Finfanfun.fi
Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: Brangwen - 16.08.2011 22:01:55
-
Nimi: Tunteja olen tuijottanut tummia ikkunoita
Kirjoittaja: Brangwen
Ikäraja: k11
Paritus: Noora/Sami/Mari
Tyylilaji: Angst, h/c
Yhteenveto: Tarina siitä, miten pahasti nainen voi satuttaa miestä, siitä, miten isä voi joskus olla tyttären elämän tärkein mies, ja siitä, että pimeidenkin ikkunoiden takana on joskus valoa.
Varoitus: Lapsen kuolema
A/N: Osallistuu Albumihaaste #2 (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=19873.0)een Indican biisillä “Islands of light (http://www.indica-music.com/fi/discography/a-way-away.html)”
// Beta: Tämän tekstin on ystävällisesti tarkistanut ja arvostellut kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen
Sanamäärä tulee olemaan tasan 9000 sanaa
”Tunteja olen tuijottanut tummia ikkunoita”
I
Vihreä sydänkäyrä veti kuolleentasaista viivaa. Lasi sumeni hengityksestä, kun Sami painoi otsansa sitä vasten. Kokonaisheijastus, se ajatteli. Paniikki jyskytti korvissa. Ilmasta lasiin vai?
Kuului, miten Noora huusi hoitajalle. Kuului, miten hoitaja vastaili. Tyynnytteli. Yritti kuulostaa asialliselta. Noora huusi. Sami yritti vakuuttaa itselleen, että fysiikan lait olivat pettäneet sen. Tämän täytyi olla jokin optinen harha. Miska vain nukkui.
Milla painautui Samin jalkaa vasten. Pienet sormet nykivät paidan hihaa. Sami tarttui tytön käteen ja jatkoi lasin läpi tuijottamista. Se vain nukkuu.
Hoitaja puhutteli. Sami kääntyi katsomaan sitä. Se näytti jäävän johonkin kauas, eikä ääni ihan tavoittanut Samia. Hoitaja pahoitteli. Kysyi, tarvitsisiko Sami apua. Nooran huuto tukki huoneen. Milla nyki Samin hihaa.
Jotain meni rikki. Ilma katkesi, läpilyöntikestävyys ylittyi ja kipu iski tuhannella voltilla. Sami nosti Millan syliinsä ja käveli ulos huoneesta. Sairaan valkoisessa ja steriilissä käytävässä Sami istui penkille seinän viereen ja puristi Millaa lujasti.
Korvissa kohisi. Keuhkot tuntuivat liian täysiltä ja liian tyhjiltä. Ilmaa ei mahtunut mihinkään koloon.
– Isi, älä purista.
Samin täytyi keskittää kaikki voimansa otteen hellittämiseen. Kaksi lääkäriä tuli ulos Miskan huoneesta. Toinen nyökkäsi myötätuntoisesti Samille.
– Isi, millon Miska pääsee kotiin? Milla kysyi.
Lääkärit katsoivat toisiaan alistuneen tietävästi ja lähtivät. Sami nieli kurkkuun nousseen suolaveden ja käänsi Millan niin, että näki tytön silmät.
– Kuule, Miska on tainnut mennä nyt sinne taivaan kotiin.
– Niin ku Eino-pappa?
– Joo.
Milla rypisti kulmiaan ja nenäänsä. Se näytti miettivän.
– Mut Miska on lapsi eikä vanha ihminen?
– Niin, Sami mutisi. – Eiks ookin epäreiluu.
-
Kommenttikampanjasta iltaa!
Luin orginaalin läpi. Tämä oli hyvin mielenkiintoinen. Tapahtuu niin paljon, mutta samalla niin pienessä ajassa. Teksti oli hieno ja "taiteellinen". (Jos nyt noin voi sanoa...)
Lasten syytön ja viaton kieli, jossa puhutaan "taivaan kodista" oli hyvin suloista. Samalla se myös kertoi lisää hahmoista.
Silti ei tullut kovinkaan selväksi, kuka Miska oli ja miksi hän kuoli. Kaipasin myös lisää taustatietoa Samista, Noorasta ja Marista. He nimittäin vaikuttivat hyvin mielenkiintoisilta henkilöiltä. Lisää taustatietoa siis kaipailisin sekä kuolemasta, että henkilöistä..
Kirjoitit repliikit puhekielellä, mikä oli ihanan erikoista. Mutta samalla huomasin puhekielen esiintyvän osittain kerronassa. Esim juuri tässä kohdassa:
Se näytti miettivän.
Toisaalta tuossakaan lauseessa ei ollut mitään vikaa, jos kertoja oli yksi lapsista ja paikalla, kun Miska kuoli. Mutta muuten oikea kirjoitusasu olisi ollut; Hän näytti miettivän.
Kuvailu oli hienoa ja myös traagista. Hoitajien selittely ja Samin "raivo" olivat myös hyvin liikuttavia. Pidin tästä oikein paljon, mutta kirjoitusvirheet hieman haittasivat lukukokemusta. Välillä piti lukea kohta uudestaan, jotta tekstistä sai irti sen välittämän tunteen. Siksi suosittelenkin betaa.. (:
Mutta kaunista tekstiä. Oli ilo lukea tämä orginaali.
Camiela
// MUOKS:: Ups... *posket punaisina* ;DD Jep, luin uudestaan... Illalla tuli offlattua pahasti rankan päivän jälkeen. En todellakaan olisi enää kommentoinut noin, koska nyt tajusin kaiken ja kauniilta kuulosti... Mutta hyvähän se selitellä näin jälkikäteen... (;
-
Camiela: Kiitos! Mukavaa, että tykkäsit. Sarjasta tulee tosiaan aika pitkä, joten ihan kaikkia kortteja en lyönyt pöytään saman tien ;) Ja mainitsemasi "kirjoitusvirheet" ovat kylmästi harkittuja, tämän on kuule betannut neljä ihmistä, joista yksi on ammattikirjailija ;D
// nou hätä, näitä sattuu ;D
-
II
– Ei sun täällä pakko ole olla, Koivu sanoi kurkistaessaan Samin tietokoneen takaa. – Sun pitäs saada sairaslomaa. Mä voin soittaa jonkun lääkärin käymään teillä kotona.
– Mä en haluu just nyt nähdä yhtään lääkäriä enkä olla kotona, Sami vastasi ja klikkasi hiirellä kaaviokuvan uuteen kulmaan. – Helpompi olla täällä. Ei tartte ajatella.
Koivu irvisti. – Ekkö sä muka ajattele töitä tehdessäs?
Sami ei vastannut. Koivu nauroi kuivasti omalle vitsilleen. Eikö se tajunnut, ettei maksanut vaivaa yrittää olla hauska.
– Mut hei oikeesti, Koivu vakavoitui. – Sun esimiehenäs ja ystävänäs mä oon sitä mieltä, että sun pitäis olla kotona Nooran ja Millan kanssa.
– Tän deadline on huomenna, Sami mutisi ja käänteli kaaviokuvaa koneen näyttöruudulla.
Koivu ei sanonut enää mitään. Se katosi kahvikuppeineen toimistoonsa ja sulki oven perässään. Titta ja Nelli katselivat Samia omien tietokoneittensa takaa. Nelli näytti myötätuntoiselta, Titta paheksuvalta. Oli kai sitä mieltä, että Sami teki suuremman luokan rikoksen tullessaan töihin.
Sami sammutti tietokoneen ja nousi tuoliltaan.
– Mä taidan sittenkin lähtee.
Kotona Samia odotti hiljalleen lakoava romukasa eteisen oven tukkona. Viimepäivinä kaikki tavarat tuntuivat vaeltaneen ympäri kämppää varsin odottamattomia reittejä ja hiljalleen päätyvän lipastojen ja pöytien kulmille, siitä ne putoilivat lattialle ja kaappien alle. Kukaan ei jaksanut siistiä paikkoja edes näön vuoksi.
Milla istui olohuoneen sohvalla polvet leukaan vedettyinä ja seurasi silmät pelokkaina Nooran ryntäilyä. Ensin Sami ajatteli, että Noora oli taas saanut jonkun hysteerisen kohtauksen. Se oli saanut niitä tasaisin väliajoin. Sami oli joka kerta istunut kärsivällisesti tunti toisensa jälkeen lohduttelemassa ja rauhoittelemassa Nooraa.
Sami istui Millan viereen sohvalle. Tyttö painautui ihan kiinni Samin kylkeen ja Sami kietoi kätensä tytön ympärille.
Noora latoi keittiössä häälahjaksi saatuja teekuppeja pahvilaatikkoon. Makuuhuoneen auki repsottavasta ovesta näkyi sängyn päällä lojuva aukinainen matkalaukku.
– Noora, mitä sä teet?
– Mä lähden äidin luo. Mä en jaksa enää.
Sami ei sanonut mitään. Tietysti Noorakin tarvitsi vähän tilaa. Se oli aina kotona lasten kanssa. Sami saattoi sentään mennä töihin ja työntää hetkeksi sivuun kaiken muun. Jos kotona ei ollut tilaa hengittää, täytyi mennä hetkeksi ulos.
– Otakko sä Millan mukaan?
– Kyllä sääkin pärjäät pari päivää yhden kakaran kanssa kun mä oon kahta kattellu muutama vuotta.
III
Seisova aaltoliike nousi ilmapatsaina urkujen putkista. Musiikki kuulosti epävireiseltä ja ainoastaan kanttori veisasi. Pappi ryki ja takelteli, pahoitteli nolona ja kertoi, ettei ollut ennen ollut siunaamassa lasta.
Penkeillä istui hunnutettuja, vaiteliaita hahmoja, kuoleman mustia morsioita. Satunnaisia niiskauksia ja laukkujen lukkojen napsahtelua, kun joku kaivoi nenäliinaa sivutaskusta.
Milla istui Samin ja Nooran välissä. Noora tuijotti eteensä katse kivisenä. Sami oli yrittänyt halata sitä kappeliin tultaessa, mutta Noora oli työntänyt Samin kauemmas ja sanonut, että mekko rypistyisi ja että Millan pusero olisi pitänyt pestä.
Arkkua lähdettiin kantamaan. Sami oli kerran aikaisemmin ollut kantamassa. Silloin lepoon oli laskettu Samin isä. Silloin hiekka oli tuntunut liukkaalta ja Sami oli pelännyt putoavansa hautaan. Huimasi ja heikotti.
Kantohihna hiersi hartioita. Nooran isä kantoi toiselta puolelta ja kompasteli. Sami toivoi, että se ei kaatuisi. Aikuisen miehen arkku oli ollut raskas kantaa. Miten paljon enemmän arkku painoikaan, kun Miska oli siinä.
Jos milloinkaan oot rukoukseni kuullu, niin pidä huolta mun Miskasta.
Pappi luki liturgiat haudalla. Kukkia laskettiin. Valkoisia ja sinisiä neilikoita. Milla heitti arkun kannelle keltaisen oksaruusun. Noora piti lujasti kiinni tytön kädestä, ettei se lipeäisi reunalta. Sami ajatteli tukehtumista ja elävältä hautaamista kun ensimmäiset lapiolliset multaa tömähtelivät Miskan arkulle.
Ihmiset lähtivät hitaasti. Tuntui kuin ne olisivat katkoneet jotain itsestään kääntäessään selkänsä uudelle hautakivelle ja kävellessään pois. Ne yrittivät jättää muistonsa pois kyydistä, tiputtaa ne hiekanmurujen kanssa maan syliin. Ne eivät halunneet viedä surua mukanaan.
Milla nojasi Samiin. Sami haki Nooran käden omaansa.
– Tuutko kotiin?
– En.
– Mä tartten sua.
– Sami, mä oon väsynyt siihen, että kaikki aina tarttee mua.
Sami yritti hakea Nooran katsetta, yritti saada sen näkemään, että tästä päästäisiin vain yhdessä yli. Yksin ne jäisi kumpikin vain tuuliajolle. Hautakivi oli liian korkea muuri ylitettäväksi ilman toisen apua.
Noora katsoi pois.
– Milla jää taas sun kanssa, se sanoi. – Äidillä ei oo tilaa lapsille.
-
:(
(Jep, et pääse uskollisesta kommentaattorista sitten millään eroon :DD)
Tää oli surullista luettavaa. Jotenki.. erittäin realistista. Että kun lapsi kuolee, niin ei tiedä mitä tehdä. Mun käy sääliks Millaa, kun se on vasta lapsi ja joutuu kärsimään siitä, kun vanhemmat masentuu. Mä säälin myös Samia, kun se vaan yrittää jaksaa. Tai no, ei se välttämättä yritä jaksaa, mutta se yrittää... en mä tiedä. Ehkä päästä asiasta yli nopeasti?
Noora kävi hermoon. Mä ymmärrän, että kun näkee oman lapsukaisen kuolevan, niin menee vähintään sekaisin, mutta se vaan jotenki käsittelee tota shokkiaan niin ärsyttävästi, vähän niinku lastaamalla murheensa toisten ylle ja olemalla (ehkä huomaamattaan, mutta kuitenkin) jollain lailla "uhri". Jotenki tuntuu siltä, että se syyttää Samia ja Millaa siitä, ettei Miskaa ole. Voin toki olla väärässä, mutta siltä se vaan tuntui...
Tom^^
-
Tom^^: Kiitos, ja tervetuloa seuraamaan tätäkin tekstiä! Onhan tämä huomattavasti realistisempaa (ja laadukkaampaa) tekstiä kuin nimetön lapseni. Olet tulkinnut Nooraa aivan oikein, se käsittelee suruaan vähän omalla tavallaan.
Yritän malttaa pitää parin päivän taukoja tekstin julkaisussa, jotta tästä ei tulisi sellainen joka päivä huomiota vaativa projekti ;D
-
kommenttikamppanjasta iltoja (----:
tykkäsin tosta ekasta osasta paljon. millan reaktio on tosi realistinen ja lapselle tyypillinen, ihmettely siitä miten lapsi voi kuolla, oli myöskin kauhean suloista ja realistista. myös samin rektiot ja asian kieltäminen ("se vaan nukkuu") ovat oikeastaan todella realistisia, kun mietitään että tyypin lapsi on just kuollut. noora sen sijaan on paljon vaikeampi hahmo sisäistää minulle, en oikein pääse sen sisälle (johtuneeko sitten samin kuvakulmasta vai mistä) ja mun on vaikee käsittää, miks se vaan häipy ja jätti sen ainoan elossa olevan lapsen yksin. jotenkin kuvittelis että jos toinen kuolee niin yrittäis pitää sen elossa olevan mahdollisimman lähellä itseään? no, mene ja tiedä, joka tapauksessa luku oli oikein kiva ja mielenkiinnon herättävä. puhekieli repliikeissä ja osittain tekstissä (se-sana hän-sanan tilalla) toimi hienosti, sopii tähän. sen kummempia kirjoitusvirheitä en löytänyt.
Sami yritti vakuuttaa itselleen, että fysiikan lait olivat pettäneet sen. Tämän täytyi olla jokin optinen harha. Miska vain nukkui.
tykkäsin tästä !
kakkosluku olikin pitempänä avaavampi, ja pääsin paremmin hahmojen 'sisään'. tosiaan tykästyin tohon millaan, jotenkin kauhean suloinen pikkuinen (---:. noora on jotenkin karmean ärsyttävä, syyn sanoinkin oikeastaan jo. : D sami on kauheen realistinen yrittäessään hukuttautua töihin, vois kuvitella et toi on ihan 'tavallinen' tapa käsitellä sitä tai jotakin. :D: (deadline on muuten yhdyssana (;) hautajaiset on kuvattu mukavan realistisesti, samin ajatukset ja tunteet on jälleen kerran hienosti ja luonnolisiksi.
mut joo, tykkäsin, saatanpa jäädäkkin seurailemaan jatkoa ! (:
-
Kiitos, Contessa! Kieliopissani on iso paha aukko siinä kohtaa, jonka otsikkona on "englanninkieliset ilmaisut ja lainasanat". Re-write versiossa (joka on kesken, ja josta uhkaa tulla romaanipituinen) oikeisin ongelman tuohon puhekielisyyteen vedoten kirjoittamalla "dedlaini". Noora ei tosiaan ole mikään sankaritarhahmo, mutta kyllä hänenkin sieluntuskaansa päästään käsiksi. Tähän lähtöön hänen on tarkoituskin olla ärsyttävä.
-
Kaikki ihanaa ja asiantuntevaa palautetta antavat stalkkerit ovat tervetulleita seuraani, Gua ;D Kiitos, kiitos, kiitos!!!
Vilja oli useamman vuoden ajan opettajani, ja tuli siinä sivussa antaneeksi palautetta useista teksteistäni. Nykyään häneltä (tai joltain muulta ammattilaiselta) saa helpoiten palautetta Nuoren voiman liiton arvostelupalvelun kautta (tämä ei sitten yritä olla mikään mainos, NVLllällä on ihan hullut taksat).
Koska tämä teksti on kirjoitettu sanataidekouluaikanani (se on melkein neljä vuotta vanha) siinä on omia kömpelyyksiään. Toisaalta se on edelleen yksi parhaista teksteistäni, joten uskaltauduin lähettämään sen tänne. Tämä on myös yksi ikuisuusprojekti-teksti, jota uudelleenkirjoitan kerran toisensa jälkeen (te saatte tällä kertaa luettavaksenne vain ensimmäisen vedoksen, koska se on ainoa valmiiksi asti kirjoitettu). Toivon palautetta juonesta ja henkilöistä jo ihan sen takia, että ennemmin tai myöhemmin tämä kerta kerralta laajeneva teokseni päätyy romaanimuotoisena jonkun onnettoman kustannustoimittajan työpöydälle.
//ja muuten, nimimerkki hyvä-nimipolitiikka haluaa tarkentaa sen verran, että Miska on poika :D
-
A/N: Seuraavassa tutustutaan vielä yhteen tarinan kannalta olennaiseen henkilöön ;D
// Ai niin joo, sanokaa kovaan ääneen, jos ikärajasta tulee eriäviä mielipiteitä.
IV
– Sä käyt nykyään ihan liian harvoin kotona, äiti sanoi kaataessaan teetä Marin kuppiin. – Ei se, että sä muutit kaupungin toiselle puolella tarkota sitä, että sun ei edelleen tarttis näyttää naamaas säännöllisesti.
– Niin, Tuomas sanoi. – Mä oon kanssa sitä mieltä, että Mari vois käydä täällä vähän useemmin.
Onneks sä et päätä siitä asiasta, Mari ajatteli ja mulkoili Tuomasta teekupin reunan yli. Pihan lapset sanoivat sitä renttu-Tuomakseksi. Nimitys oli palannut Marin mieleen silloin, kun sille kerrottiin, että Tuomas hoiteli sen äitiä. Isä oli onneksi jo ehtinyt lähteä.
– Mulla on kiireitä, Mari sanoi. – Mä lupauduin yhteen projektiin. Me suunnitellaan yhen ryhmän kanssa lapsille uus leikkikenttä Sivikanpuistoon.
– Eiks sun pitäin keskittyy siihen sun lopputyöhös eikä kuluttaa aikaas tollasiin vähemmän tärkeisiin juttuihin, äiti sanoi huolissaan.
– Mun mielestä se leikkipuisto on ihan kohtuullisen tärkee juttu, Mari sanoi. – Sitä paitsi siitä tulee ainakin työkokemusta.
– Sun pitäis neuvotella tollasista jutuista meidän kanssa, Tuomas sanoi.
– Mun ei tartte neuvotella sun kanssa yhtään mistään, Mari ärähti ennen kuin ehti purra huultaan.
– Mari, mä en ala katteleen, jos sä vaan haastat riitaa koko ajan, äiti sanoi.
– Ehkä asiaa auttas, jos toi ei ois täällä, Mari sanoi ja irvisti Tuomakselle.
Penkin jalat raapivat lattiaa kun äiti nousi seisomaan.
– Mari, mä meen nyt hakee sen jäätelön pakkasesta ja kun mä tuun takasin, niin sä oot pyytäny anteeks Tuomakselta.
Marin silmät laajenivat, kun äiti kolisteli pois keittiöstä. Hartiat jännittyivät kipeästi. Mari puri hampaansa tiukasti yhteen niin kuin aina ollessaan kaksin Tuomaksen kanssa. Tuomas nousi pöydästä ja tuli Marin taakse. Se laski kätensä Marin olkapäille niin teennäisen isällisesti, että kylmät väreet juoksivat niskasta ranteisiin.
– Älä viitti kiukutella mulle, Tuomas sanoi. – En mä sun vanhempien eroo aiheuttanut. Kyllä se oli sun isäs, jonka syytä se oli.
– Ihan sama, kenen syytä se oli, Mari sanoi. – Ei se tarkota, että mun tarttis pitää susta.
– Mari, sä oot ihan naurettava, Tuomas sanoi ja kumartui lähemmäs. – Oonks mä muka joskus tehny sulle jotain pahaa.
Ajatuksissas ihan tarpeeks monta kertaa, Mari ajatteli ja nojasi kauemmas. Se toivoi, että äiti tulisi takaisin ja näkisi, miten Tuomas lääppi sitä.
– Sä oot tuntenu mut koko ikäs, Tuomas jatkoi. – Mä asuin täällä jo sillon, kun sä olit ihan pieni ja te muutitte tänne.
– En mä susta sillonkaan pitäny, Mari sanoi. Tuomaksen ote sen hartioista tiukkeni.
Ovi kolahti. Tuomas suoristautui nopeasti, kun äiti tuli sisään.
– Pyysiks Mari anteeks? äiti kysyi.
Tuomas katseli Maria arvioivasti kuin yrittäisi päättää, pelastaisiko tytön kiukunpuuskalta vai kostaisiko. Mari piti katseensa tiukasti teekupissa ja toivoi, että Tuomas sanoisi ei. Saisipa ainakin syyn lähteä.
– Joo, kyllä se pyysi.
– No ni, äiti sanoi ja hymyili teennäisen pirteästi Marille. – Eiks ookin paljon helpompaa, kun ei tartte koko ajan vääntää joka asiasta.
V
Isännöitsijä luovutti avaimet Samille ja ajoi pois pihasta kirkkaan sinisellä volvollaan. Sami vilkaisi Millaa. Se katseli pää kallellaan uutta kotiaan.
Pari viikkoa aikaisemmin Noora oli soittanut ja sanonut jäävänsä maalle. Ei ollut tulossa takaisin ollenkaan. Sami oli siihen mennessä saanut tarpeekseen erääntyvistä sähkölaskuista ja Miskan tavaroista, joita löytyi milloin mistäkin, aina silloin, kun vähiten odotti. Tekstiviesti kertoi Nooralle uuden osoitteen, kun Sami ja Milla muuttivat pienempään kolmen huoneen asuntoon kauemmas keskustasta.
– Sä saat oman huoneen, Sami sanoi Millalle kantaessaan pahvilaatikoita sisään. Milla laski heppakuvioisen reppunsa pienen makuuhuoneensa kynnykselle ja kääntyi katsomaan Samia.
– Isi, millon äiti tulee takasin?
– Mä en tiedä. Sä voisit soittaa äidille ja kysyä
Ehkä Noora tajuaisi, että sitä tarvittiin, jos Milla pyytäisi.
Milla istui keittiön ikkunalaudalla Samin keittäessä vettä. Tyttö heilutteli jalkojaan ja katseli ulos ikkunasta. Noora ei ikinä olisi antanut Millan istua siinä, olisi pelännyt, että se putoaa.
Ikkunan vieressä kasvava vaahtera pudotti lehtiään oranssiksi, mätäneväksi matoksi maahan. Nyt tuntui syksyltä muuallakin kuin vain siinä kohdassa, jossa sydämen olisi pitänyt sykkiä.
-
Hyvää iltaa siihen suuntaan!
Kommenttikampanjasta löysin tän mutta en keksi mitään kommentoitavaa seuraavalle, ni tulinpa ihan muutenvaan kommentoimaan :)
Ihan aluksi sanon, että tää on mulle äärimmäisen outoa luettavaa, koska mulla ei pitkään aikaan oo ollu enää minkäänlaista isä-tytär suhdetta, ja en muista ollenkaan millasta se on. Tää on kuitenki tosi kauniisti kirjotettu ja kiva lukea. Hahmojen kuvailu on aika olematonta, mutta tykkään hahmona eniten Millasta. Sellanen sulonen lapsen viattomuus ja kuitenki niin kypsä. Vähiten pidän varmaanki Tuomaksesta, inhottavan limanen tyyppi.. Marista nyt on ollu vaan yks kappale, mut sen perusteella vaikuttaa jotenki että on vähän itsekäs, koska ei käy tapaamassa äitiään, ja kuitenki vahva, koska uskaltaa vastustaa Tuomasta, ja huomaan myös tiukat mielipiteet.
Koko tarina alko sinänsä aika surullisesta kohtaa, ja silti aika jännittävästä, koska Noora lähti, ja se saa miettimään, et tuleeko se katumapäälle ja palaako miehensä luo. Noi tunteet joita tuot esille saattaa hyvinki olla ihan realistisia, just tuo töihin hukuttautuminen, vanhoista ympyröistä pois haluaminen, ja varsinki se, et oman lapsen hauta-arkku painaa aina enemmän, ku aikuisen miehen, vaikka se oma lapsi oliski pieni. Aukko jäi vaan siihen, että miten Miska kuoli.
Jouduin muuten lukemaan ekan kappaleen neljästi, ennenku tajusin sen kunnolla (enkä oo siltikään varma tajusinko) mut siitä voinki sitten syyttää koko päivän vaivannutta hönttiä oloa ja väsymystä. Mutta kiitos lukukokemuksesta, ja jään kyllä tätä seuraamaan! Vaikuttaa mielenkiintoiselta juonikuviolta.
-
Kommenttikampanjasta
ehtoonkaltaista huomenta!
En ole aiemmin juurikaan lukenut raapalesarjoja, etenkään originaaleina, joten tämänkaltainen tyylittely on minulle melko uusi tuttavuus, tosin miellyttävä sellainen. Jostain syystä tykkään kamalasti lukea pienistä hetkistä ja lyhyistä tapahtumista, ja pidempään juoneen yhdistettynä ne vaikuttavat aivan upealta ajatukselta. Pitäisi itsenikin kokeilla. :)
Asiaan! Jo otsikko lupailee miellyttävää ja kaunista kirjoitustyyliä, ja sitähän tämä teksti on tulvillaan pieniä kirjoitusvihreitä lukuunottamatta - mutta jos ne ovat kerran suunniteltuja, en tohdi alkaa niistä sen kummemmin moittimaan. Tyylisi on varsin suoraa ja maalailematonta (mikä sopiikin lapsen äkillistä kuolemaa seuranneeseen tunnelmaan hyvin), yltyen hetkittäin piirtämään kauniita ja innosta sykähdyttäviä näkymiä lukijan eteen, kuten
Seisova aaltoliike nousi ilmapatsaina urkujen putkista. Musiikki kuulosti epävireiseltä ja ainoastaan kanttori veisasi. Pappi ryki ja takelteli, pahoitteli nolona ja kertoi, ettei ollut ennen ollut siunaamassa lasta.
Penkeillä istui hunnutettuja, vaiteliaita hahmoja, kuoleman mustia morsioita. Satunnaisia niiskauksia ja laukkujen lukkojen napsahtelua, kun joku kaivoi nenäliinaa sivutaskusta.
joka olikin yksi ehdottomista suosikkikohtauksista, erityisesti nuo kuoleman mustat morsot miellyttivät silmääni. :) Upeutta!
Sami ajatteli tukehtumista ja elävältä hautaamista kun ensimmäiset lapiolliset multaa tömähtelivät Miskan arkulle.
Ihmiset lähtivät hitaasti. Tuntui kuin ne olisivat katkoneet jotain itsestään kääntäessään selkänsä uudelle hautakivelle ja kävellessään pois. Ne yrittivät jättää muistonsa pois kyydistä, tiputtaa ne hiekanmurujen kanssa maan syliin.
Juuri noiden multalapiollisten tömähtely sai sisälläni aikaan pienen tumahduksen, sellaisen upean realistisen ja samaistuvan olon, että Miska todella kuoli. Sellaisen pienen herätyksen, jonka voisin uskoa tapahtuneen myös monelle hautajaisvieraalle.
Alkutietojen yhteenveto sai haikealla kauneudellaan sydämeni käpristymään pienestä onnesta. Lapsen kuolema - ja sen seuraamukset - on mielestäni hyvin kiehtova, joskin erittäin, erittäin surullinen aihe. Jos näin voi sanoa, olen kiitollinen, että kuvaat lapsen kuolemaa enemmän isän kuin äidin näkökulmasta, sillä ainakin itse koen jälkimmäisen olevan paljon yleisempi. Joskus tuntuu, että unohdetaan, että se isäkin on siinä, että se lapsi on yhtä paljon isän kuin äidinkin. Olen myös tavallaan iloinen Millan hahmosta, sillä se voi tuoda tarinaan hienosti mukaan myös lapsen reaktioita sisaruksen kuolemaan ja tuntemuksia hänen pudottuaan vanhempiensa välille syntyneeseen välikköön. Toivottavasti tytön ajatukset ja tuntemukset pääsevät myöhemminkin valokeilaan. :)
Hahmoista Sami on tällä hetkellä ehdoton suosikkini kaikessa herttaisuudessaan ja inhimillisyydessään ja yrittäessään haparoiden jaksaa kannatella kotia pystyssä. Komppaan aiempia kommentoijia siinä, että Noora on tosiaan aika rasittava jättäessään miehensä ja tyttärensä Miskan kuoltua - toisaalta naisen käytös on ymmärrettävää menetyksen suuruuden huomioon ottaessa (tietenkin hän tahtoo pakoon surua edes hetkeksi), toisaalta mielettömän itsekkään oloista.
Aluksi minuakin mietitytti suuresti Miskan kuolinsyy, mutta nyt olen enemmän kiinnostunut tarinan jatkosta ja hahmojen tuntemuksista; lapsen menehtymisen jälkeisistä seuraamuksista. Siinä mielessä pojan kuolema oli varsin mainio aloituskohta; tarinahan kertoo sitä seuraavista tapahtumista, joten on luonnollista aloittaa ns. lopusta.
Mari, tämän äiti ja Tuomas ovat esiintyneet vasta yhdessä raapaleessa, mutta mullekin heräsi vähän samat fiilikset kuin onkonälälle: näen Marin vähän itsekkäänä tyyppinä, koska ei juuri käy tapaamassa äitiään, mutta toisaalta; kuka tahtoisi taloon, jossa odottaa tuollainen limanuljaska-lääppijä-Tuomas? Odotan mielenkiinnolla, miten näiden hahmojen käy ja kuinka Marin elämäntie kietoutuu Samin polkuun. :)
Kiitos hurjasti, että laitoit tämän aarteen kommenttikampanjaan, taidankin pitää tätä vastedes silmällä! ;)
-
Gua: KITOS!!! Ohhoh, minuahan mainostetaan! Toisaalta, mainostan itse itseäni aina tilaisuuden tullen, joten kiitos siitäkin ;D Eikös päänsisäinen dramaturgi olekin mukava keksintö, se pahalainen käy spoilaamassa kaikki vähääkään aristoteelisesti toimivat tekstit heti kättelyssä.
onkonälkä: Kiitos! Ymmärrän, että joillekin Samin ja Millan lämpimät välit ovat hämmentäviä, mutta isä-tytär-kuviot ovat minulle teema, joka tavalla tai toisella toistuu lähes kaikissa teksteissäni. Puhekieliseen kertojaan (kuulemani mukaan) tottuu tekstin edetessä, niin ettei sitä enää juuri huomaakaan.
Hopeakettu: Kiitos, ja tervetuloa mukaan! Melkein puhekielinen kertoja oli (silloin joskus aikoinaan, kun tätä kirjoitin) mielestäni toimiva tehokeino tämän tyyliseen tekstiin, vaikka se aluksi hiukan hämääkin. Jännä juttu, että Maria pidetään itsekkäänä, itse en ole koskaan nähnyt hahmossa sellaista puolta, mutta tämän lukukierroksen ideana onkin kuulla, mitä muut näkevät näissä hahmoissa, jotta voin huomioida nuo näkökulmat re-write-kierroksella.
VI
Äidin ja Tuomaksen luona ilma tuntui paksulta ja raskaalta, vaikealta hengittää ja kuivalta kuin voipaperi. Välillä tuntui, että ilmaa ei ollut ollenkaan.
Isän luona ilmaa oli vähän liikaakin. Isä piti aina ristivetoa päällä, olohuoneen ja keittiön ikkunat auki. Ihan kuin asunnossa ei edes olisi ollut ketään kuluttamassa happea.
Mari riisui kenkiä eteisessä. Olohuoneesta kuului natinaa, joka kertoi isän havahtuneen päiväunilta. Se oli laihtunut ja kuihtunut niiden parin vuoden aikana, jonka se oli asunut yksin. Marista näytti kuin se olisi vain painunut kasaan ja antanut periksi. Parhaat vuotensa ja kaiken rakkautensa se oli äidille tuhlannut ja nyt sillä ei ollut jäljellä enää mitään.
– Muistat muakin tulla välillä kattomaan, isä virnisti eteisen ovelta. – Monelle tytölle riittäis, että tilille ilmestyy tasasesti rahaa.
– Täytyy jonkun sua vahtia, Mari sanoi. – Ja koska on aika epätodennäköistä, että sä löydät unelmies naisen jostain telkkarin deittipalstalta, mun täytyy edes käydä pesemässä sun pyykit.
Isä tuhahti. Se halveksi suunnattomasti deittiohjelmia.
– Joo, mä hankinkin jonkun nuoren seuraneidin, jonka tukka on yhtä vaalee kun sulla ja älykkyysosamäärä promille omastas. Mitä ihmeen järkee mun on kattella ittelleni taloudenhoitajaa, kun ainoo kunnollinen käy täällä pyytämättäkin. Sitä paitti, en mä lähe alentuun samanlaiseen showhun kun sun äites.
Mari niiskahti tahtomattaankin. Isän ilme muuttui heti huolestuneeksi.
– Eiks siellä oo kaikki hyvin? Onks se sun äites kaveri aiheuttanut jotain ongelmii?
Marilla oli mielessään selvä visio siitä, miten kertoisi isälle Tuomaksesta. Isä suuttuisi ja soittaisi äidille. Äiti kauhistuisi, potkaisisi Tuomaksen ulos ja soittaisi isälle kiittääkseen varotuksesta. Kiitokseksi se kutsuisi isän kahville, ne juttelivat ja toteaisivat uudelleen olevansa kuin luodut toisilleen ja kaikki olisi taas hyvin.
Huumaavanonnellisen tulevaisuudenkuvan takana olit kuitenkin tietoisuus siitä, että isä ei toimisi niin rationaalisesti. Isä suuttuisi ihan varmasti. Se kaivaisi ullakolta vaarivainaan hirvihaulikon, menisi bussilla yllätysvisiitille, murtautuisi äidin asuntoon ja lasauttaisi Tuomakselta aivonkorvikkeet seinälle.
Mari virnisti teennäisesti.
– Ei siellä mitään ongelmii oo. Mulla on vaan niin kova kiire, etten mä pahemmin ehdi käydä siellä.
Isä näytti epäilevältä, mutta se oli tottunut luottamaan Mariin. Ne olivat joskus luvanneet, että eivät ikinä valehtelisi toisilleen. Isä oli ihan varmasti pitänyt sen lupauksen, mutta Mari oli rikkonut sitä useammin kuin jaksoi muistaa. Yleensä silloin, kun isä kysyi äidistä ja Tuomaksesta.
VII
Syksy meni pimeässä. Sade ja kura kulkeutui kenkien mukana eteiseen. Sami siivosi silloin kun sattui muistamaan. Milla yritti auttaa kotitöissä, mutta ei neljävuotiaasta paljoa apua ollut. Kerran se pesi astioita, lipesi tuolin reunalta ja löi leukansa tiskipöydän reunaan. Noora ärisi kuin orava nähdessään tikit tytön leuassa.
– Näinkö hyvin sä katot meidän tytön perään! se huusi Samille.
Sami ehdotti varovasti, että jos Noora ei edelleenkään aikonut tulla kotiin, se voisi edes ottaa Millan pariksi viikoksi mummolaan. Parempi tytön siellä olisi olla kuin kaikki päivät päiväkodissa Samin ollessa töissä.
Noora kertoi elävänsä nyt hyväksymisvaihetta ja läpikäyvänsä kokemuksiaan ammattilaisen avustuksella. Sen elämään ei juuri nyt mahtunut lapsia. Kun Sami tunnusti, ettei uskonut selviävänsä Millan kanssa, Noora antoi sille jonkun psykiatriksi kouluttautuneen koulukaverinsa puhelinnumeron.
Sami heitti puhelinnumeron roskiin ja käytti seuraavan viikon hokemalla itselleen, ettei yhden pikkutytön yksinhuoltajana oleminen olisi niin paha juttu. Milla yritti taas tehdä parhaansa auttaakseen. Samista tuntui, että järki olisi lähtenyt, jos ei joka aamu pitäisi herätä, jos ei muuten niin laittamaan aamiaista Millalle, jos ei aina töiden jälkeen pitäisi hakea Millaa päiväkodista ja jos tyttö ei aina iltaisin ennen nukkumaanmenoa halaisi Samia ja toivottaisi hyvää yötä. Milla piti päiväjärjestyksen säännöllisenä.
Joulun alla Sami yritti puhuttaa Nooraa tulemaan, edes Millan mieliksi, viettämään aattoa niin kuin ennen. Noora ilmoitti puhelimessa sopineensa muutaman ystävänsä kanssa lähtevänsä ruotsinlaivalle bilettämään.
Milla ja Sami viettivät joulun kaksin. Ruokana oli makaronilaatikkoa ja kaikki paketit kuusen juurella olivat Millalle.
Joulun jälkeen satoi lunta. Pari viikkoa oli pakkasta ja tähtikirkkaita öitä. Milla halusi päästä kokeilemaan uusia luistimiaan.
Sivikanpuiston jalkapallokenttä oli jäädytetty luistinradaksi. Yhtenä iltapäivänä töiden jälkeen Sami vei Millan jäälle ja auttoi uutuudenkankeat luistimet tytön jalkoihin.
Milla hoippui ja hoiperteli jäätä pitkin Samin istuessa vaihtopenkillä. Tyttö muisti nopeasti, miten vauhtia potkaistiin ja miten jarrutettiin. Miska oli opettanut sitä viimetalvena.
Pari vanhempaa poikaa innostui ajamaan toisiaan takaa. Pyytämättä Milla lähti mukaan leikkiin. Pojat katselivat hetken kummissaan pikkutyttöä, joka luisteli niitä päin riemusta kiljuen, ja päättivät sitten hyväksyä uuden tulokkaan. Pelinrakentajien hyväksyntä sai muutkin lapset huolimaan Millan mukaan leikkiin. Pian suurin osa kentällä luistelevista lapsista luisteli hihkuen toisiaan pakoon. Kenttää ympäri luistellut nuori nainenkin innostui lähtemään leikkiin mukaan.
Sami katseli, miten Milla ja pari poikaa luistelivat saartorenkaan naisen ympärille ja pakottivat sen luistelemaan jään reunaan. Nainen ei enää ehtinyt pysäyttää vauhtiaan vaan luisteli suoraan lumikinokseen. Milla ja pojat auttoivat sen ylös ja se nauroi yhtä raikuvasti kuin lapsetkin haroessaan lunta pois lyhyistä vaaleista hiuksistaan.
-
Marin isällä on kyllä asenne kohdallaan!!
Jostain syystä hajosin tolle ärisi kuin orava- vertaukselle :D Miellän oravat aina sellasiks söpöiks ja pehmosiks, ja mun mielikuvissa ei oravasta lähe sen pahempaa ääntä ku kilpikonnastakaan. (toisaalta, en tiiä millasia kilpikonnat on suuttuessaan)
Luulin muuten aiemmissa osissa, et Miska oli pienempi ku Milla, joten tossa luistelukohdassa jouduin hetken miettimää ennenku tajusin sen :D Muttajuu jatkoa odotellessa :)
-
onkonälkä: Kiitos!!! Kilpikonnat on kuule vaarallisia otuksia suuttuessaan ;D
VIII
– Tää on kun taikinaa ilman jauhoja, Rebekka valitti yrittäessään saada leikkipuiston pienoismallin aidan pysymään kasassa. Liisterin ja paperimassan seos kieltäytyi itsepäisesti yhteistyöstä.
– Onneks aita tehdään puusta eikä liisteristä, Joni nauroi. Mari tajusi nauraa mukana vasta kun Rebekka tönäisi sitä kylkeen.
– Eiks me voitas vaan koota sitä aitaa jostain puunsäleistä, Mari ehdotti. – Se näyttäs vähän aidommalta kun toi mönjä.
– Et oo tosissas, Anneli ärähti. – Ne puunsäleet pitäis liimata yhteen, ja tiiäkkö sää kuinka paljon myrkkyjä johonkin erikeepperiinkin on käytetty.
– Varmaan vähemmän kun tohon liisteriin, Mari vastasi. Ainoastaan Joni nauroi. Ihan kuin muistuttaakseen, että sillä oli siihen lupa, se vielä kumartui suikkaamaan suukon Marin poskelle.
– Meidän pikku ympäristöaktivisti.
– Mä en vaan pidä liisteristä.
– No sitten oot kyllä opiskellu väärälle alalle, Anneli sanoi.
– Niin oot sinäkin, jos et voi erikeepperii käyttää, Joni kuittasi. – Sitä paitsi, me ollaan aina rahojemme kanssa niin liisterissä, että Mari kyllä tottuu siihen ennen päättäjäisiä.
– No sitten on Marin onni, että te ette vielä oo keksineet yhdistää tilejänne, Rebekka mutisi.
– Ja noista keinuista, Mari keskeytti alkavan riidan ja osoitti kolmea yhteen liimattua jäätelöpuikkoa, joiden oli tarkoitus näyttää keinutangolta. – Ei laiteta niitä tohon. Siihen jäädytetään talvisin luistelukenttä. Ne keinut mahtuu tähän nurkkaan.
– Ai että mä ootan sitä päivää, jollon meillä on pikkasen laadukkaammat välineet käytössä, Joni mutisi, kun jäätelöpuikot irtosivat toisistaan Annelin siirtäessä niitä.
IX
– Mitä te ootte suunnitellu jatkon kanssa? Nelli kysyi kaataessaan kahvia Samille.
– Ei vielä mitään, Sami sanoi. – Milla on nyt mun luona ja näillä näkymin on ainakin kevään loppuun asti.
Nelli pudisti päätään myötätuntoisesti.
– Entäs sitten sen jälkeen.
– Mähän sanoin, että mitään ei oo päätetty.
– Kyllähän tosta näkee, mihin te ootte menossa.
– Miten sä voit nähdä, kun en mäkään nää?
– Ootteks te puhunu, kenelle Milla lopulta jää?
Sami jysäytti kahvikupin pöytään niin, että Titta ja Koivu vilkaisivat kummissaan toisesta päästä pöytää.
– Ei me nyt sentään eroomassa olla! Sami sanoi. – Tää on vaan hengähdystauko.
– Jonka aikana sun vaimos rellestää pitkin Tukholmaa ja tapailee ”vanhoja kavereitaan”? Titta kysyi silmät ilkeästi tuikkien.
Sami katsoi vuoroin Nelliä, vuoroin Tittaa. Koivu käänsi kohteliaasti katseensa pois.
Luuleeko ne ihan oikeasti tietävänsä, mistä tässä on kysymys? Luuleeko ne, että niillä on mitään käsitystä siitä, miltä tää tuntuu.
– Onko sulla ikävä Nooraa? Nelli kysyi äkkiä.
Sami oli vastaamaisillaan kyllä. Se oli vähällä selittää, miten rankkaa oli katsella, kun Millalla oli ikävä äitiä ja Miskaa. Se oli vähällä sanoa olevansa huono isä.
– Mitä se sulle kuuluu, se sai lopulta mutistua.
-
A/N: Minne lie kommentaattorit menneet. Ehkä ne on tunnollisia opiskelijoita ja kukkuu netissä vain viikonloppuisin.
X
Ilta oli kylmä. Pakkanen nipisteli poskia ja sormet tuntuivat kankeilta kiskoessa luistimia jalkaan. Mari lupasi itselleen höyryävän kupin teetä kun pääsisi kotiin. Kylmyydestä huolimatta se halusi luistella vähän aikaa.
Sivikanpuiston jääkenttää valaisi pari katulamppua. Oli hauska luistella täällä iltaisin, kun paikalla ei ollut ketään muuta. Jalkojen liukuessa sileällä pinnalla mieli päästi irti ja ilma kävi sisään. Silloin pystyi hengittämään kunnolla, silloin tuntui, että sydän löi.
Silloin saattoi työntää pois mielestä, kuinka masentuneelta isä oli alkuviikosta näyttänyt. Silloin saattoi yrittää hetkeksi unohtaa, miten Tuomaksen kädet ilmestyivät iholle heti kun äidin silmä vältti. Silloin saattoi hetkeksi päättää, ettei välittänyt, vaikka Joni murjotti, kun ei kuulemma ollut enää tarpeeksi aikaa olla yhdessä.
Mari olisi nytkin voinut olla paikkailemassa välejään Jonin kanssa, mutta se oli mieluummin täällä. Jää kiilsi ja oli tasaista.
Tänään jäällä näytti olevan joku toinenkin. Pikkutyttö liian löysälle sidotuissa teräkärkisissä luistimissaan. Mari muisti nähneensä tytön ennenkin ja osallistuneensa kerran tytön ja tämän kavereiden takaa-ajoleikkiin. Vaihtopenkillä istui nuori mies vahtimassa tyttöä. Joko paljon vanhempi isoveli tai liian nuori isä.
Mari potki itselleen vauhtia ja liukui kentän toiseen päähän. Pakkanen kasvoilla herätti ja toi veden silmiin. Lumikinokset kentän ympärillä näyttivät tanssivan, kun Mari liukui radan reunoja pitkin hitain potkuin.
Pikkutyttö ilmestyi Marin eteen kuin tyhjästä. Mari jarrutti jäähileet rouskuen ja pyörähti tytön ympäri.
– Varo vähä. Sua ois voinu sattua.
Tyttö ei näyttänyt säikähtävän. Se katseli Maria uteliaasti ja avoimesti.
– Leikikkö mun kaa? tyttö pyysi. – Mä voisin yrittää ottaa sut kiinni.
Mari vilkaisi tytön vahtijaa. Nuori mies oli noussut penkiltä ja astunut askeleen heitä kohti. Ilmeisesti oli tulossa hakemaan tytön pois tieltä.
– Joo, leikitään vaan, Mari sanoi. – Et varmaan saa kiinni.
Mari käännähti hokkarinterillä ja potkaisi vauhtia. Reunan viertä sirklatessaan se näki tytön tulevan perässä ja miehen pysähtyneen keskelle kenttää katsomaan tytön menoa.
Mari luisteli kiemurrellen kentän toista reunaa kohti. Tyttö veti mutkat suoriksi ja nappasi kiinni Marin hihasta.
– Kiinni! se hihkaisi, päästi irti ja lähti luistelemaan pakoon. Se luisteli miehen ympäri ja kaarsi pakoon jääkiekkomaaleja kohti. Mari aikoi ensin lähteä tytön perään, mutta muuttikin mieltään. Reunaa pitkin olisi päässyt suorempaan, mutta Marikin lähti kiertämään edelleen kentän keskellä seisovaa miestä. Tullessaan miehen vierelle Mari nappasi toppatakin hihasta kiinni.
– Kiinni!
Ja sitten tytön perään. Mari melkein yllättyi nähdessään miehen lähtevän sittenkin mukaan leikkiin. Ei sillä luistimia ollut, mutta juoksi se silti Marin ja pikkutytön perässä. Tyttö lällätteli ja luisteli kiusallaan kengillään liukastelavaa miestä ympäri. Mari luisteli kiusoittelevan läheltä ja väisti tumpunmitalla. Mies horjahti, liukastu ja kaatui.
– Isi, sattuko? pikkutyttö luisteli pelästyneenä miehen viereen.
– Ei sattunu, mies vakuutti ja punnersi istualleen. Sitä nauratti.
– Sun pitää hankkia luistimet, niin et tee tollasia kuperkeikkoja, Mari sanoi auttaessaan miehen ylös jäältä.
Miestä hymyilytti. Sillä oli söpö hymy.
– Sami, se esitteli itsensä ja ojensi kätensä.
– Mari, Mari vastasi kätellessään.
– Ja Milla! pikkutyttö vaati huomiota.
– No Millalta sä vähän näytätkin, Mari sanoi.
Sami auttoi luistimet pois Millan jalasta ja sitoi sen talvikengät vähän turhan tiukalle. Mari vaihtoi omia kenkiään.
– Tuukko sä huomenna luistelemaan? Milla kysyi Marilta.
– Jaa-a, kattoo, onko aikaa, Mari vastasi.
Sami pakkasi Millan luistimet jääkiekkokassiin ja Milla kiipesi alas penkiltä.
– No, nähdään jos nähdään, Sami sanoi. – Ja kiitos.
– Mistä?
– Ekasta naurusta puoleen vuoteen.
Mari katseli niiden menoa. Pikkutyttö ja sen isi. Sami näytti enemmänkin koulupojalta, joka oli jäänyt ilman tanssiparia päättäjäisbileissä. Surulliselta se näytti. Ja Milla, iloinen kummankin puolesta, nuhjuisessa takissaan, jota ei varmaan oltu pesty koko talvena.
-
Aaaaaaaw.. Tykkäsin tästä kappaleesta himmuisesti! Milla on tässä niin sulonen. Jään kyllä odottamaan jatkoa ja Marin ja Samin suhteen kehitystä. Alan myös tykästyä Mariin enemmän, nyt alkukankeuden jälkeen :))
-
Anteeksi, vakikommentaattorisi on ollut laiska :( Mun piti kommentoida edelliseenkin osaan, mutta mä vähän niinku unohdin.. Sorry!
Mutta oi että mitä tekstiä <3 Sä oot ammattilainen!
Vaihtopenkillä istui nuori mies vahtimassa tyttöä. Joko paljon vanhempi isoveli tai liian nuori isä.
Toi oli mun ehdoton suosikkikohta, jotenki vaan... en mä tiiä. Käsittämättömän ihanasti ja silti tarpeeks yksinkertaisesti ilmaistu.
Yritän jatkossa taas olla aktiivisempi kommentoimaan :)
Tom^^
-
onkonälkä: Kiitos!!! Juuri tämänkalatainen palaute on re-write-kierrokselle arvokasta. Nyt tiedän kiinnittää enemmän huomiota Marin esittelykohtaukseen. ;D
Tom^^: Kiitos!!! Punastelen lämpimästi näille kohteliaisuuksille.
XI
Tilanne oli kuulemma vähän hankala. Niin Noora asian muotoili. Ainoastaan se, että Milla istui vieressä ja kuunteli puolella korvalla puhelinkeskustelua esti Samia huutamasta, ettei olisi voinut vähempää kiinnostaa.
– Jos sä nyt kuitenkin voisit vähän lainata rahaa, Noora maanitteli. – Ku enhän mä oo palkkatyössä käyny kuuteen vuoteen, eikä tolla työttömyysturvalla hirveen pitkälle mennä nyt, kun mä en edes saa niitä hoitovapaarahoja.
Olisit miettinyt sitä ennen kun lykkäsit Millan mun huolekseni.
– Mä katon, mitä mä voin asialle tehdä, Sami lupasi. Se tiesi kyllä, mihin tässä päädyttäisiin. Noora käyttäisi rahat ja soittaisi kun sattuisi tarvitsemaan lisää.
Noorasta oli pikkuhiljaa alkanut tulla vain ääni puhelimessa. Kaunis muistikuva leijaili jossain tajunnan rajalla, mutta ote petti aina. Samista tuntui kuin se olisi kävellyt pitkän painajaisen läpi. Kaikki ikkunoiden ulkopuolella näytti sumuiselta ja olemattomalta.
Harvat asiat pysyivät enää paikallaan. Oli työ, jonkun konserttisalin suunnittelu, oli Milla, luisteluretket ja kuuttomat talviyöt. Siihen se kaikki jäikin. Lumisokeus iski jo aamuisin ovesta astuessa ja kaikki katosi sumuun. Sami kulki eteenpäin, koska ei osannut pysähtyä, ja teki, mitä käskettiin. Se oli jopa kaivanut luistimet esiin, koska joku tyttö luistinradalla oli käskenyt.
Takana häilyi kaipaus. Toivo siitä, että Noora tulisi takaisin. Sami päätti, että kaikki olisi taas hyvin jos Noora vain kävelisi sisään ovesta ja sanoisi tulleensa kotiin.
Vakuuttelut kestivät Nellin ja Titan mulkoilut. Ne kestivät Koivun huolestuneet katseet ja jopa Millan arat kysymykset. Ainoastaan iltaisin, kun uni ei tahtonut tulla, Sami tajusi, miten utuinen Nooran kuvasta oli tullut. Samalla se tajusi, että Noora oli kontrolloinut sen elämää vähän turhan tarkkaan. Teki melkein kipeää opetella uudestaan arkipäivän rutiineita.
XII
Popkorneja, suolapähkinöitä ja siideriä. Jotkut olivat vähään tyytyväisiä. Mari istui sohvan nurkassa Jonin käsivarsi hartioidensa ympärillä. Rebekka istui lattialla. Elokuvailta pidettiin Marin kämpällä, koska muilla ei ollut telkkaria. Ei olisi ollut Marillakaan, jos isä ei olisi maksanut lupamaksuja.
Joni nauroi leffan kuivimmillekin vitseille. Rebekka vilkaisi Maria olkapäänsä yli ja näytti pahoittelevalta. Mari yritti olla huomaamatta.
– Miks tällasia leffoja ei tehdä enempää, Joni tyrski.
– Koska jotkut arvostavat harmaita aivosolujaan siinä määrin, että kannattavat vähän vähemmän idiootteja tuotoksia, Rebekka vastasi ja Joni nauroi taas. Joni nauroi usein Rebekkan jutuille. Joskus se oli aiheuttanut mustasukkaisuutta Marissa. Nykyään se lähinnä huvitti.
– Toi näyttelijä muuten kuoli yliannostukseen, Rebekka huomautti.
– Kymppi vetoo, että se oli ihan aineissa tätä tehdessään, Joni sanoi.
Mari ei jaksanut osallistua keskusteluun. Jonin alituinen hilpeys ärsytti ja Rebekka provosoi sitä tahallaan. Ne tuntuivat melkein nauttivan kinastelustaan. Jälleen kerran Mari ajatteli, että Rebekka taisi olla vähän ihastunut Joniin. Pitäisi varmaan kertoa sille, ettei Marilla ollut mitään sitä vastaan.
Jostain nousuhumalaisten vitsien takaa kurkki kylmä talvi-ilta, joka kutsui puiston jäälle luistelemaan. Marin mieleen nousi kuva surullisista, harmaista silmistä.
-
Ihme pummi tuo Noora.. Samin tunteiden kuvailu on ihanan syvää ja kuvaavaa. Ihania noi vertauskuvat. Ja toi Marin ja Jonin suhde on mulle jotain niin tuttua.. Siis et pysyy suhteessa vaikka toinen osapuoli ei kiinnostais himpun vertaa. Mielleyhtymiä korostaa vielä se, että mulle kävi noin just Joni-nimisen kanssa.. Mut juu ei mun rakkauselämästä enempää sitten.. Milla oli taas ihana, vaikka sitä ei paljoo tässä kuvattukaan, jotenki niin luonnollista että lapsi istuu vieressä kuuntelemassa puhelinkeskusteluja. (nimim. teen sitä yhä..)
Mutta jatka samaan malliin! Odotan innolla :=)
-
Ärrr. Tapa Noora. Tai muuta se afrikkaan. Tai jotain.
Ihanaa tekstiä taas kerran ja tykkään oikein kovasti kaikista hahmoista (PAITSI NOORASTA ÄRRINMURRIN). Joni on kanssa vähän rasittava.
Tom^^
-
onkonälkä: Kiitos! (sympatiapisteitä) Tollasia Jonin kaltasia ötököitä vaan nyt sattuu olemaan maailma pullollaan.
Tom^^: Kiitos! Jonin ja Nooran on tarkotuskin olla rasittavia ;D
XIII
Lumi pöllysi pölypatsaina jalkakäytävältä. Paine sai mikroskooppiset kiderakenteet ratkeamaan risahtaen Millan talvisaappaiden alla. Tyttö juoksi Samin edellä ja pysähtyi välillä odottamaan. Lauantaiaamu kurkki pilvien takaa kirkkaana ja kylmänä.
– Mä luistelen niin lujaa, että jää sulaa alta, Milla lupasi.
– Siinä saa kyllä luistella aika lujaa, Sami sanoi. Se katseli jääkenttää ja sen silmiin nousi ärtymys. Jäällä oli parikymmentä samanvärisiin paitoihin pukeutunutta poikaa hokkareineen ja jääkiekkomailoineen.
– Jaa, ei taideta tänään luistella, Sami sanoi Millalle. – Tolla jääkiekkoporukalla taitaa olla harkat.
Milla ei näyttänyt kuulevan. Se katseli kentän toiselle laidalle ja huitoi käsillään. Sami katsoi samaan suuntaan ja näki sen vaaleahiuksisen tytön, Marin, kiertävän kentän laitaa pitkin niitä kohti.
– Vähän huono ajotus tulla luisteleen, Sami sanoi.
– Mutta onneks vaan vähän, Mari sanoi ja hymyili. – Tuolla ilmotustaululla oli kentän varauslista. Nää lopettaa parinkymmenen minuutin päästä.
Milla katsoi Samia anovasti.
– Jäädäänkö oottamaan?
– No voidaanhan me jäädä, Sami sanoi ja kiersi katseellaan puistoa ympäröiviä taloja. – Tuolla on kahvila. Saanks mä tarjota sulle?
Mari näytti ilahtuvan kutsusta. Sen iloinen ilme oli lähimpänä lämpöä, mitä Sami muisti koko talven ajalta. Tuntui hyvältä tehdä edes joku onnelliseksi.
Milla valitsi pöydän ikkunan vierestä niin, että kentälle näkyi. Sami osti Millalle ja Marille kaakaot ja itselleen espresson. Ne istuivat hiljaisina pöydän ääressä. Milla otti pipon pois päästään ja avasi takkinsa vetoketjun.
– Kuinka usein te oikein käytte luistelemassa täällä? Mari kysyi.
– Sillon kun ehditään. Siis ihan liian harvoin.
– Joo. Määkin toivon, että olis enemmän aikaa käydä luistelemassa.
– Mitä sä sitten teet, kun sulla ei oo aikaa.
– Mä opiskelen. Musta tulee arkkitehti.
– Jaa, Sami mutisi ja joi oman kuppinsa tyhjäksi. – Siinä on melkonen operaatio. Ei taida valmistuminen olla ihan parin vuoden päässä.
– Joo, ei, Mari myönsi. – Äiti ei tunnu tajuavan, että jotkut opinnot ottaa enemmän aikaa kun toiset, vaan puhuu koko ajan lopputyön tekemisestä.
– Ei varmaan ihan helppoo.
– Joo, ei.
Milla läikytti kaakaota pöydälle. Mari otti serviettitelineestä paperin ja kuivasi kuuman nesteen pöydältä ja Millan takin kaulukselta. Suklaatahra ei melkein erottunut likaisesta takista.
– Mitäs sää teet? Mari kysyi Samilta. Sami käänteli kahvikuppiaan vaivautuneesti, mutta sen suunpielissä väikkyi hymy.
– Mä oon arkkitehti.
Mari hymähti ja sitäkin alkoi hymyilyttää.
-
Voi awwwwwwwwwwwwwwwwwwwwwwwwwwwwwwwwww(....x100)www!
Että osaa olla sulosta!! HIHIHIHI.
Onneks Sami löys Marin (tai Mari Samin, ihan miten vaan). Ja toi ku Mari pyyhki Millan kaakaotahrat.. :3 Sä oot mun lempikirjottaja!
Tom^^
-
Oi awww sentään :')) Kui söpö kappale!!
Nyt en pysty muuta sanomaan. Mun pitäis tehä enkunläksyjä D:: (Tulin iiihan nopiaa käymään mutta ei täältä ikinä pääse nopeesti pois..)
Vielä kerran aaawwww ja jatka toki pian :3333
-
Tom^^: Kiitoskiitoskiitos (X100) :D Söpöilyä tulee vielä (jossain vaiheessa) lisää.
onkonälkä: Kiitos!!! ;D Mitään "nopeaa" finissä käyntiä ei ole vielä keksittykään.
A/N: Nyt selvitetään tapaus Miska.
XIV
Kun talvi sulaa, jäät lähtevät ryskymällä. Vanhan lumen alta alkaa näkyä syksyltä jääneitä lehtiä. Samista tuntui, että jotain suli sen sisälläkin. Kaikki virtasi, jäähuuru suli ikkunoista. Huurrekukat lakastuivat ja luistinrata muuttui hiekkakentäksi. Jääkiekkopoikien tilalle tuli jalkapalloilijoita.
– Näyttääks tää pahalta? Mari kysyi. Sami katseli uutta leikkikenttää ja hymyili varovasti. Milla kiipesi liukumäen portaita yrittäen olla sotkematta uutta kevättakkiaan.
– Ei tää pahalta näytä, Sami sanoi.
Mari vei Millan karuselliin ja antoi sille vauhtia, juuri sopivasti, jotta Milla pysyi kyydissä. Sami katseli kauempaa ja kiitti siitä illasta, jolloin Mari oli luistellut sitä päin luistinradalla.
Milla piti Marista ja Mari tuli hyvin toimeen Millan kanssa. Sami olisi muuten ihmetellyt, miksi nuori nainen vaivautui niin paljon Millan takia, jos ei olisi samalla salaa toivonut, että Mari oli täällä yhtä paljon Samin takia.
Säännölliset luisteluillat olivat vaihtuneet leikkikentällä käynneiksi. Mari leikki Millan kanssa ja jutteli Samille. Tuntui hyvältä, kun joku puhui, keskusteli normaalisti.
Puhelin soi. Sami vastasi, vaikka arvasikin asian heti nähdessään Nooran nimen.
– Paljonko tällä kertaa?
– Sami?
– Paljonko rahaa sä nyt tarviit?
Aluksi Noora oli selitellyt ja pyydellyt anteeksi. Vähitellen selitykset olivat lyhentyneet. Nykyään se ilmoitti vain summan, jonka sattui tarvitsemaan.
– Sami kuule, Nooran ääni oli itkuinen. – Sami, mä oon kamalan pahoillani.
No kyllä sietää ollakin.
– Sami, mulle kävi pikku vahinko.
Mari tuuppi karusellille lisää vauhtia. Milla nauroi suunpielet korvissa. Se nautti aivan täysillä. Mari kääntyi vilkaisemaan taakseen ja näki Samin puhuvan kännykkään. Kun Mari vähän myöhemmin vilkaisi uudestaan, Sami oli sulkenut kännykän ja istunut likomärälle puistonpenkille.
Karusellin vauhti hidastui. Milla avasi suunsa vaatiakseen lisää vauhtia, mutta pysyi hiljaa huomatessaan, mitä Mari katsoi.
Mari meni Samin luo ja istui sen viereen. Sami ei kääntynyt katsomaan sitä. Se tuijotti käsiään ja vapisi.
– Sami, mikä hätänä?
Samin katse oli ontto ja se näytti siltä, että siihen sattui. Milla juoksi Samin viereen ja nyki vaativasti isänsä hihaa.
– Isi, mikä on?
– Äitis soitti, Sami sanoi hiljaa Millalle. Tyttö päästi irti hihasta ja katsoi odottavasti. Sami kääntyi puhumaan Marille.
– Mä en oo nähnyt sitä yli puoleen vuoteen, se sanoi, ja sen ääni oli tukkoinen. – Ja nyt se soittaa ja sanoo – Sami nieleskeli. Mari toivoi, että olisi kehdannut halata sitä.
– Se sanoo olevansa kolmannella kuulla ja tahtovansa erota.
Milla vingahti. Sami näytti hajoavan kuin vesihöyry. Mari nappasi nopeasti kiinni sen hartioista, ettei se olisi kaatunut maahan.
Sami nieleskeli ja nieleskeli. Kurkku tuntui olevan täynnä suolavettä. Tajunta oli tyhjä, eikä mielen mustuuden läpi päässyt mitään muuta, kuin se, että Mari piti kiinni, piti niin lujasti kiinni, että sattui.
Tahto taisteli vastaan. Se oli oppinut sen omalta isältään ja opettanut pojalleen; ihmisten edessä ei itketä. Vain tahto piti sen kasassa. Hetken se taisteli ja ainoa voima tuntui tulevan vieressä istuvasta Marista.
Hitaasti Sami suoristautui ja täytti keuhkonsa ilmalla. Milla kiipesi syliin ja sotki Samin farkut mutaisilla kengillään.
– Senkö takia sä et ollut nauranu puoleen vuoteen? Mari kysyi äkkiä.
– Sä et vaikuta yhtään yllättyneeltä, Sami huomautti.
– Kyllä mä tiesin, ettei Millan äiti asu sun kanssa, Mari sanoi. – Sä osaat kyllä pestä omat vaattees, mutta Millan vaatteita sä et huomaa pestä.
Sami nauroi kuivasti. Se ei ollut sellaista iloista naurua, jota se yleensä Marin seurassa nauroi. Se oli surullista, masentunutta naurua.
– En mä koskaan oo väittäny olevani kovin hyvä isä.
– No et sä kovin huonokaan oo, Mari sanoi. – Jos pyykinpesukone on sun suurin haastees yksinhuoltajana, niin sulla menee aika hyvin.
Nyt Sami nauroi kunnolla. Milla näytti hämmentyneeltä ja katsoi Maria kuin hakien selitystä isä oudolle käytökselle.
– Mä oon tosi pahoillani, Mari sanoi. – Mun vanhemmat on eronnu. Mä tiedän, kuinka rankkaa se on.
Samin hymy katosi heti. Se katsoi Maria vakavana.
– En mä sen takia ollu puolta vuotta nauramatta, se sanoi.
Mari pysyi hiljaa. Se tunsi, että Sami halusi nyt kertoa sille jotain, eikä halunnut keskeyttää.
– Millan veli, Sami aloitti takellellen.
– Onks Millalla veli? Mari keskeytti ennen kuin ehti purra huultaan.
– Oli, Sami korjasi ja Mari sävähti äänen sävyä. Se tiesi jo, mitä oli tulossa.
– Se oli Millaa vuoden vanhempi. Se sai viimekesänä lähtee ekan kerran yksin pyöräilemään.
Sami käänsi katseensa pois ja näytti kärsivältä. – Rekka töytäs sitä. Se kuoli kaks päivää myöhemmin sairaalassa.
Ei siihen voinut sanoa mitään. Marin oli kuitenkin pakko tehdä jotain. Keksimättä mitään muutakaan se tarttui Samin käteen ja puristi kevyesti. Sami kääntyi taas katsomaan sitä.
– Noora lähti sillon. Se ei enää kestäny jäädä. Mä näin sen viimeks vähän hautajaisten jälkeen.
– Miten se saatto jättää sut sellasella hetkellä! Marin ääni värähti kiukusta.
– Se tartti tilaa. Senkin täyty yrittää ymmärtää, mitä oli tapahtunu.
– Ei sillä silti ollu mitään oikeitta lähtee ja jättää sua yksin selviimään Millan kanssa, Mari väitti vastaan. – Sä tarttit ihan varmasti yhtä paljon tukee ja tarttet vieläkin.
– Ei mulla oo enää ketään, Sami kuiskasi niin hiljaa, että sen ääni hukkui veden liplatukseen lätäköissä.
– Eikö muka oo! Mari sanoi ja kuulosti nyt jo oikeasti vihaiselta. Se oli vähällä huutaa, etteikö se muka ollut mitään Samille. Sitten se tajusi, että nyt oli vähän huono hetki. – Onhan sulla Milla, Mari yritti.
Sami nyökkäsi ja rutisti tyttöä sylissään. Milla kietoi kätensä isänsä kaulaan ilmeisesti ymmärtämättä yhtään, mistä oli puhuttu. Hiljaa se mutisi:
– Mulla on ikävä Miskaa.
Sami inahti kuin sitä olisi potkaistu.
-
Kaaauheen surullinen kappale :( Ja vihani Nooraa kohtaan kasvaa vaan koookoajan. Miten joku voi lähteä oman tilan takia kuksimaan jotai muuta? Olis voinu Miskan sijasta Noora jäädä rekan alle. Mari on ihana ku se lohduttaa Samii ja on tollai äitihahmo Millalle, mistä kaikki tietää mut kukaan ei vaan sano ääneen. Kai Mari pian karistaa Jonin? :o Jatka jatka! Erittäin tyytyäväinen lukija kiittää ja lähtee tästä niistämään..
-
:(((
Hemmetin Noora! Kamala ämmä, menee heti pyöräyttämään uuden lapsen vanhan tilalle ja pettää miestään! Mutta sinänsä hyvä, että ne eroo nyt, nii Sami voi sitte ihastua Mariin. Siis sitten kun se on vähän päässyt Miskan kuolemasta ja (VITUN) Noorasta yli.
Mutta sitli, edelleen hurmaavan mahtavaa tekstiä, Mari on ihana hahmo!
Tom^^
-
onkonälkä: Kiitos! Äläkä sure, Shakespearen sanoin: Ei yön niin pitkä ettei päivä koita.
Tom^^: Kiitos! Ylipääsemisiä tiedossa (jossain vaiheessa) ;D
XV
Lakimies vai avioliittoneuvoja? Yksi ja sama. Tyypin työ oli joka tapauksessa kirjoittaa päivät pitkät puumerkkejä virallisiin papereihin, joissa kaikissa luki: taas yksi perhe ja monta elämää hajoaa.
Sami näki Nooran ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun oli Miskan hautajaisten jälkeen pyytänyt sitä tulemaan kotiin. Noora oli muuttunut. Se oli leikkauttanut pitkät hiuksensa lyhyiksi ja värjännyt ne tiilenpunaisiksi. Se oli vaihtanut vaatetyyliä aivan kokonaan ja leveän vyön päällä pullotti toisen miehen lapsi.
Sami ei oikeastaan olisi halunnut tietää, mutta oli pakko kysyä.
– Se oli se Korasen Hannu, Noora vastasi ilmeettömästi. – Me suunnitellaan, että muutettas yhteen.
Vaikeinta ei ollut niellä sitä tosiasiaa, että Noora oli mennyt levittelemään jalkojaan Samin entiselle koulutoverille, vaan sitä, että se ei näyttänyt katuvan yhtään. Puhelimessa se oli kuulostanut hysteeriseltä ja hetken Sami oli melkein säälinyt sitä. Nyt sääli oli kokonaan tiessään.
– Teillä on siis yksi yhteinen lapsi, Nooran hankkima lakimies varmisti. – Ja ootte asunut vajaan vuoden erillään.
Ilmeettömiä nyökkäilyjä, niillä vastattiin itsestäänselvyyksiin.
– Luonnollisestihan tyttö kuuluisi äidille, lakimies sanoi. Samin kädet puristuivat nyrkkiin.
– Tässä on kuitenkin vielä tämä puolen vuoden miettimisaika. Tytön huoltajuudesta päätetään sen jälkeen tarkemmin.
Noora allekirjoitti ja työnsi paperit Samille. Kirjoittaessaan Sami ei ajatellut Nooraa vaan Millaa. Mitä jos ne veisivät Millan?
– Tyttö on siis tähän lähtöön isänsä luona? lakimies varmisti. – Äidillä on tietenkin yhtäläinen tapaamisoikeus. Voisi itse asiassa olla parempikin, jos tyttö olisi välillä äitinsä luona. Voisi sitten sanoa oman mielipiteensä huoltajuudesta.
XVI
Mari olisi maksanut mitä vain päästäkseen pois. Äiti, Tuomas ja Tuomaksen vanhemmat juttelivat sen opinnoista. Tuomas esitti isällisen huolehtivaista ja oli tietävinään kaiken Marin menoista ja tekemisistä. Maria puistatti. Kello kulki ärsyttävän hitaasti. Marilla olisi todellinen syy lähteä vasta paljon myöhemmin.
– Hyvä tyttö tää meidän Mari on, Tuomas vakuutti ja kiersi toisen kätensä Marin vyötäisille. Äiti hymyili lämpimästi. Se näki vain hellyyttä ja hyväksyntää. Se ei nähnyt, miten Tuomas työnsi kätensä Marin farkunreunan alle. Mari hätkähti kosketusta ja nousi äkisti seisomaan. Äiti katsoi paheksuvasti.
– Mun puhelin soi, Mari valehteli ja syöksyi eteiseen. Kuin käskystä laukun sivutaskusta helähti soittoääni. Mari vastasi nopeasti.
– Sami?
– Soitinko pahaan aikaan?
– Et. Et todellakaan. Et olis paljo parempaan aikaan voinu soittaa.
Puhelin pysyi hetken hiljaisena.
– Sami, onks kaikki kunnossa?
– Milla on tän viikonlopun Nooran luona, Sami vastasi. Se kuulosti niin surkealta, että Mari pystyi melkein näkemään sen harmaissa silmissä asuvan kivun. Mari mietti sadasosasekunnin, ennen kuin puhui.
– Kuule Sami, millon sä oot viimeks ollu juhlimassa?
– Tekemässä mitä?
– Juhlimassa.
Taas hetken hiljaisuus.
– En mä muista.
– No sitten sun täytyy aivan ehdottomasti lähtee tänään mun ja mun kavereden kanssa juhlimaan.
– Mitä me juhlitaan?
– Näät sitten.
Mari tunsi kirvelevän omantunnon pistoksen huijatessaan Samia, mutta ei voinut ottaa sitä riskiä, että Sami kieltäytyisi lähtemästä. Parilla valkoisella valheella Mari selitti lähtönsä Tuomaksen pettyneille vanhemmille ja paheksuvalta näyttävälle äidille. Tuomakselle Mari ei selittelisi mitään.
Tuntia myöhemmin Mari ja Sami kävelivät kaupungin keskustan läpi tihkusateessa. Sami näytti edelleen surkealta ja murjotulta. Mari yritti lohduttaa sitä pitämällä kiinni sen kädestä.
– Mun pitäis kertoo sulle jotain, Mari sanoi. – Mulla ei ollu ihan epäitsekkäät syyt pyytää sua mukaan.
Samin katse oli kysyvä.
– Mun poikaystävä, Mari aloitti.
– Sun poikaystävä? Sami keskeytti ja näytti yllättyneeltä, loukkaantuneelta.
– Mun poikaystävä alko oleen mun hyvän ystävän kanssa, Mari jatkoi.
Loukkaantunut ilme Samin kasvoilla muuttui pahoittelevaksi. Se oli selvästi aikeissa sanoa joitain lohduttavaa.
– Se on ihan okei, Mari sanoi. – Ne sopii toisilleen. Enkä mä oikeesti oo ees kovin pahoillani. Kuitenki, ne ei ihan uskonut, että mä suhtaudun siihen niin kevyesti ja pyysi, että mä lähtisin tänään niiden kanssa bilettään. Ne varmaan aikoo pyytää anteeks tai jotain. Mä ajattelin… Mari katsoi Samia nolona. – Mä ajattelin, että jos sä olisit mukana, niin niille jäis sellanen kuva, että mä oon edelleen ihan kiinni elämässä.
– Esitänks mä sun poikaystävääs, vai?
– Ei sun mitään tartte esittää. Kunhan oot siellä vähän niin kun henkisenä tukena. Ja ees yrittäsit pitää hauskaa.
Mari katsoi Samia anovasti. Kesti hetken, ennen kuin Samin vakava ilme suli huvittuneeksi hymyksi.
– Joo, voin mä yrittää.
Rebekka ja Joni näyttivät yllättyneiltä, kun Mari ilmestyi baariin Samin kanssa. Joni näytti hetken melkein kiukkuiselta. Mari esitteli Samin ystäväkseen.
Joni yritti keskustelunavausta. Se yritti monta kertaa ja jäi aina takeltelemaan. Rebekka tuli apuun ja alkoi selittää Marille. Se selitti kierrellen ja kaarrelleen. Se pyyteli anteeksi ja pahoitteli. Se yritti tunnustella, kuinka loukkaantunut Mari oli.
Olihan Mari loukkaantunut, mutta ei kovin pahoillaan. Ei se Jonin kanssa kuitenkaan ollut viihtynyt, eikä todellakaan aikonut katkaista välejään Rebekkan kanssa tämän takia. Ylpeys tässä oli kolhun saanut, ei sydän.
– Joo, pidä hyvänäs vaan, Mari sanoi ja hymyili niin ystävällisesti kuin vain osasi. – Olisin mä sen joka tapauksessa pellolle heittäny ennen kesää.
– Kiitti vaan! Joni sanoi ja nauroi makeasti. Rebekkakin nauroi. Mari vilkaisi Samia. Se oli kovin keskittynyt siideriinsä.
Kun humala alkoi tehdä tehtäväänsä Rebekkan ja Jonin jutut kävivät entistä levottomammiksi. Edelleen ne selittelivät ja pyytelivät anteeksi, mutta yleensä naurun säestyksellä. Joni vei välillä Rebekkan tanssimaan ja tanssitti Mariakin. Sami ei osallistunut keskusteluun eikä ylipäätään tehnyt muuta kuin joi. Mari katseli sitä huolestuneena. Se alkoi olla jo aika huonossa kunnossa.
-
Voivoi :(
Ja nyt se vitun ämmä noora aikoo viedä suloisen Millankin! EI TODELLAKAAN! Kerro jooko nooran osoite, nii käyn tappamassa sen...
Hyvä että Mari ja Joni ei enää seurustele, nii sitte Mari voi auttaa ja lohduttaa Samia ja ihastua siihen ilman, että sen pitää tuntea syyllisyyttä :D
Ihania lukuja taas <3
Tom^^
-
Aaargh!! Nyt kyllä.. Tom^^, lahjoitan sulle kiväärin jos saat selville Nooran osotteen, ja jaan sen hautakiven kanssa oikein roiman potkun. Kamala kamala kamala ämmä! Se ei tosiaan saa viedä Millaa.
Hyvä vaan, että pääsivät molemmat entisistään eroon, nythän tää alkaa etenemään hyvin ;) Mut kiitän jälleen ja odotan jatkoa.
-
Tom^^ ja onkonälkä, kamalia aggressioita teillä, en uskalla mitään osotteita antaa, saisin vaan syytteen avunannosta murhaan ;D
XVII
Muhkurainen koristetyyny painoi ikävästi Samin poskea. Selkä oli kipeytynyt sohvalla nukutusta yöstä. Hitaasti se avasi silmänsä ja puristi ne heti kiinni. Sattui.
Kirkas valo tuikki neuloja silmiin. Pää tuntui halkeavan.
Joku veti verhon ikkunan eteen ja kirvelevä valo katosi. Hitaasti Sami avasi silmänsä ja näki oviaukon valokehyksessä lasienkelin. Se pudisti päätään ja vingahti kivusta. Lasienkeli tuli istumaan sohvan reunalle ja laski sohvapöydälle vesilasissa poreilevan panadolin ja lautasellisen mustikkakeittoa.
– Pysyiskö noi sisällä? enkeli kysyi. Sami tajusi, että se oli Mari. Enkelikuvioinen pitkä yöpaita ja mintturaitaiset polven yläpuolelle ylettyvä villasukat, kaikki tuntui hehkuvan lämpöä.
Hitaasti Sami nousi istumaan. Pieniä raketteja räjähteli silmien edessä. Ympärille katselu tuotti suhteettoman suurta tuskaa.
Marin asunto; eteinen, pieni olohuone, keittiösyvennys ja verho-ovinen alkovi. Verhon takaa pilkotti vanhan hetekan kulma.
– Joo, ei tää mikään palatsi oo, Mari sanoi, kun Sami joi irvistellen särkylääkkeen.
– Miten mä tänne päädyin? Sami kysyi.
– Sä olit eilen niin tolkku pois, etten mä viittiny lähtee taluttaan sua kaupungin toiseen laitaan. Mä toin sut tänne ja sä sammuit sohvalle.
– Anteeks, Sami mutisi.
– Ei mitään, Mari sanoi. – Se juhliminen ei tainnukkaan olla ihan hyvä idea.
Sami näytti entistä surkeammalta. Se katseli nolona poispäin. Huomaamattaan Mari nosti kätensä silittämään sen hiuksia. Sami värähti.
– Hei, ei mitään hätää, Mari sanoi.
Hitaasti, varovasti, väsyneesti Sami nojasi Mariin.
XVIII
Jotain oli mennyt. Paha olo, kiukku tai häpeä. Jotain oli kadonnut ja jäljellä oli turtumus. Kurkkua ei enää kuristanut epätoivo, eikä suru saanut kunnon otetta.
Hannu pysäköi autonsa pihaan ja Noora nousi Millan kanssa kyydistä. Sami odotti ulko-ovella.
– Etkö sä meinaa kutsua meitä sisään? Noora kysyi.
– En, Sami vastasi, otti kiinni Millan kädestä ja sulki oven perässään.
Millan takki oli pesty ja sillä oli uudet kengät jalassa. Narukengät, ei se niitä itse osannut solmia. Sami nosti Millan istumaan penkille ja avasi sen kengän narut. Kun se nosti katseensa, se näki, että Millaa itketti.
– Mikä on?
Milla ojensi kätensä ja halasi Samia. Sami puristi sitä lujasti itseään vasten.
– Mä en haluu takasin sinne, Milla sanoi. – Eihän mun oo pakko mennä.
– Äidin luokse vai?
– Nii. Mä en haluu olla siellä.
Millan kyyneleet valuivat suoraan avonaisiin haavoihin ja lähettivät polttelevan kivun turtumuksen läpi.
– Miks sä et haluu olla äidin luona?
Milla alkoi itkeä ääneen. Se tihrutti ja inisi ja yritti vastata. Sami ei enää kysellyt siltä mitään. Riitti, että Milla ei halunnut Nooran luokse.
Milla pyyhki silmiään ja sen hengitys värisi. Sen silmät tulivat vakaviksi.
– Isi, rakastatko sä äitiä?
Hengitys tukehtui kipeästi. Sami mietti hetken.
– En. En enää.
Millan huulet menivät mutrulle.
– Kyllä mä siitä vielä välitän, Sami kiiruhti selittämään. – Mutta en mä sitä enää rakasta.
– Rakastatko sä Maria?
– Mitä?
– No kun te ootte nykyään aina yhdessä.
Sami katsoi Millan vakavia silmiä ja yritti ymmärtää Millan päättelyä. Miten pikkutyttö tuli ajatelleeksi tuollaista? Nolona, katuvana Sami ajatteli Maria enkeliyöpaidassaan.
– Kyllä mä siitäkin välitän, Sami sanoi.
-
Awwww.. Milla on niin sulonen. Ihanaa et Marin ja Samin välit lähenee. Mut miks Milla ei haluu enää Nooralle? (Ei sillä että sen pitäis haluta.. Hyvä vaan ettei halua.)
-
Go Milla!! Jättäkää se huora (=noora) yksin!!!
Ihih, ihana luku :3 jatka samaan malliin!
Tom^^
-
Satuin tässä avaamaan tän ketjun, oli kiinnostava nimi ja kun olin jonkin verran alkutietoja katsellut niin päätin ryhtyä lukemaan... Tää sopii ficletsarjaksi todella mainiosti, pidempääkin sarjaa olisi varmasti kiinnostava seurata, mutta näin tää on aivan erityisen vaikuttava ytimekkäissä lyhyissä kohtauksissa. :)
Sami on ehdottomasti mun lempihenkilö. Sellainen millainen isän pitääkin olla; välittää Millasta, yrittää jaksaa kaiken paskan keskellä ja tekee sen vielä melko hyvin. Millasta tulee myös todella läheinen kaikessa pikkutytön herttaisuudessaan. Näiden kahden surua on harvinaisen kipeä lukea, se tuntuu tosi henkilökohtaisesta vaikkei oman lapsen menetyksestä kokemuksia olekaan... Muut henkilöhahmot jää ehkä vähän yksipuolisiksi, vaikka sehän on tietysti ihan luonnollista kun tarinaa kerrotaan Samin ja Marin kautta. :'> Silti esim. Nooraan olisin kaivannut jotain inhimillisyyttä; sitä ehkä pilkahtaa tuossa puhelussa jossa se ilmoittaa olevansa raskaana ja haluavansa avioeron, mutta kuitenkin naisen surun kuvailu jää hyvinkin vähäiseksi.
Juoni on mielenkiintoinen, sellainen "tavallinen suomalainen tarina" eikä kuitenkaan lainkaan tavallinen. Kirjoitusasu on hyvä, jotkut sanavalinnat on äärimmäisen kauniita ja osuvia. Tässä ehkä lempikohtani koko ficissä, kuvaa niin järkyttävän kovalla tavalla tätä surua:
Jotain meni rikki. Ilma katkesi, läpilyöntikestävyys ylittyi ja kipu iski tuhannella voltilla.
Ja arkisuudessaan myös tämä iski hemmetinmoisella vimmalla:
– Kuule, Miska on tainnut mennä nyt sinne taivaan kotiin.
– Niin ku Eino-pappa?
– Joo.
Myös pakko sanoa, että Marin isä on aivan äärettömän ihana hahmo. :D Hirvikiväärinsä ja suojeluhalunsa kanssa. Myös tuo enkelikohta jossa Mari hoivasi krapulaista Samia oli todella, todella kauniisti rakennettu. "Lasienkeli" oli ihana termi kuvaamaan ihmistä. En voi muuta kuin odottaa kuinka tämä suhde tästä sitten vielä kehittyy. Kiitos tähänastisista lukukokemuksista, toivottavasti saamme taas pian nauttia näistä. :')
-
onkonälkä: :D Kaikki selviää... tai sitten ei.
Tom^^: Kiitän!
iitta: Kiitos kauniista palautteesta. Olen tosiaan kirjoittamassa tästä "pidennettyä versiota" (romaanimittaista), jossa paneudun oikein huolella kommenttien pohjalta tulleisiin toiveisiin. Esim. Nooran sielunmaisemaan tarkennetaan melkoisesti.
XIX
Vuosi menee hitaasti tai vuosi menee nopeasti. Vuosi sulaa järven jäiltä ja kasvattaa lehtiä puiden oksiin. Ajallaan lehdet päästävät irti ja kaikki on taas alussa. Alkutilassa on vain lämpö, joka hiljalleen nousee kynttilöiden liekeistä.
Yksinäisen kynttilän valo haki peilipintaa tummasta hautakivestä. Miskan hautajaisista oli vuosi. Se oli eilen ja ikuisuus sitten.
– Miska, Mari luki nimen hautakivestä. – Miska ja Milla.
– Noora valitsi nimet, Sami sanoi.
– Sami ja Mari, Milla sanoi äkkiä.
Mari katsoi sitä kysyvästi.
– Nekin kuulostaa samalla tavalla samalta ku Miska ja Milla, Milla selitti.
– Tulevaisuuden runoilija alkusointuineen, Mari sanoi ja nauroi.
Samikin hymyili, vähän ja huomaamattomasti. Marin nauru oli tarttuva ja Sami piti siitä, mutta ei se vielä pystynyt hymyilemään kunnolla Miskan haudalla.
XX
Noora odotti ovella. Sen silmät siristyivät, kun se näki Marin. Mari käveli Samin vierellä ja piti kiinni Millan kädestä. Tyttö höpötti Marille pirteästi kuin sokeria syönyt siili, mutta puhetulva katkesi sen nähdessä Nooran.
Jäisenkylmät sormet piirsivät polun Samin selkää pitkin. Nooralla oli viimeksi ollut samanlainen ilme silloin, kun Miska oli tuonut takapihalta sammakon keittiön lattialle.
Mari astui reippaasti eteenpäin ja ojensi kätensä Nooralle.
– Sä oot varmaan Noora, se sanoi eikä sen kasvoilla ollut jälkeäkään sen tavallisesta hymystä ja ystävällisyydestä.
– Mikä toi on? Noora kysyi. Sanat oli selvästi osoitettu Samille, mutta Nooran katse ei hetkeksikään irronnut Marista.
Miten niin mikä?
– Tää on Mari, Sami esitteli. – Se on mun ystävä.
– Joo, just, Noora sihahti yhteen purtujen hampaiden välistä. – Mä en tiennytkään, että sä oot nykyään noin nopee ystävystymään. Oliks toi oikein kytiksellä oven takana odottamassa, että paperit tulee kirjotettuu?
Marin silmissä leimahti. Sami kaivoi avaimet taskustaan ja avasi ulko-oven.
– Mari, autakko Millaa pakkaamaan. Mä puhun hetken Nooran kanssa.
Mulkoillen Nooraa Mari vei Millan perässään sisälle. Sami sulki oven ja kääntyi katsomaan Nooraa.
– Mitä sä oikein kuvittelet tekeväs?
– Loukkaantuvani siitä, että tollanen blondi horo kulkee sun perässäs.
– Onks sulla sun mielestä joku oikeus loukkaantua mun tekemisistä tai solvata mun ystäviä?
Nooran hartiat jännittyivät ja se puhalsi hitaasti ilmaa ulos keuhkoistaan. Se näytti tappeluvalmiilta rastaalta.
– Me ei olla vielä virallisesti erottu.
– Sä petit mua kauan ennen ku koko erosta ees alettiin puhua.
Kaiken sen pahan jälkeen, mitä sä oot mulle tehny, mä en anna sun enää satuttaa mua. Ja jätä Mari rauhaan!
Samikin alkoi suuttua. Se ei muistanut koskaan olleensa oikeasti vihainen Nooralle. Suru, pettymys ja katkeruus, ne olivat tuttuja, mutta viha, polttava viha, hiillos iholla, valon nielevät pimeät ikkunat sydäntalvella, se oli vierasta.
Noora värähti ja sen silmiin nousi kyyneleitä. Viima puhalsi hiilloksen kylmäksi. Hetken Noora oli siinä Samin edessä sellaisena, kuin se oli ollut ennenkin. Joskus Sami oli rakastanut sitä.
– Sillon, kun Miska kuoli, Noora sanoi hiljaa, – multa loppu happi. Mun oli pakko päästä hetkeks ulos.
– Kyllä mä sen tiesin. Mä olisin antanut sulle aikaa vaikka koko loppu elämän, jos sä et ois jättäny mua.
– Sitten, kun henki alko taas kulkeen, mä en pystyny tuleen takasin. Mä ajattelin, että joka kerta, kun mä nään sut tai Millan, niin mä nään Miskan teissä. Mä en kestäny kattella sitä ees ajatuksissani. Mä tajusin, että mä en voi ikinä tulla takasin. Mun oli pakko jättää sut pois mun elämästä. Muuten mä olisin tullu hulluks. Hannu sattu vaan osuun tielle sillon, kun mä satuin tartteen eniten tukee.
Etkö sä multa ole aina saanut tukea?
– Mutta Milla, sekin on sun lapses. Sä oot ihan yhtä paljon vastuussa siitä. Miks sä jätit senkin?
– Mähän sanoin jo, että mä nään Miskan siinä! Mä haluun pitää sitä luonani, mutta mä en pysty kattoon sitä kunnolla. Eks sä tajuu, että mä kiusaan itteni jo nyt ihan hermoraunioks, kun mä pidän sitä viikoloppusin.
Kun hautajaisvieraat jätti muistonsa ja kipunsa Miskan haudalle, mä yritin koota ne kaikki hiekanjyvät mukaani. Ne on hiertäneet ja repineet, mutta parantuneet hitaasti. Sä et edes yrittänyt. Sä vaan halusit heittää kaiken pois kerralla ja leikkiä, että meitä ei koskaan ollu olemassakaan.
Eteisestä kuului Millan itku. Mari puhui sille rauhoittavasti. Noora katsoi Samia, odotti kunnes se vastasi katseeseen.
– Tiekkö, mä välitän susta vielä, Noora sanoi.
Tekopyhät perivät kivun.
– Yrittäsit ees pitää huolta Millasta, Sami sanoi. Noora ei vastannut. Sen ilme synkkeni eikä se enää sanonut mitään. Mari toi Millan ulos ja Noora lähti viemään sitä mukanaan. Milla harasi vastaan ja ojensi kätensä Samia kohti.
– Isi!
Ihmisten edessä ei itketä.
-
Ei :(
Miks noora ei sitte luovu Millan tapaamisesta, jos se on niin itsekäs, että ajattelee vaan itteään eikä suostu olemaan normaali lapsensa seurassa?
Ja noora yhä vaan muuttuu ärsyttävämmäks, kun se ääliö tulee vineemään Samille siitä, että sillä on Mari ja nehän ei ees (vielä) seurustele! Mutta sitten kummallisesti sillä itsellään on oikeus pettää ja jättää ja mennä mielensä mukaan? Nyt on sillä naikkosella niksahtanut päässä pahemman kerran..
Nyt ei voi varsinaisesti sanoa, että oli ihanat luvut, koska mua säälittää Milla&Sami ja vituttaa noora :( Mutta erittäin hyvin kirjoitettu, kuten aina!
Tom^^
-
AAAAAAARGHHAENIOUENOLRNVDITBYI Ton Nooran kanssa.. Jos se ei pysty kattoo Millaa ni mikä ihme himo sillä on silti tavata sitä.. Ja mikä oikeus sillä on pettää, jos Samil ei saa olla ees naispuolisia ystäviä?!? Lähetän kukkia sille joka lyö Nooraa ja kunnolla.. Muttttajuu hienosti kirjotettu ja kivasti vaik tapahtumat ei ollukaa nii kivoi ja jatka samaan malliin mut kivemmissa tunnelmissa ja niin ja näin ja EI mua ei väsytä :-------)
-
Tom^^ the supernopea kommentoija: Kiitos! Noora ei ehkä oo mikään itse täydellisyys ja pyytettömyys ;D
onkonälkä: Kiitos! Arvaa montako kertaa luin tuon ekan sanan, kun yritin saada siihen jotain tolkkua ;D
XXI
Ne olivat harmaita ja äänekkäitä. Ennen ne olivat olleet puoli elämää, nyt ne eivät olleet kuin pakollinen ohjelmanumero muutama kertaa viikossa.
Uusi projekti oli yläkoulun eteishalli. Työryhmä oli jopa saanut tietokoneohjelman käyttöönsä. Siitä tosin sopi kiittää Marin yllättäviä yhteyksiä hyvämaineiseen suunnittelufirmaan. Kukaan ei kysynyt, miten Mari oli sen järjestänyt, eikä Mari kertonut. Ei niitä kiinnostanut kuitenkaan.
Anneli valitti. Ensin se oli ollut onnellinen, kun erikeepperin ja liisterin aikakausi oli ohi, mutta sitten se oli keksinyt, että Rebekkan ja Jonin nuoleskelu hidasti työtä. Se oli ottanut asiakseen valuttaa tasaista siveysvalistusta hampaidensa takaa. Joni ei kuunnellut, Rebekka ei välittänyt.
Mari sulki Annelin jäkätyksen pois mielestään ja tökki hajamielisesti hiirellä tietokoneen näytöllä näkyvää kuvaa. Se ei edes nähnyt, mitä teki. Koko sen tietoisuus oli keskittynyt ajattelemaan Samia.
Kun Noora oli lähtenyt, Sami oli hoiperrellut olohuoneen sohvalle ja jäänyt siihen istumaan. Mari yritti puhua sille. Se ei nähnyt eikä kuullut. Mari töni sitä varovasti ja lopulta melkein huusi epätoivosta, yrittäessään palauttaa Samin takaisin todellisuuteen.
Marin oma olo ei ollut sen parempi. Nähdessään Nooran kiskovan Millan pois, siitä oli tuntunut kuin sitä olisi hakattu.
Jos mä vaan jotenkin pystysin auttamaan sua, Mari ajatteli katsellessaan Samia. Lopulta Marin oli pakko luopua yrityksistä saada Sami puhumaan. Se oli jättänyt Samin istumaan sohvalle ja luvannut tulla seuraavana päivänä katsomaan, oliko sillä kaikki hyvin.
Jokin tyhjä ja tahmea puuroutti ja puudutti Marin tajunnan. Jos mä vaan voisin halata sua ja ottaa kaiken kivun sulta pois. Mä ottasin kaiken sun surus ittelleni, jos vaan voisin.
XXII
Elämä palautui Samiin hitaasti. Tahto sai taas otteen tietoisuudesta ja pakotti liikkeelle. Sunnuntai-iltaan mennessä se pystyi jo lähtemään kaupungille Marin kanssa.
Ravintolassa oli vain muutama asiakas. Samin katse löysi nopeasti salin perällä istuvan Koivun. Vastoin kaikkea todennäköisyyttä Koivu oli sittenkin onnistunut houkuttelemaan Nellin mukaansa.
Koivu nousi pöydästä ja kätteli Maria kasvoillaan rempseä hymy. Mari kiitteli projektisponsoroinnista. Koivu naureskeli, että se vähän niin kuin edellytti, että Mari ja sen kaverit hakisivat harjoittelutyöpaikkoja sen firmasta.
– Ei, mä avustan mielelläni nuoria kykyjä, Koivu sanoi saatuaan viimein ruokaa eteensä ja kumottuaan ensimmäisen oluttuopin. – Kun sijottaa nuoriin, niin ne maksaa sen takasin ennemmin tai myöhemmin. Toi sun kaveris on siitä hyvä esimerkki. Koivu nyökkäsi Samia kohti. – Mä palkkasin sen ihan vaan sen takia, että sillä oli tilillään muutama tosi onnistunutta harjotustyötä. Parissa vuodessa se on tienannu firmalle enemmän kun nää meidän neidit yhteensä.
Koivu virnisti Nellille. Nelli kohotti kulmiaan.
– Mä voisin sanoo jotain palkkatasa-arvosta, jos sä et maksais mulle ja Titalle samaa rahaa kun Samille.
– Sä oot vaan kateellinen, ku se saa enemmän tilaustöitä, Koivu naureskeli. Mari ei aivan pysynyt mukana sen erikoisessa leikinlaskussa, mutta ainakin Sami hymyili ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun Noora oli ilmestynyt sen ovelle.
Kun Sami poistui hetkeksi pöydästä, Koivu nojautui lähemmäs Maria ja sanoi hiljaa:
– Kato sitten, tyttö, että pidät hyvää huolta tosta Samista.
A/N: Maanantaina luvassa jotain ylisöpöä :D
-
Ah, jään odottamaan sitä ylisöpöä yli-innolla :---)) Hyviä kappaleita taas jälleen, nyt ei kyllä irtoa tän paremmin kommenttia, jumissa kaiken puheen ja tekstintuotannon kanssa D:: Mutta tykkäsin kyllä vaikka nää nyt ei varsinaisesti juonta eteenpäin vienykkään. Kiitoskiitos ja aww, Mari taitaa oikeesti olla rakastunu Samiin tai ainaki rakastumassa :33
-
Oivoi... Mitä nyt tähänkään voisi sanoa.
Hahmot on niin käsittämättömän suloisia (ja nooraahan mä en enää laske hahmoks, se on ennemmin joku esine, joka pitää ikävästi meteliä). Ja toi Koivukin oli symppis, kun se käski Marin pitää Samista huolta :)
En nyt keksi mitään älyllistä, mutta on vaan ihanaa <3
Tom^^
-
onkonälkä: Kiitän. Ja tässä söpöilyä Brangwenin tyyliin :D
Tom^^: Kiitos! Hahaa, sä esineellistät mun hahmoja! Mikä esine Noora on? Rikkinäinen levy? Räikkä? Mitä muuta meteliä pitäviä esineitä on?
XXIII
– Olis pitänyt keksiä tää aikaisemmin, Sami sanoi kattaessaan lautasia pöytään. – Susta on ihan mielettömästi apua.
– Kuule, mä oon yhden erosuruista kärsivän miehen taloutta hoitanu muutaman vuoden, niin ettei teiän ruoan laittaminen ja pyykkien peseminen tunnut missään, Mari sanoi ja otti hellalla kiehuneen keiton pois levyltä.
Olohuoneen puolelta kuului lastenohjelmien hilpeä tunnusmusiikki. Milla lauloi mukana, korkealta ja kovaa.
– Mä en edelleenkään tiedä, miten mä kiittäsin, Sami sanoi ties kuinka monetta kertaa.
– Ja mä oon edelleen sitä mieltä, että sä oot ihan hupsu, kun odotat mun odottavan jotain kiitosta, Mari sanoi. – Eiks ystävät oo sitä varten, että ne auttaa.
Sami sulki astiakaapin, josta se oli ollut ottamassa juomalaseja. Se katsoi Maria pää kallellaan. Mari laski keittokattilan pannunaluselle ja kun se kääntyi takaisin, se huomasi Samin tulleen ihan eteensä.
Harmaissa silmissä ei nyt ollut sitä surua, jonka Mari oli niissä niin usein nähnyt. Yhden sydämenlyönnin aikana Mari tajusi, että Sami halusi sitä. Se melkein näki harmaista silmistä, miten Sami kuvitteli pitävänsä sitä sylissään ja koskevansa varovasti. Ja sitten Mari päätti, ettei siinä olisi mitään pahaan.
– Kuule, Sami aloitti hiljaa, – luutko sä, että meidän kannattaa jatkaa leikkimistä, että tässä ei oo mitään?
– Ei, Mari vastasi vähän turhankin nopeasti. – Ei kannata.
Samin kädet tuntuivat lämpimiltä vyötäisillä. Mari painautui vähän lähemmäs.
– Leikkimiset on lapsia varten, se kuiskasi kietoessaan kätensä Samin niskan taakse.
Sami kumartui lähemmäs. Mari tunsi sen hengityksen huulillaan.
Olohuoneesta kilahti lopputunnari. Milla huusi olevansa nälkäinen. Sami astui hämmentyneenä askeleen kauemmas.
Ateria oli tavallista hiljaisempi. Milla selitti, mitä siinä lastenohjelmassa oli tapahtunut. Se demonstroi lusikalla jotain taistelukohtausta ja ihmetteli, kun kukaan ei nauranut.
Mari oli jo lukemattomia kertoja viettänyt iltansa Samin ja Millan kanssa. Vanhojen piirrettyjen elokuvien katseleminen Millan kanssa ja hiljaiset keskusteluhetket Samin kanssa, elämällä oli äkkiä yllättävän paljon sisältöä.
Alkuarkuuden jälkeen Sami kertoi Marilla lisää Miskasta. Se oli todella välittänyt pojastaan ja ollut sen kanssa paljon enemmän tekemisissä kuin Millan. Pikkutytöstä huolehtiminen pelotti sitä. Se kertoi myös, kuinka sitä pelotti, että Millan huoltajuus määrättäisiin Nooralle. Sami puhui Noorastakin. Aluksi se yritti puhua hyvistä ajoita, mutta pian sen puheesta tuli katkeraa, eikä se enää pystynyt jatkamaan.
Mari palkitsi luottamuksen luottamuksella. Se kertoi Samille paljon sellaista, mitä ei olisi ikinä kertonut kenellekään muulle. Se kertoi, miten kamalalta vanhempien ero oli siitä tuntunut. Se kertoi, miten se alkujaankin oli alkanut olemaan Jonin kanssa vain siksi, että silloin muut katsoivat sitä ja ajattelivat: Toi tyttö on saavuttanut jotain. Se kertoi jopa Tuomaksesta.
Kun Mari kertoi äitinsä uudesta miesystävästä, Sami näytti ensin järkyttyvän ja sitten pelästyvän. Sen ilmeestä Mari tiesi, että jos joku ikinä yrittäisi vahingoittaa Millaa, se joku olisi todella kuollut.
– Onneks mä pystyin muuttaan pois sillon, kun Tuomas tuli, Mari oli sanonut. – Jos mun olis pitäny valita, niin mä olisin menny isän luo.
Se näytti lohduttavan Samia. Marista tuntui hyvältä nähdä se iloisena.
– Miks sä et oo kertonut sun äidilles? Sami oli kysynyt.
– Ei se uskois, Mari oli vastannut vaisusti. – Se vaan luulis, että mä yritän sotkee sen ja Tuomaksen välit. Mä en ehkä viihdy sen luona ja Tuomasta mä inhoan, mutta en mä sen takia halua katkasta välejäni äidin kanssa.
Mari viipyi Millan nukahtamiseen asti. Mennessään eteiseen se huomasi Samin tulleen perässä.
– Saanks mä sen suukon? Sami kysyi.
Yllättävän suora kysymys tavallisesti niin ujolta Samilta nosti hymyn Marin huulille. Hitaasti se nosti kätensä sivelemään Samin hiuksia.
– Jos oikein nätisti pyydät, Mari lupasi.
Iho tuntui äkkiä polttavan kuumalta. Sami suuteli hitaasti, Mari vielä hitaammin. Arasti ja kokeilevasti. Mistä toinen piti, mikä tuntui hyvälle.
Oven sulkeminen Marin perässä tuntui mahdottomalta suoritukselta. Yksin jäätyään Sami nojasi hetken seinään ja pakotti hengityksensä tasaiseksi.
Sillä oli ollut huono omatunto Marin takia. Se oli yrittänyt ajatella Nooraa ja miten paljon pettäminen sattui. Sitten se oli tajunnut, ettei Noora enää välittänyt, ja sitten, ettei se enää välittänyt itsekään, ei muusta kuin Millasta ja Marista.
Sami oli kuvitellut tarvitsevansa Nooraa. Oikeasti se oli tarvinnut vain jonkun, jota rakastaa.
Hiljaa Sami avasi Millan huoneen oven. Tyttö kohotti unisesti päätään tyynyltä.
– Milla, sä olit ihan oikeessa, Sami sanoi. Tyttö hymyili ilmeisesti ymmärtämättä, mistä puhuttiin.
-
Noora on rälläkkä.
Mutta oi aaawwwwwwwwwwwwwwwwwwww kun oli ihana osa! :3
Rakastan tätä tarinaa! :D
JA iiik. Hihi.
Tom^^
-
OI AWWWWW :')) Toi loppulause oli maailman ihanin ja sulin koko luvusta lätäköks ::D Kiiiitän ja lisää tätä :----------)
-
Tom^^: ;D Joo! Rälläkkä! Kiitos!!!!!!!
onkonälkä: Kiitos! Tarvitsetko moppia? :D
XXIV
– Äidillä on oikeus tavata lasta säännöllisesti. Tyttö viettää äitinsä kanssa vähintään kaksi päivää kahdessa viikossa.
Lakimies oli kasvattanut viikset, Noora oli värjännyt tukkansa okrankeltaiseksi ja sen vatsa oli pyöristynyt. Se alkoi olla viimeisillään.
Sami ei voinut estää hiljaista huokausta karkaamasta huuliltaan, kun Millan kanssa jutellut lastenpsykologi ilmoitti suosittelevansa isää huoltajaksi. Noora mutristeli huuliaan, mutta ei sanonut mitään. Allekirjoittaessaan papereita se mutisi, että parempi näin, sillä olisi joka tapauksessa kohta yksi uusi vahdittava.
– Milla tulee sitte kattomaan pikkuveljeensä, Noora sanoi. Se oli toteamus, ei pyyntö.
– Onks se poika? Sami kysyi, enemmän kohteliaisuudesta kuin uteliaisuudesta.
– Todennäköisesti, Noora vastasi ja työnsi paperit pöydän yli lakimiehen viiksien alle. Koko tapaamisen aikana se ei katsonut kertaakaan Samia silmiin. – Ja jouluksi Milla tulee mun luokse.
Sami avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta lakimiehen mutina keskeytti.
– Nii-i. Ihan hyvä idea. Ainahan lapsen on hauskempi olla sukulaistensa luona jouluna.
Sami muisti edellisen ankean joulun ja piti suunsa kiinni. Hiljaa mielessään se olisi halunnut huutaa.
Sovittiin, että Milla viettäisi Nooran luona joka toisen viikonlopun. Niin tulisi vaaditut päivät täytettyä, eikä Nooralle aiheutuisi ylettömän suurta vaivaa. Mistään elatusavusta ei tietenkään puhuttu. Eihän Nooralla ollut rahaa.
XXV
Siitä tuli pian tapa. Mari ei oikein tiennyt, kumpi tarvitsi toista enemmän. Sami kaipasi ystävää, kumppania, satunnaisia hellyydenosoituksia, hiljaisia kaksin vietettyjä hetkiä, jolloin saattoi vain nojata toiseen. Mari kaipasi jonkun, jonka syliin piiloutua maailman pahuudelta.
Millan ollessa kotona ne viettivät iltoja kolmistaan niin kuin olivat koko syksyn tehneet. Millan ollessa Nooralla Mari vei Samia mukanaan ympäri kaupunkia ja yritti erilaisilla tempauksilla kiskoa Samin ylös siitä masennuksesta, johon se vaipui aina Millan lähtiessä.
Pikkuhiljaa Mari alkoi ymmärtää, miksi Sami kulki aina katse maahan luotuna. Aluksi se oli uskonut, että se johtui ujoudesta. Myöhemmin se tajusi, että maan tuijottelu oli vain keino suojautua ikävyyksiltä. Sami oli huono peittämään tunteensa ja sen silmät kavalsivat kaiken, mitä sen mielessä liikkui.
Kuullessaan, että Noora oli varannut Millan jouluksi, Mari keksi ratkaisu B:n. Sami viettäisi joulun Marin ja Marin isän kanssa. Varovasti Mari kyseli, miten Samin äiti aikoi joulunsa viettää. Sami vastasi, ettei se viettänyt joulua. Se vihasi joulua. Isä oli kuollut jouluna.
XXVI
Äiti ei selvästi tiennyt, miten päin olisi ollut. Se yritti esittää paheksuvaa ja hyväksyvää yhtä aikaa. Se kyseli Millasta. Sitten se puhui melkein pettyneenä, kuinka mukava poika se Joni oli ollut. Ehkä se ei itsekään tiennyt, mitä ajoi takaa sekavilla jutuillaan.
Tuomas ei sanonut sanaakaan. Se vain tuijotti Samia kuin yrittäen lukea sen ajatukset. Se yritti saada selvää, tiesikö Sami. Ja kerrankin Sami ei väistänyt katsetta. Se katsoi Tuomasta suoraan silmiin ja harmaat silmät kertoivat kiukusta ja halveksunnasta. Tuomas värisi, sitä oli alkanut pelottaa.
Vierailu jäi lyhyeksi. Mari oli siitä iloinen. Ne ehtivät tuskin rappukäytävästä ulko-ovelle, kun Marin kännykkä jo kilahti tekstiviestistä. Mari luki viestin ja hymyili vinosti.
– Tuomas ei tainnu tykätä susta, Mari sanoi.
– Eiks se ollu vähän niin ku tarkotuskin, Sami sanoi.
– Joo. Äiti ilmottaa, että sua ei sitten tartte tuoda uudestaan vierailulle.
– Onks se hyvä vai paha?
– Hyvä. Nyt mulla on syy olla itekään menemättä sinne. Mä voin aina sanoo, että en tuu ilman sua.
Sami pudisteli päätään. Se ei vielä aivan täysin hyväksynyt sitä, miten Mari suhtautui äitiinsä.
-
:)
:))))))
Hih.
Oi kun oli kivoja pätkiä :D. noora on saisse, siltä pitäs evätä tapaamisoikeus kokonaan :(
Mutta hahaa, Tuomaskin on paska tyyppi :DD (älä kysy mitä hauskaa siinä on, mä en itsekään tiedä) mutta enivei. Ihania osia taas kerran! :D
Tack!
Tom^^
/Eikä, enää kaks raapaletta D:
-
No niin, en osaa kommentoida mutta kuitenkin...
luin tämän kerralla alusta tänne asti ja pidin tästä. Sami ja Mari ovat ihania. Ja (yllätys) kuten muutkin vihaan Nooraa, tosin se on vain hyvä koska ilman sitä tarina olisi huonompi. aina pitää olla joku ärsyttävä tai ilkeä tyyppi :D
mahtavaa. odotan jatkoa, kiitos!
-
Ooooow mitä kappaleita taas :) Se moppi vois muuten olla aika kiva ;) Hyvä vaan, ettei Noora saanu huoltajuutta. Mut eeeeikä! Enää 2 kappaletta jälellä :( Sadface.
-
Tom^^: Kiitos! :D Ja iso kiitos, että olet jaksanut kommentoida!
Quintus: Kiitos! Kiva, että tykkäät tekstistä! Joka tarinaan tarvitaan yksi pahis :D
onkonälkä: Kiitos ahkeralla kommentoijalle! Valitettavasti tää loppuu nyt.
XXVII
Milla sai pikkuveljen. Se ei ollut erityisen riemuissaan ja näytti melkein pelkäävän vastasyntynyttä. Sami olisi mielellään suostunut Millan pyyntöön ja vienyt sen heti kotiin, mutta Noora vaatimalla vaati, että tyttö jäisi sille seuraksi.
– Mitä seuraa sulle itkevästä viisvuotiaasta on? Sami yritti. Noora mulkoili sitä pahasti sairaalan valkoisten lakanoiden keskeltä. Ne lakanat muistuttivat Miskasta.
– Mulla on oikeus pitää Millaa luonani kaks päivää kahdessa viikossa ja mä haluun pitää ne päivät nyt, Noora ilmoitti.
– Ihan turha sille on väittää vastaan, Hannu sanoi. – Luulis sun tietävän.
Oli Hannun onni, että Milla oli näkemässä. Kiukku puri niin kipeästi, että Samin olisi tehnyt mieli lyödä Hannua. Hampaat tiukasti yhteen purtuina, katse lattiassa, Nooran ja Hannun silmissä alistuneen näköisenä Sami lähti, vaikka Milla huusi sen perään ja aneli, että saisi lähteä kotiin.
– Tuntuu kuin multa kiskottaisiin silmät päästä, Sami valitti myöhemmin illalla Marille. Mari pujotti sormet sen hiusten sekaan ja suukotti poskelle.
– Mä vähän luulen, Mari sanoi, – että tää on vaan joku hämärä päähänpisto Nooralta. Ehkä se yrittää muistuttaa itselleen, millaista se äitinä oleminen on. Eihän se oo ees halunnu nähdä Millaa melkein vuoteen. Nyt sillä on pikkuvauva, joka vie siltä kaiken ajan. Ei se enää kohta jaksa katella Millaa siellä.
Lohdutus sekin. Sami antoi itselleen luvan uskoa Marin vakuutteluihin. Joskus se oli tuntenut Nooran ja pystynyt arvaamaan, mitä sen päässä liikkui. Nyt Noora tuntui ihan vieraalta ihmiseltä.
– On se vaan hyvä, että mulla on sut, Sami sanoi. – Ilman sua mä olisin varmaan jo seonnu, ja sitten Milla joutus jäämään Nooran luokse.
Mari hymyili vaisusti ja käpertyi kerälle Samin syliin. Se oli kuin elämäänsä tyytyväinen kissa.
– Tiäkkö, mikä mua vähän huolestuttaa, se sanoi. – Se, että Milla alkaa jossain vaiheessa pitää mua samanlaisena perheenrikkojana kun mä pidän Tuomasta.
Sami katsoi sitä yllättyneenä.
– Milla pitää susta.
– Joo. Vielä nytten. Mut entäs sitten, kun se kasvaa isommaks ja alkaa ajatella asiaa uudestaan?
– Mun mielestä olis tosi epäreiluu syyttää sua mistään, Sami sanoi.
– Mä en silti voi olla ajattelematta, että mun oma äiti kääns selkänsä mulle Tuomaksen takia, Mari sanoi. Sen ilme oli vakava. – Lupaathan sä pitää aina Millan puolia, vaikka mitä tapahtus.
– Joo, kyllä mä lupaan, Sami sanoi. – Mutta mä luulen, että se ei oo kovin vaikeeta. Mä en jaksa uskoo, että Milla alkas vihaan sua. Se on fiksu tyttö ja tajuaa kyllä, ettei mun ja Nooran välien katkeemisella ollu mitään tekemistä sun kanssa.
XXVIII
Lämpö kiersi villasukista polviin. Mari istui hetekan reunalla ja venytteli. Hitaasti se vei kätensä kaulalle. Se oli saanut Samilta joululahjaksi lasisen enkelikorun.
Isä oli ollut iloinen jouluseurasta. Mari oli laittanut ruokaa ja kuunnellut puolella korvalla isän ja Samin juttelua. Isä tuntui pitävän Samista. Sitä ei häirinnyt tieto Millasta tai katkenneesta avioliitosta. Se tuntui suorastaan olevan täynnä ymmärrystä ja myötätuntoa Samia kohtaan.
Milla oli edelleen joka toisen viikonlopun Nooran luona. Se lähti aina kitisten ja tuli itkua tihruttaen takaisin. Mari kuunteli sivusta kiukkuisia puhelinkeskusteluja, kun Sami soitti Nooralle ja vaati selitystä Millan kyynelille. Noora valitti edelleen olevansa niin väsynyt, ettei jaksanut perehtyä yhden pikkukakaran sieluntuskiin.
Kuuntelijan ja ymmärtäjän puutteessa Milla valitsi Marin uskotukseen. Se puhui usein Marille sellaisia asioita, joista pikkutyttö ei voinut isälleen puhua. Mari tarjosi mielellään apuaan ja lohdutusta Millalle. Kun Milla oli hyvällä tuulella, Samikin voi paremmin.
Nyt Milla oli taas Nooran luona. Mari ja Sami olivat viettäneet edellisen illan kuljeskelemalla päämäärättömästi kaupungilla. Käsikkäin kulkeminen lumisateen autioittamilla kaduilla tuntui rentouttavalta ja hiljaisuus oli sanatonta ymmärrystä eikä painostavaa puhumattomuutta.
Äkillisestä mielijohteesta Mari oli kysynyt, haluaisiko Sami tulla yöksi sen luokse. Sami oli yllättynyt ja epäröinyt, vain hetken.
Lämmin käsi veti Marin takaisin peiton alle.
– Olitko sä lähdössä johonkin? Sami kysyi.
– En. Mä vaan mietin.
– Mitä sä tähän aikaan aamusta?
– Sua, tietenkin.
ISLANDS OF LIGHT (Indica)
Running in the darkness, rolling back in time
Following the voices howling in your mind
Under you the frozen lake crackles till you halt
When the frosty mirror breaks, will you hear the call
Come admit your secret plan to make it to the top
Hear the sirens as they sing till the day you drop
Fall through the ice, into my eyes
Islands of light guide you tonight
Drowning in your daydreams, hiding in your bed
They keep on complaining, it´s all in your head
Come admit your secret plan to make it to the top
Hear the sirens as they sing till the day you drop
Fall through the ice, into my eyes
Islands of light guide you tonight
Don’t you recognize your voice in our coven’s song?
Don´t you know it´s not the music? - it's you that danced along
See the moon riding the tide, the reflection swims
As the ice begins to melt, we see a form within
Fall through the ice, into my eyes
Islands of light guide you tonight
A/N: Kiitos kaikille kommentoijille ja lukijoille! Palautteenne on tärkeää uusintakirjoituskierroksella!
-
Ooooooi toi lopetus :-------3 Nyt on aivot niin jumissa etten osaa muuta sanoa, mut naaaw koko tarinalle ja sadface koska se loppui :( Voin kuitenkin elää nyt siinä uskossa, että Noora kyllästyy Millasta huolehtimiseen pian ja Millaa ei enää pakoteta sen luo ja Milla, Sami ja Mari elää onnellisena uusioperheenä kunnes Suuri Tuntematon heidät vie. Kiitos tästä!!!
-
Hihi :)
Olipas ylisuloista :D
Mä en keksi tähän nyt oikein mitään, mutta todella upea kokonaisuus tämä oli!
Kiitos ja kumarrus!
Tom^^
-
onkonälkä ja Tom^^, kiitos ahkerasta kommentoinnistanne ja korvaamattomasta avustanne tekstin kehittelyssä. Ootte aivan ihania! :D