Finfanfun.fi

Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Rinnakkaistodellisuus => Aiheen aloitti: Iiko-chan - 30.01.2012 18:33:26

Otsikko: Pikku Prinssi: Enkä nähnyt enää edes taivasta VALMIS! | S |
Kirjoitti: Iiko-chan - 30.01.2012 18:33:26
Ficin nimi: Enkä nähnyt enää edes taivasta
Kirjoittaja: Iiko-Chan
Fandom: Pikku Prinssi
Tyylilaji/Genre: Slice of life.
Ikäraja: S
Paritus/Päähenkilöt: Pikku prinssi-kirjasta tuttu kertoja, ja Pikku Prinssi. Hienoista paritusta luvassa.

Yhteenveto/Tiivistelmä/Summary: Huomasin että Pikku prinssi-nimisestä kirjasta, jonka on kirjoittanut siis ranskalainen Antoine de Saint-Exupéry (joka on myös tässä tarinassa siis minäkertojan roolissa :) ) Tarinan juoni lyhykäisyydessään on, että on kulunut jo muutama vuosikymmen siitä kun tämä kaksikko viimeksi tapasi, ja kertoja haikeudella muistelee 'Pikkumiestä'.

A/N: Heiheimoitervekaikille. Päätin pitkästä aikaa tehdä paluuta tänne toisen ulottuvuuden puolelle, ja kyllä, jälleen kerran olen höttöisen satutyyppisen kerronnan jalolla asialla. Teksti on osittain parodisoidulla meiningillä väsätty, enkä tehnyt tätä tekstiä mitenkään liian vakavissa mielentiloissa. Ihastuin kuitenkin itse kirjaan niin polttavasti menneenä syksynä, että halusin sen innoittamana kirjoittaa jotain söpöä.

Ja en omista hahmoja tai mitään, tapahtumapaikka kuuluu ihan itsellensä ja nämä hahmot Antoine de Saint-Exupérylle. Kommenttia vastaanotan enemmän kuin mielelläni! Ja teksti on sitten näillä näkymin jakautuva kahteen osaan.

_____________________________

Sinä iltana tähdet näyttivät kirkkaimmilta moneen kuukauteen. Nojasin rottinkisen, miltei puhki-istutun suosikkinojatuolini karheaan selkänojaan silmät täydellisen virkeinä ja ajatukset niin valppaina kuin kello kahdeltatoista yöllä vain oli mahdollista. Katseeni oli unohtunut kiinteästi tummansiniselle taivaalle jonka sadattuhannet tähdet olivat piirittäneet. Näky oli yksi kauneimmista mitä olin pitkän elämäni aikana nähnyt.

Oli leppeä, hailakan tuulen vallitsema keväinen ilta ja kaiken päälle syntymäpäiväni aatto. Ikuisena erakkoluonteena olin kuitenkin päätynyt merkkipäiväni lähestyessä matkustamaan yksin Pariisiin, kaupunkiin jota suurimman osan elämästäni olin vihannut mutta vasta keski-iän kolkutellessa ovelle oppinut miltei rakastamaan. Kaupungin tunnuslause tuntui nimittäin olevan ”löydä tänään elämäsi rakkaus”, mikä ei jäänyt huomaamatta tuon tunteita pursuavan historiallisen kaupungin kaduilla. Nuoremmalla iälläni olin tuntenut vastustamatonta halua kakoa kaikki sisäelimeni lähimpään siisteistä metalliroskiksista (joita rakkauden kaupungista löytyi yhtä paljon kuin toisiinsa kiinniliimautuneita pareja) aina, kun olin nähnyt jonkunnäköisen pariskunnan lepertelevän toisilleen joka paikassa. Tosin nyt, kun olin nähnyt Pariisin useamman kerran ja olin vanhentunut kymmenisen vuotta ja sitä myöten kasvattanut silmien alle muutaman vuosirenkaan lisää, osasin enemmän ymmärtää kaupungin romanttisuutta ja kykenin myös nauttimaan siitä, kun kahvilassa tuntemattomat tarjoilijat ottivat tilaukseni vastaan niin suurella lämmöllä.

Itse rakkauden mysteeriä en ollut kuitenkaan ollut ratkaissut, mikä toisinaan ärsytti aivojani enemmän kuin mikään muu. Vaikka olin nähnyt aiheesta useita kymmeniä elokuvia, katsellut satojen ihmisten tunnustavan rakkauttaan läheisilleen ja yrittänyt metsästää kyseisen sanan määritelmää tietosanokirjoista ja isoilta ihmisiltä, en ollut pitkän elämäni aikana päässyt jyvälle kyseisen tunnetilan logiikasta. Olin yrittänyt toki lähestyä aihetta myös käytännön kautta. Hullunhauskan ja vaihtelevan elämäni aikana olin useammin kuin kerran luullut kokeneeni oikeita romansseja, vuosisadan rakkaustarinoita joiden oireina olivat loogisen ajattelun osittainen tai täysipäiväinen katoaminen, pää pilvissä kulkeminen ja jalkojen veteläksi käyminen. Oireita olin elinikäni aikana listannut pieneen muistilehtiööni niin paljon, että niistä olisi varmaan saanut aikaiseksi kokonaisen kirjan, mutta omaan elämääni en vielä varsinaisesti ollut teoriaa kyennyt soveltamaan.

Otin luontevamman asennon nojatuolissani, tai itse asiassa olin aikeissa ottaa kun äkkiä yksi sen jaloista otti ja petti. Tuoli ei tietenkään kolmella jalallaan kyennyt minua pitämään enää niillä sijoillani, vaan kaatui näppärästi kumoon ja vei minut siinä sivussa maahan. Rämähdin yllättyneenä kiepautuksesta kyljelleni maahan, mikä taas hälytti alle vartti sitten Ruususen unta nukkuneen kissani paikalle. Makasin maassa rähmälläni ja päätäni pidellen, otsani oli ehtinyt ilkeästi kolahtaa parvekkeen valkeisiin puuoviin. Harmaanvalkea kissa tuijotteli näkyä silmät sirrillään niin viattoman näköisenä kuin pieni eläin vain voi olla, mutta tuomitsi sitten tilanteen tavalliseen tapaansa kohtuullisen turvalliseksi minun kannaltani ja kipitti takaisin lämpöiselle paikalle eteisen patterin läheisyyteen. Taistelin huulta purren uudelleen seisomaan, asetin tuolin lepäämään vasten pienen parvekkeeni betonista seinää ja poistuin sisälle suurta elämänviisautta omaavan kissani kanssa.

Varovaisin tassuin kissa hiipi avaraan, kuunvalossa kylpevään keittiööni ja sai minut nauramaan lempeästi kun marssi pienelle metalliselle kupilleen ruoan toivossa. Sytytin keittiön ainoan valontuojan, vanhanaikaisen hehkulampun jonka isältäni olin perinyt 'pienenä rihkamana' tämän siirryttyä ajasta iäisyyteen. Kaivaessani kissalle, jonka lapsellisesti olin nimenyt turkin värin takia Nokinenäksi, taimenta tinapaperiin kääritystä paketista aloin muistelemaan mitä isäni oli lampusta testamentissaan sanonut. Muistaakseni hän oli kutsunut lamppua hyvän tahdon lampuksi. Isä oli saanut lampun lahjaksi omalta isoisältään päästyään verrattomaan kymmenen vuoden ikään, ja muistin vieläkin elävästi miten isä oli usein kirkkain silmin kertonut isoisältään kuulemaansa tarinaa. Kuulemani mukaan tiesin, että ilmeisesti minne tahansa lamppu olikaan kannettu ja useimmissa tapauksissa myös sytytetty, oli siihen tilaan oitis levinnyt hämmentävän miellyttävä ilmapiiri. Kukaan kyseisessä tilassa ei tuntenut vihaa tai katkeruutta ketään kohtaan, kaikki olivat täydellisiä juuri sellaisina kuin olivat eikä kenellekään ollut tarvetta tehdä itsestään suurta numeroa.

Kunniakkaan, noin satavuotisen historiansa aikana lamppu oli matkannut pitkin poikin maailmaa Perun perukoilta Gran Canarian hiekkarannoille, sieltä pikajunalla Meksikon villeihin karnevaaleihin mistä se oltiin paiskattu villin lännen vankkureihin ja keskelle sisällissotia. Lamppu oli kulkenut ympäri ämpäri villiä ja kaaoksessa elävää Amerikkaa, mutta silti säilynyt lähestulkoon moitteettomassa kunnossa. Tuijottelin lampun luomaa vaimeata valokiilaa hivenen kunnioittavasti, mutta silti melkoisella varauksella. Saattoikohan oikeasti olla totta, että yhdellä ainokaisella lampulla oli mahdollista luoda hyvää tuulta? Vai oliko se vain myytin luoma illuusio, johon ihmiset alitajuisesti uskoivat eivätkä kehdanneet alkaa murtamaan ainutlaatuista legendaa.

”Vai että hyvän tahdon lamppu...” murahdin huvitusta äänessä, ja nojauduin pikkulapsen tavoin likemmäs lamppua kyynärpäihin tukeutuen. Liekin sydän näytti lähempää katsottuna aaltoilevan hiljalleen, sen sinipunakellertävänä hiljalleen liikahteleva keskus vangitsi katseeni ja vei ajatukseni hiljalleen pois todellisuudesta. Tuntui siltä kuin olisin viettänyt koko päivän pysähtyneintä hetkeä -  samaan aikaan yhtä vahvasti olemassaoleva kuin maailman karismaattisimmat johtajat mutta silti yhtä mitätön kuin hiekanjyvänen keskellä erämaata.

Päätyessäni miltei jo uppoutumaan syvemmälle syvällistäkin syvällisempiin ajatuksiini hiekanmuruista ja johtajista, ravistin pääni uudelleen hereille. Minne ihmeeseen mieleni oli minut johdattamassa, henkiseen nirvanaanko? Rapsutin päätäni, ravistelin sitä vielä päälle rivakasti uudelleen pudistellakseni mokomat tekofilosofiset ajatukset pääkopastani ja ihmeen kaupalla ne onnistuinkin potkimaan keittiön paperikoriin.

Kumarruin kuitenkin uudelleen lampun ääreen, ja sattumalta mieleeni palasivat ajatukset mitättömistä hiekanjyvistä. Lampun hehkuvassa valossa, ja sen lasisen kuvun sisällä alkoivat nimittäin silmäni nähdä tiimalasin, jossa hiekka valui loputtomana norona kohti lasista alaosaa. Hiekka tiimalasin alaosassa toi puolestaan mieleeni sen loputtoman aavikon, jolle olin lentokoneeni kanssa nuorena pojankloppina telakoitunut. Sen yhden ja ainoan Saharan aavikon, jolla jokainen kunnianhimoinen seikkailija vähintään kerran eläessään lähti käymään vain kokeillakseen, onko siitä erämaasta mitään ulospääsyä. Varmasti useita tuhansia ihmisiä hukkuu tuolle orvolle ja karulle aavikolle vuosittain, ja sama kohtalo olisi varmaankin kohdannut minuakin ellei suonissani olisi jo silloin kohissut selviytyjän veri.

Niin ja... totta kai kuviossa oma roolinsa oli myös Pikku prinssillä.

Hassunkurinen virne eksyi suupieleeni. Pikku prinssi... häntä en ollutkaan ajatellut muutamaan vuoteen. Yllättäen voimakas tunnelataus pyyhkäisi ylitseni kun Pikku prinssin lapsenkasvot pienen hetken näyttivät heijastuvan öljylamppuni lasiseen kupuun. Siro, hieman vinoonkääntynyt nenä, tuikkivat siniset silmät, kullankeltaisena hehkuva tukka jonka olin monta monituista vuotta uskonut olevan kehrätty auringonsäteistä... unohtamatta sitä ihmettelevää mutrua jolle pojan suu niin kovin usein oli vääntynyt kun olin hänen lapsenkorvilleen yrittänyt selittää miksi isot ihmiset aina yrittivät rakentaa uusia koneita, eivät uskoneet kun lapset kertoivat mielikuvitusystävistään ja miksi he olivat kiinnostuneita vain numeroista ja niiden yhteen ynnäämisestä.

Niin, hänen nimensä oli silloin ollut Pikku prinssi. Mutta mahtoikohan hän olla sitä edelleenkin? Viime tapaamisestamme oli kulunut jo miltei kaksikymmentä vuotta, ja silloin tuo koreaan univormuun sonnistautunut poika oli ollut hädin tuskin yhdeksää vuotta. Tai jos nyt sitäkään, en ollut koskaan saanut häneltä vastausta mokomaan kysymykseen vaan poika oli aina nokkelasti kohdistanut minuun vastaavantyyppisen vastakysymyksen, ja aina siirtänyt keskustelun johonkin muuhun aihepiiriin. Se oli hänen kanssaan niin tyypillistä – niiden päivien aikana jotka vietimme yhdessä erämaassa ja puhuimme kaikesta mahdollisesta mitä hän oli nähnyt maan ja taivaan välillä ja mikä häntä suuresti ihmetytti, en ollut saanut tietää pojasta loppujen lopuksi muuta kuin että hän tuli joltakin kaukaiselta planeetalta millä eli ruusunsa kanssa, ja nuohusi kolmea pientä tulivuortansa. Aikuinen ihminen olisi varmastikin sanonut poikaa pähkähulluksi taivaanrannanmaalariksi ja kehoittanut tätä lopettamaan mielikuvitusmatkailun, mutta itse olin jaksanut uskoa ja kuunnella pojan villejä juttuja hänen uskomattomista seikkailuistaan pitkin poikin avaruutta. Olin luvannut itselleni jo lapsena kuultuani Peter Pan-nimisestä pojasta, etten ikinä kasvaisi liian aikuiseksi ja uskaltaisin säilyttää muuttumattomana sisäisen lapseni, toivon mukaan eläkepäivilleni saakka.

Nokinenä kiipesi vieressäni olevalle tuolille rehvakkaasti istumaan saatuaan herkullisen taimenensa syötyä, ja kiitollisena puski päänsä vasten puuvillaisen paidan verhoamaa käsivarttani. Ajatukseni olivat harhailleet niin ankarasti Pikku prinssiin ja niihin lämpimiin muistoihin, mitä minulla tuosta hurmaavasta vaikkakin erittäin omalaatuisesta pojasta oli, etten osannut aluksi edes reagoida kissan olemassaoloon millään tapaa. Tuijotin utuisin silmin kirkkaana loistavaa lamppua ja sen sisältä tarmokkaasti pursuilevia liekinpoikasia. Ajatukseni lipuivat kaikkia polkuja pitkin takaisin Pikku prinssiin, tämän rehellistä onnea hersyilevään nauruun ja yhä edelleen niihin katkeriin kyyneliin joita hän satunnaisissa vihanpuuskissaan oli vuodattanut.

Missähän poika oli tänä päivänä? Selkeäähän oli, että hän näiden useiden vuosien aikana oli varmasti myös vanhentunut – vai oliko sittenkään? Naurahdin jälleen kerran kankeasti ajatukselle että Pikku prinssi olisi kaikki nämä vuodet säilynyt samanlaisena pikkupoikana, jonka pää tuntui olevan täynnä kysymyksiä joihin eivät isot ihmiset olisi koskaan vaivautuneet vastaamaan. Sen sijaan he olisivat Pikku prinssin sanoja lainatakseni vain iskeneet tämän hauraille käsivarsille paksun tietosanakirjan ja kehoittaneet poikaa lukemaan vastaukset kysymyksiin elämää nähneen ja paljon tietoa keränneen teoksen sisuksista. Ajatus huvitti minua lapsellisuudessaan, mutta unohtui jälleen muiden ajatusten virtaan joilla kuitenkin edelleen oli suuntana vain Pikku prinssi ja ikimuistoinen matkani Saharan aavikolle.

Kissa tönäisi minua pehmeästi tassullaan osoittaakseen heiveröisen mustasukkaisuuden puuskansa. Äimistyneenä kohotin katseeni sitä kohti kuin olisin luullut että olin jäänyt yksin ajantajuttomuuteni kanssa. Kissa räpytteli, osittain sarkastiseen tyyliin oletettavasti, minulle takaisin silmiään ja loi sitten uteliaisuutta tihkuvan katseen lamppuun jota antaumuksella olin tiiraillut. Kissa käänsi hetkeksi katseensa minuun, sitten taas lamppuun, ja taas minuun. Se tuijotti minua kuin vähäjärkistä elukkaa, alempiarvoisempaa mitä itse oli. Ja siinä se taisikin olla oikeassa – luultavasti jokainen tapaamani kissarakastaja oli aina hokenut hokemasta päästyäänkin minulle miten kissat olivat valtakunnan kruunuja.

”Niin. Sehän on vain tavallinen lamppu”, totesin virnettä äänensävyssä ja kurotin rapsuttamaan majesteetillisesti korvantaustaan raapivaa kissanpenikkaa. Kultaturkkinen kissa sai tästä ilmeisesti miellyttävän ärsykkeen ja ryhtyi ahkerana kehräämään. Annoin kaiken huomioni tuolle yksinäiselle ystävälleni, ja tekemättä siitä sen suurempaa numeroa myös sammutin valon lampusta. Keittiötä valaisi enää Pariisin tumma yötaivas, sen sadattuhannet tähdet ja juustoinen täysikuu.

Nokinenää ei ikinä tarvinnut silittää viittä minuuttia kauempaa, kun se jo alkoi nuokkumaan ja haukottelemaan makeasti. Tälläkin kertaa olin hädin tuskin saanut rapsutettua läpeensä oikean korvantauksen, kun pentu heittäytyi vasten keittiönpöytää ja reväytti suunsa nautinnolliseen haukotukseen. Itse täysin virkeänä seurasin sivusta kissan painumista yöunille, ja olin näkevinäni miten se öisessä valossa hieman virnuili. Reiluna miehenä annoin katin jäädä pöydälle vetelemään unosiaan ja otin omaksi suunnakseni jälleen leppeän ulkoilman.

Parvekkeella tuuli puhalsi viileänä niskahiuksiini, kun painoin lasisen oven varovasti perässäni kiinni. Jostakin kauempaa kaupungista saatoin kuulla yksinäisten katusoittajien haikeat melodiat rakkaudesta, elämästä ja kuolemasta. Kaikkia sanoja lauluista en ymmärtänyt, luultavammin useimmat soittajat olivat muuttaneet Ranskaan jostakin muusta maasta ja kehittäneet oman rakkauden kielensä laulettavaksi. Suljin korvani mokomalta melusaasteelta ja käänsin taas katseeni hypnoottiselle taivaalle.

Mieleeni muistui jälleen tarina jonka Pikku prinssi oli aikoja sitten minulle poislähtiessään kertonut. Että hän jäisi ikuisiksi ajoiksi minun seurakseni taivaalle, ja olisi elossa sitä kautta – aina kun kuulisin jonkun tähdissä nauravan railakkaasti, tietäisin että se oli hän. Nyt en kuitenkaan pitkään aikaan ollut yrittänyt etsiä pientä ystävääni tähtien joukosta, ja se teki minut surulliseksi. Nyt jos koskaan taas hartaasti halusin tietää mitä pikkumiehelle kuului, missä hän oli seikkaillut ja millaisia ihmisiä hän oli tavannut. Tihrustelin öiselle taivaalle kulmakarvat anteeksipyytävillä rypyillä, ja rutistin tiedostamattani parvekkeen metallista etuosaa jämäkästi niin että kämmenpohjiini takertui pieniä maalinsirusia.

Mutta sitten ajatuksistani kumpusi ensialkuun mielettömältä tuntuva ajatus. Mahtaisiko hän vastata jos nyt pitkästä aikaa yrittäisin aikaansaada kontaktin? Vai olisiko hän kuin ei olisi kuullutkaan, ja jatkaisi vain niiden pienten tulivuoriensa nuohoamista? Ajatus siitä että Pikku prinssi olisi minulle vihainen tuntui heti syntyessään jokseenkin naurettavalta, mutta toisaalta... hänhän oli vasta lapsi kun erosimme. Lapset ottavat tällaiset asiat usein hyvin vakavasti, tai niin ainakin minä otin silloin kun olin vain polvenkorkuinen ja loukkaannuin jo siitä kun isot ihmiset eivät ymmärtäneet, että ulkoapäin knallilta näyttävä piirustukseni esitti oikeasti elefantin nielaissutta boakäärmettä.

Pureskelin levottomana huultani jonkin aikaa, mutta tyrskähdin sitten heikkoon nauruun. Mitä minä tässä hermoilin niin kovasti? Minunhan tarvitsi vain avata suuni ja testata eikä köyristellä pelästyneen kärpäsen tavoin pikkuruisen parvekkeeni nurkassa. Röyhistin rintaani jämäkästi, asetuin pieneen haara-asentoon ja ryin kurkkuani muutaman kerran.

”Pikku prinssi?” kysyin loppumattoman suurelta yötaivaalta kokeilevalla äänellä, ja jäin odottamaan. Taivas pysyi kuitenkin piinaavan äänettömänä, ja saatoin kuulla vain ne sävelkorvattomat katusoittajat alempana kadulla. Rykäisin uudenlaista varmuutta ääneeni, ja toistin Pikku prinssin nimen. Hetken jo näytti siltä että taivaalla yksi tähti loisti kirkkaampana kuin muut, mutta alle sekunneissa se himmeni taas.

Kulmani painuivat uudelleen huolestuneille rypyille. Olinko todella auttamattoman myöhässä? Mitä jos Pikku prinssin tähti olikin kokenut kurjan kohtalon enkä kuulisi tuosta aurinkolapsesta enää sanaakaan. Ehkä hän tälläkin hetkellä vain nauroi minulle yhden valkean pilven reunalta ja osoitteli sormellaan maahan. Hän ei varmastikaan enää ollut se sama ihana ja elämää hämmästelevä pikkupoika jota olin saanut lohduttaa – ei, varmasti aika oli tehnyt hänestä ironisen ja kriittisen persoonan jonka rakentamassa maailmassa minulla ei ollut minkäänlaista roolia.

Kirosin omaa typeryyttäni – samaan aikaan sitä että saatoin kuvitella niin naurettavilta tuntuvia asioita ja sitä että olin kasvanut aikuiseksi. Aikuiseksi, joka vain analysoi analysoimasta päästyäänkin eikä viitsinyt vain mennä suoraan sinne minne aivot kehoittivat kulkemaan. Ei mikään ihme, että Pikku prinssi ei vaivautunut vastaamaan minulle. Hän varmastikin tajusi että minusta oli tullut keski-ikäinen, spekuloiva iso ihminen jonka aivoissa ei ollut tilaa rehelliselle lapsenmielisyydelle. Vaivaantuneena irroitin katseeni tyyneltä tähtitaivaalta jonka tuijottaminen sai aivoni kääriytymään lohduttomaan, hämähäkinseitistä kudottuun verkkoon.

”Tuota...hei, anteeksi sinä siellä parvekkeella...”
Otsikko: Vs: Enkä nähnyt enää edes taivasta 1/2 | Pikku Prinssi | S |
Kirjoitti: Iiko-chan - 03.02.2012 14:42:20
A/N: Ja kakkososa, olkaatte hyvät.

”Tuota.... hei, anteeksi... sinä siellä parvekkeella...” kuului yhtäkkiä ääni jostakin kaukaa jalkojeni alapuolelta. Luulin ensiksi näkeväni unta jossa seuraavaksi itse suistuisin alas parvekkeelta ja hullut hornanhurtat naulaisivat minut kiinni Manalan lautturi Kharonin venhoon joka kuljettaisi minut kohti henkistä kuolemaa.

”Hei, sinä siellä juuri!” kirkas ääni uudelleen huudahti ja kuului tällä kertaa lähempää. Mielikuvani siitä miten itse Saatana piakkoin piiskaisi minua jämerällä vitsallaan hälventyivät ja kerkesin jo äänenvoimasta uskoa että päädyinkin taivaaseen – äänen heleys ja lämpö saivat paniikissa ryöpötelleen sydämeni tykyttämään voimakkaammin, toiveikkaammin. Käännyin äänen puoleen: vaaleatukkainen, pellavaan ja silkkiin pukeutunut nuorimies kapusi betonisen rakennuksen reunustalla olevia palotikkaita ja yritti saada huomiotani heiluttamalla siroa kämmentään.

”Puhutko minulle?” hämääntyneenä sain viimein kakistettua kun vaalea poika oli vispannut kättänsä suunasta toiseen useamman kerran. Poika huokaisi tympääntyneenä, ja jäi sitten niille sijoilleen.

”Puhun! Ole hyvä ja heitä minulle laskuvarjo!”

”Anteeksi mitä?”

”Laskuvarjo! Oletko oikeasti noin huonokuuloinen ikäiseksesi?” vaaleaverikkö mekasti edelleen ja kulmat kurtullaan puristi palotikkaiden pienoja.

Olin täydellisen ulalla. Tuossa tuo valkeatukkainen, jossakin taistelun tuoksinassa siipensä menettänyt enkeli loi minuun julkeita katseita ja käski minua hankkimaan itsellensä laskuvarjon. En nähnyt koko touhussa mitään järkeä, ja pääni tuntui olevan tuhannen tokkurassa niin että jouduin ravistelemaan sitä useamman kerran. Poika kuitenkaan ei kadonnut mihinkään palotikkailta, ja edelleen tarkkaili minua silmät selällään.

”Mutta ei minulla ole sinulle laskuvarjoa... mihin sinä edes sitä tarvitset?”

”Typerys! Eikö laskuvarjolla tähän päivään mennessä ole aina ollut tarkoitus laskeutua maahan?” poika avoimen hämmästyneenä tokaisi ja purskahti rempseään nauruun. Tuijotin häntä oman aikani kuin höynähtänyttä, tuumien että enkelit eivät kyllä ikinä olleet olleet noin avoimesti ironisia. Poika vain kikatti ja tirskui hölmönä, pidellen toisella kädellä puuvillaisen kauluspaidan verhoamaa mahaansa. Hämärää vasten hän näytti satuolennolta. Tai sitten...

”Mutta eihän se voi olla...”  mutisin hämmentyneenä, ja kasvoni läikähtivät lakananharmaiksi. Kurottauduin ulospäin parvekkeeltani käsien rutistaessa varovasti kaidetta. Valkea hahmo keskellä tummentunutta yötä vain hihkui kuin olisi saanut joltakin harvinaiselta elukalta ilokaasua sisältävän pistoksen, hento mutta pitkäjänteinen ruumis hytkyi ja näytti siltä että pojan ote palopuilta pian kirpoaisi.

”Hei, tule äkkiä tänne sieltä tai tipahdat!” äkillisessä kauhistuksenpuuskassa huudahdin pojalle jonka kullankellervät hiussuortuvat alkoivat näyttää sitä tutummilta, mitä pidempään eksyin niitä katsomaan. Tuon hehkulampun lailla hohkavan hiuspörrön omistaja kääntyi jälleen kerran puoleeni, poika virnisti leveästi.

”Lupaatko piirtää minulle laskuvarjon?” hän kysyi, ja vahvisti näillä sanoilla epäilykseni.

Katsoin silmästä silmään Pikku prinssiä. Tai no, en tiedä saattoiko häntä enää sanoa Pikku prinssiksi, sillä ulkoisesti hänessä oli samaa näköä vain piirun verran. Se hienoinen lapsenpyöreys, lyhyet jalat ja pienet sormet olivat kadonneet, unohtamatta pojan värikästä viittaa ja terävää miekkaa. Mutta pojalla oli edelleen tuo sama ilme, nuo samat tuikkivat silmät ja naurava suu. Unohtamatta tietenkään auringonsäteistä kehrättyä tukkaa, johon maailman tuhot tai katastrofit eivät olleet tehneet jälkeäkään. Pikku prinssin – ei, Prinssin – kasvonpiirteet olivat muuttuneet sirommiksi. Poskipäät olivat kapeat ja veistokselliset, leukalinja oli hienopiirteinen ja otsa oli korkea. Iho oli kalpea kuin kesämorsiamen huntu.

”Hei, onko korvissasi taas vikaa?” säpsähdin kun vaalea poika kiipesi ketterästi viimeiset palotikkaiden askeleet ja pääsi miltei kasvojeni tasolle. Ensimmäistä kertaa huomasin miten vihreät silmät tuolla pojalla oli. Sain ihmeen kaupalla pudisteltua hämmennyksen hartioiltani, ja ojensin hymy huulillani vaaleatukkaiselle nuorukaiselle käteni. Hän ei varmastikaan ollut enempää kuin neljännesvuosisadan ikäinen, ja notkea vartalo kertoi minulle että pojalla oli varmasti tuhansia kilometrejä seikkailuja takanaan.

”.... Anteeksi. Totta kai piirrän sinulle laskuvarjon. Tuletko sisälle hetkeksi odottamaan?” ehdotin ääni täydellisen tyynenä, vaikken oikeastaan tiennyt miksi. Pikku ystäväni oli palannut luokseni! Ja tässä minä vain tyhmänä tuijotin häntä kuin Luojan kahdeksatta ihmettä (vai joko se kahdeksas ihme oltiin keksitty, en minä muista), kun olisin vain voinut napata häntä kaulasta niin kuin ennen ja hihkua riemuiten miten ihanaa oli nähdä vanhaa joskin epätavallista ystävää niin monen vuoden jälkeen. Ensimmäinen tilaisuuteni tehdä tämä meni kuitenkin ohi kun Prinssi tyynesti aukaisi parvekkeeni oven ja suorin tein hipsi olohuoneeseeni.

Sytyttäessäni kattolamppua huomasin vieraani jo asettuneen luontevasti ainoaan istumakelpoiseen nojatuoliini. Poika retkotti tuolilla sivusuunnassa, jalat roikkuivat toisella käsinojalla. Salpasin parvekkeen oven jottei viima tarrautuisi ilkeästi kiinni varpaisiini kun lähtisin nukkumaan, ja asetuin lattialle lähelle poikaa. Hän tuijotteli poissaolevan näköisenä ulos pimeään, ja olin näkevinäni miten pojan suupielet liikkuivat ääntä päästämättä. Samassa poika nousikin seisomaan ja nopealla kädenliikkeellä oli taas avannut parvekkeen ovet.

”Mitä teet?” kysyin varauksella, koska olin melko varma siitä etten taaskaan saisi pojalta vastausta kysymykseeni. Osuin oikeaan, nimittäin yövieraani ei edes kääntänyt katsettaan minuun sen vertaa että olisi osoittanut kiinnostusta sanoilleni. 'Edelleen jääräpää', ajattelin. Salaa virnistellen otin piirustuslehtiön esiin mahonkisen kirjoitussalkkuni tärkeiden asiakirjojen välistä ja otsa keskittyneellä mutrulla tartuin kynään. En ollut piirtänyt ikuisuuksiin, viime kerrasta taisi olla reilusti yli viisitoista vuotta ja silloinkaan kukaan ei ollut ymmärtänyt, mitä piirrokseni oikein esitti. Hiljaiset vastalauseet, joita silloin ahkerasti piirtämäni hiekkaan hautautunut vesitaso oli saanut osakseen, olivat saaneet minut taas luopumaan haaveista joissa hallitsin kaikki piirtämiseen liittyvät kikat ja tekniikat. Toisaalta, miten vaikeata nyt yhden laskuvarjon piirtäminen saattoi olla? Muutamalla karkealla viivalla hahmottelin suuren pallomaisen kankaanpalasen, piirsin siihen jonkintyyppiset nyörit ja varjostin kömpelösti piirrokseni ääriviivoja.

Vieraani oli unohtunut tuijottamaan utuiselle yötaivaalle. Niin syvälle ajatuksiinsa tuo valkeaan verhoutunut poika oli, ettei edes havahtunut mietteistään kun ilmoitin piirroksen olevan valmis. Pienen hetken ehdin jo loukkaantua ja luulla että poika oli kokonaan sulkenut minut pois tajunnastaan, ja tällöin nousin niin että kovemmanpuoleinen tuoli jolle olin asettautunut istumaan päästi kovaäänisen narahduksen. Hienoisen epävarmuuden nakertaessa rintaani astelin lähemmäs vaaleaa poikaa joka edelleen antoi katseensa seikkailla tähtien verkostoissa. En tiedä oliko se illuusiota vai ei, mutta ilma hänen ympärillään tuntui paljon keveämmältä ja raikkaalta hengittää, ja huoneisto muutaman asteen verran valoisammalta siinä missä hän seisoi. Kumma tunne puristi rintaani, enkä saattanut erottaa tuntuiko se minusta mukavalta vai ahdistavalta.

”Varjosi on valmis”, totesin hiljaa pysähtyessäni pelottavan lähelle pientä prinssiäni. Pörröpäinen enkelihahmo kääntyi vastahakoisena minua kohti, ja tunsin äkkiä suurta kasvavaa levottomuutta kun tajusin ehkä särkeneeni hänen herkän hetkensä taivaan tähtivyön kanssa.

”Varjoni? Mutta johan minulla on sellainen”, hän sanoi minulle kuin olisin viimeinen älykääpiö maan päällä, ja taas kääntyi ikkunaa kohti. Hämäännykseni saavutti huippunsa, muttei silti saanut minua erkaantumaan kauemmas tuosta öistä magiaa hohkaavasti pojasta.

”Mutta.. sinähän sanoit että minun pitää piirtää sinulle varjo.”

”Tuossahan minulla on takanani jo yksi varjo riesana, ja siitäkin on mahdottomuus päästä eroon”, poika huokaisi ja loi äkkinäistä kylmyyttä hohkaavan katseen jalkoihinsa. Tosiaan, luonnollisesti jalkateristä saattoi erottaa lähteväksi tummanharmaan, kuunvalossa pikkuriikkisen hehkuvan varjon joka ikäänkuin pakeni yhtä olohuoneeni nurkkaan kohti kadoten lopulta olemattomiin. Hölmönä tuijotin pojan jalkoja, joihin tämä oli työntänyt vaatimattoman oloiset valkeat saapikkaat. Jalat olivat pitkät, sirot ja jäntevät, eikä niissä ollut moitteelle sijaa.

Laskin ilmeisen turhaksi käyneen piirustuslehtiöni parvekkeen vieressä olevalle pienelle pöydälle ja siirsin jälleen huomioni mystiikkaa hohkaavaan poikaan. Prinssin tukka, joka näytti kuunvalossa miltei hopeaiselta, leyhyi aavistuksen kun tuulenpuuska kulki läpi pienen syrjäisen korttelin. Tämän sivuprofiili oli samaan tapaan veistoksellinen kuin antiikin ajan patsaat, paitsi että piirteistä puuttui se karkeus jota entisajan hallitsijoilla oli olemuksessan. Pojan nenä oli edelleen aavistuksen nykerö, korkeilla poskipäillä ei näkynyt ainuttakaan ihovirhettä, ja pienen välimatkankin päästä iho näytti untuvaisen pehmeältä.

Tunsin jo polttavaa halua jatkaa puhumista tuon pojan kanssa, ihan samaan tapaan kuin kauan sitten aavikolla. Tämän olemus oli kuitenkin niin harras ja täynnä tyyneyttä, että hän muistutti enemmän pyhimystä kuin elävää olentoa. Jos nyt olisin rikkonut tilanteen kankeilla sanoillani, hän varmaankin muuttuisi kyyhkyseksi silmieni edessä ja kiroaisi minut Helvetin esikartanoon pyhäinhäväistyksen takia. Ajatus tuntui samaan aikaan niin ahdistavalta ja koomiselta, että tahtomattani pyrskäytin ilmoille kankean ja tahdittoman naurahduksen.

Kaduin kyseistä naurahdusta saman tien kun vieraani silmät kohdistuivat salaman lailla hehkuen minua kohti. Paniikin pala nousi kurkkuuni, oksetus kulki päästä varpaisiin ja jalat uhkasivat heittää minut saman tien parvekkeelle ja siitä alas varmaan kuolemaan. Jähmetyin kuitenkin vain törppönä aloilleni tietämättä olivatko pojan aikomukset suhteeni väkivaltaisia vain henkisesti vaiko myös fyysisesti. Poika otti minua kohti muutaman hillityn askeleen jotka kaikuivat autionpuoleisessa olohuoneessani, ja jäi ensimmäistä kertaa tarkastelemaan kasvojani hartaudella.

”... Mitäpä?” sain kankeasti äännähdettyä kun poika oli tuijotellut kasvojani hämärässä niin pitkän aikaa, että katseen intensiivisyys sai jo muutaman hikikarpalon kohoamaan otsalleni.

”Naura uudestaan, ole niin hyvä.” Prinssin katse porautui minuun tiukemmin. Tämän asento oli täydellisen rento, kädet hän oli työntänyt valkeiden housujensa taskuihin ja pää oli aavistuksen kallellaan. Sievien ja virheettömältä tuntuvien kasvojen ilme sai aataminomenani liikahtelemaan levottomasti, purin huulta enkä enää edes muistanut että miten olin nauranut.

”.... Unohdin.. jo miten nauroin”, naurettavan hermostuneella äänellä murahdin ja sain taas niellä ylimääräisen palan kurkustani kun Prinssin katseeseen tuli jälleen uutta syvyystasoa kun hän rypisti uhmakkaasti kulmakarvojaan.

”Naura uudestaan, ole niin hyvä”, hän toisti määräyksensä ja tällä kertaa erotin äskeistä kehotusta enemmän määrätietoisuutta. Tunne siitä, että olin menettämässä tilanteesta ja itsestäni täydellisesti hallinnan sai varoituskellot hakkaamaan päässäni. Minä tuo poika oikein piti minua, typeränä sotilaana joka automaattisesti toimi määräysten mukaan vaikka niitä jakeli keskenkasvuinen ja enkelin valepukuun sonnustautunut pojankloppi? Kohta hän varmaan pakottaisi minut kyyristymään lattialle ja kumartamaan kohti itää samalla kun hokisin loputtomana mantrana hänen nimeään. Tämä ajatus sai taas hermostuneen, hallitsemattoman naurunpyrskähdyksen karkaamaan huulteni välistä. Peitin suuni oitis kämmenselällä, ja varmaan Prinssin silmissä näytin tällöin pikkupojalta, joka on juuri lipsauttanut isälleen minne on kätkenyt kaikki varastamansa pikkukolikot tai piilottanut koiransa varastamat sanomalehdet. Poskia kuumotti.

Tämän omituisen nolostuksentunteeni keskeltä en edes huomannut vieraani eleitä. Hieroin hermostuneena kämmenselälläni levottomuudesta punaiseksi karahtaneita poskiani ja puristin harventuneet etuhiukseni nyrkin sisään. Jos asunnossani olisi ollut kello, sen tikitys olisi sillä hetkellä varmaan aiheuttanut minulle henkisen lobotomian tai aivojen halkeamisen.

”Kuule... etkö sinä osaa enää nauraa?” kirkas ääni samassa havahdutti minut ajatusteni keskeltä missä olin jo kirjoittamassa muistilistaa omista hautajaisistani.

”... ai miten niin?” kysyin ääni paksuna jaksamatta edes toivoa, että häpeäni kaikkoaisi saman tien. Painoin katseeni maata kohti kuin olisin taas ollut pieni poika jota äiti sätti kun olin unohtanut laittaa pyjamani pyykkikuiluun tai tullut koulusta kotiin huonomman todistuksen kanssa.

”Isojen ihmisten ongelma nykyään tuntuu todellakin olevan se, ettei heillä ole aikaa edes nauramiseen... tapasin kerran yhdellä suurella aavikolla yhden melkein ison ihmisen, joka kertoi minulle teistä kaikkea ihmeellistä.” Pikku prinssini sanat saivat palan taas kiipeämään kurkkuuni. Hän ei siis tunnistanut minua, vaan piti minua vain sattumalta tapaamanaan ihmisriepuna, joka oli viskattu hänen elämänsä varrelle.

”En ymmärrä miksi teidän on niin vaikea nauraa...” Tunsin samassa miten hoikka ja lämmin käsi tarttui leukaani ja yritti ilmeisesti kohottaa päätäni pystysuuntaan. Vaikka pääkoppa kirkui minua tiiviisti pitämään katseen maassa ja suu yritti aikaansaada sanoja joilla voisin nopeasti potkia pojan ulos asunnosta ja elämästäni, jokin sai minut taas kohottamaan päätäni. Olin sanaton pojan nuhteettoman olemuksen edessä.

”Olen kulkenut ympäri tätä planeettaa, ja kohdannut kamalan paljon teitä jotka ette osaa hymyillä oikein. Se on sellaista toispuoleista virnuilua ja minun mielestä myös aika usein jotenkin... mikähän se sana oli? Niin, vahingoniloa täynnä”, Prinssi vaimeasti mutisi ja rutisti lujemmin leukaani hoikkien sormiensa otteeseen.

”Nykyään on... niin paljon surkeutta elämässä että sille on yleensä vaikeaa nauraa”, köykäisellä äänellä kommentoin vaikka tiesin ettei hän enää kuunnellut. Prinssin kasvoille kiipesi syvästi tyytymätön ilme.

”Maailma on täynnä kauniita asioita joita kukaan ei huomaa! Kai edes joku muistaa miten ihanaa on herätä aamulla sateen ropistessa ikkunoita vasten... ehkä joku vielä osaa iloita siitä että syödään kesän ensimmäiset mansikat kerman kanssa.. Ja kai joku muistaa iloita siitä että on olemassa vihreitä metsiä, joita ei ole kaadettu maahan?” Pojan ääni voimistui aste asteelta, ja lopulta hänen kasvonsa hehkuivat punaisina kiihkosta ja innostuksesta. Yhtäkkiä poika ravisti kätensä irti leualtani, pökkäisi minua voimattomalla nyrkillä mahaan ja varoittamatta lysähti polvilleen. Tuijotin yllättäen voimansa menettänyttä nuorekkoa ällistyneenä, enkä kyennyt tekemään muuta kuin polvistumaan varovasti hänen vierelleen.

”Jaksaako kukaan enää hymyillä linnuille? Uskooko enää kukaan siihen että unelmista voi tulla totta ja sateenkaaren päästä löytyy kirstullinen toteutuneita haaveita...” Poika rutisti höyhenenkevyestä silkistä kudottua liiviä nyrkkeihinsä. Hänen äkillinen tunnepurkauksensa tuntui niin hauraalta ja viattomalta, etten uskaltanut sanoa poikkipuolista sanaa hänen lapsellisuuksiaan vastaan.

Pikku Prinssi vaikeni. Kuin unessa kosketin pojan valkeaa käsivartta saadakseni luotua häneen edes pienen kontaktin. Käteni tarrasi otteen hänen ranteestaan, ja saatoin tuntea pulssin verkkaisen liikehdinnän. Poika oli sulkenut silmänsä, ja haaleanvalkeat silmäripset näyttivät hämähäkinseitiltä hänen kuulaalla ihollaan. Hän ei onnekseni pyristellyt irti otteestani, vaan heijasi itseään pikkulapsen tavoin eestaas.

”Kuulehan... pikku mies”, aloitin varovaisesti silitellen edelleen hiljakseen pojan viileätä käsivartta. Saatoin hämärässä erottaa miten hänen katseensa kurottautui minua kohti. En voinut olla varma, muistiko hän edes sitä että kyseistä nimeä olin hänestä käyttänyt tavatessamme aavikolla. Halusin kokeilla onneani, testata palautuisivatko kasvoni sittenkin hänen mieleensä.

”Kerro minulle enemmän siitä miehestä aavikolla. Oliko hän sitten elämäänsä onnellinen?” Pojan mantelinmuotoisten silmien kulmiin kohosivat kevyet, tuskin huomattavat rypynalut. Hän kurottui kiikaroimaan katsettani omallaan niin läheltä, että olin taas lähellä punastua hänen häpeämättömyytensä takia. Purin kuitenkin vain tyynenä huultani vaikka sisimmissäni oisin vain halunnut kaapata pojan syleilyyni ja viskata tolkuttoman epävarmuuteni kaaressa kirjahyllyn päälle.

Ajatukseni kuitenkin katkesivat samassa kun vieraani alkoi räkättämään riemukkaasti. Otteeni hänen ranteestaan herpaantui siinä hetkessä, ja jäin toopena tuijottamaan Prinssiä joka valahti takalistolleen hihittämään ja tirskumaan vailla minkäänlaista tilannetajua. Kulmakarvani karkasivat piiloon tumman otsatukkani taakse, ja asentonikin hieman jäykistyi kun pälyilin öönä aapisen laidalla poikaa jonka nauruhermot näkyivät jääneen narikkaan.

”Mitä sinä oikein naurat?” typertyneenä kysyin lopulta kun pojan naurulla ei näyttänyt olevan loppua. Hän pyyhki jo ilonkyyneliä silmäkulmistaankin, mutta käänsi lopulta naurua ympäristöönsä säteilevät kasvot minua kohti. Katse oli niin riisuttu ja suora, että olin lähellä vetäytyä nurkkaan sitä pakoon.

”Oletko sinä jo niin vanhus ettet... muista omaa aavikkoseikkailuasi?” Prinssi viimein, pienen hiljaisuuden jälkeen sai sanottua. Pojan hymy tuntui loistavan hetken kirkkaammin kuin öinen kuutamo ja kun aivoni tajusivat mitä hän oli sanonut, vaistonvaraisesti suustani karkasi yllättynyt äännähdys. Kasvoni olivat varmaan jämähtäneet naurettavaksi still-kuvaksi kuolonkankeudesta, sillä Prinssini naurahti uudelleen ja konttasi  näppärästi minun vierelleni. Tuijotin häntä taas kuin luonnon ihmetyötä. Pikku prinssi tarttui näppärästi käsivarteeni jota lempeästi rutisti.

”..... Sinä siis...?” Tunsin oloni naurettavaksi, ja se että suu ei suostunut yhteistyöhön kanssani vain pahensi tunnetilaa. Oloni oli jälleen kuin keskenkasvuisella pojalla, joka nyt oli henkisesti kasvanut peräti teini-ikään ja nieli ensi-ihastumisen aiheuttamia paloja kurkustaan. Tosin tämä ei tuntunut enää edes ihastukselta. Tässä oli pelissä jotakin paljon oudompaa, kieroutuneempaa ja epäselkeämpää.

”Totta kai minä tunnistan sinun naamasi! Vaikka se onkin jo vähän ryppyisempi mitä silloin”, poika jälleen naurahti ja kurotti taputtamaan poskeani viileällä kämmenpohjallaan, jolle hän varmaan oli levittänyt lumesta valmistettua puuteritalkkia.

”Mikset sinä heti sitten sanonut...” mutisin ihmeissäni. Tajusin kuitenkin heti, että kysymykseni oli näennäisen turha. Poika oli varmaan vain tahtonut kiusata minua hetken verran, tutkinut rauhassa reaktioitani puheisiinsa ja salaa tarkkaillut, oliko kyseessä vielä sama mies jonka hän oli aavikolla tavannut.

Olin taas hävinnyt yhden taiston häntä vastaan.

”Oletko kaivannut minua?” Prinssi kysyi, ja hänen hienopiirteisillä kasvoillaan kukki leppeä hymy. Kuitenkin hänen katseensa pysytteli piilossa puhtoisten otsahiuksien alla, ja äänensävystä olin aistivinani pientä epävarmuutta. Tämä kaino katseen puutteen ja äänenpainojen yhdistelmä sai nolon mutta lempeän virneen nousemaan omiin suupieliini. Kiehtoutuneena siitä tarrasin kömpelösti kiinni pojan käsivarsista ja kiskaisin hänet syliini. Aivan samalla tavalla kuin kahdeksantoista vuotta sitten, mikä tosin oli hieman hankalampaa koska pojan käsivarsiin ja raajoihin oli vuosien myötä tullut kymmeniä senttejä lisää pituutta. Poika kuitenkin asettui yllättävän sopuisasti syleilyyni, ja hänen hontelot kätensä löysivät sulavasti paikan vyötäisiltäni.

”Vastaukseni lienee selvä.”

Prinssin tukka tuoksui tismalleen samalta kuin ennen – vanhoilta merituulilta, tulivuorilta ja ruusun juuriauenneilta terälehdiltä. Hautasin kasvoni maailman tuivertamaan tukkaan joka tuntui yhtä pehmeältä kuin lampaanvillasta kehrätty pyjama. Pojan hoikka, viileä vartalo haki tukea omastani ja varovasti nuorekon sormet painautuivat karheaan paitapuserooni. Hänen hengityksensä kuulosti perhosen siiveniskuilta kaulaani vasten. Käteni kietoutuivat varmoina pojan ympärille, hellän kaipauksen täyttäessä tajuntani.

Olin jo miltei vaipunut täydelliseen utopiaan jonka olivat aikaansaaneet pojan oikeanmuotoinen vartalo ja välillämme rätisevä lempeä jälleennäkemisen aiheuttama onni, kun Prinssin huulet vahingossa tai tarkoituksellisesti hipaisivat tuntoherkkää kaulaani. Aataminomenani liikahti tuskin huomattavasti, mutta tietenkään tämä ei jäänyt syleilyyni hautautuneelta pojalta näkemättä. Hänen suustaan purkaantui vaimea naurahdus, joka varmaankin olisi taas äitynyt kunnon naurunremakaksi ellen olisi tarttunut pojan leuasta kiinni ja lempeästi pakottanut katseitamme kohtaamaan. Merenvihreistä silmistä olin näkevinäni kaikki yön tähdet, jotka Prinssini oli varmaankin taivaalta varastanut.

”Ranskassa vanhat ystävät tervehtivät hieman toisella tavalla”, supatin tarkastellen tiiviisti pörröpäisen ystäväni kasvonpiirteitä. Hänen kasvoilleen kohosi kummastunut ilme, ja aavistin ettei hänellä ollut mitään aavistusta ranskalaisista traditioista. En viitsinyt kuitenkaan tarkemmin alkaa esitellä hänelle kyseisen maan tapakulttuurin aihioita, vaan puhtaasti teoriaopintoina painoin huulemme toisiaan vasten niin viattomasti kuin kykenin. Suukon oli tarkoitus olla vain pieni ja merkityksetön tervehdys, mutta jokin tuli tielleni. Prinssin huulet nimittäin maistuivat niin hämmentävän maukkaille, että jouduin hipaisemaan niitä uudemman kerran saadakseni selville mistä maku minua muistutti. Ensin maistoin aavistuksen persikkaa, mutta heti peräjälkeen tunsin mansikoiden, croissanttien ja vaniljan kummallisen sekoituksen.

Vaikka Prinssin huulten maku sai pääni pökerryksiin, tunsin aivojeni menevän aavistuksen julmemmin sekaisin kun poika nojautui yllättäen lähemmäs minua ja näykkäisi alahuuleni omien, täyteläisten huultensa väliin. Äkillinen häpeäntunne kulki lävitseni, sillä minusta tuntui aivan siltä kuin olisin suudellut juuri rippikoulusta päässyttä, maailman nuhteettominta poikaa. Tuntemuksen vahvuus yllätti minut, ja miltei paniikin valtaamana erkanin pojasta. Kasvoni hehkuivat vaaleanpunertavaa väriä, ja tilanteen yllättäksi muuttunut läheisyys tuntui pyörteinä vatsassa saakka.

Prinssini tuijotti minua näennäisen yllättyneenä, eikä näyttänyt tajuavan mistä olin mennyt hämilleni. Tuijotin nuorekkoa silmät sumeina.

”Anteeksi”, mutisin lopulta hiljaa ja annoin taas katseni valahtaa syliini, jossa pikku Prinssini edelleen istui. Poika ei kuitenkaan antanut minulle tilaisuutta tuntea sen suurempaa häpeää, vaan kohotti väkisin kasvoni itseään kohti ja mutristi täydellistä suutaan.

”Minä kyllä näin pari vuotta sitten kun täällä olin että se menee näin”, poika tokaisi ja häpeilemättä ilman minkäänlaisia kiertoteitä suikkasi kummallekin poskelleni höttöisen suukon. Tahattoman hankala naurahdus pyrskähti suupielestäni ilmoille – miten poika onnistuikaan yhdellä pienellä eleellä muuntamaan hankalilta tuntuneet kaipauksen tunteeni niin yksinkertaisiksi? En minä häntä romanttisessa tai rakastuneessa valossa tahtonut katsella, olin vain kaivannut niin kauan kaltaistani hämärää tietää kulkevaa ystävääni rinnalleni.

Ja nythän hän oli taas täällä. Ravistelin ärsyttävän epävarmuuden rippeet vielä harteiltani, ja painoin pikkumiehen tyynenä uuteen halaukseen.

”Nyt, ystäväni, olet minulle pitkän kertomuksen velkaa...”