Finfanfun.fi
Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: DeLiquorice - 07.02.2011 12:13:48
-
// Alaotsikko: K-11, eka kirjoitelmarypäs
Nimi: 100 kertaa ajatkse
Kirjoittaja: DeLiquorice (minä)
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: sekalainen
Yhteenveto: Sadan päivän ajan laitan tänne yhden lyhyen novellinpätkän joka päivä. Otsikot ovat FF100, mutta hyödynnän niitä (muutamia vähän muutettuina)...
Varoitukset : (liiallista) asioiden pohdintaa...
A/N: Ensimmäinen julkaistu juttuni...
7. helmikuuta
001. Alku
Kun kaikki on alussa, me haluamme varmistaa, että tulevaisuus on mutkaton. Voimme antautua tulevaisuuden mukaan ja antaa sille kaikkemme. Voimme sulkea silmämme pahalta ja heittäytyä sen mukaan. Vastoinkäymisten kohdalla itkemme ja haluamme palata takaisin, aivan alkuun. Kertoa itsellemme, että meillä on aina uusi mahdollisuus, tehdä asiat paremmin. Ihmisinä olemme oikukkaita, emme ole tyytyväisiä vaikka saisimme aina mahdollisuuden yrittää uudelleen. Haluamme olla täydellisiä. Mutta oliko kukaan täydellinen alussa?
Alussa ei ollut muuta kuin hyvä ja paha. Ne liittyivät yhteen, kietoutuivat toisiinsa niin tiiviisti, ettei niitä kyennyt erottamaan vaikka olisi mitä yrittänyt. Hyvästä ja pahasta tuli ihminen, vallitseva tasapaino näiden kahden välillä.
Mitä alun jälkeen tulee? Alun jälkeen ihminen yrittää tehdä itsestään hyvän. Silti: onko kukaan meistä niin puhtaasti hyvä, että hän voisi sulkea silmänsä hyvyydeltä ja yrittää parantaa kaiken kurjuuden. Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen. Ihminen ei ole koskaan puhtaasti hyvä.
Ja me olemme ihmisiä.
8. helmikuuta
002. Puoliväli
Puoliväliin joutuessamme meillä on tarkka käsitys siitä, mitä seuraavaksi pitää tapahtua. Haaveilemme onnesta ja rakkaudesta, kietoudumme rakkaaseemme.
Emme enää pelkää tulevaa, emmekä mennyttä. Nauramme ja nautimme elämästä. Haluamme elää.
Miksi sitten rakastamamme elämä viedään meiltä aivan liian usein? Me vain emme ehdi loppuun. Juuri onnemme huipulla me vain menetämme kaiken. Kurotamme tähtiin, mutta tipummekin mustaan aukkoon. Emme tajua sitä ennen kuin on liian myöhäistä. Miksi toivomme liikaa?
Ja miksei meille suoda sitä vapautta, mikä suojasi meitä alussa? Miksi puolivälissä meidän elämämme on niin ihanaa, ettemme ymmärrä varoa?
Ja sitten on liian myöhäistä.
Puoliväliä kannattaa varoa, se on liian onnellista.
9. helmikuuta
003. Loppu
Lopussa on alkuni. Kaikki, kaikki alkaa vasta kaiken loppumisesta. Ihmisen elämä ei ole elämää ilman kuolemaa. Ihminen ei voi rakastaa ilman rakastettua, ihmistä ei ole olemassa ilman todellisuutta.
Mutta koska unohdetaan päivien alussa, miltä tuntuu olla päivän lopussa, olemme sokeita. Koska emme tiedä, miltä tuntuu olla surullinen, emme tiedä miltä tuntuu olla niin onnellinen, että tuntee kuolevansa sen vapaana virtaavan ja soljuvan ilon alle. Mutta onko iloa, surua, katumusta, toivoa oikeasti olemassa?
Voiko olla olemassa, jos tarvitsee todisteet, vastapainon todellisuudelle? Onko silloin kaikki pelkkää kuvitelmaa, yritelmää olla jotain, mitä ei ole?
Miksi tiedämme totuuden vasta, kun olemme aivan lopussa? Kaiken lopussa?
Elän kommenteilla, joten voisittekohan te...? ^^ Kiitoos :)
(laitan nämä tänne kuitenkin, ei hyödytä olla kommaamatta, ei siitä ole mitään hyötyä XD)