, että tykkästi. Ja joo, näissä saattaa tosiaan olla pikku mokia. Minun vakibetani, johon luotan kuin kallioon on allerginen slashille, joten en ole näitä hänelle näyttänyt, enkä itse lukihäiriöisenä ja muuten vain puupäisenä kaikkea huomaa :P Virheistä sopii ilmoitella ihan vapaasti ;)
Kiitos kommentistasi, Nidemus! Ihana kuulla, että pidät ja olet kiireistäsi huolimatta ehtinyt lukea. Remus/Sirius on myös yksi omia ikisuosikkejani. Hyvä muuten, että huomasit nuo typot, korjailinkin ne heti pois.
Niin, ja taas uusi raapale. En oikein tiedä mitä ajattelen tästä, kertokaa te...
Tuplaraapale 11
Jouluyö
Siriuksen mustilla hiuksilla oli lumihiutaleita. Hän näytti eteisen keltaisessa valossa nuhruiselta ja niin itseltään, että Remuksen teki mieli rikkoa tilanteen hatara normaalius ja vain suudella miestä. He tervehtivät, Sirius sanoi hyvää joulua ja Remus hymyili vinosti. Hiljaisuuden varjosta hän katsoi Siriusta ja ymmärsi. Ymmärsi pelkäävänsä liikaa suudellakseen, pelkäävänsä toisen reaktiota. Hän ei ollut koskaan ennen pelännyt. Hän kieltäytyi ymmärtämästä, mitä se kaikki merkitsi.
Keittiössä Remus avasi piparipurkin. Sirius lämmitti glögiä ja riisipuuroa, joulukukan tuoksu sai hänet aivastelemaan, ja he veivät sen kuistille. Remuksen kaataessa glögiviinin joukkoon viinaa, Sirius nyökkäsi hyväksyvästi. He kurottivat kohti samaa mukia ja käsien osuessa toisiinsa naurahtivat. Remus veti kätensä pois, mutta molemmat olivat ehtineet tuntea väristyksen.
Käpertyessään sohvalle glögimukeineen Sirius näytti laihalta. Remuksen huomauttaessa asiasta hän sai vastaukseksi ynähdyksen, joka olisi voinut tarkoittaa mitä tahansa. Remus etsi vanhan levyn, joululauluja, ja asetti sen soittimeen. Sirius sulki silmänsä ja antoi tupakansavun virrata hitaasti huultensa raosta.
Siriuksen vaalea kaula kaartui vasten tummaa ikkunaa, ja Remuksesta tuntui, että Sirius teki sen tahallaan.
Siriuksen silmät räpsähtivät auki, tuijottivat herkeämättä. Remus epäröi. He eivät pelanneet sääntöjen mukaan, heillä ei ollut tekosyytä. Ja kuitenkin.
Punainen glögi imeytyi mattoon ja käsinoja painoi selkään, mutta Remus ei välittänyt. Sirius oli siinä huulet hänen huulillaan.
-
Mmh näissä on edelleen jotain sellaista dekadentin Pariisin tunnelmaa, jossa tavallaan olisi kadehdittavaa elää, vaikka sitten käytännössä tilanne onkin se, että voisi olla aika kamalaa.
Tuo suudelmakohta on aika ihana.
-
Onpas nämä taiteellisia, hienoja ja suloisia. Näistä hehkuu sellainen tietty haikean romanttinen tunnelma. En nyt osaa määritellä sitä sen tarkemmin. Toivottavasti näitä tulee vielä paljon lisää koska pidän sinun kirjoitustyylistäsi ja tavoistasi kertoa asiat.
En nyt oikein tiedä mikä nousisi suosikikseni, ei ainakaan vielä mikään mutta katsotaan miltä asia näyttää kun olen lukenut nämä vielä toisenkin kerran. Näitä täytyy fiilistellä ja pureksia, miettiä ja pohtia hieman. Enkä tarkoita, että nämä olisivat liian syvällisiä tai muuta mutta semmoinen olo minulle vain jäi.
Mielenkiinnolla odottaen
M
-
Kiitos kommentista, RoastedGarlic :) Lämmittää kuulla, että olet tavoittanut juuri sen tunnelman, jonka olen halunnut välittää.
Kiitos kommentista, Milgia, kiva saada uusi lukija ;D Ihanaa, että tykkäät ja rohkaiset minua kirjoittamaan lisää. Ja voin kyllä kirjoittaakin, sillä onhan Remuksen ja Siriuksen tarina pitkä eikä se suinkaan ole vielä lähellä loppua.
Raapale 12
Liekeissä
Se oli luminen helmikuun yö. Suuret, kosteudesta raskaat hiutaleet leijailivat pyrynä alas taivaalta. Ne takertuivat vaatteisiin, sulivat, imeytyivät. Remus oli tulossa kotiin jostakin. Huppu syvällä päässä, kädet viitan taskuissa hän kulki eikä nähnyt katujen autiutta ympärillään.
Korttelin päässä hän seisahtui. Taivaalla oli vihreä, pääkallonmuotoinen valo, joka kalpeni sairaanpunaisessa hehkussa. Remuksen sydän alkoi lyödä nopeammin, kämmenet hikosivat. Mitä on tapahtunut? Mitä helvettiä on tapahtunut?
Talo oli liekeissä, tuli nuoleskeli sen seiniä ja savu kohosi taivaalle. Remus katseli kotinsa palamista hiljaa. Hän ei osannut itkeä. Joku muu talon asukas itki. Paloautot saapuivat pillit huutaen, ja Remus tiesi vain yhden paikan minne mennä.
-
Uusi lukija ilmoittautuu :) Olin ilmeisesti stalkannut näitä raapaleita joskus aiemmin ja nyt löysin tämän uudestaan. Jee, tykkään oikein kovasti. Vaikka ficcien lukemiseni on aikalailla vähentynyt, muistelisin sinun olevan hyvä kirjoittaja, ja tämä todistaa sen oikein hyvin. Pitääpä pian mennä tutkimaan listaustasi hieman tarkemmin. Mutta nyt itse ficistä vähän enemmän.
Se on hassua miten moniulotteinen hahmo Sirius on. Sen voi parittaa Remukselle, Jamesille tai vaikka Regulukselle, tulos on aina erilainen ja enemmän tai vähemmän melankolinen. Tässä tunnelma ei ollut missään nimessä melankolinen, mutta jotain tummaa pohjan alla väreili. Jotain surullisenkaunista kuitenkin. Ja jotenkin erikoisella tavalla myös syvällistä, ficissä lähestulkoon jokainen lause kuulosti fiksulta (joo, noinhan sen pitääkin mennä, kaikki on juuri noin tjs) ja kaiken sen lapsuuden viattomuuden katoamisen lisäski pohdiskelevalta, ikäänkuin jotain elämänviisauksia. Mukavaa että tämä antoi ajattelemisen aihetta: ficciin on kiva siis palata vielä myöhemminkin. Samalla tässä on koko ajan aistittavissa tietty veto Siriuksen ja Remuksen välillä, he ikäänkuin löytävät toisensa yhä uudelleen, sitten lopulta. Ainakin siltä vaikutti erityisesti parin viimeisen raapaleen aikana, ja arvaanpa vaan kenen luokse Remus menee ;D Pakko heittää tähän väliin se, muuten kuinka intohimoinen tuo Jouluyö raapale oli. Siinä oli jotain äh, kipinän tapaista, mattoon imeytyvine glögeineen kaikkineen.
Taivaalla oli vihreä, pääkallonmuotoinen valo, joka kalpeni sairaanpunaisessa hehkussa.
Ja sitten esimerkiksi tämä! Huh, voin helposti kuvitella kuvauksesi silmien edessä, kontrasti on jotenkin tosi vahva ja hieno. Tiivistettynä ficci oli täynnä hienoja, jotkut jopa kauniitakin elämänmakuisia oivalluksia ja totuuksia, joista jokainen voi ainakin hetken tunnistaa itsensä. Sitten oli tuon lainauksen tapaisia, muuten vain voimakkaita ja lähes hätkähdyttäviä kohtia. Raapaleiden lyhyys ja ytimekkyys topii tunnelmaan, hahmoihin ja tarinaan, ihan kaikkeen loistavasti, aivan kuten niiden nimetkin. Ja ai niin: vaikka tarinassa ei ole mitään selkeää, konkreettista ideaa (kirjoitan itse samalla tavalla, pidän siitä myös näissä ja ficeissä yleensäkin), tässä on silti jotain uudehkoa, joka päihittää monet tavanomaiset Sirius/Remus ficit. Kielesi on myös kaunista, riittävän yksinkertaisesta, ei ihan surumielisistä mutta jotain sen tapaista. Hmmm. Kuitenkin, niin kuin varmasti huomasit, tyksin ficistäsi hurjana, ja tulen varmasti lukemaan myöhemmätkin osat. Kiitos paljon näistä tähänastisista! :)
-
Kiitos kommentistasi kuurankukka, tässähän ihan punastuu ;D Jotenkin ihan sairaan nastaa, että olen jo aiemmin jäänyt mieleesi hyvänä kirjoittajana 8) Ja mukavaa, että olet nauttinut näistä. Uudet lukijat otetaan aina ilolla vastaan!
Tuplaraapale 13
Paikka minne mennä
Sirius heräsi siihen, että joku koputti oveen, vaikka hänellä oli ovikello. Kävellessään eteisen peilin ohi hän ei uskaltanut kurkistaa peilikuvaansa. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli nukkunut, ei sitä, oliko yö vai päivä. Hän ei muistanut, miten oli onnistunut nukahtamaan.
Lumisateessa seisoi Remus, joka itki. Sirius ei kysynyt mitään, avasi vain oven ja päästi toisen eteisen lämpimään. Remus riisui takkinsa ja hanskansa. Potkaisi märät kenkänsä jaloistaan ja suki hiuksiaan. Lakkia hänellä ei ikinä ollut.
Voinko muuttaa tänne vähäksi aikaa, Remus kysyi. Ruskeat hiukset valuivat märkinä kasvoille. Silmät katsoivat Siriukseen päin, mutta tuskin todella näkivät häntä.
Totta kai, onko jotakin tapahtunut?
Minun kotini paloi.
Sirius ei sanonut mitään. Ei sellaiseen voinut sanoa mitään sellaista, mitä Sirius olisi voinut sanoa ääneen. Minä vihasin sitä muutenkin aina, Remus sanoi. Sirius nyökkäsi.
Keittiössä Sirius keitti teetä. Remus istui pöydän ääressä ja katseli kynsiään. He puhuivat vähän Voldemortista ja sodasta. Siitä, miten kaikkea kamalaa aina tapahtui. He eivät puhuneet palaneesta talosta, eivätkä osanneet vielä oikein ajatella, mitä kaikkea talon mukana oli palanut.
Yö oli jo valoisa, kun he käpertyivät vierekkäin Siriuksen sänkyyn. Remus painoi otsana Siriuksen rintaa vasten ja oli hiljaa. Sirius yhtä aikaa häpesi ja ihmetteli. Jostakin syystä hän oli onnellisempi kuin pitkään aikaan.
-
Näiden kuvailu on niin kaunista yksityiskohtineen, hahmot ja miljöö sekä arkisen romanttinen ja realistinen (enkö osaa uusia sanoja valita näitä kommentoidessani..) tunnelma yhdessä angst-draaman kanssa. Noiden suhteessa on niin kauniita yksityiskohtia, vaikkakin julma tarina. Olla lähellä ja ikuisesti kaukana ja rakastaa ja joutua olemaan ilman rakkautta, hävetä ja ihmetellä aidoimpia hetkiä, joista tulee hetkeksi onnelliseksi.
Todella kaunis ja aito tuo Jouluaatto. Siriuksen sisäinen ristiriita, käsin kosketettava tunnelma ja kuvailutapa, todella ihana loppu sekä ajatuksena että sanavalinnoiltaan…
Noista viimeisistä raapaleista tykkäsin sairaasti kun ne luin, mutta kommentoin niitä sit kun olen nukkunut ensin yön…
- Melizza
-
Kiitos kommentista, Melizza! Tässä sinulle vähän lisää luettavaa...
Raapale 14
Tekosyy
Pienen hetken kaikki oli niin kuin vanhoina hyvinä aikoina. Pienen hetken he kuvittelivat, että voisivat palata siihen, mitä joskus oli ollut. He valitsivat Remukselle vaatteita Siriuksen kaapista, ostivat toisen hammasharjan telineeseen, sijasivat vuoteeseen toisen tyynyn.
He hymyilivät. He suutelivat. He nauroivat yhdessä kelmien kanssa ja tietenkin ihan kahdestaan. James ja Peter iskivät toisilleen silmää, virnistivät helpottuneina, kaikki oli nyt hyvin. Remus ja Sirius olivat yhdessä kuten kuuluikin, oli aina kuulunut ja tuli aina kuulumaan.
Kuukaudet kuluivat. Nurkkiin kertyi tavaraa ja pöydille tiskejä. Sirius oli ymmärtänyt jo kauan ennen Remusta, ettei Remus lähtisi. Jossakin vaiheessa he tajusivat, ettei heillä ollut tekosyytä.
Raapale 15
Koti
Kevät vaihtui juuri kesäksi, kun Remus huomasi, ettei hän ollut pitkään aikaan ajatellut muuttaa pois. Se tapahtui aivan yllättäen hänen puhdistaessaan ruokakomeroa tiskiluutulla. Oivallus ei ollut sellainen ohimenevä ajatus, jonka saattoi halutessaan työntää pois. Se oli voimakas tunne siitä, että jokin oli vääjäämätöntä, ja oli ehkä ollut sitä alusta asti. Remus ei voinut ymmärtää kuinka oli onnistunut niin kauan väittämään itselleen, ettei kutsunut paikkaa kodikseen. Nyt hän näki sen niin selvästi.
Remus keitti kahvia aamulla. Remus nalkutti tiskaamattomista astioista ja likapyykistä lattialla. Sirius hymisi jotain ja jatkoi lehden lukemista. Yhtenä aamuna hän irrotti oven nimikyltin ja lisäsi siihen Remuksen nimen.
-
Eli jatkan siitä mihin jäin...
Jouluyössä upea kuvailu ja tuo jännite koko raapaleen ajan ja ihana tuo ”ilman tekosyitä ja kuitenkin” - suudelma
Näissä vaan on se, että jos haluaisi lainata lempikohtaa pitäisi laittaa koko raapale, kun yleensä yhtä ihanaa kohtaa seuraa toinen samantasoinen, raapaleet ovat vain kudottu toisiinsa sopivista aineksista. Loput toki ovat kohosteisia.
”Paikasta minne mennä” voisin kuitenkin poimia seuraavat aivan ihanat:
(Traagisuus, lausumattomat merkitykset, karuus, kauneus ja ihan Remusta ja Siriusta.)
Minun kotini paloi.
Sirius ei sanonut mitään. Ei sellaiseen voinut sanoa mitään sellaista, mitä Sirius olisi voinut sanoa ääneen. Minä vihasin sitä muutenkin aina, Remus sanoi. Sirius nyökkäsi.
(Ja tämä josta taisin kommentoida jo aiemmin:)
Yö oli jo valoisa, kun he käpertyivät vierekkäin Siriuksen sänkyyn. Remus painoi otsana Siriuksen rintaa vasten ja oli hiljaa. Sirius yhtä aikaa häpesi ja ihmetteli. Jostakin syystä hän oli onnellisempi kuin pitkään aikaan.
Tekosyy on aivan Remusta ja Siriusta jälleen. Vaikka hahmojen nimiä ei olisi mainittu näistä yhdessäkään niin tietäisi kyllä keistä on kyse.
Ihana loppu ja ihan sairaan ihana tuo Koti… Niin aito, todentuntuinen ja arkisen fluffyinen <3
Kiitoksia lukuelämyksistä :)
-Melizza
-
Kiitos taas ihanasta kommentistasi, Melizza!
Tässä taas jatkoa, kertokaahan ajatuksistanne ;)
Raapale 16
Susi
Sirius kuunteli radiota liian kovalla. Remus makasi mahallaan vuoteessa kasvot vasten tyynyä. Hän ei voinut hengittää. Hän ei voinut nostaa päätään ja pyytää Siriusta hiljentämään musiikkia. Tyyny oli tukahduttavan kuuma ja tuoksui Siriukselta. Susi Remuksen sisällä riuhtoi ja repi. Remuksesta tuntui, että hän tulisi ihan kohta hulluksi ja tappaisi jonkun, kenties itsensä.
Sirius käänsi äkkiä päätään. Remus ei voinut nähdä, mutta hän kuuli liikkeen. Oletko kunnossa, Sirius kysyi hiljaa. Remuksen teki mieli vastata totuudenmukaisesti, vuodattaa kaikki paha pois, antaa Siriuksen lohduttaa. Hän oikeasti kai aikoi tehdä niin, mutta avatessaan suunsa sanat olivat vääristyneet. Mitä helvettiä se sinulle kuuluu? hän kivahti.
Raapale 17
Harha murtuu
Päivät olivat pitkiä ja hämäriä. Yöt sekoittuivat toisiinsa, eikä Remuksen näkeminen enää saanut Siriusta hymyilemään. Joskus Sirius mietti, mikä oli eri tavalla, mutta useimmiten vain tyydytti tarpeensa koskea toista kovakouraisesti. Sota teki kaikki kireiksi, ja yhä useammin Sirius halusi vain unohtaa.
Remus kääntyi vuoteessa niin että makasi selkä päin Siriusta. Sirius tuijotti Remuksen kuunvalossa hohtavaa ihoa, selkärangan helmijonoa, ja heidän välillään olisi yhtä hyvin voinut olla koko avaruus.
Joskus humalassa Siriuksen olisi tehnyt mieli itkeä ja kertoa kuinka pahalta hänestä tuntui. Ja kuitenkin oli niin, ettei edes päihtymys antanut Siriuksella taitoa kuvailla tunteitaan. Heidän välillään olivat maailman kaikki lausumattomat sanat.
-
Näissä tulee hyvin esille raapesarjan teema. Koskettavaa, todenmukaista, niin paljon pinnan alla nimenomaan sanomattomana ja se mitä sanotaan ääneen on elämän raadollisuus, vaikka niin paljon herkkyyttä ja kaipausta olisi jossakin josta se ei löydä, uskalla eikä osaa päivänvaloon.
Luen näitä aina mielelläni, kiitos, että jaksat kirjoittaa ja tarjota elämyksiä :) Oikein hyvää joulua <3
- Melizza
-
Kiitos jälleen, Melizza!
Julkaisempa nyt sitten seuraavan osan, vaikka ihmiset eivät nyt ole näistä viime aikoina kauhean kiinnostuneita olleetkaan..
Varoitukset heteroseksistä ja yleisestä paskamaisuudesta.
Raapale 18
Torjut, vaikka et voi voittaa
Remus hengitti yötä sisäänsä. Hänen suonissaan virtasi verta ja alkoholia. Huone oli valoisa ja suljettujen silmäluomien takana punainen. Naisen hiljainen vaikerrus oli ainoa ääni, kutkutteleva, mutta samalla yhdentekevä.
Remus hoiti osansa loppuun, jäi istumaan sängyn reunalle. Nainen kehräsi ja puhui jotakin, kysyi nähdäänkö huomenna. Remus vastasi myöntävästi tietäen, ettei näkisi naista enää koskaan. Valehdellessaan hän ei tuntenut oikein mitään, ehkä vähän vihaa, mutta ei muuta.
Sirius ei sanonut mitään, kun Remus tuli kotiin aamuyöllä. Hajuveden imelä lemu tarttui hänen nenäänsä. Remus kävi suihkussa, tietysti, mutta Sirius haistoi yhä. He joivat loppuun puolikkaan viinapullon ja menivät nukkumaan. Remus meni nukkumaan sohvalle.
-
Kommentointi on todella jäänyt nyt hetkeksi, vaikka seuraillut olen.
Uusin oli mielestäni, jos ei nyt inhottava (Remus) niin hieman vastenmielinen. Koska en ole juuri koskaan pitänyt - paitsi pitkissä jatkiksissa - Remus/nainen parituksesta. Toisaalta ajattelen jos slashista puhutaan Sirius on ainoa vaihtoehto, ei sen puoleen. : D
Lopetus oli hieno, jäysi mieltä, koska Remus meni nukkumaan sohvalle. Aloin hieman säälimään(?) Siriusta tilaanteessa. Ja muutenkin. No, järkevämpää en tähän väliin nyt saa, toivottavasti ei haittaa, ja odottelen uusia raapaleita. ^^ Valehdellessaan hän ei tuntenut oikein mitään, ehkä vähän vihaa, mutta ei muuta.
-
Kiitos kommentistasi, Nidemus!
Remus tosiaan osaa välillä olla aikamoinen paskapää.
Joo, tässä jatkoa kolmen raapaleen verran. Synkkää tavaraa, mutta kertokaa mielipiteenne.
Raapale 19
Meidän joukossamme on petturi
Lopulta Sirius ei edes halunnut tulla kotiin. Hän hukutti tuskaansa työhön ja huveihin, jotka eivät olleet enää hauskoja. Hän yritti olla naisen kanssa monta kertaa niin kuin Remus oli, mutta siitä ei tullut mitään. Hän ei ikinä halunnut edes niin paljon.
He riitelivät aina humalassa. Selvin päin he eivät pystyneet puhumaan. Kerran Sirius yllätti Remuksen itkemästä, mutta muutaman päivän päästä Sirius olisi voinut vannoa nähneensä harhoja.
Meidän joukossamme on petturi, Dumbledore sanoi eräässä killan kokouksessa. Ihmiset liikahtelivat, vilkuilivat toisiaan, kuiskivat. Minä haluan tietää, kuka se on, hän jatkoi. Kukaan ei vastannut, ja Sirius yritti olla näkemättä Remuksen jäykkää siluettia silmänurkassaan.
Raapale 20
Se saa sinut epäilemään ystävääsi
Päivät olivat pimentyneet. Pilvet roikkuvat raskaina Lontoon yllä, ja Sirius tiesi, etteivät he kestäisi enää kauan. He häviäisivät tämän sodan. Sanomalehti haisi kuolemalta, kun hän selaili harmaita sivuja. Mustalla musteella painetut nimet irvistelivät hänelle, ihmiset, jotka olivat joskus eläneet. Sirius luki, eikä itkenyt, koska ei enää osannut.
Remus näytti vanhalta ja nuorelta, samalla tutulta ja vieraalta. Ruskeat hiukset kätkivät silmät. Laihat sormet pinosivat lautaset ruokailun jälkeen, eikä hän puhunut. Hän ei enää nykyään puhunut Siriukselle, eikä Sirius tiennyt puhuiko hän jollekin toiselle tai joillekin toisille. Sirius ei voinut enää luottaa ja katsoessaan ystävänsä vältteleviä silmiä, hän tiesi, ettei Remuskaan luottanut.
Raapale 21
Ja sinä kadut sitä ikuisesti
Kun Sirius ja Peter vaihtoivat, Sirius ei kertonut Remukselle. Sirius yritti suudella Remusta eteisessä, mutta Remus käänsi päänsä pois. Hän otti viittansa ja heilautti kättään. Nähdään, Sirius mutisi. Remus ei kai kuullut, koska hän ei vastannut.
Sitten James ja Lily kuolivat, eikä Sirius voinut ajatella mitään muuta kuin, että hänen täytyi löytää Peter ja tappaa tämä. Mutta Peteristä oli tullut ovela. Hän oli oppinut sellaista, mitä Sirius ei olisi edes tahtonut osata. Sirius jäi kiinni. Peter pakeni.
Matkalla Azkabaniin Sirius tajusi, ettei Remus saisi koskaan tietää hänen olevan syytön. Matkalla hän tajusi, että jos Peter oli petturi, Remus oli syytön.
-
Musta on kiva, että näissä tapahtuu asioita ja että juonessa kuljetaan eteenpäin ja vieläpä sitoen sitä canonin lomaan. Mutta näissä myöhemmissä mulla on vähän sellainen viba, että se tapahtuu tunnelmallisuuden kustannuksella. Tykkäsin alun kuvauksista niin paljon. Näissä myöhemmissä on tavallaan liian iso paine selittää asiat canonin kautta että tunnelmointi vähän unohtuu - ja tietenkin tunnelma muuttuukin, mutta tuskin siitä on kiinni. Tuo naisten luo karkaaminen on tavallaan mielenkiintoinen käänne, mutta mulla on vaikeuksia ymmärtää sitä noiden aiempien osien valossa. Noh, joka tapauksessa arvostan sitä, että tällä ficillä on selkeä suunta ja päämäärä. Tosi monesti raapalesarjat vaan leijuu jonkun sata osaa ja niistä puuttuu punainen lanka kokonaan.
Niin ja se vielä, että minua lukijana ilahduttaisi, että otsikossa lukisi uusien raapaleiden päivämäärä noiden numeroiden sijaan. En voi puhua tietenkään muiden lukijoiden puolesta, mutta en mä ainakaan muista, onko viimeisin lukemani ollut 18 vai 21 vai mikä, niin että en sit tuon otsikon nähdessäni tiedä, onko uusia vai ei, eli se ei ole niin informatiivinen kuin julkaisupäivämäärä olisi ;)
-
Kiitos rakentavasta kommentistasi, RoastedGarlic!
Tosiaan tyyli on ehkä tahtomattani hiukan muuttunut ja yritän tulevaisuudessa etsiskellä hiukan enemmän sinne, missä olin alussa. Minulla ei ole sinäänsä ollut painetta sitoa tätä canoniin, mutta omassa päässäni on niin selkeänä Remuksen ja Siriuksen tarina, että halusin jotenkin väkisin saada sen kerrottua kokonaan. Ehkä kuitenkin kirjoittelen näitä enemmän fiilispohjalta ja kirjoitan myöhemmin jotakin muuta näistä kahdesta.
Itse asiassa tuo naisen luo karkaaminen ei ollut ainoa kerta vaan yksi monista. Remushan ei edelleenkään ole valmis myöntämään, että seurustelee Siriuksen kanssa ja tykkää hänestä enemmän kuin yhdestäkään naisesta ikinä. Hänellä on vähän ongelmia itsensä kanssa ::), hmm.
Juu, ja tuo päivämääräjuttu on hyvä pointti, muutan käytäntöä :D
- Sleeping Sun
-
Kommenttikampanja tervehtii perjantain kunniaksi!
Luin kaikki raapaleesi, mutta suonet anteeksi, että en ihan alusta alkaen kommentoi jokaista erikseen. :) Oli antoisaa lukea ne kokonaisuutena juuri tässä käännekohdassa.
Monista muista rinnakkaistodellisuuksista tämän erottaa se, että se lyhyt onni ja hurmio jää melkein olematta ja loppu alkaa niin varhain. Lukiessa vähitellen mieleen hiipi hyytävä tunne siitä, että ohi meni ja sanomatta jäi. Lakoninen pohjavire kyllä miellyttää, asiat tapahtuivat ja pyörät pyörivät, vaikka tarina kulkee nuoruuden nummilta pirujen porteille. Enpä alussa tiennyt, kuinka hyvin tuo lause Heillä vain oli tapana olla yhdessä tätä kuvaakaan, ja samoin tietenkin otsikkosi.
Tässä kerrottiin paljon siitä, mitä tapahtui yleensä, joskus ja aina. Vaikka se on osa tyyliä, niin olisin ehkäpä toivonut että vastapainoksi useamminkin olisi päästy kynsillä kiinni hetkeen sillä tavoin kuin jouluyössä ilman tekosyitä tai tiskiluuttu kädessä ruokakomerossa, tai mahallaan vuoteessa radio liian kovalla.
Numero 18 ja tapaus nainen oli toki tällainen, ja jollain tavalla minun makuuni kaikessa tympeydessään; koska se oli (kerrankin) Remus eikä Sirius.
Varmaankin nuo Lontoon-alkuaikojen raapaleet ovat suosikkejani juurikin siksi, koska niissä on sopivassa suhteessa kuvailua mutta päästään mielestäni lähemmäs hahmoja ja tilannetta kuin alkupäässä, jotka taas ovat enemmän sellaisia muistomaisia. Canon kyllä vie tilaa viimeisissä, mutta raadollisuus, Remuksen naiset ja humalassa riitely ja haiseva sanomalehti - hienoa, että näissä oikeasti kaikki on ihan paskaa, jos näin saa sanoa. x)
Ai niin, jostain syystä pakko nostaa tuolta jostain keskivaiheilta tuo Lakkia hänellä ei ikinä ollut. Pidin, juuri tuollaisia asioita haluan tietää Remus Lupinista. :D
Raapaleesta 20 meinasin sanoa, että eiköhän näin lähellä maailmanloppua ole jo selvää, että Remuksen tukka on ruskea, mutta toisaalta niin - ne olivat ne tutut ruskeat hiukset, jotka kätkivät. :) Määrämitassa pysyminen vaatii toki myös tasapainoilua sanavalinnoissa. (En tiedäkään kuinka paljon, koska en itse koskaan yritä, öh).
Kun Sirius ja Peter vaihtoivat, Sirius ei kertonut Remukselle. Sirius yritti suudella Remusta eteisessä, mutta Remus käänsi päänsä pois. Hän otti viittansa ja heilautti kättään. Nähdään, Sirius mutisi.
Oh, tämä, yrittää suudella ja voi mitkä viimeiset sanat. Nähdään - kolmentoista vuoden kuluttua - tämä kirpaisi hyvin! Kiitokset näistä.
Lisään vielä, kun unohduin jaarittelemaan ja tämä jäi ehkä rivien väliin: Pidin eniten siitä, että tällä kertaa kyseessä ei ole vuosisadan rakkaustarina (vaikka niillekin on paikkansa), vaan ajautumista ja vähän vääriä valintoja. Mitä olisi voinut olla muttei ollut, se on riipivintä kaikesta.
-
Kiitos kommentistasi, Letizia!
Kiva että olet tykännyt tekstistä ja tavoittanut hyvin juuri sen tunnelman, mitä olen ajanut takaa. Ehkä tosiaan voisin elää enemmän hetkessä, mutta siihenhän tarjoutuu tilaisuus, kun jatkan näiden kirjoittamista. En osaa sanoa oikein muuta kuin että olen erittäin otettu kommentistasi :D
- Sleeping Sun kiittää!
-
Pidin näistä kovasti.
Epäilyksen, kosketuskyvyttömyyden, tragedian tunnelma ja realistisen yksityiskohtainen kuvailu, josta pidän aina ja joka toimii hyvin yhdessä merkitysten kanssa ja joka kuvastaa itsessään tunnelmaa ja merkityksiä. Minusta hahmot ovat hyvin aitoja ja faktat linkittyvät heidän käytökseensä ja tunnelmaan hyvin. Remusin luonteen ristiriitaisuus tulee esiin ja ylipäätään parin tarinan ristiriitaisuus ja vaikeus.
Hän yritti olla naisen kanssa monta kertaa niin kuin Remus oli, mutta siitä ei tullut mitään. Hän ei ikinä halunnut edes niin paljon.
Realistista ja uskottavaa.
Matkalla Azkabaniin Sirius tajusi, ettei Remus saisi koskaan tietää hänen olevan syytön. Matkalla hän tajusi, että jos Peter oli petturi, Remus oli syytön.
Traagista ja kaunista.
Melizza kiittä :)
-
Kiitos kommentistasi, Melizza!
Kiva kuulla, että pidit, ja hauskaa, että lainasti juuri nuo lauseet. Olin nimittäin niiden teksnisestä toteutuksesta hieman epävärma, joten on hauska kuulla, että ne siitä huolimatta toimivat ja vaikuttivat.
- Sleeping Sun
-
Mielestäni nuo lauseet olivat juuri erityisen vaikuttavat, mielestäni näissä pysähdyttävimmät niin sanotusti.
-
Noniin, uusia!
Raapale 22
Kaiken jälkeen olet yksin
Remus istui ikkunalla. Sillä ikkunalla, millä Sirius oli aina istunut, mutta Remus ei juonut kahvia. Hän oli päättänyt, ettei koskaan joisi kahvia. Hän oli myös päättänyt, ettei koskaan enää nukkuisi miehen vieressä, vaikka ei ymmärtänytkään, miksi sellainen päätös piti erikseen tehdä.
Vaikeinta oli kai tottua hiljaisuuteen. Se vaani nurkissa, hiipi huoneisiin ja täytti päivät tyhjällä kaiullaan - tyhjät päivät ja tyhjät huoneet. Remuksen elämä oli koverrettu ontoksi, ja hän oli jäänyt istumaan sen kuorien sisälle kuin peläten liikahtaa.
Sillä Remus oli varma, että jos hän uskaltaisi edes hengittää, kaikki romahtaisi. Hän romahtaisi ja sitten häntäkään, viimeistä kelmiä, ei enää olisi.
Tuplaraapale 23
Vain hän voi sinua satuttaa
Remus itki usein, sillä kukaan ei ollut enää näkemässä, eikä hänen kyynelillään niin ollen ollut mitään merkitystä. Ensin hän itki sitä, että James, Lily ja Peter olivat kuolleet, ja ne olivat helppoja kyyneliä, sellaisia, joiden itkemisestä tuli aina hieman parempi olo. Ne olivat osa surutyötä, ja se suru oli sellaista surua, josta Remus uskoi toipuvansa.
Sitten oli toisenlaisia kyyneliä. Vihaisia, katkeria, mustia, punaisia. Ne repivät, satuttivat ja väänsivät Remuksen sisintä, polttivat ja tuhosivat. Sirius. Kaikki alkoi aina hänestä, kaikki päättyi häneen. Sirius. Lopultakaan Remus ei kyennyt todella ajattelemaan ketään muuta.
Remus vihasi Siriusta, vihasi sitä, mitä mies oli tehnyt, vihasi ja halveksi, mutta hän ei ollut vihainen Jameksen takia. Hän oli vihainen itsensä takia. Sirius oli pettänyt hänet ihmisenä. Kaikki, mitä Sirius oli ollut, oli rakentunut valheelle, ja se satutti Remusta enemmän kuin mikään muu.
Eikä Remus voinut enää valehdella itselleen. Hän oli ollut Siriukseen liian kiintynyt, Sirius oli merkinnyt hänelle liikaa. Mikään muu ei selittänyt sitä tuskaa, jota hän nyt tunsi. Hän oli rakastanut Siriusta, ja Remus ymmärsi, ettei ollut koskaan rakastanut sillä tavalla ketään muuta. Kukaan muu ei koskaan voisi satuttaa häntä sillä tavalla kuin Sirius oli satuttanut. Ja Remus tiesi, ettei antaisi kenellekään muulle edes mahdollisuutta yrittää.
-
Vuodet 1981 - 1993 ovat monella tavalla vaikeita. Ja vähänkirjoitettuja. Kiinnostavaa, että tässä näiden vuosien aikana oikeasti tapahtuu jotain merkittävää Remuksen pään sisässä. Ei tapahtunut koulussa, eikä Lontoossa, vaan vasta maailmanlopun jälkeen! (Taidettiin toki olla edelleen Lontoossa, mutta siis ymmärtänet mitä tarkoitin.)
Hän oli myös päättänyt, ettei koskaan enää nukkuisi miehen vieressä, vaikka ei ymmärtänytkään, miksi sellainen päätös piti erikseen tehdä.
Itse asiassa minäkin mietin hetken, että mitä tässä päätettiin ja miksi. Ovela ajatus, kun yllättää ajattelijansa!
Kaanonia seurailevissa teksteissä tuijotan usein kamalan tiukasti aikajanaa, mutta tällä kertaa pidin siitä, että viimeisimmässä jää auki, kuinka paljon aikaa on kulunut pyhäinpäivästä '81. En tiedä onko tarkoituksesti avata sitä jatkossa, mutta tulkinnanvaraisuus tässä antoi sellaista makua, että ajan kululla ei Remukselle ollut enää niin väliä.
-
Kiitos kommentistasi, Letizia!
Ja anteeksi, että vastaus tulee aika myöhässä. Kuitenkin siis pian taas julkaisen näitä lisää ja näin.
Aika on tosiaan menettänyt Remukselle merkityksen, ja muutenkin hänen päänsä sisältö on tuona aikana enemmän tai vähemmän sekavaa. Jotenkin hänen on kuitenkin onnistunut koota itsensä Azkabanin vanki-kirjaan mennessä. Yritän kertoa tuosta ajasta sen, mikä tuntuu tärkeimmältä, mutta mitään tarkkaa aikajanaa en tosiaankaan voi luvata. Toivottavasti näille riittää edelleen kiinnostuneita lukijoita!
- Sleeping Sun
-
Tässä uusia osia tauon jälkeen... kommentit toivottavia ;D
Raapale 24
Surkimus
Vuodet olivat ahtaita ja pölyisiä. Ne seurasivat toisiaan loppumattomana vuodenaikojen virtana, eikä Remus enää välittänyt. Hän ei ollut pitänyt Siriuksen asuntoa, vaikka olisi pitänyt, ja toisinaan hän oli koditon. Remuksella ei ollut varaa maksaa vuokraa.
Remus olisi saattanut tappaa itsensä. Se olisi saattanut olla viisasta, tai ainakin helpompaa, mutta hän ei oikeastaan ollut koskaan ollut tarpeeksi dramaattinen tehdäkseen niin. Sirius oli ollut dramaattinen. Remus löi itseään nyrkillä päähän ja keitti teetä. Hän ei tosiaankaan osannut ratkaista omia ongelmiaan.
Toisinaan Remus etsi töitä ja joskus sai. Alussa hänellä oli ollut jonkinlainen vaatimustaso. Alussa Remus ei kai ollut kuvitellut tulevansa isona junasiivoojaksi.
Raapale 25
Tyhjä ja vapaa
Remus ei etsinyt itselleen seuraa. Hän teki yksinäisyydestä itselleen majan, johon ei mahtunut ystäviä. Jotenkin hän kokosi itsensä, ja vaikka elämällä ei ollut mitään merkitystä, hän jäi silti eloon.
Remus ei etsinyt itselleen naisseuraa. Hän ei halunnut enää koskaan päästää ketään iholleen. Öiden ja päivien nihkeinä hetkinä hän väitti vastahakoiselle ruumiilleen, ettei kaivannut kosketusta, väitti ja valehteli niin kauan, että uskoi siihen itsekin. Eikä Remus enää tuntenut mitään.
Remus oli tyhjä, ja hän oli vapaa. Vapaa elämään ja kuolemaan niin kuin tahtoi välittämättä yhdestäkään elävästä ihmisestä, yhdenkään elävän ihmisen välittämättä hänestä. Hän ei ollut vastuussa kenellekään. Remus oli täysin tyhjä.
-
Oi luoja. Ja jälleen kerran rikoin lahjakkaasti sen itselleni vannomani lupauksen, että muistan kommentoida jatkotekstejä ajallaan, enkä kerrytä niihin ihan mielettömiä määriä luettavaa, yhh… Noh, ainakin mukavaa tässä on se, että saa lukea paljon Sirius/Remusta!
Välillä Siriuksella oli tyhjä katse, joka sai hänet näyttämään siltä, kun hän ei kuuluisi siihen maailmaan.
En tiedä, onko tämä varsinainen virhe, mutta ainakin omaan korvaani tuo tässä kohdassa käytetty kun-sana särähtää hieman negatiivisessa valossa ja laittaisin ehkä mieluummin sen tilalle kuin-sanan, koska tuossa on kyseessä kuitenkin jonkintasoinen vertaus.
Viidennessä pidin erityisesti tuosta ”musta”-sanalla leikittelystä. Siriuksen katse on tyhjä, musta katse, jota Remus ei ymmärrä, koska ei ole Musta. Vautsi! Kuudes taas puolestaan jätti jälkeensä onton olon, häivähdyksen surua – olet onnistunut hienosti kuvaamaan sen, että täysikuut eivät ole tälle kaksikolle mitään juhlaa.
Seiska raapale on aiheeltaan tosi kliseinen kaikkine Sirius-tähti – puheineen, mutta tykkäsin muuten kuvailusta ja kauniista asioiden maalailusta. ”Tähtitaivaan yönmusta samettikatto” ja ”linnunradan tähtisumu” erottuivat tosi ihanasti tuolta, koska noiden kaltaisiin ilmauksiin harvemmin törmää edes silloin, kun tätä aihetta käsitellään. :>
Tähän väliin voisin kehua sitä, kuinka raapaleidesi otsikot ovat niin upeita, että sieppaavat lukijaltaan lähes jalat alta! Viidennen, kuudennen ja seitsemännen raapaleen otsikot ovat loistava esimerkki tästä. ”Mustia salaisuuksia”, ”Koira, joka ulvoi suden kivulle” ja ”Linnunrata yläpuolellamme” – vau! Upeita nimiä, koska ne kuvaavat hyvin raapaleen sisältöä, mutteivät silti paljasta aivan täysin kaikkea.
Yhdeksännen raapaleen pahis!Sirius !!1 Apua. Mä en osaa enää sanoa mitään järkevää, mutta tuo kuvaus Siriuksesta iski – ja syvälle iskikin! Se kuulostaa nimittäin hyvin realistiselta ja juuri sellaiselta elämäntyyliltä, jonka olen aina Siriukselle mieltänyt.
Kun häneltä kysyttiin, hän vastasi omistavansa levottomat jalat ja levottoman mielen. Hänen retkensä olivat pitkiä, askeleet laskemattomissa, eikä hän silti koskaan päässyt minnekään.
Tähän kuvaukseen ihastuin ehkä kaikista eniten. Sirius sekä levottomat jalat ja levoton mieli. Ooh! ♥
Hän toivoi, että olisi mennyt Pottereille ja oli sammalla helpottunut siitä, että oli yksin.
Tähän on etsiytynyt pieni kirjoitusvirhe: sammalla -> samalla. :>
Siriuksen käsi oli painava hänen vetäessään soittokellon nyöristä, mutta sydän oli kevyt.
Ehkä kaikista kaunein lause tähän mennessä. Voin niin sieluni silmin nähdä tämän tapahtuvan, koska se tuntuu niin käsin kosketeltavan todenmukaiselta. Ja tämä vastakkainasettelu! Oh god, mun sydämessäni on sille selkeästi joku heikko kohta, koska se iskee joka kerta.
Jouluyön kipunoiva kiihkeys vei kyllä viimeiset rippeet järkevistä ajatuksistani, enkä osaa sanoa siitä mitään edes puoliksi järkevänkuuloista. Liekeissä taas puolestaan osoitti, että olet kirjaimellisesti liekeissä näiden kirjoittamisen suhteen – niin äärettömän upeita nämä raapaleesi ovat! Ja seuraavan kohdan lainaan vain ihan siksi, että haluan tehdä niin, enkä suostu perustelemaan valintaani yhtään sen paremmin:
Taivaalla oli vihreä, pääkallonmuotoinen valo, joka kalpeni sairaanpunaisessa hehkussa.
♥
Tuossa kolmannessatoista raapaleessa nuo puheenvuorot hämmensivät syvästi, koska lainausmerkit puuttuivat. Luin tuon raapaleen kahteen kertaan ja vasta toisella lukukerralla aivoni rekisteröivät sen tosi asian, että osa noista lauseista kuuluu dialogiin. Kannattaa siis lisätä niitä sinne selkeyden vuoksi. :> Nyt kun luin raapaleita eteenpäin, niin näyttävät nuo lainausmerkit puuttuvan muualtakin, mutta kannattaa lisäillä ne, koska se helpottaa oikeasti lukijaa. :>
Raapale numero neljätoista jätti jälkeensä viimeisen lauseen avustuksella syvän hämmennyksen. ”Jossakin vaiheessa he tajusivat, ettei heillä ollut tekosyytä.” Mitä ihmettä? Heillä ei ollut tekosyytä, mutta tekosyytä mihin? Liittyykö tämä jotenkin siihen, että Sirius tietää, ettei Remus lähde?
Kevät vaihtui juuri kesäksi, kun Remus huomasi, ettei hän ollut pitkään aikaan ajatellut muuttaa pois.
Tuo loppu on muotoiltu hieman omituisesti ja selkeämmän kuvan voisi antaa, jos ”muuttaa pois” olisi vaikka esimerkiksi muodossa ”pois muuttamista”. :>
Tunnelman tummuminen, synkkeneminen, tapahtuu lumoavasti hieman kerrallaan, aste asteen jälkeen parivaljakko hukkuu mustuuteen, kun kouluajat jäävät kauemmaksi. Jollakin tavalla pidän siitä, ettet kuvaa näiden herrojen yhdessä oloa käärittynä fluffyisen suloiseen, kirkkaaseen kääreeseen, vaan maalaat heidän tarinansa tummilla sävyillä. On nimittäin hyvin epätodennäköistä, että heidän suhteensa on ollut aurinkoinen juuri noina aikoina, kun ottaa huomioon sen, miten samaan aikaan ilma synkkeni taikamaailman ympärillä. Erityisen vaikuttavana pidän tuota kahdeksattatoista raapaletta ja sitä, miten Remus ei tuntenut oikein mitään, vaan oli täysin tunnoton. Ja tuo nainen! Kerrankin Remus on sen lurjus, eikä Sirius. Kerrankin.
Nuo kolme seuraavaa raapaletta (19, 20 & 21) ovat kokonaisuutena hyvin vaikuttavia. Epäilykset, harhat, muutokset ihmisissä, välien kylmeneminen, canonin tapahtumat ja ymmärrys, joka saapuu viimein (kun kaikki on jo liian myöhäistä). Ei tässä voi oikeasti sanoa mitään muuta kuin vau. Hyvin vakuuttavaa ja vaikuttavaa. Täydellistä. Ja nuo otsikot!! Aivan mielettömän loistavaa! ”Meidän joukossamme on petturi, se saa sinut epäilemään ystävääsi ja sinä kadut sitä ikuisesti”. Asdrtgnja. Olet nero! ♥
Nuo neljä viimeisintä raapaletta saavat kyllä säälimään Remus-raukkaa: harvoin tulee ajateltua, kuinka vaikeaa hänellä oikeasti olikaan noina aikoina, kun jäi aivan yksin, pelkkää tyhjyyttä ja hiljaisuutta hänen ympärillään. Tuo viha Siriusta kohtaan (ei siksi, koska James, vaan siksi, koska Remus itse) on vaikuttavaa. Remus tuntee vahvasti vihaa tätä kohtaan, koska Sirius oli merkinnyt hänelle aivan liikaa – sen hän tajuaa itsekin nyt. Viimeinkin. Harmi vain, että se tapahtui vasta nyt, kun Sirius istuu syyttömänä vankilassa, eikä Remus tiedä totuutta. :/
Näin tiivistettynä raapaleesi ovat siis ihastuttavia, ajatuksia herättävä kokonaisuus, jota lukee enemmän kuin vain mielellään. Tarina ja tunnelma ovat mitä kauneimmat ja hahmot onnistuneet ja saavuttaneet IC-mäisyyden. Kirjoitustyylisi on lumoavuuden lisäksi myös varsin virheetöntä, noiden bongailemieni virheiden lisäksi huomasin vain muutamia puuttuvia pilkkuja (ja ne lainausmerkit!), mutta eivät ne kauheasti näiden lukemista häirinneet. Ihanaa, että olet jatkanut näiden kirjoittamista, vaikka välillä kaikki kommentoijat (minä mukaan lukien) ovat vajonneet varjoisiin piiloihinsa.
Kiitos kaunis taas! <3 Lupaan pysytellä mukana ahkerammin tulevaisuudessa! Saat sitten tulla yksärillä potkimaan, jos ei näy eikä kuulu. : D
~ Herkku.
-
Vau, mikä kommentti, Herkkuoone, kiitos!
Ensin kiitos kirjoitusvirheiden poimimisesta, korjailen ne pois niin pian kuin mahdollista. Ja tuo kun piti olla kuin, eli kyseessä on lyöntivirhe...
En tiedä, mitä sanoisin kaikista kehuista, paitsi että olen äärimmäisen otettu ja iloinen, että pidät näistä niin paljon! Ihan mahtavaa!
Lainausmerkit olen taktisesti jättänyt pois, koska en halua näihin varsinaista dialogia ja jotenkin haluan pysyä tajunnanvirtatyylissä. Toisaalta sanotaan, että mietin tuota lainausmerkkiasiaa. Ei kai se nyt niin kamalaa olisi, jos ne sinne laittaisi.
Tuo tekosyyn puuttuminen, niiin. Se on oikeastaan koko tämän sairjan juju. Remus ja Sirius eivät halua, tai varsinkaan Remus ei halua myöntää, että on homo tai että rakastaa toista oikeasti. Hänellä pitää aina olla toiminnalleen joku tekosyy, hetken lohtu, hupi tai vitsi. En osaa nyt selittää tätä lainkaan järkevästi, mutta kirjoitan näistä yhden toisenkin tekstin, jossa tämä asia on esillä vähän selkeämmin (teksti on Musta joki suuressa salissa, laitan tähän linkkiä myöhemmin)
Kiitos ihan superpaljon! jatkoakin tulee ehkä vielä tänään :D
- Sleeping Sun
Tämä on mainos!
eli siis minulta on luettavissa lisää Sirius/Remusta Suuressa salissa. Teksti on sopusoinnussa näiden raapaleiden kanssa, joten jos tahtoo tietää lisää tai vaan herkutella näillä pojilla niin tervetuloa lukemaan!
Musta joki, K-15 (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=34630.0)
-
Noniin, uusi osa. Tätä oli vaikea kirjoittaa, mutta niin, ei saisi selitellä. Lukekaa ja haukkukaa mut lyttyyn ::)
Tuplaraapale 26
Unohda joka päivä uudelleen
Sillä saarella ei ollut aikaa. Oli vain pimeitä hetkiä, jotka kai olivat joskus merkinneet öitä, ja oli kalpeaa valoa, joka oli joskus merkinnyt päivää. Vuodenajat merkitsivät ainoastaan, että oli kylmää tai joskus vähän lämpimämpää. Sitten oli veden ääni: raivoisia tyrskyjä kalliota vasten tai hidasta tasaista vellontaa, mutta ääni oli ajaton, ja se jäi Siriuksen tajuntaan, hänen painajaisiinsa. Koskaan ei ollut ihan hiljaista, eikä koskaan voinut hetkeäkään olla onnellinen.
Sirius unohti monia asioita: kahvin maun ja hillopaahtoleivät aurinkoisella kuistilla, uintiretket turkoosin Välimeren riutoilla, naurun ja suudelmat. Sirius unohti nuoruuden huolettomuuden ja iloin. Hän unohti osan itseään.
Jotakin silti oli, jotakin, mitä Sirius ei unohtanut, jotakin joka teki hänestä hänet. Sirius ei unohtanut Remusta.
Onnettomat, repivät muistot ruskeahiuksisesta susipojasta olivat Siriuksen mielen pahin riivaaja. Ja luoja tietää, että niitä muistoja oli paljon. Loputtomina pimeyden tunteina Sirius eli uudelleen kaikki riidat, kaiken petoksen, epävarmuuden ja väärinkäsityksien aiheuttaman tuskan. Joka päivä Sirius muisti tuskan, jonka kuutamo Remukselle aiheutti, ja joka päivä hän unohti, miksi edes välitti.
Maatessaan sellin lattialla aivan oven edessä Sirius saattoi nähdä kalteroidusta ikkunasta kappaleen mustaa tähtitaivasta. Sen katseleminen toi mieleen väläyksiä toisenlaisista, onnellisista, muistoista, mutta ne olivat vain väläyksiä, eikä Sirius voinut hetken päästä muistaa, miksi hän oli edes rakastanut.
-
Löysin nämä raapaleet ku aloin lukea Mustaa jokea ja luin ne heti putkeen.
Nää on aivan ihania! :) Olen nyt hoksannu että kuinka kiva ja ihana paritus Sirius/Remus on, ja vaikka nää ei ole ihan niin ihanaa ja söpöä romanttista jne mitä jotku näistä kertovat ficit, niin ne on omalla tavalla tosi ihania.
Kirjotathan sie siitä ku Remus saa tietää, että Sirius ei olekaan petturi? *koiranpentuilme* Haluaisin niin lukea siitä, ja tälleen raapaleesti se vois olla aivan ihana :D
-
Kiitos kommentistasi, BelWard!
Toki kerron tuostakin, kun sinne asti päästään... piakkoin yritän saada ulos uutta osaa, en tiedä vielä kuinka lähelle se sijoittuu noita aikoja.
- Sleeping Sun
-
Ihania ja samalla tosi surullisia. Kirjoitathan vielä lisää?
Lizzia
-
Uu, täältähän löytyi taas uusi raapale! :>
Tunnen itseni kyllä aika typeräksi. Luin tämän raapaleen kahteen kertaan ja vasta toisella lukukerralla luulen oivaltaneeni, mistä siinä puhutaan. Azkaban. Sirius. Unohtaminen. Remus. Muistot. Riivattu. Vau! ♥ Olet onnistunut kuvaamaan loistavasti noinkin lyhyessä pätkässä kuin tuplaraapaleessa niin paljon paikan kauhuista ja asioiden unohtamisesta siellä. Ja se kuinka Sirius unohti paljon asioita, mutta muistot Remuksesta jäivät riivaamaan hänen ajatuksiaan ja pitivät hänet hänenä. Ohh!!
Sillä saarella ei ollut aikaa. Oli vain pimeitä hetkiä, jotka kai olivat joskus merkinneet öitä, ja oli kalpeaa valoa, joka oli joskus merkinnyt päivää.
Tähän rakastuin ehkä kaikista eniten; en voinut tehdä muuta, kuin tuijottaa ruutua sanoen hiljaa: vau! Kuvaus on niin upea, etteivät sanat riitä tekemään sille oikeutta. Näiden virkkeiden tunnelmaakaan on vaikea saada sanoiksi, sillä se on niin vahvasti läsnä ja saa melkein haukkomaan henkeään. Mutta kohta on kaunis ja upea, pimeät hetket ja kalpea valo sekä niiden menneisyyteen piilotetut merkitykset, hui!
Ja ai niin! Hau hau! Nyt olen haukkunut sinua, kun sitä pyysit ; ) Pidin jälleen, kiitos! : )
~ Herkku.
Ps. Hillopaahtoleivät aurinkoisella kuistilla <3 Niin siriusmaista! Nyt voin hyvällä omallatunnolla hymyillä koko loppupäivän!
-
Kiitos kommentistasi, Ellizia!
Kirjoitan kyllä ;)
Ihanaa uusi kommentti! Kiitos Herkkuoone!
Oikein olet ymmärtänyt, Azkabanista puhutaan ;D Muuten, menen ihan sanattomaksi, on niin ihana kuulla, että olet tykännyt noin paljon. Tämän kirjoittaminen oli vaikeaa ja se tuntui ihan huonolta, kun lähetin sen, mutta nyt jälkeenpäin ei ole enää niin kamala. Sinun mielipiteesi viimeistään riittää antamaan synninpäästön tälle pätkälle...
Lisää tulee, siihen asti, kiitos
- Sleeping Sun
-
Heippa!
Luulen, että tulen tässä kommentissa komppailemaan aika paljon edeltäneitä kommentoijia, mutta toivottavasti se ei haittaa…
Pidän yleisesti raapaleissasi (myös niissä toisissa, joita en niitäkään ole tainnut vielä kommata… :-[) erityisesti tyylistä. Niissä on jotain proosarunomaista, jonka ansiosta lyhyys tuntuu luontevalta ja jopa tarpeelliselta tyylikeinolta. Sama ilmiö kuin onnistuneessa runossa: tuntuu, että teksti kertoo paljon enemmän kuin sanamäärästä voisi päätellä, mutta silti ei jää sellaista tunnetta, että mitään puuttuisi.
Ja sitten toki myös se, että teksti on ehdottomasti taiteellista, tajunnanvirtamaista, runollista ja täynnä viehättäviä, enemmän ja vähemmän latautuneita yksityiskohtia, mutta silti se ei luisu epäselväksi vuodatukseksi, jossa kirjoitusvirhettä ei erota taiteellisesta ratkaisusta. Tekstistä tulee tunne, että kaikesta huolimatta jokainen sana on harkittu. Tunnelmoinnin mukana kulkeva juonellisuus on myös suuren suuri plussa.
Kuten Lasinsirpaleilla tanssijan ja Mustan joen kohdalla, pidän tässäkin siitä, että se on harmoniassa muiden tekstiesi kanssa. Tässä ei tietenkään ole niin suoria viittauksia Varjolapsiin kuin kahdessa muussa, mutta jollain tasolla yhteyden tuntee tässäkin. (Tässä yhteyksiä tuntuu olevan ehkä erityisesti Viikkoon kelmien kanssa, jota minun on myös tarkoitus kommentoida joskus… :-[)
Aamuisin hän joi kahvia yksin ja joskus tupakoi, toivoi, että olisi ollut jotakin, millä vapauttaa itsensä ajattelemisesta.
Esimerkiksi tämän kohdan lukemisesta tuli mulle heti sellainen olo, että jos se olisi ensimmäisessä persoonassa, se voisi olla Varjolapsista (no okei, ilman tota sanaa ”joskus” ;D). Sirius kuulostaa tässä jotenkin niin Rodilta (yksinäisyys, ahdistus omien ajatusten kanssa elämisestä), mikä sopii hirveän hyvin yhteen sen eri teksteissäsi välillä esiin nousseen ajatuksen kanssa, että Sirius ei koskaan lopulta täysin pääse pakoon taustaansa ja sen kautta hänellä ja Rodilla on lopulta jotain yhteistä, halusivat tai eivät. Tähän liittyen sanottaakoon, että Herkkuoonen tavoin pidin kovasti tästä sanaleikistä raapaleessa 5:
Remus näki, että Siriuksen katse oli musta, ja hän tiesi, ettei voisi koskaan täysin ymmärtää. Remus ei ollut Musta.
Azkabanraapale oli minusta(kin) varsin hyvä. Olen aina ajatellut, että Azkaban ankeuttajineen on poikkeuksellisen haastava miljöö kirjoittaa mitään. Siitä kun tulee vaikutelma niin ylimaallisen kolkkona paikkana, jossa ei oikein voi tapahtua mitään ja jopa henkilöiden päänsisäinen maailma on äärimmäisen rajoitettu. Olit hyvin saanut raapaleeseen sisältöä ja uskottavan tuntuisesti tavoittanut sen, mitä Azkabanissa voi muistaa ja mitä ei. Odotan mielenkiinnolla mahdollisia lisäkuvauksia Siriuksen ajasta siellä / paosta sekä tietysti sitä, millainen on Rodon näkökulma paikkaan.
Tämä paritus ei kirjojen pohjalta tai yleisesti ole minulle mitenkään hurjan erityinen mihinkään suuntaan, mutta aina välillä törmään teksteihin, jotka saavat minut ymmärtämään, mitä niin hienoa tässä on. :D Pidän tavastasi kirjoittaa nämä kaksi ja heidän suhteensa: siitä, että Remus ei ole vain järkevä ja traaginen kympin valvojaoppilas, joka nyt vain ei uskalla sanoa parhaille kavereilleen vastaan, ja siitä, että Siriuksella on vakavampi puoli eikä hän ole ihan ehjä edes ennen Azkabania. Hahmot tuntuvat canoniin sopivilta, mutta toisaalta sinulla on heistä selkeästi omanlaisesi näkemys, jota noudatat johdonmukaisesti. Se ei ehkä vastaa ihan täysin sitä, millaisina itse nämä hahmot näen, mutta toisaalta jokaisesta hahmostahan on niin monta versiota kuin on lukijaakin, ja jokainen ficcaaja kirjoittaa omansa pohjalta. (Puhumattakaan tietysti siitä, etten mä luultavasti lue sun kirjoittamiasi hahmoja täysin sellaisina kuin sä olet ne ajatellut kirjoittaessasi, mutta sitä kautta onkin jo suurena riskinä eksyä filosofisiin sfääreihin… :D)
Mitä Siriuksen ja Remuksen suhteeseensa tulee, niin se kuulostaa äärimmäisen realistiselta: kaikki tuo ajatuminen, kieltäminen, sanattomat säännöt ja tekosyyt, joiden varjolla voi rakastaa ja haluta ilman, että varsinaisesti myöntää rakastavansa tai haluavansa. Tietysti Kelmeistä on hauskaa lukea myös kepeämpää materiaalia, mutta jotenkin on kivaa lukea vaihteeksi sellainen näkökulma, jossa Remuksen ja Siriuksen suhde ei ole niin itsestäänselvä ja mutkaton. Tässä yhteydessä on myös pakko mainita, että olit käsitellyt mahtavasti sen, miten Sirius ja Remus epäilivät toisiaan petoksesta. Se oli Azkabanin vangissa kohta, joka tuntui todella epäloogiselta: miksi Sirius ja Remus epäilivät toisiaan, mutta kumpikaan (ja varsinkaan Sirius) ei epäillyt Peteriä? Tässä keskinäinen epäluulo tuntuu täysin luontevalta.
Jään varmasti näitäkin seurailemaan (ja yritän myös saada aikaiseksi kommentteja…)
Kiitos lukukokemuksesta!
Ilargia
-
Sillä saarella ei ollut aikaa.
Vaikka tässä ehkä sanottiin että "kyseisellä saarella ei ollut aikaa", niin aivoni halusivat välttämättä, joka kerta, lukea aloituksen että "koska saarella ei ollut aikaa". Päätin, että luen sen sitten niin ja minusta se sopi niinkin. :)
Oh, muistot Remuksesta olivat onnettomia ja repiviä, mutta siksi Sirius ei unohtanut häntä, mikä puolestaan piti hänet Siriuksena. Tämä sai ajattelemaan monta monta mutkaa, että mikä oli hyvää ja mikä huonoa ja mitä kannatti muistaa.
Sitten oli veden ääni: raivoisia tyrskyjä kalliota vasten tai hidasta tasaista vellontaa, mutta ääni oli ajaton, ja se jäi Siriuksen tajuntaan, hänen painajaisiinsa.
Tästä kohdasta pidin kovasti. Kolkko meri määrittää minusta Azkabania melkeinpä tai yhtä paljon kuin ankeuttajat.
En osaa nyt sanoa enempää, mutta mielelläni seurailen näitä edelleen. :>
-
Kiitos taas ihanasta kommentistasi,Ilargia!
Olet sitten tainnut lukea kaikki tekstini ;), Jee! Noniin, sitten asiaan... :-[
Kiva kuulla, että teksti on mielestäsi taiteellisesti onnistunutta ja silti luettavaa. Tämä on kuitenkin niitä tekstejä, joissa kieli on erityisen tärkeässä osassa ja kaikkein huolellisimmin mietittyä, vaikka toki välillä tahkoan melko kauan joitakin suorasanaisiakin tekstinpätkiä.
Itse olen hyvin tarkka siitä, että tekstit ovat harmoniassa keskenään ja rakastan viittailla muihin teksteihini. En todellakaan pysyisi kärryillä mistään, jos kirjoittaisin usemammasta eri todellisuudesta. Jotenkin haluan, että tekstini muodostaisivat lopulta yhdessä kokonaisuuden, joka on minun pääni sisässä ehjä, oikea maailma. Joten on ihanaa, että lukija arvostaa tätä pyrkimystä. Samalla tietenkin mielessäni on kaino tovie, että minun tekemäni maailma voi tulla jollekin muulle tärkeäksi, se on aika uskomattoman tuntuinen juttu!
Ja niin, olen myös aika rakastunut ajatukseen, että Siriuksen lapsuuden maailma on vaikuttanut häneen ihmisenä. Välllä on toisiaan yhtäläisyyksiä Rodin käytökseen, mutta ei kerrota sitä heille, eihän?
Mukava, että Siriuksen ja Remuksen suhteen kuvaus tuntuu realistiselta. Olen pitkään halunnut kertoa oman versioni heidän tarinastaa, Lupin ja Musta, miten voisin olla tarttumatta sellaiseen? Ja kun heistä ei pääse Varjolapsissakaan mitään puhumaan..
hmm... tämä oli nyt taas sarjassamme sekavat vastaukset, mutta toivottavasti kestät
Kiitos kommentistasi, Letizia!
Enpä ole huomannut tuota kaksoismerkitystä, mutta ole ihan oikeassa, toimiihan se noinkin. Ja kiva kuulla, että olet taas tykännyt. En tiedä miksi olin aluksi tämän osan suhteen niin kriitinen.
- Sleeping Sun
-
Ja viimein jatkoa! Toivottavasti tästä lähtien päivittelen taas vähän useammin...
Raapale 27
Kirje Tylypahkasta
Remus myi jäätelöä jästeille. Jotenkin se tuntui kaikkein toivottomimpienkin työpaikkojen jälkeen pohjanoteeraukselta. Remus ei edes erityisemmin pitänyt jäätelöstä, se sai hänen hampaansa vihlomaan, ja iloisten ihmisten näkeminen oli yhtä masentavaa kuin olla yksin piknikillä vesisateessa.
Samana päivänä, kun Remus oli ilmoittanut työnantajalleen, että tämä saisi etsiä uuden työntekijän kioskilleen, Remus sai kirjeen Albus Dumbledorelta. Kaksi viikkoa kirje oli Remuksen työpöydällä, ja kaksi viikkoa se vainosi ja poltteli hänen mieltään yötä päivää ennen kuin hän vastasi siihen.
Mieli täynnä epäilyksiä Remus kirjoitti rehtorille vastaanottavansa pimeydenvoimilta suojautumisen opettajan viran, mikäli se olisi vielä avoinna. Mieli täynnä epäilyksiä Remus oli valmis palaamaan Tylypahkaan.
Raapale 28
Azkabanin vanki
Eräänä aamuna piparminttutee oli lopussa. Se tapahtui kesällä, kaksitoista vuotta sen jälkeen, kun Remuksen elämästä oli tullut merkityksetöntä. Remus lähti ostoksille vihaisena ja nukuksissa. Sillä hetkellä teen loppuminen harmitti, mutta myöhemmin hän ei pystynyt muistamaan, miksi oli lähtenyt ulos.
Päivän Profeetassa oli otsikko, otsikko, joka oli niin typerä, että Remuksen oli pakko ostaa sanomalehti, vaikka yleensä hän kaivoi edellisen päivän lehden naapurin roskiksesta. Seuraavana päivänä tee oli edelleen lopussa, eikä Remus voinut vieläkään uskoa todeksi, että Sirius oli todella karannut Azkabanista. Koko juttu oli niin karmea, ettei Remus tiennyt olisiko hänen pitänyt itkeä vai nauraa. Sirius oli aina ollut mahdoton.
-
Luin äsken kaikki putkeen ja pidin ihan valtavasti! Tänne on rustailtu iha älyttömän pitkiä ja hienoja kommentteja, mutta minä en taida siihen kyetä.
Yksi raapale oli tuolta ylitse muiden, vaikka kaikista pidin aivan älyttömästi.
Raapale 6
Koira, joka ulvoi suden kivulle
Ehdottomasti paras ja kosketti mua eniten.
Joskus Sirius pyysi Remusta huutamaan helpottaakseen oloaan, mutta siihen Remus ei suostunut, ei sen jälkeen, kun hän kerran erehtyi katsomaan Siriusta silmiin muuttuessaan.
Kaunista, niin hemmetin kaunista.
Tämän kehittymistä oli mielenkiintoista seurata. Summary kuvaa tätä kokonaisuutena aivan älyttömän hyvin.
Ensin kaikki on hauskaa, viatonta välittämistä tekosyiden varjolla. Ihan vain sitä, että saa olla toisen lähellä. Tekosyitä, tekosyitä. Sitten kun tekosyyt lähti, kaikesta tuli vaikeempaa. Äsh, en tiedä, aivot on vielä ihan tyhjäkäynnillä tän lukemisen jälkeen.
Joo mutta, vaikka tää onkin angstinen (ja ihan tosi, en angstia yleensä pahemmin lue vaikka sitä tykkäänkin kirjottaa), niin mukana oli myös muutamia fluffyisiä (miten tuo sana sitten ikinä taipuukaan) kohtia. Ne tasapainotti tätä mukavasti.
Joten, jatkoa kehiin vaan kun jotain saat taas aikaiseksi, minä kyllä luen ihan mielelläni! :)
-
Oi, uusia osia!
Olet sitten tainnut lukea kaikki tekstini ;) , Jee!
No, Finissä on niin hurjasti tekstejä, että jollain perusteella on siivilöitävä, kaikkia en millään ehdi avaamaan. Ja kun kerran pidän kovasti Varjolapsista, niin tuntui luontevalta lukea muita saman kirjoittajan tekstejä. ;)
Välllä on toisiaan yhtäläisyyksiä Rodin käytökseen, mutta ei kerrota sitä heille, eihän?
Joo, on ehkä turvallisempaa olla ihan hiljaa… ;D
Ja sitten niihin uusiin osiin.Varoitus: kommentin laatu saattaa kärsiä siitä, että heräsin tänään neljältä aamulla töihin, joiden tekoon mulla on juuri ja juuri sen verran parempi motivaatio kuin Remuksella jäätelönmyyntiin etten vielä ole irtisanoutunut. Toisaalta olen näin ollen täydellisessä mielentilassa lukemaan työangstia… :P
iloisten ihmisten näkeminen oli yhtä masentavaa kuin olla yksin piknikillä vesisateessa
Oivaltava vertaus, joka tavoittaa hyvin tunteen.
Kieltämättä on jotenkin vähän vaikeaa kuvitella, että Remus viihtyisi jäätelökauppiaana… Toisaalta tuntuu uskottavalta, että hän nielee ylpeytensä (tai ainakin yrittää) ja tekee melkein mitä työtä vain saa (sama tunne kuin siinä junansiivouskohdassa). Voin kuvitella hänelle sellaisen mahdollisesti kotioloista kumpuavan ajattelutavan, että jollain kunniallisella konstilla on pystyttävä elättämään itsensä. En oikein näe Remusta hankkimassa elantoaan vaikkapa Mundunguksen kaltaisena pikkurikollisena…
Jäätelönmyyntikokemuksen jälkeen voisi äkkiseltään kuvitella, että työtarjous Tylypahkasta olisi osapuilleen parasta, mitä voi tapahtua. Tarkemmin ajatellen on kuitenkin enemmän kuin ymmärrettävää, ettei paluu kouluun ole Remukselle itsestäänselvyys. Paikka on niin täynnä muistoja, minkä lisäksi susikysymyskin tietysti asettaa omat haasteensa.
Uutinen Siriuksen paosta tulee esiin varsin mainiolla tavalla. Loppunut piparminttutee ja se, miten Remus uutisen takia unohtaa tämän tärkeän seikan, ovat taas niitä ihanan pieniä ja arkisia yksityiskohtia, jotka kuitenkin kertovat jotain olennaista.
Tämä nyt varmaan kävi jo suhteellisen selväksi, mutta pidin kovasti!
Jatkoa mielenkiinnolla odottelen ;)
Aurinkoisin terveisin,
Ilargia
-
Kiitos kommenteistanne, palaan myöhemmin vastaamaan paremmin. Jouduin taas osastolle enkä saakaan käyttää tietokonetta.... >:(
palataan..
- Sleeping Sun
-
Noniin, olen vihdoin kotona ja käytössä on oma tietokone, voiko olla mitään parempaa? Siis, on kunnollisten vastausten aika ja jatkon myös, mikäli saisin inspiraation tänään...
Kiitos kommentistasi, TOKO~, mahtavaa saada uusi lukija!
Kiva kuulla, että olet tykännyt ja angstisuudesta huolimatta maistuu. Itsekin myös pidän tuosta kuutos raapaleesta :) Summary: joskus on hankala keksiä sopivaa, mutta tähän se syntyi kuin itsestään ja tuntui heti sopivalta. Mukavaa, että ficci on ainakin tällä perusteella pysynyt alkuperäisessä juonessaan ja ideassaan, se kun ei aina onnistu.
Kiitos kommentistasi, Ilargia!
Remus on tosiaan kasvanut kunniallisuuteen ja se on pysynyt hänessä koko elämän, kuten tietty rehellisyyskin. Ihailtavia piirteitä, vaikka Remus ei kaikin ajoin ole kovin helppo ihminen.
Remuksella on hyvin ristiriitaiset tunnelmat kouluun palaamisesta, onhan hän viettäny siellä parhaat vuotensa Siriuksen kanssa. Eikä hän ole muutenkaan ollut vuosiin juuri velhoyhteisössä tai muutenkaan ihmisten ilmoilla.
Täytyy tosiaan tapahtua jotain radikaalia, että Remus nohtaa ostaa teetä ;D Niin, ja kiva, että pidät näistä :D
Jatkoa seuraa...
- Sleeping Sun
-
Noniin, uutta osaa, olkaa hyvät!
Tuplaraapale 29
Se perkeleen rotta!
Azkabanissa päivät olivat liian samanlaisia, jotta Sirius olisi jaksanut pitää niistä kirjaa. Unen ja valveen satunnainen vaihtelu täytti päivät, jotka venyivät vuosiksi, eikä Sirius aina tiennyt oliko unessa vai hereillä. Sirius oli tullut Azkabaniin kuollakseen siellä. Hän oli syytön, muttei ollut koskaan kuvitellut, että hänellä olisi toivoa.
Sirius ei ollut koskaan paljon piitannut poliitikoista. Ehkä hän siksi yllättyi iloisesti saadessaan vierailulla olleelta taikaministeriltä Päivän Profeetan. Sanomalehdet olivat vankilassa harvinaista herkkua. Siriuksella ei ollut mitään muuta kuin aikaa.
Lehdessä oli valokuva, joka kiinnitti Siriuksen huomion. Kuvassa oli poika, jonka olkapäällä oli rotta. Sirius olisi tunnistanut sen rotan miljoonan muun rotan joukosta, ja hänet täytti avuton raivo. Peter oli elossa, ja Peter oli vapaa. Se perkeleen rotta, joka oli pettänyt ystävänsä tuomiten Jameksen ja Lilyn kuolemaan, oli vapaa.
Siitä hetkestä lähtien kaikki oli erilaista. Siriuksella oli syy, kaikennielevä tarve, joka ei jättänyt tilaa mahdottomuuden ajatukselle. Sirius aikoi karata. Harry oli Tylypahkassa, ja lukuvuoden alkaessa siellä olisi myös Peter. Siriuksella ei ollut vaihtoehtoja. Sirius ei ollut kyennyt pelastamaan Jamesia, mutta Harryn hän aikoi pelastaa. Se oli vähintä ja silti ainoa asia, minkä Sirius enää kykeni tekemään parhaan ystävänsä hyväksi. Tällä kertaa Peter ei pääsisi karkuun.
Sirius oli ensimmäinen ihminen, joka koskaan pakeni Azkabanin velhovankilasta.
-
Jei, jei jatkoo! Tykkäsin kovasti, luku oli kiva ja sellainen toiveikkaan päättäväinen... Joo, mun selitykset!
Jatkoo!
Lizzia
-
Ihanaa!
En ole pahemmin kommentoinut, mutta olen seurannut! Olen lukenut suurinpiirtein jokaisen tekstisi, kai. Ja käyn edelleen innokkaana joka päivä katsomassa onko Varjolapsiin tullut uutta lukua. Mutmut.... Kiitos taas ihanasta katkerasta tekstistä ja kiitän mielikuvitustasi siitä, että olet noin mahtava kirjoittaja. Ja se perkeleen rotta saisi kyllä saada selkäänsä!
Emmatrix
-
Uusi osa, mainiota! Kommentointikykyni ovat vähän aamuvuorokoomassa, mutta haluan silti sanoa jotain varmistaakseni, etten jään jälkeen... :D
Tässä osassa kerronta ja tarinan vieminen eteenpäin vievät aika pitkälle voiton tunnelmoinnista, mutta toisaalta Azkabania päästiin jo fiilistelemään aiemmin. Tässä on kivan klassinen ja selkeä osansisäinen rakenne: alku, käännekohta ja loppu. Osa selittää hirveän hyvin sen, miksi Sirius ei ole aiemmin edes yrittänyt karata, vaikka olisi teoriassa voinut käyttää samaa taktiikkaa jo paljon aiemmin.
Voin hyvin kuvitella, ettei Sirius pahemmin perusta poliitikoista – hän on jotenkin liian anarkistisen oloinen kiinnostuakseen ainakaan politiikan perinteisistä muodoista. Otsikko tuntuu myös jotenkin hyvin siriusmaiselta. En osaisi kuvitella vastaavaa tekstiin, jossa olisi Remuksen pov, vaikka hänen tunteensa Peteriä kohtaan ovatkin varmaan aika samanlaiset… ;D
Jatkoa odotellen ja kiittäen,
Ilargia
-
Täällä ollaan taas! :>
Kirje Tylypahkasta
Mä jotenkin tykkäsin tämän raapaleen kohdalla aivan kaikesta. Remusin ammatista, jäätelönmyynnistä jästeille (ja vielä juuripa heille!), Dumbledoren kirjeestä, toistosta, kaikesta.
Erityisen vaikuttunut olen tuon Dumbledoren kirjeen vuoksi ja siitä, miten olet sen kuvaillut. Tai siis. Tuskin kamalan useasti tullaan tarjoamaan uutta työpaikkaa heti samana päivänä, kun entisestä on irtisanouduttu – ainakin minulle tuli tuota kohtaa lukiessa heti mieleen se, että tämä ei todellakaan voi olla pelkkä harmiton sattuma: Dumbledore todellakin tietää lähes kaikesta kaiken. Myös Remuksen epäröinti Tylypahkaan paluuseen on oivallisesti kirjoitettu, sillä juuri noinhan se on: hän kokee ristiriitaisia tunteita paikkaan liittyvien muistojen sekä suteutensa vuoksi. Tykästyin tuohon ”Mieli täynnä epäilyksiä”-toistoon, se on ihastuttava! :>
Remus ei edes erityisemmin pitänyt jäätelöstä, se sai hänen hampaansa vihlomaan, ja iloisten ihmisten näkeminen oli yhtä masentavaa kuin olla yksin piknikillä vesisateessa.
Tämän virkkeen kuvailu on todella onnistunutta, etten voi tehdä muuta, kuin ihailla. Kaikki sympatiani ovat kyllä täysin Remusin puolella ja miesparkaa käy sääliksi: lopun vertaus yksin piknikillä vesisateessa olemiseen iski kyllä syvälle minuun ja voin samaistua täysin siihen, millaista tuntemusta sillä pyritään kuvaamaan.
Azkabanin vanki
Kuten Ilargia, minäkin pidin tässä raapaleessa siitä, miten suuri uutinen, Siriuksen pako Azkabanista, kerrottiin arkisen, mutta Remukselle kamalan tärkeän asian unohtamisen kautta. Remusin ristiriitaiset tuntemukset tulevat pienesti esiin myös tässä ja se on hyvä juttu; varmasti tuollainen tapahtuma aiheuttaa monenlaisia mietteitä ja aatoksia.
Tämä raapale ei ehkä ollut aivan edellisen veroinen, mutta silti lopetusvirke nousi ehdottomaksi suosikikseni, koska se puhuu niin asiaa ja en voinut olla hymähtämättä sille:
Sirius oli aina ollut mahdoton.
Aww! ♥
Se perkeleen rotta!
Unen ja valveen satunnainen vaihtelu täytti päivät, jotka venyivät vuosiksi, eikä Sirius aina tiennyt oliko unessa vai hereillä.
Ooh! Vaikka uni/hereillä-pohdinta on aika yleistä ficeissä, se jaksaa silti aina vaikuttaa. Tässä asia on selitetty varsin yksinkertaisesti, mutta sillä on silti syvempikin merkitys: Azkaban on paikka, jossa ajan- ja paikantaju häilyy välillä näkymättömiin, eikä välillä tiedä, onko unessa vai ei. Vau!
Sirius oli ensimmäinen ihminen, joka koskaan pakeni Azkabanin velhovankilasta.
Tämä on ehkä lähinnä mielipiteeseen perustuva juttu, mutta sanon sen silti; tässä virkkeessä tuo ihminen-sana tuntuu vähän turhalta ja itse jättäisin sen kokonaan pois. Tämän luettuani mieleeni nimittäin heräsi heti mielikuva siitä, että jokin on paennut Azkabanista ennen Siriusta, mutta se jokin ei kuitenkaan ollut laskettavissa ihmiseksi.
Minusta tämä tuplaraapale oli kiva, tapahtumia eteenpäin vievä osa, joka selittää myös hyvin syyt Siriuksen paon taustalla. Otsikko kuvaa mielestäni hyvin Siriusta, sillä siitä on aistittavissa ne vihantuntemukset, joita Sirius tuntee Peteriä kohtaan sekä samalla myös pientä uhoa ja sellaista: Sirius ei antaisi Peterin satuttaa Harrya, hän on velkaa sen Jamesille.
Kiitos kaunis! Jään innolla odottelemaan jatkoa. : )
~ Herkku.
-
Kiitos kommentistasi, Ellizia!
Kiitos kommentistasi, Emmatrix!
Kiva kuulla, että luet tätä ja tykkäilet teksteistäni, olen imarreltu...
Kiitos kommentistasi, Illargia!
Hyvin tuo kommentointi näyttää sujuvan aamukankeudesta huolimatta :P On muuten tuttu tunne...
Kiitos superpitkästä kommentistasi, Herkkuoone!
En nyt keksi mitään muuta järkevää sanottavaa, aivot on ihan jäässä, mutta sain kyllä kommentistasi paljon irti, kun sen aikoinaan ensimmäisen kerran luin ;)
Noniin tässä jatkoa pitkästä aikaa, kun olen nyt vähän ehtinyt ylppäreihin lukemiselta kirjoitellakin (mikä ehkä kertoo tietynlaisesta motivaatio pulasta, mutta mutta..)
Tuplaraapale 30
Junassa
Remus ei olisi jaksanut puhua kenenkään kanssa. Vuosia horrostaneet tunteet; pelko, odotus, epävarmuus, olivat aivan yllättäen käyneet hänen kimppuunsa vieden kaikki hänen voimansa. Remus astui Tylypahkan pikajunan viimeiseen vaunuun kolhiintunut salkku kädessään ja ilman lakkia. Hän toivoi, ettei kukaan ollut huomannut häntä, ja epäili, ettei yksikään noista meluisista noidista ja velhoista laiturilla ollut yhtä hermostunut kuin hän.
Remus ei ollut nukkunut edellisenä yönä minuuttiakaan, ja aamupala, vehnäkorppu ja kupillinen teetä, oli lähes kääntänyt hänen vatsansa nurin. Vaunuosasto oli onneksi tyhjä. Nukkuminen oli kai ainoa asia, mitä siinä tilanteessa saattoi ajatella.
Remus tunsi itsensä niin hirveän vanhaksi.
Herätessään ankeuttajien läsnäoloon ei vienyt muutamaa sekuntia kauempaa ennen kuin hän oli tilanteen tasalla. Lapset olivat valkokasvoisia ja säikähtäneitä, mutta Remus onnistui lähes täysin kätkemään omat tunteensa. Totta kai hän tunnisti Jamesin pojan.
Remuksen sydän hakkasi kylkiluita vasten, eikä hän tiennyt halusiko niin tuskallisen selvästi tuntea olevansa elossa ja hereillä. Hän ei voinut muistaa milloin olisi viimeksi ollut. Kirottu Dumbledore, kirottu Sirius, kirottu juna ja ne kirotut ankeuttajat!
Harry näytti Jamesilta, mutta hän oli eri tavalla onnettoman elämän leimaama. Harry tarkkaili Remusta vähän epäluuloisena, ja Remus mietti pystyisikö koskaan kertomaan Harrylle, miten hyvin pojan olisi pitänyt hänet tuntea, jos maailma olisi ollut oikeudenmukainen paikka.
Raapale 31
Koira, jonka lauma vietiin
Sirius oli palannut Tylypahkaan. Musta, laiha ja villiintyneen näköinen koira ei ollut ihmisistä kiinnostava, ja Sirius uskalsi liikkua melko vapaasti.
Koiran muistot heräsivät eloon nenän kautta. Nummien tuulen pieksämä ruoho, mustan järven vesi, koulukaavut, koira ei ollut unohtanut olleensa kerran onnellinen. Eikä se ollut unohtanut, että kerran sillä oli ollut lauma ympärillään. Susi, hirvi ja rotta. Sutta koira kaipasi, hirveä ei enää ollut ja rotan takia Sirius oli tullut. Koira oli tullut tappaakseen rotan.
Suden haju oli se, mikä meinasi saada koiran muuttamaan muotoaan keskellä pihamaata. Suden haju oli niin todellinen ja tuore, ettei erehtymisen varaa jäänyt.
Remus oli Tylypahkassa.
-
Remus, voi Remus... Tää oli tosi surullinen kohta:
Remus mietti pystyisikö koskaan kertomaan Harrylle, miten hyvin pojan olisi pitänyt hänet tuntea, jos maailma olisi ollut oikeudenmukainen paikka.
Tykkäsin myös tosta tokasta, mutta se oli niin lyhyt, että en nyt keksi siitä lainauksia. Etenkin toi loppu sai aikaan taas sellaisen kivan odotuksen! Tykkäsin kovasti! Joten jatkoa taas pian!
Lizzia
-
Mä kommentoin nyt, koska en viittii olla kommentoimatta, vaikka ilkeä ja laiska olenkin...
Sä oot saanut mut oikeesti tykkäämään Sirius/Remuksesta, mikä on ihmeellistä ja outoa, koska oon kai jonkin asteinen homoficcifoobikko... Angst istuu hyvin, vaikkei Siriukselle nyt mikään heti eka genre olekaan... Kiitän sinua upeasta tuplaraapaleesta ja odotan lisäää jatkoa :3
-
Oi, uusia raapaleita! <3
Junassa
Lapset olivat valkokasvoisia ja säikähtäneitä, mutta Remus onnistui lähes täysin kätkemään omat tunteensa.
Tässä kohdassa tuo ”valkokasvoisia” särähti vähän korvaani, sillä itse olisin ehkä käyttänyt tilanteessa sanaa ”kalpeita”, mutta noh, makuasioista on turhaa kiistellä. :>
Tässä osassa kiinnitin huomiota tekstiin ujutettuihin pieniin yksityiskohtiin - ei huonossa mielessä, vaan hyvässä - mutten oikein osaa sanoa, että oliko niitä jotenkin poikkeuksellisen paljon vai ei, mutta kuitenkin laitoin ne erityisesti merkille. ”Horrostaneet tunteet” ”vehnäkorppu ja kupillinen teetä” aamupalana, kylkiluita vasten hakkaava sydän ja vaikka mitä muuta maukasta! Olet hyvin onnistunut kuvaamaan Remuksen ristiriitaisia ajatuksia ja tuntemuksia, joita Tylypahkaan paluu herättää hänessä. Muun muassa se, että Remus tunsi itsensä kamalan vanhaksi ja se, että aamupala oli kääntänyt hänen vatsansa lähes nurin, onnistuivat välittämään näitä tuntemuksia todella hyvin.
Harry tarkkaili Remusta vähän epäluuloisena, ja Remus mietti pystyisikö koskaan kertomaan Harrylle, miten hyvin pojan olisi pitänyt hänet tuntea, jos maailma olisi ollut oikeudenmukainen paikka.
Luettuani raapaleen viimeisen virkkeen kasvoilleni nousi väkisin surullinen hymy Remuksen mietteiden vuoksi. Niinpä, miten erilainen koko tarina olisikaan ollut, jos maailma olisi ollut oikeudenmukainen paikka ja Kelmit pysyneet aina yhdessä, Kelmeinä loppuun saakka.
Koira, jonka lauma vietiin
Sutta koira kaipasi, hirveä ei enää ollut ja rotan takia Sirius oli tullut. Koira oli tullut tappaakseen rotan.
Tykkäsin tämän kohdan muotoilussa, koska siinä on samalla jotain surullista ja katkeraa, mutta samalla myös jotain silmissä kiiluvaa pahuutta ja hulluutta, murhan himoa, kostoa. Kohta yhdistyy myös ihanasti tuohon raapaleen otsikkoon, joka nousi kyllä yhdeksi tähänastisista suosikeistani.
Suden haju oli se, mikä meinasi saada koiran muuttamaan muotoaan keskellä pihamaata. Suden haju oli niin todellinen ja tuore, ettei erehtymisen varaa jäänyt.
Remus oli Tylypahkassa.
Iiih!! <3 Tämä on jotain niin… Täydellistä. On kai täysin turhaa sanoa, etten pysy enää aloillani, sillä aletaan olla niin lähellä niitä hetkiä, jolloin susi ja koira, Remus ja Sirius, tapaavat toisensa jälleen vuosien tauon jälkeen. Odotan kyllä innollani, että pääsen lukemaan heidän kohtaamisestaan! :>
Kiitokset jälleen, toivottavasti kirjoittelet jatkoa pian! : ) Ja tsempit luku-urakkaan, koitetaan vielä jaksaa ahertaa täysillä näin loppusuorallakin!
~ Herkku.
-
Kiitos kommentistasi, Ellizia!
Kiva, kun pidit, jälleen kerran :)
Kiitos kommentiistasi, Emmatrix!
Hauskaa, että olet vakuuttunut. Sirius ja Remus vaan kerta kaikkiaan kuuluu yhteen ;D
Kiitos kommentistasi, Herkkuoone!
Tätä raapaletta (junassa, 30) oli todella vaikea kirjoittaa... kiva, että olet tykännyt yksityiskohdista ja saanut niistä kiinni. En itse ollut oikein varma toimiko tämä kokonaisuutena mutta mutta... Lopusta itsekin jotenkin tykkäsin. Surullista, ja totta. Tarina olisi voinut olla niin toisenlainenkin.
Sinun pitkiä ja perusteellisia kommenttejasi on niin kiva lukea ;) Ja joo, odotan itsekin Remusin ja Siriuksen kohtaamista, vaikka sen kirjoittaminen on varmaan aika vaikeaa, kun Rowling on antanut sille niin valmiit puitteet. Tuota raapalee loppua kirjoittaessani mun sydän hakkasi, tunsin siriuksen tunteet ::) joo, eläydyn varmaan vähän liikaa kirjoittaessani...
Ja lopuksi: pakko vielä vähän huokutella. Musta joki, K-15 (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=34630.0), eli moniosainen Sirius/Remus ficcini on saanut toisen osansa, eli jos kiinnostaa lukea tarkempaa tarinaa näiden raapaleiden taustalta niin käykää kurkistamassa ;)
-
Heippa!
Oi, uusia osia ja vielä ehdin kommentoimaan ennen seuraavia!
Junassa:
Remus tuntuu tässä niin…Remukselta. Kaikkien aiempien osien perusteella on helppo kuvitella tuo tunnetila, jossa ei kerta kaikkiaan jaksa olla sosiaalinen ja haluaa vain piiloutua johonkin nurkkaan nukkumaan ja toivomaan, että tilanne menisi mahdollisimman pian ohi.
Tämä lause hieman tökkii (ainakin minua):
Herätessään ankeuttajien läsnäoloon ei vienyt muutamaa sekuntia kauempaa ennen kuin hän oli tilanteen tasalla.
Ei siinä varmaan mikään varsinaisesti väärin ole enkä ehkä pidemmässä tekstissä olisi siihen edes takertunut, mutta jotenkin tuo ”herätessään” tuntuu oudolta. Itse ajattelisin heräämisen ja tilanteen tasalla olemisen jotenkin perättäisinä tapahtumina ja tuo ”herätessään” taas antaa vaikutelman samanaikaisuudesta. Tai ehkä se on tarkoituskin ja minä vain ajattelen liian espanjalaisesti? No, sinä päätät.
Lopusta pidin kovasti, erityisesti viimeisestä lauseesta, joka näyttää jo aiemmin saaneen kehuja. Siinä tulee hyvin esiin sekin, miten vaikea on lähestyä ihmistä, joka olisi pitänyt tuntea jo kauan, mutta johon ei syystä tai toisesta ole voinut tutustua. Kun vielä ottaa huomioon Siriuksen oletetun aseman koko kuviossa, tuntuu äärimmäisen inhimilliseltä, että Remus epäilee, pystyykö koskaan kertomaan Harrylle ystävyydestään tämän isän kanssa.
Koira, jonka lauma vietiin:
Eläinnäkökulma toimii tässä loistavasti! Erityisesti hajuaistin korostaminen on ihan mahtava veto. En todellakaan tullut edes ajatelleeksi tätä kirjoja lukiessani, mutta tietysti Remus liikkuu linnan mailla ja Tylyahossa ja tietysti Sirius haistaa hänet, koska kerran on koiran hahmossa. Tiivis ja hienosti toimiva pätkä, ei tarvitse mitään lisää eikä mitään ole liikaa.
Hauska kuulla, että myös Mustaan jokeen on tullut uusi osa! Yritän tässä lähiaikoina kommentoida, tällä viikolla pitäisi kuitenkin olla hyvin aikaa, kun vain saisi aikaiseksi…
Voimia lukemiseen ja kirjoituksiin! Ja Herkkuoonelle myös! (Mutta muistakaa myös rentoutua aina välillä ;) )
Kiittäen,
Ilargia
-
Kiitos paljon kommentistasi, Ilargia!
Mitähän olen ajatellut tuota lainaamaasi lausetta kirjoittaessani. Jestas, että kuulostaa typerältä ::) Olinkin kokoajan sitä mieltä, että tässä pätkässä on jotain outoa... nyt selvisi ainakin yksi syy. Korjailen välittömästi järkevämpään muotoon, joka toivottavasti särähtää korvaan vähemmän, vaikka ei mitään taidetta varmaan lähentelekään. Vihaan näitä sanamääriä, kun pitää saada lause kuulostamaan järkevältä. Jos niitä ei olisi, voisi kirjoittaa koko paskan uusiksi..(anteeksi avautuminen :P)
Kiva, että olet tykännyt, joka tapauksessa.
Ihastuin itsekin maailman tutkimiseen koiran olemuksen kautta, olenhan vannoutunut koiraihminen ;). Mukava kuulla, että näkökulma toimi.
Ja kiitos, yritän tsempata vielä nämä viimeiset viikot lukemisien kanssa, ja rentoutua myös :) Sen jälkeen mikään ei enää estä Varjolapsien jatkamista. Jeeeeee!!!!
A/N. Noniin, uusi raapale olkaa hyvä. Ja kyllä olen kiduttanut kielioppia. Kielioppi on paras ystäväni, mutta joskus kielestä saa vain enemmän irti, kun soveltaa. Taiteilijan vapauksia ;D
Raapale 32
Kuin ihmiset
Remus ei ollut muistanut, millaista oli, kun aivan todella täytyi nousta aamulla, vaihtaa sukat joka päivä ja suunnitella etukäteen tekemisensä. Millaista oli, kun elämässä oli muutakin kuin teetä, risaisia villasukkia, luettuja kirjoja ja ihmisiä, jotka kulkivat ohi vilkaisematta, kun Remus vaelsi loputtomasti samoja katuja.
Elämä. Se, että söi kolme lämmintä ateriaa päivässä. Palkkapussi kuukauden viimeisenä päivänä. Pullo punaviiniä ja joku, jonka kanssa jutella. Rutiinit ja vapaa-aika, joka tuntui vapaa-ajalta eikä rangaistukselta. Kuukauden jokaiselle päivälle oli tarkoitus, eikä Remus enää elänyt jatkuvasti eilisessä. Sanomalehdessä oli maanantaina maanantain uutiset, ja toisinaan Remus tunsi olevansa kuin ihmiset.
Hetkittäin hän kuvitteli löytäneensä paikkansa maailmassa.
-
Ihanaa että saatiin jatkoa! Tuo raapale oli hyvin kirjoitettu ja sellainen toiveikas, mutta surullinen, etenkin tuo viimeinen lause.
Hetkittäin hän kuvitteli löytäneensä paikkansa maailmassa.
Saa sellaisen vaikutelman, että se ei kuitenkaan ole löytänyt sitä paikkaansa, mitä varmaan oli tarkoituskin... Joo tykkäsin taas kovasti, näin lyhyistä teksteistä on aina vaikeaa kirjoittaa kommentteja, mutta... Yritin parhaani. Jatkoa taas pian!
Lizzia
-
Tämä oli pitkästä aikaa semmoinen minuun osuva. Monta hyvää tapaa ilmaista se, miltä Remuksesta tuntuu. Jessh.
-
Apua, näyttää siltä, et lopulta se lause häiritsi enemmän sinua kuin minua... :D
Kieltämättä sanamäärärajoitukset asettaa melkoisia haasteita tekstille (mikä onkin syynä siihen, että itse en juuri koskaan jaksa väsätä raapaleita…) Toisaalta parhaimmillaan asian puristaminen pieneen tilaan johtaa tosi hienoihin ja oivaltaviin teksteihin, joihin ei tosiaan jää mitään tyhjäkäyntiä. Itse liitän tämän aina siihen runomaisuuteen, josta oon ennenkin puhunut näissä palautteissa. Sinulla on paljon juuri sellaisia lyhyydessään mahtavia raapaleita, joten älä masennu, jos joskus tökkii ;)
Sitten uusimpaan osaan:
Tässä oli mukavan positiivinen tunnelma. Hyvää vaihtelua sarjan yleiseen synkkyyteen. Toki oli myös tiettyä vähemmän valoisaa pohjavirettä, esimerkiksi Remuksen ainainen ulkopuolisuudenkokemus, joka väijyy taustalla. Kuitenkin positiivinen tunnelma tulee selvästi esiin ja hyvä niin. Välillä pitää olla valoa, jotta varjot erottuvat.
Tässä oli taas niitä ihania arkisia yksityiskohtia, jotka kuitenkin tuntuu sisältävän vähän enemmän kuin tavallisen merkityksensä: ajantasaiset uutiset, puhtaat, ehjät sukat ja muut arkirutiinit…
Kielioppi on ihan kivaa, mutta myös sen kidutus on joskus suotavaa. Tässä homma toimii hyvin, kidutus ei ole johtanut lukijan kannalta käsittämättömiin ratkaisuihin, vaan mukavaan rytmiin.
Otsikko on loistava.
Kiitos taas!
Ilargia
PS. Pidin Mustan joen uudesta osasta ja kyllä se kommenttikin on vielä tulossa...
-
Kiitos kommentistasi, Ellizia!
Kiva, että pidit. Ja niin, eihän Remus löytänyt paikkaansa Tylypahkasta, vaan joutui jättämään työnsä vuoden jälkeen...
Kiitos kommentistasi, RoastedGarlic!
Mukavaa, että löytyi taas sinullekin maistuvaa materiaalia ;)
Kiitos kommentistasi, Ilargia!
Tosiaan, on kiva kirjoittaa vaihteeksi vähän paremmasta vuodesta Remuksen elämässä. Tavallaan lukijat näkivät tämän osan positiivisempana, kuin sitä ajattelin kirjoittaessani, mikä on hauska yksityiskohta. Itse taisin kiinnittää eniten huomiota alun kuvauksen Remuksen vuosia kestäneestä jonkinlaisesta masennuksesta sekä tietekin työttymyydestä ja köyhyydestä. Toisaalta nykyhetki tässä on aika valosa, joten niin, paljon eilaisia fiiliksiä mahtuu näinkin lyhyeen pätkään :D
Kiva, että tykkäsit! Jatkoa seuraa... :)
- Sleeping Sun
-
Noniin, Remus ja Harry... toivottavasti olette lukeneen Azkabanin vangin hyvin, koska en taaskaan paljon selittele. Kohtaukset ovat suoraan kirjasta.
Tuplaraapale 33
Odotum suojelius
Luvatessaan opettaa Harrylle suojelius-loitsun Remusilla oli epäilyksensä siitä, pystyisikö poika oppimaan sitä niin nuorena. Remus lupasi silti, ja hänellä oli siihen syynsä. Syyt, joiden mielekkyyttä hän itsekin välillä epäili. Harryn edessä hän ei näyttänyt tunteitaan, ei uteliaisuutta, ei pelkoa, ei kiihtymystä. Harry ei tuntenut Remusta tarpeeksi hyvin huomatakseen. Hän oli vain iloinen, kun Remus oli suostunut.
Remus halusi auttaa, totta kai, mutta Remus halusi myös tietää enemmän. Kuinka paljon Harry todella muistutti Jamesia? Olisiko Harry tarpeeksi voimakas loitsimaan suojeliuksen? James oli pystynyt hämmästyttäviin temppuihin omassa nuoruudessaan.
Remus halusi katsella Harrya läheltä ja puhua hänen kanssaan, tutustua. Remus tunsi, ettei ollut valmis kertomaan nuoruudestaan ja Jamesista, sillä siellä oli myös Sirius, eikä Remus voinut puhua Siriuksesta. Varsinkaan nyt, kun tämä oli paennut. Silti häntä poltti halu paljastaa kaikki, puhua ja puhua, vuosien jälkeen olla taas hetken se, joka oli joskus ollut. Ja Harryn olisi pitänyt tietää. Se olisi ollut pojan oikeus. Remus ei tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä.
Jos Harry oppisi puolustamaan itseään ankeuttajia vastaan, Remus tuntisi tehneensä edes yhden asian oikein. Ja ehkä hän toivo, että Harry oppisi tuntemaan hänet jollakin tasolla, oppisi pitämään hänestä. Ehkä Remus ei olisi sitten aivan niin yksin. Täysin maailmasta irrallinen, tarpeeton ja itseriittoinen ihmissusi.
Raapale 34
Kelmien kartta
Törmätessään Harryyn öisellä käytävällä Remus ei ollut yllättynyt. Sen sijaan yllättynyt oli lievä sana kuvaamaan sitä tyrmistystä, jota Remus tunsi tunnistettuaan Kalkaroksen takavarikoiman pergamentin Kelmien kartaksi.
Kalkaros luovutti kartan vastahakoisesti, ja huoneessaan Remus piti Harrylle vuosisadan saarnan. Harry lähti nukkumaan pahoilla mielin, ja Remus tiesi, ettei poika ollut alkuunkaan ymmärtänyt. Entä jos Sirius olisi saanut kartan käsiinsä? Harry oli käsitellyt sitä niin huolimattomasti. Remus sentään ymmärsi pelätä, sillä hän oli ainakin kuvitellut tunteneensa Siriuksen.
Remus katseli karttaa. Se oli niin tuttu, että ikävä kuristi hänen kurkkuaan tukahduttaen. Remus tunsi vihaa, vihaa Siriusta kohtaan ja vihaa, koska ei ollut vieläkään unohtanut.
-
Heippa!
Luin nämä jo joskus ikuisuus sitten, mutta kas kummaa kun kommentointi taas jäi jälkeen… ::)
Päivän typonpoiminta:
Ja ehkä hän toivo, että Harry
-> toivoi
Tässä tulee taas esiin se, että vaikka Remuksen elämä onkin Tylypahkassa melko paljon paremmalla tolalla kuin aiemmin, niin hän on silti melkoisen yksinäinen.
Remus halusi katsella Harrya läheltä ja puhua hänen kanssaan, tutustua. Remus tunsi, ettei ollut valmis kertomaan nuoruudestaan ja Jamesista, sillä siellä oli myös Sirius, eikä Remus voinut puhua Siriuksesta. Varsinkaan nyt, kun tämä oli paennut. Silti häntä poltti halu paljastaa kaikki, puhua ja puhua, vuosien jälkeen olla taas hetken se, joka oli joskus ollut. Ja Harryn olisi pitänyt tietää. Se olisi ollut pojan oikeus. Remus ei tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä.
Se, ettei hän pysty puhumaan Harryn kanssa menneistä on hirveän surullista. Eikä vain siksi, että se olisi hänelle niin tärkeää, vaan myös siksi, että hänen kauttaan Harry olisi voinut saada kosketuksen omiin vanhempiinsa.
Nämä ovat taas enemmänkin tarinaa edistäviä kuin runollisen tunnelmoivia osia. Oli mielenkiintoista lukea tuttuja kohtauksia toisen hahmon näkökulmasta. Jotenkin en ole aiemmin pysähtynyt ollenkaan miettimään sitä, mitä Remuksen päässä on mahtanut pyöriä silloin, kun hän varsinaisesti tutustui Harryyn.
Kiitos taas!
Ilargia
PS. Nämä Azkabanin vangin aikaan sijoittuvat raapaleet on tosi nostalgisia, Azkabanin vanki oli aikanaan (onko siitäkin oikeasti jo 13 vuotta!) ensimmäinen Potter, jonka luin. (Muistaakseni aloitin sen aika myöhään illalla enkä ollut päästä ollenkaan nukkumaan, kun ankeuttajat ja kalmakoira-Sirius olivat niin jännittäviä... :D)
-
:'( sait minut itkemään. (Onnittelut, tekstin täytyy olla oikeasti hyvää että se aiheuttaa minussa näin suuria tunteita!) Toivon että jatkoa tulee pian! Tämä on vaan niin älyttömän karua, kaunista ja surullista. Tykkäsin eniten tuosta juna kohdasta jossa Remus ajattelee Harrya. (En nyt rupea lainailemaan, siitä tulisi vain sähellystä koska luen tätä kännykällä)
Jatkoa odotellen, Lakupötkö:3
-
Kiitos kommentistast, Ilargia!
Itse olen aina pitänyt Azkabanin vangista tosi paljon, joten näiden kirjoittaminen on kivaa mutta haastavaa. Mukavaa, että pidit.
Kiitos kommentistasi, lakupötkö:3!
Hienoa kuulla, että onnistuin liikuttamaan!
Noniin, nyt tulisi taas jatkoa parin raapaleen verran...
Tuplaraapale 33
Liian tuttua
Se oli jotenkin määrittelemättömällä tavalla liikaa; Tylypahka, lehdet, jotka olivat täynnä Siriusta, ja kelmien kartta viimeisenä pisarana. Se oli liian tuttua, liikaa muistoja, liikaa tunteita, jotka eivät olleet suostuneet kuolemaan. Remus tunsi itsensä kuumeiseksi eikä voinut nukkua. Hän pelkäsi, että Sirius tulisi Tylypahkaan. Ja toisaalta hän toivoi sairasmielisesti, että niin kävisi. Että hän saisi vielä kerran nähdä Siriuksen. Se tuntui jotenkin tärkeältä, ikään kuin sen jälkeen voisi kuolla onnellisena. Remuksen olisi pitänyt vihata Siriusta.
Ensimmäisen kerran elämässään Remus harkitsi vakavasti vietävänsä itsensä jojoon.
Oli kulunut kaksitoista vuotta siitä kun Remuksen maailma oli romahtanut ja yhä hänen elämänsä pyöri Siriuksen ympärillä. Koiran, joka oli pilannut kaiken ja pettänyt hänet. Yhä hän oli olemassa siksi, että Siriuskin oli. Siksi, ettei hän oikeasti voinut uskoa Siriuksen petturuuteen. Yhä hän toivoi, että jonakin aamuna hän heräisi ja kaikki olisi ollut vain painajaista.
Sirius tulisi kotiin ja nauraisi. Nauraisi Remuksen unelle ja Remuskin nauraisi. Sirius keittäisi pahaa kahvia, ja kaikki olisi niin kuin joskus oli ollut. Tai olisi pitänyt olla.
Ehkä Remus sanoisi ne kolme sanaa, joita hän ei koskaan saanut sanottua. Ehkä kaikki sitten olisi toisin ja silti niin tuttua, oikein.
Mutta se oli vain unta, joka ei koskaan toteutuisi. Remus ajatteli itsensä tappamista.
Raapale 34
Suden yö
Ei ole sanoja kuvaamaan tunnetta, joka Remuksessa heräsi, kun hän näki Peterin ja Siriuksen nimien piirtyvän karttaan. Hullu toivo, raivo, kiihtymys – Remus juoksi kovempaa kuin oli juossut vuosiin. Joku ehkä näki ja ihmetteli, mutta entä sitten?
Jos Peter oli hengissä…
Remus ei ymmärtänyt alkuunkaan kaikkea, ei vielä, mutta hän saisi nähdä Siriuksen. Ja oli olemassa mahdollisuus, ettei Sirius ollut sittenkään tehnyt sitä. Kaikki muu oli sumeaa ja yhdentekevää. Remus halusi luottaa Siriukseen uudelleen. Se merkitsi Remukselle kaikkea. Koska jos kaikki, mitä Sirius oli ollut, perustui valheelle, Remuksen elämällä ei ollut koskaan ollut tarkoitusta.
Remuksen sydän pysähtyi vapisten Rääkyvä Röttelön ovelle.
-
Heippa!
Olipa hauska huomata, että näitä on tullut lisää! Näin melkein-joululomalla ehtii vastailemaankin jo parin päivän kuluttua lukemisesta... ::)
Ensimmäisen kerran elämässään Remus harkitsi vakavasti vietävänsä itsensä jojoon.
vietävänsä -> vetävänsä
Erilliseksi kappaleeksi nostaminen tukee hyvin ajatuksen dramaattisuutta. Mietin kuitenkin tuota ilmaisua ”vetää itsensä jojoon”. Minusta se on jotenkin väärää rekisteriä, liian karkeaa tekstin – ja erityisesti Remuksen osien – yleiseen tyyliin verrattuna. Vähän samoin kuin en osaisi kuvitella Remusta sanomaan ”potkaisi tyhjää” merkityksessä ”kuoli”. No, mielipidekysymys.
Sirius tulisi kotiin ja nauraisi. Nauraisi Remuksen unelle ja Remuskin nauraisi. Sirius keittäisi pahaa kahvia, ja kaikki olisi niin kuin joskus oli ollut. Tai olisi pitänyt olla.
Ehkä Remus sanoisi ne kolme sanaa, joita hän ei koskaan saanut sanottua. Ehkä kaikki sitten olisi toisin ja silti niin tuttua, oikein.
Tämä on ihana, varsinkin tuo viittaus siihen, etteivät Sirius ja Remus koskaan varsinaisesti saaneet puhuttua tunteistaan. Pidin tuosta sinänsä kamalan surullisesta ajatuksesta, ettei Remuksen haikailemaa aikaa oikeastaan ehkä ikinä edes ollut.
Jälkimmäisessä raapaleessa pidin siitä vaikutelmasta, että Remus tavallaan vaistomaisesti jo tajuaa, mitä oikeasti tapahtui, muttei vielä ehdi edes tiedostaa sitä. Eipä ihme, ettei hän tuossa tunnemyrskyssä muista ottaa lientään…
Yleisesti pidin jälleen. Jätit varsin jännään kohtaan, joten jatkoa toki odottelen ;)
Kiittäen,
Ilargia
-
Kiitos kommentistasi, Ilargia!
Korjasin tuon typon... Kiva, että pidit. Remusin kielenkäyttö on tosiaan mielipidekysymys, minulla on sellainen olo, että hän oli tuossa vaiheessa sen verran sekaisin, että tuollainen siriusmainen tapa ajatella kuultaa läpi. Eikä oma suodatin toimi niin vahvasti. En sitten tiedä..
Katsotaan saanko tässä lähipäivinä väännettyä seuraavat raapaleet. Vaikea kohta vaan kirjoittaa tuo seuraava, kun on käytössä vain muutama sata sanaa ::)
- Sleeping Sun
-
Sain sen vaikean kohdan lopulta kirjoitettua!
Joten tässä tulee uutta materiaalia... Kirjoitin samantien putkeen seitsemän osaa, mutta julkaisen nyt vain kaksi. Kommentoikaahan niin laitan lisää ;D
Raapale 35
Kohtaaminen
Sirius näytti hirveältä. Hän oli likainen ja laiha, irvikuva itsestään. Silmät olivat syvällä päässä ja epätoivosta mustat. Remus tunnisti Siriuksen ennen kaikkea hajusta. Hän ei ollut koskaan lakannut ajattelemasta Siriusta sinä nuorena ja komeana miehenä, jonka hiuksiin hän oli painanut kasvonsa.
Remus toimi nopeasti. Ehkä hän vaikutti harkitulta ja hallitulta. Silti hän ei ollut koskaan elämässään ollut niin kiihtynyt.
Remus tarvitsi vastauksen vain kahteen kysymykseen. Hän halusi olla varma ennen kuin toimi.
Vetäessään Siriuksen ylös lattialta ja halatessaan häntä Remus tunsi järjetöntä, sielun sopukoista kumpuavaa riemua. Sirius haisi hirveältä, mutta silti niin itseltään. Remus ei olisi halunnut päästää koskaan irti.
Tuplaraapale 36
Pako
Meni aivan liian kauan saada Harry ja hänen ystävänsä ymmärtämään. Aika pakeni Kuutamon ja Anturajalan ulottuvilta. Ilta pimeni ja tuli yö. Remus oli unohtanut ottaa liemensä, eikä hän kiihtymykseltään tuntenut täysikuuta vartalossaan.
He olivat todistaneet, että Anturajalka oli syytön. He olivat todistaneet, että Sirius oli se, jona Remus oli hänet tuntenut. Hänen paras ystävänsä ei ollut petturi. Remus ei ollutkaan rakastanut olematonta. Hänen elämällään oli sittenkin ollut tarkoitus.
Sirius halusi tappaa Peterin. Hän ei kyennyt ajattelemaan mitään muuta, ja Remus ymmärsi sen. Siriuksella oli ollut kaksitoista vuotta aikaa kerätä vihaa. Remus oli tuskin ehtinyt tajunnut totuutta. Hänen vihaansa sekoittui vielä epäuskoa.
Harry ei antanut Remuksen ja Siriuksen tehdä sitä murhaa. Remus ymmärsi senkin, vaikka vastahakoisesti. Sirius tuskin ymmärsi senkään vertaa, mutta hän kuunteli kummipoikaansa. Ja kuinka he olisivat ilman Peteriä voineet todistaa Siriuksen olevan syytön?
Lopulta kaikki meni kuitenkin pieleen. Ja mitä uutta siinä lopulta oli? Kaikki meni aina pieleen, kun kyse oli Remuksesta ja Siriuksesta. Onnelliset tähdet eivät olleet ikinä loistaneet heille. Niin ei ollut tarkoitettu.
Remus muuttui ihmissudeksi ja raateli Siriusta. Peter, rotta ja petturi, pakeni, ja Sirius vangittiin.
Remus juoksi sutena pitkin metsiä tietämättä, että oli jälleen tuhonnut kaiken. Remus juoksi tietämättä kuinka vihaisi itseään muututtuaan ihmiseksi.
-
Heipä hei,
en ole ihan viime aikoina jaksanut edes avata koko Finiä, niin että kaikki kommenttini ovat taas vaihteeksi myöhässä… No, tämän viikon jälkeen intensiivikurssi on ohi ja elämä on toivottavasti muutenkin helpompaa. :) Asiaan.
Edellisiin raapaleisiin liittyen: tuo siriusmaisen ajattelun läpikuultaminen oli kiinnostava näkökulma. Ei tullut itselle mieleen, mutta ymmärrän kyllä nyt ratkaisusi. :)
Sitten näistä uusista. On kyllä helppo uskoa, että näiden kanssa on saanut painia – sata sanaa on niin tolkuttoman vähän!
Pidin siitä, miten eläinkuviot tulivat taas mukaan hajusta tunnistamisen muodossa. Samalla syntyi peili aiempaan Sirius-raapaleeseen, jossa hän haistoi Remuksen läsnäolon. Tuntuu myös uskottavalta, että Remus on ajatellut Siriusta ulkoisesti muuttumattomana, vaikka teoriassa olisi varmasti osannut järkeillä, ettei se ole mahdollista. Ei sitä jotenkin silti osaa hahmottaa. (Tunnen itseni tädiksi, kun tapaan pitkästä aikaa jonkun lapsen ja ihmettelen, miten siitä on jo tullut minua pidempi. Onneksi en ole vielä sortunut päivittelemään asiaa ääneen. :P)
Lopulta kaikki meni kuitenkin pieleen. Ja mitä uutta siinä lopulta oli? Kaikki meni aina pieleen, kun kyse oli Remuksesta ja Siriuksesta.
Surullisen totta… Muistan, että aluksi Azkabanin vangin loppu ärsytti minua ihan kohtuuttomasti. Ei siksi, että se olisi ollut juonellisesti tai muutenkaan huono, mutta sisäinen idealistini kärsi suunnattomasti, kun hetken jo näytti, että kaikilla olisi niin kivaa… :P Myöhemmin siihen alkoi suhtautua toisin, mutta sulattelu otti aikansa.
Jännään nähdä, miten juttu tästä kehittyy ;)
Kiitokset jälleen!
Ilargia
-
Kiitos kommentistasi, Ilargia!
Mukavaa, että olet ehtinyt kiireistäsi huolimatta jättää muutaman rivin ;) Tsemppiä tähän viikkoon!
Azkabanin vanki olisi myös minun puolestani saanut loppua vähän eri tavalla ;D Suosikki Potterini se silti on ;)
Laitankin uusia raapaleita heti tulemaan...
Tuplaraapale 37
Kun maailma herää
Remus jätti Tylypahkan lukuvuoden viimeisenä päivänä. Hän oli vihainen itselleen, niin kovin vihainen, että hänen teki mieli tehdä itselleen pahaa, mutta silti hän oli helpottunut. Sirius ei ollut saanut ankeuttajan suudelmaa. Häntä ei ehkä ollut todistettu syyttömäksi, mutta hän oli vapaa. Remus tiesi kuinka paljon sellainen merkitsi Siriukselle.
Ulkopuolisten silmin näytti siltä, että Remus palasi vanhaan elämäänsä. Silti kaikki oli aivan toisin kuin aikaisemmin. Se, mikä oli ollut tyhjää pimeyttä, oli täyttynyt Remuksen sisällä. Värit olivat palanneet, ja äkkiä Remus näki maailman kuin olisi vasta herännyt unesta.
Remus hengitti, hänen sydämensä löi, hän tunsi veren virtaavan ihonsa alla. Remus eli. Ja vaikka siinä ei ollut mitään järkeä, Remus huomasi, ettei enää vihannut sitä että oli elossa.
Remus ei uskaltanut ottaa yhteyttä Siriukseen. Hän pelkäsi Siriuksen jäävän kiinni, eikä hän edes tiennyt Siriuksen olinpaikkaa. Silti se oli vain tekosyy.
Siriusta Remus pelkäsi.
Hänen reaktiotaan. Vuosia oli heidän välissään pienen avaruuden verran. Remus ei tiennyt, mitä Sirius ajatteli hänestä, ja hän oli ehdottomasti aivan liian pelkuri edes yrittääkseen ottaa selvää. Remus eli mieluummin epätietoisuudessa kuin tuli torjutuksi. Ennen kaikkea hän toivoi, että Sirius oli kunnossa.
Remus tilasi lehden ja pani tyytyväisenä merkille, ettei Ministeriöllä ollut aavistustakaan Siriuksen olinpaikasta. Remus saattoi hengittää vapaasti.
Tuplaraapale 38
Ehkä typerää, mutta kuitenkin
Remus ei saanut töitä. Säästöillään hän pystyi maksamaan vuokransa ajallaan. Päivät olivat jälleen pitkiä ja yksinäisiä, mutta tällä kertaa Remus ei jäänyt toimettomaksi.
Hän siivosi asuntonsa. Pesi pois vuosien likakerroksen yrittäen samalla pestä pois merkit siitä, että oli viettänyt viimeiset kaksitoista vuotta sängyssä maaten. Hän ei olisi ikinä kehdannut kertoa Siriukselle. Hän ei halunnut Siriuksen saavan koskaan tietää, millaisessa jamassa hän oli ollut.
Remus korjasi rikkinäisen päiväpeitteen ja osti kaappeihin ruokaa. Käytettyjen kaapujen kaupasta hän sai täydennystä vaatekomeroonsa. Remus yritti kaikkensa saadakseen asuntonsa näyttämään siltä, että hän oli elänyt siellä normaalia elämää.
Remus tiesi itsekin, että se kaikki oli ehkä vähän typerää. Sirius ei ollut tulossa kahville hänen luokseen. Hänen ei olisi tarvinnut yrittää todistaa mitään kenellekään. Silti Remus tunsi, ettei voinut olla enää aivan välinpitämätön elämäänsä kohtaan. Ehkä Sirius ei ollut tulossa kahville, mutta kuitenkin.
Jos Sirius olisi ollut tulossa kahville, Remus ajatteli usein.
Hän ei pystynyt täysin hylkäämään ajatusta Siriuksesta istumassa pöydän toisella puolella.
Jos Sirius olisi tulossa kahville, Remus haluasi, että hän pystyisi sanomaan kaiken olevan aivan hyvin, ja kaiken olleen aivan hyvin kaikki ne vuodet. Se olisi todellinen emävale, mutta Remus halusi jostakin syystä Siriuksen uskovan sen.
Kai se oli osoitus Remuksen viimeisistä jäljellä olevista itsekunnioituksen rippeistä.
-
Hei taas pitkästä aikaa!
Ja kiitokset tsempistä! Se tulikin tarpeeseen, sillä intensiivikurssin jatkoksi ilmestyi kaikkea muuta kivaa pientä aktiviteettia, jota en aiemmin ottanut laskuihin mukaan... :P No, jospa elämä nyt olisi rauhallisempaa. Hetken. Ehkä...
Näissä viimeisimmissä on yhtä aikaa surullista ja suloista, miten pelkkä tietoisuus Siriuksen vapautumisesta (niin vankilasta kuin syyllisen roolistakin) saavat Remuksen innostumaan uudelleen elämästä. Surullista lähinnä siksi, että reaktio osoittaa, miten vahvasti Remuksen koko elämä on kiinni Siriuksessa, vaikkei hän koskaan ole pystynyt kertomaan sitä. Tietysti se, miten vahvasti Remus rakastaa Siriusta on myös hyvin kaunista, mutta silti…
Jos Sirius olisi ollut tulossa kahville, Remus ajatteli usein.
Hän ei pystynyt täysin hylkäämään ajatusta Siriuksesta istumassa pöydän toisella puolella.
Jos Sirius olisi tulossa kahville, Remus haluasi, että hän pystyisi sanomaan kaiken olevan aivan hyvin, ja kaiken olleen aivan hyvin kaikki ne vuodet. Se olisi todellinen emävale, mutta Remus halusi jostakin syystä Siriuksen uskovan sen.
Kai se oli osoitus Remuksen viimeisistä jäljellä olevista itsekunnioituksen rippeistä.
Jotenkin taas ne arkiset asiat ovat ehkä se, mikä tekee tästä niin erityisen sympaattista. Remus lukemassa lehteä, pesemässä ikkunoita, kuvittelemassa Siriusta kahville. Ja sitten taas toisaalta: on kamalan traagista, ettei Remus uskalla ottaa kohdata Siriusta eikä myöntää, miten paljon tämän menettäminen sattui.
Jännittävää nähdä, mitä Siriuksen elämään tällä välin kuuluu.
Kiitokset taas!
Terveisin,
Ilargia
-
Ohhoh.
Miksen minä ikinä ole lukenut näitä?! Sirius/Remus on kuitenkin yksi suosikkiparituksistani. Vieläpä raapalemittainen.. oijoijoi <3
Voin sanoa rehellisesti pitäneeni jokaisesta raapaleesta. Kaikki olivat niin erilaisia ja silti samanlaisia, selvästi samaan maailmaan kuuluvia.
Voi Remus. Toivon niin kovasti, että onnelliset tähdet loistavat vielä hänellekin.
Eipä minulla muuta, anteeksi tämä lyhyt kommentti ja jään seuraamaan.
Kiitos ^^
~ Zar
-
Hei!
Anteeksi, etten ole vastannut kommentteihin. Olen ne kyllä aikanaan lukenut ja ilahtunut! Kiitos molemmille hirveästi!
Tässä on nyt sitten jatkoa neljän raapaleen verran kerralla. Lopetan lusmuilun, amen!
Raapale 39
Kirje ystävälle
Meni aika kauan ennen kuin Sirius sai kirjoitettua Remukselle kirjeen. Ei niin, etteikö hän olisi yrittänyt. Mikään ei vain kuulostanut millekään, tai jos kuulosti, niin sitten aivan liikaa.
Sirius toivoi, että Remus kirjoittaisi ensin. Olisi niin paljon helpompi vastata kuin kysyä. Mutta Remus ei kirjoittanut, ja miten hän olisi voinutkaan? Ei Remus tiennyt, missä Sirius oli.
Ja ehkä Remus ei halunnutkaan kirjoittaa. Sirius ei voinut tietää, vaikka hän kyllä useimmiten uskoi, että Remus välitti heidän vanhasta ystävyydestään. Remus välitti ystävistään.
Kirjoittaminen oli niin vaikeaa, aivan naurettavan vaikeaa. Niin kuin joskus teininä. Vaikka se oli vain, hitto vieköön, kirjeen kirjoittamista ystävälle.
Raapale 40
Minä tässä
Hei, Kuutamo, minä tässä.
Aurinko paistaa. Söin juuri päästäisen, tiedät varmaan, miten hiton pahalta ne maistuvat?
Olen ihan kunnossa. Minua ei osata etsiä täältä ja vaihdan usein paikkaa.
En tiedä oletko huolissasi. Jos olet, niin ei tarvitse olla.
Oletko sinä kunnossa?
Harry kertoi, ettet enää opeta Tylypahkassa. Olen tosi pahoillani. Sehän oli juuri se, mitä olet aina toivonut. Ja olisit voinut pitää Harrya silmällä.
Hänestä minä olen huolissani.
Ei tarvitse vastata tähän kirjeeseen, jos et halua.
Mutta toivottavasti saat tämän kuitenkin. En ihan tarkkaan tiedä, missä asut.
Jos vastaat, lähetä vastaus paluupöllöllä. Tämä on Harryn pöllö ja löytää minut kyllä.
Anturajalka
Raapale 41
Ja vastaus
Hei Anturajalka!
Kyllä minä olen huolissani. Toivon tosiaan, että ymmärrät pysyä poissa ihmisten näkyvistä. En kestäisi, jos jäisit kiinni. On minun syytäni, ettei sinua ole jo julistettu syyttömäksi. Olen niin vihainen itselleni. En tajua, miten saatoin olla niin tyhmä, että jätin sudenmyrkkyjuoman ottamatta!
En kysy, missä olet, mutta haluaisin niin kovasti tietää. Toivottavasti siellä on mukavaa. Älä syö päästäisiä, jooko? Ne eivät ole hyväksi sinulle.
Minä voin ihan hyvin. Mutta sillä nyt ei ole merkitystä. Pääasia, että sinä olet kunnossa.
Oletko ilmoittanut Dumbledorelle? Hän on varmasti myös huolissaan.
Kirjoita minulle, kun pystyt, mutta älä saata itseäsi sen takia vaaraan.
Kuutamo
Raapale 42
Vuosien jälkeen
Sirius tunsi olonsa sietämättömän hermostuneeksi, kun valkoinen pöllö toi lopulta odotetun vastauksen. Kädet täristen hän irrotti pergamenttirullan ja kääri kirjeen auki. Sirius pelkäsi kirjeen lukemista, vaikka jo se, että hän oli saanut vastauksen, oli hyvä merkki.
Silti Remus voisi sanoa mitä tahansa. Sirius oli kuvitellut tuhat kertaa, mitä kirjeessä voisi pahimmillaan lukea.
Sirius kääri kirjeen auki ja luki sen useita kertoja peräkkäin. Vähitellen hänet valtasi lämmin tunne.
Vastaus oli mukava. Ja Remus kuulosti aivan Remukselta: niin tutut sanankäänteet, niin pakahduttavan tuttu käsiala. Siriuksen sisintä kouristi. Hän istui kivellä puristaen Remuksen kirjettä käsissään kyyneleet kasvoilleen valuen.
Sirius istui kivellä ja itki.