Finfanfun.fi

HP-ficit => Pimeyden voimat => Aiheen aloitti: Jillian - 16.10.2007 18:57:44

Otsikko: Samea vesi, Regulus/OC, K-11, angst, FF100
Kirjoitti: Jillian - 16.10.2007 18:57:44
Title: Samea vesi
Author: Jillian
Fandom: Harry Potter
Genre: Angst, romance, het, horror
Pairing: Regulus/OC
Rating: K-11
Summary: Sellaisissa ihmisissä oli jotain erikoisen ihanaa, elävää, jotain kirpeänsuloista, jonka parissa hän halusi kuluttaa kaikki elämänsä hetket ja enemmänkin. Emilia oli elävä, hän hengitti, sisään ulos, solisluut liikahtivat kun hän nosti lasin huulilleen, ranteen ulkosyrjän luu oli kaunis pitkien sormien rinnalla.

Disclaimer: Kaikki hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille, en saa tämän ficin kirjoittamisesta rahallista korvausta.
Beta: -
Words: ~ 785
Tense: Imperfekti
Status: Oneshot, valmis.
A/N: Tämä ficci on täysin sopimaton syntymäpäivälahjaksi kenellekään, mutta koska sain sen valmiiksi sopivasti Scintillan synttäreille, päätän antaa tämän lahjaksi hänelle. Onnea kovasti. <3 Scintilla haastoi minut tähän ficciin, kaikki kiitokset siis hänelle. :) Osa FF100:aa, sanana 033. Liikaa.



*

Emilia Dolohov oli kaunis nuori nainen, arvokas ja synkänupea ilmestys Mustien sukupäivällisillä. Regulus katseli häntä varkain, halusi olla huomaamaton, vaikka puristi punaviinilasillistaan hieman liian kovaa. Katseet kiertelivät ympäri huonetta, välillä Emilian kohtasi Reguluksen; he sävähtivät ja katsoivat muualle, vaikka Regulusta hymyilytti ja Emiliaa punastutti.

Regulus oli kuullut, että Emilia oli Antonin Dolohovin serkku; hyvää verta ja kauniskin, ihanan synkkä vaaleine kasvoineen ja mustaan vivahtavine huulineen. Antonin kirosi aina, miten suuri menetys heidän lähisukulaisuutensa oli; sitten nuoret miehenalut nauroivat ja joivat lisää tuliviskiä tai jotain muuta, joka vaihtoi asioiden tärkeysjärjestyksen kumolleen.

Nyt joku tyrkkäsi Reguluksen käteen uuden punaviinilasin edellisen tyhjenneen tilalle ja hän joi sen nopeasti, katse liimaantuneena Emiliaan. Naisella oli päällään yönmusta iltapuku, joka korosti upeasti hänen poveaan. Emilia ei ollut vartaloltaan riutunut, muttei varsinaisesti lihavakaan; sopivasti keskiväliä, elävän ihmisen kokoinen.

Regulus rakasti eläviä ihmisiä; sellaisia, joita saattoi katsoa tuntikaupalla, oppia tuntemaan jokaisen eleen ja liikahduksen, nähdä kaulakuopan kohoamisen ja solisluiden liikkeen. Sellaisissa ihmisissä oli jotain erikoisen ihanaa, elävää, jotain kirpeänsuloista, jonka parissa hän halusi kuluttaa kaikki elämänsä hetket ja enemmänkin. Emilia oli elävä, hän hengitti, sisään ulos, solisluut liikahtivat kun hän nosti lasin huulilleen, ranteen ulkosyrjän luu oli kaunis pitkien sormien rinnalla.

Regulus laski lasinsa pöydälle, päätti uskaltaa ja käveli Emilian luo.

*

Oli ollut aikoja, jolloin Regulus oli vain lipunut eteenpäin. Ne ajat olivat loppuneet, kun hän oli löytänyt ja saanut Emilian itselleen. He viettivät paljon aikaa yhdessä, juoden viiniä pehmeissä nojatuoleissa jalat allaan tulen hypähdellessä heidän kasvoillaan ja suloisen raukeuden tunkeutuessa todellisuuteen.

Joskus he nukkuivat yhdessä. Se oli puhtaasti nukkumista, läheisyydenhakua, tarvetta saada painautua jotakuta vasten niin ettei saanut henkeä, puristaa toinen niin lähelle itseään, ettei joutuisi katsomaan omia puutteitaan ja pelkojaan silmiin. Eniten Regulus rakasti Emilian silmiä. Hän ei koskaan ollut ymmärtänyt, miten kenenkään silmät voisivat olla sellaiset; kirkkaassa valossa harmaanvihreät, tummemmassa valossa lähes mustat, kuin kahdet meret, jotka heijastivat yllä leijuvien pilvien mielialaa.

Reguluksen elämään valui pilviä, jotka eivät kadonneet Emilian silmistä. Kun kuolonsyöjien ideat ja aatteet alkoivat tunkeutua myös Reguluksen huulille, jokin kuoli. Emilia eristäytyi, pelkäsi muutosta; uutta Regulusta, joka saattoi herätä keskellä yötä ja istua läpi koko yön tuijottaen ikkunasta tyhjin silmin. Sellainen oli äärimmäisen pelottavaa; katsella kuinka rakas muuttui joksikin tunnistamattomaksi, hirviöksi, jonka ainoat ajatukset pyörivät kuolemassa ja pimeydessä.

Kun Regulus eräänä aamuna heräsi levottomien unien jälkeen, Emilia oli poissa. Eikä Regulus nähnyt naista enää koskaan, ei edes vilaukselta.

*

Kesti muutamia kuukausia ennen kuin Regulus sai kuulla Emiliasta jotain. Se oli maaliskuun kylmä ilta, kun Regulus lähes törmäsi Antoniin, joka näytti kävelevän mitään näkemättä. Regulus oli harvoin nähnyt Antoninia sen näköisenä, niin… murtuneena?

Jotain on tapahtunut.

Ja ulkona pimenevän taivaan alla Antonin kertoi, kuinka hänen kaunis serkkunsa, niin elävä ja nätti, oli tapettu muiden kuolonsyöjien toimesta. Mies näytti olevan poissa tolaltaan, mutta Regulus osasi peittää sen. Jokin iski häneen, jonnekin sisälle, mutta sillä ei ollut väliä. Hänellä olisi pian valta ja voima. Kaikki muu oli turhaa. Hän taputti Antoninia olalle ja sanoi kaikki järjestyy kyllä, vaikkei hän itse edes uskonut siihen.

*

Mitä syvemmälle Regulus uppoutui Voldemortin haluun vallata maailma ja alistaa kansat, sitä enemmän häntä alkoi suututtaa. Hänen pitäisi olla se, joka saisi kunniaa ja valtaa. Miksei hänen syntyperällään näyttänyt olevan mitään merkitystä? Eikö puhdasverisyys ollutkaan ihmisarvon mitta?

Ja kerran Voldemort antoi hänelle tärkeän tehtävän. Hänen pitäisi mennä erääseen luolaan ja tehdä tarvittavat valmistelut tärkeää tehtävää varten. Regulus suostui, olihan lordin kunnioittaminen kenties askel lähemmäs omaa valtaa.

Luolassa Regulusta alkoi kylmätä. Jokin paikassa oli äärettömän kammottavaa, niin kuin joku olisi kaatanut hänen sisäänsä saavillisen kylmää vettä. Regulus kietoi viittaa tiukemmin ympärilleen. Hän hoitaisi tehtävän ja lähtisi. Regulus katsoi vettä. Se oli sameaa ja oudon liikkumatonta, kuin joku olisi pysäyttänyt sen. Niin samea vesi ei millään voinut pysyä niin liikkumattomana. Regulus kumartui ja otti käteensä kiven.

Kivi oli musta ja kiiltävä, sileä ja kovin kylmä. Hän pyöritteli sitä hetken kädessään ja hetken mielijohteesta viskasi sen veteen. Kivi putosi pinnan läpi ja lähetti vesirenkaita eteenpäin. Osumasta kuulunut ääni kaikui kaikkialla luolassa. Plop, plo, pl…

Ja sitten vesi alkoi kiehua. Pintaa halkoivat kymmenet päälaet. Regulus huudahti. Oliko vedessä… ruumiita? Ruumiit alkoivat kävellä häntä kohti, likaiset hiukset kuvottavasti kasvoilla roikkuen. Etovat litsahdukset mädäntyneistä raajoista saivat Reguluksen painamaan käden suulleen, ettei hän oksentaisi. Hänen olisi päästävä pois sieltä, heti, ilman mitään viivytyksiä. Hän nosti katseensa erääseen ruumiiseen ja huudahti jälleen.

Emilia. Hänen kaunis naisensa, jota vasten hän oli painautunut niin kovaa, upea Emilia, joka oli opettanut hänelle elämästä niin paljon. Regulus katsoi Emilian silmiin. Ei mitään. Pelkkää tyhjää. Ei enää sitä elon liekkiä, johon Regulus oli rakastunut, ei kauniita ja siroja liikkeitä, ei mystisesti liikkuvia solisluita. Pelkkä ruumis, joka oli häpäisty ottamalla elämä ja antamatta kuolemaa.

Regulus juoksi ulos luolasta ja pudottautui polvilleen kallion reunalle. Oksentaminen teki hyvää. Auringonlaskussa hän vannoi, ettei enää ikinä, ei enää koskaan, kumartaisi ketään.



*

[size=85]Scintillan haaste: niin, kuuntelin tässä mcr:n biisiä nimeltä early sunsets (pistän linkin kohta), ja tuli mieleen että biisin tunnelmasta olisi ihana nauttia ficin muodossa. olin miettinyt sellaista juonta, jossa päähenkilön rakastettu tapettaisiin ja tästä tehtäisiin manalius (voldemortin käskystä siis). eli regulus ja oc/hphahmo ovat olleet yhdessä ja näin, mutta reguluksen liityttyä kuolareihin välit viilenevät. jostain syystä oc tapetaan, mutta regulus kestää sen esittämällä, ettei välitä. mutta sitten regulus näkee oc:n manaliuksena, ja jokin naksahtaa hänen päässään (tahtoisin kuvailua oc:n katseesta, saat itse päättää että onko siinä jotain eloa vai murtuuko regulus nähdessään "tyhjät" silmät ja sitten regulus menee jonnekin vapaavalintaiseen paikkaan (ulos, jossa näkyy auringonlasku) ja angstaa ^^ ehkä hyppää alas sillalta, miten vain (jos haluat, että reguluksen canonkuolema näkyy ficissä)[/size]
Otsikko: Re: Samea vesi, Regulus/OC, K-13, angst, FF100
Kirjoitti: Sleepless - 16.10.2007 21:02:27
Oi, tämä oli todella kaunis ja hyvin kirjoitettu ficci.

Pidän valtavasti kerronnastasi, se ei ole korusanoilla tai muilla täytettyä, vaan yksinkertaista tekstiä olematta kuitenkaan hiukkaakaan tylsää, koska jokainen lause pitää mielenkiintoa yllä. Itse ficci oli todella hyvä, ja juoni hienosti keksitty, itse en ainakaan ole koskaan toista ficciä lukenut, jossa jonkun rakkaasta/läheisestä ihmisestä tehtäisiin manalius. Ja tuo Emilia oli kuvailtu todella kauniisti, sekä hänen ja Reguluksen yhdessäolo. Kaikki oikeastaan oli hienosti kuvailtua, turha tästä on alkaa mitään rakentavaa yrittämään. ^^

Tunnelma oli ihanan haikea ja surullinen, melkein itketti tuossa lopussa, kahdessa viimeisessä kappaleessa. Jotenkin tästä olisi tullut ehkä vieläkin dramaattisempi, jos olisi kuvailtu enemmän sitä Emiliaa manaliuksena, mutta kävi tämä loistavasti näinkin.

Kiitän.