Aww kiitos kommenteista taasen! FRETTIBITCH ole hyvä vain (: Leukemia on oikeasti yksi syöpä, nimittäin verisyöpä ja yleisin lasten sairastama syöpämuoto. Eli siinä sen selitys, kun raww! sitä mietti (: Ja lukuja tulee tässä nyt miten tulee, mulla ei oo minkäänlaista aikataulua (paitsi että koulu alkaa viikon päästä ja olis kiva jos siihen mennessä olis kaikki täällä...) Eli näitä tulee varmaan kaksi päivässä -vauhdilla!
Ja mordelove oon melkoisen samaa mieltä, koska oikeasti _tykkään_ tästä Bellasta ja tykkään siitä, että tässä näkee hyvin miten eri jutut hyväksytään eri aikoina, että ne surulliset ja lopullisetkin asiat pitää pystyä hyväksymään. Ja tässä ekan ja tokan luvun erossa näkyy selkeästi se, että vasta toisen kirjeen aikaan Bellalle viimein selkenee se, että hän todella sairastaa jotain, että se on nyt oikeasti loppu. Koska niin se vaan menee, oikeassakin elämässä.
Mutta pidemmittä puheitta (voisin rupatella tässä vaikka kuinka kauan!), tässä taas yksi luku!
3. Luku - 18. toukokuuta 2009
______________________________________________________
Lähettäjä: EdwardMasen
Vastaanottaja CarlisleCullen ; AliceBrandon ; JasperWhitlock ; RoseHale ; Gizzabearhug
Aihe: Kirje #3
_______________________________________________________
Forks,
Washingtonin osavaltio
18. toukokuuta 2009
Hei, Edward.
Minä täällä taas. Anteeksi kun vaivaan sinua. Ajattelin, että sinua kiinnostaisi tietää miten ensimmäinen kemoni meni.
Okei, ehkä sinua ei kiinnosta, mutta se on ihan ok. Voin kertoa sinulle kuitenkin.
Se oli kauheaa, Edward. Käteni, mihin ne laittoivat sen jutun, tuntuu kuin sen päältä olisi ajettu tai jotain. Se on outoa, saan lämpimiä sykäksiä ympäri kehoani ja sitten tunnen itseni naurettavan kylmäksi kolmekymmentä sekuntia myöhemmin. Se on kauheaa.
Menin eilen sairaalaan, jotta he voisivat antaa minulle lääkkeet. Minun täytyi pidättää hengitystäni, kun he työnsivät neulan. Hyi. Neuloja. Muistatko mitä sanoit Phoenixissä? "Sadistinen, vertajanoava vampyyri… tietysti, hän juoksee tämän perään, ei ongelmaa. IV, toisaalta…"
Luulen, että minun täytyy kuitenkin alkaa totutella siihen.
Etkö luule, että on outoa, että muistan jokaikisen sanan minkä olet sanonut? Minä luulen… En voi ymmärtää sitä. Sanoit, että mieleni olisi kuin seula, että unohtaisin asioita. Mutta en unohda. En ole unohtanut yhtä ainoatakaan hetkeä.
Enkä todellakaan ole unohtanut sitä hirveintä hetkeä elämässäni tähän asti: kyllä, Edward, sinä otat palkinnon. Onnitteluni.
Enkö sanonutkin, että en olisi katkera? Anteeksi. Elämä on liian lyhyt katkeruuteen. Ei sinulle, luulen… oikeastaan, sinä kyllä kokonaan kierrät koko uskon ja sanonnan. Hups. Kiitos paljon.
Elämä on edelleen lyhyt minulle. Päätin, että elämässä on parempia asioita tehtävänä loppuajallani kuin istua paikallaan ja häiritä Charlieta, joten tein listan. Se on lista asioista, jotka suunnittelen tekeväni elämäni lopulla. Jos, tietenkin, on aikaa. He sanoivat kuusi kuukautta, enimmillään - ja sekin on kunnianhimoista, nähtävästi.
Listassani on kymmenen asiaa. Haluaisitko kuulla ne?
1. Tee jotain spontaania ja ystävällistä kenelle tahansa, vain koska voin.
2. Ota tatuointi.
3. Lähetä pullopostia.
4. Näe revontulet.
5. Ylitä pelkosi musiikkiin.
6. Ui yöllä meressä.
7. Naura kunnes itket.
8. Jätä 100 dollarin tippi.
9. Nuku tähtien alla.
10. Kuole onnellisena.
Joten, mistäs aloittaa? Jotkut ovat helppoja. Merijuttu? Sade? Jopa tähtien alla nukkumisen ei pitäisi olla ongelma. En tiedä mitä Charlie sanoo siitä tatuoinnista, mutta mielestäni sillä ei ole väliä. Hän haluaa, että olen onnellinen. Sen takia tämä tappaa häntä niin paljon, luulen.
Se on, mikä sattuu eniten. Vihaan sitä, että tämä vaikuttaa muihin ihmisiin. Charlieen, Reneehen, Philiin, Jakeen. Se ei ole vain minä, se on muut, myös. Me olemme tässä yhdessä, pitäisimmepä siitä tai emme. Minun täytyy tottua tähän. Jos sinulle annettaisiin kuusi kuukautta aikaa elää, etkö haluaisi tehdä niistä elämäsi parhaimmat? Vaikka olisitkin yksin?
En tiedä. En voi kuvitella vastaustasi enää, se on liian vaikeaa, ja sinä olet ollut poissa liian kauan. Joskus ajattelen niin kovaa, että en muista miltä kasvosi näyttivät. Mutta samaan aikaan muistan kaiken sinusta tarkalleen. Miten liikuit ja puhuit, miltä näytit. Muistan sen vinon hymyn ja sitä miten rakastin topaasisilmiäsi niin paljon. Muistan tarkalleen sen, millainen ihosi oli, kun sen annettiin loistaa.
Ehkä en voi kuvitella vastaustasi, koska se ei ole jotain, minkä kanssa sinun pitäisi elää. Sinua ei tulla koskaan tuomitsemaan samalla tavalla kuin minua, koska olet immuuni tälle roskalle, joka on tappamassa minut. Olet onnekas, siinä suhteessa - mutta toisaalta, en voi olla muistamatta, että sinä kuolit tautiin, kuten minä olen kuolemassa. Oliko se samanlaista sinulle? Annettiinko sinulle tietty aika, vai oliko se äkkinäistä? Tunsitko sinä sen sisälläsi, vai oliko sinulla tietoa ollenkaan? En tiedä mitään Espanjantaudista. Ehkä minun olisi pitänyt kysyä sinulta.
Kun nyt ajattelen, tiedän hyvin vähän ihmiselämästäsi. Emme koskaan puhuneet siitä, emmehän? Jos me enää koskaan tapaamme, minä kysyn sinulta.
Nyt, kuitenkin… Minulla on lista päätettävänä.
Kirjoitan pian.
Rakkaudella, aina
Bella