-
Nimi: Aamuyön utu silmissäs
Kirjoittaja: LumiNalle
Beta: Ei ole
Ikäraja: vaihtelee, korkeintaan k11
Disclaimer: En omista mitään, minkä tunnistatte toiselle kuuluvaksi.
Fandom: Percy Jackson //Kupla muoksi fandomin alkutietoihin.
Muuta: Päädyin tekemään tänne tälläsen oman raapale(ja oneshot)-osaston jonne aina lisäilen omia pikku tuotoksia, sillä jostain syystä en ole ainakaan tähän mennessä saanut mitään isompaa aikaiseksi. Betaa ei ole, virheistä ilmoitelkaa ja muutenkin rakentava kritiikki on enemmän kuin toivottua. En ole kyseisestä fandomista (oikestaan mistään) paljon kirjoittanut, mutta tekemällä oppii, vai?
Ps. Jotkut hahmot voivat olla vähän oc. Sori.
~*~
S
Kuoleman maininta
Angst?
Heikko
Tyttö käveli sillalla lumen narskuen kenkien alla jokaisella askeleella. Tuuli tuiversi mustia rosoisia hiuksia ja lumihiutaleita törmäsi kalvakoille kasvoille.
Kädet mustan pusakan ympärillä kiedottuina ja pää painuneena hän asteli verkkaisesti eteenpäin.
Mustat, meikin sotkevat kyyneleet valuivat poskille ja hämärsivät näkökentän, mutta tällä kertaa sillä ei ollut väliä.
Sillä hän ei ollut tarpeeksi vahva. Hän oli heikko, heikko tärkeimmällä hetkellä.
Hänessä ei ollut tarpeeksi naista myöntämään totuutta pari vuotta sitten, sen sijaan hän liittyi Metsästäjiin.
Ja nyt, hän ei ollut tarpeeksi vahva pelastamaan nuorukaista. Rakastaan.
Sen sijaan hän katsoi kuinka kirkkaat meren väriset silmät himmenivät, kuuli viimeiset henkäisyt ja tunsi otteen kädessään löysentyvän ja kehon rentoutuvan.
Hän jatkaisi, kunnes kaatuisi taistelussa. Vasta silloin hän olisi vapaa. Etsisi nuorukaisen käsiinsä uudelleen, eikä päästäisi enää koskaan irti. Siihen asti hän surisi. Ja täyttäisi velvollisuutensa.
Kuitenkin, hän oli myös iloinen. Iloinen, että se oli hän, joka oli näki elämän hiipuvan ja hän oli se, joka oli paikalla. Ei se toinen tyttö, jonka sisarekseen mielsi. Ei Annabeth, vaan hän.
Koska hän oli heikko.
~*~
S
Romance
Kelle sydämesi kuuluu?
- Rakastatko sä mua?
- Hmm?
Tyttö huokaa kärsimättömänä ja heilauttaa kättään ilmassa.
- Rakastatko sä mua?
- Totta kai.
- Entä Thalia?
- Thalia liittyi Metsästäjiin.
- Se ei vastaa kysymykseeni.
Paljon puhuva hiljaisuus ympäröi heidät Percyn kääntäessä surullisen katseensa takaisin järvelle.
~*~
And yes, feedback please.
-
Percy Jackson -raapaleita, tykkään :D Kirjoittelehan lisää!
-
Oooh, kommentti :D I like, thank you!
Huomasin äsken, että unohin laittaa paritukset äskeisiin raapaleisiin... Noh en nyt mee sorkkimaan niitä, jokainen päätelköön parituksen itse :)
Sen pidemmittä puheitta, tässä on taas muutama raapale lisää.
~*~
S
Annabeth/Percy
Romance?
Yksin
Katseet väistävät toisiaan, harhailee puissa, järvessä, muissa. Missä vain, kunhan ei toisessa.
Valat vannottiin, hymyiltiin ja petettiin.
Joskus palavasti rakastettiin toista, mikään ei tullut tielle, ei jumalat, ei vanhemmat tai muinaiset hirviöt.
Loppujen lopuksi he itse oman loppunsa ennustivat, toteuttivat.
Uudet haaveet, vanhat unelmat, kaikki mistä pidettiin kiinni. Eri polkuja pitkin lähtevät he seuraamaan.
Yksin.
~*~
S
Luke/Thalia
Romance?
Loppuun asti uskottiin.
- Aina yhdessä?
- Aina.
Valat vannottiin.
- Mä olen täällä, sun takanas. Sua varten.
Hymyjä, naurua.
Väittivät rakastavansa toisiaan. Halusivat tehdä toisen onnelliseksi.
Kumpikin vahvoja ja ylpeitä. Liian.
He eivät pelänneet tuntematonta, hyppäsivät seikkailuun avoimin mielin. Luottaen toisen tulevan perässä.
Odottivat toisen tekevän samoin. Pitivät itsestäänselvyytenä.
Hiutaleet laskeutuvat märkään asfalttiin, kadulla kaikuu nauru ja sireenien ääni. Ääni on huoleton, tietämätön tulevasta. Itsevarma.
Loppuun asti he uskoivat toisiinsa. Vielä silloinkin, kun toinen selkänsä käänsi ja lähti.
Silloinkin kun sota riehui ja he kohtasivat jälleen. Toisilla puolilla.
Koska heillä oli menneisyys, johon takertua. Historia.
Ja kuitenkin, heillä oli rakkaus.
~*~
Palaute on rakas. Jos ei rakentavaa tai muuta keksi, niin kunhan iskette vaan puumerkkinne ;)
Nää tähän mennessä on tosiaan ollu S mutta kyllä ne siitä vissiinnii nousee :D
-
Nämähän on ihan hyviä raapaleita.
Ensimmäinen on ehdottomasti suosikkini ja kuvailet todella hienosti.
Toisessa hahmojen puhetyyli on vähän erikoinen, eli siihen kannattaa kiinnittää huomiota.
En tietenkään muista miten Percy Jacksoneissa puheenvuorot on kirjoitettu, mutta mä ja sä jotenkin kuulostavat oudoilta.
Mutta muuten oikein hienoja raapaleita joita mielelläni lukisin lisääkin :)
-
Winerie: Kiitoksii kommentista :D Puhetyylistä sen verran, että en itsekään muista millainen se niissa kirjoissa oli. Ja olen liian laiska tarkistaakseni. Mutta se oli sillä hetkellä mulle luontevinta kirjoittaa, niinpä siitä sitten tuli sellainen. :D
S (muistaakseni ikäräajan määritys sopi tälle? Saattoi olla K-11 mutta epäilen suuresti.)
Percy/(Njeh njeh, en kerrokaan vielä xD(no voi vitsi -.-'))
Yliannostus Fluffia. Teitä on sitten varoitettu. ;D
Tää onkin enemmänkin oneshot. Ja tämän takia joudun tekemään korjailuja otsikkoon -.-'. Koska tää ei oo mun mielestä tarpeeks pitkä omaan topiciin, nii tungen tän mieluummi tänne.
Mutta joo, pidemmittä puheitta:
Sydänlukko ja köynnösavain
Percy loikoili laiskasti laiturilla ja tuijotteli unisesti sinisen punertavaa taivasta. Leveä haukotus karkasi huulilta.
Lämmin loppukesän tuuli kutitteli kasvoilla ja leikki pehmeillä mustilla hiuksilla, tuudittaen nuorukaista uneen.
Kesä oli lopullaan ja pian olisi jätettävä leiri taakse ja suunnattava kohti koulun ja arjen ihmeellistä maailmaa, joten Percy aikoi nauttia viimeisistä hetkistä täysin rinnoin.
Toki hän odotti kovasti äitinsä tapaamista, mutta toivoi silti kesän jatkuvan vielä hieman kauemmin.
Tummatukka nousi istumaan järvelle päin ja vilkutti kikatteleville najadeille hymyillen huvittuneesti. Punatukkainen tyttö hyppäsi laiturille ja katsoi ujona häneen, kuitenkin erittäin huvittunut hymy huulilla leikitellen. Percy rypisti hieman kulmiaan tälle hämmentyneenä, jaksamatta kuitenkaan miettiä asiaa enempää. Najadi purskahti helisevään nauruun, samalla kun muutama muu vesineito ui lähemmäs laituria kikatellen. Percy ei tiennyt, mille he nauroivat, mutta onnellinen ja rauhallinen olo sai hänetkin hymähtämään huvittuneena.
- Nämä ovat lupauskoruja. Punatukkainen najadi hihitti ja tiputti korut Percyn kädelle. Najadi pysyi hetken hiljaa katsoen siniset silmät tuikkien nuorukaisen tutkien hämmästyksen ja ihastuksen vallassa kauniita koruja. Ohuet kullan ja hopean sekoitukset ketjut, toiseen oli pujotettu kiiltävä avain ja toiseen sydän, jonka keskellä oli lukko. Avain oli hopeinen, ja sen päälle oli muotoiltu kullalla köynnöksiä. Köynnösten välissä oli valkoisia kiiltäviä helmiä. Sydän oli valmistettu samalla periaatteella. Sydän oli kultaa ja köynnökset hopeaa ja helmiä koristeena.
- Sinä annat tämän, najadi osoitti lukkoa, sille ketä rakastat. Ja te olette aina yhdessä. Teidän kohtalonne kietoutuu yhteen, eikä mikään saa sitä rikottua. Tyttö huokaisi haaveilevasti.
Aika tyttömäistä, Percy nauroi mielessään, mutta laittoi korut taskuunsa.
- Mutta. Najadi sanoi ja katsoi nuorukaista ovelasti,
- Jos sinulla ei ole ketään, minä voin mielihyvin jakaa korun kanssasi.
Najadit nauroivat ja sukelsivat takaisin järveen Percyn jäädessä rykimään laiturille.
- Uskomatonta, hän päivitteli silmiään pyöritellen ja otti korut taskustaan ja hymyili. Ja olihan hänellä. Joku jolle antaisi korun, jos kehtaisi.
Percy havahtui laahaaviin askeleisiin.
- Täällä se laiskuri piilottelee! Kuului virnistelevä huudahdus takaa ja pian hän tunsi vahvojen käsien kietoutuvan ympärilleen. Tyytyväisenä hymisten hän nojautui tulijaa vasten karheiden huulien kutitellen hänen poskeaan.
- Pinnari, toinen kuiskasi.
Percy kääntyi katsomaan toisen terävän sinisiin silmiin ja hymyili viattomasti. Hän upotti kätensä tämän hiekan värisiin hiuksiin ja virnisti tukistaessaan leikkimielisesti.
- Ei ole minun vikani, ettet tajunnut paeta paikalta ajoissa.
- Niin vissiin, sinä et tiedäkään mitä kaikkea jouduin sen orjapiiskurin takia tekemään, toinen hymähti ja mutristi huuliaan tyytymättömänä.
Percy vain nauroi toisen kärsimyksille hyväntuulisesti.
- Luke.
- Hmm? Minä olen sitä mieltä, että olet nyt todella suuren palveluksen velkaa, Luke sanoi virnistäen ja kaatoi tummatukkaisen pojan alleen. Huulet hamusivat nälkäisesti pojan huulia, vaatien suudelmaa. Luke tunsi Percyn hymyilevän ja hymähti leppyneenä.
Vanhempi kohottautui kyynärpäittensä varaan ja tutkiskeli hyväntuulista poikaa allaan. Merenvihreät silmät välähtelivät onnellisesti laskevassa auringossa. Luke laskeutui antamaan vielä muutaman pehmeän suukon toiselle, ennen kuin kierähti selälleen tämän viereen.
He katselivat ilta-auringossa punertavaa taivasta rauhallisina. Kerrankin kummallakaan ei ollut kiire minnekään, vaan he saattoivat nauttia toistensa seurasta hiljaisuudessa, jota halkoi vain tuulen vire, laineiden liplatus sekä kauempaa tulevien leiriläisten äänet. Mutta heille se oli hiljaisuutta ja sillä hetkellä se oli kaikki mitä he tarvitsivat.
Percy nousi kyynärpäänsä varaan ja kumartui aivan toisen kasvojen ylle. Hymyillen hän katsoi toisen ilmettä, toinen kulma koholla kysyvästi ja kaikki tietävä virne kasvoillaan.
- Hölmö, hän tuhahti ja vilkaisi järvelle. Najadi hihitteli kauempana tarkkaillen heitä ja iski silmää.
Nolostuksen aiheuttama punastus kiipesi tummatukan kasvoille ja hän laski katseensa veteen. Sillä välin vanhempi oli huomannut punatukkaisen najadin ja hymisteli huvittuneena sekä tytölle, että Percylle.
Hän kietoi kätensä nuoremman lantion ympärille ja veti kiinni itseensä.
Percy vilkaisi hieman hämmentyneenä toiseen, mutta asettui makaamaan hieman kömpelösti toisen viereen. Luke ei kovin usein kaivannut läheisyyttä ja vaikka he olivat seurustelleen jo hyvän aikaa, tavallinen halailu oli harvinaista.
- Luke… Percy aloitti epävarmasti, mutta toinen keskeytti tämän heilauttamalla kättään ilmassa.
- Hys nyt, ajattelin ottaa pikku nokoset. Luke sanoi ja haukotteli näyttävästi.
Silmiään pyöritellen Percy asettui mukavaan asentoon ja sulki silmänsä. Korut olivat edelleen taskun pohjalla, mutta ehkä, hän ajatteli, joku päivä Luke saa toisen niistä.
Luke vilkaisi silmien raosta rauhallista poikaa vierellään ja hymyili.
Kyllä vain, heillä oli vielä muutama päivä kesää jäljellä. Ja he aikoivat nauttia jokaisesta niistä. Yhdessä.
~*~
Mulle tuli jotenkiin siirappinen olo tänää, ja tadaa! tämä syntyi. Ja tosiaan, paritus oli Percy/Luke <3
And oh yes, feedback is deary.
-
Lisää taas :)
Tän otsikko on ihana ja jotenkin tuo korujuttu sopii erittäin hyvin.
Täytyy myöntää, että Percy/Luke paritus oli.. no vähän odottamatonta. Oisin luullu että paritus on Percy/Annabeth tai joku muu vähän tavanomaisempi.
Mutta ei paha, ei ollenkaan.
Ja suloinenhan tämä oli tottakai. Siirappia ja fluffia tuli kyllä tosiaankin yliannostus, ja nyt varmaan vähään aikaan en pysty mitään näin imelää lukemaan ;D
Mutta mutta... hienosti olet saanut tämän kirjoitettua ja lisäähän näitä mielelläni lukisin.
Tässä tuo puhetyyli vastasi enemmän kirjoja, mikä oli hyvä. Mutta jos koet enemmän omalta kirjoittaa mä ja sä muodossa niin siitä vaan.
Itsekin huomaan, kun olen nyt aika paljon juuri sillä puhetyylillä originaaleja kirjoitellut, että on hankalampi kirjoittaa ööö... säntillisempää tekstiä.
Siis minä ja sinä muodossa.
Mutta jatkoa siis odottelen :)
-
Tykkäsin kaikista, mutta viimeinen oli kyllä paras. Ensimmäisiin teksteihin olit saanut hienosti tunnelmaa ja tuossa Sydänlukko ja köynnösavain tekstissä positiivisesti järkyttävä Percy/Luke paritus oli hieno.
Lisää vaan tällaisia. :)
-
Winerie: Kiitoksii kommentista, miä kyllä vähän arvelinkin, että tästä saa pienimuotoisen sokerimyrkytyksen ;D mutta toivottavasti toivut siitä siihen mennessä, kun laitan taas uuden raapaleen/oneshotin :D
Quintus: Hyvä kun tykkäsit ja että vielä viimeisin oli paras! :D :o kivi vierähti sydämeltäni, kiitos 8)
Aaa, onnistuinko yllättämään parituksella? Jos onnistuin niin hyvä sitten. ;D
Ja lisää tulee kyllä piakkoin taas :)
Adios siihen asti :-*
-
;D
Olinpas nopea. Häiritsen teitä taas uudella raapaleella/oneshotilla, miten vain.
;D
S
Silena
Angst, Drama
Kuolema, melkein.
Ei valinnan varaa
Meri kuohui hänen alapuolellaan tummana ja uhkaavana. Kyynel valui pitkin sileää poskea ja hiljainen nyyhkytys katosi tuulen ujellukseen.
Tuuli riepotti hänen pitkiä kastanjanruskeita hiuksiaan väkivaltaisesti, suorastaan vihaisesti. Kuin tietäen mitä hän oli tehnyt, mikä hän oli. Tahtomattaankin tyttö ei voinut olla miettimättä, rukoilematta, saavansa joskus anteeksi.
Hän oli tehnyt virheen, pahan sellaisen, antaessaan nuorukaisen vietellä hänet mukaan leikkiin. Leikkiin, josta hän ei selviäisi hengissä.
Tyttö horjahteli vaarallisesti edestakaisin, kykenemättä päätökseen. Meri hänen allaan odotti kärsimättömästi, haluten omansa. Tuuli puski, hoputtaen päätökseen.
Kiire, kiire, kiire. Päätä, päätä, päätä.
Hän puristi sammaleen vihreät silmänsä tiukasti yhteen ja vetäisi henkeä. Hänen kuvan kauniit kasvonsa kuvastivat tuskaa ja surua.
Hänen olisi hypättävä, tehtävä loppu kaikesta. Vain sillä tavoin hän voisi edes auttaa ystäviensä pelastumista.
Koska hän oli liian peloissaan irtisanoutua sopimuksesta, jonka teki Hermeksen pojan kanssa.
Ei, vaikka tiesi pettävänsä Charlien, Clarissen sekä muut ystävänsä.
- Ei sanaakaan muille, Luken ääni kuiski karheasti tuulessa. He eivät ikinä antaisi anteeksi, jos tietäisivät. Ymmärrätkö?
Päättäväisesti tyttö avasi silmänsä ja suuntasi katseensa myrskyävään kuolemaan.
Hänellä ei ollut valinnan varaa. Ei ollut muuta mahdollisuutta. Näin hän maksaisi pienen osan aiheuttamasta kärsimyksestään.
Silena kuivasi päättäväisesti kyyneleensä ja henkäisi syvään, vielä viimeisen kerran.
Kukaan ei jäisi kaipaamaan petturia.
~*~
Kirjoissa ei muistaakseni kuvailtu Silenan ulkonäköä.
Feedback, please.
-
Silenan ulkonäöstä en kyllä muista mitään, liekö mainittukaan kirjoissa mutta tunnelma oli minusta tässäkin hyvä. (Tunnelma korostui kun taustalle jäi soimaan skyrimin teema). Niin ja en kyllä mene sanomaan mutta minusta sammaleen vihreät voisi kirjoittaa yhteen (en ole varma, joten joku viisaampi voi oikaista). Loppujen lopuksi ihan sama minulle, tunnelma oli hienosti luotu joten se oli se tärkein.
~Quintus
-
Juuh, miäkää en muistanu että Silenan ulkonäöstä ois ollu puhetta, joten kuvailin hänet tuollaiseksi. Alunperin mulle tuli hyvin "tavallinen" mielikuva afroditen lapsesta, vaaleat hiukset ja siniset silmät jne. :D En kuitenkaan halunnu sitä sellaiseksi, joten muokkailin vähän mielikuvaani, ja toivottavasti muutkin saivat kauniin mielikuvan Silenasta, joka ei ollut sinisilmäinen blondi. :)
Sammaleenvihreä, oli sana, jota pähkäilin pitkään. Loppujen lopuksi en kirjoittanut yhteeen, jotta joku viisaampi voisi oikaista sitten ;D
Mutta joo, tässä on taasen uusi oneshotti. Enjoy! 8)
S
Percy/Annabeth vilahtaa taustalla
Angst, Draaaaama...
Kuolema (taas -.-')
Sankarin kohtalo
- Neuvoston päätös on… kuolema. Zeuksen ääni jyrisi Olympuksen salissa ukkosen jylistessä. Kukaan ei hiiskahtanutkaan, kaikki olivat liian järkyttyneitä.
Yleisö seisoi paikoillaan, uskaltamatta liikahtaakaan.
Percy Jackson seisoi jähmettyneenä keskipisteessä. Hän oli juuri pelastanut koko Olympuksen, jumalat ja ihmiset. Hän riskeerasi koko elämänsä ystäviensä ja perheensä vuoksi.
Oli valmis kohtaamaan Kronoksen kaksintaistelussa, tietäen minimaaliset mahdollisuutensa voittaa.
Ja näin he kiittivät häntä. Jumalat ottivat hänet pian kiinni ja aloittivat ”hätäkokouksen”. Sen sijaan, että he kaikki olisivat olleet juhlimassa maailman pelastumista, he seisoivat kuulemassa tuomiota, joka langetettaisiin sankarin ylle.
Sillä jumalat olivat liian peloissaan tämän voimista. Olkoonkin, että hän oli kylpenyt Styksissä ja hän oli Poseidonin, yhden kolmesta suuresta, lapsi. Sillä ihminen, jolla oli voima tuhota Kronos, oli liian vaarallinen myös jumalille. Ja hehän halusivat pysyä vallassa. He eivät voineet antaa yhden surkean ihmisen, kuolevaisen, riistää sitä heiltä.
Percy tuijotti lamaantunut ilme kasvoillaan suoraan Zeukseen, josta hänen katseensa lipui hiljalleen Poseidoniin ja muihin jumaliin. Poseidonin ilme oli neutraali, hän oli peittänyt kaikki tunteensa kasvoiltaan. Mutta Percy pystyi lukemaan kaiken sen minkä hän yritti piilottaa, tämän silmistä. Silmät tuikkivat surua, vihaa, katumusta ja syyllisyyttä. Nuorukainen tunsi kylmät väreet selässään. Meren jumala oli äänestänyt hänen kuolemaansa.
Hermes liikahteli nuorukaisen tuijotuksen alla hermostuneena ja vältteli katsetta. Syyllisyys painoi näkyvästi jumalan harteilla. Apollon ja Artemis näyttivät raivostuneilta ja mulkoilivat Zeukseen päin. Sillä tosin ei ollut mitään merkitystä enää, he eivät pystyisi pelastamaan meren jumalan poikaa.
Hera ja Athene näyttivät tyytyväisiltä, joskin Athenen kasvoilla oli miettivä ilme. Hän luultavasti ajatteli jo seurauksia. Kaikki puolijumalat tuskin ottaisivat kevyesti kuullessaan tuomion.
Lopulta Percyn silmät tavoittivat Haadeksen.
Manalan valtias istui rennosti kivisellä valtaistuimellaan ja tuijotti tiiviisti nuorukaista. Jumalan koko olemus tuntui olevan keskittynyt häneen.
Silmien viesti oli selvä: ”pian olet minun”
Annabeth. Percy muisti ja pyrähti nopeasti ympäri, katsoen salin perälle, missä luonnonhenget, kykloopit, satyyrit ja muut puolijumalat olivat. Nuorukaisen katse etsi blondin harmaasilmäisen tytön. Annabeth katsoi epävarmasti Percyyn.
Sano jotain, ole kiltti. Puolusta minua. Percy rukoili mielessään.
Tytön katse harhaili Percystä muihin jumaliin ja äitiinsä ja takaisin. Lopulta hän huokaisi ja painoi katseensa maahan. Olemus lyötynä. Hän oli pettänyt Percyn kaikkien muiden kanssa. Hän, jonka kuuluisi seistä hänen vierellään ja puolustaa. Merensiniset silmät omaava poika ei voinut uskoa sitä. Olipa hän tosiaan ollut sinisilmäinen, hän tuhahti mielessään.
Percyn kehon olemus muuttui koko ajan vain torjuvammaksi. Silmät tummuivat vihasta ja pettymyksestä. Hän vilkaisi vielä nopeasti muihin. Clarisse oli epätavallisen kalpea ja tuijotti mitään sanomattomasti eteensä, Grover oli järkyttynyt, muttei noussut jumalia vastaan. Chironin ilme oli pahoitteleva ja pää painui alemmas.
Ja Thalia. Thalia oli suorastaan hurjistunut. Hän huojui raivoissaan paikallaan ja mulkoili näyttävästi jumalia kohti. Hetken Percy toivoi tämän astuvan puolustamaan häntä, mutta yksi metsästäjistä, Phoebe, tarttui mustatukkaista tyttöä käsivarresta ja raahasi ulos salista.
Hitaasti tuomittu nuorukainen kääntyi vielä yhden ystävänsä puoleen, joka istui isänsä jalkojen juuressa.
Nico.
Hetken ajan he vain tuijottivat toisiinsa. He olivat jakaneet myrskyisän menneisyyden täynnä vihaa ja epätoivoa. Oliko se kaikki vielä unohdettu? Toivoiko nuorempi hänen kuolemaansa?
Nicon huulet tärisivät ja hän aukoi suutaan hetken, haluten sanoa jotain. Mitään ei kuitenkaan kuulunut.
Kasvot ilmeettöminä hän kääntyi Zeusta ja isäänsä kohti. Silmät tunteettomina hän katsoi vuoron perään keskellä istuvia jumalia, Zeusta, Poseidonia, Haadesta ja Heraa.
- Joku päivä, aivan pian, te tulette huomaamaan, kuinka suuren virheen te teette nyt. Percy sanoi ääni onttona.
- Tulee päivä, jolloin te tarvitsisitte apuani. Ja kun se päivä tulee, te olette omillanne. Se tulee olemaan jumalien loppu.
Percy sulki merensiniset silmänsä, ja hymisi hiljaa tuttua laulua rauhoittaakseen itseään. Hänen äidillään oli tapana laulaa sitä hänelle.
Kuiva hymy hiipi Percyn huulille, järkyttäen ja pelottaen jokaista huoneessa.
Ennustuksessa hänen sanottiin kuolevan. Olisipa hän vain tiennyt kuolevan oman isänsä tahdosta. Jumalien toimesta.
Ukkonen jyrisi samalla kun Zeus nousi valtaistuimeltaan salama kädessään.
Percy avasi hätkähdyttävät silmänsä ja katsoi kuolemaansa silmiin.
Eikä yksikään koskaan unohtanut sitä ilmettä joka hänellä oli.
Kukaan ei koskaan unohtanut niiden silmien loistoa, vaan ne vaanivat heidän unissaan syyttäen.
~*~
Percy Jacksonin sielu ei koskaan mennyt tuonpuoleiseen.
~*~
Tjaah... Not so happy ending. So... What did you like? Feedback, please!
-
Mitä? Ei kommentteja? Shame on You... :o
Eniweis, tässä tämmönen pieni raapale...
S
Nico ja Bianca
En osaa määritellä tälle genreä... kai tää sitte sinne draman puolelle menee...
Sisko
- Nico.
- Nico, älä pelkää.
- Shh, Nico. Ei mitään hätää.
- Nico, sisko on täällä. Sisko ei anna sinulle tapahtua mitään pahaa.
- Nico. Muista mitä sisko aina sanoi. Älä kanna kaunaa.
- Nico! Muistathan?
- Nico, tulee päivä, jolloin sinun täytyy avata silmäsi todellisuudelle.
- Nico… Sinulla on monia ystäviä, jotka rakastavat sinua. Älä työnnä heitä pois.
- Ymmärräthän?
- Nico, sisko on täällä. Aina.
Eikä Nico pelännyt enää pimeää.
~*~
Ja kyllä, Bianca puhuu itsestään kolmannessa persoonalla. Ja kyllä, kommentti on enemmän kuin toivottua, sitä palvotaan.
-
Jes, sain justiin viimeisen Percy Jacksonin käsiini ja luin sen heti ja aloin sitten ettiä ficcejä niistä. (Kirjastossa oli Jumalten sotaan puolen vuoden jonotuslista...) Joten pakkohan nämä oli tulla lukemaan. ;)
Percy ja Annabeth on aika söpöjä. Niillä oli koko sarjan ajan jotain ihme säätöä, ja sitten kun ne pääty yhteen niin kukaan ei ihmetellyt, tietenkään. :D Ei se mikään fantasiakirjallisuuden ykkösparitus tietenkään ole, mutta tällänen söpö ja arkinen canon. Percy ja Luke sen sijaan... no, sanotaanko vaikka että en oikein päässyt niihin kahteen kiinni. Kun tavallaan mun mielestä Luke kuuluu Annabethille. Samoin kun Percykin. Tietenkin jos siinä olis ollut Annabeth kolmantena niin juttu olis ollut ihan eri! ::) Mutta mutta joo, olis ehkä vähän pilannut ficin tunnelman.
- Entä Thalia?
Nimi on Thaleia, jos siis puhutaan Zeuksen tyttärestä. :) Sori, oon nipo, mutta nimet on ainoo mistä mä ikinä jaksan nipottaa oli kyse mistä fandomista tahansa. (Esim. mua ärsuttää jos Ginnyn nimi kirjoitetaan Ginerva vaikka se on Ginevra. Inhimillinen virhe, mutta raivostuttava. :D Anteeksi offi.)
Juu, mä tykkään näistä hurjasti! Jatkahan kirjoittamista, täälläkin luetaan!
-
Hee, kommentoija <3
Ite ostin kaikki Percy Jackson kirjat, kun en millään jaksanut odottaa niitten vapautumista kirjastossa. Kaikki paitsi sen... Lost Hero, mikä sen suomennos nyt on. Vaikka sen Son of Neptunuksen ostin sitte taas ite. Ne on muute ihan sikapitkiä kirjoja! :o
Ja olen samaa mieltä, että Annabeth ja Percy on söpöjä kirjoissa, ja niissä ne onkin mun "lempi pari" , mutta sitten kun on kyseessä fanfiction, inhoan sitä paritusta. Se on niin ennalta arvattava... tai jotain (ja silti kirjoitan sitä välillä itsekin xD) Yritän kirjoittaa vähän erilaisia parituksia aina, en niitä samoja, vaikka mulla onkin Percy niin vahvana suosikkina että varmaa yritän tunkea sen joka kirjoitukseen sankariksi ;D No ei vaan.
Mutta joo, nii. Tuo Thalia/Thaleia, nii koska luen enemmäkseen englanninkielisiä fanfictioneja ja kirjoja, nii näihin mun tekseihin saattaa aina välillä livahtaa niitten kirjoitusmuotoja. ;D
Joo hei, kiitos kommentista ja kritiikistä. Lue ja kommentoithan tulevaisuudessakin! <3
-
Pitkästä aikaa minäkin uskaltaudun tänne taas kommentoimaan. Lisää tekstiä on tullut juuri sopivasti ja ensivaikutelma näistä kaikista ainakin oli ihan miellyttävä.
Mutta katsotaanpa nyt yksi kerrallaan mitä pidin :)
Ei valinnan varaa kertoi hahmosta, jota en kyllä muista. Silena nimi kuulostaa etäisesti tutulta, mutta jostain syystä en saa neitokaista nyt päähäni.
Erittäin taidokasta tunnelmakuvausta joka tapauksessa. Tunteet ja sen riipaisevan tuskan, joka tässä oli, olet saanut hyvin esille.
Hän oli tehnyt virheen, pahan sellaisen, antaessaan nuorukaisen vietellä hänet mukaan leikkiin. Leikkiin, josta hän ei selviäisi hengissä.
Tuollainen lause on kyllä jotain aivan huippua. Siitähän saisi kokonaisen tarinan kirjoitettua, pelkästään tuon lauseen inspiroimana.
Kiinnitti ainakin minun huomioni ja väitänpä että oli koko raapaleen/ficletin paras kohta.
Ja se on ihan oma mokani, etten Silenaa muista. Pitää kai taas ottaa uudestaan lukuun nämä Percy Jacksonit niin palaavat sivuhenkilötkin mieleen ;D
Sankarin kohtalo oli mukavan pitkä. Vaiheeksi on kiva kyllä lukea enemmän one-shottejakin, kuin raapaleita.
Ja huh huh mitä toimintaa. Kiva huomata, että osaat kirjoittaa myös toiminnallisia ja juonellisia tekstejä.
Kuvailu on tässäkin aika hyvä. Sait hienosti pelon, epätoivon ja jännityksen pinnalle. Uskottavaa tekstiä, joka voisi melkein käydä kirjoihinkin.
Siitä pidin myös, kun Percy tavallaan aneli ystäviltään apua, jokaiselta vuorollaan. Jotain sellaista erityistä tunnelmaa siinä oli ja toki se myös toi tarinaan "täytettä".
Sisko oli myös hyvin rakennettu. Pelkän dialogin kirjoittaminen on toisaalta kunnioitettava taito, toisaalta (ainakin minulle) helppo ratkaisu.
Tosin se voi mennä todella helposti pieleen tai muuten vain jäädä pelkäksi pintaraapaisuksi, mutta onnistuit mielestäni ihan hyvin pitämään tunnelman kasassa.
Nicon toistelu koko ajan oli toisaalta hieman häiritsevää ja vuoropuhelua näiden kahden välille olisi voinut kehitellä.
Myös väliin olisi voinut kirjoittaa kuvailua ja näin, että olisi saanut tekstille pituutta.
Mutta pelkkiä pikkuvikojahan nuo ovat :D
Muuta kritiikkiä näistä on hieman hankala antaa, sillä ensinnäkin kirjojen lukemisesta on niin pitkä aika, ja toiseksi nämä ovat tunnelmaltaan ja kerronnaltaan oikein hienoja pieniä tekstejä.
Jatka ihmeessä näiden kirjoittamista, sillä minäkin tulen sitten aina välillä kommentoimaan.
Ja ja... Artemiin metsästäjistä voisit kirjoittaa jotain+ joistain ns. pahiksista.
Siinä sitten mun toiveet ;D.
Eli jatkoa vaan tulemaan!
-
Winerie: Mahtavaa, että tykkäsit :D I like that U like. Silena on Afroditen tytär btw ;) Ja uuuuuuh, sä tykkäsit Sankarin kohtalosta. Jess. Miä oon oikeesti ollut ihan kauhusta kankeena että nyt tuli vesiperä ja se on ihan mäin koivikkoa menny... huh. Nää mun nimet ei oo kovin omaperäisiä ikinä, johtuen siitä, että kirjoitan ekana raapaleen/1shotin, ja sitte yritän pähkäillä otsikkoa ;D Ihan btw vaan, vaikket mitään sanonukkaa, tuli vaan mieleen... 8)
Ja sitte tuo sisko... Niin. Sen ajatus on ikään kuin semmone, että tää Bianca puhuu Nicolle unessa. Useaan eri otteeseen. Nii sen takia pieni toisto. Anteeksi siitä. Lisäksi, jotenkin en keksinyt mitään sanottavaa Nicolle, nii hän pysyi hiljaa :D
Ps. Otan toiveesi käsittelyyn heti, kun pisimmät koulupäivät on ohi. Tällä viikolla kuitenkin ;)
S
Sally
hmm... kai tää eräänlainen fluff on? kenties?
Meren tarinoita
Lempeä meri tuuli puhalsi nuoren naisen kasvoille rauhoittavasti. Naisen tummat pitkät kiharat tanssivat tuulen mukana tämän pyörähdellessä rantahiekassa.
Aallot hyväilivät pohkeita tämän tanssahdellessa aina vain kauemmas merelle.
Ruskeat silmät suljettuina hän hyräili tuttua laulua ja hymyili onnellisena kasvot auringon lämpöä kohti käännettynä.
Nainen keskittyi kuuntelemaan meren tarinoita, joita se hiljaisella äänellään kuiski.
Huvittunut hymy kiipesi huulille puhjeten kikatukseen tummatukan mielikuvituksen lentäessä, kuunnellen.
Hän avasi tuikkivat silmänsä ja suuntasi katseensa siniselle ulapalle kaihoisasti.
Jonain päivänä hän seilaisi maailman ääriin, viettäisi päivät ja yöt merellä tutkien tuntematonta. Hän etsisi tarinoiden lähteet, kuulisi lisää ja näkisi ihmeitä.
Jossain tuolla hänen seikkailunsa odotti. Ja hän aikoi löytää ne. Omat aarteensa ja salaisuutensa.
~*~
Kommenteja palvotaan edelleen.
-
Thalia(Thaleia)
S
AU(niiku kaikki tähän mennessä), iänikuinen draama? Kai tää on ikipikkuisen angst? Tää on niin vaikeeta.
Hmm. Keskellä yötä, kuulin biisin, Stina Girsin itseasiassia. Kirje. Ja tälläne synty.
Rakkaudella, sun ystävä
Mä kirjoitan sulle taas. Mulla on sua vaan niin ikävä. Haluaisin kertoa sulle kaiken mitä on tapahtunut. Haluaisin jakaa kanssasi surut ja ilot. Mä haluan sut tänne, mun vierelle. Mutta sä et oo täällä. Niinpä mä kirjoitan sulle. Kerron kirjeissäni kaipuustani, ilostani ja surustani. Vihastani muita kohtaan, muiden onnesta ja Nicon rakkaudesta. Selitän kolmiodraamat ja erot yksityiskohtaisesti, joka ikisen likaisen yksityiskohdan, jonka tiedän. Listaan lipunkaappauksen voittajat ja häviäjät. Analysoin jokaisen heikkouden, jonka löydän toisista tiimeistä.
Tänään juoksin taas mansikkapellolla ja nauroin Dionysokselle. Aurinko paistoi, niin kuin aina Puoliveristen leirillä. Iltapäivällä kostin Stollin veljeksille heidän tekemänsä kepposen.
Tuskin ottavat mut kohteekseen vähään aikaan. Kaksintaistelin Clarissen kanssa harjoituksissa. Potkin sitä persuuksille 10-0. Hah! Siitäs sai.
Eilen yöllä en saanut unta. Ajattelin taas sua. Haluaisin kuulla sun äänes. Haluaisin soittaa sulle keskellä yötä ja kuulla sun unesta karhean äänen vastaavan. Mulle tuli ihan hillitön ikävä. Joka yö. Silloin mä kaikkein eniten ajattelen sua. Yöllä ei ole mitään pitämässä ajatuksia kiireisinä. Heti kun pimeä laskeutuu, sä oot taas mun ajatuksissa.
Hassua. Siitä on jo kauan, kun sä lähdit. Silti tuntuu ku se ois tapahtunut vasta eilen. Mä ajattelen sitä paljonkin. Vuosia on mennyt. Vuosia sitten mä aloin kirjoittamaan sulle. Ja aina mä ootan vastausta. Niinkui ennen vanhaan. Muistatko? Kun kumpikaan meistä ei saanu unta, sä kirjoitit mulle kirjeen. Ja mä vastasin.
Siitä lähtien ollaan kirjoiteltu kirjeitä toisillemme. Se oli se ”meidän juttu”. Meille se oli helpompaa. Avatua paperille, mutta samalla ystävälle.
Joskus mä edelleen ootan sun paukkaavan tosta ovesta sisälle silmät innosta loistaen. Ootan tosissani, että sä tuut ja kerrot jonkun ihan typerän idean.
Ja totta kai mä olin heti mukana.
Mutta sitte mä muistan. Sä et oo enää täällä.
Silti mä kirjoitan sulle.
Mulla on kaapissa laatikko täynnä kirjeitä, jotka mä olen kirjoittanut sulle. Toisinaan mä haluaisin heittää ne kaikki menemään. Ne vaan todistaa sitä, minkä mä pyrin unohtamaan. Sä oot poissa. Lopullisesti. Kuollut.
Percy, mulla on sua ikävä.
Rakkaudella,
sun ystävä, Thalia
~*~
Väsyttää... Kommettia kiitos. En tiiä, tää saattais olla parempi, jos en ois kirjoittanu sitä näin väsyneenä, mutta meni jo...
-
Taas on näitä tullut lisää. Pitääkin siis kommentoida :)
Ensiksi käsittelyyn siis Meren tarinoita. Tässä raapaleessa ensimmäisenä huomion kiinnitti tuo hieno tunnelma, jonka olit siihen saanut. Heti tuli mieleen se ranta auringonlaskussa ja kaikki tuo toivo ja näin, mikä tuosta meren katselusta aina tulee mieleen.
Eli sillä tavalla olit saanut hienosti tunnelman luotua. Hieman pidemmänkin tekstin tästä aiheesta olisin voinut lukea, mutta ei haittaa, tärkeintä on, että pääasiat ovat esillä.
Nainen keskittyi kuuntelemaan meren tarinoita, joita se hiljaisella äänellään kuiski.
Meri kertoo aina tarinoita niille, jotka osaavat kuunnella. Ja Sally osasi. Kaunis lause.
Jonain päivänä hän seilaisi maailman ääriin, viettäisi päivät ja yöt merellä tutkien tuntematonta.
Ihanan toiveikas kohta. Nämä kaksi lausetta olivat tämän raapaleen "huippukohdat".
Kokonaisuudessaan hieno ja kaunis raapale.
Sitten vuoroon Rakkaudella sun ystävä. Ensinnäkin kirje on hyvää vaihtelua perinteisille raapaleille. Thaleia on hyvä kertoja ja taustalla kun kuuntelee tuota Stina Girsin kappaletta, huomaa, että tunnelmakin on juuri oikeanlainen siihen.
Thaleia analysoi paljon kaikenlaista, mikä sopi hyvin tähän tekstiin.
Yöllä ei ole mitään pitämässä ajatuksia kiireisinä. Heti kun pimeä laskeutuu, sä oot taas mun ajatuksissa.
Tää on vaan niin ihana kohta. En tiedä miksi. Ehkä tavallaan voin rinnastaa tämän myös omaan elämään.
Mulla on kaapissa laatikko täynnä kirjeitä, jotka mä olen kirjoittanut sulle. Toisinaan mä haluaisin heittää ne kaikki menemään. Ne vaan todistaa sitä, minkä mä pyrin unohtamaan. Sä oot poissa.
Ja tämäkin on todella kaunis kohta.
Molemmat raapaleet siis olivat oikein hyviä ja jatkoa vaan tulemaan. Varmasti luen näitä edelleenkin.
- Winerie
-
S
Annabeth päähenkilönä, parituksena vilahtaa Percy/Clarisse.
hmm... oisko tässä pikkusen angstia, fluffia ja jonkin sortin draamaa?
En muista, kirjoitettiinko Clarissen sukunimi yhteen, vai erikseen. Kirjoitin sen siis yhteen. Paremmin tietävä valistakoon minua sitten.
~*~
Ex
Huokaisen syvään kahvikuppi kädessä ja tuijottelen ulos syyskuisen harmaaseen aamuun. Värikkäät lehdet kieppuvat tuulessa päämäärättömästi. Jollain tavalla tunnen itseni samanlaiseksi, ajelehtivaksi luontokappaleeksi, joka vaeltelee päämäärättömästi eteenpäin. Vilkaisen ikkunalaudalla nököttävää yksinäistä liljaa, jonka lehdet riippuvat elottomina alaspäin. Koko asunto on epäsiisti ja sottuinen. Toisinaan tunnen hetkellisen innostuksen puuskan ja yritän siivota. Järjestellä asioita, asunnossa ja omassa elämässäni.
Naurahdan katkerasti ja sipaisen ponnarilta karanneet vaaleat hiukset korvan taakse. Kukapa olisi uskonut, että minä, Annabeth, kaikki tietävä kontrolli-friikki, Percy Jacksonin tyttöystävä, päätyisin aikuisiällä tähän pisteeseen. Ex-tyttöystävä, ilkeä pieni ääni muistuttaa takaraivossa. Minulla on unelma työ, totta kai. Sen vuoksi olen puurtanut pitkän ajan. Raatanut kuin pieni eläin. Unohtanut kaiken muun sen vuoksi, muut projektit, ystävät, perheeni ja Percyn. Lopulta muut kyllästyivät odottamaan. Percyltä tuli tekstiviesti. Se on loppu nyt. Malcolm ja muut sisarukseni leiriltä lopettivat yhteyden oton, samoin isäni. Mutta en välittänyt silloin. Ainut jolla oli väliä, oli työni.
Nyttemmin, kun olen vihdoin saavuttanut hyvän aseman ja aikaa jää muuhunkin, huomaan, kuinka yksin olen jäänyt. Ja voin syyttää vain itseäni. Kymmenen vuotta.
Niin kauan olin uppoutunut vain työhöni.
Toissa päivänä törmäsin Percyyn kaupassa. Hän oli kasvanut komeaksi mieheksi. Hänen hiuksensa olivat hieman pitemmät, kuin ne olivat nuorempana. Kevyt sänki leuan alla sai hänet näyttämään hieman karulta. Elämää kokeneelta. Ja sitä Percy oli. Mutta silmät olivat edelleen iloiset. Ne tuikkivat elämän halua, onnea ja olivat täynnä arvoituksia. Ne silmät heijastivat edelleen meren.
Percy katsoi hämmästyneenä minua. Annabeth, sinäkö siinä? Hän kysyi hämmästyneenä, jonka jälkeen hän nauroi sydämellisesti, aika klassista tavata ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ruokakaupassa.
Percy halasi lämpimästi ja muistin jälleen kaikki ne kerrat, jolloin sain painautua tuohon turvalliseen syliin milloin vain. Muistin jokaisen suudelman ja hyväilyn. Rakastavat sanat ja lupaukset. Ja ensimmäistä kertaa tunsin syyllisyyttä. Minä jätin Percyn yksin silloin.
Mutta hän oli löytänyt jonkun toisen.
- Percy? Ääni meidän takaamme kuului kysyvänä ja hän irrotti otteensa. Percy vilkaisi virnistäen olkansa yli ja kääntyi naisen puoleen. Hän tarttui tätä kädestä ja veti lähelleen. Tutkin katseellani punaiseen villapaitaan ja mustiin kangashousuihin sonnustautunutta naista katseellani. Hän oli raa’alla tavalla kaunis. Mahonginruskeat silmät katsoivat minua päästä varpaisiin arvioivasti, hetkellisesti vihan leimahtaen, mutta kadoten yhtä nopeasti. Tuntui kuin, minun pitäisi tunnistaa nainen.
- Clarisse, muistat kai Annabethin? Percy kysyi huolettomasti ja vei toisen kätensä naisen pyöreälle vatsalle.
- Toki. Neiti-tiedän-kaiken-Annabeth-Chase. Kuinka voisin unohtaa. Clarisse virnisti omahyväisesti, painautuen kuitenkin lähemmäs Percyä omistushaluinen ja varautunut katse silmissä.
- Clarisse LaRue, hymyilin tiukasti ja astuin hieman kauemmas.
- Jackson oikeastaan.
- Vai niin, vastasin ja tunsin ilkeän piston sydämessäni. Minun kuuluisi olla rouva Jackson.
- Tosiaan kaikenlaista on ehtinyt tapahtua kymmenessä vuodessa, Percy sanoi katsellen meitä huvittuneesti.
- Entä sinä? Joko sinulla on mies, tusina lapsia ja farmari pihallasi? Clarissen ääni pilkkasi pienesti.
Pudistin jäykästi päätäni ja hymyilin kohteliaasti.
- Ei ole ollut aikaa, vastasin niin kohteliaasti kuin pystyin hampaitten kiristelyltäni.
- Se kyllä huomattiin, Areen tytär tuhahti ja kääntyi puhumaan Percylle.
- Lähdetään. Ostokset täytyy saada purettua ennen Sallyn ja Paulin tuloa ja Noel täytyy hakea Rachelin luota. Sen sanottuaan hän lähti vaappumaan suuren mahansa kanssa ulko-oville päin jättäen meidät tuijottamaan peräänsä.
- Älä välitä Clarissesta, hän on hieman ailahteleva. Johtuu kai hormoneista. Percy naurahti ja nosti ostoskassinsa maasta.
- Hän odottaa kaksosia ja se alkaa jo näkyä mielitilassakin.
- Niinkö? En huomannut mitään eroa aiemman kanssa, vastasin kuivasti ja hieman epäkohteliaasti.
Varjo vilahti Percyn kasvoilla paljastaen, ettei hän arvostanut kommenttiani hänen vaimostaan. Pian tuttu hymy, joka oli saanut hieman kohteliaamman ja virallisemman sävyn palasi huulille. Se sai minut häpeämään käytöstäni. Miehellä oli näköjään edelleen sellainen vaikutus minuun.
- Anteeksi.
- Mitäpä tuosta. Nähdään taas, hän hymähti ja kumartui antamaan puolittaisen halin, ennen kuin lähti kävelemään oville.
- Nähdään, kuiskasin hiljaa paikallani.
Ulkoa kuuluva sireenien ääni herättää minut mietteistäni. Naapurin ukko on taas kännissä uhkaillut vaimoaan, totean ulos vilkaistessani. Nousen pöydän äärestä ja vien kupin lavuaariin. Tiskaisin sitten myöhemmin, kunhan ehdin.
Laitan maidon takaisin jääkaappiin. Tuijotan hetken ovessa olevaa kuvaa, ennen kuin käännyn.
Kävelen eteiseen ja puen ulkovaatteet päälle. Edessä on jälleen yksi rutiininomainen työpäivä.
Suljen asunnon oven perässäni ja juoksen portaat alas.
~*~
Palaute ois kiva :)
ps. tietääks joku, miten voidaan linkittää joku toinen osoite silleen, että siin lukee vaikka... "hymy" sen osoitteen kohdalla. Niiku samallee ku jos laittais sen osoitteen siihe, mutta nimi eri?
-
Henkilöt: Drew ja Percy (Drew'stä on kirjoitettu Lost Hero kirjassa)
S
Draama.Friendship (onko tää ees genre finissä?)
Toivon, sinä ja minä.
Haluaisin vain kertoa, että pidän sinusta paljon. Älä silti järkyty, en odota mitään. En vastakaikua, ystävällisiä sanoja tai edes pahoitteluja järkisyihin vedoten. Ymmärrän itsekin, ettet ole mitään niistä velkaa, olenhan vain itse omien tunteideni sokaisema. Et ole koskaan antanut mitään syytä edes ajatellakaan, että voisit ehkä jopa pitääkin minusta. Silti olen itse elätellyt unelmia meistä, suunnitellut mahdotonta tulevaisuutta, haaveillut hellistä suudelmista ja kiihkeistä kosketuksista. Aivan itse olen huijannut itseäni. Hymyillyt valheilleni ja antautunut aina vain useammin niiden valtaan.
Olen pahoillani, jos paljastukseni jollain tapaa aiheuttaa sinulle mielipahaa. Olet niin ystävällinen ja lempeä ihminen, etten laisinkaan ihmettele, jos jollain tavalla onnistuisit syyttämään itseäsi. Oikeastaan, jos totta puhutaan, ihailen sinua senkin vuoksi. Tapaasi pitää huolta muista ihmisistä. Myös niistä, joita et oikeastaan tunne. Niin kuin pidit minusta huolta. En ollut mikään maailman helpoin ihminen käsiteltäväksi, kun tulin leirille ensimmäisen kerran, eikä äitini suoma lahja varsinkaan helpottanut teitä. Silti sinä siedit minua muiden kyllästyessä kylmyyteeni ja turhamaisuuteeni. Kyselit kuulumisiani ja kuinka olin sopeutunut. Nauroit kuiville kommenteilleni muista leiriläisistä ja sanoit sopeutuvani pian. Ja niin uskomatonta kuin se varmaan on, minä uskoin sinua silloin. Ja uskon edelleen. Luulen, että voisit väittää Artemiksen rakastavan sinua ja minä uskoisin sinua.
Välillä mietin aikaisempia vuosia. Aikaa, ennen taistelua Kronosta vastaan. Ennen kuin sinusta tuli virallisesti Olympoksen sankari. Minusta on mukavaa ajatella, että olit minulle sankari paljon ennen kuin muut suostuivat näkemään kykysi. Kun he väheksyivät, hylkivät ja mulkoilivat sinua, minä mietin kuinka typeriä he ovat. Muut pelkäsivät sinua voimiesi ansiosta ja siitä, mitä sinusta voisi tulla. Olisit joko mahtava liittolainen tai vaarallinen vihollinen. Kaikki, totta kai, halusivat sinut mieluummin puolelleen. Mutta oli hetkiä, jolloin he olisivat mieluusti antaneet sinun tehdä kaikki työ ja häipyvän sitten. Ja sitten he voisivat olla, kuin sinua ei koskaan ollut. Olisitko sinä vihainen? Kantaisitko kaunaa? Mietin sitäkin usein. Näytät muille vain lempeän puolesi, mitä nyt välillä kuritat Areksen lapsia. Piilotat suuren osan itsestäsi.
Joskus, kun minun on paha olla, ajattelen sinun pelkäävän meitä muita. Sen vuoksi kätket ilkeät ajatukset ja katkerat hymähdykset ystävällisen hymyn ja sympaattisen katseen taakse. Niinä aikoina mietin, miten paljon paskaa sinä oikeastaan saat niskaasi muilta. Johtajana olo on varmaan vaikeaa, voin kuvitella. Niin kauan kuin miellytät muita, johdat meidät voitosta voittoon, kaikki ovat valmiita seuraamaan sinua. He ylistävät sinua ja vannovat nimeesi. Mutta kun teet yhden virheen, he tiputtavat sinut välinpitämättömästi jalustaltasi ja tallovat alleen. Olet varmasti tietoinen siitä. Ehkä sen takia et uskalla luottaa muihin. Kävihän niin sen Haadeksen pojan kanssa. Nyt sinä varmaan rypistät kulmiasi ja hymähdät. Et luultavasti tiedä itsekään onko se myöntävä vai kieltävä hymähdys. Ei se mitään, en minäkään.
Oikeastaan, haluan vain kertoa sen, etten ole niin paha ja itsekäs ihminen kuin annan ymmärtää. Sinä varmaan jo tiedätkin sen, mutta on varmaan helpottavaa kuulla minun myöntävän se. Olet nyt poissa, joten et luultavasti tiedä, etten ole tulossa tälle leirille enää. Tyttöystäväsi ystävä Piper, joka on oikeastaan sisarpuoleni (ja niin tyylitajuton! Voitko kuvitella, Afroditen lapsi, jolla ei ole mitään käsitystä, millainen rakkauden jumalattaren lapsen kuuluisi olla?), syrjäytti minut tuvan johtajan roolista. Mutta siirrytäänpä takaisin aiheeseen. Koska en ole enää tulossa tälle leirille takaisin, voin kertoa kaiken sen, mikä on painanut mieltäni. Olen kuitenkin sen verran itsekäs, että haluan sinun tietävän, mitä olen tehnyt hyväksesi. Et luultavasti ole edes koskaan huomannut.
Et varmasti usko tätä mitä kerron nyt, en varmaan itsekään uskoisi jos olisin sinä, mutta olen itse asiassa osallistunut useampaan kuin yhteen lipunkaappaukseen vakavissani. Yleensä toimin taka-alalla ja anna sinun hoitaa sen miekalla huitomisen. Tulen yleensä sinun perässäsi ja käytän lumopuhettani. Estän väijyttäjiä, joita et huomaa, estämästä sinua saamaan lipun. Yleensä myös pelastan sinut tiskivuorolta, kun teet jotain älyttömän typerää ja söpöä. En myöskään ole koskaan sakottanut sotkuisesta mökistäsi käydessäni tarkistamassa sen siivouspäivän jälkeen. Toivottavasti et siis ole luullut tuurisi johtuvan valloittavasta charmistasi. Ehei, se on minun lumoni ansiota.
Huomaatkos, en ole niin hirveä ihminen. Ja koska olet nyt maailmanpelastus retkellä, kuten kunnon sankarin kuuluukin, lopetan tähän. Jos et ole niin kauhean järkyttynyt siitä, että pidän sinusta ja ajattelet minun olevan ihan hyvä ihminen, voisitko tehdä vielä yhden asian vuokseni? Älä huoli, se ei ole mitään kamalaa, sinun ei tarvitse muuttaa kurssiasi eikä tehdä mutkia matkaan. Ajattele minua samalla lämmöllä kuin aiemminkin. Ajattele minua ystävänä, sillä sitä minä tarvitsen. Ystävää.
Terveisin,
Drew
~*~
Kommenttia kiitos.
-
Hmmm. Tähän ei ole tullut yhtääkään kommenttia pariin viikkoon. Täytyy sanoa, että mä olen very disappointed.
Nyt hyvät ihmiset, ryhdistäytykää ja kertokaa mielipiteenne näistä, kaikenlainen asiallinen kommentti on tervetullutta. Risut ruusut ja halot. Asiallisesti. :)
Fandom: Percy Jackson //Kupla lisäsi selkeän fandommerkinnän alkutietoihin.
Henkilöt: Poseidon ja Percy
S
Angst, pienimuotoinen drama saattaapi vilahtaa.
Tää on kirjoittettu kahden biisin innoittama jo aiemmin, mutten ole viitsinyt laittaa tänne kommenttien puutteen vuoksi.
Ja koska en osaa laittaa sitä linkkiä lyhennettyvä pelkään nimeen, kirjoitan vain biisien nimet. Elikkäs, Avoin kirje ja Evanescence - My Immortal. Jos siis kiinnostaa kuunnella vaikkapa tuossa samalla lukiessa ;) Avoin kirje pohjautuu enemmänkin Poseidonin Pov:iin ja MI Percyn. Mutta Percyn Pov:in kohdalla oon kuunnellut enemmänkin itse musiikkia ku sanoja.
Mutta joo, nauttikaa ;D
Isän rakkaus
Percy
Percy istui tuulisella kalliolla kädet polvien ympärillä. Hän oli painanut kasvonsa polvia vasten merituulen riepotellessa hänen tummia hiuksiaan hellästi. Hän pystyi kuulemaan sen äänen, lohdutukset ja tarinat paremmasta. Niiden takana Percy kuuli isänsä äänen. Hän tiesi isänsä surevan hänen vuokseen. Percy tiesi, ettei Poseidon halunnut hänen tuntevan näin, ei halunnut hänen lähtevän.
Hän tiesi pettäneensä isänsä odotukset, kuten kaikkien muidenkin. He olivat odottaneet häneltä liikaa, vaatien aina vain enemmän. Kunnes mikään ei riittänyt. Muut halusivat hänestä suuren sankarin. Väsymättömän ja rohkean prinssi Uljaan, joka syöksyy vaatimattomana ja vahvana paikalle pelastamaan tilanteen pyytämättä mitään takaisin. He halusivat hänen olevan täydellinen. Vahva. Komea. Sankari. Kuolematon
Mutta hän ei ollut. Ja lopulta Percy väsyi ikuiseen yrittämiseen ja epäonnistumiseen. Ei hän ollut kovin komea tai lahjakas. Kuolematon hän ei koskaan halunnutkaan olla. Loppupeleissä hän ei ollut erityisen vahvakaan. Hän oli pelkkä pettymys muille ja hän tiesi sen itsekin.
Nieleskellen palaa kurkustaan nuorukainen nosti katseensa merelle. Se ei ollut tyyni, muttei myrskynnytkään. Se oli rauhaton.
Väsyneenä hän asettui selälleen katsellen kiinnostuneena tummia pilviä. Kuinkahan korkealle hän pitäisi lentää, ennen kuin Zeus friteeraisi hänet salamallaan?
Huokaisten hän sulki silmänsä. Hän oli vain niin väsynyt kaikkeen.
Ehkä hän joku päivä saisi lentää pois.
~*~
Poseidon
Poseidon katsoi surullisena avoimesta ikkunasta New Yorkin yöhön. Katulamppujen valot loivat tummia varjoja hänen kasvoillensa. Huolestuneet rypyt ilmestyivät kulmien väliin miehen rypistäessään kulmiaan mietteissään. Merenvihreät silmät kuvastivat menetyksen pelkoa. Poseidon nosti kämmenensä kasvojensa eteen ja puristi hitaasti nyrkkiin ja avasi jälleen. Kädellään hän oli tuonut tuhon mukanaan. Murskannut sen mistä ei pitänyt. Mutta Poseidon oli myös auttanut. Pelastanut hukkuvia ihmisiä ja antanut merituulen kuiskutella lohduttavia sanoja epätoivoisen korviin. Hän oli antanut meren rauhoittaa piinattujen sielujen mielen hetkeksi. Poseidon oli pelastanut monia ihmishenkiä.
Nyt hänellä ei kuitenkaan ollut mitään keinoa auttaa. Kerrankin hän oli voimaton. Tällä kertaa hän ei voisi pelastaa sitä, minkä halusi. Hän voisi antaa meren lohduttaa, kuiskutella lohduttavia sanoja ja lupauksia paremmasta huomisesta, mutta sillä ei olisi merkitystä.
Poseidon huokaisi raskaasti ja kääntyi katsomaan sängyllä nukkuvaa nuorinta poikaansa. Hiljaa herättämättä toista hän käveli sängyn luokse ja istui reunalle. Ahavoitunut käsi pyyhkäisi mustat hiukset pois pojan silmien edestä. Percy näytti rauhalliselta nukkuessaan. Silti Poseidon pystyi tuntemaan surun ja väsymyksen ilmassa. Hän tiesi poikansa olevan aivan lopussa.
Percy väsyi muiden odotuksiin, toiveisiin ja vaatimuksiin häntä kohtaan. Heidän vääristyneeseen sankari-kuvaansa hänestä. Hitaasti ja varmasti elämänilo katosi merensinisistä silmistä ja tilalle hiipi väsymys. Hiljalleen hän etääntyi muista, eikä päästänyt heitä enää lähelleen.
Poseidon kumartui painamaan kevyen suukon pojan otsalle. Percy mumisi unissaan ja käpertyi isäänsä vasten. Apea hymy kiipesi vanhemman huulille. Poseidon rakasti poikaansa. Hän halusi pitää hänet itsellään. Hän tiesi olevansa itsekäs, mutta niin oli Percykin omalla tavallaan.
Varovasti hän asettui makaamaan sängyn reunalle ja veti Percyn halaukseen. Poika takertui isäänsä tiukasti kiinni.
Percy oli miehelle liian tärkeä. Mutta ainut asia, jonka hän voisi poikansa hyväksi tehdä, oli olla lähellä.
~*~
No niin. Mitäs piditte? Nyt sitten niitä risuja ruusuja ja halkoja tänne päin. Tai voithan ihan vain muuten vain iskeä puumerkkisi jos ei muuta :D
-
Voi elämä, tää sai mut itkemään! Mä oon aina halunnut uskoa että sen kylmät kuoren alla Poseidon on niin paljon enemmän kun antaa ymmärtää, ja tässähän se sitten tuli. Se miten Poseidon loppujen lopuksi rakastaa poikaansa (ja olen taipuvainen uskomaan että jopa enemmän kuin muita lapsiaan ;)) mutta on aika voimaton sen itsepäisen pässin edessä. Isä ja poika on liian samanlaisia osatakseen auttaa toisiaan.
Ihana tuo Percyn ajatusmaailma! Mä oon kirjoja lukiessani miettinyt, että pojan päälle sälytetään aika jumalattomasti vastuuta, ja nuo oli ihan luonnollisia ajatuksia.
Hän tiesi pettäneensä isänsä odotukset, kuten kaikkien muidenkin. He olivat odottaneet häneltä liikaa, vaatien aina vain enemmän. Kunnes mikään ei riittänyt. Muut halusivat hänestä suuren sankarin. Väsymättömän ja rohkean prinssi Uljaan, joka syöksyy vaatimattomana ja vahvana paikalle pelastamaan tilanteen pyytämättä mitään takaisin. He halusivat hänen olevan täydellinen. Vahva. Komea. Sankari. Kuolematon
Mutta hän ei ollut. Ja lopulta Percy väsyi ikuiseen yrittämiseen ja epäonnistumiseen. Ei hän ollut kovin komea tai lahjakas. Kuolematon hän ei koskaan halunnutkaan olla. Loppupeleissä hän ei ollut erityisen vahvakaan. Hän oli pelkkä pettymys muille ja hän tiesi sen itsekin.
Paras kohta Percyn POVissa, aivan ehdottomasti.
JA LOPPU, voi ei! Poseidon on niin mun mies!! (TROOL!!!) Aivan järkyttävän ihana, kaikki se miten se katselee Percyn unta ja menee sen viereen, AWW! Sori nyt ei tuu mitään kamalan rakentavaa tähän väliin, koska Poseidon on liian ihana siihen ja AAAAAAA!!
Joo. Luin ja kommentoin. Siitä asiallisesta en sitten tiedä.
-
[off] koeviikko takana nii ehtii lukea muutakin kuin koulukirjoja :D [/off]
Ihanaa, tykkään tyylistäsi kirjoittaa. Enkä taaskaan saa aikaiseksi mitään järkevämpää kuin nimeni.
~Quintus
-
Salla: Kiitoksii kommentista. Hyvä, kun tykkäsit Poseidon/Percy ficistä. Olin vähän huolissani ennen kuin laitoin sen. Pelkäsin hieman menneeni liian OC:ks eikä ollenkaan oikealta tuntuvaksi. Itekkii oon ihan lääpälläni sekä Poseidoniin ja Percyyn. Riordan on onnistunut tekemään siitä nii ihanan hahmon :D Ja itekkii oon mielelläni sitä mieltä että Percy on suosikki lapsi :)
Quintus: Kiitos puumerkistä! ;D Toivottavasti kokeet meni hyvin.
AN: hmm. Mä tiedän, että ei oo ku ehkä pari päivää aiemmasta päivityksestä. Mutta ollaan silti reippaita ja
luetaan nääki ja kommentoidaan (<33333333)
Laitan nää sen takia nyt yhteen pötköön ku nää on basically samaa genreä ja kirjoitus asua ja ideaa jne jne jne. Nii ei tarvi postailla samankailtaisia eriksee u get it? yes? good!
Mulla meni tän viimesimmän kanssa ikuisuus tänään. Syytän rakasta kissaani joka päätti datailla kun yritin kirjoittaa sitä valmiiks. Siinä tuli muutama virhe sana ja numero ylimääräistä kisun tehdessä omi lisäyksiä sinne :D Toivottavasti sain korjattua kaikki.
Mutta joo, lukekaa, nauttikaa(jos voitte) ja antakaa palautetta! 8)
~*~
Henkilöt: Thalia ja OC Poseidonin poika.
S
Angst, tai no ei kyllä välttämättä, mutta tää ainakin yrittää olla surumielinen.
Muistot
Thalia oli sitä tyyppiä, joka eli aina hetkessä. Hän ei jäänyt muistelemaan menneitä tai kaivelemaan kaunoja. Hän eli päivän kerrallaan, rakastaen jokaista hetkeä juuri silloin.
Sen vuoksi hän ei huomannut, kuinka aika kului. Se juoksi hänen ohitseen, vieden mukanaan kaiken sen, jota hän oli joskus rakastanut.
Mutta Thalia oli kuolematon. Hän metsästi valtiattarensa vierellä uskollisena.
Ajan kanssa hän kuitenkin unohti rakkaansa.
Hiljalleen muistot hänen veljestään, Annabethista, jota piti sisarenaan, Haadeksen pojasta ja jopa Lukesta katosivat. Heidän kasvonsa hämärtyivät ja lopulta katosivat kokonaan.
Eikä hän millään kyennyt muistamaan heidän nimiään.
Mutta hän muisti Percyn. Hän muisti tämän nimen ja kasvot. Merta peilaavat silmät ja lämpimän hymyn.
Thalia muisti tämän olevan Poseidonin poika. Ja hänen ystävänsä.
Kun metsästäjät joutuivat takaisin leirille, Thalia huomasi ensimmäistä kertaa ajan kulun.
Leiri ei ollut muuttunut ollenkaan ja silti se oli täysin erilainen. Uudet puolijumalat harjoittelivat areenalla.
Dionysos ei ollut enää leirin johtaja. Hänen unohdetut ystävänsä eivät olleet enää siellä.
~*~
Toisena yönä leirillä Thalia käveli kuun valossa rantaa pitkin. Levottomat aallot värjäytyivät hopeiseksi.
Kauempana seisoi tumma hahmo tuijotellen veteen. Thalia käveli lähemmäs, askeleet nopeutuivat ja sydän pamppaili.
Zeuksen tyttären silmät laajenivat toisen kääntyessä katsomaan häntä.
Pitkä, hoikka vartalo ja ruskettunut iho. Pojalla oli mustat sotkuiset hiukset ja merenvihreät silmät, jotka tarkkailivat Thaliaa varautuneen uteliaana.
”Percy”, Thalia hengähti ja käveli lähemmäs.
Pojan silmissä vilahti hämmennys. Mutta ei, hän ei ollut Percy. Hän oli joku toinen, Thalia huomasi.
Pojan kasvoilla oli kesakoita ja huulessa pieni arpi. Ja hän oli pieni kokoisempi kuin Percy Thalian muistojen mukaan. Ja luultavasti nuorempi.
Thalia perääntyi nolona.
”Theo”, poika sanoi hymyillen varovaisesti. Percyn hymy, Thalia ajatteli ja nyökkäsi.
”Thalia.”
”Se metsästäjä likka?”
Zeuksen tytär tuhahti paheksuvasti pojan sanavalinnalle.
”Onko Percy vielä täällä?” Hän kysyi sen sijaan. Hänen oli saatava tietää.
Oliko aikaa kulunut liikaa, oliko hän liian myöhässä muistamaan?
”Percy kuka?”
”Percy Jackson tietysti”
Pojan silmät levisivät koomisesti. Tarujen nuorin sankari, Poseidonin silmäterä ja ylpeyden aihe.
Kaikkien ihailema sankari, joka sattui olemaan hänen veljensä. Noin 300 vuoden takaa.
”Percy Jackson ei ole täällä. Ei ole ollut kolmeensataan vuoteen.”
Thalia tuijotti poikaa edessään ja kääntyi sitten järvelle.
”Ahaa, ymmärrän. Olen myöhässä.”
Poika vilkaisi uteliaana häneen, muttei sanonut mitään.
Zeuksen tytär huokaisi ja hymyili apeasti. Hän ei enää näkisi Percyn luottavaa hymyä eikä silmiä, joista kuvastui elämänilo.
Sillä hän oli unohtanut.
Ja se oli hänen suurin virheensä.
~*~
Nico/*nauraa sekopäisesti* Saatte ottaa itse selvää! ;D
Tää saattaa olla jonkun mielestä alempi kuin K13 mutta jonkun mielestä ei. Joten laitan K13 kaiken varalta.
Angst, romance, fluffkin vilahtaa.
Varoitukset: Slash! Niille, jotka eivät pidä kyseisestä asiasta, teitä on varoitettu :)
Muista minut
”Nico.”
Kuiskaus kaikui tyhjyydessä.
”Nico miksi? Miksi sinä unohdit minut?”
Haadeksen poika avasi silmät hätkähtäen näkemättä mitään. Huoneessa oli lähes pimeää. Varjot kurottelivat nurkista yrittäen hätistää pienimmänkin valonpilkahduksen.
Nico vilkuili ympärilleen. Ei ketään.
Huokaisten hän lysähti makuulleen ja sulki silmänsä uudelleen.
”Enkö minä ollut muistamisen arvoinen?”
Ruskeat silmät räpsähtivät auki järkyttyneinä. Hän ei varmasti kuvitellut omiaan.
”Kuka olet?” Hän vaati tarkkaillen ympärilleen.
”Kyllähän sinun pitäisi tietää”, surullinen ääni kaikui seinistä.
Nico tunsi väreitten kulkeva pitkin selkäänsä.
”Näytä itsesi!” Hän huudahti jo hieman panikoivalla ja kimeämmällä äänellä kuin yleensä.
”Minä luotin sinuun. Rakastin sinua. Ja sinä unohdit minut. ”
”Kuka?” Nico kysyi epätoivoisesti.
Tumma hahmo astui varjoista ja käveli Haadeksen poikaa kohti.
Hahmo, teini-ikäinen poika, kiipesi sängylle ja kumartui Nicon ylle.
Kevyt hengitys kutitteli nuoremman kasvoja toisen laskeutuessa painamaan kevyen suukon tämän huulille.
Nicon hengitys salpautui hämmästyksestä. Huulet hänen omillaan tuntuivat tutuilta ja turvallisilta. Kuin vanhempi hänen yllään olisi suudellut häntä monesti aiemminkin.
Kädet hivelivät hänen kylkiään ja rintakehäänsä paidan päältä hellästi, lähes rakastaen.
”Mikset sinä muista?” Ääni oli nyt aneleva ja epätoivoinen. Mutta Nico ei voinut kuollakseenkaan muistaa, mitä oli unohtanut, kuka poika hänen päällään oli ja miksi toinen oli tullut.
”Mitä?”
”Minua.”
Nico siristeli silmiään pimeässä ja yritti nähdä miltä poika näytti.
Merenvihreät silmät välähtivät pimeässä tämän kumartuessa näykkimään nuoremman kaulaa. Kevyet puraisut ja niitä seuraavat suudelmat saivat Nicon haukkomaan henkeään ja painautuvan lähemmäs toista vartaloa. Vanhempi hymisi tyytyväisesti samalla kun lämpimät kädet livahtivat paidan alle. Nicolta pääsi hengästynyt huokaisu ja sulki silmänsä nautinnosta.
Lopulta vanhempi painoi huulensa takaisin Nicon huulille. Tällä kertaa suudelma oli syvempi ja kiihkeämpi. Siinä sekoittui kaipaus ja katkeruus.
”Ole kiltti ja muista minut,” poika kuiski.
Nico avasi sameat silmänsä tietämättä mitä ajatella. Syvällä mielessään hän tiesi, että hänen pitäisi muistaa poika.
Haadeksen poika pystyi tuntemaan pojan olleen, olevan, hänelle tärkeä. Rakas.
”Minä… Kuka sinä olet?” Hän toisti jälleen kerran epävarmasti nostaen kätensä pehmeisiin hiuksiin.
Poika päästi epätoivoisen vinkaisun ja hautasi kasvonsa Nicon kaulaa vasten. Kuuma hengitys sai Haadeksen pojan ihon kananlihalle. Nico kietoi kätensä tämän ympärille ja painoi lähemmäs. Hän tunsi huulien vaeltavan pitkin leukalinjaansa kohoten ylemmäs. Leuka, posket, nenä ja lopulta otsa saivat osansa pienistä suukoista.
”Olen Percy, sinun kumppanisi” vanhempi kuiskasi surumielisenä.
”Percy…”
”Niin, mutta nuku nyt rakkaani. Nuku ja unohda.”
Nico halusi väittää vastaan, mutta ennen kuin huomasikaan, hän lipui unen rajamaille.
Hän tunsi suukon painettavan huulilleen, ennen kuin nukahti kokonaan.
Eikä hän enää aamulla muistanut
~*~
Dodii. Sitten vaa kommenttia kehään. Seuraavaksi ajattelin pistää jotai Thaliasta ja Metsästäjistä ihan niiku In Action.. Kiinnostaisko?
-
Hmm. Meikäläinen laittaa sitte uutta tekelettä kehiin pitkästä aikaa. Tän kirjoittamisessa meni kokonaiset kolme päivää :o En oo oikein tottunu kirjoittamaan tän tyyppisiä tekstejä. No okei, tuskin minkäänlaista, joka saralla ois parannettavaa myönnän kyllä. Mutta joo.
Feedback would be nice, please ;)
Thalia + Metsästäjät
Adventure, Drama.
S
~*~
Metsästäjät
Nopeat juoksuaskeleet rahisivat hiljaa. Yö oli kietonut metsän tummaan verhoonsa ja sen hiljainen humina verhosi alleen Metsästäjien vähäiset äänet. He juoksivat määrätietoisesti sudet läähättäen innoissaan vierellään. Jouset ja nuolet olillaan.
”Tuolla!” Phoebe kuiskasi kiivaasti viitoten samalla eteenpäin oksien läpi.
Thalia nyökkäsi terävästi ja viritti jousensa muiden metsästäjien seuratessa esimerkkiä.
Ryhmä lähestyi hiljaa saalistaan, hajaantuen hieman laajemmalle alueelle. Nuolet koko ajan valmiina.
Adrenaliini kohisi Thalian veressä tämän astuessa vielä muutaman askeleen eteenpäin katse värähtämättäkään saaliista. Hitaasti hän jännitti vielä hieman jousta.
Valtava ruskea susi Fenririn laumasta kohotti kuonoaan ja nuuski ilmaa. Keltaiset silmät kiiluivat yössä vaarallisesti sen tarkkaillessa ympäristöään uhkien varalta. Se haistoi ilmassa muita susia ja ihmisen kaltaisia hajuja. Susi irvisti ja jännittyi. Keltaiset silmät vilkuillen se liikahteli levottomasti. Se pystyi haistamaan hajut ympärillään. Susi oli tarpeeksi viisas ymmärtämään vihollisen, jota hän oli paennut (ja luullut eksyttäneensä), oli piirittänyt hänet. Se kyyristyi ja perääntyi kohti jokea muristen.
Thalia nyökkäsi metsästäjilleen merkiksi ja ampui nuolensa ottaen saman tien viinistä uuden. Nuoli suhahti hiljaa muiden hopeisten suhahdusten seuratessa perässä kohti murisevaa saalista. Susi hyppäsi taaksepäin ja perääntyi nuolia kauemmas joelle päin hopeiden susien juostessa puiden takaa muristen hampaat irvessä. Uusi hopeinen nuoli parvi lensi pian sutta kohti, muutamien osuen sitä kylkeen saaden sen ulvahtamaan kivusta.
Se ärisi kiukkuisena linkuttaessaan kauemmas. Puiden takaa ilmestyi nuoria tyttöjä jouset valmiiksi jännitettyinä ja kohdennettuna suteen. Susi tiesi kyllä keitä he olivat, Artemiksen Metsästäjiä.
Vanhimman näköinen tyttö tiara otsallaan astui omahyväisesti hymyillen eteenpäin.
”Sinusta tulee mukava talja mi ladyn telttaan, rakki.” Tyttö, Thalia sanoi itsevarmasti ja ampui.
Susi hyppäsi vaarallisesti äristen sivuun ja arvioi mahdollisuutensa. Sitä piiritti muutama susi ja lauma pikkutyttöjä. Se tiesi olla aliarvioimatta ihmislapsia, osa heistä oli todellisuudessa vanhempia kuin susi itse, ja harjaantuneita metsästäjiä. Mutta susi oli suurempi ja vahvempi. Eikä se turhaan ollut elänyt muutamaa sataa vuotta itsekään.
Se perääntyi aivan joen penkalle ja irvisti paljastaen terähampaansa.
”Vain typerys aliarvioi kokeneen suden,” se virkkoi ja hyppäsi Metsästäjiä kohti.
Tytöt ampuivat hämmästyneinä kohti saalistaan, yksikään nuoli osumatta liikkuvaan suteen. Metsästäjät eivät olleet osanneet odottaa vastarintaa. He olivat jahdanneet sutta viimeisen kymmenen tunnin aikana herkeämättä ja pyrkineet väsyttämään verta vuotavan pedon näännyksiin.
Susi iski kyntensä ensimmäiseen metsästäjään armotta hypäten saman tien eteenpäin määrätietoisesti. Metsästäjien sudet hyökkäsivät muristen verenhimoinen katse silmissään ruskeaa sutta kohti. Haavoittunut peto väisti ketterällä liikkeellä ja huitaisi lähimmän metsästäjän pois edestä terävillä kynsillään. Tyttö lensi älähtäen kivusta kolmen muun metsästäjän päälle, jotka yrittivät ottaa haavoittuneen toverinsa kiinni.
Thalia päästi raivostuneen karjaisun ja hyppäsi sutta kohti puukko kädessään. Zeuksen tytär iski veitsen syvälle lapaluiden väliin saaden pedon karjaisemaan kivusta. Se nousi takajaloilleen ja ravisteli Thaliaa selästään.
Muut Metsästäjät piirittivät raivostunutta petoa kiihkeät ilmeet kasvoillaan, osa tähdäten jousipyssyllään, osa puukkojen kanssa. Hopeat sudet hyökkäsivät uudelleen ruskean suden kimppuun Thalian hypättyä pois edestä ja kaatoivat maahan. Hurjistuneina ne raatelivat kynsillään ja hampaillaan alla olevaa saalistaan.
Vanhalla sudella oli kuitenkin ylpeytensä, eikä suostunut alistumaan.
Muristen uhkaavasti verisenä ja raadeltuna se keräsi viimeiset voimavaransa ja iski hampaansa nuoremman suden kaulaan. Vihaisena se heitti ulisevan otuksen kauemmas. Nuolet iskeytyivät hänen turkkinsa läpi ja repivät jo ennestään haavoittunutta ihoa. Muutama Metsästäjä yritti iskeä veitsensä suteen, mutta raivostunut susi iski heidät takaisin.
Lopulta susi hyppäsi metsästäjien yli ja perääntyi kohti puita. Pimeä metsä nielaisi suden turvaansa jättäen metsästäjät tuijottamaan saaliinsa perään, viimeisenä mielikuvanaan vihaiset kiiluvat silmät.
Thalia huohotti paikoillaan verisenä ja haavoittuneena ja tuijotti edelleen minne susi oli kadonnut.
Zeuksen tytär ei voinut uskoa, kuinka lähellä he olivat olleen onnistumista ja silti peto oli päässyt karkuun. Hän oli selvästi aliarvioinut kohteensa.
”Thalia, Beth on haavoittunut pahasti. Meidän on pystytettävä leiri mitä pikimmiten”, Phoebe sanoi tarttuen Thaliaa samalla tiukasti olkapäästä. Mustatukkainen Metsästäjä hymähti vastaukseksi ja kääntyi muiden puoleen tutkien yhteenoton vahinkoja. Sudet olivat kerääntyneet pieneksi ryhmäksi puiden varjoon hoitamaan haavojaan. Osa Metsästäjistä oli jo ryhtynyt leirin tekoon, osa auttoi haavoittuneita ja loput kiersivät pienellä alueella partioimassa hirviöiden varalta.
Huokaisten Thalia veti sormensa mustien hiuksien läpi ja virnisti ennen kuin käveli pystyttämään leiriä yhdessä siskojensa kanssa.
Peli oli saanut jännittävän käänteen.
~*~
Feedback 8)
-
Feedback feedback. :D
Tää oli kiva, kun tässä oli vain tällainen kohtaus. Että tätä ennen oli tapahtunut jo vaikka mitä, sitten tuli tämä, ja tämäkin jäi kesken vain ja ainoastaan odottamaan jatkoaan. Täntyyliset tekstit on mun mielestä kivoja, ja harmittaa kun ne on niin kamalan harvassa. Ja yleensä ne on kuitenkin tällasia helmiä, ja sitä miettii miksei niitä oo enempää.
Joku kohta siellä kyllä tökki, mutta pakko sanoa ettää oon ihan liian väsynyt ettimään sitä uudestaan. (Miten musta tuntuu että mun kommentointi on viimeaikoina lipsunut aina vaan myöhemmäksi ja myöhemmäksi?) Voin tulla aamulla ja kattoa uudelleen, mutta todennäköisempi vaihtoehto on että totean, ettei se ollut niin iso töks että sen takia jaksais vaivautua. Helpommalla siitä näin pääsee, vai mitä? Kokemus kertoo. :D
Mutta joo, loistavaa työtä jälleen kerran, pian taas uutta, jookoskookos? (Saako toivoa? Percystä ja Annabethista olis kiva lukea!)
-
Salla: Thank u kommentistasi <3 aina saa toivoa, ja tässähän tätä sitten tulee, Percyä ja Annabethia yhdessä. Tosi hyvä, kun tykkäsit, että se alko sillee vähän niiku kesken kaiken. Mulla oli iha hirveet paineet sitä kirjoittaessa, aloitin sen joskus...varmaa puoltoista kuukautta(+ se kolme päivää, jotka käytin lopussa) ennen ku julkaisin ees eikä millään meinannu onnistua. :) Mä tiedän, että siellä joku tökkii ja varmaa pahasti, mutta en vaa osannu vaihtaa/korjata sitä mitenkää järkevästi, nii se sitten jäi sinne. :)
Muuta: Percystä ja Anskusta yhdessä on kiva kirjoittaa, mutta ite en tykkää lukea heistä :D Aika ristiriitaista mulla taas vaihteeks. No, jos te tykkäätte nii mikäpä siinä, voinhan minä kirjoitella niitä lisääkin. :) Tää raapale (kai tää nyt raapale on tai joku sinne päin) on sellane... että siihen tulee tavallaan jatkoa sitten myöhemmin. Sillee että se niiku liittyy aiheeseen, mutta sen voi ajatella täysin erillisenäkin jos haluaa. Mutta kertokaas nyt mielipiteenne ensin tästä, ja sitten katellaa sitä jatkoa jookos niin? Eli, feedback! ;D
Percy/Annabeth (voi toki ajatella pelkkänä ystävyys suhteenakin jos haluaa)
S
Drama,
Kuolema mainitaan.
~*~
Hautajaiset
Annabeth seisoi rannalla katsellen merta. Lempeä tuuli puhalsi takaa päin ja aurinko sai meren hohtamaan.
Merilinnut lauloivat epävireistä lauluaan, ja aallot kohisivat. Varpaat kipristyvät aivan vesirajassa viileän meriveden yrittäessä tavoitella häntä.
Haikea hymy karehti vaaleanpunaisilla huulilla nuoren naisen pitäessä valkoisesta leveälierisestä hatusta kiinni. Kuusi vuotta. Kuusi vuotta ja kaksi kuukautta sitten Percy oli laskettu viimeiselle matkalle isänsä valtakuntaan.
Annabeth muisti sen päivän kuin eilisen, kun suuri juhlavasti koristeltu lautta oli laskettu vesille. Apollonin lapset olivat saaneet kunnian ampua tulinuolet lautalle, jolla nuori sankari nukkui ikiunta käärittynä lakanaan Poseidonin tunnuksin.
Sinä päivänä aika tuntui pysähtyneen. Meri oli luonnottoman tyyni eikä tuuli pihahtanutkaan. Sillä jumalatkin surivat Olympoksen sankaria.
Ne olivat olleet juhlalliset kuninkaalliset hautajaiset.
Ja vaikka aikaa oli jo kulunut, monet odottivat edelleen Poseidonin pojan saapuvan ilmestyvän paviljonkiin, hymyilevän unisesti ja tervehtivän muita leiriläisiä. He odottivat Percyn olevan areenalla odottamassa oppilaitaan ja virnistävän heille ilkikurisesti. Kuitenkin kaikki tiesivät, että vaikka he kuinka odottaisivat Percy ei tulisi.
Silti he odottivat.
~*~
Feedback 8) ;D
-
Jotenkin huomaa, että Percy on mun suosikkihahmo, vai? ;D Lähes jokainen oneshot/raapale on Percystä <3 Sorry, en voi sille mitään.
Thalia/Luke ja Thalia/Percy
Pienehkö fluff ja romance
S
Koti
Menneisyydessä, kun Thalia nukahti, hän näki unia pojasta vaalean sinisillä silmillä ja hiekan värisillä hiuksilla.
Hän kuuli ilkikurisen naurun ja näki pojan huulilla huvittuneen hymyn tuulen riepotellessa vanhemman lyhyitä hiuksia.
Thalia juoksi nauraen pojan vieressä yön pimeillä kujilla pakoon drakoneja, helvetinkoiria tai kyklooppeja.
Hermeksen poika harppoi pitkiä askeleita hieman Thalian edellä ja vilkaisi Zeuksen tyttäreen silmät naurusta kiiluen.
Nyt kun Thalia nukahtaa, hän näkee unia pojasta mysteerisillä meren värisillä silmillä ja kurittomilla mustilla hiuksilla.
Hän näkee ystävällisen virneen pojankasvoilla ja silmät täynnä arvoituksellisia tunteiden pyörteitä ja kokemusta.
Thalia istuu levollisena rannalla katsellen tyynelle merelle lempeän tuulen hyväillessä kasvoja onnellinen hymy huulillaan.
Hän katselee, kuinka Percy kävelee aivan vedenrajan tuntumassa auringon valossa.
Poseidonin poika kääntyy Thaliaan hymyillen lämpimästi päin ja ojentaa kätensä kutsuvasti.
Thalia nousee hiekalta naurahtaen ja kävelee toisen luokse. Percy kumartuu antamaan Zeuksen tyttärelle suudelman silmät tuikkien.
Ja Thalia pitelee kädestä poikaa, joka ymmärtää.
Nyt Thalia uneksii kodista.
-
Kuuntelin Juha Tapion Toiset kaatuu me ei milloinkaan (http://www.youtube.com/watch?v=5vFszQ76ybg&feature=BFa&list=PL84E09960B83497AC&lf=results_main) -biisiä ja tälläne synty
Jason/Percy (Jason on Jupiterin poika, hän löytyy kirjasta Lost Hero ja toimii päähahmona.)
S
Romance? Slash
Jason PoV.
Toiset kaatuu me ei milloinkaan
Mä istun edelleen meidän vanhan puisen parisängyn reunalla. Tasan siinä kohdalla mihin sä mut jätit, perääs katsomaan.
Mutta kyllä mä ymmärrän, että sä lähdit.
Mun ois vaan pitänyt tajuta se aiemmin, kaikki ne sun sanattomat vihjees.
Me oltiin aika mahdoton pari. Ei siinä mitään, mutta tälläisissä suhteissa tuppaa vaa polttamaan näppinsä. Kun upotaan omiin haaveisiimme, me toisemme kadotetaan. Unohdetaan.
Kuitenkin musta on vähän silleen ironisella tavalla hassua, että mä jäin tällä lailla yksin.
Mutta ei me kai koskaan sitten opittu olemaan yhdessä. Ehkä me oltiin aina erillämme. Yhdessä, mutta aina yksin. Me uskottiin omiin pikku valheisiimme, joilla yritettiin paikata yhteistä yksinäisyyttämme.
Me oltiin liian vahvoja toisillemme. Meillä oli ylpeytemme, vanhempiemme maineet ja leiriläisten odotukset yllämme. Me emme voineet olla heikkoja.
Ei me osattu tukea toisiamme, emmekä luottaa hädän hetkellä. Vaikka toisin uskoteltiin.
Ja koska me oltiin niin vahvoja erikseen, me luultiin, uskottiin, että me ollaan aina. Yhdessä.
Muut unohtaa toisensa, mutta me ei milloinkaan.
Ja ehkä niin onkin, me erottiin, sä jätit mut, mutta me ei unohdeta. Ehkä me ollaankin nyt enemmän yhdessä, koska me ollaan erossa. Yksin, mutta yhdessä.
Sillä toiset kaatuu ja me ei milloinkaan.
Koska meillä on yksinäisyys ja meillä on toisemme.
~*~
Hey! Let's not forget feedback, eh? ;)
-
Olen tonttu ja kaiken lisäksi tosi huono kommentoimaan, mutta yritän ottaa itseäni niskasta kiinni, ja kommentoin siis nyt näitä viimeksi tulleita kaikkia kerralla. Anteeksi jo etukäteen.
Hautajaiset. Tarvitseeko edes mainita että Percy ja Annabeth on ihania? :D Toki niiltä jotain flulltakin vois lukea, mutta tämäkin kävi oikein hyvin. Mulle saa kirjoittaa niistä ihan koska vaan tuntuu siltä. ;) Olihan niissä hautajaisissa tietty se hautajaisiin kuuluva synkkä tunnelma ja näin, mutta silti mulle tuli jollain kierolla tavalla hyvä fiilis kun luin sitä. Ehkä se johtuu siitä kun sä toteutit mun toiveen. Ehkä. Tai en tiiä. :D
Koti. Thaleia onkin sitten vähän kinkkisempi juttu, koska oon aina ollut sitä mieltä että jos se ei olis liittynyt metsästäjiin niin se olis rakastunut johonkin jumalaan. Luultavasti Hermekseen. Ja sitten ne olis menny naimisiin siitä olis kans tehty jumala ja kaikki olis ollut silleen jeejee happyhappy joyjoy. Mutta käyhän se näinkin, vaikka edelleen pysynkin vannoutuneena Percyn ja Annabethin kannattajana. Thaleia on jollain tapaa liian itsenäinen Percylle. Annabethissa on sitä sitoutujan vikaa. :D
Ja sitten vielä tuo viimeinen. Pakko myöntää että suhtauduin siihen aika varauksella, koska no, Tyson ei oo oikein koskaan kuulunut mun lempihahmoihin ja se on esiintynyt mun mielikuvituksessa aina sellaisena vähän yksinkertaisena mutta hyväntahtoisena tomppelina. Jössikkä on varmaan paras sana kuvaamaan sitä, ja jössikkä-sanasta mulle tulee aina mieleen iso koira. Tai lihava vauva. Mä en oikein tiedä miten se pitäisi kuvailla, mutta juuri näiden mielikuvien takia en oikein osannut eläytyä viimeisimpään tarinaan kunnolla. Tosin pakko myöntää, että kuvailu siinä oli tosi kaunista ja puhekieli sopi oikein hyvin. Mutta kun Tyson.
Joo, ja sori vielä kommentoimattomuudesta ja lisäksi tästä kommentista, joka tulee liian myöhään ja on ihan paska. Yritän olla mukavampi seuraavalla kerralla. :)
-
Vautsi! ^^
Mähän yllätyin, kun täältä löytyi monipuolisesti Percy-ficcejä ;)
Osaat kuvailun taidon kiitettävästi. Vaikka teksti olisi lyhyt, on sitä ilo lukea juuri kuvailun takia, vaikka juonta ei ole välttämättä ollnkaan.
Minullekkin löytyi suosikit. Sankarin kohtalo ja Muistot, olit kyllä nerokkaasti keksinyt. Thalian ajanpysäytys oli terävä huomio, jota itse en osannut huomioida laisinkaan. Ajattelin vain että Thalia ja hänen kaverinsa ovat aina kavereita... ymmärsitkö ^^"
Ilolla odotan lisää, sillä löysin tämänkin aarreaitan vasta äskettäin! :D
-
Salla: Kiits kommentista, I like edelleen :)
Ihan ensimmäisenä on pakko sanoa, se on Jason, ei Tyson. Eli tää Zeuksen poika tästä Lost hero-kirjasta. Tosin, mun ei ois kannattanu olettaa, että muutkin on sen lukenu ja oishan se huomatus itse raapaleen/1shotin (kummin vain) alussa ollut ehkäpä paikallaan. :D Lisäänkin sen tuonne ihan pikapikaa :)
Hmm-m, Perchabeth-fani :) vai että sillälailla, ehkäpä miä sitten lisäilen niitten kirjoittamista 8)
Ite tykkään just P/T, P/N, P/L, P/A (Apollo ja Artemis, Ares, Athena), P/J, P/B ja muita sellasia :p Että sellasiakin varmasti ilmestyypi tässäkin.
Aber ja, lue ja kommentoi jatkossakin! ;D
Mansikkalimu: Ah, olin juuri kommentoimassa Sallalle,(toisin sanoen keksimässä surkeita selityksiä) , kun ruutu ilmoitti uudesta kommentista (<3 <3 <3 kommentit on kirjoittajan elämän suola) joten vastaan (selittelen) sullekin :P
Mahtavaa että pidit! oikeesti, ja jos on jotain toiveita liittyen fandomiin, ilmoittele (ja muutkin) mulle, joko tähän kommenttina tai yv:llä :) nii voit(te) olle varmoja, että jossain vaiheessa ennemin tai myöhemmin toiveenne toteutetaan (laatua en takaa ^.^')
Minä ite oon miettiny viime aikoina aika paljonkin sitä, jos oma aika pysähtyis ja muut vaan jatkaa elämäänsä. Surullista, sanon minä. Ja kyllä, taisin ymmärtää mitä tarkoitit. :)
Ja lisää tulee varmasti pian, vielä tän viikon puolella sillä meikäläinen lähtee Hollantiin seuraavaks 4 viikoks nii en pääse paljoa postailemaa :)
-
Hi guys! :)
Uutta uutta! Jee, eikä mennyt edes kuin yks kokonainen päivä tämänkin tekemisessä :P
Mulla oli jotain muutakin sanottavaa tästä shotista, mutta unohdin jo. Saatampa tulla rustaamaan sen sitten myöhemmin tänne.
Ai niin joo! Tää keskittyy tähän Olympoksen Sankarit -jatkoon (vai mikskä sitä ikinä haluaa kutsua) Joten tässä on siis näitä "uusiakin" hahmoja. En tiiä, kuinka moni näitä uuempia kirjoja on lukenu mutta eniweis... 8)
ps. mikä täs nyt oikee on, kun en keksi mitää hyviä otsikoita :'(
Paritus: Jason/Piper, Hazel/ Frank
Henkilöt: Percy, Jason, Piper, Hazel, Frank, Leo
Ikäraja: K11
Varoitukset: Kuolema, pieni väkivalta.
Genre:Pieni angst jälleen, romance, ja ja ja draama...
Ruusut haudalla sankarien
Tuuli tuiversi ja riepotteli lyhyitä vaaleita hiuksia nuoren miehen kävellessä pitkin mukulakivi katua. Zeuksen pojan katse oli luotuna maahan ja vaalean siniset silmät kuvastivat pohjatonta surua. Vuodet olivat kulkeneet Jasonin ohi hänen huomaamattaan, kun hän oli surrut rakkaansa menetystä. Ennen kuin hän tajusi, hän ei enää ollutkaan vain pahainen teini vaan aikuinen mies.
Sota Gaiaa ja jättiläisiä vastaan oli ollut vaikea, he olivat menettäneet monta ystäväänsä. Seitsemän sankaria olivat matkustaneet monen mutkan kautta Kreikkaan, jumalten synnyin sijoille, kohdatakseen pahimman vihollisensa, Äiti Maan.
He olivat taistelleet suurta armeijaa vastaan parhaansa mukaan, joutuen uhraamaan henkensä pelastaakseen maailman. Jason tiesi, että se oli oikein. Hän tiesi, että he olivat todella onnekkaita voitettuaan. Silti Jason ei voinut olla miettimättä, oliko se kaiken uhraamisen arvoista.
Seitsemästä sankarista Olympokselle oli palannut vain neljä. Kolme muuta sankaria olivat uhranneet henkensä heidän puolestaan.
Jason pysähtyi ensimmäisen haudan kohdalle. Komea harmaa hautakivi seisoi jykevästi paikoillaan. Jason huomasi, että sen ympäristö oli siistitty ja kiven juurelle oli laskettu kukkakimppuja aivan äskettäin. Hän ei ollut siis ainut, joka kävi täällä muistelemassa menneitä.
Jason laski katseensa kultaiseen kirjoitukseen, joka oli kaiverrettu kiveen.
Frank Zhang
R.I.P
1997-2012
Ystävä, rakastettu ja ennen kaikkea kunniakas sotilas.
Aivan kuten oli ennustettukin, Frank kuoli ystäviensä puolesta katsoen itse, kuinka pieni puinen tikku paloi loppuun, vieden hänen elämänsä mukanaan. Mutta Frank kuoli hymy huulillaan, Hazelin sylissä, tietäen tehneensä kaikkensa muiden hyväksi.
Jason laski huokaisten yhden mustan, yhden keltaisen ja yhden vihreän ruusun haudalle ennen kuin jatkoi matkaansa hartiat lysyssä seuraavalle haudalle.
Pian hän löysikin marmorisen hautakiven, kauniin mutta yksinkertaisen. Jason polvistui sen juurelle ja tuijotti mitään näkemättömin silmin eteensä. Tämän kiven alla nukkui merenjumalan poika.
Percy Jackson
R.I.P
1994-2012
Todellinen sankari, rakastettu ystävä ja kumppani sekä isän ylpeys
Poseidonin poika oli tehnyt päätöksen, joka maksoi hänen henkensä. Eikä Jason kyennyt edes ajattelemaan ystäväänsä tuntematta syyllisyyden tuottamaa ahdistusta. Jos hän vain olisi ollut nopeampi, tehokkaampi ja vahvempi…
Lopulta Zeuksen poika sulki kirvelevät silmänsä tiukasti kiinni, ennen kuin avasi ne taas. Hän asetti jälleen yhden mustan ruusun, yhden sinisen ja yhden syvän vaalean punaisen ennen kuin nousi. Hiljaisena hän jatkoi matkaansa viimeiselle hautakivelle.
Valkoinen, koristeltu kivi seisoi vähän matkan päässä yhtä puhtaana ja huollettuna kuin kaksi ensimmäistäkin. Tämän haudan kohdalle Jason lysähti voimattomana ja itki. Itki vuosien surun ja kyyneleet. Kaiken epätoivon ja katkeruuden kyyneleet. Jason tärisi itkusta voimattomana rakkaansa haudalla.
Piper McLean
R.I.P
1995-2012
Urhea, uskollinen kumppani ja viimeiseen asti taisteleva soturi.
Kyyneleitään pyyhkien Zeuksen poika laski haudan eteen kimpun punaisia, mustia, valkoisia ja vaalean punaisia ruusuja.
Vuoren juurella kaikui alkaneen sodan äänet, hurjat karjaisut, tukahdetut kivun huudot ja avun vaikerrukset. Jason näki ympärillään hirviöitä, jotka hyökkäsivät hänen ja hänen ystäviensä kimppuun. Ilma oli sakeana savusta ja tuli värjäsi taivaan oranssiksi. He olivat päässeet tänne asti, kunnes Gaian armeija oli onnistunut yllättämään heidät. Seitsemän puoliveristä olivat olleet matkalla vuorta ylös, tuhoamaan viimeisen vihollisen energian lähteistä, kun he huomasivat tulleensa saarretuiksi.
Leo oli heittänyt saman tien kranaatteja hirviöitä kohti, tappaen näin muutaman ja onnistui aiheuttamaan tarpeeksi sekasortoa vihollisten riveissä. Puolijumalat aloittivat vasta hyökkäyksen nopeasti, iskien lujaa ja liikkuen arvaamattomasti. He käyttivät kukin voimiaan. Percy loi myrskypyörteitä ja manipuloi vettä parhaansa mukaan, jotta se ei olisi vaikeuttanut heidän toimintaansa. Jason käytti hyväkseen tuulta ja iski aina välillä salaman kohti vihollista samalla kun Piper käytti lumopuhettaan harhauttamiseen hänen piirittäessä kohdettaan. Hazel kutsui vainajia heidän avukseen ja ampui tarkasti nuolillaan. Leo puolestaan käytti hyväkseen taitoaan käyttää tulta ja keksintöjään, joita oli matkalla kehitellyt raivatakseen joukolle tietä.
He alkoivat olla jo väsyneitä pitkän taistelun jälkeen ja hirviöitä tuli koko ajan lisää. Jason pysähtyi hetkeksi paikoilleen huohottaen ja vilkaisi ympärilleen. Hän näki Piperin hyppäävän kiveltä minotauruksen selkään hurjan sota huudon saattelemana ja iskevän tikarinsa pedon niskaan. Minotaurus päästi tuskaisen karjaisun ja ravisteli tyttöä selästään.
”Piper!” Jason huusi tytön Afroditen tyttären lentäessä kaaressa pedon selästä. Piper kieri muutaman metrin, ennen kuin pysähtyi ja ponkaisi saman tien jaloilleen tikari valmiina. Sotainen ilme kasvoillaan hän hyökkäsi haavoittuneen hirviön kimppuun.
Jasonin toisella puolella hän näki Percyn piirittävän telekhinea tuimana Anaklusmos valmiina. Yllättäen merenjumalan poika ryntäsi miekka kohti hirviötä ja hyppäsi sivuun vaivattomasti pedon yrittäessä repiä hänet torahampaillaan. percy iski miekkansa syvälle telekhinen lihaan saaden sen ulvahtamaan ennen kuin se hajosi tuhkaksi.
Percy käännähti ympäri ja katsoi suoraan Jasoniin määrätietoisesti.
”Jonkun on lähdettä eteenpäin ja tuhottava energia lähde ja asevarastot.”
Jason nyökkäsi hyväksyvästi samalla kun torjui käärmenaisen iskun sivaltaen siltä pään poikki. Percy perääntyi kohti Jasonia ja he kohtasivat seuraavat hirviöt selkä selkää vasten, turvaten toistensa selustan.
”Minä menen samalla kun te keskitätte voimanne itäisen polun suulla lymyäviin hirviöihin ja pakenette edemmäs vuorille, ymmärsitkö?” Percy kysyi huohottaen päästyään eroon kahdesta päälle käyvästä helvetinkoirasta. Jason halusi väittää vastaan, kuka Percy oli muka sanomaan mitä piti tehdä? Mutta hän tiesi, että heidän olisi päästävä pois tai he kuolisivat täällä.
”Oletko varma? Se on Gaian viimeinen energian lähde ja hän varmasti vartioi sitä tarkasti. Olisi paljon parempi jos me kaikki menisimme,” Zeuksen poika vastasi lopulta rypistäen otsaansa.
”Emme ehdi. Meillä ei ole paljon aikaa, tiedät sen. Teidän muiden on päästävä Gaian piilopaikkaan ja saatava hänet takaisin uneen. Mutta se ei onnistu jos energian lähde ei ole tuhottu.”
”Percy, ajattele nyt vähän. Me tarvitsemme sinua Gaian luona, olet yksi voimakkaimmista puoliverisistä,” Jason järkeili. Hän ei pitänyt Percyn ajatuksesta, mutta ymmärsi jo puhuessaan tappionsa. Heillä ei yksinkertaisesti ollut aikaa.
Percy vilkaisi hymyillen Jasoniin, ennen kuin sanoi: ”Heillä sinut Jason. Sinun avullasi te pärjäätte. Ja minä tulen teidän perässänne heti kun olen saanut tuhottua lähteen.” Percy vakuutti ja sivalsi nopeasti hirviön kahtia.
Poseidonin poika lähti etenemään määrätietoisesti suutaan, jonne he aiemmin olivat koko ryhmän kanssa pyrkineet. Sillä välin Jason käski loput ystävänsä lähelleen ja kertoi suunnitelman. Muut nyökkäsivät tarmokkaasti, sillä he eivät vielä huomanneet Percyn menneen aivan toiseen suuntaan.
Viisi sankaria lähti rynnäköllä kohti hirviö joukkoa, joka vartioi polkua Gaian olin paikkaan. He hyökkäsivät viimeisillä voimillaan ja sivalsivat miekoillaan Hazelin ampuessa nuolia tarkasti tappaen jokaisen jonka otti kohteekseen. Kun he saivat vihdoin tien raivattua Leo pysähtyi ja katsoi hämmentyneenä ympärilleen.
”Missä Percy on?”
Jason kirosi mielessään ennen kuin vastasi:” Percy lähti edeltä tuhoamaan viimeistä energian lähdettä.”
Aivan kuten hän oli arvellutkin, muiden kasvoille nousi kauhistunut ilme samalla kun he tunsivat koko vuoren järisevän.
”Onko hän hullu? Hän ei voi mitenkään päästä vartioinnin ohi ja vaikka pääsisi hän kuolisi heti, kun yrittäisi päästä lähelle energian lähdettä.” Hazel parkaisi.
”Ei ole muuta vaihtoehtoa, meillä ei ole aikaa,” Jason mutisi. ”Sitä paitsi Percy sanoi tulevansa perästä.”
Zeuksen poika sanoi vältellen muita katseellaan.
”Jonkun täytyy mennä hänen peräänsä!” Hazel huudahti, hän pelkäsi menettävänsä nyt myös Percyn kuten oli jo menettänyt Frankin. Hän näytti olevan valmis itse lähtemään pojan perään, mutta ei ennättänyt sanoa mitään.
”Minä menen,” Piper sanoi tyynesti ja iski takaa tulevaa telekhinea suoraan silmien väliin.
”Ei!” Jason protestoi saman tien. Piper hymyili hieman alakuloisesti ennen kuin selitti, ”Jollen minä mene, Hazel menee ja hänestä teille on paljon enemmän apua kuin minusta, onhan hän Pluton tytär.” Afroditen tytär nojautui nopeasti lähemmäs Jasonia ja suuteli tätä nopeasti.
Ennen kuin kukaan ehti sanoa vastaan Piper juoksi jo takaisin sinne mihin Percy oli kadonnut.
”Sitä paitsi, me tulemme heti takaisin kunhan olemme tuhonneet energian!” Piper huusi heille ja näytti peukaloaan virnistäen.
Muut neljä sankaria seisoivat pienen hetken typertyneinä ennen kuin havahtuivat puolustamaan. He jatkoivat nopeasti matkaansa kohti Gaian olinpaikkaa toivoen parasta.
Eivätkä he enää koskaan nähneet Percyä ja Piperiä.
Jason havahtui takaisin nykyhetkeen haukkoen henkeään ja painoi kätensä hetkeksi silmilleen. Hän otti muutaman rauhoittavan henkäyksen ennen kuin laski ne jälleen syliinsä. Varovasti hän painoi kätensä hautakiven kaiverrukseen ja tunsi sen viileyden vasten ihoaan.
”Hyvää syntymäpäivää Pipes,” Jason kuiskasi tuuleen ennen kuin nousi lähteäkseen.
”Nähdään taas ensivuonna.”
~*~
Laitan tähän muutamia ruusujen värien merkityksiä, jos teitä kiinnostaa.
Syvä vaaleanpunainen: kiitollisuus ja arvostus
Vaalea vaaleanpunainen: merkitsee sympatiaa ja ihailemista
Punainen: rakkaus
Vaaleanpunainen: viehättävyys, hellät rakkaudentunteet
Tumma vaaleanpunainen: kiitollisuus
Vaalea vaaleanpunainen: ihailu, sympatia
Valkoinen: viattomuus, puhtaus, salaisuus, ystävyys, arvossa pitäminen ja nöyryys
Keltainen: ystävyys, ilo ja hyväntuulisuus
Sininen: tarkoittaa salaperäisyyttä ja mysteeriä
Oranssi: intohimo
Viininpunainen: kauneus
Vihreä: rauhallisuus
Musta: suru, kuolema, jäähyväiset
pps. seitsemättä sankaria ei mainita nimeltä, koska sitä ei ole vielä paljastettu kirjoissa. Luultavasti se on Annabeth, mutten silti halunnut nimetä seitsemättä sen toivossa, ettei se olisikaan :D
-
Toi "Ruusut haudalla sankarien" oli, pitäiskö sanoa koskettava... eikun aivan mahtava. Tykkäsin kuvailusta ja vaikka itsellä ei ole mitään erityistä henk. koht. kosketusta hautausmaahan eikä tilanteeseen mutta silti tätä lukiessa pystyi kuvittelemaan miltä ihan oikeasti voisi tuntua, jos on menettänyt läheisen. :'(
Thanks!
~Quintus
-
Miten en oo löytäny tänne aiemmin? o: Ihania kaikki, suosikit oli Hautajaiset, Muistot ja sit ennen kaikkea Isän rakkaus joka liikutti kyyneleihin asti. Kuvailet tunteet tosi aidosti ja mä pääsen itte sinne fiilikseen sisälle, joka on ihan mahtavaa! En oikeestaa keksi mitää järkevää sanottavaa.. Toi viimesin oli kans ihana, tosi liikuttava ja en tiedä miks, mut noi Percy-on-Poseidonin-ylpeys-kohdat aina koskettaa mua jotenki <33 Awwws..
Uutta odotellessa ;)
-
Heei, kommentteja, kiitoksii <3
Hyvä, että viimeisin shotti onnistui, ainakin jollain lailla. Aikamoiset paineet oli sitäkin julkaistaessa, kun siitä ei tullut aivan sellaista, kuin alunperin suunnittelin :D
Esim. sen ruusu-jutun vetäsin täysin puskista, ihan vaan että saisin kirjoitettua jotain muutakii. Ja olihan se mielenkiintoista ettiä netistä niitten selityksiä. 8)
Hmm. Joo! Oli mulla asiaakin! Ilmoittelisin vaan, että nyt kun olen täällä Hollannissa, niin en ole päässyt päivittelemään uutta tänne. Mutta sen sijaan olen kirjoitellut vihkooni tässä viime aikoina, tänään esimerkiksi. Luonnostellut muutamia raapaleita ja shotteja :)
Mä en pidä yhtään vihkoon kirjoittamisesta, käsi väsyy ja tekstiä ei saa mahtumaan niin paljon. Tai saa, mutta ite en ainakaa jaksa kirjoittaa niin paljon :D Joten se aina jää vähän vajaaks ja sitten pitää lisäillä jälkeen päin kaikenlaista. Lisäks se, miten vaikee on hahmottaa pituutta koneen ruudulla ja paperilla, ottaa mua päähän :P
Mutta miä jäin taas höpöttelemään jotain ihan muuta, kuin piti. Eli siis! HUOMIO KAIKKI! En ole Suomessa vielä pariin viikkoon, enkä pääse lisäämään uusia tekstejä, mutta sehän ei tarkoita ettenkö niitä kirjoittelisi. Joten (olen sanonut tän aiemminkii, mutta sanonpaha uuellee) nyt sitte voisitte mielellään laittaa toivomuksia kehiin :D Kertokaa mitä haluatte lukea, mitä genreä ja mistä hahmoista, onko shotit vai raapaleet mieleen? ;) Ihan vaan sen vuoksi kyselen, että sitte tulee kirjoitettua jotain, mitä halutaan myös lukea. Tai jotain? :P
Mutta ei mulla nyt muuta.
Adios,
kirjoitellaan kun luetaan, ok?
- LumiNalle
Ps. Hyvää kuningattaren päivää sinne Suomeenki! ;)
-
Hahaa, kadut vielä että halusit toivomuksia :D No ei nyt sentää
Mutta mä toivoisin Percabethia kaikissa mahdollisissa muodoissa ja jotakin ehkä parituksella Thaleia/Luke taikka sitten Silena/Beckendorf. Mua harmittaa nimittäin, että Silenasta ja Beckendorfista kerrottiin kirjoissa niin vähän. Ja Thaleialla ja Lukella on selkeesti joskus ollu jtn romanssinpoikasta ;)
Siinäpä se
-
Terve vaan, olen tälläinen epäaktiivinen kommentoija koska en vaan osaa mutta olen siis ficcejäsi lukenut ja voin sanoa että kirjoitat hyvin ja mielenkiintoisesti ja pidän tyylistäsi :D Mutta koska Thuke (eli siis Thalia/Luke) on ehdottomasti yks mun lempiparituksista ja siitä kirjoitetaan ihan liian vähän niin kai sitä pitää suu avata. Tykkään yleensä raapaleista ja sellasista keskikokoisista ficeistä ja angst on mun suosikkigenreni mutta ei siis haittaa vaikka olisi mitä mutta Thukea olisi kiva saada luettavaksi :)
Silena/Luke ja femme kiinnostavat myös, femmestä Silena/Clarisse erityisesti, dunno jos on liian harvinaista mutta siis tuo Thukehan on etusijalla! ;D
-
Oh, jos kerran toiveita saa esittää niin täältä pesee: PERCY/ANNABETH -SÖPÖILYÄ ja sitten kans Silenaa ja Beckendorfia saa olla. ;) Kaksi ehdottomasti söpöintä paria ikinä. Ja Groverista ja Juniperista olis myös kiva lukea. Kiitos. :D
-
Oho oho ;D
Tähän on tullut yllättävän paljon toivomuksia, nice!
Ja kyllä, olen pahoillani, tämä ei ole päivitys tarinoihin, vieläkään.
Mutta ajattelin tulla ilmoittamaan, että miulla on monia raapaleita/oneshotteja ja muita oottamassa vain suomeen palaamista, joten voitte olla varmoja, että jo ensi sunnuntaina saatte luultavasti uutta luettavaa.
Ja ah, niin ihania toivomuksia! Oikeesti, miks en ees oo aiemmi aatellukkaa Grover/Juniperia? Se on niin ihana paritus :D Ja miä muka kirjoittelen vähemmän tavanomaisia parituksia? Ja katinkontit sanon minä nyt.
Tänään olen ollut oudon tuottoisa, olen nimittäin kirjoittanut paperille luonnostelman jo erääseen toiseenkin keskenerääseen tarinaani ((I Deserve) Better Than You), joka saa siis piakkoin jatkoa myös ;) Lisäksi minulta ilmestyy luultavasti myös kokonaan uusi 1shot, aivan omaan topiciin, jos saan siihe kotona viela hieman lisää pituutta, otherwise lisään sen tänne. 8)
Hmm-m. Pitikiöhän miun vielä jotain muuta kertoa?
Ei kai, kunhan tulin mainostamaan tulevaa 8) :-[ xD
Oh, aivan! Lisää toivomuksia saatte toki kertoa, olen asettanut pyhäksi tavoitteekseni kirjoittaa ainakin vähintään yksi tarina kuhunkin toiveeseen liittyen ;)
Bye,
LumiNalle
-
Hi guys! Finally!
Tätä on ootettu (toivottavasti ::))! :D Nimittäin oikeaa päivitystä!
Mulle meinas tulla kiire tän puhtaaks kirjoittamisen kanssa, ku tulin kotiin vasta neljältä aamulla. Meni sitte nukkuessa tuo aamu ja sen jälkeen kun sain perseeni rahdattua ylös sängystä, olikii kaikenlaista muuta tekemistä, laukkujen purkamista jne. :D Ja pitihän sitä kavereita käydä moikkaamassa ja tuliaiset viemässä. Ja okei. Tuli se suomi-usa pelikii siinä samassa katottua kaverin kaa. Oli kyllä aika väriskästä tuo kielen käyttö hänellä xD " Nyt lauo saatana!" "Tee se vitun maali idiootti!" " Vittu mitä paskaa! Eihän noi osaa pelata!" ;)
Ja sitten vaan muuten vaan olin liian laiska aloittaakseni puhtaaksi kirjoittamisen ajoissa, kun pääsin kotiin :D Mutta pakkohan tää yks nyt ainakii oli kirjoittaa, kun nii taisin mennä lupaamaa että tänä sunnuntaina sitten... ;D
Eniweis, lissää tulloopi sitten luultavasti aika rivakkaan tahtiin, kunhan töiltäni ehdin kirjoittamaan.
~*~
Annabeth/Percy/Thalia
Angst, Romance
S
Varoitukset: pikkuinen väkivalta, kuolema
Fandom: Percy Jackson
Katkeran kyyneleet
Viileät pisarat piiskasivat raivokkaalla voimallaan vaalean tytön heikkoa olemusta. Athenen tytär seisoi keskellä likaista katua tuulen riepotellessa roskia ja kuivuneita lehtiä. Katulamppujen kellertävä valo loi varjoja talojen seinustoille ja jätti syrjäkujat karun pimeiksi.
Katkerat kyyneleet valuivat pitkin vaaleita poskia. Annabeth pystyi tuntemaan sateessa Zeuksen puhtaan menetyksen surun, kun taas hänen omat kyyneleensä olivat sekoitus katkeruutta, vihaa ja surua.
Tytön rinnassa painoi ahdistus ja hengitys oli katkonaista. Harmaat silmät olivat sameana tunteiden pyörteestä, joka vallitsi hänen sisällään.
Hän oli luottanut sokeasti ja tullut petetyksi. Thalian piti olla hänen sydänystävänsä, se joka olisi aina hänen tukenaan ja johon hän voisi luottaa muiden jätettyä hänet.
Mutta Zeuksen tytär oli pettänyt hänet ja vienyt samalla kaiken mukanaan.
Percy. Poseidonin poika, jonka heikoin kohta kuuluisi olla uskollisuus. Paskat.
Yhdessä taivaan jumalan tyttären kanssa he olivat pettäneet Annabethin. Rakastuneet toisiinsa.
Annabeth sulki silmänsä kyynelten valuessa entistä vuolaammin:
”Percy, ketä rakastat?” Athenen tytär kysyi pimenevänä iltana heidän istuessa rannalla. Poseidonin poika hätkähti hieman ja vilkaisi nopeasti tyttöön vieressään.
Percy avasi suunsa vastatakseen, mutta ääntä ei kuulunut. Poseidonin poika puri huultaan ja katsoi muualle hetkeksi ennen kuin kääntyi jälleen Annabethin puoleen.
”Sinua tietysti, hupsu.” Poika sanoi ja suukotti tytön nenää nopeasti hymyillen. Väkinäisesti.
Silloin Annabeth oli vain ajatellut, uskotellut, itsekseen, että Percyn oli vaikea puhua rakkaudesta.
Että se sai hänen olonsa vaivaantuneeksi ja epämukavaksi, kuten se yleensä pojat saa.
Annabeth kulki pitkin areenaa tylsistynyt ilme kasavoillaan. Hän oli etsinyt poikaystäväänsä ja parasta ystäväänsä, joka oli lähtenyt Metsästäjistä, jo pidemmän aikaa, mutta molemmat tuntuivat kadonneen kuin tuhka tuuleen.
Kääntyessään jälleen yhden kulman takaa, hän kuuli tuttua naurua. Kulmiaan rypistäen hän lähti kulkemaan ääntä kohti.
Ja sieltä, asevaraston takaa hän löysi sekä poikaystävänsä, että Thalian, lojuen maassa hekottaen kasvot punaisina ja vedet silmissä kuin viimeistä päivää. Ja aivan liian lähekkäin. Percy makasi selällään kasvot punoittaen, vaatteet likaisina ja raajat levällään. Thalia puoliksi istui ja puoliksi makasi pojan päällä, hiukset sekaisin ja täynnä lehtiä ja risuja sekä hengittäen katkonaisesti naurun vuoksi.
Thalian sormet hivelivät alitajuisesti Percyn rintaa samalla kun Percy itse oli nostanut toisen kätensä Zeuksen tyttären alaselälle.
Ja he näyttivät onnellisilta. Aivan liian onnellisilta.
Annabethin epäilykset olivat heränneet todistaessaan näkyä edessään, mutta hän oli päättäväisesti jättänyt ne huomioimatta, sillä eiväthän he yksinkertaisesti voineet pettää häntä. Rakastua toisiinsa. Sillä hän ja Percy olivat täydellinen pari ja onnellisia ja Percy oli… No, Percy. Thalia taas, taivaan jumalan tytär oli ehkä hieman raju, piittaamatonkin joskus ja ehkä hieman jopa vallanhaluinen, oli hän silti Annabethin paras ystävä. Ja Thalia rakasti Annabethia kuin siskoa. Joten myöskään Thalia ei voinut.
Pommien ujellus viilsi korvia ja ilma oli sakeana savusta. Annabeth etsi katseellaan hätääntyneenä Poseidonin poikaa. Harmaat silmät analysoivat sotatantereen nopeasti lävitse huomaten vain ruumiita, murtuneita taloja, haavoittuneita ja sotivia puolijumalia.
Lopulta hän näki tutun hiuspehkon alempana raunioilla. Percy miekkaili voimalla vihollista vastaan.
Ilme päättäväisenä ja keskittyneenä hän eteni hitaasti, mutta varmasti. Annabeth näki silmäkulmastaan välähdyksen ja huomasi hieman kauempana Percystä tumman miehen tähtäävän aseellaan kohti tietämätöntä meren jumalan poikaa. Athenen tyttären silmät levisivät kauhusta ja hän avasi suunsa varoittaakseen poikaa. Mutta ennen kuin hän ehti äännähtääkään, kuului laukaus.
”Percy! Ei!” Sanat eivät tulleet Annabethin suusta, eikä maassa kuoleman kielissä maannut Percy vaan Thalia.
Annabeth heitti tikarinsa ampujaa kohti vihaisena ystävänsä kohtalosta. Mies kuoli lähes välittömästi.
Kääntyessään jälleen ystäviensä puoleen Annabeth koki uuden järkytyksen.
Poseidonin poika oli polvistunut verta vuotavan tytön viereen, posket kyyneleissä. Annabeth näki pojan huulien liikkuvan, tämän sanovan jotain ja Thalian vastaavan. Hymyilevän. Näyttävän onnelliselta.
Thalia kietoo kätensä Percyn niskan ympäri ja vetää tämän lähemmäs itseään. Percy kumartuu ja painaa huulensa vasten Thalian huulia.
Suudelma ei ole pitkä, mutta Annabethille se kesti ikuisuuden.
Zeuksen tytär hymyilee väsyneesti ja silittää pojan poskea ennen kuin käsi tippuu maahan velttona ja voimattomana. Silmät tuijottavat lasittuneina eteenpäin näkemättä mitään. Kuolleina.
Percy painaa kasvonsa vasten Thalian hiuksia ja itkee ja huutaa.
Mutta Annabeth ei välitä. Ei välitä enää mistään. Kylmä tunne valui hitaasti rinnasta kohti muuta kehoa lamaannuttaen hänet paikoilleen. Tuijottamaan näkyä edessään. Petosta.
He olivat voittaneet sodan. Nipin napin, mutta voittaneet kuitenkin. Monta kunniakasta puolijumalaa oli menettänyt henkensä ja monia selviytyneitä jäi kaipaamaan menetettyjä. Monille jäi arpia, haavoja, jotka eivät koskaan paranisi.
Sodan loputtua Percy ei tullut takaisin. Ainut kerta, kun Annabeth näki pojan, oli kaatuneiden muistotilaisuudessa, Olympoksella. Percy seisoi isänsä vieressä ja tuijotti tulta silmät itkusta punaisina. Hän ei pitänyt puhetta sinä iltana, vaikka monet odottivat pojan niin tekevän.
Percy lähti isänsä mukaan Olympokselta, katsomatta kertaakaan taakseen. Katsomatta Annabethiin.
Ja Annabeth jäi yksin.
~*~
Öitä. Kommentoikaa, olkaa hyvä.
-
Jee, lisää! Mä en tiedä oikeen mitä tosta sanoa. Siinä oli tunne todellakin mukana, ja mä oon jotenkin aika sanaton. Nojuu, eipä tässä mitään muuta ku uutta ootellessa. Ens kerralla lupaan jotain järkevää (;
-
Jee, lisää lisää! ;D
Tää on tämmöne "väliraapustus" tavallaan, sillä kaavailen pikkusen pidemman tarinan laittamista tänne, mutta en ole kirjoittanut sitä valmiiksi. Tai olen, mutta pitää vielä muokkailla ja korjailla. Lisäillä kaikenlaista ja tarkistaa. :D Joten, jotta ei liian kauan menisi, kirjoitin tän nyt puhtaaksi vihosta, johon hollannissa niitä kirjoittelin koneen puutteessa :) Ja voihan olla, että pieni palleroiseni, oneshottini, jota olen nyt kirjoittamassa venyy niin, että annan jopa oman topicin :D Joten hyvä vaa lisäillä tänne välillä, eikös? 8)
Juupajuu, kommentoikaaha, kertokaa mielipiteenne jne! ;D
Paritus/Henkilöt: Percy. Percy/Annabeth
Genre: Angst, H/C,
Warnings: kuoleman maininta.
Ikäraja: S
Sky is crying
Percy istui mökkinsä ikkunan ääressä ja tuijotti samein silmin ulos. Ulkona oli harmaata ja sateista. Oli satanut jo viimeiset neljä päivää.
Sade vastasi hyvin nuoren sankarin mielentilaa.
Apeana Percy huokaisi ja sulki kirvelevät silmänsä.
Neljä päivää sitten se oli tapahtunut. Neljä päivää sitten Percy sai kuulla äitinsä ja Paulin menehtyneen auto-onnettomuudessa.
He olivat olleet epäonnisia sivullisia, jotka eivät ehtineet paeta ajoissa paikalta.
Neljä päivää sitten alkoi sade, neljä päivää sitten Percy menetti perheensä ja neljä päivää sitten hän lukitsi itsensä Poseidonin mökkiin.
Kaikki alkoi neljä päivää sitten.
~*~
Hänen ystävänsä olivat käyneet kukin vuorollaan esittämässä pahoittelunsa ja yrittäneet houkutella hänet ulos.
Kukaan heistä ei onnistunut, ei Nico, ei Thalia tai Travis tai Connor. Piper, Jason, Leo ja Hazel olivat myös yrittäneet vuorollaan, tuloksetta.
Edes Annabeth ei saanut häntä luopumaan murheestaan.
Lopulta yksitellen he luovuttivat.
~*~
Ukkonen jyrähti vaimeasti kaukana ja sade voimistui. Alakuloisena Percy painoi päänsä lasia vasten ja huokaisi.
Hän kuuli koputuksen oveen, muttei vaivaantunut vastaamaan. Häntä ei kiinnostanut.
Hetken päästä ovi avautui ja vaimeat askeleet kopisivat vasten puulattiaa. Athenen tyttären kuvajainen heijastui vaimeasti valaistussa huoneessa ikkunalasiin, johon Percy nojasi.
Annabeth katseli surullisena Poseidonin pojan lyötyä olemusta, ennen kuin asteli tämän viereen. Istui penkille ja kietoi kätensä toisen ympärille vetäen pojan halaukseen.
Percy hautasi kasvonsa tytön niskaan ja takertui tähän kiinni epätoivoisena.
Hiljainen nyyhkäys karkasi pojan huulilta hänen tiukentaessa otettaan. Eikä Annabeth sanonut mitään, piteli vain lähellä.
Sillä sanoja ei tarvittu. Ei ollut olemassa sanoja, joilla olisi voitu lievittää menettämisen tuskaa. Oli vain läheisyyttä ja sen kaipuuta.
-
Tulipas uutta nopeasti :o No en valita :) Olipa kaunis ja koskettava ja alko itkettää ku mulla soi Jeff Buckleyn Hallelujah taustalla. :'( Percy on mun lemppari kirjoissa, koska se on kuitenkin niin ihminen, eikä mikään ylisuorittaja, ja se ihmisyys näkyi tässä ficissäkin tosi kauniisti menetyksenä. Ja ihan pakko sanoa, että ihanaa lukea edes jtn pientä Percabethia, jossa kaikki on hyvin ainaki niiden osalta ;)
Oii, ihanaa, on tulossa joku pidempi One-shot ilmeisesti ? Sitä tai jtn muuta ootellessa :)
-
Ai että olin iloinen, kun löysin Finistä mielenkiintoisia Percy Jackson-ficcejä. <3
Ensimmäinen tarina oli oikein hieno, mitä nyt Percy/Thalia onkin minusta aika crack-paritus eikä kenestäkään ole koskaan mukavaa lukea lempihahmonsa kuolemasta. x3 Hahmot oli pidetty hyvin IC:nä, varsinkin Thalia: onhan se nyt itsestäänselvyys, että tyttö pelastaisi kenet tahansa läheisensä vaikka oman henkensä uhalla. <'3
Toinen pätkä on myös taputuksien arvoinen. :D Jostain syystä minusta on mukava lukea Percyn angstaamista, ja vaikka Percy/Annabeth ei niin mieluinen paritus olekaan, oli tämä pätkä jollain tapaa aivan ihana. <3
Ja rakastuin kirjoitustyyliisi :D
~Hyeena
-
Hei heiiii ~
Täältä tätä uutta tulee, viiihdoin! :D
Sitä ennen, special thanks to Mansikki52:selle ja Hyeenalle :D Kiitos kommentoinnista.
H: Hyvä ku sain mielestäsi pidettyä hahmot IC:nä, se on aikas harvinaista herkkua näissä miun kokoelmissa näköjään. En tee sitä tahallani, mutta aina kirjoittaessa sitä välillä vähän innostuu ja rupee sooloilemaa ja sitte hahmoille ilmestyypi luonteenpiirre jos toinenki jota ei ehkä ihan ollut alkuperäisessa ;D Ja oho oho, löytyykö täältä joku toinenkin, joka ei ole niin Percabeth fani?? Nice, en ole yksin :P Percabethia on kiva kirjoittaa, mutten itse tykkää lukea sitä xD
M: Itkitkö? Melkein ees? Pääsin siis jotenkuten tavoitteeseeni. Lukijoiden itkettäminen on lempipuuhaani >:D no ei... Voi luoja... xDDD Ja kyllä, Oneshot oli suunnitteilla ja nyt se on siis ilmestynyt tänne Toiseen Ulottuvuuteen. Tosin, se venyi niin paljon että jouduin pätkäisemään sen kahteen osaan. :D
Käykääs vilkaseen, jos ette vielä oo : The Little Three (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=30625.0)
Mutta joo, lopetan lörpöttelyn, tässä uusin shotti/raapale mikä lienee.
Paritus: Silena/Clarisse
Genre: Romance, Femme
Warnings: Femme, jos siitä ei tykkää
S
Ystävän varjolla
Silena istui puupenkillä areenan laidalla ja katseli keskustassa käynnissä olevaa miekkailutuntia mietteliäänä.
Clarisse.
Areen tytär opetti vasta-alkajille yhdessä Poseidonin pojan kanssa.
Huvittunut hymy kiipesi täydellisille vaaleanpunaisille huulille sammaleenvihreiden silmien seuratessa kuinka vanhemmat teinit ajautuivat väittelyyn kahdestaan. Monet eivät uskoneet, että nuo kaksi olivat oikeastaan läheisiä ystäviä. Mutta toisaalta, muut leiriläiset eivät tuntuneet uskovan mitään, mikä ei ollut aivan heidän neniensä edessä.
Silena kuitenkin tiesi. Afroditen tytär näki hellät, tärkeälle ystävälle tarkoitetut hymyt ja katseet, joita nuo kaksi eripuraista teiniä toisilleen soivat.
Ja siksi Silena myös ymmärsi, että Percy oli tietoinen. Hänestä ja Clarissesta.
Silena tiesi myös, ettei Poseidonin poika täysin hyväksynyt heidän suhdettaan.
Chrissin vuoksi.
Afroditen tytär virnisti kissamaisesti Clarisselle tämän vilkaistuaan häneen päin. Hento punoitus ilmestyi sodanjumalan tyttären poskipäille. Niin hento ja huomaamaton, että vain hän ja Percy pystyivät huomaamaan sen. Silenan virnistys sen kuin kasvoi.
Percy vilkaisi myös häneen. Poika hymyili hennosti ja heilautti tälle kättään.
Jotta muut luulisivat Silenan tulleen Percyn vuoksi. Aivan kuten pitikin.
Ja juuri siitä Silena tiesi, että Percy valitsi Clarissen onnen toisen ystävänsä sijaan. Percy pitäisi heidän puoliaan ja tukisi heitä, vaikkei täysin hyväksyisikään.
Silena hymisi tyytyväisenä, koska pian Clarisse keksisi jonkun aivan hölmön syyn livistää tunnilta. Ja kuten aina, Percy teeskentelisi uskovansa sen.
Sitten Silena saisi Areen tyttären hetkeksi aikaa vain itselleen.
~*~
Joten... Mitäs piditte? Ensimmäinen laatuaan tätä niin... joo... Kommentit ois kivoja.
-
asdfkslsfks Clarisse/Silenaa, kiitoksia paljon! :D Vaikka se on varmaan yksi suosikkiparituksiani PJ-fandomissa niin sitä olen hädin tuskin koskaan lukenut koska se on niin harvinaista (niinkuin PJ-femme yleensäkin), joten olin tästä hyvin iloinen. Vieläpä kun tää oli näin hyvin kirjoitettu, en löytänyt mitään virheitä ja kuvailu oli selkeää ja mukaansatempaavaa. Clarissen ja Silenan ystävyys on jotenkin niin kiehtovaa ja pidin myös siitä kuinka kuvasit Clarissen ja Percyn suhteen. Ja myös siitä kuinka olit sotkenut Percyn mukaan näiden kahden salasuhteeseen. ;D
Anyway, niin kämänen kuin tämä kommentti onkin niin onnistuit muuttamaan melko surkean iltani paremmaksi! ;D
tän takia mä en kommentoi ficcejä paljoo...
-
Siis joo tohon edelliseen, niin on pakko myöntää että kyllä pari kyyneltä tirautin :D No nyt tähän uuteen. Femme ei oo koskaan ehkä ihan muhun uponnu, mutta tää oli kyllä aika kiva :) Hyväntuulinen ja iloinen. Ja ihana Percy, awwwws.. <3 Ja kehtaan todellakin pyytää (;D), mut joku raapale Percyn heikosta kohdasta uskolliduudesta ois kiva ;))
-
Cheo: Hyvä ku tykkäsit, mun piti ihan tarkistaa tuota kirjoittaessa, että se oli varmasti aiemmin kerrotuissa toiveissa :D Se oli yllättävän vaikeaa. Mutta hyvä että onnistuin :D Ja se tosiaankin on harvinaista, pitäis vissii syventyä paritukseen paremmi ja kirjoittaa enemmä, siitähä sais vaikka minkälaista juttua irti >:D ainii, on ihan pakko sanoa vielä, että oon tosi ilone, että kommentoit, ku kerroit ettet pahemmi sitä harrasta. :D
Mansikki52: Kiva, että tykkäsit ees pikkuse, vaikket femmestä pahemmi piittaakaa, sehän ois kauheeta että, menettäisin tärkeän lukijani epäonnistuneen kirjoituksen vuoksi :) Ja raapaletta Percyn heikosta kohdasta tulee ihan lähiaikoina! ;) Kiitos kommentoinnista!
Jotenkin kaikki on vissiin jo huomannut, etten tosiaankaa voi olla työntämättä Percyä joka paikkaan? Edelliseenkin se oli pakko tunkea edes ns. sivuhahmoksi, vaikka pääaiheena oli Silena ja Clarisse. ;D
Mutta nyt! Thukea! Vihdoin! :D
Tää ei oo kummonen, mutta saa jatkoa ;)
S
Luke/Thalia
Drama, mini fluff, ja orastava romancen poikanen
Meeting
Thalia hiippaili Bridgeportin öisiä katuja yrittäen välttää hirviöitä.
Zeuksen tytär oli yltä päältä likainen, viimeyön sateet matkalla kaupunkiin oli muuttanut pikkutiet entistäkin kuraisimmiksi ja vaikea kulkusiksi. Thalia ei välittänyt liasta, päinvastoin, hän toivoi sen peittävän edes hieman puoliverisen hajua ja harhauttavan tyhmimpiä hirviöitä.
Alkusyksyn kellastamat ja öiden jäädyttämät lehdet rahisivat vasten asfalttia, aiheuttaen puistatuksia Thalialle.
Siniset silmät tarkkailivat valppaasti verkkaista liikennettä kujalta, yrittäen päättää mitä tehdä seuraavaksi. Hänen oli löydettävä suoja yöksi. Ja ruokaa. Ja ehkä, hyvällä tuurilla, paikka jossa peseytyä.
Tyttö jatkoi matkaansa, liikkuen mahdollisimman huomaamattomasti varjosta varjoon ja välttäen liian ruuhkaisia katuja. Yleensä ihmismassat olivat hyviä piiloutumispaikkoja, kiireiset ihmiset harhauttivat varsin tehokkaasti hirviöitä, jos osasi liikkua nopeasti ja huomaamattomasti. Öisin kuitenkin kaduilla liikkui toisenlaiset porukat, sellaiset joihin Thalialla ei ollut hinkua törmätä.
Hieman puuskuttaen Thalia kääntyi kapealle kujalle ja kääntyi uudesta kulmasta vasemmalle. Huoli painoi Zeuksen tyttären rintaa, vaikka hän kuinka yritti tukahduttaa sen. Totuus kuitenkin oli, että hän ei ollut aiemmin ollut tässä kaupunginosassa ja eksymisen riski oli suuri.
Sitten tyttö tuntee vahvojen käsivarsien kietoutuvan hänen lantionsa ympäri ja kiepauttavan hänet vastakkaiseen suuntaan. Thalialta pääsee yllättänyt vinkaisu tuntiessa jalkojensa irtoavan hetkeksi maasta ja kehon käännettävän ympäri. Silmät suurina Zeuksen tytär katsoo hieman vanhempaa poikaa edessään. Poikaa, jolla oli hiekan ruskeat hiukset, siniset silmät, joissa oli ilkikurinen pilke ja yhtä aikaa varovainen että ylimielinen virnistys.
Eikä Thalia voinut olla punastumatta.
-
Jostain kumman syystä olen unohtanut kommentoida tänne, vaikka raapaleita on tullutkin! :o Asia on parasta korjata nyt ^^
Percyn perheen menetys oli suosikkini viimeksi ilmestyneistä. Ei sillä, että pidän menetyksistä, mutta se vain oli mieleniintoisin. Surullista kyllä, jos joskus menettäisi vanhemmat. Sitä tuskaa en ikinä halua kokea.
Jostain syystä en ole lämmennyt lainkaan Percy/Thalia paritukselle. Syy voi olla siinä, ettei kirjoissa anneta siihen mitään vihjettä. Luken kanssa Thalia sopii hyvin, koska historiassa heillä on ilmi selvästi ollut lämpimiä hetkiä kahdestaan, kun Annabeth on ollut poissa pelistä (väärä sanavalinta :D)
Kyllä minä näitä luen, vaikka joskus unohdan kommenoida ;)
-
Mansikkalimu: Kappas, hei vaan siellä, pitkästä aikaa :D Mukavaa kun kommentoit 8) Kiva, että löysit oman suosikkisi, oletan sen olleen siis onnistunut shotti :D Ja ymmärtääkseni Thuke on aika suosittu, Perchabethin lisäksi siis :) Kirjoittelen sitä sitten lisää myöhemmässä vaiheessa.
Tässähän ei kauan nokka turissu kun jo uutta piti laittaa.
Oon nyt viime aikoina ollut epätavallisen ihastunut Percy / Poseidon ficceihin. Tosin, niitä ei ole paljon. Sitten, luin erään aivan mahtavan kirjoittajan ficin, aihe ei tosin ollut Percy Jackson vaan Harry Potter, josta jäi jotenkin haikea tunnelma. Ja siitä sitten syntyi tämä. Tämä shotti/raapale ei liity mitenkään muuten kyseisen kirjottajan ficciin, kuin tunnelmaltaan ehkä, koska luulisin sen muuttuneen aika paljon, sillä aihe on täysin eri. Ja mä voisin lopettaa höpöttämisen, lukekaa ja kommentoikaa olkaa hyvä :)
Hahmot: Poseidon, Percy, Annabeth. (Percy/Annabeth)
S
Varoitukset: Nope
Genre: Fluff, drama, AU
Meren lapsi, isänsä poika
Meri.
Suolaista vettä.
Lämmintä.
Kylmää.
Rauhoittavaa.
Meri.
Koti.
Isä.
Rauhoittavat laineet ja myrskyävät aallot. Houkuttelivat meren lasta leikkiin. Jäämään iäksi isänsä valtakuntaan. Ikuiseen leikkiin, ilman surua tai murhetta.
”Älä huoli, isä on täällä. Isä pitää sinusta huolta.”
Meri, meri, meri…
Pojan unelias katse hipoo rantahietikkoa. Poseidonin lapsi seisoo sinisessä aallokossa. Hämmentynyt ilme kasvoillaan. Miksi?
”Valitse”
Annabeth haluaa Percyn. Kokonaan. Tyttö haluaa valinnan.
Joko meri tai Annabeth
Mutta Percy on meren lapsi.
Ja silti hän rakastaa Athenen tytärtä.
Rakastaa niin paljon, että sattuu.
Percy haluaisi pitää tyttöä sylissään, tuudittaa hentoon uneen meren lauluilla ja jaella pehmeitä suukkoja kauniille kasvoille. Syleillä lämpimästi eikä päästää ikinä irti.
”Ei hätää, Isä on täällä.”
Percy ei halua valita.
Poseidon on tärkeä. Hän on juuri saanut isänsä takaisin. Percy rakastaa isäänsä.
”Isä suojelee.”
Syvällä sisimmässään Percy tiesi olevansa väsynyt suojelemaan muita. Pitämään muista huolta unohtaen omat tarpeensa. Olemaan sankari. Kerrankin hän halusi olla se, josta pidettiin huolta. Se jota suojeltiin. Percy halusi jonkun, joka ottaisi hänet syliin, kun hän satuttaisi itsensä. Jonkun, joka pyyhkisi kyyneleet, joita muut eivät halunneet nähdä ja kuiskisi rauhoittavia sanoja hänen korvaansa.
”Tule tänne, poikani.”
Ja niinpä Percy valitsi. Isänsä. Meren. Ikuisuuden.
Koska niin paljon kuin poika rakasti Annabethia, ei tyttö halunnut Percyä aivan kokonaan. Annabeth halusi vain Percy Jacksonin, Olympoksen sankarin. Mutta Poseidon halusi Percyn.
Ja olihan Percy aina ollut isänsä poika.
-
Awwws toi Thuke ;) <3
Mukavan mukava Ihanan kevyt ja söpö :) Mutta tohon toiseen, se oli todellakin aika haikea ja toi "Jonkun, joka pyyhkisi kyyneleet, joita muut eivät halunneet nähdä" oli todella kauniisti kuvattu. Tota lukiessa tuli semmonen olo, että miksei Percy voi molempia pitää, ja se varmaan kuului asiaan :d
Ja mun puolesta Percyä voikin tunkea joka paikkaan ;)
-
Kiitoksii kommentista Mansku (näin törkeästi keksin sinulle lempinimen laiskuuden puuskassani, anna anteeksi). Thukea kirjoittaessani pelkäsin, että se jää vähän mitäänsanomattomaksi eikä siitä saa irti oikeastaan mitään, mutta hyvä näinkin, vai? :) Ja HAHAA! Koska nyt on virallisesti kommentoijalta annettu lupa tunkea Percy jokaiseen shottiin ja raapaleeseen, voitte olla varmoja, että niin tulee kyllä käymään >:D :P No ei, ei ehkä ihan jokaiseen...mutta melkein.
Ja ah ja pöh. Ootte varmaan ihan kyllästyneitä näihin miun Thalia / Percy sepustuksiin? Mun pitäisi vissiin luoda ihan oma topic tällä vauhilla Perlialle :D Mutta ei. Tän jälkeen, lupaan, että ei ainakaan kuuteen shottiin/raapaleeseen tule Perliaa.
EEEENIWEI. Tässähä tää ois. Kirjotin tän joskus aikoinaan siellä hollannissa mutta en muistanu puhtaaksi kirjoittaa aiemmi.
Onesided Thalia/Percy (hinted Perchabeth)
Drama, minifluff, friendship(?), AU ja TODELLA OC.
Varoitukset: Jos oot jo IHAN kyllästynyt perliaan, älä lue.
S
I want him (forever)
Thalia seisoi Puoliveristen leirin rannalla. Hänellä oli yllään ohut kesämekko, jonka helmat hulmusivat varhaissyksyn kipakassa tuulessa. Zeuksen tyttären mustat, loivilla kiharoilla olevat hiukset kieppuivat vapaina kasvojen ympärillä, peittäen välillä tytön näkökentän.
Siniset silmät olivat nauliintuneet edempänä rantavedessä seisovaan nuorukaiseen. Merelle laskeva aurinko värjäsi taivaan oranssiksi ja pilvet hennon punaisiksi. Tumma nuoren merenjumalan pojan hahmo eteni vielä edemmäksi merelle, ennen kuin pysähtyi jälleen.
Thalian hengitys oli katkonaista ja kyyneleet valuivat suolaisina ja lämpiminä viileillä poskilla. Hänen olisi tehnyt mieli ottaa vielä yksi askel, yksi askel ja hän olisi astunut setänsä valtakuntaan. Alueelle, jonne hänen ei ollut lupa mennä. Kuitenkin tyttö toivoi voivansa juosta Percyn luokse. Tarttua tätä kädestä. Halata. Jaella pieniä rakastavia ja lohduttavia suukkoja ympäri pojan ruskettuneita kasvoja.
Mutta hän ei voinut. Poseidon ei sallisi sitä.
Silti Thalia paloi halusta juosta nuoren, jo mieheksi kasvaneen ystävänsä luokse. Ystävän, jonka toivoi olevan niin paljon muutakin. Rakastettu. Poikaystävä, aviomies, ikuinen kumppani.
Zeuksen tytär kuitenkin tiesi, ettei koskaan tulisi saamaan Percyä. Vaikka poika ei enää seurustellut Annabethin kanssa, eikä Thalia enää ollut Metsästäjissä tai kumpikaan heistä ei enää ollut nuoria ja pelokkaita lapsia maailman paino harteillaan.
Huokaisten tyttö kietoi kätensä ympärilleen ja katsoi surullisena lohdutonta näkymää edessään.
Poseidonin poika seisoi kauempana aavalla merellä. Auringon viimeiset säteet valaisivat nuoren miehen kasvot, joista kuvastui yksinäisyys. Seisoessaan yksin merellä, tuulen riepotellessa tummia hiuksia, Percy näytti jälleen 16 – vuotiaalta eksyneeltä ja epävarmalta pojalta, joka hän oli kerran ollut.
Lempeät laineet houkuttelivat nuorta miestä etenemään, astumaan meren ikiaikaiseen valtakuntaan. Jättämään menneen taakseen. Ja Thalia tiesi, että ennemmin tai myöhemmin Percy lähtisi.
Percy kääntyi kokonaan rantaa kohti ja huomasi Thalian. Hetkellinen hämmästys valaisi nuorukaisen kasvot, ennen kuin surullinen hymy kiipesi tämän huulille. Merenjumalan poika heilautti verkkaisesti kättään ja lähti perääntymään merelle päin.
Thalia vetäisi syvään henkeä ja nosti kätensä tervehdykseen. Se oli heidän vanha sisäpiiritervehdyksensä kolmen serkuksen kesken. Värisevä hymy huulillaan hän toisti käden liikkeen.
Kauempana hän näki virnistyksen Percyn huulilla tämän nostaessa kätensä vastatervehdykseen, ennen kuin katosi merelle.
Zeuksen tytär katsoi hiljaa autiota merta edessään, ennen kuin kääntyi kannoillaan. Vaitonaisena hän käveli isänsä mökkiin, otti vanhan kuluneen reppunsa ja heitti sen olalleen. Tyttö vilkaisi kerran ympärilleen ennen kuin astui jälleen ovesta ulos suunnaten leirin uloskäyntiä kohti.
-
Grover/Juniper
S
Romance
Tanssii tähtien alla
Liikahdus. Keinahdus. Oikealle. Askel. Askel. Kolmaskin. Vasemmalle. Eteen, eteen, taakse.
Askeleet menevät sekaisin. Sorkat kompuroivat toisiinsa.
Kasvot punoittavat nolostuksesta.
Helisevä kikatus tuo hymyn poikasen satyyrin huulille.
Ujo vilkaisu myssyn alta.
Nymfi hymyilee, silmät säihkyvät leirinuotion valossa.
Musiikki vaihtuu hitaaseen balladiin.
Grover hymyilee ujosti, ojentaa kätensä kysyvästi ja kumartaa liioitellusti.
Juniper nauraa mielissään, tarttuu ojennettuun käteen ja vetää satyyrin tanssiin.
Ja he tanssivat koko yön.
-
Kiitos paljon kommentistasi Chey :D Kommenttisi lämmitti sydäntäni <3 Ensimmäisistä ficeistä huomaa tosiaan, että en ollut pitkään aikaan kirjoittanut yhtään mitään järkevää ja alku oli sitten vähän enemmän hapuilua, eh? :) Tarkoitatko mainitsemalla ostikollasi tämän topicin otsikkoa vai jonkun tietyn ficin? Jos tarkoitat topicin, niin täytyy myöntää että pidän siitä itsekin :D
Ja mulle on aiemminkin, oisko nyt pariin otteeseen huomautettu Thalia/Thaleia kirjoituksesta. Kyseessä on siis sama tyttönen, oon vaan itse tottunut kirjoittamaan englannin kielisen version nimestä, mutta jos se lukijoita kovasti haittaa, koitan opetella tavastani pois :D (Ja jälleen kerran mä selittelen täällä ^_^' )
S
Silena (Silena/Beckendorf)
Angst
Syyllisyydestä ja syyllisyydentunnosta
Silena istui tunkkaisessa asevarastossa ja nojasi uupuneena päästään puiseen seinään. Varasto oli pimeä ja likainen, lähes hylätty viime kesänä rakennetun uuden varaston myötä, ja ainut paikka, jossa rakkauden jumalattaren tytär sai olla rauhassa. Kapeasta ikkunasta piirtyi kapea valojuova, joka paljasti pölyhiukkasten tanssin ilmassa. Pimeä ja hylätty vaja oli omiaan tasoittamaan Silenan ahdistusta.
Tyttö sulki huokaisten sammaleenvihreät ja paukautti päätään kevyesti seinään. Sirot kämmenet hieroivat väsyneitä silmiä ennen kuin laskeutuivat jälleen sivuille. Silena tuijotti apaattisesti valojuovaa. Charlie…
Siitä oli vuosi. Tuskastuttavan pitkä ja yksinäinen vuosi, kun Charlie kuoli Princess Andromedalla. Ja kaikki vain Percyn vuoksi. Jotta Percy pääsisi pois. Jotta Percy tulisi elävänä takaisin. Koska Percyä tarvittiin enemmän. Katkeran hysteerinen naurahdus karkasi täydellisen vaaleanpunaisilta huulilta päättyen epätoivoiseen nyyhkäisyyn. Jos Percy vaan olisi ollut nopeampi, vahvempi…
Nieleskellen palaa kurkustaan Afroditen tytär kietoi kätensä polviensa ympäri ja heijasi hiljaa itseään kyynelten valuessa vaaleille poskille.
Ketä hän oikein yritti huijata? Silena tiesi oikein hyvin, kenen syytä Charlien kuolema oli todellisuudessa.
Ja Silena oli tukahtua syyllisyydentunnosta.
~*~
Feedback would be nice :D
-
Kiits jälleen Chey. Pitikin heti tulla korjaamaan se kirjoitusvirhe, kiitos kun huomautit :D Perfektionistit on hyviä lukijoita, etenkin jos he kommentoivat ja ilmiantavat kirjoitusvirheet, joita tälläiset kiireiset ja hätäiset kirjoittajat, kuten minä, emme löydä ;) Ja kyllä, tajusin mitä tarkoitit vertauksellasi ;D Sivuhahmoissa on se hyvä puoli (joka voi tosin olla myös huonokin, riippuu lukijasta ja kirjoittajasta) että heistä ei useinkaan kirjoiteta paljon, ja ficcarit voivat muokkailla sitten näistä hahmoista enemmän omanlaisensa. Kuten vaikka ulkonäöltä... Ja. No. Kaikki tajuaa? En ole itsekään kovin hyvä selittämään ja kun aloitan selittämisen jaarittelen pitkät listat kaikkea ja se pointti ei siltikään aukea muille xD
Äh, eniwei, minä poistun taas taka-alalle ja toivon että muutkin innostuisivat kommentoimaan :)
-
Hehee, meikäläisellä alkaa taas työt kohta, ni oli pakko kirjoittaa jotain, itseni tuntien en kuitenkaa saa aikaseks mitään sitte työpäivien jälkeen :P Ensimmäisestä raapaleesta/shotista sen verran, että kävin vilkaisemassa noita toiveita joita viikkoja takaperin teiltä pyysin, ja nappasin sieltä tämän, kun nyt niin mukavasti olen paneutunut Silenan elämään xD ;D Ja toisesta. Mitä mä voin sanoa? Tarkoitus ei ollut aluksi. Ihan totta. Mutta sitten.En tiiä. :D Idea vaan pälkähti mieleen, että tällästä en ookkaa kirjoittanu koskaan ja tuollainen tuosta nyt sitten tuli :)
Eniweis, lukekaa ja kommentoikaa. :)
Luke/Silena
S
Angst? Drama
Suudelman petos
Vahvat, ruskettuneet kädet vaeltelivat levottomasti tytön kapealla vartalolla, lähes omistavasti.
Hieman rohtuneet huulet kutittelivat vaaleaa ihoa nuoren miehen kumartuessa suukottamaan kapeaa kaulaa. Luomet painuivat kiinni lähes epätoivoisesti peittäen sammaleenvihreät silmät. Silmät joista kuvastui pelko ja syyllisyys, kun vanhempi mies piteli häntä sylissään.
”Sinähän ymmärrät, ettet voi perääntyä tästä, ymmärräthän Silena?” Luke kähisi Afroditen tyttären korvaan, saaden tämän vinkaisemaan pelosta.
Silenan sydän takoi rajusti rinnassa ja ahdistus teki tuloaan. Kyllä Silena ymmärräsi. Ymmärsi tekojensa vakavuuden ja niiden seuraukset.
Kuinka monet puolijumalat olivatkaan saaneet jo surmansa hänen petturuuden takia?
”Teet vain niin kuin käsken ja pelastat monia henkiä,” Hermeksen poika jatkoi kuiskutteluaan samalla kun veti tyttöä lähemmäs.
”Mutta kyllähän sinä sen tiedät, olet fiksu tyttö,” Luke virnisti ja painoi huulensa Silenan huulille. Suudelma oli lähes hellä, mutta ei kaunis.
Se oli täynnä katkeruutta, vihaa ja pelkoa.
Huolimatta kaikesta pelosta ja inhosta, jota tunsi Lukea kohtaa, ei hän voinut olla vastaamatta suudelmaan. Ja se sai hänet vihaamaan itseään.
~*~
S
Adventure, Drama
Ja... Parituksen ja henkilöt jätän yllätykseksi >:D
Metsästäjä
Tuuli suhisi puissa nuoren miehen liikkuessa metsikössä lähes äänettömästi eteenpäin. Merensiniset silmät kiiluivat armottomasti ja voitonriemuinen hymy valtasi vaaleat huulet miehen lähestyessään saalistaan. Harmaa suuri susikoira pysytteli isäntänsä lähellä, läähättäen innostuneesti. Koira ei kuitenkaan tehnyt elettäkään hyökätäkseen saaliin kimppuun, ilman isäntä lupaa.
Nuori mies otti vielä yhden askeleen ja kohotti pronssisen jousensa ja viritti nuolen. Hän oli valinnut väijytyspaikkansa tarkasti, ollen huolellinen, että tuuli tuli vastakkaisesta suunnasta, eikä saalis vainunnut hänen hajuaan. Silmä tarkkana mies seurasi peuran liikkeitä pusikoitten takaa, ja varovasti otti yhden viimeisen askeleen ennen kuin nuoli singahti suoraan kohti peuraa.
Eläin kaatui kuolleena maahan kirvoittaen voitonriemuisen huudahduksen miehen huulilta. Mies kiiruhti saaliin luokse ja otti metsästyspuukkonsa esiin. Juuri kun hän oli iskemässä terän peuraan, kuului läheisestä pusikosta hiljaisia askeleita ja risun rasahdus. Tarkat metsästäjän vaistot varoittivat välittömästä uhasta ja hän pystyi lähes kuulemaan, kuinka nuoli viritettiin jouselle.
Mies ponkaisi paikaltaan ylös ja perääntyi välittömästi kauemmas nuolen osuessa lähes siihen kohtaan, jossa hän oli juuri ollut. Mies huomasi joutuneensa ansaan kalliota vasten. Uhmakas ilme kasvoillaan hän tuijotti pimeään metsään ja viritti itsekin jousensa. Nuorukaisen uskollinen koira murisi vihaisesti isäntänsä uhkaajalle, mutta hiljeni pian.
Kuului rahinaa ja varjoista ilmestyi nuori tyttö, kasvot kauniit ja ajattomat ja viisaat hopeiset silmät, jotka tuijottivat nuorta miestä terävästi. Tyttö oli pukeutunut vaaleaan toogaan, joka oli kiinnitetty hopeisella narulla vyötärön kohdalta ja metsästykseen sopiviin sandaaleihin. Kädessään hänellä oli edelleen jousensa ja nuolensa, mutta ei enää osoittanut sillä miestä.
Nuori mies katsoi arvioivasti tyttöä vaaleilla hiuksilla ja hopeisella tiaralla, pohtien vaihtoehtojaan. Hän tunnisti kyllä jumalattaren sellaisen nähdessään. Mies ei kuitenkaan ollut varma, mikä oli saanut jumalattaren hyökkäämään hänen kimppuunsa ja oliko toisen tarkoitus tappaa hänet vai oliko nuoli vain varoitus. Lopulta mies päätti kumartua tytön edessä.
”Mi Lady.”
Tyttö katsoi häntä edelleen arvioivasti. Lopulta hän astui asteli lähemmäs.
”Metsästit hyvin, poika. Mutta minun maillani.”
”Olen pahoillani, tarkoitukseni ei ollut loukata teitä, Mi Lady,” mies vastasi hiljaa.
Artemis ojensi kätensä, silitti solakoilla sormillaan tummia hiuksia, tuntien samalla kuinka mies hänen edessään jähmettyi. Tämä ei nostanut päätään vaan piti sen kumarassa osoittaen näin kunnioitustaan metsästyksen jumalatarta kohtaa. Tyytyväinen virne kohosi Artemiin huulille. Tyttö kuljetti sormiaan pitkin miehen poskea, leuan alle ja kohotti tämän päätä hieman.
Jumalattaren henki salpautui nähdessään merensiniset silmät, joista kuvastui monien tunteiden kirjo. Ihailua, pelkoa, kunnioitusta… Mitkä kauniit silmät tämä poika omasikaan! Artemis oli seurannut pojan kulkua, kehitystä metsästäjänä, tämän liikkuessa hänen maillaan. Vaikka hän oli alussa väheksynyt pojan taitoja, oli jumalattaren myönnettävä, että poika oli kehittynyt varsin taitavaksi metsästäjäksi.
”Olen kuitenkin seurannut sinua. Olet taitava, mutta et tarpeeksi,” Artemis hymähti, pidellen edelleen nuorukaisen leuasta kiinni, tuijottaen kiinteästi meren värisiin silmiin.
”Annan sinulle mahdollisuuden liittyä metsästysseurueeseeni. Tulet kehittymään vieläkin taitavammaksi, jos päätät liittyä,” jumalatar jatkoi.
”Tosin, ei sinusta koskaan taida tulla yhtä taitavaa kuin minä. Olethan sentään poika.” Artemis tuhahti lopuksi päästäen irti pojan leuasta. Hämmennys paistoi sinisistä silmistä ja rohtuneet huulet olivat raottuneet hieman. Nuori mies oli sanaton.
Artemis kurtisti kulmiaan nuorukaisen hiljaisuudelle, eikö poika tajunnut millaisen kunnian hän tarjosi?
”Minä…” Nuorukainen änkytti saaden jumalattaren pyöräyttämään silmiään kyllästyneenä.
”Taidatkin olla hidasälyisempi kuin luulin, annetaan olla, ei sinusta taida olla siihen.”
Sisu kiehahti sinisissä silmissä ja kohteliaisuuden unohtaen nuorukainen kompuroi ylös.
”Liityn seurueeseesi ja saatpa nähdä! Aion kehittyä taitavammaksi metsästäjäksi kuin ikinä voisit edes kuvitella!” Nuorukainen huudahti kiihtyneenä.
Artemis oli hieman hämmästynyt nuorukaisen purkausta, mutta peitti sen taitavasti kohottamalla kulmaansa epäilevä ilme kasvoillaan.
”Näinköhän?”
Mutta ennen kuin nuorukainen ehti vastata, Artemis kohotti kätensä hiljaisuuden merkiksi.
”Se nähdään sitten. Mikä on nimesi poika?”
Hämmästys kuvastui toistamiseen nuorukaisen kasvoilla saaden Artemiin tuhahtamaan hieman huvittuneena. Jumalatar kääntyi kuolleen peuran puoleen ja poimi nuorukaisen nuolen ruumiista.
”Orion,” nuorukainen vasta epävarmana jumalattaren puuhista. Artemis ojentaa nuolen takaisin Orionille siunattuaan ensin kuolleen peuran ja lähti kävelemään syvemmälle metsään.
”Tule sitten, Orion. Katsotaan mihin sinusta on,” jumalatar huikkasi olkansa ylitse. Orion seisoi hetken paikallaan jähmettyneenä ennen kuin juoksi jumalattaren perään.
Siitä alkoi Orionin ystävyys neitsytjumalattaren kanssa, tämän nöyränä seuralaisena ja taitavana metsästäjänä. Eikä Orion olisi voinut olla tyytyväisempi.
~*~
Kuka arvasi kyseen olleen Artemis ja Orion? :D Tässä oli pikkuse vaikeeta, ku en halunnu heti paljastaa että kyse oli Orionista, nii piti käyttää kaikenmaailman kierto ilmauksia ja esim 'mies' sanaa onkii käytetty ihan urakalla :P
-
Uusi suosikki löytyi! :D
Metsästäjä oli mukavaa vaihtelua Percy Jackson -hahmo painotteisille raapaleille. Oli mielenkiintoista lukea Kreikan mytologiaan perustuva teksti, jossa oli kirjasarjan ulkopuolinen hahmo, Orion (ja pienessä roolissa Sirius, koiransa). Teemana ei myöskään ollut rakkaus, vaan kunnioitus.
Tiedot Artemiksen ja Orionin suhteeseen perustuvat suomenkielisestä wikipediasta. Jotenkin on erikoista että Artemis olisi ottanut miehen metsästäjiinsä ja sitten menettänyt tämän -Toisen päästyä näin tähtiin. Koska mieleeni on piirtynyt kuva Artemiksesta (PJ-kirjojen myötä) että hän on todellinen feministi, hyvä kun sietää edes puhua miehilleen...
Sekavaa, mutta kiva, jos ymmärsit :))
-
Turha viesti joo, mutta haluun vaan ilmottaa että olen edelleen sun tekstien lukija :D Oltiin vaan ekana perheen kanssa Jenkeis kymmenen päivää ja sit mökille enkä ehtiny tänne.. Kommenttii tulee heti kun ehdin lukea noi kaikki :D
-
Chey: Kiitos käyntikortistasi, oli mukava huomata sinun lukeneen ja kommentoineen :)
Mansikkalimu: Mä olin lukenut joitakin tarinoita Artemiksesta, justiinsa wikipediasta ja sitten muualtakin, ja mulle itelleni oli jäänyt semmone kuva, että Orion oli Artemiksen seuralaisena jonkun aikaa. Tottakai, itse muutin aika paljon, Orion (joka myyteissä oli luultavasti vanhempi) oli omassani nuorukainen ja vasta harjoittelemassa. Omien tietojeni mukaan kun Orion kuoli, kun Apollo huijasi Artemiksen tappamaan hänet ja sitten jumalatar sijoitti hänet taivaalle... tai jotain? Ja sitte olis ottanu sen neitsytjumalar-jutun myöhemmin, tai sitten sillä oli se, mutta ei ollut miehiä vihaava ja okei meni ihan sekavaks tääkin selitys, joten lyhyestä virsi kaunis: Omassani ajatuksena oli siis että Artemis ei ollut vielä miehiä vihaava :)
Mansikki52: Heeyy, kiva kuulla että oot vielä langoilla :D meikäläinen jää odottamaan kommenttiasi, toivottavasti oli jenkeissä kivaa (vooi olen niin kade tahdon itsekin!)
mutta joo, tää pieni raapale on ikäänkuin jatkoa aiemmalle joka siis oli Meeting.
Thalia/ Luke
Drama, ja tässäkin orastavaa romanssia
S
Thinking
Thalia istui likaisella ja rikkinäisellä sohvalla mutustaen samalla hieman jo kovaksi muuttunutta leipää silmäillen samalla uteliaana hieman vanhempaa poikaa edessään.
Poika istui virnistellen häntä vastapäätä, keinuen natisevalla tuolilla vaarallisen näköisesti. Thalia oli varma pojan tipahtavan kohta ryminällä alas, mutta päätti vaieta asiasta.
Luke, oli pojan nimi. Luke, Hermeksen poika. Poika hiekan värisillä hiuksilla, sinisilmillä ja ovelalla hymyllä.
Thalia punastui ajatuksiaan ja käänsi katseensa itsepintaisesti homeiseen seinään, jonka ennen violetit tapetit repsottivat ja olivat värjäytyneet likaisen harmaaksi. Pojasta tuskin tulisi muuta kuin hankaluuksia hänelle, mutta ei käynyt kieltäminen, että tämä oli pelastanut Zeuksen tyttären eksymiseltä ja nälkiintymiseltä. Toistaiseksi. Ja vaikka hän ei päässytkään peseytymään tässä rupusessa pystyyn lahoavassa talossa, oli hän silti iloinen yöpaikasta. Ei sillä että hän peseytyisi Luken läsnä ollessa vaikka olisikin mahdollisuus.
Thalia hymähti ajatuksilleen ja havahtui kovaan ryminään.
Vahingoniloinen virne kiipesi tytön huulille huomatessaan Luken tuolin särkyneen ja tämän kiroilemassa maassa.
Noloudesta punoittavat posket kirvoittivat naurun Thalian huulilta. Ehkä Lukesta ei tarvitsisi hankkiutua eroon.
-
Lukasin noi nyt läpi ja kaikista tykkäsin - yllätys, yllätys ;>
Ja joo, munkin mielestä toi otsikko on kaunis ja ihana <3
Mulle on ihan sama onko Thaleia vai Thalia.
Jenkeis oli kivaa joo, tuskaa vaan toi kymmenen tunnin aikaero :D
Ja sepustuksett sikseen, nyt tulee (kerrankin?) kunnon kommenttia multa, anteeksipyyntönä siitä etten oo kommentoinut >:D
I want him (forever)
Nimi ei mitenkään sykäyttänyt, mutta teksti oli todella hyvää. Tavallaan syvää, tavallaan selkeää. Älä kysy mitä se tarkottaa :> Thaleia oli erittäin OC, mutta se ei haitannut, koska en koskaan Thaleiasta kirjoissa erityisesti pitänyt. Juonen kannalta Thaleia kelpasi muutenkin paremmin näin. Teksti oli kaunista ja haikeaa, muttei kuitenkaan surullista.
Tanssii tähtien alla
AWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWS <3333 Joo rauhotun, ihana Grover/Juniper :)) Söpö ;) (rakentavat hemmettiin)
Syyllisyydestä ja syyllisyydentunnosta
Olipa surullinen. Silenan tunteita oli helppo ymmärtää, miten hän syytti Percyä, vaikka oikeasti tunsi itsensä pääsyylliseksi. Olenko vaan jotenkin syvällinen persoona, vai tarkoititko sen hylätyn varaston kuvaamaan Silenaa ja sitä miltä hänestä tuntui? Se sopi kuvaan todella hyvin ja syvensi tarinaa vähän.
Suudelman petos
Luke on kauhea! :( Hyi ku karmi noi sen touhut. Ja noi kähinät ja karheat kuiskaukset ja raapivat suudelmat saa mulle kylmiä väreitä. Loppu päätti tuon raapale/ficin hyvin.
Metsästäjä
Oi, näistä viimeisimmistä ehkä lemppari! Ihanaksi kuvasit tuon Orionin. <3 Ja teksti oli todella hyvää ja mukaansatempaavaa. Tosi kiva teksti :)
Thinking
Ihanaa! Lisää Thukea. Kai tämä "sarja" jatkuu vielä?? :)) Olen ihastunut siihen. Luke on ihana ja Thaleia söpön ujo. :))
No en nyt tiedä oliko kauhean "kunnollista" kommenttia, mutta tämän enempää ei musta saa irti :D
Ps. Luke, Hermeksen poika.
Se taipuu Hermeen poika ;)
-
Masikki52: äh, anteeksi, minä nyt täältä puutun asiaan.
Ps.
Luke, Hermeksen poika.
Se taipuu Hermeen poika ;)
Ei välttämättä taivu. Kirjoissa saatetaan taivuttaa se noin (en muista), mutta itse miellän tuon tavan hieman vanhahtavaksi. Esimerkiksi 'Tuomas' voidaan periaatteessa taivuttaa 'Tuomaan', mutta 'Tuomaksen' on ihan yhtä pätevä ja jopa selkämpi vaihtoehto. 'Hermeksen' on hyvä vaihtoehto.
Chey
P.S. Wordini ei edes tunnista 'Hermeen', mutta 'Hermeksen' kyllä.
P.P.S. Anteeksi että taas tänne jotain tulin sorkkimaan ;D
Mikäs siinä. Saa tulla korjaamaan ;) Hermeksen vaan kuulosti niin oudolta ja oon varmaan vaan tottunut tohon "Hermeen" muotoon :)
-
Mansikki52: Kiitos kommentoinnista, ihanan pitkä kommentti <3 :D Oon pähkäilly tuon Hermeen/Hermeksen sanan kanssa ties kuinka usein, mutta koska myös omakin wordini tunnistaa vain "Hermeksen" nii siihen ratkaisuun olen myös itse päätynyt. :) Ja Silenasta ja vajasta sen verran, että kyllä, se oli aika tarkoituksellista :)
Chey: Kiits kommentista vaikka se liittyikin enemmän Mansikin kommenttiin ;D
Ja tässä vähän tätä Percabethia kaikille jotka on oottanu sitä! :)
S
Romance, Fluff
Annabeth/Percy
Hymy
Hymy. Percy oli täysin addiktoitunut Athenen tyttären onnelliseen, aitoon hymyyn.
Siihen, joka valtasi kauniit kasvot tyytyväisyyden loistaessa harmaista silmistä.
Siihen, joka kiipesi vaaleanpunaisille huulille värisevänä ja luottavaisena samalla kun, viimeiset kyyneleet vierivät pitkin poskia.
Kaikkein eniten Percy ihaili, rakasti, sitä hymyä, jonka Annabeth soi hänelle katsoessaan häntä lämpimästi. Rakastavasti. Kesken antiikinkreikan oppitunnin, kanoottikilpailujen tai Lipun kaappauksen. Missä vain, milloin vain. Koska tuo hymy oli täynnä välittämistä, onnea ja rakkautta.
Ja se hymy muistutti Percyä, kuinka onnekas hän oikeastaan on.
-
Tämä syntyi hetken vimmassa, kun huomasin rakkaan(-.-') OneNoteni poistaneen kaikki tärkeät tarina muistiinpanoni ja hahmoesittelyni, joita olin sinne väkertänyt. Sen sijaan, minua tervehti iloisesti tuoteopastus vai mikä lienee onkaan, eikä muistiinpanoista jälkeäkäään. Kyllä ketutti. Ketutti niin paljon että sanonko vielä mitä. Ja ei, minullahan ei luonnollisestikkaan sokeana tietotekniikkaan luottavana ihmisenä kopiota niistä jossain muualla. Pahimman kiukkuni yli päästyäni oli pakko purkaa loput shottiin ja tälläne synty. Eikä enää nii paljon suututakkaan. ;D Vähän vielä ketuttaa kun ei ole aikaa tehdä uusia muistiinpanoja vielä vähään aikaa, enkä enää ees muista kaikkea, jota olin sinne kirjoittanut. K-E-T-U-T-T-A-A! :)
Percy
Drama?
S
Kun tietotekniikka pettää
Percy katsoi kiukkuisena tietokoneensa ruutua ja kurtisti kulmiaan pahantuulisena. Ruudusta hohkava valkoinen valo valaisi hämärän huoneen ja loi heijastuksen merensinisiin silmiin. Poseidonin poika jatkoi näytön tiukkaa tuijottamista, miettien mahdollisemman monta kivuliasta tapaa hankkiutua eroon mokomasta kapineesta. Hän voisi heittää sen ikkunasta alas, iskeä nyrkkinsä ruutuun, paiskata lattialle, upottaa ammeeseen… Harmi vain, että ainut joka kostautuisi olisi hän itse.
Silti. Houkutus oli suuri.
Percyn kovalla työllä väsätyt koulumuistiinpanot olivat hävinneet kuin tuhka tuuleen Microsoftin ohjelmasta ja sen sijaan, että olisi löytänyt kallisarvoiset, A:n arvoiset muistionsa, hän löysi tuote-esittelyn. Kuin ei olisi koskaan käyttänytkään tuotetta aiemmin. Ja Percyä vitutti. Vitutti ohjelman kaatuminen, vitutti muistiinpanojen katoaminen ja ennen kaikkea se, että hän tyhmänä oli luottanut vain tietokoneeseen. Joten ei, hänellä ei ollut samoja tietoja ylhäällä jossain toisessa ohjelmassa saatikka paperilla.
Ehkä kaikkein eniten Percyä otti päähän se, mitä hän tiesi Annabethin sanovan hänelle, kun kuulisi asiasta. ”Älä koskaan luota vain tietokoneisiin…” ja pälä pälä. Athenen tytär myhäilisi tyytyväisenä ollessaan jälleen kerran oikeassa ja saarnaisin saman virren uudelleen voitonkiilto silmissään. Eikä Percy oppisi siltikään.
Ja ne muistiinpanot. Percyllä oli mennyt ikuisuus väsätä ne. Hän ei ollut varmasti koskaan aiemmin viettänyt niin paljon aikaa koulutyön parissa. Eikä hän enää muistanut puoliakaan kirjoittamastaan.
Edelleen vihaisena ja turhautuneena tuhisten Percy sulki koneensa ja heittäytyi sängylleen. Nosti maantiedon kirjansa lattialta ja avasi sen umpimähkään.
Ehkä jos hän lukisi, niin huominen koe ei menisi niin penkin alle?
Tuskin.
-
Töissä kuulin kyseisen biisin, josta sanat on napattu ja oli pakko kirjoittaa tälläne. Oon värkänny tätä nyt parikin päivää, tai lähinnä iltaa ja nyt on kiire taas töihin joten oikoluku on mitä on. Virheistä toki saa ilmoitella. Ja voit kommentoida vaikket virheitä löytänytkään.
Rachel, Percy
Drama, friendship
S
Ystävä
Kumpaa sinä pelkäät,
melua vai rauhaa?
Rachel vilkuili hämmentyneenä Percyä. Poseidonin poika makasi leveästi ruohikolla silmät suljettuina. Pitkät tummat ripset loivat varjoja pojan kalpeille poskille auringon paistaen lämpimästi kirkkaalta taivaalta. Ilma oli tyyni, tuuli ei suhissut puissa ja oli lähes tukahduttavan kuuma. Rachel leyhytti kädellään punoittavia kasvoja ja yritti samalla nykiä hiestä märkää toppiaan irti nihkeästä ihosta. Percy ei kuitenkaan näyttänyt kärsivän kuumuudesta ja tuntui suorastaan imevän auringon lämpöä täysin siemauksin. Mutta hyvä niin, saisipa poika ainakin hieman väriä kasvoilleen.
Huokaisten Rachel lysähti itsekin selälleen ja suojasi kädellään silmiään auringolta. Percy. Percy, Percy, Percy. Aina Percy. Poika ei edes tajunnut, kuinka moni asia, oli hänestä kiinni. Kuinka moni ihaili, luotti ja kaipasi häntä. Kuinka moni suri, koska poika ei koskaan avautunut kenellekään. Ei todellisuudessa. Avoimet hymyt ja ystävälliset naurahdukset, ne olivat yleisiä, kaikille tarkoitettuja eleitä. Eleitä, joiden tarkoitus oli hämätä, pitää liian tunkeilevat kysymykset loitolla. Suojella yksityisyyttä. Percy ei jaellut yksityisiä, salaisia hymyjä tai tietäviä katseita joidenkin kanssa. Ei, koska kukaan ei koskaan tiennyt mitään merkittävää.
Percy piti monet asiat sisällään, ei jakanut niitä muille, kieltäytyi näkemästä toiveikkaita hymyjä ja kysyviä katseita. Joskus Rachel ajatteli, ettei edes Sally tuntenut poikaansa niin hyvin, kuin luuli. Koska totuus oli se, että muut tiesivät Percystä vain sen, minkä poika tahtoi muiden tietävän.
Kumpaa sinä kaihdat,
yksinäisyyttä vai laumaa?
Rachel oli monesti miettinyt, kuinka ristiriitainen persoona Percy oli. Poika ei tuntunut pitävän melusta, mutta ei halunnut täydellistä hiljaisuutta. Tuntui riippuvan paljon tämän mielialasta, mikä oli melua ja mikä hiljaisuutta. Joskus ne olivat täysin päinvastaista. Eikä Rachel ollut vieläkään päässyt selville, pitikö Percy muista. Toisinaan hän oli huomaavinaan Poseidonin pojan katseessa nurkkaan ahdistetun eläimen, vaikka lähistöllä olisi ollut vain muutama ihminen, mutta toisinaan Percy näytti katsovan heitä suuren ihmetyksen vallassa. Kuin poika ei olisi tiennyt mitä ajatella muista. Ehkä tämä ei tiennytkään. Ehkä Percy oli aivan yhtä eksyksissä, kuin muutkin, kun kyse oli Percystä itsestään.
Percy oli kuitenkin seurallinen ihminen. Poika hakeutui usein muiden seuraan, vaikka usein yrittikin jäädä taka-alalle, yleensä epäonnistuen. Percyssä vain oli sitä jotain, mikä sai muut huomaamaan hänet. Niin hyvässä kuin pahassa. Poseidonin poika hämmensi Rachelia. Tyttö oli tottunut olemaan hyvä ihmistuntija ja näyt täydensivät sitä mitä hän ei harvoin osannut itse päätellä. Mutta meren lapsen kohdalla kaikki oli toisin. Percy oli ailahtelevainen, rauhaton ja ennalta arvaamaton. Kuin meri.
Miksi sä itket,
kun naapurissa jonkun lapsi nauraa?
Rachel muisti elävästi sen illan, kun ajatteli vihdoin pääsevänsä hieman lähemmäs oikeaa Percyä. He olivat viettäneet kokonaisen viikonlopun yhdessä, mikä oli jo sinällään suuri saavutus Rachelille. Percy oli oikeasti halunnut viettää aikaa hänen kanssaan, vapaaehtoisesti ja selvästi nauttinut ajastaan. Poseidonin poika oli hakenut hänet lauantaiaamuna Paulin Priuksella ja vienyt hänet pitkälle ajelulle New Yorkin keskustan ulkopuolelle, muutamille laitakaupungeille ja lopulta rannikolle. Koko matkan he olivat jutelleet satunnaisesti jostain mitättömästä asiasta tai olleet rauhallisessa hiljaisuudessa ja vain nauttineet toistensa seurasta.
Sunnuntaina Percy kutsui Rachelin kanssaan kaupungille. Rachel oli ollut innoissaan. Percy oli pyytänyt häntä, ei Annabethia, ja toista kertaa peräkkäin. He olivat viettäneet koko päivän kaupoilla. Percy oli seurannut kiltisti perässä Rachelin juostessa innoissaan käsityöliikkeissä, vaatekaupoissa ja muissa mahdollisissa putiikeissa. Rachel oli nauttinut päivästään eikä voinut estää tyytyväisyyden tunnetta Percyn tarjotessa hänelle lounaan sievässä kuppilassa, joka oli ollut hieman syrjäisemmällä seudulla, eikä niin ruuhkainen.
Illalla, kun vielä oli valoisaa, he kävelivät hiljaa puistossa väsyneinä. Kummatkin olivat levollisia, sanoja ei silloin tarvittu. He olivat viettäneet onnistuneen viikonlopun ilman mitään, mikä olisi muistuttanutkaan kumpaakaan Percyn toisesta elämästä. Hetken he olivat voineet leikkiä tavallisia nuoria, jotka viettivät mielellään aikaa keskenään ja olivat ehkä jopa enemmänkin. Hetken aikaa Annabethia ei ollut olemassa.
Heidän ohitseen juoksi pieni tyttö nauraen, ehkä neljän tai viiden vanha. Platinan vaaleat kiharat hulmusivat tytön kipittäessä huimaa vauhtia odottavan isänsä luokse. Lapsen nauru oli ollut helisevää ja täynnä onnellisuutta ja pienet posket punoittivat raittiista ilmasta. Rachel katsoi ihaillen tytön perään ja toivoi voivansa ikuistaa lapsen paperille sillä hetkellä. Mutta vilkaistuaan Percyyn, hän näki surua. Hän näki vuodattamattomia kyyneleitä ja toteutumattomia toiveita.
Olet syvää vettä,
luoksepääsemätön vuori
Silloin, tuona valoisana iltana Central Parkissa Rachelista tuntui, kuin Percy olisi raottanut yksityisyyttään hieman, ehkä tahtomattaan, ja jakanut hänen kanssaan jotain tärkeää ja ainutlaatuista. Poseidonin poika ei ollut sanonut mitään, ei selittänyt suruaan, mutta oli sallinut Rachelin nähdä sen. Silloin hän ei sulkenut Rachelia pois. Ja se teki tytön onnellisemmaksi, kuin poika koskaan saattoi arvatakaan.
Siitä oli nyt pari viikkoa, kun he olivat viettäneet viikonlopun yhdessä ja kumpikaan ei ollut sanallakaan viitannut Percyn hetkelliseen sanattomaan avautumiseen. Sen sijaan he olivat keskittyneet nauttimaan vain toistensa seurasta. Percy oli hakeutunut Rachelin seuraan useammin kuin ennen, mikä sai tytön pohtimaan pojan tarkoitusperiä. Toiveistaan huolimatta Rachel ei ollut tyhmä eikä sokea ja huomasi kyllä, ettei Percy tavannut häntä romanttisessa mielessä, vaikka kuinka tyttö sitä toivoi.
Percy oli myös sulkeutunut jälleen. Ei sanoja, ei katseita, ei edes turhautuneita huokauksia, jotka olisivat paljastaneet edes jotain merenlapsen oikeista ajatuksista. Hetken aikaa Rachel oli ollut erityinen omasta mielestään, mutta nyt hän tipahti rymisten maan pinnalle. Ei ollut mitään erityistä, ei ollut mitään mitä Rachel olisi saanut tietää ja muut ei. Ei todellisuudessa. Rachel oli vain nähnyt surun, mutta ei tiennyt miksi.
Unohdettu ullakko,
olet titaaninen kuori
Toisinaan Rachelista tuntui kuin muut olisivat tosiaan unohtaneet oikean Percyn. Percyn, joka ei salannut mitään, kertoi tunteistaan ja rakasti muita. Vaikka, mistäs Rachel sen tiesi, ehkei kukaan ollut koskaan ennen tuntenut oikeaa Percyä, sitä poikaa, joka piilotteli utuisen mutta kovan kuoren alla. Silti Rachel oli kuitenkin varma, ettei Poseidonin poika ollut aina näin sulkeutunut.
Ehkä Sally muisti sen pienen pojan. Ehkä, niin vahva kuin nainen olikin, Sally ei halunnut nähdä tätä puolta Percystä. Sulkeutunutta ja varautunutta, joka kaihtoi uteliaita katseita. Ehkä Sally eli itsekin valheessa.
Miksi sä itket,
kun radiossa joku rakkaudesta laulaa?
Eilen Percy tuli Rachelin luokse. Eilen Percy hymyili hänelle hyvän tuulisesti ja merenvihreät silmät tuikkivat salaperäisesti, kuin tietäen jotain. Mutta ehkä se oli vain tytön omaa hupsua mielikuvitusta. Eilen he kuitenkin viettivät iltansa Rachelin huoneessa, nauraen ja jutellen. Rachel imitoi liioitellusti elämäänsä Clarionin naisopistossa ja Percy oli nauranut katketakseen. Radiosta tuli kepeitä kesäklassikoita ja ikkunasta virtasi viileä tuulenvire. Täydellistä.
Kunnes Percyn katseeseen syttyy jälleen sama surumielinen pilke. Percy ei sano mitään taaskaan. Tällä kertaa poika ei reagoi mitenkään, jatkaa vain hymyilyään Rachelin jutuille ja nauraa vedet silmissä. Ja Rachel ei kysy. Rachel jatkaa pelleilyään ja yrittää pitää hymyn pojan huulilla vaikka ei ole enää varma, ovatko kyyneleet pojan poskilla aidosti naurun kyyneleitä vai etsiikö poika vain syytä itkeä. Rachel ei välitä, oli syy kumpi vain, tyttö antaa Percyn itkeä. Ehkä se on juuri sitä, mitä poika tarvitsee. Syyn itkeä ja ihmisen joka on lähellä, muttei kysy. Ja Rachel ajattelee, että ehkä Percy luottaa häneen eniten. Ehkä Rachel on kuin onkin Percylle se tärkein, vaikka vain ystävänä, mutta kuitenkin.
Puhu äänellä, jonka kuulen,
sanoilla jotka ymmärrän,
runoilla jotka käsitän
Ajan kuluessa Rachel alkoi epäillä, ettei Percy tahallaan sulkeutunut aivan kaikilta pois. Ehkä Percy oli vain muuttunut, ihan oikeasti. Ehkä Percy ei osannut kertoa enää, ehkä poika enää tiennyt kuinka. Tai ehkä muut olivat muuttuneet ja Percy pysynyt samanlaisena ja kauhistunut muutoksia. Ehkä muut olivat tulleet kuuroiksi pienille pyynnöille ja sokeiksi vihjeille. Ehkä muut vain sulkivat silmänsä siltä, mitä eivät halunneet nähdä.
Sinuun tarvii tekstityksen,
salaisuuksien selittäjän,
kertojan kaikkitietävän
Percy oli kuitenkin monimutkainen ihminen, aina kun luuli tuntevansa hänet, ymmärtävänsä pojan ajatuksia, teki Percy jotain mikä sai muut hämmennyksiin. Poseidonin poika tuntui edelleen olevan täynnä salaisuuksia, niitä joita poika tuntui haluavan kertoa muille, muttei koskaan kertonut ja salaisuuksia joita Percy varjeli tiukasti. Oli kuin jumalatkaan eivät välillä ymmärtäneet salaisuuksia ja tietoa joita Percy kantoi mukanaan. Poseidonin poika puhui aivan omaa kieltään, tämän kehon kieli ja mieli olivat yhtä aikaa sekä sopusoinnussa että täydellisessä ristiriidassa keskenään.
Olen yksinkertainen, aina selitystä vailla
Sinä kartta monimutkainen, matka vierahilla mailla
Joten ei, Rachel ei ymmärtänyt Percyä alkuunkaan. Ei vaikka kuinka yritti ja halusi uskoa pystyvänsä siihen joku päivä. Mutta kuitenkin, hän yritti. Eikä lakannut yrittämästä vaikka muut olivat luovuttaneet jo kauan aikaa sitten. Ja ehkä se olikin syy miksi Percy hakeutui hänen luokseen, syy miksi Percy näytti nauttivan hänen seurastaan. Hän ei kysellyt, mutta yritti silti. Halusi selityksen, yritti ymmärtää, mutta ei painostanut liikaa. Sillä Rachel uskoi, että Percy tarvitsi häntä. Hänen tukeaan ja ystävyyttään. Percy tarvitsi jonkun, joka olisi siinä vierellä, vaikka ei ymmärtäisikään.
Siksi Rachel ei lakannut yrittämästä. Koska hän oli ennen kaikkea Percyn ystävä.
-
asdfdgkgls siis munhan on pitänyt kommentoida näitä moneen otteeseen mutta ajanpuutteen ja oman kykenemättömyyteni takia en ole sitä pystynyt tekemään ;D Piti nyt kuitenkin tulla kommentoimaan joitain omia suosikkejani sillä tää topahan on kovin pullistunut sitten viimeks kun tänne kirjoittelin.
Nyt ekaks voisin sanoa että älä missään nimessä kirjoita Thaleia, kirjoita Thalia niinkuin olet tehnytkin! Mä itse olen tottunut just tohon englanninkieliseen muotoon ja musta on muutenkin ihan tyhmää että se nimi on suomennettu. Okei, ehkä Thaleia on joku komedian muusa mutta se ei ole sama kuin meidän Thalia Grace. Meidän Thalia on nimetty Thaliaksi, ei Thaleiaksi. ihan sama kuin pottereiden george oiskin joku yrjö!
Okei sitten ficceihin!
Meeting: Ensinnäkin kiitoksia kiitoksia Thukesta! :D Vieläpä näin hyvin kirjoitetusta Thukesta! Se on oikeasti meikäläiselle aika harvaa herkkua. Olit todella hyvin onnistunut kuvaamaan Thalian juuri sellaisena millaisena minä hänen hahmoonsa rakastuin: itsenäisenä, vahvana ja kuitenkin tavallaan tunteidensa vietävänä. Tai siis en oikeasti osaa selittää, niin kuin silloin kun hän yrittää tukahduttaa huolen tunnetta ja kun hän punastuu Luken tultua. Oon aina Thukessa tykänny siitä mitä Luke saa Thaliassa aikaan. Muutenkin tässä ficissä oli todella hieno tunnelma!
Suudelman petos: Olen oikeasti todella kiinnostunut Luken ja Silenan suhteesta mutta en ole oikeasti koskaan missään lukenut siitä ainuttakaan ficciä tai mitään! ;D Tässä ficissä kiteytyi tavallaan juuri se mitä olen ajatellut heistä. Oli muutenkin kiva tarkastella Lukea tästä suorastaan vinksahtaneesta näkökulmasta: Luke on vallalla ja voimalla pelaava mielisairas kusipää :D Pidin myös tämän ficin kontrasteista. Luke virnistelee ja suutelee ja kehuu mutta kuitenkin se suudelma oli täynnä katkeruutta, vihaa ja pelkoa. Mielenkiintoista! Antaa ajattelemisen aiheitta.
Nuo sammalenvihreät simät kyllä vähän hämmensivät sillä minun muistaakseni Silenan silmät on kuvattu sinisiksi kirjoissa?
Hymy: Tää oli oikeasti todella söpö ja sai hyvälle mielelle. Lopetus oli loistava ja mulle tuli sellainen tunne että kannattaa arvostaa pieniä asioita. En oikeestaan koskaan lue Percabethiä mutta tää oli sopivan lyhyt joten päätin lukasta ja se kannatti. Ehkä jopa ymmärsin mikä ihmisistä on niin hienoa siinä parituksessa ;D ... Ehkä.
Anyway, kiitos näistä ja kirjoitahan lisää! ;)
-
Heyy Cheo, kiva ku oot käyny kommentoimassa :D
Hyvä kun tykkäsit Thukesta! Thalia ja Luke on mulle vähän vaikee paritus, koska (jos joku ei ole vielä tajunnut xDDD) tykkään paritella Percy eniten muille, just esim. thalialle xDD Mutta ihan hyvin se ilmeisesti onnistu, jay!
Tuo suudelman petos liittyi tavallaan kahteen aiempaan kirjoittamaani Silena/Luke raapaleeseen, mutta tavallaa taas ei, sillä teema on aikalailla sama.
En muista oonko jo selittänyt jotain tuosta Silenan silmien väristä, mutta olikohan se niin, etten itse muistanut, että oliko niitä kuvailtu mitenkään ja sitten päätin että ne ovat nyt sitten sammaleenvihreät näissä miun ficeissä, ihan vaan koska miun mielestä se on kaunis väri. :)
Mutta joo, siirrytäämpä nyt tähän uusimpaan luomukseeni...
Okei okei, tunnustan, tapasin erään aikas ihanan ihmisen tässä pari päivää takaperin ja hän sain hymyn huulilleni aika pitkäksi aikaa. Olin ihan päästäni pyörällä loppu päivän ja seuraavankin ja olo oli varsin ihastunut. Joten päätin kirjoittaa siitä percabethia xD
Romance, fluff
s
Percy/Annabeth
Suunnitelma
Annabeth makasi selällään punkassaan kädet niskan takana ja tuijotti utuisesti yllä olevaa sänkyä. Harmaat silmät olivat sameat ja katsoivat kaukaisuuteen mitään näkemättä. Nähden kuitenkin kokonaisen uuden ruusun punaisen maailman täynnä unelmia ja lapsellisia toiveita. Merenvihreät silmät piirtyivät tytön verkkokalvoille, sitä seurasi vastustamattoman hurmaava hymy ja iloisen remakka nauru. Poseidonin poika oli seurannut Annabethin uniin ja täyttänyt ne naurettavan ihanilla lupauksilla.
Annabeth ei koskaan myöntäisi sitä ääneen, mutta toivoi unien olevan totta, toivoi tulevan tuovan suhteen ja onnen. Annabeth halusi Percyn niin kiihkeästi omakseen, että tarve yllätti jopa tytön itsensä. Hän, joka aina ajattelee ensin aivoillaan, analysoiden tilanteen ja pohtien onko järkevää lähteä leikkiin mukaan. Hän, joka ei koskaan uskonut kenenkään saavuttavan hänen kiinnostustaan, ei uskonut kenenkään pääsevän lähellekään Lukea, saati enemmän.
Ja silti, se oli hän joka heräsi aamulla kolme tuntia aiemmin kuin tarvitsisi vain jotta ehtisi nähdä Percyn lähtevän aamu-uinnilleen, se oli hän, joka odotti viisi minuuttia kreikankielen oppitunnin alkamisen jälkeen nähdäkseen Percyn juoksevan paikalle hengästyneenä kasvot punoittaen nolostuksesta sekä juoksusta ja se oli hän, joka valitsi melonnan lukujärjestykseen aina vain uudelleen ja uudelleen vaikka olikin täysin surkea siinä ja najadit mitä todennäköisemmin vihasivat häntä ja yrittivät tahallaan kaataa hänen kanoottinsa.
Sen kaiken ja enemmän Annabeth teki, koska oli aivan pyörällä päästään eräästä tietystä merenlapsesta ja halusi tämän omakseen.
Mutta ei vielä. Se ei kävisi päinsä vielä.
Koska poika oli yhtä tietämätön kuin aina, eikä nähnyt ympärillään olevia merkkejä ja vihjeitä.
Ei se kuitenkaan mitään, sillä Annabethilla oli suunnitelma.
Athenen lapsilla on aina suunnitelma.
~*~
feedback :D
-
Oih, hymy oli söötti ja sen lopetus kiteytti söpösti koko jutun :) Tolle tietokonevitutusraapaleelle hekottelin vähän, koska tunne on niin tuttu ja silti raivos keskellä sait Percystä Percymäisen :D Tykkäsin Ystävästä tosi paljon. Se oli jotenkin vähän sekava, mut ehkä mun lemppari näistä uusimmista. Toi laulu on tosi kaunis ja sopi tohon tosi hyvin. Välillä tuntu että toi laulu on rakennettu ficin ympärille, eikä toisin päin. :) Haha, suunnitelma oli hauska :D Ja noilla Percyn silmillä on ilmeisen hauskaa herkutella (en valita) ja loppu, ihana :D
ps. Karkaan mökille taas reiluks viikoks et palaan sitte :)
-
Okei, tän pitäs mennä 2 sivulle mutta löysin tän vasta tänää... :(
Älä säikyttele mua Percyn kuolemalla tossa Ruusut haudalla sankarien. Itkin...
Eihä se oikeesti kuole? ??? Oon lukenu kaikki muut paitsi sen uusimman kirjan, eli Merenjumalan poika.
Mutta joo, oot tosi hyvä kirjottaa ja kuvaileminen on sulla hallussa. Jatkan näitten lukemista jos vaa muistan. :D
-
Hello there! Pitkästä aikaa 8)
M: Tuo tietokonevitutusraapale naurattaa oikeastaan tässä vaiheessa jo muakin, lähinnä sen tunteen takia, mutta sen sanon että sillä hetkellä ei paljon naurattanu :P Joo, mä tiedän että Ystävä saattoi olla pikkuse sekava, ajatus tai idea shotille oli niin helpon oloinen mutta osoittautuikin ihan muuksi sitten kun vihdoin pääsin koneen äärelle ja no... :) Laulu on kyllä tosi kaunis, mä tiedän :D <3 Ja Percyn silmillä on todella ihana herkutella <3
C: Anteeksi pyyntö hyväksytty, tulithan tunnustamaan syntisi ;) :P Päivää piristi kun huomaisin kommenttisi, ja kehusi myös :D
Ja ah, tietotekniikka... tarviiko ees sanoa? ;)
N: Sori Nalle, saatan säikytellä vielä toisteki joskus, katotaa mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Percy ei ole ainakaan vielä kuollut kirjoissa, jos siis et ole vielä lukenut SON:nia ja ei luultavasti kuolekkaa enne ku ihan viimeisessä jos kuolee siinäkää :) Ei siis pelkoa... Vaikka en toisaalta ihmettelis, jos Riordan tapattaa Percyn, ku se on niin sankari... ja kaikki hyvät sankarit aina kuolee :( Toivottavasti eksyt taas pian tekstieni pariin ja kommentoit :)
AN: Joo tää seuraava on siis Percyn kirje äidilleen. Mutta en saanut tähän oikein semmoista "Percymaista" otetta. Ainakaa miusta ei tuntunut että tää vois olla Percyn käsialaa, mutta en keksinyt toista hahmoa jolla olisi ollut yhtä ihana äiti :) Joten tällä mennää.
S
Drama
Percy
Rakastan sua, äiti
Ӏiti,
toivon, että kun saat tämän kirjeen olen siellä itsekin ja voimme huokaista helpotuksesta. Toivon, että tämä kirje on turha ja voin sanoa nämä asiat pian kasvotusten suoraan sinulle. Kaikki asiat, jotka olen halunnut sinulle aina sanoa, mutten koskaan jostain syystä ole. Kuten sen, kuinka paljon rakastan sinua. Olet varmasti maailman paras äiti, Annabeth, Thalia ja Nico ovat ainakin samaa mieltä kanssani.
Tiedät varmasti, miksi kirjoitan. Olin kauan poissa, enkä vieläkään ole päässyt kotiin.
Olen pahoillani kaikesta huolesta, jonka katoamiseni aiheutti sinulle ja kaikille läheisilleni. Vannon, että herättyäni unesta, johon Hera minut vaivutti, yritin saada sinuun yhteyttä. Iiris viesti ei toiminut kun olin etsintämatkalla ja myöhemmin olin liian peloissani yrittääkseni uudelleen. En ole oikeastaan vieläkään varma, miksi. Kai pelkäsin, että jos näkisin sinut, en voisi jäädä. En pystyisi siihen, mihin on pakko. Joten tavallisen kirjeen lähettäminen tuntui helpommalta. Ole kiltti ja älä soimaa minua heikkoudestani.
Äiti, olet mahtava nainen ja minulle on ollut kunnia olla poikasi. Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että olet jaksanut olla tukenani ja turvanani koko pienen elämäni aikana, kestänyt katoamiseni ja aiheuttamat hankaluuteni. Tiedän, etten ole ollut mikään helppo lapsi, mutta koskaan en ole tarkoituksella satuttanut sinua. Toivon vain, että jos en palaa Kreikasta, tiedät arvostaneeni ja rakastaneeni sinua. Toivon sinun elävän loppu elämäsi onnellisena Paulin ja kaikkien niiden ihmisten kanssa, jotka tuottavat sinulle iloa ja tekevät sinut onnelliseksi. Silloin minäkin olen onnellinen.
Jos taas olen kotona, kun saat kirjeen, niin toivottavasti olen muistanut sanoa sinulle ”rakastan sinua, äiti”. Ehkä olenkin jo kertonut sinulle uusista roomalaisista ystävistäni ja kuka ties nauramme paraikaa minun ja heidän kommelluksille.
Haluaisin kovasti luvata sinulle, että tämän jälkeen kaikki palaa ennalleen, että tämän jälkeen voimme elää jotakuinkin normaalia elämää. Mutta en voi, monestakin syystä ja sinäkin tiedät sen. Huonolla onnella, en edes ole siellä. Olen itsekäs kun sanon tämän, mutta toivon, että jos en ole siellä ei elämäsi olisi enää samaa, toivon jättäneeni jotain hyvää muisteltavaa jälkeeni.
Minun täytyy nyt lopettaa tämä kirje, Argo on pian lastattu valmiiksi ja pääsemme suuntaamaan Kreikkaan. Annabeth on käynyt jo monesti hoputtamassa minua ja Hazel vääntelehtii vieressäni hermostuneena. Joten lopetan tähän ja lähden kohti uusia seikkailuja ystävieni kanssa.
Mutta äiti, sanon tämän vielä kerran, koska pelkään etten saa enää toista mahdollisuutta.
Rakastan sinua, äiti.”
Comments?
-
Ihana, oot oikeessa ku sanot että ei ihan sovi Percyn juttuun... :)
Ku mä sain sähköpostiin viestin että oot jatkanu. Mä hypin sisäisesti ilosta... xd
Joo, mutta jatkan lukemista... Oli muuten silleen ihana toi viimesin, mä en ainaskaa melkee
koskaa puhu mun äitille... Kirje vois helpottaa asiaa...
-
Chelsey: Kiits kommentistas :D Otan osaa koneesi vuoksi. :) Kirje oli vähän vaikea, koska jo sitä kirjoittaessa tiesin, että tästä tulee varmaan yks epäpercymäisimmistä kirjoituksistani ikinä ja vähän pelotti mitä siitä sanottaisiin. :)
Nalle: Kiitos kommentistas sullekii, piristit päivääni :) Tää on aika ohi aiheen, mutta mainitsenpaha nyt kuitenkin, että mulla oli myös jossai vaiheessa sillee etten pahemmi äitilleni puhunu, vaikka saman katon alla asuttii. Se oli näitä mun järjettömiä teiniangsti vuosiani. Kerra sitte rupesin aattelee kui inhottavasti oon käyttäytyny heitä kohtaa ja maalasin kaikille taulun, joihin kirjoitin jonkun lauseen, jota tarkoitin. En ole taiteellisesti lahjakas ja tauluista ei sinänsä tullu hienoja, mutta ajatushan on tärkein... vai? :) Ja pointtiaha tässä ei vissii ollu, mutta kunhan kerroin :p Joskus tuntuu itestäkii että kirje voi olla hyvä ku ei muute saa sanottua :P
Mutta joo eniwei, kuulin siis kyseisen biisin tänää autossa ja oli pakko kirjoittaa jostain syystä. Ei tullu nii hyvää ku halusin mutta.... Kai se nyt käy. Kauheeta, ku mun pitäis yrittää kirjoittaa niitä mun jatkoficcejä mutta en vaa keksi niihi mitää :( Joten näillä mennää..
S
Drama, pieni angst, friendship(? Haluisko joku valaista, luokitellaanko tää täällä genreksi?)
Percy (Thalia, Nico, Annabeth)
Faijan BMV
Lauri, jälkeen vuosien
Soitti kysyäkseen
''Kerättäiskö jengi kasaan
Ei olla nähty pitkään aikaan
Ja muistatko sen bemarin
Äijällä on se vieläkin
Miksei mentäis sillä kaupunkiin
Tehtäis kaikki niinkuin ennenkin''
”Hei Percy, dude, Thalia täs. Aattelin, että voitais nähdä taas koko porukalla joku päivä. Muisteltais menneitä ja puhuttais muuta paskaa, ok? Soittele! ”
Thalian ääni kaikui vastaajasta, jota Percy tuijotti silmät suurina. Eteinen oli pimeä ja vastaajan punainen vilkkuva valo vaihtui vihreään naisen äänen lopetettua, mutta Percy seisoi edelleen paikallaan. Kuinka kauan siitä olikaan kun hän oli viimeksi kuullut serkkunsa äänen? Kuinka kauan siitä oli kun he neljä olivat seisseet yhdessä Puoliveristen tuulisella kukkulalla ja katsoneet toisiaan hyvästellen? Lähtien kukin omaan suuntaansa elämässään.
Sinä syksyisenä päivänä he olivat luvanneet pysyä yhteydessä toisiinsa, olevansa toistensa tukena kaukaakin, mutta hitaasti ja varmasti yhteydenpito oli hiipunut ja heistä oli tullut puolituttuja toisilleen, kasvoja aamuruuhkassa, jotka unohtuvat päivän mittaan.
Epäröiden Percy nosti kuulokkeen ja näppäili numeron, josta Zeuksen tytär oli soittanut. Puhelin tuuttasi kerran, kaksi, kolmesti ennen kuin napakka ja asiallinen naisääni vastasi. ”Thalia Grace.”
”Thalia, Percy täällä…” Poseidonin poika sanoi epäröiden äänen hiipuen loppua kohti. Nuorukainen ei yllättäen tiennyt mitä olisi sanonut ja lähes katui, että oli soittanut serkulleen. Hetken hiljaisuus langan päässä riipi Percyn hermoja ja mies oli vähällä lyödä luurin jo korvaan, ennen kuin Thalian ääni kaikui jälleen eteisessä.
”Percy! Hyvä kuulla susta! Mite sulla menee nykyään?” Percy pystyi kuulemaan toisen virnistelevän ja huomasi rentoutuvan itsekin. Naurahtaen pienesti hän pudisteli päätään Thalialle, ennen kuin vastasi. Mitä kauemmin he juttelivat, sen hyvän tuulisemmaksi mies huomasi muuttuvansa. Percy ei ollut edes tajunnut kuinka ikävä hänellä oli ollut entisiä ystäviään.
”Mutta joo hei, sitä mä sillo olinkii soitellut, että jos tavattais taas? Sun isäpuolellas vissii on edellee se Prius? Lähetään sillä vähä kruisailemaa, niiku enne vanhaa.”
Percy epäröi sekunnin ennen kuin myöntyi virnistäen, ajatellen jo tulevaa iltaa.
Ja niin istun uudelleen
Penkkiin vanhan BMW:N
Mika ajaa tietenkin
Se on sen faijan auto
Mika meistä hiljaisin
Lauri taas kovaäänisin
Rami kantakirjamaanikko
Minä joukon romantikko
Ja niinpä Percy istui lauantai iltana Paulin vanhan Priuksen ratissa ja nauroi remakasti Thalian vitseille. Vihreät silmät tuikkivat huvittuneena kun hän vilkaisi peilin kautta takapenkillä istuviin ystäviinsä. Annabeth hymyili ja pudisteli päätään hyväntahtoisena ja asetti kirjanmerkin aukeamalle ennen kuin laittoi kirjan laukkuunsa.
”Annabeth heei, ei nyt lueta mitään, kun me ollaa täällä viihteellä!” Thalia sanoi ilkikurisesti pelkääjän paikalta ja kääntyi kurottelemaan Athenen tyttären laukkua takapenkiltä. Nico tuhahti huvittuneena nauraville naisille, kun Annabeth veti laukkua taaksepäin härnäävästi, vieden sen taas uudelleen Thalian lähelle ja taas takaisin kauas.
Percy naurahti ja kääntyi sivutielle, suuntana heidän entinen kantabaarinsa. Iloinen hymy hyytyi hieman tutun tunteen himmentäen miehen iloa. Poseidonin poika vilkaisi nopeasti Nicoon , joka katsoi häntä takaisin sama tunne paistaen läpi. Kaikki oli niin kuin ennen, niin kuin pitikin. Mutta silti mikään ei ollut enää samaa.
Mikan faijan BMW:n
Pyörät pyörii uudelleen
Se vielä kerran kuljettaa
Vanhan jengin juhlimaan
Mikan faijan BMW:n
Pyörät pyörii uudelleen
Vaikka on kaikki kohdallaan
Ei mikään ole ennallaan
Viimeksi kun tavattiin
Ramin kanssa kovaa tapeltiin
Nyt se mua selkään läimäyttää
''Nasta nähdä vanhaa ystävää''
Mika hiljainen on edelleen
Huhu kertoo että HIV:n
Se olis saanut vaimoltaan
Mutta kukaan ei kysy suoraan
Ja Lauri on nyt liikemies
Tekee miljoonia kukaties
Ei ennen juonut tippaakaan
Nyt ekana meistä sammaltaa
Ja kiroo paskaa elämää
Sanoo ettei jaksais yrittää
Ja kaikki ovat hiljaa
Harvinaisen hiljaa
Percy istui kovalla baari jakkaralla ja kulautti loput rippeet lakushotistaan ja nojasi hekotellen pöytään. Hän katsoi edessään nuokkuvaa Annabethia lämpimästi, noita vaaleita prinsessa kiharoita, joita Percyn teki mieli silittää ja vaaleanpunaisia huulia, joita hän kovasti halusi maistaa jälleen kerran. Silmät sumenivat hetkeksi miehen muistaessa heidän viime tapaamisensa.
”Senkin vitun paska! Saatanan idiootti! Etkö sä osaa tehdä mitään oikein?” Annabeth oli huutanut hänelle kiukkuisena, järkyttäen Poseidonin poikaa. Hän ei ollut arvannut naisen suuttuvan niin paljon.
”Mitä vittua sä siinä huudat? Se oli vaan yks hiton paisti!” Percy oli vastannut tuohtuneena.
”Haista paska Jackson,” Annabeth oli tuhahtanut ja lähtenyt ovet paukkuen.
Kun he olivat sitten tänä iltana nähneet jälleen yhteenoton jälkeen, oli Athenen tytär tullut halaamaan häntä lämpimästi ja suikannut kevyen suukon poskelle.
Thalia oli edelleen sama vanha Thalia, kovaääninen, mutkaton ja itsevarma. Thalia nauratti muita jutuillaan ja kertoi elämästään raa’assa bisnesmaailmassa. Ja vaikka Thalia oli edelleen sama tuttu Thalia, oli hänkin muuttunut.
”Percsyyh… Mä vaan… Tai siis… Sitä mä vaan, että oot hyvä jätkä, oikeesti,” Thalia sammalsi Percyn vieressä, puoliksi maaten pöydällä. ”Nii että… Nii et, älä muutu, jookoh? Thää on pashka tää meidän elämä, mutta shä oot… vielä hyvä tyyppi…” Zeuksen tyttären puhe oli katkonaista, eikä Percy tiennyt johtuiko se siitä, että toinen oli sammumaisillaan vai koska nainen pidätteli itkuaan, sillä Thalia oli haudannut päänsä käsien alle.
”S-siis sitä mä vaan, etthä on tää aika paskaa… Ja mä en jaksais enää…” Thalia nosti päätään voipuneen näköisenä ja tuijotti Percy punaisilla silmillään, ennen kuin päätti lysähtää miehen syliin. Percy silitti arasti sotkuisia hiuksia ja vilkaisi vaivaantuneena muihin seuralaisiin. Ja kaikki olivat hiljaa.
Lopulta aamu viideltä he lähtivät jälleen kukin omiin koteihinsa, naureskellen edelleen toisilleen. Kompastellen mukulakiviin, huudellen näsäviisaita kommentteja ja heiluttaen käsiään hyvästiksi.
Viikko tästä eteenpäin
Mä Mikan kaupungilla näin
Kyyneleitä silmissään
Sanoi: ''Lauri hengen itseltään''
Se eilen löydettiin
Kuolleena Lauri löydettiin
Ei viestiä
Ei mitään
”Percy, Nico tässä, Thalia on kuollut.” Nicon ääni kuului vastaajasta.
”Itsemurha. Ei viestiä, ei mitään,” Haadeksen poika nyyhkäisi.
Percy valui pitkin seinää ja tuijotti vastaajaa.
”Percy? Ootko siellä?” Nico huhuili itkuisena. Mutta Percy ei saanut kerättyä voimia noustakseen lattialta ja nostaakseen luurin. Thalia oli kuollut, tehnyt itsemurhan ja jättänyt heidät tänne.
”Percy..?” Nicon ääni kaikui eteisessä.
--
Yeah yeah, feedback please :D
-
Mahtavaaaaa! <3
[/shadow][/glow]
Tosin surullinen, en oo kuullu tota kappaletta enne... Emmä tosin tiiä jos se ees on kappale... ::)
Mutta, joo... Ihana, niinku tavallisesti.. <3 Jotenki sillee söpö toi Annabethin ja Percyn paisti. XD
Joo, mutta hypin taas ilosta, tällä kertaa oikeasti ja kuulin alakerrasta iskän äänen: - Tyttö lopeta toi ryskääminen tuut kohta katosta läpi! Okei, siinä välissä mä taas aloin kikattaa kauheesti ja loppuja teiän ei tartte kuullakkaa.. ;D
Jatkelen kommaamista ja lukemista.. <3 : Nalle.
-
Nalle: Kiitos <3 Ja kyllä kyseessä on Anssi Kelan biisi Mikan faijan BMW :) Annabeth ja Percy ja niitten paisti xD Joo, myönnän, en keksinyt muutakaan :P Toivottavasti tykkäät tästä seuraavastakin!
AN: Hmm... En oikeestaan tiedä mistä tää idea synty. Varmaa, kun katoin tuota toduuden anatomiaa ja siinä oli jakso jossa joku vauva oli kateissa ja isä oli niin onnellinen ku sai sen lapsen syliinsä <3
Alun perin ajattelin, että kyseessä ois ollu Percy ja sen lapsi, mutta sitte se jotenki muuttu kesken kaiken nii että se ois voinu ihan hyvin olla Poseidon ja Percy. Niin että on ihan teistä kiinni, keiksi ne kuvittelette :)
S
Family
Maailman ihanin virhe
Siniset silmät tuijottivat uteliaasti nuorta miestä. Meri kohtaa meren.
Pienet sormet kurottelivat ylös kohti hämmentyneitä kasvoja.
Vaativa äännähdys pääsee punaisilta huulilta.
Vahvat kädet nostavat lapsen ylös kehdosta.
Tyytyväinen kikatus kaikuu huoneessa.
Meren siniset silmät täyttyvät ihmetyksestä ja ihastuksesta.
Hänen lapsensa.
Lapsen kädet tavoittelevat päättäväisesti miehen kasvoja.
Pehmeät, pienet kädet tarttuvat poskista kiinni.
Mies henkäisee ihastuksissaan.
Hänen lapsensa.
Nuori mies suukottaa kevyesti lapsen untuvaista päätä.
Uusi, onnellinen, jokellus pääsee valloilleen.
Mies nauraa ja hieroo nenäänsä vasten lasta.
Haistaa lapsen tuoksua.
Ja he nauravat.
Onnellisina.
Koska se on maailman ihanin virhe.
-
Ööö.. mulla onkin nyt uusi suosikki. *Häpeissään piiloutuu seuraavan kulman taakse*
Kun tietotekniikka pettää oli niin ihanan arkinen. Ja samaistuttava. Itselläni -onneksi- ei ikinä ole käynyt noin ikävästi, että koko työ olisi mennyt hukkaan. Percyllä ikävä kyllä ei ollutkaan sama tuuri. Varsinkin kun tietää taustaa eli että hänellä on lukihäiriö, voi vain arvata kuinka paljon työtä hän olikaan tehnyt saadakseen niinkin mielyttävät muistiinpanot, että jopa kymppi voisi irrota.
Onko Annabeth jotenkin tekniikkaa vastaan? Luulisi kai että viisaudentytär pitäisi noinkin "älykkäistä laitteista"... :D tuohan tosin voi olla vain mun mielipide.. vai sanottiinkko kirjoissa jotenkin niin. Siitä on jo jokunen aika, kun viimeksi luin niitä.
Suunnitelma oli myös hyvä. Käyttäytyminen oli aivan samanlaista kuin ihastuneen nuorennaisen -mitä Annabeth onkin. Ja se loppu kruunasi kaiken pohdinnan ja surkuttelun. ;) Onneksi he ovat kuitenkin kavereita, joten toistensa näkeminen ei ole niin kovan vaivan takana. Vai oliko tässä oneshotissa ajatus, etteivät he ole kavereita? Että ihastus oli yhteydessä pelkästään ulkonäköön ja kuultuun?
En uskaltanut edes lukea Faijan BMW: tä, koska olen kuullut laulun ja kuunnellut sanoja, enkä halua surullisia loppuja mihinkään... paitsi ehkä pahiksille, jos niillekkään 8)
Kyllähän mä näitä lueskelen, vaikken välttämättä aina kommentoisikaan. :))
-
Jotenki tosta viime jutust tuli mielee Percy ja sen lapsi.. xd
Vois hyvinki olla... Vois se tosin olla Poseidon ja Percy mutta joo.
On kyllä ihana.. :D Toivottavasti kirjottelet pian. En pääse nyt pariin päivää
lukemaan sori vaa.. :-[
-
Chey: aww, kiitos kommentistasi :)
Mansikkalimu: Uusi suosikki, jee :) Suosikit saa vaihtua, sillähä tietää että onnistunu muissakin :) Annabeth ei ole tekniikkaa vastaa, ainakaan mun mielessä, mutta ajatus oli lähinnä se että aina pitäisi olla viisaasti kopiot jossain ;) Ja suunnitelmassa he ovat kavereita, mutta itsehän lukia sen saa oikeestaa päättää ku sitä ei sillee siinä sanottu. Ja voi, no ehkä sä joskus vielä luet Faijan BMW:n ja kerrot mielipiteesi siitäkin :)
Nalle: Hey, kiitos sullekin kommentoinnista I like :)
AN: En tiiä, mistä tää idea tähän pikku raapaleeseen tuli. Oikeastaan ideaa ei sinällään ollut, vain ajatus joskus aiemmin, mutta tarkoitus ei siis ollut kirjoittaa sellaista. Mutta kun sitten avasin wordin, nii en keksinyt muutakaan. :) Mutta hey, toivottavasti kelpaa, koska mulla on varma tunne, että tuutte vielä kuulemaan Percyn töistä hampurilaisravintolassa ;)
S
Percy
Kaksi tuntia
Huokaisten Percy ottaa tarjottimet pesukoneesta ja vie ne salin puolelle kassojen alle.
Vielä kaksi tuntia ja hän pääsisi kotiin. Percy hieraisee väsyneenä silmiään ja ojentaa mustaa lippaansa, jossa on hampurilaisketjun logo.
Sinisessä työpaidassa komeilee juustopurilaisen kuva ja mainosteksti.
Kaksi tuntia. Jumalat, se on pitkä aika odottavalle.
Ovi käy. Poseidonin poika nostaa katseensa ja pakottaa huulilleen hymyn, joka tuntuu ja näyttää väkinäiseltä.
Percyä väsyttää. Häntä ei kiinnosta myydä lastenaterioita kuusihenkiselle perheelle, joiden lapset eivät osaa päättää mitä haluavat syödä ja juoda.
Eikä hän jaksaisi millään olla kohtelias luultavasti nelissäkymmenissä olevalle naiselle joka näyttää kuusikymppiseltä ja käyttäytyy kuin pummidiiva.
Percy huokaisee, vilkaisee kelloa epätoivoisen näköisenä ja pakottaa hymyn takaisin huulilleen. Hän ojentaa kuitin naiselle ja kääntyy tekemään ranskalaisia.
Vielä kaksi tuntia...
-
Hahhaa... ;D Saapahan tietää miltä tuntuu olla töissä.
Joo, mutta ihanasti kirjotettu. <3 Mulla o vähä kiire nyt ni.. :)
Toivottavasti jatkelet pian. :))
-
Nalle: Vooi kuule, jos vaan keskittymiskykyni riittäisi ja en olisi aina niin väsynyt kun rupean kirjoittaa, hukuttaisin sinut ja muut Percyn elämään töissä... jotka jostain kumman syystä peilaavat varsin paljon omia ajatuksiani töistä xD Enemmän tai vähemmän aina :P Kiitos hei puumerkistäsi :)
Tää on tälläne pikku raapustus, joka toivottavasti onnistui, koska olen nyt väsynyt ja todella todella hidas ajatusmaailmaltani tällä hetkellä. Ajatukset jotenki rupes tökkimään kesken kaiken, toivottavasti se ei näy tässä.
S
Silena/Charles
Drama, romance
Hetki ja tunne
Silena vilkaisi ujosti sivulleen, hennon punan kohoten siroille poskipäille. Charles istui rennosti nojaten kiveä vasten ja vihelteli radion mukana. Silena värähti viileästä, tuulen aiheuttaen laineita järvellä ja tuoden veden tuoksun rantaan. Hefaistoksen poika katsahti tyttöä, ennen kuin venytteli leveästi käsillään ja kietoen lopuksi toisen kätensä Silenan ympärille. Afroditen tytär hymisi tyytyväisenä ja painautui lähemmäs lämmintä kehoa.
Charles silitteli hajamielisenä Silenan käsivartta, tuijottaen samalla järvelle. Kesä olisi kohta ohi, suurimmalle osalle puoliverisiä se tarkoitti lähtöä kotiin. Kuten myös Silenalle. Pian hänen rakkaansa joutuisi pakkaamaan laukkunsa ja astelemaan kohti ulkomaailman vaaroja. Eikä Hefaistoksen poika pitänyt siitä. Hän olisi halunnut olla siellä myös, suojelemassa tyttöystäväänsä. Mutta hänen oli jäätävä leirille.
Charles oli suunnitellut tekevänsä Silenan viimeisistä päivistä leirissä ikimuistoisia. Jotta tyttö ei unohtaisi häntä, ihastuisi toiseen. Jättäisi häntä. Koska hän rakasti Afroditen tytärtä. Eikä hän halunnut menettää Silenaa.
Tuleva sota titaania vastaan huolestutti, se oli varjo jokaisen leiriläisen yllä. Kaikki huolehtivat rakkaistaan, ystävistään. Perheistään. Monet miettivät, kuinka jatkaa, jos oma läheinen kuolisi. Monet rukoilivat vanhempiaan, muita jumalia, ketä tahansa, säästämään heidät. Mutta tietenkin, heidän vanhempansa olivat yhtä kuuroja heidän rukouksilleen kuin aiemminkin. Joten heidän viimeiseksi toivokseen jäi Percy Jackson. Nuori teinipoika maailma harteillaan. Ja Charles tiesi, ettei ollut ainut, joka joskus epäili, epäili heidän mahdollisuuksiaan teini johtajanaan.
Mutta siihen asti, kunnes heidän aikansa tulisi, kunnes sota tulisi, Charles aikoi tehdä kaikkensa, jotta Silenan olisi hyvä olla. Hän aikoi olla tytön luona, tämän vuoksi hän lähtisi minne vain. Kääntyisi vaikka jumalia vastaan, jos se oli tytön toive.
Charles rakasti Silenaa ja kaikista tulevaisuuden epäilyistä huolimatta, hän aikoi nauttia tästä täydellisestä hetkestä ja tunteesta.
~*~
Jooh, iskekäähän vaan ne puumerkkinne :)
-
Nyt mä oon tosi väsyny 2 tunnin treenejen jälkeen mutta ihana! <3
Voi ku joskus joku vielä tuntis muaki kohtaa tollee. <3 Jos niin olis ni mä tekisin kaikkeni...
MInkäköhä eteen.... XD <3 Luin täällä ihastuksissani tän uusiks ja uusiks ainaski 3 kertaa ja sitte
aloin kirjotella tätä. Nojoo alan varmaa kohta nukkumaan ni. Hyvää yötä. <3
-
Nalle: Kiitos kommentista, ihanaa että pidit <3
AN: en tiiä miks, mutta viime aikoina oon ollu oudon kiinnostunut kirjoittamaa Percystä töissä :P Joten arvaatte varmaan, mitä tuleman pitää...
S
Percy, OC
Drama, Friendship
Numerot numerot
Percy tuijotti läppärin ruutua saamatta mitään kuitenkaan aikaiseksi. Päivän tilaukset olivat vielä tekemättä, myymälä siivoamatta eikä kotiin lähdöstä ollut puhettakaan vielä pitkään aikaan. Tämä oli taas näitä päiviä, kun mikään ei ottanut sujuakseen ja aivot löivät tyhjää. Kirjaimet ja numerot olivat silkkaa sotkua näytöllä, eikä Percyn lukihäiriö ja AD/HD auttaneet asiaa. Percy sekoitti trendikkään hallitussa sotkussa olevia hiuksia entisestään ennen kuin painoi kasvonsa käsiinsä.
Huokaisten Percy nousi tuolilta ja käveli myymälän puolelle. Anastacia nojaili tylsistyneen näköisenä tiskiä vasten ja hyräili hiljaa kaiuttimista kuuluvan biisin mukana. Percyn askeleet kuultuaan nainen vilkaisi nuoreen mieheen ja hymyili.
”Hiljainen ilta vai?” Percy kysyi hymyillen ystävällisesti työkaverilleen. Anastacia nyökkäsi ja kullanruskeita hiuksia tipahteli nutturalta vihreiden silmien eteen. Rennosti hymyillen Anastacia sipaisi hiukset takaisin ojennukseen ennen kuin kumartui ottamaan tiskin alta nivaskan papereita.
”Tässä, ole hyvä. Nämä tulivat tänään,” nainen sanoi hihitellen samalla kun Percy voihkaisi.
”Numeroita, numeroita, numeroita…” Percy mutisi selatessaan papereita läpi.
”Noh, sellasta se on myymäläpäällikkönä,” Anastacia vastasi hilpeästi ja tanssahteli kauemmas Percystä tämän mäiskäyttäessä leikkisästi naista papereilla. Tuima ilme suli pian huvittuneeseen hymyyn Anastacian hilpeän naurun täyttäessä valoisan myymälän.
Oven kilahdus kertoi uudesta asiakkaasta. Anastacia rykäisi edelleen hieman nauraen ja vaistomaisesti pöyhi hiuksiaan ja ojenteli vaatteitaan ennen kuin asetteli asiakaspalvelijahymynsä kasvoilleen.
”Alahan mennä nyt, herra myymäläpäällikkö, nuo numerot eivät laske itse itseään,” Anastacia huikkasi silmää iskien Percylle ennen kuin kiiruhti asiakkaan luokse.
Percy hymähti huvittuneena, ennen kuin vilkaisi alistuneesti papereita.
~*~
Ja kommentteja palvotaan lähes fanaattisesti <3
-
Ääähhh... Osaan vaan kuvitella miltä tollanen lasku pino tuntus... Varsinki omassa käessä... XD
Painas varmaa ihan hemmetisti. XD Okei, kyllä mä tiedän että laskut on vaan paperin palasia joilla on
nimet ja numerot. c: Toivottavasti jatkelet pian tykkäsin luvusta. :))
-
Kiitos Nallelle kommentoinnista, I like! :D
Ja työpäivä raapaleet senkun jatkuu :P Mutta tällä kertaa kurkkaamme Silenan työpäivään ;)
S
Drama, AU
Silena
Villapaidat, farkut ja viikkaukset
Silena hyräili hiljaa radion kappaleen mukana samalla kun taitteli paksun pehmeää villapaitaa siistiksi neliöksi. Tasoitteli vielä rypyt. Varmisti että sivut olivat yhtä pitkät ja taitos nättinä. Lopuksi Silena laittoi kokotarran reunaan ja asetti paidan pidon päällimmäiseksi.
Tyytyväisesti hymyillen hän mittaili viikkaamaansa kasaa ennen kuin vilkaisi viikkaamatonta kasaa. Vaaleat villapaidat olivat rytättynä kassan viereen henkareineen päivineen. Tyytyväinen hymy vaihtui lannistuneeseen huokaisuun. Lopulta Silena päätti ryhdistäytyä ja otti uuden paidan tarmokkaasti käsittelyynsä.
Muutamien minuuttien kuluttua Silena sai viimeisenkin villapaidan viikattua nätisti ja lajiteltua kasan koon mukaan. Tyytyväisesti myhäillen Silena taputti kasaa.
”Silena!” Afroditen tytär kääntyi hymyillen työkaverinsa puoleen, joka lähestyi häntä rullaportaiden luota suuri musta tavaralaatikko käsissään.
Tracy tiputti laatikon pöydälle ja huokaisi teatraalisesti helpotuksesta. Sitten nainen vilkaisi hämmästyneenä siistiä vaatepinoa, ennen kuin nosti katseensa Silenaan ja rypisti mietteliäänä kulmiaan.
”Mitäs nuo ovat?”
”Nuo on tuonne esittelypöytään,” Silena vastasi.
”Eikös A-pöytään tullut nuo mustat farkut tuolta hyllystä ja nuo villapaidat farkkujen tilalle hyllyyn?” Tracy kysyi hämmentyneenä. Silena tuijotti viikkaamaansa vaate kasaa hetken lasittunein silmin, ennen kuin sulki silmänsä kiroten hiljaa.
”Ja eikös nuo B-pöydän takit…” Tracy jatkoi höpöttämistään samalla kun Silena avasi viikkaamiaan vaatteita kiukkuisena ja repi kokotarroja irti.
Ja ei kun uudestaan henkaroimaan.
~*~
Olen poikennut tavoistani ja poistanut pienen oneshottini tältä kohdalta. Yksinkertaisesti vain sen takia, että useampaan otteeseen luettuani sen uudelleen, olen tullut siihen tulokseen, ettei se ole tarpeeksi hyvä.
-
hmmm.... Kiva, voi että ois ärsyttävää ku kävis tolleen niinku Silenalle. ;c
Connor taas... hmm... Mitenkäs sen nyt sanos... Outoo... xd
Mutta joo tykkäsin, varsinki tuosta Silenan osasta. Saipahan neuvon että kannattaa tietää mitä pitää tehdä eikä kuunnella omia neuvojaan. c;
-
Yrh, lueskelen näitä aina välillä ja yritän saada vähän kiiinni mutmut..
Toi Faijan BMW :<< Pakko myöntää, että vaikka en ollut laulua koskaan kuullutkaan, niin heti arvasin, että huonosti tässä käy. Siis siinä vaiheessa kun pistin laulun Youtubesta ;D Mut silti mun sydän pamahti vähän, kun pääsin loppuun ja pakko myöntää, että pari kyyneltäkin tirautin ;<
Ja Maailman ihanimmassa virheessä on ehdottomasti Percy ja sen lapsi :> Koska en voi kuvitella Poseidonia tollaseks, tai ainakaan nuoreks mieheks, ja sitä sanaa tossa kyllä toisteltiin :D Ihana <3
//Ooh, tässä ylöspäin plärätessäni lukaisim ohimennen ton Silena/Charlesin ja awwwws... Ihana <3 Ja toi Percy siellä välissä <33
-
Kiitos kommentoinnista, I like edelleen :)
Tää on ollut mun mielessä jo muutaman päivän. Idea lähti siis Calvin Harrisin biisistä We'll be coming back (http://www.youtube.com/watch?v=SHO3dE-IDWk) Tarina ei sinänsä siihen liity, mutta muutamat lauseet ovat olleet todella suuressa osassa tämän inspiraatiossa. Oon sitte vihdoin tänää saanu aikaseks ruveta jotain kirjoittamaan ja ylläri ylläri se venyi yöhön saakka kaikkine sivu sähellyksineen... Idea on siis se, että tässä kaksi "aikaa" mennyt ja ns. nykyisyys, missä nää on sitte puoliverisiä. "menneessä" he ovat ihan tavallisia. Ainakin lähes. Ja sitten tässä on myös flashbackeja, jotka on sitten kursivoitu.
Sen pitemmittä puheitta, enjoy!
k11
Thalia, Annabeth, Luke
Warning: hahmon kuolema, väkivaltaa, hieman verta.
Paritus: Ei oikeastaan, mutta pienoinen Thuke havaittavissa
Genre: Draama, seikkailu, fantasia, jonkinmoinen toiminta olevinaa, ja pienta fluffromancea löytyy myös.
We'll be back for you
Melua.
Kirkumista.
Tulta.
Kuolemaa.
Thalia kääntyi nopeasti ympäri, miekat kalahtivat yhteen ja välähdys verisen kiiltävissä miekoissa. Äristen Thalia painoi miekkaansa eteenpäin, jalat lipsuivat hiekkaisessa maassa. Naisella ei ollut aikomustakaan kuolla tänään, nyt, tässä mittelössä. Ei pelkkää kurjaa likaista miestä vastaan, joka osallistui sotaan vain verenhimossaan. Hampaat irvessä Thalia kiepautti miekkansa ympäri, miehen painavamman seuratessa hallitsemattomasti perässä. Toinen kalahdus ja Thalia iski vastustajan olkaan. Korvia riipivä karjaisu, viuhahdus ja uusi ulvahdus. Thalian miekka oli iskeytynyt sydämeen.
Thalia juoksi kohti vuoren rinnettä ja etsi katseellaan ystäviään. Marc ja Hailey olivat päällisin puolin kunnossa, muutama haava siellä täällä. Thalian oli vaikea erottaa, oliko veri heidän päällään heidän omaansa vai vihollisen. Kirkkaan siniset silmät skannasivat kärsimättömästi sota-alueen, tuskan ja menetyksen surun paistaessa niistä. Oliver makasi kaatuneen puunrungon päällä liikkumattomana, kuolleena. Nuoren pojan toinen käsi oli vääntynyt kummalliseen asentoon ja toisesta ei ollut tietoakaan. Pojan lävitse oli isketty vihreä lippu, voiton merkiksi.
Barbaarit.
Murhaajat.
Raakalaiset.
Thalia otti epäröivän askeleen kohti poikaa, pysähtyi sitten. Sivusta hyökkäsi parrakas mies kuluneessa haarniskassa. Miehellä ei ollut toista silmää. ”Eikä pian ole viimeistäkään, ” Thalia ajatteli raivostuneena ja hyökkäsi.
~*~
Vuoren huipulla seisoi yksinäinen hahmo. Nuori mies. Sinisillä silmillä ja hiekan värisillä hiuksilla. Rohtuneet huulet puristuivat kapeaan viivaan, kun terävät silmät seurasivat rinteen tapahtumia. Käsi puristui nyrkkiin pienen kristallipallon ympärille. Hän tunsi jäisen lämmön hohkavan pallosta ja nosti se kasvojensa eteen.
Pieni, kirkas kristallinen pallo säteili kylmää valoa ja salamat räsähtelivät sen sisällä. Pieni ja voimakas. Kuolettava.
Tunteeton katse palasi takaisin rinteelle. Takaisin tuohon tuttuun naiseen.
~*~
”Mitä tekisit jos saisit käsiisi Salamakristallin?” Thalia kysyi rikkoen rauhallisen hiljaisuuden. He makasivat raukeina kesäpäivän päätteeksi kukkaniityllä, ja katselivat vielä valoisaa taivasta.
”Salamakristallia ei ole olemassa hölmö.” Luke vastasi naurahtaen.
”Mutta entä jos onkin? Entä jos tuolla jossain tosiaan on joku mahtava kristalli, jonka voima on niin suuri, ettei sitä ole tarkoitettu ihmisten käsiin? Ja jos silti saisit sen, mitä tekisit?” Thalia intti heilutellen pisamaisia käsiään ilmassa.
Luke mietti hetken hiljaa, ennen kuin vilkaisi vierellään makaavaa nuoren naisen alkua. Tämän sysimustia hiuksia ja taivasta kuvastavia silmiä. Jopa ruskeissa talonpojan housuissa ja joskus valkoisessa paidassa nainen näytti Luken silmään upealta. Kauniilta.
”Tekisin sen, jota rakastan onnelliseksi.” Luke vastasi lopulta.
Thalia vilkaisi nuorukaiseen uteliaana, mutta hymyili tälle lopulta lämpimästi.
~*~
Thalia raivasi raivoisasti tietä eteenpäin rinnettä. Hengitys rahisi kurkussa ja raajat tuntuivat painavan tonnin. Kyljessä olevaan haavaan sattui ja nilkkaan osunut sivallus hidastutti naisen juoksua. Kiukun kyyneleet valuivat pitkin punaisia poskia Thalian nähdessä ystäviensä kaatuvan taistelussa kotinsa puolesta.
”Thalia!” Thalia vilkaisi olkansa ylitse ja näki parhaan ystävänsä juoksevan hänen luokseen. Annabethin miekan terä oli katkennut ja olkasuojain roikkui selässä. Harmaat silmät myrskysivät tunteista, mutta kapeat kasvot olivat täydellisen ilmeettömät.
Yhdessä he juoksivat rinnettä pitkin, iskien kaiken pois tieltään. Kylä heidän takanaan paloi liekeissä, ihmisten avun huudot kaikuivat heidän korvissaan ja katkeruus täytti mielen. He olivat menettäneet kotinsa. Ystävänsä. Perheensä.
~*~
Vaaleat hiukset hulmusivat tuulessa iloisen naurun kiiriessä pitkin metsää. Luke juoksi ystävänsä perässä huvittuneena ja yritti saada tytön kiinni. Annabeth lällätti nauraen ja juoksi purolle, hyppi vaivattomasti liukkaiden kivien päälle ja toiselle puolelle Luken seuratessa liukastellen perässä.
Päästyään toiselle puolelle puroa nuorukainen kiristi vauhtiaan ja kaappasi tytön syliinsä nauraen. Kapeat sormet kutittivat lanteilta ja Annabeth haukkoi henkeä naurunsa lomasta. He kaatuivat ruohikkoon painien. Yllättäen nauru loppui kuin seinään kahden hyvin tähdätyn omenan osuessa heidän takaraivoihinsa. He älähtivät hämmästyneinä ja vilkuilivat ympärilleen. Pian uusi omena osui Annabethia otsaan ilkikurisennaurun saattelemana. Maassa istuvat teinit vilkaisivat ylös ja näkivät Thalian puun oksalla virnistellen käsissään kaksi uutta omenaa.
~*~
Nuorukainen katsoi rauhallisesti kun kaksikon edetessä eteenpäin, korkeammalle. Silmät tuikkivat arvioivasti ja käsi puristi kristallia.
~*~
”Thalia, odota!”
Thalia kääntyi väsyneen näköisenä ja laski kantamansa vesisankon maahan. Luke juoksi innostuneena naisen luokse ja pysähtyi hengästyneenä tämän eteen.
”Muistatko, kun puhuimme Salamakristallista? Jonka huhutaan täyttävä kaikki toiveet ja antavan hallitsijalleen jumalalliset voimat?” Thalia nyökkäsi happaman näköisenä.
”Minä olen matkustellut ja kysellyt. Etsinyt kaikkialta ja – ” Luke selitti innoissaan, kunnes Thalia keskeytti töykeästi.
”Senkö vuoksi sinä katosit? Lähdit vain, et sanonut kenellekään mitään. Jätit meidät tänne yksin, huolissamme, selviämään talven ongelmista.” Thalia tiuskaisi ja risti kätensä puuskaan.
”Sinulla ei ole aavistustakaan, mitä me olemme joutuneet kokemaan, koska sinä jätit meidät yksin!” Thalia huusi lopulta kiukkuisena. Nainen nosti sankonsa maasta ja juoksi pois.
”Mutta… minä –” Luke yritti huutaa avuttomana tämän perään. Siniset silmät tummuivat vihasta ja käsi hakeutui housujen taskuun. Luke puristi kristallin vihaisesti nyrkkiinsä ennen kuin kääntyi kannoillaan.
~*~
Vuonna 2005 nuori tyttö, juoksi kujia pitkin, likainen reppu selässä ja musta hieman risainen tuulitakki, musta t-paita ja farkut yllään. Tyttö sulautui parhaansa mukaan varjoihin, yrittäen välttää helvetinkoiria ja drakoneja. Siniset silmät vilkuilivat ympäriinsä epäilevinä, ennen kuin hän astui sivukujalle.
Thalia jähmettyi paikalleen kuuntelemaan. Takaa kuului juoksu askeleita ja kovaa töminää. Thalia kääntyi. Tytön silmät suurenivat hämmästyksestä, kun kulman takaa juoksi poika, hieman häntä vanhemman näköinen takanaan kiukkuinen helvetinkoira.
”Älä töllistele siinä vaan juokse!” Poika huusi hänelle kiireesti ja vetäisi edelleen hieman järkyttyneen ja ällistyneen tytön perässään. He juoksivat käsi kädessä pitkin kujia kunnes lopulta huomasivat kapeat portaat. He suuntasivat kohti portaita, puskivat oven läpi ja paiskasivat sen kiinni päästyään tunkkaiseen ja ahtaaseen varastotilaan. He tuijottivat toisiaan hämärässä silmät suurina. Thalia kuunteli tarkasti hirviön askeleita, tämän nuuskiessa ja äristessä huteran oven toisella puolella. Lopulta löntystävät askeleet kaikkosivat kun otus luovutti ja päätti etsiä iltapalansa muualta.
Vaaran kaikotessa Thalia käänsi huomionsa jälleen edessään istuvaan teiniin, joka tutki häntä haalean sinisillä silmillään. Thalia pani merkille pojan ilkikurisen pilkkeen tämän silmissä ja hiekan vaaleat hiukset.
Pojassa oli jotain tuttua.
~*~
Thalia ja Annabeth olivat viimein saavuttaneet lähes vuoren huipun. Kylmä tuuli vihmoi ja kohmetti heidän kätensä ja jalkansa. Thalian sormet tuntuivat jäykistyneen miekan kahvaan tämän tarpoessa uupuneena pitkin polkua kohti Lukea. Aamuaurinko valaisi vuoren huipun ja oli sokaista naiset, kun he vihdoin pääsivät perille.
He näkivät Luken edelleen jyrkänteellä katsovan heihin kylmä ilme kasvoillaan. Thalia pysähtyi, huohotti raskaasti ja paransi otettaan miekan kahvasta. Thalian katse lipui Luken kasvoista tämän siistiin olemukseen, nuorukainen oli seissyt jyrkänteellä koko sen ajan, kun muut olivat taistelleet hengestään, kodistaan ja perheistään. Tuo samainen nuorukainen oli myös syy, miksi he olivat hyökkäyksen kohteena. Luke tiesi, että kyläläiset olivat juuri nyt heikoimmillaan, kylmä talvi oli verottanut paljon heidän ruokavarastojaan, tuonut sairauksia ja kuolemaa mukanaan. Ja silti Luke auttoi vihollista. Lopulta Thalian katse tavoitti kristallin, joka hehkui Luken kämmenellä.
Thalia pystyi tuntemaan armottomuuden aallot, jotka säteilivät kristallista. Voiman.
Etäisesti Thalia kuuli Annabethin henkäisevän, ennen kuin nosti katseensa takaisin sinisiin silmiin.
~*~
Thalia ja Luke istuivat huterassa majassa syöden ruoan tähteitä, jotka olivat onnistuneet näpistämään. Yllättäen he kuulivat meteliä, joka muistutti epäilyttävästi hirviön karjuntaa. Teinit vilkaisivat toisiinsa, ennen kuin kömpivät kurkkaamaan ulos majasta. Ulkona oli pimeää, mutta he erottivat silti selvästi kolme hirviötä jahtaamassa noin seitsemänvuotiasta tyttöä.
Luke vilkaisi Thaliaan nopeasti ja hiljainen sopimus oli tehty. Nopeasti he nappasivat aseensa ja juoksivat tytön luokse.
~
Thalia ja Luke istuivat seinää vasten ja tuijottivat avoimen uteliaina edessään kiusaantuneena kiemurtelevaa lasta. Harmaat silmät katsoivat uhmakkaasti takaisin, vaikka uhmakkuuden takaa paistoikin pelko.
”Mikä sinun nimesi on?” Luke kysyi lopulta. Tyttö tuijotti vakaasti takaisin, kuin arvioiden kannattiko heihin luottaa, ennen kuin vastasi.
”Annabeth.”
~*~
Salamakristalli. Monien tarujen ja iltasatujen kristalli. Siitä puhuttiin ja juoruttiin. Mutta koskaan kukaan ei ollut oikeastaan saanut sitä käsiinsä. Aiemmin se oli ollut vain satu. Legenda. Haave.
Mutta nyt se oli Lukella. Hänen rakkaalla ystävällään, joka oli unohtanut itsensä. Antoi kristallin voiman vietellä hänet ja vaipui synkkään totuuteen. Salamakristallia ei ollut tarkoitettu ihmisille. Se oli liian voimakas. Se kutsui ihmisen ahneutta luokseen kuin seireeni, hymisi hiljaisia merkityksettömiä lupauksia ja toteutti karmeimmat toiveet. Koska ihmisillä ei ollut tarpeeksi tahtoa hyviin tekoihin. Ei silloin, kun valta on vaihtoehtona.
”Luke – ” Thalia aloitti, mutta keskeytti epäröiden. Mitä hän sanoisi? Haastaisiko hän nuorukaisen suoraan? Pyytäisikö lopettamaan? Anelisi säästämään ne harvat, jotka olivat vielä elossa?
Luken siniset vallasta sokaistuneet silmät keskittyivät pienen hapuilun jälkeen Thaliaan ja nainen tunsi kylmät väreet selkäpiissään. Annabeth vinkaisi, Thalia vilkaisi tyttöön nopeasti. Vaaleat kasvot olivat menettäneet värinsä kokonaan ja suurista silmistä tipahteli kyyneleitä.
”Luke… Riittää. Lopeta jo, ole kiltti.” Thalia sanoi pehmeästi. Nainen seisoi avoimena, kädet rennosti sivuilla. Miekka osoitti maahan. Luken silmät siristyivät epäilevästi.
”Tule takaisin.” Annabeth sanoi ja asteli eteenpäin, kohti nuorukaista. Luke jännittyi ja vetäytyi puolustavaan asentoon. Annabeth pysähtyi Thalian ja Luken keskelle. ”Tule takaisin meidän luokse.”
Hetken hiljaisuuden jälkeen Luke vastasi huokaisten: ”En voi.”
”Mikset?” Annabeth tiukkasi, mutta Thalia sulki silmänsä tietäen täysin, mitä nuorukainen tarkoitti.
Säälivä hymy kiipesi Luken huulille tämän kohottaessa kristallin heidän nähtäväksi. Annabethin silmät laajenivat ja tyttö otti tahtomattaankin askeleen eteenpäin, tuntien voiman kutsun. Harmaat silmät tuijottivat lähes hypnotisoituina kristallia. Thalia huudahti varoituksen, saaden vaaleamman hätkähtämään todellisuuteen. Niin kaunis, niin voimakas…
”Se on paljon voimakkaampi, kuin minä.” Luke sanoi ihaileva sävy äänessään katsoessaan kristallia kädessään. ”Se lupaa paljon enemmän kuin kukaan muu.” Nuorukainen nosti katseensa takaisin ystäviinsä. Viileästi hän vei kätensä miekan tupelle ja veti esiin miekan.
Aamuauringon ensisäteet saivat miekan kiiltämään. Luke, joka seisoi selin aurinkoon, näytti syntisen kauniilta ja vaaralliselta valon säteillessä tämän takaa voimakkaana ja kirkkaana. Kristalli toisessa ja miekka toisessa kädessään Luke näytti Thalian mielestä aivan kuoleman enkeliltä.
”Luke! Älä kuuntele sitä!” Thalia parkaisi kauhuissaan nuorukaisen kohottaessa miekkansa kohti Annabethia. Thalia ponkaisi paikoiltaan kohti miestä, yrittäen epätoivoisesti ehtiä Luken ja Annabethin väliin.
Miekat kalahtivat. Kaksi välähdystä auringonvalossa, sivallus ja askel taaksepäin. Annabeth seisoi paikallaan kauhusta kankeana, voimatta uskoa Luken todella hyökänneen hänen kimppuunsa. Luke perääntyi ja kohotti hämmästyneenä kätensä poskelleen, josta valui verta. Sitten nuorukaisen ilme muuttui vihaiseksi ja hän hyökkäsi kohti Thaliaa. Thalia, joka oli jo ennestään väsynyt yritti estää parhaansa mukaan Luken miekan iskut, mutta mies oli aina ollut häntä hieman parempi miekan kanssa.
Lopulta Thalian voimat kuluivat loppuun ja Luke sai iskettyä miekan naisen käsistä. Thalia perääntyi uupuneena mahdollisimman kauas miehestä, tämän seuratessa lähes villi hymy kasvoillaan. Luke ei ollut enää järjissään, se ei ollut enää Luke, joka piteli miekkaa ja astui lähemmäs Thaliaa, valmiina päättämään naisen elämän.
Yllättäen Luke päästi tuskaisen ulvaisun ja kompuroi hieman ennen kuin kääntyi hurjastuneenä. Thalia näki Annabethin miehen takana sotaisa ilme kasvoillaan. Tyttö oli survaissut katkennen miekan Luken olkapäähän, saaden tämän pudottamaan kristallin maahan. Hetken Luke aikoi hyökätä Annabethin kimppuun, ennen kuin tajusi kristallin puuttuvan. Mies kääntyi hätääntyneenä ja kompuroi kristallin luokse. Thalia, joka oli sillä aikaa onnistunut saamaan miekkansa takaisin säntäsi nuorukaisen perään Annabeth kannoillaan.
Luke hyväili kirkasta palloa kämmenellään, ennen kuin nosti terävän katseensa takaisin tyttöihin.
”Ettekö ymmärrä? Ette saavuta yhtään mitään? Kristalli on minun. Kaikki minkä ikinä haluankaan, on minun! ”
”Kerro meille, mitä sinä sitten haluat!” Thalia huusi raivoisana.
”Eikö meillä ole enää mitään väliä? Etkö sinä aina halunnut perheen? ”Nainen kirkui nyt. Kyyneleet valuivat jälleen poskilla kimaltavina pisaroina. Luke jähmettyi paikalleen ja hetken Thalia ehti nähdä sinisissä silmissä tutun pilkkeen. Vanhan Luken.
Thalia ei jäänyt odottamaan toista tilaisuutta vaan hyökkäsi kohti. Luke torjui miekan, heikosti ja hämmentynyt ilme kasvoillaan. Kuin hän olisi ollut unessa ja herännyt kesken kaiken. Hämmentyneet silmät katsoivat Thaliaa ennen kuin katse muuttui jälleen utuiseksi. Thalia yritti epätoivoisesti iskeä joko kristalliin, tai käteen, joka piteli miekkaa, riisuakseen miehen aseista.
Mutta joka kerta kun hän tai Annabeth yrittivät lähestyä kristallia, Luke muuttui aggressiivisemmaksi ja iski vastaan entistä suuremmalla voimalla. He eivät yksinkertaisesti päässeet käsiksi kristalliin.
”Luke!” Annabeth parkaisi miehen upottaessa miekkansa tämän kylkeen. Nuorukaisen silmät laajenivat järkytyksestä ja hän kompuroi taaksepäin, tajuten vasta nyt, keitä vastaan hän oikeastaan taisteli. Kirkkaat silmät katselivat ympärilleen kauhuissaan, hän näki palavan kylän, ruumiita ja sotivia asukkaita ja tunkeilijoita.
”Ette voi hyökätä suoraan kristallin kimppuun. Se hallitsee minua.” Luke sai sanottua vaivoin, ennen kuin katse sumeni jälleen ja kasvot muuttuivat vihamielisiksi. Luke otti uuden askeleen kohti naisia, jonka jälkeen tämän kasvot vääntyivät kivusta. Luke perääntyi hieman, päätyen aivan jyrkänteen reunalle. Hän huohotti raskaasti.
Thalia seurasi valppaana ja hämmentyneenä Annabethin viereltä, pitäen samalla kangasta tämän haavaa vasten.
”Minä – minä en halunnut olla yksin.” Luke sopersi hiljaa taittuessa kaksinkerroin. Thalia kurtisti kulmiaan, ymmärtämättä toisen puheita. Luke jatkoi mumisemistaan hiljaa, kuin puhuen itselleen tai jollekulle muulle, jota muut eivät nähneet. Kun Luke vihdoin suoristautui, Thalian oli vaikea arvata, oliko mies järjissään vai ei.
”Sinun on lyötävä minut, jos haluat tuhota kristallin. Sillä se ammentaa voimansa minusta.” Luke kuiskasi surullisena. Thalia nielaisi vaikeasti ja kuuli Annabethin nyyhkäisevän.
”Ei se mitään, kunhan lupaatte, että ette jätä minua yksin.” Luke sanoi hymyillen. Se tuntui väärältä Thalian mielestä. Kuinka Luke pystyi hymyillen kertoa että Thalian täytyisi tappaa hänet. Kuinka Luke pystyi noin vain alistumaan siihen?
Luke katsoi tarkasti Thalian kasvoilla vaihtuvia ilmeitä, ennen kuin sanoi kuivan huvittuneena: ”Se ei tunnu niin pahalta, koska se olet sinä. Ja koska se pelastaa sen mikä vielä on pelastettavissa.” Luke vastasi ja vilkaisi kylään. Thalia muisti kuolleet ystävänsä, perheensä ja kaikki kylä lapset, jotka murhattiin armottomasti ja nousi miekan avulla uudelleen seisomaan. Viha paloi naisen sinisissä silmissä.
Hetkeksi Luken silmät lasittuivat, ennen kuin hän irvisti ja ravisti päätään. ”Vauhtia.”
Thalia ryntäsi uudelleen kohti miestä ja iski miekan tämän sydämeen. Luke korahti, ennen kuin valui elottomana Thalian syliin. Voipuneena Thalia piteli vanhan ystävänsä ruumista sylisään ja halasi sitä epätoivoisena. Hän oli edelleen vihainen kaikkien niiden menetettyjen elämien puolesta ja Luken elämän puolesta. Annabeth raahautui väsyneenä heidän luokseen ja nojasi Thaliaan.
”Älä huoli sisko, me löydämme hänet vielä. Ja silloin emme jätä häntä yksin.” Annabeth kuiskasi Thalialle, ennen kuin sulki silmänsä.
Ja Thalia itki.
~*~
Kolme puoliveristä istui nuotion äärellä, nauraen ja jutellen. Thalia nojasi Luken kylkeä vasten samalla kun poika veisti puusta palloa salamakuvioilla. Annabeth kertoi juttuaan nauraen ja katseli kahta ystäväänsä onnellisena. Sillä hetkellä he eivät tarvinneet muita. Se oli he kolme, eikä keitään muita. Aina he. Ystävinä. Perheenä. Ikuisesti. Läpi ajan.
~*~
Joo elikkäs kommenttia vaan kehiin :)
-
Ihanan pitkä! :D Joo, olin täällä taas ihan innoissani, tosin huomenna on bilsan koe joten...
Voisko Harry Potter tai joku sellanen tulla taikomaan sen pois? ??? En tykkää yhtää bilsasta...
Joo, mutta tykkäsin varsinki tästä:
”Älä töllistele siinä vaan juokse!” Poika huusi hänelle kiireesti ja vetäisi edelleen hieman järkyttyneen ja ällistyneen tytön perässään.
Joo, mun tyyliin lempi lause. c:
Joo, mutta toivottavasti jatkelet pian. <3
-
Heh, kiitos Nalle. Kommenttisi piristi päivääni huomattavasti. Toivottavasti sun kokees meni hyvin :)
Ja tässä sitten vähän erilaisempaa kirjoitelmaani, lyhyttä tosin, mutta tästä parista tulette lukemaan vielä AUS:ssa :)
S
Afrodite/ (kuka arvaa oikein? xD )
Ihan perusmeiningillä mennään.
Want him
Afrodite katseli kuvajaisen heijastuksesta metsästävää nuorukaista.
Pojan kullan hohtoiset hiukset, jotka ylsivät olkapäille asti, hulmusivat nopeiden askelien kiitäessä räksyttävien metsästyskoirien perässä jousi valmiina.
Tumman vihreät silmät vilkuilivat terävästi ympäristöön.
Afroditen ihaileva katse lipui pitkin jäntevää ja ruskettunutta vartaloa, haaveilevan huokauksen saattelemana. Kuinka kaunis tuo nuorukainen olikaan.
Pojalla oli yllään vihreä tunika, joka ylettyi hädin tuskin puoleen väliin reisiä ja tukevat sandaalit metsästykseen.
Afrodite virnisti, ennen kuin kääntyi poispäin kuvajaisesta.
Poika oli varsin viehättävä nuori miehen alku ja selvästi tiesi sen itsekin. Afroditen oli saatava hänet.
~*~
Elikkäs, kyseessähän oli siis Adonis :D
Ja kommenttia saa kirjoitella 8)
-
Ihana, silleen toi tapa millä sä kuvailet on just sellanen josta mä tykkään. :)
Bilsankoe meni hyvin sain kympin. :) Perun sanani bilsasta, sori Bilsa... Anteeksi jos loukkasin sinua... XD
Vähäsen mua nolotti kun pari päivää sitten menin kirjastoon ja lainasin uusiksi pari kirjaa ja se tyyppi siellä "kassalla"
pyyhki niistä kirjoista pölyä... c: ::) Mä hankin tällä viikolla sen Eksynyt sankari kirjan, vaikka oon kyllä jo lukenu sen ainaski kahesti kirjastosta lainattuna, tosin ja sen omistaminen ei ole sama asia.. Äiti oli kauhuissaan.
Se toinen kirja mulla onkin jo siitä sarjasta. :))
Joo, no eipä muuta, toivottavasti jatkelet pian. :)
-
C: Heissan vaan, mukavaa, että eksyit jälleen kommentoimaan, I like :D Aivan mahtavaa, että tykkäsit tuosta pitemmästä, olin sen kanssa ihan mielettömän epävarma, että menikö se nyt ihan överiksi ja sekavaksi :) Ja tutustuitpaha nyt sitten Adonikseenkin ;) Kyseinen nuorukainen tulee ainakin taiteessa esille melko usein, ainakin meikälänen on häneen törmännyt monestikkin. Saa nähdä, mitä metkuja Afroditella on Adonikselle luvassa ;)
N: Heh, kiitos sullekin kommentoinnista :D Hienoa, kun tykkäät. Hahhaa, mullekin käy aika usein niin, että kirjat, jotka lainaan kirjastosta lähinnä pölyttyvät lattialla ennen/jälkeen lukemisen x) IHan ohimennen täysin aiheesta poiketen on munkin vielä sanottava, että itsekin oon hankkinut kaikki PJ kirjat paitsi juuri tuon Eksyneen sankarin :P Mutta ei se tosiaan oo sama asia omistaa ja lainata :)
Ja sitten tähän uusimpaan. Tässä ei oikeestaan tapahdu mitään. Tää on lähinnä Jasonin mietteitä matkasta tai lähinnä sinne leiriin paluusta. Alunperin piti kirjoittaa pikkusen Jason/Percy bondingia, mutta tää lähtikii ihan eri suuntaan kehittymään... no, toisten sitte :)
S
Jason
Drama, AU
Mietteitä
Jason käveli Argon kantta pitkin mietteissään. He olivat olleet matkalla vasta pari päivää ja monia oli vielä edessä. Hän, Hazel, Frank, Percy, Piper ja Leo olivat lähteneet Uudesta Roomasta hyvin pian heidän saapumisensa jälkeen. Heillä oli mennyt puoli päivää lastata kaikki tarpeellinen laivan ruumaan ja seuraavana päivänä he olivat aloittaneet matkansa kohti Italiaa, pelastamaan Haadeksen poikaa. Heidän saavuttuaan roomalaisten leiriin Jupiterin pojan tunteet olivat olleet ristiriitaiset. Osittain siksi, että hän oli hermostunut Reynan jälleen näkemisestä ja osittain koska oli tiesi vihdoin tapaavansa kuuluisan Percy Jacksonin.
Mutta kun he vihdoin pääsivät leiriin, mikään ei sujunut, kuten Jason oli ajatellut. Oikeastaan Jason ei tiennyt, mitä oli odottanut tapahtuvan, mutta hän ei todellakaan ajatellut näkevänsä Reynaa ja Jacksonia rintarinnan ja ankarat ilmeet kasvoillaan. Olkoonkin, että Percyn katseesta pystyi havaitsemaan tälle ominaisen ystävällisyyden ja avoimuuden ja Reynankin katse tuntui pehmenevän asteen tämän huomattuaan Jasonin.
Percy ja Reyna ottivat heidät virallisesti vastaan ja hiljensivät nopeasti epäilijöiden uhittelut (lähinnä Octavian) ja hämmentyneen muminan. Reynan tarkkaavaiset silmät olivat seuranneet Jupiterin poikaa pistävästi, huomaten lähes heti Afroditen tyttären Jasonin vierellä. Aivan liian lähellä Bellonan tyttären makuun.
Koko sen päivän aikana, jonka he viettivät roomalaisten leirissä Reyna ja Percy pysyivät lähekkäin. Edes Annabeth tai hän itse, ei saanut kaksikkoa lähtemään toistensa näköetäisyydeltä. Jason muisti Annabethin turhautuneet huokaisut ja kiukkuiset mulkaisut Bellonan tytärtä kohti ja oman hämmennyksensä. Jupiterin poika ei ollut koskaan nähnyt Reynan käyttäytyvän noin… Suojelunhaluisesti? Omistavasti? Jason ei ollut varma, kumpi sana kuvailisi tilannetta paremmin.
Seuraavana aamuna, kun he lähtivät, Reyna oli satamassa monien muiden kanssa. Tyttö seisoi jäykkänä Percyn vieressä, silmät kovina, mutta täynnä tunteita. Oliko Reyna rakastunut Percyyn? Jason ei voinut muuta kuin miettiä.
Heidän leirillä olonsa aikana Jason oli keskittynyt vain Reynaan, mutta nyt kävellessään pitkin laivaa hän tajusi unohtaneensa Percyn kokonaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä mieltä Neptunuksen poika oli tästä kaikesta. Hän oli tavannut Percyn tasan kahdesti ennen lähtöä. Heidän saavuttuaan leiriin, kun poika oli ottamassa heitä vastaan ja seuraavan kerran ruokailun aikaan.
Jason muisti mustasukkaisuuden pistoksen nähtyään Neptunuksen pojan preettorina hänen tilallaan. Reyna hänen vierellään. Nuorukainen oli näyttänyt siltä kuin olisi kuulunut sinne. Reynan vierelle, johtamaan roomalaisia voittoon. Se taas sai kateuden itämään Jasonin sisällä, koska Jason ei tuntenut kuuluvansa kreikkalaisten leiriin. Ei sinne. Ja nyt tuo kreikkalainen oli vienyt hänen paikkansa roomalaisten keskuudessa.
Nyt Jason ei kuitenkaan voinut olla miettimättä, mitä Percy tunsi?
~*~
Mulla ei oo suomenkielistä versiota uusimmista PJ:stä. Olen kyllä lukenut eksyneenn sankarin, mutten muista kuinka sana Praetor suomennettiin, joten menin ihan sanakirjan suomennokseen. Jos joku muistaa sen kirjan suomennoksen niin ois kiva jos ilmiantaisi sen :)
-
Hee, eksyimpäs taas pitkästä aikaa lukemaan näitä sun raapustelujasi täältä. Ja kyllä taas löytyi niin mahtavaa tekstiä että. <3 Ei muuta voi kuin ihailla.
Ensinnäkin tuo Ystävän varjolla. Kyllä olin iloinen kun löysin finistä ficin, joka kertoo jostain PJatO-femmeparituksesta! <3 Silena/Clarisse on rakkaus. En osaa sanoa mitään järkevää, aivan ihana pätkä, idea, kerronta ja kaikki :D Meh likes.
Lisää PJatO-femmeä sulta olis kyllä kiva lukea. Koska PJatO-femme tuntuu olevan tosi rarea. Ja koska olet loistava kirjoittaja. Joku muu Silena/Clarisse pätkä, tai sitten Rachel/Annabeth tai Thalia/Annabeth vois olla mukavaa luettavaa. :D
Eli tämmöistä ehdotusta vaan, en pakota tai mitään, kunhan sanoin ~
Toisena tuo Faijan BMW. Siis voi hyvänen aika, ihan mahtava! Luin tekstiä suurella jännityksellä, koska vaikka ficci mukailikin biisiä, en muistanut sanoja niin hyvin että olisin muistanut, kuka laulun lopussa kuolee. Laurihan se - tai siis Thalia tietysti tässä tapauksessa. En tajua, miksi tykkään aina ficeistä, joissa Thalia kuolee, vaikka mokoma on olevinaan lempihahmoni. Noh, life is strange. ;) Ja juuri sillä hetkellä kun luin Thalian tehneen itsemurhan, iTunesin sekoituksesta pomppasi Indican In Passing. Yritä nyt siinä sitten olla itkemättä...
Ja sitten vois kommata tuohon Villapaidat, farkut ja viikkaukset - pätkään. Tosi kiva lukea juttua Silenasta, mokoma kun jää kirjoissa sen verran ohueksi hahmoksi. Raukka, joutuu viikkaamaan kaiken uusiksi. :'3
~ Hyeena
-
Hehhei! Näähän on ihania! Percyt on lempikirjasarjani hyvin pitkälti ja näitä olen aina satunnaisesti stalkannut mutta kommentti on leikkiny kuollutta...
En osaa kommentoida suurempia kokonaisuuksia, joilla ei paljookaan yhteyttä toisiinsa oo, mutta kaikki on musta tosi nätisti ja sulosesti kirjotettuja. Joitain pairingeja oon kattonu hiukka kieroon mutta lopulta paljastuu aina toimiviks. Kirhjotat kauniisti kuvaillen ja moneen oon tosi paljo mieltyny.
Ja preettori se praetor on. Piti miettiä hetki kun nyt oon sen MoAn ja SoNin enkuks lukenu viimeks Percyista nii ei muistunu heti :D Mutta viimesin oli hieno ja huomasin suunnilleen sen kohan jossa alko se paritus kääntyyn Jason/Reynan puolelle enemmän kun Jason/Percyn. Ei kyllä haitannu mitään. Jasonkin oli ihmeellisen siedettävä hahmo tässä, en tykkää muuten siitää oikeestaan yhtään...
Toiveita mulla olis, Thalia/Nico, Thalia/Artemis (jostain luin jonkun tällasen, en muista oliko tästä mutta mä tykkäsin parituksesta :D) tai Thalia/joku metsästäjä, Leo/Hazel tai Leo/Piper, Percy/Nico ja Percy/Annabeth. Ei oo mitenkään pakko kirjottaa noista, mutta ehdottelin muuten vaan, koska varsinkin vanha kunnon Percabeth on ikuinen rakkaus. ;D
Mutta lisää vaan tulemaan, ihan oon addiktoitunu näihin kun MoAn suomennosta odottelen :D
Ledi
-
aww, noi Jasonin aatteet. :D Ihaaa-naa! <3 Voi, voi mulla on tällä viikolla ainakin 3 koetta, yks niirtä on huomenna.
;( Aika varmasti mun ensimmäinen kutonen häämöttää siellä jossain jo.. :|
Parin viikon päästä mä vaihdan (taas kerran) koulua. :<
Tulee ikävä kavereita, tosin mä asun yhä niiden lähellä että. <3
Joo, no kirjotteleppas pian taas. <3
-
Nalle: Heeey, kiitos kommentoinnista :) toivottavasti sun kokees menee jälleen hyvin, kuten se bilsan koe. Ja tsemiä sulle myös koulunvaihtoon. :)
Ledi: Kaunis Kiitos Suuri sulle myös kommentoinnista ja että tännekin oot eksyny lukasemaan. :) Kaikenlaiset kommentit (jotka on asiallisia) on ilo vastaanottaa. Ja oikeesti, tosi hyvä että tykkäät ja on onnistunut nää mun kirjoitelmat (ainkain suurimmaksi osaksi.) :) Kirjoitinkin yhden toive parituksesi tässä heti äsken, mutta niistä sitten lisää myöhemmin jos inspaa. Mulle tuli tänää mielee, että kuinkakoha moni tajuaa miu selityksistä yhtään mitään, kun aina vääntelen omia sanoja tänne välillä... x) toivottavasti kaikki silti tajuaa ainakin jotenkin.
Hyeena: Kiitos sullekin :) Aina on ihana kuulla, kun jostain tykätään :) Kirjoittelen sun toiveitas myös jatkossa, jossain vaiheessa taas :) Ehdotuksia aina saa toki laittaa ja toiveita :)
Chey: Kiits sullekin paljon! :) I like ! Tuo Jasonista kertova oli enemmän AU (jonka muistin lisätä vasta kommenttisi jälkeen) joten siinä oli tarkoituskin että Percy on vähän semmonen ku se oli siinä.
Eli siis, tän idea tuli, kun luin Ledin toiveparituksen ja ahkerana koulutyttönä käytin tietysti koulu aikaani tähän :)
Leo/Hazel
S
drama, miniromance
Katse
Leo ei saanut tyttöä mielestään. Heti heidän saavuttuaan roomalaisten leiriin, hän oli huomannut tytön. Tämän mustat, kiharat hiukset ja pähkinän muotoiset silmät. Silmät, jotka olivat ruskeat, tarkkailivat heitä valppaasti, muttei kuitenkaan samanlaisella torjuvuudella ja epäilyksellä kuin suurin osa muusta vastaan tulleista leiriläisistä.
Tyttö kääntyi ensin oikealla puolella seisovan ison pojan järkäleen puoleen, sanoi jotain, mikä sai aasialaispojan nyökkäämään lyhyesti, jonka jälkeen tyttö kääntyi toisella puolellaan seisovan pojan puoleen. Vasemmalla puolella seisova poika oli selvästi hieman vanhempi, luultavasti kuudentoista tai seitsemäntoista, kun taas tyttö vaikutti olevan jossain kolmentoista, neljäntoista paikkeilla.
Leon katse palasi vanhempaan poikaan. Tällä oli kirkkaat merenvihreät silmät, jotka kuohuivat peitellyistä tunteista. Leo erotti helpotusta, onnea ja surua. Hermostuneisuutta ja pelkoa. Pojan vieressä seisoi samanlaiseen purppuraan toogaan pukeutunut tyttö, jonka tummissa silmissä oli ankara ilme. Parivaljakko seisoi keskellä, heitä hieman lähempänä kuin muut. Heidän olemuksensa huokuivat auktoriteettia ja vaativat kunnioitusta. Percy Jackson ja Reyna.
Hefaseuksen pojan katse napsahti takaisin tyttöön, kun tämä kurottautui nykäisemään Jacksonia kädestä. Poika vilkaisi tähän kysyvästi. Leo seurasi hypnoottisesti, kuinka kapeahkot huulet liikkuivat tytön selittäessä kiireesti jotain. Leo huomasi pojan virnistävän pienesti, ennen kuin tyttö päästi tämän kädestä irti ja he käänsivät katseensa heitä kohti.
Ruskeat silmät tuijottivat haaleampaan ja Leon sisällä kipinöi. Tyttö oli kaunis ja jollain oudolla tavalla tutun näköinen. Leo halusi hypätä laivasta ja uida perille. Haaleissa silmissä välähti, kuin tyttö olisi tunnistanut hänet jostain ja odottanut häntä. Pienen hetken ajan heidän, kahden tuiki tuntemattoman ihmisen, elämät kietoutuivat täydellisesti yhteen.
Kunnes Argon sotatorvi jyrähti tervehdykseksi ja tyttö käänsi katseensa pois. Ja hetki oli ohi.
-
Aww! Rakastin! <3
Tuo sun kirjotus tyyli on niin ihana... <3 siinä on jotain erikoista ja ihanaa että kukaan ei
koskaan ees kunnolla harjottelemalla pystyis samaan. <3
No, joo jatkelehan pian. <3
-
Nalle: Awws kiitos <3 Päiväni piristyi ja sain uutta puhtia kirjoittaa <3
AN: Eli. Hmm. Tästä tuli taas vaihteeksi ihan eri, kuin alunperin piti. Olin nääs kirjoittamassa tuohon Unohduksen tuoksu-ficciini sitä jatkoa, josta joskus jo kerroinkin, mutta sitten tyssäsi jostain syystä ja ajattelin jos saisin sen inspiraation jos kirjoittelisin vähän toisenlaisia PoseidonPercy ficcejä tänne. Mutta eihän tästä tullut nyt ollenkaa sellasta :) Huups. No, ei voi mitää. Eiköhän se inspis tuu takasi jossain vaiheessa. Ja siinäkin vaiheessa kun, olin jo päättänyt, etä tästä tulee Afrodite/Percy tää muokkaantui ihan erilaiseksi... Hmm.
Tää on nyt tälläne... vähän mietiskelevä.
S
Percy, Afrodite
drama?
Meren lapset
Percy seisoi rantavedessä, joka ylsi häntä polviin asti. Yö laskeutui horisonttiin kuun valaistaessa pimeää merimaisemaa. Tuhannet tähdet tuikkivat Poseidonin lapsen yläpuolella opastaen ja vartioiden niitä, jotka osasivat etsiä. Merensiniset silmät hakeutuivat vaistomaisesti tutun tähtikuvion luokse, jonka piirteet Percy osasi jo ulkoa. Kuinka usein hän olikaan istunut mökkinsä ikkunan äärellä ja tuijottanut Zoën kuviota?
Percy kuunteli aaltojen loisketta, jonkun kahlatessa rannasta päin. Tulija pysähtyi vain hieman kauemmas hänestä. Percy haistoi suolaisessa meri-ilmassa makean parfyymin. Hän tiesi katsomattaankin, kuka hänen takanaan seisoi.
”Kaunis yö.” Tulija hymisi pehmeästi laineiden liplattaessa rauhallisesti heidän ympärillään. Percy hymähti hiljaa ja kääntyi katsomaan taakseen.
Afrodite seisoi yönsinisessä mekossaan vain muutamien metrien päässä hänestä. Nainen näytti niin kauniilta seistessään merivedessä, nilkkoihin asti ylettyvä ohut silkki helma näytti leijailevan vedessä. Rauhallisesti. Odottavasti. Percy huomasi naisen lakanneen varpaan kyntensä syvän sinisiksi. Hitaasti poika antoi katseensa nousta jälleen jumalattaren kasvoihin, pannen merkille muutoksen naisen ulkoisessa olemuksessa. Tämä oli edelleen kaunis, hyvin kaunis. Percyn oli vaikea ajatella ketään kauniimpaa, etenkin kun jumalatar tuntui muistuttavan kaikkea mitä hän piti kauniina.
Vaaleat hiukset liehuivat yötuulen mukana, luoden taianomaisen tunnelman ja silmät, jotka vaihtoivat väriä nopeammin, kuin Percy ehti ajatella, kuvastivat monia tunteita. Nyt naisen ympärillä tuntui kuitenkin leijuvan surumielinen aura. Kuten Percy, Afroditekin suri tänä yönä.
”Lady Afrodite.” Percy nyökkäsi jumalattarelle, ennen kuin kääntyi takaisin tuijottamaan horisonttiin.
Afrodite huokaisi hiljaa ja kahlasi aivan Percyn vierelle, sanomatta kuitenkaan mitään. He seisoivat siinä pitkän aikaa, vieretysten, ihaillen merta ja sen voimaa. Hakien siitä lohtua ja turvaa. Joku voisi sanoa, että he olivat varsin yksinäinen näky. Kaksi nuorta rauhallisen meren äärellä ja tähdet ainoina opastajinaan.
Meri kutsuu lapsiaan aina takaisin. Se lohduttaa suurimman surun aikana ja työntää eteenpäin. Joskus se ottaa sinut kovakouraiseen syleilyynsä, kieputtaa syvyyksissä, niin ettet enää erota missä on taivas ja missä maa. Se nappaa sinut virtaansa ja kuljettaa mukanaan, kunnes pystyt räpiköimään tiesi pinnalle. Ja meri päästää sinut. Se huuhtoo menneen harteiltasi ja saattaa sinut rannalle. Uuden alun hietikoille.
Joskus se myrskyää ja ottaa paljon, mutta se ei ota mitään, mikä on välttämätöntä sinulle. Toisinaan se opettaa menetysten kautta. Toisinaan taas, se antaa sinulle vastauksen hentona kuiskauksena. Valaa rohkeutta ja kannustaa uskomaan huomiseen.
Meri laittaa sinut miettimään elämääsi, se kyseenalaistaa jokaisen tekosi ja virheesi. Se ei tuomitse, mutta se ei myöskään hyväksy. Se antaa vain mahdollisuuden uuteen.
Ja kun olet valmis, se päästää sinut menemään. Koska meren lapset tulevat aina takaisin. Olivat he sitten jumalolentoja tai kuolevaisia.
~*~
Mietin pitkään, laitanko tuollaisen "jaksotusmerkin" mikä lienee ( ~*~) ennen kuin tulee tuo osio, missä puhutaan merestä, vai en. En sitten laittanut.
-
Awws...
Jotenki silleen tulee tosta niin kuin... Silleen oudosti tulee mieleen oikeesti mieleen että vois tapahtua.
Kirjotus tyylis ei vaihdu kun vain parempaan päin. <3 Tai, no ei sen mun mielestä kyllä pitäs vaihtua ollenkaan mutta, joo...
Hyppelisin ilosta jos kello ei ois noin paljon. Mutta oikeesti kun mä saan sähköpostiin viestin että oot laittanut uutta viestiä mä hyppelen sisäisesti ilosta.
Tuli tossa lainattua yhelle ainakin tulevalle PJ fanille kaikki kirjat. Hän luki ne alle 2 viikossa. :D
Kirjotteles pian niin täältä seuraillaan. : D
-
Voi aww, aivan uskomattoman ihana pätkä. <3 Meren lapset... hyvä nimikin vielä kaiken lisäksi. Kirjotelmasta välittyi tosi hyvin semmonen jännä, sanoisinko yksinäinen tunnelma. Rauhallinen. Ääh, en osaa edes sanoin kuvailla, oli niin hienoa tekstiä että. :D
Meri kutsuu lapsiaan aina takaisin. Se lohduttaa suurimman surun aikana ja työntää eteenpäin. Joskus se ottaa sinut kovakouraiseen syleilyynsä, kieputtaa syvyyksissä, niin ettet enää erota missä on taivas ja missä maa. Se nappaa sinut virtaansa ja kuljettaa mukanaan, kunnes pysyt räpiköimään tiesi pinnalle. Ja meri päästää sinut. Se huuhtoo menneen harteiltasi ja saattaa sinut rannalle. Uuden alun hietikoille.
^ Paras ~
-
Hyeena: Kiitos kommentista :) ihanaa, kun tykkäsit. <3
Nalle: Kiitos sullekin <3
AN: Oon ollu ihan kauhean laiska ja saamaton. Ei oo ollut minkäänlaista intoa nyt viime aikona kirjoittaa yhtään mitään. Yhden pienen osan sain värkättyä (I Deserve)Better Than You ficciini, mutta sen jälkeen en ollutkaan kirjoittanut sanaakaan. Hyi minua. Muutamia ideoita pohdin mielessäni, mutten koskaan saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään. Olin lukenut muita ficcejä inspiksen toivossa, käynyt läpi koulu/työpäiviä, koulutehtäviä, lukenut entisiä vanhempia tuotoksiani ja kuunnellut musiikkia inspiraation toivossa, mutta ei :/ Kunnes tänään! VICTORY! 8) Ja tämän (http://www.youtube.com/watch?v=l5oqPQjAJ8Y&feature=related) biisin pohjalta syntyi seuraava shottini. Voi olla hieman sekava, koska en halunnut paljastaa henkilöitä ihan heti ;)
Drama, Romance
S
Lonely Night
Askel. Askel. Pysähdys.
Hengitys syvään. Uusi askel.
Karhea hiekka tuntuu pehmeältä jalkojen alla.
Askel. Toinenkin. Pysähdys.
Epävarma vilkaisu taakse. Menneeseen.
Yö. Usva. Meri.
Ikuisuus.
Hiljaisuus. Odotus.
Epävarmuus.
Mitä sinä haluat?
Askel.
Viileä meri vesi kutittelee varpaidenpäitä.
Kuu. Valo. Yö. Hopea.
Artemis.
Meri.
Hän. Rakkaus.
Askel.
Meri muuttuu rauhattomaksi.
Tule, tule.
Ei, mene pois!
Tule tänne, lähemmäs.
Päätä.
Ikuisuus, ystävyys?
Rakkaus, meri, hän?
Hengähdys. Askel. Päätös.
Horisontissa meri kohtaa taivaan.
~*~
Joooten? Mitäs tykkäsitte?
Paritus oli siis Thalia ja Percy <3 Toki, tän voi ajatella myös ihan platoniseksi sisarus/serkus rakkaudeksi. Ja jos oiken randomiksi haluaa vetää, niin jopa Poseidon/Thaliaksi... Hmm... pitäisiköhän sellainen kirjoittaa?
-
Hahhaa, olenpas ollut ahkera... ainakin melkein. Uusi shotti on nimittäin tässä, eikä mennyt kuin kaksi päivää. :) Yay!
Ainiin, joo, kommentoikaahan hei!
Phoebe
S
Drama
Kuolemien maininta
Summary: Nico ei ollut ainut, jonka luottamuksen Percy petti.
Odotus
Thud. Thud, thud, thud. Terävät nuolet iskeytyvät kiinni maalitauluun. Ruskeissa silmissä paloivat kiukkuisesti kapeiden sormien virittäessä jälleen yhden hopeisen nuolen jouselle. Huulet puristuivat tyytymättömäksi viivaksi. Thud.
Ärtyneenä Phoebe käveli maalitaulun luokse ja veti nuolet irti kovakouraisesti. Hiton Jackson. Hiton Thalia ja hiton pässi. Keitä nuo puoliveriset ja satyyri luulivat olevansa? Etenkin se poika. Kuka hän luuli olevansa, karata nyt etsintäretkelle, kun Zoe oli valinnut hänet matkaan mukaan, ei Jacksonia. Ei sitä Poseidonin poikaa.
Pojan vika kaikki oli muutenkin. Jos se hyypiö ei olisi sotkenut asioita koululla, blondi tyttö ja Artemis eivät olisi päätyneet siepatuksi. Thalia ja nuorempi tyttö olisivat liittyneet Metsästäjiin ja kaikki olisi hyvin. Mutta Jacksonin piti pilata kaikki olemassa olollaan. Kaikki oli pojan vika.
Tyytymättömänä Phoebe käveli Artemiin mökkiin ja heitti aseensa pöydälle. Hän istui tuolille turhautuneesti huokaisten. Phoebe ei ollut naiivi, eikä tyhmä. Hän oli elänyt liian kauan ollakseen sellainen. Joten Phoeben oli vaikea niellä se tosi asia, että Jacksonia ei voitu syyttää kaikesta, ei vaikka tämä olikin saastainen poika. Jos se ei olisi ollut Jackson, se olisi ollut Thalia, Bianca tai joku muu.
Kiukku ja huoli kuplivat Phoeben rinnassa hänen ajatellessaan siskojaan, jotka olivat joutuneet lähtemään kaksin muiden matkaan. Ei sillä, etteikö Phoebe uskonut heidän pystyvän huolehtimaan itsestään ja toisistaan hirviöitä ja poikaa vastaan. Phoebe värähti pelkästä ajatuksesta. Satyyristä ei ollut haittaa, mutta Poseidonin poika oli voimakas, Phoebe myönsi sen. Ja pojat olivat ääliötä ja irstaita pettureita. Jackson tuskin oli poikkeus.
Hän halusi olla siellä, suojelemassa ja tukemassa sisariaan. Zoe oli hänen vanhin ystävänsä, jota hän kunnioitti ja rakasti ja Bianca oli niin nuori, vasta-alkaja. Tyttö tarvitsi kokeneempia siskojaan vielä, ettei tekisi liian äkkinäisiä päätöksiä.
Phoebe nousi äkisti tuolista kaataen sen kumoon. Hän asteli pihalle kiihtyneenä, mulkoillen jokaista leiriläistä, joka osui hänen tielleen. Tytön askeleet veivät hänet tuuliselle rannalle. Hän oli levoton.
Phoebe halusi syyttää jota kuta, muttei ollut varma ketä. Jackson oli luonnollisesti syypää moneen vastoinkäymiseen, mutta rehelliset vihreät silmät vainosivat Phoebea joka kerta, kun hän lisäsi uuden syyn pojan niskoille.
”Aaaargh!” Phoebe kiljui lopulta. Turhauttavaa! Turhauttavaa, turhauttavaa, turhauttavaa! Miksei kaikki voinut vaan mennä hyvin? Miksi Stollin idioottien piti mennä keppostelemaan juuri lähtöpäivänä? Miksi Artemis käski heidät tänne? Miksi Phoebe ei saanut olla etsintäretkellä mukana? Miksi!
”Sinun on parempi tuoda siskoni takaisin Jackson, ” Phoebe ajatteli vihaisena, ”tai joudut tekemisiin minun kanssani. ”
Myöhemmin Phoebe kiistäisi koskaan ajatelleenkaan poikaa millään tavalla vähemmän vihamielisesti, saatikka luottavansa ripauksen verran rehelliseen katseeseen, joka kuvastui merenvihreistä silmistä. Myöhemmin hän kiroaisi Jacksonin alimpaan helvettiin kahden sisaruksensa menettämisestä.
-
Hyvää! :D
Sori, en viimeksi vissiinkään ehtinyt kattoo tätä. :)
Ihanaa, kuten aina, voitko sä huonosti kirjoittaakkaan? ???
kirjoitus virheitä ei mun silmiin näkyny, joten mulla tässä nyt ei paljoo sanottavaa oo. :)
-
Nalle: Kiitos kommentistasi, piristi valtavasti :) Toivotaan, ettei niitä huonoja kirjoituksia tule jatkossakaan.
AN: Olen ollut laiska. Taas. Mutten vain ole jaksanut kirjoittaa mitään. Joulu tulee ja niin ees päin. No ei oikeesti, en voi tällä kertaa syyttää joulua. Enhän oo ees hankkinu lahjoja vielä! Hups 8)
Eniwei, koska oon saanu tälläsen supersöpöily inspiksen tänää, ja vielä käyttänyt koko illan sen kirjoittaminseen (minus kaksi tuntia) olisikin suotavaa oikea kommentti ryöppy ;) :P
Eli shotti rakentuu Michael Bubblen Home (http://www.youtube.com/watch?v=lbSOLBMUvIE) kannattaa kuunnella, se on niiiin ihana <3
Percabeth
S
Romance, Drama
Home
Another summer day
Has come and gone away
In Paris and Rome
But I wanna go home
Mmmmmmmm
Annabeth istui Pariisilaisessa kahvilassa hämmennellen jäähtyvää makukahviaan ja keskeneräinen kirje edessään. Harmaat silmät tuijottivat kaukaisesti ikkunasta ulos. Keskikesä kukki Pariisissa ja lämmin kesätuuli ravisteli hellästi vihreitä puun lehtiä katujen varsilla. Ihmiset liikkuivat vilkkaasti, hymy huulillaan ja silmissään kesän palo. Mutta Annabeth istui sisällä kahvilassa lopettamaton kirje edessään ja surullinen hymy huulillaan.
May be surrounded by
A million people I
Still feel all alone
I just wanna go home
Oh, I miss you, you know
Atehenen tytär seisoi pöydän ääressä tutkien tarkasti piirustuksia. Vaaleat pitkät hiukset hän oli kietaissut huolettomalle nutturalle, josta ne pyrkivät tipahtelemaan uudestaan ja uudestaan.
”No? Mitäs sanot?” Annabethin vierellä seisova mies kysyi virnistäen ranskalaisessa aksentillaan. Nainen vilkaisi nopeasti miehen ruskettuneisiin kasvoihin, rusehtavan vihreisiin silmiin ja leveään hymyyn, ennen kuin käänsi katseensa takaisin piirustuksiin. Ne olivat hyviä. Taitavia ja yksityiskohtaisia. Niissä tosiaan oli mietitty kaikkea.
”Ne ovat taitavasti tehtyjä. Toivottavasti saat hankkeesi läpi.” Annabeth vastasi hymyillen pienesti. Mies virnisti jälleen, tällä kertaa helpottuneemmin.
”Kuule, Annabeth, ajattelin, jos haluaisit lähteä viettämään iltaa minun ja muun porukan kanssa.” Annabeth huokaisi hiljaa mielessään. Ei, hän ei halunnut lähteä. Ei sillä, ettei olisi pitänyt työkavereistaan ja Zach olisi ollut jotenkin epämiellyttävä tyyppi. Annabeth piti heistä kaikista oikein paljon, mutta ei silti tuntenut oloaan luontevaksi heidän kanssaan.
Annabeth halusi kotiin, Percyn luokse. Surullinen hymy hiipi naisen huulille hänen ajatellessaan omaa leväaivoaan ja tämän kujeilevaa nauruaan. Annabeth muisti edelleen sen turvallisen tunteen, joka velloi hänen rinnassaan, joka kerta kun Percy veti hänet tiukkaan halaukseen ja perhoset vatsassaan, Poseidonin pojan kumartuessa painamaan hellän suukon hänen huulilleen.
”-beth? Annabeth? Kuunteletko sinä ollenkaan?” Zach kysyi kummastuneena heiluttaen kämmentään naisen silmien edessä. Athenen tytär hätkähti hieman ja vilkaisi tummahiuksiseen mieheen anteeksipyytävästi hymyillen. ”Anteeksi, vajosin omiin ajatuksiini. Tulen mielelläni teidän kanssanne ulos tänään.” Athenen tytär vastasi ja Zach hymyili riemuissaan silmät tuikkien.
And I’ve been keeping all the letters that I wrote to you
Each one a line or two
“I’m fine baby, how are you?”
Well I would send them but I know that it’s just not enough
My words were cold and flat
And you deserve more than that
Huokaisten Annabeth pyyhki kymmenen viimeisintä lausettaan, jotka oli kolmen tunnin aikana saanut kirjoitettuaan kumittamisesta kuluneesta paperille. Hän venytteli käsiään ja vilkaisi ikkunasta syksyiseen maisemaan ja siitä takaisin kirjeeseen.
”Hei Percy,
kuinka sinulla menee? Minulla menee hyvin. Täällä on...”
Itsekseen ärjäisten Annabeth kumitti raivokkaasti viimeisetkin lauseet. Puolitoista vuotta, eikä hän ole onnistunut kirjoittamaan ainuttakaan kirjettä Percylle, saatikka sähköpostia tai tekstiviestiä. Ei edes puhelua. Ensimmäisenä kuukautenaan Pariisissa hän oli lähettänyt useita viestejä ja Percy oli soitellut piristäviä puheluita kertoen New Yorkin kuulumisia, joita Annabeth oli kuunnellut hymyillen. Sittemmin Annabethista tuli liian kiireinen, hänellä ei ollut enää aikaa vastata Percyn puheluihin niin usein, eikä kirjoittaa viestejä miehelle jota rakasti. Hän oli niin uppoutunut omaan työhönsä ja omaan niin kutsuttuun kiireellisyyteensä, ettei enää muistanut pitää yhteyttä muihin rakkaisiinsa.
Hiljaa, mutta varmasti hän etäännytti itsensä tarkoituksettomasti ystävistään ja Percyn puhelut kävivät yhä vain harvinaisimmiksi ja harvinaisimmiksi, kuten muidenkin. Nyt Percy ei ollut soittanut viimeiseen vuoteen, muut hänen ystävänsä olivat lopettaneet yhteyden pidon jo ennen sitä.
Milloinkohan hän oli havahtunut koti-ikävään ja yksinäisyyteen? Mistä lähtien hän oli yrittänyt kirjoittaa Percylle kirjettä, jonka hän ansaitsi? Kirjettä ilman latteita sanoja ja vakuutuksia ilman tarkoitusta?
Another aeroplane
Another sunny place
I’m lucky, I know
But I wanna go home
Mmmm, I’ve got to go home
Let me go home
I’m just too far from where you are
I wanna come home
Annabeth vilkaisi lentokoneen ikkunasta nähden vain auringon valaisemia pilviä, kun Ranska jäi menneeseen. Annabeth tiesi olevansa onnekas, muiden muassa. Totta kai hänen alallaan tarvittiin myös paljon taitoa ja tietoa, mutta ilman onnea olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niillä ei ollut paljon väliä.
Kolme vuotta Ranskassa työn ja yksinäisyyden kanssa. Uusi projekti ja napakymppi. Ylennys ja Rooma kutsuu. Mutta Annabeth oli väsynyt ja yksin. Hän halusi kotiin Amerikkaan. Ikävä Percyä kohtaan on yltynyt valtavaksi, eikä hän ole vieläkään saanut kirjoitettua kirjettä.
And I feel just like I’m living someone else’s life
It’s like I just stepped outside
When everything was going right
And I know just why you could not
Come along with me
'Cause this was not your dream
But you always believed in me
Uudessa asunnossaan Roomassa on tilaa. Niin paljon tilaa, että Annabeth tunsi eksyvänsä uuteen kotiinsa joka ei koskaan voi tuntua kodilta. Uusi arkkitehtuuri ja design olivat kauniita ja kalliita, mutta enää Athenen tytär ei jaksa innostua niistä.
Annabeth rojahti sohvalle ja tuijotti korkeaa lasikattoa. Toisinaan hän ei voinut ymmärtää, miksi kaikki tuntui niin tyhjältä ja merkityksettömältä. Miksi joka aamu hän joutui taistelemaan itsensä kanssa aina vaan enemmän ja enemmän jaksaakseen ottaa työnsä asiaankuuluvalla vakavuudella ja intohimolla. Hänhän eli elämää, josta on pienestä pitäen haaveillut. Hänellä oli unelma työ, hän oli kohonnut arvostettuun asemaan ja rahaakaan häneltä ei enää puutu. Silti tuntui kuin hän ei enää eläisi omaa elämäänsä.
Mutta kyllä Annabeth tietää. Tietää, että koska Percy ei ole täällä, hänen kanssaan jakamassa iloja ja suruja, juhlimassa hänen onnistumisiaan ja lohduttamassa pieleen menneestä projektista, ei hän voi olla täysin onnellinen saavutuksistaan. Aikanaan hän oli vain ollut liian itsekäs ja ylpeä saavutuksestaan päästä ulkomaille töihin, arvostettuihin kansainvälisiin firmoihin. Kaikki meni niin hyvin, hän oli saamassa kaiken mistä oli unelmoinut.
Annabeth muistaa Percyn ilmeen, kun hän innoissaan kertoi uutiset poikaystävälleen.
Hämmästynyt ja varovaisen surullinen ilme kuvasta Poseidonin pojan kasvoja Annabethin puhuessa innoissaan tulevasta työstään. Percy otti Annabethia hellästi kädestä ja hymyili pienesti.Athenen tytär keskeytti puhetulvansa kääntyessään katsomaan Percyä ja hänen innostunut ilmeensä hälveni hitaasti olemattomiin surullisten silmien edessä.
”Taidat tosiaan haluta mennä.” Percy totesi hiljaisesti puristaen samalla hieman kovemmin Annabethin kädestä. Annabeth nyökkäsi mykkänä. ”Ja tiedäthän, etten minä voi tulla kanssasi?” Percy kysyi kuin varmistaakseen. Athenen tytär aukaisi suunsa väittääkseen vastaan, mutta meren poika vain pudisti päätään. ”Tiedäthän sinä.” Ja kyllä Annabeth tiesi. Hiljaa tyttö painoi päänsä Percyn olalle tämän kietoessa kätensä hänen ympärilleen.
”Sinä tulet saavuttamaan niin paljon Annabeth, niin paljon. Minä tiedän sen.”
Another winter day has come
And gone away
In even Paris and Rome
And I wanna go home
Let me go home
Talvi Roomassa on kylmä, ei ehkä paljon eroa Pariisin talveen, mutta toisaalta Annabeth ei pitänyt Pariisinkaan talvesta, joka oli kyllä hieman kylmempi. Kuinka vain, edes 13 °C asteen lämpö ei ollut tarpeeksi lämmin Annabethille. Hän kaipasi aina vain enemmän takaisin New Yorkiin ja Kaliforniaan.
Väristen Annabeth käveli tyylikästä toimista kohti ja toivoi pääsevänsä jo kotiin.
And I’m surrounded by
A million people I
Still feel all alone
Oh, let me go home
Oh, I miss you, you know
Kesä saapui Roomaan tuoden mukanaan pakahduttavat helteet. Ihmiset rynnivät rannoille ja jäätelökioskien kauppa kävi. Annabeth istui syrjäisellä rantakalliolla mahdollisemman rauhassa muista. Ranta kuhisi ihmisistä ja oman rauhaisan paikan löytäminen ei ollutkaan aivan helppoa.
Kapeat sormet piirsivät näppärästi uusinta luonnosta suuresta talosta, jossa oli soljuileva arkkitehtuuri, korallikoristeisia pilareita sekä avaruutta. Pysähtyessään hetkeksi katsomaan luonnostaan Annabeth huomasi sen jäljittelevän jälleen kerran merta. Huokaisten hän jatkoi piirustusta, lisäten aina uuden yksityiskohdan.
”Täytyy myöntää, että luonnoksesi ovat varsin taitavia.” Annabeth hätkähti pehmeän karheaa ääntä takanaan. Nainen käännähti nopeasti ympäri kohdaten tuikkivat merenvihreät silmät ja hieman huvittuneen hymyn. Percy…
”Voin nähdä, miksi äitisi on sinusta niin ylpeä. Hän ei lakkaa leuhkimasta saavutuksistasi, ei sitten millään.” Poseidon sanoi hieman tuhahtaen. Annabeth räpytti hämmästyneenä silmiään, ennen kuin tajusi vieressään istuvan merenjumala, eikä Percy. Hieman hätääntyneenä hän yritti nousta seisomaan kumartaakseen tälle. Äidin vihamies tai ei, Poseidon oli kuitenkin jumala ja täten hänelle kuului osoittaa kunnioitusta.
Poseidon kuitenkin heilautti vain kättään vähättelevästi ja Annabeth istuutui epäröiden takaisin. He katsoivat merta hiljaa, eikä kumpikaan ei sanonut mitään. Athenen tytär tunsi itsensä levottomaksi merenjumalan seurassa ja paloi halusta tietää syyn tämän visiittiin, muttei jostain syystä saanut sanoja suustaan.
”Huomaan, että luonnoksesi ovat nykyään meriaiheisia.” Poseidon totesi huolettomasti. Annabeth jännittyi hieman, eikä tiennyt mitä vastata, olihan se totta. ”Minusta tuntuu, että olet valmis tulemaan kotiin.” Merenjumala jatkoi noustessaan seisomaan. Merenvihreistä silmistä kuvastui voimakkaat tunteiden pyörteet. Annabeth laski harmaat silmänsä kallioon, kun ei enää kestänyt katsoa jumalaa.
”Joskus kotiin palaaminen on vaikeampaa kuin mikään muu, mutta se ole mahdotonta.”
Let me go home
I’ve had my run
Baby, I’m done
I gotta go home
Let me go home
It will all be all right
I’ll be home tonight
I’m coming back home
Annabeth käveli verkkaisesti kiireisiä katuja pitkin. Hän hengitti syvään ja vilkuili ympärilleen. New York.
Taskussaan hänellä oli luonnos, jota Poseidon oli ihastellut. Paperille oli kirjoitettu suttuisella käsialalla osoite, jonne Annabeth nyt suuntasi. Kerrostalot ja korttelit vaihtuivat toisiin, naisen kävellessä hiljaa eteenpäin. Lopulta hän pysähtyi kauniin talon eteen, josta oli hyvä näkyvyys merelle.
Athenen tytär keräsi rohkeutensa ja asteli ovelle. Hän painoi ovikelloa ja odotti lähes henkeään pidätellen. Kun asunnon sisältä kuuluivat lähestyvät askeleet, Annabeth tunsi jännittyvänsä kauttaaltaan ja kätensä lähes tärisevän. Ovi avautui ja suulle ilmestyi mies, jolla oli mustat hiukset ja merenvihreät silmät jotka tuikkivat kysyvästi.
”Percy.” Annabeth henkäisi, muttei uskaltanut liikahtaakaan.
Percyn silmät suurenivat tämän tunnistaessa ovella seisovan naisen Annabethiksi ja lämmin hymy kiipesi huulille.
”Olet tullut kotiin”
~*~
Joo kommenttia kiitos. Mitäs piditte haikailevasta romancesta?
-
Jes! Ihanaa! :o
Ihanan pitkä, kirjotustas ei osais koirakaan haukkuu... :D Mahtavaa.
-
Nalle: Kiitos kaunis <3 Ihanaa kun tykkäsit :)
Chey: Anteeksipyyntö hyväksytty :D Toivoinkin vähä, että tää Percabeth sulattaisi edes muutaman sydämen, kun en näitä paljon kirjoittele. Hyvä, että kirjoitusasukin oli hyvä, eikä mennyt omille teilleen.
Heeh, arvasin, että tuosta lopusta sanotaan :P Mutta siihen sen verran, että se jäi avoimeksi jotakuinkin tarkoituksella. Siinä ei kerrottu Percyn tunteista, jotka Annien paluu aiheutti, koska sitten olisi ollut suorastaan mahdotonta lopettaa siihen ;) Mutta koska mun mielestäni Percy on niin hyvä sydäminen ihminen, ettei se käännyttäisi Annabethia oveltaan, vaikka olisikin hieman katkera ja vihainen yhteydenpidon puutteesta, mitä onkin luultavasti. Se on jätetty täysin lukijan mielikuvituksen varaan.
Ja ehkä sitä Percabethia tulee enemmänkin, näin joulun kunniaksi :)
-
Hei aww <3
Tosiaan, anteeksi epäaktiivisuuteni, jokainen on luettu, mutta kommentti ei irtoa...
Mutta Percabeth <3 Hei aww, tää oli sulonen ja kaikkee. Sujuvasti eteni ja muutaman kirjoitusvirheen olin huomaavinani, mutta ei kummempaa. Percabeth on aina ihanaa <3 Oli ihan järkyttävän kaunis koko shotti ja oli mukava lukea pidempää vaihteeksi. Tosiaan, lisää tällä parituksella, yksi kappale shippereitä täällä hei :>
Mutta tosiaan, hyvää tekstiä, jatka samaan malliin! :)
Ledi
-
Ja ehkä sitä Percabethia tulee enemmänkin, näin joulun kunniaksi :)
Ihanaa! Percabeth, on mun ehoton suosikki. :) :D
-
heih, täällä uusi lukija joka on täysin rakastunut näihin sun shotteihin/raapaeisiin <3<3<3<3 en tajua miksen ole ikinä aiemmin tajunnut lukea percy jackson ficcejä, onneksi satuin vilkaisemaan! Olet ihan loistava kirjoittaja ja näissä on kaikissa aivan ihana tunnelma saatu aikaseksi c: luin nää kaikki nyt tässä kahen päivän sisällä millon nyt kerkesin (yöllä... Owo) ja awwwwws. Ton vimpanki kohalla meinasin ruveta pillittämään (mua esti vaan se että oon autossa perheen kanssa...) eikä se ollu eka millon teki mieli itkeä koska noi sun tunnelmat on onnistunu niin hyvin ja noi henkilötki tuntuu ihan aidoilta. Parituksista tykkään ehkä enitenn perus percy/annabethista mut luen ihan kaikkea muutaki innolla :33 mitäs muuta piti sanoa? No, ei nyt tuu just mieleen ainakaan mitään rakentavaa, mutta tiedätpä ainakin että tällä on tällänenkin lukija^^
-
AN: Kiitos kaikille, jotka ovat viitsineet kommentoida. :) It makes me happy.
S
Drama, Romance
Warning: Kliseitä, kliseitä, kliseitä.
Viimeinen valssi
Hidas valssi soi tanssisalissa ja vieraat tanssivat. Iloinen nauru ja rupattelu kuuluivat vaimeana terassille, houkutellen nuorukaista takaisin sisälle liittymään tanssiin. Naisilla oli kauniit pitkät ja näyttävät iltapukunsa yllään ja miehillä viimeisen päälle räätälöidyt frakit. Tänä iltana kaikilla oli kevyt mieli ja hyväntekeväisyysjuhlat tulisivat keräämään paljon voittoa. ”Äiti on varmasti onnessaan.” Percy ajatteli hymähtäen hieman huvittuneesti nojatessaan marmoriseen kaiteeseen.
Huokaisten nuorukainen kuitenkin ojentui, siisti hieman mustaa takkiaan ennen kuin suuntasi kulkunsa takaisin sisätiloihin. Siniset silmät tarkkailivat näennäisen rentoutuneena salin tanssijoita, sekä seinustoilla seisovia rupattelevia vieraita. Kappale vaihtui ja Percy hymyili kohteliaasti viereensä tulleelle nuorelle naiselle. Kumartaen pienesti Percy tarttui tätä kädestä ja johdatti valssiin.
”Voi hyvät jumalat sentään…” Percy ajatteli tuskastuneena tuntiessaan tytön painautuvan ujosti hieman lähemmäs kuin olisi tarpeen, hymyn kuitenkin säilyessä hieman väkinäisesti huulilla. Kappale päättyi ja Percy erkani helpottuneena tanssikumppanistaan. Hän avasi suunsa pahoitellakseen poistumistaan, kun huomasi toiveikkaan ilmeen tämän kasvoilla. ”Hitto, olet aivan liian hyväsydäminen.” Percy sätti itseään aloittaessaan vielä yhden tanssin iholle liimatuvan neidin kanssa. Kesken kaiken hän kuitenkin tunsi kevyen kosketuksen olallaan ja vilkaisi kummastuneena taakseen. Hänen serkkunsa Thalia seisoi hänen takanaan mustassa iltapuvussaan hymyillen hieman omahyväisesti.
”Anteeksi keskeytykseni,” Thalia vilkaisi nopeasti Percyn tanssipartneriin, ennen kuin käänsi katseensa takaisin nuorukaiseen. ”Mutta joudun varastamaan komean serkkuni seuraani.” Tämän sanottuaan Thalia vetäisi Percyn mukanaan ja jättäen nuoremman naisen seisomaan orvon näköisenä keskelle salia. Percy heitti pahoittelevan hymyn tälle, mutta seurasi kuitenkin kuuliaisesti serkkuaan.
”No niin, voit kiittää minua myöhemmin sankarillisesta pelastamisestasi.” Thalia aloitti heidän keinuessa hiljaa kappaleen tahdissa.
”Ja mikähän sai sinut kuvittelemaan minun tarvitseneen pelastusta?” Percy kysyi hymyillen hurmaavasti kumartuen samalla lähemmäs naista. Thalia pyöritteli silmiään serkulleen, muttei voinut estää hentoa punastusta kiipeämästä kasvoilleen tuntiessaan jäntevän kehon vasten omaansa ja kuuman hengityksen korvansa juurella.
”Älä viitsi, ilmeesi näytti kuin olisit syönyt jotain hyvin hapanta ja kenties haistanut jotain vielä pahempaa.” Thalia tuhahti vieden kätensä leikkimään Percyn niskahiuksilla.
”Tuo oli ilkeästi sanottu hänestä, hän ei haissut pahalta.” Percy mumisi.
”No, ehkä sinun olisi sitten pitänyt pitää ilmeesi kurissa. Olen varma, että ainakin suurin osa lähellänne tanssivista vieraista luuli samaa kuin minä.” Thalia virnisti kiusaten.
Kappaleen loputtua he suuntasivat kohti salonkia pysähtyen välillä juttelemaan vieraille. Thalia, joka seisoi Percyn käsipuolessa, huokaisi hiljaa turhautuneena ja yritti huomaamattomasti nykiä Percyä liikkeelle. Percyä huvitti Thalian lyhyt pinna ja hyvästeli parin, jonka kanssa jutteli. ”Pinna kireällä?” Hän kysyi serkultaan virnuillen pienesti. Thalia mulkaisi tätä kuivasti kirvoittaen hilpeän naurun tyrskähdyksen nuorukaisen huulilta.
He istuutuivat lähekkäin mukavaan sohvaan ja siemailivat tarjoilijoiden antamista shampanja laseista. Pian heidän seuraansa liittyi Thalian veli Jason, heidän serkkunsa Nico sekä heidän ystävänsä, suosittu seurapiiriperhonen Silena Beauregard. Seurue jutteli hyväntuulisesti satunnaisista asioista aina seurapiiri juoruista opintoihin ja muista arkisimmista asioista.
Aika lipui nuorien ohitse aivan heidän huomamaattaan, kun Thalia yllättäen nousi ripeästi seisomaan henkäisten samalla terävästi. Muut vilkaisivat kummastuneena mustahiuksiseen tyttöön, kun tämä vilkuili hieman hätäisenä ympärilleen.
”Mitä nyt Thals?” Percy kysyi hämmentyneenä.
”Minä aivan unohdin Annien!” Thalia vastasi hätäisesti ennen kuin lähti kulkemaan kohti aulaa. Muut vilkaisivat edelleen hämmentyneinä Thalian perään ja sitten hihittävään Jasoniin.
”Jas? Mistä Thalia puhui?” Silena kysyi pehmeästi ja asetti siron kämmenensä blondin nuorukaisen käsivarrelle. Jason lopetti hihittelynsä kuin seinään ja katsoi suoraan Silenan silmiin.
”Jason? Jason!” Nico napsautti sormiaan toisen silmien edessä. ”Älä sentään kuolamaan ala.”
Jason hätkähti nolostuneena ja pyyhkäisi vaistomaisesti suutaan saaden ystäviensä virnistykset ratkeamaan nauruksi.
”Niinpä niin, naurakaa vaan.” Jason nurisi tyytymättömänä.
Lopulta Silena keräsi heistä ensimmäisenä itsensä kokoon ja yritti hillitä nauruaan. ”Niin, kerro toki, minne sisaresi noin kiireellä lähti.”
”Kuten tiedätte, näihin hyväntekeväisyysjuhliin sai tuoda mukanaan avecin, mikäli tahtoi. Ja Thalia toi,” Jason virnisti ja muut vilkaisivat toisiaan yllättyneinä. Thalia ei koskaan tuonut mukanaan avecia. ”Mutta näyttää siltä, että rakas siskoni unohti seuralaisensa olemassa olon tyystin ja lähti nyt etsimään häntä.” Jason lopetti tarkkaillen tyytyväisenä ystäviensä hämmästyneitä ilmeitä.
”Kenet Thals toi?” Percy kysyi uteliaana. Jason vain kohautti olkapäitään ja heilautti kättään vähättelevästi. ”Jonkun kaverinsa yliopistolta.”
Percy raahautui väsyneenä pois vieraiden täyttämistä huoneistoista, kohti itäsiiven keittiötä. Hiljainen piano musiikki kantautui avoimien ovien ja ikkunoiden kautta keittiöön, kun Percy laahusti jääkaapille. Hän otti vesipullon, avasi sen ja joi ahnaasti samalla kääntyen. Ja hän oli tukehtua veteen huomatessaan, ettei ollutkaan yksin keittiössä. Ikkunan lähellä, keittiö tasoon nojaten seisoi kaunein nainen, jonka Percy oli koskaan nähnyt. Yönsinisessä mekossaan, vaaleilla kiharoillaan ja pistävän harmailla silmillään tämä oli varsin näyttävä kokonaisuus.
Pärskiessään erittäin epäedustavasti vettä henkitorvestaan Percy vilkuili hieman varautuneesti vieraaseen, joka seurasi hänen yskimistä huvittuneena joskin hieman huolestuneena.
”Kuka sinä olet?” Percy kysyi selvittyään yskästään ja laski pullon tasolle.
”Kovin kohteliasta ja ei se taida sinulle kuulua.” Tyttö vastasi sarkastisesti laittaen kätensä puolustavasti puuskaan.
”Kun ottaa huomioon, että tämä on minun kotini ja sinä olet minun keittiössäni, niin kyllä se taitaa minulle kuulua.” Percy vastasi väsyneenä ja istuutui keittiö saarekkeen jakkaralle tuijottaen edelleen kiinteästi naista edessään. Percy seurasi kiinnostuneena, kuinka väri näytti katoavan naisen kasvoilta tämän tajuttuaan olleensa töykeä talon isännälle. Huvittuneena Percy pani merkille sisäisen kamppailun, jota nainen tuntui käyvän itsekseen. Lopulta tämä vain huokaisi ja mutisi anteeksi pyynnön.
”Anteeksi, en tainnut oikein kuulla.” Percy vastasi virnistellen.
Nainen mulkaisi häneen varoittavasti. ”Älä koettele onneasi, vaikka rikas oletkin.”
Percy huokaisi alistuneena, jälleen kerran raha otettiin puheeksi, sillä syyteltiin ja tuomittiin. ”Tyypillistä.” Percy ajatteli.
”Paina puuta.” Nuorukainen sanoi lopulta viitaten tuoliin. Nainen vilkaisi sitä ensin epäröiden, sitten taakseen puutarhaan, ennen kuin asteli penkille kuitenkin.
”Joten aiotko kertoa nimesi?” Percy kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Annabeth.” Nainen vastasi lyhyesti vilkaisten häneen.
”Annabeth. En ole tainnut nähdä sinua aiemmin, mistä perheestä tulet?” Annabeth pyöritteli silmiään Percylle, tämän olettaessa heti hänen kuuluvan johonkin varakkaaseen sukuun.
”Et aio kertoa vai?” Percy virnisti. ”Ei se mitään, meillä on paljon aikaa tutustua toisiimme.”
”Mikä saa sinut luulemaan, että me tulemme enää näkemään?” Annabeth kysyi nostaen kulmaansa. Percy pysähtyi ihailemaan Annabethin kauniita kasvoja ja kurottautui pyyhkäisemään hiussuortuvan pois tämän kasvojen edestä.
”Minä en luule, vaan tiedän” Percy vasta vinkaten silmäänsä. Juuri kun Annabeth aukaisi suunsa vastatakseen Percy hiljensi hänet.
”Shh. Kuuletko? Viimeinen tanssi alkaa.” Sen sanottuaan hän nousi ja kiersi saarekkeen ympäri.
”Mit-? Ei. Ei,ei,ei. En aio tanssia kanssasi.” Annabeth yritti vastustella saaden nuorukaisen nauramaan.
”Totta kai sinä tanssit, siitä ei ole epäilystäkään.”
”Ei, en edes osaa tanssia.” Annabeth vinkaisi Percyn tarttuessa häntä käsivarresta ja saattaen keskemmälle keittiötä. ”Tanssisalissa on varmasti monia naisia, jotka haluaisivat kuollakseen tanssia kanssasi, miksi sinun pitää kiusata minua?” Annabeth sanoi epätoivoisena.
”Aivan varmasti on, olenhan hätkähdyttävän komea.” Percy nauroi. ”Tulehan nyt.”
Ja niin Annabeth huomasi keinuvansa pehmeän musiikin tahtiin, Percyn jäntevä ja lämmin vartalo painautuneena hänen omaansa vasten. Annabethin sydän jyskytti kiivaasti rinnassa, kuuntelematta laisinkaan hänen käskyjään rauhoittua. Percy hymyili aavistuksen verran katsellessaan naisen hennosti punoittavia kasvoja ja haparoivia liikkeitä.
Musiikin päätyttyä Percy painoi kasvonsa hetkeksi Annabethin hiuksia vasten ja veti aivan lähelleen. ”Hyvää yötä neiti Annabeth.” Hän mutisi hiljaa, ennen kuin hipaisi huulillaan naisen poskea. Percy suoristautui ja astui askeleen kauemmas hieman pökertyneen oloisesta naisesta ja virnisti veitikkamaisesti, ennen kuin asteli ulos keittiöstä.
Annabeth seisoi hetken paikallaan, ennen kuin liikahti kohti eteisaulaa, seuraten muiden vieraiden innostunutta spekulointia illan juhlista.
”-nie! Annie! Annabeth!” Annabeth kuuli parhaan ystävänsä huutavan peräänsä, muttei vaivautunut pysähtymään. Hän oli edelleen hieman äkäinen tämän katoamisesta.
Pian hän tunsi jämäkän otteen käsivarrellaan ja pysähtyi katsomaan suoraan Thalian pahoitteleviin silmiin.
”Anna anteeksi, ei ollut tarkoitus unohtaa sinua.” Thalia sanoi matalalla äänellä ja veti häntä kauemmaksi väkijoukosta. ”Korvaan tämän kyllä.”
Annabeth risti kätensä rinnalleen mulkoillen samalla ystäväänsä syyttävästi. ”Sinä tiedät, etten ole koskaan ollut tälläisissä juhlissa. Enkä olisi edes halunnut tulla tännekään.” Hän sanoi syyttävästi. Thalia Huokaisi syvään ja vilkaisi ovelle. ”Sanoinhan jo olevani pahoillani. Korvaan tämän kyllä. Ostan sinulle huomenna suklaacroissantin. Pussillisen.” Thalia houkutteli. Annabeth tuhahti hiljaa, mutta Thalia huomasi kiinnostuneen pilkkeen tämän silmissä.
”Ei riitä.”
”No entäs pussillinen croissanteja ja leffamaraton minun piikkiini? Hmm?” Thalia sanoi parhaimmallaan koiranpentuilmeellään. Hän pystyi näkemään Annabethin epäröinnin. ”Ja suolakeksejä.” Hän lisäsi.
Lopulta Annabeth tuhahti hymyillen ja kääntyi kävelemään ulko-ovelle, Thalia kannoillaan. ”Hyvä on. Mutta sinä maksat. Ja minä valitsen kaikki elokuvat.” Hän kuuli Thalian voihkaisun takanaan ja hymyili ilkeästi. ”Sen lisäksi ostat puolitusinaa vaahtokarkkeja, etkä unohda niitä suolakeksejä.” Annaneth kääntyi katsomaan ystävänsä kärsivää ilmettä. ”Ai niin, ja tästä hyvästä saat myös osallistua kanssani tiedekerhon syyskaudelle.” Hän lisäsi vielä enkelimäinen hymy huulillaan joka suli nauruksi nähtyään Thalian kauhistuneen ilmeen. ”Mutta Annabeth…” Thalia nurisi, avatessaan autonsa lukot, mutta Annabethin tiukka katse sai hänet vaikenemaan ja alistumaan kohtaloonsa.
”No…” Thalia sanoi hetken päästä heidän ajaessaan kohti yhteistä asuntoaan. ”Tapasitko ketään mielenkiintoista?” Annabeth hätkähti hieman ja vilkaisi syrjäsilmällä ystäväänsä. ”En, enpä oikeastaan.” Hän vastasi ja käänsi katseensa ikkunaan. ”Et vai?” Thalia virnisti huomaten punoituksen Annabethin poskilla. Annabeth upposi penkillä hieman ja tuijotti itsepäisesti ikkunasta ulos. ”En.”
Thalia nauroi hyvän tuulisesti uskomatta sanaakaan ystävänsä puheesta. ”Oletko aivan varma.”
”Olen.”
”Näinköhän.”
”Lopeta nauraminen.”
”Kerro totuus sitten.”
”Ole hiljaa.”
~*~
Hmm... Alunperin tästä piti tulla raapale, mutta se vähän venyi. Ja tässä tätä Percabethiä sitten oli kaikille siitä pitäville. ;) Seuraavaan kertaan ja muistakaahan kertoa mielipiteenne!
-
Ihana, kiinnostava, erikoinen, joo, mä en osaa kuvailla näitä sun tekstejä mitenkään.
Ne on vaan niin mahtavia että ei mun taidot kuvailemiseen riitä. :)
-
Olen maailman surkein kommentoija, tiedetään mutta voi luoja tuo edellisin ficcisi! :D No siis tuohan oli Percabethiä enkä Percabethistä oikeastaan niin paljon välitä mutta kun tuo ficci oli melko AU niin se sai koko homman tuntumaan jotenkin mielenkiintoisemmalta. Percy, Thalia, Jason ja Nico yhdessä niinkuin kunnon serkusten pitäisikin! Rikas Percy? Ja Thalia yliopistossa! Ihanaa!
Kaikkein mielenkiintoista oli kuitenkin ehkäpä nuo monet paritukset joita panin merkille. Erityisen mielenkiintoista oli Thalian ja Percyn tanssi, kaikki niskahiuksilla leikkimiset ja hurmaavat hymyt ja erityisesti se fakta että myöhemmin Percy flirttailee Annabethille kuin pikku peto. Annabethille, joka tuli juhliin Thalian seuralaisena! Jonka takia muuten aluksi luulin että Thalia ja Annabeth olisivat lesbopari hahaha :D Tästä saisi oikeasti vaikka mitä ihmissuhdedraamaa ja jos sinulle tulee joitain jatkokertomuksia mieleen niin kirjoita ihmeessä kakkososa!
-
Nalle: Sä kun aina niin imartelet, etten tiedä miten päin olisin. Kiitos ja hyvä kun tykkäät :-*
Cheo: Hyvä, että jaksoit lukea vaikka paritus ei ollut mieleisiäsi. :) Oon jo pitkää halunnu kirjoittaa jotai missä Percy ois rikas :D Hee, sinä huomasit paritukseni. Tätä kirjoittaessani mietin tälle ihan omaa ficciä, joka liittyisi tähän. Mutta koska en saa tehtyä mitään, etenkään jos mainostan ja lupaan, niin pysyinpä hiljaa. Mutta nyt näyttää siltä, että tähän tulee jonkunlaista jatkoa, joko täällä tai aivan omassa topicissa. :)
AN: Vuoden viimeinen shotti. Wohoo! Tästä ei voi kyllä paljon sanoa. Juonta ei ole nimeksikään.
Perchabeth
S
Drama
School fame
Hän ei ole mitenkään kauhean erityinen, Percy siis. Toki, hän on hyvän näköinen ja useampi kuin yksi tyttö olisi tahtonut päästä hänen lakanoidensa väliin. Se ei silti tehnyt Percystä kovin poikkeavaa. Hän ei ole kaikkein suosituin, (Andrew Sol on suosituin, itsekeskeinen paskiainen kultaisilla kutreillaan ja vihreillä silmillään), mutta ei hän ole kaikkein syrjityinkään. Itse asiassa hän on vasta kuudenneksi suosituin. Tai hyvän näköisin. Miten haluat sen ajatella, sama asiahan se todellisuudessa on.
No niin, kuten jo totesin, Percy ei siis ollut se kaikkein suosituin. Hän on tavallinen naapurinpoika, joka nauraa typerille jutuille, pelaa aivan liikaa x-boksiaan ja viheltelee hyvännäköisten tyttöjen perään kaupungilla (kyllä, jopa silloin, kun on minun kanssani ja luulee etten huomaa. Pojat…).
Percy ei ole myöskään kovin kummoinen opiskelija ja oikeasti, välillä en vain ymmärrä, kuinka hän edes läpäisee kurssinsa. Eihän hän edes opiskele! Tuntisin hän yleensä nukkuu tai juttelee ystäväporukkansa kanssa, joka yleensä kerääntyy hänen pöytänsä ympärille. Percyllä on tarttuva nauru ja kaikkiruokainen huumorintaju. Se jätkä nauraa joka jutulle, jopa minun huonoille yrityksilleni. Mainitsinko jo, että Percyllä on aivan mielettömän söpö hymy? Lisäksi hänellä on myös ihanat hymykuopat, jotka näkyvät silloin kun hän hymyilee aidosti. Eli aika usein.
Ennen kuin unohdan kokonaan, mitä minun piti kertoa, mainittakoon nyt vielä, että Percyllä on todella laaja kaveripiiri. Oikeita ystäviä hänellä ei ole kovin montaa. Minusta se on vähän hassua, sillä jopa Andrew jaksaa ”tuhlata aikaansa” Percyyn. Itse henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että Andrew on hieman kateellinen Percylle. Andrew viettää melko usein aikaansa Percyn kanssa, silloin kun heillä on samoja tunteja.
Tarkoittaako tämä sitä, että koska Andrew viettää noin paljon aikaa poikaystäväni kanssa, Percy onkin oikeasti paljon suositumpi, kuin luulen? Luultavasti. Ehkä vain yritän huijata tässä itseäni ja teeskennellä, ettei tuo lutka juuri yrittänyt houkutella Percyä yläkertaan ja poikaystäväni ympärillä ei ole puolta cheerleader joukkuetta lääppimässä häntä.
Luulen, että pointtini hävisi jo alkutekijöissään, enkä tosiaan muista, mitä halusin sinulle oikeasti kertoa. Tai ehkä vain halusin sanoa, että pysy kaukana poikaystävästäni. Hän ei ole niin erikoinen kuin luulet. Ja vaikka ehkä olisikin, hän on varattu. Joten, pysy poissa.
Moikka.
~*~
jooo, oli annabeth pov. Joo, kommentit on rakastettuja. hyvää uutta vuotta jokaiselle.
-
Heyyyy ja hyvää uutta vuotta 2013!
Tosiaan, Percabeth on rakkaus ja tosi kivoja taas on ollu, etenkin jälkimmäinen. Tykkäsin siitä, kuinka tarkasti Annabeth analysoi Percyä ja tykkäs suurimmasta osasta ja aww. Jotenki tosi sulonen, vaikkei mitää fluffyä ollukkaa.
Lisää tällasia ja vietäppä hyvä vuosi 2013!
Ledi
-
Chey: Kiitos kommentista :)
Ledi: Hyvä ku tykkäsit ja kiitus kommentistasi myös.
AN: mietin pitkää, että kirjoitanko tälläisen surupalleron tänne näin vuoden ensimmäiseksi vai en. Mutta en saanut ajatusta päästäni, niin olihan se pakko kirjoittaa sitten.
Percabeth
S
Drama, Angst, Deathfic.
Warning: Hahmon kuolema
Dying In Your Arms
“Percy… Percy…” Hengästynyt ääni huohottaa hämärässä huoneessa. Nuori mies hätkähtää kevyestä unestaan ja venyttelee tuolissa nukkumisesta kipeytyneitä niskojaan nopeasti, ennen kuin siirtyy sängyn viereen. ”Annabeth.” Hän kuiskaa hiljaa ja kumartuu painamaan väsyneen suukon tämän otsalle.
”Percy, älä lähde.” Percy huokaisee lähes äänettömästi ja puristaa Annabethin kättä varovasti.
Oikeasti Percy haluaisi lähteä. Jättää huoneen, jossa vallitsi vain tuska ja alati lähestyvä kuolema. Kuinka ihanaa olisikaan unohtaa kaikki, mikä muistutti Suuren Ennustuksen tuomasta kärsimyksestä. Niistä menetetyistä elämistä ja murskatuista unelmista. Percy haluasi jättää Annabethin.
Mutta hän ei voi. Koska hän rakastaa Athenen tytärtä. Koska nainen on hänen viimeinen linkkinsä tähän maailmaan.
Joten hän jää, eikä lähde. Hän jää Annabethin vuoksi. Hän jää sairaan ja heikon naisen vuoksi.
Kheiron sanoo, että Annabeth on hullu. Sairas. Mieletön. Hän ei voi nukkua, syödä tai liikkua kunnolla. Annabeth ei muista mitään muuta kuin Percyn. Annabeth hourailee. Hänellä on painajaisia, joita hän ei muista herättyään.
Annabethilla ei ole enää mitään muuta kuin Percy ja hänen rakkautensa. Mutta hän ei tarvitse muuta, koska ei muista.
~*~
Percy auttaa Annabethia istuutumaan parempaan asentoon, ennen kuin syöttää vastahakoiselle naiselle keittoa. Annabeth on hikinen ja väsynyt. Eikä hän saa lusikkaa itse suuhunsa. Ja Percy teeskentelee, ettei huomaa häpeää naisen kasvoilla tämän joutuessa turvautumaan miehen apuun pienimmässäkin asiassa.
Päivä päivältä Annabeth kuihtuu pois. Tummat silmänaluset kielivät painajaisista ja rasituksesta. Annabethin kauniit hiukset ovat takulla ja kuluneet.
Percy ei tiedä, mitä tehdä tai sanoa.
Koska ei ollut mitään sanottavaa. Kaikki ei muuttuisi paremmaksi. Annabeth kärsisi loppuun saakka, eikä Percyllä ollut keinoa auttaa häntä.
”Percy?” Avuton ääni kysyy.
”Shh, kultaseni. Kaikki järjestyy.” Percy valehtelee ja suukottaa rohtuneita huulia.
~*~
Joskus Percy miettii, miksi kukaan muu ei vaivaudu tulemaan sairaalaan. Miksei kukaan muu halua auttaa.
Mutta Percy ei kysy.
Ei kysy, koska sisimmässään hän tietää.
~*~
Hengitys rahisee pahan kuuloisena kalpeassa huoneessa. Annabeth kääntää päätään vaivalloisesti epämukavassa tuolissa nukkuvaa miestä kohti.
Yksinäinen kyynel vierähtää kalpealle poskelle. Annabeth hymyilee tuskaisena.
Luiseva käsi ojentuu täristen miestä kohti.
~*~
”Percy… Sattuu.” Annabeth korahtaa. Percy istuu sängyn laidalle ja silittää viileää poskea lohduttavasti.
Annabeth aukoo hengästyneenä suutaan ja yrittää saada henkeä. Kipu tulvii harmaisiin silmiin, joista särmä oli jo haihtunut. Percy seuraa avuttomana vierestä naisen kamppailua tuskaa vastaan.
Yllättäen Annabeth tarttuu Percyn kasvoista kiinni ja vetää tätä lähemmäs huohottaen. Percy säikähtää, mutta siirtyy lähemmäs joka tapauksessa. ”Rakastan sinua. Kuulitko leväaivo? Rakastan sinua. Rakastan.” Annabeth korisee hengästyneenä, eikä Percy pysty estämään tulvivia kyyneleitä.
Percy vetää Annabethin varovasti halaukseen ja itkee.
Sinä yönä Percy itki enemmän kuin koskaan.
~*~
”Tapa minut.”
”Mitä?”
”Tapa minut. Tapa minut, kun en enää näe. Kun en enää voi liikkua. Kun en enää pysty puhumaan. Silloin, tapa minut.
”Annabeth!”
”Rakastan sinua leväaivo.”
”Annabeth…”
~*~
”P-Percy. Sattuu. Sattuu niin kamalasti.”
Percy nyyhkäisee ja puristaa luisia sormia. Kyyneleet sumentavat miehen näkökentän.
”Kaikki on sumuista. Tummaa.” Annabeth kuiskaa. Percy kuulee pelon tämän äänestä.
Percy tietää, että Annabeth tekee kuolemaa. Että Annabeth kuolee tänä yönä.
Percy vie tärisevät kätensä naisen kaulalle ja nieleskelee kyyneleitään. Annabeth katsoo Percyä näkemättä tätä kuitenkaan. Kuitenkin, hän nyökkää pienesti.
Percy silittää sormillaan Annabethin ihoa, yrittäen pitkittää heidän aikaansa. Hän ei tiedä, onko hänestä tekemään sitä. Pystyisikö hän viemään Annabethin hengen.
”Percy…” Annabeth kuiskaa, hoputtaen, syyttävästi, kärsimättömästi. Percy ei tiedä.
Silti Poseidonin poika ei pystynyt puristamaan sormiaan. Eihän hänellä ollut mitään muuta kuin Annabeth.
~*~
Joo, että sellasta tulevaa vuotta sitten ;D
Heittäkäähän kommenteja tänne suuntaan ja tavataan taas seuraavaan tekstin muodossa.
-
Voi ei...
Mulle on uutta, että ficci herättää tunteita. Tavallisesti se angsti kattos saa jäädä sinne, mistä on tullutkin, koska olen kauhean positiivinen ihminen enkä halua pilata mielialaani lukemalla angstia. Tämä kuitenkin oli itselleni sellaista rajatapausta, ei niin hirveän tarkkaan kuvailtua angstia. Siitä kaikki tunteet kuvailevasta angstista en välitä. Tykkäsin kuitenkin, vaikkei se angst nyt suosikkigenrejä olekaan ja olet taitava kirjoittaja, koska sait minutkin tykkäämään. (Eikä se Adam Lambertin "Fever" ihan taustamusaks sopinut... ;D )
Mutta tosi ihana oli, surullinen ja tosi hienosti kirjoitettu, kiitos tästä!
Ledi
-
Ledi: Kiitti kommentista. Mahtavaa, että se herätti tunteita eikä mennyt överiksi ;D
AN: Tän kirjoitin nopeasti äskettäin, kun luin noita aiempia kirjoitelmiani. Tää liittyy siis siihe Silena/Clarisse 1shottiin, en vaan muista nyt äkkiseltään nimeä. Olin sillee "kauheita nuo tytöt" kun luin sitä xDD Ja sitten kirjoitin sen fiiliksen pohjalta tän.
Silena/Clarisse
K11
Femme
Väärin
Suudelma. Suudelma. Hengästynyt huokaus.
”Me olemme kamalia.” Toinen suudelma. Lämmin vartaloa toista vasten.
”Oikeasti Clarisse, olemme ihan hirveitä.” Sirot kädet puristuvat tumman ruskeiden hiusten lomaan nautinnollisesti. Clarisse painautuu tiukemmin vasten Silenan pienenpää vartaloa, lukiten tämän alleen vasten ohutta patjaa. ”Jaa.” Sodanjumalan tytär ynähtää lopulta näykkiessään vaalean kaulan herkkää ihoa.
”Percy raukka” Silena huokaisee.
Clarissen nostaa päätään ilmeisen ärsyyntyneenä. ”Aiotko höpistä koko yön Percystä?” Hän murahtaa nojaten kyynärpäillään patjaan.
”En, mutta ajattele nyt. Percy joutuu valehtelemaan Chrissille meidän puolestamme.” Silena inttää silittäen vanhemman tytön kylkiä. Clarisse huokaisee turhautuneena. ”Hän ei valehtele, jättää vain kertomatta. Ja älä rupea inttämään vastaan, se on vain meidän hyötymme.” Hän tuhahtaa kyllästyneenä.
”Vieläkö haluat analysoida suhteemme vääryyttä vai jatkammeko mihin jäimme? Meillä ei nimittäin ole koko yötä aikaa.”
Silena puraisee huultaan syyllisenä ennen kuin kurottautuu uuteen suudelmaan. ” Siinä tapauksessa, sinulla on liikaa vaatetta ylläsi.” Hän kuiskaa lopulta käheästi ja Clarisse virnistää tyytyväisenä.
~*~
Joo että sellane tällä erää. Ja kyllä, mun mielestä, jos tällä parilla ois suhde, Clarisse ois ehdottomasti se dominoivampi ;D
-
Tää on vaan tämmönen... pieni. Ei oo ollu oikee aikaa kirjoittaa pitempää ja ajatuskin karkas kesken kirjoittamisen.
S
Percy/??
~*~
Aamuja
Percy katsoi unisin silmin vieressä nukkuvia kasvoja ja silitti hiljaa pehmeitä hiuksia.
Aamu aurinko lämmitti peiton alla makoilevaa paria, houkutellen toistakin heräämään uuteen päivään.
Tyytyväisesti huokaisten Percy kömpi lähemmäs toisen peiton alle kietoutunutta kehoa ja kietoi kätensä tämän ympärille.
Percy haistoi tutun sitrushedelmien tuoksun ympärillään ja hymyili.
”Rakastan sinua.”
~*~
-
HEISSAN! ;D
Tässähän meni useampikin viikko, kun en ole jaksanut kirjoittaa yhtikäs mitään ja tämäkin topa jääny lievästi sanottuna vähemmälle huomiolle. Joten päätinpä sitten tänä yönä repästä ja kirjoittaa jotain. Woohoo! :D
Toivottavasti ihmiset ei oo iha kokonaa unohtanu tätä ja jaksaa lueskella ja mielellää vielä kommentoida vielä ;)
Hazel, Percy
S
Drama
Sinun muistosi
Hazel vilkaisee ujosti vieressään istuvaa nuorukaista. Leirinuotion liekit luovat varjoja Percyn kasvoille ja liekit tanssivat sameissa silmissä. Pluton tytär arvaa ystävänsä kadonneen jälleen kerran omaan maailmaansa, utuisiin muistoihinsa, joita ei ollut.
Muistaakohan Percy jotain? Hazel pohtii. Näkeeköhän Percy silmissään ihmisiä, joilla ei ole nimiä? Kuuleeko hän heidän puheensa, joka sekoittuu uniin ja livahtaa takaisin todellisuuteen ennen kuin hän ehtii ymmärtämään viestin?
Tummaverikkö kääntää päänsä ja tarkkailee hiljaisena Neptunuksen pojan kasvoja.
Uneksiikohan Percy? Ovatko muistot vaihtuneet uniin, sekoittaen todellisuuden valheeseen?
Miettiiköhän Percy koskaan äitiään? Yrittääkö hän muistaa miltä tämä näyttää, pälyileekö poika väkijoukossa hetkellisesti tutun näköisten ihmisten perään miettien: ”oliko se hän?”
Ehkä Percy muistaa tunteen, kosketuksen, kun äiti silittää lapsensa hiuksia iltaisin. Toivottaa rauhallisella äänellä hyvän yön ja suukottaa kevyesti otsaa. Ehkä Percy muistaa koulupäivien jälkeisen tuoksun, kun äiti paistaa pojalleen lettuja jälkiruoaksi. Sinisiä lettuja. Hazel ajattelee.
Ehkä Percyllä on sisaruksia. Hazel tajuaa hätkähtäen. Ehkä tuolla jossain istuu sohvalla yksi, tai useampi, lapsi katsoen illan lastenohjelmia yksin. Ehkä lapsi miettii, missä isoveli on, miksei hän ole täällä katsomassa iltasatuja hänen kanssaan?
Olikohan Percyllä paljon ystäviä? Tyttöystävä? Etsivätkö he poikaa epätoivoisesti? Ovatko he kuolevaisia vai puoliverisiä? Tunsikohan Percy heidän kaltaisiaan? Kääntääkö siellä jossain vaaleahiuksinen tyttö harmailla silmillä ja terävällä katseella jokaisen kiven ja kolon ympäri etsiessään Percyä?
”En tiedä Hazel. Ainut asia, jonka muistan, on tyttö, jolla on viisaat harmaat silmät ja vaaleat hiukset. Tiedäthän, sellaiset pitkä ja prinsessamaiset?” Percy oli selittänyt hieman kiusaantuneena ja naurahtanut.
Löytävätköhän he Percyn? Hazel miettii. Yllättäen Pluton tytär tunsi mustasukkaisuuden pistävän kyljessään. Toivottavasti eivät. Hazel huomaa ajattelevansa kauhukseen. Mutta hän ei voi kieltää sitä, etteikö hän pelkäisi Percyn lähtevän. Hän ei halunnut menettää poikaa, josta oli tullut niin lyhyessä ajassa hänelle hyvin tärkeä. Hazel ei halua menettää Percyä heille.
Entä jos heitä ei enää olekaan? Hazel rypistää otsaansa. Percyhän ei muista, voi siis hyvinkin olla, ettei siellä jossain enää ole ketään, joka kaipaisi poikaa. Ehkä, Hazel ajattelee, ehkä he ovat jo kuolleet. Mutta Neptunuksen poika ei vain muista sitä.
Tai ehkä heitä ei ole koskaan ollut olemassakaan? Jos muistot, jotka niin usein karkaavat Percyn ulottuvilta, eivät olekaan oikeita. Harhakuvia, jotka paikkaavat puuttuvan, kunnes nekin unohtuvat.
Kuitenkin katsoessaan nuorukaisen uupunutta hymyä ja silmiä, jotka näyttävät yhtä aikaa niin viisailta ja kokeneilta, että Hazel tietää, ettei Percy kuvitellut mitään. Jossain tuolla tosiaan istuu huolestunut äiti keittiössä tee muki kädessään, miettien poikansa kohtaloa. Tyttö prinsessan kutreilla makaa selällään sängyllään ja tuijottaa apaattisesti huoneen kattoa ja toivoo löytävänsä Percyn pian.
Hazel tuntee palan kurkussaan. Hän ei halunnut menettää Percyä kenellekään. Pluton tytär tietää sen olevan itsekästä, mutta hän ei halua jakaa poikaa. Hän toivoo hiljaa, että Percy unohtaisi vaalean prinsessansa ja jäisi leiriin heidän, hänen, luokseen.
Mutta kun Percy kääntää katseensa Hazeliin ja hymyilee lämpimästi silmät tuikkien toivosta, Pluton tytär ymmärtää tekevänsä kaikkensa auttaakseen poikaa löytämään heidät. Sillä haluaa hän mitä tahansa, hän ei voi olla vastaamatta sanattomaan pyyntöön, joka merkitsee koko elämän verran Percylle. Ja ehkä monelle muullekin. Hazel tuumaa, eikä ajatus tunnu enää niin kauhealta.
~*~
No?No?No? Mitäs piditte? ;D
JA aaaaaaaaaaaaaaa Mä niiiiiiiiiin tykkään hymiöistä, voisin tunkea niitä joka lauseeseen! :D
-
Ihana. Rakastan tätä! Kirjota pian lisää, eikös joo?
Lizzia
-
Enpä oo lukenu sitten yhtikäs mitään piiitkään aikaa, eli sitten kivikauden, mutta pitkästä aikaa mukava lukea vähän Percyä. Jos jotain kommenttia vielä sais aikaiseksi niin... Tykkäsin paljon tuosta School Famesta (hössöttävä Annabeth) ja myös toi Dying In your Arms oli hyvä, vaikka aiku surku :(
Ja Silena/Clarisse, lol ;D
-
Eikä :D näitähän jää lukemaan useammaksi tunniksi kun lukee kaikki kerralla. Tykkäsin varsinkin tosta viimeisimmästä os:stä, mutta toinen suosikki on myös School fame. Jotenkin vaan rakastan tota mustasukkaista Annabethiä ja myös tota Percystä haaveilevaa Hazelia :)
-
Ellizia: Kiitos kommentista :)
Quintus Kiittos sullekin kommentista. Täällä topicissa on ollut hiljaiseloa itse kullakin, mutta tervetuloa vaan takas ;) School Fame tuntuu olevan muutaman muunkin suosikki ja itsekin pidän siitä aika paljon.
Divin: Kiitoksii vaan sinullekkii, mukavaa että eksyit tänne ja kommentoitkin :)
AN: Menipä taas jokune päivä enne ku sain tänne mitään uutta kirjoitettua. Mitäpä tästä vois nyt sanoa? Ei tullut ihan samanlaista ku ajatus alunperin oli, mutta harvoinpa kirjoituksista tulee. Inpis tuli tähän luettuani aiemmin kirjoittamani thalia shotin. Eivät kuitenkaan liity toisiinsa sen kummemmin.
Thalia
S
Drama
Aika
Thalia istui kiven päällä katsellen mietteliäästi järvelle. He olivat juuri asettuneet uuteen leiriin kuukausien mittaisen metsästyksen päätteeksi. Thalia arveli heidän viipyvän korkeintaan kolme viikkoa, jos sitäkään. Hän kuuli leirin hälinän, sisariensa vilkkaan keskustelun ja työnteosta kantautuvat äänet. Pieni hymy kiipesi tytön huulille tämän ajatellessa perhettään. ”Puoliveristen leirillä ei ollut tälläistä.” Thalia ajatteli.
Zeuksen tytär rypisti otsaansa pysähtyessään miettimään: Leiri ei ollut oikeastaan mitään verrattuna Metsästäjien leiriin.Hänellä oli täällä kaikki mitä halusi ja tarvitsi. Ystäviä, siskoja, koti… Heillä oli hauskaa muiden metsästäjien kanssa. He kisailivat keskenään enemmän tai vähemmän leikkimielisesti ja olivat aina toistensa tukena.
Mutta Percy ei ole täällä. Eikä Annabeth. Thalia kiemurteli levottomana paikallaan, epämukava tunne sisällään. Kuin hän olisi unohtanut jotain.
Mitäköhän Percylle kuuluu? Thalia pohti. Onkohan hän vielä Puoliveristen leirillä? Ovatko he Annabethin kanssa yhä yhdessä? Onko Percy mennyt yliopistoon? Thalia nousi rauhattomana paikaltaan ja käveli pitkin metsän reunaa. Kuinka kauan on mennyt kun viimeksi tapasin heidät?
Lähden tapaamaan heitä. Thalia päätti. Hän lähtisi Puoliveristen leirille ja etsisi ystävänsä käsiinsä. Aikaa oli varmasti kulunut hieman, mutta joku leiristä tietäisi heidän olinpaikkansa. Hän etsisi heidät ja he viettäisivät koko viikon yhdessä niin kuin ennen vanhaan. He kertoisivat hänelle kaiken, mitä oli ehtinyt tapahtua hänen ollessaan metsästämässä. Annabeth on varmaan arkkitehti tai ainakin opiskelee sellaiseksi. Percykin varmasti haki yliopistoon, ehkä hän opiskelee jonkin sortin meritiedettä. Niin, aivan. Hän menisi heti pyytämään Artemikselta luvan ja lähtisi heti aamun koittaessa.
”Täällähän sinä olet!” Kuului hyväntuulinen huudahdus Zeuksen tyttären takaa. Alicia, yksi vanhimmista Metsästäjistä käveli ripeästi Heidin kanssa Thalian luokse.
”Ihmettelimmekin minne hävisit.” Heidi sanoi hymyillen rauhallista hymyään.
Alicia venytteli hymyillen samalla leveästi. ”Mukavaa olla vähän aikaa paikoillaan, ei tarvitse juosta pitkin maita ja mäntyjä eräiden susien perässä. Voi vähän rauhoittua.”
”Rauhoittua, sinäkö?” Heidi tuhahti leikkisästi ja Thalia naurahti Alician ylidramaattisen loukkaantuneelle ilmeelle. Tytöt kiusoittelivat toisiaan hyvän tovin, ennen kuin lähtivät kohti leiriä. Saavuttuaan leirin rajoille Thalia erkani ystävistään ja suunnisti kohti Artemiin telttaa.
”Thalia, minne sinä menet?” Heidi huikkasi ihmeissään tytön perään.
”Pyytämään Artemikselta lupaa lähteä Puoliveristen leirille.” Zeuksen tytär vastasi puikkelehtien telttojen välistä.
”Miksi ihmeessä?” Heidi huudahti tämän perään, mutta Thalia oli jo liian kaukana.
”Hän haluaa varmaan tavata sen pojan ja Athenen tyttären.” Alicia totesi katsellessaan ystävänsä loittonevaa selkää.
”Luuletko niin?” Heidi kysyi huolestuneena. ”Eikö hän tiedä mikä vuosi nyt on jo? Pitäisikö meidän kertoa hänelle kaiken varalta?”
Alicia kohautti olkapäitään. ”Eiköhän hän saa tietää, viimeistään sitten kun on päässyt perille. Sille on syynsä, miksi kuljemme niin vähän kaupunkien lähistöllä.”
~*~
ps. tää oli taas yks näitä shotteja joihi ei vaan meinaa keksiä nimeä :P
-
Se oli kiinnostava. Meinasko toi Heidi sitä, että Percy ja Annabeth saattaisi olla jo kuollu ja kuopattu, vai onkse vaan mun oma päätelmä? Mut se oli tosi hyvä ja toivottavasti kirjotat pian lisää!
Lizzia
-
Ellizia: Kiitos kommentista :) Hyvä kun tykkäsit. Ja nii mä ite sen kyllä olin aatellu, että ne on jo kuollu jo aikoja sitten, mutta thalia ei sitä oo tiennyt. jokaine toki tehköö omat päätelmänsä :)
AN: Jahuu, vihdon uutta. Tavalliseen tapaani kirjoittelen taas yöllä silmät ristissä. Toivottavasti ei mennyt sekavaksi koko helahoito.
S
Percy & Thalia
Drama
Osa 1. Uppoaminen
Thalia paiskautui mereen, tuntien veden kovan pinnan repivän hänen siipensä ja polttavan ihoaan. Paniikki iski tytön tajuntaan tämän vajotessa yhä syvemmälle ja syvemmälle pohjaan, kykenemättä liikkumaan. Kauhu lamaannutti hänet, kun hän tiedosti mielessään etäisesti aaltoilevan kivun, joka lähti hänen valkoisista siivistään. Ne olivat murtuneet. Hän ei voisi lentää enää.
Virrat painoivat Thaliaa yhä syvemmälle ja syvemmälle tytön yrittäessä hätäisesti räpiköidä pinnalle. Valot välähtelivät meren yläpuolella ja vain vaimeita kumahduksia kaikui aavemaisesti pimeässä vedessä.
Hiljalleen Thalian maailma alkoi hämärtyä hapen loppuessa ja viimeisten epätoivoisten kuplien pulpahdellessa kohti pintaa kaikki sumeni. Ja joku tarttui hänen käteensä.
~*~
Ensimmäisenä taivaan tytär tiedosti sykkivän, kuuman tuskan. Se virtasi hänen koko kehossaan, mutta suurin kipu velloi hänen siivissään. Hyvä. Ne olivat siis vielä jotakuinkin paikoillaan. Seuraavaksi Thalia huomasi suolaisen tuoksun ja hieman hautovan lämmön. Alusta hänen allaan oli kova, mutta sitä oli selvästi yritetty pehmentää kasveilla.
Varovasti Thalia raotti silmiään, sulkien ne saman tien uudelleen. Ne tuntuivat raskailta ja ehkä hieman turvonneilta.
Muistot välähtelivät tytön mielessä. Pommit, räjähdykset. Lasten kauhun parahdukset. Kuolevien ihmisten lasittuneet katseet ja lähes silppuuntuneet ruumiit.
Hiljainen loiskahdus palautti Thalian takasin todellisuuteen. Varovasti hän yritti avata silmiään nähdäkseen ympärilleen. Kostean viileä käsi kosketti varovasti Thalian poskea saaden tytön hätkähtämään. Thalia kuuli terävän hengähdyksen ja käsi katosi nopeasti. Thalia räpytteli väsyneenä silmiään, mutta kaikki oli aivan liian sumeaa ja pieninkin liike tuntui tuskalliselta.
Hetken kuluttua tyttö tunsi saman käden laskeutuvan epäröivästi takasin aiemmalle paikalleen. Hiljaiset sanat tuntuivat leijuvan ilmassa ja pian Thalia tunsi kivun päässään lievittyvän. Juuri, kun Thalia uskoi voivansa jälleen avata silmänsä ilman suuria tuskia, uudet pehmeät sanat lausuttiin. Thalia tunsi tajuntansa lipuvan jälleen unen rajamaille, kun viileät sormet painoivat lempeästi hänen luomensa kiinni.
~*~
Kun Thalia seuraavan kerran tuli tajuihinsa, hän huomasi, ettei häneen koskenut enää niin paljon. Joka paikkaan jomotti armottomasti, totta kai ja hänen siipensä olivat tosiaankin mitä luultavimmin murtuneet useammasta kohtaa. Kuitenkin Thalia tunsi olonsa paljon paremmaksi.
Varovasti hän kohottautui istumaan. Hän oli pienehkössä luolassa, jonka toinen puoli oli veden peitossa. Thalia huomasi valoa luolaan tuovan pienet tulipallot, jotka leijuivat eri korkeuksissa ritisten ja rätisten iloisesti. Luola oli melko viihtyisä ja siellä oli selvästi vietetty aikaa pidempääkin. Kohottaessa kättään lähintä tulta kohti hän huomasi sen haavat sidotuiksi. Tarkasteltuaan itseään tarkemmin Thalia totesi kaikki vauriot hoidetuiksi, jopa hänen siivissään oli siteet.
Hänen petinsä oli aivan veden äärellä, vain muutaman sentin päässä reunasta. Ilmassa tuoksui merivesi ja monet muut tuntemattomat aromit, osa oli kitkeriä ja osa makeita tuoksuja. Yhdessä ne muodostivat huumaavan tuoksun, joka sai mielen rauhoittumaan ja olon turvalliseksi.
Hiljainen loiskahdus tytön selän takana säikäytti Thalian ja käsi hapuili automaattisesti vyölle, jossa hän piti miekkaansa. Sitä ei tietenkään enää ollut.
Thalia silmäili epäluuloisena reunalle uinutta poikaa, jolla oli mustat villit hiukset ja kirkkaat meri silmät. Poika tuijotti Thaliaa aivan yhtä epäluuloisena, mutta tämän katseesta huomasi myös suuren uteliaisuuden. Kyräiltyään toisiaan hyvän tovin, poika kyllästyi ja kohottautui varovasti kyynärpäittensä varaan nojautuen varovasti kohti Thaliaa. Thalia seurasi ilmekään värähtämättä pojan touhuja, tämän tuodessa kasvonsa lähes kiinni Thalian omiin ja tuijotti kiinteästi hänen kasvojaan. Thalia puristi kätensä nyrkkiin ja nytkähti tahtomattaankin pojan puhaltaessa ilmaa hänen silmilleen. Hän räpytteli silmiään hämmästyneenä saaden pojan nauramaan huvittuneena. Nauru kaikui luolassa ja Thalia huomasi pitävänsä siitä ja rentoutui.
Seuraavaksi poika kiinnitti huomionsa Thalian siipiin. Hän kosketti varovaisesti yhtä siipeä, sivellen pehmeitä höyheniä. Kun pojan sormet pysähtyivät siteen kohdalle, tämä siirsi katseensa takaisin Thalian silmiin. Poika katsoi tätä huolestuneena ja avasi suunsa. Mutta Thalia ei ymmärtänyt sanoja, jotka poika lausui. Ääni oli kaunis ja melodinen ja se sai tytön lumoutumaan.
Poika katsoi kysyvänä häntä pää hieman kallellaan, selvästi odottaen vastausta. ”En… En ymmärrä puhettasi.” Thalia kakisteli hämmentyneenä laskien katseensa kallion reunalle. Pojalla oli kapeat sormet, Thalia ajatteli hajamielisenä. Poika ynähti tyytymättömänä ja Thalia nosti katseensa tämän kasvoihin. Huuliin. Huulet liikkuivat jälleen, mutta Thalia kuuli vain kauniita sanoja, joita ei ymmärtänyt.
Tuhahtaen poika kurotti vuoteen vierellä olevaa kulhoa ja nappasi muutaman kasvin. Thalia seurasi hieman alta kulmien pojan touhuja, kun tämä repi kasvit pieneksi silpuksi pienenpään kulhoon. Poika lisäsi hieman nestettä, jonka alkuperää Thalia ei tiedä, ja sekoitti lusikalla sameaksi. Lopulta poika ojensi kulhon Thalialle.
Taivaan tyttären kulmat kohosivat järkytyksestä. ”Et kai halua minun juovan tätä?” Mutta poika vain tuijotti häntä passiivisesti vastaamatta mitään. Thalia tuhahti. ”Just. Et varmaan ymmärrä minua yhtään enempää kuin mä sinua. Mitä kieltä edes puhut? En ole koskaan kuullut sitä. Ja mitä tuohon mönjään tulee, en todellakaan juo sitä.” Thalia höpötti lähinnä itselleen.
Poika huokaisi raskaasti ja upotti sormensa kulhoon. Varovasti hän siveli voidetta Thalian kasvoilla oleville ruhjeille, siirtyen alemmas kaulalle ja siitä olkapäille.
”Ai.” Thalia sanoi tyhmänä tajutessaan mönjän tarkoituksen pojan hoitaessaan hänen olkapäitään ja poika huokaisi raskaasti tyrkätessään kulhon hänelle. Thalia sipaisi varovasti viileää voidetta sormillaan ruhjeisiinsa, ennen kuin avasi suunsa jälleen.
”Olen muuten Thalia. Ja sinä olet? Miksi olet koko ajan vedessä? Pelkäätkö että isken sinulta tajun kankaalle heti kun nouset ylös?” Kyseli naurahtaen viimeiselle jutulleen hyväntahtoisesti huomaamatta ollenkaan pojan menneen hieman vaikeaksi.
”Missä me muuten olemme? Emme ole varmaan kovin kaukana paikasta jonne putosin, mutta sehän oli lähes aavalla merellä. Ei ollut monia paikkoja, joihin olisi voinut laskeutua, puhumattakaan isommasta vuoresta jossa voisi olla tällainen luola. Ollaanko me siis veden alla kokonaan? Mutta se on mahdotonta, sillä ihmiset eivät voi hengittää veden alla. Ja sinä näytät kyllä ihan ihmiseltä minulle. Et ollenkaan sellaiselta niin kuin merenväki.” Thalia pohti ääneen. Poika jähmettyi kallion reunalle ja katsoi Thaliaa hieman vihaisena, mutta tyttö ei sitä huomannut.
Thalia vilkuili nyt entistä kiinnostuneempana ympärilleen, yrittäen keksiä missä oli tie ulos, josta poika oli luultavasti tullut. Mutta luolaan johti vain yksi käytävä, eikä Thalia ollut nähnyt pojan tulleen siitä sisälle eikä menevän ulos missään vaiheessa. Poika oli vain koko ajan nojannut vasten kalliota aivan veden rajassa. Vesi oli sen verran tummaa, että Thalia otaksui sen olevan hyvin syvä. Syvä ja tumma vesi voisi kätkeä sisäänsä monia asioita. Thalia rypisti hieman otsaansa mietteliäänä. Poika ei ollut noussut missään vaiheessa ylös ja oli pysytellyt koko ajan vedessä lantioon asti.
Kuinka suuri todennäköisyys on, että tämä poika on ihminen? Thalia jähmettyi. Ihmiset eivät selviäisi luolaan, etenkään jos he raahaisivat toista puolikuollutta ihmistä perässään. Eikä kukaan ihminen edes oleskellut näin kaunana merellä nykyään. Olihan se selvä fakta, että merenväki asutti näitä seutuja.
Poika seurasi surullisen näköisenä Thalian ilmeitä niiden muuttuessa hämmentyneestä, epäuskoiseen ja siitä kauhuun. Siniset silmät tarkkailivat poikaa nyt tarkemmin ja poika hymyili hieman arasti heilauttaen pyrstöään vedessä.
Thalia kompuroi silmät laajenneina pystyyn ja perääntyi kömpelösti kauemmas pojasta vaikka hänen koko kehonsa protestoi sitä vastaan. ”Pyhät jumalat” Thalia kiekaisi järkyttyneenä. ”Ja minä kun luulin sinua hyväksi ihmiseksi, mutta sinä oletkin hirviö!” Tyttö puhui kiihtyneenä ja perääntyi kohti luolan suuta. Thalian silmissä vilisi hänen vanhempiensa ja sisarusten kertomukset ilkeistä merenolennoista, jotka houkuttelivat miehiä ja naisia ulapalle, kaapaten heidät sitten meren syvyyksiin syödäkseen uhriensa sydämet. ”Sillä merenväki ovat raakalaisia, hyvin vaarallisia ja rumia olentoja” Hänen äitinsä oli kerran sanonut hänelle. ”Ne houkuttelevat sinut mukaasi ja hukuttavat syödäksesi sydämesi. Se on niiden herkkua. Etenkin pikkutyttöjen sydämet, kuten sinun.” Thalian yksi isoveljistä oli kerran nauraen sanonut.
”On tieteellinen fakta, että merenväki on hirviöitä. Seireenit ovat kaikkein pahimpia, heidän ei tarvitse oikeastaan edes laulaa lumotakseen uhrinsa, pelkästään heidän äänensä kuuleminen riittää ja he voivat pakottaa sinut tekemään ihan mitä he vain haluavat. Niin kirjoissa lukee.” Hänen lapsuuden ystävänsä Annabeth oli sanonut kaikki tietävällä äänellään.
Thalia kääntyi kannoillaan ja juoksi kohti tunnelia, jättäen pojan katsomaan peräänsä pettyneenä ja surullisena.
-
Auts, ei Percy oo mikään raakalainen! Mutta siis... Tykkäsin! Muutaman pikku kirjotusvirheen huomasin, mutta empä jaksa niitä enää silmät ristis lähtee ettiin! Joo oli tosi kiva sellanen... erilainen, on ehkä hyvä sana. Jatkoo taas pian!
Lizzia
-
Lizzia: Kiittos jälleen kommentistasi! Tykkään, että tykkäät :)
S
Percy/OC
Drama
Tuntemattomat sotasankarit.
He istuivat lähekkäin pehmustetussa ikkunan syvennyksessä, nojaten viileään lasiin. Percy silitteli Arianan olkavarsia mietteliäänä. Sormet hivelivät varovasti vaaleita arpia, jotka tuntuivat loistavan ruskettuneesta ihosta.
”Ariana?” Nainen ynähti vastaukseksi kääntäen samalla sivua kirjassaan. Percy oli hetken hiljaa, kasaten ajatuksiaan.
”Mistä sait nämä arvet?” Hän kysyi lopulta, päättäen ettei kiertelystä olisi apua. Percy tunsi Arianan jännittyvän hetkeksi sylissään, ennen kuin rentoutui jälleen. Mutta Poseidonin poika tunsi ilmapiirin kiristyvän.
”Hitsi Percy, sinä se osaat valita oikeat puheenaiheet rennoille illoille” Ariana vastasi lopulta sarkastiseen äänen sävyyn. Percy puraisi huultaan huolestuneena. Hän tunsi Arianan, naisella oli paha temperamentti, joka saattoi välillä räjähtää hyvin pienestäkin. Taistele tai pakene.
Lopulta Ariana huokaisi ja sulki kirjansa. ”Sodasta.”
”Häh?” Percy vastasi viisaasti, sormien pysähtyen kesken liikkeen. Ariana huokaisi kevyesti, ennen kuin painautui tiukemmin Percyn syliin ja sulki silmänsä. Muistot, joita nainen ei olisi välittänyt muistella, tulvivat vyöryinä hänen mieleensä.
”Koska olin sodassa, Percy. Ja sodasta harvoin tullaan ehjinä takaisin.” Sodasta ei tulla koskaan ehjinä takaisin. Ariana ajatteli synkästi.
Percyn ajatukset pyörivät sekavina pyörremyrskyinä, vailla minkäänlaista selkeyttä. Ariana? Oli ensimmäinen epäuskoinen ajatus. Sodassa? Oli seuraava, vähintäänkin epäuskoinen ja jo hieman kauhistunut ajatus, jonka jälkeen Percyn ajatukset ja mielikuvitus poukkoilivat ympäriinsä, sekoittaen merenjumalan lapsen pään täysin.
Ariana veti henkeä pakotetun rauhallisesti, työntäen mielikuvat sodasta takaisin mielensä perukoille.
”En tiennyt… tai siis… milloin? Missä?” Percy takelteli. Hän oli lukenut lehdistä kuolevaisten sodista ja sieltä palaavista sankareista. Tietyt lehdet erityisesti kirjoittivat heistä kaiken. Heidän ajastaan sodassa, syistä lähteä sinne ja suurista urotöistä, oli se sitten tiimiläisen pelastaminen tai koko kaupungin turvallisuuden takaaminen. Percy oli lukenut ne kaikki. Mutta Arianasta niissä ei kerrottu. Yhdessäkään.
”Jokunen aika sitten.” Nainen sanoi vastahakoisesti. Ariana vilkaisi Percyä ja hymyili kuivasti tämän ymmällään olevalle ilmeelle. Hän oli kyllä nähnyt ne kaikki sankareista kertovat lehdet, joita Percy oli lukenut.
”Kovinkaan moni ei tiedä. Vain läheiset, joille aikanani kerroin lähdöstäni.”
Percy rypisti kulmiaan tietämättä mitä sanoa. Ariana liikahti vaivautuneena, kahden välillä, selittääkö enemmän vai jättääkö aihe tähän. Silti Percyn avoimen utelias ilme sai hänet heltymään.
”Siitä ei lue lehdissä.” Hän aloitti lopulta. ”Teoistani ei lue lehdissä, eikä tarvitsekaan. Voisi kai sanoa, että olin yksi niistä näkymättömistä sotilaista. Me, jotka olimme siellä, teimme työmme ja annoimme kaikkemme, mutta emme olleet kaiken keskipisteessä. Me toimimme varjoista, sillä meitä ei huomattu. Meidän uhrauksiamme ei huomattu.” Ariana hymyili ilottomasti, katse kaukaisuuteen luotuna.
Percy oli hiljaa, miettien Arianan sanoja. Poseidonin poika ei tiennyt, millaista se oli. Olla sodassa, taistella omasta ja muiden hengestä, kenenkään ymmärtämättä sitä. Näkemättä niitä mahdollisia uhrauksia, joita Ariana oli kenties joutunut tekemään. Percy ymmärsi, että oli monia asioita, joita hän ei sodasta tiennyt, sillä hän oli sotasankari. Häntä ihailtiin ja hänen tekojaan ylistettiin. Hän ei koskaan ollut näkymätön sodassa.
Ja hieman tahtomattaan Percy ajautui ajattelemaan Toista Titaanien sotaa, mutta tällä kertaa hänen ajatuksensa kohdistui niihin satoihin leiriläisiin, joita hän ei tuntenut. Niitä monia kasvoja, joille hänellä ei ollut nimeä ja nimiä joille ei ollut kasvoja. Lapsia, jotka olivat menettäneet henkensä puolustaessaan kotiaan ja rakkaitaan, mutteivät koskaan saaneet täyttä kunniaa urotöistään. Hän mietti niitä elämiä, jotka hävisivät ja joita ei muistettu.
Percy kietoi kätensä tiukasti Arianan ympärille ja halasi tätä lujaa. Hän haistoi naisen vienon hajuveden tuoksun, painaessaan kasvonsa tämän olkaa vasten. Ariana silitti Percyn käsivartta lohduttavasti, hyvin pieni, mutta huvittunut hymy huulillaan. Nainen sai jälleen kerran ihmetellä Percyn kykyä niin syvään sympatiaan.
”Meillä kaikilla on paikkamme ja merkityksemme sodassa, Percy, mutta loppujen lopuksi tärkeintä ei ole se, kuinka kaadumme vaan se, kuka meidät muistaa.” Ariana kuiskasi Percylle pehmeästi, kuin lohduttaen.
~*~
AN: Miusta alkaa tuntua, että nää mun kirjoitusten aiheet alkaa kiertää vaarallisen paljon tän yhen aiheen lähellä :'D ehkä ensi kerralla oon keksinyt jotain muuta...
-
Älähän nyt, ei ne niiiin samanlaisia ole, ettei niitä lukea jaksais! Ihan kivahan sitä on välillä lukea vähän vakavampaakin tekstiä! Sillä ihan tottahan se on että vaan johtajat ja kuninkaat muistetaan, ei kukaan muista niitä lukemattomia, satojatuhansia sotilaita, jotka kuolivat, että päällikkö saa kaiken kunnian ja nimen historiankirjaan, ja että kuningas saa hallita! Tykkäsin taas kerran kovasti vaikka aihe olikin vähän synkkä ja tuttu! (Isä on rauhanturvaaja, äitikin oli joskus ennen mun syntymää...) Tää oli mukavan realistisesti kirjoitettu, muttei kuitenkaan pelkkää angstausta. Jep, osaan selittää! Mutta siis tykkäsin, kirjoittelehan taas lisää!
Lizzia
-
Lizzia: Kiitos kommentistasi jälleen :) Hyvä kun tykkäsit, etkä oo ainakaan vielä kyllästynyt ;D
AN: Tästä seuraavasta ei nyt tullut aivan sellaista, millane piti. Mutta silti! :D
S
Family
Percy, Sally
Muutto
Percy pakkasi viimeisiä tavaroitaan ruskeisiin pahvilaatikoihin. Aurinko paistoi ikkunasta vapaasti sisään, lämmittäen koko huoneen lähes paahtavan kuumaksi. Verhot oli pakattu muuttolaatikoihin jo ajat sitten. Percy nousi ähisten lattialta ja ravisteli puutuneita jalkojaan. Poseidonin poika hieraisi uupuneita silmiään, ennen kuin käveli ikkunan ääreen.
Päivä oli kuumimmillaan, keskikesä kun oli, aurinko porotti täydeltä terältä taivaalla. Ihmiset kulkivat vähissä vaatteissa kaduilla ja olivat hyvällä tuulella. Kukapa ei olisi, syksyyn oli vielä aikaa ja loppukesäksi oli luvattu suotuisia kelejä.
Ovelta kuului hiljainen koputus. Percy kääntyi hymyilemään äidilleen. Sally vastasi väsyneeseen hymyyn lempeästi, mutta ruskeista silmistä kuvastui haikeus.
”Oletko nyt aivan varma, että haluat lähteä jo nyt?” Sally huolehti. Percy nyökkäsi äidilleen pienesti, pyöritellen silmiään hyväntahtoisesti tämän ainaisesta huolehtimisesta. ”Olen, vaikka…” Percy vastasi, mutta keskeytti vaivautuneena.
Sally istahti sängylle ja taputti paikkaa vieressään kutsuvasti. ”Vaikka mitä?” Sally kannusti. Percy huokaisi ja rojahti äitinsä viereen. Hetken hän vain näpräsi patjaa, katse tiukasti lattiassa. Sally tarkkaili poikansa kasvoja, odottaen. Percy rypisti kulmiaan, kuin miettien tarkkaan mitä sanoa. Lopulta Sally kosketti Percyn käsivartta, saaden pojan hätkähtämään mietteistään ja nostamaan katseensa äitiinsä. Silloin Sally näki kaiken, mitä Percy tunsi, iloa, hämmennystä, hieman pelkoa ja odotusta ja epävarmuutta.
Percyä kalvoi epävarmuus monesta asiasta. Unohtaisiko äiti ja Paul hänet nyt? Olisiko hän tervetullut aina kotiin? Milloin vain, koska vain?
”Kyllä sinä pärjäät.” Sally sanoi luottavaisesti. Rohkaiseva hymy koristi naisen kasvoja. Percy hymyili äidilleen kiitollisena ennen kuin halasi naista. Eikä se tuntunut yhtään kiusalliselta.
-
Miksi, oi miksi, mä en ole kommentoinut näitä ikinä? Kaikki olen lukenut, monestikin, mutta en kommentoinut. Minkä ihmeen takia?? :o
Ensiksi täytyy varmaan sanoa, että Percy Jackson on ihana fandom, ja sulla on hyviä ficcejä. En nyt ymmärrettävistä syistä kaikkia lähe kommentoimaan, mutta tykännyt oon monestakin. :) Kirjotustyyli, genre ja hahmot on vaihdellut laidasta laitaan näissä kaikissa, mutta mä tykkään eniten sun fluffysta. Kirjotat kovin kevyesti, ja jotenkin arkipäiväisesti. Kerrot asiat niin miten ne on, mutta osaat laittaa mukaan tunnettakin. Heh, musta on aina hauska kirjotella arvioita ihmisten kirjotustavoista. ;D
Viimesin näistä, Muutto, oli vähän haikea, kun lähtemisestä sattui kertomaan. Lopetus oli silti hellyttävä, ja koko ficci hyvä. Järkevien kommenttien kirjottelu ei oo mun alaani, voin silti taata, että tuun vainoomaan sua vielä tänne. ;)
-
ansku1: Miksi, oi miksi, et ole kommentoinut aiemmin? Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan kuitenkin niin, eiks vaan ;) Kiitos kaunis kehuistasi, hieno juttu, että oot kuiteskin tykänny. Huijui, minähän melkeen punastun täällä :D Ja tule toki vielä kurkkimaa, kenties ehdit heittää kommentillakin toisinaan. :)
AN: Tästäkään ei tullut aivan sellaista kuin ajattelin, sillä halusin kirjoittaa jotain romancen tyylistä hieman, mutta ei tuo nyt kovin romantiikalta näytä :D
Annabeth/Percy
S
Drama, pienenpieni romance ja fluff(?)
AU
Yksinäisyys
Toisinaan Annabeth tunsi itsensä yksinäiseksi. Toisinaan ei. Silloin hän oli liian keskittynyt sen hetkiseen työhönsä, suuriin suunnitelmiin ja tarkkoihin piirustuksiin. Tai sitten hän oli ystäväporukkansa kanssa ulkona, nauroi koko illan ja käveli kotiin kevyt, huoleton hymy huulillaan. Silloin Annabeth oli liian onnellinen tunteakseen yksinäisyyttä.
Mutta sitten taas, yksinäisyys on hyvin hassu tunne. Se ei kysy aikaa eikä paikkaa. Se vaan on. Se hiipii salakavalasti sydämeen ja tekee sinne pienen pesän. Sitten se asettuu odottamaan. Toisinaan se iskee nopeasti ja pistävästi, ahdistaa tunteet kasaan ja kietoutuu tukahduttavasti niiden ympärille. Se saattoi iskeä milloin vain ja missä vain, oli se sitten kiireisellä kaupankassalla tai rennolla sunnuntai brunssilla ystävän kanssa. Toisaalta, se saattoi hamuilla ihan hiljaa, huomaamattomasti tilaa ympäriltään ja ennen kuin huomaatkaan, on yksinäisyys kietonut sinut verhoonsa.
Tänään Annabeth tunsi itsensä yksinäiseksi. Annabeth seisoi valkoisen työpöytänsä äärellä, harmaat silmät tiukasti kiinni edessä lojuvissa papereissa, mutta ajatukset harhailivat. Ahdistus teki tuloaan, muistutti jälleen kerran siitä, että hän oli lähtenyt ja jättänyt muut taakseen. Enää hän ei voinut vain hypätä taksiin ja hurauttaa Percyn asunnolle tai soittaa Rachelille ja pyytää tätä puistoon.
Sormet puristivat lyijykynää tiukasti, hyvin tiukasti. Rystyset olivat lähes valkoiset ja harmaissa silmissä velloi tunteiden kirjo. Ylpeys ja yksinäisyys ottivat toisistaan mittaa.
Annabeth vilkaisee kosketusnäytöllistä puhelintaan. Pudistaa sitten päätään päättäväisenä. Percy olisi luultavasti nukkumassa. Mutta silti… Hän tunsi olonsa kamalan yksinäiseksi. Athenen tytär puraisi huultaan epävarmana ja sormet hamuilivat kuin itsestään puhelinta. Lopulta Annabeth huokaisi ja valitsi valikosta tutun numeron.
Hetken aikaa nainen kuunteli puhelinlinjan odotusääntä, ennen kuin kuuli unisen äänen vastaavan. ”Annabeth?”
Athenen tytär hymyili pehmeästi, eikä enää tuntenut oloaan niin yksinäiseksi.
Sillä niin hassu on yksinäisyys. Se ei meinaa lähteä kulumallakaan, mutta toisaalta, oikean ihmisen sanat saavat sen katoamaan hyvin nopeasti.
-
Haa, mä palasinkin pian! Nyt sä hakkaat päätäs seinään ja tajuat, että se on se hullu, joka ilmestyy aina sillon kun sitä ei tarvita. ;D Toivottavasti ei.
Itse ficci oli hyvä, tosin tämän:
Se hiipii salakavalasti sydämeen ja tekee sinne pienen pesän.
lauseen kohdalla mun päässäni alkoi soimaan Mörrimöykky-lastenlaulu. Lukeminen häiriinty, mutta olihan tää silti vallan suloinen, vaikka yksinäisyydestä kertoikin. :)
Annabeth on hyvä hahmo kertojaääneksi kun käsitellään tällaista aihetta. Se on niin syvällinen ja kunnianhimonen. Ei se silti ihan yksin jääny, Percylle soitto keskellä yötä (?) oli ihana kohta. ^^
Lopetus jätti hyvän mielen, vaikka nyt täytyy mennä ottamaan omenapiirakka uunista. Kiitos!
-
Heiij :) kiitos kommentistasi. Tosin koin tyrmistyneen hetken Mörrimöykky-kommentistasi, aivot löi tyhjää ja mielessä oli kuva sellasesta pienestä karvasesta otuksesta... Alkujärkytyksen jälkeen räjähin oikeesti nauruun, nauran vieläkin ja aina kun luen kommentisi uudelleen :P Ja joka kerta laulu rupee soimaa minunkin päässäni xD
Eniweis, ilahduin kommentistasi, toivottavasti palaat pian kommentoimaan seuraaviakin :)
-
Heissan taas!
Jostain syystä mun päivitykset vaan venyy ja venyy pitemmälle ajalle joka kerta. Mutta, jokatapauksessa tässä olisi vihdoin uutta. Ja KERRANKIN Percy ei ole edes pienessä roolissa! Oon niin ylpee itestäni :'D
Tää synty "hetken vimmassa". Olin pyöritellyt raapaleen ensimmäisiä sanoja jo pari päivää mielessä, mutta sain kirjoitettua koneelle vasta tänään. Tietysti, silloin kun olisi pitänyt tehdä kouluprojekteja :D Mutta kuka koulusta välittää, eh? ;)
Hazel/Frank
Draama, pienen pieni romance
S
Sokea, sokeampi
Se oli surullista. Traagista jopa.
Hazel, tuo suloinen kirottu tyttö ja Frank, lapsenkasvoinen sodanjumalan jälkeläinen.
Kaikkihan sen huomasivat, Frankin ihastuksen. Hazelkin. Toisaalta taas, kyllä Frank tiesi olleensa hieman liian läpinäkyvä tarkkasilmäiselle Pluton tyttärelle. Frank tiesi oikein hyvin, että Hazel tiesi. Ja Hazel tiesi, että Frank tietää, että Hazel tietää ja… No, kyllähän te tiedätte.
Silti hitaasti, mutta varmasti Hazel huomasi ihastuvansa Frankiin. Frank oli riemuissaan. Tietenkin.
Mutta olihan se selvää heti alusta asti. Ei se kestäisi. Maa Hazelin jalkojen alla oli kirottua, eikä hänen kuuluisi edes olla kuoleman porttien täällä puolen ja Frankin elämä oli kiinni yhteen pieneen puunpalaseen. Ja olihan jumalatar Juno tehnyt hyvin selväksi vanhemman puolijumalan kohtalon.
Sanotaan, että rakkaus on sokea. Ja nuorten rakkaus vielä sitäkin sokeampaa.
Surullista, sitä se on. Kun rakastetaan niin paljon, niin nuorella iällä. Nähdään ja koetaan paljon, mitä monet vanhemmat aikuisetkaan eivät tule koskaan kokemaan. Luulisi, että ihminen oppisi suojelemaan itseään, oli sitten nuori tai vanha. Mutta kai se niin on, että rakkaus riisuu paatuneimmankin sydämen aseista ja suojamuureista.
Joka tapauksessa, kun Hazel ja Frank sitten vihdoin tulivat oman tarinansa päähän, se ei ollut onnellinen loppu.
Mutta toisaalta, harvan puolijumalan oli.
~*~
-
Tulin taas ilahduttamaan kommentilla! :D
Aluksi olin aivan innoissani, kun tuli uusi ficci, joka oli Hazel/Frankia. Ne kumpikin vaan ovat niin hyviä hahmoja. ^^ Vaikka tämä olikin vähän vähemmän fluffya, niin oli silti kiva saada tämä tänne.
Onnea, muuten percyttömästä ficistä!
Alkuun kohta, joka oli sopivan sekainen mun makuuni.
Frank tiesi oikein hyvin, että Hazel tiesi. Ja Hazel tiesi, että Frank tietää, että Hazel tietää ja… No, kyllähän te tiedätte. Hah, hauska huumorinpilkahdus synkemmässä teemassa.
Jollakin tasolla en niin kovin paljon pitänyt tästä, mutta oli tämä silti aika hyvä.
Mutta toisaalta, harvan puolijumalan oli.
Lopetus oli niin totta, että se tuntui melkein julmalta. Hieno ficci silti ja kiitos. :)
-
ansku1: Kiitos kommentista! :) Toivottavasti seuraava shottini uppoaa paremmin ;D
AN: Ei pitäisi pitää näin pitkiä taukoja kirjoittamisessa. Siitä tulee muuten ihan liian hankalaa :'D Oikeastaan minun pitäisi lukea ruotsin kokeisiin, jotka ovat alkuviikosta, mutta.... ;D
Jostain tuli mieleeni tämä otsikko, josta sitten kehketyi paritus ja siitä itse tarina :D Kerrankin näin päin xD
Luke/Thalia
S
Romance, Drama
~*~
Toisiinsa kiinni kasvaneet
Sanoivatpa muut mitä tahansa, Thalia ja Luke jakoivat hyvin erityisen siteen. Thalia oli enemmän kuin sisko Lukelle ja Luke enemmän kuin veli Thalialle. Oli aina ollut ja tuli aina olemaan. He olivat toistensa kumppaneita, halusivat he sitä tai ei. Ei ollut olemassa ketään toista, joka olisi voinut korvata heidän paikkaansa toistensa sydämistä.
”Ainako?” Luke kysyi huolestuneena.
”Aina.” Thalia vastasi nauraen ja tönäisi poikaa leikillään.
Se on aina ja ikuisesti heidän kohdallaan.
Annabeth vilkaisi ujosti vanhempaan teiniin. Luke hääräsi leiritulen kimpussa, yrittäen saada edes pientä kipinää aikaiseksi. Tyttö hätkähti Zeuksen tyttären rojahtaessa väsyneenä hänen viereensä. Thalia huokaisi raskaasti ja heitti lainaamansa sytkärin pojalle. Luke virnisti enkelimäisesti saaden Thalian pyörittelemään silmiään. Annabeth tunsi punastuvansa Luken nauraessa hyvän tuulisesti ja painoi päänsä piiloon, eikä huomannut Thalian vilkaisevan häntä kulmiensa alta.
Leiritulen hiipuessa ja Annabethin ollessa jo nukkumassa Thalia ja Luke istuivat vieretysten katsellen punaisia hiiliä. Kumpikin omissa ajatuksissaan.
”Annabeth taitaa olla ihastunut sinuun.” Thalia sanoi arkisesti. Luke vilkaisi tyttöön yllättyneenä ennen kuin virnisti. ”Annabeth on nuori.” Hermeksen poika totesi. Thalia rypisti kulmiaan tyytymättömänä ja mutisi, ”silti.”
”Mitä? Oletko mustasukkainen?” Luke kysyi hykerrellen. Thalia tuhahti. ”No en.”
”Taidat olla.” Luke lallatteli iloisesti kaapaten tytön halaukseen pörröttäen samalla tämän hiuksia.
”Unelmissas vaan.” Thalia nauroi hiljaa tuupaten hymyillen pojan kauemmaksi. Silti poika jäi vielä vähän lähemmäksi istumaan.
Olihan se hieman surullista Annabethin kannalta. Mutta hän ei ollut Lukelle koskaan se oikea, vaikka kuinka olisi halunnut.
Sillä vaikka Thaliasta tuli puu, vaikka Luken ja Annabethin elämä jatkui, Athenen tytär ei koskaan ollut tarpeeksi hyvä ylittämään Thaliaa. Senkin jälkeen vielä, kun Luke Poseidonin pojan kautta vapautti Thalian kirouksestaan ja Thalia ei liittynytkään Kronoksen joukkoihin, ei Annabeth yltänyt Thalian tasolle.
Mutta niin se varmaan menee. Kun me kerran löydämme sen ihmisen, jonka kanssa on vaan niin helppoa olla ja jatkaa matkaa yhdessä vaikka olisi vasta tavattu, niin me annamme sydämemme huomaamattamme pois. Solmimme elinikäisen kumppanuuden, joka ei katkea, vaikka tiet eroavaisivatkin.
Aivan kuten Thalia ja Luke.
-
Upposi erittäin hyvin, kiitos! ;D Luke/Thalia (nyt mäkin kirjoitan sen noin!) on mahtava paritus aina ja ikuisesti. Valitettavasti en tiedä yhtään huonoa paritusta Riordanin kirjoista. Ei siitä sen enempää.
Oli jossain määrin suloinen ja toisaalta myös haikea ficci, mutta yhtä kaikki, ihana se oli.
”Ainako?” Luke kysyi huolestuneena.
”Aina.” Thalia vastasi nauraen ja tönäisi poikaa leikillään. Aww, sun kanssasi.
Yksinkertaista ja toimivaa, kuvailee tätä aika hyvin. Luke ja Thalia ovat enemmän kuin ystäviä, sisaruksia tai tuttuja, ne ovat erityinen kaksikko. Pidän heistä enemmän lapsina, kuin vanhempina, koska Lukesta tulee pahis. :P
"Annabeth taitaa olla ihastunut sinuun.” Thalia sanoi arkisesti. Epäilen tuon lauseen toimivuutta keskustelunavaajana, mutta toimihan se silti. Tuo kaksikko pystyy keskustelemaan mistä vaan. Annoit ihanan lämpimän ja luottavaisen kuvan heidän suhteestaan, jota se toki olikin. Annabeth jätettiin aikalailla taustalle, mutta sallittakoot se nyt tämän kerran. Kiitos ficceröisestä!
-
Aivan ihana!
Tuo Thalian ja Luken suhde on mulle aina ollu jotenki epäselvä. :D Sait sitä valaistua aikalailla.
Oon tosi huono kuvailemaan miten hyvä sä oot kirjottaan, mutta sanon vaan nyt, että todella hyvä :)
-
ansku1: Jei! Nyt oon happy kun tykkäsit :D
Nalle: Kiitos paljon kauniista sanoistasi ja superhyvä kun tykkäsit!
AN: Meikätyttö kun selaili pinterestiä ja siellä sitten tuli sellanen pinni(mikä sen nimi on?? xD) jossa liisa kysyi ikuisuudesta ja kani vastasi siihen sitten että joskus se voi olla vain sekuntti, niin tuli (yllättävää kyllä) inspiraatio. Moniakin itseasiassa. Alunperin minun piti siihen liisan kysymykseen ja kanin vastaukseen liittyen useita pieniä erilaisia raapaleita. Kuitenkin kun rupesin ensimmäistä kirjoittamaan, se taas pikkuisen venyi ja ja... No, jokatapauksessa :D
Ja joo, muutin pikkusen tapahtumia alkuperäisestä.
Pollux
S
Drama
Warnings: Hahmon kuoleman maininta
~*~
How soon is forever over
Se tuntui epätodelliselta. Ensin kaikki oli ollut hyvin. He olivat Castorin kanssa nousseet aamulla mökistään ja suunnanneet isänsä mansikka pelloille. Pollux oli melko varma, että kaikki leirissä tiesivät hänen ja Castorin olevan ainoat leiriläiset, jotka saivat hakea pellolta mansikoita. Vaikka se oli salaisuus.
Joka tapauksessa, hän ja Castor suuntasivat pellolle. Oli aikainen aamu, joten he eivät kohdanneet matkallaan muita leiriläisiä. Heillä oli tapana viettää useimmat aamut pellolla. He pitivät mansikoiden tuoksusta, eikä se kerääminenkään niin inhottavaa ollut aamuisin. Toisinaan he saattoivat nähdä isänsä. Dionysoksella oli tapana katsella kuistilta pellolle ja pojista oli mukava ajatella, että mies katseli heitä. Piti heitä silmällä ja huolehti heistä.
Sitten kaikki meni päin Tartarusta. Kronos armeijoineen hyökkäsi ja kaikkien piti lähteä puolustamaan Olymposta. Mutta hän ja Castor eivät olleet sankareita, he eivät olleet sotureita. Viininjumalan jälkeläiset eivät halunneet viettää kesäpäiviään hikoilemalla areenalla tai kiipeilemällä laavavuorilla. Mieluummin he enemmän tai vähemmän työskentelivät mansikkapellolla ja rypäletarhoissa.
Pollux ei osannut tähdätä jousella (vaikka kiitos jumalien, hän oli kuitenkin parempi kuin Jackson) eikä mikään miekka tuntunut sopivan hänen käteensä. Eikä Castor ollut yhtään sen parempi.
Kaikki tapahtui nopeasti, jopa se piinallinen odotus ennen vihollisen joukkojen saapumista Empire Buildinille tuntui hujahtavan Polluxin mielestä. Sitten he taitelivat henkensä puolesta. Ja sitten se oli ohi. Hetkeksi. Kaipa hänellä oli onnea matkassa, sillä hän selvisi murtuneella kädellä ja useilla ruhjeilla.
Pollux tunsi helpotuksen aaltojen vyöryvän ylitseen heidän voittaessa ensimmäisen mittelön. Hän oli elossa! Hän oli Selvinnyt!
Kunnes hän ei voinut löytää Castoria. Jossain välissä taistelua he olivat joutuneet erilleen toisistaan. Siinä vaiheessa, kun Pollux oli etsinyt lähes koko Olympoksen läpi, eikä löytänyt veljeään huoli väistyi kauhun edeltä.
Lopulta Pollux palasi takaisin leiriin, jonka muut olivat pystyttäneet neuvostosalin eteen. Pollux toivoi Castorin olevan hengissä, jossain mistä hän ei ollut huomannut etsiä. Mutta siinä vaiheessa kun Jackson tuli hänen luokseen ja pyysi jäämään leiriin auttamaan muita haavoittuneita, sen sijaan, että lähtisi muiden mukana puolustukseen, Pollux tiesi Castorin kuolleen.
Polluxin olo oli turtunut. Vielä aamulla hän oli nauranut veljensä kanssa ja viettänyt kaikin puolin normaalia aamua. Sitten Castoria ei enää ollut. Ja Pollux jäi yksin.
~*~
Haha, mulla on jostain syystä aina ollut sellane laiskanpojan mielikuva polluxista ja castorista, sitten ne kuvailtiinki atleettisiksi xD ja kyllä tiedän että Castor kuoli oikeasti Labyrinttikirjassa.
-
Täytyy varmaan pitää Percy Jackson -maraton, koska mä en muista ketään Polluxia tai Castoria, enkä tajunnut sun ensimmäisestä Author Note:sta mitään. Siksi tämä kommentti tulee olemaan outo, luulisin ainakin. Sivistäpäs mua vähän, keistä tässä kerrottiin? Ensiksi luulin, että olit julkaissut tuon ficin väärässä paikassa, koska luulin, että se oli Nälkäpelistä. Hmm, ehkä pidän sen maratonin pikapuoliin. :D
Ajatuksena, että ikuisuus voi olla vain sekunnin, oli sinänsä jännä. Muuten en saanut ihan kiinni ficistä.
Huomasin myös yhden virheen!!
Sitten kaikki meni päin Tartarusta. Eikö se ole Tartaros?
Siinä oli kaikki rakentava.
Haa!! Nyt mä muistan ketä ne oli! Herran jestas tämä muisti, Dionysoksen pojathan ne siinä, eikös niin? En ehkä lukenut ajatus ihan mukana, tässä kommentissa ei ole pointtia. Sori ja kiitos!
-
Juu, kyllä vaan Dionysoksen pojathan he :D Se mainitaankin ficissä, ehkä hieman epäsuorasti mutta kuitenkin xD
Ja joo, nyt kun tarkemmin ajattelen ja mietin rauhassa, ei tässä ficissä ole oikeastaan pahemmi yhteyttä liisan kysymykseen xD Hups. Ei kannattaisi kirjoittaa koulussa :P
Itsekin ajattelin viihdyttää itseäni Percy Jacksonin aiemmalla tuonannolla, kunhan pääsen takaisin kotiin :D
Ja onko se oikeesti Tartaros? Oon mieltäny sen aina u:lla... Hups siihenkin :o
Eniwei, suurkiitos kommentista <3
-
Meikäläinen on viime aikoina ollut Percy Jackson-tunnelmissa, liittyen *köhköh* erääseen House of Hades spoileriin! :D Tiedätkö jo asiasta?
No, joka tapauksessa oli kiva että tänne oli ilmestynyt uutta taas vaihteeksi. Erityisen kiva oli tuo Thalia/Luke-ficci, ei vain siksi että satun olemaan ultimate Thuke-shipperi mutta myös siksi että sä kuvailit Thalian ja Luken suhteen just sellaisena kuin mä olen aina ajatellut sen olevan, esimerkiksi että he ovat toisilleen korvaamattomia ja jakavat erityisen siteen. Tuo Thuke-ficci oli myös ihanan katkeransuloinen, varsinkin se aina ja ikuisesti-kohta kun tietää miten parille lopulta käy. Pidin myös tosi paljon ficin tunnelmasta! Ja vaikka pidänkin Annabethistä oli tosi kiva lukea kuinka hän ei tule koskaan päihittämään Thaliaa Luken sydämessä. Hähähä! Tulen varmaan ikuisesti olemaan katkera Jumalten sodasta.
Tuo ficci Polluxista ja Castorista oli myös tosi ihana! Kiinnostavaa lukea myös hieman tuntemattomimmista hahmoista. Castor ja Pollux kiinnostaa ainakin minua ja mulle on kehkeytynyt heistä omanlaiseni visio! :D
damn olenko mä aina ollut näin epämääräinen?
// en viitsi spoilata! :D mutta jos välttämättä haluat etsiä sen käsiisi niin liittyy nicoon!
-
Wihii lisää kommentteja, rakastan niitä! ^^
Ai mikä spoileri??! Mitä kaikkea multa onkaan mennyt ohi? :O Joudun häpeäkseni tunnustamaan, että mulla on ollut hyvin hiljaista PJ-rintamalla, enkä ole ehtinyt seuraamaan sarjan tapahtumia paljonkaan (kuten en muitakaan kirja-sarjoja) Nyt äkkiä joku valaisemaan minua onnetonta!
Ai niin, ihanaa ku tykkäsit :D
-
Mietin tänään, että oonko koskaan kirjoittanut PJ fandomin jumalista mitään tänne? En varmaankaan, poikkeuksena Poseidon, mutta hänestäkin sivuten vain Percystä kirjoittaessani. Joten hetken mietittyäni ajattelin kirjoittaa Athenesta.
S
Athene, Annabeth
Family, AU
~*~
Lempilapsi
Athene piteli sylissään pientä vastasyntynyttä hyräillen hiljaa. Lapsi tuhisi tyytyväisenä äitinsä rinnalla, käärittynä lämpimään kultaiseen huopaan. Pieni pehmeä hymy kareili naisen huulilla hänen kävellessä hitaasti ympäri huonetta.
Vauva ynähti ja pienet kädet ojentuivat haparoiden kohti viisauden jumalatarta. Athene painoi kasvonsa hetkeksi lastaan vasten ja hengähti syvään. Uninen jokellus kaikui kuuluviin. Nainen naurahti hiljaa ja nosti päänsä. Harmaa kohtasi harmaan, kun äiti ja tytär kohtasivat toistensa katseet. Athene katsoi tyttärensä viattomia silmiä ja tunsi surua tietäessään, mitkä vaikeudet hänen pientä lastaan odottivat.
Lopulta Athenen oli kuitenkin laskettava lapsi kultaiseen koriin. Hän oli pitänyt tytärtään luonaan jo liian kauan. Varovasti hän peitteli lapsensa hopeanharmaalla huovalla, johon oli kirjailtuna kauniilla käsialalla ”Annabeth”.
Ovi, jonka eteen jumalatar ilmestyi, oli valkoinen. Hetken epäröityään Athene painoi ovikelloa. Pian hän kuuli askeleiden lähestyvän ja henkäisi syvään. Varovasti hän laski korin maahan ja kääntyi kannoillaan vilkaisen kuitenkin nopeasti vielä taakseen. Hän tulisi olemaan ylpeä tyttärestään vielä, hän tiesi sen.
Ovi avautui ja nuori mies vaaleilla hiuksilla ja ruskeilla silmillä kurkisti ulos. Frederick avasi ovea enemmän ja katseli ympärilleen ymmällään. Ketään ei näkynyt. Mies perääntyi takaisin sisälle ja oli juuri sulkemassa oven perässään, kun kuuli heikon nyyhkäyksen. Hämmästyneenä Frederick vilkaisi portaille ja huomasi korin. Hieman epäilevänä hän kyykistyi ja vilkaisi peitteitten alle. Vaaleat kulmakarvat kohosivat hämmästyksestä miehen löytäessä pienen vauvan peitteitten alta.
Vauva ynisi tyytymättömänä viileän ilman korvatessa lämmön ja pienet silmät sekä ärtyneinä että uteliaina. Frederick henkäisi yllättyneenä kohdatessaan tutut harmaat silmät ja kohottautui seisomaan ja vilkuili ympärilleen. ”Athene?”
~*~
AN: Hetken mietin, jos olisin saanut Malcomin myös tähän ängettyä mukaan, mutta se olisi kuitenkin tarvinnut tarkempaa ja oikeampaa juonta ja pituuttakin olisi tullut varmaan niin paljon enemmän lisää, etten sitten jaksanut kuitenkaan sitä tehdä tällä erää. Tosin, teen sen luultavasti joskus toisten ;) Saatte siis myös Malcomista pienen tarinan jossain vaiheessa.
-
Oi, ihana raapale. Annebeth on jotenkin älysöpö tollasena pikkuisena! Mut, mun mielestä Annabeth itse sanoo, että Zefyros kuljetti sen isänsä ovelle, tosin se tietysti voi olla vain A:n käsitys... Mutta enivei, oli ihana! Anteeksi tuhannesti, etten ole kommentoinut mitään pitkään aikaan, en vain ole saanut mitään irti itsestäni. Ja nytkin on tällainen surkea kommentointiyritys, mutta jatkoa pian!
Lizzia
-
Mikä spoileri, nyt kyllä kerrotte minullekin!
Kirjoittele ihmeessä lisää jumalista, kun ne sinulta näyttää luonnistuvan. On jokseenkin hankalaa yrittää vangita se kaikki jääräpäisyys, kunnioitettavuus ja no... jumaluus sanoihin, mutta onnistuit kivasti. Athene oli aika hellänä ja tunteellisena, jota se ei mun mielikuvissani tee usein, mutta kuka nyt ei herkistelisi, kun oma lapsi on syntynyt? Annabeth oli kaikessa nukkuvaisuudessaan (uusi sana!) suloinen ja jotenkin oudolla tavalla annabethmaisen rauhallinen. Frederick on taas hahmo, josta en muista mitään. Luin eilen Salamavarkaan, mainittiinko se siinä?
Itseänikin häiritsi hieman tuo Athene, joka kuljetti Annabethin portaille, koska kirjoissa se tosiaankin oli se Zeryofos Zefyros, mutta mitä pienistä. ;) Muuten oikein mukava pieni raapale ja nopea lukea, koska on kiire. Jään odottelemaan seuraavia ja kertokaa mikä ihmeen spoileri! :D
//Spoileri kuulosti mahtavalta! ♥
-
Mä en muista ketään Zefyrosta joten mua ei haitannut yhtään tän ficin asetelma :D Ja suloinen ficci olikin! Oli kiva lukea tälläisestä lempeästä Athenesta kun kirjoissa olen saanut hänestä melko tiukan (mutta varmasti äidillisen) kuvan. Musta oli jotenkin tosi ylisöpöä että Athene itse valitsi Annabethille nimen. AWWWWW. Kertoo mielestäni siitä kuinka Athene oikeasti ajattelee lapsiaan ja välittää heistä.
Olisi itseasiassa kivaa lukea enemmänkin tälläisiä, mä aina mietin että miten jumalat oikeasti ajattelevat lapsistaan. Erityisesti Zeuksesta ja Haadeksesta ja heidän suhteestaan, mietteistään ym. Thaliaan, Jasoniin ja Nicoon olisi kiva lukea. Koska Zeus on niin perhanan etäinen ja Haades suosi Biancaa. Ja olisi kiva lukea Zeuksesta kun Thalia kuoli. Ja nyt kun tuli puheeksi niin olisi myös kiva lukea puoliveristen kuolevaisista vanhemmista niinkuin Ms Gracesta ja Maria di Angelosta! Sally Jackson on ehkä vähän liian tylsä mutta... wink wink! :D
Jos ihan välttämättä haluatte tietää sen spoilerin (pilaa ilon kun tietää etukäteen!) niin lukekaa omalla vastuullanne!
Nico joutui tunnustamaan uusimmassa kirjassa että hän oli ihastunut Percyyn! Ja on vihjeitä siitä että saattaa olla vieläkin ihastunut. Siis ihastunut ihastunut. En tiedä voiko Nicosta puhua ihan homona mutta ainakin ensimmäinen queer-hahmo on. Ellen sitten ole unohtanut jotain taas kerran.
-
Oooh, mikä spoileri :D Sen luettuani olikin pakko marssia kirjakauppaan ja ostaa se Athenen merkki, jotta olisin kartalla seuraavan osan ilmestyessä. Kellään tietoa joko sitä on suomennettu?
Cheo: Kiitos kommentista ja ihanaa kun pidit. Tein tosiaan pieniä muutokseen siihen versioon, joka kirjoissa kerrottiin. :P Ideasi muista jumalista on todella hyvä! Saatatkin saada ihan lähiaikoina muista jumalista ja heidän lapsistaan (ja heidän kuolevaisista vahemmistaan) luettavaa.
ansku1: Kiitos sullekin kommentista. Hienoa kun, eikä pienet eroavaisuudet niin paljon häirinneet :) Ei se Athene munkaan mielikuvista usein (koskaan) oo sellainen herkistelevä, mutta ajattelin, että ehkä se nyt pikkusen saa olla, kun lempilapsesta on kyse xD
Ellizia: Anteeksi pyyntö hyväksytty, ihana kun kävit kommentoimassa, tuletha pian jälleen kommentoimaan ;)
S
Percabeth
Drama, AU
AN: Muutin hieman tapahtumia, kun Percy ja Annabeth tippuvat Tartarokseen.
Yhdensuuntainen matka
Hetken Percystä tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Hän ei kuullut ystäviensä epätoivoisia huutoja heidän yrittäessä kiskoa häntä ja Annabethia turvaan. Hän ei kuullut tuulen riehumista eikä alhaalta kuuluvaa Arakhnen vihaista ja epätoivoista ulvontaa hirviön vetäessä heitä Tartarokseen kanssaan.
Hän näki vain Annabethin uupuneet ja tuskaiset kasvot. Mutta vaikka tytön silmät olivat väsyneet ja täynnä pelkoa, ne katsoivat häneen edelleen luottavaisina ja varmoina. Ja Percy tiesi, ettei koskaan voisi päästää Annabethin kädestä irti.
Percy siirsi katseensä Nicoon, joka yritti epätoivoisesti saada otteensa pysymään vanhemman teinin kädestä. Italialainen huusi sisartaan apuun kärsimättömänä. Percy yritti puristaa Nicon kättä hieman kovemmin saadakseen pojan huomion. Tummat, lähes mustat silmät vastasivat hänen katseeseensa. Nico oli, kuten kaikki muutkin (mutta ehkä jopa hieman enemmänkin) todella uupunut ja äärirajoillaan.
Rotko humisi pahaenteisenä heidän allaan. Percyn sydän hakkasi rinnassa villisti, eikä hän ollut koskaan ollut vielä niin peloissaan. Hän vilkaisi vielä nopeasti Annabethiin, joka muodosti huulillaan sanoja, joita hän ei enää kuitenkaan kuullut, ennen kuin käänsi kasvonsa Nicon puoleen.
”Toisella puolella, Nico! Tavataan siellä!” Nicon silmät laajenivat järkytyksestä ja hänen otteensa kiristyi vaistomaisesti Percyn kädestä, vaikka hän tunsi liukuvansa itsekin jo vaarallisen lähelle rotkoa. ”Älä…!” Nico, ehti sanoa.
”Minä luotan sinuun, Nico.” Percy sanoi ja väläytti väsyneen, mutta tutun hymynsä ennen kuin päästi otteensa lipeämään serkkunsa otteesta. Percyn sanat soivat Nicon korvissa itkuisen Hazelin raahatessa häntä Argolle ja Poseidonin pojan riutunut hymy kummitteli hänen verkkokalvoillaan. Ja Nico tiesi, että hänen oli opastettava muut perille. Percyn ja Annabethin vuoksi.
Pudotessaan Percy takertui Annabethiin, joka painoi päänsä hänen olkaansa vasten. He katsoivat viimeisiä valonsäteitä taivaalta, ennen kuin loputon pimeys nielaisi heidät.
-
Kauheeta, niin sillon kun mä luin Athenen merkin, mä olin aika järkyttynyt tosta, mutta toisaalta, eipä siinä ollut paljoo vaihtoehtoja... Mäkin odottelen ihan innoissani koska seuraava osa suomennetaan, mut siitä ei oo vielä tietoo missään... Joo, mut takas aiheeseen, tykkäsin tästä tosi paljon, se oli silleen tosi aidon olonen, elävä, joo osaan selittää. Mutta, jatkoa taas, mielellään pian!
Lizzia
-
Itsekin olin ihan kauhuissani, kun Athenen merkki päättyi sellaiseen loppuratkaisuun. Tämä oli elävä esimerkki siitä, kuinka lyhyestäkin hetkestä saa kerrottua enemmänkin. Vaikka raapale oli jotenkin vähän ahdistava, niin mä olisin voinut kuvitella tämän kirjan loppuun. Että ainakin tunnelma oli hyvin välittyvä ja kylmät väreet kulki selässä. Hui.
”Minä luotan sinuun, Nico.” Percy sanoi ja väläytti väsyneen, mutta tutun hymynsä ennen kuin päästi otteensa lipeämään serkkunsa otteesta. Mielikuvia pimeästä kuilusta, jossa putoaa loputtomasti, jossa kuolee nälkään pudotessaan. Hyi, tällaisia on ikävä lukea yksin kotona.
Itsekin odottelen The House of Hadeksen suomennosta, toivottavasti saadaan se nopeasti. Valitettavasti mä en tiedä mitään aikatauluista. Miten vain, oli aidon oloinen lukukokemus!
-
Ellizia: Kiitos kommentista :) Hyvä, kun onnistuin mielestäsi saamaan siitä aidon tuntuisen.
ansku1: Kiitos sinullekin :) haha, ole hyvä vaan pelottavista mielikuvista :P
Ps. Sais tulla jo se The House of Hades!!
AN: Tää synty, kun selailin noita aiempia tekeleitä läpi ja mietin, että mitäs sitä kirjoittais. Olisin kovasti halunnut kirjoittaa jostakin puolijumalasta ja hänen vanhemmastaan, mutten millään saanut siihen inspistä tällä kertaa. Joten päädyin siis jatkamaan Annabethin tarinaa, kun hän palasi Italiasta. Tämä seuraava kirjoitus sijoittuu siis s. 6 löytyvän Home:n jälkeen.
S
Percy/OC(Sandra), pikkiriikkinen Percabeth
Drama, AU
Sanomattomista toiveista
”Percy.” Annabeth henkäisi, muttei uskaltanut liikahtaakaan.
Percyn silmät suurenivat tämän tunnistaessa ovella seisovan naisen Annabethiksi ja lämmin hymy kiipesi huulille.
”Olet tullut kotiin”
Percy avasi ovea hieman lisää päästääkseen Annabethin sisälle. Annabeth seisoi hetken epävarmana ovella, ennen kuin astui kuitenkin kutsuvan hymyn houkuttelemana sisälle.
Percyn koti oli kaunis kaksikerroksinen talo ja se oli sisustettu suurimmaksi osaksi vaaleilla ja sinisillä väreillä. Uteliaana Annabeth katseli ympärilleen. Hän käveli olohuoneeseen, jonka ikkunoista näki suoraan merelle. Ovi terassille oli hieman raollaan päästäen meren tuoksun sisälle.
”Ole hyvä.” Annabeth hätkähti Percyä, joka oli sillä aikaa ilmestynyt hänen taakseen ja ojensi kahvimukia. Annabeth otti mukin käsiinsä ja hymyili kiitollisena. Häntä väsytti aivan kamalasti. Lento Italiasta oli lähtenyt aamulla aikaisin sikäläistä aikaa, eikä hän ollut pystynyt nukkumaan koneessa.
”Joten…” Percy aloitti epävarmana ja hymyili hieman kiusaantuneena hieroen samalla niskaansa. Annabeth puraisi hermostuneena huultaan. Athenen tytär tajusi ettei ollut suunnitellut ollenkaan, mitä sanoisi Percylle. Annabeth tunsi punastuvansa häpeästä, hän oli vain ilmestynyt miehen ovelle ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta.
”Oletko lomalla?” Percy kysyi uteliaana havahduttaen Annabethin ajatuksistaan ja hörppäsi omasta mukistaan. Athenen tytär pudisti päätään.
”Oikeastaan, muutin takaisin. Tai siis, tarkoitan, että muutan takaisin... Kunhan löydän asunnon.” Annabeth vastasi ja tajusi höpöttelevänsä turhia ja punastui entistä enemmän. Percy naurahti hyväntahtoisesti ja tutkiskeli edessään seisovaa naista silmillään. Poseidonin poika hymyili huvittuneena huomatessaan miten kiusaantuneeksi Annabeth tunsi olonsa. Percyllä oli myös hieman surullinen olo, mutta sitä hän ei suostunut myöntämään. He olivat olleet niin läheisiä ja nyt he eivät enää tienneet mitä sanoa toisilleen.
”Percy –” Annabeth ehti aloittaa ennen kuin lapsilauman iloinen kirkuminen keskeytti hänet. Terassin ovi riuhtaistiin auki ja lapset tunkivat sisälle nauraen. Annabeth räpsytteli silmiään hämmentyneenä, yrittäen sisäistää lapsilauman, joka oli juuri vallannut olohuoneen.
”Isä! Isä!” Pieni, noin neljä- tai viisi vuotias poika hoki pyrkiessään Percyn syliin. Percy nauroi istahtaen rahille ja nosti poikansa polvelleen. Annabeth katsoi lasta järkyttyneenä. Isä. Percy oli isä.
Percyn hymy hyytyi hieman huomattuaan Annabethin ilmeen, mutta palasi sitten jälleen täydellä teholla. Hän ei suostunut katumaan lapsiaan. Annabeth oli se, joka lähti pois kuudeksi vuodeksi, ei hän.
”Tässä on Nathaniel.” Percy sanoi pehmeästi silittäen samalla poikansa tumman ruskeita hiuksia. Sitten hän hymyili veitikkamaisesti. ”Ja tässä meillä on Lucas.” Percy sanoi kääntyen yllättäen taakse ja vetäen takanaan piilotelleen pojan toiselle polvelleen. Lucas nauroi isänsä kutittaessa häntä vatsasta ja tiputti kovia kokeneen vesipyssynsä maahan.
Annabeth katsoi edessään istuvia lapsia. Kaksoset, hän huomasi. Lapsilla oli kummallakin tumman ruskeat kurittomat hiuspehkot ja siniset silmät, kuten isällään. Lasten iho oli kuitenkin hitusen tummempi, kuin Percyn, oliko kyse rusketuksesta vai ei, sitä Annabeth ei osannut arvioida.
Vaikka lapset tuntuivatkin olevan kuin pieniä kopioita isästään, Annabethista tuntui silti, että lapset näyttivät aivan erilaisilta. Vierailta. Ei ollenkaan Percymäisiltä.
Annabeth hengähti syvään, yrittäen hallita tunteitaan, jotka tuntuivat pulppuavan yli äyräiden. Yllättäen hän tunsi itsensä orvoksi seistessään teinirakkautensa olohuoneessa, joka oli täynnä yli-innokkaita lapsia.
Rykäisten vaikeasti hän vilkaisi vielä nopeasti ympärilleen kauniissa olohuoneessa. Vielä hetki sitten mikään huoneessa ei ollut antanut ymmärtää talossa asuvan kaksi pientä lasta, mutta nyt kaikki näytti olevan kaaoksen vallassa. Varovasti Annabeth asetti mukinsa lasiselle sohvapöydälle.
”Taidankin tästä lähteä. Asunnon metsästykseen ja sitä rataa.” Annabeth sanoi kiusaantuneesti ja suuntasi eteiseen.
”Voit jäädä tännekin yöksi tai pariksi.” Hän kuuli Percyn sanovan miehen tullessa hänen perässään.
”Ei kiitos, se tuskin on hyvä idea.” Annabeth sanoi ja painoi kätensä kahvalle.
”No, jos muutat mielesi, niin tiedät missä asumme.” Percy sanoi ja hymyili. Annabeth tunsi lämmön läikähtävän sisällään nähdessään tutun hymyn ja nyökkäsi huomaamattaan.
”Minä –” Annabeth sanoi, ennen kuin keskeytti epäröiden. ”Tuota…”
Percy kohotti kulmaansa uteliaana, muttei sanonut mitään vaan odotti naisen jatkavan. Annabeth kuitenkin vain huokaisi ja pudisti päätään kääntyen ovelle. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti tehdä mitään, ovi avautui ja hänen edessään seisoi nuori nainen.
Annabeth katsoi naista hämmentyneenä, tämä oli selvästi samaa ikäluokkaa hänen ja Percyn kanssa. Tumman ruskeat silmät katsoivat häneen yhtä hämmästyneenä. Naisella oli päivettynyt iho ja tummanpunaiseksi punatut huulet. Kasvoja kehysti kiharalle laitetut ruskeat hiukset. Vaatteet olivat klassiset ja muodikkaat ja Annabeth huomasi toisen naisen olevan myös hieman pienempi kokoinen kuin hän itse.
”Tervetuloa kotiin, kulta.” Percyn ääni tunkeutui Annabethin tajuntaan, tämän tervehtiessä lämpimästi naista hänen edessään. Annabeth siirtyi sanattomana pois naisen tieltä tämän astuessa hänen ohi halaamaan Percy ja suukottamaan miehen poskea.
”Minä olen Sandra.” Nainen sanoi kääntyessään takaisin Annabethin puoleen ja ojensi kättään. Annabeth nyökkäsi vaisusti ja tarttui ojennettuun käteen. ”Annabeth. ” Athenen tytär ei ollut varma huomasiko ruskeiden silmien välähtävän vaarallisesti vai kuvitteliko jo omiaan. Punaiset huulet kaartuivat kuitenkin kohteliaaseen hymyyn ja ääni oli ystävällinen Sandran pyytäessä Annabethia jäämään kahville.
”Eh… Ei kiitos, olinkin vain ohikulkumatkalla. Täytyy tästä kiirehtiä!” Annabeth selitti hermostuksissaan ja pakeni ulos.
Kävellessään rivakasti takaisin samaa reittiä mitä hän oli tuntia aiemmin tullut, hän ei voinut olla miettimättä Percyä. Ja kaksosia. Ja sitä naista, Sandraa. Eikä sitä, että ehkä hän olisi ollut Sandran paikalla, jos olisi tullut aiemmin kotiin.
Luonnos kauniista talosta, hienoilla meriaiheisilla yksityiskohdilla tuntui polttelevan hänen taskussaan, kuin pilkaten, Annabethin kiirehtiessä mahdollisimman kauas kaksikerroksisesta talosta meren rannalta.
~*~
Aikajanaksi olin laskeskellut n. 6 vuotta. Annabeth oli kolme vuotta Pariisissa ja kolme Italiassa. Suunnilleen. Nathaniel ja Lucas ovat jotakuinkin neljä ja puolivuotaita, give or take.
-
Mitä, Annabeth palasi Italiasta? Milloin? Mitä se siellä? Taas multa jäi jotain väliin, mutta onneksi se ei haitannut kovinkaan paljoa.
Hei, mä löysin pari kohtaan, joista mä voin nipottaa! Nyt kun muistan, niin leikin äidinkielen opettajaa, vaikka et tahtoisikaan. :)
Annabeth hätkähtää Percyä, joka oli sillä aikaa ilmestynyt hänen taakseen ja ojensi kahvi mukia.
Koko muu ficci oli imperfektissä, paitsi tuo 'hätkähtää'. Lisäksi 'kahvimuki' on yhdyssana.
Pieni, noin neljä tai viisi vuotias poika hoki pyrkiessään Percyn syliin.
Olisiko mielummin näin: 'neljä- tai viisivuotias'.
Sitten vuorosanat, jotka päättyvät pisteeseen, kuten tämä:
"Oikeastaan, muutin takaisin. Tai siis, tarkoitan, että muutan takaisin. Kunhan löydän asunnon.” Annabeth vastasi...
olisi voinut oli myös näin: '...Kunhan löydän asunnon", Annabeth vastasi.
Nyt kun olen päässyt pilkunnussinnasta, niin saanen ihkuttaa. Mustasukkainen Annabeth oli mukavan erilainen ja kiinnostava. Myös Percy isänä oli varsin uutta ajattelutapaa. Vastuullinen Percy tuntuu olevan kaukaa haettua, mutta ehkä se aikuistuu kuitenkin. Percyn lapset vaikuttivat ärsyttäviltä kakaroilta, johtuen äidistä. Sandra ei innostanut mua ollenkaan, mutta se oli itseasiassa positiivinen juttu. Ei joka hahmosta tarvitse pitää. Kiitos!
//Jaa, nyt tajusinkin! Huolimattomasti silmäilin tuon A/N:n.
-
Kiitos kommentista ansku1 :) En tiedä, jätitkö ensimmäisen AN:nän lukematta vai selitinkö epäselvästi, mutta siis tämä on jatkoa sivulla 6 olevalle Home oneshotille ja jatkaa siitä mihin silloin jäätiin :)
Mitää? Miten mä olen onnistunut saamaan Lucasista ja Nathanielista ärsyttäviä kakaroita, kun mun omassa päässäni he ovat sellaisa kullannuppuja :'D
Niin, ja kiitos kielioppi huomautuksista, korjasinkin ne sinne :)
-
Moikka! :)
Olen jo pitkään lueskellut näitä ihania tarinoitasi/raapaleitasi/oneshottejasi/niitäsiis ja nyt keskellä yötä tämä tyttö jaksoi alkaa kommentoimaan!
Siis ihanaa, miten saat hahmot IC-mäisiksi, vaikka ne joskus ovat tilanteissa, joihin eivät oikeasti luultavasti ikinä joutuisi.
Ja sitten tuo ficci, tuo yhdensuuntainen matka, se kirjaimellisesti repi sieluni ;__; eniten minua säälittää siinä Nico :<
Ja siis Athenen merkin jatko osa, the House of Hades, niin sehän tulee suomeksi joskus puolen vuoden päästä eikö? Vai myöhemmin? Itse olen jo lukenut sen englanniksi ja odotan kovasti, että sinäkin saat sen luettua, koska siitä kirjasta saat varmasti ennennäkemätöntä materiaalia! (Joka tulee olemaan mahtavaa, ottaen huomioon kirjoitustaitosi. Painostustako? Ei ei toki)
Mutta kiitän ja kumarran, olet tosi hyvä kirjoittaja! :>
-
Little Monster: Kiitos valtavasti kommentistasi ja ihanaa kun oot tykänny näistä :-*
Haha, juuri tällä viikolla yritin koluta kirjakauppoja läpi, jos olisi se House of Hades jossain, mutta ei. Täytyy varmaan tilata sitte. Tosin, sitten en voi lukea sitä enää suomennettuna, sillä suomennokset (omasta mielestäni) eivät ole koskaan niin hyviä, kuin englannin kieliset. :P Maltan tuskin odottaa!
Kiitos kaunis kehuistasi vielä, sait minut ihan punastumaan <3
AN: Tää seuraava raapale/1shotti on ollut mun mielessä jo monta viikkoa, mutten oo saanu aikaseks kirjoittaa. Alunperin mun piti kuvailla enemmän Sallya ja hänen tunteitaan, mutta sitten jotenkin Paulin onnistui varastaa koko show. Hups :-[
S
Sally/Paul
Draama
Syvään juurtunut
Sally seisoi keittiötason edessä ja kuivasi astioita pyyhkeeseen hyräillen samalla hiljaa. Radiossa soi hiljaisena iskelmä. Hän oli täysin uppoutunut ajatuksiinsa eikä kuullut ulko-oven kolahdusta.
Paul asteli hiljaa keittiöön ja asetti ruokakassit pöydälle. Mies katseli lämpimästi hyräilevää naista edessään.
”Sally”, Paul sanoi tarttuessaan naisen käsivarteen, mutta Sally hätkähti säikähtäneenä. Lasi hänen otteestaan lipesi ja osui tason reunaan ja särkyi. Sally kääntyi peloissaan nopeasti ympäri ja tuijotti Paulin hieman järkyttyneisiin silmiin.
Sydän pamppaillen Sally kumartui noukkimaan suurimpia sirpaleita lattialta. ”A-anteeksi…” Hän kuiskasi ääni hieman värähtäen ja yritti tasata hengitystään. ”Se on Paul, ei Gabe. Gabe on poissa, hän ei voi satuttaa enää.” Sally hoki mielessään.
Paul seisoi hetken hiljaa paikallaan, ennen kuin itsekin laskeutui varovasti polvilleen ja ryhtyi keräämään lasinsirpaleita lattialta. ”Ei se mitään.” Hän vastasi ja yritti hymyillä rohkaisevasti. Varovasti hän tarttui Sallyn käteen ja otti lasinsirpaleet. ”Minä siivoan nämä, laita sinä vaikka ostokset paikoilleen, käyhän?” Paul sanoi hiljaa, kuin käsittelisi pelästynyttä villieläintä ja siltä hänestä tuntuikin.
Hän ei tiennyt, mitä Sallyn elämässä oli aiemmin tapahtunut. Kuka oli kohdellut häntä kaltoin tai millaisia vaikeuksia nainen oli joutunut kokemaan. Mutta Paul tiesi kuitenkin sen verran, että hänellä ollut aikomustakaan luovuttaa Sallyn suhteen. Hän etenisi juuri niin hitaasti kuin olisi tarve ja kulkisi Sallyn ehdoilla, kunnes nainen luottaisi häneen ja kertoisi tarinansa.
Juuri nyt Paul ei voinut muuta kuin odottaa kärsivällisesti.
~*~
Mweh ^^
-
Miten tässä näin kävi? Hurahdin keski-ikäisten ihmisten paritukseen o: Lisää tätä!
Sally on aina ollut sellainen äitihahmo, jollainen itse haluaisin olla (sellainenjollainen hihi) ja siis emme ota lukuun Gabea, ilman sitä kiitos, mutta siksi tätä oli mukava lukea, koska pidän hahmosta :) ja Paul on myös söpö :3 Taas hyvä ficci, kommentoimisen arvoinen, tykkäsin! :)
p.s. itse tilasin HoH:hin netistä :>
-
Psst, löysin oman House of Hadekseni Suomalaisesta kirjakaupasta pokkariversiona!
Little Monsteria kompaten, mäkin ihastuin keski-ikäisten ihmisten paritukseen, enkä edes pidä Paulista. Hän on söpö, mutta ei niin rakastettava, että tykkäisin täysillä. Sinun Paulisi oli mukavampi versio ja ficci oli ihana, vaikka Gabe mainittiinkin.
Tämä oli tavallaan surullinen, etenkin kohdissa, missä Sally muisteli Gabea. Jonkinlaista toiveikkuutta aisti taas Paulin ajatuksista. Tulevaisuus näyttää hyvältä näiden kahden osalta. Paul oli ihanan huolehtivainen ja kärsivällinen Sallya kohtaan ja Sally taas ihana muuten vaan. Olisin melkeinpä odottanut Percya mukaan, mutta oli parempi, ettei hänestä puhuttu. Eihän Paulkaan tiedä koko totuutta, tai siltä se tässä ficissä vaikutti.
Hän etenisi juuri niin hitaasti kuin olisi tarve ja kulkisi Sallyn ehdoilla, kunnes nainen luottaisi häneen ja kertoisi tarinansa.
Etenkin lopetus oli ihastuttava ja luottavainen. Toivottavasti tämä pari pysyy yhdessä jatkossakin.
Kiitos tästä pätkästä, hanki House of Hades, saa inspiraatiota, kirjoita lisää ja julkaise. Näinhän se toimii, eikö niin?
-
AAA!!! Voiko olla ärsyttävämpää ku tekee pitkät jaarittelut alkuun ja sitten se kaikki pyyhkiytyy pois eikä mikään tallennu! >:(
Joten siis, nyt nopeasti tähän alkuun kummallekin ihanalle kommentoijalle suuret kiitokset! <3 (koska olen liian laiska kirjoittamaan kaiken alusta)
Ps. Tilasin ennen joulua HoH:in ja nyt se on haettavissa, jee <3 <3
Poseidon, Zeus
S
Draama
Elokuvaversio
Ending family
”POSEIDON!” Zeuksen vihainen ääni kaikui kultaisessa salissa. Merenjumala nosti katseensa laiskasti veljeensä pyöritellen samalla kolmikärkensä vartta sormissaan.
”Niin, veli hyvä?” Poseidon vastasi kyllästyneenä ja hieman kärsimättömänä. Hän halusi päästä takaisin Sallyn ja Percyn luokse.
Percy. Hänen pieni poikansa oli nyt lähes puolen vuoden ikäinen ja oikea hurrikaani sille päälle sattuessaan. Poseidon tunsi ylpeyden vellovan rinnassaan muistaessaan pienet pyörteet, jotka hänen poikansa oli onnistunut luomaan heidän ollessa salaa rannalla kahdestaan (sillä Poseidon tiesi, ettei Sally hyväksyisi hänen aikomustaan opettaa alle vuoden ikäiselle lapselle kuinka tehdä hurrikaanin poikanen, mutta Percy kuitenkin oli myös hänenkin lapsi.)
Poseidon muisteli aamuista ruokataisteluaan Percyn kanssa, kun tarjolla ollut ruoka ei miellyttänyt poikaa. Lopputuloksena oli, että vauvan ruokaa oli enemmän Poseidonin kasvoilla ja rinnuksilla, kuin Percyn vatsassa. Ja miehestä tuntui ettei hänen huvittuneet torunsa olleet kovin vakuuttavia. Pyhät atraimet, hänestä on tulossa pehmo.
”Poseidon.” Zeus sanoi uudelleen, tällä kertaa hillitymmin, mutta mulkoili samalla raivoisasti. Poseidon havahtui ajatuksistaan ja keskitti katseensa veljeensä.
”No mitä? Sano nyt, minulla on kiire” Percyn ja Sallyn luokse. Merenjumala vastasi ärtyneenä.
Zeus kuitenkin pysyi hiljaa ja kurtisti hieman otsaansa miettien sanojaan. Lopulta taivaanjumala avasi suunsa ja sai kerta heitolla Poseidonin pelkäämään.
”Minä tiedän.” Ja merenjumala tiesi tasan, mihin hänen veljensä viittasi.
Poseidon suoristi ryhtiään, kuin olisi sotaan lähdössä ja Zeuksen katseeseen tuimasti. Zeus tarkkaili veljensä ilmettä ja mietti seuraavaa siirtoaan. Hän ei ollut niin tyhmä, että uhkaisi pojan henkeä, jo pelkkä vilkaisu Poseidonin kasvoihin kertoi varman sodan merkit, jos hän koskisikaan poikaan tai siihen kuolevaiseen naiseen. Mutta Poseidonin rakkaus puoliveristä poikaansa kohtaan voisi olla myös taivaanjumalan eduksi, jos hän vain pelaisi korttinsa oikein.
”Koskekin heihin ja minä –” Poseidon aloitti uhkaavasti, lähes muristen osoittaen samalla kolmikärjellään Zeusta.
Zeus nosti kämmenensä ilmaan keskeytyksen merkiksi ja sanoi: ”Älä huoli, en satuta pientä äpärääsi, mikäli vain… hmm… pääsemme yhteisymmärrykseen muutamasta asiasta.”
Poseidon mulkoili Zeusta vihamielisesti, mutta laski kolmikärkeään ja nojautui taaksepäin. ”Hyvä on, minä kuuntelen.” Merenjumala murahti tyytymättömänä. Ei hänellä ollut muita vaihtoehtoja, kun kuunnella ja suostua Zeuksen ehtoihin, he kummatkin tiesivät sen. Poseidonin teki mieli iskeä nyrkillä Zeuksen hieman liian tyytyväistä ilmettä.
”Jätät sen pienen unelmaperheesi tänään”, Zeus sanoi ja tuhahti perään:” Olet jo unohtamassa paikkasi ja asemasi. Sinulla on velvollisuutesi. Etkä pidä heihin yhteyttä. Eivät muutkaan Olympolaiset haikaile heikkojen kuolevaisten perään.” Paitsi että haikailevat, mutta se on asia erikseen.
”Oliko vielä muuta?” Poseidon ärisi tyytymättömänä sinivihreät silmät myrskyten. Uskallakin kiristää uhkailemalla muille kertomisella.
Zeus puntaroi vaihtoehtojaan, mutta päätti jättää kovimmat vaatimukset myöhempään kertaan. Hän oli täysin tietoinen, että jos hän koettelisi veljensä rajoja liikaa, tämä vetäisi Thaleia kortin peliin. Poseidon osasi olla aivan yhtä häikäilemätön kuin hänkin.
”Parempi ilmestyä kokouksiin ajoissa”, Zeus päätti virnistäen. Hän oli niskan päällä ja nautti siitä. Zeus kääntyi lähteäkseen ja jätti Poseidonin seisomaan keskelle salia vihaisena. Ovella Zeus pysähtyi ja vilkaisi olkansa yli virnistäen. ”Älä huoli äpärästä, voit olla varma, että pidän häntä silmällä.” Ettei hän pääse kasvamaan liian voimakkaaksi. ”Olenhan hänen setänsä.” Sen sanottuaan Zeus jätti Poseidonin yksin saliin.
~*~
Elokuvassa Zeus muistaakseni käski Poseidonia jättämään perheensä, koska oli muuttumassa liiaksi kuolevaisen kaltaiseksi tai jotain :D
-
Aaaawawaw! :3
Poseidon on (ironista kyllä, sehän on jumala) yksi lempi hahmoistani, koska se on niin söpö ja hauska ja aa!
Saattaa myös ihan hyvin johtua kellon ajasta, mutta kikattelen täällä ääneen, koska mielikuva isänrakkauden huuruihin hukkuvasta Poseidonista on vaan niin ihana :3 (Herranen aika, kuulostan ihan joltain pikkutytöltä o.o)
Ja Zeus >:( Oh you cruel man. Antaisit nyt Poseidonin nauttia perheestä ja pikku-Percystä :c
Sait hahmot mielestäni hyvin IC:ksi, Zeus oli juuri sellainen machoileva, valtansa menettämistä pelkäävä törppö (karuako? eeheheehei) jollaiseksi hänet kuvittelen. Ja Poseidon... Taisin ylistää sitä jo tarpeeksi :D
Niin, ihan mahtavan luvun taas väsäsit, kiitokseni. :)
P.s. Olenko ainoa, jonka mielestä PJ-leffat olivat aika -eh- ei niin hyviä?
P.p.s. Kivaa, että sait HoHhin, toivottavasti saat siitä inspistä. :>
-
Little Monster: Kiitos kommentista. Hienoa, että tykkäsit ja oli mielestäsi IC. Meh, Poseidon on myös minunkin yksi lempi hahmoista, Percyn ja Thalian ja Nicon ohella :D Muah ja Zeus xD omalla tavallaan varsin huvittava ja "hellyttävä" persoona sarjassa... Kunhan vain pääsee miehen käytöksestä johtuvan ärsytyksen yli xD
Niin ja se leffa, itsekään en pitänyt sitä kovin kummoisena. Tosin, katoin sen elokuvan silloin aikoinaan, ennen kuin olin lukenut riviäkään yhdestäkään PJ kirjasta ja silloin kyllä tykkäsin. Mutta, en ole katsonut sitä uusinta leffaa, sillä en halua pettyä xD Vaikka Logan onkin niin söpö <3 (Vaikkei kuitenkaan aivan sellainen, joksi itse kuvittelen Percyn) :D
Gabe
S
Draama
Sääli
Hän katsoi säälittävää poikaa, joka istui sohvan nurkassa ja yritti tekeytyä mahdollisimman pieneksi ja huomaamattomaksi.
Poika oli nälkiintynyt ja väsynyt. Hän pystyi melkein kuulemaan pojan vatsan murinan.
Pojan iho on kalpea, niin luonnottoman kalpea, että hän melkein tunsi sääliä.
Mutta vain melkein. Koska hän on Gabriel Ugliano, eikä hän tunne sääliä ketään kohtaan.
Gabe tuhahtaa ja käskee pentua hakemaan uuden kaljan.
~*~
Annabeth
S
Draama ja pienen pieni angst ehkäpä?
Vahinko
Vastaajan punainen valo vilkkui heikosti asunnon eteisessä.
Annabeth seisoi väsyneenä peilin edessä ja tuijotti itseään.
Lopulta hän painoi ”toista” nappia.
”Kulta, anna anteeksi… En tarkoittanut… Oikeasti.” Percyn ääni kaikui hämärässä eteisessä.
Annabeth sulki silmänsä ja vetäisi täristen henkeään.
”Ole kiltti, uskothan?” Ei, Annabeth ei uskonut.
”Se oli pelkkä virhe, se ei tarkoittanut mitään.” Virhe tosiaan. Mutta hänelle se merkitsi paljonkin.
”Vastaa minulle Annie. Se oli vahinko.” Percyn ääni on täynnä katumusta ja surua.
Annabeth pudisti päätään itselleen ja poisti viestin. Ei enää. Enää hän ei antaisi Poseidonin pojan houkutella häntä takaisin, eikä uskoisi pojan valheisiin.
Sillä miten kukaan voi vahingossa maata ystävänsä kanssa aviovuoteessaan?
~*~
Tässä kaksi tälläistä pienenpää pätkää, toivottavasti saatte niistä jotain irti vaikka suurempia kuvailuja ei olekaan :)
-
Vastenmielisyyteni Lemu-Gabea kohtaan kasvoi juuri himpun verran lisää. Sallyn on täytynyt rakastaa Percyä ihan hirvittävän kamalan kovasti, että nai Gaben. Ja siis enhän ole väärässä, se kalpea, huonosti voiva, nälkiintynyt lapsi oli siis Percy? Ja niin, muuten oli hauskasti kirjoitettu tuo Gabe-ficci ja lopetus oli hieno kruunaus. :) (Äh hyi oikeasti, Gabe on kamala, joten sait sen ainakin IC:ksi!)
Ja Percy. Percy, Percy, Percy. Menitkö sinä pettämään Annabethia? Ja vielä ystävän kanssa? (Vaikkakin tarina ei kertonut, kenen tarkkaan ottaen). Voi Annie-raukkaa :( Ja koska satun rakastamaan Percyäkin niin paljon niin on pakko sanoa, että voi Percy-raukkaa, vaikka pettäjää kohtaan ei saisi sääliä herua.
Taaskin hyvää settiä sinulta, kiitos siitä! :>
-
Koska haluan osoittaa mieltäni, kehtaan sanoa, että en pitänyt erityisen paljon Ending family:stä. Riordan kirjoittaa mahtavasti, mutta mun mielestäni elokuvat on kohtalaisen huonoja, eivätkä tuo esille kirjojen luonnetta. Tästä seuraa luonnollisesti, että elokuvaan perustuva ficci ei innosta erikoisen paljoa. Anteeksi tämä kriitikon leikkiminen, mutta ehkä sä siedät sen...? :)
Muuta valitettavaa mulla ei oikeastaan ole, lukuunottamatta sitä, että Zeus on kamala. Ideana tämä oli mielenkiintoinen ja kuvailit tilannetta kivasti.
Percy. Hänen pieni poikansa oli nyt lähes puolen vuoden ikäinen ja oikea hurrikaani sille päälle sattuessaan.
Ihastuin näihin Poseidonin ajatuksiin, jotka harhailivat jatkuvasti Percyssä ja Sallyssa.
Keksin vielä sittenkin pientä nipottamista.
”No mitä? Sano nyt, minulla on kiire” Percyn ja Sallyn luokse. Merenjumala vastasi ärtyneenä.
Tuohon olisi voinut lisätä pilkun tai jotain, koska tuo ratkaisu näytti vähän keskeneräiseltä.
Toinen virhe oli tässä.
...kuinka tehdä hurrikaanin poikanen, mutta Percy kuitenkin oli myös hänenkin lapsi.)
Lapsensa, olettaisin.
Muuta valittamista ei tainnut olla. ;D Kerroit tilannetta mukavalla tavalla Poseidonin näkökulmasta, joka oli ihanaa. Kuinka Poseidon oikeasti rakasti ja välitti Percysta ja Sallysta, eikä vain jättänyt heitä huomioitta. Pidin tavasta, jolla jumalan inhimillinen puoli tuli hieman esiin, eikä ollut niin kylmä ja kova. Zeus oli hirveä ja etenkin tuo loppu, joss hän kertoi pitävänsä Percyä silmällä.
Kiitos tästä ficistä, palaan kommentoimaan loppujakin joskus toiste!
-
Little Monster: Kiitos kommentistasi! :D Todellakin Lemu-Gabe on hirveä! Hyi! >:( Ja kyllä, Percy oli kyseessä. (muahhahahahaa, tosiaan, sama rakkaus Percyä kohtaan täälläkin päässä, vaikka tollasen tempun meni tekemään)
Orenji: Nyyh, itken nyt. Näin niin kovasti vaivaa palleroiseni vuoksi ja sitten sinä tulet ja lyttäät sen :'( No, ei sentään. Oikeasti ymmärrän kyllä. Percy-leffat=plääh :-\ Joka tapauksessa, hyvä että löysit siitäkin jotain pidettävää.
AN: Ikinä en ole tainnut vielä Leosta kirjoittaa! ;D
Leo
S
Pienehkö Angst (tai sellane surullisuus, niiku?)
Itsestäänselvyys
Leo istui leirinuotion ääressä ja tuijotti väsyneenä nuotiota. Maa hänen allaan oli kuivaa ja kuollutta. Pienet oksat ja havut pistelivät ikävästi housujen läpi. Nuotio ritisi rauhoittavasti, sokaisten samalla Leon. Katso poispäin, hölmö. Takanaan olevasta teltasta hän kuuli Piperin vaimean kikatuksen sekä Jasonin hyssyttelevän äänen.
Mutta Leo oli yksin. Kuten aina. Kolmas pyörä. Se, jota ei tarvita. Joka vaan kulkee mukana, muttei hyödytä ketään.
Lopulta Hefaistoksen poika painoi päänsä polviin ja sulki silmänsä. ”Ota sinä Leo, ensimmäinen vahtivuoro. Piper alkaa olla todella väsynyt.” Jason oli sanonut ja vilkaissut Piperia, yrittäen estää hymyä. ”Minäkin menen lepäämään samalla.” Jupiterin poika sanoi hätistäessä tyttöä jo telttaan. ”Voin kyllä ottaa seuraavan vuoron.” Hän oli vielä lisännyt ja hymyillyt sovinnollisesti. ”Käykö?”
Käykö? Käykö? Käykö… Kaikui Leon ajatuksissa. Ei! Ei käy! En tahdo istua yksin pimeällä ja kuunnella, kun kaksi parasta ystävääni kuhertelevat onnellisina selkäni takana! Hyödytöntä.
”Oukki doukki, jättäkää kaikki vain Leon huoleksi!” Hän oli sen sijaan sanonut virnistäen. Jason nyökkäsi kuin vahvistaen itsestäänselvyyden ja väläytti viimeisen nopean hymyn ennen kuin katosi telttaan.
Mutta sitähän Leo olikin, itsestäänselvyys. Ei sillä niin väliä, mitä Leo todella halusi, koska kaikki olettivat tuntevansa hänet, tietävänsä jo valmiiksi mitä hän halusi. Eikä hän koskaan sanonut vastaan, ei koskaan kieltäytynyt.
Miksikö? Koska jopa itselleen, Leo oli itsestäänselvyys. Räyhäsipä hän päänsä sisällä kuinka paljon vain, itkipä hän kuinka usein halusi, katsoipa hän kuinka toiveikkaasti vain muita huomaamaan hänet pahanolonsa, ei kukaan koskaan huomannut. Eikä hän koskaan sanoisi mitään. Leo tiesi sen.
~*~
Tässä sitten tälläinen pätkä vaihteeksi. Mitäs mieltä olette?
-
Älä sentään itke, en mä kritisoinut kovin murskaavasti ainakaan omasta mielestäni. Yritä selvitä tästä vastoinkäymisestä ja nouse entistä vahvempana ja niin edelleen.
Itsestäänselvyys // Innostuin Leon päähenkilöllisyydestä, sillä hän jää välillä hieman taustalle, vaikka kuinka yrittäisi heitellä hauskoja juttuja. Angst ei erityisemmin innostanut, mutta pitäähän sitäkin lukea välillä, ettei jää pysyvästi yltiöpositiiviseen rajatilaan. Leo on hyväksi todettu hahmo angstin sävyttämissä ficeissä ja yleensä hänen osansa on olla kolmas pyörä. Asetelman yleisyys ei häirinnyt lukemista, keskityin Leoon sen verran innokkaasti.
Jason ei ole ikinä vedonnut muhun, eikä hän tehnyt sitä tälläkään kerralla. Hän on liian täydellinen ja oikeudentuntoinen hahmo, sellainen, joka käy hermoille. Piperistä taas en osaa olla oikein mitään mieltä, hän osaa olla mukavan napakka ja hauska, mutta joskus hän jää sellaiseen prinsessa-moodiin ja jää Jasonin vastuulle. Kaikki tämä tarkoittaa, että Leo jää viimeiseksi toivokseni ja kaikeksi onneksi lunasti odotukseni täysin.
Suhteellisen monia kertoja mieleni teki käydä haalaamassa Leoa, joka oli varmaan hyvä asia.
Mutta Leo oli yksin. Kuten aina. Kolmas pyörä. Se, jota ei tarvita. Joka vaan kulkee mukana, muttei hyödytä ketään.
Kuten tässä kohdassa.
Ja tässä.
Mutta sitähän Leo olikin, itsestäänselvyys.
Sekä tässä.
Miksikö? Koska jopa itselleen, Leo oli itsestäänselvyys.
Kuvailit samalla tyylillä, kuin kirjoissa kuvataan tapahtumat, joka oli kiva. Muutenkin pidin tästä ficistä enemmän, kuin Ending familysta, joka ei varmaan ollut kenellekään yllätys. Kirjoitahan Leosta enemmänkin ihan vain mun mielikseni. Kiitos!
-
Orenji: Tulen pudottelemaan sinua jatkossakin sieltä yltiöpositiivisuuden rajoilta :D Leo on kyllä tosiaan ihana hahmo, itse ihastuin häneen vasta muutama päivä sitten, kun rupesin miettimään uusia hahmoja, joista kirjoittaa. Piperistä en itse pidä muualla kuin itse kirjoissa, enkä aina sielläkään... Joten luultavasti Piper tulee kokemaan kovia kohtaloita mun tarinoissani :P
AN: Tää on oikeestaa tarina, jota aloitin joskus vuos-pari sitten kirjoittamaan, mutten ikinä päässyt tätä pidemmälle. Ideana oli silloin kirjoittaa Thaliasta fansiaseikkailu sarja tänne finiin. En muista enää, loppuko multa inspis vai aika vai mikä oli, kun ei koskaan valmistunut sitten kuitenkaan. Ajattelin nyt kuitenkin laittaa tämän teille tänne. En ole mitään muuttanut, koko kirjoitus on juuri niinkuin se alkuperäisestikin on. Kirjoitusvirheet kyllä yritin kattoa pois, mutta tunnetusti silmäni ovat sokeita omille kirjoitusvirheilleni :D Ehkä joskus saan ispiraationi takaisin ja kirjoitan tälle jatkon.
Thaleia
S
Seikkailufantasia, AU
Alun loppu
Palatsi oli liekeissä. Thalia kuuli juostessaan ihmisten hätäisiä huutoja ja avunpyyntöjä. Sotilaat karjuivat ohjeita toisilleen ja muille palatsissa asustaville. Naiset etsivät rakkaitaan, lapsiaan, ystäviään ja perhettään hädissään ja lapset kirkuivat kauhusta. Ulkoa kuului pommin ujellus ja hetkeksi kaikki jähmettyivät. Ujellus kuului läheltä. Se tuli lähemmäs.
”Juoskaa!” Keski-ikäinen sotilas karjui.
Sekasorto puhkesi kaikkien yrittäessä paeta suuresta hallista syvemmälle palatsiin. Ensimmäinen pommi osui kaakkoiskäytävän kattoon romahduttaen sen kokonaan. Suuret tiilet ja kivet tippuivat ihmisten päälle, jotka juoksivat kauhuissaan pois alta. Hetken oli kammottavan hiljaista, ainoat äänet olivat eloonjääneiden avuton vaikerrus ja järkyttyneen ihmisjoukon hälinä. Sitten ujellus jälleen alkoi. Ihmiset olivat entistä pakokauhuisempia. Kukaan ei voinut tietää mihin seuraava isku osuisi. Keiden päälle katto ja seinät sortuisivat.
Thalia nopeutti vauhtiaan entisestään tönien ihmisiä pois edestään välittämättä kiukkuisista huudahduksista ja kiroiluista. Hän hyppi sortuneiden seinien ja katon tiilien yli hidastamatta vauhtiaan. Hänen oli saatava prinssi turvaan.
Thalia oikaisi vielä koskemattoman sisäpuutarhan kautta palatsin läntiselle puolelle. Puutarha oli hiljainen. lasinen katto oli täysin ehjä. Koko huone oli kuin vastakohta muualla linnassa olevalle hälylle ja kauhulle. Hetken Thalia ajatteli ajan pysähtyneen siinä huoneessa. Hän vilkaisi ylös taivaalle. Se oli värjäytynyt punaisen oranssiksi ja savupilvet kiemurtelivat uhkaavina.
Sitten Thalia saavutti oven ja tajunnan räjäyttävä mekkala iskeytyi hänen korviinsa. Kuolevien uikutukset. Sotilaiden raivon karjahdukset. Lääkintähenkilöiden hätäiset huudahdukset ja rauhoittelevat kuiskaukset. Se kaikki kietoutui yhdeksi mylläkäksi mustahiuksisen tytön päähän tämän juostessa miekka kädessään kolmanteen käytävään. Hän ravasi portaat ylös ja kääntyi oikealle. Käytävässä ei ollut enää ketään.
Kaiken järjen mukaan myös prinssin ei pitäisi olla enää huoneessaan, mutta Thalia oli oppinut seuraamaan vaistojaan. Ja nyt hänellä oli paha aavistus, ettei prinssi ollut turvassa.
Hän läimäytti suuret ovet selälleen ja asteli huohottaen huoneeseen. Huoneessa oli hämärää, lähes pilkkopimeää. Jäänsiniset silmät skannasivat näkymää edessään. Huonekaluja oli rikki ja tavaroita heitelty tai vaihtoehtoisesti pudotettu kiireessä ja hädässä, lattialle. Thalia näki hahmon makaavan sängyllä rauhallisena. Kuin unessa. Thalia nielaisi vaikeasti ja käveli varovasti sänkyä kohti.
Leveällä sängyllä merensinisten lakanoiden ympäröimänä makasi prinssi. Thalia katsoi, kuinka tuuli kieputti hennosti mustia kiiltäviä hiuksia vaaleiden kasvojen ympärillä. Prinssi näytti täysin levolliselta ja kauniilta. Mutta kuolleelta.
-
Muista kirjoitella enemmän fluffya, etten putoa liian jyrkästi yltiöpositiivisuuden maailmasta! Ylitsevuotava angst ei myöskään ole hyväksi, joten teemme kompromissin siihen väliin. Tai vaihtoehtoisesti kirjoitat vuorotellen angstia ja fluffya. Päätös on aivan sun omasi, lukuunottamatta tietenkin valmiiksi saneltuja vaihtoehtoja. ;D Mutta siirrytään nyt uusimpaan tuotokseesi.
Alun loppu // Otsikko ei nyt aivan suosikikseni noussut, alun loppua ja lopun alkua on tullut ihan tarpeeksi väänneltyä. Olihan tekstissä kuitenkin sellaista jyrkkyyttä ja lopullisuutta, siinä mielessä nimesit tarinasi hyvin. En jää tällä kertaa vatvomaan otsikkoa sen enempää (helpotuitko?) vaan lähden analysoimaan itse tekstiä sen suuremmitta puheitta.
Anteeksi, kun jaksan aina olla yhtä innostunut onnistuneesta kuvailusta, mutta yritä sopeutua. Tällä kertaa ficin paras osa oli tämä nopeatempoinen ja tarkka tilanteenkuvaus, joka vei mukanaan. Ajatuskatkojakaan ei ollut, joten kirjoitusvirheitä ei omiin silmiini näkynyt.
Thalia kuuli juostessaan ihmisten hätäisiä huutoja ja avun pyyntöjä.
Sittenkin yksi, eli avunpyyntöjä yhteen kirjoitettuna. :D
Tilanne itse oli hämärä, miksi ihmeessä Thaleia (sulla on taas lipsahtanut englanninkielinen kirjoitusmuoto tekstiin!) juoksi palatsissa, jota pommitettiin? Mitä oli tapahtunut? Miksi Thaleia etsi prinssiä? Miksi prinssi kuoli?
AU-piirteitä oli paljon, joten ehkä tämä ficci aukenee sulle selkeämpänä kuin muille lukijoille. Yllättävän viihdyttävä tätä oli silti lukea, vaikka paljon ei tilanteesta ymmärtänytkään.
Prinssin kohtaaminen jäi suosikikseni.
Thalia katsoi, kuinka tuuli kieputti hennosti mustia kiiltäviä hiuksia vaaleiden kasvojen ympärillä. Prinssi näytti täysin levolliselta ja kauniilta. Mutta kuolleelta.
Mystinen lopetus, joka jäi kyllä mietityttämään loppupäiväksi. Olet ilkeä, jos et halua valottaa yhtään tätä ficciä! Kiitos kuitenkin!
-
Orenji: Haha, ihanaa, kun annat mun valita ihan ite ;D Mutta nopeasti vielä edellisestä: Möh, tiedän, ettei otsikko ollut siitä omaperäisimmästä päästä (millonkoha nää mun otsikot muka on? ::)) Mutta kuten sanoinkin aiemmin, se oli vain pätkä jonka kirjoitin aikoja sitten mutten koskaan päässyt sitä pitemmälle, joten itse tarinan alkuperäinen nimi ei oikein enää sopinut :P Hienoa, jos tykkäsit kuvailusta! Yritänpä nyt avata sitä tilannetta hieman, toivottavasti ei mene sekavaksi (Ps. Thaleia oli kirjoitettuna Thaliana, koska sillä tavalla olen aiemmin ne kirjoittanut, enkä sitä tekstiä ruennut julkaistessani muuttamaan :D ).
Eli, tarinan ideana olisi ollut, että naapuri maa (tämä siis olisi AU jonnekin keskiajalle sijoitettuna) hyökkäsi palatsiin yllättäen vakoojan antamien tietojen avulla. Kyseinen vakooja olisi ollut soluttaunut jo pitemmän aikaa linnaan ja "ystävystynyt" prinssin ja Thaleian ja muiden hahmojen (joita ei tuossa nyt esitelty) kanssa. Thaleia on prinssin hyvä ystävä ja vähän ku henkivartija tai vastaavaa ja vuosien aikana oli oppinut tietämään millo prinssi oli vaarassa. Ja sitte miksi prinssi kuoli. No.. koska mä halusin niin :D No ei, ajatus oli, että Thaleia olisi sitten lähtenyt kostoretkelle rakkaan ystävänsä kuoleman takia (sekä muiden pommituksessa henkensä heittäneiden) ja siitä sitten olisi alkanut katkera tarina kun Thaleia juoksee vakoojan perässä kiukkuisena :D
Toivottavasti tuo sekava selitys valotti tilannetta edes hieman. Kirjoitin tuon alun varmaan kaks vuotta sitten... okei, puolitoista vuotta sitten.... ;D
Ja sitten uusimpaan tuotokseen. Mulla oli loma tossa ja tuntuu, että aivot on edelleen jossakin aurinkomatkalla eikä oo tulossa takasi vähään aikaan. Mun on pitänyt kirjoittaa jo monta päivää sitte, mutta ainakun pääsen koneelle asti, ajatukset tyhjenee ihan saman tien. Tää on jokseenkin uusi kirjoitusasu tai mikskä tuota kutsuu, kirjoitustyyli? Eniwei, päätä ei ehkä löydy ja häntäkin taitaa olla kadonnut tässä kaikessa tohinassa. Ehkäpä tää on sellane ei niin vakavasti otettava, mutta toivottavasti hieman ajatuksia herättävä?
S
Draama?
Valkoinen talo kalliolla
Kuvittele ranta. Kuvittele sinne lähes valkoinen hieno hiekka ja kuohuvat aallot. Kuvittele kallio vihreällä nurmikolla rannan kaakkoispuolelle. Ja sinne korkealle kalliolle valkoinen kivitalo, aivan meren äärelle.
Kuvittele sinne nuori pariskunta. Kenties ajattelet miehen sinivihreillä silmillä ja tuulen tuivertamilla hiuksilla. Miehen katse on leikkisä, mutta siihen kätkeytyy elämän nähneen viisautta. Etkä voi olla ajattelematta, että tuo mies on syntynyt johtamaan muita. Ehkäpä naisen hiukset ovat vaaleilla, loivilla kiharoilla ja silmät pistävän tarkat? Huulet ovat kaartuneet tietävään hymyyn naisen tarkkaillessa sinua, kuin tietäen jo seuraavan siirtosi ja pian huomaat, ettet halua häntä viholliseksesi.
Vai kuvitteletko miehen pitkäksi ja komeaksi, mutta vakavaksi? Miehen olemus hehkuu tietynlaista auktoriteettia, aivan kuten ensimmäisenkin miehen, mutta tämä mies ei katso sinua hymyillen vaan arvioiden. Kun vilkaiset miehen jäänsinisiä silmiä, tiedät että hän on nähnyt paljon. Entä nainen? Kuvitteletko hänelle ruskeat, kerroksittain leikatut hiukset ja silmät jotka tuntuvat vaihtavan väriä? Hän näyttää ystävälliseltä, ajattelet varmaan. Naisen olemuksessa on eräänlaista puoleensavetävyyttä, joka tekee hänestä kauniin. Vaikka nainen näyttääkin heikommalta, kuin ensimmäinen, huomaat väriä vaihtavissa silmissä tuikkeen, joka kertoo sinulle, että hänellä on muita keinoja saada tahtonsa läpi.
Nyt, kuvittele heidän tarinansa. Mitä he ovat lyhyen elämänsä aikana joutuneet kohtaamaan, mikä on aiheuttanut heidän katseeseensa kätkeytyvän surumielisyyden. Kenet he ovat menettäneet, kenet he ovat laskeneet haudan lepoon. Keitä he ovat etsineet epätoivoisesti koskaan löytämättä? Syyttävätkö he itseään vai toisiaan? Miltä se tuntuu, menettää ja elää loppu elämä epätietoisuudessa?
Niinpä, kuvittelepa se.
~*~
Kommenttia saa toki heittää kehään :)
-
Heitänpä kommentin kehään, kun kerran ehdotit.
Ihan vain näin vaihteeksi otan asiakseni pitää uusimmasta teoksestasi. Yllättävää kyllä, tuo kuvittele-sanan toistuminen ei kuulostanut jankkaukselta, vain hauskan persoonalliselta kerrontatyyliltä. Oikeastaan jo se takasi sulle onnistumisen, koska muuten tekstissä ei ollut paljon mahdollisuuksia mokata. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ficci oli hyvä ja mielenkiintoinen. Ainoa asia, joka jäi häiritsemään oli se pääidea, en ymmärtänyt aivan mitä tarkoitit. Saiko lukija päättää itse asuivatko talossa Percy ja Annabeth vai Jason ja Piper?
Kirjoitusasultaan ficci oli varsin selkeä ja kappalejako oli onnistuttu napauttamaan juuri oikeisiin kohtiin. Kirjoitusvirheitäkään ei sattunut silmääni, joten on syytä olla ylpeä. :D Ainoa asia, josta keksin valittaa, ovat satunnaiset kaksoisvälilyönnit. Teksti oli kovin kuvailevaa, koska kaikkea ei voinut paljastaa. Mähän olen tunnetusti kuvailun ystävä, joten en voi kuin hihkua riemusta, koska toteutit toiveeni niin onnistuneesti.
Yleensä ruotisin päähenkilöt läpi, mutta nyt se on jokseenkin hankalaa. Annabeth ja Percy olivat helposti tunnistettavissa ja kaksikko oli helppo kuvitella merenrantataloon. Vaikka toinen pari oli hämärämpi, kuvittelisin heidän olevan Jason ja Piper ihan vain silmien ja hiustenvärin kuvailun takia. En vain käsitä mitä he tekisivät rannalla, mutta taidan olla ymmärtänyt jotain väärin. Saat ihmeessä selventää hieman, kuten viimekerrallakin. :)
Koko teoksen kiinnostavin asia oli yrittää vastata keksimiisi kysymyksiin.
Kenet he ovat menettäneet, kenet he ovat laskeneet haudan lepoon. Keitä he ovat etsineet epätoivoisesti koskaan löytämättä?
Herätit siis ajatuksia, kun oli pakko alkaa pohtimaan tarkemmin. Muutenkin tuo kohta on kaunis, pidän sen surumielisyydestä kovasti.
Pahoittelut, kun en osannut paremmin ajatuksiani selventää, pidin kovasti! ^^
-
Orenji: Kiitos kaunis kommentistasi, piristit jälleen päivääni :) Lukija sai itse päättää ketkä talossa asui, mutta ihan vain kirjoittamisen huvista vihjailin Percyä, Annabethia, Jasonia ja Piperia. Jason ja Piper ihan vaan huvin vuoksi ja koska kallio on korkealla xD Ohhoh, ei ainuttakaan virhettä, WAU! ;D
AN: En tiedä, moniko teistä käy tsekkailee camp half-blood wikiä, mutta täytyy sanoa että todella järkytyin tänään, kun pitkästä aikaa kävin sivulla tarkistamassa Jasonin tietoja. Kenen älyvapaan idiootin idea on ollut laittaa JASONISTA parempi kuva ku PERCYSTÄ?? ?? ? ?? WTF... Illan järkytys :D miks oi miks yhks turhauttavimmista hahmoista saa hyvän kuvan ja muut, paremmat hahmot jotain töherrystä....
No, eniweis, tää seuraava on Percystä ja Jasonista. Tää on AU. Ajattelinpa tässä, että mitäpä jos Percy ja Jason eivät olisikaan tulleet toimeen keskenään? Ja tadaa! Tämä syntyi.
AU, Drama
S
Varoitus: Ilkeä Percy, pientä kiusaamista.
Koska minä en pidä sinusta
Percy katsoi Jasonia kulmiensa alta. He istuivat kaksistaan Argon kannella, muut olivat jo nukkumassa. Percy tukahdutti huokauksensa. Hän ei olisi halunnut viettää iltaansa tuppisuun, tärkeilevän blondin kanssa.
Percy kuuli meren kohinan laivan jatkaessa matkaa ja alitajuisesti paikansi sijaintinsa.
Jason huokaisi ja liikahti levottomana.
Ai jaaha? Ei herra tärkeilevälle tällainen Second class -seura kelpaa vai? Percy tuhahti hiljaa, muttei siirtänyt katsettaan pois Jupiterin pojasta. Jason vilkaisi häntä nopeasti silmäkulmastaan. Jasonin asento oli jäykkä ja vaivaantunut ja siniset silmät tuntuivat etsivän pakotietä.
Poika raukka.
Percy vaihtoi asentoaan ja liikautti puutuvia jalkojaan saaden Jasonin hätkähtämään. Percy virnisti pienesti.
Jason näpräsi housujensa kangasta, eikä enää edes yrittänyt peittää vaivautuneisuuttaan.
Percy siristi silmiään uhkaavasti ja Jason, vaikka ei edes katsonut Percyyn päin, nielaisi vaikeasti. Käsi hapuili kohti taskua, jossa Percy tiesi kultakolikon odottavan. Percy itse sen sijaan ei tehnyt elettäkään ottaakseen kynäksi naamioitua miekkaansa. Sen sijaan Poseidonin poika kumartui mulkoillen Jasonia kohti. Jupiterin pojan hartiat jännittyivät entisestään.
Piruileva virne levisi huulille, eikä Percy tehnyt tällä kertaa mitään sen estämiseksi. Suoraan sanoen hän nautti saadessaan toisen kiemurtelemaan vaivautuneena.
Percy ei ollut missään vaiheessa pitänyt Jasonista. Jason oli liian vakava ja liian tärkeilevä. Liian huomionhaluinen, tylsä, ilman minkäänlaista huumorintajua, täynnä itseään, mahtaileva, voimakas, nokkela, pitkä, hyvännäköinen. Liian kaikkea!
Ja ennen kaikkea, tuo hävytön roomalainen oikeasti kuvitteli, että hänellä oli edes jonkinlaisia mahdollisuuksia tappaa hänet.
Percy läheni hiljaa kireää roomalaista, pojan istuessa nyt selin häneen päin.
Paha virhe, Percy virnisti ilkeästi.
”Pöö.” Poseidonin poika kuiskasi Jasonin korvaan. Jason jännittyi kauttaaltaan ja Percy huomasi tyytyväisenä pojan hengityksen takertuvan tämän kurkkuun. Mutta Percy huomasi Jasonin käden sujahtavan housun taskuun.
Taitaa olla aika perääntyä… Hetkeksi.
Voimatta kuitenkaan vastustaa kiusausta, Percy läimäytti kämmenensä Jasonin olkapäälle lähes tuttavallisesti. ”Minä taidan lähteä punkkaan. Sinä selviät varmaan yksinkin, vai kuinka?” Percy sanoi venytellen sanojaan ja kääntyi odottamatta vastausta.
Jep, hän ei voinut sietää Jason Gracea.
~*~
Möh, en nyt tiedä tämän laadusta, mutta taisin ihastua ajatukseen pahisPercystä :D
-
Ah, pahis-Percya iltapalaksi, tästä ei paljon paremmaksi voi asiat muuttua, sillä pahis-Percya kaipasinkin. Mainitsin Camp Half-Blood Wikin ja minä kävin tietenkin katsomassa näiden kahden herran kuvia ja järkytyin. Ensinnäkin miksi Percy näyttää noin nuorelta ja muistuttaa erehdyttävästi hiirtä ja miksi Jason on olevinaan niin mahtava siinä kuvassa? Pääsin heti olekaan tunnelmaan tuon sivuston takia, kiitän siitä.
Olen varmaan todennut tämän ennenkin, mutta olen kanssasi täsmälleen samaa mieltä Jasonin epäinhimillisestä täydellisyydestä. Siksi olin sataprosenttisesti Percyn puolella, vaikka hän ärsytti ja kiusasi Jasonia. Pidin tavasta, jolla olit jättänyt muut hahmot pois tekstistä ja keskittynyt vain näiden kahden pojan suhteeseen, joka ei miellyttänyt kumpaakaan.
Koska löysin virheitä, aion ilmiantaa ne nyt!
Ei herra tärkeilevälle tällainen second class-seura kelpaa vai?
Second class -seura.
Liian huomion haluinen, tylsä, ilman minkäänlaista huumorintajua, täynnä itseään, mahtaileva, voimakas, nokkela, pitkä, hyvän näköinen.
Huomionhaluinen ja hyvännäköinen yhteen.
Ja ennen kaikkea, tuo hävytön roomalainen oikeasti kuvitteli, että hänellä olleen edes jonkinlaisia mahdollisuuksia tappaa hänet.
Että hänellä olleen edes jonkinlaisia mahdollisuuksia, särähtää korvaan.
"Minä taidan lähteä punkkaan. Sinä selviät varmaan yksinkin, vai kuinka? ”Percy sanoi venytellen sanojaan ja kääntyi odottamatta vastausta.
Repliikin viimeisten lainausmerkkien kohdalla häikkää. Nyt kun olen saanut virheet ilmiannettua, voin keskittyä kehumaan sinua.
Tapa, jolla Jason reagoi Percyn liikeisiin, oli hauskaa seurattavaa. Välillä kävi mielessä kuinka paljon ihminen edes kykenee jännittymään, kun mainitsit siitä muutaman kerran peräkkäin. Lopun kruunasi tietenkin legendaarinen pöö, joka jaksaa naurattaa aina, ei voi kuin kehua!
Kiitos viihdyttävästä ficistä!
-
Orenji: Kiitos kommentista! Ja olen samaa mieltä! Percy todella näyttää hiireltä siinä ja odotappa vain, kun näet Nicon kuvan sieltä... Herranpieksut sentää, ne kuvat on jotain aivan kauheeta....
AN: Tää seuraava syntyi erään youtube video kohtauksen innoittama. Tosin mulle tuli tätä kirjoittaessa sellane olo, että tälläsiä on tässä topicissa jo aika paljon mutta... :D ENIWEI! Nauttikaa ja kommentoikaa, kiitos!
ps. nimen keksimisen kanssa taas vaikeuksia, pahoittelen.... -.-
AU, drama,
Annabeth, Percy
Kuoleman maininta
Se sankari
Sota oli heidän osaltaan ohi. Se oli ollut rankka ja vienyt monien hengen, mutta enää ei tullut uusia ennustuksia. Ei heille. Totta kai, lähes heti sodan jälkeen oraakkeli varoitti uudesta suuresta ennustuksesta. Se ei kuitenkaan koskenut enää heitä. He olivat jo veteraaneja ja Annabeth halusi ajatella, että he olivat tehneet jo enemmän kuin tarpeeksi jumalien ja tämän maailman hyväksi. Aivan tarpeeksi moni henki oli uhrattu.
Vielä kymmenen vuotta kaiken sen jälkeenkin Annabeth huomasi ajattelevansa Percyä usein. Usein iltaisin, kun ihmiset rauhoittuivat päivän hälinästä ja hiljaisuus laskeutui, Annabeth mietti Poseidonin poikaa. Ajatteli, ”entä jos?”. Etenkin, kun hän kävi Leon pajalla. Kuunnellessaan mahdotonta puhe tulvaa ja selityksiä päivien tapahtumista, Annabethin katse hakeutui usein valokuvaan kauniista naisesta, joka hymyili onnellisena. Jos Kalypso oli Percyn ikuinen ”mitä jos”, niin, ironista kyllä, Percy oli hänen.
Entä jos hän olisi valinnut toisin?
Jos hän ei olisi päästänyt Percy menemään yksin?
Jos hän olisi ollut edes hieman tarkkaavaisempi?
Annabeth ei voinut vieläkään uskoa, miten vahva Percyn oli täytynyt olla. Miten paljon he olivat sysänneet yhden nuoren hartioille ja odottaneet tämän pelastavan päivän ja muuttavan kaiken taas ennalleen. Annabeth ei koskaan sitä myöntäisi muille, mutta hän syytti itseään Percyn kuolemasta. Kyllä muut tiesivät kuitenkin.
Hän oli ollut siinä lähellä. Percyn lähellä. Hänen olisi pitänyt huomata kaikki se ahdistus ja huoli, jota Percy kantoi ystävistään ja kaikista muista. Mutta ei koskaan itsestään. Hänen olisi pitänyt huomata, kuinka Percy oli jo hyväksynyt oman kuolemansa, ennen kuin se edes koitti.
Mutta hän ei huomannut. Hän oli liian kiireinen huolehtiessaan äitinsä patsaasta, tai laivasta tai muista. Mutta ei koskaan Percystä.
Koska Percy oli se sankari. Sankari, joka pelastaa kaikki, eikä vaadi mitään takaisin.
Niin, no. Eihän Percy koskaan mitään vaatinutkaan. Ainakaan ääneen. Mutta jälleen kerran, jos Annabeth olisi ollut edes hiukan tarkkaavaisempi, ehkä hän olisi nähnyt avun pyynnöt Percyn silmistä tai eleistä tai edes äänestä, kun tämä vakuutti olevansa kunnossa.
Joten kun Percy saattoi haavoittuneen Annabethin turvaan kaiken sen jälkeen, kun he vihdoin olivat voittaneet, Annabeth huokaisi helpottuneena. Haavat kirvelivät, mutta ne eivät olleet läheskään niin pahoja, etteikö niistä olisi selvinnyt. Percy auttoi Annabethin istumaan varovaisesti ja Annabeth nosti kiitollisen katseensa poikaystäväänsä. Percy hymyili takaisin, ennen kuin sulki silmänsä ja romahti hänen viereensä.
Vasta silloin Annabeth huomasi kauhuissaan syvät haavat Percyn kyljessä ja rinnalla. Percy hengitti pinnallisesti ja lyhyesti. Paniikissa Annabeth huusi heidän ystäviään apuun, yrittäen samalla kädet täristen tyrehdyttää veren vuotoa. Percy sihahti kivusta ja tarttui Annabethin käteen.
Annabethin järkyttyneet harmaat silmät kohtasivat siniset, aivan liian rauhalliset silmät. Ananbeth huomasi Percyn huulien liikkuvan, muttei kuullut tämän sanoja. Hän ei kuullut enää edes taistelukentän hälinää saatikka ystäviään, jotka olivat tulleet heidän vierelleen.
Elämä hiipui hitaasti pois Percyn silmistä, eivätkä he voineet tehdä mitään. He joutuivat katsomaan vierestä, kun jälleen kerran yksi heidän rakkaistaan lähti.
Annabeth kuitenkin tiesi, että Percy oli helpottunut saadessaan vihdoin päätöksen kaikelle. He olivat voittaneet ja vaikka Percy tiesi muiden surevan häntä, itkevän hänen lähtöään, he pärjäisivät ilman häntä tästä eteenpäin. Muut jatkaisivat elämäänsä, toiset nopeammin ja toiset hitaammin, mutta aikanaan, he kaikki pystyisivät jättämään sodan taakseen.
Siksi Annabeth tiesi Percyn jatkavan rauhallisin mielin Autuaiden Saarille.
~*~
AN2: Mä en muista miten se paikka suomennettiin, jonne pääsi elettyään kolmesti hyvän elämän, siis se Elysiumin (tai miten sekin taas suomennettiin/kirjoitettiin) jälkeinen. Mulla ei nyt oo noita vanhempia kirjoja tässä, ni jos joku muistaa nii saapi ilmoitella nii korjaan sen :)
-
Vaikka tällaisia olisi sitten ollutkin tässä topicissa jo, niin tämä oli kaikkein onnistunein! En osaa perustella kovinkaan järjellisesti, mutta tämä versio oli mielenkiintoisin ja puhuttelevin. Miinuksena vain otsikko, joka ei erityisen omaperäinen ollut. Myös tuo kursiivi oli jotenkin outo, ilmankin olisi sopinut ja ehkä vielä paremminkin. En kehtaa valittaa siitäkään sen enempiä, kun olen itse aivan onneton nimeäjä. ;D
Mutta tota siis kylläh, en ikinä kyllästy sota-angstiin Percystä, koska se nyt vain on täydellinen aihe kirjoittaa ja tulkita. Tässä tapauksessa Percy oli valitettavasti kuollut (miten onnistunkin ohittamaan sen noin tunteettomasti?!), mutta Annabethin ajatukset antoivat tarpeeksi miettimisen aihetta. Huomaan nyökytteleväni lukiessani, koska ajatukset yhtenevät joissain kohdin aika kivasti ja yllättävästikin.
Jollain tavalla teksti oli vaikuttava, esimerkkinä vaikkapa tämä kohta:
Ajatteli, ”entä jos?”.
Jossittelu on kiehtovaa tällaisessa tapauksessa, miten erilailla kaikki toimisikaan, jos päätökset olisivat olleet toisia. Tuo lainaus on muutenkin toimiva, yhdistin sen välittömästi sitä jatkavaan virkkeeseen hieman kauempana.
Jos Kalypso oli Percyn ikuinen ”mitä jos”, niin, ironista kyllä, Percy oli hänen.
Mahtava oivallus, jollain tapaa sanamuoto korostaa virkettä. Vastaavanlaisia kohtia löytyi enemmänkin, mutten ala niitä lainailla sen enempää.
Lainailenpa sittenkin.
Koska Percy oli se sankari. Sankari, joka pelastaa kaikki, eikä vaadi mitään takaisin.
Näin täydellisesti kukaan ei ole tainnut lukeakaan ajatuksiani Percystä, vaikka kuvitelmissani hän on elossa.
En osaa sanoa oikein mitään, koska en jaksa metsästää edes kirjoitusvirheitä. Mua ei kertakaikkiaan kiinnosta, kun teksti on muuten niin upea kokonaisuus. Pointti katosi matkan varrella, joten kirjoitahan yhtä vakuuttavia teoksia jatkossakin, koska pidin ja tykkäsin kovasti. ^^
Kiitos lukukokemuksesta! :)
-
Orenji: Kiitos kaunis kommentistasi :D Ihanaa, kun tykkäsit!
AN: Tää on nyt vähän tälläne... venähtäny. Piti tulla raapale mutta... ;D
Ps. Mulla on kauhee matkakuume!
S
Percy, OC
Waroitus: 'tyttö'-sanan ylikäyttö. Pommitan aivonne rikki sillä sanalla xD (koska omanikaan eivät selvinneet läpi lukemisen jälkeen :P )
Matkustaja
”Hei.” Tyttö sanoi.
”Hei.” Percy vastasi hämillään.
”Oletko koskaan nähnyt Italian?”
”Mitä?” Percy kysyi entistä hämmästyneempänä. ”Olen käynyt Italiassa, pikaisesti.”
”Niinkö, sepä harmillista. Et siis ole nähnyt mitään.”
”Kyllä minä ehdin katsella ympärilleni.”
”Löysitkö mitä etsit?” Tyttö kysyi kiinnostuneena.
Epäröiden Percy nyökkäsi ja tyttö huokaisi uudelleen.
”Turistit.”
Sitten tyttö lähti kävelemään kohti rantaa, mutta kääntyi vielä takaisin.
”No, tuletko sinä?”
Olkapäitään kohauttaen Percy päätti seurata tyttöä. Hän oli joka tapauksessa menossa rannalle.
”Joten, muistatko mitään erityistä Italiasta?” Tyttö kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
Percy tarkasteli tytön sydämen muotoisia kasvoja mietteliäänä. Lasketaanko hengenvaaralliset tilanteet ja jätti hämähäkit?
”Tiedäthän, voisit yhtä hyvin lähteä jo huomenna, eikä vasta vuosien päästä.” Tyttö pohdiskellen.
”Lähteä minne?” Percy kysyi kummastellen toisen käytöstä.
”No, tiedäthän, maailmalle.” Tyttö vastasi ja väläytti hymyn. Sitten tyttö nopeutti tahtiaan ja hyppeli kevyesti kohti vedenrajaa.
Percy huokaisi, mutta seurasi kuitenkin. Vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan miksi.
”Minne minä muka lähtisin?” Percy tuumi ääneen ja kyykistyi roiskuttamaan sormillaan vettä.
Hetkeen tyttö ei sanonut mitään, juoksenteli vain aaltojen perässä hölmö hymy huulillaan.
Percy pani merkille tytön vihreät silmät, jotka tuntuivat katselevan uteliaasti kaikkea mitä eteen sattui, jopa kaikkia niitä pieniä ja arkisia asioitakin. Hymy oli kujeileva ja innostunut.
”Vaikka sinne Italiaan ensin.” Tämä lopulta vastasi ja kääntyi katsomaan Percyä.
”Ja mitä minä siellä tekisin?” Percy masentui. Hän ei koskaan voisi lähteä Italiaan, hirviöiden kehtoon. Se olisi silkka itsemurha.
Tyttö kohotti kulmaansa hieman epäuskoisena, ennen kuin naurahti. ”Sinä taidatkin olla vaikeampi tapaus.”
Tyttö kyykistyi polvilleen Percyn viereen (vaikka tämän vihreät housut menivätkin ihan märiksi sen vuoksi) ja katsoi poikaa kiinteästi silmiin.
”Sinä elät. Matkustat. Näet maailmaa.”
Percy tuijotti lähes hypnotisoituneena takaisin vihreisiin silmiin.
”Sinä opit näkemään maailman sellaisena kuin se on. Tutustut uusiin ihmisiin ja paikkoihin. Joihinkin sinä rakastut ja joitakin et enää ikinä halua nähdä uudelleen. Sinä saat arvokkaita muistoja ja kokemuksia.”
Percy siirsi kaihoisan katseensa merelle. Hän halusi lähteä, kohtalottaret yksin tiesivät, kuinka paljon hän halusi lähteä. Matkustaa tuntemattomaan ja olla kerrankin kuten tavallinen kuolevainen ilman huolta tulla syödyksi. Mutta juuri siksi hän ei voinut lähteä. Hän oli puoliverinen. Poseidonin poika. Toisin kuin Nico, joka pystyi matkustamaan varjojen kautta, hänellä ei ollut samanlaista mahdollisuutta. Hän oli jumissa.
”No, mistä kiikastaa?” Tyttö kysyi pehmeästi ja tönäisi Percyn käsivartta varovasti.
”Minä en voi lentää. Perheeni ja ystäväni ovat täällä. Koulu ja kaikki.” Percy sanoi poissaolevasti.
Tyttö katseli Percyä tutkivasti, ennen kuin huokaisi kärsimättömästi.
”Tekosyitä. Mitä sinä pelkäät?” Tyttö kysyi hieman surullisesti.
Kysymys sai Percyn hätkähtämään. Mitä minä pelkään? Percy pohti. Kuolemaa. Jos totta puhutaan, Percy ei odottanut selviävänsä toisesta ennustuksesta. Kuitenkin hän selvisi ja nyt hän huomasi pelkäävänsä pieniäkin asioita. Hän oli selvinnyt kahdesta sodasta, hän ei halunnut kuolla pikkujutun takia.
”Mitä jos siellä ei ole mitään minulle? Jos en pystykään nauttimaan mistään?” Percy hangoitteli vastaan.
”Mistä mistään?” Tyttö laukoi takaisin kärsimättömänä (vaikka kyllä hän tiesi).
”Matkailusta, uusista kaupungeista, ihmisistä!” Percy huudahti takaisin heilauttaen kättään turhautuneena. ”Mitä jos haluankin takaisin kotiin?”
”Sitten sinä tulet takaisin.” Tyttö vastasi lempeästi. ”Mikään muu ei sinua estä lähtemästä maailmalle tai tulemasta kotiin, kuin sinä itse ja sinun omat pelkosi.”
Percy vetäisi henkeä terävästi. Sinivihreät silmät harhailivat rannalla levottomana.
Tyttö nousi seisomaan ja puisteli hiekanjyviä märistä housuistaan, nosti reppunsa selkään ja kääntyi lähteäkseen.
”No, Percy, tuletko sinä?” Tämä kysyi vielä hymyillen.
~*~
AN2: Mä olen jo luovuttanut noitte otsikoiden suhteen xD
-
Uusi julkaisu lennättää mut tänne nopeammin, kuin kärpäset hunajapurkkiin ja sen takia vertauskuvani eivät toimi halutulla tavalla. ;D Hienoa, kun et vallan ole jättänyt topiciasi heitteille tekstien suhteen, ehdin jo väsyä odottelemaan kaikessa kärsimättömyydessäni. Tämä viimeisin teos jätti hieman pöllämystyneen olon, jota lähden selvittelemään tässä kommentissa tarkemmin.
Ensinnäkin, mistä tuo salaperäinen tyttö oikein tuli? Mistä tarina lähti liikkeelle? Tiesikö tyttö jotain Percystä? Näiden suurimpien pintaan nousseiden kysymysten takana on yksi pienempi, nimittäin vuoropuhelut. Ficci oli suurimmaksi osaksi dialogia, joten nuo virheet pomppivat silmille tavallista herkemmin. Olet ehkä turtunut kirjoitusvirhejahtiini, mutta sano, jos et jaksa tällaista.
”Hei.” Tyttö sanoi.
Yleisesti ottaen, eikö tuon pitäisi mennä näin? "Hei", tyttö sanoi.
Tuolla tavalla muotoiltuja repliikkejä oli monia, mutta jos haluat kirjoittaa sen noin, niin mun tehtäväni on sopeutua. Muita kirjoitusvirheitä en huomannut ollenkaan, eli jotain positiivistakin kirjoitusasusta, siis. :D
Ideana pidin tekstistä, matkakuumeesi välittyi kohtuullisen vahvasti läpi sanoista, muttei se ollut paha asia. Ehkä tapahtuma jäi vähän irralliseksi, kun et ollut selitellyt sitä sen enempää, mutta sama se. Toivottavasti Percy sai tytöltä rohkeutta lähteä ja jättää arki taakseen edes hetkeksi. Tytöltä löytyi yllättävän hyviä näkökulmia ja jonkinlaista psykologimaisuutta, kun selvitti Percyn ajatukset niin näppärästi. Tästä kaksikosta saisi ehkä lisääkin kirjoitettavaa? :)
Kiitos!
-
Kiitos kommentistasi jälleen Orenji! Tarina tosiaan on vähän irrallinen ja niin sen kuuluikin olla. Tää oli vain pieni hetki Percyn elämästä, ei sen kummempaa. Tyttö ei sinänsä tiennyt Percystä mitään muuta kuin sen nimen... Vielä ainakaan.
Ja eeeeii, olin niiiiin varma, että tällä kertaa kirjoitin oikein, mutta ei sitten :D En nyt lähe sitä muuttamaan, mutta yritän muistaa seuraavan kerran, kun kirjoitan dialogia.
Ja olen niin iloinen, kun ehdotit lisää kirjoituksia kaksikosta! Ajatuksena olikin, (jos koskaan enää saan aikaseks) kirjoittaa heistä muutana uusi tarina.
Pahoittelen tosiaan pientä hiljaiseloa täällä sekä Perhesiteet (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=36852.0)-topicissa. Näyttää siltä, että kärsin jälleen kerran siitä kuuluisasta writersblockista ::) Mistä johtuen ajattelinkin kysyä, mikäli lukijoilla olisi jotain toiveita/ideoita, joista haluaisivat lukea?
Ehdotuksia saa siis jälleen kerran kertoa, ehkäpä saisin niistä inspiraatiota ja puhtia kirjoittaa tänne vähän useammin kuin kerran kuussa ;D
-
Fluffya tai draamaa tai jotain Percabethistä? :3 Pliis? :3 Ja Nicosta tai Nico/Percystä (vaikka yksipuolinen Nicon puolelta) ja Hazelin elämästä 40-luvulla? :)
-
Oon lukenu nämä kaikki mutta nyt uskalsin sitten jotain sanoakin. Kivoja ficcejä nämä on. Percy Jackson on miun suosikki kirjasarja, joten kiva kun siitä on näin hyviä ficcejä. Mie lukisin mielelläni percy/artemista, joka on kyllä aika outo paritus
-
Odairette: Kiitän kommentistasi ja olen ottanut kaikki ehdotuksesi harkintaan. Ehkäpä jo ensi viikon puolella saan julkaistua Percabethia taikka Nicosta/Hazelista. Hazel onkin mielenkiintoinen idea, miksen ole aiemmin tajunnut? :D
aku ankka: Kiitos sinullekin kommentistasi ja hienoa, että kommentoi viimein :) Kiitän. Itekki tykkään Percy/Artemiksesta, joten toteutan ehdotuksesi mielelläni, vaikka siihen voi mennä viikko tai pari, sillä tämä paristus vaatii enemmän suunnittelua :'D
AN: Tää on tälläne pieni, ilman mitään suurempaa ajatusta. Vielä haeskelen tuntumaa Drewn hahmoon, joten pardon me :'D
S
Drew
Pienen pieni angst
Pahoja muistoja
Drew ei ollut niitä ihmisiä, jotka ottivat muistoja talteen. Käytyään treffeillä huvipuistossa Drew ei koskaan ottanut valokuvia itsestään tai illan ehdokkaasta. Toisinaan, tuntiessaan itsensä erityisen avokätiseksi hän saattoi ottaa pojasta kuvan ja kenties (hyvin harvoin) jopa lahjoittaa jonkin typerän palkintokojuista voittamansa pehmolelun toiselle. Mutta yleensä Drew ei harrastanut moista. Huvipuiston sisäänpääsylippukin lensi aina roskakoriin. Drew ei säästänyt matkalippuja, tuliaisia taikka lahjoja.
Tosin, kerran hän melkein säästi lipun muotinäytökseen. Melkein.
Lähtiessään leiriltä Drew tunki leirikorun syvälle matkalaukun uumeniin ja teki parhaansa unohtaakseen sen olemassaolon. Vielä yksi kesä ja hänen ei enää koskaan tarvitsi nähdä tuota kauheaa korua.
Drew vihasi leiriä, vihasi muita leiriläisiä, etenkin omia sisaruksiaan ja inhosi kiihkeästi jokaista siellä vietettyä päivää. Kaikkein eniten Drew inhosi sitä, kuinka hän ei voisi koskaan unohtaa leiriä. Vaikka hän heittäisi korun roskiin, polttaisi kaikki leirillä käyttäneensä asusteet ja vaatteet, hän ei ikinä pystyisi unohtamaan niitä monia tunteita, joita leirillä olo hänessä herätti.
Se sai Drewn voimaan pahoin. Se oli kuitenkin hänen kirouksensa. Hän muistaisi aina leiriläisten iloiset kasvot, etenkin silloin, kun Drewllä itsellään oli erityisen paha olla. Mikä oli usein.
~*~
Kommenttia vaan kehiin :)
-
Hahmoja, joista en pidä tässä fandomissa on niin paljon, että se on jo naurettavaa. ;D Drew ei ole hänkään suosikkini, vaan lähes yhtä ärsyttävä, kuin Jasonkin. Tämä oli siis lähinnä jonkinlainen vihanhallintakurssi, jos niin voi sanoa. Lukeminen ei kyllä ollut millään tavalla haastavaa, vaikken pidäkään Drew'stä (kirjoissa tuon nimen taivutusmuodoissa käytettiin välillä heittomerkkiä, mutta en osaa osaa tehdä sitä oikein, joten älä häiriinny.)
Sä väitit haeskelevasi tuntumaa Drewiin, mutta eihän tässä tarvinnut haeskella mitään, koska tämä oli hyvä näin. Toisaalta sun näkökulmasi vastasi mun ajatuksiani, mutta toisaalta taas ei. Osaan kuvitella hänen nimittäin ottavan etenkin valokuvia, koska milloinkaan ei ole huono hetki poseerata kameralle. :D Mun mielikuvani on pinnallisempi, joka johtui varmaankin tästä kohdasta.
Tosin, kerran hän melkein säästi lipun muotinäytökseen. Melkein.
Niinpä tietenkin.
Kaiken kaikkiaan Drewin tietynlainen katkeruus välittyi tekstistä hyvin ja se on varmaankin se pääasia. Inho leiriä kohtaan oli yllättävän vahvaa.
Drew vihasi leiriä, vihasi muita leiriläisiä, etenkin omia sisaruksiaan ja inhosi kiihkeästi jokaista siellä vietettyä päivää.
Pakkohan leirillä oli edes jotain hyvää olla, mutta teksti toimi onkin kärjistettynä hyvin.
Kommentti taisi taas venyä, mutta kiitos taas vaihteeksi uudesta tekstistä! :)
-
Orenji: Kiitän ja kumarran kommentistasi! Hah, onko mitään hahmoa Percyn lisäksi, josta pidät? ; ) Mutta mutta! Hienoa, että onnistuin mielestäsi ja sehän se pääasia onkin! Mulla itelläni on aina ollut sellane mielikuva, että Drew inhoaa todella, todella paljon leiriä.
AN: Pahoittelen jälleen kerran tätä hiljaiseloa. Suuri suunnitelmani oli, että olisin pääsiäislomalla tehtaillut teille lukemista oikein roppakaupalla mutta! Tietenkin tulin kipeäksi -.- Jonkun aikaa olin niin taju kankaalla, ettei kirjoittamisesta tullut mitään. Kun nyt olen lähes melkein terve, olen saanut pöpöhuuruissani teille yhden palleroisen kirjoitettua. Ja niinhän se menee, että jos minä olen sairas, niin totta hitossa myös Percykin on! Muahhahhahhaa, tuntekoon hänkin kuumeilun tuskan ;D
Eli, seuraavassa siis Percyn surkeasti edestyvää taistelua kuumetta vastaan ; )
Percabeth
S
Fluff?
Sick days
Percy makasi selällään pehmeällä sohvalla. Sameat silmät tuijottivat väsyneinä vaaleaa kattoa ja aivot löivät tyhjää. Ajatukset tuntuivat puurolta, eikä Percy oikeastaan kyennyt muistamaan mitä oli äsken miettinyt. Hengitys rahisi inhottavasti ja raollaan olevan suun huulet olivat kuivuneet.
Percy oli sairastunut.
Voipuneesti hän käänsi päätään ja etsi katseellaan puhtaita nenäliinoja sohvapöydältä. Percy huokaisi raskaasti ja käänsi päänsä takaisin suoraan. Ihan liian kaukana.
Voisikohan Annabeth ojentaa ne hänelle? Percy rypisti kulmiaan mietteliäästi. Hän muisti etäisesti tytön olleen tässä vielä hetki sitten. Nyt Annebethia ei kuitenkaan näkynyt missään.
Yskän puuska keskeytti Percyn ankaran mietiskelyn. Poseidonin poika niiskutti surkeasti, kutittava kurkku ja tukkoinen nenä tuntuivat suorastaan inhottavalta! Lopulta olo tuntui niin sietämättömältä, että Percyn oli pakko ojentaa kätensä ja haparoida nenäliinat käsiinsä.
Viimeisillä voimillaan Percy kohottautui istumaan ja niisti.
Mutta ei, tuo kelju räkä oli ja pysyi kiusaamassa poikarukkaa.
Voimattomana Percy lysähti takaisin selälleen heittäen paperit takaisin pöydälle ja peittäen silmänsä toisella käsivarrellaan.
”Percy?” Kuului vaimea ääni eteisestä.
”Percy? Oletko hereillä?” Annabeth huhuili astuessaan pieni muovipussi kädessään olohuoneeseen.
Percy kurkisti käsivartensa alta tuntiessaan viileän käden painuvan otsaansa vasten.
”Missä sinä olit?” Percy rahisi ja yritti tuijottaa syyttävästi punoittavilla silmillään. Annabeth hymähti huvittuneena ja yritti estää hymynpoikasta pääsemästä huulilleen. Percy kuitenkin huomasi ja tuhahti (korahti) säälittävästi.
”Sinä naurat minulle.” Percy sanoi surullisena ja katsoi tyttöystäväänsä silmät viiruina.
”Enkä naura.” Annabeth kielsi hymyillen ja pudisti päätään, mutta katsoi sitten huolestuneena, kun Percy joutui uuden yskän puuskan kouriin.
”Missä olit?” Percy kysyi uudelleen yskän laannuttua.
Annabeth nosti kulmiaan hämmästyneenä ja nosti pientä pussia. ”Apteekissa, kuten sanoin puoli tuntia sitten. Kävin hakemassa sinulle lääkettä, etkö muista?” Percy pudisti väsyneesti päätään ja huokaisi onnellisena Annabethin silittäessä hänen hiuksiaan hellästi. Hetken Annabeth istui poikaystävänsä vierellä silittäen tämän hiuksia, pannen samalla huolestuneena merkille, kuinka kalpeaksi Percy oli jo tullut. Paitsi tietenkin poskilta ja nenästään.
”Aika ottaa lääke, Percy,” Annabeth sanoi reippaasti ja nousi ylös. Percy heitti häneen surkean katseen, joka selvästi sanoi ”onko pakko?”
”On,” Annabeth naurahti ja kävi hakemassa keittiöstä puhtaan lasin ja uuden kannun vettä. Asetettuaan ne pöydälle, Annabeth otti lääke purkit pussista ja rupesi laskemaan oikeita määriä. Percy kohottautui jälleen istumaan ja nyrpisteli nenäänsä pillereiden määrälle. Annabeth huomasi tämän ja hymyili huvittuneena ojentaessaan lääkkeet. ”Juot vaan vettä päälle,” Annabeth yritti lohduttaa. ”Pian olosi helpottaa,” hän lisäsi pehmeästi.
Percy nieli vaikeasti lääkkeet ja pärski vettä sen mennessä henkitorveen. Annabeth pyöritteli silmiään ja huokaisi, ”Ei sinun olisi tarvinnut kaikkea kerralla ottaa.” Percy, joka oli jo puoliksi tajuttomana, tapitti Annabethia hämmästyneenä suurilla silmillään, eikä selvästikään enää muistanut.
Annabeth pyöritteli jälleen silmiään, miettien miksi edes yritti. Sitten hän auttoi Percyn takaisin selälleen ja haki huovan (vaikka tiesi, että pian Percy potkisi sen pois). Juuri kun hän oli kääntymässä mennäkseen keittiöön lukemaan tentteihinsä, Percy tarttui hänen käteensä.
”Jää, ole kiltti,” Percy sanoi tihrustaessaan puoliksi ummessa olevilla silmillään tyttöä. Annabethilla oli jälleen vaikeuksia pidätellä liian leveää hymyään näyn edessä ja kääntyikin nopeasti pois.
”Enkä, sinä tartutat minut,” Annabeth vastasi vilkaistessaan jälleen taakseen.
”En tartuta, ole kiltti?” Percy sanoi ja yritti katsoa koiran pentu ilmeellä. Harmi vain, se ei tehonnut Annabehtiin. Ei niin ollenkaan.
Eip, ei tehoa.
Ei sitten yhtään, hän oli tuon katseen yläpuolella.
Ei… Tehoa…
Lopulta Annabeth huokaisi ja nyökäytti päätään. ”Hyvä on.” Percy hymyili voitonriemuisesti ja yritti nykiä Annabethia lähemmäs. ”Älähän hoppuile,” Annabeth sanoi ja nykäisi kätensä Percyn otteesta. ”Käyn hakemassa kirjani tänne.” Annabeth lisäsi katsottuaan poikaystävänsä murtunutta ilmettä saaden pojan hymyilemään leveästi.
Haettuaan kirjansa Annabeth asettui kirjoineen lattialle, aivan sohvan viereen, aseteltuaan ensin tyynyn takamuksensa alle. Percy nyki vaaleita hiuksia ja tuhahteli tyytymättömänä. ”Älä luulekaan merileväaivo, siinä ei ole tilaa meille kahdelle,” Annabeth hymähti ja avasi kirjan. Hetken päästä hän kuuli Percyn liikkuvan ähkivän vaivalloisesti takanaan ja pian hän tunsikin Percyn painavan otsansa hänen olkapäätään vasten. Annabeth hymyili ja nosti toisen kätensä taas silittämään Percyn hiuksia. Hetken päästä hän kuulikin rauhallista tuhinaa Percyn nukahtaessa.
”Hölmö,” Annabeth ajatteli lempeästi ja pudisti päätään.
~*~
Sitten vaan kommentoimaan :p
-
Hienoa, uusi julkaisu! Sitä ennen puutun kylläkin vastakommenttiisi, eli onko mitään hahmoa, jota en inhoaisi. :D Nimittäin onhan niitä, kuten vaikkapa Annabeth, Leo, Nico ja koutsi Hedge! Etenkin viimeksi mainitusta saisit mun puolestani kirjoittaa, vaikka se hankalaa saattaakin olla. Nyt kun olen taas saavuttanut mielenrauhan ja korjannut vääriä käsityksiä, niin saattaisin vihdoinkin päästä varsinaiseen aiheeseen.
Uusin tekeleesi laittoi väkisinkin hymyilemään, vaikka se tapahtuikin Percyn kustannuksella. Tuo olotila on niin tuttu varsin monelle, ettei siihen yksinkertaisesti kykene oleman samaistumatta.
Hengitys rahisi inhottavasti ja raollaan olevan suun huulet olivat kuivuneet.
Percy oli sairastunut.
Irvistelin lukiessa myötätuntoisesti. ;D
Kuvailusi oli kovin todentuntuista, mutta sitä sopikin odottaa, jos kerran sairaana kirjoittelit. Alkoi omakin olo tuntua hieman kuumeiselta ja nuhaiselta, joka oli varsin eriskummallista. Ehkä Percyyn samaistuminen oli vain yksinkertaisesti liian helppoa.
Yskän puuska keskeytti Percyn ankaran mietiskelyn. Poseidonin poika niiskutti surkeasti, kutittava kurkku ja tukkoinen nenä tuntuivat suorastaan inhottavalta!
Tuo tunne on niin kamala, hyi. Yskänpuuska on muuten yhdyssana, tällainen pikainen korjaus vain.
Onneksi paikalla oli kuitenkin pelastava enkeli, joka ilmestyi tällä kertaa Annabethin huolehtivaisessa ja järkevässä muodossa. Percy oli aivan kuin pikkulapsi, kun ei halunnut ottaa lääkettään, joten oman hyvinvointinsa kannalta oli hyvä omistaa tyttöystävä. :D
Hetken päästä hän kuulikin rauhallista tuhinaa Percyn nukahtaessa.
”Hölmö,” Annabeth ajatteli lempeästi ja pudisti päätään.
Aww, mikä lopetus, jätti oikein hyvä mielen! ^^
-
Voi kamala kun oon myöhäinen kommentoija!
Ekaksi, ihana tuo Sick days! Kuten Orenji jo sanoikin, Percyn oloon oli niin helppo samaistua, teki mieli käydä halaamassa poikaa ja viemässä kuumaa mehua, todella taitavasti kuvailtu. :) Ja lopetus oli <3.
Ja sitten, kannatan ehdottomasti että kokeilisit kirjoittaa jotain koutsi Hedgestä! Hänestä olisi mielenkiintoista lukea sun kirjoittamana. :)
Todella rakentavaa, tiedän :D
-
Orenji: Kiitän kommentistasi :) Hauskaa, että pidit! Haha, voisin kirjoittaa taas uuden Percy-on-kipeänä-ja-kaikki-on-hirveää-shotin, onnistuin nimittäin sairastumaan taas.
Odairette: Kiitän ja kumarran sinullekkin syvään :) Hyvä kun tykkäsit! Mun pitää näköjään lukea se kadonnut sankari uudelleen, jotta muistan millainen Hedge tarkalleen ottaen oli! Mutta pientä ideaa mulla on hänen varalleen, varokaa vain ;)
AN: Meh, en sitten saanutkaan aiemmin mitään kirjoitettua... Ehkä sitten kesällä...? ;D
Tää nyt on tämmönen pieni raapale, mutta tästä on hyvä jatkaa!
Yksipuolinen Nico/Percy
S
Draama, pienen pieni angsti
~*~
Katkeransuloista
Nico katsoi varjoista, kun Percy käveli etäämmällä lähes kylki kyljessä Annabethin kanssa. Tummat silmät seurasivat onnellista paria. Jos joku olisi edes vilkaissut Nicoa, katsonut edes hieman tarkemmin, olisi hän huomannut surun vivahduksen näennäisen viileässä katseessa.
Katkeransuloista. Sellaista oli rakastaa sankaria.
Koska sankarit pelastavat päivän, saavat prinsessan lopulta omakseen ja he elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.
Vaan Nico ei ollut prinsessa, eikä kyllä prinssikään eikä hän olisi halunnutkaan prinsessaa. Nico halusi Percyn. Mutta Percy halusi prinsessa Annabethin, jonka kutrit olivat kultaa, katse terävä ja ajatukset viisaita.
Lopulta Nico hymähti. Todellakin, rakkaus oli suloista. Katkera osuus piilikin siinä, kun toisen onni oli tärkeämpää ja itse jäi yksin.
~*~
Noh, mitäs piditte?
-
Hei kuules, älä pidä noin pitkää julkaisutaukoa toiste, kun multa loppuu lukeminen! Katsotkin, että tulet kirjoittaneeksi kesällä enemmän, muutenhan tällainen taukoilu aiheuttaa levottomuutta. Tervehdy nyt ainakin, ehkä se parantaa aktiivisuutta? :D Ei vaan, oikeastihan on kiva, että naputtelit uutta tekstiä tänne ja oikein Nicostakin vielä. Kelpaa varsin mainiosti, mielenkiintoinen hahmo etenkin House of Hadeksen jälkeen!
Nimi ei ollut kovin mieleenpainuva, mutta ihan käypä pienelle raapaleelle. Otsikko pysytteli varsinaisessa teemassa, ei ainakaan aiheuttanut vääriä mielikuvia tekstin sisällöstä. Yksipuolinen Nico/Percy on toisaalta kiinnostavaa, mutta toisaalta todella turhauttavaa ja tämä tekele oli sekoitus kumpaakin. Itse asiassa lukeminen herätti halun heivata Annabeth pois poikien välistä, Percabeth on jo nähty. 0:) Mutta valitettavasti se ei ole mahdollista...
Tässähän alkoi jo pahan kerran katkeroitua Nicon kanssa.
Katkeransuloista. Sellaista oli rakastaa sankaria.
Käytit paljon lyhyitä lauseita, jotka antoivat voimaa tekstiin, mutteivät vieneet liikaa huomiota. Yksi asioista, joista pidin eniten tällä kertaa. Korostaminen oli oikein hyvä keino saada Nicon ajatukset lukijoille saakka.
Lopetus sai mut suunnilleen irvistelemään, mutta eihän kaiken tarvitse aina päättyä onnellisesti.
Katkera osuus piilikin siinä, kun toisen onni on tärkeämpää ja itse jää yksin.
Harvinaisen totta. (Vaihdat imperfektin preesensiin tuossa kohtaa, joten eikö pikemminkin kun toisen onni OLI tärkeämpää ja itse JÄI yksin?)
Kiitos taas uudesta tekstistä! :)
-
Oiii kiitos Nallukka lukukokemuksesta! :) Tosiaan noi lyhyet, korostavat lauseet todella iskivät muhun, ja Nicoon samaistui helposti. Ficciähän voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle, mutta tällainen lyhyt, "yhden katseen" pituinen kuvaus Nicon tunteista toimi mahtavasti :) Lisäksi lopun piili-sana on parhautta :D <3
Taas kerran mahtavaa luettavaa 8)
-
Orenji: Olen pahoillani, tässäkin kesti! >.< Kiitän kuitenkin kommentistasi. Hehe, haluisin itsekin heivata Annabethin aina välillä pois XP
Odairette: Kiitän sinuakin kommentistasi, ihanaa kun olette jaksaneet ne rustata <3
AN: jaahas... kai se on sitten tunnustettava, eiköhän kaikki sen jo ole muutenkin arvannut... >.< En ole vieläkään ehtinyt lukea House of Hades:sta... (piiloutuu häpeissään sängyn alle)
Ja kun aika on ollut kortilla ja inspis vähissä nii tulee enemmäki kyylättyy muitte ficcejä sen sijaa että olisin ahkera ja kirjoittaisin omia xD
Kuitenkin, tänään kuuntelin sitten 20-30-luvun musiikkia juutubesta, josta tuli sitten idea kirjoittaa Percystä siihen aikakauteen liittyvä ficci. Joku oli muistaakseni pyytänyt Hazelistä tämän aikaan sijoittuvan shotin. Muistin väärin, Hazel olikin 40-luvulta... Mutta kyllä se vielä tulee!
K11
Drama
Percy/OC
AN: AU!!! 1930 luku!!
Boy's Night Out
Percy käveli hyväntuulisesti vihellellen kohti tuttua yökerhoa kuunnellen samalla puolella korvalla ystäviensä leikkimielistä nahistelua. Ilta oli jo pitkällä ja erilaiset mainosikkunat ja klubien kutsuvat valot valaisivat hämäriä New Yorkin katuja. Percyn silmät vaeltelivat pitkin katuja, tarkkaillen mielenkiinnolla iloisia ihmisiä, jotka liikkuivat sisään ja ulos eri klubeilta. Naisten hersyvä nauru kiiri kaduilla näiden liikkuessa suurissa porukoissa kadulla. Percy pani merkille huvittuneena, kuinka miehet katselivat naisten perään virnistellen toisilleen enemmän tai vähemmän huomaamattomasti.
Yllättäen Percy tunsi kevyen pukkauksen kyljessään ja ystäviensä nauravan remakasti jollekin. Percy kääntyi Frankin puoleen ja virnisti itsekin nauravalle ystävälleen, vaikkei tiennytkään mikä oli aiheuttanut naurun. Percy kuitenkin oli itsekin varsin hilpeällä päällä, joten pelkästään se, että hänen ystävillään oli hauskaa, sai hänetkin nauramaan.
Leo hihkaisi innoissaan huomatessaan vihdoin tutun klubin kirkkaat valot edessään ja lähes juoksi raollaan olevalle ovelle. Päästyään perille Leo siisti nopeasti tummaa pukuaan ennen kuin viittoi kärsimättömästi muille. Nico tyrskähti huvittuneena saaden muut katsahtamaan itseensä iloisen hämmästyneenä. Jason hihkaisi Nicolle lähes yhtä innostuneena ja kietoi käsivartensa tummemman pojan kaulan ympärille vetäen samalla pojan lähemmäs. Jasonin raahatessa Nicoa klubille muut pudistelivat päitään huvittuneina, seuraten kuitenkin nopeasti perässä.
Sisällä oli hämärää ja sikarien ja naisten parfyymien tuoksu leijui ilmassa. Orkesteri svengasi jo täydessä vauhdissa houkutellen yhä useampia tanssilattialle. Percy riisui päällystakkinsa ja jätti ne naulakkoon nyökäten samalla viimeisille ystävilleen ennen kuin hekin katosivat innoissaan omille teilleen. Percyä se ei haitannut, hän tiesi heidän löytyvän illan mittaan.
Sen sijaan hän asteli rennosti baaritiskille ja tilasi juomansa hymyillen samalla kohteliaasti vieressään seisovalle naiselle. Baarimikko asetti juoman tiskille ja hieroi sormiaan yhteen hymyillen leikkisästi samalla. Percy naurahti, kaivoi lompakkonsa taskustaan ja maksoi drinkkinsä.
Kevyt kosketus käsivarrella sai Percyn kääntämään katseensa jälleen vieressään seisovaan naiseen. Punatuilla huulilla koreili kiusoitteleva hymy tämän nojautuessa hieman lähemmäs. Naisella oli punaisenruskeat hiukset, ainakin Percy uskoi niin, vihreät silmät ja vartalon muotoja myötäilevä punainen kimaltelevat iltapuku. Kaiken kaikkiaan, Percy piti näkemästään.
Hymyillen hurmaavasti naiselle Percy tilasi uuden drinkin. Saatuaan drinkin käsiinsä hän tarjosi sitä naiselle, kohottaen samalla kulmiaan kysyvästi. Naisen naurahdus hukkui musiikkiin tämän ottaessa lasin vastaan. Vihreät silmät katsoivat Percyä kutsuvasti ja punatut huulet muodostivat lauseita, joista Percy ei saanut selvää. Percy kumartui lähemmäs kysyvästi samalla kun nainen kurottautui lähemmäs. Lämmin hengitys kutitteli Percyn korvaa naisen toistaessa kysymyksensä. Vetäytyessään hieman kauemmas Percy katsoi hetken vihreitä silmiä ennen kuin seurasi katseellaan naisen viittomaan pöytään, jossa istui pari muuta naista tirskumassa.
Lopulta Percy nyökkäsi ja antoi naisen tarttua käteensä ja johdattaa pöytään. He istahtivat pehmeälle sohvalle, nainen ystävättärensä viereen ja Percy reunalle. Hymyillen kohteliaasti Percy esitteli itsensä naisille, jotka nojautuivat kiinnostuneena lähemmäs. Tottuneena, Percy asettui mukavammin ja veti kokeilevasti seuralaistaan hieman lähemmäs itseään, johon tämä tuntui suostuvan ilomielin.
Olivia, Paddy ja Sarah, oli heidän nimensä. Sarahilla oli lyhyt vaalean ruskea tukka ja ruskeat silmät, jotka tuikkivat koko ajan iloisesti. Tyttö oli myös heistä kolmesta puhelian ja vitsaili jatkuvasti saaden Percynkin ratkeamaan nauruun useasti. Paddy taas, jonka oikea nimi oli ilmeisesti Pandora, oli rauhallisempi, mutta huumorintajuinen. Paddyllä oli tummat hiukset jotka olivat laineilla ja kaunis elegantti puku. Percy uskoi Paddyn olevan kolmesta naisesta se muodollisin, joka arvosti hyviä käytöstapoja ja piti ystävistään huolta heidän riehaantuessa liikaa.
Ilta jatkui hilpeissä ja alkoholin täytteisissä tunnelmissa ja jossain vaiheessa Percy huomasi Leon, Frankin ja Frankin uuden seuralaisen liittyneen seurueeseen. Leo istui hyvin lähellä Sarahia ja kaksikko hihitteli toisilleen ilmeisen humaltuneina. Frank ja tummempi nainen, jonka nimeä Percy muistanut kuulleensa olivat myös hyvin keskittyneitä toisiinsa, ehkä jopa liiankin, päätellen Paddyn ilmeestä tämän vilkaistessa kaksikkoa. Percy naurahti Paddylle, joka pudisti päätään hymyillen kuitenkin.
Tarjoilija saapui pöydän luokse ja keräsi tyhjät lasit pois. Pian paikalle saapui uusi tarjoilija, joka puolestaan asetti uudet juomat pöydälle. Percy katsoi juomia hämmentyneenä, hän ei muistanut kenenkään tilanneen uutta kierrosta. Juuri kun hän oli avaamassa suutaan, Jason lysähti uupuneen näköisenä Leon ja Frankin viereen ja iski setelit tarjoilijan kouraan. Frank katsahti närkästyneenä blondiin ystäväänsä, mutta leppyi pian saadessaan uuden tuopin käteen.
Olivia naurahti katsoessaan miesten käyttäytymistä ja kurottui itsekin ottamaan uuden juoman suuresta valikoimasta. Punainen drinkki oli makeaa ja nousi nopeasti päähän. Ei sillä, että nainen olisi ollut erityisen selvänä muutenkaan enää tässä vaiheessa. Paddy kumartui virnistäen Olivian puoleen ja nyökkäsi Sarahia kohti. Olivia vilkaisi ystäväänsä ja ratkesi nauruun.
Percy, jonka näkökenttä alkoi olla jo hieman epätarkka, käänsi huomionsa takaisin kyljessään istuvaan Oliviaan. Nainen oli erityisen kaunis nauraessaan, Percy ajatteli sumuisesti ennen kuin kumartui painamaan huulensa vaalealle kaulalle. Olivian vihreät silmät laajenivat yllätyksestä ja kevyt henkäisy karkasi huulilta.
Percy hymyili kevyesti ja nousi sohvalta vetäen Olivian samalla mukanaan ja lähti johdattamaan häntä kohti tanssilattiaa. Vauhdikas musiikki tempaisi heidät heti mukaansa, joskin heidän tanssinsa ei enää ollut kovin sulavaa tässä vaiheessa iltaa. Tanssilattia oli täynnä musiikista huumaantuneita juhlijoita ja tunnelma oli korkealla. Percy veti Olivian kiinni itseensä ja painoi jälleen huulensa vasten tämän kaulaa. Olivia kietoi kätensä Percyn hartioille ja veti lähemmäs itseään. Percy nosti päätään ja painoi kiihkeän suudelman punatuille huulille, johon Olivia vastasi vähintään yhtä innokkaasti näykkäisten samalla kevyesti miehen huulta.
Percyn kädet vaeltelivat levottomina pitkin kurvikasta vartaloa Olivian painautuessa entistä lähemmäs. Percy huokaisi nautinnollisesti Olivian liikkuessa pehmeästi hänen vartaloaan vasten ja näykkien samalla vuorostaan Percyn kaulaa. Kumartuessaan jälleen suutelemaan Oliviaa nainen painoi kätensä Percyn rinnalle ja kurottautui sanomaan ehdotuksensa. Percy nyökkäsi innokkaasti ja hymyili tyytyväisenä Olivian lähtiessä johdattamaan häntä uloskäyntiä kohti.
Ei lainkaan hassumpi päätös illalle, Percy tuumi.
~*~
AN2: En tiedä, huomaako kukaan muu, mutta itestä tuntuu jotenkin, että teksti on aika tökkivää. Luultavasti johtuu liian pitkästä tauosta, huoh ::)
PS. Ainii! Jos jotakuta kiinnostaa tässä on biisit joita mm. kuuntelin, kun kirjotin tätä: 20s music playlist (https://www.youtube.com/watch?v=egQpbPdKeyE&list=PL43E1C52ED941F0D6&index=4) ja 1930's & 40's Swing Music - Orrin Tucker - Boswell Sisters - George Hamilton (https://www.youtube.com/watch?v=Vtld2aqgDPg&index=4)
kuvia:
-30 luvun tyyliä (http://www.pinterest.com/pin/143411569353592866/)
iltapuku (http://www.pinterest.com/pin/561683384746143739/)
-
No ehkä mä selviän tauoista huolimatta, älä huolehdi liikoja venyneistä julkaisuväleistä tai mun ristiriitaisuudestani! Asiasta ylitse pääsemistä helpottaa ainakin tämänkertainen ficci, tällä oli ihanasti pituutta ja aivan omanlaisensa tunnelma. 1930-luku vaikutti kiehtovalta hämyisine yökerhoineen ja pukeutumistyyleineen, miellyttävä ajanjakso. Tämä fandom solahti kohtalaisen vaivattomasti muutaman vuosikymmenen taaksepäin, hahmot eivät riidelleet ympäristönsä kanssa ollenkaan. Ehkä tekstissä oli aika ajoin havaittavaa pientä tökkimistä, mutta se ei häirinnyt lukemista.
Valitettavasti en itse tiedä tästä vuosiluvusta paljoakaan, joten en voi arvioida tekstin uskottavuutta, mutta luotan kyllä sinuun. Vaatetus oli ainakin selvillä, jos ei muuta, ja sehän on pääasia! : D Tunnelmakin oli varsin aidon kuuloinen, tällaisia paikkoja näkee aina välillä eloluvissa ja sen sellaisissa.
Sisällä oli hämärää ja sikarien ja naisten parfyymien tuoksu leijui ilmassa. Orkesteri svengasi jo täydessä vauhdissa houkutellen yhä useampia tanssilattialle.
Onnistunutta kuvailua, tämä kohta ei ainakaan tökkinyt! Kirjoitusvirheitäkään en bongannut kuin vain yhden, jostain löytyi ylimääräinen kirjain.
Jollain lailla tuntui huvittavalta lukea Percystä ilman Annabethiä, he kaksi kun ovat yksi niitä harvoja canon-pareja, joita sietää. :') Mutta toisaalta teksti kertoi otsikon mukaisesti poikien illasta ulkona, kaipa ne naiset voi jättää pois tästä yhtälöstä kokonaan. Totta kai klubeilta löytyy hyvää seura sieltäkin! Leokin onnistui olemaan sohlaamatta kovin pahasti, vaikka itse asiassa odotinkin jotain ongelmaa... Lopputuloksena oli kuitenkin onnistunut ilta ja se oli oletettavastikin hyvä asia, toivon mukaan kaikki pääsivät kotiinsakin.
Kiitokset tästä lukukokemuksesta!
-
Orenji: Kiitän jälleen syvästi, kun kommentoit! Ihanaa kun tykkäsit <3
AN: Ensin piti kirjoittaa vaan kahvista ja jostain random hahmosta (koska itse olen löytänyt jälleen kahvin ihanuuden), sitten Paulista ja kahvista ja kesä illasta. Ja sitten siitä tulikin tällainen...
Poseidon, Athene
S
draama
Vuosisadan rakkaustarina
Kahvin vahva tuoksu leijaili ilmassa houkutellen Poseidonin nostamaan päätään tyynyjen ja peittojen seasta. Uniset sinivihreät silmät harhailivat valoisassa huoneessa ja kulmat rypistyivät mietteliäinä. Poseidon nousi varovasti istumaan irvistäen samalla järkyttävälle päänsärylle. Missä Tartaroksessa hän oikein on?
Huone oli yksinkertainen, hyvin siisti ja kaikki oli järkevästi organisoitu ja paikoillaan. Poseidon nyrpisteli nenäänsä hieman, liian siistiä hänen makuunsa. Jopa hänen omat vaatteensa oli viikattu tasaisesti ja laitettu hyllylle.
Hetkinen, hänen omat vaatteensa? Mitä pahusta?
Huoneen hallitsevia värejä olivat valkoinen ja harmaa ja siellä täällä istui pöllöpatsaita.
Kautta vanhan isäukkoni kalsareitten! Poseidon kalpeni. Edelleenkään merenjumalalla ei ollut aavistustakaan, kuinka hän oli tänne päätynyt.
Viime iltana Zeus oli päättänyt pitää juhlat. Pikkuveli oli jopa antanut Dionysokselle erikoisluvan juoda viiniä (tosin Poseidon epäili Zeuksen tehneen niin vain jotta saisi itsekin juoda Dionysoksen parhaimpia viinejä) ja senhän tietää mitä siitä tulee. Vuosisadan kovimmat ryyppybileet.
Joten, viini oli virrannut, musiikki soinut ja jumalat ja jumalattaret olivat juhlineet. Okei, ehkä he riehaantuivat pikkuisen, ottaen huomioon ettei Poseidon muistanut illasta kovinkaan paljoa. Silti. Silti. Olisi hänellä luullut olevan edes sen verran järkeä, että olisi etsinyt yöpaikkansa jostain muualta. Vaikka Apollonin luota.
Huokaisten raskaasti merenjumala lysähti takaisin makuulleen ja hieroi kasvojaan käsillään. Jos hän vain menisi takaisin nukkumaan ja teeskentelisi, ettei koskaan herännytkään ja hiippailisi sitten vähin äänin kotiin talon tyhjennettyä. Eihän Athene koko päivää voinut viettää kotona?
Aikansa voivoteltuaan surkeaa kohtaloaan, joka häntä eittämättä odotti ja johon hän oli typerästi itsensä saattanut, Poseidon luovutti ja nousi hakemaan vaatteensa hyllystä. Hän puki hitaasti farkkunsa ja turkoosin pitkähihaisen paitansa päälle ja pörrötti hieman hiuksiaan, ennen kuin astui varovaisesti ulos huoneesta.
Poseidon oli jo melkein odottanut jonkinlaista hyökkäystä heti ovella, mutta mitään ei tapahtunut. Epäluuloisesti hän suunnisti kahvintuoksun perässä tilavaan keittiöön. Poseidon pysähtyi oven suulle ja katseli näkyä hämmentyneenä. Athene istui ihan yhtä väsyneen näköisenä pöydän ääressä kädessään suuri kahvikuppi. Vaaleat hiukset olivat poikkeuksellisesti vapaina, eikä Poseidon voinut olla ajattelematta kuinka kaunis Athene oli. Jumalatar oli pukeutunut yksinkertaisiin collegehousuihin ja toppiin ja hetken aikaa merenjumala ei ihmetellyt hetkeäkään, miksi oli lähtenyt (tunkenut) Athenen mukaan.
”Aiotko vielä kauankin pällistellä siinä?” Athene kysyi väsyneesti. Nainen ei kuulostanut vihaiselta Poseidonin yllätysvierailusta (vaikka nyt selvänä ajatellen sitä, Poseidon oli varma, ettei Athene ollut kovin ilahtunut viime yönä).
”Kahvia on pannussa, tosin sinulla meni niin kauan, etten tiedä onko se enää juotavaa.” Jumalatar jatkoi ja käänsi sivua edessään olevassa lehdessä. Poseidon käveli kahvinkeittimen luokse edelleen hieman epäluuloisena ja kaatoi itselleen ison kupin kahvia. Kahvi oli jo ehtinyt tosiaankin seistä siinä jo jonkun aikaa, mutta Poseidon ei uskaltanut koetella onneaan.
Edelleen hieman hämmentyneenä tilanteesta ja hieman enemmän krapulaisena, Poseidon jäi nojailemaan tasoon hörppien samalla kahviaan. Athenekaan ei näyttänyt pitävän mitään kiirettä kahvinsa kanssa ja kerrankin hän ei tuntunut välittävän Poseidonin läsnäolosta. Se tuntui virkistävältä, lähes miellyttävältä. Poseidon katsoi Athenea kunnolla ensi kertaa pitkään aikaan. Hän ei ollut edes muistanut, kuinka pehmeiltä naisen hiukset näyttivät ja kuinka ihastuttava vartalo tällä oli…
Siitä oli kauan, kun hän oli viimeksi nähnyt Athenen näin rentona hänen seurassaan. Ei sitten Medusa-tapauksen jälkeen…
Poseidon pudisti päätään, ei kannattanut ruveta ajattelemaan tällaisia ja vielä vähemmän haikailemaan menneitä.
”Mitään mielenkiintoista tapahtunut?” Poseidon kysyi viitaten samalla lehteen, päästäkseen eroon ajatuksistaan. Athene vilkaisi nopeasti merenjumalaa silmiin ennen kuin virnisti kuivasti. ”Ilmeisesti uusi vuosisadan rakkaustragedia on syntynyt.”
Oh? Poseidon ajatteli. Joku on siis syrjäyttänyt hänen poikansa ja Athenen kakaran?
”Katso itse.” Athene sanoi ja nousi pöydän äärestä. Poseidon katsoi Athenen loittonevaa selkää tämän kävellessä makuuhuoneeseen päin ennen kuin nosti lehden pöydältä ja oli pärskäyttää kahvinsa rinnuksilleen.
”UUSI VUOSISADAN RAKKAUSTRAGEDIA!
POSEIDON JA ATHENE NÄHTY YHDESSÄ POISTUMASSA ZEUKSEN JUHLISTA HYVIN LÄHEISISSÄ TUNNELMISSA…”
Pitemmälle Poseidon ei edes uskaltanut lukea vaan tuijotti kauhuissaan kuvaa. Siinä hän ja Athene olivat lähdössä ilmeisen humaltuneina juhlista, Poseidon tietysti enemmän ja nojailikin lähes sammuneena naiseen. Kuvan Athenella oli ärtyneen ja huvittuneen sekainen ilme, tämän yrittäessä tukea miestä. Poseidon huomasi, että myös Athene oli tavallista päihtyneempi.
Nielaisten hermostuneena Poseidon heitti lehden nurkkaan kulauttaen samalla loput kahvit kurkusta alas. Kuinka Athene oli ollut noin rauhallinen, vaikka tämä oli selvästi lukenut koko artikkelin? Poseidonia hävetti liikaa, ettei voinut lukea muutamaa lausetta pidemmälle.
Huokaisten hän lähti etsimään Athenea. Hän oli anteeksipyynnön velkaa, sen hän tajusi itsekin.
Tästä tulisi pitkä päivä.
~*~
AN2: Aamut kahvin kanssa pihalla on parhaita, vielä parempaa ois, jos läppärit ei olis mustia ja keräis lämpöä ja polttais sormia. Ei mulla muuta. Kiitos ja näkemiin. Kommentoikaahan ;)
-
Ensimmäinen reaktioni oli suunnilleen: Hyi, kahvia!", mutta pääsin kyseisestä tunteestani yli. ;D Huvittavaa, miten suunnitelmat muuttuvat miten sattuvat, Paulistakin olisin voinut lukea, mutta Poseidon ja Athene eivät ole sen huonompi valinta. Itse asiassa annoit minulle idean tämän ficin myötä!
Olisi hänellä luullut olevan edes sen verran järkeä, että olisi etsinyt yöpaikkansa jostain muualta. Vaikka Apollonin luota.
Poseidon/Apollon, otatko haasteen vastaan?
Mutta tämänhetkinen teos oli varmaankin yksi suosikeistani ikinä, ehdottomasti parhaimmistoa sulta. Tämä oli niin osuva ja 2000-luvun jumalille suhteellisen realistinen, voisin kuvitella. :D Athene ja Poseidon olivat inhimillisiä, ehkä hieman liikaakin, mutta tietynlainen vaikutusvalta ja päättäväisyys kuulsi ainakin jumalattaren käytöksen läpi. Rento tunnelma oli omiaan tällaisessa tekstissä, mutta Athenen kylmänviileä asenne teoksen loppupuoliskolla sai mut kyllä hiljenemään. Ehkäpä jumalat muistavat ensikerralla ottaa hieman vähemmän sitä viiniä?
Pidin tavasta, jolla toteutit kummankin heistä kahdesta luonnetta. He olivat tällaisessa tilanteessa aidoimmillaan, mutten halua silti allekirjoittaa kaikkia näkemiäsi piirteitä.
Jos hän vain menisi takaisin nukkumaan ja teeskentelisi, ettei koskaan herännytkään ja hiippailisi sitten vähin äänin kotiin talon tyhjennettyä.
Ei merenjumala voi olla näin tylsä! :'D Kaikeksi onnekseni Poseidon onnistui kohtaamaan Athenen ja he kävivät jopa kohtalaisen tasaveroista sananvaihtoa, edistystä.
Mikä eniten häiritsi olivat ne pari kirjoitusvirhettä, joten aion ilmiantaa ne nyt.
Huoneen hallitsevia värejä oli valkoinen ja harmaa ja siellä täällä istui pöllöpatsaita.
Olivat.
Ei sitten Medusa- tapauksen jälkeen…
Medusa-tapauksen.
”Ilmeisesti uusi vuosisadan rakkaus tradegia on syntynyt.”
Rakkaustragedia.
”UUSI VUOSISADAN RAKKAUSTRADEGIA!
RAKKAUSTRAGEDIA.
Mahtavaa työtä, kiitos tästä teoksesta! ^^
-
Orenji: Haaste otettu vastaan! 8)
-
Tulipas outo olo, kun luin kaikki nämä sun kirjoitukset monelta vuodelta yhdessä päivässä. Huomasinkin juuri, että kello melkein puoli kaks, vaikka luulin kellon olevan jotain seitsemän tienoilta. Täytyypä onnitella! En ole ennen oiken välittänyt PJ-ficeistä ja nyt kaikki meni melkein yhteen putkeen. Eipä nyt tullu mitään rakentavaa, enemmänkin tämmöistä ylistyspuhetta. (On kyllä turhin viesti ikinä.)
Ja olethan niin kiltti, että pian tulee jatkoa?!
-
Ayala: Kiitos kaunis kommentistasi, ihanaa pidit! <3 Pahoittelen kauheasti, etten jatkoa ehtinyt aiemmin kirjoittaa!
AN: Ööh... Tuotaa... Hei? *Kurkistaa sängyn alta häpeissään*
Pitkästä aikaa, eihän tässä mennytkään kuin kolme kuukautta suunnilleen :-[ Tiedän tiedän, minä kun niin hehkutin, että kesällä on aikaa kirjoittaa vaikka miten paljon. Kuka yllättyi, jos kerron että sain vasta eilen illalla otettua itseäni kiinni ja luettua tuon House of Hades-kirjan? Vai pitäisikö kysyä kuka EI yllättynyt? ._.
Ja nyt kun olen sitten saanut luettua sen, olen aivan valtavan Percy Jackson-kaaoksen vallassa. Ikinä en ole lukenut noin hirveää (ihanaa) kirjaa! *Itkupotkuraivari* Eikä ole koskaan miun mielipiteet vaihdellu noin paljon Percystä. Herranen aika, hetken oli jo valmis heittämään koko pojan laidan yli (Percyn, ajatelkaan Percyn! :o ). Ja mikä oudointa, Piper, josta en koskaan ikinä milloinkaan ole tykännyt, muuttui mielessäni jopa siedettäväksi. Loppujen lopuksi lähes pidin hänestä! :o Ja Jason ja Frank (Uusi ihastus=Frank after the blessing of Mars <3__<3 ) Joten, ekskusemua, että ensimmäinen shotti pitkän ajan päästä on vähän sekava kenties? Olen edelleen jättimäisen henkisen sekasorron alla. Huh... Enkä tiedä, saanko ajatukseni selväksi vähään aikaan ^_^' Niin milloinkas se Blood of Olympus ilmestyykään suomeksi???????
S
Drama
Hazel, Percy
~*~
Percy tuijotti väsyneenä ulapalle. Argo II lipui hiljalleen eteenpäin vaappuen tyynnyttäen puolelta toiselle kuin tuudittaen väsynyttä miehistöä. Kaukana takana vihaiset ventit nostattivat uusia myrskyjä. Enää ne eivät kuitenkaan pystyneet koskemaan Argoon. He olivat saapuneet Poseidonin alueelle. Vaikka matka ei tulisi olemaan helppoa ja Percy oli varma, että he joutuisivat kohtaamaan vielä monia Gaian hirviöitä, tunsi hän olonsa paljon varmemmaksi ja vahvemmaksi isänsä vesillä.
Percy tiesi isänsä pystyneen pitämään paikkansa merten valtiaana ja onnistuneen pitämään hyvät diplomaattiset välit muihin meren kansoihin. Muut meren kansat eivät nousisi kapinaan Poseidonia vastaan, mutteivat myöskään olleet erityisen innostuneita liittymään sotaan. Mutta sen oli riitettävä.
Percy sulki silmänsä ja hengitti syvään meri-ilmaa. Hän pystyi kuvittelemaan Puoliveristen leirin elävästi mielessään. Haistamaan mansikkapellot ja metsän joissa he pelasivat lipunkaappausta. Percy lähes kuuli muiden leiriläisten iloisen puheen sorinan ja naurun. Tosin enää he tuskin olisivat kovin iloisia, kun sota roomalaisia vastaan lähestyi, Percy tuumi masentuneesti avaten silmänsä.
Percy hätkähti Hazelin rojahtaessa hänen viereensä istumaan syvän huokauksen saattelemana. Kultaiset silmät tutkivat Percyn kalpeita kasvoja huolestuneina. ”Percy, sinun täytyy nukkua välillä.” Hazel kuiskasi hiljaa. Percy käänsi katseensa takaisin ulapalle. Häntä ei nukuttanut. Hän oli kuoleman väsynyt, mutta ei silti pystynyt nukkumaan. Percyn aivot tuntuivat juoksevan turbovauhdilla ympyrää toistaen ”Mitä jos?”, ”Entä jos?”, ”Olisi pitänyt” ja ”Miksi en?”
Hazel silitti varovasti Percyn käsivartta, arvaten Percyn ajatukset. ”Sinä teit minkä voit, Percy.”
”Mutta Bob ja Damasen… He…” Percyn ääni murtui syyllisyydentunnosta ja Hazel puraisi huultaan vaikeana. Hänellä ei ollut sanoja joilla lohduttaa. ”Se ei ollut sinun vikasi.” tai ”Ei ollut muuta vaihtoehtoa.” olivat mitättömiä lauseita, joilla ei ollut mitään painoarvoa sellaiselle, joka kantoi syyllisyyttä ystävästä. Ja juuri sitä Bob oli loppujen lopuksi ollut Percylle.
Niinpä Hazel hivuttautui hieman lähemmäs ja kietoi kätensä Percyn keskivartalon ympärille. Aluksi Percyn vartalo jännittyi kauttaaltaan, ennen kuin tämä lähes suli halaukseen. Percy painoi kasvonsa Hazelin hiuksiin ja sulki silmänsä. Hazel silitti serkkunsa selkää rauhoittavasti. Pian hän kuuli kuinka Percyn hengitys muuttui katkonaiseksi, jota seurasivat hiljaiset niiskutukset. Lopulta Percy piti Hazelista lujasti kiinni, kuin peläten tämän häviävän ilmaan, jos hän päästäisi hetkeksi irti. Eikä Hazelillä ollut mitään sitä vastaan, päinvastoin. Hän melkein tunsi syyllisyyttä siitä, kuinka onnellinen hän oli voidessaan tarjota suojaa ihailemalleen ja rakastamalleen henkilölle.
Tänä iltana se olisi hän, joka piti Percyn sisäiset demonit kurissa ja tarjoaisi suojaa.
~*~
Jättäkäähän puumerkkinne jälleen. Aika elvyttää AUS takaisin elävien kirjoihin, hmm? ^^
-
Sä olet siis epäaktiivisuudestasi huolimatta kohtuullisen elossa ja saanut jopa House of Hadeksen luettua, hienoa! Mutta tästä eteenpäin vaan postailet paljon tekstejä, niin kirit aikaa takaisin, eikö totta? :D Podeidon/Apollonia voin taas odotella vaikkapa vuoden, jos vain haluat kirjoittaa vielä sellaisen. Mutta eivät puolijumalat huonoja vaihtoehtoja ole, tällaisia raapaleita lukee ihan mielellään vieläkin.
Oli mahtavaa kertoa tästä hiljaisesta rauhallisesta hetkestä ja Percystä. Hänellä ei ole ollut tarpeeksi aikaa itselleen tai mahdollisuutta unohtaa asemansa ja velvollisuutensa. Poseidonin vesillä ja suhteellisen stressittömänä päivänä sellainen on varsin terveellistä ja suositeltavaa! Onneksi Hazel osasi reagoida asiaan niin luontevasti ja empaattisesti, parempaa tukea ei voisi antaa. Olen varma, että Argo 2 saa matkansa vielä päätökseen!
Kieliopista mulla ei ole paljoakaan sanottavaa, ainakin yhden aivan pienen virheen vain satuin havaitsemaan.
Percy lähes kuuli muiden leiriläisten iloisen puheen sorinan ja naurun.
Puheensorina on yhdyssana.
Tänä iltana se olisi hän, joka piti Percyn sisäiset demonit kurissa ja tarjoaisi suojaa.
Tästä en ole niin varma, mutta pitäisi, kuulostaisi paremmalta ja oikeammalta mun korvaani. Muuta inistävää en keksi, kerronta oli kuitenkin suhteellisen sulavaa. ^^
Ihana idea ja hyvin olit saanut tämän toteutettuakin, kiitokset siis lukukokemuksesta!
-
Tulin pitkästä aikaa lukemaan suomenkielisiä ficcejä, ja yllätyin iloisesti, kun huomasin sinun kirjoittaneen taas tänne. Olen siis lukenut nyt pelkästään englanniksi, sillä kielellä kun löytyy fanfictionia niin paljon enemmän. On harmi, ettei suomeksi löydy enempää varsinkaan PJ:stä, suomeksi kun saa tehtyä todella kauniita ja tunteita herättäviä tekstejä. Sinun kirjoituksesi ovat todella hyviä esimerkkejä.
Uusin tekstisi Percystä ja Hazelista on ihana. Pidän siitä, että kirjoitat paljon myös ystäävyyssuhteista romantiikan ja muun lisäksi. Hazel on muutenkin mahtava, ja Percyn tunteet vaikuttivat tekstissä aidoilta.
The Blood of Olympus ilmestyy suomeksi varmaan ensi kesänä. Eikö House of Haadeksellakin mennyt suunnilleen niin kauan? Itse en jaksanut odottaa, vaan löytäessäni kaupasta BoO:n ostin sen hetken mielijohteesta ja luin se viime viikolla. En paljasta enempään, vaan saat lukea itse, mutta kirja ei ollut ollenkaan sellainen miksi sen olin mielessäni kuvitellut.
Ja lopuksi: Toivottavast et odotuta taas kolmea kuukautta, vaan lisää tekstiä ilmaantuisi vähän nopeammin.:)
-
Orenji: Elossa ollaan! ;D Poseidon/Apollon on kyllä tulossa, ei hätiämitiä, joudun vaan miettimään juonen uudelleen, kun en silloin kesällä sitä ehtinyt kirjoittaa ja ideahan tietty karkas heti ::) Toivotaan, ettet kuitenkaan ihan vuotta joudu odottamaan :D
Ayala: Kiitos sinullekkin kommentoinnista ja kehuista ^^ On totta, että PJ:stä etenkin löytyy paljon enemmän englanniksi, mikä on valtavan harmillista :/ Hienoa myös, että pidit (molemmat piditte) Hazelin ja Percyn yhteisestä hetkestä. Ja voi ei, heti kun luin kommenttisi, teki mieli rynnätä kirjakauppaan ja ostaa BoO, sama se vaikka olisikin ollut englanniksi. Harmi vain, että oli pyhäpäivä ja kaikki kaupat olivat kiinni. :P
AN: Tällä kertaa ei mennyt kolmea kuukautta, hurraa! :D Tämä AU ei huomioi HoH:n loppua kokonaan ja olen muutenkin muuttanut muutamia tapahtumia. ihan vaan FYI ettette ihmettele ^^ Lisäksi tässä kuvasarja, joka toimi kannustimena ja inspiraationa tänään: Doors of Death (http://www.pinterest.com/pin/445997169318597371/) Toivottavasti toimii!
S
Drama, Angst
Percy, Annabeth, Leo, Jason, Hazel, Nico, Piper, Hecate
Kuoleman porteilla
Kaikki kahdeksan puolijumalaa seisoivat kuoleman porttien edessä. Percy ja Annabeth huohottivat uupuneina maassa, silmät sumeina Tartaroksen kauhuista. Frank seisoi suojelevasti Hazelin vierellä, hohtaen edelleen hieman sotaisaa auraa. Jumalatar Hecate tarkkaili nuoria sankareita lievällä mielenkiinnolla etäämmältä.
Soihdut loivat aavemaista valoaan muuten pimeässä luolassa luoden pahaenteisiä varjoja heidän ympärille. Kaikki olivat helpottuneita, että Annabeth ja Percy selviytyivät takaisin Tartaroksesta. Ainoa ongelma olikin, että ovi oli suljettava molemmilta puolilta yhtä aikaa. Jonkun oli mentävä takaisin.
Nuoret vilkuilivat toisiaan apaattisina, miettien kuka jäisi ovien toiselle puolelle. Kenen matka päättyisi tänne. Piper vei kätensä Jasonin kaulan ympäri ja halasi tätä tiukkaan. Hän ei ikinä antaisi Jasonin mennä. Frank veti Hazelin kylkeensä kiinni tiukasti ja pudisti tytölle päätään epätoivoisesti. Hazelin kultaiset silmät tuijottivat ovia arvioivasti. Olisiko hänellä mahdollisuuksia selvitä Tartaroksessa? Annabeth oli edelleen polvillaan maassa ja veti syviä henkäyksiä tasatakseen hengitystään. Toisella kädellään hän takertui Percyn käteen. Annabeth tiesi tasan mitä Poseidonin pojan päässä liikkui.
Leo seisoi ystäviensä keskellä kädet taskussaan ja katse luotuna maahan. Nopea vilkaisu muihin ja hän tiesi mitä piti tehdä. Hän vilkuili Jasonista Percyyn ja keräsi rohkeuttaan. Hänen oli avattava suunsa, ennen kuin kumpikaan porukan voimakkaimmista (ja Leon mielestä täten arvokkaimmista) jäsenistä ehtisi toimia.
”Minä menen.” Leon sanat kaikuivat hiljaisuudessa. Jason hätkähti rajusti ja tuijotti Leoon silmät suurina Piperin takertuessa nyyhkäisten poikaystäväänsä entistä lujemmin. Jason avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Leo marssi määrätietoisesti kohti ovia. Hän ei kääntynyt katsomaan ystäviään, ennen kuin oli päässyt toiselle puolelle. Leo ei uskonut pystyvänsä sulkemaan ovia, mikäli ehtisi kuulla muiden protestit.
Heti astuttuaan Tartaroksen puolelle Leo haistoi sen kaamean hajun ja kuuli kauempaa hirviöiden rääkäisyt. Kääntyessään Leo virnisti ilottomasti ja vei kätensä kummankin oven kahvoille. ”No niin.” Hän sanoi, ihan vain rikkoakseen hiljaisuuden. Muut tuijottivat häneen järkyttyneinä ja näyttivät jähmettyneen paikoilleen.
”C’mon, hei, auttakaas nyt vähän. Ei nämä ovet itsestään sulkeudu.” Leo sanoi lopulta, kun kukaan ei liikahtanutkaan.
”Ystävänne on oikeassa,” Hecate sanoi lopulta. ”Ovet täytyy sulkea, jotta Gaia ei voi enää kutsua hirviöitä maan päälle. Aikaa ei ole enää paljon.”
Leo nyökkäsi jumalattaren sanoille ja viittoi ystäviään toiminaan. Frank otti hapuilevan askeleen kohti ovia muiden seuratessa perässä. Heidän oli suljettava ovet ja jatkettava matkaa Kreikkaan. Kyllä he olivat tienneet jonkun joutuvan jäämään taakse. Silti, ystävän menettäminen ei koskaan ollut helppoa eikä siihen voinut valmistautua vaikka kuinka olisi yrittänyt.
”No niin sitten,” Leo toisti. Oli vaikea pysyä positiivisena, kun astui vapaaehtoisesti helvettiin. Leo kuitenkin tiesi, että hänestä oli kaikkein vähinten apua. Mitä hän muka osasi tehdä? Korjailla moottoreita ja vitsailla aina väärään aikaan? Muut selviäisivät ilman sitäkin. Tähän mennessä hänestä ei ollut suurempaa apua, toisin kuin muista. Leolla ei ollut mitään mahtavaa maagista voimaa, kuten muilla eikä hän ollut fiksu Annabethin tapaan.
Ehkä hänen koko tarkoituksensa koko matkalla oli sulkea ovet.
”Vetäkää.” Leo käski ja vilautti vielä viimeisen vinon hymynsä ennen kuin työnsi ovet kiinni omalta puoleltaan. Hänen ystäviensä murheelliset ilmeet polttivat verkkokalvoilla Leon lysähtäessä maahan. Se oli ohi nyt.
Seitsemäs pyörä oli täyttänyt tarkoituksensa.
~*~
Kommentointi edelleen sallittua :D
-
Ei! Ensinnäkin sullokaa sinne ovien taakse vaikka Jason tai Hazel, mutta mun Leoani ette vie! Näistä seitsemästä ehkäpä parhain, samaistuttavin sekä auttavaisin henkilö ja hieman heikosta tilannetajustaan huolimatta empaattinen. Tällaista vääryyttä ei kerta kaikkiaan voi tehdä, tai mä en pääse tästä yli sitten ikinä!
...
Toisin sanoen, luin juuri äsken uusimman ficcisi Kuoleman porteilla ja olen ehkä lievästi sekavassa tunnetilassa. Tiedostan heikohkosti sen, ettei tämä ole canonia ja että ehkä ylireagoin pienissä määrin, mutta ei voi mitään. :') Kieltämättä loppuratkaisustaan huolimatta loistava teksti, vakavat aiheet tuntuvat sujuvan sulta ongelmitta.
Lukiessa mä mietin tulisiko sitä itkettyä vai ei, ensimmäistä kertaa tämän kohdan aikana.
Leo ei uskonut pystyvänsä sulkemaan ovia, mikäli ehtisi kuulla muiden protestit.
Tuollainen uhrautuminen vaatii rohkeuden lisäksi niin paljon muutakin kuin sopivia ja jaloja luonteenpiirteitä. Ääh, rakennan Leolle alttarin huoneeseeni ja palvon häntä asiaankuuluvasti koko elämäni loppuun saakka! : D Mutta tosiaan, kyyneleet silmissä jouduin lukemaan tämän tekeleen loppuun asti.
Viimeinen virke oli ihana ja kamala samaan aikaan, kielellisesti toki kaunis, mutta tarkoitukseltaan lähes julman kova. Seitsemäs pyörä oli täyttänyt tarkoituksensa, en halua uskoa Leon olemassaolon tarkoitukseksi tuollaista. Tunteita onnistuit herättelemään varsin paljon, siitä kaikki pisteet sulle, tästä ei paljoa parane. Kiitokset tästä hienosta tekeleestä kaikesta huolimatta, ja toivotaan seuraavien raapaleiden tulevan pian.
-
Orenji: MUAHAHAHAA suuri elämäntyöni on järkyttää viattomia lukijoita >:D Toivottavasti olet rakentanut sen alttarin ja muistanut palvoa häntä joka päivä XD muuten saattaa käydä pikkuisiä accidentteja Leolle >:D
AN: Ajattelin kirjoittaa tännekin jotain pitkästä aikaa. Tällä kertaa Groverista. Tätä kirjoittaessa mietin, miten tääkin hahmo, joka oli mukana alusta loppuun ensimäisessa sarjassa, on sysätty niin helposti syrjään. Ja toinen asia mikä tuli mieleen, että vaikka uudemmat kirjat toki ovat paljon paksumpia,niissä tapahtuu oikeastaan todella vähän. Tuntuu, että tää Percyn katoaminenkin on jo ruodittu miljoonaan eri kertaan mutta mistään muustakaan ei keksi kirjoittaa, koska en tykkää Jasonista enkä Piperistä XD Huh, pikkunen avautuminen tähän alkuun :'D
Grover
Grover istui mättäällä kulmat kurtussa ja ruskeat silmäät sirrillään. Viikko sitten Percy katosi jäljettömiin ja siitä lähtien hän oli yrittänyt löytää ystäväänsä. Hän oli pyytänyt New Yorkin nymfejä levittämään sanaa Poseidonin pojan katoamisesta ja ilmoittamaan heti, jos tätä näkyisi. Kukaan ei kuitenkaan ollut nähnyt eikä kuullut Percystä. Oli kuin maa olisi niellyt Percyn.
Niinpä Groverista alkoi tuntua, ettei Percy ollut enää New Yorkissa saati koko itärannikolla. Viime vuosien aikana Percystä oli tullut varsin tunnettu mytologian piireissä, että Grover epäili vahvasti olevan edes mahdollista, ettei kukaan olisi nähnyt tätä, jos Percy olisi kotiseudullaan.
Grover huokaisi ja nosti katseensa pilviselle taivaalle. Empatialinkki oli epäkunnossa. Se oli edelleen voimassa, mutta ei vaan… käytössä? Grover ei ollut aivan varma, mikä sen aiheutti, mutta hänellä oli epämiellyttävä tunne jonkin jumalolennon olevan jälleen asialla. Elämä ei todella ollut yksitoikkoista Percy Jacksonille ja hänen lähipiirilleen.
Lopulta Grover nousi ja puisteli lehdet turkistaan. Hänen oli jatkettava etsintäänsä. Percy oli tuolla jossain ja saattoi tarvita apua.
Eikä Grover Underwood koskaan jättänyt ystäviään pulaan.
~*~
-
Toivottavasti olet rakentanut sen alttarin ja muistanut palvoa häntä joka päivä
Kyllä, täsmälleen noin olen tehnyt, joten Leo pidetään elossa ja turvassa loppuun saakka, kiitos.
Grover-ficciä vaihteeksi, mukava ratkaisu jo ihan vain sen takia, että pidän hänestä hahmona. Mahtava satyyri, ei Groverista voi olla tykkäämättä, koska hän on ehdottoman piristävä (että onnettomuusaltis). Pakko sanoa myös, että hän oli aika ihana tämänkertaisessa tekstissä huolehtiessaan Percystä, todellinen ystävä. ^^ Ihan totta myös tuo, minkä totesit Author's Notessa, kirjat eivät ole ainakaan liian tapahtumarikkaita, joten samat aiheet tulee pengottua uudelleen ja uudelleen läpi. Eipä siinä mitään sinänsä, Percyn katoaminen on oikea mysteeri itsessään ja oikein sopiva aihe kirjoittaa ficci.
Mua huvittivat osittain nuo Groverin mietteet, se kuinka hän totesi Percyn olevan aikamoisen kuuluisa tietyissä piireissä. Se on turhan totta, ei edes erityisen hyvä asia! Empatialinkin tutkiskelu kiehtoi mua sekin, mitä kaikkea on ollut vaihtoehtona tapahtua, kun se ei kerran toimi. Mielenkiintoisia kysymyksiä, muttei lainkaan vastauksia, joka on suhteellisen ärsyttävää. :D Onneksi on luotettava Grover, joka ei jätä läheisiään pulaan, hän keksii vielä jotain. Tai ainakin luulisin niin, ei hänen mielikuvituksensa kovin montaa kertaa ole tähän mennessä pettänyt.
Kiitos tästäkin elonmerkistä!
-
Orenji: Hihii, kiitos kommentista ja hienia että tykkäsit^^
AN: Hmm, mulla on ollut tää idea n. viikon ajatuksissa. Monikohan siellä lukijoissa kärsii jonkin sortin ahdistuksesta tai paniikkihäiriöstä? Ite oon luonteeltani sellane, joka sekä rakastan että vihaan muutoksia. Syy siihen on, että mä saan joskus ihan tajuttomat ahdistukset pienistäkin muutoksista :'D Paniikkihäiriöön se ei oo kuitenkaan yltänyt, onneks. Tää nimenomainen ficci tuli mieleen nyt kun oon viime ja tän viikon aikana saanu käyttää aika kiitettävästi aikaa itseni rauhoitteluun. Tuli sitten mieleen, että PJ-hahmoilla on luultavasti samantapaisia ongelmia, ainakin jonkun aikaa. Voisin ainakin kuvitella, jos niin nuorena, kuin nämä hahmot ovat, joutuu sotimaan.
Itse ficin syvyydestä en osaa nyt sanoa, ja voi olla, että tosiaan jää aika pintapuoliseksi joillekkin :D Etenkin kun tuollaisten tuntemusten muistelu ei ole kovin kivaa, niin en oikeastaan käyttänyt tähän muutamaa tuntia pitempää... :D
Ahdistuksesta
Kynä tärisi ja sotki huolella piirretyt kaavat. Annabeth hengähti tukahtuneesti ja ojentui papereiden yltä. Sydän pamppaili tuhatta ja sataa ja silmien edessä vilisi kauhukuvia Tartaroksesta, toisesta Titaanien Taistelusta, menetetyistä ystävistä.
Annabeth hieroi väsyneitä silmiään. Kädet tärisivät edelleen ja hengittäminen lähes sattui. Muistot muuttuivat kauhuskenaarioiksi tulevaisuudesta. Uusi sota ja Percy kuolleena. Toisinaan Annabeth pystyi kuvittelemaan hyvin elävästi pienimmänkin arkisen asian muuttuvan katastrofiksi.
Vaikka sodasta oli jo vuosia, ahdistus ja paniikki oli edelleen läsnä. Toisinaan se pysyi poissa pitkiä aikoja, kunnes ilmestyi uudelleen täysin yllättäen, eikä ajalla ja paikalla ollut väliä.
Joskus kohtaus kestää vain muutaman minuutin ja Annabeth pystyi jatkamaan päiväänsä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mutta sitten taas oli niitä päiviä, jolloin ahdistus pysyi koko päivän taustalla sabotoiden loppupäivän.
Harmaat silmät vaeltelivat levottomina toimistohuoneessa ja tärisevät sormet hapuilivat puhelinta. Puhelimen tuuttaus tuntui kiihdyttävän sydämen tykystä ja kämmenet hikoilivat. Loputtoman pitkältä tuntuneen ajan kuluttua linjan toisesta päästä kuului vihdoin tuttu tervehdys.
”Percy…” Annabeth hengähti melkein huojentuneena.
-
Puhutteleva aihe, itselläni ei ole henkilökohtaista kokemusta ahdistushäiriöistä, mutta jonkun verran on kuitenkin tietoa asiasta. Ei ole ollenkaan huono ajatus soveltaa aihepiiriä myös tähän fandomiin, luonnolliseltahan se lähinnä tuntuu! En ihmettelisi jos joku hahmo oikeasti kärsisi paniikkikohtauksista, kuten sanoit, he ovat kokeneet paljon. Pintapuolisuus on varmaan ihan lukijasta ja tulkinnoista kiinni, ei kirjoitustapa nyt liian iloinen ollut tai käsittelytapa kevyt. Oikein kelvollinen teksti, Annabeth päähenkilönä oli helppo hyväksyä.
Tavallaan tulin hiukan surulliseksi Annabethin ja toki muidenkin puolijumalien puolesta, sotiminen on ehdottomasti raskasta kaikella tapaa. Tapahtumista ja käänteistä selvittiin, mutta hinta ei ollutkaan niin matala, kun kirjoissa annettiin ymmärtää.
Toisinaan se pysyi poissa pitkiä aikoja, kunnes ilmestyi uudelleen täysin yllättäen, eikä ajalla ja paikalla ollut väliä.
Täsmälleen, tuo tekee asioista vielä hiukan hankalampia, koska sitähän tässä tarvittiinkin. Pidin kuitenkin toiveikkaasta loeptuksesta, Percyn luulisi osaavan olla tukena!
Kiitoksia tästä! ^^
-
Eh, tuota, hei...taas? *kurkistaa häpeissään nurkan takaa*
Tässä on vähän vierähtänyt aikaa. Mutta täällä mä taas oon! Ja tällä kertaa mulla on ylläri! Sain nimittäin vihdoin tehtyä Poseidon/Apollon haasteen, jonka Orenji aikoinaan heitti... Kröhöm, eihän siinäkään mennyt kuin vuosi ::) Silloin ajattelin, kun se heitettiin, että helppo nakki, tää on kirjoittettu ihan kohta. Vaan eipä ollutkaan. Hups.
Anyways, nauttikaa ja kommentoikaa taas. Pahoittelen jos teksti tökkii taas vaihteeks. Siitä on tosiaan muutama kuukausi vierähtäny ku viimeksi kirjoitin mitään.
Poseidon/Apollon
K11
Tanssi mun kanssa, tanssi tiukemmin
Apollo asteli humalaisen itsevarmasti suureen saliin, missä musiikki raikui ja jumalat ja nymfit tanssivat ja nauroivat. Hänen muusiensa iloinen kikatus puutarhasta vaimeni Apollonin astellessa kauempana sijaitsevalle tarjoilupöydälle.
Ilma oli sopivan viileä ja ilta hämärtymässä. Apollo nosti boolilasin huulilleen ja siemaisi makeaa alkoholilla kyllästettyä nestettä. Alkoholi lämmitti rinnassa, kun hän tarkkaili salia lievästi kyllästyneenä. Jälleen yksi syy pitää juhlat, jälleen yksi syy humaltua. Mutta Apollonia ei kiinnostanut tänään vain juoda. Hän halusi tanssia ja vietellä jonkun. Hän halusi saada hieman säpinää yksitoikkoiseksi käyväksi seuraelämään. Tänä yönä Apollon halusi seurakseen jonkun jumalan, ei kuolevaista. Jonkun uuden.
Kevyt kosketus herätti auringonjumalan mietteistään ja hän käänsi huomionsa vieressään punastelevalle nymfille. Hurmaavasti hymyillen Apollon vetäisi tytön tanssin pyörteisiin. Apollon pyöritti nymfiä musiikin tahtiin ja koitti pitää hurmaavan hymyn kasvoillaan tytön koittaessa luoda vienoja mutta vihjailevia katseita häneen. Voi, kyllä Apollon tiesi, mitä nymfi halusi. Hän ei vain tänään ollut sillä tuulella, joten nymfi saisi pettyä.
Apollon vilkuili ympärilleen. Afrodite tanssi Areen kanssa, joskin Apollon ei ollut aivan varma pystyikö sitä enää tanssiksi kutsua. Dionysos pyöritteli vaimoaan myös hieman kauempana hymyillen niin onnellisesti, että Apollonia melkein kuvotti. Tietenkin, eihän hänellä itsellään ollut tällä hetkellä edes ketään tilapäistä, saati pysyvää paria. Apollon kohotti hämmästyneenä kulmiaan huomatessaan Athenen tanssilattialla myös. Auringonjumala näki lähistöllä monia suurempia ja pienempiä jumalia seurustelemassa keskenään, muttei kuitenkaan mitään yllättävää paria.
Sitten hänen vaalean siniset silmänsä huomasivat salin seinään nojailevan merenjumalan. Poseidon näytti syntisen komealta revityissä farkuissaan, valkoisessa paidassaan ja kevyessä mustassa takissaan ja beach-style hiuksillaan. Eikä Apollon saanut silmiään irti tästä.
Poseidon katseli juhlijoita laiskasti juoden samalla suuresta tuopistaan. Monet olivat jo yrittäneet houkutella häntä mukaan tanssiin. Poseidon ei kuitenkaan ollut tanssimiehiä. Valot välkkyivät nopeampien kappaleiden soidessa toinen toistensa jälkeen ja juhlijat tanssivat itsensä pyörryksiin. Pian hän tunsi jonkun tuijottavan häntä ja vilkaisi sivulleen. Poseidon kohtasi Apollonin kirkkaat silmät ja kohotti kulmiaan kysyvästi nuoren jatkaessa tuijotustaan röyhkeästi.
Sitten Apollon virnisti härnäävästi, keinautti lannettaan ja otti tanssilattian haltuunsa. Merenjumalan huomio oli nyt täysin Apollonissa. Eikä ollut epäillystäkään, etteikö nuorukainen saanut huomiota myös kanssajuhlijoiltaan. Auringonjumalan suuntaan sateli ihailevia ja himokkaita katseita. Poseidon kuuli lähellä seisovien jumalien supisevan keskenään, mitä he haluaisivat Apollonin kanssa tehdä. Merenjumala kurtisti kulmiaan ärtyneenä seuratessaan nuorukaisen houkuttelevaa tanssia.
Kappale loppui ja musiikki vaihtui hitaampaan, antaen väelle mahdollisuuden pitää taukoa ja nauttia tarjoilun antimista. Apollon kiitti hajamielisesti nymfiä, joka näytti pettyneeltä, kun ei saanutkaan enempää huomiota. Apollon sen sijaan hymyili tyytyväisenä itsekseen vilkaistessaan viimeisen kerran kutsuvasti Poseidoniin ja suuntasi kohti juomabaaria.
Janoisena Apollon kumosi ensimmäisen juoman sen enempää maistelematta ja tilasi saman tien uuden. Viileä juoma tuntui hyvältä ja Apollon hengitti syvään tasatakseen hengitystään tanssin jälkeen. Nuorukainen kääntyi nojaamaan baaripöytään ja melkein hätkähti huomatessaan Poseidonin olevan jo lähellä. Merta kuvastavissa silmissä oli kiihkeä ja omistushaluinen katse mikä sai Apollonin värisemään oudon tyytyväisenä. Poseidon tuli hänen vierelleen ja vaihtoi tyhjän tuopin uuteen ennen kuin nojautui hieman enemmän Apollonin puoleen. Eikä Apollon ikinä myöntäisi lähes kehränneensä tyytyväisenä saadessaan miehen jakamattoman huomion. Musiikki vaihtui jälleen raisumpaan ja volyymit nousivat eikä Apollon kuullut mitä Poseidon hänelle sanoi. Sen sijaan hän luki oikein hyvin miehen kehon kieltä ja tiesi olevansa hyvin lähellä saada mitä halusi. Apollon oli jo enemmän kuin valmis siirtymään hiljaisempiin tiloihin kahden kesken Poseidonin kanssa.
Yllättäen merenjumala tarttui Apollonia leuasta hellästi ja katsoi kiinteästi tätä silmiin. Apollon hämmentyi, tämä ei ollut miehen normaalia käytöstä, ja hymyili epävarmasti. Jotenkin hänestä alkoi tuntua, että oli saamassa enemmän kuin oli valmis ottamaan vastaan. Poseidon soi Apollonille charmikkaan hymyn ennen kuin ohjasi nuorukaisen tanssilattialle.
Apollon antoi Poseidonin viedä ja tanssi nautti tämän omistavasta olemuksesta. Tanssiessaan Apollon unohti täysin aiemman hämmennyksensä ja innostui jälleen. Apollon antoi kehonsa keinua Poseidonia vasten härnäävästi ja houkutteli tätä aina vain lähemmäs.
Kappale toisensa jälkeen vaihtui eikä Apollon muistanut milloin oli nauttinut niin paljon tanssista. Poseidon osasi tanssia erinomaisesti, eikä jäänyt missään vaiheessa Apollonista jälkeen. Mies vastasi Apollonin haasteisiin omillaan ja sai Apollonin unohtamaan kokonaan muut juhlijat. Katseet, olivat tulvillaan tuhmia lupauksia ja seksiä.
Poseidon veti Apollonin tiukemmin itseään vasten ja painoi kuumat huulensa Apollonin kaulalle. Auringonjumalan huulilta karkasi hiljainen voihkaisu ja siniset silmät painuivat kiinni hetkeksi. Apollon kietoi kätensä miehen kaulan ympärille kääntäessään samalla hieman päätään kutsuen Poseidonin huulet takaisin hänen iholleen.
Kappale vaihtui ja Apollon raotti silmiään raskaasti ja tajusi olevansa edelleen keskellä tanssilattiaa. Suurimman osan vieraitten huomiosta oli jälleen hänessä ja tällä kertaa myös hänen parissaan. Apollon huomasi Afroditen vinkkaavan hänelle ilkikurisesti kauempaa ja ensi kertaan moneen tuhanteen vuoteen auringonjumala tunsi punastuvansa, kun Poseidonin kädet vaelsivat hänen kehollaan omistavina. Silti auringonjumala painautui lähemmäs.
Poseidon siveli toisella kädellään Apollonin kaulaa ja kumartui suutelemaan nuorukaista. Apollon epäröi hetken, tuntien viimeisetkin hallinnan rippeet tilanteesta karisevan pois ennen kuin vastasi innokkaasti.
Merenjumala hymisi tyytyväisenä nuorukaisen tottelevaisuuteen. Hän oli halunnut tehdä kaikille selväksi kenelle Apollon kuului tänä iltana, myös Apollonille itselleen. Poseidon ohjasi Apollonin kohti ovia, joka seurasi innokkaana.
Oli aika siirtyä yksityisempiin tiloihin, sillä Poseidonilla ei ollut aikomustakaan jakaa tätä kaunista nuorukaista kenenkään kanssa.
~*~
AN2: Hah, taisin kirjoittaessani rakastua tähän paritukseen ja meinasin oikein innostua. Piti oikein pysähtyä ja muistella minkä ikärajan alla tää topic olikaan :P
Tosiaan inspis lähti Haloo Helsinki! bändin Pulp Fiction kappaleesta.
-
Rakentavaa kommenttia? Nou. Ihan vaan tälläistä soperrusta.
Otin tässä urakan ja luin kaikki tämän ketjun ficit, aluksi koulussa puhelimella tihrustaen ja loput nyt kotona. Ja en pettynyt. Ikinä en ole välittänyt näistä "syväälisemmistä" ficeistä, vaan ollut enemmänkin adventuren ystävä, mutta nyt tuli luettua kaikki ficit, oli niissä hahmoina Poseidon taikka Hazel ja genrenä angst tai fluffy. Suurimpaan osaan ficeistä olit vanginnut tunnelman todella hyvin, ja muutamaa lukiessa (tätä on hankala myöntää) liikutuin.
Teksti oli pääasiassa hyvin kulkevaa, omalla painollaan etenevää. Muutamia hassuja kirjoitusasuja bongasin, samoin useampia yhdyssanavirheitä, mutta en jaksanut kiteytyä niihin. Vähän miettimään pistivät nämä kirjojen nimistä tehdyt lyhenteet, aivot löivät ihan tyhjää miettiessäni, mistä kirjasta oli kyse lyhenteen bongatessani :D
-
Oiii, elonmerkkejä tälläkin saralla! Kiitoksia hirmuisen paljon Poseidon/Apollonista, jaksan mielelläni odottaa vuoden verran, jos tulos on tuota luokkaa. Teksti vei mukanaan kyselemättä, luin kauheaa vauhtia, koska joku niissä sanoissa vaan kiehtoi ja halusin tietää enemmän ja enemmän. Tuossa tekstissä oli aivan omanlaisensa tunnelma, tiivis, intensiivinen, jollakin lailla hiukan hämärtynyt, sellainen kiihkeä. Pientä särmää löytyi, huomion kiinnitti etenkin tuo ympäristö, muiden keskittyneet katseet. Otsikkokin oli omiaan ja kuvasi tilannetta erittäin hyvin, osuvasti nimetty ficci! En edes huomannut sanojen olevan lyriikkaa, ellet olisi maininnut lopussa, hups.
Olen melkein sanaton, koska tuossa oli niin paljon tunnelatausta, se tuntui täällä asti ja vieläpä erittäin vahvasti. En vaan kykene analysoimaan nyt mitään sen hienompia, toivottavasti ymmärrät sen. Kiitoksia upeasta lukukokemuksesta ja tämän topan henkiin herättelemisestä, arvostan! ^^
-
Kiitos kommenteista teille! ^^ Koitan taas täällä herätellä tätä topicia uudelleen eloon, saa nähdä onnistunko :D
Percy
S
Arvet
Sormet kulkivat hitaasti arpia pitkin iholla. Arvet olivat paikoitellen rosoisia ja vaaleimmat erottuivat ruskettuneista käsistä liian helposti. Niitä oli kaikkialla, käsissä, selässä, vatsassa ja jaloissa. Percy tuijotti peilistä lähes alastonta kehoaan koittaen etsiä edes yhtä raajaa jossa ei olisi ollut arpea. Silmissä oli kova, kriittinen, katse nuorukaisen seuratessa pitkiä arpia käsivarsista solisluulle.
Solisluulla oli yksi uusimmista arvista. Vaalea ja vielä hieman punoittava. Kylmät väreet kareilivat iholla Percyn muistaessa, kuinka senkertainen etsintäretki oli jäädä hänen viimeisekseen. Isku oli osunut hieman liian lähelle kaulavaltimoa ja hetken aikaa Percy oli itsekin ollut varma kuolevansa siihen. Hänen onnekseen Grover oli mukana ja onnistui tyrehdyttämään vuodon pian Clarissen ja Annabethin hoidellessa loput hirviöt.
Kun nelikko pääsi takaisin leirille löydettyään kaksi Nemesiksen lasta, Grover kiidätti Percyn sairastupaan. Lopusta Percyllä ei ollut enää selviä muistikuvia. Sen sijaan hän heräsi seuraavana iltana tokkuraisena sairastuvan vuoteelta ja seuraavat muistikuvat olivat Will Solacen helpottuneet kasvot ennen kuin hän meni ilmoittamaan muille Percyn heräämisestä.
Annabeth oli ollut suunniltaan huolesta, joka kanavoitui kiukkuna, kun Percy oli nukutettu, eikä nuorukainen herännytkään niin pian kuin muut olettivat. Saatuaan kunnon läksytyksen ystäviltään varomattomuudestaan (vaikka Percy oli aika varma, ettei ollut varomaton vaan hirviö oli kerrankin ollut häntä nokkelampi, niin paljon kuin se Percyä ärsyttikin myöntää) Percy lupasi tulevaisuudessa jättää etsintäretket nuoremmille leiriläisille.
Percy päästi ärsyyntyneen huokaisun ja kääntyi poimimaan sängyltä puhtaan kauluspaidan ja napitti sen nopeasti jättäen kuitenkin muutaman ylimmistä auki. Paljaat jalat läpsyivät puulattiaa vasten Percyn kävellessä huoneen poikki vaatekaapille ottaakseen uudet farkut.
Nyt kun hän ei enää lähtenyt etsintäretkille, eikä harjoitellut tietyn ohjelman mukaan, kuten nuorempana, hänellä oli myös enemmän aikaa ajatuksille. Ja Percy ei pitänyt ajatuksista, ei sellaisista, jotka pyörivät Tartaroksen ja muiden vaarallisten retkien ympärillä. Eikä etenkään niistä, jotka muistuttivat lukuisista rumista arvista, joita hän kantoi loppu elämänsä mukana.
Hän yritti olla välittämättä niistä ja hyväksyä ne osana itseään. Toisinaan hän jopa yritti unohtaa niiden olemassa olon kokonaan. Koskaan hän ei kuitenkaan onnistunut. Aina oli jotain, joka muistutti niistä. T-paita, joka paljasti vaaleina loistavat arvet käsivarsissa, nuorempien leiriläisten uteliaat katseet tai kuolevaisten epäilevät ja varautuneet kyräilyt.
Aina oli jotain.
Percy ei halunnut enää kulkea tavallisten ihmisten joukossa ilman pitkiä housuja ja paitaa tai takkia. Muilla hänen ystävillään ei tuntunut olevan suurempia ongelmia liittyä takaisin normaaliin maailmaan, mutta Percy kammosi sitä. Hän ei enää sietänyt tuntemattomien töykeitä katseita tai hermostuneita eleitä heidän nähdessään monet arvet ja tatuoinnin. Percy ei jaksanut tuntea itseään rikolliseksi joka kerta kun astui leirin ulkopuolelle.
”Arvet ovat todisteita, että olit vahvempi kuin se mikä yritti tappaa sinut.” Groverin sanat kaikuivat Percyn mielessä.
”Just. Ja koitappa selittää tuo kuolevaisille.” Percy tuhahti mielessään katkerasti ja asteli ulos ovesta.
-
Bob/Iapetus
S
Draama
Bob says Hello
Bob hymisi istuessaan kivellä ja katseli kohti maan pintaa. Muistikuvissa välähteli pieni mustahiuksinen tyttö, joka juoksi innoissaan pitkin polkua metsään. Pieni suu nipistyi tiukaksi viivaksi tytön keskittyessä virittämään jousta. Iapetus kumartui tytön taakse ja muutti tämän käsien asentoa ennen kuin kuiskasi: ”Ammu”.
Nuoli sujahti nopeasti ilmaa pitkin ja lopulta osui keskelle puun runkoa. Hetken aikaa oli aivan hiljaista, ennen kuin riemastunut kiljaisu halkoi ilmaa. Tytön pienet kädet kietoutuivat Iapetuksen kaulan ympärille tiukkaan halaukseen, ennen kuin lapsi päästi irti ja hyppelehti miehen ympärillä lallatellen, ”Minä tein sen! Minä tein sen! Osuin keskelle! Isoisä Iapetus, näitkö? Näitkö? Eikö ollutkin hieno laukaisu?” Iapetus naurahti ja pörrötti tytön hiuksia. ”Näinhän minä Zoë.”
Pian tyttö kasvoi nuoreksi naisen aluksi. Mutta mitä vanhemmaksi Zoë varttui, sitä vähemmän Iapetus näki rakkainta lapsenlastaan. Tuikkivat silmät muuttuivat vakaviksi ja huulet olivat tiukassa linjassa tytön liittyessä sisariensa seuraan hoitamaan Heran puutarhaa.
Sitten hän kuuli Zoën pettäneen perheensä tulleen karkotetuksi. Iapetus etsi tytön ja tarjosi tälle paikkaa luonaan. Mutta Zoën sydän oli särkynyt ja mieli sumentunut vihasta miehiä kohtaa, eikä hän hyväksynyt isoisänsä tarjousta.
Seuraavaksi titaani kuuli Zoën liittyneen Metsästäjiin ja vaikka hän ei hyväksynytkään tytön valitsemaa paikkaa jumalien luona, hän oli kuitenkin helpottunut, ettei tyttö olisi enää yksin.
Vuosituhannet vierivät ja Iapetus seurasi tarkkaan pienimpiäkin uutisia Metsästäjistä, muttei koskaan pyrkinyt lähikontaktiin Zoën kanssa. Zoësta oli ajan saatossa tullut Artemiin uskollinen seuralainen. Sitten tuli uutinen, joka särki Iapetuksen sydämen. Hänen rakas Zoënsa oli kuollut.
Iapetuksen rakkaimmiksi muistoiksi jäivät Zoën lapsuus, kun hän opetti tyttöä käyttämään jousta ja lukuisat yöt, jolloin hän kertoi tähdistä tarinoita lapsenlapselleen. Nyt hän kertoi itselleen tarinoita nuoren tytön tähdistöstä, joka metsästi hirviöitä ikuisesti taivaalla.
Bob huokaisi surumielisenä ja toivoi näkevänsä maan ja kallion sijaan tähdet yläpuolellaan. Bob toivoi voivansa tervehtiä tähtiä itse.
~*~
-
Oi, innostun aina yhtä paljon, kun julkaiset tauon jälkeen uusia tekstejä! Nämä kaksi ovat nyt enemmän sellaista tunnelmointia kuin varsinaista toimintaa, joka on oikein sopivaa. Ehkä jonkinmoinen pehmeä lasku taas sun tekstiesi lukemiseen tai jotain? :') Arvet oli miellyttävän rauhallinen, vaikka aihe ei olekaan se helpoin mahdollinen. Sellainen varma kuvailu loi kivan tunnelman, joskin hiukan epämukavan ja surullisen ehkäpä, mutta se johtui luultavasti vain samaistumisesta. Hieno raapale noin tunnepuolen osalta! Bob says Hello oli taasen jotenkin vastakkainen, vaikka siinäkin surettiin tavallaan menetystä. Zoë on itselleni yksi vaikuttavimmista hahmoista koko sarjasta, joten tietenkin pidin aiheesta, haikeudesta huolimatta. Paljon tunteita tässäkin tekstissä, jätti vähän hiljaiseksi.
Kiitos!
-
Orenji: Hienoa, että oot tykänny ja vieläpä muistanut kommentoida! :D Toivottavasti eksyt vielä tulevaisuudessakin tänne ;)
AN: Jaaha, taas on kulunut iha liian kauan kun viimeksi ehdin kirjoittaa mitään. Haluaisin luvata, että se muuttuu nyt, mutta ehkä on parempi, etten mene sanomaan mitää ::) Lukekaahan kuitenkin tämä ja kertokaa mielipiteenne^^
(ps. en keksi otsikkoa x( )
Grover
S
Perus-surumeininkiä
~*~
Grover istui isolla kalliolla ja mutusti paitansa hihaa. Puuskittainen tuuli aiheutti vilun väristyksiä kiharapäiselle miehenalulle, kuitenkaan saamatta hätistettyä tätä sisätiloihin. Pilvet olivat tummanharmaita ja ilma painostavaa, satyyri pystyi jo haistamaan tulevan rankkasateen. Satakoon, Grover ajatteli apeana. Hän pysyisi paikallaan.
Kauempaa hän kuuli leirin melun, miekkojen kalahduksen Jasonin opettamassa miekkailutunnilla, leiriläisten toisilleen huutamat varoitukset kiipeilyseinällä (Grover oli melko varma, että pystyi haistamaan laavan käräyttämät T-paidat metsään asti) sekä vapaalla olevien leiriläisten naurua. Groverin ei kuitenkaan tehnyt mieli osallistua leirin aktiviteetteihin enää.
Leiri oli muuttunut paljon sillä aikaa, kun Grover oli matkustanut virkansa vuoksi ympäri maata. Ennen hänellä oli kuitenkin ollut monta hyvää syytä palata takaisin. Nyt hänellä oli vain Juniper. Juniperin vuoksi hän palasi kerta toisensa jälkeen takaisin leirille, vaikkei enää tuntenut sen olevan koti, samalla lailla kuin ennen. Jos Juniper ei olisi sidottuna leirin metsään, Groverin vierailut olisivat vieläkin harvemmassa.
Grover huokaisi. Ennen hän olisi viettänyt aikansa Percyn kanssa. Hän olisi osallistunut osaan Percyn valitsemiin aktiviteetteihin, seurannut kuinka Percy olisi ollut opettamassa uusia leiriläisiä miekkailemaan Jasonin sijasta ja joinakin vapaa iltoina he olisivat tulleet istumaan yhdessä isolle kalliolla. Hän ja Percy joisivat limua ja söisivät mustikkapiirakkaa ja juttelisivat yömyöhään (ja tietenkin Percy antaisi aina limutölkkinsä Groverille syötäväksi).
Kaikki olisi niin kuin ennen vanhaan.
Vaan kun ei ollut. Percyn sijaan Jason opetti miekkailua, eikä areenan reunalla istunut Annabeth seuraamassa opetusta vapaa-aikanaan, vaan Piper. Enää ei ollut syytä osallistua leiriläisten aktiviteetteihin eikä Groverilla enää ollut seuraa isolla kalliolla. Ei tietenkään, sillä Percyä ja Annabethia ei enää ole. Tai tarkemmin, Percyä ei ole ja Annabeth jätti leirin muuta vuosi sitten. Groverilla ei ollut mitään Jasonia, Piperiä ja muita vastaan, mutta Grover ei uskonut heidän pystyvän koskaan yltämään ystäviensä tasolle.
Tietysti Groverin olisi pitänyt tajuta alunalkaenkin, että näin tulisi käymään, kun Percy yllättäen pyysi Groveria purkamaan empatia linkin heidän väliltään. Mutta kuinka hän olisikaan voinut tietää? Päivä oli ollut aivan yhtä tavallinen kuin muutkin kesän päivät olivat olleet. Tai no, niin tavallinen kuin se voi olla Puoliveristen Leirillä. Aurinko oli paistanut ja ilma oli ollut lämmin ja he olivat juuri saaneet päätökseen leikkimielisen seinäkilpailukisan. Ei mitään tavallista poikkeavaa.
Niinpä Grover oli hetken hämmästyksen jälkeen suostunut, sillä hän ei uskonut Percyn olevan enää hengenvaarassa. Poseidonin poika ei enää osallistunut etsintäretkille, vaan vietti päivänsä joko opettaen uusia leiriläisiä tai osallistuen itse toimintaan. Tietysti Grover oli ollut hieman loukkaantunut pyynnöstä, mutta unohti senkin pian. Empatia linkki oli voimakas ja jopa vaarallinen. Jos toinen heistä kuoli, toinen seurasi perässä, noh, melkein ainakin. Toinen joutui koomaan, josta ei enää herää. Grover ymmärsi, että hän itsekin matkusti vaarallisilla alueilla. Percy ei varmaan halunnut riskeerata uutta kuolevaisen elämäänsä. Grover purki linkin ja kesä jatkui normaalisti. Groverin ei sinä kesänä tarvinnut matkata yhtä usein, kuin sodan aikana ja pystyikin nauttimaan ystäviensä seurasta.
Pian kesä vaihtui syksyksi ja he lähtivät hetkellisesi kukin eri suuntiin. Muutama kuukausi lipui ohitse ja Grover oli kiireinen velvollisuuksiensa kanssa, mutta ehti kuitenkin jutella ystävilleen välillä Iiris viestien avulla. Sitten eräänä päivänä Percy ei enää vastannut viesteihin ja pian Annabeth soitti itkuisen Iiris viestin.
Seuraavana kesänä kun Grover palasi leiriin, pystyi hän selvästi tuntemaan, kuinka jotain tärkeätä oli poissa. Muutaman ensimmäisen päivän tunnelma leirissä oli apea, kun sinne palaavat puolijumalat saivat kuulla Poseidonin pojan kuolemasta. Annabeth ja Grover viettivät aikaa yhdessä, mutta sekään ei tuntunut enää samalta. Percy oli kuulunut niin vahvasti heidän pieneen ryhmäänsä. Annabeth suri poikaystäväänsä tehden paljon töitä ja vaikka Grover halusikin olla mahdollisimman paljon Athenen tyttären seurana, oli hänelläkin työnsä ja Juniper(Juniperia ei tosin onneksi haitannut, miten paljon aikaa Grover käytti ystävänsä lohduttamiseen, vaan koitti ymmärtää).
Kesän puolivälissä Annabeth ilmoitti Groverille lähtevänsä leiriltä joksikin aikaa ja jotta voisi keskittyä opintoihinsa. Annabeth ei ole tullut sen jälkeen takaisin.
Niinpä toisinaan Grover kiipesi yksin isolle kalliolle ja muisteli ystäviään sekä vanhoja aikoja leirissä. Eikä Grover voinut olla ajattelematta, jos hän ei olisi purkanut empatia linkkiä, Percy saattaisi yhä olla elossa. Percy olisi kunnossa ja tulisi joka kesä leiriin ja kaikki olisi niin kuin kuuluisi.
Nyt Grover kuitenkin istui yksin kalliolla.
~*~
AN2: Sori! En voi itselleni mitään, että Percy kuolee näissä mun tarinoissa niin usein XD
-
Ei se haittaa, että Percy kuoleekin vähän väliä, angst on aika ihana genre.
Pidin viimeisimmästä tekstistä, mutta siinä oli jonkin verran kirjoitusvirheitä. Groverin näkökulmasta en ole omasta mielestäni lukenut kauheasti tekstejä, mutta siitä on jo niin kauan kun olen eksynyt fandomia lukemaan, että saatan olla ihan väärässäkin (selailin aikaisempia sivuja ja hämmästyin, kun huomasin kommentoineeni tätä tekstiä...) Sori, että pureudun tässä kommentissa lähinnä kirjoitusvirheisiin ;D
miekkojen kalahduksen Jasonin opettamassa miekkailutunnilla,
Opettamalla kuulostaa ainakin omaan korvaan luonnollisemmalla.
joinakin vapaa iltoina he olisivat tulleet istumaan yhdessä isolle kalliolla.
vapaailtoina yhteen
eikä areenan reunalla istunut Annabeth seuraamassa opetusta vapaa-aikanaan
Omaan korvaan vapaa-aikanaan hieman särähti, vapaa-ajallaan kuulostaa ainakin omaan korvaan normaalimmalta. Tämä kuitenkin on (luultavasti) vain makuasia :)
kun Percy yllättäen pyysi Groveria purkamaan empatia linkin heidän väliltään.
empatialinkin
Tai no, niin tavallinen kuin se voi olla Puoliveristen Leirillä.
Viilaan taas pilkkua, mutta leirillä pienellä.
Empatia linkki oli voimakas ja jopa vaarallinen.
empatialinkki
mutta ehti kuitenkin jutella ystävilleen välillä Iiris viestien avulla.
iirisviestien
Härregud, kun olen kopioinut tähän miljoona asiaa josta viilaan pilkkua ;D Tykkäsin tekstistä kaikesta, jos tämä kommentti ei ole sitä ananut vielä kunnolla ymmärtää.