Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Grozda - 09.07.2010 16:55:56
-
Ficin nimi: Aavistus
Kirjoittaja: Grozda
Ikäraja: K-11
Fandom: Twilight
Genre: Romance
Henkilöt: Alice/Jasper + muut normiparit
Disclaimer: Tutut henkilöt ja muut asiat kuuluvat Stephenie Meyerille, tuntemattomat minun keksimiä.
Summary: Lähes sama tarina, mutta henkilöt ovat vaihtaneet paikkaa. Alice on ihminen ja muut Cullenit vampyyreja. Kolmetoistavuotiaana Alice Brandon oli perheensä kanssa lomalla Volterrassa. Hän törmäsi varjoisalla sivukujalla Jasper Haleen, ja ehti ihastua tähän, vaikka näkikin pojan vain muutaman sekunnin ajan. Mitä tapahtuu kun Alice muuttaa seitsemäntoistavuotiaana isänsä luokse Forksiin ja tapaa Jasperin, joka ei näytä vanhenneen lainkaan sinä aikana?
A/N: Tämä on ensimäinen ficcini, joten olkaahan kärsivällisiä. (:
Aluksi
En tiedä, mitä minun sisälläni silloin tapahtui, olinhan minä murrosikäisenä kokenut muitakin ihastuksia. Mutta se kerta oli jotenkin erilainen, vaikka minä tajusin sen vasta nyt jälkeenpäin. Se tunne oli jotain enemmän. Nyt se tuntuu itsestään selvältä asialta ja ihmettelen, miksen sitä silloin tajunnut.
Oli tosi kuuma päivä. Onneksi Volterran ikivanhojen talojen välissä oli varjoisia kujia, jonne aurinko ei päässyt. Kun isä pysähtyi räpsimään kuvia yhden sellaisen kujan lähelle, ja äiti rupesi kyselemään joltain naiselta missä sijaitsi se ja se paikka, minulle tarjoutui loistava tilaisuus levähtää edes hetken aikaa varjossa. Minua suututti vieläkin se, että pikkusiskoni Cynthia oli rikkonut merkkiaurinkolasini, eikä äiti ollut suostunut ostamaan minulle uusia samanlaisia. Hän kyllä olisi ostanut minulle kirpputorilta, mutta se ehdotus oli poissa laskuissa heti kun minä olin ruvennut raivoamaan. En käsittänyt, mistä kenkä nyt puristi. Minähän sain aina tahtoni läpi.
Livahdin kujalle leyhytellen käsillä naamaani ja asetuin nojaamaan mukavasti jugend-tyyliseen pylvääseen. Se oli ihanan viileä. En kerinnyt nauttia pylvään viileydestä sekunnin sadasosaakaan, kun pylvään vieressä oleva ovi lennähti auki ja minuun törmäsi kovalla vauhdilla joku. Käännyin vähän säikähtäneenä katsomaan kuka se joku oli.
Se hetki pysähtyi. Kuva painui mieleeni lähtemättömästi. Poika oli noin seitsemäntoistavuotias, hänellä oli hunajanvaaleat kiharat hiukset ja kullan väriset silmät. Ja hän oli järkyttävän komea. Sitten sisälläni tapahtui jotain outoa ja samalla hetkellä poika oli jo juossut toiseen suuntaan, kujan varjoihin. Seisoin muutaman minuutin ajan jähmettyneenä, kunnes äidin ääni havahdutti minut.
”Alice? Alice? Siellähän sinä olet! Ehdin jo huolestua.” Äiti tuli hymyillen luokseni. ”Mitä nyt? Oletko sairas? Näytät niin kalpealta.” Äskeistä tapahtumaa en tosiaankaan unohtaisi helposti, mutta yritin olla kuin mitään ei olisi tapahtunut.
”Ei minulla mikään hätä ole. Tämä pylväs vain on niin kylmä, että jospa minun ihoni paleltui?” Hymyilin leveästi ja kaikki oli taas hyvin.
-
Tämä vaikutti tosi mielenkiintoiselta (:
Ennen en niinkään välittänyt Alice/Jasper parituksesta (tai siis en lukenut sitä), mutta nyt se on ruvennut kiinnostamaan.
Jatkoa odotan innolla.
♥ Deph
-
Kiitos, Deph. (:
Ilmotan nyt tässä yhen jutun, kun en oikein tienny minne tohon ekaan viestiin oisin se laittanu. Eli lähen ens viikolla viikon lomalle Lappiin, enkä kerkee sillon kirjottaa mitään.
Jatkoa saattaa tulla huomenna jos jaksan kirjottaa, tai jos ei huomenna nii sitten viikon perästä. Eli ne jotka ootta jatkoo, niin olkaa kärsivällisiä. (:
-
Kyllä tämä minun mielestäni kuulostaa tosi kivalta :D Olenkin odottanut, että joku kirjoittaisi jotain tämä tyyppistä, kun yleensä Finissä Alice/Jasper paritus on aina kuvattu kovin traagiseksi ja blaa blaa...
Toivon, että tähän sisältyy jotain muutakin kuin draamaa. Romantiikaaaaa ma kaipaaann....♥
Ja kyllä, sait lukijan.
~ alpa
-
Kiitos, Alba. (:
Mulla rupes hälytyskellot soimaan kun sanoit, että toivottavasti on muutaki kun pelkkää draamaa. Oon ilmeisesti sekottanu romantiikan ja draaman, niin vaihoin nyt sen oikeen siihen. :D
Ja vielä sen verran, että jatkoo saattaa tulla jopa ehkä tänään jos saan tekstin valmiiks. (:
-
Sain tänne nyt kaks lukua kun jaksoin kirjottaa. Aiemmin kun olisin ajatellu, mut kai se on positiivinen asia. (:
1.luku
”Muistithan ottaa lauantaina ostamasi vaatteet mukaan? Entä ovatko kaikki rahat mukana? Hygieniavälineet? Laitoitko…?”
”Äiti”, minä keskeytin. ”Kyllä muistin. Minä huolehdin kyllä kaikesta. Ne ovat minun asioitani.”
Istuin pelkääjän paikalla autossa matkalla Biloxin lentoasemalle. Pikkusiskoni Cynthia istui takapenkillä. Muuttaisin isäni luokse jonnekin Forks-nimiseen pikkukaupunkiin länsirannikolle. Onnistuin näyttämään hilpeää naamaa äidille ja Cynthialle, että he luulisivat minun puoliksi valkoisen valheen olevan totta. No olihan se, ainakin puoliksi. Olin sanonut äidille hienovaraisesti, että muutan siksi koska olen aina ollut enemmän isän tyttö. Se oli kyllä totta. Se valheellinen puolikas siitä oli se, että en olisi ikinä muuttanut Forksiin vain sen takia, että olen enemmän isän tyttö, kuin äidin. Miksi jättäisin sen takia kaikki ihanat vaatekaupat? Miksi jättäisin kaikki sisustusliikkeet ja niin edespäin?
Tosiasiassa oikea syy ei ollut sinne päinkään. Oikeaa syytä en olisi ikimaailmassa kertonut kenellekään, ainakaan tällä hetkellä. Minä nimittäin en ollut tavallinen ihminen. Osasin ennalta aavistaa, mitä tapahtuu. Olin muutama viikko sitten nähnyt näyn, missä minä muuttaisin Forksiin ja minusta tulisi siellä onnellinen. En tiennyt syytä siihen, mutta epäilin miten sellaista voisi sattua, koska eihän Forksissa ollut kuulemani mukaan mitään mainittavan arvoista vaatekauppaa tai muuta vastaavaa. Masentavaa. Lohduttauduin sillä, että olihan Forksin lähellä ainakin Seattle…
Seuraavat minuutit valuivat käsistä kuin vesi. Liian pian olin jo hyvästelemässä äitiä ja Cyntiaa. ”Pärjäätkö sinä nyt ihan varmasti?” äiti kysyi varmaan tuhannen kerran.
”Äiti, hei”, voihkaisin, ”olenko minä koskaan ollut missään avuton?” Äiti oli sellainen ihminen, joka luuli, että kukaan maailman ihmisistä ei pärjää ilman häntä. No, Cynthia ei varmaan olisi pärjännyt. Hän oli aivan minun vastakohtani; ei pitänyt paljon melua itsestään, oli jotenkin tietyllä tavalla kovempi kuin minä.
Minä itse taas sain kuulla harva se päivä, miten ihanasti liikuin ja miten sosiaalinen olin. (Ja miten helposti minä sain tahtoni läpi.) Ei se ollut mikään ihme. Olin kymmenen vuotta harrastanut balettia. Viisitoistavuotiaana olin lopettanut sen, koska olin omasta mielestäni oppinut jo kaiken. Harrastus oli jättänyt minuun jälkensä, mikä näkyi esimerkiksi kävelyssäni.
Tartuin Cynthiaa käsistä ja sanoin hymyillen: ”Pidä itsestäsi huolta. Ja pidetään yhteyttä.” Vedin hänet hetkeksi halaukseen. Se oli oikeastaan vain jonkinmoinen rituaali. Meillä ei Cynthian kanssa ollut mitenkään erityinen suhde, kunhan olimme siskoksia.
”Pidetään”, hän vakuutti.
Sitten menin äidin luokse ja halasin häntä.
”Voi, Alice!” hän huudahti. ”Oletko nyt aivan varma? Minä pelkään, että sinusta tulee hirveän onneton kun siellä lähellä ei ole mitään hyviä kauppoja. Toivottavasti sinä saat ystäviä.” Äiti halasi minua vielä tosi tiukasti ja päästi irti.
”En epäile sitä”, minä sanoin vielä. ”Hei, hei! Minä menen nyt.”
Otin kantamukseni ja nousin koneeseen. Katsoin ikkunasta heidän pieneneviä hahmojaan, kun lentokone nousi taivaalle. Kuuntelin koko matkan ajan mp-3:llani lempikappaleitani. Tai en varsinaisesti kuunnellut vaan annoin kuulokkeiden olla korvissani ja mietin millaista Forksissa olisi. Menisin lukioon, saisin ehkä uusia ystäviä, koska lukion opiskelijoiden lukumäärä kuulosti pelottavan pieneltä.
Vihdoin, illalla, kone alkoi laskeutua maata kohti, Seattlen kentälle. Katsoin ikkunasta näkyisikö isää odottamassa, mutta en osannut erotella häntä väkijoukosta. Huomasin hänet vasta kun kannoin laukkujani portaita alas. Puhkesin hymyyn kuin kevätkasvi kukkaan ja riensin häntä vastaan. Pudotin kantamukseni ja hyppäsin hänen kaulaansa.
”Hei, isä!” minä huudahdin.
”No, hei”, hän sanoi nauraen ja laski minut alas. ”Mitä kuuluu?” Me aloimme jutella ja minä hoidin suurimman osan puheesta, niin kuin aina. Isä enimmäkseen kuunteli ja kysyi silloin tällöin jotain. Hän nosti matkalaukkuni ja kantoi ne partioautolleen. Hän oli nimittäin poliisi.
”Alice”, hän aloitti samalla kun käynnisti autonsa. Katsoin isään. ”Minä olen tavallaan tervetuliaislahjaksi ostanut sinulle auton.” Ennen kuin minä ehdin sanoa mitään, hän jatkoi: ”Ei mikään hieno, mutta ajattelin, että ajaisit sillä mieluummin lukioon kuin minun autollani.”
”Voi, isä! Ei sinun olisi tarvinnut. Ihanaa! Minkä merkkinen se on?” Minä olin niin tavattoman mielissäni, että unohdin kaikki epäilyni Forksia kohtaan.
”Se on sininen Mitsubishi Carisma (http://www.japcar.ru/autowallpapers/mitsubishi/mitsubishi_carisma_1024x768_1.jpg). Ajattelin että se sopii sinulle. Ja koska tiedän, että sinä olet aina pihalla kun puhutaan autoista, otin kuvan siitä. Se on hanskalokerossa.”
Avasin lokeron ja otin kuvan käteeni. ”Sehän on juuri oikeanlainen”, minä sanoin. ”Jotenkin… söpö.” Isä rupesi nauramaan. Hän nauroi melkein kaikelle mitä sanoin, koska hänen mielestään minun sanomanani kaikki asiat muuttuivat tarkoitukseltaan.
”Kuulostat siltä kuin puhuisit koiranpennusta.”
Loppumatkan me juttelimme kaikenlaisista asioista. Isä sanoi jossain vaiheessa, että minulla ei ollut pelkoa siitä, saisinko ystäviä, koska koko Forks tiesi jo odottaa tuloani. ”Ihanaa! Minä niin rakastan sitä, että kaikki tuntevat minut!” minä hehkutin. Kun alkoi jo hämärtää, saavuimme Forksiin ja pian isä kaarsi auton kotipihaan. Pihassa odotti jo minun sininen autoni. Minun pitäisi tästä lähtien alkaa kutsua taloa kodiksi, jos aikeenani oli kerran asettua asumaan sinne. Isä avasi ulko-oven ja kiipesi saman tien portaat yläkertaan viedäkseen tavarat huoneeseeni. Hypin portaat kaksi askelmaa kerrallaan ja käännyin yläpäässä vasemmalle avonaisesta ovesta sisään. Huone oli aivan samanlainen, kuin se oli ollut niinä kesinä, kun olin tullut isän luokse viettämään lomaa. Tällä kertaa vain jäisin pysyvästi.
Lomalla minä en ollut ajatellut huoneeni sisustamista paljonkaan, koska en olisi kuitenkaan ehtinyt tehdä niin lyhyessä ajassa mitään. Nyt katselin heti ympärilleni ja ajattelin jo, minne siirtäisin huonekalut, mitä uutta huoneeseen tulisi ja niin edespäin. Isä hipsi sillä välin vähin äänin alakertaan tekemään minulle iltapalaa.
2. luku
Heräsin virkeänä seuraavana aamuna, jolloin oli minun ensimmäinen päiväni Forksin lukiossa. Talon hiljaisuudesta päätellen isä oli lähtenyt jo töihin. Minulla meni vain puoli tuntia vaatteitten ja hiusten laitossa, koska olin edellisenä päivänä käyttänyt muutaman tunnin oikeanlaisten vaatteiden etsimiseen. Sen jälkeen kävin vessassa ja lähdin alakertaan syömään aamupalaa. Kun kaikki oli valmista, suljin oven ja lähdin autollani Forksin lukioon.
Pääsin kunnialla lukion pihaan ja menin heti ilmoittautumaan rehtorin kansliaan, josta sain myös lukujärjestykseni ja koulun kartan. En kyllä uskonut, että tarvitsisin karttaa, koska lukio oli niin häviävän pieni verrattuna minun entiseen lukiooni. Ilmoittauduttuani jäin rakennuksen pihalle tutkimaan lukujärjestystäni.
Vähän ajan kuluttua luokseni tuli joku aika tavallisen, mutta ihan söpön näköinen poika.
”Hei, sinä olet varmaan Mary Brandon? Minä olen Mike Newton”, hän esittäytyi.
”Sano mieluummin Alice. Se on kyllä toinen nimeni, mutta myös kutsumanimeni, joten sano minua Aliceksi”, minä sanoin hymyillen. Sitten Mike esitteli minut joillekin kavereilleen ja minä huomasin, että olin saanut ystäviä. Yksi heistä oli Eric-niminen poika, joka näytti siltä, että haluaisi miellyttää minua ihan koko ajan ja sen hän tekikin. Toinen oli Angela Weber, ujo, silmälasipäinen tyttö, joka oli tosi kiva. Kolmas oli Jessica Stanley, vaaleahiuksinen urheilullinen tyttö, joka juorusi varmaan kolme neljäsosaa elämästään.
Yleisesti katsoen he kaikki olivat tosi mukavia ja olinkin heidän seurassaan koko päivän. Eric oli samalla espanjantunnilla kuin minä, Jessica samalla liikunnantunnilla, Mike liikunnan ja biologian tunnilla, jolla Angela oli myös.
Olin surkea espanjassa, enkä jaksanut keskittyä aiheeseen, joten olin kiitollinen Ericille, joka puhui koko tunnin jotain, vaikka minä en edes kuunnellut. Liikunnan tunnilla taas Mike ja Jessica yllättyivät, miten hyvin liikuin useimmissa lajeissa, olinhan harrastanut balettia.
Ruokatunnilla olin tutustunut ystäviini jo niin hyvin, että tuntui, kuin olisin ollut joka päivä heidän kanssaan. Nauroin ja juttelin heidän kanssaan samalla kun annoin katseeni vaeltaa ruokalassa. Silmäni pysähtyivät kuin seinään yhteen pöytään. Siinä istui seitsemän ihmistä. Minun oli pakko katsoa heitä tarkasti, sillä he olivat jotain, mitä en ollut koskaan nähnyt. He olivat kaikki yli-inhimillisen kauniita, veistoksellisia. Jokaista heitä yhdisti liidunvalkea iho ja heillä oli silmiensä alla tummat varjot, kuin huonosti nukutun yön jäljiltä. Mutta muuten he eivät muistuttaneet juuri lainkaan toisiaan.
Yksi pojista erosi muista, koska hän oli ilmeisesti jotain intiaanijuurta. Mutta hänenkin ihossaan oli kalpea vivahde ja silmien alla oli varjot.
”Keitä nuo ovat?” Ääneni varmaan paljasti, ketä tarkoitin, koska Jessica vieressäni alkoi jo selittää ennen kuin oli edes vilkaissut heihin päin.
”Cullenit, Halet ja Black”, hän sanoi. ”Tuo poika, jolla on kuparinpunaiset hiukset on Edward Cullen ja hänen vieressään on Bella Cullen. He ovat pari”, Jessica irvisti. ”Bellan vieressä on Renesmee Cullen, joka on Bellan kaksoissisko. Tuo intiaani on Jacob Black. Hän ja Renesmeekin ovat pari. Tuo tosi lihaksikas poika on Emmett Cullen ja tuo blondi on Rosalie Hale. Ja yllätys yllätys, hekin ovat pari. Tuo viimeinen on Rosalien kaksoisveli Jasper Hale.” Jessica jatkoi kertomista ja minä tarkastelin heitä yksitellen.
”Cullenit eivät oikeasti ole sisaruksia. He ovat kaikki, Halet ja Black mukaan luettuina, Carlisle ja Esme Cullenin adoptiolapsia. Se nainen ei voi saada omia lapsia tai jotain.”
”Oho”, minä hämmästyin. ”Vanhemmilla varmaan on kärsivällisyyttä kun on seitsemän teiniä talossa”, minä sanoin ihaillen. Katsoin lopulta viimeistä poikaa, Jasperia. Samassa jäykistyin.
Se hetki pysähtyi. Kuva painui mieleeni lähtemättömästi. Poika oli noin seitsemäntoistavuotias, hänellä oli hunajanvaaleat kiharat hiukset ja kullan väriset silmät. Ja hän oli järkyttävän komea. Sitten sisälläni tapahtui jotain outoa ja samalla hetkellä poika oli jo juossut toiseen suuntaan, kujan varjoihin. Seisoin muutaman minuutin ajan jähmettyneenä, kunnes äidin ääni havahdutti minut.
”Se…se…se poika”, minä sopersin. Samalla hetkellä kun muistelin näkymää vuosien takaa, kuparinpunahiuksinen poika, Edward, vilkaisi minua ja sanoi pöydän yli jotain Jasperille. Jasper kääntyi ja katsoi suoraan minuun.
-
OMG! Ärsyttää ku se jäi niin jännittävään kohtaan! Toivon hartaasti että laittaisit mahdollisimman nopeasti jatkoa koska tämä on nyt selvästi yks mun lempi ficceistä. Kiitän ja kumarran sinulle.x3 ^Kassu^
-
Kiitos ^Kassu^ kommentista. No nyt tulee jatkoo sille ärsyttävälle kohalle. (:
3. luku
Tunsin punan kohoavan kasvoilleni ja käänsin pääni pois. Harmaa sumu alkoi nousta näkökenttääni ja tiesin odottaa näkyä.
”Alice? Mitä sinä sanoit? Mikä sinulla on?” Jessican ääni tuntui kuuluvan jostain kaukaa.
Astuin kynnyksen yli sisälle taloon. Kultasilmäiset toivottivat minut tervetulleeksi ja hymyilivät minulle lämpimästi. Joku laski takanani kätensä olkapäälleni.
Sumu hälveni ja havahduin todellisuuteen. Vakuutin Jessicalle ja muille, että olin kunnossa, enkä ollut äsken sanonut mitään. Sitten odotin muutaman minuutin vetäen rauhallisesti henkeä ja uskaltauduin vilkaisemaan olkani yli. Jasper ei katsonut enää minuun vaan ilmeettömänä suoraan eteenpäin. Edward sen sijaan tuijotti minua silmät siristyen, aivan kuin hän olisi tietänyt mitä minulle oli juuri äsken tapahtunut.
Käänsin katseeni, enkä enää vilkaissutkaan sinne päin. Kun suurin osa hämmennyksestä oli haipunut, mieleeni tuli yhtäkkiä kysymyksiä. Miten Jasper pystyi olemaan täällä, Forksin lukiossa, samanikäisenä, kuin olin nähnyt hänet Volterrassa? Eikö hänen olisi pitänyt neljässä vuodessa muuttua? Miten hän oli nyt aivan samannäköinen kuin minä hänet muistin? Ja mikä ihme Edward Cullenilla oli?
Mietin näitä kysymyksiä niin paljon, että en huomannut kulkeutuvani ystävieni mukana ulos ruokalasta ja Miken ja Angelan kanssa kohti biologian luokkaa. Vasta kun istuin luokassa Angelan viereen, hellitin mietiskelyistäni sen verran, että kuulin, mitä Angelalla oli sanottavaa.
”Voit istua tässä kyllä tällä kertaa, koska Lauren on kipeä. Muuten hän kyllä istuu siinä, mutta voithan sinä vaihtaa paikkaa vasta sitten kun hän paranee.” Angela hymyili silmälasiensa takaa.
Katselin ympäri luokkaa, ja sydämeni alkoi tykyttää puolta nopeammin, kun näin hunajanvaaleat kiharat viereisellä pulpettirivillä minusta eteenpäin. Nyt minulla oli esteetön näkyvyys häneen, vaikka näinkin hänet vain takaa. Äskeiset kysymykset palasivat mieleeni ja aloin levottomana selvittää niitä. En päässyt pitkällekään, kun ylitseni pyyhkäisi outo rauhallisuuden tunne ja rauhoituin vastoin omaa tahtoani. En kyennyt enää miettimään kysymyksiä, vaikka kuinka yritin. Outoa. Se siitä sitten.
Koulun loputtua jäin tarkoituksella maleksimaan parkkipaikalle, koska he eivät olleet vielä lähteneet. Halusin nähdä vielä kerran Jasperin todisteeksi siitä, etten kuvitellut omiani. Lähetin tyhjänpäiväisen viestin Jessicalle nojaten autooni ja tarkkailin samalla vaivihkaa sivusilmällä, milloin he tulisivat. Kun kiinnitin huomioni ihan pieneksi hetkeksi puhelimeen, he yhtäkkiä olivat siinä ja kävelivät ohitseni. Nostin yllättyneenä katseeni puhelimen näytöstä ja kohtasin Jasperin silmät.
Hänen ilmeensä oli tutkimaton, mutta jostain syystä tiesin, että hän pysyi koko ajan valppaana. Selkäpiitäni pitkin kulki väristys ja minun oli pakko vain tuijottaa. Ja sitten hän oli poissa. Aivan kuin edelliselläkin kerralla. Odotin, että heidän autonsa ajoivat tielle, ja vasta sitten sallin itselleni luvan lähteä kotiin.
Kotona ihmettelin, miten olin pystynyt olemaan biologian tunnilla niin rauhallinen, kun nyt hyppelin levottomana ympäri taloa, enkä tiennyt mitä olisin tehnyt. Ja kaiken huippu oli se, että en edes tarkalleen tiennyt, miksi olin niin levoton. Eihän syynä yksinkertaisesti voinut olla Jasper tai kukaan hänen sisaruksistaan, eihän? Ehkä se johtui siitä, etten ollut pitkään aikaan käynyt vaatekaupoissa? Siitä sain idean ja soitin heti Jessicalle ja Angelalle. Halusin mennä shoppailemaan!
Ehdotukseni kävi heille ja sovimme, että menisimme seuraavana lauantaina Seattleen. Minä olisin kyllä halunnut lähteä saman tien tai edes seuraavana päivänä, mutta Jessicalle ja Angelalle se ei sopinut. Olin jopa kinunnut säälittävästi, mutta heille ei yksinkertaisesti käynyt. Lauantaihin tuntui olevan vielä ikuisuus. Melkein masennuin, mutta lohduttauduin alkamalla suunnittelemaan mitä tavaroitani tarvitsisin huoneeseeni. Ja melkein unohdin mitä koulussa oli tapahtunut, mutta se palasi taas mieleeni illalla.
Seuraavana aamuna lähdin kouluun kärkkäänä näkemään Jasperin uudelleen, koska en voinut uskoa sen olevan hän, poika, johon olin joskus murrosikäisenä ihastunut, ja ilmeisesti olin vieläkin. Katsoin käytävällä näkyisikö häntä ihmismerestä, mutta jouduin pettymään. Näin hänet vasta ruokatunnilla. Katsoin heidän pöytäänsä heti kun olin astunut sisään ruokalaan ja siellä hän oli. Ilmielävänä. Ilahduin siitä niin paljon, että hämmennyin heti sen perään. Mikä minuun oikein oli menossa?
Annoin itseni vilkaista välillä heidän pöytäänsä huomaamattomasti. Osallistuin Jessican ja muiden keskusteluun vain puoliksi ja puoliksi keskityin katselemaan Jasperia. Jos olin vieläkin ihastunut Jasperiin, niin en pitänyt sitä enää normaalina. Kyllähän se olisi ollut siinä tapauksessa, jos olisin ollut murrosikäinen, mutta kun en ollut. Tällainen mieletön ihastuminen tuntui ihan tyhmältä, jos ajattelin järjen kanssa. Mutta en halunnut ajatella järjellä, koska ihastuminen oli niin ihanaa.
Katsoin heidän pöytänsä muita henkilöitä ja huomasin samalla, että he eivät syöneet mitään. Kunhan vain istuivat siinä näön vuoksi. Siltä minusta ainakin tuntui. He tekivät kaikkea muuta, paitsi söivät. Intiaani kertoi jotain tyttöystävälleen, Renesmeelle, ja tyttö katsoi häntä kuin ei olisi koskaan nähnyt mitään niin ihanaa. Minusta se oli söpöä ja hymyilin itsekseni. Se pitkä blondi, Rosalie, ja tosi lihaksikas poika, Emmett pitelivät toisiaan kädestä. Edward ja Bella katselivat toinen toistaan silmiin niin siirappisesti, että jopa minun mittapuullani se alkoi tuntua vähän ällöltä. Mutta Jasper ei tehnyt mitään. Minua häiritsi se; kuin kuvasta olisi puuttunut jotain. Hän vain istui ja katseli jonnekin, minne vain hän itse näki.
Söin salaattini loppuun ja join veden kurkustani alas. Sitten nousin yksin, koska en jaksanut odottaa muita. ”Minä menen edeltä tunnille”, huikkasin muille. Angela nousi myös ja kiiruhti mukaani.
”Minulla on seuraavaksi yhteiskuntaoppia. Tiedätkö ketään ystävääsi olevan siellä?” kysyin häneltä.
”Laurenilla on”, Angela sanoi. ”Mutta hän on vielä tänäänkin kipeä. Minä lähden tästä toiseen suuntaan. Nähdään biologiassa.” Heilautin kättäni hänelle ja lähdin kävelemään yhteiskuntaopin luokkaan.
4. luku
Lauantaina Jessica tuli hakemaan minua Angelan kanssa omalla autollaan, ja huomasin heidän mukanaan kolmannenkin tytön. Jessica sanoi hänen olevan Lauren, joka oli juuri tervehtynyt ja tulisi seuraavalla viikolla kouluun. Lauren oli vähän samantapainen pakkaus kuin Jessica, mutta hänellä oli iso annos halveksimista useita asioita kohtaan. Onneksi minä en kuulunut niihin asioihin, vaikka kyllä Lauren alkoi ärsyttää minua muutenkin.
Jessica ajoi lujaa stereot taustalla pauhuten ja me juttelimme kaikesta mikä nyt meitä sattui kiinnostamaan. Pojista, vaatteista ja niin edelleen. Pääsimme Seattleen aikaisemmin mitä olin toivonut ja riemastuin siitä, että meillä olisi enemmän aikaa kierrellä kauppoja.
Se päivä kohensi mielialaani siitä, mihin se oli laskeutunut Forksiin muuttamiseni jälkeen. Minusta oli ihanaa pyöriä sovituskopeissa, kokeilla vaatteita ja ostaa niistä parhaimmat. Sovitimme myös huvikseen joitakin kaamean näköisiä vaatekappaleita, joita en olisi ikimaailmassa ostanut. Kikattamisellamme onnistuimme varmaan pidentämään puolet elämästämme.
”Hei, katsokaa tätä!” Jessica huudahti meille ja vetäisi muiden vaatteiden joukosta esiin violetin hameen, jossa oli kymmenittäin pieniä pastellinvärisiä rusetteja.
”Yyyh, Jessica. Minä luulin, että sinulla olisi parempi maku”, minä ynähdin liioitellen ja me kaikki nauroimme.
”Oi! Katsokaa mitkä kengät! Minä haluan ne, minä haluan ne!”
”Hei, eikö olekin upeat lasit?”
”Katsokaa, mitä ostin. Tämä on ihana! Ja entäs tämä?!”
Illemmalla menimme ravintolaan syömään ja viivyimme siellä varmaan kaksi tuntia syöden ja kikatellen. Minä tunsin oloni virkeämmäksi kuin viikkoon, enkä yhtään ihmetellyt syytä. Lopulta me kuitenkin jouduimme lopettamaan senkin päivän ja lähdimme ajamaan Forksia kohti mukanamme viisi kertaa enemmän tavaraa kuin tullessamme.
Jessica heitti minut kotiin ensimmäisenä ja jatkoi matkaansa. Minä kannoin vaatekassini sisälle ja suoraan omaan huoneeseeni. Leikkasin niistä hintalaput pois ja laskostin kaappiin. Sitten hypin portaat alakertaan ja menin isän luokse olohuoneeseen, missä hän katseli jalkapallo-ottelua.
”No, olikos siellä mukavaa?”
”Ihanaa!” minä huudahdin ja hetken mielijohteesta suikkasin suukon isän poskelle. Hän naurahti huvittuneena kun minä aloitin kertomuksen siitä päivästä yksityiskohtaisesti. Ihan kuin häntä olisi muka kiinnostanut, mutta tiesin, että hän piti tärkeänä perheen keskeistä aikaa, joten päätin jäädä hänen seuraansa alakertaan, vaikka huoneeni vaatekaapin uusi sisältö kutkutti mieleni taka-alalla koko illan. Sovittaisin niitä seuraavana päivänä, jolloin minulla olisi koko päivä aikaa, olisihan silloin sunnuntai.
Kun jalkapallo-ottelu oli päättynyt ja minä lopettanut puhetulvani, me menimme syömään iltapalaa. Sen jälkeen huikkasin isälle hyvät yöt ja hyppelin portaita yläkertaan huoneeseeni. Heittäydyin vuoteelleni ja olin hetken liikkumatta selälläni silmät kiinni. Sitten en voinut enää pidättää hymyäni, vaan vetäisin suuni korviin asti. Hihitin hetken itsekseni, ja kierähdin toisin päin. Sytytin yöpöydän lampun ja kurotin kättäni puhelinta kohti. Olin vähän aikaa kahden vaiheilla, soittaisinko Cynthialle vai äidille. Oikeastaan se oli ihan sama. Lopulta valitsin äidin numeron, kaivauduin peiton alle ja painoin vihreää luuria.
Numero piippasi muutaman sekunnin. ”Vanessa Brandon.”
”Hei äiti”, minä sanoin hymyä äänessäni.
”Alice! Miten mukavaa kun soitit! Mitä sinulle kuuluu? Onko kaikki mennyt hyvin? Oletko saanut uusia ystäviä? Onko lukio alkanut hyvin? Miten Deanin kanssa sujuu? Onko hän vielä oppinut tekemään syömiskelpoista ruokaa?”
”Minulle kuuluu loistavaa! Tänään menimme – siis minä, ja kolme uutta kaveriani, Jessica, Angela ja Lauren – Seattleen shoppailemaan. Et arvaakaan miten virkistävää on mennä ostoksille viikon tauon perästä. Forksissa ei ole melkein mitään vaatekauppoja, tai ainakaan ei hyviä, mutta ei se haittaa, koska voimme aina mennä lähimpään suurempaan kaupunkiin. No, joka tapauksessa minä olen niin virkeä, etten saa varmaan unta ollenkaan. Mitä lukioon tulee, niin se on alkanut ihan mukavasti. Olen saanut paljon uusia ystäviä – eivät ne tytöt, jotka mainitsin, ole ainoita. Tunneilla on helppoa, koska olen käynyt siellä Biloxissa ylempiä tasokursseja. Ja isän kanssa meillä menee loistavasti. Ei hän tee kovinkaan kehuttavaa ruokaa, mutta on ilmeisesti selvinnyt nämä vuodet ostamalla kaupasta valmisruokaa. Ja osaahan hän valmistaa joitain kalaruokia. Mutta pääasiassa minä teen ruuan. Isä käy kalastamassa joidenkin kavereidensa kanssa, joista hän ei ole kyllä kertonut minulle mitään.”
”Ja sinuahan se kiinnostaakin todella paljon”, äiti totesi kuivasti.
”No onhan uusiin ihmisiin aina mielenkiintoista tutustua”, minä puolustelin. ”Olivat he sitten miten vastenmielisiä tahansa. Tai no, ei nyt mennä liiallisuuksiin. Ei minulla varmaan kovin kehuttavasti menisi, jos hän toisi aina kalastamaan lähtiessään tänne kotiin ne kalakaverinsa. Minä en oikein viihdy talossa, joka on täynnä isän ikäisiä miehiä. Minun puolestani hän saa tavata kavereitaan jossain muualla.”
”Jo muuttui ääni kellossa”, äiti nauroi. Minusta oli mukava kuunnella hänen nauruaan; se oli hersyvää ja vapaata.
Äiti kertoi vielä omat kuulumisensa ja lopulta minä lähetin terveiset Cynthialle itseltäni ja isänkin puolesta ja lopetin puhelun. Heitin puhelimen pöydälle ja nousin vaihtamaan yövaatteet. Tein vielä tarpeelliset iltatoimet ja pujahdin peitteitten alle. Sammutin valon ja ajattelin pimeässä.
Jos näkyyni oli luottamista, mikä tekisi minusta täällä Forksissa onnellisen? Oppisinko vain ajan myötä tottumaan tähän litisevän vihreään ja tihkusateiseen pikkukaupunkiin ja eläisin niin kuin Biloxissa? Oliko se onnellisuutta? En ollut oikeastaan koskaan tarkemmin ajatellut, mitä on onnellisuus. Totta kai monestikin minulle tuli hyvänolonpuuskia, niin kuin tänä iltana. Olin aina kuvitellut, että onnellisuus on jotain suurempaa, mutta minulla oli tunne, että en vielä koskaan ollut tuntenut aitoa onnellisuutta. Huokaisin turhautuneesti ja luovutin siltä erää.
-
uusi lukija ilmoittautuu ;)
tämähän on aivan ihana, jäin koukkuun !
Alice/Jasper on lemppari paritukseni, vaikka siitä onkin valitettavan vähän ficcejä.
Rakentava meni jo nukkumaan, mutta jatkoa toivon mahdollisimman pian :D
- loveya, jennumiu
-
Lukiaksi ilmottaudun! :)
Jäin koukkuun täydellisesti ja hyvin kirjoitat. (rakentavat kommentit hävis muuten nurkan taakse joten niitä täs ei näy. :D )
Jatkoa toivon mahdollisimman pian :)
♥~ Engel-
-
uusi lukija ilmoittautuu ♥
tää vaikuttaa tosi hyvältä, jatkoa odotellen.
-
Nämä on ollu tosi hyviä lukuja <3
Anteeksi, etten ole aiemmin kommentoinut (silloin aluksi, joo, mutta en sen jälkeen)
Tuon kolmos ja nelos luvun olisi kyllä voinut mielestäni yhdistää tai sitten pidentään molempia.
Ja tapahtumat menee mielestäni vähän liian nopeastil. Ympäristöä ja esimerkiski tunteja voisi kuvailla enemmän.
Mutta joo, Jasper/Alice paritusta vaan ♥
Jatkoa nopeena.
♥ Deph
-
Kiitos kaikille kommenteista, ja Deph, ajattelin itekki että kolmas ja neljäs luku menee aika vauhdikkaasti, mutta ajattelin myös, että ku on vielä suurin osa tapahtumista kirjottamatta, nii alussa menee vähän nopeempaa. (: Siis kun aion tiivistää tähän ficciin tavallaan tapahtumat Houkutuksesta Aamunkoihin. Tarkotan lähinnä vuosia, en tapahtumia.
Ja vähän esimakua tulevasta. :)
”Sinä olet Alice Brandon.” Se oli toteamus. Minä katsoin häntä ja sanoin typerästi: ”Niin. Ja sinä olet varmaankin Jasper Hale.” Oli luvattoman ihanaa sanoa hänen nimensä ääneen.
”Olen”, hän vastasi lyhyesti. Hän taas ei kuulostanut minusta lainkaan typerältä. Sitten hän oli vain hiljaa ja katsoi kultaisilla silmillään minua. Häkellyin taas, ja ennen kuin ehdin ajatella sen tarkemmin, kysyin suoraan: ”Miksi sinä tuijotat?” Nolostuin heti kun kysymys oli lipsahtanut huuliltani.
Jasper näytti itsekin havahtuvan miettimään, miksi hän teki niin. ”Siinäpä kysymys”, hän sanoi hiljaa, kuin itsekseen.
”Sinä et vastannut kysymykseeni”, minä sanoin ja päätin, että jos kerran kyselin noin, niin antaisin itseni kysellä.
Jasper katsoi minua yhä. ”En niin.” Hän piti tauon ja jatkoi epäröityään silmänräpäyksen verran: ”Jos sinulta kysyttäisi jotain, mitä et itse tiedä, niin kertoisitko vastauksen?”
-
Tässä siis luvut viis ja kuus. (: Ja tiedoksi, että lisäsin linkin Alicen autoon ensimmäisessä luvussa.
5. luku
Sunnuntai meni uusia vaatteita sovitellessa, ja illalla tarkistin vielä huolellisesti mitä laittaisin seuraavana päivänä päälleni. Aamulla ajettuani auton lukion pihaan, Jessica ryntäsi koko poppoonsa kanssa minua vastaan. Siihen kuului nyt hän, minä, Angela, Lauren, Mike, Eric ja eräs Ben.
”Hei Alice, nuo vaatteet sopivat sinulle uskomattoman hyvin!” Jessica hehkutti heti ensimmäiseksi. Minä hymyilin niin häikäisevästi kuin sillä hetkellä pystyin.
”Samat sinulle.”
Alkupäivä alkoi tylsästi, kunnes oli ruokatunnin vuoro. Saapuessani ruokalaan näin, että heidän pöydässään istui vain Edward, Bella ja Emmett ja minun ilokseni – Jasper. Päivä kirkastui kerta heitolla ja unohdin tykkänään, miten tylsästi se oli alkanut. Hymyilin lattiaan päin ja istuuduin pöytäämme.
Minulta meni kokonaan ohi Miken ja Ericin jutut, kun he kilpaa yrittivät miellyttää minua kertomalla jotain. Minä vain pidin silmäni huomaamattomasti toisella puolella ruokalaa ja nyökyttelin välillä ihan kuin olisin muka kuunnellut poikia.
”Mitä sinä koko ajan tuijotat?”
Kysymys tunkeutui tajuntaani vasta silloin, kun Jasper käänsi silmänsä minuun. Kuin hän olisi kuullut mitä sanottiin. Luulin, että hän kääntäisi katseensa kun huomaisi minun katsovan häneen, mutta hän vain jatkoi. Se hetki tuntui ikuisuudelta, minä vain katsoin. Ja hän katsoi. Ja tuntui kuin maailmassa ei olisi ollut sillä hetkellä ketään muuta kuin me kaksi. Lopulta minun oli pakko kääntää pääni, koska kielivä puna alkoi nousta hiusrajaan asti.
Jessica, Mike ja muut olivat tietysti huomanneet kaiken ja katsoivat minua kaikki erilaiset ilmeet kasvoilla.
”Ei mitään”, minä sanoin kirkkaasti kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jatkoimme keskusteluamme, vaikka ainakin Miken naamalla viipyili vielä vaikeaselkoinen ilme.
Jasper, Edward, Bella ja Emmett lähtivät pian sen jälkeen ruokalasta. Ei kestänyt pitkäänkään, kun mekin jo nousimme pöydästä. Suuntasimme Angelan, Laurenin, ja Miken kanssa biologian tunnille.
”Ai niin, Alice”, Angela sanoi. ”Unohdin melkein mainita, että kun Lauren on tänään koulussa, niin sinun täytyy vaihtaa paikkaa. Kyllä siellä minun muistaakseni on yksi paikka vapaana.
Saavuimme luokkaan viimeisten joukossa ja siksi lähes kaikilla tuoleilla oli jo istumassa joku, tai merkkinä reppu tai laukku. Samassa muistin, millä paikalla en ollut nähnyt kenenkään istuvan ja sydämeni uhkasi pysähtyä.
Yritin kävellä sinne niin rauhallisesti ja luontevasti kuin osasin. Hän istui siellä jo. Pysähdyin pulpetin eteen ja hän nosti katseensa minuun. Minun täytyi kerätä kaikki tahdonvoimani, etten olisi vain jäänyt typeränä seisomaan siihen sanomatta mitään. Hänen silmänsä sekoittivat tehokkaasti pääni ja huomasin, että ne olivat hiukkasen tummemmat mitä muistin.
”Tuota… hei. Minä istuin ennen yhden toisen paikalla kun hän oli kipeä ja nyt hän on terve… Niin, siis, minun piti vaihtaa paikkaa, ja… tuota tämä on varmaan ainut vapaa. Sopiiko tähän istua?”
Omissa korvissani kuulostin niin typerältä, että hermostuin totaalisesti, kunnes ylitseni pyyhkäisi taas se outo rauhallisuuden tunne, johon kumma kyllä sekoittui uteliaisuutta ja jotain muuta, mitä en osannut selittää.
”Sopii se”, hän sanoi verkkaan. Ihan kuin minulla ei muutenkin olisi ollut vaikeaa, niin lisäksi hänen äänensä lumosi minut. Se oli silkinpehmeä. En ollut koskaan kuullut mitään sellaista. Ravistauduin irti ajatuksistani ja istuin tuolille hänen viereensä. Tapitin tiukasti eteeni ja yritin saada ajatuksiani taas kokoon, kun kuulin hänen puhuvan taas.
”Sinä olet Alice Brandon.” Se oli toteamus. Minä katsoin häntä ja sanoin typerästi: ”Niin. Ja sinä olet varmaankin Jasper Hale.” Oli luvattoman ihanaa sanoa hänen nimensä ääneen.
”Olen”, hän vastasi lyhyesti. Hän taas ei kuulostanut minusta lainkaan typerältä. Sitten hän oli vain hiljaa ja katsoi kultaisilla silmillään minua. Häkellyin taas, ja ennen kuin ehdin ajatella sen tarkemmin, kysyin suoraan: ”Miksi sinä tuijotat?” Nolostuin heti kun kysymys oli lipsahtanut huuliltani.
Jasper näytti itsekin havahtuvan miettimään, miksi hän teki niin. ”Siinäpä kysymys”, hän sanoi hiljaa, kuin itsekseen.
”Sinä et vastannut kysymykseeni”, minä sanoin ja päätin, että jos kerran kyselin noin, niin antaisin itseni kysellä.
Jasper katsoi minua yhä. ”En niin.” Hän piti tauon ja jatkoi epäröityään silmänräpäyksen verran: ”Jos sinulta kysyttäisi jotain, mitä et itse tiedä, niin kertoisitko vastauksen?”
Minulla meni hetki aikaa selvittää mitä hän tarkoitti ja sanoin sitten: ”En tietenkään. Enhän minä tietäisi vastausta.”
”Juuri niin”, hän sanoi. Yhtäkkiä minä tajusin mitä hän tarkoitti ja meinasin nauraa itselleni kun en ollut heti tajunnut.
”Siis… sinä et tiedä?” Jasperin katse riitti vastaukseksi. ”Aha.” Räpyttelin silmiäni ja siirsin katseeni taas eteen.
Tunti oli alkanut minun huomaamattani ja yritin keskittyä aiheeseen, vaikka se oli vaikeaa kun Jasper istui vieressäni. Tunnin keskivaiheilla tietoisuuteeni alkoi hiipiä tunne, että minua katsottiin. Että hän katsoi minua. Vilkaisin vaivihkaa häntä, mutta vaivihkaisuudeksi se jäikin. En kyennyt irrottamaan silmiäni hänen silmistään. Hetki oli samanlainen kuin aiemmin ruokalassa. Se venyi ikuisuudeksi, eikä muulla maailmalla ollut enää väliä. Hukuin hänen silmiensä kultaan.
Sitten yhtäkkiä havahduin siihen, että tuolien ja pulpettien jalat raapivat lattiaa ja oppilaat nousivat ylös. Nousin kiireesti itsekin, heitin laukun olalleni ja lähdin luokasta sekavin tuntein. Aika oli kulunut huomaamatta ja nyt tajusin, että olimme tuijottaneet puoli tuntia toisiamme silmiin.
Vasta kotona tajusin oikeasti, mitä oli tapahtunut. Minä olin tuijotellut puoli tuntia lähes vieraan pojan silmiin! Olin sitä ennen sanonut Jasperille muutaman hassun sanan, eikä hänkään yhtään sen enempää. Ihan kuin olisimme olleet pitkäänkin yhdessä. Ajatus kiehtoi minua luvattoman paljon, mutta kun kerta olin ristiriidassa itseni kanssa, niin työnsin vaivoin sen mieleni taka-alalle ja ryhdyin tekemään jotain muuta.
6. luku
Jasper muuttui tapahtuneen jälkeen sulkeutuneeksi, mutta olimme me sentään puheväleissä. Tai siis sen verran, mitä minä sain edes suustani. Minä itse taas en tiennyt oikein mitä ajatella, ja tämä oli outo tunne, erilainen kokemus, jota en ollut koskaan ennen tuntenut.
Olin muuttanut Forksiin syyslukukauden puolivälissä ja parin kolmen viikon päästä joulutanssit lähestyivät. Oli poikien vuoro pyytää ja koko lukio pulisi innokkaasti. Uhrasin paljon aikaa niiden ajattelemiseen ja suunnittelimme jo Jessican, Angelan ja Laurenin kanssa menevämme pukuostoksille Port Angelesiin tai Seattleen. Päätimme, että lähtisimme Port Angelesiin, koska olimme edellisellä kerralla käyneet Seattlessa.
Kihisin taas kerran odottamisen innosta ja kävin mielessäni läpi erilaisia tyylivaihtoehtoja. Hylkäsin ne toinen toisensa perään, mutta en lannistunut kertaakaan. Vietin koulussa aikaa kuvitellen ketkä sopisivat hyvin yhteen joulutanssiaisissa ja onnistuin siinä melko hyvin omasta mielestäni. Itseeni en uskaltanut kajota, koska jos rupeaisin totuttelemaan erääseen tiettyyn ajatukseen, niin saisin kuitenkin pettyä, jos se ei olisikaan totta.
Jessica Mikelle, ajattelin, Angela Benin kanssa. Minun pitää sanoa hänelle siitä. Laurenille jäisi Eric, mutta he eivät sovi yhteen. Paitsi tietysti Lauren voisi mennä Tylerin kanssa, sen joka on juuri ”liittynyt” meidän seuraan. Ericille en keksi ketään, mutta päättäköön itse omista asioistaan.
Minultakin alettiin kysyä, mutta vastasin kaikkiin kieltävästi, pahoitellen, että ehkä joku toinen kerta, vaikka tosiasiassa en olisikaan koskaan ryhtynyt enää harkitsemaan heitä. Joku ventovieraskin poika, jonka tunsin vain ulkonäöltä, kysyi minua. Ei tullut kuuloonkaan.
Joulutanssiaisiin oli enää puolitoista viikkoa aikaa, kun erään kerran istuin biologian tunnilla taas kerran sen ihanan olennon vieressä. Vähän ennen tunnin alkua kuulin hänen rykäisevän ja käännyin häntä kohti.
”Niistä joulutanssiaisista”, hän sanoi. ”Menetkö vielä kenenkään kanssa sinne?”
Olin unohtunut katselemaan hänen kultaisia silmiään ja hätkähdin kysymystä.
”Eee-en minä… vielä”, änkytin. ”Mitä siitä?” kysyin tyhmästi. Miksen minä koskaan pystynyt puhumaan hänen lähellä kunnolla?
”Ajattelin vain, että lähtisitkö minun kanssani?” Jasperin ääneen hiipi hiukan kiihkeä sävy.
Räpyttelin silmiäni, enkä ollut uskoa mitä hän oli juuri sanonut.
”Tietysti minä ymmärrän, jos et halua”, hän lisäsi kiireesti, mutta näytti siltä, että tarkoitti päin vastaista.
”Ei kun, ei, kyllä minä haluan!” Minä puhkesin älyttömään hymyyn häntä katsoessani. Jasper vastasi varovasti hymyyni, aivan kuin hän olisi luullut, että hymyileminen on kiellettyä.
MinämenenJasperHalenkanssajoulutanssiaisiin, minämenenJasperHalenkanssajoulutanssiaisiin, minämenen…
”Alice?” kuului toinen ääni oikealta puoleltani. Se oli Mike.
”Niin?” vastasin innostuksen kuuluessa äänestäni.
”Tuota, minä vaan sitä, että voisitko tulla minun parikseni joulutanssiaisiin?”
Minä menin hiljaiseksi. ”Ai. Ahaa. Siis, olen pahoillani, mutta menen toisen kanssa.” En ollut lainkaan pahoillani.
”Ai jaa. No, ei se mitään. Saanko kysyä, kenen?”
”Jasperin”, sanoin ja nyökäytin päätäni häntä kohti.
Mike katsoi minua hetken ällistyneenä uskomatta korviaan ja talsi sitten poispäin omalle pulpetilleen.
”Hyvä ajoitus”, Jasper mutisi melkein itsekseen.
”Mitä?
”Tarkoitan, että jos olisin kysynyt Miken jälkeen, niin et varmaan olisi vastannut samoin.”
”Miten niin? Minä olen koko ajan ajatellut – ” vaikenin äkkiä ja punastuin korviani myöten.
”Niin mitä?” Jasper kysyi uteliaana.
”Ei mitään. Et halua tietää.”
Liimasin katseeni luokan eteen liitutauluun ja helpotuin kun puna alkoi laskeutua.
***
Lähdimme sinä viikonloppuna käymään tyttöporukalla Port Angelesissa pukuostoksilla. Minä en antanut sen häiritä, että oli talvi, vaan jos löytäisin sopivan puvun, oli se sitten kesä-, kevät-, tai syksymekko, ostaisin sen.
Matkalla kyselimme toisiltamme kenen kanssa kukin menisi tanssiaisiin.
”Alice?” Jessica uteli.
”Kerro sinä ensin”, minä vastasin. Halusin kertoa yllätyksen viimeisenä.
”No siis ette ikinä usko”, Jessica aloitti itsetyytyväisenä. ”Ajatelkaa nyt. Mike pyysi minua!”
Hehkutimme sitä jonkin aikaa, minä vähän vaisummin, koska se ei ollut mikään yllätys.
”Minulla ei ole vielä ketään”, Angela sanoi tapansa mukaan hiljaisesti. ”Mutta onhan tässä vielä aikaa.” Minun kävi vähän sääliksi häntä.
”Tyler pyysi minua. Eikö olekin mahtavaa?!” Lauren kertoi.
Minä myönsin että oli, mutta suurimmaksi osaksi se johtui siitä, että olin itseeni aika tyytyväinen. Jouduin perumaan sanani siitä, että onnistuin kuvitteleman melko hyvin kuka sopisi kenellekin. Korvasin sanat niin, että lause kuului: onnistuin kuvittelemaan tosi hyvin kuka sopi kellekin.
”Alice, nyt on sinun vuorosi!” Jessica vaati. Otin naamalleni mitäänsanomattoman ilmeen ja sanoin mahdollisimman tyynesti, ihan kuin se olisi ollut tavallinen asia: ”Jasper Hale kysyi minulta.” Syntyi pitkä hiljaisuus, kunnes Jessica rikkoi sen.
”Mitäääääh…??!! Sinä ja… Jasper Hale?”
Nyökäytin päätäni ja yritin hillitä itseni, etten purskahtaisi nauruun, mutta onnistuin surkeasti ja rupesin hihittämään.
”Mitä hän sinusta?” Jessica jatkoi ja se kyllä alkoi kuulostaa jo aika loukkaavalta. Ai mitä hän muka minusta? ”Mutta hei, ajatelkaa! Tämä on minun muistamani mukaan ensimmäinen kerta, kun Hale ylipäätänsä kysyy keneltäkään. Ei hänelle ole kelvannut kukaan.” Jessican äänestä kuulin, että hänkin oli joskus kysynyt ja pettynyt saman tien. Itseluottamukseni alkoi kasvaa.
Loppupäivä me sitten pyörimme sovituskopeissa ja arvostelimme toistemme pukuja. Lopulta löysin ihanan, juuri sopivan. Se oli musta, polviin asti ulottuva mekko, jossa oli niskan taakse solmittavat naruolkaimet ja v-kaula-aukko.
(Alicen puku (http://godship.en.alibaba.com/viewimg/photo/254001412/09_Prom_Evening_Dress_Ladies_Evening_Dress_Evening_Gown.jpg.html))
Ostin myös siihen sopivat mustat remmikorkokengät. Korut löytäisin kotoakin. Sitten keskityin muiden valintoihin.
”Angela?” kysyin yhden kerran, kun tämä sovitti vaaleanpunaista mekkoa.
”No?”
”Jos totta puhutaan, niin minun mielestäni sinun pitäisi mennä Benin pariksi. Jos hän ei uskalla, niin hymyile hänelle vaikka joskus ohimennen ystävällisesti tai rohkaisevasti tai miten sitten hymyiletkään.”
”Ihan totta?” Angela näytti toiveikkaalta. ”Oletko oikeasti sitä mieltä?”
”Ihan totta”, vakuutin hymyillen. ”Ota vain itseäsi niskasta kiinni.”
Kaikille löytyi puvut ja suuntasimme illemmalla syötyämme Forksia kohti. Päivä oli taas piristänyt minua tavattomasti. Kun vihdoin iltamyöhällä kaaduin sänkyyni, nukahdin melkein heti.
-
oioioi, paritus alkaa edetä <3
tää ois ollu muuten kiva kans sillein miten e/b parituksessa, ettei jazzin kyky toimis aliceen, mut ehkä siitä tulis liian samankaltanen, tää on kyl loistava näinkin!
-
uusi lukija ilmoittautuu! luin just tän putkeen ja rakastin sitä (;
Jasper oli niin sulonen kun se pyysi Alicea. jännää nähdä, mitä tulee tapahtumaan.. : >>
nyt vaan jatkoa nopeesti.. (:
kiitoksia ♥
-
Kiva kun tulee uusia lukijoita. :) Ja kuppi_kahvia, ajattelin sitäkin vaihtoehtoo, mut en oikeen olis keksiny sitä syytä miks se ei olis toiminu Aliceen. ;) Koska eihän Alicella kuitenkaa oo kilpee. (:
Ja tässä tulee lisää jatkoo tauon jälkeen. ;D
7. luku
Päivää ennen joulutanssiaisia minä kysyin Jasperilta, tiesikö hän missä asuin, että osaisi tulla hakemaan minua. Hän sanoi tietävänsä ja naurahti ihan kuin jollekin sisäpiirin vitsille. Minä vähän ihmettelin sitä, mutta jätin asian siihen.
Seuraavan päivän omistin kokonaan valmistautumiseen. Illan tanssiaiset olisivat samalla myös syyslukukauden päätöstanssit, joiden jälkeen päästäisiin joululomalle. Minua harmitti se, koska uskoin, etten todennäköisesti näkisi Jasperia muutamaan viikkoon ollenkaan.
Puin päälleni mustan puvun, korkokengät ja korut. Lopun ajan laittelin hiukseni ja meikin edustuskelpoiseen kuntoon, eli toisin sanoen vietin peilin edessä pari tuntia. Kun kuulin ovelta koputuksen, sipaisin vielä viimeisen kerran hiuksiani. Kuulin kun isä meni avaamaan oven ja tervehti Jasperia. Sitten astelin alakertaan koko häikäisevässä olemuksessani ja näin Jasperin smokissaan ja isän katsomassa minua.
”Sinähän olet nätti, Alice”, isä sanoi. ”No viettäkäähän hauska ilta.” Hän katseli vierestä kun laitoin Jasperin avustuksella takin ylleni ja lähdin ulos Jasperin avatessa minulle oven.
”Isäsi on väärässä”, Jasper sanoi totisena autossa. ”Se sana ei tee sinulle oikeutta. Sinähän olet lumoava.”
Punastuin mielihyvästä ja sanoin: ”Kiitos.”
Olin niin jännittynyt, että lähes järkytyin, kun ylitseni kulki kolmannen kerran outo rauhoittava aalto. Minua puistatti ja samalla näkökenttäni laidalle ilmestyi sumua.
Jasper seisoi vieressäni. ”Rauhoitu”, hän sanoi lempeästi. Hän sai minut rauhoittumaan. Hän hymyili ja hänen hyvä olonsa tarttui minuun. Hän silitti hiuksiani. ”Minä haluan, että sinä olet onnellinen”, hän kuiskasi korvaani.
Edes näyn loppuminen ei vaikuttanut siihen, että pysyin jäykistyneenä. Ja tietenkin Jasper oli huomannut sen.
”Alice?” Jasper kysyi huolta äänessään. ”Mitä nyt? Oletko huonovointinen?”
Pitkään aikaan en pystynyt vastaamaan. Oliko Jasper niin yliluonnollisen karismaattinen, että hän pystyi manipuloimaan toisten tunteita? Ja tässäkö oli se vastaus, joka minua oli kaihertanut viimeisten kuukausien ajan? Tulisinko onnelliseksi Jasperin takia? Näyssä hän oli silittänyt hiuksiani ja sanonut, että hän halusi minun olevan onnellinen. Sitten ajattelin vähän masentavasti, että tulevaisuus ei ollut lukkoon lyöty. Saattaisihan äskeinenkin olla toteutumatta.
”Kaikki on ihan hyvin”, vakuutin. ”Ajattelin vain yhtä asiaa.”
”Suostutko kertomaan mitä?”
Ajattelin vähän aikaa ja muotoilin kysymyksen mielessäni.
”Miten sinä voit olla noin karismaattinen?” puuskahdin. Katsoin Jasperia tarkasti ja näin hänen puolestaan jäykistyvän, mutta niin vähän, että en melkein huomannut sitä.
Mutta kun ajattelin asiaa kaikelta kannalta, niin tajusin, ettei juuri minun, Alice Brandonin, joka näki tulevaisuuteen, olisi pitänyt ällistyä noin paljon. Itsehän minä tässä kummajainen olin.
”Se… sinä et ymmärtäisi”, Jasper sanoi lopulta. ”Sitä on vaikea selittää. Kun et edes tiedä koko totuutta.” Viimeisen lauseen hän sanoi niin hiljaa, että ymmärsin, ettei sitä ollut tarkoitettu minun korvilleni. Mutta kuulin sen silti ja takerruin siihen, vaikka Jasper ei odottanut minun kuulleen.
”Koko totuutta?”
Jasper puraisi huultaan ja sanoi: ”Minä voin kertoa joskus muulloin. Nyt meidän pitäisi mennä jo.”
Tajusin vasta sitten, että olimme jo hyvän aikaa istuneet auto pysähdyksissä lukion pihassa. Jasper nousi autosta ja tuli auttamaan minut omasta ovestani. Hän otti käsivarrestani kiinni ja säpsähdin tuntiessa, että hänen ihonsa oli jääkylmä. Lähdimme pääovia kohden, jonne oli laitettu koristuksia ja takorautainen puutarhaholvikaari. Kaaren alla toimittajat ja muut valokuvaajat ottivat jokaisesta parista kuvan. Minä hymyilin iloisesti Jasperin käsikynkässä.
Ja tietysti me päädyimme lopulta tanssimaan liikuntasaliin, jota ei olisi tunnistanut kaiken koristehavujen ja joulupallojen alta. Jasper tanssi uskomattoman hyvin ja minunkin balettitunnilla opitut taidot hävisivät hänen taitojen rinnalla, vaikka minä olinkin melkein huipputasoa. Vaikka olisimme tanssineet loistavasti pelkästään Jasperin viedessä, niin halusin tehdä siitä vieläkin loistavampaa tanssimalla itse niin hyvin kuin koskaan osasin.
Sydämeni tykytti nopeasti muustakin kuin tanssin tuomasta hengästymisestä. En ollut ikinä kuvitellut mitään sen ihanampaa kuin tanssia Jasperin käsivarsilla. Katsoin melkein koko ajan häntä silmiin ja hymyilin.
Kun lopetimme siltä erää tanssimisen, Jasper haki minulle boolia. Hän itse ei ottanut mitään, enkä minä edes jaksanut enää hämmästyä siitä.
”Se oli ihanaa!” minä henkäisin Jasperille kun hän toi minulle boolini. Hän hymyili hiukan pidättyvästi, niin kuin minä olin huomannut hänen tapanaan olevan.
”Haluaisitko, että esittelen sinut sisaruksilleni?” hän kysyi.
”Totta kai!” minä sanoin heti. Hän vei minut salin toisella puolella olevista ovista ulos. Lähellä olevien tammien alla oli puutarhapenkkejä, joilla he istuivat. Jasper esitteli jokaisen minulle, vaikka tiesinkin jo ennestään heidän nimensä.
”Tässä on Bella ja Edward. Ja kaikille yhteisenä vielä, että tässä on Alice.” Minusta tuntui, että hän sanoi sen vain muodon vuoksi. ”Rosalie”, blondi hymyili viileästi, mutta en minä muuta osannut odottaakaan, ”ja Emmett. Renesmee ja Jacob.”
Vasta lähempää huomasin, että heillä kaikilla oli samanväriset kullanväriset silmät kuin Jasperilla. Niissä oli vain sävyeroja; kulta, toffee, meripihka, kultaberylli, tiikerinsilmä ja niin edelleen. Yllätyksekseni huomasin kuitenkin, että Renesmeellä oli tumman suklaan väriset silmät.
”Mukava tavata sinut”, Bella sanoi vilpittömästi. En olisi osannut erottaa häntä ja Renesmeetä toisistaan, jos heillä ei olisi ollut joitakin pieniä eroja. Renesmee oli vähän pitempi, hänellä oli kiharammat hiukset, joissa oli vähän punaista, ja eriväriset silmät. Ja kun oikein tarkasti katsoin, hänellä ei ollut tummia varjoja silmiensä alla.
”Minustakin”, vastasin Bellalle. ”Ja teidät kaikki.” Hymyilin leveästi ja sain vastalahjaksi niitä toisilta. Emmett virnisti poikamaisesti, Edwardin hymy oli tavallaan vähän Jaspermainen, mutta vapaampi, Renesmeen hymyä kuvailisin jotenkin niin, että hän oli iloinen muiden puolesta.
Sinä iltana tunsin kuuluvani tähän joukkoon enemmän, kuin olin koskaan tuntenut kuuluvani Jessican ja muiden seuraan. Ja vähitellen, minun huomaamattani, aloin tulla päivä päivältä onnellisemmaksi.
Jokaisen päivän on aina päätyttävä ja minun piti myöntää se itselleni kun aloimme tehdä lähtöä. Alkoi joululoma. Kun Jasper saattoi minut kotiovelle, katsoin vähän apeasti hänen jälkeensä. ”Älä sure”, hän sanoi juuri ennen kuin istui sisälle autoon, tavoitteenaan piristää minua. Ja hän teki sen taas. En enää surrut.
8. luku
Joulu tuli ja meni – minun onnekseni nopeasti, koska minun sisälläni tuntui ikävältä kun en pitkään aikaan nähnyt Jasperia – ja alkoi kevätlukukausi. Ensimmäisenä päivänä paloin halusta nähdä Jasper. Kun sitten sattumoisin näin hänet käytävällä, sisälläni paisui jokin ja räjähti ja hymyilin autuaan tietämättömänä muusta maailmasta. Jasper huomasi minut ja väläytti niin nopean hymyn, etten melkein huomannut sitä. Ja kuitenkin olin sen hymyn takia onneni kukkuloilla.
Muutamaa päivää myöhemmin istuimme biologian luokassa tunnin alussa juttelemassa.
Pienen puheen lomassa olevan tauon jälkeen hän aloitti: ”Haluaisitko lähteä käymään jossain lauantaina? Minun kanssani.”
En ollut tosiaankaan odottanut mitään sellaista, mutta onnistuin vastaamaan kerrankin spontaanisti, koska olin harjoitellut paljon.
”Se olisi ihanaa! Kiitos, kyllä. Tietysti minä haluan! Minne me menisimme?”
”Erääseen paikkaan, minne minä menen usein aurinkoisella säällä. Lauantaiksi on luvattu talvista auringonpaistetta. Voimme myöhemmin keväällä käydä uudestaan, silloin se on hieno paikka, kun lumet ovat sulaneet. Haluan näyttää sen paikan sinulle ja…” hän epäröi ennen kuin jatkoi, ”kertoa sen koko totuuden.”
Hän ei sanonut sen jälkeen mitään ja minäkin pysyttelin hiljaa omissa ajatuksissani.
En ollut muistanut koko asiaa joululomalla ja nyt minua rupesi mietityttämään, mikä se koko totuus oli. Jasper oli käyttäytynyt niin salaperäisesti ne kerrat jolloin aihe oli tullut puheeksi.
Jasper oli jo nyt jotenkin niin keskeinen elämässäni, etten ollut edes kertonut Jessicalle tai Angelalle mitään. En pitänyt sitä tarpeellisena. Totta kai he tiesivät sen, että Jasper oli pyytänyt minua parikseen tanssimaan, mutta eivät he ajatelleet siitä sen pidemmälle. Minua se ei haitannut.
Ruokatunnilla porukka suunnitteli jotain lumisodan tapaista operaatiota jollain välitunnilla, mutta minua se ei kiinnostanut niin paljon, koska olin aamulla huomannut miten liukasta ulkona oli. Jos kaatuisin ja likaisin vaatteeni, niin ei siinä mikään auttaisi.
Mike ja muut halusivat minutkin välttämättä mukaan ja huokasin helpotuksesta, kun ulos astuessani näin, että plusasteinen sade oli muuttanut lumen loskaksi. Mutta sitten pojat saivat päähänsä heitellä sitä toistensa päälle. Nyt minä kieltäydyin ehdottomasti, enkä jättänyt heille valinnanvaraa. Eivätkä muutkaan tytöt enää menneet mukaan.
Koulupäivän loputtua muistin yhtäkkiä, ettei minulla ollut oikeastaan mitään hajua lauantaista. Tiesin, että Jasper tulisi hakemaan minua ja veisi minut jonnekin paikkaan, mutta milloin ja pitikö sinne ottaa jotkut erityiset vaatteet ja niin edespäin?
Kiiruhdin parkkipaikalle ja näin Cullenit kävelemässä puolessa välissä autoilleen. Ne oli muuten aika upeita ilmestyksiä, ainakin verrattuna tyypillisiin Forksilaisten autoihin.
”Jasper!” minä huusin tavoittaakseni hänet. Onneksi vesi oli sulattanut jään pois, muuten olisin varmasti lentänyt selälleni.
Muutamat heistä olivat ehtineet jo autojensa luokse ja loput, mukaan luettuna Jasper, kääntyivät katsomaan kuka huusi. Pysähdyin hänen eteensä ja hengitin syvään muutaman kerran saadakseni hengästykseni tasaantumaan. Jasper katsoi minua kysyvästi.
”Lauantaista vielä”, minä aloitin. ”Monelta sinä tulet?”
”Jos sinulle vain sopii, niin tulisin aamupäivällä, ehkä yhdentoista aikaan. Sinne paikkaan on jonkin verran matkaa. Voin kyllä tulla myöhemminkin, jos haluat.”
”Ei, ei, se on ihan sopiva aika. Tarvitseeko minun laittaa päälleni jotain erityistä? Siis onko siellä lämpimämpi vai pitääkö minun laittaa itse lämpimämmin päälle?”
Jasper mietti hetken vähän eksyneen näköisenä ja sanoi: ”Sinun pitäisi oikeastaan sinä aamuna katsoa itse. Minä en tiedä näistä asioista mitään”, hän mutisi välttelevästi.
***
”Isä?” minä kysyin sinä iltana, kun istuimme keittiön pöydän ääressä syömässä.
”Mmmhh?”
”Minä menen lauantaina ulos.”
”Häh?”
”Niin, että minä lähden lauantaina yhden pojan kanssa ulos.” Jotenkin en voinut kuvitella Jasperista sanaa ”poika”.
Isä oli pitkän aikaa hiljaa ja sanoi lopulta: ”Vai niin.”
”Se on se, jonka kanssa menin joulutanssiaisiin. Jasper Hale. Ilmoitin vain, ettei tule yllätyksenä, jos olet suunnitellut jotain sille päivälle.”
”Menen kalaan.” Yllätys, yllätys.
”Kiva. Sittenhän kummallakin on jotain tekemistä.”
”Jaaha. No, ei kai siinä sitten mitään erityistä. Vietä vain hauska päivä.”
Päätin lähteä vielä iltalenkille metsään. Puin lämpimästi päälle ja lähdin ulos. Taivas oli tummansininen, melkein musta ja ainoastaan katuvalot valaisivat oranssilla hohteellaan jalkakäytävää. Poikkesin jossain vaiheessa metsään ja kuljin siellä vähän sinne tänne, koska polkua ei lumen alta näkynyt. Eikä olisi joka tapauksessa näkynytkään, koska oli niin hämärää.
Nautin hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä hetken aikaa. Silloin kuulin takaani hiljaisen tussahduksen ja käännyin säikähtäneenä katsomaan. Siellä ei ollut mitään. Sitten tajusin, että ääni oli saattanut syntyä vain puun oksalta putoavasta lumesta. Nauroin hermostuneesti itselleni, miten vainoharhainen olin. Tosin pimeä metsä oli omiaan kaivamaan pelottavat kuvitelmat mielestäni.
En kuitenkaan vieläkään rauhoittunut. Kävelin jäykästi eteenpäin ja vilkuilin vaivihkaa ympärilleni. Vähän ajan kuluttua minut yllätti hyvinkin tuttu rauhallisuudentunne. Pysähdyin kuin seinään ja katselin ympärilleni. ”Jasper?” kysyin epäuskoisesti. En vieläkään nähnyt mitään.
Sitten kuulin hiljaisia vähitellen läheneviä askelia edestäni. ”Jasper?” kysyin uudestaan. Yhtäkkiä hän vain oli siinä, nojasi puuhun ja katsoi minuun. Tajusin jotenkin hämärästi, että hän oli jopa kalpeampi kuin lumi ympärillämme.
”Mitä sinä täällä teet?” minä sanoin.
”Olen iltalenkillä.”
”Ai asutko sinä jossain täällä lähellä?”
”En.”
”Sitten sinulla onkin varmaan pitkä kävelylenkki.”
”Riippuu siitä miltä kannalta katsoo.”
”Aha. Minä asun tässä lähellä. Haluaisitko tulla käymään?”
”Mikäli sinulle sopii.”
”Juurihan minä pyysin sinut.”
”Entä sitten? Pitää olla kohtelias.”
”Ei tuo mitään kohteliaisuutta ole.”
”Eikö? Mitä sitten?”
”Sinä olet näsäviisas.”
”Pitääkö tuo sitten ottaa kohteliaisuutena?”
”Ei tietenkään. Oletko vähän pöllö?”
”En.”
”No tule sitten.”
Vasta myöhemmin tajusin ajatella miten omituiselta keskustelumme kuulosti. Siinä ei ollut mitään järkeä ja minua rupesi naurattaa.
”Mitä?” Jasper kysyi.
”Mitäköhän?”
Hyppelin suorinta tietä kotiin Jasper perässä. Avasin oven ja huikkasin isälle.
”Hei isä! Tulin kotiin. Minulla on täällä vieras.” Jasper sulki oven takanaan. Isä tuli toisesta huoneesta.
”Iltaa”, hän sanoi kun minä riisuin takkini. Huomasin, ettei Jasperilla ollut takkia lainkaan.
”Hyvää iltaa vain”, Jasper vastasi.
”Minä tapasin Jasperin lenkillä metsässä. Ihan sattumalta vain.” Hymyilin leveästi.
Isä vei Jasperin olohuoneeseen ja rupesi siellä juttusille. Minä ilmoitin, että menen laittamaan tiskit koneeseen ja pujahdin keittiöön. Kuuntelin puolella korvalla heidän keskusteluaan, kunnes isä sanoi jotain, mikä jähmetti minut paikalleen.
”Sinä siis olet Alicen poikaystävä?”
”Niinkin voi sanoa”, Jasper sanoi hymyä äänessään. Minun sydämeni alkoi tykyttää nopeammin.
-
oijjoi, suloista <3 aws
”Sinä siis olet Alicen poikaystävä?”
”Niinkin voi sanoa”, Jasper sanoi hymyä äänessään. Minun sydämeni alkoi tykyttää nopeammin.
tuo oli erityisen ihana kohta, Jasper on ihana <3
hyvin kirjoitat, eikä virheitäkään hyppinyt silmille ;) ei keksi nyt mitään rakentavaa, jatkoa pian , jookoskookos
- loveya, jennumiu
-
Minä en saa tätä hölmä hymyä naamaltani sitten millään. Siis aivan sulinen luku. Olen lukenut tätä jo kauan mutta en ikinä ole pystynyt kommentoimaan.
Tää on aivan ihana! <33
Jatkoa nopeaankin?
-
Luoja tää on ihana :3
Alice/Jasper-paritus on jotain niin ihanaa, että aws :3
Olet tehnyt Jasperista erittäin onnistuneen hahmon, juuri tuollaisen hieman jäyhän ja sulkeutuneen, mutta samalla karismaattisen ja mielenkiintoisen.
Alice on niin alicemainen, innostunut pieni keijukainen, että ohhoh. (:
Pidän kirjoitustyylistäsi ja tästä ficistä, eli jatkoa kiitos :-*
~ a.
-
uusi lukija ilmoittautuu!!
ihanaa että pistit kuvan alicen autosta ja mekosta :)
kirjoitat hyvin ja aika menee tässä aina sopivaan tahtiin. Yhden virheen bongasin mutta hukkasin senkin ;D
laitappas jatkoa ;)
-
Ihana toi kasi luvun loppu <3
Alice/Jasper paristusta on niin ihana lukea, harmi vaan, että sitä löytyy aikas vähän "/ Tai sitten en vaan osaa etsiä.. :D
Onneksi löysin tämän :P Ihastuin heti =3
Jatkoa äkkii ::)
~raww!
-
Nonniin, nyt sain aikaseks laittaa tänne jatkoa. :) Kiitos jennumiulle, Lööperiikalle, raww!ille ja aurorelle kommenteista. Ja mordelove, niinku sanoin niin on tosi kivaa että tulee uusia lukijoita. Ja yritän ettiä sen virheen jos löydän. ;)
Ja tässä tulee. ;D
9. luku
Lauantaina Jasper ajoi autollaan pihaamme sovittuun aikaan. Näin ikkunasta hänen odottavan autossaan minua. Niin kuin hän oli sanonut, oli aurinkoinen päivä. Isä oli jo lähtenyt kalaan, aikomuksenaan olla siellä koko päivä tietysti.
Minä otin varmuuden vuoksi mukaan talvitakkini, lähdin ulos ja lukitsin oven. Menin Jasperin autolle, jossa hän odotti minua tyynen näköisenä. Saman tien kun olin saanut turvavyöni kiinni, hän peruutti pois pihasta.
”Huomenta”, hän sanoi. ”Nukuitko hyvin?”
”Ihan hyvin. Entä sinä?”
”En kovin kehuttavasti”, Jasper sanoi ja hymyili nopeasti kuin jollekin sisäpiirin vitsille. Olin huomannut, ettei hän ollut koskaan hymyillyt aidosti, eikä pitkään. Oikeastaan voin sanoa, etten ollut nähnyt hänen hymyilevän lainkaan, niin vähän hän hymyili.
”Aiotko kertoa sen ’koko totuuden’ tällä matkalla?” minä kysyin uteliaasti.
”Aion”, hän vastasi lyhyesti. ”Itse asiassa en usko, että sinä ymmärrät sitä heti, niin ajan tavallista hitaampaa, että jää aikaa kertoa.” Katsoin nopeusmittaria. Se osoitti sadan kilometrin tuntivauhtia, enkä halunnut edes ajatella, mitä Jasperin tavallinen tarkoitti.
”Se… Siitä on todella vaikea kertoa”, Jasper aloitti. ”Minä en tiedä mistä voisin aloittaa.”
”Jospa aloittaisit alusta?” minä ehdotin.
”Entä jos ei ole alkua?” hän puolestaan kysyi. Olin juuri sanomassa jotain, kun harmaa sumu täytti näkökenttäni ja lysähdin penkin selkänojaa vasten.
”Se on totta”, Jasper sanoi. ”Usko minua. Se on totta.” Ja minä tiesin mikä hän oli. Ja tiesin, että hän puhui totta. ”Minä uskon sinua”, kuiskasin.
”Alice?!” kuulin Jasperin äänen. ”Mikä sinulla on?” Palasin todellisuuteen. Käännyin äärimmäisen hitaasti katsomaan häntä.
”Minä uskon sinua.”
Jasper katsoi minua kummallisesti. ”Mistä sinä voit tietää?”
Minä henkäisin syvään. ”Nyt on minun vuoroni kertoa. Jasper, sinun ei pitäisi ällistyä, koska tiedän, että sinä itse jostain kumman syystä osaat manipuloida toisten tunteita. Et uskokaan, kuinka ihanaa on löytää maailmasta joku toinenkin, joka ei ole tavallinen. En ole kertonut tästä kenellekään, koska pelkään, että minut laitetaan jonnekin shokkihoitoihin tai käytetään tieteellisiin tutkimuksiin.” Ääneeni hiipi epätoivoinen sävy. ”Nyt sinun on vuoro uskoa minua. Minä näen ennenäkyjä.”
En ollut koskaan kuvitellut sellaista hetkeä. Silloin ei ollut mitään. Minulla oli tyhjä olo ja tuntui kuin – niin, en tuntenut mitään. Jasper oli hiljaa, hän ei edes hengittänyt. Nyt me kummatkin tiesimme salaisuuden toisesta.
”Olet oikeassa”, Jasper sanoi pitkältä tuntuvan ajan kuluttua. ”En ole ällistynyt juuri sen takia, että en ole itsekään tavallinen. Mutta emme myöskään ole ainoita. Minun perheessäni on parilla muullakin joku epätavallinen lahja.”
”Mutta entä se toinen juttu?” sanoin pienesti. ”Se mikä sinä olet…”
”Sinä taisit nähdä äsken näyn?” Minä myönsin nähneeni.
”Ja minä säästyin kertomisen vaikeuksista.”
”Mutta nyt kun tiedän, niin kerrotko itsestäsi muuta?”
”Jos lupaat olla järkyttymättä”, hän sanoi puoliksi leikillään ja puoliksi tosissaan.
”Hyvä on.”
”Älä nyt keskeytä. Ensinnäkin, minä olen vampyyri. Minun perheessäni – tai laumassa – kaikki ovat samanlaisia, paitsi Renesmee. Muistathan hänet? Hän on puoliksi vampyyri ja puoliksi ihminen. Ei, älä kysy vielä, selitän kohta. Carlisle on lauman johtaja. Hän loi Rosalien, Edwardin, Esmen, Emmettin ja Jacobin. Edward loi Bellan ja Renesmee on oikeasti heidän tyttärensä. Rosaliekaan ei ole oikeasti minun siskoni. Me vain olemme niin samannäköisiä, että esiinnymme kaksosina. Bella ja Renesmeekin esiintyvät.”
”Kun vampyyri luodaan, ruumis tarvitsee sekä omaa vertansa että vampyyrin myrkkyä. Ne muokkaavat kolmen päivän ajan ruumista, jonka jälkeen vampyyri on luotu. Ensimmäisen vuoden vastasyntynyt vampyyri elää lähes täysin vainunsa varassa. Hän tuntee pelkästään verenjanoa eikä pysty hillitsemään itseään. Tietysti on olemassa poikkeuksia. Kuten meidän Bella. Hänen lahjansa on niin sanottu kilpi. Kun hänet luotiin, hän pystyi täydellisesti vastustamaan verenjanoaan. Renesmeekin pystyy, mutta hän on eri asia. Vain puoliksi vampyyri.”
”Kun ruumis kokee muutoksen, se parantuu yli viisinkertaisesti. Näkö, kuulo, refleksit ja esimerkiksi juoksu parantuvat. Minäkin voin juosta nopeammin kuin maailman nopein auto.
Lahjat ovat myös ihmiselämästä parantuneita kykyjä. Minä olin ihmiselämässäni erittäin karismaattinen ja siksi se taito on moninkertaistunut kun muutuin. Sain kyvyn manipuloida toisten tunteita, niin kuin tiedät.”
”Edward”, hän jatkoi, ”Osaa lukea ajatuksia. Renesmee kykenee kosketuksen välityksellä viestittämään omia ajatuksiaan. Jokaiselta vampyyriltä tulee edellisestä elämästä jokin ’lahja’ mukaan. Emmett on tuonut voimansa, Rosalie kauneutensa ja – sinnikkyytensä. Esmellä on kyky rakastaa intohimoisesti ja Carlislella ei ole mitään vaikeuksia olla ihmisten lähellä. Hän toi myös myötätuntonsa. Vampyyrithän tarvitsevat elääkseen – jos niin voi sanoa – verta. Älä pelkää, minä en aio vahingoittaa sinua, koska meidän laumamme on erilainen. Verenjanon voi tyydyttää myös eläinten verellä ja se on parempi vaihtoehto kuin se toinen. Joka tapauksessa, jatkan niistä kyvyistä. Jacob tavallaan jaksaa. Hän puskee eteenpäin eikä anna periksi, vaikka toiset olisivat jo luovuttaneet. Ja hän on hyvä tarinankertoja.” Jasper naurahti.
”Nyt kerron Renesmeestä. Hän siis on Edwardin ja Bellan lapsi ja hän syntyi silloin kun Bella oli vielä ihminen. Se on todella harvinaista, että vampyyrille ja ihmiselle syntyy lapsi, mutta ei mahdotonta. Hän kasvoi todella nopeasti ja jo seitsemänvuotiaana hän oli täysi-ikäinen. Siihen kasvu loppui ja hän pystyi elämään niin kuin mekin, ja esiintymällä äitinsä kaksoissiskona. Kun hän tapasi Jacobin, he tietenkin rakastuivat. Jacob on syntyisin Forksin lähellä olevasta intiaanireservaatista, mutta asui silloin muualla. Hän oli tulossa silloin vierailemaan kotiinsa, kun joutui Forksin lähellä auto-onnettomuuteen. Autot räjähtivät ja alkoivat palaa, eikä siitä olisi selvinnyt kukaan. Toinen ajaja oli jo kuollut kun Carlisle saapui paikalle, mutta Jacob oli vielä elossa. Carlisle vei hänet pois ja muutti hänet vampyyriksi. Jacobin perheelle sanottiin, että hän kuoli.”
”Nyt olemme perillä”, Jasper sanoi yhtäkkiä. Huomasin, että olimme soratien päässä ja edessä oli metsää. Nousimme autosta ja Jasper sanoi, että kävelemistä oli vielä kahdeksan kilometriä.
”Minä voin samalla vielä kertoa tarinaani.” Lähdimme kävelemään metsän sydämeen ja Jasper jatkoi.
”Nyt kerron itsestäni. Minä olen toiseksi vanhin vampyyri laumastamme. Synnyin Texasissa vuonna 1844 ja oikea sukunimeni oli Whitlock. Liityin etelävaltioiden armeijaan kuusitoistavuotiaana palvellakseni sisällissodassa. Vuonna 1863 Maria-niminen vampyyri loi minut. Olin silloin seitsemäntoista. Meillä oli vampyyriarmeija ja minun tehtävänäni oli kouluttaa vastasyntyneitä ja tappaa heidät sitten kun heistä ei ollut enää hyötyä. Vuosisadan vaihteen jälkeen aloin epäillä elämäntapaa ja liityin ystävieni Peterin ja Charlotten laumaan. Sekään elämä ei soveltunut minulle, kun kuulin tunsin ihmisten rukoilun ja tunteet tappaessani heitä. Etsin pitkään uutta elämää ja vihdoin löysin Cullenit Forksista. Ja nyt olen tässä.”
Mietin hänen kertomustaan. Se oli kummallinen, outo, mutta uskoin häntä, koska tiesin hänen edelleen puhuvan totta. ”Entä vampyyrien tavat? Tarkoitan, että miten muuten te eroatte ihmisistä?” kysyin.
”Meidän ei käytännössä tarvitse hengittää, koska emme tavallaan elä ollenkaan. Sydämemme ei syki. Siitä on esimerkiksi hyötyä uimisessa. En oikein tiedä, mitä muuta kerrottavaa olisi.”
”Saanko kysyä vielä yhden jutun?”
”Siitä vain.”
”Miksi sinä kerroit tämän kaiken minulle?”
Jasper vain tarpoi eteenpäin ihan kuin ei olisi kuullut kysymystä, mutta vastasi lopulta:
”Minä – minusta on vapaampaa olla lähelläsi, kun tiedän, että sinä tiedät salaisuuteni. Ja minä halusin, että tiedät. Koska jos… et … tietäisi koko totuutta niin… sinä et välttämättä… pitäisi minusta… samalla tavalla.” Jasperin ääni oli karheampi kuin olin ennen kuullut. Hänen oli vaikeaa pukea ajatuksensa sanoiksi, varsinkin kun hän ei ollut selvästikään tottunut tällaiseen. Kyllä tämä oli minullekin uusi kokemus. En sanonut mitään, yritin käsittää mitä hän sanoi.
Ja sitten, yhtäkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta, tajusin sen syyn, minkä olisi pitänyt olla minulle selvää syksystä asti. Miten tulisin Forksissa onnelliseksi? Koska minä rakastin häntä!
Vastaus tuli niin odottamattomasti, että se musersi minut. Lysähdin polvilleni hankeen ja näin kun Jasper pysähtyi. Hän tunsi, mitä minä tunsin. Hän kääntyi, katsoi minuun. Mutta tämä katse, jonka hän nyt kohdisti minuun, ei ollut tulkitsematon, niin kuin ennen. Päinvastoin. Hänen ilmeessään näkyi ihmetystä, ennen kuin hänkin tajusi sen kunnolla. Hän tuli luokseni, polvistui minun tasolleni ja katsoi silmiini.
”Alice.” Hän sanoi nimeni huolellisesti. Sitten hän hymyili, hymyili aidosti, oikeasti. Se hymy ulottui silmiin, se hymy kirkasti hänen olemuksensa. En koskaan ollut nähnyt niin kaunista hymyä ja tuntui, että pystyisin elämään pelkästä tuosta hymystä. Minäkin hymyilin. Siinä me istuimme hangessa lumisessa metsässä ja hymyilimme.
Jasper nousi ja veti minut mukanaan, ja jatkoimme matkaa. Pidin tiukasti hänen jääkylmästä kädestään kiinni, halusin varmistaa, ettei hän katoaisi.
10. luku
Jasper vei minut lumen peittämälle niitylle, johon aurinko paistoi. Hän pysähtyi metsänrajassa, mutta vedin hänet kärsimättömänä mukaani. ”Tule nyt”, minä hoputin. Hän tuli takanani, pitäen yhä kädestäni kiinni.
”Alice, katso.” Katsoin häntä ja ällistyin siitä, mitä näin, enemmän kuin kaikesta muusta yhteensä, mitä hän oli kertonut. Aurinko sai hänen ihonsa kimaltelemaan, kuin siihen olisi upotettu tuhansia ja taas tuhansia pieniä timantteja. Katsoin häntä silmät ihmetyksestä suurina ja ojensin käteni koskettamaan tuota ihmeellistä näkyä.
”Se – se on uskomaton”, minä henkäisin. Jasper istui maahan ja minä heitin takkini hänen viereensä ja istuin sen päälle. Sivelin hänen ihoaan, joka oli kova ja kylmä kuin kivi. Se kaikki oli uutta. Minusta oli ihanaa rakastua.
”Tämä on niin erilaista”, Jasper sanoi. ”Tuo tuntuu uskomattoman hyvältä.”
”Minulle se on aivan yhtä uutta”, minä sanoin. Sormeni liukui hänen käsivarreltaan kaulalle ja siitä ylöspäin kasvoille. Piirsin kuvioita Jasperin poskille, leukaan, nenään, otsaan. Koko sen ajan hän katsoi minua.
Viimein annoin käteni tippua syliini. Jasper otti sen omaansa. Hän painoi huulensa kämmenselkääni ja laittoi sen sitten poskeaan vasten. Hän katsoi minua lempeästi ja sanoi: ”Tiesitkö, että olet kaunis?” Minä naurahdin leveästi hymyillen.
”Tiedätkö, Alice?” Jasper sanoi jossain vaiheessa. ”En ole koskaan, en koskaan uuden elämäni aikana ole ollut näin onnellinen. Luulin kerran, että Maria olisi minun kumppanini, mutta nyt olen iloinen, ettei ollut. En ole koskaan kokenut tällaista läheisyyttä. Niin kuin sinun.” Jasperin ääni vaimeni kuiskaukseksi. ”Minä olen odottanut sinua sataviisikymmentä vuotta. Niinä satana vuotena jolloin olen ollut Carlislen ja Esmen luona, olen kadehtien katsonut, miten onnellisia heillä muilla on. Minulla ei ollut ketään. Mutta nyt minulla on sinut.”
Minun oli vaikea käsittää, että Jasper, maailman ihanin olento, sanoi, ettei hän voinut elää ilman minua.
”Voi, Jazz!” minä huudahdin. Kiedoin käteni hänen kaulaansa ja painoin pääni hänen olkaansa vasten. Ensimmäistä kertaa kutsuin häntä lempinimellä, jota en edes tietoisesti ollut keksinyt. Sitä paitsi minä halasin häntä! Jasper vetäisi kerran terävästi henkeä, ennen kuin hän puristi minut itseään vasten ja keinutti minua.
”Minä rakastan sinua”, minä kuiskasin. Me värähdimme molemmat. Joidenkin ihmisten mielestä olisi ollut ehkä liian aikaista sanoa se, mutta minulla ja Jasperilla oli oma maailmamme. Nyt minusta tuntui siltä, kuin olisin tuntenut Jasperin koko elämäni ajan ja pitempääkin. Nyt tuntui juuri sopivalta sanoa se.
Olimme siinä asennossa pitempään kuin tajusimmekaan. Ihan niin kuin aina muulloinkin, emme huomanneet ajan kulua. Ei se minua haitannut. Minä tiesin, että olin sillä hetkellä maailman onnellisin ihminen. Tai ehkä yhtä onnellinen kuin Jasper.
Lopulta meidän oli lähdettävä; ilta alkoi jo hämärtää. Jasper ajoi nyt nopeammin kuin tullessamme ja hän piti kättään minun kädessäni. Vielä tänä aamuna, en ollut tiennyt Jasperista mitään. Tänä aamuna en ollut tiennyt rakastavani häntä. Tänä aamuna en ollut kokenut vielä täydellistä onnellisuutta. Nyt tiesin.
***
Jasper ajoi kotipihaan. Valot paloivat sisällä; isä oli jo tullut kotiin.
”Haluatko, että jään vielä?” Jasper kysyi.
”Haluan!” Minä pelästyin ajatusta, että hän jättäisi minut. ”Mutta isä ei varmaankaan pitäisi ajatuksesta…”
”Älä huoli. Minulla on omat konstini. Kun tulet huoneeseesi, minä olen siellä.” Sitten hän katosi paikalta. Menin sisään ja tervehdin isää.
”Tuliko hyvä kalasaalis?”
”Oikein hyvä. Laitoin ne pakkaseen. Kerrohan nyt, miten päivä meni? Kävittekö syömässä jossain?”
Vasta silloin tajusin, etten ollut syönyt aamupalan jälkeen yhtään mitään. Olin unohtanut syömisen kokonaan. Minulla oli sudennälkä.
”Öh, joo, kyllä me käytiin. Siinä päivemmällä. Oli tosi ihanaa!” Hyppelin keittiöön ja otin jääkaapista mitä sattui käteen osumaan. Söin ne pikaisesti ja kun minulla ei ollut enää nälkä, sanoin hyvät yöt isälle ja menin yläkertaan.
Kun avasin huoneeni oven, näin Jasperin istuvan sängylläni hymyillen. Minä hymyilin takaisin, istuin hänen viereensä ja nojasin pääni hänen kylmää olkapäätänsä vasten.
”Vai käytiin me syömässä? Anteeksi, etten hoksannut. Minun on vaikeampi huomata asioita, joita en itse tarvitse.”
”Ei se mitään”, minä tyynnyttelin silmät kiinni. ”Olin unohtanut koko syömisen.”
Haukottelin ja hän sanoi heti, että minun täytyi mennä nukkumaan. Menin kylpyhuoneeseen vaihtamaan yömekkoni ja harjasin hampaat. Sitten palasin takaisin huoneeseen, eikä Jasper ollut kadonnut mihinkään. Kömmin hymyillen peiton alle. Hän silitti hiuksiani ja alkoi hyräillä jotain laulua, joka lopulta tuuditti minut uneen.
-
Jes Ekana olin ;D
Huomasin et en ollut kommentoinut edellistä lukua.. :o
Joo mut tää paritus on niin nam ja niiden suhde etenee hyvää tahtia ,tykkään kovasti ja
virheitä en löytänyt ollenkaan (ja en kyllä niitä etsinytkään.. :))
Mut jatka toki :)
♥~ Engel-
-
Aivan ihana luku!
Tosi ihana.
Voiu jesas multa nyt ei tule mitää kommentia...
jatkoa jos saanen pyytää?
-
tää on nii-in ihana!
Alice ja Jasper on mun lempinormi-paritus!
Ja tää oli kans ihana et Alil on noit näkyi jo ny!
Ajattelin ku luin tätä, et "toivoittavasti tää ei lopu ikinä, toivottavasti..." ::)
Joten koukkuun olen jääny, ja pahasti!
JATKOA JA VÄHÄ ÄKKIÄ!
Anaid
-
oioi ihanaihana taas :D
ei nyt ei kyl löydy mitää rakentavaa, ihanaihanaaa :)
jatkoa pyytäisin ;)
-
Aww, taas ilmottautuu uus lukija! :) Aivan mahtava ficci, ja hyvin kirjotettu!! ;)
Tykkäsin hirveesti, pistäppä jatkoo sitte ku kerkeet! ;) :D
-
hihii, Jasper on ihana :-* ihanat luvut, tykkäsin kovasti.
virheitä ei osunut silmään, yhtä poikkeusta lukuunottamatta, jonka hukkasin jo :D
jennumiu kiittää ja pyytää jatkoa
-
Aivan ihana! Luin tämän kokonaan putkeen, enkä voi sanoa kuin että kirjoitat aivan loistavasti! En huomannut kirjoitusvirheitä, juoni on hyvä (hah, Jacob ja Renesmee on myös mukana). Vaikka seuraakin aika tarkasti kirjan juonta, tässä on myös jotain erilaista. On mukavaa, että Jasperin kyky toimii Aliceen, koska olisi vähän kliseistä jos ei toimisi.
Niin, mitä tästä voi sanoa? Upeaa, fantastista! Jatkoa toivon. :)
-
Kiitos lukijoille kommenteista. :) Ja tässä tulee lisää jatkoa! Saattaa olla jokunen kirjotusvirhe, koska en kerinny tarkistamaan kunnolla, mutta toivottavasti huomautatte. Jos se ei ole liikaa pyydetty. ;)
11. luku
Maanantaiaamuna Jasper tuli tietenkin hakemaan autolla minua. En vieläkään melkein uskonut, että jotain niin ihanaa voisi olla olemassa. Sain vahvistuksen hänen olemassaoloonsa heti kun näin hänen ajavan pihaan, enkä voinut pidättää leveää hymyä, joka piirtyi kasvoilleni.
”Huomenta”, henkäisin kun istuin penkille hänen viereensä. Hän hymyili jo toisen kerran sitä aitoa hymyä. Minä rakastin sitä!
Hänen silmänsä olivat sulaa kultaa ja tiesin, että hän oli käynyt metsästämässä. Ajoimme hiljaisuuden vallitessa koko matkan lukiolle, mutta se hiljaisuus ei ollut kiusallinen. Se oli Jasperin ansiosta rauhallisuutta ja iloa, enkä minä sillä hetkellä muuta kaivannutkaan.
En voinut ajatella enää elämää ilman Jasperia. Enkä edes ymmärtänyt, miten olin selvinnyt kaikki ne edelliset vuodet tietämättä hänestä tuon taivaallista. Nyt hän oli elämäni keskipiste.
Jasper kaarsi auton lukion parkkipaikalle ja tuli avaamaan minulle oven, kun oli parkkeerannut auton. Hän otti kädestäni kiinni ja kuljimme vierekkäin pihan läpi. Vasta silloin huomasin, että ihmiset tuijottivat. Kuin ensimmäisenä koulupäivänä. Tällä kertaa ilmeet olivat vain erilaisia. Joiltakin oli silmät pudota päästä, jotkut näyttivät kateellisilta. Ihailua, epäuskoa, tyrmistystä.
Siirsin katseeni kenkieni kärkeen ja tukahdutin haluni nauraa. Jasper kulki valppaasti eteenpäin, niin kuin aina, mutta nyt hänen askeleessaan oli enemmän pehmeyttä.
(A/N. Ajattelin tätä kohtaa vähän niin kun tämän (http://farm4.static.flickr.com/3158/2633724954_743d13052a.jpg?v=0) näköisenä, paitsi Edwardia ei ole kuvassa.)
Jasper saattoi minut ensimmäiselle tunnilleni. Luokan edessä hän pörrötti minun hiuksiani.
”Nähdään ruokatunnin alussa. Pidä itsestäsi huolta.” Sitten hän lähti toiseen suuntaan.
En oikein keskittynyt tunneilla aiheeseen, koska ajatukseni olivat koko ajan lähenevässä ruokatunnissa. Espanjantunnilla Eric oli tavallista vaisumpi; hän oli varmasti nähnyt tai kuullut minusta ja Jasperista. Minua se ei haitannut vähääkään.
Lopulta kello soi tunnin päättymisen merkiksi ja hyppäsin ensimmäisenä pystyyn keräten tavarani nopeasti kokoon. En kerinnyt pitkällekään käytävällä, kun Jasper tuli kävelemään vierelleni. Tartuin hänen kylmään käteensä kuin hengenpelastajaan ja hän naurahti. ”Kärsimätön?” Minä en vastannut, vaan puristin kättä lujempaa.
Ruokala ei eronnut pihasta siinä suhteessa, että kaikki tuijottivat. Cullenitkaan eivät olleet poikkeus, vaikka he tosin katsoivat meitä sen näköisinä, kuin odottaisivat joka hetki Jasperin hyppäävän minun kimppuuni. Tai ehkä he löivät siitä vetoa.
Ostin limsaa ja omenan, koska jostain syystä en halunnut Jasperin nähden syödä älyttömästi. Itsehän hän ei syönyt ollenkaan.
”Mennäänkö istumaan meidän pöytäämme?” Jasper kysyi nyökäten päätään sitä pöytää päin.
Leikittelin hetken ajatuksella: minä istumassa Cullenien pöydässä. ”Se olisi hienoa!” minä vastasin innokkaana.
Suuntasimme Cullenien pöytää kohti ja istuimme muiden seuraan. He tervehtivät minua ja minä vastasin heille iloisena siitä, että he hyväksyivät minut. Sen jälkeen heidän puheensa jatkui siitä mihin se oli keskeytynyt. Rosalie ja Edward puhuivat auton korjaamisesta ja Emmett kuunteli heitä. Jacob ja Nessie väittelivät siitä, minkälainen väri sopisi johonkin uuteen sisustukseen. Heitä kuunnellessani muistin, että Jasper oli maininnut jossain vaiheessa, että he olivat naimisissa ja heillä oli oma talo. Bella pyöritteli taitavasti pullonkorkkia sormiensa välissä ja Jasper oli omissa ajatuksissaan.
Minä söin omenaani ja ajattelin puolestani Jasperia. Jossain vaiheessa minun olisi pakko tajuta, että hän oli olemassa ilmi elävänä – vaikkei elänytkään – kultaisine silmineen ja haunajanvaaleine kiharoineen. Siinä nenäni edessä omana täydellisenä itsenään. Maailman täydellisin olento, joka omisti ihanimmat silmät, jotka tiesin. Silmät, joihin pystyi hukkumaan ja joihin katsoessaan pystyi unohtamaan muun maailman. Hän omisti kiharat hiukset, joiden sekaan voisin työntää sormeni ja…
”Hei Alice, rajoita vähän”, kuulin Edwardin sanovan nauraen. Muistin äkkiä, että hän pystyi kuulemaan ajatukset. ”Kyllä minä uskon vähemmästäkin.”
”Aijai, Alice”, Emmett virnisteli ilkikurisesti. ”Mitä tuli ajateltua?”
Minä tietenkin punastuin, mutta oli pakko yhtyä muiden nauruun, koska juttu huvitti itseänikin.
Ojensin käteni yhä nauraen ottaakseni omenan pöydältä, kun harmaa sumu täytti näkökenttäni. Käsi vaipui takaisin syliini ja lysähdin penkin selkänojaa vasten.
Edessäni seisoi kolme vampyyria, mutta he olivat erilaisia kuin Cullenit. Heinän silmänsä olivat tumman viininpunaiset. Keskimmäinen vaaleatukkainen miesvampyyri kyyristyi hyökkäysasentoon ja paljasti hampaansa minulle.
Kun havahduin näystäni, Edward katsoi minua leukapielet kireinä. Muut olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta näin, että he istuivat kaikki jännittyneinä tuoleillaan.
”Paha juttu. Todella paha juttu.” Edward irvisti ja muutti sitten kasvonsa peruslukemille.
”Mitä hän näki?” Jasper kysyi vaimeasti keskusteluäänellä. Bella hymyili ja ymmärsin, että he halusivat tilanteen näyttävän tavalliselta, ettei kukaan olisi epäillyt mitään. Minä join kokistani.
”Alice näki vain niitä toisia”, Edward sanoi kepeästi. ”Toivon vain, ettei se tarkoita mitään. Tulevaisuushan ei ole lukkoon lyöty, vai mitä?” Hän katsoi minua ja minä nyökkäsin.
Yritin lopun päivän olla välittämättä näystäni, mutta onnistuin siinä vain Jasperin avulla.
12. luku
Vähitellen koko lukio alkoi tottua siihen, että minä seurustelin Jasperin kanssa. Vaikka huomion keskipisteenä oleminen oli mahtavaa, niin ei sentään makeaa mahan täydeltä. En olisi jaksanut sitä loputtomiin. En kuitenkaan ollut täysin huomaamaton. Kuka muka olisi jos viettäisi joka päivä aikaa Cullenien seurassa?
Muutama viikko näkyni jälkeen olimme Jasperin kanssa olohuoneen sohvalla kotonani. Oli lauantai. Minä istuin ja Jasper oli laskenut päänsä syliini. Silitin hiljakseen hänen hiuksiaan.
”Alice?” Jasper sanoi yhtäkkiä.
”Mitä?”
”Et ole vielä kertaakaan käynyt meilläpäin. Nyt on koko päivä aikaa. Jos haluat, niin voisimme käydä.” Hän katsoi minua hymyillen sylistäni. ”En tarkoita, että tämä olisi ajanhukkaa. Sinun kanssa viettämäni aika on parasta mitä tiedän, mutta kyllähän me olisimme yhdessä sielläkin. Tapaisit perheeni kokonaisuudessaan.”
”Minusta se on ihana ajatus”, minä sanoin hymyillen hänelle. ”Miksei lähdetä heti?”
”Sitähän minäkin”, Jasper sanoi, mutta ei tehnyt elettäkään noustakseen. Katsoin häntä kummissani.
”No? Lähdetäänkö me?”
Jasper hymyili raukeasti. ”Olen joskus ajatellut, että teillä ihmisillä on aina liian kiire.” Miten se muka liittyi tähän asiaan? ajattelin vähän ärtyneenä. ”Kun on vampyyri, niin on ikuisuus aikaa, ja on vaikeampi olla ihmisten kanssa kun heillä on vain se päivä aikaa mitä eletään sillä hetkellä.”
”Mitä sitten…?”
”Joten ei pidetä tänään kiirettä. Mutta lupaan, että menemme tapaamaan perhettäni.”
”Eli…”
”Niin mitä?”
”Eli mitä me sitten teemme?”
”Mitä sinä sitten haluaisit tehdä? Emmehän me äskenkään tehneet mitään.” Jasper nousi kyynärpään varaan eteeni. Hänen huikaisevan kauniit kasvot olivat vain muutaman sentin päässä minusta. Näin hänen silmiensä kultaiset juovat, jotka kiemurtelivat tummemman kullan seassa. Olisin voinut laskea hänen ripsensä, jos olisin irrottanut katseeni hänen silmistään. Olin liikkumatta ja niin oli hänkin. Hän katsoi herkeämättä silmiini, kunnes painoi marmoriset huulensa omilleni. Hän liu’utti kätensä olkapäilleni ja suuteli minua. Minä kiedoin sormeni hänen hiuksiinsa ja painoin hänet tiukemmin itseäni vasten. Tunsin kun hän siveli käsillään niskaani ja selkärankaani. Värähdin.
Lopulta hän laittoi otsamme vastakkain ja hengitti syvään. ”Se alkaa olla jo… helpompaa. Siis olla sinun lähelläsi. Minä taidan rakastaa sinua niin paljon, etten kykene tekemään sinulle vahinkoa.”
Jasper hymyili minulle häikäisevästi.
”Lähdetäänkö meille?”
Minä tuhahdin. ”Aijaa, nyt me emme siis kiirehdi. Odotimmepa me pitkään”, sanoin sarkastisesti.
Jasper vain hymyili leveästi.
***
Jasper ajoi todella lujaa, eikä matkassa mennyt läheskään niin paljon kuin olisi mennyt, jos hän olisi ajanut normaalia vauhtia. Hän kääntyi jollekin pikkutielle, jota ei olisi nähnyt, jollei olisi tietänyt sen olevan siellä. Tie päättyi talon pihaan, joka oli varmaan useita neliömetrejä. Itse talo oli hyvin ajaton. Sen yksi seinä oli kokonaan lasia, ja siitä avautui näkymä talon viereiselle joelle.
”Se – se on ihastuttava!” minä huudahdin. Jasper hymyili minun reaktiolleni. ”Kaunis. Ja niin avara ja valoisa.”
”Tulehan nyt.”
Me kävelimme laatoitettua polkua ylös talolle. Jasper avasi minulle lasioven ja astuin kynnyksen yli sisälle taloon. Olohuoneessa minua odottivat Jasperin perhe. Takanani Jasper laski kätensä olkapäälleni.
”Tervetuloa, Alice. Mukava tavata sinut”, sanoi vampyyri, jonka tunnistin tohtori Carlisle Culleniksi. Hän ojensi minulle hillitysti kätensä ja minä tartuin rohkeasti siihen.
”Minustakin on mukava tavata. Teillä on ihana koti.”
Esme Cullen tuli myös tervehtimään minua. Hän oli äidillisen näköinen vampyyri, jolla oli sydämenmuotoiset kasvot. Sitten kaikki muutkin hymyilivät ja tervehtivät minua ja minulle tuli tunne, että tämä tilanne oli tuttu. Sitten muistin, että olin nähnyt tämän näyssä ensimmäisenä koulupäivänäni.
Edward kohotti hieman kulmiaan kun kuuli, mitä ajattelin. Arvelin hänen miettivän edellistä näkyäni.
Jasper lähti kierrättämään minua ympäri taloa, ja esitteli paikkoja. ”Tässä on Rosalien ja Emmettin huone. Nessien ja Jacobin. Carlislen työhuone. Tässä talossa on jokaiselle meille oma huone, mutta kaikilla on myös omat talonsa. Bella ja Edward asuvat vakituisesti kävelymatkan päässä täältä metsässä. Nessie ja Jacob myös. Rosen ja Emmettin talo on vähän kauempana.”
”Tässä on minun huoneeni.” Jasper avasi oven ja katsoin kiinnostuneena katsomaan millainen se oli. Siellä ei ollut sänkyä. Ei tietenkään, eiväthän vampyyrit nukkuneet. Jasperilla oli uskomaton levykokoelma ja hienoja koriste-esineitä huoneessaan. Huonetta hallitsi muhkea beesinvärinen sohva.
”Tämähän on kuin tavallisen teini-ikäisen pojan huone”, minä ihmettelin.
Jasper nauroi. ”Mitä odotit? Ruumisarkkuja ja hämähäkinseittejä?”
”Ei vaan… täällä on niin valoisaa ja… raikasta. En kuvitellut tällaista. Täällä on niin vapaa tunnelma. Sinun kotisi on ihana.”
Jasper pörrötti minun hiuksiani.
-
Ooi, ihana! :) Alice ja Jasper ne yhteen soppii... Odottelen Emmettin omanlaatuista huumoria, ja lisää näkyjä Alicelta. Sekä tietenkin romantiikkaa! ;) Mutta mutta, kaiken kaikkiaan mahtavat osaset, Alicen ja Jasperin 'ei meillä mikään kiire ole' -kohta oli hellyyttävä, pystyn kuvittelemaan tuollaisen tilanteen! :)
~ Bea kiittää, kumartaa ja odottaa jatkoa
-
Oijoi, tää on ihana !<3
Kirjoitat todella hyvin ja sujuvasti, pidän tyylistäsi kovasti. Kuten aikaisemmin sanoinkin, olet tehnyt hahmoista erittäin onnistuneita ja mielenkiintoisia.
”Tämähän on kuin tavallisen teini-ikäisen pojan huone”, minä ihmettelin.
Jasper nauroi. ”Mitä odotit? Ruumisarkkuja ja hämähäkinseittejä?”
Hihi, ihana (:
Mutta, jatka pian, jooko ? (:
~ a.
-
aivan ihana! jasper on niin sulonen alicen kanssa (;
jatkoa vaan..
kiitoksia ♥
-
Tää oli hyvä!! :)
Alko naurattaa ku ei muistanu et Edward kuulee kaikki ajatukset :D
Oli kyl muutenki niin hyvä että jatkoa ootan innolla! ;) <3
-
Aivan ihana oli jälleen :)
Hajosin aika pahasti tuolle kohdalle kun Alice unohti ,että Edward osaa lukea ajatuksia :D
Jatkoa nopeesti tulemaan niin olen tyytyväinen ;)
♥~ Engel-
-
Jälleen kiitos kaikille lukijoille kommenteista ja tässä tulee lisää jatkoa. Toivottavasti pidätte. :D Ja tiedoksi, että neljästoista luku on tavallista lyhempi, että koettakaa kestää. ;)
13. luku
Muutaman päivän päästä Jasper meni poikaporukalla metsästämään ja minä sain luvan jäädä Bellan, Nessien ja Rosalien kanssa siksi illaksi Culleneiden taloon. Sinä iltana minuun virtasi kunnolla tyttöenergiaa, ja huomasin, että juuri sitä minä olin kaivannut. En ollut pitkään aikaan saanut kikattaa ja puhua tyttöjen jutuista ja tuntui kuin se olisi ollut kokonaan uusi tunne.
Illan myötä rauhoituimme kuitenkin ja ajauduimme keskustelemaan olohuoneen sohvalle.
”Miten sinulla menee Jasperin kanssa?” Bella kysyi. Minusta tuntui, että hän kysyi sen vain siksi, että saisi tietää mitä minä ajattelin asiasta. Hän luultavasti tiesi jo Jasperin kannan.
Kasvoilleni nousi heti hymy kun aloin puhua Jasperista.
”Niin kuin ennenkin. Mikään ei ole muuttunut.” Olin hetken aikaa hiljaa. ”Bella, tämä on ihanaa!”
”Minä tiedän sen”, hän sanoi tyytyväisenä. ”Olemme jokainen kokeneet sen konkreettisesti, ja tiedämme miltä sinusta tuntuu. Ja minä olen iloinen puolestasi.”
Minä nielaisin, kun mieleeni muistui toinen asia. ”Eikö… eikö sinua haittaa tai vaivaa se, että me olemme ihan vääränlaisia toisillemme?” kysyin arasti. Aloin pikku hiljaa luottamaan heihin niin paljon, että uskalsin jo uskoutua heille. Odotin huolestuneena Bellan vastausta.
”Voi Alice. Sinä et voi tietääkään. Et tuntenut Jasperia ennen kuin nyt tapasit hänet. Sinun tulosi hänen elämäänsä synnytti aikaan suuren muutoksen. Ne jotka ovat tunteneet hänet pisimpään, osaavat nähdä miten paljon hän on muuttunut. Sinä tunnet nykyisen Jasperin, mutta me tunnemme sen lisäksi myös entisen Jasperin.” Bellan lopettaessa Rosalie jatkoi.
”Jasper oli meistä ainoa, joka ei ollut löytänyt ikuisuudelleen tarkoitusta. Siitä on noin viisikymmentä vuotta kun perheessämme oli toinenkin samanlainen, Renesmee. Mutta hän tapasi silloin Jaken. Sitten kului ne mainitut viisikymmentä vuotta, eikä Jasperilla ollut ketään. Hän oli laumassamme alusta astin ollut yksin. En tiedä hänen edellisestä elämästään, mutta hän on varmaan kertonut sinulle Mariasta.” Minä nyökkäsin. ”Joka tapauksessa hänen luonteensa korostui sillä, että hän näki meidän muiden olevan onnellisia, eikä itse voinut olla sitä. Meille jokaiselle elämä muuttui helpommaksi, kun hän löysi sinut. Hänhän on erittäin karismaattinen ja pystyy manipuloimaan toisten tunteita. Me koimme usein hänen kanssaan hänen tunteensa. Hän halusi kyllä pitää ne sisällään, mutta ei joskus muistanut sitä. Hän oli yksinäinen, hieman surullinen ja kateellinen meidän onnellemme ja ne tunteet tekivät hänestä jähmeän, muovasivat hänelle läpipääsemättömän ulkokuoren.”
”Sellaisena me hänet tunsimme”, Renesmee sanoi. ”Meidän elämämme helpottui siksi, että hänen onnelliset tunteensa välittyivät meille. Kuinka olisimme voineet olla välittämättä siitä. Me olemme hyvillämme, onnellisia teidän puolestanne. Sinun saapumisesi hänen elämäänsä muutti hänet melkein tuntemattomaksi. Kun hän oli viettänyt ensimmäisen päivän sinun kanssasi, hän tuli kotiin innostuneempana kuin yli sataan vuoteen. Et siis voi suhtautua itseesi niin mitättömästi. Sinä olet tärkeä. Tärkeä hänelle ja meille jokaiselle. Sinä kuulut perheeseen.”
Bella katsoi minua hymyillen. ”Luuletko, että voisimme elää hänen kanssaan sovussa, jos antaisimme sinulle tapahtua jotain? Parasta, mitä voit tehdä hänelle, on rakastaa häntä.”
Heidän lempeä puheensa minulle uhkasi saada kyynelkanavani puhkeamaan, mutta hillitsin itseni ja hymyilin niin leveästi kuin pystyin. ”Te olette ihania”, minä sanoin päätäni pudistellen. ”En tiennyt, että asia on noin. Mutta minä…”
”Niin?”
”Onko se viisasta, että minä kuulun perheeseen, mutta olen silti ihminen? Se… ei ole ehkä kovin hyvä ajatus.”
”Älä huoli”, Bella sanoi. ”Minä olen myös ajatellut sitä ja neuvon sinua unohtamaan sen asian, koska tiedän, että kaikki järjestyy. Jollain tapaa.”
***
Ulko-ovi avautui ja minä hyppäsin sohvalta pystyyn. Pian Jasper asteli huoneeseen Emmett, Edward ja Jacob perässään ja hyppelin hänen eteensä jännittyneesti hymyillen, kuin viimetapaamisesta olisi kulunut jo hyvän aikaa. Minun suhtautumiseni Jasperiin oli muuttunut aavistuksen – tietysti parempaan suuntaan – ja hän huomasi sen. Se johtui tietenkin meidän tyttöjen keskustelustamme.
Jasper kahmaisi minut leijonansyleilyynsä ja hieroi kasvojaan hiuksiini. Minä olin onnellinen kun sain pelkästään olla hänen sylissään ja hengittää hänen tuoksuaan.
”Ja täällä viljellään intohimoisia tunteita. Hienoa, minä haluan mukaan!” Emmett syöksähti härnäävästi nauraen tökkäämään Jasperia kylkeen, mutta Jasper pysäytti hänen kätensä kuin seinään, ilman, että minä tunsin edes hänen irrottavan kätensä ympäriltäni.
”Silloin kun minä vietän aikaani Alicen kanssa, meitä ei häiritä”, Jasper sanoi harhaanjohtavan tyynellä ja leppeällä äänellä. Emmett vain irvisti ja sanoi: ”Vai vietät aikaa Alicen kanssa. Oliko tuo vitsi? Tiedätkö mitä Alice? Minä tiedän moniakin keinoja, miten saa olonsa kotoisaksi tuon ilonpilaajan kanssa. Olen ammattilainen”, hän kehui ylpeänä itseään. ”Kuule, jos tulee päättämisvaikeuksia, niin kysy vain minulta, pikkusisko. Tulen ihan varmasti auttamaan.”
Minä punastuin ja sanoin kärkevästi: ”Enköhän minä pärjää ilman sinun neuvojasi.”
”Mikä pettymys!” Emmett huudahti traagisesti. ”Jasper, jos minä olisin sinä, niin olisin valinnut vähän mukautuvamman tytön.” Jasper murisi ja Emmett loikkasi kahdella hypyllä olohuoneesta yläkertaan karkuun. Siellä kaikui hänen naurunsa.
”Älä välitä, Alice”, Jacob sanoi hymyillen minulle. Hänen valkoiset hampaansa korostivat ihon oliivinruskeaa sävyä. ”Minä voin kertoa sinulle vaikka tarinan.” Hän näytti itsekin innostuneelta, ja arvasin, että hän piti tarinankertomisesta todella paljon. Muutkin näyttivät kiinnostuvan ja etsivät itselleen mukavan paikan. Minä tietenkin menin istumaan Jasperin kanssa sohvalle ja nojasin hänen olkapäähänsä. Emmettkin hiipi yläkerrasta takaisin olohuoneeseen. Esme tuli keittiöstä ja Carlisle työhuoneestaan. Tarinahetket olivat ilmeisesti enemmän kuin mielenkiintoisia.
14. luku
”Haluatko kuulla kauhutarinan?” Jake kysyi minulta. Hän selvästikin aikoi kertoa tarinansa erityisesti minulle.
”Eikö tämä elämä ole jo yhtä kauhutarinaa?” minä vastasin kysymykseen kysymyksellä.
”Vampyyreja”, Jake sanoi sanojeni vahvistukseksi ja väläytti valkoisen hammasrivinsä esiin. ”Entä jos tämä onkin totta?”
”No hui. Pitää varmaan juosta karkuun.”
Jacob nauroi minun vastaukselleni. ”Lyönpä kuitenkin vetoa, että meidät tuntien et pelästy läheskään niin paljon kuin minä haluaisin.” Ja sitten hän aloitti tarinansa.
***
Jacobin kerrottua tarinansa, minä olin mukavan kylläinen kuin juuri syöneenä. Minua väsyttikin vähän ja tietenkin Jasper tunsi sen. Hän huolestui aina pienimmästäkin asiasta, mikä minulla oli vinossa ja sanoi vievänsä minut pian kotiin nukkumaan. Sanoin hyvät loppuyöt Culleneille ja lähdin Jasperin kanssa autolle. Hän ajoi nopeasti kotipihaan ja sanoi odottavansa minua huoneessani. Lähdin sisälle, tervehdin isää ja söin pikaisesti iltapalan. Sitten sanoin toistamiseen hyvät yöt, tällä kertaa vain eri henkilölle, ja menin huoneeseeni. En olisi malttanut tehdä iltatoimiani, mutta tiesin, että minulle jäisi enemmän aikaa jos tekisin ne heti ja noudatin itseni neuvoa.
Lopulta palasin kylpyhuoneesta takaisin omaan huoneeseeni, jossa Jasper odotti. Pujahdin peiton alle ja hän silitti hiuksiani.
”Alice, mikä tänään muuttui?” hän kysyi hiljaa. ”Tunsin sinussa jotain uutta, kun tulin metsästämästä.”
Kerroin hänelle, mistä olimme Bellan, Renesmeen ja Rosalien kanssa puhuneet.
”Se kirkasti minulle, kuinka erilaista sinun elämäsi on ollut ilman minua. He sanoivat, että minä olen tärkeä teille kaikille ja kuulun perheeseen. Ja… ja parasta, mitä minä voin tehdä sinulle, on rakastaa sinua.”
Vaikenin ja painoin pääni hänen rintaansa vasten. ”Alice”, hän sanoi, ”minäkin rakastan sinua ja tulen ikuisesti rakastamaan.” Sen parempaa tunnustusta en kaivannutkaan. Siinä oli kaikki, mitä halusin.
Hän kumartui ja suuteli minua. ”Sinun pitäisi varmaan nukkua”, hän sanoi huuliani vasten.
”Ei minua enää nukuta”, intin vastaan. Hän nauroi hiljaa ja tyrmäsi vastusteluni täysin.
”Minä kyllä nukutan sinut”, hän lupasi ja samassa minut valtasi uneliaisuus. Ennen kuin nukahdin kokonaan, kuulin hänen sanovan: ”Minä rakastan sinua.”
-
Voi, ku oli ihanaa, ku tuli jatkoa!
Nää oli kans tosi kivat luvut!
En muista, huomasinko virheitä...
Jatkoa!
Anaid
-
ihanaa, jatkoa! ja vielä kaksi lukua! aika pro suoritus, pakko myöntää ; >>
Jasper on vaan niin söpö, just tollanen - Jasper! (;
jatkoa odottelen..
kiitoksia ♥
-
Aih, aivan ihana luku! <33
Todella suloinen tuo Jasperin nukuttaminen.
Kiitoskia ja sitäjatkoahan minä kaipailen tähän ihanaan tari´naan aavan ihanalta kirjoittajalta.
-
monta tosi hyvää jaksoa tullu! :)
en osaa pyytää muuta kun jatkoo? ;D
-
Kiitos kaikille ihanista kommenteista ja tässä tulee lisää jatkoa. Aion pistää kirjottamiseen vähän nopeutta, nii ei tarvii odotella niin kauan. ;)
Lisäsin myös linkit suklaamuffinsseihin ( :D ) ja Alicen sormukseen.
15. luku
”Eikö tänään ole mitään muuta tekemistä?” Emmettin ääni kantautui sohvan takaa korviini. ”Olen kyllästynyt elämään.”
”On sinullakin murheet. Rajaisit ne oman pääsi sisään. Minä olen kyllästynyt kuulemaan sinun nurinaasi”, Bella sanoi. Hän luki muotilehteä käpertyneenä sohvannurkkaan.
”Minun puolestani saisit unohtaa murheittesi ajattelemisenkin”, Edward täydensi soittaessaan Bellalle säveltämäänsä kehtolaulua flyygelillä.
”Alice!” Esme huikkasi keittiöstä. ”Mitä sinä haluat tänään syödä?”
”Käy ihan mikä vain. Osaat tehdä niin täydellisiä ruokia, että kaikki maistuu hyvältä.”
Minulla olisi ehkä ollut myös tylsää sinä päivänä, jos Jasper ei olisi ollut vieressäni. Hänen seurassaan olisin voinut olla päiväkausia tekemättä mitään, enkä sittenkään olisi ollut kyllästynyt.
”Rose”, Bella sanoi. Rosalie oli sekunnin sadasosassa hänen vieressään. ”Mitä luulet, sopisivatko nuo kengät minulle? Niissä on jotain sellaista mistä en ole aivan varma. Jotain neutraalia, ei hyvää eikä huonoa. Mitä mieltä olet?”
Rosalie katsoi hetken kenkiä. ”Ei. Tämä solki tässä näin”, hän osoitti lehteä, ”on liikaa. Samoin sen hihna. Ehdottomasti. Se saisi nilkkasi näyttämään leveämmältä. Se voisi ehkä näyttää paremmalta, jos hihnoja olisi enemmän, pohkeisiin asti, ristikkäiskuvioilla. Mutta se olisi jo ihan erilainen kenkä.”
”Hyvä. Entä tämä hame? Pitäisikö sen olla lyhyempi? Polvien yläpuolelle?”
”Totta kai. Polvien alapuolella se näyttää pussimaiselta, ei ollenkaan hyvältä. Sitä paitsi tuo siksak-kuvio saa sen näyttämään liian rönsyilevältä.”
”Epäreilua. Minä kadehdin teitä”, sanoin huokaisten. ”Menisi täydestä jos väittäisitte olevanne muotimaailman asiantuntijoita.”
”Alice, et sinäkään ole mikään vasta-alkaja. Sinulla on ihana tyyli! Jotenkin niin alicemainen ja persoonallinen.” Bella hymyili minulle ja Rosaliekin nyökkäsi varmuudeksi.
Minun oli sitten pakko myöntää, että olin osannut valita vaatteeni, koska Bella ja Rosalie, siis puhuin nyt kahdesta huippumuodikkaasta vampyyristä, kehuivat minun tyyliäni. Ja tietenkin punastuin mielihyvästä. ”Kiitos.” Säteilin.
”Teillä on tylsiä puheenaiheita”, Emmett valitti. ”Ettekö voisi vaikka puhua minusta? Tai vaikka maastureista? Tai minttupurkasta? Tai jostain mikä kiinnostaa kaikkia?”
Bella tuhahti. ”Sinun tapauksessasi sana ’kaikki’ tarkoittaa itseäsi. Kuka täysjärkinen vampyyri muka puhuisi minttupurkasta?”
”Hei! Vihjailetko sinä jotain?!”
”Taidanpa vihjaillakin. Ajattele nyt itsekin. Minttupurkka on pahanmakuista, tylsän väristä, tylsän näköistä, emmekä kaiken lisäksi edes syö sitä!!!”
”Aijaa… No ehkä sinä olet tällä kertaa oikeassa. Mutta miksette te puhu minusta?”
”Koska sinussa ei ole mitään puhuttavaa.”
”Kiitos vaan, mukava tietää. Rose hei! Milloin me mennään uudestaan naimisiin?”
”Lukion jälkeen. Ehkä ensi vuonna. Pitäisi keksiä joku kiva teema.”
”Tai sitten ei teemaa ollenkaan”, Bella sanoi.
”Hei! Minä päätän itse omista häistäni!”
Emmett, Rose ja Bella jatkoivat keskustelua ja nojasin itseni mukavasti Jasperin kylkeen. Hän silitti hiuksiani. ”Milloin me menemme katsomaan niittyä uudestaan? Minähän lupasin viedä sinut katsomaan sen keväistä kukkaloistoa ja kauneutta.”
”Lyön vetoa, että se häviää sinulle”, minä sanoin ja katsoin hänen silmiään. Ne melkein hehkuivat sulaa kultaa.
”Sinulle se niitty vasta häviääkin”, Jasper sanoi. ”En minä tässä se ihmeellinen ole.”
”Älä viitsi väitellä siitä asiasta minun kanssani. Minä tiedän, että olen oikeassa.”
”Niin minäkin”, Jasper sanoi.
”Jazz!” Hän virnisti.
”Vai Jazz”, Emmett totesi.
”Voi, Alice! Miten söpöä! Keksitkö sinä sen itse?” Bella katsoi minua ihastunut ilme kasvoillaan. Minä myönsin keksineeni. ”Edward, miksi et ole kertonut minulle mitään?”
”Enhän minä tiedä, mikä sinua kiinnostaa”, Edward puolusteli.
”Ruoka on valmista, Alice”, Esme sanoi keittiöstä. Minä nousin hieman vastahakoisesti sohvalta ylös ja menin keittiöön. Jasper tuli perässäni.
”Tein salaattia ja tässä on paahtoleipiä. Niiden päälle on hunajaa. Ja mehua juotavaksi.” Esme hymyili äidillisesti ja minä kiitin häntä. Esme todella oli minulle kuin toinen äiti. Olin huomannut myös Bellassa vähän esmemäisiä piirteitä.
Söin hyvällä ruokahalulla Esmen suussa sulavat ruuat ja hän yllätti minun vielä jälkiruuallakin. Hän oli tehnyt suklaamuffinsseja (http://2.bp.blogspot.com/_bbHAIfBjkSQ/Sr2a6sd0teI/AAAAAAAAACU/WfdhmzDSA34/s400/Banaani-suklaamuffinssi.jpg).
”Esme!” huudahdin. ”Ei sinun olisi tarvinnut. Mutta kiitos silti.” Muffinssit olivat vielä lämpimiä ja suklaa valuvaa, ja se oli varmaan ihaninta, mitä olen ikinä maistanut. Kiitin Esmeä vielä moneen kertaan ja hän nauroi, vaikka olikin mielissään.
Kun olin syönyt, suunnittelimme Jasperin kanssa lähtevämme niitylle. Oli sentään viikonloppu, ja aurinkokin paistoi välillä. Lähdimme siis heti tuhlaamatta sen enempää aikaa.
***
Pidin Jasperin kivenkovasta kädestä kiinni, kun astuimme niitylle. Henkäisin ihastuksesta. Aurinko oli juuri silloin pistänyt esiin pilven takaa ja pikkuinen niitty suorastaan hohti väriloistoa. Kukat olivat kaikenvärisiä: punaisia, sinisiä, valkoisia, keltaisia, violetteja ja oransseja. Ja taustamusiikkina linnut lauloivat joka puolella.
”Jasper…” osasin vain kuiskata. Hän antoi minun katsella ympärilleni ja sanoi sitten:
”Mutta tämä ei ole mitään verrattuna sinuun.”
”Voi Jasper”, minä sanoin ja jouduin räpyttelemään silmiini nousseita kyyneliä.
”Sinä itket”, hän sanoi kummissaan.
”En, vaan tämä on niin kaunista…”
En voinut uskoa, että tämä oli se sama niitty, jossa olimme käyneet lopputalvella. Tanssahtelin niityn keskelle. Kevään – tai kesän – ensimmäiset mehiläiset pörräsivät ympärilläni, minä pyörähtelin innoissani muutaman kierroksen. Ylläni taivaalla liiteli lintuja, jotka esittelivät lentotaitojaan. Ja sitten muistin Jasperin, muistin, miten hänen ihonsa oli kimaltanut tuhansien timanttien lailla. Miltä hän näyttäisi nyt, kun hänet ympäröi kauniimpaakin kauniimpi kukkaniitty? Käännyin katsomaan, enkä joutunut pettymään. Pikemminkin en ollut muistanut miltä hän näytti, sillä hän oli miljoona kertaa ihanampi mitä muistin.
”Minä en voi uskoa, että sinut on tarkoitettu minulle. Sinähän olet aivan liian hyvä.”
Jasper tuli aivan lähelle eteeni ja kosketti poskeani. ”Luuletko sitten, että et itse ole? Sinä olet enkeli, minun henkilökohtainen enkelini, joka on pelastanut minut, parantanut elämäni ja rakastaa minua. Minä en ansaitse sinua.” Hänen kasvoillaan näkyi ihmettelevä ilme, kun hän pudisteli päätään katsoessaan minua. Painoin hänen kätensä tiukasti poskeani vasten ja sitten huuliani.
”Sinulla on aivan väärä kuva itsestäsi”, sanoin.
”Niin sinullakin.”
Tuijotimme hetken toisiamme. ”Ehkä meidän on kuitenkin parasta myöntää, että kuulumme toisillemme”, minä sanoin hymyillen. ”Minä kuulun sinulle ja sinä kuulut minulle.”
Jasper vastasi hymyyni ja kumartui suutelemaan minua. Juuri kun huulemme koskettivat toisiaan, minun näkökenttäni täytti sumu.
”…Lupaan rakastaa sinua aina elämämme loppuun asti.” Jasper seisoi vieressäni ja oli juuri lausunut tuon lupauksen. Sitten minä toistin saman ja lopulta Jasper suuteli minua. Hänellä oli päällään smokki ja minulla… minulla oli…
Haukoin henkeäni Jasperin huulia vasten ja hän vetäytyi heti kauemmas minusta.
”Mitä nyt?” hän kysyi huolissaan. Hän ei ilmeisesti ollut huomannut mitä oli tapahtunut.
Seisoin jähmettyneenä pikemminkin yllätyksestä kuin järkytyksestä. En saanut pitkään aikaan sanaa suustani. Silmäni katsoivat maahan jalkojeni viereen, mutta en nähnyt mitään. Lopulta nostin katseeni Jasperiin. Päästin suustani pitkän puhalluksen. Ajatukset pyörivät niin nopeasti, etten ollut saada niistä selvää. Onko tämä totta? Voiko tämä olla totta? Se oli vain näky… vain näky…
Silloin hyppäsin Jasperin kaulaan ja painoin suuni hänen suutansa vasten ja nauroin ja kyyneleet virtasivat pitkin kasvojani. Jasperilla ei ollut aavistustakaan, mikä minulla oli, mutta hän tunsi miten onnellinen olin, miten suunnattoman onnellinen ja häkeltynyt olin. Hän nosti minut ilmaan ja pyöritti minua ympäri kuin pikkulasta ja hänkin nauroi.
Vasta pitkän ajan kuluttua hän otti kasvoni käsiinsä ja kysyi: ”Mitä tapahtui?”
”Voi Jazz! Voi Jasper-rakas! Rakas, rakas! Minä rakastan sinua!” Ja sitten minä nauroin taas.
”Voi, minä näin juuri äsken ennenäyn. Se… se… siinä… siinä me – voi Jasper!!!” Minun kertomisestani ei tullut yhtään mitään. ”Minä en ollut ajatellut… ennen tätä mahdollisuutta. Tämä… tämä… Ääh! En minä osaa selittää.” Katsoin häntä läpitunkevasti silmiin ja toivoin, että hän ymmärtäisi. Turha luulo. Luulen kuitenkin, että hän arveli jo jotain, mutta en kestänyt enää jännitystä.
”Jasper, me menemme naimisiin!”
16. luku
Minun mieleni oli niin häkeltynyt, etten ollut kuvitellutkaan millainen Jasperin reaktio olisi. Hän tavallaan meni shokkiin. Tavallaan. Ei jähmettynyt, koska pysyi muutenkin liikkumattomana. Mutta hän katsoi minua ilmeellä, mitä en ollut koskaan ennen nähnyt. Epävampyyrimaisella ilmeellä. Sellaisella ilmeellä, jonka voisi nähdä tavallisen ihmisen kasvoilla. Monia tunteita yhtä aikaa. Ihmetystä ja käsittämättömyyttä, aivan kuin hän ei olisi ymmärtänyt, mitä olin juuri sanonut. Minun täytyi kyllä myöntää, että kovin monesti ei täräytetä päin naamaa seurusteluvaiheessa, että mennään naimisiin. ”Seurustelu” ei kuitenkaan jotenkin mahtunut päähäni; en ajatellut, että minä ja Jasper seurustelimme. Me vain olimme ja rakastimme toisiamme. Meidän suhdettamme ei kyennyt kuvaamaan sana ”seurustelu”.
Jasper toipui melko pian, muttei oikein vieläkään osannut sanoa mitään. Hän kokosi itsensä ja muuttui pitkästä aikaa hallituksi ja vähän sulkeutuneeksi.
”Minä en todellakaan tiedä mitä sanoa”, hän totesi.
”Etkö sinä pidä ajatuksesta?” minä kysyin ja säikähdin hiukan.
”Ei. Ei tämä sitä ole. Koko asia tuli niin äkkiä. Niin alicemaiseen tapaan.” Viimeisen lauseensa jälkeen Jasper hymyili ja minä vastasin siihen.
Hän työnsi sormensa minun sormieni lomaan ja seisoimme siinä katsoen toisiamme silmiin. Nyt minulla oli aivan uusia tuntemuksia häntä kohtaan. Oli outoa, hyvin erilaista, ajatella, että edessäni seisoi tuleva mieheni. Vampyyri, jonka kanssa menisin naimisiin. Naimisiin. Naimisiin.
”Mutta minun pitää sitä ennen antaa sinulle kihlasormus”, Jasper sanoi ja hymyili vinosti. ”Pitäähän meidän olla kihloissa ennen kuin menemme naimisiin.”
Yhtäkkiä mieleeni tuli ajatus, jonka olisi pitänyt tulla varmaan ensimmäisenä. ”Jasper…”
”Mitä, kulta?”
”Entä… entä mitä me teemme sen asian kanssa, että minä olen vielä ihminen?”
Jasper ei epäröinyt kuin sekunnin, ennen kuin vastasi: ”Se järjestyy. Haluat varmaankin elää minun kanssani ikuisuuden?”
”Totta kai”, vastasin empimättä.
”Ajattelin, että menisimme ensin naimisiin ja sitten sinut muutettaisi. Silloin säästyisimme enimmiltä selittelyiltä ulkonäöstäsi, jos ystävät ja sukulaiset tulevat häihin, eivätkä sen jälkeen enää tapaa sinua. Mutta luulen kuitenkin, että menemme vasta ensi vuonna. Ei pidetä kiirettä.”
Ikuisuus Jasperin kanssa. Kuulosti hyvältä. Hymyilin. Kuulosti todella hyvältä.
***
Jasper avasi Culleneiden ulko-oven ja menimme portaita yläkertaan niin luonnollisen näköisinä kuin pystyimme, että emme herättäisi huomiota. Vaikka Edward kuulikin ajatuksemme, tai ainakin minun, niin hän varmasti ymmärsi olla kertomatta muille.
Jasper vei minut omaan huoneeseensa ja rupesi heti penkomaan lipaston laatikkoa. Hän kaivoi esiin ikivanhan näköisen korurasian ja nosti sen pöydälleen.
”Tämä korurasia ja sen sisällä olevat korut ovat ainoa muistoni biologisesta äidistäni. Nämä kaikki korut ovat noin sataviisikymmentä vuotta vanhoja.” Jasper nosti rasiasta mustan samettikotelon ja arvasin, mitä sen sisällä oli. Hän avasi kannen ja näin mustalla tyynyllä kauniin vanhan sormuksen (http://www.twilight-jewelry.com/wp-content/uploads/2009/03/bella-engagement-ring.jpg), johon oli upotettu hennon violetteja kukkajalokiviä.
”Kaunis”, huokaisin.
”Se sopii täydellisesti sinulle”, Jasper sanoi. Hän levitti sormeni ja työnsi varovasti sormuksen siihen. Katsoimme hetken sitä ja sitten toisiamme silmiin. Annoin Jasperille pienen hellän suukon ja sanoin: ”Mennäänkö kertomaan muille?”
Jasper nyökkäsi ja nosti minut yllätyksekseni syliinsä ja kantoi alas. Nyt oli täydellinen hetki ilmoittaa asia muille. Carlisle oli saapunut töistä ja kaikki olivat olohuoneessa tekemässä mielipuuhiaan. Kukaan ei edes kiinnittänyt meihin huomiota mitenkään erityisesti. Ainoastaan Edward nosti katseensa meihin kun tulimme huoneeseen, ja hän hymyili leveästi.
”Onneksi olkoon”, hän sanoi. Muut nostivat katseensa ja minä näytin vasenta kättäni. Me yllätimme heidät täydellisesti. Ensimmäisenä toipui Esme, joka ryntäsi heti halaamaan meitä, kun Jasper oli ensin laskenut minut maahan. ”Voi ihanaa! Tämä on niin hienoa! Olen niin onnellinen teidän puolestanne!” Hän suukotti minua otsalle.
Ja seuraavassa hetkessä kaikki olivat tulleet onnittelemaan meitä. Carlisle syleili meitä kumpaakin ja toivotti onnea. Bella ja Nessie tulivat halaamaan minua, rutistivat oikein kunnolla, vaikka varoivatkin satuttamasta minua. Jake puristi lämpimästi – tai itse asiassa aika kylmästi – minun kättäni leveästi hymyillen ja Emmett hautasi minut karhunsyleilyynsä. Rose onnitteli ja hymyili. Edward halasi minua nopeasti ja takoi Jasperia selkään ja toivotti tämän tervetulleeksi ”aikamiesten joukkoon”.
”Minä tiesin! Onnea Alice ja Jasper.”
”Hei, nyt sitä ollaan puolivirallisesti sisaruksia, pikkusisko!”
”Tervetuloa perheeseen!”
”Alice, meistä tulee maailman parhaat siskot!”
”Hei tämä on mahtavaa! Kuulitteko, MAHTAVAA!!!”
”Älä huuda, Emmett. Vähemmästäkin kuulee. Mutta olet oikeassa!”
Vähitellen kaikkien ensihämmästys laantui, mutta he halusivat välttämättä järjestää minulle ja Jasperille pienen epävirallisen tilaisuuden kihlautumisemme kunniaksi.
Bella vei minut huoneeseensa ja puki minut jonkinlaiseen juhlakuntoon. Edward vei Jasperin. Sillä aikaa Esme keksi Carlislen kanssa meille jonkun lahjan ja loput koristelivat olohuoneen.
Kun lopulta sain tulla alakertaan, se oli aivan tuntematon.
”Ai epävirallinen?” minä mutisin. Tunnelma oli saatu aikaan kynttilöillä ja jostain oli loihdittu esiin huoneen katonrajassa kiertävä juhlakoristenauha. Cullenit odottivat meitä rivissä olohuoneen keskellä ja minua saattanut Bella pujahti heidän luokseen kun Jasper otti minut portaiden alapäässä.
”No niin”, aloitti Esme. ”Koska nyt on teidän kihlajaispäivänne, haluaisimme muistaa teitä kolmella lahjalla. Yksi niistä on Alicelle, yksi Jasperille ja yksi teille molemmille yhteiseksi. Naiset ensin, joten aloitamme Alicen lahjasta.” Rosalie tuli minun luokseni ja antoi minulle kauniin kaulakorun, joka oli varmaan yhtä vanha kuin kihlasormukseni.
”Oi, se on ihana!” minä huudahdin. ”Kiitos.” Halasin Rosalieta.
”Seuraava lahja on minulta Jasperille”, Carlisle sanoi. ”Isän siunaus. Jasper, sinä olet vanhin poikani ja luotan sinuun täydellisesti. Annan sinulle siunaukseni ja toivon, että teidän yhteiselonne on onnellista. Sen suurempaa lahjaa et voi saada.”
Carlisle tuli puristamaan Jasperin kättä ja taputti häntä selkään. ”Kiitos”, Jasper sanoi yksinkertaisesti.
Seuraavaksi Edward astui esiin. ”Tämä kolmas ja viimeinen lahja on molemmille ja toivomme, että pidätte siitä. Matka Biloxiin, Alicen toiseen kotiin.”
Minä ällistyin. ”Miten te olette näin lyhyessä ajassa järjestänyt tämän matkan?”
”Minä soitin äidillesi”, Nessie sanoi iloisesti. ”Kerroin hänelle, että te olette menneet kihloihin ja kysyin, että voisitteko mennä käymään hänen luonaan. Hän tietenkin suostui ja me järjestämme matkan. Sivumennen sanoen hän soittaa sinulle jossain vaiheessa tänä iltana, joten varaudu.”
”Te olette niin uskomattomia”, minä sanoin häkeltyneenä.
***
Menimme sinä iltana kertomaan vielä isälleni. Turha sanoakaan, että hän yllättyi, sehän oli odotettava reaktio. Mutta hän yllättyi myös positiivisesti ja kaikki oli siltä osalta hyvin. Minusta oli ihanaa kun asiat järjestyivät niin mutkattomasti.
Vihdoin lopen uupuneena, mutta onnellisempana kuin koskaan, sain mennä nukkumaan Jasperin hyräillessä minulle kehtolaulua.
-
Awss tosi ihana luku, ainut mikä häiritsi oli Bellan muotitietoisuus.
Mutta, ihana luku! <33
Jatkoa jos saanen pyytä koska olet noin julmetun hyvä kirjoittamaan ja saat minut luku luvulta enenmmän kiinostumaan tästä ficcistä-
-
Nää luvut vaan muuttuu koko ajan ihanampaan suuntaan<3 :)
virheitä en löytänyt.
JATKOA NOPEESTI TULEMAAN!
kiitän ja kumarran :)
♥~ Engel
-
voi, voi (:
miten tää fic on jotenkin niin alicemainen?? oikeesti. kaikki tapahtuu niin nopeesti ja tulee jotenkin puun takaa.. (;
mutta hyvällä tavalla. eipähän ainakaan ole ennaltaarvattava ; >>
mutta, mutta, rakastan sitä, että Jasper ja Alice menee naimisiin
kiitoksia paljon ja jatkoa mahdollisimman pian.. ♥
-
Olipa taas ihana luku!
Olin iloinen, että Jasper ei vastustellu Edwardmaiseen tapaan Alicen muutosta!
Jaatkoaa!
Anaid
-
Tää oli kerrassaan MAHTAVA!! :D Nopeeta toimintaa,- mutta sitä parempi vaa, ei tarvii niin hirveesti jännittää mitä tapahtuu!! :) Tää oli niin hyvä, jatkoo odottelen enemmän ku innolla! :D ;)<3
-
Kiitos taas kaikille kommenteista. En pysty pitämään sitä lupausta, että kirjottaisin nopeemmin, mutta älkää suuttuko. ;D
Lööperiikka: Ajattelin ite Bellan olevan siks niin muotitietonen, että se on muuttunu vampyyriks. ;) Mutta totta on, ettei se kyllä ihmiselämässä ollu sellanen. Ehkä Rosalien seura tekee kaltasekseen. :D
Ja nyt teiän odotus on palkittu. Tässä tulee lisää. :)
17. luku
Olin osannut arvata aika tarkalleen, millainen olisi Jessican, Angelan ja muiden reaktio maanantaina.
”Alice, Alice, tämä – tämä on… Tehän siis olette olleet yhdessä vasta muutaman kuukauden…! Makeeta! Yhet menee naimisiin!” Jessica heilutti käsiään suu auki. Angela katsoi hänen vieressään sormustani ihaillen, hiljaa tapansa mukaan.
Olo oli kuin sinä päivänä kun koko koulu oli nähnyt minut ensimmäistä kertaa Cullenien kanssa. Kaikki olivat yhtäkkiä kiinnostuneita minusta, ja pitkästä aikaa se tuntui ihanalta. Löin vetoa Emmettin kanssa, että olisimme Jasperin kanssa vähintään kaksi viikkoa puheenaiheena, ja sitä paitsi mieleni kohentui entisestään kun Emmett hävisi ja joutui maksamaan minulle.
Hän tietysti harmistui siitä, mutta tiesin, ettei se ollut suurikaan menetys hänelle kun oli varaa kaikkeen. Mutta minä olin eri asia; käytin rahat seuraavaan shoppailupäivään. Ja sillä kertaa menin Bellan ja Rosalien kanssa.
***
Viikot kulkivat tiuhaa tahtia kesälomaa kohti, eikä pian ollut jäljellä kuin pari hassua viikkoa koulua. Vuoden loppukokeet olivat ajankohtaisia, ja päivät menivät oikeastaan pelkästään niihin kertaamisessa. Kadehdin Jasperia ja muita, jotka olivat käyneet kokeet läpi jo ties kuinka monta kertaa, eikä heidän tarvinnut kerrata ollenkaan. Mutta he olivat suuri apu minulle ja arvelin, että tämänvuotiset kokeet menisivät minulta tavallista paremmin.
Jacob oli lukenut säätiedotuksia ja ilmoitti muille, että parin päivän päästä viikonloppuna oli tulossa ukonilma. Muut innostuivat heti, mutta minulle koko juttu oli ihan täyttä hepreaa. Mitä erityistä ukkosessa muka oli?
Jasper selitti minulle, että he menisivät pelaamaan baseballia ja minä saisin tulla katsomaan. Vampyyrien pelaamana se oli erilaista, niin kuin hän sanoi. ”Näet sitten kun olet paikalla. Siihen on syynsä, miksi tietyt sääolosuhteet ovat tärkeitä pelatessamme.”
Odotin malttamattomana viikonloppua. Sen vuoksi odotus tuntui tavallista pidemmältä, eikä auttanut asiaa yhtään. Mutta onneksi päivillä on tapana tulla jossain vaiheessa ja sekin tuli, vaikka ehdin jo epäillä toista.
Jasper haki minut kotiovelta Emmettin huikean isolla maasturilla, jonka renkaat olivat suunnilleen silmieni tasolla. Ja vaikka isä luottikin Jasperiin, eikä olisi uskonut hänen milloinkaan tekevän minulle mitään pahaa, hän vähän säikähti nähdessään jättikokoiset maasturin tien vierellä talomme edessä.
”Hauskaa pelipäivää, Alice”, isä toivotti ja Jasper avasi minulle oven sateiseen ulkoilmaan. Juoksimme nopeasti maasturille ja Jasper nosti minut istuimelle.
Jasper kyyditsi minut pikaisesti lähelle määränpäätämme ja otti minut loppumatkaksi reppuselkäänsä. Sade oli loppunut matkan varrella ja kun saavuimme kentälle – joka oli sivumennen sanoen varmaan kolme kertaa tavallisen baseball-kentän kokoinen – siellä ei ollut satanut ollenkaan. Ukkospilvet kiersivät sen aukean ja Cullenit saivat pelata kastumatta. Luulen kuitenkin, ettei sade olisi heitä haitannut; minua ehkä enemmän.
Esme ja Bella tulivat meitä vastaan; muut jäivät kentän keskivaiheille. Tervehdin heitä ja Jasper halasi minua nopeasti ennen kuin harppoi muiden pelaajien luokse. Esme sanoi, että hän oli aina kilpailun tuomari.
”Pidän pelin puhtaana. Et arvaakaan kuinka he huijaavat toisiaan.” Esme käveli kanssani ihmisvauhtia lähemmäs pelaajia ja Bella juoksi edeltä. Jäimme suunnilleen kentän reunoille ja istuin maahan odottamaan pelin alkua.
Se alkoikin pian ja aika nopeasti ymmärsin, miksi heidän piti pelata ukkossäällä. Ukkosen jyrinä peitti hyvin alleen sen metelin, jota vampyyrit pitivät pelatessaan. Kun maila osui palloon, kuului korviahuumaava jylinä, mutta vielä vaikuttavampi ääni syntyi, kun Carlisle ja Jacob törmäsivät ilmassa toisiinsa. Minun oli pakko laittaa kädet korville.
Kun Emmett löi niin pitkän lyönnin, että pallo lensi kauan metsään, ehdin jo luulla varmasti, että siinä tuli kunnari. Luuloni osoittautui vääräksi, kun Edward juoksi salamannopeasti ryteikköön ja palasi pallo kourassaan voitokas virnistys huulillaan, heitti sen Nessielle, jonka seurauksena Emmett paloi.
”Jos isä näkisi tällaista peliä, niin hän ei varmasti enää katsoisi tylsiä ykkösliigan matseja”, sanoin iloisesti Esmelle ja hän hymyili minulle. Juuri kun olin jatkamassa, näkökenttääni ilmestyi sumua.
He juoksivat kohti peliaukeaa ja olisivat kohta perillä. Enää muutama hassu minuutti, jossa ei ehtisi tekemään mitään. He lähestyivät, olivat kuulleet heidän pelaavan ja halusivat mukaan…
Kun havahduin, Edward oli vieressäni kireä ilme kasvoillaan. Muutamassa sekunnissa muut lopettivat pelin ja olivat kokoontuneet ympärilleni.
”Mitä nyt?” Carlisle kysyi aavistus huolta äänessään.
”Ne tulevat. Ne toiset. Kuulivat kun me pelasimme ja haluavat mukaan.”
Carlisle oli heti tilanteen tasalla ja jakoi lyhyitä ohjeita jokaiselle. Minun hän käski olla niin luonnollinen kuin vain pystyisin, ja pysyä turvassa heidän takanaan.
Sitten odotimme jännittyneinä heidän saapumistaan. Näin Culleneiden kallistavan pienesti päätään kun he kuulivat lähestyvät askeleet, joita minä en voinut kuulla. Heidän asentonsa muuttui enemmän valppaaksi, kun kiertolaiset olivat metsän reunassa, ja Jasper tuli vaivihkaa lähemmäs minua.
He astuivat esiin yksi kerrallaan. Kolme punasilmäistä vampyyria, jotka olin kerran ennen nähnyt näyssäni. Värähdin tahtomattani, kun muistin mitä he olivat näkyni perusteella tehneet. Jasper puristi kevyesti kättäni ja rauhoitti minut.
Kaksi heistä oli miehiä ja kolmas nainen. Toinen miehistä oli tummaihoinen, mutta siitä huolimatta hänelläkin – niin kuin Jacobilla – oli kalpea vivahdus ihossaan. Toinen mies taas oli vaalea– ja pitkätukkainen. Naisella oli kähärät tulenpunaiset hiukset.
Kun he astelivat lähemmäs, Carlisle otti muutaman lyhyen askeleen eteenpäin.
”Tervehdys”, sanoi tummaihoinen vampyyri muodollisesti. ”Minä olen Laurent ja tässä on James ja Victoria. Kuulimme teidän pelaavan ja ajattelimme, että pääsisimmeköhän me mukaan.” Kiertolaisten silmät näyttivät ihmetteleviltä, kun he näkivät Cullenien suuren lauman ja heidän kultaiset silmänsä. Minä pidin katseeni huomaamattomasti maassa, etteivät he huomaisi, että minä en ollutkaan vampyyri.
Carlisle vastasi tervehdykseen ja esitteli meidät. ”Minä olen Carlisle ja tässä ovat Esme, Rosalie ja Emmett, Bella, Edward, Alice ja Jasper, Jacob ja Renesmee.” Carlisle luetteli meidät sen enempää ketään erottelematta ja minä hätkähdin pienesti, kun hän sanoi nimeni. ”Itse asiassa ajattelimme juuri lopettaa, joten jos haluatte, niin voisimme lähteä kotiimme.”
Laurentin ja kahden muun vampyyrin silmät pyöristyivät yllätyksestä, kun he kuulivat Carlislen sanovan sanan ”koti”.
”Onko teillä vakituinen asunto?” Laurent kysyi. Carlisle oli juuri vastaamaisillaan, kun tuuli tuli takaani ja leyhäytti tuoksuani heihin päin. Kaiken lisäksi nostin vaistomaisesti katseeni ja kohtasin Jamesin tummuneet silmät. Hän sai vahvistuksen siihen, että olin ihminen, ja kyyristyi jo valmiina hyökkäämään kimppuuni.
”Mitä ihmettä?! Teillä on ihminen mukana! Onko hän välipalaksi?”
Jasper, Edward ja Jacob kyyristyivät hyökkäysasentoon. Rosalie murisi syvältä kurkustaan, Esmen kasvot jähmettyivät ja Nessie ja Bella tulivat turvaksi kummallekin puolelleni. Emmett seisoi puolivalmiina reunassa, näyttäen uhkaavalta. Ainoastaan Carlisle pysyi liikkumatta paikallaan ja vain hänen äänensä oli muuttanut sävyään hänen puhuessaan.
”Hän on meidän kanssamme. Ette vahingoita häntä.”
Laurent katsoi jokaista meitä ymmärtämättä mitään, mutta lopulta hän sanoi: ”Totta kai, tämähän on teidän aluettanne. Emme tekisi täällä mitään teitä vastaan.” Laurentin sanat olivat vakuuttavia, mutta James hänen vieressään näytti siltä, että asia ei jäisi tähän.
18. luku
Carlisle antoi Jasperille merkin ja hän, Nessie ja Jacob lähtivät viemään minua maasturia kohti. Pian olimme perillä ja Jasper nosti minut takapenkille. Nessie tuli viereeni ja Jake hyppäsi etupenkille.
”Hei!” minä huudahdin. ”Mille me aiomme nyt mennä? Mitä me teemme?”
”James on jäljittäjä”, Jake sanoi synkästi. ”Olen ennenkin tavannut yhden hänenlaisensa ja tiedän, etteivät jäljittäjät luovuta helposti. Hän lähtee jahtaamaan sinua ja luulen että se Victoria on hänen apunaan.”
”Minulla on suunnitelma”, Jasper sanoi. ”Sen varalta, että James seuraa jälkiä kotiisi ja löytää Deanin, sinun täytyy käydä ensin kotona. Ja koska minä tunnen sinut hyvin, niin tiedän, että voit tehdä äkillisiä päähänpistoja. Esitä yksi sellainen isällesi. Sano, että haluan lähteä viikonlopuksi pois Forksista, koska tämä tihkusade alkaa käydä hermoillesi. Voit sanoa, että lähdet Biloxiin, mutta koeta saada se kuulostamaan valheelta, jos James sattuu kuulemaan. Sitten pakkaa matkavarusteesi niin nopeasti kuin pystyt ja tulet omalle autollesi. Menemme ensin käymään meillä ja sitten lähdemme eksyttämään Jamesia ja Victoriaa ympäri Yhdysvaltoja.”
Jasper selitti kaiken hyvin nopeasti ja Jake ja Nessie hyväksyivät suunnitelman. Minulta ei tietenkään kysytty mielipidettä, mutta olisin suostunut joka tapauksessa.
Maasturi oli äkkiä ajettu kotitalon eteen ja Nessie kiidätti minut kuistin portaille. Avasin oven nopeasti ja yritin näyttää niin innostuneelta kuin suinkin pystyin. Muistelin Jasperin antamia ohjeita, jotka hän oli kerrannut useasti, ennen kuin olin varmasti osannut ne.
”Hei isä!” huikkasin tekopirteästi olohuoneeseen, josta kuului tv:n ääni. ”Arvaa mitä?”
”No mitä?” isä kysyi, huomaamatta ilmeisesti minun liian kimeää ääntä, jotta se olisi kuulostanut luonnolliselta.
”Minä haluan lähteä täksi viikonlopuksi Biloxiin, koska Forksin tihkusade tekee minut kirjaimellisesti hulluksi. Ja olisi tehnyt jo pitkä aika sitten, jos Jasper ei olisi täällä.” Ääneni kuulosti vaativalta.
”Mutta Alice-kulta”, isä hämmentyi. ”Sinähän kerkeäisit olla siellä vain huomisen päivän. Lentomatkaan menee ainakin tämä ilta…”
”Tiedänhän minä sen”, sanoin vastaan, ”mutta minua piristää yksikin päivä. Enkä sitä paitsi kustanna matkaa. Lähden Jasperin kanssa tapaamaan äitiä, ja hän on tavallaan tarjonnut minulle sen matkan. Bella ja Nessiekin tulevat mukaan.”
Olin niin ehdoton, että isä luovutti nopeasti. ”No jos nyt aivan varmasti haluat–”
”Hei! Tietenkin minä haluan. Ja menenkin. Ja jos aion ehtiä, minun täytyy pakata nopeasti.”
Juoksin yläkertaan ja tullessani huoneeseen huomasin, että Nessie oli ehtinyt pakata jo pienen matkalaukkuni. Odotimme sopivan ajan, ettei minun pakkaamisaikani ollut yliluonnollisen nopea ja kiiruhdin sitten alakertaan.
”Heippa sitten isä! Muista tehdä itsellesi ruokaa, eikä tarvitse huolehtia minusta. Jasper tekee sen minun puolestani.” Menin halaamaan isää ja annoin hänelle suukon poskelle ja häivyin ulos. Nessie kantoi minut autooni siinä samassa kun astuin ulos. Hän itse ajoi Jaken kanssa takaisin Culleneiden talolle ja minä ajoin perässä Jasperin kanssa omalla autollani.
Jonkin ajan kuluttua olimme Cullenien talon pihalla. Nousimme autosta ja menimme sisälle olohuoneeseen. Kaikki odottivat jo siellä ja lisäksi keskellä huonetta oli Laurent. Hän selitti, ettei halunnut meille pahaa ja lähtisi jatkamaan matkaa ilman Jamesia ja Victoriaa.
Kun Laurent oli lähtenyt, Esme laittoi napin painalluksella ikkunoiden eteen turvaavat kalterit.
”Meidän on toimittava nopeasti”, Carlisle aloitti. ”Olen tehnyt järkevät ryhmäjaot. Victoriaa seuraa Rosalie, Edward ja Bella. Esme johdattaa sen naisen Alicen hajujäljen avulla harhareiteille. Jamesia seuraa Emmett, minä ja Jasper. Jacob ja Renesmee, lähtekää te viemään Alicea Biloxiin niin nopeasti kuin pystytte.”
”Tule Alice”, Esme sanoi minulle. ”Meidän täytyy vaihtaa yläkerrassa vaatteita.” Sain päälleni Esmen vähän liian isot vaatteet ja Esme minun. Minun sopivat Esmelle paremmin, koska olin laittanut tällä kertaa päälleni väljiä vaatteita.
Kun tulimme taas olohuoneeseen, Jamesia jahtaamaan lähtevät olivat menossa eteistä kohti. Jasper tuli luokseni ja otti minut leijonansyleilyynsä. Hän painoi huulensa melkein liian kovaa huulilleni ja oli sitten poissa.
***
Koska meidän piti Nessien ja Jaken kanssa ehtiä mahdollisimman pian Biloxiin, me lensimme ensin yksityislentokoneella lähemmäs valtateitä ja ajoimme sitten Jaken ”lainaamalla” supernopealla urheiluautolla etelää kohti. Vauhti oli niin uskomaton, että ehdimme Biloxiin puolessa siitä ajasta, mitä olin arvellut menevän.
Ajoimme vanhaan kotiini ja kun olimme perillä, huomasimme, ettei ketään ollut kotona. Onneksi muistin, missä vara-avainta säilytettiin ja pääsimme sisälle. Äiti ja Cynthia olivat ilmeisesti lomalla. Oikeastaan se oli hyvä, sillä en halunnut äidin tai pikkusiskon sekaantuvan tähän asiaan.
Asetuimme siis aloillemme taloon. Me valtasimme kaikki paikat ja teimme olomme kotoisaksi.
Odotimme koko yön jotain merkkiä siitä mitä tapahtui parhaillaan. Saimmekin vähän väliä raportteja siitä, minne James ja Victoria olivat kulkeneet.
Eräällä soittokerralla Carlislelta tuli huonoja uutisia. ”Kadotimme Jamesin jäljet joksikin aikaa, mutta kun löysimme ne taas, hän oli vaihtanut reittiään. Hän on kulkenut Nebraskasta Kansakseen ja sitä kautta Oklahomaan. Pelkäänpä, että hän on teidän jäljillänne.”
Tämän kuultuamme Nessie ja Jake päättivät, että vaihtaisimme maisemaa. Vielä samana yönä lähdimme talosta ja muutimme hotelliin toiselle puolelle kaupunkia.
Pari tuntia sen jälkeen minä sain kännykkääni puhelun. Kun vastasin, kuulin äidin äänen sanova: ”Alice, voi Alice-kulta!”
”Äiti?” Minä pelästyin, että hän oli jotenkin saanut kuulla tästä jutusta.
Seuraavaksi kuulin kuitenkin miellyttävänkuuloisen miesäänen puhuvan.
”Nyt kuuntelet minua. Älä sano mitään. Minulla on äitisi ja siskosi ja jos kerrot tästä kenellekään, niin et saa enää koskaan nähdä heitä.” Ääni oli täydellisessä ristiriidassa sanojen kanssa. ”Nyt menet jonnekin huoneeseen, missä ei ole muita. Tottele nyt heti.”
Minä menin melkein täysin lamaantuneena, koska pelkäsin äidin ja siskon puolesta.
Ääni kysyi, olinko täyttänyt hänen toiveensa ja sanoin että olin. Minä arvasin että mies oli James.
Hän antoi minulle ehdottoman varmat ohjeet, että minun piti jotenkin hankkiutua yksikseni niin, ettei muut tienneet ja mennä äidin talolle katsomaan lisäohjeita. Sanoin, että ehkä se onnistuisi ja hän sulki puhelimen.
Nyt minulla ainakin oli jotain tekemistä. Nessie ja Jake huomasivat sen, mutta luulivat, että se johtui vain äskeisestä puhelustani.
Kun aamu alkoi sarastaa, pyysin heiltä luvan, että saisinko käydä aamulenkillä. Lupasin moneen kertaan pitää itsestäni huolta ja sanoin, etten menisi kauas. He suostuivat vähän vastahakoisesti, kun eivät itse voineet tulla mukaan ilman, että herättäisivät huomiota.
Heti kun pääsin ulkona nurkan taakse, pysäytin taksin ja annoin ajo-ohjeet äidin talolle. Kun olin perillä ja sisällä talossa, huomasin lapun lankapuhelimen vieressä.
Seuraava paikka, jonne sinun pitää tulla
tapaamaan minua, on se balettistudio, jossa olet
harrastanut nuorempana balettia. Tule saliin.
Minä odotan siellä. Älä hidastele.
Tungin lapun taskuuni ja lähdin kävellen balettistudiolle, koska sinne oli vain muutama kadunväli äidin kotoa. Ihmettelin, mistä ihmeestä hän tiesi minun harrastaneen balettia siellä.
Studio oli jo suljettu, koska pian alkaisi kesäloma. Nousin ulkoportaat ovelle. Se oli auki; arvatenkin Jamesin tekosia. Kuljin tuttujen käytävien läpi balettisaliin. Avasin varovasti oven.
”Äiti?” Kukaan ei vastannut. ”Cynthia?” Ei mitään. ”Onko täällä ketään?” Vain kaiku vastasi. Ehdin jo alkaa epäillä, etteivät he olleetkaan salissa, vaan jossain muualla, kun näin jonkun astuvan esiin varjoista. Mutta se joku ei ollut äiti eikä Cynthia; heitä ei näkynyt missään.
Se joku oli James.
Yhtäkkiä tajusin kaiken. Ei äiti ja Cynthia edes olleet Biloxissa. He olivat turvallisesti lomalla. James oli käyttänyt heitä houkutellakseen minut tänne. Tämä oli ansa.
-
Jes, alko tulla jännitystä! ;D Tää oli hyvä, unohduin vaan lukemaa tätä :D
Joo, muuta ei nyt irtoo, paitsi että LISÄÄ JA ÄKKIÄ! ;D :D ;)<3
-
Wou wou wou...
Ei saa kirjottaa näin ihanaa tekstiä! Se on rikos!
Mutta kiitos ja ylistys kiitos.
Jatkoa! <33
-
Ei oo tullu kun kaks kommenttia. :( No ehkä kaikki ei oo sitte nähny näitä viimesimpiä lukuja kun en ilmottanu tuossa otsikossa siitä heti kun olin laittanu luvut. Mutta kiitos tietenki -love-:lle ja Lööperiikalle kannustavista kommenteista :D ja anteeks nyt kun ei vieläkään tule jatkoo, mut kurkistus seuraavaan lukuun tulee tässä:
Minä hihkaisin ääneen helpotuksesta ja huusin: ”He ovat tulossa pelastamaan minua!” Se oli virhe. James päätteli minun äskeisestä oudosta käyttäytymisestä ja huudosta kykyni ja ryhtyi heti toimeen. Hän kaappasi minut syliinsä ja lähti pois balettistudiosta. Hän kierteli ympäriinsä ja jätti kaikkialle hajujälkiäni sekoittamaan Cullenit. Ja sitten kun he viimein pääsisivät oikealle jäljelle, olisi jo liian myöhäistä.
En halunnut ajatella koko asiaa. Tähän kaikki päättyisi. Tämä oli minun loppuni. Olisin vain halunnut nähdä Jasperin vielä viimeisen kerran…
-
Nonni nyt alko jännitystä tulemaan! ;)
Aivan mahtava luku oli ja tuo pikku katsaus tulevasta luvusta oli myös jännittävä ei tuollaiseen kohtaan saa jättää...
Jatkoa tulemaan niin pian kuin mahdollista!
♥~ Engel-
-
On kulunu ihan hirveen pitkä aika, enkä oo laittanu jatkoo, mut tässä nyt tulee vihdoin ja viimein. (: Toivottavasti ette pitkästyny. Ja kiitos kommentista Engel-. ;)
20. luku on vähän tavallista lyhyempi ehkä, tai sitten se vaan tuntuu itestä, ja seki varmaan jää sellaseen kohtaan mihin ei varmaan sais jäähä, niin että koettakaa kestää tätä kidutusta. ;D
(Ja huomasin muuten, että 19. lukukin saattaa olla tavallista lyhyempi...)
19. luku
”Kiitos kun tulit”, James sanoi ystävällisellä äänellä. Se oli tietysti harhaa. ”Minä ehdin jo luulla, että olet hukannut rohkeutesi jonnekin.” James tuli lähemmäs, enkä minä uskaltanut liikahtaa. Nyt minun heikko itsesuojeluvaisto alkoi nousta pintaan. Vampyyri käänteli päätään katsoessaan minua, kuin olisi tarkastellut eri asennoista minkä näköinen minä olin. Hän kiersi minua ympäri ja puhui kepeästi, naurahti jopa kerran.
Minä nieleskelin ja toivoin kaikesta sydämestäni, että Jasper olisi täällä minun kanssani rauhoittamassa minua. Se oli turha toive. Kukaan ei tiennyt, että olin täällä.
Samassa minä näin tutun usvan nousevan silmieni eteen.
He olivat saaneet tietää. He seurasivat Jamesin jälkiä ja olisivat kohta perillä…
Minä hihkaisin ääneen helpotuksesta ja huusin: ”He ovat tulossa pelastamaan minua!” Se oli virhe. James päätteli minun äskeisestä oudosta käyttäytymisestä ja huudosta kykyni ja ryhtyi heti toimeen. Hän kaappasi minut syliinsä ja lähti pois balettistudiosta. Hän kierteli ympäriinsä ja jätti kaikkialle hajujälkiäni sekoittamaan Cullenit. Ja sitten kun he viimein pääsisivät oikealle jäljelle, olisi jo liian myöhäistä.
En halunnut ajatella koko asiaa. Tähän kaikki päättyisi. Tämä oli minun loppuni. Olisin vain halunnut nähdä Jasperin vielä viimeisen kerran…
Silmäni kostuivat ja pusersin ne kiinni. En halunnut itkeä. En melkein tuntenut, kun James vei minua jonnekin. Kulku oli tasaista, ihan kuin me emme olisi liikkuneet lainkaan. Ei kulunut pitkääkään aikaa kun James laski minut maahan.
Hän kävi melkein heti nauttimaan aikaansaannoksestaan. En voinut tehdä mitään kun olin selkä seinää vasten. Jotenkin tajusin, että vasemmalla puolellani oli joki tai meri, ainakin vettä.
James astui minua kohti ja polkaisi jalallaan sääreni päälle. Kuulin rusahduksen ennen kuin tunsin kivun. Suustani pääsi tukahtunut huuto. James vain nauroi. Ehdin ajatella, että hänellä oli maailman kieroutunein huumori, kun hän mursi toisen sääreni ja saman tien käsivarteni.
Kivun kyyneleet nousivat silmiini ja parkaisin taas. James potkaisi minua kylkeen ja tiesin, että siinä meni pari kylkiluuta. Sitten ihmettelin itsekseni, kuinka ajattelin melkein tyynesti mitä hän teki, samalla kun vaikersin kivusta.
Rukoilin häntä lopettamaan. Ihan kuin se olisi muka auttanut. Itkin ja huusin Jasperia, mutta miten hän olisi kuullut? En edes tiennyt missä hän oli.
Lopulta James ei voinut hillitä enää itseään ja upotti suunsa käsivarteeni. Minä melkein huokasin helpotuksesta, koska enää hän ei kiduttaisi minua. Tietysti tunsin vieläkin sanoinkuvaamatonta kipua ja käsivarressani alkoi tuntua outo veto.
Kun olin jo heittänyt toivoni taivaan tuuliin, James yhtäkkiä lopetti. En tajunnut, mikä olisi ollut vampyyrille verenjuontia niin vahvempi asia, että lopettaisi juomisen. James kuitenkin teki sen ja hävisi jonnekin.
Käytin tilaisuutta heti hyväkseni ja ryömin vaivalloisesti joen rantaan. Toivoin, että vesi helpottaisi tuskaa.
Tajuntani alkoi pikku hiljaa hämärtyä, kun kipuni alkoi yltyä sietämättömäksi. Kohta olin juuri ja juuri sen verran tolpillani, että huomasin hämärästi veden tulevan kohti.
Oli nousuvesi. Ja sitten minä menetin tajuntani.
20. luku Jasper PoV
”Olen niin pahoillani, Jasper”, Carlisle sanoi, ”mutta emme löytäneet häntä.”
Tämä muisto pyöri ainoana ajatuksena tällä hetkellä päässäni. Siitä oli kulunut vain päivä. Kun olin kuullut, että Alicea, minun rakasta Aliceani, ei ollut löydetty, jokin oli sammunut sisälläni. Ensin en ollut yksinkertaisesti halunnut uskoa sitä. Se ei voinut olla totta. Mutta kun tajusin, että häntä ei enää ollut, kaikki oli aivan samantekevää. Elämä oli menettänyt tarkoituksensa. Alice, Alice, Alice…poissa. Alice, minun Aliceni. Minun elämäni keskipiste.
Mitä väliä sillä oli, että olimme tuhonneet Jamesin? Mitä väliä, kun Alice oli poissa? Ei mitään.
Sulkeuduin huoneeseeni, ja vannoin itselleni, etten koskaan enää tulisi sieltä pois. Halusin kuolla. Halusin kuolla! Eikö kukaan tajunnut, miltä minusta tuntui??!! Parempi minun oli kuolla, kuin jäädä tähän maailmaan, jolla ei ollut enää mitään merkitystä.
Tiesin, että tunteeni välittyivät jokaiseen perheeni jäseneen. En välittänyt siitä. Nyt he ainakin tunsivat miltä minusta tuntui.
En enää huomannut, missä kulki yön ja päivän raja. Huomaamattani kului kaksi päivää. Ne eivät tuntuneet miltään. Kaikki oli vain tyhjää ja nyt mielessäni oli vain yksi sana, jota toistin kyllästymättä.
Alice, Alice, Alice, Alice…
Bella Pov
Tämä oli hirveää. Järkyttävää. Ei tällaista voinut tapahtua. Alice oli minun ystäväni! Ja kaikkein pahinta oli Jasper. Olin nähnyt hänen ilmeensä, kun Carlisle oli kertonut hänelle Alicesta. Olisin itkenyt, jos olisin voinut.
Hän oli ollut kuin kynttilä, joka äkkiä puhalletaan sammuksiin. Häneltä oli kaikki toivo mennyt. Muistin mitä olin sanonut joskus Alicelle.
”Luuletko, että voisimme elää hänen kanssaan sovussa, jos antaisimme sinulle tapahtua jotain?”
Emme.
Edward tuli luokseni ja halasi minua. ”Tiedätkö mitä hän tekee nyt?” Ei ollut epäilystäkään, kenestä hän puhui.
”Mitä?” kysyin tukahtuneesti.
”Hän istuu lattialla keskellä huonettaan ja toistaa lakkaamatta Alicen nimeä. Hän on toistanut sitä kohta jo neljä tuntia. Taukoa pitämättä.”
Kuuntelin hiljaa ja sitten korvani erottivat yläkerrasta hiljaista ääntä. Alice.
Emmett Pov
Minun puolivirallinen pikkusiskoni oli poissa. Juuri kun hän olisi mennyt veljeni kanssa naimisiin ja hänestä olisi tullut minun virallinen pikkusiskoni. Miksi kaikki hyvät kuolivat ensin? Ihan hävetti olla elossa. Tai no ainakin niin elossa kuin vampyyrit pystyivät olemaan.
Alice oli ollut elämällemme kuin suola keitolle. Hän oli hetken aikaa piristänyt meitä, ollut se ilon lähde, josta me jokainen saimme osamme. Hän oli ollut aina iloinen, oli hyppelehtinyt talossa ympäriinsä ja naurattanut meitä innostuneisuudellaan. Hän oli tuonut uutta elämää meidän elämäämme.
Miksi meidät laitettiin kärsimään tästä? Voi minun veliparkaani, joka pölyyntyi huoneessaan. Tunsin, että hän halusi kuolla ja minäkin haluaisin ihan varmasti kohta. Halusin kostaa Jamesille, joka oli pilannut kaiken. Harmi vaan kun hänet oli jo tuhottu. Olisin voinut kernaasti aiheuttaa hänelle lisätuskia. Repiä yksitellen jokaisen sormen ja raajan irti ruumiista. Lopuksi korvat ja vaikkapa silmät. Ja viimeiseksi tietenkin pään.
Carlisle Pov
Oli vaikea selittää Deanille, Alicen isälle, että Alicea ei ollut enää. Kerroin jotakuinkin koko totuuden, en tietenkään mitään vampyyreista tai muusta, mutta kerroin, että Alice oli kaapattu Biloxissa, eikä hänen ruumistaan ollut löydetty mistään.
Ei tarvinnut edes kertoa, minkälainen reaktio Deanilla oli. Olihan Alice sentään ollut hänen oma tyttärensä. Dean kuitenkin jaksoi vielä uskoa parempaa, koska eihän Alicea ollut löydetty vielä kuolleena. Hän oli vain kadonnut. Minun oli pakko ihailla häntä.
-
Oi, tää oli aika surullinen :-[
Kaikki kävi niin nopeesti.
Silti jatkoa odotellen!<3
-
AARGH! :D
en osaa sanoo ny mitää muuta ku et tää on tosi hyvä! ;D
ja jatkoa toivoisin (niinku aina) ,kiitos ;)
-
Aika surullinen tuo luvun loppu. Mutta toivottavasti tilanne siitä paranee.
Alice sitten muuttui vampyyriksi vai? :D Toivottavasti Cullenit löytävät Alicen/Alice löytää Cullenit :)
jatkoa pian! :D
-
Ihanaa, ku tuli taas jatkoa!
Joo, hei se olis hyvä, jos nyt Alice muuttuis vampyyriks ja sit joskus viiden vuoden päästä se löytää Cullenit tai jtn....
Hyvät luvut oli taas, mut just liian lyhkäsiä... :'(
Mutta pidemmittä puheitta...
...Jatkoa! :D
Anaid
-
Kiitos kaikille, niin kun aina, kommenteista. Anaid tuo sun arvailu oli ite asiassa niin hyvä, että muutin tän tarinan juonta aika paljonki, koska se kuulosti paremmalta kun se mitä olin jo kirjottanu. ;) Eli ette nyt valitettavasti saa koskaan tietää mitä olin kirjottanu aluks...
Jepjep, mutta tässä nyt jatkoa. (: Näissä kahessa luvussa aika kulkee tosi nopeesti ja ratkasu on melkei jo tullu lopussa, vaikkei kuitenkaa ihan vielä.
21. luku Alice Pov
Ensimmäisenä tajusin, etten tuntenut mitään. Silmäni olivat vielä kiinni, enkä nähnyt mitään. Sen sijaan kuulin. Ympäriltäni kuului luonnon ääniä; satojen eri lintujen laulua, jostain vähän kauempaa puron solinaa. Jossain hyppi jänis ja toisaalla peura repi puista lehtiä.
Toisena tajusin, että kuulin ihan mahdottoman hyvin. Se oli… hämmentävää.
Ja kolmantena tajusin, että… olin elossa!
Hyppäsin pystyyn, mutta se taisi lähteä kovempaa kuin aioin. Samalla tein kaksi takaperivolttia ilmassa ja laskeuduin pehmeästi ja äänettömästi maahan. Enhän minä edes ponnistanut kunnolla!
Neljänneksi tajusin, ettei minuun enää sattunut yhtään. Missään ei ollut edes mustelmia. Kuin sitä kipua ei olisi koskaan ollutkaan. Olin loistokunnossa.
Viidenneksi tajusin, että näin uskomattoman hyvin. Kaikki värit näkyivät tuhat kertaa kirkkaampina kuin ennen ja sitä paitsi näin kaiken liikkeen.
Kuudenneksi tajusin, että minä hohdin. Siis hohdin. Huomasin, että oli päivä ja seisoin metsän reunassa. Edessäni oli meri, ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta suoraan minua kohti. Ja se, aurinko, sai minun ihoni hohtamaan.
Muistin hämärästi jonkin muiston. Se oli jotenkin sumea. Niitty, Jasper ja hänen kimalteleva ihonsa. Vetäisin terävästi henkeä ja tunsin kun se sujahti vaivattomasti alas kurkustani. Se oli seitsemäs oivallus. En yksinkertaisesti tarvinnut happea.
Ja mitä se tarkoitti? Mitä. Mitämitämitä…?!
”Vampyyri.”
Hätkähdin, kun kuulin ääneni. Se ei ollut enää se tavallinen, tuttu. Se helähti kuin kello, juoksi sulavasti suustani ulos ja helisi ympärilläni. Aistin sen värähtelyn, kun se hiljalleen loittoni minusta.
Minä olin vampyyri! Katsoin käsiäni, jalkojani, kaikkea. Sydämeni ei lyönyt. Ylläni oli kolmen päivän takaiset repaleiset vaatteet. Niissä ei ollut enää veritahroja, koska nousuvesi oli huuhtonut sen pois. Olisin antanut melkein mitä vain, jos minulla olisi ollut peili.
Kävelin vesirajaan, tai oikeammin sanottuna hypähdin yhdellä hypyllä. Katsoin omaa kuvajaistani veden lainehtivalla pinnalla, ja vaikka kuva väreilikin, niin erotin selvästi, että minä olin tuhat kertaa paremman näköinen kuin ihmisenä. Ainut asia, mitä katsoin vastenmielisenä, oli silmät. Ne olivat silmiinpistävän kirkkaanpunaiset. Poissa olivat ne vihreät silmät, joihin olin tottunut kahdeksantoista ihmisvuoteni aikana.
Vastasyntyneen vampyyrin punaiset silmät johtivat minut ajattelemaan, että minun pitäisi jossain vaiheessa syödä – tai juoda – jotain. Samassa tulin tietoiseksi polttavasta karheudesta, janosta, kurkussani. Se otti vallan mielessäni, enkä kyennyt ajattelemaan enää mitään muuta. Minun oli pakko saada ravintoa, nimen omaa verta.
Käännyin metsään päin ja juoksin yli-inhimillistä vauhtia ensimmäisen eläimen kimppuun jonka löysin. Join sen tyhjäksi ja lähdin saalistamaan heti toista. Minulla oli niin nälkä, ettei se tuntunut loppuvan koskaan. Vasta kun olin juonut viiden eläimen suonet tyhjiksi, nälkä alkoi hellittää.
Tunsin itseni vahvemmaksi kuin koskaan ennen. Pysähdyin metsäaukealle liikkumattomaksi patsaaksi ja haistelin ilmaa. Lännessä oli kaupunki. Idässä merta. Eläimiä oli joka puolella. Tuoksut tunkeutuivat herkkään nenääni voimakkaina ja täyteläisinä. Äänet kuuluivat korvissani kirkkaina ja jotenkin liian äänekkäinä. Tunsin tuulen heikon hyväilyn joka puolella ihoni pinnalla.
Sen hetken jälkeen tajusin, ettei aika merkinnyt vampyyreille paljoa. Olihan meidän tietysti noudatettava sitä ollessamme ihmisten kanssa tekemisissä, mutta muuten se ei vaikuttanut meihin. Seisoin monta tuntia silmät kiinni metsäaukealla, eikä se tuntunut kuin muutamalta minuutilta.
Viimein, kun aurinko oli jo alkanut painua metsän taa, minä liikahdin. Hyppäsin yhdellä loikalla seitsemänkymmentä metriä takanani olevaan mäntyyn ja siitä seuraavaan puuhun. Halusin koetella itseäni ja otin yhä pitempiä loikkia, kunnes ne venyivät jo sadan metrin yli. Tuuli humisi korvissani, tunkeutui kurkkuun ja liukui keuhkoihin. Se tarttui hiuksiini, viskoi ne silmille ja pois, joka puolelle.
Minusta se oli ihanaa. Se oli taivaallista. En olisi osannut ihmisenä edes uneksia sellaisesta. Ajankulu katosi täysin ja lopetin vasta kun minua alkoi kyllästyttää. Minä olin superihminen! Tai vampyyri.
***
Kävelin äänettömästi pitkin kaupungin sivukujia ja odotin, että aikarautojen viisarit tikittäisivät kello kahdenkymmenenneljän ohi. Olin tallettanut mieleeni muutaman hyvän vaatekaupan, mitä olin huomannut. Menisin vierailemaan niissä kun aika olisi sopiva.
Kaduilla hoipparoi vielä muutama juoppo ja jokunen jengi täynnä tyhjäpäisiä ääliöitä. He eivät tajuaisi mitään, joten operaatio vaatteidenvaihto voisi alkaa. Juoksin lähimpään valitsemistani puodeista ja pujahdin sisään vaikeuksitta.
Edessäni oli taivaallinen näkymä aivan ihania vintagevaatteita ja viimeisimmän muodin edustajia, roikkumassa henkareistaan juuri minua varten. Aloitin yöllisen shoppailuni käyden läpi joka ikisen vaatteen joka oli esillä. Syliini kertyi niitä aikamoinen pino ja lopulta menin sovituskoppiin niiden kanssa.
Oli mukavaa tuntea taas päällään ehjät vaatteet ja nähdä peilistä, että ne olivat hyvännäköiset. Viimein olin valinnut omani kasasta ja vein loput takaisin. Koska minulla ei ollut rahaa, niin en tietenkään jättänyt maksuksi mitään. Lupasin kuitenkin itselleni, että tulisin myöhemmin maksamaan, kunhan olisin saanut nostettua tililtäni rahaa.
Seuraavaksi menin laukkupuotiin. Siellä oli niin ihania luomuksia, että olisin halunnut saman tien ottaa kaikki mukaani, mutta valitsin vain yhden. Laskostin ottamani vaatteet laukkuun ja lähdin nostamaan rahaa yön ympäri auki olevasta pankkiautomaatista. Muistin juuri ja juuri hämärien ihmismuistojeni seasta oman numeroni, ja se pelasti kaupanpitäjät, joiden kaupoista olin ottanut parhaimmat tuotteet omaan talteen.
Sitten kävin maksamassa suoraan kassaan ostokseni ja häivyin kaupungista.
22. luku
Vampyyriksi muuttuminen oli sumentanut ihmismuistojani ja vienyt mukanaan myös tunnetilat. Se oli suurin syy, miksi en palannut Forksiin. En muistanut lähes ollenkaan, millaista oli ollut rakastaa Jasperia. En muistanut, millaista oli olla Bellan, Renesmeen ja Rosalien ystävä. Ja miksi olisin lähtenyt sinne? Minullahan oli kaikki hyvin. Sitä paitsi en kaivannut Forksin tihkusateista ilmaa, vaikka se olisi kuinka ollut turvallista vampyyreille.
Kiertelin ympäri Yhdysvaltoja kaupungeissa, joissa olin aina halunnut käydä. Minulla oli jonkin verran rahaa tililläni ja minulla oli vampyyrin voimat. En tarvinnut autoa liikkuessani pitkiäkin matkoja, eikä minun tarvinnut nukkua ollenkaan.
Ravinnon sain metsän eläimistä; en olisi uskaltanut janoissani lähellekään ihmisasutusta. Sen verran järkeä päässäni sentään liikkui.
Sen kaiken lisäksi olin tullut tietoiseksi myös siitä, miten lahjani oli kehittynyt muuttuessani. Nyt en vain nähnyt varoittavia ennenäkyjä tulevaisuudesta, vaan kykenin myös itse katsomaan tulevaisuuteen silloin kun halusin. Lisäksi näin joitain pieniä asioita, mitkä eivät välttämättä liittyneetkään tulevaisuuteen. Pystyin katsomaan esimerkiksi mikä jonkun lähikaupungin nimi oli.
Siitä oli uskomaton apu. Ja kun liitti sen kaikkeen muuhun mitä osasin, minä olin varmaan maailman hienoin ihminen. Oikein hehkuin ylpeydestä.
Mieleeni ei edes tullut ajatus, että olisin asettunut jonnekin. Reissasin joka puolella maata ja kävin Kanadankin puolella. Olin lähes kokonaan unohtanut Cullenit. Joskus he häivähtivät mieleni taka-alalla, mutta en kiinnittänyt siihen enempää huomiota kuin siihen, että jokin hyönteinen olisi lentänyt silmieni ohi.
Pikkuhiljaa silmäni alkoivat vaaleta eläinten veren aiheuttamana punaisesta kultaiseen. Uskalsin jo näyttäytyä välillä ihmisten ilmoilla, mutta varoin itseäni, etten vahingossakaan hyökkäisi heidän kimppuunsa. Sen verran sentään muistin selvästi Culleneista; sen, miten he elivät.
Tein joitain lyhytaikaisia hanttihommia aika ajoin, ettei rahavarani tyrehtyisivät täysin. Kun tililtäni oli kaikki loppunut, minä sain käteistä niistä pienistä töistä, joita tein. Minun ainut kriteerini oli, että työn joutui tekemään loppuillasta, yöllä tai aamuyöllä. Jokaista työurakkaa ennen varmistin, ettei tapahtuisi mitään erikoista ja etten paljastaisi itseäni. Ravitsin itseäni kunnolla ja valmistin itseni tapaamaan ihmisiä.
Tein lähinnä vaatteisiin liittyviä asioita, mutta sekaannuin pari kertaa vähän hämärämpiinkin puuhiin, joista kuitenkin sai enemmän palkkaa, mitä tavallisista töistä sai. En jäänyt samoihin paikkoihin kovin pitkäksi aikaa, etten olisi herättänyt liikaa huomiota. Oli kuitenkin turha toivoa, ettekö olisi muka herättänyt huomiota.
Tiesin, että olin kaunis. Olin täydellisen ihana, ja minulla oli kevyt, keijumainen ruumiinrakenne. Oli kieltämättä outoa, jos minun kokoiseni nainen tekisi raskasta työtä. Mutta johdattelin kaikkien ajatukset muualle, kun he alkoivat kysellä liikaa.
Hillitsin shoppailuhimoni pariksi kuukaudeksi, että saisin rahaa kasaan. Minusta oli sanomattoman kurjaa tehdä se ja kaupungeissa öisin hiipiessäni katsoin kaipaavasti jokaista vähän huonompaakin vaatekauppaa.
Se kuitenkin toimi. Pystyin niiden parin kuukauden kuluttua jo sanomaan, että minulla oli paremmat varat kuin tavallisesti. Ensi töikseni ryntäsin vaatekauppaan ja ostin sydämeni kyllyydestä vaatteita. Minusta oli käsittämättömän hieno asia, ettei minulta mennyt lainkaan ruokaan rahaa, eikä liioin matkustamiseen tai hotellihuoneen vuokraamiseen. Metsä tarjosi minulle ne kaikki. Myönnän, että minusta olisi ollut sata kertaa parempi olla hotellihuoneessa käyttäen hyväksi sen hienouksia, mutta toisaalta ne eivät olleet välttämätöntä. Kaupungissa oli paljon suurempi mahdollisuus paljastua.
Olin pitkän aikaa tyytyväinen, mutta pian aloin kaivata jotain vaihtelua. Kasasin taas parin kuukauden ajan kokoon rahaa, mutta en ollut tyytyväinen lopputulokseen. Päätin lisätä niihin pariin kuukauteen pari lisää. Se oli kuin kidutusta. Silti selvisin siitä, vaikka tiukoille meni. Minulla oli nyt rahaa todellakin enemmän, varmaan enemmän kuin oli koskaan ennen ollut.
Ensin ostin pienen huvilan itärannikolta, aurinkoiselta paikalta, aika kaukana kaikesta. Asuin siellä yksinäni muutaman kuukauden ja nautin auringosta. Kerrankin minun ei tarvinnut sen vuoksi piilotella ihmisiltä.
Huvilalla minulla oli pieni jahti, jolla lähdin usein merelle. Pian muuttamiseni jälkeen ostin itselleni aivan ihanan kanariankeltaisen Porschen (http://www.twilightersanonymous.com/files/files/ALICE_PORSCHE.png). Olin muuttumiseni jälkeen huomannut, että autot olivat mahtavia! Nyt minulle ei olisi käynyt se sininen Mitsubishini, jonka isä oli ostanut minulle Forksiin. Nyt minun autoni oli taivaallinen kanariankeltainen Porsche.
Elämäni huvilalla oli kuin miljonäärillä. Mutta se oli vain kulissia. Minulla ei ollut palvelijoita, mutta en kyllä olisi tarvinnutkaan heitä. Ja joka tapauksessa, vaikka minulla oli rahaa, se ei tarkoittanut, että olisin ollut rikas. Tein yhä töitä huvilalta käsin, ja aloin jopa suunnitella omaa yritystä.
Vaatteita. Suunnittelisin ne itse. Oma vaatepuoti, jossa olisi juuri sellaisia vaatteita kuin minä haluaisin. Hankin itselleni pienen vaaleanpunaisen kannettavan tietokoneen, ja aloin listata sille suunnitelmiani.
Nyt kun minulla oli aikaa koko ajan, jos ei otettu lukuun niitä tunteja, jolloin kävin metsästämässä, niin sain suunnitelmani pian valmiiksi. Sen jälkeen myin huvilani korkeammalla hinnalla, kuin olin sen ostanut ja siirsin rahat yritystililleni, jonka olin vastaikää perustanut. Minusta oli hienoa, että pystyin tekemään niin paljon enemmän asioita, kun olin vampyyri. Se mahdollisti sen, että minä sain enemmän aikaan kuin olisi saanut tavallinen ihminen.
Muutamassa kuukaudessa myin huvilani ja jahtini ja suunnittelin samalla yritystäni. Rakasta Porscheani en tietenkään myynyt. Matkustin sen kanssa rahoineni laivalla Eurooppaan. Rantauduin Ranskassa ja aloitin uuden elämäni täysillä Bordeaux’ssa. Pärjäsin aluksi englannin kielellä, mutta aloin käymään myös ranskankielen kurssilla, jonka kautta opin puhumaan ranskaa.
Aivan ensimmäisenä perustin yritykseni. Ja koska halusin apulaisen, tein kyselylomakkeen, jonka perusteella valitsin oikeanlaisen henkilön. Yhtenä kriteerinä lomakkeessa oli, että hänellä tuli olla erikoinen ja persoonallinen vaatemaku. Valitsin kaikkien hakeneiden joukosta muutaman henkilön ja sovin heidän kanssaan tapaamisen. Katsoin tulevaisuuteen, kenen heistä valitsisin ja sain tietää, että yritykseni ensimmäinen apulainen oli Ophélie D'Aramitz. Hän oli syntyperäinen ranskalainen ja minulla ei mennyt pitkääkään aikaa kun huomasin hänen olevan täydellinen lisä vaateyritykseeni.
Ophéliesta tuli pian minun ystäväni. Pidimme samoista asioista ja vaatteiden suunnittelu oli meidän kummankin yhteinen haave. Ja nyt se muuttuisi haaveesta todellisuudeksi.
Koska minulla ei ollut vielä vakituista asuntoa, Ophélie teki minulle tarjouksen, että voisin muuttaa väliaikaisesti hänen huoneistoonsa siksi aikaa kunnes ostaisimme vakituisen asunnon.
Tietysti koko juttu oli vähän vaikea minun kannaltani, koska Ophélie kiinnitti luonnollisesti huomiota minun käyttäytymiseeni. En koskaan syönyt hänen kanssaan, enkä käynyt juuri ollenkaan päiväsaikaan ulkona, paitsi pilvisinä päivinä. Uskalsin joskus puolipilvisinäkin päivinä kaupungille, mutta pääasiassa noudatin entisiä sääntöjäni. Ja lisäksi oli ulkonäköni. Se ei sinänsä tuottanut ongelmia, mutta näin Ophélien ihmettelevän sitä.
Selitin hänelle ainoastaan, ettei hänen tarvinnut huolehtia minusta, koska minä tulisin vastedes olemaan kummallisin ihminen mitä hän on koskaan tavannut. Hän hyväksyi sen mukisematta, minun yllätyksekseni.
Minulla oli monta vaihtoehtoa yritykseni nimeksi. Kirjoittelimme Ophélien kanssa vaihtoehtoja paperille aina kun tuli jokin ajatus, ja lopulta niitä oli aikamoinen lista koossa. Valitsimme yhteistuumin niistä neljä.
***
Alice B
Brandon & Goût
Brandon & D'Aramitz
Alice & Ophélie
Istuimme Ophélien kerrostalohuoneiston keittiönpöydän ääressä ja tuijotimme välissämme olevaa lappua. Ophélie mutristi suutaan mielenosoituksellisesti ja minusta tuntui suunnilleen samalta.
”Minä en kerta kaikkiaan osaa päättää”, hän sanoi. ”Olin alun alkaenkin sitä mieltä, että sinä kun olet tämän koko jutun pää, niin sinun se pitää myös valita nimi. Je ne.”
”Ja minä olen alusta asti sanonut, että olet korvaamaton osa tätä kaikkea. Minun mielestäni sinun kuuluu olla nimessä. Kieltämättä”, jatkoin, ”tuo Alice B kuulostaa hyvältä, mutta koska perustan liikkeen täällä Ranskassa, ei tule kuuloonkaan, että nimi kuulostaisi yhdysvaltalaiselta. Ja sen lisäksi ihmiset pitävät Ranskaa suurempana muotimaana kuin Yhdysvaltoja. Tai no en tiedä, saatan olla puolueellinen, mutta joka tapauksessa minusta kuulostaa paremmalta, jos nimi on edes vähän ranskankielinen.”
”Peut-être”, Ophélie mutisi. ”Jos sinä niin sanot. Ja jos valintasi on todella tuo, niin pyyhitään ensimmäinen nimi pois.”
”Oikeastaan sukunimi kuulostaa jotenkin paremmalta kuin jos nimessä olisi etunimet”, minä sanoin ja yliviivasin ensimmäisen ja viimeisen nimen.
Alice B
Brandon & Goût
Brandon & D'Aramitz
Alice & Ophélie
”Merveilleux! Nyt jäljellä on enää kaksi nimeä joista valita. Ja totta puhuakseni – en ole itserakas, sanon vain – tuo missä on meidän molempien nimet, kuulostaa hyvältä. Sanon sen siksi, ettei Brandon ja tyyli tai maku kuulosta ranskalaisista niin hyvältä, kuin se kuulostaa ulkomaalaisten mielestä. Toinen syy on se, että nimi on jotenkin mauton. Jos nimessä pitää olla sitä jotain, niin ei maksa vaivaa laittaa jotain ’tavallista’ siihen.”
Nyökyttelin sitä mukaa kun Ophélie esitti oman näkemyksensä. Hän oli oikeassa sen suhteen, että minusta ranskankieliset sanat kuulostivat hienoilta. Mutta tiesin kyllä, että ranskalaiset olivat ylpeitä kielestään. Ehkä äskeinen oli vain Ophélien näkökulma.
En jaksanut enää ajatella asiasta sen enempää ja katsoin tulevaisuuteen. Brandon & D’Aramitz. Sitä alettiin kutsua B&D’A – nimellä.
”Heinoa!” huudahdin ja yliviivasin toisen vaihtoehdon yli. ”Siinä se sitten on. B&D’A.” Lähetin kaksi lentosuukkoa ilmaan ja hypähdin pystyyn. Pyörähdin muutaman kerran ympäri ja hain huoneestani paperia ja joitakin alustavia luonnoksia vaatteista.
”Ja nyt suunnitellaan vaatteita!”
-
Vau! Aivan mahtavia lukuja!
Kohta en sit voikkaa enää ylistellä juonta, koska se olis tyhmää, mutta kiva ku tykkäsit mun "heitostani"!
Osasit tosi hyvin kirjottaa ton miks Alice ei palannu Culleneiden luo, ite olisin pistäny varmaan vaa jotenki tyhmästi, et Al ei muistais mitään niinku kirjas..
Mutta joka tapauksessa Rakastan tätä ja...
J-A-T-K-O-A!!!
Anaid
-
Haha :D
Alicen käytös oliki tässä jotenki ihan alicemaista :D :)
Joo ja tää oli tosi hyvä vaikkei Cullenit ollukkaa tässä :P
Ja pistä jatkoo sitte ku kerkeet :D ;)
-
Kiitos Anaid ja -love- kommenteista. (: Seuraavissa luvuissa aika menee kovaa vauhtia eteenpäin ja se saattaa tuntua hölmöltä, mut muistakaa että mä teen vaan työtäni. ;D
Ja tässä tulee jatkoo.
23. luku
Ensimmäiset kuukaudet sujuivat kohtalaisesti. Minusta oli mukavaa kun Ophélie tottui minuun, eikä enää kysellyt. Se helpotti huomattavasti minua, koska joskus kysymykset voivat olla kiusallisia.
Ostimme kiinteistön Bordeaux’n keskustasta ja aloimme sisustaa sitä. Meillä oli todella hauskaa kaikki se aika. Puoti oli pienikokoinen, mutta se teki siitä söpön oloisen. Sisustuksen väreinä oli murrettuja vaaleanpunaisen ja ruskean sävyjä, ja itse sisustuksena oli vintagekalusteita.
Yksi ihanimmista hetkistä oli se, kun laitoin tumman puukyltin roikkumaan puodin eteen. Kyltissä luki: Brandon & D’Aramitz. Hain Ophélien katsomaan sitä ja hymyilimme ylpeästi pienelle puodillemme.
Seuraavana päivänä avasimme liikkeen ja Ophélie laittoi puodistamme ilmoituksen lehteen. Avajaispäivänä tarjoaisimme croissanteja ja Cafè au lait, niin kuin Ophélie sanoi. Olimme saaneet ensimmäisiä tuotteitamme valmiiksi, ja ne roikkuivat tangoistaan ylpeästi esillä. Tai ainakin minusta näytti, että ne olisivat olleet yhtä ylpeitä puodista kuin minä.
Asetuin aamulla Ophélien kanssa tiskin taakse ja odotimme asiakkaita. Meidän ei tarvinnut odotella pitkään, kun ensimmäiset uteliaat pistivät nenänsä ovesta sisään. Menin hymyillen heitä vastaan ja toivotin heidät tervetulleiksi täydellisellä ranskan kielellä – se oli osaksi ahkeran harjoitteluni ja osaksi vampyyrikykyjeni ansiota.
Esittelin itseni ja kerroin lyhyesti, mutta ytimekkäästi millaisia tuotteita minulla oli tarjolla. Hymyilin koko ajan suu korvissa ja ilmeisesti minun ylipositiivinen asenteeni miellytti heitä. He olivat vilpittömän kiinnostuneita luomuksistani, ja minä kihisin innostuksesta sisäisesti. Tarjosin heille iloisena Cafè au laitin ja croissanteja. Sen jälkeen he tutkivat vaatteitani pitkään, ennen kuin lähtivät ja lupasivat tulla myöhemmin uudestaan.
Minä en olisi uskonut, miten paljon puodistamme oltiin kiinnostuneita. Jo ensimmäisenä päivänä vaatteita ostettiin, ja minä ja Ophélie olimme onnemme kukkuloilla.
Sinä iltana minusta tuntui, että olisin voinut jopa nukkua, koska päivällä oli tapahtunut niin paljon. Luuloistani huolimatta se ei ollut mahdollista ja lähdin tavalliseen tapaani öisille retkilleni kaupungista pois.
***
Kun muutama kuukausi oli kulunut, liikkeen menestys näkyi jo selvästi. Harkitsimme jo toisen kaupan perustamista joko Bordeaux’iin tai johonkin läheiseen kaupunkiin. Mutta ennen sitä meidän oli palkattava työntekijöitä, koska niin suuri työmäärä kävi tiukalle ajalle. Olisin minä kyllä yksinkin hoitanut koko jutun, mutta se olisi näyttänyt epäilyttävältä, jos minä olisin saanut epäinhimillisen nopeaan tahtiin paljon aikaan.
Palkkasin siis työntekijöitä, sekä perustin uuden kaupan, joskaan se ei tullut Bordeaux’iin vaan Bergeraciin, joka oli kauempana sisämaassa. Sekin menestyi ajan myötä, tosin hitaammin kuin ensimmäinen kauppa.
Menestyksen myötä minä ja Ophélie tulimme varakkaimmaksi. Ostin läheltä rannikkoa loistohuvilan, jonne vein vähäiset tavarani ja asetuin asumaan. Pitkään siellä ei enää ollut niin tyhjännäköistä kuin alussa, kun otin ohjat käsiini. Minun oli paljon helpompi asua nyt yksinäni, kun ei tarvinnut salata todellisuutta.
Ophélie aikoi myös muuttaa johonkin ”parempaan” taloon kuin hänen huoneistonsa Bordeaux’n keskustassa. Se hänellä ei kuitenkaan sujunut yhtä nopeasti kuin minulla.
***
Istuin nykyisen huvilani terassilla ja katselin edessäni avautuvaa merta. Annoin tuulen hyväillä kasvojani ja leyhyttää hiuksiani. Meri-ilman suolaisuus tuoksui käsinkosketeltavasti ilmassa. Ajatukseni matelivat verkkaisesti omia reittejään.
Tuolla jossain meren takana oli manner. Se manner jossa olin ennen elänyt. Ja jossa olin… odotas, kaksitoista kuukautta sitten muuttunut! Hätkähdin huomatessani, etten ollut kiinnittänyt vuoteen mitään huomiota ajan kulumiseen. Vuosi. Vuosi kulunut siitä kun olin ollut ihminen. Tänä aikana mieleni oli niin sanotusti ”kehittynyt vastasyntyneestä vampyyrista aikuiseksi vampyyriksi”. Osasin paljon paremmin hallita ajatuksiani, ja lisäksi olin järkevämpi sen suhteen, mitä ihmisiin tuli. Osasin hillitä janoni ja se johtui siitä, että olin viettänyt niin pitkään ihmisten keskuudessa ja siitä, että minulla oli kyky. Ja osasin muistaa paljon paremmin.
Meren takainen maa johdatti minut ajattelemaan edellistä elämääni. Cullenit. Jasper. Millainen suhde minulla oli ollut heihin? Minä olisin mielelläni halunnut tavata heidät uudestaan. Pitkästä aikaa aloin ajatella mitä minulle oli tapahtunut. Ihmismuistoja oli vaikeampi muistaa, koska ne näkyivät mielessäni vain hämärinä ja epätodellisina muistikuvina.
James. Jahtaaminen. Minä. Kipu. Nousuvesi. Ja kolmen päivän päästä täydellinen minä.
Hillitty kauhistuminen alkoi hiipiä mieleeni. Mitä minä olin silloin oikein ajatellut? Jos minua ei ollut löydetty sinä päivinä, niin he varmasti luulivat minun kuolleen. Ja entistä enemmän vahvisti asiaa se, että minua ei kuulunut eikä näkynyt vuoteen.
Ja täällä minä olin. Ranskassa, omalla merenrantahuvilallani, rikkaana naisena. En tiennyt mitä ajatella.
24. luku Rosalie PoV
Sitä yhtä ja samaa muotia lehdestä toiseen. Selasin kyllästyneenä uusinta muotilehteä olohuoneen sohvalla. Jokaisessa palstassa kehuttiin vuolaasti luomuksia ja kerrottiin, ketkä julkkikset käyttivät mitä juuri nyt. Tällä hetkellä muodissa ei ollut mitään hienoa. Kaikki tuntui mauttomalta.
Heitin lehden pois ja otin toisen käteeni. Sen kansi näytti jo vähän kiinnostavammalta. Sisällysluettelossa oli juttu, joka sattui silmääni. Vihdoinkin jotain kiinnostavampaa.
”Brandon & D’Aramitz on saavuttanut tällä hetkellä suosiota Ranskan Bordeaux’ssa, ja on parhaillaan leviämässä kauppaketjuna joka puolelle maata. Monet ovat kehuneet tuotteita persoonallisiksi ja upeiksi, ja uskotaan, että B&D’A saavuttaa muissakin maissa huippusuosiota.”
Katsoin sivunnumeron ja selasin sille sivulle. Juttu oli aukeaman pituinen ja siinä oli monia kuvia tuotteista. Palstoissa kerrottiin yrityksen toimineen vasta noin neljä kuukautta, kun se oli alkanut saavuttaa suosiota. Katsoin arvioiden kaikkia vaatteita. Huomasin, etteivät ne olleet kaikki samanmallisia, vaan niitä oli monia erilaisia, mutta kuitenkin jokaisessa niissä oli jotain samaa. Suunnittelija oli aivan selvästi ammattilainen, tai ainakin kiinnostunut todella paljon vaatteiden suunnittelusta.
Muutama vaate miellytti silmääni ja bongasin sivun alalaidasta B&D’A:n nettisivun, jossa olisi enemmän tuotteita esitteillä. Sieltä sai myös tilattua vaatteita.
Lähdin yläkertaan huoneeseeni ja otin esille kannettavan tietokoneeni. Menin B&D’A:n nettisivuille. Luin mielenkiinnosta, mitä suunnittelijasta kerrottiin. Hänestä oli jopa kuva siellä. Oikeastaan suunnittelijoita oli kaksi, mutta toinen oli enemmän apurina toiselle.
Kuvassa oli kaksi ehkä minun ikäistäni naista, jolla toisella oli tummat hiukset ja toisella vaaleat. Mutta huomioni kiinnitti tummatukkainen nainen. Hän oli luonnottoman kalpea verrattuna ihmisiin. Silmien alla oli tummat varjot. Hänhän oli vampyyri. Ei ihme, että hänen suunnittelemansa vaatteet näyttivät hyviltä. Sitten katseeni osui hänen silmiinsä. Kullanruskeat. Ja kaiken lisäksi hän oli samanlainen kuin mekin. Kieltäytyi ihmisverestä. Vegetaristi.
Katsoin kuvaa tarkemmin ja huomasin, että hän näytti jotenkin häiritsevästi tutulta, vaikka en muistanut, että olisin nähnyt joskus hänen näköisen vampyyrin.
Luin kuvan alta mitä hänestä kirjoitettiin. Jospa nimi virkistäisi muistiani.
Alice Brandon.
Ilma sujahti ulos keuhkoistani yhdessä sekunnissa. Alice Brandon. Luinko minä oikein? Ja kun katsoin kuvaa tarkemmin, näin, että siinä oli Alice. Miten tämä oli mahdollista?? Hänhän oli kuollut vuosi sitten! Mitä Alice teki vampyyrina Ranskassa?
Olin täydellisen ällistynyt. En osannut sanoa yhtään mitään.
Samassa Edward tuli huoneeseen. Hän oli varmasti kuullut, mitä mielessäni pyöri. Veljeni katsoi Alicen kuvaa ja luki sitten tekstit. Hän näytti yhtä yllättyneeltä kuin minä.
”Carlisle.”
Carlisle tuli kahta sekuntia myöhemmin hänen viereensä. Edward selitti hänelle mitä olimme saaneet selville. Hän oli pitkään hiljaa ja sinä aikana kaikki olivat tulleet huoneeseen, paitsi Jasper. Hän ei ollut vieläkään toipunut vuoden takaisesta tapahtuneesta. Hän kyllä metsästi jonkin verran ja kävi lukiossa, mutta ei ilmoittanut mitenkään muuten olevansa läsnä tässä hetkessä.
”Miten tämä on mahdollista?” Bella toisti kysymyksen, joka pyöri mielessäni. ”Miten hän muuttui vampyyriksi? Miksi hän ei ole tullut takaisin luoksemme? Miten hän on nyt Ranskassa? Ja miten hänellä on oma yritys, joka on saanut mainetta neljässä kuukaudessa?”
Bella puki sanoiksi kaiken sen, mitä pyöri meidän kaikkien mielessä.
”Minä aina tiesin, että hän loisi upeita vaatteita, jos hänelle annettaisiin vapaat kädet”, Nessie sanoi haaveilevasti.
”Meidän on ehdottomasti saatava hänet takaisin!” Emmett julisti. ”Veli-parka heittää kohta varmaan lusikan nurkkaan. Hän luopuisi ajatuksesta varmasti, jos näkisi pikkusiskon. Minusta meidän täytyy auttaa häntä kaikilla mahdollisilla tavoilla.”
Emmettin lyhyen puheen jälkeen kaikki olivat hiljaa omissa ajatuksissaan ja pohtivat erilaisia vaihtoehtoja siitä, mitä me voisimme tehdä.
”Emmett on oikeassa”, Jake aloitti. ”Velvollisuutemme on auttaa heitä kumpaakin. Voisimme aloittaa vierailusta Ranskaan. Puhua Alicelle ja selvittää tämä asia. Ja Jasperin on ehdottomasti nähtävä hänet. Minusta tuntuu, etten kestä hänen tilannettaan enää hetkeäkään. Ja tämä parantaisi hänet.”
Minä liikahdin vihdoin ja nousin seisomaan. ”Minä lähden Ranskaan hänen luokseen.”
”Minä tulen mukaan”, Bella sanoi. ”Edward?” Edward hymyili pikaisesti ja siirtyi Bellan viereen.
”Me myös”, Nessie sanoi ja otti Jacobia kädestä.
”Äläkä unohda minua, Rose”, Emmett huikkasi ja kiersi vahvan kätensä ympärilleni.
Esme hymyili meille kiitollisen näköisenä. ”Me jäämme kotiin. Carlislella on töitä. Odotamme täällä.”
”Entä Jasper?” Edward kysyi. ”Jääkö hänkin tänne, vai onko parasta ottaa hänet mukaan? En usko, että hän suostuu.”
Bella ryhdistäytyi ja otti kovan ilmeen kasvoilleen. ”Hänen on paras suostua. Alice on paras ystäväni ja teen tämän sekä Jasperin, että hänen takiaan.” Hän lähti määrätietoisesti huoneesta ja seurasimme häntä. Menimme Jasperin huoneeseen, jossa hän istui sohvallaan ja kuunteli musiikkia hiljaisella.
”Jasper”, Bella sanoi. ”Sinä olet veljemme, ja meistä on sanomattoman kurjaa nähdä sinun viruvan täällä yksinäisenä. Me tiedämme miltä sinusta tuntuu. Voisit ehkä ajan myötä tottua oloosi, mutta en usko, että me kestäisimme odottaa niin pitkään. Me haluamme auttaa. Lähdemme muutamaksi päiväksi Ranskaan ja vaadimme, että tulet mukaan.”
Jasper ei sanonut mitään, mutta hän pudisti päätään vaisusti. Meitä hirvitti nähdä hänet lähes täysin puolustuskyvyttömänä, tai kyvyttömänä ylipäätänsä mihinkään. Hänestä oli tullut mieleltään hauras, heikko.
”Minä en suostu kuulemaan vastaväitteitä! Siellä, minne menemme, on eräs asia, jonka haluamme näyttää sinulle. Se auttaa sinua. Ja sen vuoksi sinun täytyy tulla meidän mukaamme.”
Jasperin hiljainen vastarinta näytti murenevan hetkessä. Hän suostui sen jälkeen kyselemättä kaikkeen, mihin hänet laitoimme.
***
Esme oli hankkinut meille seuraavaksi päiväksi lentoliput Ranskaan. Lento sujui vaivattomasti ja ainoa häiriötekijämme oli se, että muut matkustajat vilkuilivat meitä syrjäkarein. Luulivat, ettemme huomanneet. Jasper ei ehkä huomannut, mutta me muut kyllä.
Saavuimme Ranskaan illalla, milloin aurinko oli jo painunut horisontin taa. Loistava ajoitus. Tilasimme taksit Bordeaux’iin ja pakkasimme tavaramme ja itsemme niihin. Matkassa meni pari tuntia ja kun olimme perillä, oli jo yö.
Vuokrasimme hotellihuoneet kaupungin laidalla olevasta hotellista ja asetuimme väliaikaisesti asumaan sinne.
Seuraava päivä oli puolipilvinen ja otimme riskin lähtiessämme ulos. Olimme yön ajan suunnitelleet menevämme Brandon & D’Aramitz –vaatekauppaan, juuri siihen, joka oli ensimmäinen Alicen perustama puoti. Olin lukenut nettisivuilta, että hän itse oli usein siellä myymässä.
Kävelimme siis iltapäivällä pitkin Bordeaux’n katuja määränpäähämme. Jasper käveli takanamme. Hän ei ollut koko aikana saanut aikomuksistamme mitään selvää ja tuskin hänellä oli edes kiinnostusta siihen. Hän ei hetkeäkään uskonut, että meidän asiamme olisi piristänyt häntä.
Saavuimme pian perille ja näimme pyöreän puukyltin puodin yläpuolella, jossa luki: Brandon & D’Aramitz.
”Olemme oikeassa paikassa”, Bella sanoi ja avasi vaatekaupan oven. Jossain yläpuolellamme kilahti iloisen kuuloinen kello. Se toi mieleeni Alicen.
Puodissa oli meidän lisäksemme neljä muuta asiakasta. Se oli melko pieni, mutta kodikas paikka ja se oli sisustettu täydellisen alicemaiseen tyyliin. Näin sivusilmällä Jasperin katsovan paikkaa oudosti. Ehkä se herätti hänessä joitain muistoja.
Tiskin takaa meitä vastaan tuli vaaleatukkainen hymyilevä nainen, jonka tunnistin Alicen apulaiseksi, jonka kuva oli ollut nettisivuilla. Naisen nimilapussa luki: Ophélie D’Aramitz.
”Hyvää päivää! Miten voin auttaa?” Ophélie sanoi iloisesti. En yhtään ihmetellyt, miksi Alice oli valinnut juuri hänet apulaisekseen.
”Etsimme Alice Brandonia”, Bella selitti lyhyesti. Jasper nosti hätkähtäen päänsä. Ophélie katsoi meitä tarkasti ja näytti huomaavan vasta nyt ulkonäkömme.
”Ahaa. Suokaa anteeksi, mutta oletteko hänelle kenties sukua?”
Bella ei epäröinyt hetkeäkään vastatessaan: ”Niinkin voi sanoa.”
”Miten mukavaa tavata hänen sukulaisiaan! Valitettavasti hän itse ei ole juuri nyt paikalla, mutta hän käy täällä lähes joka päivä, enkä usko tämän päivän olevan poikkeus. Itse asiassa hänen pitäisi saapua muutaman kymmenen minuutin kuluttua.”
Jasper katsoi meitä jokaista sen näköisenä kuin me olisimme olleet joitain outoja uusia eliölajeja.
Odottaessamme tutkimme vaatteita, joita Alice oli suunnitellut. Oli aivan erilaista katsoa sitä oikeasti ja koettaa niitä päällä. Alice oli tehnyt upeaa työtä.
Kuulimme jarrujen kirskuvan puodin edessä ja kääntyessämme näimme kanariankeltaisen uutuuttaan kiiltävän Porschen, joka oli juuri kurvannut jalkakäytävän viereen. Emmett vihelsi ja minustakin se oli upea. Autosta nousi muodikkaasti pukeutunut nainen, jolla oli huivi päänsä ympärillä ja suuret aurinkolasit silmillä. Hän liiteli sulavasti ruskeilla nahkakorkokengillä puodin ovelle ja astui sisään.
-
"Ei tää voi jäädä tälläsee kohtaa!
Jatkoo nyt heti!!!!"- tuli ekana mielee.
Tää oli mahtava! siis jatkoo haluisin todellaki!!!:D
;D ;)
-
Vitsi tää on ihana!<3
Tykkäsin tosta, miten Rose löys Alicen ja toi loppuki oli tosi kiva! :)
Hmm... ei kai mul muuta.... ::)
Jatkoa tietysti odotan kuin kuuta nousevaa ;)
Anaid
-
kauhia, en ole pitkään aikaan ehtinyt
jaksanut kommata tähän o; no korjataampa asia.
eli, luin nämä multa välistä jääneet luvut putkeen, ja olin ihan että vau. jos juoni hiukan seurailikin houkutusta alussa, niin nyt se on jotain aivan uutta ja upeaa ! tosi hieno juonenkäänne tuo, kuinka Alice ei muista kuinka rakasti Jasperia. mitäköhän tapahtuu kun hän sitten tapaa perheensä ja Jazzin o:
kirjoitat edelleen loistavasti ja virheettä, teksti soljuu kauniisti ja sujuvasti eteenpäin ilman töksähtäviä lauseita tai lausahduksia.
ei muuta kuin jatkoa tulemaan , tuollaiseen kohtaan lopettamisen pitäisi olla laitonta ;s :----)
jennnnu
-
ohmyod! aarghh, öö en keksi mitään ;D jatkoa? :)
-
Hei anteeks nyt kaikille lukijoille kun mulla on tää kirjottelu vähän epäaktiivista. :/ Ajattelin pistää nyt vähän informaatiota ja kiittää tietysti kaikkia kommentoijia taas kerran ihanista kommenteista. ;D
-love- sori nyt vaan kun jäi tälläseen kohtaan, mut sulla oli mulle syyslomalla niin paljo tekemistä etten ehtiny kirjottaa tätä vaikka muistitikku oliki mukana. ;)
Ja kiitti Anaid kommentista. Joudut kuitenki oottaa vielä vähä sitä jatkoo siihen asti että saan jotain aikaseks. (:
jennumiu kiitos positiivisesta ja ihanasta kommentista. ;D Se kohotti mun mielialaa siinä määrin että saatan alkaakki kirjottaa niin pian ku vaan pääsen. (;
mordelove jepjep, jatkoa tulee luultavasti aika pian vaikkei tällä kerralla. :D
Ja syynä siihen et oon epäaktiivinen tässä kirjottamisessa vaikka käyn täällä melkein joka päivä, on se, että mulla on menossa tyhjän paperin kammo -vaihe, enkä siis haluu kirjottaa pakosta mitään koska sitte ei synny hyvää tekstiä. (: (uskokoon ken tahtoo...)
-
Iiihana! <33333333333333333333
Ei tollaseen kohtaan saa jättää! >:( ;)
Tämä on aivan loistava ficci, ja itse en tällaistä ficciä osaisi kirjoittaa!
Oikeastaan, juuri aiheen takia meinasin aluksi jättää lukematta, koska pelkäsin tämän olevan liian ennallta arvattava. Sitten kuitenkin luin, ja ylitit odotukseni reilusti! <333 Rakastan.
Miksei ne valinnu sen yrityksen nimeksi Alice B:tä? ;D Olisin saanut oman vaateliikkeen. 8)
Mutta jatkoa, kiitos!
Alice B
-
Anteeksanteeks kaikille ku oon antanu odotuttaa. Mulla on vähä ollu kiireitä tässä joulua ennen, enkä oo ehtiny kirjottaa. Mut mä säälin teitä (sori ;) ) ja haluun laittaa seuraavan kappaleen tähän. Ja anteeks siitäkii, että se on tosi lyhyt. Mutta kiitti kaikista edellisistä kommenteista ja yritän kirjottaa taas lisää ku tulee inspis.
Ja tässä tulee siis lyhyt jatko:
25. luku Alice Pov
Olin taas täsmällisesti ajoissa kuten aina. Pysäytin Porscheni puotini eteen ja menin sisälle. Riisuin aurinkolasini ja kiersin huivin pois pääni ympäriltä. Kaupassa oli paljon asiakkaita ja näin Ophélien juuri osoittamassa minua hymyillen asiakkaille. Katsoin tarkemmin heitä. Ophélien vierellä oli seitsemän ihmistä. Eipäs, seitsemän vampyyria. Kävelin eteenpäin osaamatta epäillä vielä mitään, kunnes pysähdyin tuntiessani heistä minua lähimpänä seisovan.
”Rosalie”, minä sanoin ällistyksestä hiljaisella äänellä. Katsoin hänen takanaan olevia tuttuja kasvoja. ”Bella. Jake. Nessie. Emmett. Edward. Jasper…” ääneni vaimeni kun katseeni pysähtyi viimeisiin kasvoihin. Jasper. Yhtäkkiä kaikki ihmiselämäni aikana koetut tunteet tulvahtivat ryöppynä päälleni. Muistin. Minä muistin! Miten olinkaan voinut unohtaa kaikki tunteeni Jasperia kohtaan?
Jasper katsoi minua melkein järkyttyneenä, osaamatta tehdä mitään. Tajusin nyt, miten vaikeaa hänellä oli ollut. Hänen silmänsä olivat tummemmat kuin muistin ja niiden alla oli tummat varjot. Ja hänen ilmeensä. Siinä oli jotain murtunutta ja haurasta, mitä en olisi koskaan uskonut näkeväni Jasperin katseessa.
Jos olisin voinut itkeä, olisin sillä hetkellä puhjennut kyyneliin. Sisältäni kumpusi voimakas nyyhkytys ja lennähdin Jasperin syliin. Syleilin häntä koko kehollani ja hän painoi minut maailman ihanimpaan leijonanhalaukseen itseään vasten.
”Jasper… Jazz. Minun Jazzini…”
”Alice. Voi Alice, minä olen tullut taivaaseen.”
-
ääh mun täytyy pakottaa sulle inspis jos se ei muuten tule!! ::)
Heti jatkoo vois tulla, täähän oli liian hyvä jäämää tälläsee kohtaa :o
mahtavaa tekstiä :) :D
-
Ei vitsit, luin tän just äsken putkeen ja tää on TOSI HYVÄ! Alussa aattelin että onko tää ns. Twilightin kertaamista vaan eri parilla, mutta eipä ollukaan! Ihan tajuttoman hyvää tekstiä, sujuvaa ja mielenkiintonen juoni, ja Alice on vaan niiiiiiin ihana! Jatkoa pliiiiis ;)
-
Noniin, tässä sitä taas ollaan ties miten monen kuukauden tauon jälkeen. Kiitos kaikille edellisille kommenteista. Ja sellasta tietoa että sain ficin valmiiksi ja luultavasti saan koko lopun tähän seuraavaan, jollen ihan väärin muista. Lisäksi lisäsin linkkejä Alicen häävarustuksesta ja taisin sortua vähän liioittelemaan mut ei se varmaan ketään haittaa hirveesti. :) Eli sen enemmittä alkupuheitta, tässä tämä olis:
26. luku
Se tuntui yhtä ihanalta kuin ensirakkaus. No oikeastaan sitähän se oli, mutta jako tapauksessa koin sen melkein uutena asiana. Miten olinkaan pystynyt elämään sen vuoden ilman Jasperia?
Seuraavien kuukausien aikana minä ja Jasper emme olleet oikein perillä siitä, mitä ympärillä tapahtui. Suunnittelimme muuttoani takaisin Yhdysvaltoihin. Bella, Rosalie, Edward, Emmett, Renesmee ja Jacob tekivät suurimman osan työstä, mutta he neuvottelivat minun kanssani yritykseeni liittyvistä asioista. He järjestivät asiat kuntoon yrityksessäni ja myivät huvilani minun suostumuksella. Porschen suhteen olin itsepäinen. Olin kiintynyt siihen enkä halunnut mitään muuta autoa kuin sen. Se oli juuri oikeaa tyyliä ja Rosalie päätyi lopulta minun kannalleni myöntäessään, että hänkin rakasti sitä.
Ranskaan minulta ei jäänyt mitään muuta kuin yritykseni kaupat. Aioin viedä B&D’A:n mukanani Yhdysvaltoihin ja jatkaa liiketoimintaa siellä. Ophélieta minun tulisi tietenkin ikävä, mutta lupasimme pitää yhteyttä, joka oli kyllä itsestäänselvyys; olihan Ophélie B&D’A:n toiseksi tärkein henkilö.
Carlisle soitti minulle eräänä päivänä ja kertoi, mitä oli ajatellut minun kotiinpaluustani.
”Mielestäni sinun pitäminen piilossa olisi kaikkein turvallisin keino välttää kiusalliset kysymykset ja mahdollinen paljastuminen. Tiedän, ettei se tulisi olemaan helppoa, mutta ajan myötä siihen tottuisi. Jacob on myös käynyt läpi saman vaiheen.”
”Mutta entä minun hääni?” minä kysyin. ”Äiti, isä ja Cynthia eivät pääsisi niihin. Ja entä minun ystäväni? Mitä häät ovat ilman juhlavieraita? Eivät mitään. Emmekö voisi keksiä jotain toista suunnitelmaa?”
”Totta kai voimme, jos asia on sinulle tärkeä. Kunhan ensin tulette kotiin, niin mietitään asiaa sitten tarkemmin.”
***
Ja sitten me olimme jo melkein kotona. Ranskasta lähtenyt lentokone laskeutui Amerikan mantereelle. Pidin Jasperia kädestä koko matkan ajan Forksiin. Ja kun vihdoin nousin autostani tutulle pihamaalle ja edessäni nousi jykevänä ajaton suuri talo, tunsin tulleeni kotiin.
Näin Carlislen ja Esmen odottavan hymyillen kiviportailla talon edessä, toivottamassa meidät tervetulleiksi kotiin. Toivottamassa minut tervetulleeksi.
Liitelin eteenpäin Esmen syleilyyn ja nauroin jälleennäkemisen onnesta. Sitten syleilin Carlislea yhtä lämpimästi. Siinä olivat minun toiset vanhempani.
”Voi, minusta on niin ihanaa tulla kotiin!” huudahdin. Tunteet olivat molemmanpuoleiset. Carlisle ja Esme olivat järjestäneet minulle tervetuliaisjuhlat, joita jatkoimme vielä yön yli. Nykyään ei edes nukuttanut, joka olisi jossain vaiheessa haitannut juhlimista.
Juhlien jälkeisinä päivinä suunnittelimme joukolla peitetarinaa, mutta sitä ei oikeastaan tarvinnut kehitellä kovin paljon. Riitti vain kun jätimme totuudesta hiukan sanomatta, ja muokkasimme yksityiskohtia hieman. Ja sitten eräänä aamuna Carlisle soitti isälleni, joka oli tietysti asunut koko ajan Forksissa. Voi vain kuvitella millainen reaktio hänellä tuli kun hän sai tietää tyttärensä olevan elossa, vuoden tietämättömyyden jälkeen. Isä ilmoitti nopeasti äidille ja Cynthialle, jotka matkustivat Forksiin. Ja niin me kaikki kokoonnuimme Cullenien – minunkin – kotiini, ja vietimme pitkän iltapäivän kertomalla perheelleni, mitä oli tapahtunut.
Minut oli kidnapattu ja olin kokenut sen verran kolhuja, että olin menettänyt muistini. Kidnappaajani oli vienyt minut Ranskaan, ja jättänyt muutaman kuukauden päästä minut sinne omilleni. Olin tuntenut vetoa vaatesuunnitteluun ja lähtenyt sille alalle. Ei kulunut kauaakaan kun perustin oman yrityksen, ja se laajeni kauppaketjuksi. Kun Cullenit saivat tietää minusta, he tulivat Ranskaan tapaamaan minua ja kun olin nähnyt heidät, muistini oli palannut.
Tarinassa oli paljon aukkoja, mutta Carlisle ja muut kertoivat sen niin uskottavasti, etteivät vanhempani ja Cynthia kyselleet mitään. Eli toisin sanoen se meni heihin täydestä kuin väärä raha. Perheeni tapaaminen ei niinkään liikauttanut mitään sisälläni, vaikka olisi voinut kuvitella muuta, kun edellisestä tapaamisesta oli yli vuosi. Mutta nyt vampyyrielämässäni ajalla ei ollut niin paljon merkitystä enää. Vuosi ei ollutkaan enää niin kovin pitkä aika. Tietysti heille asia oli toinen. Sen huomasi äidin jokahetkisestä vollottamisesta, isän onnellisesta hymystä, ja Cynthian epäuskoisesta naurusta. Toinenkin perheeni yritti näyttää suunnilleen siltä, kuin löytymiseni olisi heillekin ollut yhtä suuri yllätys. Täytyy myöntää, että he onnistuivat siinä yhtä hyvin, mitä muutakaan voi odottaa?
Minun uusi ulkonäköni taas selitettiin sillä, että olin menettänyt paljon verta ja minulle oli tehty paljon verensiirtoja ja leikkauksia, että näytin hieman erilaiselta. Äiti ihmetteli, miten ne kaikki toimenpiteet olivat kaunistaneet minua niin paljon. Sivuutimme hänen kyselynsä hienovaraisesti ja saimme hänet lopettamaan kysymysten esittämisen.
Ensimmäisen näkemisemme jälkeen äiti pakotti minut asumaan muutaman päivän ajan vanhassa kodissani, isän luona. Olisin voinut lähteä öisin Jasperin luo, mutta äiti ja isä tulivat vähän väliä tarkastamaan olinko minä oikeasti totta. Niinpä Jasper oli yöt minun vierelläni vanhassa huoneessani. Vähän niin kuin ennen.
Vanhempani tottuivat yllättävän nopeasti minuun. Muutaman päivän jälkeen he juttelivat jo ilman sellaista ihmettelevää katsetta naamallaan. Ja minä kun olen sellainen toiminnan ihminen, aloitin häitteni valmistelut, vaikka niiden ajankohta olisi luultavasti vasta parin kuukauden päästä.
Tapasin lukioystäviäni ilmoittaakseni, että olen olemassa. Melkein kyllästyin heidän reaktioihinsa, jotka eivät paljon poikenneet kummankaan perheeni reaktioista. Voi vain kuvitella, millainen ilme Jessicalla oli, kun minä soitin hänelle.
27. luku, neljä kuukautta myöhemmin
”Pysy nyt paikoillasi!” Rosalie äyskäisi. ”En ole koskaan tavannut vampyyria, joka pysyy noin vähän aikaa liikkumatta.” Istuin Rosen huoneessa Cullenien talossa. Rose teki minulle hääkampaustani ja minulla oli päällä hääpukuni (http://www.thebridalshop.com/mori_lee/2161.htm), jonka helmaa silitin vaistonvaraisesti koko ajan. Se häiritsi Rosen työskentelyä, mutta minä en voinut sille mitään. Mekkoni oli kokovalkea olkaimeton tylliunelma, jonka korsettiosassa ja helmassa oli hopeakirjauksia. Rakastin sitä. Olin valinnut sen empimättä heti kun se oli osunut silmiini.
Hääkimppuni (http://www.beebows.net/sitebuildercontent/sitebuilderpictures/BrownLatteBlue1.jpg) odotti peilipöydällä. Siinä oli sinisiä ja valkoisia kukkia, ja aivan keskellä heleän punertava suuri ruusu. Kukkien vieressä oli koruni (http://www.bridalfashionmall.com/jewelry/594.html), jotka odottivat vain kaulalle ja korviini laittamista. Ne olivat hopeaa ja niissä oli kristallia. Tiara (http://www.princessbridetiaras.com/Cinderella_Tiaras_Silver/212A.php), jota Rose kampauksen ohella kiinnitti hiuksiini, sopi hyvin koruihin, vaikka olikin hieman tummemman sävyinen. Huntu (http://www.veilubridal.com/2-t-big/30-108x108.jpg) roikkui oven vieressä seinällä. Se ylsi maahan asti, ja sen pituudesta näki miten suuret hääni olivat. Hunnun vieressä lattialla olivat valkeat kenkäni (http://www.discountshoestore.co.uk/webapp/wcs/stores/servlet/Product1_12551_-1_155452_12552).
Jonkin ajan kuluttua Rose taputti olkapäitäni ja sanoi, että kampaus oli valmis. Katsoin peilistä, ja olin kuolata siihen paikkaan. Se oli niin ihana. ”Voi Rose. Sinä olet taivaan lahja. Katso nyt itsekin! Tuollainenhan on ihan laitonta! Yh, minä itkisin, jos osaisin ja jos tämä ei olisi omissa hiuksissani.”
Rosalie nauroi. Se oli kuin saapumismerkki ja Bella ja Renesmee tulivat huoneeseen. ”Alice. Ikuisesti kaunis”, Nessie heilautti kättään traagisesti ja vajosi toisen polvensa varaan.
”Hekoheko”, minä sanoin, mutta nauroin silti. Bella laittoi hymyillen korut kaulaani ja korviini. Sitten he pyysivät minua nousemaan ja kiinnittivät hunnun kampaukseen. Lopulta Nessie ojensi kukkakimpun minulle. ”Minulle tuli hääkuume”, Bella vain totesi.
Kohta minun hääni alkaisivat, kohta ne alkaisivat. Ulospäin näytin varmaan ihan tavalliselta, mutta sisältäpäin kiehuin jännityksestä. Minun teki mieli olla aivan normaali, niin kuin yleensäkin, mutta pelkäsin jonkun asustani menevän pilalle tai rikki.
Hääni pidettiin ulkona, Cullenien talon takapihan laajalla nurmialueella, koska oli niin nätti päivä. Se oli varmasti syksyn viimeisiä lämpimiä päiviä. Olin päivää valitessani katsonut tulevaisuuteen ja niin hääpäiväni sää oli tilattu hienosti. Tällainen päivä oli harvinainen Forksissa, missä olisi odottanut satavan putkeen vuodesta toiseen.
Tulin äkisti ajatelleeksi, että en ollut vanhentunut enää vähän yli vuoteen. Mutta vuosia minulle oli nyt kertynyt jo yhdeksäntoista. Vähän alle kaksi vuotta oli mennyt siitä kun olin aloittanut lukion. Aika ei tuntunut niin pitkältä. Kun olin noin vuosi sitten muuttunut, olin ehtinyt jo täyttää kahdeksantoista. Jasper oli ikuisesti seitsemäntoista ja minä kahdeksantoista. Eihän sillä ollut mitään väliä, mutta kunhan tulin ajatelleeksi asiaa.
Ja sitä paitsi minulla oli tänään paljon tärkeämpää ajateltavaa. Minä menisin naimisiin Jasperin kanssa! Aivan kohta. Ja saisin tämän päivän jälkeen elää hänen kanssaan ikuisuuden loppuun asti. Tätä minä olin odottanut jo silloin kun menimme kihloihin.
”No niin. Mennään”, Bella sanoi ja katsoi samalla ikkunasta alas pihamaalle. ”Kaikki ovat jo paikalla ja seremonia alkaakin aivan kohta.” Uskaltauduin vilkaisemaan ikkunasta. Häävieraat istuivat heitä varten laitetuilla tuoleilla joen rannalla ja penkkirivien väliin oli jätetty käytävä oli koristeltu, niin kuin lähes koko ympäristö. Taka-alalla oli orkesteri ja aivan edessä alttari, joka oli myös koristeltu ylenpalttisesti.
Rosalie, Bella ja Renesmee lähtivät saattamaan minua portaita alas huoneesta. Alakerrassa minua odotti Cynthia, jonka olin valinnut yhdeksi morsiusneidokseni. Renesmeen olin valinnut toiseksi ja Rosalien oli määrä pidellä laahustani (http://www.thebridalshop.com/mori_lee/images/2161-back.jpg). Bella oli kaasoni, joka kulki viimeisenä sormustyynyn kanssa.
Astuimme etupihalle ja kiersimme kulman taakse, jonne jäimme odottamaan. Vihkijämme meni paikalleen alttarin taakse ja näin Jasperin valmistautuvan Edwardin kanssa, jota hän oli pyytänyt bestmanikseen.
Jasper alkoi liikkua eteenpäin ja käveli rauhallisesti alttarille Edwardin kanssa. Minä odotin vielä vuoroani. Kun oli kulunut sovelias aika ja sekä juhlakansa että Jasper olivat odottaneet morsiamen saapumista, orkesteri alkoi soittaa Pachelbelin Canonia, joka oli lähtömerkki minulle. Pieni seurueeni oli jo valmiina ja aloitimme kulkumme kohti alttaria, kohti Jasperia.
En voinut pidättää hymyäni, eikä siihen toisaalta olisi ollut mitään syytäkään. Tässä minä vihdoin olin. Ja tässä oli myös Jasper. Ja moni muu ihminen ja vampyyri todistamassa meidän onneamme. Kävelin eteenpäin ja näin joka puolella tuttuja kasvoja. Isä ja äiti, Carlisle ja Esme, Cynthia, Jessica, Mike, Angela, Ben, Eric, Lauren ja Tyler, Jacob, Emmett, Ophélie, minun kummini ja muita sukulaisia ja paljon muita ihmisiä.
Lopulta pysähdyin Jasperin vierelle alttarin eteen ja katsoin häntä hymyillen silmiin. Hänkin hymyili. Seuraavat vihkijän sanat menivät minulta täydellisesti ohi, niin keskittynyt olin Jasperiin ja niin onnellinen olin. Havahduin kunnolla vasta kun piti lausua vihkivalat. Katsoin koko ajan sitä lausuessani Jasperia, hän samoten omaa lausuessaan.
Ja sitten Bella toi sormustyynyn, Jasper otti sormuksen ja työnsi sen vasempaan nimettömääni sitoen meidät ikuisesti toisiimme. Hän suuteli minua kuin varmistukseksi siitä, että kaikki oli varmasti totta. Siitä alkoi meidän yhteisen ikuisuutemme aamu.
The End
~Ja lopuksi vielä että kommentit olis tosi kivoja edelleen. :)
-
Ihana tarina Alicella ja Jasperilla ! :D Tämä oli mielestäni paljon parempi kuin nuo ikuiset Bella Edward tarinat,vaikka ei niissäkään mitään vikaa ole jos tykkää. Kuitenkin rrakastan kirjoitustyyliä ja ylistän ficciäsi!!!
-Rakastunut
-
Kiitokset kommenteista s4rggu444 ja vompskatti. (: Ja tuosta oudosta lauseesta sen verran että kyllä sen pitäis olla ihan oikein muotoiltu, vähän harvemmin käytetty ehkä. (;
Ja muistutan vielä kärsimättömänä että kommentit olis kyllä aika mukavia. ;D
-
Ihan sika hyvä oli! :) <3
-
Kiitoksia -love- ((:
-
Nyt kiitän sydämeni pohjasta koko fickistä! En yleensä välitä Alice/Jasper parituksista mutta tämä oli kieltämättä ihan saaairaan ihana versio tällä parituksella, voitti tosiaan edward/Bella paritukset sata-nolla. (:
Kiitän!
-saaga
-
Olepa vain hyvä saaga! (: Ja kiitos kommentista. Mulla lähti itelläkin tän ficin kirjottaminen siitä että ensin tykästyin just tähän Alice/Jasper paritukseen, mikä on kieltämättä omasta mielestä se paras. (:
-
VAUTZII!!!!!!! Tää oli ihan mahtava ja tosiaan voitti E/B-Ficit ihan 10000000000000 - 0
Nyt luin tän kokonaan kerralla ja tää oli ihan superhyperextrabojoinng-ihana!!!
Toivottavasti tää piristi sun päivää tää mun kommentti 8' )
<3.Anskubits
-
Kiitoksia Anskubits tosi piristävästä kommentista!:D Joo mä nauroin sille, siis positiivisesti tietenki, älä nyt loukkaannu. (: Ja niinku tossa edellä mainitsin nii oon kyllä itekkin sitä mieltä että aika lahjakkaasti voittaa nämä tavallisimmat paritukset. Jos ei kiinnostais nii ei varmaan tuliskaan kirjotettua mitään. ((:
-
Tämä oli hurmaava tarina!
Alice oli vaan niin Alice! Tykkäsin. Ja Jasper taas... Ah, kun se oli niin ihana...
Ihanasti olit osannut käyttää alkuperäistä Twilight'n tarinaa, mutta se oli niin erilainen että se tuntui sopivan juuri Alicelle. Tykkäsin koko kokonaisuudesta.
Kiitos!
Cirilla