Finfanfun.fi

Harry Potter -ficit => Godrickin notko => Aiheen aloitti: Nyyhti - 24.05.2010 16:19:11

Otsikko: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - luku 35/35
Kirjoitti: Nyyhti - 24.05.2010 16:19:11

Nimi: Poika, joka ei ole orpo
Ikäraja: K11
Genre: seikkailu
Vastuuvapaus: Maailma hahmoineen kuuluu Rowlingille, ja rahallista hyötyä tästä en saa.
Paritukset: Lily/James ja muita canonparituksia
Tiivistelmä: Voldemort valitsi Nevillen Harryn sijaan, joten Harryn vanhemmat eivät koskaan kuolleet. Ficci seuraa 11-vuotiaan Harryn ensimmäistä kouluvuotta maailmassa, jossa ensimmäinen velhosota ei koskaan päättynyt.

Osallistuu Entä jos -haasteeseen

A/N: Kun tätä nyt on jo kuitenkin viisi lukua valmiina, päätin koittaa julkaisua, jos tälle mahdollisesti saisi jopa lukijoita (:  Tällä ficillä on ollut miljoona eri työnimeä, ja kaikki ovat ihan kamalia, enkä tähänkään ole ihan tyytyväinen, mutta...
//Hahah, vaihdoin vielä sen nimen :'DD





Entä jos Voldemort olisikin valinnut toisin?

FK s. 1016
” -- se ainoa henkilö, joka voi kukistaa Voldemortin, syntyi heinäkuun lopussa lähes kuusitoista vuotta sitten. Tämä henkilö syntyi vanhemmille, jotka olivat jo kolmasti uhmanneet Voldemortia.”
   Harrysta tuntui kuin jokin olisi saartanut hänet. Hänen oli taas vaikea hengittää.
   ”Se tarkoittaa – minua?”
   Dumbledore veti syvään henkeä.
   ”Omituista on, Harry”, hän sanoi lempeästi, ”ettei se kenties tarkoittanutkaan sinua. Sibyllan ennustus olisi voinut koskea kahta velhopoikaa, jotka kumpikin syntyivät saman vuoden heinäkuun lopulla, joiden kummankin vanhemmat olivat mukana Feeniksin killassa, joiden kummankin vanhemmat olivat kolmasti paenneet täpärästi Voldemortin kynsistä. Toinen heistä olit tietenkin sinä. Toinen oli Neville Longbottom.”

PP s. 151
Jos Voldemort olisi valinnut Nevillen, Neville istuisi nyt Harrya vastapäätä salamanmuotoinen arpi otsassaan ja ennustuksen paino… vai istuisiko? -- olisiko arveton Harry saanut läksiäissuukon omalta äidiltään Ronin äidin sijaan?



He ovat elossa.

Godrickin notko, omakotitalo. Keittiön pöydän ääressä Lily ja James Potter.

He kaikki.

Pieni poika pitää miestä kädestä. Mies on Remus Lupin. Poika on Harry Potter.

Oikeasti.

”ANTURAJALKA! Helvetti, Sirius Musta, kuuntele minua! HERÄTYS!”

He elävät elämää, jonka he ansaitsevat.

Kymmenisen lasta lentää luudanvarsilla. Kaato putoaa, lapset eivät edes huomaa.

”Katso! Se on Nimbus 2000, olen odottanut sitä ainakin iäisyyden! Tule, mennään nyt.”

Sota ei kuitenkaan ole ohi.

Suuri musta koira kaatuu pihatielle kyljessään valtava haava.

”Mutta – mutta – olisin halunnut, että edes toinen teistä on kotona, kun kirje…”

Osat vain ovat vaihtuneet.

”Harry, hän on Molly Weasley, hän ja hänen miehensä ja pari vanhinta poikaansa ovat mukana killassa.”

”Oliko se Neville Longbottom?”
”Kyllä vain. Hän tulee sinun kanssasi ensimmäiselle vuosikurssille.”

”Voinko tulla tänne? Ainakin vähäksi aikaa?”

nominal ylpeänä esittää…

POIKA, JOKA EI OLE ORPO

”Tuo oli kerta kaikkiaan asiaankuulumaton väite. Minulla voi olla monia syitä siihen, miksi olen tehnyt nuo asiat, eikä mikään asia puhu sen puolesta, että olisin tehnyt ne, koska uskon sinun olevan erilainen.”
”Eikö edes se, että olet sanonut minulle niin ties kuinka monta kertaa?”

Tulossa pian.

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - traileri 24.5.
Kirjoitti: Luihuinen_89 - 24.05.2010 16:36:16

Oii Nevillestä sankari.. tahdon ehdottomasti lukee jatkoo.. Mitä Sirrelle oikein tapahtuu, eihän se kuoleee.... mutta mun kommenttini on jälleen hämärä... innokas lukija oottaa siis jatkoa. On todella kiva lukee Neville sankarina, kun se on ollut aika taka-alalla kaikissa ficeissä ja silleen  ::)

~L~

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - traileri 24.5.
Kirjoitti: Jinmuru - 24.05.2010 16:37:05

Juu, mäkin haluaisin lukea lisää. ^^ Vaikuttaa hyvältä!

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 1.luku 26.5.
Kirjoitti: Nyyhti - 26.05.2010 17:26:51

Oih, ihanaa, kommentteja! (: Nyt vain alkoi pelottaa, että olen antanut ihan vääränlaisen vaikutelman :D Nämä alun luvut kertovat ihan pikkuisesta Harrysta, mutta kyllä tämä tästä vielä pikkuhiljaa etenee (:

Luihuinen_89, Neville on symppis (: Eikä hämärät kommentit haittaa pätkääkään, kiitos!

Jinmaru-Chan, jee, kiitos! (:

Kiiruna, toivottavasti kelpaa (: Kiitoksia! Tämä ensimmäinen osa on oikeastaan melkein prologi, mutta se on nyt silti ekan luvun nimellä :D




Luku 1
Epämiellyttävä tapahtuma

Harry Potter kuuli ääniä olohuoneesta, siitä avarasta ja valoisasta paikasta, johon äiti ja isä ohjasivat kaikki vieraat. Vaikka Harrysta kyllä tuntui, että sen henkilön ääni, jonka hän kuuli, ei ollut vieras. Ei ainakaan niin vieras kuin olisi voinut olla. Hän oli aivan varmasti kuullut tämän äänen usein.
   Nelivuotiaan pienet jalat tassuttelivat pehmeällä matolla lähes ääneti. Harryn hentoa ja pientä vartta peitti nallekuvioinen flanelliyöpaita ja hänen mustat, kiharat ja aina sekaiset hiuksensa olivat tavallistakin sekaisemmin.
   Kyllä, hän oli huomannut oikein! Se vaaleaan nahkaan verhottu nojatuoli kantoi ihmistä, jota Harry oli olettanutkin sen kantavan. Tuolissa istui mies, joka oli nostanut jalkansa tummalle puupöydälle kuin olisi kotonaan. Niinhän hän melkein olikin.
   ”Sirius!” Harry huudahti ilahtuneena ja kiiruhti juoksuun. Sirius-setä oli aina niin mukava ja leikki Harryn kanssa. Joskus hän muuttui koiraksi ihan vain Harryn mieliksi.
   ”Katsos, natiainen. Eikö sinun pitäisi olla jo nukkumassa? Painu pehkuihin, poika.”
   ”En minä ole mikään natiainen”, Harry murjotti. ”Etkä sinä yleensä käske minua nukkumaan.”
   ”Ai, no nyt käsken. Ala laputtaa.”
   Hetken aikaa Harry vain tuijotti esikuvaansa ymmärtämättä mitään. Sirius ei ollut normaali. Yleensä hän tuoksui hyvälle, Siriukselle. Nyt hänestä lemahteli jotain epämääräistä, sellaista, mistä Harry ei pitänyt lainkaan. Lisäksi Siriuksen pää nyökähteli tavalla, jonka Harry oli tottunut yhdistämään vain puliukkoihin kaupungilla, kun he eivät pysyneet enää hereillä. Mutta eihän Sirius ollut sellainen puliukko, eihän? Siriuksella oli paljon hienommat vaatteetkin. Se musta viitta, joka oli niin ihanan paksu ja lämmin, samanlainen kuin Harryn isällä.
   ”Sirius”, Harry kuuli turvallisen ja tutun äänen sanovan. Se oli hänen isänsä. ”Sirius, Anturajalka, hoi! Pää pystyyn, mies. Kuuntele. Sinä et puhu Harrylle noin! Olet hänen kummisetänsä!”
   Kyynel vierähti Harryn silmäkulmasta alas, kun Sirius ei vastannut, ei pyytänyt anteeksi. Harry ei edes kääntänyt katsettaan sohvalle, jolla hänen vanhempansa luultavasti istuivat. Eikö Sirius enää pitänyt hänestä? Eivätkö he enää koskaan leikkisi yhdessä?
   ”Isä…” Harry niiskahti. Hän pelkäsi tätä uutta Sirius-setää, joka vain nyökäytteli päätään ja mumisi jotain epämääräistä haisten pahalta.
   ”Tule tänne”, Harry kuuli äitinsä sanovan. Hän käännähti äänen suuntaan ja näki vain suurin piirtein, kuinka hänen äitinsä oli ojentanut kätensä valmiina sulkemaan pojan syliinsä. James-isä tuijotti epäuskoisena Siriusta, joka röyhtäisi.
   ”Äiti…”
   ”Tule tänne, kulta. Tänne näin. Älä itke, ei ole mitään syytä itkeä. No niin, kiipeähän äidin syliin, juuri noin…”
   Lily antoi suukon Harryn harakanpesää muistuttavalle päälle, joka tärisi äitinsä rintaa vasten itkun voimasta. Harry hengitti äidin tuoksua, se oli sentään normaali, tuoksui aivan äidiltä. Äiti ei ollut kuin Sirius-setä. Siriusta Harry pelkäsi, mutta äiti antoi turvan kaiken keskelläkin.
   ”Äiti… miksi Sirius on tuollainen?”
   ”Siriuksella on ollut rankka ilta. Muistathan Marien, kultaseni?”
   ”Hänellä oli ne hassut pinnit”, Harry sanoi heti.
   ”Joo, niin oli, hassut pinnit, sinä halusit kokeilla niitä itsellesi, mutta Marie ei antanut.”
   ”Ei niin, se oli tyhmää.”
   ”No niin, mutta joka tapauksessa, Marie sanoi, ettei pidä enää Siriuksesta, ja nyt Sirius on surullinen.”
   ”Mutta miksi Sirius on vihainen minulle, jos hän on surullinen? Ja miksi hän oli tuollainen? Jääkö hän aina sellaiseksi?”
   ”ANTURAJALKA!” James huusi keskeyttäen äidin ja pojan välisen keskustelun. ”Helvetti, Sirius Musta, kuuntele minua! HERÄTYS!”
   Harry alkoi melkein ulvoa pelosta. Hän ei ollut koskaan kuullut isänsä huutavan noin vihaisena kenellekään. Hänen isänsä oli aina niin rauhallinen, nauravainen ja mukava. Aina, kun Harry näki painajaista, hän meni isänsä viereen nukkumaan. Nyt hänellä oli enää äiti, jonka syliin käpertyä pakoon pelottavaa maailmaa, mutta pian ei ollut enää sitäkään.
   ”James! Älä huuda noin, Harry säikähtää!” Lily kivahti ja rutisti sylissään nyyhkyttävää lastaan.
   ”Helvetti minä huudan kun on pakko!”
   ”ÄLÄ KIROILE!”
   ”ETKÖ SINÄ NÄE, ETTÄ ANTURAJALKA EI PYYDÄ HARRYLTA ANTEEKSI, VAIKKA PITÄISI?”
   ”NÄEN! Mutta etkö SINÄ näe, että sinunkin pitäisi?”
   Se veti Jamesin hiljaiseksi, mutta Lily ei tajunnut, että hänelläkin olisi ollut anteeksipyydettävää. Harry kiemurteli pois äitinsä sylistä välittämättä siitä, että tämä kyseli huolestuneena hänen peräänsä. Harry juoksi pois, omaan huoneeseensa. Siellä hän meni peiton alle ja vapisi. Miksi kaikista oli tullut ihan omituisia? Olisiko hänen elämänsä vastedes tällaista?
   Sinä yönä Harry ei ensimmäistä kertaa saanut unta pitkään aikaan, ei ennen kuin hänen kyyneleensä vaivuttivat hänet uskomattomalla voimallaan uneen. Harry ei ollut koskaan ennen joutunut itkemään itseään uneen, hänellä ei ollut ollut syytä siihen. Mutta nyt häntä pelotti, pelotti ihan valtavasti. Edes kainalossa oleva nallekarhu ei onnistunut pyyhkimään hänen pelkoaan pois.

Seuraavana aamuna Harry ei uskaltanut nousta ylös. Hän pelkäsi, että koko maailma oli mennyt sijoiltaan, ja että hänen vanhempansa huutaisivat toisilleen ja Sirius huutaisi hänelle. Sillä vaikka hieman vanhemmat ihmiset eivät ainakaan koskaan myöntäneet sitä, ihmiset, erityisesti lapset, vihaavat sitä, kun heille huudetaan. Harry ei ollut poikkeus, oikeastaan melkein herkempi, hänelle kun huudettiin niin harvoin. Hän ei koskaan joutunut kuulemaan huutoja. Paitsi eilen, silloin hän oli kuullut niitä aivan tarpeeksi.
   Siksi Harry siis jäi vuoteeseensa. Hän itki vielä hieman lisää ja halasi nallekarhuaan. Hänen mahansa murisi, mutta hän vain puri hammastaan eikä lähtenyt pois.
   Jossain vaiheessa Sirius koputti varovaisesti oveen. Harry alkoi huutaa kurkku suorana, jotta ei olisi kuullut Siriuksen sanottavaa, ja asiaa lainkaan sietämätön mies lähti pois kiireen vilkkaa. Harryn äiti kesti tilannetta hieman pitempään, mutta kun Harry ei enää jaksanut huutaa, hän käänsi vain kylkensä äidilleen ja piti mykkäkoulua. Mykkäkoulu kuitenkin loppui, kun hänen äitinsä yritti kääntää hänet itseään kohti. Siinä vaiheessa Harry käski äitiään irrottamaan otteensa niin kovaa kuin pystyi, mistä Lily säpsähti ja lähti pois itkuaan nieleskellen. Harry ei ollut edes kuullut, kuinka hänen äitinsä oli sanonut, että joku halusi pyytää häneltä anteeksi. Nyt anteeksipyyntö ei olisi kyllin.
   Harryn isä saapui kolmantena paikalle. Hän räväytti oven auki vaivautumatta koputtamaan.
   ”Mikset totellut äitiäsi?” mies kysyi heti ensimmäisenä tarkoituksenaan ilmeisesti rohkaista poika toimimaan, haraamaan vastaan ja tulemaan muiden luo selvittääkseen asiat. Harry ei kuitenkaan toiminut isänsä oletusten mukaan vaan alkoi taas itkeä. Hän pelkäsi isää, ensimmäistä kertaa elämässään hän todella pelkäsi isäänsä. Sitähän James ei tietenkään tajunnut, oletti pojan vain niskoittelevan, ja kiskaisi peiton pois hänen yltään.
   ”ÄITI!” Harry huusi ensimmäisen sanan, joka tuli hänen mieleensä. Sitten hän tajusi erheensä ja korjasi kiireesti sanomisensa. ”EI ÄITI!” hän karjui vielä kovempaa. ”MENKÄÄ POIS! POIS!”
   Ja niin myös hänen isänsä lähti todettuaan, että juuri silloin hänen poikansa oli hänelle liikaa. Hänen taitonsa eivät riittäneet, ja sitä paitsi Jamesilla oli myös täysin murtunut, surullinen ja häpeissään oleva, elämää tärkeämpi ystävä lohdutettavanaan.
   Potterien talossa vierailevat henkilöt eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Jonkin aikaa Harry vain puristi nalleaan itseään vasten ja nyyhkytti, mutta sitten hän kuuli pehmeän koputuksen ovelta. Hän mumisi näreissään vastauksen, josta kävi varsin selvästi ilmi, ettei Harry halunnut nähdä ketään. Ovi kuitenkin avautui, ja hetken aikaa Harry jo luuli, että hänen isänsä oli tullut uudestaan, tällä kertaa rauhallisemmin aikein. Hän sai kuitenkin hyvin pian todeta olevansa väärässä.
   ”Remus-setä”, Harry sanoi yllättyneenä ja pyyhki kyyneleitään nalleensa.
   ”Hei Harry. Mitä kuuluu?”
   ”Ei hyvää. Isi ja äiti ja Sirius on kaikki ihan outoja ja tyhmiä ja ne huutaa minulle. Ethän sinäkin ala?”
   ”En minä sinulle huutaisi”, Remus sanoi lempeästi. ”Mutta kuule, vaikket sinä ehkä haluakaan uskoa sitä, niin isälläsi ja äidilläsi ja kummisedälläsi oli syyt huutamiseensa. Ei tietenkään hyvät, mutta minä voisin kertoa ne sinulle, jos haluaisit kuunnella.”
   ”Ehkä minä haluan. Tai sitten minä lähden sinun mukaasi ja muutan sinulle asumaan enkä tule enää ikinä kotiin.”
   Remus naurahti. ”Ei se varmaankaan onnistuisi. Mutta kuule, mitä sanoisit, jos pukisit päällesi ja menisimme johonkin? Täällä teillä on juuri nyt hieman kireä tunnelma.”
   ”No voin minä pukea, jos sinä odotat. Mihin me mennään?”
   ”En minä tiedä. Tässä on sinulle sukat ja kaapu – etkö sinä pidäkin kovasti tästä, jossa on huispaajan kuva? Sitähän minäkin, vedäpä se yllesi. Voit ottaa nallen mukaan, jos haluat.”
   Harry teki työtä käskettyä, heitti lämpimän peiton yltään, kiskoi flanelliyöpaitansa pois ja pukeutui päivävaatteisiin. Hänen huoneensa verhot olivat yhä kiinni, ja hänen mielestään oli hassua pukeutua pimeässä, mutta hän ei sanonut sitä ääneen. Hän oli yhä hieman itkuinen. Onneksi Remus-setä sentään oli normaali, eikä häntä tarvinnut pelätä. Harry halasi tiukasti miestä, jolla oli likaisenvaaleat hiukset ja joka tuoksui normaalilta Remukselta.
   Remus yllättyi hellyydenosoituksesta, muttei pannut sitä pahakseen, vaan halasi Harrya ja nosti pienen pojan jopa syliinsä asti, kun tämä alkoi itkeä. Remus kantoi Harryn eteiseen, otti pojan kengät ja vei tämän ulos asti, eikä kukaan tullut vastaan, vaikka olohuoneessa istui kolme henkilöä hiirenhiljaa kuunnellen jokaista askelta, jonka Remus astui.
   Ulkona Remus laski Harryn maahan ja poika laittoi itse kengät jalkaansa. Ne olivat sellaiset tarralenkkarit, jollaisista sen ikäiset lapset pitävät. Harryn lenkkareissa oli siepin kuva: poika oli aivan lääpällään huispaukseen, vaikka oli vasta neljän vanha.
   Harry tarttui Remusta tottelevaisesti kädestä, kun mies ojensi omansa pojan ulottuville. Sitten Remus lähti kulkemaan pihatietä pitkin tietoisena siitä, toisin kuin Harry, että olohuoneen ikkunasta kolme silmäparia seurasi talosta lähteviä.
   Remus aikoi viedä Harryn kotiinsa ja jutella pojan kanssa lyhyen kävelymatkan aikana. Kannatti asua lähellä, niin saattoi jutella kävellessä, eikä syntynyt sellaista vaivaantunutta tilannetta, jollainen olisi hyvinkin mahdollinen kotona. Pikkupojan kanssa ei vain voi jutella paikoillaan istuen.
   Harry kulki tasaisesti eteenpäin kasvoillaan mietteliäs ja keskittynyt ilme. Hän puristi Remuksen kättä omallaan, joka oli varmasti puolet miehen kättä pienempi. Sillä hetkellä heitä olisi melkein voinut luulla isäksi ja pojaksi, elleivät he olisi näyttäneet niin toistensa vastakohdilta.
   ”Remus-setä… eiväthän äiti ja isä eroa? Tommy sanoi, että sen äiti ja isi eivät enää rakastaneet toisiaan ja vain riitelivät, huusivat toisilleen ihan niin kuin minun äiti ja isi. Sitten Tommyn äiti ja isi muutti pois toistensa luota, Tommyn isi lähti kauas, ja Tommy asuu vaan äitinsä luona, paitsi joka toinen viikonloppu, ja silloin se menee hormipulverilla sen isin taloon, joka on sotkuinen.”
   ”Niin, vanhempien eroaminen on aina todella ikävää. Mutta eivät Lily ja James eroa. Se oli vain pieni riita, jonka sinä satuit kuulemaan, ja siksi siitä paisui nyt iso. Lily ja James ovat kestäneet paljon, heidän suhteensa on aina ollut hyvin tulinen. Toisin kuin esimerkiksi Peter-sedän ja Aurelia-tädin. Peter ja Aurelia tapasivat, rakastuivat ja menivät naimisiin. Heillä on aina ollut hyvin rauhallista. Mutta Lily ja James… tiedätkö, mitä he tekivät?”
   ”En tiedä”, Harry sanoi ja pyöritti tarmokkaasti päätään. ”Kerro.”
   ”Lily vihasi Jamesia ihan hirmuisesti. Tai niin hän aina väitti, mutta sinähän tiedät, ettei niin saa väittää? Hyvä. Lily nyt kuitenkin luuli vihaavansa Jamesia, koska James ei oikein osannut sanoa Lilylle mitään oikein. Ei hän haukkunut tai mitään, jos sinä sitä luulet, mutta Lily vain ymmärsi asian aina väärin. Sellaista sattuu jokaiselle, mutta heille sitä sattui oikein harvinaisen usein. Sitten James tajusi, miten hänen pitää käyttäytyä, jotta Lily ymmärtäisi hänet oikein. Ja niin siinä sitten kävi, että vanhempasi tajusivat, että rakastavat toisiaan. He odottivat noin vuoden Tylypahkan päättymisen jälkeen ja menivät naimisiin. Ja voin sanoa, että siihen vuoteen liittyi monia riitoja, väliaikaisesti pois toisen luota muuttamisia ja muuta yhtä inhottavaa. Mutta sitten he saivat sinut – muistan vieläkin, kuinka heillä oli silloin oikein jättiriita, mutta kun Lily sai tietää odottavansa sinua, he sopivat sen jättiriidan hujauksessa ja muuttivat tähän taloon. Sen jälkeen on ollut vähän rauhallisempaa. Usko minua, Harry, että tämä riita on heille vielä kohtalaisen pieni. Vaikka he sanovat toisilleen pahasti, he rakastavat toisiaan silti ihan hirmuisesti, ja sinua myös.”
   Harry oli hetkisen hiljaa punniten Remuksen sanoja. Koska hän oli oikein nokkela poika, hän ymmärsi ne ainakin lähes kokonaan. Ja koska hänellä oli vielä hyvä muisti, hän muisti, mitä Remus oli ihan aluksi sanonut selittävänsä.
   ”Sanoit, että kaikilla oli joku syy huutaa niin kuin ne huusivat. Ei hyvä syy, mutta syy kuitenkin. Mikä syy?”
   ”Niin. Sirius oli hyvin surullinen, ja tiedätkö mitä surulliset aikuiset joskus tekevät, vaikkei se olekaan järkevää? Etkö? No, he juovat itsensä humalaan luullen sen auttavan. Joskus he tekevät sen vahingossa. Mutta yleensä se auttamisen sijasta pahentaa tilannetta. Ja niin kävi Siriukselle tällä kertaa. No, Sirius siis ei ollut oma itsensä, vaan oli ihan humalassa, mikä ei ollut yhtään viisasta. Siksi sinun vanhempasi olivat vähän näreissään hänelle – ”
   ”Mitä tarkoittaa ’näreissään’?”
   ”Se on vähän niin kuin vihainen, mutta ei ihan niin paha. Eli vanhempasi olivat hieman suutuksissa Siriukselle siitä, ja sitten sinä tulit paikalle. Sitten Sirius sanoi sinulle ikävästi, ja vanhempasi suuttuivat Siriukselle vielä enemmän. Sirius oli kuitenkin liian humalassa, jotta olisi tajunnut, mitä oli sanonut. James yritti saada häntä pyytämään sinulta anteeksi, mutta Sirius ei kuullut häntä, ja siksi James huusi. Lily taas ei pitänyt siitä, että olit paikalla, kun James huusi, joten hänen oli korotettava äänensä saadakseen James vaikenemaan. Ymmärrätkö nyt?”
   ”Ymmärrän. Mutta ei siinä mitään järkeä silti ollut, oli ihan tyhmää huutaa. Eikö ollutkin?”
   ”Olihan se. Minä sanoinkin sinulle, ettei heillä ollut hyvää syytä. Mutta syy kuitenkin. Olisitko nyt valmis heidän anteeksipyyntöönsä?”
   Remuksen yllätykseksi Harry puisteli päätään.
   ”En. Minä pelkäsin Siriusta, hän oli pelottava. Onko hän vieläkin sellainen?”
   ”Ei ole. Hän on ihan normaali nyt, hän oli eilen humalassa. Itseään ei kannata koskaan juoda humalaan.”
   ”Miksi Sirius sitten teki niin?”
   ”Sinun kannattaa ehkä kysyä häneltä itseltään.”
   ”Niin… no… joo, ehkä minun kannattaa. Jos lupaat kautta kiven ja kannon, ettei hän ole sellainen kuin eilen.”
   ”Lupaan minä.”
   Ja niinhän siinä loppujen lopuksi kävi, ettei Harryn ja Remuksen tarvinnut mennä edes Remukselle asti, ennen kuin Harry oli saatu ymmärtämään asia. He palasivat pikaisesti kotiin ja juttelivat matkalla huispauksesta. Harry odotti innolla, että saisi ensimmäisen oikean luutansa ja pääsisi lentämään.
   Aina välillä kesken kotimatkan poika huomasi jotain mielenkiintoista tienvierustalla, ja silloin Remuksen oli jäätävä odottamaan. Kerran Harry hoksasi hämähäkin, otti sen kädelleen ja vei Remukselle pyytäen miestä suurentamaan sen, jotta Harry voisi laittaa hämähäkin kotona talutushihnaan ja taluttaa sitä ympäriinsä. Remus ei suostunut, mutta muutti hämähäkin vihreäksi niin, ettei sitä enää näkynyt ruohon seasta. Harry nauroi ensimmäistä kertaa sinä päivänä. Normaalisti hän heläytti naurun jos toisenkin heti herättyään, koska Jamesilla oli tapana kutitella häntä kyljistä aina hänen saapuessaan aamiaiselle.
   Kun kotiovi tuli vastaan, Harry marssi luottavaisena valkoisen oven eteen ja nykäisi sen auki. Remus hymyili itsekseen tullessaan perästäpäin. Harry oli taas oma itsensä.
   ”Harry!” Ääni kuului aivan varmasti Siriukselle, joka tulla rymisteli paikalle olohuoneesta silloin, kun Remus astui sisälle taloon ja otti kenkänsä pois samoin kuin Harry vain hetken häntä aiemmin.
   ”Hei…” Harry vastasi hieman epäröiden, mutta kun Sirius tuli tarpeeksi lähelle, hän huomasi, että Sirius ei enää haissut pahalta. Hän tuoksui aivan Siriukselta.
   ”Annatko sinä minulle anteeksi, poika? En tee niin enää ikinä.”
   Hymy ylettyi aivan varmasti Harryn korvasta korvaan, kun hän hetken hymyä pidäteltyään nyökkäsi monta kertaa nopeasti peräkkäin. Sirius naurahti, hiljeni, naurahti uudestaan, hiljeni taas ja remahti sitten nauruun. Harryakin alkoi naurattaa, ja koira-animaagi kaappasi kummipoikansa syliinsä.
   ”Tykkääthän sinä minusta vielä, Sirius?” Harry tiedusteli yläilmoista, missä liiteli Siriuksen nostettua hänet oikein korkealle.
   ”Tietysti tykkään, ja olen aina tykännytkin, Harryseni”, Sirius hymyili ja halasi vielä poikaa ennen kuin päästi hänet alas. ”Menehän nyt vanhempiesi luona käymään, heilläkin on asiaa. He ovat olohuoneessa.”
   Harry nyökkäsi ja lähti kipittämään kiireesti kohti olohuonetta. Hän meni niin kovaa, että kulmassa kääntyessään hänen oli tartuttava seinästä kiinni, jottei olisi törmännyt vastakkaiseen, vaaleansiniseen seinään. Sirius ja Remus jäivät eteiseen hymyilemään tietäväisesti toisilleen.
   Olohuoneen sohvalla istuivat Lily ja James aivan samalla tavalla kuin viime iltana. Nyt he tarkkailivat Harrya pojan juostessa huoneeseen, ja molempien kasvoille levisi saman tien hymy. Kuinka ylpeitä he olivatkaan tuosta suloisesta pojasta! Heidän pojastaan. Heidän yhteisestä pojastaan. He olivat jo päättäneet, että antaisivat toisilleen anteeksi, jos Harry antaisi heille anteeksi eikä enää pelkäisi heitä. Lily ja James olivat molemmat saaneet huomata, etteivät tienneet mitään kamalampaa kuin sen tunteen, kun oma poika lähtee itkien pois heidän luotaan.
   ”Hei, pikkuinen”, James tervehti ja katsoi rakastaen poikaa, joka näytti niin paljon häneltä jo nyt. Samat hiukset, sama nenä, samat kulmakarvat, sama ryhti. Mutta Lilyn silmät. Silmät, joihin James oli rakastunut.
   ”Heippa, isi. Moi, äiti.”
   ”Voi, kulta”, Lily sanoi hymyillen melkein kyyneleet silmissään. Kuinka Harry saattoi tulla heidän luokseen noin pirteänä sen jälkeen, kun hänen saamansa kuva läheisistään oli murtunut? Sen on pakko olla Jamesin perimää, Lily ajatteli. ”Kuule, anteeksi ihan kamalasti, että minä sillä tavalla huusin isille, kun olit kuulemassa.”
   ”Antaako isi sinulle anteeksi?”
   ”Kyllä minä annan”, James sanoi. ”Mutta Harry, anteeksi minunkin puolestani.”
   ”Ei se mitään. Kunhan lupaatte, että te ette eroa niin kuin Tommyn isi ja äiti. Tommy käy aina vaan joskus tapaamassa isiään, eikä se olisi minusta yhtään kivaa.”
   ”Älä huoli”, James naurahti, ”ei se meistäkään kivaa olisi.”

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 1.luku 26.5.
Kirjoitti: Scaramouche - 26.05.2010 18:43:43

Oi, tämä on ihan yli-ihana!!

Nevillestä sankari... Love it! Ja pikku-Harry on niiin söpö että päätä huimaa! Voi toista...

Ja joo, rakentava meni piiloon. Koitan joskus myöhemmin houkutella sen esille ja sitten tulee ehkä kunnon kommentti.  ;)

Jatkoa!

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 1.luku 26.5.
Kirjoitti: Luihuinen_89 - 27.05.2010 19:04:39

Remus on aina niin fiksu selityksissään. Onneks Sirius pyysi lopulta pikku Harrylta anteeksi ja HHarry ymmärsi että kaikki on hyvin vaikka riitoja olisikin pikkasen... Ihmettelen vaan ettei Lapsukaisella ollut nälkä.. Mulla ainakin olis.. kumminkin se oli aika kauan syömättä mitään.. Harry itkemässä itsensä uneen voi raasua.. jatkoa ootan innolla. Hyvää kuvailua ja silleen.. mitään muuta järkevää tältä suunnalta ei sitten taia saadakkaan...

~L~

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 1.luku 26.5.
Kirjoitti: Ruskapoika - 28.05.2010 00:01:46

Toi ensimmäinen luku oli aivan ihana! :-* Pikku-Harry oli vaan niin sulonen ja Remus niin Remus :'D Sirre parka, kuten James ja Lilykin. Ei sais riidellä kun on lapsia lähellä. Joskus ennenkin oon tän avannu ja vilkaissut nopeesti traileria, mutta silloin en ole kommentoinut. Pyydän anteeksi laiskuuttani! Harry kyllä ansaitsee perheen itselleen ja plussaa siitä, että Peter oli jo tässä ensimmäisessä luvussa mukana, toki vain mainintana, mutta mukana kuitenkin. Remus oli aivan ihana ja tuo tuoksu huomio oli vain ihanan häkellyttävä. Lapsenahan sitä kyllä muisti ihmiset juuri näistä omituisista asioista kuten mm. ominais hajusta ja ilmeistä, äänensävyistä.

Minusta tähän voisi lisätä selkeämmät kappalejaot. Lukeminen helpottuisi, jos siellä välissä olisi niitä ''ylimääräisiä'' tyhjiä rivejä. Nyt tahtoo mennä rivit koko ajan sekaisin ja itselläni on ainakin sellainen vika, että rivit lähtevät tuollaisena yhtenä pötkönä vetämään suttuisiksi. Se johtuu ihan puhtaasti omasta näöstäni, mutta se helpottaa, ettei tuo olisi tuollein yhtenä pötkönä :)

Jatkoa jään todellakin odottamaan ja en malta odottaa, että Neville astuu kuvioihin mukaan!

~Ruskapoika

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 1.luku 26.5.
Kirjoitti: Resonanssi - 28.05.2010 17:13:00

mielenkiintoinen, jatkoa

luvut voisivat olla lyhempiä, kiitos :)

rakentavaa ei vielä tule, kun en ole näin alussa perehtynyt tarinaan kunnolla.

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 1.luku 26.5.
Kirjoitti: Vaarallinen Komentoija - 29.05.2010 20:49:19

IHANA! Jatkoa!
 Jäin ihan totaalisesti koukkuun!

JATKOA JA PIAN!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!...

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 1.luku 26.5.
Kirjoitti: Nyyhti - 31.05.2010 19:51:30

Salla, kiitos paljon! (:

EpikFeil, paljon kiitoksia! Toivottavasti jatkoa tulee tarpeeksi usein, kommentit helpottavat sitä huomattavasti :D

Kiiruna, kiitos! Mistä aloittaisinkaan, aivan ihana kommentti (: Harry tuntui minusta itsestänikin vähän liian kypsältä tietyissä tilanteissa ja liian pikkukakaralta taas toisissa, mutta jotenkin en osannut sitten korjata sitä paremminkaan. Peter ja Aurelia ovat valitettavasti kovin sivussa, mutta he kiinnostavat minuakin (minkä lisäksi myös minua harmittaa Peterin kauhea sivuuttaminen lähes aina), joten yritän ujuttaa heitä mukaan! (sain jo pienen idean, jee :D) Kappalejaoista sen verran, että pidän tämän ainakin toistaiseksi vielä näin, mutta jos onnistun keksimään, miten saisin tämän jotenkin pätevästi ilman megatyhjää tilaa, niin ehkä sitten voisin julkaisuvaiheessa vähän niitä lisäillä... (: Ja kiitos tuosta virheestä, käyn korjaamassa!

Luihuinen_89, haha, Harrylla nälkä (: Voi olla, että olisi tullut kyllä tuossa ajassa :D Kiitos paljon kommentistasi!

Ruskapoika, suurkiitokset! Kappalejako pysyy ainakin vielä toistaiseksi tällaisena, mutta jos keksin, miten saan sen näyttämään jotenkin fiksulta, niin ehkä sitten lisäilen vähän tyhjiä rivejä (:

Resonanssi, kiitos! Luvut ovat vielä ainakin toistaiseksi pitkiä, pahoittelut siitä - en jotenkin tajua lopettaa niitä ajoissa :D

Vaarallinen Komentoija, kiitos! (:



Luku 2
Vierailu

Harryn silmät avautuivat itsekseen, ilman herätyskelloa tai verhojen lävitse paistavaa aurinkoa. Auringonvalo kyllä siivilöityi Harryn huoneeseen, mutta valoa oli niin paljon, että sen oli täytynyt täplittää Harryn tavaroita jo pitemmän aikaa.
   ”Harry! Ylös! Vauhtia!”
   ”Äiti…” Harry älähti tuskastuneena.
   ”Vauhtia minä sanoin!”
   ”Onko pakko?”
   ”ON!” Lilyn ääni oli juuri niin hysteerinen kuin aina ennen Dursleyille lähtöä.
   Harry huokaisi raskaasti, mutta noudatti joka tapauksessa äitinsä käskyä. Hän nousi ylös ja pukeutui ajatellen koko ajan, millaista rääkkiä hän joutuisi taas kestämään. Hän ei ymmärtänyt, miksi he edes vierailivat Dursleyillä, kun yksikään osapuoli ei edes sietänyt käyntejä. Ellei sitten James, joka nautti saadessaan tehdä pieniä taikoja muka vahingossa. Harry aina nauroi niille, vaikka oikeasti häntä ei olisi kiinnostanut. Kaikki muut olivat vain tuskastuneita.
   Petunia Dursley oli Harryn äidin sisko, mutta ei olisi halunnut myöntää asiaa. Petunialla oli lihava aviomies, Vernon, joka oli Harrylle erityisen ilkeä hänen saapuessaan kylään vasten kaikkien tahtoa. Petunialla ja Vernonilla oli pullea Harryn tavoin kymmenvuotias poika, jonka nimi oli Dudley ja joka yritti aina kiusata pienempikokoista Harrya, muttei koskaan onnistunut siinä, koska Harryn vanhemmat huomasivat asian. Tai no, hän ei enää onnistunut siinä. Kun Harry oli ollut seitsemänvuotias, Dudley oli lyönyt häntä. Sen jälkeen oli kulunut kaksi vuotta normaalin yhden sijaan, ennen kuin Potterit olivat taas tunkeneet itsensä Likusteritielle, missä Dursleyt asuivat.
   ”Miksi me edes vaivaudumme käymään Dursleyillä?” Harry valitti ties kuinka monetta kertaa laahustaessaan puuroa syömään.
   ”Sinähän tiedät”, James vastasi Päivän Profeetan takaa, ”että äitisi toivoo yhä, että hän ja Petunia voisivat korjata välinsä.”
   ”Tiedän, mutten tajua. Eivät he kuitenkaan koskaan sovi! Onneksi pääsen ensi vuonna Tylypahkaan, eikä minun enää tarvitse tehdä niitä typeriä vierailuja.”
   ”Tarvitseepas”, James kertoi omahyväisenä, ”koska olet kesät kotona, kuten ihan hyvin tiedät.”
   ”Älä viitsi näyttää noin vahingoniloiselta, isä! Jää itsekin pois!”
   James naurahti. ”En haluaisi nähdä Lilyn ilmettä sen jälkeen. Ja sehän on vain pari tuntia.”
   ”Joka tuntuu vuodelta”, Harry mumisi, mutta hänen isänsä kuuli hänet kyllä. James ei kuitenkaan sanonut mitään, hymyili vain. Ei hän edes tiennyt, miksi hymyili, mutta hänen poikansa apaattisuus vain oli niin huvittavaa, koska se oli liioiteltua.
   Lily oli keittänyt jälleen kaurapuuroa, jota Harry lappoi suuhunsa ilman minkäänlaisia ongelmia. Hänen äitinsä syötti hänelle puuroa kaiket päivät, mutta hän oli silti laiha. James yritti kaikin tavoin selitellä vaimolleen, että Harry oli kuten hän, ja hänkin oli ollut pienenä laiha, mutta Lily ei uskonut edes valokuvia. Punatukkainen, reipas noita oli yksinkertaisesti sitä mieltä, että Harry piti saada normaalikokoiseksi.
   ”Missä äiti muuten on?” kysyi toista lautasellista puuroa syövä Harry, joka luuli kuulleensa äitinsä äänen juuri keittiöstä, missä nainen ei selvästikään enää ollut.
   James kohautti olkapäitään ja jatkoi lehtensä lukemista. Harry alkoi tarkkailla sanomalehden etusivua, joka oli sopivasti hänen nenänsä edessä. Hän oli oppinut lukemaan kuuden vanhana ja poikkeuksellisen nopeasti, koska hänellä oli ollut neljä opettajaa: vanhempansa, Sirius ja Remus. Peter vaimoineen oli jo silloin muuttanut kauemmas, eikä Harry vieraillut kovin usein Piskuilaneilla, koska hänen vanhempansa olivat kiireisiä töidensä kanssa. James oli aurori, kuten tällä hetkellä erotettuna oleva Siriuskin, ja Lily taas toimi parantajana Pyhässä Mungossa. Sirius teki nyt aurorinhommista erotettuna pätkätöitä milloin missäkin, ja Remus oli työtön huolimatta ahkerasta työnhausta. Harry ei käsittänyt, miksi kukaan ei ottanut Remusta töihin, vaikka tämä olikin ihmissusi. Eikö kukaan luottanut häneen sen takia? Harrysta se oli typerää, sillä hän oli saanut sellaisen käsityksen, että ihmissudet olivat harvinaisen mukavia ihmisiä. Mutta hän olikin tuntenut vain yhden ihmissuden.
   ”Ah, Harry, heräsithän sinä viimein”, paikalle pelmahtanut Lily sanoi.
   ”Ei kesällä pitäisi herätä näin aikaisin!” Harry jatkoi taas valituksiaan.
   ”Älä viitsi hangoitella. Tässä – pue nämä yllesi tuon kaavun sijasta.”
   Harry nyrpisti nenäänsä, kun näki mitä hänen äitinsä hänelle heitteli: jästien puku, johon kuului kauluspaita, kravatti ja housut. Lilyn oli hyvä puhua, sillä hän saattoi pukeutua mekkoon, joka muistutti hyvin pitkälle hänen velhonkaapuaan. Mutta Harry vihasi yli kaiken valkoista, liian helposti likaantuvaa kauluspaitaansa, jonka helma piti tunkea housujen sisään ja kravattia, joka oli solmittava niin, että Dudley saattoi helposti kuristaa Harryn vain kiskaisemalla oikeasta narusta.
   ”Äiti – ei! En kyllä pidä näitä!”
   ”Ala pukea”, hänen äitinsä käski välittämättä vastalauseista. Itse hän kiinnitteli kaulaansa helminauhaa.
   ”Isä!” Harry yritti vedota.
   ”Kuules, minäkin joudun pitämään jästivaatteita, joten älä yhtään valita”, James vastasi täysin tyynesti. Vasta silloin Harry huomasi, että hänen isälläänkin tosiaan oli kauluspaita ja luultavasti myös housut, mutta niitä Harry ei pöydän takaa nähnyt. Solmiota isällä ei kuitenkaan ollut. Siispä Harry piilotti omansa viereiseen kukkaruukkuun.

Puolen tunnin kuluttua Harry seisoi pihalla pitäen molempia vanhempiaan kädestä kiinni, koska pian he ilmiintyisivät Harry mukanaan Likusteritielle. Harryn äiti ei ollut vielä huomannut, ettei hänen pojallaan ollut kravattia. Harry arveli, että James oli kyllä tajunnut asian tarkistaessaan vaimonsa käskystä, että hänen poikansa oli pukeutunut kunnolla. Isä oli kuitenkin jättänyt asian huomiotta, koska eihän hän itsekään ollut suostunut solmimaan mitään typerää narua kaulaansa.
   ”No niin, valmiina, paikoillanne, nyt.”
   Harry puristi silmänsä kiinni, vaikka ei sitä ollut mitään iloa. Hän puristui kasaan joka puolelta, eikä tunne ollut erityisen miellyttävä. Kyllä sitä sieti, mutta kaikesta huolimatta Harry oli onnellinen, kun he viimein olivat perillä. Poika ei ymmärtänyt, miksi he eivät voineet uhmata hänen tätinsä kieltoa ja ilmiintyä edes hieman lähemmäs Dursleyiden taloa.
   ”Ja ei kun menoksi. Tästä oikealle, niinhän se meni…” James lähti roskalaatikoiden täyttämästä nurkasta, johon he olivat päätyneet, ja kääntyi oikealle Harry tiukasti vanavedessään. He ehtivät tällä kertaa jo melkein kymmenen metriä, kunnes Lily sai heidät kiinni ja kiskoi toiseen suuntaan, missä hänen siskonsa oikeasti asui.
   ”Kyllä me vielä joskus pääsemme karkuun”, James kuiskasi poikansa korvaan niin, ettei hänen vaimonsa kuullut.
   Tie oli ikävän tuttu, vaikka ei Harry muistanutkaan jokaista mutkaa ja sivutietä. Hän tajusi vain, koska oltiin ihan liian lähellä, koska toivottoman lähellä ja milloin toivo vierailusta luistamisesta oli viimein täysin menetetty. Kaikki ne hyvin hoidetut pihat ja samanlaiset talot saivat Harryn suorastaan voimaan pahoin. Häntä ei kiinnostanut, kuinka kauniisti aurinko kimalteli vastapestyjen autojen kattopelleissä tai kuinka siistiä ja hienoa oli avoimien ikkunoiden sisäpuolella.
   Kun Potterit alkoivat nousta valkoiselle ovelle johtavia portaita, Harry vatsanpohjassa alkoi nipistellä kummallisesti. Hänelle kävi niin kyllä aina tässä kohdassa, mutta se oli hänestä silti kummallista. Eihän vierailussa ollut mitään jännitettävää, se oli vain pakkopullaa, jolla ei ollut mitään merkitystä.
   Lily soitti ovikelloa, sisältä kuului askeleita, ovi avautui. Harryn äidin sisaren – tädiksi häntä olisi pitänyt kutsua – luiseva varjo peitti alleen elämää hehkuvan Lilyn.
   ”Päivää!” Petunia Dursleyn sisar toivotti hymyillen.
   ”Taasko ilmaista lounasta kerjäämässä? Painukaa tiehenne!”
   James puuttui närkästyneenä keskusteluun. ”Kuulkaa nyt, rouva jästi, me emme ole kerjäämässä vaan yrittämässä parantaa sukulaissuhteita. Te vain ette vaikuta kovin yhteistyöhaluisilta.”
   ”Pitäisikö meidän muka olla?” kuului kylmä vastaus.
   ”Kas, onko teillä uusi naapuri?” Lily kysäisi äkkiä ja kaikki ovella olijat katsahtivat keltaisen aidan takaa kurkkivaa rouvaa.
   Kun Petunia näki sen, hän päästi Potterit sisälle, vaikka mutisikin itsekseen koko sen ajan, kun kolmihenkinen perhe riisui päällysvaatteitaan eteisen naulakkoon ja Lily kurtisti kulmiaan viatonta esittävälle pojalleen huomatessaan vasta nyt tämän kravatittomuuden.
   ”Ei kai taas nuo!” paikalle jostain ilmestynyt Vernon Dursley karjaisi Harryn ollessa kumartuneena, niin ettei poika nähnyt tätinsä miehen punaiseksi muuttuneita kasvoja.
   ”Me kyllä ilmoitimme tulostamme”, Lily sanoi rauhallisesti ja nyökkäsi miehelle tervehdyksensä. James ja Harry eivät vaivautuneet moiseen.
   ”DUDLEY! Äitisi limainen sisko, hänen mielipuolinen miehensä ja heidän kauhukakaransa ovat tunkeneet meille, joten tule alas!”
   Harry hieman pettyi, kun hänen serkkunsa toden totta rämisteli alakertaan. Dudley oli Harrya pitempi, tanakka ja muutamaa liikakiloa kantava poika, joka virnuili typerästi ja jolla oli lättänenä. Hänellä oli pienet silmät, ja hän olisi saattanut näyttää epä-ällöttävämmältä, jos hänen hiuksensa olisivat olleet tummat eivätkä sellaiset vaaleat kuin hänen isällään.
   Dursleyt menivät olohuoneeseen, ja Potterit seurasivat heitä. Harry tiesi, että luvassa olisi vaivaantunutta istuskelua, pari kimpaantunutta väittelyä, muutama piilopilkka ja viimein lähtö. Niin se aina meni.
   ”Emme kaiketi antaneet teille lupaa istua”, Vernon huomautti, kun hänen vieraansa olivat istuneet kaikki samalle sohvalle. Kukaan ei kuitenkaan tehnyt elettäkään noustakseen.
   ”Se on harmillista”, James totesi pienen hiljaisuuden jälkeen. ”Onko tuo lasikaappi muuten rikki?”
   Harry käänsi katseensa sinne, minne hänen isänsä viittasi. Siellä oli kirjahylly, jossa yhtä osaa hylystä suojasi normaalisti kaksi lasista ovea. Nyt kuitenkin siinä oli vain yksi ovi, toisesta oli jäljellä vain saranat. Dursleyiden ilmeistä Harry päätteli, että tämä oli ainoa asia, mihin vieraat eivät olisi saaneet kiinnittää huomiota, mutta juuri sen he olivat tehneet.
   ”Itse asiassa on”, Vernon myönsi, ”mutta korjaaja tulee heti huomenaamuna. Dudley rikkoi kaapinoven kun kaatui sitä päin, ja saimme korjaajan vasta huomiseksi.” Miehen äänestä kuulsi katkeruus, mistä Harry päätteli, että Dursleyt olivat todellakin saaneet Lilyn lähettämän ilmoituksen heidän saapumisestaan ja he olivat yrittäneet pitää paikat mahdollisimman hyvässä kunnossa, jotta Potterit eivät pääsisi ”auttamaan”.
   ”Turhaan te korjaajaa odotatte, minä korjaan sen käden käänteessä”, James sanoi hilpeästi, vetäisi esiin sauvansa, eikä kuunnellut Dursleyiden kauhistuneita vastalauseita vaan loihti kaappiin uuden lasisen oven.
   ”Tuohon ei ollut kiva törmätä”, Dudley huomautti saatuaan äänettömän mutta näkyvän merkin puhumisen jatkamiseksi äidiltään. ”Sain siitä tosi ison haavan käteen.”
   ”Niinkö?” Lily kiinnostui. ”Näytähän ihmeessä.”
   Dudley vilkaisi vanhempiinsa, jotka puistelivat päätään. James kuitenkin alkoi moittia Petuniaa ja Vernonia ”viattoman ystävällisyydenosoituksen torjumisesta”, jolloin Dudley näki parhaaksi totella punatukkaista tätiään ja kääri pitkähihaisen paitansa hihaa matkalla omasta mielestään vastenmielisen perheen äidin luo.
   ”Siinä on lääkärin laittama side – ”
   ” – jota ei saa poistaa”, Petunia kivahti taustalta. Lily ei kuitenkaan välittänyt, vaan kääri siteen pois paljastaen rumannäköisen haavan. Harry oli nähnyt paljon pahempia haavoja, jotka hänen äitinsä oli parantanut helposti, eikä hän siis lainkaan ihmetellyt, kun Lily siirteli sauvaansa hetken ja haava oli poissa.
   ”No niin, ole hyvä, me taidamme nyt mennä”, Lily sanoi muiden perheenjäseniensä yllätykseksi ja helpotukseksi.
   Kun Potterit olivat päässeet ulos, mikä oli sujunut erittäin vauhdikkaasti, James alkoi heti kuulustella vaimoaan.
   ”Mitä tuo nyt oli?”
   ”He haukkuivat meitä! Ihan tosissaan nimittelivät. Minusta se oli äärimmäisen törkeää – ja vielä meidän kuultemme. Se Vernon ansaitsisi kyllä jonkin käytöskoulun, eikä Petunia edes sanonut mitään!” Lily räjähti.
   ”Minusta se oli kyllä lähes huvittavaa”, James paljasti. ”Sinä olet muka limainen, minä mielipuoli ja Harry kauhukakara – nuo voisi kääntää kaikki ihan päinvastoin! Tai no, ei ehkä minun kuvaustani... Lily, älä nyt viitsi murjottaa. Hei, mennäänkin Viistokujalle – käydään vain hakemassa Sirius mukaan.”

Vain parinkymmenen minuutin kuluttua James käveli Viistokujan ihmisvilinässä kolme läheisintä ihmistä ympärillään. Hän oli kiertänyt kätensä vaimonsa uumalle, ja hänen poikansa hyppeli vähän matkaa heidän edellään kummisetänsä kanssa. James oli osunut oikeaan hakiessaan Siriuksen mukaan. Mies jaksoi aina olla kiinnostunut Harrysta ja poika oli aina yhtä innoissaan päästessään kulkemaan rakastamansa sedän kanssa jossakin. Ja Jamesille jäi kahdenkeskistä aikaa Lilyn kanssa. Tai ainakin lähes kahdenkeskistä.
   ”Miten olisi lounas, vai mikä päivällinen se nyt jo onkaan, kahdestaan?” James kysyi silmät välkkyen. Lily nyökkäsi, ja James ryhtyi heti toteuttamaan aikeitaan. ”Hoi, Sirius! Mitä jos sinä ja Harry jatkaisitte tästä ilman meitä?”
   Edellä kulkeva kaksikko kääntyi ja palasi takaisin, molemmat hymyillen. Sirius kohotti vihjailevasti kulmiaan ja suostui ehdotukseen.
   ”Harry, annan sinulle kaljuunan, niin voit syödä ja ostaa jotakin, jos sinun tarvitsee”, James selitti aina yhtä huolehtivana.
   ”Saanko minäkin ’ahaa, Savvihaa’a?” Sirius lässytti säälittävää esittäen.
   ”Äh, ole hiljaa”, James sanoi närkästyneenä, mutta nauraa hihitti joka tapauksessa kävellessään Lilyn kanssa sisälle viereiseen ravintolaan.
   ”Vihdoinkin kahden”, James sanoi, piteli Lilyn ranteista kiinni ja suuteli häntä.
   ”Älä esitä, James, minä tiedän että sinusta on ihanaa olla noiden huligaanien kanssa”, Lily virnisti.
   ”Se ei tarkoita sitä, ettenkö kaipaisi välillä hieman lomaa heistä.”
   ”Tarkoittaapas.”
   ”No hyvä on – se ei tarkoita sitä, etteikö minusta olisi yhtä ihanaa olla sinun kanssasi kahden.” Tällä kertaa James ei tyytynyt vain lyhyeen suukkoon, eikä miehensä vastauksen kelpuuttanut Lily pannut pitkää suudelmaa ravintolan keskellä lainkaan pahakseen, vaikka hänen olikin jo nälkä.

”Sirius, mennään jäätelölle!” Harry hihkui.
   ”Eikä, muuten sinulle ei jää rahaa ruokaan ja James nirhaa minut.”
   ”Mutta minullahan on kokonainen kaljuuna! Kyllä siitä riittää sekä ruokaan että jäätelöön.”
   ”Muistatkos sen kerran, kun menimme jäätelölle?”
   ”Minkä niistä?”
   ”Sen, kun ostit niin ison annoksen, että minun piti syödä se loppuun ja siihen meni lähes koko kaljuuna”,   Sirius selitti ollen yhä ihmeissään tapahtuneesta, sillä Harrylla oli tunnetusti aivan pohjaton jäätelömaha.
   Hetken aikaa kaksikko kulki kadulla rauhassa. Sitten Harry huomasi taas jotakin mielenkiintoista.
   ”Mennään huispauskauppaan, siellä on uusi luuta!”
   ”Eikä, meidän pitää syödä. Mitä äitisikin sanoisi – ”
   ”Katso! Se on Nimbus 2000, olen odottanut sitä ainakin iäisyyden! Tule, mennään nyt.”
   ”Ei”, Sirius kielsi ja tarttui jo kauppaan kiiruhtavan Harryn ranteesta kiinni, jotta poika ei päässyt toteuttamaan mielihaluaan.
   ”Äääh, hei, ihan tosi… Sirius… kummisetä kiltti… kummisetä…”
   ”Tiedät, etten voi vastustaa tuota ilmettä!” Sirius parahti, mutta Harry ei antanut armoa, ja pian hän oli jo saanut vanhemman miehen taivuteltua ihastelemaan Nimbuksen uusinta mallia, kuten niin moni muukin teki.
   Väki tungeksi luudan ympärillä, eikä pieni ja hintelä Harry nähnyt mitään. Se ei kuitenkaan ollut ongelma, sillä hänellä oli huolehtiva kummisetä mukanaan.
   ”Sirius, minä en näe!”
   Asia tuli korjatuksi hyvin helposti, eikä siihen tarvittu kuin vahvat hartiat ja Siriuksen kohdalta yksi kyykistyminen. Pian Harry jo heilui ainakin päätä ylempänä kuin paikalla olevat aikuiset, eikä kukaan edes ihmetellyt yksitoistavuotiaan pojan korkealle kohoamista. Harrya luultiin useinkin nuoremmaksi kuin hän oli, mutta se ei liiemmin häirinnyt häntä. Olihan hänellä hyvin paljon aikuista tukea, eikä omanikäisistäkään ystävistä ollut pulaa.

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 2.luku 31.5.
Kirjoitti: Resonanssi - 31.05.2010 20:24:08

nyt luku oli sopivan kokoinen, kiitos paljon.

 Solmiota isällä ei kuitenkaan ollut. Siispä Harry piilotti omansa viereiseen kukkaruukkuun.
haahaa :D tuli muuten mielikuva tuosta joka kyllä naurattaa.

Dursleyden käytös oli hiukan yliampuvaa, mutta muuten ihan kiva, ja tykkäsin siitä että James taikoi vaikkeivat he olisi halunneet ;)

ja Sirius on ihana ku pitää Harrysta huolta, just niin ku oikeestikin.

en usko oikeasti että Petunia haukkuisi Lilyn vaikka miten inhoaisi koska Lily on kuitenkin hänen siskonsa.
nyt tykkään tästä paljon ja toivon jatkoa pian :)

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 2.luku 31.5.
Kirjoitti: Luihuinen_89 - 31.05.2010 21:08:26

Oii ihana luku. Durleyllä käynti. Se ei ees kestänyt kahtatuntia hyvä jos 3 minsaa :)
jatkoo vaan

~L~

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 3.luku 7.6.
Kirjoitti: Nyyhti - 07.06.2010 18:03:38

Resonanssi, paljon kiitoksia! Joo, Petunian oli yllättävän vaikea kirjoitettava, mutta päädyin nyt silti tuollaiseen ratkaisuus. Suuret kiitokset!

Luihuinen_89, hahaa joo, vähän jäi lyhyemmäksi tämä x) Kiitos paljon!

Kiiruna, voi kiitos! Jännää kuulla, että olen onnistunut kirjoittamaan jotain hauskaa :D Ja joo, totta, Petunian kauna ja viha tuntuu olevan ihan uskomattomissa mitoissa! Ja kilometriviestit saavat minut vain hyppelehtimään innosta, ei tarvitse yhtään rajoittaa (: Kiitos vielä!




Luku 3
Hartaasti odotettu kirje

Sinä päivänä Harry heräsi aikaisin, jo ennen kuin kukko jossain maalla ehti kiekua, mikäli kukot ylipäätään tapaavat kiekua aamukuudelta kuten väitetään. Joka tapauksessa Harry oli hereillä jo paljon ennen tätä, vaikka on hieman hankala väittää jonkun sellaisen heränneen, joka ei ole kunnolla nukkunutkaan.
   Oli miten oli, kun kello oli viisi, Harry Potter oli vastoin tapojaan lukenut kaksi kirjaa, yrittänyt kolme kertaa syödä aamupalaa, pelannut yksinään räjähtävää näpäystä (ja saanut valitukset vanhemmiltaan) ja käynyt lentelemässä takapihalla vanhalla luudanvarrellaan. Hän oli yrittänyt löytää jotain hyvää syötävää keittiön kaapeista ja tuhonnut sillä reissulla yhden jauhopussin, yrittänyt korjata sen salaa äitinsä taikasauvalla, epäonnistunut ja kasvattanut kätensä täyteen paiseita ja joutunut herättämän vanhempansa avuksi. Niin, silloin kello oli viisi aamulla ja koko normaalisti myöhään nukkuva talo oli hereillä.
   Kaikki tämä johtui vain yhdestä asiasta. Oli se päivä, jona Tylypahkasta pitäisi lähettää virallinen kirje, jossa kutsutaan oppilaita kouluun. Tätä kirjettä Harry odotti niin hartaasti, ettei ollut nukkunut tuskin silmällistäkään.
   Oli ihan hyvä, että herra ja rouva Potter olivat heränneet poikansa paiserikkaaseen käteen (joka muuten oli korjattu ennalleen arviolta kahdessa sekunnissa). Kun talossa oli järjestystä ylläpitävä äiti ja hieman vähemmän järjestystä ylläpitävä isä, poika ei voinut tehdä mitään kamalan järjetöntä, ja hänen äitinsä sai jopa tungettua häneen puoli lautasellista puuroa. Se oli paljon aamuna, jona kirjeen tulisi saapua.
   Päivän Profeetta saapui ensiksi. Pöllö lennähti sujuvasti sisään ikkunasta, Harry kiljahti ja hyppäsi pöydälle, Lily käski hänet alas ja James otti pöllöltä sen ainoan kantamuksen eli paksun lehden. Sen jälkeen pöllölle annettiin maksu, Harry suostui laskeutumaan takaisin lattialle ja vanhempien kesken alkoi kiista siitä, kumpi saa lukea lehden ensin.
   Normaalisti Harry ei ollut hereillä niin aikaisin, että olisi kuullut tämän kinan; toki niin oli tapahtunut pariin otteeseen. Siitä huolimatta Harrysta oli huvittavaa seurata vanhempiensa lapsellista riitelyä, jossa ei ollut mitään järkeä, mutta jota varten sekä Lily että James hieroivat aina uusia taktiikoita.
   ”Naiset ensin”, oli Lilyn vakioavaus.
   ”Minä en käsitä, miksi ihmeessä naisten tulisi olla ensimmäisiä aina, koska esimerkiksi ravintolaan mennessä luulisi heidän saavan siitä tarpeekseen.”
   ”Se johtuu siitä, että naiset ovat kauniimpia, fiksumpia, nokkelampia, uutterampia, kestävämpiä, hienostuneempia, sopeutuvaisempia ja järkevämpiä.”
   ”Mutta jos naiset kerran ovat kaikkea tuota, miksi ihmeessä he sitten ajattelisivat saavansa lukea lehden ennen miehiä?” Tähän Jamesin repliikkiin päättyi joka aamu toistettava litania ja siitä alkoi päivittäin vaihtuva sanasota.
   ”Eivät kaikki naiset teekään niin.”
   ”Miksi sinä sitten tekisit?”
   ”Koska minä olen erilainen.”
   ”Kuka tuon muka uskoo?”
   ”Mitä luultavimmin juuri sinä.”
   ”Ja mistä sinä niin päättelet?”
   ”Siitä, että olet jahdannut minua iäisyyksiä, kosinut ja mennyt naimisiin kanssani ja hankkinut vielä lapsenkin, ja nyt vielä kaiken lisäksi kiistelet kanssani tästä asiasta.”
   ”Tuo oli kerta kaikkiaan asiaankuulumaton väite. Minulla voi olla monia syitä siihen, miksi olen tehnyt nuo asiat, eikä mikään asia puhu sen puolesta, että olisin tehnyt ne, koska uskon sinun olevan erilainen.”
   ”Eikö edes se, että olet sanonut minulle niin ties kuinka monta kertaa?”
   ”Etkö ole kuullut sanontaa siitä, että miehet valehtelevat usein?”
   ”En.”
   ”Harmi, en minäkään.”
   ”Jaaha. Sinäkö siis väität, että kaikki mitä olet sanonut minulle, on valetta?”
   ”En!”
   ”Eli siis minä olen mielestäsi erilainen.”
   ”Et! Mahtuuko kalloosi, että osa on saattanut olla valetta?”
   ”Ja mitähän osaa herra mahtaa tarkoittaa?”
   ”No… no, sitä, mistä me nyt olemme puhuneet. Siis sitä, että sinä olet erilainen.”
   ”Eli ilmeisesti kaikki ne hetket, jolloin olet sanonut niin, ovat olleet valhetta. Nyt minä oikeasti suutuin.”
   Lily kiskaisi lehden itselleen ja kätkeytyi sen taakse. James näki vaimonsa pakonomaisesti tekstillä liikkuvista silmistä ja hieman sisäänpäin käännetyistä hartioista, että nainen oli tosissaan. Koska James ei tietenkään ollut tarkoittanut, mitä oli sanonut – eihän hän koskaan tarkoittanut – hän ei halunnut pyytää suoraan anteeksi. Siksi hän vilkaisi vierestä kiinnostuneena katselevaa Harrya ja tokaisi:
”Ei suositella alle seitsemäntoistavuotiaille.”
   Sen jälkeen hän repäisi lehden Lilyn edestä, tarttui vaimoaan kohtalaisen kovakouraisesti käsivarsista ja kiskaisi punatukan ylös. Sitten hän veti vastalauseita mumisevan naisen aivan itseensä kiinni ja hukutti tämän huulet omiensa alle. Lily, joka oli aluksi vastustellut, jäykistyi nyt, mutta rentoutui tasan kolmen sekunnin kuluttua ja antautui miehelleen. Kun suudelma loppui, hän kääntyi puhumaan pojalleen:
   ”Tuollaista kuin isäsi teki ei sitten kannata tehdä ennen kuin on naimisissa, tai menettää naisensa erittäin pian.”
   Harry virnisti vastaukseksi. Hän oli vanhempiensa kinastelua seuratessaan jo unohtanut koko kirjeen, mutta nyt se palautui taas hänen mieleensä.
   ”Mitä minä oikein voin tehdä, etten koko ajan ajattele sitä helvetin kirjettä?” hän parahti, mutta juuri niin hänen ei olisi kannattanut tehdä.
   Lilyn silmät kapenivat vaarallisesti, ja kun pari punaista suortuvaa uhkasi tulla peittämään uhkaavan katseen, hän huitoi ne suorastaan raivokkaasti pois.
   ”Tässä talossa ei käytetä kirosanoja, poika hyvä. Joten ihan aluksi voisit lievittää Tylypahkanikävääsi vaikka painumalla arestiin. Luudanvarrella lentely kielletty koko loppuviikon ajan, etkä pääse käymään kenelläkään kaverillasi sinä aikana, ja Siriuksen luo et pääse koko loppulomana! Sillä hän sinuun tuonkin sanan on epäilemättä tartuttanut. James, sinun täytyy komentaa sitä miestä!”
   ”Lily, ettet sinä nyt vähän liioittelisi, kulta”, James aloitti pehmeästi ja silitteli mielitiettynsä selkää. ”Ei Sirius kiroile Harryn kuullen, eihän, Harry? No niin, katso nyt. Ei Anturajalkaa voi syyttää siitä. Jos haluat, ettei Harry kuule tuollaisia sanoja missään, sinun täytyy lukita hänet johonkin huoneeseen, josta ei pääse pois millään tavalla. Ja sitähän sinä et sentään haluaisi tehdä. Ja lentämisen estäminen on aivan täysin turhaa, täytyyhän pojan harjoitella, jos hän mielii joskus tupajoukkueeseen. Eikö niin?”
   ”No jaa… niin, ehkä sinä puhut melkein järkeviä, mutta – ”
   ”Ja mitä siihen tulee, ettei Harry pääse kenellekään kylään – no, sehän olisi lähes ilkeää! Viimeisiä hetkiä, kun hän voi tavata niitä ystäviään, jotka eivät ole tulossa Tylypahkaan. Mitä nyt esimerkiksi Tommykin ajattelisi!”
   ”Aivan, Tommyn tapaamisen estäminen olisi kieltämättä – ”
   ”Mutta kulta, mieti nyt, millainen tästä talosta tulee, jos jätät Harryn sisälle arestiin. Hänhän vain pomppii ympäriinsä, koska on niin hermostunut sen kirjeen takia. Ehkä olisi parempi pakottaa hänet vaikka ulos tai jotakin, vai mitä sinä olet mieltä?”
   ”Niin, tuskin nyt sentään sisälle – ”
   ”Hienoa!” James huudahti ja taputti innoissaan käsiään. ”Se on nyt sitten sovittu. Harry, menehän äkkiä pihalle testaamaan Siriuksen asentamaa huispaussalkoa!”
   Harry, joka tiesi, että Lily ei ollut sanonut puoliakaan siitä mitä olisi halunnut, juoksi kiireesti pois huoneesta. Aina kun hänen äitinsä asetti kohtuuttomia rangaistuksia asioista, joista Jamesin mielestä ei olisi pitänyt rangaista lainkaan, mies keplotteli jotenkin tilanteen ennalleen. Aina siihen liittyi se, ettei Lilyn annettu puhua loppuun.
   Keittiössä vallitsi yksiosaisen jälkikasvun kaikottua erittäin äänekäs ilmapiiri, kun Lily alkoi paasata miehelleen siitä, kuinka vaimo ei saanut edes puhua loppuun tai ilmaista kunnolla omaa mielipidettään. James sai kuunnella saarnaa siitä, miten miehet ottavat aina ylivallan ajattelematta asiaa sen kummemmin, ja kuinka moni muukin avioliitto on ajautunut karille kuuntelun puutteen takia.
   ”Aina ei tarvitse kuunnella”, James puolustautui tyynesti.
   ”Tuollaisessa asiassa tarvitsee!”
   ”Entäpä tässä?” mustatukkainen kysyi, hipaisi kädellään Lilyä ja laittoi pian huulensa kulkemaan perässä.

Harrylla oli tylsää. Hän heitteli nahkapalloa viiden metrin korkeudessa olevaan vanteeseen ja syöksyi aina hakemaan sen mahdollisimman nopeasti. Yksinpeli sujui rutiinilla.
   Tietysti oli hyvä, että ylipäätään oli mahdollisuus lennellä kotona. Se ei olisi ollut mitenkään mahdollista, jos Potterit olisivat asuneet jästialueella. Eikä nytkään saanut lentää kovin korkealla siltä varalta, että joku jästi liikuskelisi lähistöllä – tai vähän kauempanakin – ja näkisi. Kuinka Harry odottikaan pääsyä Tylypahkaan ja sitä, että saisi lentää niin korkealle kuin halusi! Hän odotti myös koulua ja oppitunteja, sillä hänellä ei ollut aikaisempaa kokemusta koulusta. Kun hän oli ollut pieni, Lily olisi halunnut lähettää hänet jästikouluun, mutta James oli ollut eri mieltä.
   Oli melkein ihme, että aikuiset olivat kuitenkin ehtineet opettaa Harrya. Ehkä se johtui vain siitä, että heitä oli vielä siihen aikaan ollut viisi – ennen kuin Peter oli muuttanut pois. Erityisesti Lily ja James olivat aina olleet kiireisiä. Aurorin oli mentävä suojelemaan viattomia ja hyökkäämään kolonsyöjiä vastaan, ja parantaja hoiti niissä taisteluissa haavoittuneita. Kerran oli käynyt niinkin, että Lily ja James oli hälytetty töihin lähes yhtä aikaa ja Lily oli saanut paikata miehensä.
   Sellainen oli tiedät-kai-kuka. Paha tyyppi kaiken inhottavan takana. Joskus Harry toivoi, että hänen vanhempansa eivät olisi vastustaneet tiedät-kai-ketä niin aktiivisesti. Jos Lily ja James olisivat tyytyneet pienempään osaan, Harryn elämä olisi ollut… no, sellaista, missä vanhemmat olisivat olleet useammin paikalla. Mutta onneksi hänellä oli kuitenkin aina ollut myös Sirius ja Remus.
   Kun Harry oli ollut vielä vauva, Voldemort oli saanut päähänsä jahdata Potterien perhettä. Ainakin niin oli huhuttu, mutta Sirius oli ollut salaisuudenhaltijana, eikä mitään pahempaa ollut päässyt tapahtumaan. Sen sijaan eräs toinen poika, Harryn ikäinen, oli joutunut hyökkäyksen kohteeksi. Hän oli kuitenkin jäänyt henkiin. Kukaan ei ymmärtänyt, miksei Voldemort ollut tappanut häntä.
   Neville Longbottom oli nimi, jonka kaikki velhot ja noidat tunsivat. Se oli nimi, johon luotettiin. Harry uskoi, että hän saisi tavata nimen kantajan Tylypahkassa – tai siis hänen vanhempansa ja Jamesin ystävät uskoivat, joten Harrykin uskoi.
   ”Poika, hoi!”
   Harry katsahti alas ja virnisti nähdessään isänsä, joka huitoi jälkikasvulleen kuin tämä olisi hyvinkin korkealla, vaikka todellisuudessa matkaa Jamesin ylhäällä olevista käsistä Harryyn oli vain alle pari metriä.
   ”Niin?” Harry kysyi kun laskeutui maahan isänsä eteen.
   ”Minun täytyy mennä töihin. He pyysivät Siriuksenkin.”
   ”Tänään!” Harry voihkaisi.
   ”Niinpä. Olisin jäänyt pois, mutta se on joku iso kahnaus Viistokujalla – ja kai sinä haluat päästä ostamaan koulukirjasi, hei? Älä näytä noin surullista naamaa, me vain Siriuksen kanssa ilmestymme paikalle niin kuolonsyöjät lähtevät pötkimään pakoon.”
   ”Mutta – mutta – olisin halunnut, että edes toinen teistä on kotona, kun kirje…”
   ”Onhan äiti täällä”, James lohdutti ja Harryn teki mieli näyttää kieltä.
   Sora rahisi, kun Siriuksen joustavat askeleet saapuivat isän ja pojan luo.
   ”Mennään, James. Pärjäile, Harry.” Sirius iski silmää, James katsoi poikaansa hieman huolestuneena, ja sitten he lähtivät. Samanlaiset selät, pitkät jalat, suorat ryhdit. Sirius ja James olivat vaikuttava, tyylikäs ja heidän puolellaan olevissa luottamusta herättävä kaksikko. Vain poksahdus, ja he olivat poissa.
   Harry oli ylpeä heistä, vaikkei olisi halunnutkaan. Hän olisi halunnut itkeä ja vaatia Sarvihaaraa ja Anturajalkaa jäämään. Tämähän oli kuitenkin tärkein päivä hänen tähänastisessa elämässään.
   Ajatus siitä, että äiti olisi kotona, ei lievittänyt Harryn pettymystä. Äidissä ei ollut mitään vikaa, päinvastoin. Mutta Harry arvasi, että jos kahnaus Viistokujalla kerran oli suuri, äitikin kutsuttaisiin pian töihin.
   Lentäminen ei enää innostanut. Harry kantoi luutansa vajaan, jossa olivat myös Jamesin ja vajattomassa talossa asuvan Siriuksen luudat. Sitten hän lähti sisälle. Tulisipa kirje pian.
   Lily hääri noidankattilan ääressä. Harry arveli, että hän valmisti jotakin lientä, jota Mungossa tarvittaisiin. Sitä Lilyllä oli tapana tehdä vapaa-aikanaan silloin, kun hän odotti, että pian hänet hälytettäisiin töihin. Tietysti Lily valmisti liemiä – hän oli liemi- ja kasvimyrkytysten osaston ylin parantaja. Toisinaan Harry toivoi, että Lily olisi voinut olla alin parantaja. Silloin häntä ei ainakaan olisi kutsuttu töihin, vaikka hänen osastollaan ei olisikaan ollut kiireitä. Nykytilanteessaan Lilyn oli kuljettava töissä auttamassa myös muiden osastojen parantajia, sillä hän oli ylin parantaja. Siitä ei ollut luistaminen.
   Olihan Harry ylpeä äidistäänkin. Tietysti. Mutta hänen molemmat vanhempansa, Sirius ja Remus olivat vielä kiireellisten töidensä lisäksi muissakin hommissa. Salaisissa tehtävissä – vaikka kyllähän Harry tiesi, että he kuuluivat Feeniksin kiltaan. Järjestöön, jota johti itse Tylypahkan rehtori Albus Dumbledore.
   ”Tuo on aivan varmasti pöllö”, Lilyn ääni kuului.
   ”Mitä, missä?” Harry hätkähti.
   ”Matkalla tänne, sanoisin.”
   ”Voisiko se olla minulle? Tylypahkasta?”
   ”No, seitsemän vuoden kokemuksella uskaltaisin veikata, että ei. Sen verran tarkkaan olen aina vahdannut pöllöjä. Tylypahkassa on yleensä suurempia ja vankkarakenteisempia pöllöjä, tuo on liian pieni ja nopea. Se lentää parhaiten juuri tässä säässä.”
   ”Niin justiinsa. Odotit varmaan aina isältä kirjeitä kun niin tarkkaan katselit”, Harry tuhahti. Häntä ärsytti, sillä hän tiesi, mistä Lilyn kuvaukseen sopiva pöllö tulisi.
   ”Itse asiassa minä lähinnä välttelin isäsi lähetyksiä…” Lily puheli hajamielisesti ja seurasi tarkasti katseellaan pöllön liikkeitä.
   ”Harry, rintamerkkini – kiitos”, Lily sanoi, kun pieni vaalea pöllö kaartoi kohti Potterien talon ikkunaa. Se kuljetti mukanaan kirjeen sijasta paperilappusta ja lensi hirvittävän kovaa vauhtia. Harry kuitenkin tiesi, että James ja Sirius olivat äskettäin saaneet ihan yhtä kovaa liikkuvat pöllöt.
   ”Siellä on tämän mukaan paljon vakavasti haavoittuneita.” Lilyn kulmat olivat kurtussa. ”Toivottavasti James ja Sirius ovat kunnossa. Minua pyydetään kiirehtimään.” Lily kiinni yliparantajan rintamerkkiä kaapuunsa keskittyneenä, kunnes sattui vilkaisemaan syrjäsilmällä lattiaan tuijottavaa Harrya. Äitinä Lily ymmärsi heti tilanteen. ”Tosi kurjaa, että tämän piti sattua juuri tälle päivälle. Mutta mieti, että todella monet saavat vasta kirjeen saadessaan tietää, että on olemassa paikka nimeltä Tylypahka. Ajattele, miltä minusta aikoinaan tuntui. En minä osannut odottaa sitä kirjettä eikä paikalla ollut ketään juhlimassa sitä.”
   ”Mutta minä odotan! Minä en ole jästi – en, vaikka sinä niin ilmeisesti haluatkin.”
   ”Enkä halua!” Lily kivahti. ”Kuule, sinä tiedät, että jäisin pois, ellei tilanne olisi niin kriittinen. Sitä paitsi tulen takaisin niin nopeasti kuin pystyn. Tiedoksesi, että James ja Sirius taistelevat molemmat niin hyvin kuin vain pystyvät, jotta pääsisivät näkemään, kuinka sinä avaat sen pahuksen kirjeen, jonka sisällön kaikki tietävät. Se on hengenvaarallista puuhaa! Arvosta sitä.”
   ”Minä… Anteeksi.”
   ”Ei se mitään. Menehän nyt Remuksen luokse, niin ettei minun tarvitse huolehtia, mitä käy jos kuolonsyöjät päättävät rynnätä tännekin.”
   ”Mutta eivät he päätä”, Harry kuulosti hieman hämmästyneeltä.
   ”Mene nyt vain”, Lily huokaisi ennen kuin kaikkoontui.
   Harry irvisti itsekseen. Hän oli jälleen sanonut mitä sylki oli suuhun tuonut. Jos hän olisi vähänkin ajatellut, hän olisi tajunnut, millaisen uhrauksen hänen isänsä ja kummisetänsä hänelle tekivät – ja äiti myös. Onneksi Remus ei tiennyt, mitä hän oli sanonut. Harry voisi pyytää miestä antamaan hänelle vähän kermakaljaa, eikä Remus alkaisi saarnata siitä, ettei Harry ansainnut sitä. Ei silti, että Remus olisi yleensäkään saarnannut.
   ”Kas, Harry. Lähtivätkö muut Viistokujalle?” Remus tiedusteli avatessaan oven.
   ”Joo. Äiti sanoi, että tulisin tänne.”
   ”Käyhän se. Minäkin sain Killalta kutsun saapua paikalle, mutta jos Sirius ja James ovat molemmat siellä, eiköhän homma hoidu ilman minuakin.”

Puolipäivä oli tullut ja mennyt. Harrylla oli harvinaisen tylsää, mutta hän ei viitsinyt mennä kenenkään kaverinsa luokse. Hän oli huolissaan.
   Normaalisti ainakin Lily lähetti edes joitakin väliaikatietoja. Tavallisesti James ja Sirius olisivat tulleet takaisin pian. Kun kuolonsyöjät hyökkäsivät, he lähtivät pois aurorien saapuessa paikalle. Ainakin useimmiten. Mutta koskaan he eivät olleet viivyttäneet ketään paikalla näin pitkään ilman ennakkovaroitusta.
   Heille oli sattunut jotakin, aivan varmasti oli. Eikä Tylypahkan kirjekään ollut saapunut.
   Remus oli kuitenkin positiivinen. Hän uskoi, että jos jollekin kolmesta olisi käynyt huonosti, hänet olisi tuotu kotiin. Ja se, että kaikki kolme olisivat… no, se oli Remuksen mielestä mahdotonta.
   Harry tuijotteli ulos olohuoneen ikkunasta. Hän näki pihan, vihreän nurmen ja tyhjän pihakeinun. Hän näki pihatien, ja kaikkialla oli liian rauhallista. Mutta sitten paikalle saapui laahustaen jotakin… ensin se muistutti vain isoa tummaa möykkyä, mutta kun Harry tunnisti sen, hän alkoi huutaa.
   ”Remus! Remus! Sirius on täällä! Ulkona!”
   Vikkeläjalkainen Harry oli tumman, maahan kaatuneen koiran luona hetkessä ja hieman hitaampi, myöhemmin asiasta kuullut oli tavallista nopeammin hänen rinnallaan.
   ”Sirius!” Harry huusi ja polvistui maassa retkottavan koiran vierelle. Hän sävähti huomatessaan sen olevan yltä päältä veressä. Koira kuitenkin hengitti, se ainakin oli selvää: rintakehä kohoili todella selkeästi ja sitä tahditti rytmikäs rahina.
   ”Sirius!” Remus sanoi selkeästi ja voimakkaasti. Hän tarttui koiran veriseen päähän ja hänen kätensä värjäytyivät aivan punaisiksi, mutta se ei kiinnostanut häntä. Harrysta vaikutti siltä, että koiran silmät olivat kiinni, mutta hän ei nähnyt kunnolla kiitos kyyneleiden. Koskaan ennen Sirius tai kukaan muukaan ei ollut tullut kotiin taistelusta ilman, että oli käynyt parannuttamassa itsensä täydellisesti. Ja se, että Sirius oli nyt tässä ja tällaisessa kunnossa…
   Äkkiä Remus otti taikasauvansa esille ja osoitti sillä koiraa. Koira muutti muotoaan, ja pian paikalla oli mies, jonka Harry oli nähnyt kävelevän vielä muutama tunti sitten hyväryhtisenä, puhtaana ja valmiina kahakkaan. Nyt se sama mies makasi maassa pitkin pituuttaan, kaapu repaleisena ja hiukset sotkussa. Hänen päässään oli pitkä viiltohaava ja hänen vartalonsa oli ruhjeilla.
   Remus alkoi ravistella ystäväänsä, ja Harry olisi halunnut katsoa muualle. Kuinka Remus pystyi ravistelemaan jotakin niin huonokuntoista?
   Sirius kuitenkin reagoi. Hän vetäisi hieman pitempään henkeä ja pyysi karhealla äänellä vettä, jonka Remus loihti ilmaan nopeammin kuin Harry oli vielä koskaan nähnyt kenenkään tekevän.
   ”Harry, tue hänet istumaan”, Remus pyysi ja alkoi – Harryn toteutettua pyynnön – kaataa vettä Siriuksen kuivaan suuhun.
   ”Kiitos”, Sirius kähisi. ”Kuutamo… sinun pitää mennä sinne. Siellä tarvitaan apua. Taistelussa. Hälytä Lilykin – kaikki…”
   ”Mutta Lilyn pitää parantaa sinut.”
   ”Ei, ei! Ei ole kohta parannettavaa, ellei apua saada… kiirehdi.”
Hetken Remus vain katseli Siriusta, jonka silmät painuivat kiinni. Sitten hän puhui: ”Hyvä on. Harry, huolehdi sinä kummisedästäsi. Minä kerron Peterille, häneen saa nopeasti yhteyden… hän voi alkaa kasata lisää väkeä. Pärjäättehän te Siriuksen kanssa?”
   Harry, joka itki yhä, nyökkäsi vakuuttavasti. Kyllä he pärjäisivät, koska olisi pakko. Hän huolehtisi kerrankin Anturajalasta niin kuin tämä oli niin usein huolehtinut hänestä. Hän ei antaisi Siriuksen kuolla. Aikuiset olisivat muualla, joten Harry ei edes saisi yhteyttä kenenkään, jos jotakin tapahtuisi. Hän arveli, että myös Remus tajusi sen, mutta mies ei halunnut säikäyttää Harrya. Ei silti, että Harry olisi pelästynyt niin vähästä. Velhomaailmassa elettiin huonoja aikoja, ja kaikkien oli tehtävä parhaansa. Myös Harryn.
   ”Mene nyt vain”, hän hoputti Remusta. Mies nyökkäsi, nousi ylös ja kaikkoontui. Harry ja Sirius jäivät kahden. Aurinko paistoi kirkkaasti ja teki maailmasta liian kauniin.
   ”Tule, mennään Remukselle”, Harry sanoi Siriukselle ja melkein nosti miehen pystyyn. Sirius käveli kiitettävän hyvin omilla jaloillaan, vaikka se tuottikin hänelle ongelmia. Hän ei ilmeisesti halunnut aiheuttaa liikaa vaivaa kummipojalleen.

Myöhään illalla odotus viimein palkittiin. Harry oli silloin jo niin väsynyt, ettei hän jaksanut kunnolla iloita, kun keskiyön tietämillä Lily, James, Remus ja myös Peter saapuivat ja kuljettivat jo paljon paremmassa kunnossa olevan Siriuksen ja häntä seuraavan Harryn Potterien tilavimpaan asuntoon.
   Harryn annettiin kerrankin kuulla yksityiskohtia karmeasta taistelusta, ja nämä hirveydet kiinnostivat häntä jopa enemmän kuin Jamesin tyrkkäämä kirje, joka oli miehen omasta verestä punertava.
   ”Dumbledore tuli paikalle ja pyysi antamaan tämän. Muut saavat kirjeensä vasta huomenna, koska tänään niitä ei ehditty lähettää – kaikki olivat Viistokujalla”, James oli kertonut, eikä Harry ollut osannut kuin kiittää.
   Siriuksen päähaava oli vaarallinen, mutta mies kieltäytyi välittämästä siitä. Hän antoi kuitenkin Lilyn paikata sen. Lily itse taas oli muiden tapaan verinen, mutta koska hän oli saapunut taisteluun niin myöhään, se oli lähinnä muiden verta. Ranteensa nainen oli kuitenkin murtanut ja korjannut lähes saman tien.
   James oli Siriuksen jälkeen pahimmassa kunnossa. Hän oli täynnä kirousten aiheuttamia haavoja, joita hän oli yrittänyt hieman parannella keskellä vaarallisten kirousten merta. Osasta jäisi arpia, mutta se ei häirinnyt Harryn isää.
   Remuksen oikea jalka oli jäänyt putoavan kattoparrun alle, ja kun hän oli ollut taikomassa kattoparrua pois, hänet oli tainnutettu. James oli kuitenkin hyökännyt sen tehneen kuolonsyöjän kimppuun, joten Remukselle ei ollut ehtinyt sattua sen pahempaa vahinkoa, paitsi että hänen jalkansa oli kärsinyt. Lily, jonka olisi itse asiassa pitänyt jäädä töihin hoitamaan apua tarvitsevia, uskoi kuitenkin, että Remuksen jalka oli parannettavissa lähes normaaliksi.
   Peter oli käyttänyt aikansa ilmoittamalla kaikille mahdollisille henkilöille Viistokujan tapahtumista, eikä hän siis itse ollut ollut paikalla. Hän se oli lopulta Dumbledorenkin saanut kiinni, ja tuon vanhan velhon sekä Tylypahkan muiden opettajien saavuttua taistelu oli viimein tyrehtynyt.
   Harry sai pitkästä aikaa kuulla Siriuksen sukulaisista. Bellatrix Lestrange oli aiheuttanut Siriuksen suurimmat haavat ja sen, että miehen oli ollut pakko muuttua koiraksi päästäkseen pakenemaan ja hakemaan apua. Aikuiset haukkuivat taikaministeriötä, joka ei ollut vanginnut kaikkia niitä kuolonsyöjiä, joihin heillä olisi ollut mahdollisuus. Se ei kuulemma olisi ollut laillista. Harry itse ei ymmärtänyt asiasta tarkkoja yksityiskohtia, mutta sen hän oli aina tiennyt, että taikaministeriö oli saamaton – niin hänelle oli pienestä pitäen opetettu.
   Huokaisten Harry antoi päänsä painua isänsä tukevalle olkapäälle ja ennen kuin hän tai kukaan muukaan huomasi, hän oli vaipunut uneen. Muut juttelivat tapahtuneesta silti vielä myöhempään yöhön, ja kun he olivat saaneet asiat puhutuksi läpi, Peter lähti Remuksen luo nukkumaan lähetettyään viestin vaimolleen, Sirius päätti jäädä Potterien sohvalle jaksamatta mennä vieressä sijaitsevaan kotiinsa ja James leijutti Harryn huoneeseensa.

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 3.luku 7.6.
Kirjoitti: Resonanssi - 07.06.2010 18:43:48

vau, pidin erittäin paljon.
jännitystä oli ja Siriuksen hengen puolesta pelkäsin tosissani joten plussaa jännityksestä.

Minä kerron Peterille, häneen saa nopeasti yhteyden… hän voi alkaa kasata lisää väkeä.
luulin että hän kutsuu kohta koko Voldemortin armeijan.

pidin siis erittäin paljon ja minusta oli huvittava ajatus Harrysta pomppimassa ympäri taloa sen kirjeen takia :D

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 3.luku 7.6.
Kirjoitti: Luihuinen_89 - 07.06.2010 19:42:00

Mä pelästyin et Sirre kuolee, mut ei se onneks  ;D. Nyt meni Harryn päivä totaalisen pilalle, mut onneks se sai nukahtaa tutun ja turvallisen ihmisen viereen :) En osaa sanoo mitään järkevää. Hyvin kuvailtua ja ootan innolla mitä tapahtuu, kun Harry tapaa Dracon... Niistähän ei voi tulla niin pahoja vihollisia kuin oikeesti on... eihän?... mutta juu.. kiitoksia taas...

~L~

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 3.luku 7.6.
Kirjoitti: Gussie Mitterrand - 09.06.2010 11:33:01

Haa, kaikki luvut luettu! :D

Pidän ficistäsi paljon, se on mukavaa vaihtelua, ja hyvin kirjoitettu. Lilyn ja Jamesin riita lehdestä oli hauska, sai nauraa.
En oikeasti osaa kommentoida järkevästi (Kuten jotkut tietävät), mutta ilmoitin pitäväni.

Jatkoa odotellen:


~Gus

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 3.luku 7.6.
Kirjoitti: Bonnie Smith - 09.06.2010 11:47:39

Oonkin aina miettiny, että mitä ois tapahtunu, jos Lily ja James ei ois kuollu. Toi, et teit Nevillestä kuuluisan oli tosi hyvä idea. Ja on muutenkin kiva lukeeLilystä ja Jamesista.  Nauroin tolle Dursley-kohalle. Oli vaan niin hauskaa lukee, kun James taiko sen kaapin ehjäks.
Odotan jatkoa innolla.

Otsikko: Vs: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 3.luku 7.6.
Kirjoitti: Wonderlander - 27.06.2010 02:21:35

Voi, tämä oli todella hyvä. :D Innolla odotan sitä, että millainen Neville the poika-joka-elää on.

Tosi hyvää tekstiä on ja mielenkiintoinen idea !

Lupaan komemmentoida pidemmin seuraavaan lukuun! ;)

♥:llä Wonderlander.

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 4.luku 27.6.
Kirjoitti: Nyyhti - 27.06.2010 15:27:27

Ensiksi, anteeksi että luvussa kesti, vaikka se onkin ollut valmiina. Seuraavien lukujen pitäisi tulla vähän fiksumpaan tahtiin, kun ei ole enää mitään supererikoista meneillään :D

Hehee, Resonanssi, kiitos! Ei nyt sentään mitään koko Voldemortin armeijaa :D

Luihuinen_89, oli tosi jännä lukea tuosta Dracosta juuri sen jälkeen kun olin kirjoittanut kyseisen ensitapaamisen :D Kiitos kommentista!

Kiitos, Kiiruna, jälleen aivan ihanasta kommentista! Olet jotenkin ihanan huomioiva, ja tosiaan olit noissa luvuissakin ihan oikeassa - yritän epätoivoisesti ehtiä kirjoitella lisää, mutta en ole onnistunut malttamaan mitään pitempää pätkää vielä istua poissa kesäauringosta niinä harvoina vapaahetkinä, joita on :D Ja oijoi, en osaa vastata mitään fiksua, vaikka kommenttisi niin ihana olikin (: Kiitos myös virheistä, vaikka luen aina luvut läpi niin silti jotain jää :D

Gussie Mitterrand, ei järkevyydellä nyt niin väliä ole, jos kommentoi kuitenkin - olen otettu joka tapauksessa! Paljon kiitoksia ja tosi kiva, että olet jaksanut lukea! (:

Bonnie Smith, paljon kiitoksia! Ihanaa, että nauroit Dursley-kohdalle :D

Kiitos, Wonderlander! Toivottavasti the poika-joka-elää ei ole pettymys (:




Luku 4
Syntymäpäiväjuhlat

Taistelusta oli kulunut muutama päivä, ja Peter oli yhä Remuksen luona. Hänen vaimonsa Aurelia tulisi pian myös paikalle, sillä oli Harryn syntymäpäivä. Eikä mikä tahansa syntymäpäivä, vaan yhdestoista sellainen. Se oli tärkein heti seitsemännentoista jälkeen, ja Harry odotti sitä innolla. Samalla se olisi viimeinen kerta, kun hän näkisi kaikki hänelle tärkeimmät ihmiset ennen kuin olisi aika lähteä Tylypahkaan. Mutta se ei ollut lainkaan huono asia.
   James koputti Harryn olkapäähän, kun poika istui aamiaispöydässä syöden iänikuista puuroa.
   ”Siivoa huoneesi. Peter ja Aurelia majoittuvat sinne.”
   ”Mihin minä sitten menen?”
   ”Siriukselle tai Remukselle, riippuen siitä, joutuuko Sirius iltavuoroon.”
   ”Mutta sittenhän Tommy voisi tulla myös!”
   ”Kuinka niin?”
   ”Tommyn pitää mennä isälleen heti huomenna, eikä se tule takaisin ennen kuin minä lähden Tylypahkaan.”
   ”Jaa, no – katsos, Sirius tuli.”
   Toden totta, ulko-ovi lennähti auki ja sisään marssi Harryn kummisetä viitta hulmuten.
   ”No?” James kysyi. Siriuksen ilme oli myrskyisä.
   ”Tuplavuoro! Minä eroan jos Rosmerta jatkaa tätä ylityöllistämistäni.”
   ”Se vain tykkää sinusta, ei se muuten sinua siellä pitäisi”, James oli lohduttavinaan.
   ”No jaa. Kunpa kuolonsyöjät järjestäisivät useammin yllätyshyökkäyksiä, niin Rymistyir saattaisi tajuta, että minut kannattaa pitää aurorina.”
   ”Älä viitsi”, sanoi Lily, joka oli tullut keittiöön juuri ajoissa kuullakseen Siriuksen toiveen. ”Harry, siivoa huoneesi.” Sitten Lily pyyhälsi pois.
   ”Niin”, James sanoi, kun Harry oli katsonut häntä merkitsevästi suu täynnä puuroa, ”voisivatko Harry ja Tommy olla sinun luonasi yötä?”
   ”Tietysti, mutta älkää hajottako ihan koko taloa. Ja nyt minun pitää mennä, nähdään päivällä.” Sirius kiirehti ulos ja oli jo ilmiintynyt pois, ennen kuin Harry oli saanut syötyä suunsa tyhjäksi.
   James istui pöydän ääreen odottamaan, että Harry saisi syötyä aamiaisensa. Mutta kun Harry oli tyhjentänyt puurolautasensa, hän ei lähtenytkään siivoamaan huonettaan vaan alkoi voidella leipää. James vilkaisi poikansa kiireetöntä tahtia ja murahti: ”Hyvä on, minä käyn siivoamassa.” Harry virnisti samalla, kun tunki leipää suuhunsa. Jamesilta siivoaminen kävi taian avulla paljon nopeammin kuin Harrylla ilman, tietenkin, ja siksi Harryn mielestä oli ihan reilua, että James siivosi.

Aamupäivä kului jännittyneen odottelun ja kuumeisen valmistelun merkeissä. Lisäksi Aurelie saapui, ja Harry huomasi, että hän oli yhtä äidillinen kuin aina ennenkin. Eihän Aureliella ja Peterillä lapsia tietenkään ollut, mutta huolehtivaisuudellaan ja ainaisella hössöttämisellään ja avuliaisuudellaan Aurelie vain teki niin äidillisen vaikutuksen kuin oli mahdollista.
   Lily tuli erittäin hyvin toimeen Peterin vaimon kanssa ja käski Harryn ulos keittiöstä, kun naiset alkoivat valmistaa suklaamuffinsseja, ”koska miehet eivät ymmärrä leipomisesta ikinä mitään, mikä on tullut todistettua liiankin moneen kertaan”. Harry vaelteli tylsistyneenä pihalla, kunnes Remus ja Peter pyysivät häntä mukaansa kauppaan, jotta hän saisi syntymäpäivilleen kaikkea sellaista syötävää, mistä itse pitää.
   Sen jälkeen, kun Pottereille oli kuljetettu valtavat lastilliset kaikkea hyvää ja Lily ja Aurelie olivat saaneet leipomuksensa valmiiksi, kello lähestyi kahta päivällä ja juhlavieraita alkoi valua paikalle. Koska ajat olivat levottomat, Potterit eivät olleet edes viitsineet kutsua kovin paljon porukkaa, vain lähiympäristön pojat, jotka Harry tunsi. Lisäksi kaikki, vaikka olisivat olleet jo kahdentoista vanhoja, tulivat yhdessä huoltajansa kanssa, ja jokainen paikalle saapunut aikuinen myös jäi sinne. Tietenkin.
   Suklaamuffinssit, jotka Lily ja Aurelie olivat valmistaneet, olivat kerta kaikkiaan mahtavia. Niitä oli tehty kolme pellillistä mutta jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen ne oli kaikki syöty. Koska juhlavieraat olivat täyttyneet muffinseista, kakku tuotiin pöytään vasta myöhemmin iltapäivällä. Silloin Siriuskin oli päässyt töistä ja liittynyt seuraan.
   Koska suurimmalla osalla pojista oli oma luudanvarsi, saatiin pystyyn huispausmatsi. Ne, joilla ei ollut omaa luutaa, vaihtelivat muiden kanssa.
   Harry pääsi valitsemaan oman joukkueensa, ja muutaman talorivistön päässä asuva Morag, joka oli Harryn ikäinen, valitsi toisen joukkueen. Moragin lisäksi ainoa Harryn ikäinen paikalla oli Seamus; muut olivat vuoden tai pari nuorempia tai vanhempia.
   Lily asettui keskelle pelikenttää, jota toimitti Potterien piha ja johon kuului yksi ainoa vanne. Pelissä ei olisi pitäjää, vaan molemmat joukkueet yrittäisivät tehdä maalin samaan vanteeseen.
   ”No niin”, Lily aloitti ja sai lähes huutaa, sillä kymmenestä malttamattomana liikehtivästä pojasta lähti väkisinkin ääntä. ”Kaikki muistavat, että liian korkealle ei saa lentää. Jos joku tekee niin, lopetamme pelin välittömästi. Ja muutenkin reilua peliä, kiitos. En halua joutua töihin tänään.”
   ”Miten niin joutua töihin?” hieman harvemmin Harryn luona käyvä Michael kysyi.
   ”Äiti on parantaja”, Harry selitti. Sitten pallot päästettiin irti ja hänen piti ponkaista Puhtolakaisu kuutosellaan ilmaan siepin perään.
   Peli oli tiukkaa, ja sen aikana kaato tippui pari kertaa maahan. Nick oli jo toisella luokalla Tylypahkassa ja hän selitti aina kaikille, kuinka hän pyrkii viimeistään ensi vuonna Puuskupuhin tupajoukkueeseen. Hän jauhoi siitä kaiken aikaa, ja siksi muita nauratti, kun hän pudotti kaadon vahingossa maahan. Nickin isä oli kuitenkin paikalla, ja oli yleisesti tiedossa, että hän hemmotteli poikaansa piloille, eikä hän pitänyt siitäkään, että hänen pojalleen naurettiin.
   ”Rouva Potter, ettehän te voi hyväksyä moista käyttäytymistä!” Harry kuuli Nickin isän vaahtoavan Lilylle.
   ”Olihan se ilkeää, mutta ihan varmasti täysin tahatonta. Kyllähän tekin varmasti myönnätte, että Nick oli hauskan näköinen – varsinkin, kun hän on niin hyvä huispaaja, joka ei normaalisti – ”
   ”Te käyttäydytte epäaikuismaisesti, rouva Potter, enkä minä voi suvaita tuollaista käytöstä.”
   ”Anteeksi nyt, mutta tietääkseni minä tuomaroin tätä peliä, enkä voi käsittää, mitä minun pitäisi tehdä kyseiselle asialle. Jos teillä on jokin ehdotus, kertokaa se ihmeessä.”
   Siinä vaiheessa sieppi liisi aivan Harryn pään ohitse, ja hän lähti sen perään. Kukaan peliä seuraavista aikuisista ei huomannut tilannetta ennen kuin nuoriso alkoi huutaa kannustusta Harrylle ja Michaelille, joka oli toisen joukkueen etsijä ja aivan Harryn kannoilla. Lily ja Nickin isä jatkoivat kuitenkin väittelyään – tai Nickin isä jatkoi ja Lily yritti sanoa väliin jotain, mutta seurasi todellisuudessa pelin kulkua.
   ”Minusta Nickin joukkueelle pitäisi antaa rangaistusheitto tai kaksi, koska eihän tätä tähän voi jättää.”
   ”Se oli vain pari pientä, epäilemättä tahatonta hihitystä. Sitä tapahtuu jatkuvasti – hyvä, Harry, enää pari senttiä!”
   ”Olen kyllä kerta kaikkiaan sitä mieltä, että – ”
   Kukaan ei kuitenkaan saanut tietää, mitä mieltä Nickin isä kerta kaikkiaan oli, joskin hänen kantansa oli epäilemättä tullut selville, sillä Harry nappasi siepin ja kaikki puhkesivat suosionosoituksiin. Kaato oli pudonnut jo jonkin aikaa sitten maahan ja jäänyt sinne – täsmällisesti sanottuna silloin, kun siepin jahti oli alkanut – ja Peter oli kahmaissut pelissä olleen ryhmyn kiinni ihan turvallisuussyistä, sillä kukaan ei olisi kuitenkaan tajunnut enää väistää sitä.

Juhlat juhlittiin perinteisellä kaavalla, eikä Nickin isäkään enää kakun syömisen, muutamien aktiviteettien ja lahjojen avaamisen yhteydessä jaksanut liiemmin tehdä yksinkertaisista asioista katastrofaalisia, ja sen jälkeen olikin jo tullut pimeä. Pimeä tarkoitti sitä, että niiden vieraiden, jotka eivät joko asuneet aivan naapurissa tai olleet jäämässä yöksi, oli aika lähteä kotiin.
   Ovelta vanhemmat toivottelivat Harrylle hyvää lukuvuotta Tylypahkassa ja kehottivat opiskelemaan ahkerasti. Harry hymyili ja nyökkäili kaikille, ja hän mietti, millaista olisi olla niin pitkän aikaa näkemättä näitä kaikkia ihmisiä. Mutta hän kuitenkin uskoi, että Tylypahka olisi eron arvoinen.
   Tommy ei lähtenyt muiden mukana, mutta hänen vanhempansa, jotka pitivät pientä apoteekkia muutaman kadun päässä, joutuivat poistumaan muiden mukana. Ukrainasta saakka tuleva lähetys jonkin erikoisen olennon isovarpaita tulisi aivan pian, ja heidän olisi oltava vastaanottamassa sitä. Koska kaduilla ei ollut turvallista kulkea yksin, he lähtivät yhdessä ja vannottivat muita toimittamaan Tommyn turvallisesti Siriukselle.
   ”Ilman muuta, ilman muuta”, Remus vakuutteli ja James siirteli erityiskestäviä ilmapalloja pois Tommyn vanhempien kenkien päältä. Tommy oli Harryn kanssa testaamassa Harryn lahjaksi saamaa peliä, jossa piti arvata, mistä reiästä rupikonna kurkistaa ja lyödä sitä nuijalla ennen kuin se sukeltaa taas piiloon.
   ”Tommy!” hänen isänsä huusi. ”Tule tänne sanomaan hyvät yöt!”
   Tommy ojensi nuijan, jolla oli hutkinut pelialustaa summamutikassa, Harrylle ja onnistui vahingossa litistämään hänen sormensa. Sillä aikaa, kun Tommy kuunteli vanhemmiltaan ohjeita siitä, miten pitää käyttäytyä, Harry kävi äitinsä luona parannuttamassa sormensa. Sen jälkeen he molemmat jatkoivat nuijalla hutkimista eivätkä jaksaneet pahemmin välittää, osuivatko rupikonniin vai eivät.
   Kello alkoi lähestyä kahdeksaa illalla, jolloin Siriuksen toinen työvuoro alkaisi. Niinpä Lily, James, Sirius ja Remus valmistivat Harryn ja Tommyn matkaan kohti Siriuksen asuntoa; Peter ja Aurelie jäivät talonvahdeiksi ja Aurelie ryhtyi auttamishaluisena siivoamaan syntymäpäiväkutsujen jälkiä.
   Harry ja Tommy olivat syöneet itsensä ähkyyn jo kaksi tuntia sitten, eli heihin uppoaisi pian lisää herkkuja. Siksi Remus otti kantaakseen korillisen kakkua, jokamaunrakeita, suklaasammakoita ja ksylitolilla makeutettua Drooblen toisiksi parasta purkkapallopurkkaa. Pojilla oli molemmilla mukanaan laukut, joissa oli vaihtovaatteet ja yöpaidat.
   Vaikka yli kymmenvuotiaita harvoin vaaditaan pitämään aikuista kädestä kiinni ulkona liikuttaessa, Harrylta ja Tommylta sitä kuitenkin odotettiin. Tapaukset, joissa kuolonsyöjät olivat pilanneet näkyvyyden täysin yhtäkkiä ja kaapanneet vanhemmistaan eksyneet lapset, eivät olleet tavattomia. Kukaan ei liikkunut yksin enää sen jälkeen, kun aurinko oli laskeutunut ja hyökkääjiä oli vaikeampi havaita kuin päiväsaikaan. Harva liikkui muutenkaan.
   Kun James huomasi liikettä tiellä heidän edessään, hän huomautti asiasta heti, ja aikuiset ryhmittyivät lasten ympärille vetäen taikasauvansa esiin. Lily ja Remus pitivät sauvattomilla käsillään tiukasti kiinni lasten käsistä ja James ja Sirius kulkivat ensimmäisinä valmiina kohtaamaan tulijat. Harry tunsi, kuinka Tommy hänen vierellään vapisi pelosta.
   Tulijat paljastuivat kahdeksi mieheksi, jotka olivat suunnanneet taikasauvansa suoraan kohti Jamesia ja Siriusta. Tommy henkäisi terävästi ja Lily puristi lohduttavasti hänen kättään.
   ”Ernie?” James sanoi reippaasti mutta varuillaan.
   ”Piru vie, Jamesko se siinä!” toinen miehistä huudahti hätkähtäen. ”Minä jo luulin, että te olette joku kuolonsyöjäjoukkio, joka on vähän eksynyt reitiltään!”
   ”Sitä samaa me pelkäsimme teistä”, Sirius naurahti.
   ”No, me jatkamme tästä matkaamme. Jospa niitä kuolonsyöjiä vaikka sattuisi paikalle.”
   ”Ai, oletteko te partioimassa?” James kysyi yllättyneenä.
   ”Jep, sitä juuri. Ja huomenaamuna töissä. Nähdään siellä sitten, oletan.”
   ”Kyllä, nähdään. Älkääkä sitten kirotko meitä, kun kuljemme tästä taas pian”, James lisäsi virnistäen.
   Toinen miehistä voihkaisi, mutta sitten kumpainenkin heilautti kättään hyvästiksi ja jatkoi matkaansa heidän ohitseen.
   ”Auroreita?” Lily kysyi ja Sirius ja James nyökkäsivät yhtä aikaa. ”Se on hyvä, sitten täällä on varmaan vähän turvallisempaa ainakin tänä iltana.”
   ”Niin, ellei sitten aleta miettiä sitä, miksi heidät on sijoitettu tänne”, James totesi synkästi ja Harry alkoi välittömästi vilkuilla tien sivuille. Tommy kuitenkin vinkaisi – ilmeisesti pelosta.
   ”Älä viitsi pelotella, James”, Lily ärähti.
   ”Hitto, minä myöhästyn, pakko mennä”, Sirius sanoi siinä samassa. ”Saan kuulemma potkut jos olen kerrankin vielä myöhässä. Kai te pääsette perille ilman minuakin?”
   ”Mene vain, minulla ei ole varaa alkaa maksaa sinun vuokaasi, minkä epäilemättä joudun tekemään jos jäät työttömäksi.”
   ”Kiitti, Sarvihaara.” Sitten kuului vain poksahdus ja Sirius kaikkoontui pois. Harry vilkaisi sivulleen ja huomasi, että Tommy oli aivan kalpea ja puristi Lilyn kättä kuin henkensä hädässä. Harrya ei kuitenkaan pelottanut.
   ”Saanko mennä isin kanssa edeltä?” Harry kysyi Remukselta ja muodosti äänettömästi Tommyn nimen. Remus, vilkaistuaan pikaisesti Tommyn kauhistunutta olemusta, ymmärsi Harryn idean ja tarttui Tommyn toiseen käteen. Nyt Tommylla oli aikuiset molemmilla puolillaan, eikä häntä enää pelottanut niin paljon. Lisäksi Harry, joka ei nähnyt koko tilanteessa mitään erityisen kammottavaa, hypähti iloisena isänsä vierelle.
   James vilkaisi häntä ja tarttui hänen kädestään kiinni.
   ”Tämä on vakava tilanne, poika”, hän ohjeisti, ja Harry yritti olla nauramatta.
   Kun he olivat perillä, aikuiset kävivät keskustelun. Harry ja Tommy istuivat sohvalla ja söivät jokamaunrakeita.
   ”Lily jää tänne teidän seuraksenne”, James ilmoitti hetken kuluttua.
   ”Äiti, ei”, Harry voihkaisi. Jos Lily olisi paikalla, he eivät saisi Tommyn kanssa hyppiä Siriuksen sängyllä, joka oli erittäin joustava ja kuin luotu siihen tarkoitukseen. Harry ja Tommy olivat jo monen vuoden ajan halunneet Siriukselle aina juuri sängyllä hyppimisen takia – ja myös sen, ettei Sirius käskenyt heitä nukkumaan.
   ”Miksi ei?”
   ”No… siksi.”
   ”Sitten minä jään.”
   ”Isi, ei!”
   ”No Remus.”
   ”Ei…”
   ”Te saatte joka tapauksessa kestää Siriusta”, James muistutti.
   ”Niin, mutta ei heti.”
   ”James”, Lily puuttui puheeseen, ”sinä olet aurori, sinä saat luvan jäädä tänne, ja me lähdemme Remuksen kanssa kotiin. Ja ei, Harry, ei vastaväitteitä. Hyvää yötä.”
   Harry murjotti seuraavat kaksi sekuntia, mutta sitten Tommy pyysi häntä hyppimään Siriuksen sängylle niin, ettei James huomannut, koska oli levittämässä sohvaa vuoteiksi.
   He ehtivät pomppia äänettä nauraen melkein kymmenen minuuttia, ennen kuin James tuli häätämään heidät pois.
   ”Tuoko se syy siis oli”, hän mutisi ja patisti poikia syömään iltapalaa. Iltapalaan kuului pienet palat leipää, koska enempää Harry ja Tommy eivät pystyneet millään syömään. Ahdettuaan illan terveellisen osuuden itseensä he söivät suuret lautaselliset täytekakkua.
   Harry ja Tommy päättivät jatkaa peliä, jossa hutkittiin nuijalla, samalla kun James yritti tehdä joitakin paperitöitä. Koska nuijan heiluttaminen oli äänekästä puuhaa, James valitti siitä pojille, mutta päätyi jossain vaiheessa kokeilemaan itse eikä malttanutkaan lopettaa.
   ”Älä varasta meidän peliä”, Harry marmatti ja sai siitä hyvästä nuijaniskun päähänsä. Ei kuitenkaan kovaa, ihan hipaisun vain.
   Kun James kohta malttoi luopua nuijasta, Harry ja Tommy olivat jo hetkellisesti kyllästyneet peliin ja päättivät mennä syömään jokamaunrakeita.

Sinä aamuna koitti Harryn siihenastisen elämän suurin päivä, päivä, jota hän oli odottanut innolla niin pitkään kuin hän saattoi vain muistaa. Aina, kun joku hänen naapurustostaan oli saanut kirjeen ja lähtenyt kohti Tylypahkaa, Harryn odotus oli kasvanut monta kertaa suuremmaksi ja hänestä oli tullut entistä malttamattomampi. Niinpä hän tuskin pysyi nahoissaan, kun hänen oma suuri päivänsa vihdoinkin koitti.
   ”Pue nämä yllesi”, Lily sanoi ja heitti Harryn tuolinselkämykselle hyvin epämääräisiltä näyttävät vaatteet. Harrylla kesti hetken, ennen kuin hän tajusi, miksi ne olivat niin epämääräiset: ne olivat jästivaatteet.
   ”Ei, äiti, en minä noita halua pistää! Minähän pääsen Tylypahkaan nyt, anna minä pistän koulukaavut, joohan?”
   ”Ei, vasta junassa. King’s Cross on jästiasema, se on täynnä jästejä siis, etkä sinä saa erottua joukosta. Tai no, erotut luultavasti muutenkin, mutta sittenhän sinua vasta hulluna pidettäisiin, jos sinulla olisi joku ihmeellinen kaapu päällä.”
   ”Mutta äiti, sinä olet aina sanonut, että jästeilläkin on muoti, että he pukeutuvat aina välillä mitä erilaisimpiin vaatteisiin. Kai minä nyt voin edes kaavun pistää?”
   ”Et voi. Emme halua herättää huomiota.” Niine sanoineen Lily kääntyi ja lähti pois huoneesta jättäen Harryn mutisemaan itsekseen. Äitinsä lähdettyä Harry ei jäänyt vitkuttelemaan vuoteeseensa, muttei kuitenkaan pistänyt äidin tuolille laskostamia jästivaatteita päälleen. Sen sijaan hän lähti pyjamassaan kohti keittiötä ja meinasi matkalla kompastua valtavaan arkkuunsa, jonka päällä lojui tyhjä häkki.
   ”Isä”, hän sanoi heti ylitettyään mahtavan esteen ja päästyään keittiöön.
   ”Huomenta”, James vastasi lehden takaa ja oli ilmeisesti jatkamassa, mutta Harry alkoi puhua keskeyttäen hänen aikeensa.
   ”Äiti väittää että minun pitää pistää jästivaatteet junaan!”
   ”Äitisi väittää aivan oikein”, James sanoi.
   ”Mutta eihän se käy!” Harry valitti. ”En minä niissä voi mennä Tylypahkan-junaan!”
   ”Ai? Etkö halua siis mennä ollenkaan?” James kysyi, laski lehteään vähän alemmas ja kohotti Harrylle kulmakarvojaan kysyvästi.
   ”No totta kai haluan!” Harry närkästyi. ”Mutta enhän minä voi mennä jästivaatteissa! Kaikkihan luulevat, että olen jästisyntyinen tai jotain!”
   ”Ja sekö muka olisi paha asia?” paikalle saapunut Lily kysyi terävästi.
   ”No ei”, Harry sanoi, joskin hieman epäröiden. Oikeasti hän ei pitänyt sellaisesta ollenkaan, mutta ei hän niin voinut sanoa jästisyntyisen äitinsä kuullen. ”Se vain, että eihän se olisi totta.”
   ”Mutta aina sinä voisit sitten korjata heidän käsityksensä”, Lily tuhahti ja hänen äänensävystään oli selvästi tulkittavissa, että hän ymmärsi vallan mainiosti, mitä hänen poikansa mielessä liikkui. ”Menen pesemään loput sukkasi. Miten sinulla voikin olla niitä niin hirveästi?”
   Harry vain kohautti olkapäitään ja kääntyi jälleen isänsä puoleen. ”Siis ihan oikeasti, et sinä voi pakottaa minua menemään niissä vaatteissa Tylypahkaan!”
   ”Et sinä Tylypahkaan niissä menekään, poika hyvä”, James vastasi. ”Eihän siinä nyt mitään järkeä olisi. Mutta junaan sinä kyllä menet, anteeksi nyt vain.”
   ”Mutta miksi? Miksi ihmeessä pitää mennä jossain niin tyhmissä vaatteissa – ”
   ”Nyt loppui, jooko. En jaksa enää kuunnella. Sinä menet niissä vaatteissa, jotka äitisi sinulle valitsi. Ole vain kiitollinen, että hän tietää jästien muodista jotain. Jos vaikka sattuisit näkemään asemalla kivan tytön, joka on jästisyntyinen, ja olisit pukeutunut ihan typerästi joihinkin velhosyntyisten valitsemiin vaatteisiin…”
   ”Niinkö sinulle kävi?” Harry ihmetteli. ”Kun näit äidin?”
   James nauroi. ”Ei nyt ihan niinkään.”
   ”Miten sitten?”
   ”Kuten sanoin, pistä nyt ne äitisi valitsemat vaatteet päällesi. Jos menisit kaavussa Tylypahkan pikajunaan, erottuisit sieltä, koska kaikilla on jästivaatteet. Niin se on aina ollut ja niin sen myös pitää aina olla, koska asema on täynnä jästejä. Kun juna on lähtenyt liikkeelle, voit vaihtaa kaapuun. Mutta sitä ennen – housut ja paita, Potter!”
   Harry näytti isälleen kieltä. Tämä oli ottanut tavakseen silloin tällöin kutsua Harrya sukunimellä, koska siihen hänen kuulemma pitäisi Tylypahkassa tottua.
   Isän sanoihin oli kuitenkin tyytyminen, eikä Harry voinut muuta kuin lähteä kohti huonettaan pukeutumaan, sillä eihän hän sentään halunnut missään nimessä myöhästyä junasta. Matkalla poispäin keittiöstä hän ei kuitenkaan voinut olla mutisematta: ”Miksi juuri minun täytyy pistää jotain sellaista…”
   ”Hei, älä valita!” James huusi hänen peräänsä. ”Joudun minäkin jästikamoissa menemään!”
   ”Ai joudut?” Harry kysyi yllättyneenä ja kääntyi katsomaan epäuskoisena isäänsä.
   ”No totta kai joudun, mehän menemme keskelle jästiasemaa.”
   Harry tuijotti isäänsä hetken suu auki, mutta juoksi sitten huoneeseensa pukeutumaan, eikä häntä enää lainkaan haitannut joutua pitämään tyhmiä yksinkertaisia jästivaatteita.

Matka King’s Crossille oli äärimmäisen tylsä ja ylipäätään ihan hirveä. Harry ei olisi enää lainkaan malttanut odottaa – no hyvä on, ei hän ollut muutenkaan malttanut – mutta asiaa ei helpottanut lainkaan se, että he matkustivat sinne jästien taksilla, joka maksoi Harryn äidin mukaan paljon jästirahaa. He istuivat taksissa pienen iäisyyden, ja Harryn oli ihan pakko pariin kertaan kuiskata vieressään takapenkillä istuvalle isälleen valitukset siitä, kuinka typerää oli mennä jollain niin hitaalla kulkuneuvolla, kun taikakeinoin matka olisi sujunut parissa sekunnissa. Hänen isänsä ei kauheasti pitänyt siitä, että hän kuiskasi niin, koska häntä oli monen monta kertaa kielletty puhumasta mitään velhomaailmasta. Niinpä James jätti Harryn kommentin täysin oman onnensa nojaan, ja Harry murjotti koko loppumatkan, joskin hänen oli pakko kurkistella siinä samalla innoissaan ikkunasta ulos. Aivan pian… aivan pian…
   Ja niin he lopulta olivat perillä. He nousivat ulos taksista, Lily maksoi ja taksikuski nosti Harryn matka-arkun alas.
   ”Mihin sitä ollaan matkalla, hautajaisiinko?” taksikuski vitsaili. ”Tämähän painaa kuin synti!”
   James ja Lily nauroivat vähäsen, mutta Harry pysyi vaiti, koska hän ei oikein ymmärtänyt jutua. ”Ei sentään”, Lily sanoi. ”Poika tässä on vain lähdössä taas vuodeksi sisäoppilaitokseen. Matka-arkku on kerta kaikkiaan paras paikka hänen tavaroilleen, muutenhan ne hukkuisivat eikä hän saisi niitä pakattua taas takaisin tullessaan, kun matkalaukut ovat niin epäkäytännöllisiä.”
   ”Aa, niin, aivan, no se selittääkin”, taksikuski sanoi. ”Hyvää kouluvuotta vaan sinulle, poika”, hän toivotti, ja Harry kiitti kauniisti. Sitten taksikuski ajoi pois ja James lähti hakemaan kärryjä, joihin matka-arkun voisi nostaa. Hän palasikin aivan pian, ja ihan yhtä pian arkku oli kärryissä joita James työnsi, ja he olivat kaikki kolme kävelemässä kohti laituria, jolla Harry ei ollut vielä koskaan vieraillut.
   ”Hirmu paljon jästejä”, hän sanoi ja katseli ympärilleen. Kaikilla oli jästivaatteet ja kaikilla näytti olevan kiire jonnekin. Junat tuuttailivat ja pari pillinvihellystäkin kuului, kauheasti huudeltiin eri asioita, jotkut juoksivat, joillain oli monta laukullista tavaraa ja joillain vain ihmeellisiä pieniä salkkuja.
   ”Harry kiltti, ei vielä täällä”, Lily pyysi, ja Harry vaikeni. Hän alkoi nyt hiljalleen ymmärtää, miksi hänet oli pakotettu pukeutumaan jästiksi. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt niin paljon jästejä kerrallaan kuin nyt täällä! Hän pohti, kuinkakohan moni oli oikeasti velho ja vain pukeutunut jästiksi, mutta hän ei uskaltanut kysyä.
   Viimein he tulivat laiturille yhdeksän. Harry katsoi laiturin kymmenen suuntaan ja näki paksun pylvään.
   ”Tuostako me menemme?” hän kysyi.
   ”Joo”, James vastasi, ”mutta odotetaan vielä vähän. Sinne taitaa juuri olla joku menossa.”
   Harry tähyili ympärilleen ja huomasi kuin huomasikin viiden hengen porukan, joista yksi työnsi samankaltaista matka-arkun sisältävää kärryä kuin mikä Harrylla oli. Porukassa oli neljä aikuista, jotka tähyilivät valppaina ympärilleen, ja heidän keskellään Harry oli näkevinään pienen pojan. Porukka hölkkäsi kiireisen näköisenä suoraan kohti tolppaa.
   ”Hei, onko tuo Kingsley?” Harry kysyi tunnistettuaan tummaihoisen miehen, joka oli pari kertaa käynyt heillä vierailulla.
   ”Joo, mutta olehan nyt hiljaa. Etkö huomaa, ketä siinä saatetaan?”
   Harry yritti katsoa vielä tarkemmin, ja näki kuin näkikin vilauksen keskellä hölkkäävästä pojasta juuri ennen kuin joukkio juoksi sulavasti pylvään läpi.
   ”Oliko se Neville Longbottom?” Harry kysyi ihmeissään. Hän ei ollut lainkaan hätkähtänyt, vaikka viisi ihmistä oli juuri kadonnut jäljettömiin.
   ”Kyllä vain. Hän tulee sinun kanssasi ensimmäiselle vuosikurssille.”
   ”Miten hänet päästetään Tylypahkaan? Eikö se ole aika turvatonta?”
   ”Siellä on Dumbledore”, James sanoi. ”Ja muutenkin todella mittavat turvatoimet. Hänen on varmasti turvallisempaa siellä kuin kotonaan – tai no okei, ehkei ihan, koska salaisuudenhaltijaloitsua ei noin vain murretakaan.”
   ”Eiköhän mennä”, Lily sanoi, ja he lähtivät kävelemään rauhassa kohti tolppaa. ”Muuten, Harry. Älä sitten tuijota Nevilleä junassa ja koulussa pahasti, jooko. Hänelle ei varmasti ole helppoa tulla Tylypahkaan sellaisen taustan kanssa. Hänen isoäitinsä on tiukka kasvattaja, vaikka muuten mukava ihminen onkin, eikä Nevillen tilannetta varmasti helpota se, että hänen vanhempansa ovat kuolleet. Joten yritä edes olla kiltti hänelle, jooko?”
   ”Joo, totta kai”, Harry vastasi. Hän ajatteli, että Neville oli varmasti kunnon kusipää, olihan tämä ainoa Voldemortin kirouksesta henkiin jäänyt, oikea julkkis ja sankari. Varmasti hän ei puhunut mistään muusta kuin omasta loistokkuudestaan.
   Juuri silloin he saapuivat tolpan luo. ”Pysähdytään tähän hetkeksi”, James sanoi.
   ”Miksi?” Harry kysyi. Hän olisi jo halunnut päästä laiturille.
   ”Etteivät jästit epäile mitään. Jutellaan tässä ihan vähän aikaa vain.”
   ”Mistä me jutellaan?”
   ”No ei meidän tarvitse mistään varsinaisesti jutella, kunhan nyt vain ollaan tässä hetkinen.”
   ”Mutta sinähän aina sanot, että jästit eivät huomaa mitään!”
   ”Eivät huomaakaan, mutta jos emme ole varovaisia, he alkavat huomata, ja sitähän me emme halua, vai mitä? No niin, eiköhän tämä riitä. Ei, Harry, älä ihan vielä.” James tarttui kiinni Harryn käsivarresta. ”Ei näinä aikoina voi noin vain mennä tuntemattomaan paikkaan. Mistä me tiedämme, vaikka sinne olisi tullut kuolonsyöjiä?”
   ”Anteeksi.”
   ”Okei, Harry, otahan kiinni kädestäni”, Lily sanoi ja ojensi kätensä Harrylle.
   ”Mitä! En varmasti ota! En minä voi mennä tuonne noin ja pitää äitiä samalla kädestä kiinni…”
   ”Äh, voi hyvänen aika…” Lily mutisi ja tarttui kiinni Harryn käsivarresta samalla, kun astui sujuvasti täysin kiinteältä näyttävän tolpan läpi. Harry seurasi perässä, osin koska Lily kiskoi häntä ja osin koska hän ei malttanut odottaa laiturille pääsyä. James tuli aivan heidän perässään Harryn kärryjä työntäen.

Otsikko: Vs: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 4.luku 27.6.
Kirjoitti: Wonderlander - 27.06.2010 16:15:34

Ihanan nopeasti jatkoa. :) (Ainakin minulle, löysin tämän vasta eilen.) :D

Ja kuten lupasin, yritän nyt kirjoittaa edes hieman pidemmän kommentin...

Tämä on _erittäin_ mielenkiintoinen fic! Hassua kuvitella Neville-raukka sankarina, toivon, että Neville on kaikesta huolimatta mahdollisimman IC. :D Ehkä ainoa juttu, mitä voisit parantaa tekstin helppolukuisuuden suhteen olisi jättää 'tyhjä rivi' kun kappale vaihtuu, juunou? :D Se selkiyttäisi paljon, ja tekisi lukemisesta helpompaa, vaikka eihän tuota nytkään kovin vaikeaa lukea ole, teksti kun on todella selkeää.

Harryn vanhemmat on juuri sellaisia kuin kuvittelinkin, James voisi ehkä olla vielä asteen veijarimaisempi. :D Remus on tässä ficissä yli-ihana, aws. <3

Mutta nytkö siis Voldemort selvisi hengissä Nevillen tappamisen kanssa, jos kuolonsyöjät ovat noin aktiivisia? :D

Jaaa, toivon että tämä juoni eroaa mahd. paljon Rown kirjojen juonesta. :D

Eli todella, todella innokkaasti odotan jatkoa! :D Tämä on hyvää, virheetöntä tekstiä, good.

♥:llä Wonderlander.

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 4.luku 27.6.
Kirjoitti: Luihuinen_89 - 27.06.2010 18:45:47

Harryllä on Uhmaikä  ;D Ei enää äitiä. Toivottavasti et tee nevilllestä semmoista kuin Harry aattelee sen olevan.. Neville on niin suloinen kirjoissa. Semmonen pieni ja arka, mutta silti voimakastahtoinen  ;D Joo osaan taas selittää. Edelleen odotan Malfoyn tapaamista. Mutta pian sekin varmaan tapahtuu :) toivossa on hyvä elää

~L~

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 4.luku 27.6.
Kirjoitti: kassu - 27.06.2010 19:40:46

Oi tää on kyllä hyvä ficci :D Harry on niin suloinen tuollaisena ja muutenkin tykkään. Innolla jään odottamaan, mitä olet keksinyt koulu aikaan, lähinnä siis tarkoitan nyt ystävyyssuhteita ym. Ja Dracoa odotan minäkin mukaan, kiva nähdä millaisena se on tässä :)

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 4.luku 27.6.
Kirjoitti: Ariss - 01.07.2010 14:59:50

Luin nyt kaikki luvut putkeen ja huhhuh! Mähän rakastan tätä! : ) Aihe on mitä mahtavin ja näihin neljään lukuun oot saanu mahdutettua kaikkea mahdollista, joka on vain hyvä asia. Tän ficin aihe on erilainen kuin muut, joten sen takia varmaan tästä niin paljon tykkäänkin!
   Jos nyt jotain kritiikkiä pitäisi sanoa, niin ainut asia, joka mua häiritsi oli ekassa osassa se, kun Harry oli 4 vuotiaana jo niin fiksu. Mutta eipä tuo haitannut, kun nyt ollaan jo siinä ajassa kun Potter on menossa Tylypahkaan. Muuten tää fic on aivan mahtava! Tässä on just sopivasti huumoria ja perhe-elämän vaiheita! Ja odotan kyllä innolla mitä Tylypahkassa tulee tapahtumaan ja minkälainen Neville sitten loppujen lopuksi on =)

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 4.luku 27.6.
Kirjoitti: Resonanssi - 01.07.2010 17:12:52

kerronta on tosi kivaa, ja kyllä mua ärsyttää Lily.
kun se on noin määräilevä pikku... :P

nojoo, asiasta toiseen ;D tuo Neville-kohtaus pisti silmään, kun se oli niin hyvin kuvattu.
yhtäkkiä ymmärsin todella miksi muut ovat Harrysta sitä mieltä kuin ovat kirjoissa (ei sillä ettenkö olisi ymmärtänyt aiemminkin, mutta tässä se tässä se tuli niin hyvin esille).

tästä tulee varmasti hyvin mielenkiintoinen, kun Neville on ihan erilainen kuin Harrysta.

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 4.luku 27.6.
Kirjoitti: amorgirl - 01.07.2010 17:32:59

hui, tää on mielenkiintonen. Vähä vaa hassua et se on Neville joka ois rohkee ja taistelis Voldemorttia vastaan jo nuorena. mut nii hassua.


Juu,todellakin ihastuin tähän ficciin,ja lukemaan aloitin varmaankn erilaisuuden takia.

Ääh, en mä tiä mitä tähän viä pitäs sönkätä. Yritän saada paremman kommentin aikaa myöhemmin


Jatkoo



<3:llä am

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 4.luku 27.6.
Kirjoitti: Parisade - 01.07.2010 19:46:52

Oi, tämähän on aivan ihana. Harry on kyllä just niin ainoa lapsi, koko ajan väittämässä vastaaan kaikesta :D
Lily ja James ovat kanssa ihania, samoin muut kelmit. Minusta on kiva, kun Peter on tässä hyvis.
Äkkiä jatkoa?

Otsikko: Vs: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 4.luku 27.6.
Kirjoitti: Vaarallinen Komentoija - 15.07.2010 11:43:11

Enkö tosiaankaan ole vielä kommentoinut! Korjataanpa erehdys :) . Luin tämän aluksi kirjastossa, joten en siellä jaksanut väsätä mitään erityistä kommenttia.
 Harryllahan on hirveä uhmaikä :D . Lily on juuri sellainen kuin kuvittelin tämän äitinä olevan, täysin erilainen kuin siskonsa Petunia :D . James on tosi ihana, samoin Sirius ja Remus. Kiitokset taas tästä luvusta.

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 4.luku 27.6.
Kirjoitti: Nyyhti - 21.07.2010 18:13:33

Wonderlander, kiitos! Minä en ole itse ikinä kuvitellut Jamesia erityisen veijarimaiseksi, sellaiseksi, mikä hän tuntuu olevan kaikissa kelmificeissä, siitä tällainen linja :D Ihanaa, että pidät Remuksesta! (: Ja joo, Voldemort on hengissä kyllä :D Kiitos vielä!

Kiiruna, sinä ja sinun ihanat kommenttisi <3 Ohoh, en ole edes huomannut tuota nimen vaihtumista. Jaa, kumpikohan se on XDD Täytynee korjailla jossain vaiheessa (jos muistan :D) Kiitos todella paljon! (:

Luihuinen_89, kiitos! Oivoi, älä nirhaa minua Malfoyn takia, kun hän astuu kuvioihin :D

kassu, kiitos paljon! Ja samat sanat kuin edelliselle Malfoysta :D

Ariss, suuret kiitokset! Minuakin on nyt jälkeenpäin alkanut vähän kaduttaa tuo Harryn fiksuus, mutta onneksi se oli vain se yksi luku! (:

Resonanssi, paljon kiitoksia! Heh, äläs nyt Lilystä ärsyynny, sehän vain pitää kuria :D

amorgirl, kiitos paljon!

Eara, kiitos paljon! Sori, jatkossa vähän kesti ):

Vaarallinen komentoija, kiitoksia! Kiva, että Lily vastaa kuvitelmiasi (:


Ja anteeksi kaikille yhteisesti, että jatkossa kesti. Helle sai minut niin superlaiskaksi, että en jaksanut kirjoittaa yhtään mitään, enkä viitsinyt kaikkia varastossa olevia lukuja heti tänne tunkea. (:



Luku 5
Tylypahkaan

Laituri oli pettymys. Harry oli odottanut sitä mitä hänen vanhempansa, Sirius ja Remus olivat kuvailleet: velhoja ja noitia säntäilemässä ympäriinsä, ääniä, taikoja, eläimiä, jäähyväisiä, tapaamisia, hieno veturi joka vihelsi ennen lähtöään… mutta ihmisiä oli paljon vähemmän. Siellä täällä oli muutama pieni porukka, kohtuullisen paljon hieman vanhempia oppilaita, joille Harry ei ikinä uskaltaisi puhua yhtään mitään, juna joka seisoi hiljaa tyhjänä paikoillaan.
   ”Kaikki näyttää olevan ihan kunnossa”, Lily totesi katseltuaan hetken ympärilleen ja päästi Harryn irti. James nyökkäsi vaimolleen ja työnsi kärryjä vähän eteenpäin, jotta he eivät jäisi tielle.
   ”Miksi täällä ei ole ketään?” Harry kysyi.
   ”Olemme niin aikaisessa”, James selitti. ”Se jästitaksi oli paljon nopeampi kuin luulimme. Kyllä tänne vielä väkeä tulee, älä huoli.”
   ”Odotellessa voisit pistää Bertien häkkiin”, Lily sanoi ja osoitti pientä vaaleanharmaata pöllöä, joka istui hieman kauempana erään tolpan päällä ja katseli Harrya suurilla keltaisilla silmillään.
   ”Bertie!” Harry huudahti. “Se tuli jo nyt! Onpa viisas pöllö.”
   Harry otti arkkunsa päältä tyhjän pöllönhäkin ja käveli sen kanssa kohti pöllöään, mutta juuri kun hän saavutti sen, se lehahti pois. ”Voi vitsi! Bertie, tule takaisin! Pakkohan sinun on häkkiin mennä!”
   Pöllö vain huhuili Harrylle jostain korkeuksista, minne Harry ei nähnyt. Harry hakeutui niin lähelle huhuilua kuin pääsi ja maanitteli pöllöä häkkiin rapistelemalla nameja. Bertie kuitenkin vain lensi hieman kauemmas, ja Harry lähti sen perään. Hän oli jahdannut pöllöä muutaman minuutin, kun hänen isänsä kutsui häntä.
   Harry lähti kävelemään vanhempiensa luo ja huomasi, että he olivat saaneet seuraa. Lähestyessään heitä Harry yritti pidätellä hymyään: oli todella huvittavaa nähdä seitsemän punatukkaisen ja yhden mustahiuksisen muodostama joukkio. Harry ei tunnistanut ketään muuta punapäätä kuin äitinsä, ja niinpä hänestä oli vähän jännittävää mennä paikalle – hän nimittäin oli aika varma, että muutama oli vanhempia oppilaita Tylypahkassa.
   ”Moi”, Harry sanoi.
   ”Tässä on siis Harry”, Lily esitteli. ”Harry, hän on Molly Weasley, hän ja hänen miehensä ja pari vanhinta poikaansa ovat mukana killassa.”
   Harry nyökkäsi. Nyt, kun hän sen kuuli, hänestä tuntui että Weasley oli aika tuttu nimi. Harry katseli vähän pelokkaana muita punapäitä ja ihmetteli, heistäkö vanhimmat olivat killassa. Tai ehkä lapsia oli lisää. Kaksi poikaa olivat ihan tismalleen samannäköiset, ja Harry uskoi heidän olevan kaksosia, joskin muutkin olivat aika samanlaisia – tosin se saattoi johtua myös punaisista hiuksista ja pisamista.
   ”Hei, Harry”, Molly Weasley sanoi ystävällisesti, ja Harry piti hänestä välittömästi. ”Sinä menetkin sitten Tylypahkaan ensimmäistä kertaa, vai mitä? Eikö olekin jännää?”
   Harry nyökkäsi.
   ”No, meidän Ron menee myös”, Molly sanoi ja osoitti yhtä poikaa, joka oli Harrya pitempi ja ihan yhtä ruipelo kuin hän. Roniksi kutsuttu poika nosti hieman epäröiden kättään Harrylle, joka vastasi eleeseen.
   ”Äiti”, sanoi poika joka oli selvästi vanhin, ”minun täytyy nyt mennä tuonnemmas. Valvojaoppilaan velvollisuudet kutsuvat.”
   ”Selvä, mene vain”, Molly Weasley sanoi, ja poika pyyhälsi pois.
   ”Eivät valvojaoppilaan velvollisuudet minun aikanani vielä näin aikaisin alkaneet”, James sanoi yllättyneenä ja katsoi hämmentyneenä pojan perään.
   ”Percyn mielestä valvojaoppilaan velvollisuudet jatkuvat koko kesän”, toinen niistä pojista, jonka Harry oletti olevan kaksosia, sanoi.
   ”Niin”, toinen myönteli. ”Hänen mielestään niihin kuuluu se, että kantelee äidille siitä, kuinka me pistimme lusikan tilalle pöytään Sekon hiirenhännäksi muuttuvan lusikan…”
   ”Ja hyvä vain että kanteli!” Molly Weasley sanoi terävästi, ja kaksoset hiljentyivät. Harry huomasi, kuinka hänen isänsä yritti piilottaa hymyä, ja kuinka Lily tönäisi Jamesia niin, ettei Molly Weasley nähnyt.
   ”Äiti”, pieni punatukkainen tyttö sanoi, ”saanko minä käydä junassa?”
   ”Et saa”, Molly Weasley kielsi jyrkästi. ”Ensi vuonna vasta.”
   ”Mutta miksen? Mitä siitä on muka haittaa kenellekään?”
   ”No vaikka mitä! Mietipä sitä kaaosta joka syntyisi, jos kaikki jotka eivät vielä pääse Tylypahkaan ryntäilisivät junassa, ja sitten kun se alkaisi täyttyä, he eivät ehtisikään pois ja joutuisivat vahingossa Tylypahkaan saakka…”
   Tytön ilmeestä huomasi, että hän ei olisi pannut sellaista lainkaan pahakseen.
   Lily ja Molly Weasley juttelivat vielä hetkisen, mutta sitten Weasleyt lähtivät, ja Harry saattoi alkaa valittaa isälleen Bertiestä, joka ei suostunut tulemaan häkkiin. Laiturille oli valunut jo kiitettävät määrät väkeä, ja Harryn innolla odottama hulina oli alkanut, mistä seurasi myöskin se, että Bertie oli kadonnut näkyvistä ja kuuluvista.
   ”Kyllä se nyt pitäisi saada häkkiin”, James sanoi.
   ”Periaatteessahan se voi lentää varmaan Tylypahkaankin”, Lily totesi, ”mutta mieluummin ottaisit sen nyt jo mukaan. Jos se saa vapaasti tulla sinne kun tahtoo, se voi viipyä matkalla ties kuinka pitkään, etkä voi kirjoittaa meille heti kun olet päässyt kouluun, mikä sinun kyllä pitää tehdä, koska haluamme tietää, että matka sujui ongelmitta.”
   ”Enkö voi lainata jotain koulun pöllöistä?”
   ”Varmasti kaikkien muidenkin pitää ilmoittaa kotiin, että ovat päässeet turvallisesti perille. Sinulle ei välttämättä riitä omaa.”
   ”Ai… Mutta minä en enää löydä Bertietä!”
   ”Pakkohan sen on jossain olla…” James mutisi ja tähyili ympärilleen. Pöllöä ei kuitenkaan näkynyt lähiympäristössä, joten he lähtivät kolmisin kiertelemään pöllöä etsien. Aina välillä heidän kulkunsa keskeytyi, kun joko Lilyn tai Jamesin työkaveri huikkasi tervehdyksensä, tai sitten joku kiltalainen tunnisti heidät, tai vaihtoehtoisesti joku Harryn Godrickin notkossa asuva kaveri huomasi heidät. Joka kerta Lily ja James pitivät sananvaihdon suhteellisen lyhyenä ja kyselivät, oliko joku nähnyt pientä harmaata pöllöä, sillä Harry oli hukannut omansa. Kukaan ei ollut nähnyt.
   Täysin arvaamatta, kun Harry oli keskittynyt siristelemään silmiään nähdäkseen yläilmoihin, jokin iski häneen takaapäin ja kaatoi hänet kumoon.
   ”HEI!” Harry huudahti närkästyneenä ja kierähti ympäri nähdäkseen, mikä häneen oli iskenyt.
   Hän huomasi valtavan mustan koiran, joka läähätti ja jonka silmät selvästi hymyilivät. Harry alkoi nauraa.
   ”Sirius! Sinä ehdit sittenkin!”
   Koira ravisteli itseään ja muutti sitten sujuvasti muotoaan ihmiseksi, joka ojensi Harrylle kätensä ja veti hänet ylös. Lily alkoi saman tien puistella Harrya puhtaaksi mutisten jotain huomionhakuisuudesta, mutta Harry ei kuunnellut häntä vaan kummisetäänsä.
   ”Joo, juoksin tänne koirana, niin pääsin nopeammin. Kuutamo on vielä vähän huonona, mutta hän uhkasi purra minulta pään poikki, jos en ehdi tänne saattamaan sinua Tylypahkaan ennen kuin palaan takaisin töihin. Hän käski lisäksi sanoa, ettet saa häikäistyä kaikesta uudesta niin pahasti, että unohdat kirjoittaa hänelle.”
   ”Tietenkään en unohda kirjoittaa kenellekään teistä”, Harry sanoi hymyillen. ”Sirius, oletko sattunut näkemään Bertietä? Se ei halua tulla häkkiin, emmekä löydä sitä mistään.”
   ”En, mutta eiköhän se löydy vielä”, Sirius sanoi huolettomana. ”Eiköhän etsitä.”
   Harry kääntyi poispäin Siriuksesta jatkaakseen ympäriinsä kuljeskelua, ja vasta silloin hän huomasi, että lähistölle oli kerääntynyt pieni joukko oppilaita, jotka tuijottivat suu auki.
   ”Mitäköhän nuo…?” Harry kuiskasi ja viittoili huomaamattomasti oppilaisiin.
   ”He ovat näyttäneet tuolta siitä lähtien, kun Sirius muuttui”, Lily sanoi hieman paheksuvalla äänellä.
   ”Miksi ihmeessä?”
   Lily vilkaisi poikaansa terävästi. ”Ei tuollainen ole ihan tavallista useimpien ihmisten elämässä. Sinun pitää ymmärtää, että kaikki eivät ole kasvaneet velhoperheessä niin kuin sinä, tai jos ovatkin, niin mahdollisesti jästialueella – tai vaikka he tulisivat taikovan väen alueelta, heillä ei silti välttämättä ole muutamaa animaagia lähistöllä. Laillisia animaageja on vain kourallinen, ja on ihme, että isäsi, Sirius ja Peter ylipäätään saivat itsensä laillistettua.”
   Harrya nauratti sanamuoto. ”Isä on ollut laiton.”
   Lily kurtisti kulmiaan pojalleen. ”Tiedät kyllä, mitä tarkoitan.”
   ”Ja muuten, Harry”, James puuttui keskusteluun, ”älä sitten edes kuvittele yrittäväsi tehdä mitään sellaista mitä me teimme. Se on hengenvaarallista puuhaa, ja jos joku olisi ollut sanomassa meille siitä, emme mekään olisi edes yrittäneet.”
   Sirius nyökkäsi vakavana. ”On silkkaa tuuria, että olemme ylipäätään hengissä enää.”
   Lily tuhahti. ”Olette te sentään edes vähän viisastuneet.”
   Harry olisi halunnut kysyä, mitä hänen äitinsä sillä tarkoitti, mutta Sirius keskeytti hänen ajatuksenkulkunsa huutamalla: ”BERTIE! Tuolla se mokoma luuraa! Tänne sieltä!”
   Sitä seurasi huutoa, ähkinää ja loppujen lopuksi pari tarkoin tähdättyä taikaa. Bertie makasi liikkumattomana maassa, ja Harry nosti sen syliinsä.
   ”Tyhmä pöllö”, hän sanoi lempeästi ja silitti sitä. ”Tiedäthän sinä, että sinun on pakko tulla häkkiin. Älä ole vihainen.”
   Harry asetteli Bertien häkkiin ja sulki oven, ja sitten Lily osoitti sitä sauvallaan, jolloin se alkoi taas liikkua ja huhuilla surullisesti.
   ”Niin, niin”, Harry mumisi, ”en minäkään haluaisi siellä olla. Mutta me mennään nyt Tylypahkaan, ja siellä sinä saat lennellä tiluksilla ja pyydystää hiiriä, ja saat asua muiden pöllöjen kanssa pöllölässä, eikä sinun tarvitse pitkään aikaan olla häkissä. Nyt olet vain tämän pienen matkan siellä niin…”
   ”Harry”, James keskeytti, ”junan lähtöön ei ole enää kauan aikaa. Sinun kannattaisi varmaan etsiä itsellesi istumapaikka.”
   ”Kaikki hyvät paikat on varmaan viety jo”, Sirius totesi.
   ”Mutta ethän sinä voi tietää, mikä on Harryn mielestä hyvä paikka”, Lily ihmetteli.
   Sirius vain kohautti olkapäitään, ja he lähtivät kaikki yhdessä junalle. James melkein tarjoutui viemään Harryn matka-arkun sisälle vaunuosastoon saakka, kunnes Sirius tajusi estää häntä muistuttaen, millaisen mammanpojan maineen Harry siitä saisi – mihin Lily tietysti asianmukaisesti sanoi, että James ei suinkaan ollut Harryn mamma. Niinpä James ja Sirius nostivat Harryn arkun alas kärryistä, mutta koska he eivät jaksaneet tunkeutua junaan, he leijuttivat arkun portaita ylös ja Harry kiipesi sen perään.
   ”Muistatkin sitten kirjoittaa!” Lily vannotti.
   ”Muista käyttäytyä!” James käski.
   ”Muista, ettet kiroa ketään niin, että opettajat näkevät!” Sirius neuvoi ja sai saman tien murhaavan katseen Lilyltä ja tönäisyn kylkeen Jamesilta. Harrya vain nauratti.
   ”Muista totella opettajia ja puhutella heitä sukunimellä”, Lily ohjeisti.
   ”Älä uhoa isommillesi!” Sirius varoitti.
   ”Syö tarpeeksi puuroa jotta kasvat isommiksi kuin ne isommat!” James ehdotti.
   ”Älä tee mitään typerää!”
   ”Joo joo”, Harry sanoi keskeyttäen sen, mitä ikinä James olikin aikeissa sanoa. ”Kyllä minä pärjään!”
   James, Lily ja Sirius katsoivat häntä hymyillen. Lilyn silmissä kimalteli, ja Harrylla kesti vähän aikaa ymmärtää, että äiti itki, ja sitten häntäkin meinasi alkaa itkettää.
   ”Meillä tulee sinua ihan hirveä ikävä”, Sirius sanoi hieman karhealla äänellä. ”Remuksella myös. Mutta ei kuitenkaan niin hirveä ikävä, että sinunkin pitäisi alkaa ikävöidä meitä ja unohtaa pitää hauskaa.”
   ”Niin, pidä hauskaa, Harry! Me pidämme sinut ajan tasalla siitä, mitä tapahtuu, joten pidäthän sinäkin meidät?” James pyysi.
   ”Me rakastamme sinua”, Lily sanoi ja joutui nyt jo pyyhkimään silmäkulmaansa.
   ”Minäkin rakastan teitä”, Harry sanoi ja hymyili. Hän tajusi kauhukseen, että hänen poskellaan vieri kyynel. Hän pyyhki sen kiireesti pois ja päätti olla ajattelematta, että joutuisi nyt ensimmäistä kertaa eroon hänelle tärkeistä aikuisista. Nyt olisi todella noloa itkeä.
   ”Menehän siitä etsimään istumapaikka”, James kehotti lempeästi hymyillen. Se oli juuri sellainen hymy, jota Harry juuri nyt ei halunnut nähdä. Niin monta kuukautta erossa vanhemmista, Siriuksesta ja Remuksesta…
   ”Tulet sitten jouluna kotiin”, Lily sanoi ja hymyili säteilevästi.
   ”Minä hommaan sinulle ihan mahtavan joululahjan”, Sirius virnuili. ”Mutta et saa sitä ollenkaan, ellet saavu paikalle. Parempi tulla siis!”
   Harry naurahti. Häntä ei enää itkettänyt. ”Ikään kuin saisin sitä muutenkaan, kun olet kuitenkin taas ihan rahaton.”
   ”Äläs nyt”, Sirius sanoi esittäen loukkaantunutta. ”Minulla on työ!”
   ”Josta muuten myöhästyt kohta”, Lily sanoi ja osoitti kelloa. Sirius avasi suunsa ja oli mitä ilmeisimmin alkamassa kirota kovaan ääneen, mutta tajusi sen olevan sopimatonta ja pysyi vaiti. Hän hyvästeli Harryn vielä juuri kun juna vihelsi ensimmäisen kerran ja lähti sitten juoksemaan kohti porttia.
   ”No niin, Harry, menehän siitä!” James huusi junan ja kiirehtivien oppilaiden äänten yli. Harry nyökkäsi ja lähti raahaamaan arkkuaan käytävää pitkin. Hän kurkisti ensimmäiseen vaunuosastoon ja luuli sen olevan tyhjä, joten hän avasi oven. Sitten hän huomasi yhden yksinäisen näköisen pojan, jonka hän järkytyksekseen tunnisti Neville Longbottomiksi. Harrylla ei ollut kuitenkaan aikaa mennä muualle, ja hän oli jo raahannut arkkunsa puoliksi sisälle, ja hän halusi vilkuttaa ikkunasta hyvästit vanhemmilleen. Niinpä hän rykäisi ja sanoi muualle kuin Nevilleen katsoen: ”Voinko tulla tänne? Ainakin vähäksi aikaa?”
   ”Joo, tule vain”, Neville sanoi.
   Harry oli yllättynyt siitä, kuinka tavalliselta ja ystävälliseltä, ehkä jopa hiukan ujolta, Neville kuulosti. Hän oli odottanut jotain ihan muuta – ylimielisyyttä, välinpitämättömyyttä, vihamielisyyttä. Mutta ei. Harry oli niin yllättynyt, että hänen oli suorastaan pakko kääntyä katsomaan Nevilleä, joka istui melko huomaamattomana hyvin syvällä penkissä ja katseli varovaisesti vähän Harrysta sivuun. Nevillellä oli lyhyeksi leikattu tukka, niin että hänen otsassaan oleva haalea salamanmuotoinen arpi erottui aivan selvästi. Harry käänsi kiireesti katseensa pois ja käveli ikkunan luokse. Hän katseli sitä hetken ja tajusi sitten, miten se avataan. Hän kiskoi ikkunaa kaikin voimin ylöspäin ja sai kuin saikin sen avautumaan.
   ”Äiti! Isä!” Harry huusi paikannettuaan vanhempansa. Lily kuuli hänen huutonsa ja riensi ikkunan luo James aivan kintereillään.
   ”Hienoa, löysit siis istumapaikan! Oletko ihan yksin?”
   ”Ei, en ole”, Harry sanoi ja vilkaisi pikaisesti Nevilleen, joka kuitenkin katsoi täysin päinvastaiseen suuntaan. Harryn teki kovasti mieli sanoa, kenen kanssa hän oli samassa vaunuosastossa, mutta hän ei kehdannut. Tai oikeastaan uskaltanut.
   ”No niin, varmasti on mukavampaa matkustaa yhdessä kuin yksin”, Lily totesi, kun taas James yritti ilmiselvästi urkkia ikkunasta, kenen kanssa Harry oli.
   ”Juna lähtee ihan juuri”, Lily totesi.
   ”Muista, mitä puhuimme kaavuista”, James sanoi.
   ”Ai mitä? Kaavuista?” Harry ihmetteli tajuamatta yhtään, mistä hänen isänsä puhui.
   ”Niin, tänä aamuna.” Kun Harry ei vieläkään tuntunut ymmärtävän, James jatkoi. ”Siitä, että ne pitää pistää junassa päälle.”
   ”Ai, jaa, okei.”
   ”Muistathan sitten kirjoittaa, Harry”, Lily pyysi ties kuinka monennen kerran.
   ”Älä putoa järveen matkalla Tylypahkaan, se ei ole mukavaa.”
   ”Missä Sirius on?” Harry kysyi samalla, kun Lily yritti peittää naurukohtausta.
   ”Hänen piti kiirehtiä töihin”, James sanoi.
   ”Mutten ole ihan varma, ehtiikö hän silti”, Lily totesi. ”Hänen ei olisi kannattanut lähteä Remuksen luota enää tänne.”
   ”Minusta oli kivaa, että hän tuli”, Harry sanoi tai oikeastaan melkein huusi, sillä juna vihelsi silloin viimeisiä kertoja ennen lähtöä, ja meteli oli huomattava.
   ”Totta kai hän tuli”, James totesi rauhoittavasti. Juna nytkähti liikkeelle, ja Harry olisi kaatunut, ellei olisi juuri saanut ikkunankarmista kiinni.
   ”En minä tarkoittanut, etteikö hänen olisi pitänyt tulla”, Lily huusi.
   ”Hei hei, Harry!” James huusi ja vilkutti.
   ”Muista kirjoittaa!” Lily huusi vilkuttaen myös.
   ”Muistan!” Harry vastasi heiluttaen yhtä lailla. ”Hei hei! Nähdään joululomalla!”
   ”Nähdään!” Lily ja James huusivat yhteen ääneen, eikä Harry varmasti olisi edes kuullut, jos vain toinen heistä olisi huutanut. Kun juna kiihdytti edelleen vauhtia ja kääntyi hieman, Harry vetäytyi hieman taaemma nähtyään juuri parahiksi, kuinka niin monet vanhemmat juoksivat junan vierellä huutelemassa ties mitä ja ojentelemassa ikkunoista sisään eväitä tai jotain muuta unohtunutta. Harry huokaisi ja kiskaisi ikkunan kiinni ja istuutui penkille, ja muisti vasta silloin, kenen kanssa hän oli.
   Sinä sekuntina Harry katui sitä, että oli mennyt istuutumaan. Jos hän olisi seissyt, hän olisi voinut vielä vaihtaa paikkaa. Nyt se ei ollut enää ihan niin yksinkertaista.
   ”Moi”, Harry sanoi, kun ei keksinyt muutakaan.
   ”Moi”, sanoi toinen poika ja katseli vieläkin vähän sivuun Harrysta, joka hänkin tuijotteli seinää.
   ”Minä olen Harry Potter”, Harry sanoi.
   Neville nyökkäsi, muttei sanonut mitään. Harry tulkitsi sen merkiksi siitä, että keskustelua ei sopinut jatkaa. Niinpä hän totesi, että koska hän ei jaksanut kantaa matka-arkkuaan kauhean pitkälle eikä hän tiennyt muutakaan paikkaa mihin mennä, hän jäisi tänne ja yrittäisi olla kuin Neville Longbottomia ei olisikaan. Niinpä hän kurotti matka-arkkuunsa, avasi sen ja kaivoi esiin pergamenttikäärön ja täytesulkakynän, jonka hän oli saanut Remukselta kouluun lähtemisen kunniaksi.
   Harry avasi pätkän pergamenttirullasta ja asetteli sen polveaan vasten. Sitten hän alkoi kirjoittaa.

Hei, Sirius!
Äiti sanoi, että sinä varmaan myöhästyit töistä, koska tulit Tylypahkan laiturille. Toivottavasti niin ei käynyt, mutta olen joka tapauksessa iloinen, että tulit. Kun Remuskin on Mungossa, ei olisi ollut kivaa, ettet sinäkään olisi päässyt paikalle. Äiti ja isä sentään onneksi olisivat tulleet joka tapauksessa.
   Istun nyt junassa, ja minulla on tylsää. Ei minulla muuten tylsää olisi, mutta en uskalla oikein puhua täällä. Ja et kyllä ikinä arvaa, mistä se johtuu! Olen samassa vaunussa Neville Longbottomin kanssa! Oikeasti! Esittelin itseni hänelle, mutta hän on vain ihan hiljaa.
   En kyllä jaksa kirjoittaa enää. Sano terveisiä kaikille!

Harry

Harry repäisi kirjoittamansa osion irti muusta pergamenttirullasta ja puhalteli sitä hetken, jotta muste kuivuisi. Hän säikähti, kun kuuli äkkiä Nevillen puhuvan.
   ”Mitä sinä kirjoitat?”
   Ääni kuulosti oikeasti kiinnostuneelta, ja Harry nosti yllättyneenä katseensa kirjeestään Nevilleen, joka tarkkaili häntä, eikä tällä kertaa katsonut johonkin hänen viereensä.
   ”Kirjettä”, Harry vastasi.
   ”Kenelle?” Neville kysyi äänessään yhä edelleen se sama kiinnostunut sävy kuin aiemmin. Harry mietti, oliko kyseessä jokin juttu, joka sai äänen vaikuttamaan kiinnostuneelta, vaikka puhuja oli oikeasti täysin välinpitämätön.
   ”Kummisedälleni”, Harry vastasi, koska ei viitsinyt olla vastaamattakaan.
   ”Minunkin pitäisi varmaan kirjoittaa isoäidilleni”, Neville sanoi. Harrysta tuntui kummalliselta kuulla se niin: että ihan aito Neville oikeasti puhui siitä isoäidistään, josta kaikki tiesivät, aivan kuin hänkin olisi täyttä totta.
   ”Okei”, Harry sanoi, koska ei osannut sanoa mitään muutakaan.
   Neville ei kuitenkaan vaikuttanut häiriintyvän. ”Hän käski minun kirjoittaa mahdollisimman pian. Luuletko, että nyt on se pian? Hän suuttuu, jos en tee niin kuin hän käskee. Hän sanoo aina, että minun jos kenen pitää totella, koska minä olen suuremmassa vaarassa kuin muut.”
   Tässä se nyt vihdoin oli: se ylimielisyys, jota Harry oli odottanutkin kuulevansa. Toisaalta äänensävy ei ollut kuitenkaan ihan sellainen kuin Harry oli kuvitellut.
   ”Jaa”, Harry totesi. Neville ei kuitenkaan tuntunut hätkähtävän hänen välinpitämättömyyttään, vaan hymyili vähän onnistuen jotenkin näyttämään anteeksipyytävältä. Harry ei ymmärtänyt tätä outoa kuuluisaa poikaa.
   Jonkin matkaa he vain istuivat hiljaisuudessa, mutta Harrya alkoi pikkuhiljaa ahdistaa sellainen. Hänen teki hirveästi mieli kysellä Nevilleltä kaikkea – huolimatta siitä, että tämä oli niin kummallinen. Eihän sitä kuitenkaan joka päivä saa tilaisuutta istua julkkiksen kanssa kahdestaan vaunuosastossa matkalla Tylypahkaan. Niinpä Harry rohkaisi mielensä ja esitti häntä vaivaavan kysymyksen päättäen lujasti olla välittämättä Neville mahdollisesta ylimielisestä reaktiosta. Ainakin Harry voisi sitten koulussa kertoa muille mukavammille tupatovereilleen, mitä kaikkea jännää oli uskaltautunut kysymään Nevilleltä.
   ”Hei, kuule… Millaista on olla kuuluisa?”
   ”Äh”, Neville sanoi ja punastui. ”Ei kovin kivaa, jos totta puhutaan.”
   ”Sinäkö siis tarkoitat sitä, että toivot ettei sitä…” Harry ei halunnut puhua ääneen siitä, kuinka tiedät-kai-kuka oli murhannut Nevillen vanhemmat ja yrittänyt tappaa tämänkin ”ettei sitä olisi tapahtunut?”
   ”Niin, tietysti”, Neville sanoi. ”Onhan minun mummini tietysti ihan mukava, mutta olisi se varmaan erilaista jos olisi vanhemmat. Eikä kaikki tuntisi kadulla. En minä oikeastaan edes saa liikkua missään.”
   ”No en kyllä minäkään”, Harryn oli suorastaan pakko sanoa siihen väliin, ”ainakaan yksin. Aina pitää olla vähintään yksi aikuinen mukana. Mutta ei se minua oikeastaan haittaa, koska varmasti siihen on ihan hyvä syy. Minun vanhempani taistelevat myös tiedät-kai-ketä vastaan. He ja kummisetäni ja Remus-setä ovat kaikki killassa.”
   Neville nyökkäsi. ”Mummikin on tavallaan killassa. Tai hän aina käy kokouksissa ja sanoo että isona minunkin pitää käydä. Mutta vielä minä en ole saanut mennä mukaan.”
   ”Minäkin aion liittyä isona kiltaan, tai no heti kun saan, ei kai siihen nyt niin montaa vuotta voi mennä”, Harry sanoi. ”Pitää vain yrittää opetella taikomaan tosi ahkerasti, että minusta tulee hyvä ja pääsen kiltaan mahdollisimman pian.”
   ”Niin, se on totta. Mihin tupaan sinä haluaisit?”
   ”Rohkelikkoon”, Harry sanoi. ”Minun äitini ja isäni ja kummisetäni ja Remus olivat kaikki Rohkelikossa. En ikinä haluaisi mihinkään muuhun tupaan!”
   Neville nyökkäsi. ”Minäkin tahtoisin Rohkelikkoon. Toisaalta siihen ei voi itse vaikuttaa, niin en uskalla hirveästi toivoa mitään… tai siis, kunhan vain en joudu Luihuiseen! Jos joutuisin niin lähtisin varmasti heti koko Tylypahkasta!”
   ”Minäkin!”
   Ja niin he juttelivat, eikä Neville äkkiä tuntunutkaan yhtään tyhmältä tai muuten vain tylsältä juttuseuralta. Harrysta tuntui oikeastaan ihan samalta kuin jos hän olisi jutellut vaikkapa Tommyn kanssa. He juttelivat huispauksesta – tosin eivät pitkään, sillä Nevilleä ei tuntunut erityisemmin kiinnostavan kyseinen aihe – koulusta, tuvista, suklaasammakkokorteista ja taikomisesta. He puhuivat myös tiedät-kai-kenestä ja tämän vastustajista, mutta eivät siitä, kuinka Nevillen vanhemmat olivat kuolleet. Harrysta tuntui siltä, ettei sellaisesta aiheesta sopinut puhua, koska varmasti Neville oli hyvin surullinen, mitä siihen tuli. Hän ainakin itse olisi ollut todella surullinen, jos hänen vanhempansa olisivat kuolleet.
   Lounaskärryt kulkivat käytävällä ja Harry osti vanhemmiltaan saamillaan rahoilla syötävää. Neville ei ollut tiennyt, että lounaskärryt kulkisivat junassa, mutta hänelläkin oli muutama sulmu taskussaan ja hän sai myös vähän naposteltavaa. Siitä he löysivät jälleen uuden puheenaiheen: kävi ilmi, että Neville ei tiennyt paljoakaan Tylypahkasta, joten Harry koki vastuulliseksi tehtäväkseen jakaa mahdollisimman paljon vanhemmiltaan, Siriukselta ja Remukselta saamaansa tietoa. Hän oli juuri kertomassa siitä, kuinka Tylypahka kuhisi salakäytäviä joita saattaisi löytyä minkä tahansa kuvakudoksen takaa, kun heidän vaunuosastonsa oveen koputettiin.
   ”Päivää”, sanoi arviolta heidän ikäisensä tyttö, jolla oli paksut ruskeat kiharat hiukset. Tytöllä oli hevosmaiset etuhampaat ja hieman ärsyttävä ääni. ”Oletteko sattumoisin nähneet rottaa? Eräs tyttö hukkasi sellaisen ja ajattelin kysyä, olettekohan te nähneet sitä. Rotta on ihan musta mutta sillä on vähän ruskeaa kaulassa, tässä näin”, tyttö sanoi ja viittoi kädellään kaulansa suuntaan.
   ”Enpä ole nähnyt”, Harry totesi, ja myös Neville pyöritteli päätään.
   ”Ohoh”, tyttö sanoi katsahdettuaan Nevilleä. ”Olen lukenut sinusta! En ajatellutkaan, että tulisit Tylypahkaan. Luulin, että ehkä saisit jotain yksityisopetusta tai vastaavaa…”
   ”Aijaa”, Neville sanoi.
   ”No joo, joka tapauksessa, minä jatkan sen rotan etsimistä. Nähdään koulussa.” Niine sanoineen tyttö poistui jättäen Harryn ja Nevillen istumaan pöllämystyneinä paikoilleen.
   ”Tajuat varmaan nyt, millaista on olla kuuluisa”, Neville sanoi. ”Tuollaisetkin ihme tyypit vain tulevat selittämään omiaan!”
   ”Joo, ei kauhean mukavalta vaikuta”, Harry totesi. Ja hän kun oli aina luullut, että kuuluisana oleminen olisi kivaa!

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 5.luku 21.7.
Kirjoitti: Ariss - 22.07.2010 00:22:18

Jeee, vihdoinkin jatkoa!

Lainaus käyttäjältä: nominal - 21.07.2010 18:13:33

”Tyhmä pöllö”, hän sanoi lempeästi ja silitti sitä.

Tuo oli niin suloinen kohta, en tiedä miksi :--)

Tykkäsin tästä luvusta todella paljon, tässä Nevillekin tuli enemmän esille. Olit osannut tosi hyvin kuvailla laituria ja sitä tunnelmaa siellä, ja musta tuo Hermionen kohta oli aivan mahtavasti samalla tyylillä kirjoitettu kuin kirjassakin!

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 5.luku 21.7.
Kirjoitti: Resonanssi - 24.07.2010 10:21:38

anteeksi, en ehtinyt heti lukemaan, vaan nyt vasta pääsin, toisena kuitenkin :D

laiturikohtaus oli tosi hyvin kirjotettu, ja Weasleyden tuleminen mukaan oli hyvä ja minusta on jännä seurata tuleeko Ronista ja Harrysta ystäviä, ja odotin koko ajan että Ron olisi tullut sinne vaunuun.

Harryn ajatukset Nevillestä olivat juuri sellaisia mitä voi odottaakin, sekin onnistui tosi hyvin.

ja tavoitit myöskin Nevillen ujouden.

kiva myös että Hermionea nähtiin, ja hetken mua kyllä hämmensi se että Hermione puhui tytöstä, mä luulin hänen tarkoittaneen poikaa eli Ronia.

ja sitten Siriukseen: hän oli oikein looginen ylisuojeleva kummisetä, just semmonen kuin kirjoissakin :D

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 5.luku 21.7.
Kirjoitti: Nyyhti - 05.08.2010 16:44:10

Ariss, kiitos! Kiva, että pidit tuota kohtaa suloisena, vähän toivoinkin että se olisi sellainen (:

Resonanssi, kiitoksia! Kiva kuulla, että mielestäsi Harryn ajatukset Nevillestä osuivat oikeaan (: Ja joo, mietin ensin että puhuisiko Hermione Ronista, mutta sitten ajattelin, että ehkä Ron kykenisi pitämään huolen lemmikistään (jos hänellä sellainen on ;D), joten nyt hän oli vain jonkun randomin asialla :D


Ja joo, minulla oli tämän luvun kanssa kauheita ongelmia... Se on vähän lyhyempi kuin muut, mutten jaksanut enää olla julkaisematta.



Luku 6
Lajittelu

Vähän ennen kuin juna oli perillä, Harry ja Neville vaihtoivat kaavut ylleen. Harry tiesi, että niin tuli tehdä, mutta Neville vaikutti yllättyneeltä kuullessaan, että kaavut tuli vaihtaa junassa. Harry oli äimistynyt – miten saattoi olla mahdollista että joku sellainen kuin Neville Longbottom tiesi Tylypahkasta tai ylipäätään mistään vähemmän kuin hän?
   Kun juna hiljalleen liukui pysähdyksiin ja Harry ja Neville lähtivät raahaamaan arkkujaan käytävän tungoksessa, Harry yllättyi nähdessään ihmisillä lähes harmaita kaapuja. Hänellä kesti jonkin aikaa ymmärtää, että ne olivat varmasti käytettyjä. Tuntui hassulta, että joku osti käytetyn kaavun Tylypahkaan – siis niin käytetyn, että se oli lähes harmaa ja jokseenkin rispaantunut.
   Ulkona oli pimeää ja hiukan sumuista. Harry ja Neville kävelivät vieretysten, ja Harry sai kokea, millaista oli olla Neville Longbottom: kaikki tuntuivat katsovan heitä, kuiskailevan kaverilleen ja järkyttyvän nähdessään heidät. Tietenkään kukaan ei tunnistanut Harrya, mutta häntä tuijotettiin silti, koska hän sattui kävelemään Nevillen vieressä. Vaikka eiväthän he edes tunteneet kovin hyvin.
   ”Ekaluokkalaiset! Hoi, ekaluokkalaiset, tänne päin!” kuului kantava ääni ja Harry näki valtavan hahmon, joka piteli kädessään ilmeisesti lyhtyä. Harrysta tuntui, että hän ei halunnut mennä tämän valtaisan hahmon luokse – miksi juuri ekaluokkalaisten piti mennä, mikseivät vähän vanhemmat voineet? Vanhemmat kuitenkin tuntuivat suuntaavan jonnekin ihan muualle selvästi tietäen, minne olivat matkalla – ja kyllä Harrykin tiesi, sillä hänelle oli kerrottu, että muut kuin ensiluokkalaiset matkustivat linnaan vaunuissa. Ja hän tiesi myös, että hänen paikkansa oli muiden ensiluokkalaisten joukossa.
   Kun Harry – Neville yhä vierellään – käveli äänen suuntaan, hän sai järkyttyä nähdessään suurimman koskaan näkemänsä ihmisen. Kyseessä ei ollut mikään tosi lihava eikä myöskään ainoastaan pitkä henkilö, vaan yksinkertaisesti valtavan suuri mies, jolla oli musta takkuinen parta ja hiukset. Harry katsoi tätä ensi alkuun pelottavaa ilmestystä päästä kynnysmaton kokoisiin saappaiden peittämiin jalkoihin. Harry yritti kuvitella tälle valtaisalle miehelle samanlaisen kaavun kuin Tylypahkan oppilailla oli, muttei osannut tehdä sitä huvittumatta. Eikä valtava mies muutenkaan näyttänyt niin kovin uhkaavalta enää näin lähietäisyydellä, sillä miehellä oli silmissään ystävällinen katse ja hänen äänensä oli lempeä.
   ”Ei mutta”, valtava mies sanoi nähdessään Harryn, ”et kai sä vaan oo Potter?”
   Harry hämmästyi: hän ei ollut uskonut, että joku tunnistaisi hänet. ”Öö. Kyllä vain.”
   ”No voihan Merlinin pöksyt! Mikäs sun etunimi olikaan?”
   ”Harry”, Harry vastasi yhä hämmentyneenä.
   ”Ai niin, sehän se olikin, Sirius puhui siitä… Harry Potter, niinpä tietenki. No, täytyy toivoo, että oot tullu tietyissä asioissa vähän enemmän äiteesees kuin isääs – vaikka onhan Jameskin tietty tosi mukava, enhän mä nyt sillä sentään…” Mies tuntui puhuvan lähinnä itsekseen ja tajuavan sitten, missä oli, minkä jälkeen hän alkoi jälleen huudella ekaluokkalaisia saapumaan paikalle. Harry oli aivan ymmällään, ja tuli siihen tulokseen, että hänen pitäisi kirjoittaa kotipuoleen ja kysyä tästä ihmeellisestä henkilöstä vähän tarkemmin.
   Kun kaikki olivat suurin piirtein kasassa, mies esittäytyi, ja Harrysta tuntui ihan siltä, että hän oli kuullut nimen – mutta hän oli kuullut niin paljon kaikkea, ja jotkut jutut kerta kaikkiaan olivat mielenkiintoisempia kuin toiset, joten hän ei yksinkertaisesti voinut muistaa tätä nimenomaista.
   ”Mä oon Rubeus Hagrid, Tylypahkan riistanvartija. Tervetuloa teille kaikille vaan! Me lähdetään nyt linnaan, mennään järven poikki veneillä, tätä tietä – kolme per vene, kiitos, niin kaikki mahtuu…”
   Iso liuta airottomia veneitä lipui hitaasti heitä kohti. Harry astui reippaasti yhteen veneistä, mutta hän kuuli ihastuneen yllättyneitä huokaisuja muiden ensiluokkalaisten joukosta – hän epäili, että kyseessä olivat luultavasti jästisyntyiset, jotka eivät olleet ikinä nähneet mitään vastaavaa. Harry kuitenkin oli nähnyt vastaavaa ja jopa paljon hienompaa, ja niinpä veneet eivät hätkähdyttäneet häntä lainkaan. Vene keikkui hieman, kun hän hyppäsi kyytiin, ja Neville tuli hänen perässään näyttäen melkein anteeksipyytävältä. Harrya ei kuitenkaan lainkaan haitannut, että tämä matkasi hänen kanssaan – hän ei tuntenut Tylypahkasta ketään, ja hän oli jollain lailla todella ylpeä siitä, että oli onnistunut edes suurin piirtein tutustumaan juuri Neville Longbottomin kanssa. Oli tietysti hyvinkin mahdollista, että lajittelu erottaisi heidät.
   Kun Harry ja Neville istuivat jo veneessä tumman suuren järven levittäytyessä heidän ympärilleen, he näkivät, kuinka joku vaaleahiuksinen poika maleksi hitaasti veneitä kohti. Poika katseli jotenkin halveksivan näköisesti veneitä, nyrpisti nenäänsä heidän veneensä kohdalla ja katsoi vielä kerran ympärilleen. Hän tuli ilmeisesti siihen tulokseen, että vaihtoehtoja ei ollut, joten hän astui heidän veneeseensä sanomatta sanaakaan. Poika asettui mahdollisimman kauas heistä ja katsoi poispäin nenä pystyssä.
   ”Moi”, Harry sanoi hieman epäröiden.
   Poika tuhahti. ”Tiedän, kuka sinä olet”, hän sanoi ja katsoi Harryn sijaan Nevilleä. Neville näytti vähän pelokkaalta tai jotain sinnepäin, joten Harry päätti puhua hänen puolestaan.
   ”Monikin tietää, kuka hän on”, hän sanoi hieman kopeasti, koska ei pitänyt pojan asenteesta.
   ”Verenpetturi pahinta sorttia”, poika sihahti hampaidensa välistä ja mulkaisi Nevilleä pahasti ennen kuin katsoi Harrya nenäänsä pitkin. ”Ja ilmeisesti sinä olet samaa sakkia, kun kerran kaveeraat hänen kanssaan.”
   Harryn silmät levisivät hämmästyksestä. Hän ei ollut odottanut tapaavansa tällaista. Eikö tämä ollut sellaista roskaa, mitä kuolonsyöjät puhuivat? Mutta eihän tuo vaaleatukkainen voinut olla kuolonsyöjä – ja ei kai ollut mahdollista, että Tylypahkaan päästettäisiin kuolonsyöjien lapsia? Harryn pitäisi ehdottomasti kirjoittaa tästäkin vanhemmilleen.

Sanottiin, että ihmiset muistavat aina sen hetken, kun näkevät Tylypahkan ensimmäisen kerran. Harry oli kuullut tuosta ikivanhasta taikakoulusta niin paljon, että oli odottanut suurin piirtein puolet elämästään sitä hetkeä, kun viimein pääsisi itse kouluun. Ja nyt hän viimein istui pienessä veneessä seuranaan koko velhomaailman kuuluisimpiin henkilöihin lukeutuva Neville Longbottom sekä joku inhottava vaaleatukkainen limanuljaska. He istuivat hiljaa, ja Harry katseli muita jonossa lipuvia veneitä sekä illan pimentämiä maisemia, sysimustaa tuulenvireessä hieman väreilevää vettä – ja sitten hän näki sen.
   Koko veneliudassa kohahteli, kun ihmiset henkäisivät vuoronperää ihastuksesta ja kunnioituksesta nähdessään paikan, jossa tulisivat asustamaan ja oppimaan seuraavat lukukaudet. Harry porasi silmänsä linnaan, yritti nähdä sen kerralla mutta ei pystynyt siihen, sillä niin valtava se oli. Se oli jykevä kivinen rakennus, jossa oli torneja ja ikkunoita, joista loisti kutsuva keltainen valo. Oli hyvin lähellä, ettei Harryn suu pudonnut hämmästyksestä ammolleen, ja vaikka niin olisi käynyt, hän ei olisi ollut ainoa.
   Sitten veneiden reitti kiemurteli siten, että Tylypahka jäi piiloon. He näkivät vielä kerran koulun vilaukselta ennen kuin saapuivat perille. Harry nousi veneestä niin kuin kaikki ennen häntä ja kulki hienoa suurta käytävää pitkin jonkinlaiseen halliin, jossa jo iso osa ensiluokkalaisista seisoskeli hermostuneen näköisenä. Harryakin hermostutti: kohta hän kuulisi tuomion siitä, mihin tupaan hän joutuisi. Hänen vieressään Neville tärisi, kun taas heidän veneessään istunut limanuljaska näytti pokerinaamaa ja meni seisomaan mahdollisimman kauas Harrysta ja Nevillestä joidenkin isojen tyyppien viereen. Ilmeisesti he olivat kaikki vanhoja tuttuja.
   ”No niin, hiljaisuutta, kiitos”, sanoi naisääni. ”Minä olen professori McGarmiwa. Pyydän teitä asettumaan jonoon, niin pääsemme aloittamaan lajittelun. Tulkaa perässäni, olkaa hyvät.”
   Syntyi tönimistä, kun laajalle levinnyt porukka yritti sulautua jonoksi. Harry pääsi hyvälle paikalle aika keskelle jonoa. Professori McGarmiwa, jolla oli hyvin tiukka harmaa nuttura, lähti johdattamaan heitä tarmokkaasti sisään suurista ovista. Saman tien, kun Harry astui ovista sisään, hän tiesi missä he olivat: tämä oli suuri sali, paikka jossa ruokailtiin ja pidettiin pitoja ja jonka katto oli lumottu näyttämään taivaalta. Huolimatta siitä, että Harry oli kuullut näistä kaikista sekä pitkistä tupapöydistä, sali teki häneen niin kuin ilmeisesti kaikkiin muihinkin hyvin suuren vaikutuksen, ja he kaikki katselivat sekä sitä että mustakaapuisia tylypahkalaisia suuren kunnioituksen vallassa.
   He pysähtyivät salin etuosaan ja professori McGarmiwa järjesteli heidät suurin piirtein yhteen riviin. Aivan edessä oli pieni puinen palli, jolla oli ikivanhalta näyttävä noidanhattu – se näytti jopa surkeammalta kuin eräs Siriuksen perintökalleus, jonka tämä oli löytänyt ullakoltaan ja heittänyt roskikseen. Kaikki olivat ihan hiljaa, niin hiljaa, että Harry tunsi vastustamatonta tarvetta sanoa tai tehdä jotain, mikä rikkoisi hiljaisuuden. Hänen ei tarvinnut kuitenkaan vaivautua, sillä hatun lieri aukesi ja se puhkesi puhumaan – tai oikeastaan laulamaan.

Neljä tupaa suurenmoista
Niitä teille tarjoan
Vannon että paikan löydän
Kaikille sen oikean

On Puuskupuh
Ahkeruuden kultakaivos
Rehti käytös, tavat herrasmiesten
Mäyrän lailla, sen tiedän

Ja on Korpinkynsi
Teräväsuut, järjen äänet
Viisaus siellä asustaa
Kuin korppikotka konsanaan

On Luihuinen
Tuo viekas veikko
Nokkeluudeltansa verraton
Ei ansaan koskaan langenne
Aivan kuin käärme he on

Ja on Rohkelikko
Etusijalla urheus, yritys
Sydämen ääneen nojaten
Leijonankitaakin uhmaten

Yksinään hienoja ja mahtavia
Ovat tuvat ikuiset
Mutta yhdessä, ei yksittäin
On kokonaisuus kasassa
Ilman sitä puuttuu
Lujuus, tieto, taju tai rohkeus
Eikä mikään todella suju

”No niin”, professori McGarmiwa sanoi hatun hiljennyttyä. Harryn oli vaikea keskittyä kuuntelemaan sitä tai tajuamaan hatun laulua, koska hän oli juuri huomannut professori Dumbledoren, killan johtajan, jonka hän oli aiemmin nähnyt vain suklaasammakkokorteissa. ”Kun sanon nimenne, istuutukaa ja pistäkää lajitteluhattu päähänne. Se kertoo teille, mihin tupaan kuulutte.”
   Se oli äärimmäisen piinaavaa. Harry oli jo melkein unohtanut jännittää, kun lajitteluhattu oli luritellut niin pitkään, mutta nyt hän alkoi lähes täristä, eikä todellakaan ollut ainoa. Professori kuulutti nimen toisensa perään, pelokkaat ensiluokkalaiset istuivat ja hattu joko mietti tai oli miettimättä ennen kuin kuulutti uuden tuvan ilmoille. Kun vuoroon astui Neville Longbottom, lankesi täysi hiljaisuus. Neville punehtui ja asteli kohti pallia, kun äkkiä joku punatukkainen huusi:
   ”Rohkelikko!”
   Kaikki kääntyivät katsomaan häntä, myös Harry, ja näki että huutajan vieressä oli ilmiselvästi huutajan kaksonen, joka yhtyi mukaan huutoon. ”Rohkelikko! Rohkelikko!” he huusivat ja pian alkoi pari muutakin rohkelikkoa huutaa heidän mukanaan.
   ”Puuskupuh!” joku huudahti viereisestä pöydästä, eikä kulunut aikaakaan, kun sekä Rohkelikko, Puuskupuh että Korpinkynsi huusivat oman tupansa nimeä kilpaillen siitä, kuka on äänekkäin (Rohkelikko voitti, koska he tajusivat alkaa hakata nyrkeillä pöytää, ennen kuin McGarmiwa osoitti taikasauvallaan kattoa ja taikoi ilmoille huudot alleen hukuttavan räjäytyksen, minkä jälkeen kaikki tajusivat hiljentyä). Neville oli jo päässyt istumaan ja onnistunut vetämään hatun päähänsä, joskin Harry oli näkevinään, että hänen poskensa alaosat olivat aika punaiset. Harry oli ollut niin keskittynyt huutoihin, että hän ei ollut huomannut Nevillen pistäneen hattua päähänsä, eikä hän siis tiennyt, kuinka kauan se oli siinä ollut. Hattu kuitenkin näytti miettivän yhä, ja Neville puristi rystyset valkoisina penkin reunoja. Harry toivoi, että Neville pääsisi Rohkelikkoon ja hän myös – ja juuri silloin hatun lieri repesi auki ja se huusi ”ROHKELIKKO!” ja Nevillen uusi tupapöytä ratkesi raikuviin aplodeihin ja hurraahuutoihin.
   Pari seuraavaa lajiteltavaa jäi lähes tyystin huomiotta, kun kaikki keskittyivät katsomaan Nevillen kulkua tupapöytään. Kaikki tuntuivat haluavan tehdä hänelle tilaa, mutta Neville istahti heti kun vain löysi ensimmäisen vapaan paikan. Kun kaikki käänsivät katseensa pois hänestä, oli se inhottava poika joka oli tullut Harryn ja Nevillen kanssa samaan veneeseen, kulkemassa jo nenä pystyssä Luihuisen tupapöytään.
   Nyt kun Harry tiesi, että hänen vuoronsa koittaisi ihan pian, hän ei enää olisi halunnutkaan sen tulevan. Häntä vapisutti ja hän toivoi, että paikalla olisi ollut tuttuja kannustamassa häntä. Lisäksi aika tuntui nopeutuvan: ihmisiä oli äkkiä kauhean vähän, hattu ei tuntunutkaan enää miettivän kenenkään kohdalla, ja kaikki vain hyppelivät iloisina tupapöytiinsä.
   ”Harry Potter!” McGarmiwa huusi, ja Harry nielaisi. Nyt jos ei koskaan. Tässä se viimein oli. Hän ei halunnut mennä, mutta hän ei odottanut mitään niin paljon kuin lajiteltavaksi menemistä.
   Hän tärisi, muttei enää yhtä paljon kuin seistessään rivissä. Hän istahti jakkaralle ja veti hatun päähänsä, ja se valahti samassa hänen silmilleen niin, että silmälasit painoivat ikävästi nenänvartta.
   ”Jaahas”, Harry kuuli äkkiä äänen päässään. Hän yllättyi vähän, mutta ei hätkähtänyt. Eihän se nyt loppujen lopuksi kovin outoa ollut, pitää puhuvaa hattua päässään. ”Sinussa on aika paljon ainesta. Mutta tupa… No, eipä tässä kauheasti vaihtoehtoja ole, ei, se on ainoa vähänkin järkevä paikka… ROHKELIKKO!”
   Harry kiskoi hatun päästään ja lähestulkoon säntäsi rohkelikkopöytään, joka taputti hänelle innoissaan. Harry olisi mielellään mennyt Nevillen viereen, mutta tämän vierustoverit tuntuivat olevan kunniasta niin otettuja, etteivät liikahtaneet mihinkään, vaikka muualla Harrylle tehtiinkin tilaa. Niinpä hän päätyi niiden kahden punapäisen kaksosen viereen, ja toisella puolellaan hänellä oli joku joka taisi myös olla ensiluokkalainen.
   Loppua lajittelua Harry ei pahemmin seurannut, sillä hän pohti hatun sanoja. Se oli vaikuttanut ihan siltä kuin Harry olisi ollut vaikea sijoittaa yhtään mihinkään, ja Rohkelikko oli ollut ainoa vähänkin järkevä paikka… Se ei tuntunut kovin imartelevalta. Aivan kuin Harry olisi ollut joku hylkiö, joka olisi suurin piirtein heitetty ulos koko Tylypahkasta, mutta koska hänen vanhempansa olivat olleet rohkelikkoja, Harrykin oli pakko sijoittaa sinne.
   Harryn pohdinnat keskeytyivät, kun hänen vierellään olevat kaksoset siirtyivät vähäsen niin, että Harryn ja heidän väliin pääsi tunkeutumaan punatukkainen poika, jonka nimeksi Harry muisteli Ronin. Ja melkein heti sen jälkeen lajittelu loppui, kun itse professori Dumbledore puhkesi puhumaan.
   ”No niin, tervetuloa, uudet ja vanhat!” rehtori sanoi kantavalla äänellä, joka oli Harrysta hyvin miellyttävän ja mukavan kuuloinen. Hän piti rehtorista välittömästi. ”Olette varmasti kaikki nälissänne matkan jäljiltä, enkä viitsi riistää kotitontuiltamme herkullisen ruoan tarjoilun iloa yhtään pidemmäksi aikaa. Käykää siis käsiksi!”
   Samassa kuului pieni poksahdus, ja äkkiä pöytiä koristaneet tyhjät tarjoiluastiat täyttyivät mitä herkullisimman näköisestä ruoasta. Tällä kertaa Harry henkäisi muiden ensiluokkalaisten mukana: tällaista ei sentään ihan joka päivä nähnyt. Ja ruokaa oli aivan valtavasti!
   

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 6.luku 5.8.
Kirjoitti: Resonanssi - 05.08.2010 17:31:14

pelastit mun iltapäivän kun on kamalan tylsää, joten kiitokset siitä :D

no niin, kiva  miten sait Hagridin mukaan ja että hän tunsi Harryn Siriuksen ja Jamesin kautta.
eli heistä taitaa tulla ystävät ;)

ja Dracon tullessa olit hyvin onnistunut ottamaan hänen asenteensa mukaan, ei hänellä tietenkään ollut mitään Harrya vastaan, koska Harry ei ole kuraverinen eikä verenpetturi.

mutta se miten Draco kävi Nevillen "kimppuun", oli juuri se, mitä odotinkin vaikka toisaalta en voinutkaan unohtaa H/D viha-asetelmaa :D

ja Draco taitaa ottaa Nevillen yhtä pahaan höykytykseen kuin Harryn, ja kun Neville raukalla ei ole Harryn luonnetta niin saa nähdä miten poikaparka selviää.

mutta toki Harrykin ehkä saa kuulla myöhemmin niitä "verenpetturi" huutoja jos oleskelee Nevillen seurassa.

tää on niin jännä kun Neville tavallaan otti "Ronin paikan" ja Ron on samassa asetelmassa kuin Seamus ja Dean.
mutta saa nähdä pysyykö tää niin ::)

Otsikko: Vs: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 6.luku 5.8.
Kirjoitti: Vaarallinen Komentoija - 05.08.2010 17:55:58

Olen samaa mieltä Ressonansin kanssa siitä, että oli kiva kun Hagrid tunnisti Harryn. Tuleeko Nevillestä ja Harrysta kaverit? Utelias, kun olen niin en voinut olla kysymättä. :D Jatkoa pian kehiin!

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 6.luku 5.8.
Kirjoitti: Luihuinen_89 - 13.08.2010 21:23:41

Hehee.. En minä sinnuu kiroa. Ainakaan kovin pahasti. ::) Toivottavasti jossain vaiheesa Tuo Dracon ja Harryn välit paranee.. tai ainakin niin ettei ne aina kiusaa toisia... se ehkä kumminkin kuuluu jollain lailla Nevillelle... joo ja osaan taas kommentoida.. Hyvää kuvailua. Sirius on aivan loistava *hih*

~L~

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 6.luku 5.8.
Kirjoitti: Nyyhti - 02.09.2010 15:23:04

Pahoittelut siitä, että jatkossa kesti näin kauan! Toivon, että nyt saan vähän useammin kirjoiteltua, koska olen laatinut kaikkea jännää tämän ficin varalle ja vain odotan, että pääsen toteuttamaan suunnitelmiani (:

Resonanssi, hehee, ihana lukea kuinka olet jotenkin ajatellut kaikki asiat noin samalla lailla kuin minä! Minullakin on ongelmia unohtaa se H/D viha-asetelma :D Kiitos todella paljon kommentistasi!

Vaarallinen komentoija, hyvä että Hagridin tunnistaminen miellytti, olin vähän epävarma sen suhteen! Hih, saat kysymykseesi vastauksen oikeastaan saman tien tässä luvussa (: Kiitos kommentista!

Luihuinen_89, olet kyllä oikeassa siinä, että se kuuluu tavallaan Nevillelle. Olen vähän kahden vaiheilla vielä Dracon kanssa, sillä toisaalta minua houkuttaisi ottaa hänet isompaankin osaan tätä ficciä. Saas nähdä :D Tosi kiva että pidit ja jaksoit kommentoida, kiitos!



Luku 7
Koti-ikävää

Harry oli jotenkin aina onnistunut ajattelemaan koulua sellaisena asiana, missä opitaan kaikkea kivaa. Kyllähän hän oli tiennyt, että siellä käytiin tunneilla ja niillä piti opiskella ahkerasti, mutta hän ei ollut kai aivan tajunnut, että Tylypahkaan tullessa opinnot alkaisivat heti. Ehkä hän oli alitajuisesti odottanut viikkoa tai ainakin paria päivää, joiden aikana hän olisi saanut vain tutustua linnaan ja etsiä kaikkia niitä paikkoja, joista hänelle oli kerrottu. Todellisuudessa kaikki meni paljon nopeammin. Heti ensimmäisenä päivänä, kun Harry heräsi hienosta pylvässängystään ihka oikeassa Rohkelikkotornissa, hän sai aamupalalla lukujärjestyksen tiukalta tuvanjohtajaltaan McGarmiwalta. Neville oli Harryn kanssa samassa tuvassa kuten myös pojat Seamus, Ron ja Dean, mutta kukaan muu kuin Harry ei oikeastaan tuntunut uskaltavan kulkea Nevillen kanssa. Harrysta se sitä vastoin oli erittäin hienoa, ja hän käveli mielellään Nevillen vierellä suuresta salista ensimmäiselle tunnille – muodonmuutoksiin – loput rohkelikkopojat muutaman metrin takanaan. Ohikulkijat tuijottivat Nevilleä ja tämän arpea pitkään, mutta Neville ei tuntunut erityisesti pitävän siitä vaan päinvastoin yritti peitellä arpea hiuksillaan.
   ”Miksi teet noin?” Harry kysyi ihan puhdasta uteliaisuutta, kun Neville jälleen kerran yritti saada lyhyehköä tukkaansa vedettyä arven eteen.
   ”Mitä, miten?” Neville ihmetteli.
   ”Yrität peittää arpesi”, Harry sanoi ja viittoi Nevillen otsan suuntaan.
   ”Ai. Tuota, ööh… Siksi juuri.”
   ”Miksi?”
   ”No en minä tiedä… ihmiset tuijottavat.”
   Harry naurahti vähäsen. ”Mutta he tuijottavat joka tapauksessa.”
   Neville kohautti olkapäitään. ”Ehkä. Kunpa eivät tuijottaisi.”
   Harry ei sanonut siihen enää mitään, sillä hän ei ollut ihan sama mieltä. Nevilleä ei nimittäin tuijotettu mitenkään paheksuvasti, ellei otettu huomioon joitakin luihuisia, mutta niitä nyt piti tuijottaa takaisinkin vähintään murhaavasti.
   ”Missä on muodonmuutosten luokka?” Neville kysyi.
   ”Minusta sen pitäisi olla tässä kerroksessa”, Harry sanoi. ”En vain tiedä, missä täällä…”
   Samassa he näkivät McGarmiwan pyyhältävän ohitseen, ja koska he tiesivät tämän opettavan muodonmuutoksia, he lähtivät välittömästi harppomaan tämän perään. Jossain heidän takanaan loput rohkelikkopojat lisäsivät myös vauhtia.
   Kun McGarmiwa kääntyi mennäkseen luokkaan, Harry huomasi luokan edessä odottavat tyttölauman. He taisivat olla kaikki rohkelikkoja, ja Harry tunnisti sen ärsyttävän tytön junasta.
   ”No mutta totta kai minä osaan luokkaan”, tyttö sanoi hiukan alentuvalla äänellä. ”Tylypahkan historiikissa on ihan selkeästi ilmaistu, missä mikin luokka on – kullekin aineelle varatut luokat ovat olleet samoja vuosisatojen ajan. Se on vähän niin kuin perinne. Ettekö te muka tienneet sitä?”
   Muut tytöt pudistivat päätään, ja Harry ihmetteli, miten kukaan kesti tuota tyttöä. Onneksi tämä kuitenkin hiljeni saman tien astuessaan luokkaan, ja kun kaikki pienen epäröinnin jälkeen menivät istumaan, tyttö säntäsi eturiviin eikä kukaan tullut hänen viereensä, eikä hän päässyt jatkamaan typerää höpötystä. Tosin tytön ilmeestä Harry veikkasi, että tyttö tuskin puhuisi halaistua sanaa luokkahuoneessa, niin innoissaan ja lähes palvovana tämä katseli ympärilleen.
   Ja kun Harry istuutui Nevillen viereen suurin piirtein keskelle luokkahuonetta, hänen oli myönnettävä, että häntäkin jännitti. Itse luokkahuoneessa ei ollut mitään kovinkaan erikoista, mutta tieto siitä, että pian alkaisi Harryn elämän ensimmäinen Tylypahkan-oppitunti, se oli kutkuttavaa.
   Tunti alkoi nimenhuudolla, ja Harry huomasi saman tien, että hänen tuvanjohtajansa oli hyvin tiukka persoona. Tämä luetteli jokaisen nimen ja piti perässä aivan minimaalisen tauon, jonka aikana oli pakko ehtiä huutaa olevansa läsnä tai muuten opettaja tuijotteli murhaavasti luokkaan etsien ”poissaolevaa” oppilasta. Kun nimenhuuto oli ohi, professori McGarmiwa aloitti pienen, hyvin nopeatempoisen saarnan opiskelusta Tylypahkassa ja erityisesti muodonmuutosten tunneista. Jos halusi pysyä mukana ja ymmärtää, mitä sanottiin, täytyi todellakin kuunnella.
   Sillä tunnilla he eivät koskeneet taikasauvoihin ollenkaan, mutta professori McGarmiwa näytti heille pari hienoa muodonmuutosta ihan vain esimerkkinä – pisti esimerkiksi tyhjän pulpetin steppaamaan – ja kertoi samaan hengenvetoon, että sellaista he eivät kaikki pystyisi tekemään edes koulun loputtua. Harrysta taika ei ollut kovin ihmeellinen, hän oli nähnyt vaikuttavampaakin, mutta moni luokasta henkäili ihastuksissaan. Se ärsyttävä etupulpetin tyttö tuijotti silmät suurina aivan kuin olisi katseen voimalla voinut omaksua kyseisen taidon itselleen. Harry päätti, että hän opettelisi hyvin ahkerasti ja osaisi laittaa pulpetin steppaamaan, kun valmistuisi Tylypahkasta.
   Kun tunti loppui, Harry ja Neville lähtivät yhdessä kävelemään kohti seuraavaa luokkaa. Harry tiesi, että liemiluokka sijaitsi tyrmissä, mutta muuta hän ei sitten osannutkaan siitä sanoa. Hän ja Neville pohtivat juuri ääneen, pitäisikö heidän kysyä joltain ylempiluokkalaiselta, miten tyrmään pääsi, kun heidän takaansa kuului ääni.
   ”Minun veljeni varmasti tietävät”, sanoi poika joka käveli pari askelta heidän perässään. Hän oli se punatukkainen tyyppi, joka oli samassa makuusalissa heidän kanssaan ja jonka sukunimeksi Harry muisti Weasleyn. ”Voitaisiin kysyä heiltä yhdessä, niin sitten kaikki löydetään perille.” Poika hymyili hieman epävarmasti Harrylle ja Nevillelle, jotka eivät kumpikaan panneet pahakseen tätä uutta seuralaista.
   ”Joo, totta kai”, Harry sanoi, kun Neville oli ilmeisesti turhan ujo puhuakseen ensin. ”Mistä me löydetään sinun veljesi?”
   ”No, jos jossain on jotain hämminkiä, niin sieltä varmasti. Joko siellä on kaksoset aiheuttamassa kaiken hälyn tai Percy yrittämässä rauhoittaa sen. Hän on valvojaoppilas”, poika selitti ja pyöräytti silmiään. Neville naurahti hermostuneesti ja Harry ihmetteli pojan äänensävyä – valvojaoppilaana olohan oli kunnia! ”Minä olen muuten Ron”, poika sanoi, ”Ron Weasley.”
   ”Harry Potter”, Harry esittäytyi ja teki Ronille tilaa hänen ja Nevillen väliin, jotta he saattoivat kävellä rinnatusten kaikki kolme.
   ”Neville Longbottom”, Neville sanoi, ja Ron nyökkäsi hymyillen valtavan leveästi.
   ”Joo, sinut minä kyllä tiesinkin. Tai siis, että kuka nyt ei tietäisi!” Hän tuntui odottavan, että joko Harry tai Neville olisi jatkanut juttua, mutta kun molemmat pysyivät hiljaa ja vain jatkoivat kävelyä, hänen odottava ilmeensä laantui hymyn kuitenkin pysyessä kasvoilla jokseenkin yli-innokkaana.
   Äkkiä heidän vasemmalla puolellaan olevalta käytävältä kuului kovaa metakkaa, pari paukahdusta ja huuto ”Mistä tuo oikein tulee?”
   ”Hm, vaikuttaa lupaavalta”, Ron sanoi ja kääntyi käytävään Harryn ja Nevillen seuratessa.
   Käytävässä vallitsi täysi sekasorto. Se oli täynnä ilmeisesti tunnin alkua odottavia oppilaita, jotka olivat täysin saippuavaahdossa. Heidän hiuksensa ja vaatteensa olivat vaahdosta märät ja jokunen oppilas yritti epätoivoisesti pyyhkiä vaahtoa avoinna olevien kirjojen päältä. Kyseessä oli selvästi vanhempia oppilaita, sillä muutama yksinkertaisesti otti sauvansa esiin ja teki jonkun loitsun, ja kaikki vaahto heidän päältään katosi.
   ”Tämä vaikuttaa niin heidän tekosiltaan”, Ron mutisi ja käveli jokseenkin tottuneen oloisesti kohti käytävässä olevaa syvennystä, joka vaikutti aika ilmeiseltä piilopaikalta, mikäli halusi olla näkymättömissä vaahtoisten ihmisten katseilta. Kun he pääsivät syvennyksen kohdalle, Harry näki kaksi punapäistä naurusta kaksinkerroin taipunutta poikaa, jotka hän muisti sekä asemalta että lukuvuoden alkajaispidoista.
   ”Katsos, Ronneli Ponneli”, toinen pojista sanoi. ”Et kai vaaaaan ole meille vihainen?”
   ”Ha ha”, Ron sanoi. ”Tulin itse asiassa vain kysymään, miten täältä oikein pääsee tyrmiin.”
   ”Oi, velipoika tarvitsee neuvoja!”
   ”Suloinen pieni ensiluokkalainen, tui tui!”
   ”Siis tosi hauskaa”, Ron sanoi ja näytti hieman nololta. ”Osaatteko auttaa vai ette?”
   ”Totta kai osataan”, toinen sanoi silmät teeskennellystä loukkaantumisesta suurina.
   ”Menette vain tämän käytävän päähän – ”
   ” – käännytte sitten vasemmalle ja menette portaat alas – ”
   ” – sieltä oikealle pitkään käytävään – ”
   ” – ja siitä viides ovi vasemmalla. Ei kovin vaikea löytää.”
   ”Joko te kiusaatte Ronia?” kuului äkkiä kovempi ja matalampi ääni Harryn selän takaa. Hän kääntyi ympäri ja näki tärkeän näköisen punatukkaisen pojan, jonka hän myös muisti nähneensä. Pojan rinnuksissa komeili kiiltävä valvojaoppilaan merkki.
   ”Oi, isoveikka tuli puolustamaan pikkukakaraa!”
   ”Tekö tuon sotkun aiheutitte?” vanhempi poika kysyi osoittaen käytävän suuntaan. ”Olette pahempia kuin Riesu!”
   Kaksoset kumarsivat syvään. ”Kiitos kohteliaisuudesta, Perce. Tästä Riesu ei kyllä ilahdu.”
   Valvojaoppilas huokaisi syvään. ”Teillä on varmasti oikein kivaa jälki-istunnossa. Äiti ei kyllä ilahdu, kun kuulee tästä.”
   ”Me luvattiin hänelle, että ollaan ennätysmäärä jälki-istunnossa tänä vuonna. Hän itse käski lupaamaan.”
   ”Niin”, valvojaoppilas sanoi painokkaasti, ”ja tarkoitti sillä ennätyksellisen pientä määrää jälki-istuntoja.”
   ”Ei”, toinen kaksosista sanoi, ”kyllä minä uskon että hän tarkoitti ennätyksellisen suurta määrää.”
   Toinen nyökkäsi. ”Kyllä, se tuntuu paljon todennäköisemmältä.”
   Valvojaoppilas huokaisi raskaasti. ”Ei teitä kestä kukaan! Menkää välittömästi siivoamaan aiheuttamanne sotku, minä käsken teitä valvojaoppilaan oikeuksin!”
   ”No mutta totta ihmeessä, herra valvojaoppilas!”
   ”Käskystä, teidän korkeutenne!”
   Ja kaksoset kumarsivat jälleen syvään.
   ”Entä sinä, Ron, olitko mukana tässä ystävinesi?” vanhin veli kysyi.
   Ron pudisteli päätään. ”Tulin vain kysymään, miten tyrmiin pääsee. Meillä on seuraavaksi liemiä.”
   ”Olisit etsinyt käsiisi minut etkä noita. Kävelette tämän käytävän päähän, siitä oikealle ja hallin portaita suoraan alas. Tulette tyrmiin saman tien, jatkatte vain suoraan kunnes vasemmalla puolella näkyy liemiluokan ovi melkein heti.”
   ”Okei, kiitos”, Ron sanoi ja viittoili Harrya ja Nevilleä seuraamaan siihen suuntaan, mihin Percy oli neuvonut – päinvastaiseen kuin mitä kaksoset olivat sanoneet.
   ”Ja mitä minä sanoinkaan teille?” Percy ärhenteli kaksosille heidän selkiensä takana.
   ”Jaa, jotain siivouksesta varmaan?”
   ”NIIN!” Percy räyhäsi. ”Menkää kuin olisitte jo!”
   ”No mutta totta kai, herra ylhäinen valvojaoppilaskeisari!”
   Harry kääntyi vilkaisemaan taakseen juuri parahiksi nähdäkseen, kuinka kaksoset luikahtivat veljensä ohi ja juoksivat aivan vastakkaiseen suuntaan kuin missä heidän aiheuttamansa saippuavaahto yhä aiheutti hämminkiä. Percy katsoi heidän peräänsä naama niin punaisena, että Harry saattoi melkein nähdä savun kiemurtelevan ulos hänen korvistaan.

Liemimaisteri, professori Kuhnusarvio, oli vanha möhömahainen kaljupää, joka tuntui jumaloivan Harrya ja odottavan tältä jonkinlaisia yli-inhimillisiä tietoja (jotka tosin sillä ruskeatukkaisella tytöllä tuntui olevan). Oikeastaan professori Kuhnusarvio toi jollain lailla Harryn mieleen Peter Piskuilanin – tosin Peter ei ollut yhtä vanha eikä läheskään niin turhauttava. Mutta jotain samaa heissä oli, ehkä erityisesti siinä tavassa, jolla Kuhnusarvio sanoi ”Aivan, Potter, ethän sinä sitä vielä voi tietää – olethan vasta ensimmäisellä tunnillasi, niin, aivan”, samalla kun ”Granger, jästisyntyinen, niinkö?” hyppi penkillään käsi pystyssä halukkaana vastaamaan mihin tahansa käsittämättömään kysymykseen.
   Niin, professori Kuhnusarvion tunti oli kerta kaikkiaan mielenkiintoinen opettajansa takia, mutta oikeastaan tämän suhtautuminen Harryyn ja ruskeatukkaiseen tyttöön eivät olleet sen mielenkiintoisinta antia.
   Harry istui Nevillen työparina, eikä siis mitenkään voinut olla huomaamatta, miten Kuhnusarvio katsoi ja puhutteli Nevilleä. Opettaja ei tosin erityisemmin yrittänyt peitellä käytöstään, niin että varmasti myös luokan toisella puolella vaanivat luihuiset huomasivat sen. Joka kerta, kun professori katsoi Nevilleä, hän näytti aika lailla isolta rupikonnalta, joka on juuri huomannut suurimman ikinä näkemänsä kärpäsen (mielikuva tosin saattoi johtua siitä, että Kuhnusarviolla oli yllään rupikonnanvärinen silkkiliivi, jossa oli epämääräisiä kuvioita). Ja joka kerta, kun professori puhutteli Nevilleä, hän kuulosti uskovaiselta, joka on juuri nähnyt palvontansa kohteen ruumiillistuvan eteensä. Vaikka Kuhnusarvio suhtautui kummallisen suvaitsevaisesti Harryn tietämättömyyteen, se ei ollut mitään verrattuna tapaan josta huomasi, että hän olisi varmasti käyttänyt mieluusti jokaisen minuutin tunnistaan siihen, kuinka ylisti Nevilleä.
   Ron istui Harryn ja Nevillen takana, ja Harryn järkytykseksi tämä oli melkein yhtä paha.
   ”Hei, voitteko vähän auttaa?” Ron kysyi kuiskaten, ja Harry näki hänen tökkäävän Nevilleä, mutta kääntyi silti itse vastaamaan.
   ”Mitä?” hän kysyi, kun Neville oli vasta kääntymässä ympäri.
   ”Mikä tuolla taululla on tuo kolmas sana neljännellä rivillä – tästä kohti näkyy vähän huonosti, kun siinä on joku iso luihuinen edessä – ”
   Harry kurtisti kulmiaan, sillä Ron istui suoraan hänen takanaan ja tuntui selvästi viittaavan, että myös Harryn paikalta näkyi huonosti. Olihan se totta, mutta Harry oli vallan mainiosti nähnyt taululle vain nojaamalla hiukan vasempaan.
   ”Se on ukonhattu”, Neville vastasi.
   ”Jaahas, jaahas, mitä täällä jutellaan?” Kuhnusarvio kysyi äkkiä ihan heidän läheltään. Harrya ihmetytti, miten hän ei ollut kuullut professorin tuloa, kun tämä kuitenkin oli niin iso.
   ”Anteeksi, professori”, Ron sanoi selkeästi halukkaana ottamaan syyt niskoilleen, vaikka Neville olikin puhunut viimeksi. ”Mutta minä vain kysyin Nevilleltä tässä, että mikähän tuo yksi sana taululla oli, kun tästä näki vähän huonosti.”
   ”Ai, vai niin”, Kuhnusarvio sanoi silminnähden leppyneenä. ”Kyllähän sen ymmärtää, että tahtoo kysyä Longbottomilta sanan, totta kai, ihan luonnollista se on…” Ja niine mutinoineen Kuhnusarvio häälyi takaisin pöytänsä ääreen, mistä hän sitten puhui vähän kuuluvammalla äänellä. ”Tänään ei sitten olekaan muuta: kun olette kopioineet muistiinpanot, voitte lähteä. Jokainen muistaa sitten huomisen tunnille ottaa kaikki välineet mukaan, niin päästään tositoimiin!” Sen sanottuaan hänen katseensa kääntyi Harryyn ja Harrysta alkoi äkkiä tuntua kummasti siltä, että hän ei halunnut mennä seuraavana päivänä tunnille. Onneksi Kuhnusarvion odottava katse ei kuitenkaan viipynyt hänessä kovin pitkään, sillä vieressä yhä kirjoittava Neville tuntui vetävän professorin silmiä puoleensa kuin jonkinlainen magneetti.

Loput tunnit kuluivat vähän järkevämmällä kaavalla kuin taikajuomat. Opettajat pitivät nimenhuudon, jähmettyivät Nevillen nimen kohdalla ja yrittivät esittää, etteivät huomanneet siinä mitään erikoista, ja epäonnistuivat surkeasti. He kirjoittivat paljon eivätkä taikoneet yhtään. He kuuntelivat paljon saarnoja ja ruskeatukkaisen tytön yli-innokkaita vastauksia kysymyksiin, joita Harry ei edes ymmärtänyt. Harry, joka istui Nevillen vieressä jokaisella tunnilla, sai osansa ihmisten katseista. Se ei erityisesti häirinnyt häntä, mutta toisaalta hänestä tuntui, että jos hän olisi ollut Neville, hän olisi ollut toista mieltä. Hän nimittäin sai noin kymmenesosan siitä tuijotusmäärästä, jonka Neville joutui kestämään.
   Mutta kaiken kaikkiaan tuijotus ja ihmisten ihmeelliset reaktiot Nevillen nähdessään eivät olleet pahinta. Pahinta Harryn mielestä oli Ron, joka seurasi Harryn ja Nevillen kannoilla ja oli hyvin halukas liittymään jokaiseen heidän keskusteluunsa ja tahtoi ilmeisesti aina olla samaa mieltä Nevillen kanssa. Harrysta alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä, että hänellä oli jäljellä vain kaksi vaihtoehtoa. Joko hänen pitäisi jutella Nevillelle kahdestaan ja kysyä, eikö olisi aika kieltää Ronia seuraamasta heidän kannoillaan – ja tämä oli Harryn mielestä parempi vaihtoehto. Toinen mahdollisuus oli se, että Harryn pitäisi vain jättää Ron ja Neville juttelemaan kahdestaan ja etsiä itse uutta seuraa.
   Mutta kun hän oli ollut Nevillen kaveri ensin!
   Kun he menivät kolmestaan istumaan suureen saliin päivälliselle, Harry vaipui hiljaisuuteen ja antoi Ronin hoitaa puhumisen, jota tämä ei vaikuttanut hillitsevän lainkaan edes suu täynnä ruokaa. Sen sijaan, että olisi edes kuunnellut, mitä Ron paasasi, Harry ajatteli kotia. Siellä hänellä oli ollut kivoja kavereita, joita hän näki aika usein huolimatta siitä, että pimeällä ei saanut liikkua ulkona. Äidillä ja isällä oli paljon kiireitä, mutta kun he olivat kotona, he kuuntelivat Harrya. Ja jos Harryn vanhemmat eivät olleet kotona, hän pystyi lähes aina menemään joko Siriuksen tai Remuksen luokse kuuntelemaan hauskoja juttuja tai tekemään jotain muuta kivaa. Harry ei ollut tottunut kilpailemaan jonkun ihmisen huomiosta – hänelle oli aina lähestulkoon tyrkytetty sitä.
   Harry ei pitänyt tästä koulusta, jossa oli liikaa ihmisiä ja jossa kaikki oli liian uutta ja jossa hänen odotettiin käyttäytyvän tavalla, jota hän ei hallinnut.
   ”Harry? Harry?” Huhuilija oli Ron.
   Harry huokaisi ja palasi maan pinnalle. ”Mitä?”
   ”Eikös sinunkin perheesi ole killassa?”
   ”On joo”, Harry sanoi, ja enempää häneltä ei odotettukaan, kun Ron jo alkoi selittää Nevillelle jostain tiedät-kai-kenen vastaisesta taistelusta ja siitä kuinka oli niin siistiä, kun koko perhe oli siinä aktiivinen ja aina tapahtui kaikkea jännittävää.
   Ruokailun jälkeen – kun Neville ja vastentahtoinen Harry olivat odottaneet iäisyydeltä tuntuvan ajan, että Ron söisi – he lähtivät kolmisin pöydästä. Suuren salin oven ulkopuolella heidät äkkiä pysäytettiin.
   ”Hei, Longbottom”, joku suurikokoinen poika huusi. Hänestä näki heti, että hän oli vähintään kolmasluokkalainen. Kaavun rintamuksessa komeili Luihuisen merkki.
   Neville jähmettyi paikoilleen, mutta ei sanonut mitään. Harry ja Ron pysähtyivät myös, mutta sitä heidän ei olisi ilmeisesti kannattanut tehdä, sillä samassa heidät oli saarrettu täysin. Kaikkialla näkyi vain Luihuisen vihreää ja hopeaa sekä Tylypahkan kaapujen uhkaavaa mustaa. Heidän ympärillään seisovat ihmiset olivat kaikenkokoisia, ja muutamalla oli taikasauva esillä. Harry veti automaattisesti omansa esiin, vaikka hän ei osannut vielä yhtäkään loitsua. Kun Neville ja Ron tekivät samoin, Harry tähyili ympärillä olevia ihmisiä etsien pakoreittiä, ja huomasi muiden tekevän samoin. Kun hän katseli, hän huomasi sen vaaleatukkaisen pojan, joka oli istunut hänen ja Nevillen kanssa samassa veneessä. Pojalla ei ollut taikasauvaa kohotettuna – hän näytti luottavan tupalaisiinsa. Pojan kasvoilla oli vastenmielisen koppava ja ylimielinen ilme.
   ”Hei, Longbottom”, aiemminkin puhunut poika sanoi. ”Kissako sinulta vei kielen, vai miten on?”
   ”Jättäkää hänet rauhaan”, Harry ja Ron sanoivat yhtä aikaa. Heidän äänensä kuulostivat pikkupojan vikinältä isoon luihuiseen verrattuna.
   ”Ai, Longbottom on jo hankkinut henkivartijatkin!” luihuinen sanoi ja sai tupatoverinsa repeämään nauruun. Nauru tuntui samalta kuin Harry, Ron ja Neville olisi pistetty värähtelevien seinien sisään. Osa luihuisista oli niin pitkiä, että Harry yletti heitä vain rinnan alapuolelle asti – lisäksi lihaksikkaat vanhemmat oppilaat olivat varmaan kolme kertaa hintelää Harrya leveämpiä.
   ”Kuules, Longbottom, kannattaisikohan ensi kerralla hankkia sellaiset henkivartijat, jotka vaikka pystyvät puolustamaankin sinua?”
   ”Niin”, toinen luihuinen puuttui puheeseen, ”eikä tuollaisia säälittäviä fletkumatoja.”
   ”Nehän ovat melkein säälittävämpiä kuin Longbottom itse!” jälleen uusi luihuinen sanoi ja nauroi makeasti. Muutama muu yhtyi hänen huvittuneisuuteensa.
   ”Älä viitsi”, ensimmäisenä puhunut sanoi nenäkkäällä äänellä, ”ei kukaan voi olla säälittävämpi kuin Longbottom. Eihän se uskalla edes päästää ääntäkään.”
   ”Jättäkää meidät kaikki rauhaan”, Neville sanoi äkkiä vahvalla ja aika uhkaavalla äänellä. Se kuulosti silti pieneltä verrattuna möreisiin luihuisiin.
   ”Jaa, itikka, annas kun mietin… eipä taideta jättää.”
   Juuri silloin jostain kuului valtava pamaus. Harry, Neville ja Ron hätkähtivät kaikki, samoin kuin pari luihuista. Kolme luihuista kuitenkin reagoi aivan toisin: he heilauttivat sauvojaan piirin keskellä seisovaa pientä kolmikkoa kohti.
   Harry ehti huomata sen juuri ajoissa, ja ajattelematta lainkaan, mitä teki, hän osoitti sauvallaan loitsijoiden suuntaan ja huusi ”VARJELUM!”
   Tismalleen samaan aikaan Ron  heilautti omaa sauvaansa ja huusi ”LÖLLÖSÄÄRI!”
   Kuului jälleen pamaus, joka oli lähtöisin sekä Harryn että Ronin taikasauvasta. Harry, Ron ja heidän välissään seissyt Neville lensivät maahan selälleen sikin sokin ja heidän kaikkien kolmen kulmakarvat ja etuhiukset kärventyivät. Luihuisten lennättävät loitsut osuivat lattiaan heidän takanaan, ja jossain luihuisten piirin ulkopuolella ilmaan räjähti vihreitä, keltaisia, punaisia ja sinisiä kipinöitä kovan räiskeen saattelemina.
   ”NYT RIITTÄÄ!” joku karjaisi, kun luihuiset eivät vieläkään liikahtaneet. Harry, Ron ja Neville makasivat kaikki jähmettyneinä maassa, kun luihuiset äkkiä muodostivat väliinsä tyhjän tilaan ikään kuin käytäväksi. He liikkuivat selvästi vasten tahtoaan aivan kuin jokin näkymätön voima olisi pakottanut heidät siihen, ja niin Harry uskoikin tapahtuvan.
   ”MITÄ TÄMÄ ON!” käytävästä piirin keskelle tunkeutuva professori McGarmiwa karjui. ”SELITTÄKÄÄ!”
   ”Ei mitään”, puhemiehenä suurimman osan ajasta toiminut luihuinen sanoi nopeasti.
   ”Hayes, sinä puhuttelet minua professoriksi niin kuin kaikki muutkin oppilaat.”
   ”Anteeksi”, Hayes sanoi kuulostaen lähinnä pilkalliselta. ”Ei mitään, professori.”
   McGarmiwan ilme oli suorastaan murhaava. ”Jälki-istuntoa. Minun luokassani, huomenna kello kolmesta kymmeneen. Jokaiselle teistä.” McGarmiwa kääntyi voidakseen antaa kaikille piirissä seisoville osansa vihaisesta katseestaan. ”Ja ne teistä, jotka käyttivät sauvojaan, tulevat samaan aikaan koko viikon ajan.”
   ”Et sinä voi tietää, keitä ne olivat”, eräs toinen luihuinen sanoi peittelemättä äänensä pilkallisuutta. ”Professori”, hän lisäsi sitten perään ja näytti siltä, että olisi voinut vaikka nauraa.
   McGarmiwa katsoi häneen niin terävästi, että hän hätkähti, ja kun professori vielä heristi tälle kättään – jossa sattui olemaan taikasauva – luihuinen perääntyi vaistomaisesti pari askelta. ”Minä saan tietää”, professori McGarmiwa sanoi sellaisella äänellä, että kukaan ei olisi voinut epäillä, etteikö hän puhunut totta. Kaikki luihuiset näyttivät hieman säikähtäneiltä. Harry, joka oli lähellä professori McGarmiwaa, kuuli tämän mutisevan ”varhennum loitsumies totalis”, ja äkkiä kaikkialta luihuisten sauvoista nousi mitä ihmeellisimpiä asioita. Harry ei ymmärtänyt siitä mitään, katsoi vain hämmentyneenä, sillä tällaiseen hän ei ollut ikinä törmännyt. Luihuiset olivat nyt aidosti pelästyneitä, McGarmiwa vain vakava. Hän sanoi kolme nimeä, ja Harry tajusi, että nämä kolme olivat ne, jotka olivat taikoneet.
   ”Ja nyt”, McGarmiwa sanoi äänessään yhä se uhkaava sävy, jota Harry ei olisi koskaan voinut ajatellakaan olla tottelematta, ”hajaantukaa!”

Sinä iltana Harry kirjoitti hyvin pitkän kirjeen vanhemmilleen. Olihan hänellä paljon asiaakin, mutta lähinnä hän teki kirjeestä pitkän, jotta saisi pitkän vastauksen. Hän olisi kovasti jo halunnut, että olisi loma ja että hän pääsisi kotiin. Hän halusi takaisin ympäristöön, jossa hän tunsi olevansa turvassa isoilta oudoilta luihuisilta, joiden tekosia hän ei oikein vielä ymmärtänyt. Totta kai hän tiesi, että luihuiset olivat ilkeitä ja typeriä, mutta Harryn mielestä he alkoivat vaikuttaa jo yhtä pahoilta kuin kuolonsyöjät. Hän kaipasi vanhempiaan selittämään asiat. Äiti ja isä tuntuivat aina osaavan selittää kaiken.
   Kun Neville ja Ron alkoivat tehdä läksyjä – molemmat olivat kirjoittaneet kotiin sattuneesta välikohtauksesta – Harry aloitti uuden kirjeen. Hän ei ollut enää niin vihainen Ronille, olihan tämäkin taikonut osaamatta yhtään mitään, ihan niin kuin Harrykin. Jos he kerran olivat tehneet jotain niin samanlaista, ehkä heissä oli muutenkin jotain samaa ja Harry voisi oppia pitämään Ronista. Mutta siitäkin huolimatta Harrylla oli yhä hieman loukkaantunut olo, koska Ron oli vienyt Nevillen jakamattoman huomion häneltä.
   ”Kenelle sinä kirjoitat?” kysyi Neville, joka oli kirjoittanut mummilleen säälittävän lyhyen kirjeen, muokannut sitä useaan otteeseen ja vasta monen yrityksen jälkeen uskaltanut lähettää sen.
   ”Kummisedälleni”, Harry vastasi.
   Kun Harry oli saanut Siriukselle osoitetun kirjeen valmiiksi, Neville ja Ron olivat yhä vasta puolivälissä läksyjään. Harry pisti kirjeen sivuun ja aloitti kolmannen.
   ”Kenelle sinä vielä kirjoitat?” kysyi tällä kertaa Ron, joka tuijotti silmät suurina, kun Harry aloitti jälleen uuden kirjeen.
   ”Remus-sedälle”, Harry vastasi aika poissaolevana.
   ”Jos käyttäisit tuon kaiken kirjoitusvimman läksyihin, olisit varmaan jopa parempi kuin tuo peikkotukkainen tyttö.”
   ”Peikkotukkainen tyttö?” Harry kysyi kummissaan ja kohotti katseensa kirjeestä.
   ”Niin”, Ron sanoi ja nyökäytti päällään vasemmalle. ”Tuo.” Siellä istui se ruskeatukkainen kaikkitietäjä, joka oli aivan hautautunut paksuihin kirjoihin ja jonka sulkakynä näytti vipeltävän paperilla nopeammin kuin velhon nähnyt yksisarvinen. ”En minä sen nimeä muista.”
   ”Aa, tuo!” Harry sanoi. ”Onhan tuo tukka kieltämättä aika peikkomainen.”
   He jatkoivat jonkin aikaa jälleen hiljaisuudessa, ja sitten Harry sai Remukselle menevän kirjeensä valmiiksi. Häntä ei lainkaan huvittanut tehdä läksyjä, joten hän kirjoitti nimensä kirjeen loppuun liioitellun hitaasti ja asetti kirjeen tarkasti Siriuksen kirjeen päälle.
   Sitten hän sai idean.
   ”Okei”, Ron sanoi järkyttyneenä, ”tuon on jo pakko olla joku rakkauskirje tai jotain.”
   Harry pyöritteli päätään. ”Kirjoitan vielä Peter-sedälle.”
   Ron tuijotti häntä suu peittelemättä auki. Jopa Neville nosti katseensa kirjoistaan ja tarkasteli Harrya äärimmäisen hämmästyneenä.
   Peterille kirjoittaminen oli paljon hankalampaa, vaikka Harry arveli, että Peter tai vähintään Aurelie ilahtuisivat joka tapauksessa suuresti. Kirje oli aika mitäänsanomaton, sillä Harry ei halunnut kirjoittaa heille mistään erityisestä. Siksi kirjeen kirjoittaminen olikin hidasta.
   ”Äh, en tajua tästä enää mitään”, Ron tuhahti.
   ”Minä en ole tajunnut vielä kertaakaan yhtään mitään”, Neville myönsi. ”Onko se paha?”
   ”Mitä jos mennään vaan nukkumaan”, Harry ehdotti. ”Niinhän sitä aina sanotaan, että pitää nukkua niin aivot lepäävät tai jotain sellaista, että aamulla tajuaa paremmin.”
   ”Niin, sanot sinä, vaikka et ole edes avannut läksykirjoja”, Ron murahti turhautuneena.
   Harry vain kohautti olkapäitään. Hän hutaisi nimensä Peterin ja Aurelien kirjeen loppuun.
   ”Minä ainakin kannatan nukkumaanmenoa”, Neville sanoi ja paukautti muodonmuutoskirjansa kiinni.
   ”Et kai aio vielä mennä pöllölään?” Ron kysyi Harrylta, joka häälyi kirjepinonsa yllä.
   Harry huokaisi. Hänen olisi tehnyt mieli lähettää kirjeet saman tien. ”En tiedä.”
   ”Ei kannata”, Neville sanoi. ”Saisit vain jälki-istuntoa, jos menisit tähän aikaan käytäville. Menettäisimme tupapisteitäkin, ja ihan turhasta syystä. Voit lähettää ne huomenaamunakin.”
   ”No niin”, Harry sanoi, vaikkakin vastahakoisesti. Hänestä tuntui vahvasti, että ainakin hänen isänsä oli kouluaikoinaan juoksennellut käytävillä kellonajasta riippumatta. Ei hänelle koskaan suoraan ollut niin sanottu, mutta kaikki tai ainakin iso osa isän ja Siriuksen kertomista tarinoista tuntui sijoittuvat yöhön.


A/N: Jos olette lukeneet tänne asti, olisitteko niin kilttejä että kommentoisitte jotain? Vaikka siitä, olivatko hahmot liian liian OoC tässä luvussa, jooooooko! (:

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 7.luku 2.9.
Kirjoitti: kkat - 03.09.2010 19:15:29

voikun ihanaa löysin tän ficin just äsken..... NOT.
Anteeksi ihan kamalasti >: oon ollu koukuttuneena tähän jo alusta saakka, mut en käsitä kuin en oo kommentoinu ennen  :-[.
Nomutta, se asia korjaantuu nyt; tykkään koko ficistä PALJON.
Ensinnäkin siksi juoni on loistava ( ja koska kelmit ovat elossa kehkeh :D)
ja on ihanaa muutenki seurata Harryn onnellista lapsuutta/elämää.
Mielenkiinnolla seurailen myös Nevillen ns kehittymistä Pojaksi joka elää, etenkin luonteen osalta :b ja tietty Harryn ja Dracon välejä.
plöö--..----,.., oon ihan hirveen huono kirjottamaan kovin rakentavaa palautetta antavia tai pitkiä kommentteja, joten lopetan hyvällä tähän n__n'
ps. jatkossa edelleen seurailen samalla innolla  (:::::

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 7.luku 2.9.
Kirjoitti: Resonanssi - 06.09.2010 18:06:19

jaa, aloitan virheestä:

Kiitos kohteliaisuudesta, Perce. Tästä Riesu ei kyllä ilahdu.”
olisiko Percy? :D

kaksoset olit saanut aivan ihaniksi ;) tykkäsin hurjasti.
en toki erottanut kumpi oli kumpi, eihän sitä edes mainittu, mutta kuitenkin.

Hermione taas vaikutti kamalan yksinäiseltä, käy niin sääliksi, mutta hänestä voi oikeasti olla vaikea kaikkitietävyyden takia pitää.

Ron oli jotenkin outo, ei ihan Ronmainen ::) jotakin puuttuu hänestä tai hän on jotenkin...no, en tiedä.

Neville puolestaan...pelkäsin hänen jo ystävystyvän Ronin kanssa niin, että Harry jää ihan sivuun, muttei kuitenkaan.

onnistuit sillä yllättämään mut, sillä luulin Nevillen olevan Harryn kanssa koko ajan :D

tietenkin Kuhnusarvio haluaa "metsästää" Nevilleä, onhan poikaparka niin kuuluisa :D

luihuiset puolestaan: he olivat niin samanlaisia, eli toivoisin heihin vähän enemmän syvyyttä, etteivät he ole ihan kuin "ilkeitä peikkoja".

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 8.luku 22.9.
Kirjoitti: Nyyhti - 22.09.2010 14:48:50

Voi höh, olin toivonut enemmän kommentteja ): No, aina ei voi saada sitä mitä tahtoo, tai oikeastaan sen voi tässä tapauksessa saada vain hyvin harvoin :D Kiitos kuitenkin kommentoineille (:

kkat, kiitos! Kiva kuulla, että olet pitänyt, ja kiitos paljon myös siitä, että ilmiannoit itsesi lukijaksi (:

Resonanssi, tuo Perce oli ihan tahallaan noin. Mietinkin, onkohan se hämäävä :D Tosi kiva että pidit kaksosista, minusta heidän kirjoittamisensa oli nimittäin toooodella outoa! Nyt vain toivon, että en ottanut tässä luvussa kauheasti takapakkia :D Täytyy yrittää tehdä luihuisille jotain, he tosiaan esiintyvät vähän sellaisena isona massana vain... Kiitos tosi paljon kommentista, se oli ensinnäkin mukavaa luettavaa ja lisäksi hyödyllinen! (:

Tässä tulee sitten itse luku. Alkuun en ollut yhtään tyytyväinen, kun taas loppupuoli on ihan vasta kirjoitettu, joten en osaa parantaa sitä :D Toivottavasti ei ole kuitenkaan ihan kauhea!


Luku 8
Vastuullisuutta

Toinen koulupäivä sujui jo… paremmin. Harry ei ollut aivan varma, olisiko siitä voinut käyttää juuri kyseistä sanaa, mutta ainakin hän alkoi jo tottua. Ja lisäksi tunnit olivat jännittävämpiä, sillä he alkoivat opetella ihan oikeita asioita pelkkien saarnojen kuuntelemisen sijaan. He keittivät ensimmäisen taikaliemensä, joka ei onnistunut kenelläkään muulla kuin ruskeatukkaisella pöpipäällä, jonka nimeksi Harry vihdoin muisti Grangerin. Neidin nimeä alkoi jo olla mahdotonta muistamatta, sillä jokainen opettaja sanoi sen vähintään viisi kertaa tunnin aikana, kun Granger hyppelehti käsi pystyssä hanakkana päästä vastaamaan johonkin typerään kysymykseen.
   Harry oli ollut oikeassa tuntiessaan, että ehkä taikajuomatunti olisi kiva jättää väliin. Hän onnistui polttamaan ensimmäisen taikaliemensä aika pahasti pohjaan – kuten myös ainakin Neville ja Ron – mutta professori Kuhnusarvion reaktio asiaan oli hänen kohdallaan kaikista inhottavin. Kun professori keksi mitä ihmeellisimpiä tekosyitä Nevillen epäonnistumiselle ja kutsui tämän joillekin ihme illallisille ja kerta kaikkiaan sivuutti Ronin mustan liemimöykyn, hän pysähtyi Harryn kattilan kohdalle pitkiksi vaiteliaiksi sekunneiksi. ”Jopas, Potter”, hän sanoi ja pudisteli ihmeellisen pettyneenä päätään. ”Kyllä sinä varmasti pystyisit parempaankin. Ehkä sitten ensi tunnilla?”
   Käytävillä Harry, Neville ja Ron kävelivät tiettyjä reittejä – sellaisia, joita kaikki muutkin käyttivät. He eivät puhuneet asiasta ääneen, mutta jos heidän piti valita tyhjän ja täyden käytävän välillä, he valitsivat aina täyden. He seurailivat usein oman tupansa vanhempia oppilaita ja onnistuivat siten useinkin löytämään oikeat luokat. Luokkien löytäminen ei kuitenkaan ollut todellinen syy seuraamiselle. Vaikka yksikään heistä ei myöntänyt sitä kenellekään, he olivat kaikki vähän säikähtäneitä luihuisten toiminnasta. He välttelivät luihuisia parhaansa mukaan, mutta jos eivät onnistuneet siinä, he pitivät huolen, että lähistöllä oli vanhempia rohkelikkoja. Harry oli aika varma, että Nevillen ansiosta kuka tahansa rohkelikko olisi asettunut puolustamaan heitä.
   Siinä oli yksi asia, johon Harry alkoi tottua hämmästyttävän nopeasti. Koska hän oli Nevillen seurassa, häntä tuijotettiin jatkuvasti. Ihmiset eivät tuntuneet käsittävän, että Neville ihan oikeasti oli Tylypahkassa – samat henkilöt tuijottivat heitä kerrasta toiseen. Neville näytti usein vähän vaivaantuneelta, Harry alkoi yksinkertaisesti jättää huomaamatta kyseiset eleet, mutta Ron vaikutti nauttivan tilanteista.
   Kun toinen koulupäivä oli onnellisesti lopussa ja Harry paiski oleskeluhuoneessa töitä enemmän kuin muut, koska oli jättänyt ensimmäisen päivän läksyt tekemättä, ikkunalta kuului koputus. Moni kääntyi katsomaan, mutta Harry oli se, joka ryntäsi avaamaan ikkunan tutulle pöllölle.
   ”Bertie!” Harry huudahti. Pöllö huhuili lempeästi ja laskeutui Harryn ojennetulle käsivarrelle. Harry kiiruhti takaisin pöytään, jossa hän oli Nevillen ja Ronin kanssa. Siellä hän irrotti pikaisesti Bertien jalkaan sidotun paksun pergamenttikäärön.
   Viereisessä pöydässä Dean Thomas ja Seamus Finnigan katselivat tarkkaavaisesti. Harry oli alkanut huomata tupatovereidensa tuijottelevan heitä välillä häiritsevän pitkään. Hän ei ymmärtänyt sitä, sillä Dean ja Seamus olivat heti lajittelun jälkeen tulleet erinomaisesti toimeen keskenään eivätkä makuusalissakaan olleet puhuneet erityisesti muille kuin toisilleen.
   Harry avasi kirjeen ja tunnisti heti äitinsä tasaisen käsialan. Kirje oli aika pitkä, mutta siitä Harry oli vain iloinen.

Hei, Harry!
Todella mukavaa, että lähetit niin pitkän kirjeen! Voisit kuitenkin jatkossa ajoittaa kirjoittamisesi vähän paremmin. Tulkitsinko ihan varmasti oikein, että jätit läksysi tekemättä? Ei meille kirjoittaminen sentään niin tärkeää ole! Voimme isäsi kanssa vain toivoa, että panostat jatkossa vähän enemmän koulunkäyntiin. Tai no, sinun olisi parempi panostaa!
   Täällä kaikki on sujunut oikein rauhallisesti. Meillä on kova ikävä sinua, kun et ole enää pyörimässä nurkissa. Näimme Jamesin kanssa Tommyn vanhempia eilen, ja he kertoivat, että Tommyllakin on sinua ikävä. Hänen on kuulemma vaikea totuttautua ajatukseen, että olet niin pitkään poissa. Ehkä voisit kirjoittaa hänellekin kirjeen – hän palaa varmasti halusta kuulla, millaista Tylypahkassa on!
   Isäsi ja minä olemme joutuneet tosiaan olemaan nyt aika paljon kotona. Hälytyksiä ei ole lainkaan tullut, mutta se on vain huono merkki. Tiedät-kai-kenen tiedetään siirtäneen joukkojaan Tylyahoon, eli aivan niille nurkille! Tiedämme molemmat, että osaat olla välillä vähän liiankin rohkea ja piittaamaton tuollaisista asioista. Onhan teillä siellä toki opettajat suojananne, mutta muista, että he eivät ehdi pitää teitä kaikkia yksitellen silmällä. Jos teet jotain tyhmää, se on ihan vain omalla vastuullasi. Joten olisitko niin kiltti ja noudattaisit kaikkia sääntöjä siellä! Älä lähde iltaisin oleskeluhuoneesta, ja tiluksilla liikkuessasi älä mene minnekään ilman opettajaa. ÄLÄKÄ MISSÄÄN NIMESSÄ LÄHDE POIS TYLYPAHKAN ALUEELTA! Kuolonsyöjien kanssa ei pidä leikkiä, he saattavat tappaa ihan vain huvikseen!
   Älä kysy, miksi kuolonsyöjiä siirretään Tylyahoon. Älä myöskään kerro asiaa eteenpäin, sillä aiheuttaisit vain turhaa huolta ja juoruilua ja pahimmassa tapauksessa uhkarohkeutta. Ethän tahdo olla vastuussa kenenkään kuolemasta. Älä myöskään yritä kysellä, mistä tämä johtuu. Riittää, että tiedät, että jotain vaarallista on ihan kulman takana. Jotain on tekeillä, se on varmaa. Mutta älä myöskään ala nyt liian pelokkaaksi – olet turvassa niin pitkään kuin pysyt koulussa opettajien valvonnassa. Tylypahka pitää kyllä oppilaistaan huolen, lähitulevaisuudessa entistäkin paremmin, jos saan sanoa.
   Mitä tulee siihen juttuun, missä luihuiset ympäröivät teidät – no, on todella hyvä, että professori McGarmiwa ehti ajoissa paikalle! Saatte myös kiittää onneanne, että ette itse saaneet jälki-istuntoa, kun taioitte sillä lailla. Totta kai on ymmärrettävää, että teitte niin, mutta tuntemattomien loitsujen kokeileminen voi olla hyvin vaarallista. En tiedä, missä välissä olet kuullut jonkun käyttävän kilpiloitsua, mutta sinun ei missään nimessä kannata yrittää sen kaltaisia taikoja uudestaan ihan lähivuosina. Joka tapauksessa olen kyllä iloinen, että tajusitte tehdä edes jotain, sillä koskaan ei voi tietää, mitä ne luihuiset olisivat taioillaan saaneet aikaan. Ja kuule – Tylypahkalla ei ole tapana kauheasti karsia oppilaistaan. Harvoja kuolonsyöjiä tunnetaan nimeltä, ja on ihan mahdollista, että Tylypahkassa on kuolonsyöjien lapsia. Ota myös huomioon, että kaikki kuolonsyöjien sukulaiset eivät ole Luihuisessa eivätkä myöskään kaikki luihuiset ole mitenkään pahoja. Mutta on hyvä, että kouluun on tulossa vähän lisävartiointia, jotta tuonkaltaiset tilanteet voitaisiin välttää.
   Yritähän nyt keskittyä koulunkäyntiin! Jos se ei muuten maistu, ajattele edes, kuinka paljon saatat tarvita sitä tulevaisuudessa.
   On muuten todella hienoa, että olet ystävystynyt Nevillen kanssa. Hänen mumminsa on hieno ihminen, joskin välillä vähän omalaatuinen, ja on mukavaa kuulla, että Neville pärjää.
   Muistakin olla varovainen!
   Terveisin äiti ja isä

Harry pyöritteli päätään. Kirje oli perin kummallinen. Tai ei tietenkään kokonaan – totta kai äiti käski hänen olla varovainen ja tietysti hänen piti saada toruja siitä, että oli mennyt taikomaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna ei ollut ollut erityisen hyvä idea kertoa ihan jokaista yksityiskohtaa äidille, mutta toisaalta, eipä häntä kovin pahasti voitu rankaista, kun hän oli sentään kaukana Tylypahkassa.
   Mutta se mikä kirjeestä teki oudon, oli se, mitä kaikkea äiti kertoi ja samalla jätti kertomatta. Kuolonsyöjätkö ihan tosiaan olivat Tylyahossa? Sinnehän kolmasluokkalaiset ja sitä vanhemmat saivat tehdä retkiä! Se oli ihan lähellä! Mutta miksi ihmeessä äiti kertoi sen mutta käski jättää kaikki lisäkysymykset ja kielsi kertomasta kenellekään? Harry aikoi kyllä totella, sillä harvoin hän sai ihan näin paljon tietoa kärttämättä tai kuuntelematta salaa. Mutta pohtimista äiti ei ollut kieltänyt, eikä Harry tosiaan voinut olla miettimättä, mikä ihme kuolonsyöjät oli saanut majoittumaan ihan nurkille.
   Toinen ihmetystä aiheuttava asia oli ”lisävartiointi”, josta äiti oli maininnut ihan vain ohimennen. Mitä ihmettä hän sillä oikein tarkoitti? Tulisiko koulun ympärille partioimaan auroreita tai jotain vastaavaa? Se ainakin selittäisi, miksi äiti tietäisi asiasta, sillä olihan isä aurori. Mutta Harrysta oli silti outoa ajatella, että jokin niin mahtava paikka kuin Tylypahka tarvitsisi enää yhtään lisävartiointia. Harry totisesti toivoi, että hän saisi tietää asiasta lisää.
   ”Oliko kirje kotoasi?” Neville kysyi.
   ”Joo”, Harry sanoi.
   ”Mitään erikoista?” Neville kyseli ystävällisesti.
   ”Eipä oikeastaan”, Harry vastasi.
   ”Toivottavasti meidän äidillä kestää vielä pitkään kirjoittaa minulle”, Ron sanoi mutta huokaisi heti perään. ”Luultavasti ei, koska olen vasta ekalla, joten hän kirjoittaa minulle varmaan ensimmäisenä. Elleivät sitten kaksoset ehdi jäädä kiinni jostain jutusta, jolloin äidin pitäisi läksyttää heidät ensin.”
   Harry ei vastannut siihen mitään, sillä hänestä oli outoa, että Ron toivoi, ettei hänelle vastattaisi. Harry ainakin odotti jokaista kirjettä kotoa – mutta ei hän sentään liian usein voisi kirjoitella, sillä se olisi noloa.
   Sinä iltana Harry sai läksynsä tehtyä, joskin laatu oli vähän mitä oli. Sinä iltana myös Seamus Finnigan ja Dean Thomas aloittelivat keskustelua makuusalissa, ja Harry tajusi, että he olivat oikein mukavia poikia. Aamulla he menivät kaikki yhdessä aamiaiselle.
   ”Tänään on ensimmäinen lentotunti!” Ron hihkui aamiaispöydässä, eikä Harry voinut olla yhtymättä hänen innostukseensa.
   ”Ihan mahtavaa! Oletko lentänyt paljon?”
   ”En kauheasti”, Ron tunnusti, ”koska vain vanhemmilla veljilläni on luudat, eivätkä he anna minun kovin mielellään lainata niitä.”
   ”Minulla on oma luuta”, Harry kertoi, ”mutta en saa lentää korkealle, koska kukaan ei saa nähdä. Täällä ei ole sitä ongelmaa!”
   ”Entä sinä, Neville?” Ron kysyi.
   ”En ole ikinä lentänyt.”
   ”Eikö mummisi suostu hankkimaan sinulle luutaa?” Harry kysyi myötätuntoisena.
   Neville pyöritteli päätään. ”Ei varmaan, mutta en minä tahdokaan lentää.”
   ”Miksi et?” Ron hämmästeli.
   Neville kohautti olkiaan ja vaipui hiljaisuuteen. Harry ja Ron, jotka eivät voineet käsittää Neville suhtautumista, jättivät tämän rauhaan ja aloittivat vilkkaan keskustelun huispauksesta ja suosikkijoukkueistaan.
   ”Kunpa vain maailmanmestaruuskisat voitaisiin pitää joskus täällä”, Harry sanoi haikeana.
   ”Niinpä! Hiiteen koko tiedät-kai-kuka. Eikö hän voisi pitää kuolonsyöjineen jotain lomaa tai vastaavaa, että saataisiin kerrankin nähdä kunnon huispausta?”
   ”Aivan! Olen kyllästynyt kuuntelemaan velhoradiosta, miten maailmalla pelataan. Kaikki huippujoukkueet joutuvat pakenemaan täältä.”
   ”Se on niin typerää!”
   ”Anteeksi kun keskeytän”, Dean sanoi vähän ujon oloisena, ”mutta mikä huispauksessa on ideana? Muu kuin luudilla lentäminen?”
   Hän sai vastaukseksi neljä epäuskoista toljotusta.
   ”Mitä? En minä voi tietää, olen jästisyntyinen.”
   Ja sitten alkoikin niin kiivastahtinen ja monimutkainen selitys, pääasiallisina selittäjinä Harry ja Ron, että Dean ei luultavasti tajunnut puoliakaan.

Kun lopulta oli kauan odotetun lentotunnin aika, rohkelikkojen ensiluokkalaisista koostuva kentälle kävelevä ryhmä oli täynnä hyvin erilaisia reaktioita.
   Harry käveli kohtalaisen itsevarmana viimeisenä. Hän ei halunnut johtaa joukkoa, vaikka hän olikin melko varma, että tunnista tulisi mukava ja helppo ja että hän kerrankin osaisi jotain.
   Ron kulki Harry vieressä lähes täristen innosta. Tämä oli selvästi jotain, mitä Ron ei saanut usein kokea, ja Harry pystyi käsittämään, kuinka hienoa pojasta olisi päästä lentämään.
   Ronin vieressä tallusteli Neville, joka tärisi myös, mutta ilme kertoi, ettei kyse ollut innostuksesta. Neville näytti siltä, että voisi oksentaa minä hetkenä hyvänsä ja että olisi antanut puolet omaisuudestaan voidakseen olla sillä hetkellä ihan missä tahansa muualla.
   Dean ja Seamus kulkivat kolmikon edellä. Hekin kävelivät vaiti, ja molemmat vaikuttivat hermostuneilta.
   Heidän hermostuneisuutensa ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna Grangeriin. Tämä pälpätti tärisevällä äänellä jollekin vieressään kulkevalle tytölle, jonka nimeä Harry ei muistanut.
   ”Tai siis, en ole ihan varma, miten se pitäisi tehdä ihan tismalleen oikein. Onkohan sillä niin väliä kuitenkaan loppujen lopuksi? Ei kai yksi sentti sinne tai tänne voi niin paljon luudan asentoon vaikuttaa? Minä vain toivon että saamme mittanauhat, tai että luutiin on piirretty tarkalleen merkit, koska muutenhan menemme helposti väärään kohtaan istumaan, ja sittenhän koko touhu on vähän niin kuin turhaa, vai mitä? Koska eihän se vain oikeasti onnistu, tai siis että totta kai meille jaetaan mittanauhat, niin sen pitää mennä. Muistan kyllä tarkalleen kaikki ohjeet jotka luin, eikä se niin kovin vaikeaa voi olla käytännössä. Voihan sitä paitsi olla, että meillä on pelkkää teoriaa – ”
   ”Jos meillä on teoriaa tänään”, Ron mumisi niin, että vain Neville ja Harry kuulivat, ”niin minä kyllä…”
   ”Tuota tyttöä ei kestä kukaan”, Harry vastasi yhtä matalalla äänellä. ”Katso nyt tuotakin, jolle se puhuu. Näkee, että senkin tekisi mieli iskeä Grangerilta taju kankaalle.”
   Ron hihitti, mutta Neville vaikutti vähän paheksuvalta, vaikka pysyikin hiljaa.
   
Kaikeksi onneksi Grangerin toive ei toteutunut eikä Ronin tarvinnut toteuttaa avoimeksi jäänyttä uhkaustaan. Matami Huiski, joka olisi heidän opettajansa, ohjasi heidät luutarivistön luokse ja pyysi jokaista valitsemaan itselleen luudan. Heillä olisi yhteistunti luihuisten kanssa, ja nämä virnuilivat myöhemmin tuleville rohkelikoille ilkeän näköisesti. Harry oli iloinen, että osaisi lentää. Neville vihersi vähäsen.
   Pakollisen nimenhuudon ja itsensä esittelyn jälkeen matami Huiski aloitti tunnin rivakasti ilman suurempia ohjeistuksia.
   ”Asettakaa kätenne luudan yläpuolelle ja käskekää se ylös sanomalla ihan vain ’ylös’.” Kun matami sanoi ratkaisevan sanan, hänen oma luutansa ponnahti hänen käteensä. Harrylle homma oli tuttua, ja hän saikin luutansa nousemaan ensimmäisellä yrityksellä. Ron, jota ilmiselvästi jännitti, joutui sanomaan sanan kaksi kertaa.
   Nevillelle sen sijaan homma tuotti vaikeuksia. Hän toisteli käskyä, mutta luuta vain pysyi liikkumattomana.
   ”Sinun pitää haluta luudan nousevan”, Harry neuvoi. ”Kun sanot ’ylös’, ajattele, miten luuta nousee saman tien, ja luota siihen, että niin tapahtuu.”
   ”Mutta entä jos en halua, että se nousee?” Neville kysyi hyvin pienellä äänellä.
   Samassa matami Huiski alkoi antaa lisäohjeita niille, jotka eivät olleet saaneet luutaansa tottelemaan, eikä Harry päässyt vastaamaan Nevillelle. Eipä hänellä kyllä olisi ollut mitään sanottavaakaan.
   Koska Harrylla oli aikaa, hän vilkuili, miten muut pärjäsivät. Hänen järkytyksekseen luokan priimus, Granger, ei saanut luutaansa nousemaan. Se vain kieri maassa ikään kuin tehdäkseen hänelle kiusaa. Harrya nauratti.
   Kun Harry antoi katseensa ajautua vähän pitemmälle, hän päätyi seurailemaan luihuisia. Niin tehdessään hänellä oli jotenkin rikollinen olo, aivan kuin jostain voisi hypätä esiin joukko kuolonsyöjien lapsia vaatimaan häntä vastuuseen teostaan. Mutta Harry oli utelias, ja niinpä hän nauroi parille harvinaisen isolle ja tyhmän näköiselle luihuispojalle, joiden luudat tekivät samaa kuin Grangerin. Harry huomasi myös sen vaaleatukkaisen lipevän pojan, joka oli tullut samalla veneellä kouluun, ja pettyi nähdessään tämän pitelevän luutaa huolettomana kädessään.
   ”Neville”, Harry kuuli Ronin puhuvan, ”tee niin kuin Harry sanoi. Usko siihen, mitä sanot. Jos et saa luutaa nousemaan itse, opettaja tulee auttamaan sinua, kunnes saat sen ylös. Ihan yhtä hyvin voit onnistua itse.”
   Harryn oli myönnettävä, että se oli viisaasti sanottu. Hän alkoi muutenkin pitää Ronista aina vain enemmän, ja kun Neville syvään henkeä vedettyään sai luudan vihdoin nousemaan käteensä, Harry oli aidosti iloinen.
   Neville puolestaan vaikutti huojentuneelta.
   ”En edes ollut viimeinen!” hän sanoi ihan kuin se olisi ollut suurikin ihme.
   
Tunnin aikana he nousivat luutiensa selkään, ja matami Huiski tuli korjailemaan heidän asentojaan. Neville tosin ei vaatinut korjaamista vaan käskyä ylipäätään nousta istumaan luudalle. Harry puolestaan sai kehuja, sillä hän istui aivan oikeaoppisesti. Se ei tosin kauheasti yllättänyt Harrya, sillä hänen isänsä oli ollut tarkka siitä, että asento oli alusta lähtien oikea.
   Matami Huiski ei antanut heidän lentää paljoa, vain pienen kierroksen. Neville ei ollut suostua tekemään sitäkään, mitä vauhdilla liihottavat Harry ja Ron eivät vain voineet tajuta. Lentotunti oli ollut hauska, koska se oli ollut jotain erilaista ja Harry oli vihdoin päässyt lentämään, mutta samalla se oli ollut pienoinen pettymys, kun he olivat ison osan ajasta saaneet kuunnella Harrylle turhia neuvoja. Kun he lähtivät takaisin linnaa kohti, Harry ja Ron keskustelivat siitä, kuinka kivaa olisi ollut, jos hyvät lentäjät olisivat saaneet lennellä itsekseen sillä aikaa, kun aloittelijoita neuvottiin. Neville kulki vaitonaisena heidän vierellään, mutta se ei oikeastaan ollut ihme.
   
Illallisen jälkeen kaikki vetäytyivät oleskeluhuoneeseen puurtamaan läksyjään, niin kuin tapana oli. Heidän piti olla tiettyyn aikarajaan mennessä oleskeluhuoneessa, ja kyseinen raja oli lähes heti illallisen jälkeen. Kirjastossa käymiseen oli aikaa oppituntien ja illallisen välissä, mutta Harryn ei ollut vielä kertaakaan tarvinnut käydä siellä. Hän oli itse saanut kaiken läksyjen tekoon tarvitsemansa aineiston oppikirjoista. Hän, Ron ja Neville saivat kuitenkin illalla todistaa – jälleen kerran – Grangeria ja kirjaston kymmentä paksua ihmettä.
   ”En käsitä, mitä tuo tyttö oikein tekee”, Ron mumisi.
   ”Hän lainaa kirjastosta joka päivä tuollaisia valtavia opuksia”, Neville kuiskasi. ”Ihan kuin me tarvitsisimme niitä näihin tehtäviin.”
   Yllättäen keskusteluun puuttui tyttö, jolle Harry muisti Grangerin hölöttäneen ennen lentotuntia.
   ”Tuo Hermione on ihan hullu”, tyttö sanoi. ”Hän tietää kaikesta kaiken ja kertoilee meille joka ilta jotain ihan ihmeellisiä juttuja, joista hän on lukenut. En käsitä, miten sellaiset asiat voivat kiinnostaa ketään!”
   ”Mikä sinun nimesi olikaan?” Ron kysyi Harryn mielestä vähän tahdittomasti.
   ”Lavender Brown”, tyttö sanoi häkeltymättä. ”Lisäksi Hermione olettaa, että kaikkia kiinnostaa kuunnella, kun hän selittää jostain sellaisesta, mitä me opetellaan vasta kahden vuoden päästä! Eikä hän edes ole mitenkään erityisen hyvä.”
   ”Niinpä”, Ron sanoi. ”Lentotunnillakin hän oli ihan viimeisiä, jotka saivat luudan nousemaan, eikä hän meinannut edes osata kääntää sitä oikein.”
   ”Ihan uskomaton tyyppi”, Lavender sanoi silmiään pyöritellen. ”Mutta taidan jatkaa nyt läksyjä. En tajua, miksi saamme niitä näin paljon!”
   ”Älä muuta sano”, Run murahti.
   Sitten Lavender vain kääntyi takaisin omaan pöytäänsä, jossa hän istui tummemman tytön kanssa. Harry kohautti olkapäitään ja jatkoi muodonmuutoskirjan lukemista.
   Heidän läksyjentäyteinen rauhansa ei kuitenkaan jatkunut kauaa, sillä pian koko oleskeluhuonetta halkoi kovaääninen tervehdys.
   ”VELIKULTA! RON!”
   ”Tämä ei lupaa hyvää”, Ron sanoi matalalla äänellä Harrylle ja Nevillelle, kun hänen kaksosveljensä tuuppivat tuijottavia ihmisiä pois tieltään lähestyessään Ronia. Ihmisten mielenkiinto ei kuitenkaan kestänyt kauaa, ja kaikki olivat palanneet puuhiinsa, kun kaksoset pääsivät perille.
   ”Ron, mitä kuuluu?” toinen kaksosista kysyi.
   ”Ihan hyvää”, Ron sanoi varautuneena.
   ”Kuule, me olemme vähän miettineet, ja olemme tulleet siihen tulokseen, että koulussa on kauhean tylsää.”
   ”Emmehän me sentään halua, että kuolet tylsyyteen.”
   ”Ööh, okei”, Ron sanoi epäröiden.
   ”Niinpä me ajattelimme, että ehkä tahdot lähteä mukaamme pienelle retkelle.”
   Kaksoset hymyilivät identtisen leveästi, kun Ron vain tuijotti heitä hämmentyneenä.
   ”Retkelle?” hän sanoi muutaman sekunnin hiljaisuuden jälkeen.
   ”Niin, tutustumaan Tylyahoon.”
   ”Mutta eihän sinne saa lähteä tähän aikaan.”
   Kaksoset pyörittelivät silmiään. ”Ei tietenkään saa. Mutta ei anneta sen häiritä.”
   ”Miten te edes pääsette pois linnasta?”
   ”Voi, meillä on kyllä keinomme. Tuletko vai et?”
   ”En oikein tiedä…” Ron epäröi ja vilkaisi pikaisesti Harrya ja Nevilleä, jotka vain katselivat ja kuuntelivat hiljaa.
   ”Totta kai kaverisi voivat tulla myös mukaan”, toinen kaksosista sanoi saman tien.
   ”Niin, kunhan osaavat olla hiljaa”, toinen säesti.
   Ron näytti pohtivan asiaa. Neville näytti aika pelokkaalta.
   Harrylle sen sijaan tuli heti mieleen kirje, jonka hän oli saanut äidiltään. Jos kirjettä ei olisi ollut, hän olisi ollut enemmänkin kuin halukas lähtemään – mikä olisikaan ollut jännittävämpää kuin karata illalla koulusta ja tutustua Tylyahoon! Mutta nyt hän tiesi, että se ei olisi vain jännittävää – se olisi vaarallista.
   ”Minusta se ei ole hyvä idea”, Harry sanoi huomatessaan, että Ron oli selvästi kahden vaiheilla. ”Koulun alueella olisi tosi jännää käydä, mutta ei varmaan kannata lähteä tiluksilta pois. Eihän sitä koskaan tiedä, millaista porukkaa Tylyahossa on liikkeellä.”
   ”Olemme me siellä ennenkin olleet”, kaksoset kuittasivat huolettomina.
   ”Silti”, Harry yritti. ”Mistä sitä tietää, jos sinne on vaikka nyt ihan vasta tullut jotain pahempaa väkeä.”
   ”Tuskinpa vain”, kaksoset sanoivat. ”Sinua taitaa vain pelottaa.”
   ”Eikä pelota”, Harry sanoi, ”tiluksilta lähteminen vain menee jo hauskasta tyhmyyden puolelle. Siellä voi olla vaarallista. Ei kukaan ole vahtimassa, että sinne ei tule vaikka kuolonsyöjiä.”
   ”Älä viitsi, ei siellä nyt kuolonsyöjiä ole!”
   ”Entä jos onkin? Ei kannata ottaa selvää.”
   Ron teki viimein päätöksensä. ”Harry on oikeassa. En tule teidän kanssanne Tylyahoon. Äitikin vain suuttuisi.”
   Kaksoset pyörittelivät silmiään. ”Mammanpoika on huolissaan siitä, mitä äiti sanoo. Miten vain, me menemme silti!”
   Ennen kuin kukaan ehti enää sanoa mitään, kaksoset olivat jo pyörähtäneet ympäri ja luikkivat ihmisten seassa puolimatkassa oleskeluhuoneen ovelle.
   Harry katsoi kauhistuneena Ronia.
   ”Eivät kai se ole tosissaan?”
   ”Ai missä?” sanoi Ron, joka näytti nyrpeältä johtuen luultavasti veljiensä piikikkäistä kommenteista.
   ”Eivät kai he oikeasti mene Tylyahoon?”
   Ron kohautti olkapäitään. ”Melko varmasti menevät.”
   Harry puri huultaan. Mitä hän oikein voisi tehdä?

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 8.luku 22.9.
Kirjoitti: Resonanssi - 22.09.2010 17:55:26

no niin eli: aika outoa ettei kukaan ystävysty Hermionen kanssa ::) tai eihän se outoa ole, mutta jotenkin...

Lavenderin tunteen voin kyllä kuvitella :D tosin ehkä se Hermionen höpötys mittanauhoista meni yli.

se ei enää oikein ollut ihan rajoissa pysyvää, tosin hienosti sait sen Hermionelta kuulostamaan ;)

kiva kun Dean ja Seamuskin ova mukana, etenkin Seamus :D

jännä nähdä mitä tapahtuu kun Fred ja George menevät Tylyahoon, ja miten Harry ja Ron (mahdollisesti) sen estävät?

se kirjekin Lilyltä oli hyvä, mutta mua jäi vaivaamaan, miten panit Lilyn kertomaan että kuolonsyöjät tappavat huvikseen.

jästejä kyllä, mutta kun kysymyksessa on 11-vuotiaita lapsia, kehtaan epäillä :P
sehän kaiken huomion keräisi, ja tuskimpa Voldemort sitä haluaa.

eivät hekään tapa ilman syytä.

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 8.luku 22.9.
Kirjoitti: ssenja- - 11.11.2010 17:50:19

Aloin lukemaan tätä vasta, mutta tää vaikuttaa hyvältä!! Tää on mieleniintoinen versio tapahtumista. Jatkoo pian! :D

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 8.luku 22.9.
Kirjoitti: Nyyhti - 21.11.2010 12:54:42

Tämä on nyt tauolla marraskuun (=NaNoWriMon) ajan, mutta jatkoa on ehdottomasti sen jälkeen tulossa! En ollut aiemmin ilmoittanut, kun luulin jo, ettei tätä kukaan enää lue :D (paitsi ihanainen Resonanssi, suuret kiitos kommentistasi!)
Ja kiitos siis ssenjallekin, tosi kivaa että pidät ainakin tähän mennessä (:

(Arvatkaa vaan, tekisikö nyt mieli jatkaa ennemmin tätä kuin nanoani, mutta minkäs teet...)

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 8.luku 22.9.
Kirjoitti: Vaarallinen Komentoija - 21.11.2010 13:37:14

Ai kamala, olen ollut niin omien ficcieni parissa, etä unohdin TÄMÄN kokonaan! Vitsit, kun olen ollut itsekäs. No kuitennkin, pidän tästä edelleen ja haluun jatkoo <333333333!!!!!!!!!!!

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 8.luku 22.9.
Kirjoitti: Siralmas - 24.11.2010 21:42:29

Mun pitäs varmaan ekana varottaa että mulla on justiinsa ollu kolmetoista tunnin koulupäivä joten ajatukset ei oikein kulje :P

Aivan mahtava idea! Oikeasti, mistä sää oot tämän repässy. Jostain ihmeellisestä syystä en ole koskaan aiemmin lukenut vastaavalla idealla toteutettua ficciä ja mää oon sentään jonku neljä vuotta aktiivisesti näitä lukenu.

Sää oot kyl hyvä kirjoittaja. Alussa oli kiva toi pikku-Harry luku kun siinä sai vähän paremmin käsitystä tästä Harrysta ja mää ainakin samaistan Harryn näihin tuntemiini pikkupoikiin :) Että siis luonteessa oot onnistunu tosi hyvin, Harry on niin eläväinen ja sellanen. Ihana. Ja sitte sun Harryssa on niin paljon samaa kuin kirjojen Harryssa, molemmat on vähän tollasia huispaushulluja ja muutenkin vähän uhkarohkeita :D Ja en tiiä :D  

Sitte kans mää tästä juonesta oon tykänny ainaki tähän asti tosi paljon. Varsinki nyt ku tulevaisuudessa on aistittavissa jonkinlaisia jännittäviä tapahtumia, just ensin Lily kertoo että Tylyahossa on kuolonsyöjiä ja sitten kaksoset on menossa sinne. Ja mää jotenkin odotan että Harry ei ihan taijja totella koulun sääntöjä, ainakaan ulkonaliikkumiskiellon osalta ;)

Tykkään kuitenkin tosi paljon tästä ficistä ja ihana kuulla että jatkoa on tässä pian tulossa. Liian monet jättää kesken ficcejä.

Muoks. No plaa. Vois sitä ny vastatakki ;)

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 8.luku 22.9.
Kirjoitti: Nelea - 24.11.2010 23:18:00

Kattelin vaa tossa viestejä mitä oli kirjoitettu viimesen käynnin jälkeen ja sitten bongasin tän :D Ties kuinka pitkään oon halunnu lukee tälläsen ficin :3 Kiitos siis, meni kaikki yhdellä kertaa...

Juonellisesti on tosi onnistunut, tykkään siitä, kun Harry on tollanen hemmoteltu pikku kaveri, joka on tottunu huomioon. Ja huispaushullu (sekä luonnollisesti hyvä myös). Juuri sellaiseksi kuvittelisikin, jos sen vanhemmat olisvat elossa canonissa.
Neville... oot onnistunu senkin kanssa, mutta mulla on vaan jostain syystä kauheet antipatiat hahmoa kohtaan, joten :/ :D
Ronista oot tehny melko mielenkiintosen hahmon. Tai mää en ainakaan muista että kirjoissa olis ollut noin huomionhakunen ja jopa tyrkky (tosin tää ei ookkaan kirja mut vertaan ny siihen ;D), mutta nähtävästi alkaa muuttua mukavammaksi. Muuten tosi ronimainen ja hyvin onnistunu hahmo, tykkään.
Hermione <33 paras kaikista. Just tollanen touhotus ja kirjaviisaus, jollanen Hermionen kuuluukin olla ja vielä vähän enemmän. Toivottavasti ny älyää jättää ne kirjat vähän vähemmälle ja ystävystyä ihmisten kanssa :DD Muuten voit kyllä jatkaa Hermionen kanssa samaa linjaa.
Sori, meni hahmoarvioinniksi...

Kaikkein eniten tykkään siitä että suurimmalla osalla on ainakin se peruspersoona tallella, että et ihan omaa oo alkanu soveltaa. Juoni on ollut tosi sujuvaa ja selkeetä. Kirjotat myös tosi hyvin ja en ainakaan muista kirjoitusvirheitä huomanneeni. Hagridia ja Draco lisää (köhH/Dköh)!!

Ja kun luin vaustausta mitä olit antanu Resonanssille niin omalla tavallaan musta on ihan järkevää, että Harry näkee Luihuset isona massana, koska harvoin niitä ylempi luokkalaisia silleen erotellaan, ku ne on niin pelottavia ja isoja ;DD mutta tee mitä tahdot, uskon että saat hyvän ratkaisun tähän.

Toivottavasti kirjotat tän loppuun ja teet piiiiiiiiiiitkän (vaikka kaikki 7 vuotta tälleen aluks ;D) .

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 9.luku 24.1.
Kirjoitti: Nyyhti - 24.01.2011 21:14:54

Helouhelou! *saapastelee nolona paikalle* Järkyttävän pitkä tahaton tauko, pahoitteluni. Toivon tosissani saavani jostain kunnon kirjoitusohjelman, kun word jotenkin taktisesti nanon jälkeen päätti sanoutua irti, ja nyt minulla on jonkin ohjelman beta-versio - eli siitä ei ole kauaa iloa.
Tässä nyt kuitenkin vihdoin jatkoa, ja ilmoittauduin tällä ficciwrimoon! Tästä luvusta siihen kertyi sanoja vain 846, kun alkuosa lukua oli aloitettu aiemmin.

Vaarallinen Komentoija, kiitos paljon kommentistasi! Kiva kuulla, että pidät tästä edelleen - toivottavasti jaksat yhä lukea (:

aleneist ,voi kiitoksia! Hahmoarvioinnissa ei ole mitään vikaa, päin vastoin! <3 Aivan ihana kommentti, ja tosi kiva että olet pitänyt. Toivottavasti et ole ihan kokonaan unohtanut tätä (:


//MUOKS 19.7.2011
Olen sekoillut tämän luvun kanssa oikein kiitettävästi, mutta koska tyhmänä tajuan sen vasta nyt, en viitsi enää virhettä alkaa korjatakaan. Luvussa siis puhutaan Kalkaroksesta muka liemiopettajana, mutta Kalkarosta ei ole koko Tylypahkassa, saati sitten opettajana. ANTEEKSI! Tämän siitä saa, kun ei oikolue tarpeeksi tarkasti (tai kun muuten vain on niin tottunut siihen, että Kalkaros opettaa liemiä).




Luku 9
Ministeriön määräämä vahvistus

Se on ihan oikeasti vaarallista. Vaarallisempaa kuin luuletkaan.
   Sanat kaikuivat Harryn mielessä, kun hän juoksi soihtujen valaisemaan tyhjää käytävää pitkin. Hän oli epätoivoisesti yrittänyt vakuuttaa Nevilleä ja Ronia, mutta nämä eivät olleet uskoneet. ”Jos tiedät jotain mitä me emme, kerro!” he olivat tivanneet, mutta ei Harry kerta kaikkiaan voinut kertoa. Hänen äitinsä oli uskonut hänelle salaisuuden, eikä hän voinut rikkoa äidin luottamusta kertomalla sitä ihmisille, jotka oli tuntenut vasta pari päivää.
   Mutta muut kiltalaiset tiesivät siitä varmasti myös…
   Neville ja Ron olivat yrittäneet vakuuttaa Harrya kaikella mahdollisella aina jälki-istunnoista tupapisteiden menetykseen. Tietenkään Harry ei ollut kuunnellut. Nyt oli kyseessä jotain vähän tärkeämpää.
   ”Seis!” kuului terävä naisääni jostain Harryn takaa. Harry iski jarrut pohjaan ja liukui pysähdyksiin sydän hurjasti pamppaillen. Hän kääntyi hitaasti ympäri ja kohtasi McGarmiwan pelottavan vihaiset kasvot.
   ”Potter”, McGarmiwa suorastaan sähisi.
   ”Niin, professori?” Harry kysyi, ja hänen äänensä kuulosti hyvin pieneltä.
   ”Saanen kysyä”, tuvanjohtaja piti pienen tauon, ”mitä ihmettä”, jälleen pahaenteinen tauko, ”minun tupani oppilas tekee käytävällä tähän aikaan illasta?”
   Harry hengähti syvään. ”Minulla on tärkeää asiaa. Etsinkin juuri teitä. Professori”, hän lisäsi viimeisen sanan nähtyään McGarmiwan yhä uhkaavan ilmeen.
   ”Ja minkähän ihmeen takia? Eikä mieleesi tullut laittaa valvojaoppilasta hoitamaan asiaa?”
   ”Tuota, ei”, Harry vastasi. Totta puhuen hänelle ei tosiaan ollut tullut edes mieleen laittaa valvojaoppilasta asialle, mutta nyt kun hän ajatteli sitä, hän ei olisi muutenkaan voinut kertoa Percylle. Tämä olisi saattanut kaksoset vain entistä pahempaan pulaan eikä luultavasti muutenkaan olisi uskonut Harrya.
   ”No mikä tämä elämää tärkeämpi asiasi sitten on?”
   ”Professori, tiedättekö Tylyahossa olevista kuolonsyöjistä?”
   Se pysäytti McGarmiwan. ”Mitä - sinäkö - sinäkö tiedät niistä?”
   Harry nyökkäsi. ”Vanhempani kertoivat. Mutta he kielsivät kertomasta kenellekään.”
   Professori McGarmiwa kurtisti kulmakarvojaan epäilevän näköisenä. ”Ja sinäkö menit rikkomaan kieltoa?”
   ”Mitä!” Harry ihmetteli. ”En! Senhän takia tässä ollaan. Kun juttu on niin, että eräät - eräät oppilaat - lähtivät Tylyahoon. En saanut pidäteltyä heitä.”
   ”Onko Tylyahossa oppilaita!” professori McGarmiwa suorastaan kiljaisi.
   ”Taitaa olla joo”, Harry sanoi hiljaa.
   ”Meidän täytyy välittömästi kertoa tästä rehtorille! Ja sinä tulet mukaan.”
   Harryn ei auttanut muuta kuin totella. Hän joutui juoksemaan professori McGarmiwan perässä, kun tämä liihotteli käytäviä pitkin. Harry ei ollut yhtään varma, missä he oikein olivat, ja hän olisi mitä luultavimmin eksynyt, mikäli olisi kadottanut tuvanjohtajansa näkyvistään. Pitkähkön kulkemisen jälkeen McGarmiwa pysähtyi suoraan erään hyvin vastenmieliseltä näyttävän kivestä väsätyn olion - siitä ei oikein voinut sanoa, mitä se esitti - eteen.
   ”Lakupiippu”, McGarmiwa sanoi, ja kivihirviö siirtyi syrjään. Harry vain toljotti.
   Patsaan takaa paljastuivat kierreportaat, joihin McGarmiwa ryntäsi saman tien. Harry kipitti hänen perässään ja oli juosta häntä päin, kun hän pysähtyi äkisti koputtamaan oveen. He olivat mitä ilmeisimmin päässeet portaiden huipulle, mutta juuri kun Harry ehti tajuta sen, McGarmiwan äärimmäisen vaativaan koputukseen vastattiin sisältä täysin rauhallisesti.
   ”Sisään”, lempeä ääni sanoi.
   McGarmiwa suorastaan syöksyi sisään kuin mikäkin hurrikaani. Harry tuli epäröivänä perässä.
   He olivat rehtorin kansliassa, siitä ei ollut epäilystäkään. Seiniä koristivat lukuisat muotokuvat, joiden Harry tulkitsi esittävän vanhoja rehtoreita. Suurin osa maalauksista oli hereillä ja näytti seuraavan tarkkaavaisena huoneen tapahtumia.
   Muukin huone oli ehdottomasti mielenkiinnon arvoinen. Se oli täynnä kaikenlaisia pieniä kojeita ja vempaimia, joita Harry olisi kernaasti halunnut päästä tutkimaan. Toisaalta häneen kuitenkin iski huoneessa tietty ujous ja varovaisuus, niin ettei hän ehkä olisi uskaltanutkaan koskea mihinkään. Kaikki huonekalut olivat vanhoja ja hienoja, ja iso osa laitteista näytti niin monimutkaisen haurailta, että pieninkin hipaisu olisi saanut ne vajoamaan palasina lattialle.
   ”Professori Dumbledore”, McGarmiwan tässä huoneessa kovin arkiselta kuulostava ääni tärähti ilmoille. ”Potter tässä väittää, että - ” McGarmiwa vilkaisi pikaisesti Harrya ” - joitakin oppilaita on lähtenyt Tylyahoon.”
   Harry odotti jonkinlaista räjähdystä, sellaista minkä McGarmiwa oli hänelle tarjoillut. Hän odotti pelottavan kaikkien tuntevan rehtorin karjaisua, ”MITÄ”-huutoa, etsintäpartiota ja kaikkea sellaista.
   Todellisuus osoittautui perin toisenlaiseksi.
   ”Niinkö?” professori Dumbledore kysyi, ei vihaisena vaan ennemminkin kiinnostuneena. Tiiviisti muualle tuijottanut Harry uskaltautui katsomaan rehtoria, joka oli ristinyt kätensä ja tiiraili  Harryn järkytykseksi  häntä. Rehtorilla oli puolikuun malliset lasit ja koukkuinen nenä, jolla ne lepäsivät. Rehtorilla oli myös pitkä tuuhea parta, mutta siihen Harry ei juuri sillä hetkellä pystynyt kiinnittämään huomiota, koska hän oli hämmästyttävän sinisten silmien vankina.
   ”Oletanko oikein, jos luulen, että huolestuit tupatoveriesi lähdöstä sen takia, että tiedät, mitä heillä on vastassaan?”
   Harryn oli rykäistävä vähän saadakseen äänensä kuuluviin. ”Kyllä, professori. Vanhempani kertoivat, että tiedät-kai-kuka on siirtänyt kuolonsyöjiä Tylyahoon. Mutta en saanut kertoa siitä kenellekään, joten en onnistunut estämään heidän lähtöään.”
   ”Varmasti yritit parhaasi, eivätkä Weasleyn kaksoset olisi luultavasti kuunnelleet, vaikka olisit kertonut heille koko tarinan.”
   Harryn suu avautui hämmästyksestä. Hän ei ollut halunnut ilmiantaa kaksosia ennen kuin olisi ollut ihan pakko. McGarmiwakaan ei vaikuttanut yllättyneeltä. Ehkä hänkin oli arvannut.
   ”Tulin luoksesi”, McGarmiwa sanoi, ”ennen kuin tein mitään muuta. En voi lähettää minkäänlaista etsintäpartiota uusien suojauksien läpi ilman että purat niitä.” Professorin äänestä kuulsi tyytymättömyys.
   ”Aivan, Minerva, tiedän sen. Mutta voi olla, että tässä tapauksessa meidän on parempi toimia hiljaa. Oliko Tylyahoon lähtijöitä vain kaksi, Potter?”
   Harry nyökkäsi vähän epäröiden. ”Uskon niin. He yrittivät saada meitä mukaansa, mutta emme suostuneet, joten he vain ryntäsivät pois.”
   ”Hienoa.”
   ”Mutta professori”, McGarmiwa sanoi kuulostaen miltei epätoivoiselta, ”miten me muka voimme löytää kaksosia, kun he tuntevat linnan joka ikisen salakäytävän?”
   Harryn suureksi yllätykseksi Dumbledore hymyili. ”Juuri se auttaa meitä tässä tilanteessa. Armando?”
   Hetken Harry jo ihmetteli, oliko Dumbledore tullut hulluksi puhutellessaan jotain Armandoksi, mutta sitten eräs tauluista vastasi. ”Niin?”
   ”Viitsisitkö sanoa Lupinille, että tulee tänne saman tien. Kerro, että asia on mitä kiireellisin - käske häntä matkustamaan hormipulverilla suoraan kansliaani.”
   ”Selvä on”, maalaus sanoi ja katosi. Harry tuijotti tyhjää taulua. Hän ei ollut tiennyt maalausten tekevän sellaista - katoavan kokonaan ilmestymättä viereiseen tauluun.
   Samalla hän ihmetteli, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Kuka oli tämä mystinen Lupin, jolla oli ilmeisesti sama nimi kuin Remuksella? Ja miten hän osaisi auttaa?
   ”No mutta, istukaa toki”, Dumbledore sanoi Harrylle ja McGarmiwalle. Dumbledoren pöydän edessä oli vain yksi tuoli, mutta McGarmiwa heilautti taikasauvaansa, ja sen viereen ilmestyi toinen samanlainen. Harry istui.
   Hänen olonsa oli hyvin vaivaantunut. Hän olisi kaivannut enemmän suoraa toimintaa - ei hän tietenkään itse olisi ollut siinä mukana, mutta juuri nyt hän tiesi, että kukaan ei tehnyt mitään asian eteen. He vain odottivat, kun Fredille ja Georgelle - Ronin veljille - saattoi olla tapahtumassa ihan mitä tahansa.
   Harry huomasi, että professori McGarmiwa jakoi ainakin osittain hänen huolestuneisuutensa ja kärsimättömyytensä. Mutta McGarmiwa ei sanonut sanaakaan vastustaakseen Dumbledoren tapaa toimia, ja Harry mietti, että ehkä hänenkään ei pitäisi epäillä. Dumbledore itse näytti täysin levolliselta, istui vain ja tuijotteli kattoon. Harry ei voinut olla pohtimatta, oliko ulkokuori pelkkää hämäystä.
   Äkkiä huoneessa olevassa tulisijassa kohahti, ja kaikkien kolmen katseet singahtivat siihen. Aiemmin tavalliset liekit olivat muuttuneet smaragdinvihreiksi ja niissä pyöri tumma hahmo. Kun pyöriminen hidastui ja hahmo selkeni, Harryn suu loksahti auki.
   Dumbledore ei ollutkaan tarkoittanut jotain vierasta Lupinia. Takasta astui ulos se Remus Lupin, jonka Harry tunsi.
   ”Harry!” Lupin sanoi yllättyneenä. ”Mitä on tekeillä?” hän kysyi sen jälkeen yleisemmin.
   Dumbledore ponnahti ylös tuoliltaan. Hänen viininpunaiset kaapunsa kahisivat, kun hän kiirehti Lupinin luo puhuen samalla. ”Remus! Hienoa, että pääsit tulemaan. Tarvitsemme apuasi. Fred ja George Weasley ovat lähteneet Tylyahoon.”
   Remus nyökkäsi vakavana ja vilkaisi sen jälkeen Harrya aivan selvästi pohtien, mikä hänen osuutensa jutussa oikein oli.
   ”He ovat varmasti käyttäneet jotain salakäytävistä, jota emme ole onnistuneet tukkimaan.”
   ”Joten pyysitte minut paikalle, jotta näyttäisin teille salakäytävän?”
   ”Kyllä”, Dumbledore sanoi hymyillen. Harry kuunteli sananvaihtoa ihmeissään. Oliko Remus joku salakäytäväspesialisti?
   ”Mennään siis!” Remus huikkasi ja oli jo puolimatkassa ovelle. Hän avasi sen ja juoksi portaat alas perässään Dumbledore, McGarmiwa ja viimeisenä Harry, joka ei oikein tiennyt, mihin hänen olisi pitänyt mennä.
   He juoksivat käytävillä Remus etunenässä. ”He ovat melko varmasti käyttäneet Rääkyvään Röttelöön vievää käytävää, koska muut ovat liian riskialttiita. Hunajaherttua ei ole tähän aikaan enää edes auki.”
   He juoksivat pitkin käytäviä, ja pian Harry jo tajusi, missä he olivat. He suuntasivat ulko-oville, jotka Remus leväytti vauhdikkaasti auki, sitten portaita alas pihamaalle. He jatkoivat juoksuaan vielä ulkonakin, kunnes näkivät edessään kaksi hahmoa.
   Remus karjaisi, ja kaikki kolme aikuista kiihdyttivät vauhtia vielä entisestäänkin, mutta Harry hidasti.
   Hahmot vastasivat rakenteeltaan Weasleyn kaksosia. Toinen heistä seisoi kumarassa, sillä hän suorastaan veti perässään toista, joka ei selvästi pystynyt kävelemään tai tekemään mitään muutakaan. Hän näytti täysin elottomalta.


"Siis mitä sinä oikein olit tekemässä?"
   Harry huokaisi. Ilmeisesti oleskeluhuoneessa oli vielä joku, joka ei ollut kuullut hänen tarinaansa. Kun hän kääntyi katsomaan, hän näki kysyjän olevan Dean - ei hän siis mitenkään voinut jättää kertomatta. Jälleen.
   "No siis, minä vain jotenkin satuin näkemään, kun Fred ja George Weasley tulivat sisään. Heille oli käynyt hullusti - jonkinlainen hyökkäys Tylyahossa. En tiedä tarkemmin, McGarmiwa ei jostain syystä suostunut kertomaan. Ehkä joku kahnaus tai vastaavaa."
   Dean vetäisi henkeä. "Ettei vaan voisi olla kuolonsyöjiä! Eihän sitä koskaan tiedä, vai mitä?"
   Harry kohautti olkapäitään. "Kuulemma tämän vuoden ensimmäinen Tylyahon retki on peruttu, Percy Weasley, se valvojaoppilas, kertoi."
   "Ohhoh! Mutta mitä niille kaksosille kävi, jotka olivat olleet Tylyahossa?"
   "Toisen - Fredin - jalalle kävi jotain. En tiedä muuta kuin että sairaalasiivessä oltiin tosi kauhistuneita, tai siis niin Ron kertoi. Fred on hänen veljensä siis, jos et tiennyt. Mutta George on ihan kunnossa. Kaikki Weasleyt vain käskettiin pari tuntia sitten kotiin. Ron kyllä sanoi ettei heidän tarvitse olla siellä pitkään. Kuulemma niin vähän aikaa, että hän joutuu tekemään sen Kuhnusarvion antaman tutkielman."
   "Ai niin, se tutkielma!" Dean kauhisteli. "Oletteko te jo saaneet sitä tehtyä?"
   Harry vilkaisi Nevilleä, joka istui hänen vieressään olevalla nojatuolilla takan edustalla.
   "Minä olen aloittanut", Neville sanoi. "Sain kirjoitettua puolikkaan lauseen: 'Tässä tutkielmassa käsitellään', mutta siihen se sitten jäikin."
   Dean nyökkäsi. "Olisi paljon helpompi tehdä se tutkielma jos edes tietäisi, mistä pitää kirjoittaa!"
   "No niinpä", Harry sanoi. "Tekisi melkein mieli kirjoittaa kotiin ja kysyä."
   Dean vaikutti tavallista kiinnostuneemmalta - ehkä se johtui siitä, että Harry oli nyt hetkellisesti melkein julkkis todistettuaan Fredin ja Georgen tapausta. "Ai, kotiin? Miksi?"
   "Äitini on parantaja", Harry vastasi yksinkertaisesti. "Hän tuntee liemet."
   Dean nyökkäsi ymmärtäväisenä. "Olisipa minunkin äitini parantaja, niin varmasti kysyisin häneltä saman tien. Ärsyttää tuollaiset läksyt - ja eihän me edes olla oltu täällä koulussa niin pitkään!"
   "Ron kertoi, että hänen veljensä ovat aina haukkuneet Kalkarosta. Hän ilmeisesti antaa aina ihan mahdottomia läksyjä, ja sitten päästää luihuiset pulasta, kun nämä eivät ole osanneet."
   Dean pyöritteli päätään. Neville huokaisi. "Minä sitten niin inhoan Kalkarosta."

Kului päivä, ja kului toinen päivä. Ronia tai muitakaan Weasleyn perheen jäseniä ei kuulunut takaisin kouluun. Harry alkoi jo olla vähän huolissaan, ja yhdessä Nevillen kanssa he miettivät, mitä oikein oli saattanut tapahtua. Heidän mielikuvituksensa keksi useitakin mahdollisia kauheita skenaarioita, mutta he tajusivat itsekin, ettei yksikään ollut kovin todennäköinen.
   Kolmannen päivän aamuna Harry ja Neville istuivat suuressa salissa aamiaisella ja Harry ihmetteli ruskeatukkaista Granger-tyttöä, joka ihan tosissaan näytti tilaavan Päivän Profeettaa (se oli ihan normaalia vanhemmille oppilaille, mutta että ekaluokkalainen?). Äkkiä suuren salin ovien luota kuului kohahdus, kun useat oppilaat näkivät yhtä aikaa jotain yllättävää. Kaikkien päät kääntyivät, mukaan lukien Harryn ja Nevillen, ja Harryn kasvoille levisi hymy korvasta korvaan.
   Ovista oli astunut sisään yhteensä neljä ihmistä. Kolme näistä erottui selvästi räiskyvän punaisten hiustensa takia - Ron, George ja Percy olivat tulleet takaisin! Neljäs puolestaan oli punatukkaisia reippaasti pitempi, ja hänellä oli mustat hiukset.
   "Sirius!" Harry huusi ja heilutti. "Ron!"
   Sirius kuuli Harryn huudon ja virnisti tälle. Sitten hän paimensi Weasleyt vauhdilla Rohkelikkojen pöytään ja - Harryn harmiksi - käveli suorinta tietä opettajien korokkeelle tulematta sanomaan Harrylle edes moi.
   Harryn ympärillä istuvat näyttivät hämmentyneiltä. Hermione Granger oli kuitenkin se, joka avasi suunsa.
   "Tunsitko sinä tuon miehen?"
   Jollekin muulle Harry olisi saattanut vastata ystävällisesti, mutta ei Grangerille. "Totta kai", hän sanoi hieman nenäkkäällä äänellä. "Hän on kummisetäni."
   "Kummisetäsi?" Neville kysyi aika lailla kunnioittaen. Harry nyökkäsi hymyillen - ja olihan Sirius aika vaikuttava näky mustassa matkaviitassaan. Lisäksi miehen katseessa oli aina jotain sellaista, mikä sai ihmiset tajuamaan, ettei hänelle kannattanut alkaa ryppyillä.
   "Mitä hän oikein tekee Tylypahkassa?" Granger kysyi ilmeisesti tajuamatta, että ketään ei kiinnostanut hänen höpinänsä.
   "Siinäpä onkin yksi asia, jota sinä et tiedä", Harry sanoi piikikkäästi. Toki hän olisi mielellään leveillyt tuolle tytölle jostain hienosta syystä, minkä takia Sirius oli Tylypahkassa - harmi vain, ettei hän itsekään tiennyt. Ilmeisesti Harryn sanat kuitenkin osuivat Grangerin arkaan paikkaan, sillä tämä vilkaisi Harrya vihaisesti ja poistui sitten pöydästä niskojaan nakellen.
   Harry kohautti olkapäitään ja alkoi tuijotella opettajan korokkeelle, missä Sirius jutteli itse professori Dumbledoren kanssa.
   "Miksi kummisetäsi on Tylypahkassa?" Neville kysyi Harrylta matalalla äänellä.
   "En oikeastaan tiedä", Harry sanoi niin ettei kukaan muu kuullut. "Mutta varmasti saan pian tilaisuuden kysyä."
   Ilmeni, että hänen ei edes tarvinnut kysyä. Kului vain pari hetkeä, joiden aikana ei tapahtunut muuta kuin yleistä supinaa yllättävästä vieraasta sekä Siriuksen ja Dumbledoren keskustelua. Sitten Dumbledore nousi seisomaan, eikä hänen muuta tarvinnutkaan tehdä saadakseen koko salin huomion.
   “Hyvää huomenta kaikille!” Dumbledore sanoi ja onnistui jotenkin kuulostamaan erittäin aurinkoiselta. Harry ei voinut kuin ihmetellä sitä auktoriteettiä, joka oli läsnä rehtorin puheessa ilman, että tämä selvästikään yritti kuulostaa pätevältä. “Minulla on suuri ilo kertoa teille, että Taikaministeriö on päättänyt lähettää meille pientä vahvistusta - tarkemmin asiasta voitte lukea ilmoituksista, jotka piakkoin ripustetaan tupien ilmoitustauluille. Koulumme henkilökuntaan liittyy siis tästä päivästä alkaen epävirallisesti Sirius Musta.” Dumbledore viittasi kädellään Siriukseen, joka seisoi selkä suorana hänen vieressään. Oppilaat taputtivat reippaasti - Harry läiski käsiään yhteen siihen malliin, että tunto meinasi lähteä.
   “Onko kummisetäsi ministeriössä töissä?” Neville kysyi aika kunnioittavana.
   “No jaa”, Harry vastasi. “Ei oikeastaan. Hän oli aurori, mutta sai potkut. Mutta on hän silti siellä aina välillä töissä.”
   “Kuulostaa oudolta”, Neville totesi.
   “Niinhän se vähän on.”

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 9.luku 24.1.
Kirjoitti: Resonanssi - 03.02.2011 05:24:13

ai mun olisi jo pitäny lukea tää aikasemmin mutta vähän kesti :-[

McGarmiwa oli kyllä ihan oma itsensä ja näin sen hetken sieluni silmin kun Harry yrittää selittää ja professori vaan tuijottaa silmät vihasta kiiluen :D

Harryn kuvitelmat siitä, miten Albus suuttuisi ja alkaisi huutaa tai voivottelisi kuten muut järkevät ihmiset, oli aika hauska ja se oli lempikohtani tässä luvussa :D

se oli niin luonnollista, odottaa räyhäämistä.
Dumbledore olikin niin IC, etten voi muuta kuin kiittää, miten kaikki meni hienosti nappiin jokaista sanaa myöten ;)

Deanin seuraksi olin odottanut Seamusia, mutta ilmeisesti irkkupoika pääsi juoruista aikasemmin perille, toisaalta niinhän Seamus yleensäkin 8)

toisaalta taas olen niin tottunu siihen, miten Dean ja Seamus ovat kuin paita ja peppu, että olin vähän höh...

Harry on kiperän paikan edessä, kun sen pitää vielä selittää vaikka kelle miten se tiesi ja kaikki haluaa kuulla juorut.

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 9.luku 24.1.
Kirjoitti: Nyyhti - 07.02.2011 05:21:49

Suurkiitokset kommentista, Resonanssi! Kiva että luit joka tapauksessa (: Ihana kuulla, että McGarmiwa ja erityisesti Dumbledore(<3) olivat IC! Ja joo, Deanin ja Seamusin "suhde" ei ole vielä ihan niin paitapeppukamaa kuin kirjoissa on tottunut :D Kiitos vielä miljoonasti kommentistasi!

Tässä seuraava luku joujou (ja rukoilen enemmän kommentteja byää). Tämän jälkeen ficciwrimossa on sanoja 4081.



Luku 10
Huolehtiva kummisetä

Juuri, kun Suuren salin oli täyttänyt oppilaiden kiihkeä pohdinta siitä, kuka Sirius Musta oikein oli ja miksi ministeriö oli lähettänyt hänet kouluun, Ron pääsi Harryn ja Nevillen luo.
   “Hei!” hän sanoi pirteänä.
   “Ron!” Neville ja Harry sanoivat yhtä aikaa.
   “Miksi pääsit vasta nyt tulemaan?” Neville kysyi. “Sinähän sanoit, ettet joudu olemaan kauaa poissa.”
   “No niin”, Ron vastasi hitaasti. “Ei mitään erityistä tapahtunut, mutta kuulin vähän juttuja ja äiti ylireagoi. Ei päästänyt meitä kouluun ennen kuin ministeriön määräämä lisävahvistus tulee myös.”
   “Mitä juttuja?” Harry kysyi heti uteliaana. Hän ei ollut saanut vanhemmiltaan postia vähään aikaan, ja hänestä oli kiva, että Sirius oli koululla. Mutta vaikka hänellä oli vanhempiaan ikävä, hän olisi halunnut kuulla muutakin - mitä maailmalla oli menossa, ja eihän kenellekään ollut sattunut mitään.
   “En jaksa vielä kertoa”, Ron sanoi. “Minua nimittäin kiinnostaa, kuka tuo mies on!”
   “Kummisetäni”, Harry vastasi yksinkertaisesti. “Niin että mitä juttuja?”
   Ronin silmät näyttivät suorastaan pullistuvan ulos päästä ja hänen suunsa avautui vähäsen. “Onko tuo sinun kummisetäsi? Vau!”
   Hetken Harry tunsi olonsa melkein Nevilleksi, kun Ron katsoi häntä niin ihaillen. Hän oli hyvin ylpeä itsestään - oli siistiä, kun hänellä oli niin siisti kummisetä. Harry toivoi, että hän pääsisi pian juttelemaan Siriuksen kanssa. Olisi hienoa, jos mahdollisimman moni näkisi. Ehkä Sirius voisi jopa saattaa heidät tunneille, ja mieluiten ihan luihuisten lauman keskeltä.
   Pienen hiljaisuuden jälkeen Harry pyysi uudestaan Ronia kertomaan, mitä hän oli kuullut kotonaan, mutta tuloksetta. Harry ei myöskään saanut tilaisuutta puhua Siriukselle, sillä hän ei ihan sentään uskaltanut mennä opettajien pöytään, ja Sirius lähti johonkin pieneen huoneeseen salin takaosassa ennen kuin Ron oli lopettanut syömisen. Harry ja Neville suurin piirtein pyörittelivät peukaloitaan odottaen Ronin lopettamista, ja kun Ron vihdoin oli kylläinen, hän ei vieläkään halunnut kertoa mitä ulkomaailmassa oli tekeillä. Sen sijaan he suuntasivat oleskeluhuoneeseen tutkailemaan ilmoitustaulua - ja siellä se oli, jonkinlainen virallinen ministeriöstä tullut määräys. Harryn suureksi pettymykseksi siinä ei kuitenkaan ollut mitään järjellistä - vain jotain turvallisuuden heikentymisestä ja siitä, miten ministeriö määrää aurorin koulun sisälle huolehtimaan yleisestä järjestyksestä ja turvallisuudesta.
   Oppilaat ihmettelivät yhteistuumin ilmoitusta, eikä Harry voinut olla kuulematta kovin nirppanokkaiselta kuulostavaa ääntä. “Tuo on taatusti seurausta siitä Weasleyn jalasta. Ministeriö tahtoo pitää meidät sisällä.” Granger, totta kai. Joku tytöistä vastasi hänelle loukkaantuneeseen sävyyn “mistä sinä muka voit sen tietää”, mutta Harry veikkasi, että tällä kertaa Grangerin pointti oli luultavasti ihan osuva. Kun Harry vilkaisi Nevilleä ja sitten Ronia, hän arveli heidän olevan samaa mieltä.
   Ennen tunneille lähtöä Ron viittoi Harryn ja Nevillen perässään makuusaleihin. He olivat siellä kolmisin: muut olivat joko oleskeluhuoneessa tai lähteneet jo vaeltelemaan käytäville.
   “No niin”, Ron sanoi. “Minä en luultavasti saisi kertoa näitä juttuja kenellekään — en olisi kai saanut kuulla niitä alkuunkaan — mutta minusta tämä on sellainen juttu, joka kaikkien kiltalaisten pitäisi tietää. Tai siis, että erityisesti Nevillen, koska hän on tärkeä — ja sinunkin Harry, koska sinunkin vanhempasi ovat killassa.”
   Harry nyökkäsi vakuuttuneena perusteluista. Neville puolestaan näytti vähän vaivaantuneelta.
   “Tuota, Ron, kuule — en minä mikään tärkeä ole, ja jos sinä et olisi saanut edes kuulla niitä juttuja — “
   “Ei, Neville”, Harry sanoi varmana, “minusta Ron on oikeassa tästä. Kyllä meidän pitää tietää.”
   Neville antoi periksi jäätyään alakynteen, ja niin Ron alkoi kertoa.
   “George kertoi minulle siitä Tylyahosta. He olivat Fredin kanssa menneet jotain salakäytävää pitkin, joka vie johonkin ihme taloon.”
   “Rääkyvään Röttelöön”, sanoi Harry hiljaa.
   “Mitä?” Neville kysyi ja Ron katsoi häntä hölmistyneenä.
   “Mistä sinä sen tiedät?” Ron kysyi. “Se sen nimi oli!”
   Harry kohautti olkapäitään. “Remus kertoi. Se joka tuli etsimään Frediä ja Georgea.”
   “Okei”, Ron sanoi hitaasti ja katsoi Harrya jokseenkin vaikuttuneen oloisena. “No, George oli joka tapauksessa mennyt sinne paikkaan edeltä. Kuulemma kaksoset ovat käyttäneet sitä reittiä monesti — siitähän äiti tietysti suuttui, mutta ei hän voinut paljoa sanoa, kun hän oli huolissaan Fredistä. Joka tapauksessa George oli mennyt ensiksi ja nähnyt kadulla jotain miehiä pitkissä mustissa viitoissa. Heistä kumpikaan ei ollut pitänyt sitä mitenkään outona, vaan he olivat lähteneet ulos peräkanaa. Ja sitten tulee se outo juttu: vaikka George meni ensiksi, kukaan ei koittanut osua häneen. Vasta kun Fred tuli, kuolonsyöjät hyökkäsivät. He yrittivät kirota pelkästään Frediä, mutta tämä väisti, ja kaksoset lähtivät pakoon. Yksi kirous osui Frediä jalkaan, mutta George sai raahattua hänet tarpeeksi nopeasti pois. Ne tulivat nimittäin perässä, ne kuolonsyöjät, mutta olivat liian kaukana eivätkä ilmeisesti tienneet, missä salakäytävä on. George oli tehnyt jonkun loitsunkin kuulemma, siirtänyt jonkun huonekalun salakäytävän luukun päälle jotta se olisi vaikeampi huomata, ja kuulemma peittänyt heidän jälkensä sotkemalla pölyn. Ilmeisesti siinä talossa on paljon pölyä. Isä kehui häntä siitä kovasti.”
   “Miksi ihmeessä kuolonsyöjät koittivat osua pelkästään Frediin?” Harry kysyi ymmällään. “Eihän kaksosia edes erota toisistaan!”
   “Erottaapas”, Ron sanoi vähän loukkaantuneen oloisena.
   “Ei kukaan joka ei tunne heitä”, Neville sanoi diplomaattisesti. “Tosi outoa. Mitä muuta kuulit kotona? Miksi ette päässeet tulemaan aikaisemmin?”
   “No, kuten sanoin, äiti vähän sekosi. Ei meinannut suostua päästämään meitä ollenkaan takaisin — uhkasi hakea Percynkin pois. Sain sellaisen käsityksen, että täällä Tylypahkassa on nyt tosi vaarallista. Kuulin, kun joku kiltalainen sanoi hänelle, että koulun ulkopuoliset suojat eivät enää riitä. En tiedä, mitä se tarkoitti. Niin, ja sitten kuulin oven takaa, kun kiltalaiset puhuivat kaksosten tapauksesta ja sanoivat, että kuolonsyöjät melkein onnistuivat yrityksessään. En kuullut paljon muuta, mutta siitä sai sellaisen käsityksen, että he puhuivat jostain isommasta yrityksestä kuin Fredin kiroamisesta — jostain mikä on ollut suunnitteilla jo kauemmin.”
   “Vau”, Harry sanoi.
   “Ja tosi pelottavaa!” Neville lisäsi. “Miten täällä muka voi olla vaarallista?”
   “Miten sinä olet onnistunut salakuuntelemaan noin paljon?” Harry kysyi vähän katkerana. “Minä en ikinä saa mitään selville.”
   Ron virnisti tyytyväisenä. “Oli miten oli, äiti suostui päästämään meidät takaisin kouluun vasta sen jälkeen kun sai selville, että se Musta on tulossa tänne. Kai hän on jotenkin hyvä.”
   Harry nyökkäsi. “Sirius on aurori.”
   Ron katsoi häntä niin ihaillen, että hänen oli lisättävä: “Minun isänikin on.”
   “Se on vaarallinen ammatti”, Neville sanoi. “Minun molemmat vanhempani olivat auroreita.”
   Harry ja Ron vaikenivat ja vilkaisivat pikaisesti toisiaan. Miten sellaiseen kuului vastata? He tiesivät, että Nevillen vanhemmat olivat kuolleet — vieläpä niinkin hirveällä tavalla kuin itse Voldemortin murhaamina. Vaivaantuneen hiljaisuuden jälkeen Neville sanoi: “Hei, eikö meillä ole pimeyden voimilta suojautumista nyt ekaa kertaa? Pitäisi varmaan olla ajoissa!”

Rohkelikot parveilivat innoissaan pimeyden voimilta suojautumisen luokan edessä. Harrysta tuntui samalta kuin hän olisi ollut taas ensimmäistä päivää Tylypahkassa. Hän odotti innolla pimeyden voimilta suojautumista — PVS:ää. Sitä oli jostain syystä hyvin harvoin. McGarmiwa oli sanonut heille, että se on jotenkin jaksotettu. Tietyillä tuvilla on sitä aina parisen viikkoa kerrallaan ja aina vähän useammin, ja sitten taas vaihtuu. Nyt oli ensimmäistä kertaa rohkelikkojen vuoro — ja ilmeisesti Korpinkynnet olivat tulossa heidän kanssaan samaan aikaan tunnille.
   Pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Kirvalas oli mukavan näköinen mies. Hänellä oli tummansininen pitkähihainen kaapu ja ystävälliset kasvot. Kun hän piti nimenhuutoa, hän ei suhtautunut Nevilleen sen kummallisemmin kuin pitämällä hieman pitemmän tauon — Harry piti sitä hyvänä merkkinä.
   Tunti Korpinkynsien kanssa osoittautui kokemukseksi sinänsä. Harrysta tuntui siltä kuin hän olisi joutunut miljoonan Grangerin kanssa samalle tunnille. Ensinnäkin eturivin pulpetit olivat täyttyneet parissa sekunnissa — ilmiö johon Harry ei ollut törmännyt vielä kertaakaan aiemmin. Lisäksi aina, kun Kirvalas kysyi jotain, käsiä nousi saman tien ylös suorastaan yliluonnollinen määrä. Harrysta vaikutti siltä, että puolet Korpinkynsistä ja Granger olivat kaikki lukeneet koko oppikirjan etukäteen.
   Kun unohti yli-innokkaat oppilaat (joista Harry, Ron ja Neville kuiskuttelivat aika julmasti) itse tunti oli mielenkiintoinen. Kirvalas oli hyvä opettaja, ja oppiaine mielenkiintoinen. Heitä peloteltiin sopivasti vähäsen kuolonsyöjillä ja vaarallisilla ajoilla, ja sitten he alkoivat saman tien käsitellä teoriaa hyvistä puolustusloitsuista. Kirvalas lupasi, että he aloittaisivat harjoittelun jo heti seuraavalla tunnilla, joten kaikkien pitäisi opiskella läksynsä huolellisesti.
   Kesken tunnin McGarmiwa pelmahti sisään.
   “Anteeksi kovasti häiriö, Kirvalas, mutta minun pitäisi lainata Potteria hetkeksi. Tulisitko, Potter”, McGarmiwa sanoi lyhyesti ja nyökkäsi Harrylle.
   Harry vilkaisi Nevilleä ja Ronia pikaisesti ennen kuin nousi hitaasti ylös.
   “Se johtuu varmaan kaksosten tapauksesta”, Neville kuiskasi hiljaa. Harry nyökkäsi ja nielaisi. Ehkä häntä nyt rankaistaisiin siitä, että hän oli juoksennellut käytävillä sallitun ajan jälkeen.
   Kun Harry oli päässyt ulos luokasta McGarmiwan vanavedessä, hän näki Siriuksen käytävän päässä. Hän otti kasvoilleen sopivan katuvan ilmeen siltä varalta, että Sirius syyttäisi häntä tuvanjohtajan puhutteluun joutumisesta, mutta Harryn yllätykseksi he kävelivätkin suoraan Siriuksen luo.
   “Musta pyysi saada tavata sinut, Potter”, McGarmiwa sanoi. “Sen jälkeen menet välittömästi takaisin tunnille.”
   “Ööh, okei”, Harry sanoi täysin kummissaan. “Professori”, hän lisäsi, kun McGarmiwa näytti toruvalta.
   Sitten McGarmiwa kääntyi ja marssi pois. Harry katsoi ihmeissään kummisetäänsä.
   “Mitä nyt? Onko jotain tapahtunut?”
   “Ai että onko!” Sirius murahti hänelle. “Kuules, poika, minä kuulin että sinä olet käyttänyt jotain ihme loitsuja täällä. Okei, luihuiset ovat idiootteja, mutta etkö sinä ymmärrä, ettet voi noin vain sanoa ensimmäistä mieleesi tulevaa sanaa kun sinulla on taikasauva kädessä. Ties mitä siitä olisi voinut käydä!”
   “Mutta pakkohan minun oli jotain tehdä”, Harry puolustautui. “He loitsivat meitä!”
   “Mitä sitten?” Sirius kysyi haastavasti. “Olisit voinut valita loitsusi vähän paremmin!”
   Harry mutristi suutaan. “En pahemmin ehtinyt ajatella siinä tilanteessa, anteeksi nyt vain.”
   “Sietäisi oppia ajattelemaan”, Sirius saarnasi. “Tiedätkö sinä, että kilpiloitsu on hyvin haastava — sitä opetetaan koulussa ehkä… korkeintaan kolmannella luokalla, mutta ei missään nimessä yhtään sitä aikaisemmin! Ja voin sanoa, että puolet kolmosluokkalaisista eivät ole edes siinä pisteessä, että voisivat turvallisesti yrittää lausua kilpiloitsua. Ja sinä sitten! Olet ekalla vasta, etkä osaa vielä yhtä ainoaa loitsua!”
   “No olisiko kannattanut opettaa sitten”, Harry haastoi. “Pakkohan minun on puolustautua, jos luihuiset käyvät päälle! Ette te minulle kertoneet, että ne ovat niin hyökkääviä.”
   “Ja se varmasti johtuu vain siitä, ettemme me tienneet”, Sirius sanoi. “Ensi kerralla voisit harkita vaikka avun huutamista tai jotain.”
   Siihen Harry vastasi hyvin viileällä katseella, joka sanoi anteeksi mitä? Se oli katse, joka muistutti tismalleen hänen äitiään, varsinkin samanlaisilla silmillä luotuna. Sirius nielaisi — hän oli tottunut varomaan Lilyn anteeksi mitä? -katsetta.
   “No hyvä on, olisihan se noloa”, Sirius myönsi. “Minä — tai sinun vanhempasi, tai Remuskaan — emme vain halua, että sinulle sattuu mitään. Ja sinulle olisi tosiaan voinut sattua varmaan yhtä pahasti kilpiloitsua käyttäessäsi kuin jos ne luihuiset olisivat osuneet sinuun.”
   “Mutta eipä sattunut”, Harry sanoi yksinkertaisesti.
   “Ihan sama! Ensi kerralla voi sattua — älä vain anna tuon nousta päähän. Jos vielä joudut tuollaiseen tilanteeseen — ja parempi olla joutumatta — huuda ennemmin karkotaseet. Hyvin hyödyllinen loitsu, mutta ei ihan niin vaativa. Ajaa sinun tapauksessasi melko varmasti saman asian, ellei jopa johda parempaan lopputulokseen.”
   “Siitä me juuri kirjoitimme pimeyden voimilta suojautumisessa!” Harry hämmästyi.
   “No hyvä”, Sirius totesi. “Sittenpähän voit saman tien opetella sen kunnolla.”
   “Mutta sinähän veit minut pois oppitunnilta kuuntelemaan tätä saarnaa”, Harry muistutti. “Entä jos missasin oleellisen?”
   Sirius näytti hieman vaivaantuneelta, mutta Harry ei kysynyt syytä. “Jos ei suju niin minä preppaan. Sen kun pyydät vaan.”
   Harryn kasvoille levisi virne. “Siistiä!”
   Sirius kurtisti kulmiaan. “Mutta minä huomaan kyllä, jos et ole yrittänyt ensin oppia itse. Enkä kirjoita yhtäkään tutkielmaa puolestasi, en edes kerro mitä tiedän asiasta. Etkä varmaan tahdo näyttää tyhmältäkään, joten yrität ensin itse.”
   “Joo joo”, Harry sanoi miettien jo mielessään, kuinka hän seisoisi tyhjässä luokkahuoneessa loitsimassa hienoja mutkikkaita loitsuja kummisetänsä kanssa — loitsuja, joita seitsemäsluokkalaisetkaan eivät vielä osanneet…
   “Ja nyt takaisin tunnille, tai saamme molemmat huudot”, Sirius patisti. Harry kipitti kiireesti takaisin luokkaan, missä hän sai selittää hieman huolestuneille kavereilleen, mitä oli tapahtunut. Neville ja erityisesti Ron katsoivat häntä hyvin ihailevasti — ja olihan Harryn pakko myöntää, että Sirius oli sen kaltainen ihminen, jota pitikin katsoa ihailevasti. Ja tietysti myös Harrya sen jälkeen, kun hän oli niin hyvissä väleissä tämän kanssa.

Seuraavat päivät olivat Harrylle mieleisiä. Hänen koulunkäyntinsä alkoi sujua kohtalaisen hyvin, ainakin niin kauan kuin hän malttoi tehdä läksynsä. Hän alkoi oppia, että ne oli parempi tehdä hyvin ja mahdollisimman pian, sillä muuten jäi auttamatta jälkeen. Eikä hänellä ollut mitään halua jäädä jälkeen.
   Muut oppilaat suhtautuivat kuiskauksin ja tavallista pitemmin tuijotuksin, kun Harryn, Nevillen ja Ronin muodostama porukka kulki käytävillä. Heidän tupalaisensa sen sijaan olivat jo ilmeisen tottuneita, ja he jopa juttelivat aika paljon Seamusin ja Deanin kanssa. Silloin tällöin Harry näki käytävillä Siriusta, joka vaikutti hyvin vakuuttavalta kulkiessaan määrätietoisena eteenpäin. Aina Siriuksella oli kuitenkin aikaa suoda Harrylle virnistys ja tervehdys ja mahdollisesti pari kysymystä koulunkäynnistä. Aina nähtyään Siriuksen Harry panosti läksyihin vielä vähän enemmän, sillä hän halusi näyttää kummisedälleen olevansa hyvä.
   Pimeyden voimilta suojautumisen tunnit osoittautuivat hyvin mielenkiintoisiksi, ja Harry odotti niitä aina koko päivän. Jos hän yhtään olisi ajatellut järjellä, hän olisi tajunnut tuntien olevan lähestulkoon identtisiä kaikkien muiden oppiaineiden kanssa, mutta eihän hän sellaisia pohtinut. He keskittyivät aika paljon teoriaan ja kirjoittamiseen: he laativat aina hyvin kattavat muistiinpanot jokaisesta loitsusta tai kirouksesta tai manauksesta tai useamman sellaisen muodostamasta ryhmästä, ennen kuin pääsivät käytännön harjoituksiin. Mutta Harrysta aihealueet olivat niin mielenkiintoisia, että hän teki muistiinpanot mielellään ja kuivaharjoitteli taikasauvan oikeaa käyttöä innoissaan ennen varsinaista taikomista. Hän oppi karkotaseet-loitsun helposti, Grangerin jälkeen parhaana koko luokastaan. Ja aivan kuin se ei olisi ollut tarpeeksi piristämään hänen päiväänsä ja pönkittämään hänen itsetuntoaan, kaikki korpinkynnet mulkoilivat häntä pahasti koska hän kehtasi olla heitä parempi. Sen jälkeen Harry virnisteli koko lopputunnin niin leveästi, ettei edes kunnolla pystynyt neuvomaan Nevilleä tai Ronia, jotka eivät kumpikaan tuntuneet lainkaan onnistuvan kirouksessa.
   Kun Harry sinä iltapäivänä törmäsi Siriukseen, hän kertoi hyvin ylpeänä menestyksestään pimeyden voimilta suojautumisessa. Neville ja Ron näyttivät vähän siltä kuin olisivat saaneet kuulla aiheesta jo tarpeekseen. Sirius hymyili kannustavasti ja teki ehdotuksen, joka sai Nevillen ja Ronin suut levähtämään auki. Sirius ehdotti, että heti kun käytävillä liikkumisen kielto alkaisi, Harry tulisi erääseen tyhjään luokkahuoneeseen ja tapaisi Siriuksen siellä.
   “Niin”, Sirius sanoi hetken epäröityään ja vilkaisi Harryn ystäviä, “te varmasti osaatte pysyä hiljaa tästä? Vai haluatteko tulla mukaan?”
   Harry virnisti Nevillelle ja Ronille odottaen, että totta kai nämä olisivat heti innoissaan moisesta mahdollisuudesta. Harryn järkytys olikin suuri, kun Neville pyöritteli vaivaantuneina käsiään.
   “Niin, no, en oikein tiedä”, Neville sanoi. “Jos me jäisimme kiinni —”
   “Älähän nyt, miksi ihmeessä jäisitte?” Sirius kysyi. “Kai te osaatte kulkea hiljaa?”
   “Menettäisimme varmasti ison kasan tupapisteitä…” Neville sanoi epäröiden.
   Ron vilkaisi pikaisesti Nevilleä, ja sanoi sitten Siriukseen katsoen: “Minun äitini tappaisi minut, jos saisi kuulla että juoksentelen käytävillä illalla.”
   Sirius kohautti olkapäitään. “En minä teitä pakota. Totta kai saatte tehdä juuri niin kuin näette järkeväksi.”
   “Tietysti”, Ron sanoi näyttäen siltä, että katui jo sanojaan, “jos kertoisit syyn sille, miksi kutsut meidät…”
   Sirius pudisti päätään ja hymyili vinosti. “Ei se mikään sellainen syy ole, jonka voin kertoa. Voitte tulla tai olla tulematta — se on aivan oma päätöksenne.”
   “Minä ainakin tulen”, Harry sanoi varmana.
   Neville tuijotteli maahan, ja Ron sanoi: “Minä teen niin kuin Neville tekee.”
   Sen kuultuaan Neville katsahti ylöspäin hämmentyneenä ja ehkä myös hieman ihaillen. “Minä — me — emme sitten tule. Kiitoksia vain.”
   Harry ja Sirius kohauttivat olkapäitään sekunnilleen samaan aikaan.
   “Nähdään sitten illalla, Harry”, Sirius huikkasi ja jatkoi matkaansa.
   “Nähdään!” Harry vastasi ja hymyili väkisinkin. Hänestä tuntui aivan siltä kuin hän olisi sata kertaa rohkeampi kuin Neville ja Ron, kun hän oli heistä ainoa, joka uskalsi lähteä tapaamaan kummisetäänsä illalla, kun heidän olisi koulun sääntöjen mukaan pitänyt olla lukittautuneina oleskeluhuoneisiinsa läksyjä tekemään tai muuten vain tylsistymään.

Kellon lyötyä viisi vielä viimeiset rohkelikot syöksyivät muotokuva-aukon läpi oleskeluhuoneeseen. Heidän joukossaan oli Granger, jonka syli oli täynnä toinen toistaan paksumpia tylsän näköisiä kirjoja. Kun muotokuva-aukko heilahti kiinni viimeisen oppilaan jälkeen, Harry virnisti ja heilautti kättään toisella puolen oleskeluhuonetta oleville ystävilleen. He nyökkäsivät.
   “HEI!” Ron karjui täyttä kurkkua, kun Neville tunki kätensä häneen. “HYI, OTA SE POIS!”
   Harry virnisti ja sujahti mahdollisimman nopeasti muotokuva-aukon läpi. Hän saattoi kuvitella, kuinka Ron ottaisi möngertävän limanuljaskan pois paitansa alta ja kaikki nauraisivat.
   “Jaahas, nuori mies”, Lihavan Leidin muotokuva sanoi toruvasti. “Etkö tunne kelloa?”
   “Tämä on tärkeä juttu!” Harry suhahti.
   “Niinpä niin, niinpä niin. Etkös sinä ollut se, joka viimeksi lähti vain pinkomaan? Kyllä, taidatpa olla, noin kaamean sotkuisia hiuksia ei näe usein…”
   “Shhh!”
   Harry ei jäänyt kuuntelemaan leidin vastausta, vaan lähti juoksemaan varpaisillaan pitkin käytäviä. Tuntui aavemaiselta, aivan kuin jotain pahaa olisi tekeillä — kaikkialla oli vielä valoisaa, mutta missään ei näkynyt ristin sielua. Harryn sydän hakkasi hurjan kovaäänisesti ja hän odotti koko ajan, milloin kulman takaa tulisi opettaja tai aave tai vahtimestari tai tämän likainen kissa. Kaikkialla oli kuitenkin painostavan hiljaista, ja Harry huokaisi syvään helpotuksesta päästessään vihdoin sovitun luokkahuoneen ovelle. Se avautui napsahtaen, ja Harry luikahti sisään.
   Sirius odotti häntä hymyillen. “Ei ongelmia?” kummisetä kysyi. Kun Harry nyökkäsi, hän näytti ylpeältä.
   “No, mitä asiaa sinulla oli?” Harry kysyi.
   Siriuksen vire levisi entisestään. Harry ei muistanut kummisedän koskaan katsoneen häntä sillä lailla — ehkä Jamesia, tai Remusta, mutta ei koskaan Harrya.
   “No, minä vähän ajattelin testata sinua. Kun sinä väitit osaavasi karkotaseet.”
   Harrykin virnisti. Hän nyökkäsi.
   Sirius ohjasi hänet luokkahuoneen toiseen päähän ja meni itse toiseen. Yhdellä taikasauvan heilautuksella Sirius loihti ison kasan tyynyjä heidän molempien taakse. Harry katsoi niitä kummissaan — karkotaseet-loitsuhan vain riisui toisen aseista, ei siihen tyynyjä tarvittu. Sirius vain hymyili salaperäisesti ja asettui valmiusasentoon, jonka Harry tunnisti aikuisten leikkimielisistä kaksintaisteluista. Harry yritti imitoida häntä mahdollisimman hyvin, ja ilmeisesti onnistuikin, sillä Sirius nyökkäsi hyväksyvästi.
   “No niin. Minulla on sinulle kaksi tehtävää, joista ensimmäinen on huomattavasti tärkeämpi. Jos et suoriudu siitä, emme voi jatkaa yhtään pitemmälle.”
   Harry nyökkäsi. Tämähän oli jännää.
   Siriuskin nyökkäsi. “Lupaa minulle, ettet missään nimessä kerro tästä äidillesi.”
   Harry naurahti pari kertaa, kunnes hän huomasi Siriuksen äärimmäisen vakavan ilmeen. Hän vakavoitui vauhdikkaasti. “Joo, minä lupaan.”
   “Hienoa”, Sirius totesi rauhallisesti. “Tehtävä numero yksi oli siinä. Nyt seuraa toinen tehtävä: riistäpä minulta taikasauva.”
   Se sai aikaan Harryn kasvoille itsevarman hymyn. Hän otti vielä vähän tukevamman asennon ja keskittyi kovasti. Sitten hän huusi: “Karkotaseet!” ja teki samalla taikasauvallaan hyvin pienen mutta erittäin paljon harjoitellun liikkeen.
   Mitään ei tapahtunut.
   Harry katsoi äimistyneenä Siriusta, jonka suupieltä nyki. Ja hän loitsi uudestaan, ja uudestaan. Vasta neljännellä kerralla hän tajusi, että joka kerta kun hän huusi loitsunsa, Siriuksen sauvakäsi nytkähti ihan vähäsen sivulle ja takaisin. Harry kurtisti kulmiaan.
   “Sinä torjut”, hän sanoi syyttävästi.
   Sirius suoristautui ja virnisti. “Hyvin huomatt—”
   “Karkotaseet!”
   Tällä kertaa Siriuksen kädenliike oli suurempi, ja Harry näki, että hänen taikasauvansa liikahti vähäsen.
   “Loistavaa!” Sirius kehui nyt tosissaan.
   “Opeta minutkin torjumaan noin”, Harry vaati. Häntä ärsytti suunnattomasti, että Sirius oli pyytänyt hänet tänne muka näyttämään taitojaan, mutta hän ei sitten oikeasti saanutkaan tehdä mitään.
   “Voi kuule, siihen menee vielä aikaa. Mutta kyllä sinä — “
   “Karkotaseet!”
   Ja sillä kerralla hän onnistui. Siriuksen taikasauva toden totta lensi ilmaan ja kolahti maahan pari metriä hänen edessään. Harryn virne oli hyvin itsetietoinen, varsinkin kun Sirius vielä taputti hänelle.
   “Ja nyt”, Sirius sanoi, “jos vain suostut, voin näyttää sinulle, mihin sinun tulee pyrkiä.”
   “Mitä tarkoitat?”
   “Haluatko nähdä?” Sirius kysyi veikeästi. “Sitä varten on nuo tyynyt.”
   Harry nyökkäsi.
   “Karkotaseet”, Sirius sanoi melkein laiskasti. Harry ei ehtinyt reagoida mitenkään — eikä hän olisi osannutkaan. Hän tunsi, miten hänen taikasauvansa lennähti ilmaan ja kuinka hän kaatui taaksepäin. Hän halusi kuitenkin nähdä, eikä hänen ilmalentonsa estänyt häntä: niinpä hän kurotti päätään ja näki, kuinka hänen taikasauvansa lensi suoraan Siriuksen ojennettuun käteen. Ja sitten hän tömähti pehmeästi tyynyille.
   “Vau!” hän hihkaisi ja kömpi saman tien ylös. “Miten minä pystyn tekemään noin?”
   Sirius hymyili. “Se on se tismalleen sama loitsu. Sinä osaat sen, kyllä. Mutta älä koskaan lopeta minkään taian harjoittelua vain sen takia, että osaat sen jo helpoimmalla mahdollisella tavalla. Älä ylpisty, Harry, sillä ulkona sinua odottaa paljon kovempi maailma kuin vielä uskotkaan.”
   Harry mutristi vähän suutaan. “Kyllä minä tiedän mikä siellä odottaa. Kuolonsyöjät ja tiedät-kai-kuka ja kaikki.”
   “Harry”, Sirius sanoi nyt hiljempaa. Hän asetti molemmat kätensä Harryn olkapäille ja katsoi tätä syvemmälle silmiin kuin oli ehkä koskaan ennen katsonut. Harry nielaisi. “Sinun vanhempasi, minä ja Remus olemme taistelleet todella aktiivisesti tiedät-kai-ketä vastaan. Koko kilta taistelee. Mutta sinun pitää muistaa, että tiedät-kai-kenellä on paljon kannattajia, eikä kilta aina ole voitolla. On tiettyjä tilanteita, joille me emme mahda mitään. Vaikka olet Tylypahkassa, älä luule olevasi liian turvassa. Mitä tahansa saattaa tapahtua. On… väärin, että olet vasta ensimmäisellä luokalla. Niinpä on entistäkin tärkeämpää, että kuuntelet opettajiasi ja imet kaiken mahdollisen tiedon, joka voi auttaa sinua puolustamaan itseäsi. Kukaan ei ole turvassa — edes Tylypahkassa.”

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 10.luku 6.5.11
Kirjoitti: Vaarallinen Komentoija - 07.02.2011 05:45:01

Eka kommentoimassa! Joo, mä oonkin taas ollut tosi aktiivinen tän ficin suhteen :-[ Mutta yritän.
 Ihanat kaks lukua! Sirius <3<3 I love. Ihanaa kun Sirius opettaa Harrya. Ääh, ehkä mä en ees yritä saada aikaseks rakentavaa kun tää kommentti menee pelkästään Siriuksen ihkuttamiselle ;) Sirius. Aaah. :D

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 10.luku 6.5.11
Kirjoitti: Riija - 07.02.2011 07:54:48

... Pakkohan se on nyt tuhlata aikaa (joka minun olisi pitänyt käyttää kouluun) hieman lisää jo tämän ilmeisesti yli tunnin luku-urakan jälkeen - jep, se on jo aika hyvin, että meikäläisen saa lukemaan putkeen 10 lukua JA kommentoimaan samaan syssyyn kaupan päälle (varsinkin kun vieressä lojuu tositositärkeä essee). Siis todellakin voi sanoa koukuttavaksi, kun en saanut itseäni irti tästä ennen kuin olin varmasti lukenut kaikki ilmestyneet luvut...
Aivan u-p-e-a-a jälkeä, pakko sanoa! (: Oli erittäin mielenkiintoista lukea tätä, ja tulen varmasti seuraamaan jatkossakin. Ficin idea on loistavasti toteutettu, hahmot on aitoja, Harry, Neville, Ron, Hermione, Sirius--- ja kaikki tää kuvailu ja kirjoitustyylisi - wow, oon ihan hämmennyksissä!!
Just tälläistähän elämä olisi, jos Harryllä ei oisikaan arpea... Mutta tykkään silti, että vaikka Harry ei olekaan julkkis, niin kerrot silti hänen näkökulmastaan asioita. Mahtaakohan Hermione liittyä remmiin mukaan vielä jossain vaiheessa?
 

Lainaus

“HEI!” Ron karjui täyttä kurkkua, kun Neville tunki kätensä häneen. “HYI, OTA SE POIS!”
   Harry virnisti ja sujahti mahdollisimman nopeasti muotokuva-aukon läpi. Hän saattoi kuvitella, kuinka Ron ottaisi möngertävän limanuljaskan pois paitansa alta ja kaikki nauraisivat.

Luin ensin nopeasti tuon kohdan, sitten vasta aivot tajusivat ja luin uudestaan... voi vaan kuvitella miten nauroin!! :D Voi hyvänen aika...
Mutta kiitos näistä luvuista, minä oottelen jatkoa!
Riija

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 10.luku 6.2.11
Kirjoitti: Resonanssi - 07.02.2011 21:09:35

hehee, Neville ikään kuin on korvannut Hermionen.
siis trio on muodostettu, mutta meno on kuitenkin aika erilaista, kun Neville on pelkuri, eikä Ron ole riittävästi Harryn perässä jotta seuraisi tätä kuin hai laivaa.

Harry puolestaan...peloton niin kuin aina, liian ylpeä, ehkä.
tollanen Harry kai olisi ollut, jos olisi kasvanu velhoperheessä.

saapastelee ympäri linnaa, näin Severusta lainatakseni.

mua rupes ihmettyttämään, että mites ne kuolonsyöjät yritti vaan kirota Frediä.
voin muuten kuvitella Mollyn huudot...haha ;D

niin, miinusta vaan siitä, ettei Sirius ollut kovin IC, vaan aika epäsiriusmäinen.
oikeasti Sirius olisi kannustanut Harrya taistelemaan ja onnitellut hyvästä loitsusta.

eikä jäkät jäkäti, kuin Remus ::)

anteeksi, tää on vaan mun tyyli: kaikki pitää olla IC ;D

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 11.luku 26.2.11
Kirjoitti: Nyyhti - 26.02.2011 17:59:05

Jouduin lataamaan TAAAAS uusiksi tekstinkäsittelyohjelman, kun käytössä on vain beta-versio, ja nyt siinä kusee onnellisesti kaikki. Tämän luvun piti vielä jatkua, mutta kävi ärsyttämään niin paljon, että päätin lopettaa sen juuri täsmälleen tähän ja tulla kerjäämään palautetta. öaldsgijhaöldskg

Vaarallinen Komentoija, kiitos kommentista! (: Hihi, Sirius on ihku :D

Riija - iiiiiih! Kiitos hirmuisesti! Aivan ihanaa, että pidit tästä, ja muahahahaa että jäit lukemaan (eeeeei mitään esseitä mihinkään tarvita - ei vaan, toivottavasti sait tehtyä :D) Toivottavasti pidät jatkostakin (:

Resonanssi, kiitoksia (: Sirius on tarkoituksella vähän tuollainen erilainen, sillä minulla on ollut aina sellainen kuva, että hän olisi tuollainen, mikäli olisi saanut olla enemmän läsnä Harryn elämässä eikä olisi joutunut Azkabaniin (: Mutta toivottavasti ei häiritse liikaa! Ja kiitos vielä ihanasta kommentista (:


Ai niin, ja ficciwrimossa on nyt 8001 sanaa, jeij! :D



Luku 11
Luihuisten voittokulkua

Harry oli aivan pyörällä päästään. Neville ja Ron olivat tietysti kyselleet häneltä kovasti, miksi Sirius oikein oli halunnut nähdä hänet. Harry ei kuitenkaan yhtään tiennyt, mitä vastata — sillä hän ei itsekään ollut aivan varma, mitkä Siriuksen syyt olivat. Niinpä hän oli vältellyt kysymystä, sanonut Siriuksen halunneen näyttää hänelle hienon karkotaseet-loitsun ja testata, osasiko hän ollenkaan. Mutta mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä varmempi hän oli siitä, että loitsinta itsessään ei ollut ollut Siriuksen todellinen syy kutsua Harry tapaamiseen.
   Joka tapauksessa Siriuksen sanoma oli tehonnut. Harry yritti parhaansa joka tunnilla ja teki kaikki läksyt niin huolella kuin vain pystyi. Hän yritti parhaansa mukaan olla yhtä priimus kuin Granger, mutta eihän se ollut mahdollista. Ainoa aine, jossa Harry loisti, oli pimeyden voimilta suojautuminen. Ja se oli myös oikeastaan ainoa aine, josta hän todella piti. Taikaliemet olivat noloa puurtamista, muodonmuutokset vaikeita, loitsut kauhean tylsiä ja hidastempoisia — ja taikuuden historiaa ei voinut edes laskea oppiaineeksi. Harry oletti, ettei Siriuksen saarna koskenut taikuuden historiaa, koska ei ollut mitään keinoa saada Harrya pärjäämään siinä. Se oli kerta kaikkiaan niin tylsää.
   Harryn suureksi harmiksi lentotunnit olivat loppuneet. Syynä oli se, että he olivat kaikki oppineet lentämään — jos luudan selässä pysymistä hitaassa vauhdissa nyt ylipäätään laskettiin lentämiseksi. Harryn mielestä se oli kerta kaikkiaan naurettava peruste lopettaa tunnit, sillä hänhän oli osannut lentää jo ennen niiden alkua.
   Lentotuntien loppumisessa oli kuitenkin yksi hyvä puoli: luihuiset. Harry, Neville ja Ron eivät olleet nähneet niitä nirppanokkia vähään aikaan, ja se sopi heille vallan mainiosti. Käytävilläkin heitä oli vain pienissä porukoissa, jotka eivät edes kiinnittäneet huomiota rohkelikkokolmikkoon. Eivät he tietenkään ääneen siitä puhuneet, mutta he olivat paljon huolettomampia ja rennompia luokasta toiseen kulkiessaan.
   Mutta totta kai rauhallisuuden tunne oli vaarallinen.
   Harry, Neville ja Ron olivat kaikki poikenneet yhdessä poikien vessaan matkalla päivälliselle. Heidän oppituntinsa olivat ohitse, eikä heillä ollut mikään kiire syömään — kello viiteen oli vielä aikaa. He pesivät rinnatusten käsiään, kun vessan ovi läimähti auki. Kaikki vilkaisivat vaistomaisesti ovelle päin.
   Harry hätkähti ja astui askeleen taaksepäin, Ron jähmettyi ja Neville päästi pienen äännähdyksen.
   Ovella seisoi joukko ilkeästi virnuilevia luihuisia. He tunkivat sisään tilavaan vessaan ja laittoivat oven perässään kiinni. Ei ollut tietä ulos.
   Harryn käsi vaelsi hitaasti hänen takataskussaan olevaa taikasauvaa kohti samalla, kun hän arvioi heidän mahdollisuuksiaan. Ne olivat olemattomat: luihuisia oli kuusi ja heitä vain kolme. Tosin Harry tunnisti vastustajistaan kolme, ja tiesi näiden olevan myös ensiluokkalaisia. Yksi oli se kamala nirppanokka Malfoy, ja kaksi muuta olivat hänen valtavan suurikokoisia ja hyvin tyhmiä kavereitaan. Kolme muuta luihuista olivat kuitenkin huomattavasti vanhemman näköisiä, ehkä jopa kuudesluokkalaisia. Kun Harry katsoi tarkemmin, hän huomasi yhdellä pojista valvojaoppilaan merkin.
   “Kas, kas, kas”, sanoi valvojaoppilas. “Mitäs me täältä löysimmekään?”
   “Roska-Longbottom ja kaksi muuta verenpetturia”, ilkkui Malfoy. “Ei vaan hetkinen, eikös tuo sottapää ole kuraverinen?” Hän nauroi ilkeästi perään.
   Harryn kulmat kurtistuivat. Oli hyvin lähellä, ettei hän menettänyt malttiaan saman tien ja yrittänyt loitsia. Hän kuitenkin tiesi, että tulisi häviämään katkerasti sen taistelun. Niinpä hän vain puristi taikasauvaansa rystyset valkoisena.
   “Kummallista huomata”, Harry sanoi lujaan ääneen, “kuinka rohkeasti kuolonsyöjien kakarat puhuvat Dumbledoren koulussa.”
   Hän oli tarkoittanut sen hyvin ilkeäksi kommentiksi, mutta sen sijaan kaikki luihuiset hymyilivät leveästi. “Niinpä niin”, valvojaoppilas sanoi. “Älä huoli, sottapoika, ei se kauaa enää sinustakaan ole kummallista.”
   “Miten niin?” Ron kysyi haastavasti.
   “Voi, sanotaanko vaikka niin, että pian valta vaihtuu tässäkin koulussa.”
   “Eikä vaihdu”, Neville sanoi varmasti, ja Harry siristi silmiään.
   Luihuiset räkättivät yhteen ääneen. “Niinkö Longbottom luulee? No, hänpä luulee väärin! Tainn— “
   “KARKOTASEET!” Harry karjaisi. Hän oli odottanut hetkeä taikasauva tiukasti kädessään, ja saman tien kun hän näki luihuisen liikauttavan vähän sauvakättään, hän loitsi. Ja hän ehti.
   “Suojaan!” Neville huusi, kun taikomista yrittänyt luihuinen vielä katsoi hölmistyneenä maassa lojuvaa sauvaansa. Harry, Neville ja Ron juoksivat saman tien eri suuntiin ja kyyristyivät pesualtaiden alle.
   “Turha piileskellä!” yksi luihuisista huusi.
   Sitten alkoi kaaos, joka oli täynnä lähinnä luihuisten sinkoamia taikoja ja kovia huutoja. Harry, Neville ja Ron pyrkivät lähinnä suojautumaan hyökkäykseltä sukeltelemalla milloin minkäkin pesualtaan taakse piiloon. Heidän onnekseen luihuiset olivat hyvin huonoja tähtääjiä, ja suurin osa loitsuista olisi mennyt ohi joka tapauksessa. Heitä oli kuitenkin alivoima, eivätkä he tienneet paljon taikoja — Harry lähinnä yritti riisua vastustajiaan aseista. Kului muutama hetki, mikä tuntui Harrysta vähintään tunnilta, kun välttämätön tapahtui.
   Näkyi vain punainen välähdys, ja sitten kuului Ronin huuto. Harry katsoi kauhuissaan Ronia, mutta tämä tuijottikin maassa makaavaa Nevilleä. Joku luihuinen nauroi, ja Harry tunsi vihan leimahtavan sisällään. Mitä he olivat oikein tehneet Nevillelle?
   “KARKOTASEET! KARKOTASEET! KARKOTASEET!” Harry karjui ja onnistui kuin onnistuikin osumaan Malfoyhyn, jonka taikasauva lennähti Harryn yllätykseksi suoraan hänen käteensä. Se ei kuitenkaan heitä paljon auttanut, sillä vanhemmat luihuiset olivat yhä vauhdissa. Yksi heidän sinkoamistaan kirouksista viuhahti niin läheltä Harryn korvaa, että hän kuuli sen suhinan. Ja sitten kuului valtava pamahdus, joka sattui korviin ja pysäytti kaiken.
   Harry pystyi liikuttamaan vain silmiään ja näki, kuinka rikkoutuneet lasinsirut olivat seisahtuneina ilmassa, kuinka pöly väreili paikoillaan ja kuinka yhden luihuisen kasvot olivat vääristyneet huutoon joka ei koskaan päässyt ilmoille. Mikään ei liikahtanutkaan, eikä mistään kuulunut ääntäkään, kunnes viimein Harryn silmäkulmassa erottui liikettä ja hän kuuli askelia.
   Ja silloin Harryn teki mieli itkeä helpotuksesta. Hän katsoi, kuinka Sirius asteli sisään vessaan ja tähyili ympärilleen, näytti huojentuneelta huomatessaan Harryn ja kauhistuneelta löytäessään Nevillen. Sirius heilautti taikasauvaansa luihuisia päin, ja tyhjästä ilmestyi köysiä sitomaan heidän kätensä ja jalkansa yhteen ja suukapula heidän jokaisen suuhun. Sitten Sirius poimi jokaiselta taikasauvan, eikä kukaan pystynyt tekemään minkäänlaista vastarintaa. Sirius heilautti kerran sauvaansa, ja Harry tunsi pystyvänsä liikkumaan jälleen. Neljä luihuista menetti tasapainonsa ja kaatui maahan pitkin pituuttaan, mutta Sirius ei edes osoittanut huomaavansa asiaa.
   “Mitä Nevillelle kävi?” hän kysyi terävästi.
   “Häneen osui joku taika ja hän vain kaatui maahan”, Harry sanoi. “En tiedä mikä se oli, näin vain punaista.”
   Sirius nyökkäsi ja näytti vähän helpottuneemmalta. Hän polvistui Nevillen viereen ja mumisi jotakin, liikutteli vähän taikasauvaansa. Harry ei uskaltanut liikahtaakaan. Äkkiä kuului terävä henkäys ja Neville nousi istumaan.
   “Missä minun sauvani on?” hän kysyi kärkkäästi ennen kuin edes kunnolla katsoi ympärilleen, jolloin hänen silmänsä levisivät ensin hämmästyksestä ja sitten ymmärryksestä.
   “Tässä”, Sirius sanoi ja ojensi maassa lojuneen taikasauvan Nevillelle. “Sattuuko johonkin?”
   Neville pudisteli päätään. “Olen ihan kunnossa. Mitä tapahtui?”
   “Kas siinä vasta hyvä kysymys”, Sirius sanoi ja nousi seisomaan. Hän katsoi tuimana luihuisiin. “Harry?”
   Harry veti syvään henkeä. “Me oltiin täällä Nevillen ja Ronin kanssa, kun nuo tulivat sisään. Ne alkoivat haastaa riitaa ja tapella, ja me yritettiin väistellä, ja sitten ne osuivat Nevilleen, ja sitten sinä tulit.”
   Sirius nyökkäsi mulkoillen yhä edelleen luihuisia. “Jos luulette selviävänne tästä pelkällä jälki-istunnolla, olette hyvin vahvasti väärässä”, hän sanoi äänellä, jota Harry ei voinut luonnehtia mitenkään muuten kuin sanalla vaarallinen.
   “Te kolme”, hän sanoi viitaten Harryyn, Nevilleen ja Roniin, “menkää McGarmiwan huoneeseen. Välittömästi.”
   “Missä se on?” Harry kysyi.
   Hetken Sirius näytti suorastaan äimistyneeltä. Sitten hän tuntui aivan kuin muistavan jotain ja neuvoi heille reitin. “Sanokaa, että minä lähetin teidät sinne ja että tulen itse perässä. Älkää alkako selittää itse mitään, tai joudutte vain turhiin hankaluuksiin.”
   Sen sanottuaan Sirius heilautti taikasauvaansa, ja kaikki luihuiset kohosivat ilmaan. Sirius lähti leijuttamaan heitä pois vessasta lähes juosten, ja kun Harry seuraili hänen kulkuaan, hän uskoi arvaavansa, mihin Sirius oli matkalla: rehtorin kansliaan.
   McGarmiwan luona vierailu osoittautui mielenkiintoiseksi. Rohkelikon tuvanjohtaja oli totta kai äärimmäisen järkyttynyt ja jokseenkin huolestunut — sekä vähän vihainen — mutta se ei yllättänyt Harrya. Häntä kiehtoi enemmän se tapa, jolla Sirius käsitteli tilannetta. Hän puhui McGarmiwalle sellaisella kunnioituksella, jota Harry ei ollut koskaan ennen hänen äänessään kuullut. Mutta lisäksi Sirius kuulosti hyvin paljon Harryn isältä, joka yritti suostutella Lilyä — hienovaraisia vihjauksia ja oletuksia, ja kaikki sen suuntaisia, että luihuiset olivat tehneet kauhean julmasti ja että rohkelikot olivat ainoastaan ottaneet vastaan sen mikä tuli, eivätkä millään lailla itse olleet osallisia yhtään mihinkään. Harrysta oli yllättävää, että sellaista ylipäätään tarvittiin, kun totta kai McGarmiwakin tiesi, että vika oli yksinomaan luihuisissa. Ilmeisesti Sirius oli kuitenkin oikeassa suostutellessaan, sillä McGarmiwa tuntui epäilevän joka käänteessä hänen tarinaansa. Erityisesti silloin, kun kyseessä oli ajankohta, jolloin Sirius oli tullut sisään.
   Lopulta McGarmiwa päästi heidät pois. Kello oli jo yli viiden, joten Siriuksen piti saattaa heidät oleskeluhuoneeseen ja hommata heille jotain ruokaa. “Mikä ei varmastikaan ole herra Mustalle mikään ongelma”, McGarmiwa oli sanonut erittäin piikikkääseen sävyyn, mitä Harry ei ymmärtänyt.
   Sirius saattoi heidät hiljaisuudessa Lihavan Leidin muotokuvalle.
   “Taas sinä!” Leidi puuskahti Harryn nähdessään. Harry vain virnisti anteekspyytävästi.
   Ennen kuin Sirius päästi heidät sisään, hän vaati saada tietää, mitä he halusivat syödä. Kun he olivat ladelleet mahdottoman litanian (ainakin Ronin osalta), he menivät yksitellen sisään. Harry oli viimeisenä, toinen jalka jo oleskeluhuoneessa, kun Sirius pysäytti hänet.
   “Tule tasan kymmenen minuutin kuluttua tähän näin. Älä poistu oleskeluhuoneesta, avaa vain muotokuva. Ja tule yksin.”
   Harry nyökkäsi ja meni hämmentyneenä muiden perään. Miksi hänen piti tulla yksin?
   Kun Harry oli laskenut jännittyneenä kymmenen minuuttiviisarin nytkähdystä, hän palasi muotokuva-aukolle. Sirius odotteli häntä ulkopuolella valtavan ruokalastillisen kanssa. Harry epäili, etteivät he ikinä jaksaisi syödä niin paljoa yhdessä illassa.
   “Harry”, Sirius sanoi eikä tehnyt elettäkään antaakseen Harrylle ruokia. “Kerro minulle, miksi ihmeessä sinun oikein piti mennä ystävystymään Longbottomin kanssa? Hankkiudut vain tarpeettomaan vaaraan!”
   Oli hyvin lähellä, ettei Harryn suu levähtänyt järkytyksestä auki. Sen sijaan hän nosti leukaansa uhmakkaasti ylöspäin. “Minä puolustaisin häntä joka tapauksessa.”
   Sirius katsoi häntä pitkään, mutta huokaisi sitten ja nyökkäsi alistuneena. “Et kai sinä muuten Jamesin ja Lilyn poika olisikaan. Tässä, syökäähän kunnolla”, hän sanoi ja tyrkkäsi ruoat Harryn syliin.

Harryn yllätykseksi — mutta ehkä myös helpotukseksi — kukaan ei tuntunut tietävän Nevillen kokemasta hyökkäyksestä. Harry oli odottanut jälleen sitä “oooh tuossa ne menevät” -häslinkiä, jota hän oli päässyt kokemaan hyvin monta kertaa ottaen huomioon, kuinka vähän aikaa hän oli ollut Tylypahkassa. Päin vastoin, kaikki vaikuttivat tottuneen hyvin Longbottomiin ja hänen vakiseuralaisiinsa. Kuiskailut alkoivat kadota lähes kokonaan, ja harva edes soi heille ylimääräisen katseen.
   Yksi asia oli kuitenkin palannut entistä vahvempana: luihuisten välttely. Toisaalta Harrysta olisi ollut jännää joutua taas luihuisten yllättämäksi, taikoa vähän lisää ja saada joku vaikutusvaltainen henkilökunnan jäsen puuttumaan peliin. Mutta jonkin verran Harryllakin oli itsesuojeluvaistoa, ja hän muisti yhä pelottavan Nevillen tapauksen. Niinpä he kiertelivät ja kaartelivat, seurailivat rohkelikkoja ja joskus jopa opettajia, ja myöhästyivät välillä tunneilta. Taikajuomista he olivat lähes aina myöhässä, mutta se ei haitannut lainkaan, sillä professori Kuhnusarvio vain toivotti heidät tervetulleiksi. Eräänä sumuisena iltapäivänä hän otti Nevillen vielä erityispuhutteluun muistuttaakseen tätä joistakin illallisista. Neville, Harry ja Ron puhuivat niistä koko illan pohtien, kannattiko Nevillen mennä sinne. Tämä kun ei olisi millään tahtonut lähteä ilman kavereitaan.
   Kahdenkymmenen neljän tunnin kuluttua Neville ei ollut vieläkään päättänyt, ja kun kello oli viittä vaille neljä, hän seisoskeli muotokuva-aukon edessä yhäkin kahden vaiheilla.
   “Äh”, Ron huokaisi, “mene nyt!” Ja niin Ron suorastaan tönäisi hänet ulos käytävään, ja hänen oli lähdettävä.
   Harry ja Ron viettivät illan Nevilleä odotellessa. He pelasivat velhoshakkia (Ron voitti) ja räjähtävää näpäystä (Harry voitti) kunnes Percy Weasley tuli valittamaan heille liiasta metelistä.
   “Kyllä tätä saa pelata”, Ron intti.
   “Saisi, jos ei häiritsisi meitä opiskelevia ihmisiä.”
   Ron tuhahti. “Kuka muu täällä muka opiskelee kuin sinä?”
   “Tuo tyttö tuolla kävi sanomassa, että hän ei pysty keskittymään kunnolla, ja hänellä on kuulemma huomenna muodonmuutoksen läksynkuulustelu. Mistä päättelisin, että sinullakin on, joten eikö sinun pitäisi olla lukemassa?”
   Harry vilkaisi Percyn osoittamaan suuntaan, ja niinpä niin, Grangerhan se siellä, nenä kiinni jossain valtavan paksussa ja pölyisessä kirjassa joka ei varmastikaan ollut heidän muodonmuutosten oppikirjansa.
   “Äh, älä jaksa”, Ron mutisi.
   “Äiti ei ilahdu, jos et saa hyviä arvosanoja ja alat löysäillä niin kuin kaksoset”, Percy sanoi.
   “Mene muualle”, Ron murahti.
   “Minä olen valvojaoppilas, Ron! Et voi puhua minulle tuohon sävyyn.”
   Siihen Ron vastasi mumisemalla jotain niin hiljaa ja epäselvästi, että edes aivan hänen lähellään istuva Harry ei saanut selvää. Lopulta Percy ymmärsi vinkin ja lähti muualle, mutta Harry ja Ron eivät sinä iltana pelanneet enää räjähtävää näpäystä. Ensin Ron valitti Harrylle Percystä, ja sitten he alkoivatkin puhua huispauksesta — ensimmäiseen Tylypahkan tupien välillä käytävään otteluun oli enää vajaa viikko aikaa. Heidän innokas keskustelunsa keskeytyi valtavaan pamaukseen, joka sai aikaan vielä valtavammat huudot Percyltä. Syypäinä olivat tietysti Ronin toiset veljet, Fred ja George Weasley, jotka viattomina selittivät että olivat joutuneet pakon edessä pitämään aivan liian pitkän tauon isoveljensä ärsyttämisestä ja olivat siksi halunneet räjäyttää Sekolta ostamansa valepommin.

Kävi ilmi, että Nevillen kokemus Kuhnusarvion illallisista ei ollut valtavan hyvä. Ruoka oli kuulemma ollut ihan syötävää, joskin “hienostelevaa”, kuten Neville heille kertoi. Lisäksi Neville valitteli sitä, kuinka Kuhnusarvio oli höpöttänyt hänestä, hänen kuolleista vanhemmistaan ja kaikista muista kuuluisista ihmisistä koko illan ajan. Paikalla oli tietysti ollut myös muita tyyppejä. Jonkun isä oli taikaministeriön jonkun korkean virkamiehen veli tai jotain sinne päin, joku puolestaan oli sukua jollekin kuuluisan huispausjoukkueen kapteenille — joukkueen nimi oli saattanut olla Hönkivät Harpuunat (”Henkipään Harpyijat!” Ron ja Harry olivat korjanneet närkästyneinä yhteen ääneen). Kaiken kaikkiaan Neville oli sanonut jokaisen vieraan olleen hyvin tylsä, eikä siellä ollut ollut Rohkelikosta paljoakaan väkeä, joten Neville ei ollut tuntenut oloaan erityisen kotoisaksi. Päin vastoin hän oli joutunut olemaan hyvin varuillaan, sillä mukana oli ollut muutama luihuinen.
   “Kuulin tosin yhden asian”, hän kertoi heille. “Kuhnusarvio puhui siitä niille luihuisille, ei ollut kai tarkoittanut muiden kuulemaksi. ‘Malfoysta en olisi ikinä uskonut’, hän sanoi. ‘Hän, Crabbe ja Goyle olivat sentään vasta ensimmäisellä luokalla! Yellowitch on aina ollut vähän typerä, mutta Downic ja Tulisupa — ja hän oli sentään valvojaoppilas! Uskomatonta, että täällä Tylypahkassa tapahtui moista, ja vieläpä minun tuvassani… Kerrassaan kamalaa!’”
   “Luuletko, että hän puhui…?” Ron kysyi hitaasti.
   Neville nyökkäsi. “Siitä vessahyökkäyksestä. Olen melkein varma siitä.”
   “No”, Harry totesi, “toivottavasti hän tarkoitti kamalalla sitä, että heidän rangaistuksensa oli kamala. Koska muuten olemme aika liemessä.”
   “Sinäkö uskot heidän hyökkäävän uudestaan?” Neville kysyi.
   “Miksi ei? Ja se Malfoy — se kamala nirppanokkablondi — sehän on ollut mukana joka kerta! Mistä vetoa, että sen perhe on tiedät-kai-kenen puolella, ei hän meitä muuten näin paljon vihaisi!”
   “Tai minua”, Neville sanoi hiljaa.
   Ron ja Harry kohauttivat olkapäitään. “Samassa veneessähän tässä ollaan”, Ron sanoi yksinkertaisesti.

Linnan arki alkoi käydä hyvin puuduttavaksi. Harry ei olisi millään jaksanut vain opiskella, varsinkin, kun pimeyden voimilta suojautuminen oli taas poissa lukujärjestyksestä. Hän oli ottanut asiakseen yrittää bongailla Siriusta käytävillä, mutta tämäkin vaikutti entistä kiireisemmältä, eikä Harry nähnyt tätä niin usein — ja jos näkikin, tapaaminen oli hyvin lyhyt. Niinpä, kun eräänä aamuna suuri sali oli täynnä punaiseen, kultaiseen, vihreään ja hopeaan pukeutunutta väkeä ja tavallista innostuneempaa puheensorinaa, Harry suorastaan hihkui innosta. Viimeinkin luvassa olisi jotain jännittävää: huispausta!
   Hän, Ron tai Neville eivät tienneet tarkkaan, ketkä pelasivat Rohkelikon joukkueessa. Sen Ron oli kyllä ylpeänä osannut kertoa, että hänen kaksosveljensä pelasivat lyöjinä. Hänen toisiksi vanhin veljensä oli joskus ollut Rohkelikon joukkueen kapteeni, mutta nykyään hän asui jossain kaukana opiskelemassa. Harrysta se kaikki oli älyttömän siistiä, kun taas Neville sanoi vain “vau”. Harry kertoi, että hänen isänsä oli joskus ollut myös Rohkelikon kapteeni, ja siitä Ron puolestaan innostui. Koko aamiaisen Harry ja Ron puhuivat innoissaan siitä, kuinka he aikoisivat koettaa päästä tupajoukkueeseen joskus itsekin. Neville jauhoi hiljaisuudessa paahtoleipäänsä.
   Joukkueiden pelaajat nousivat pöydistä aikaisemmin ja lähtivät pukuhuoneisiin. Katsoessaan vakuuttavan näköisiä velhoja ja noitia — jotka kyräilivät vastapuolen pelaajia hyvin pahaenteisesti — Harry tunsi jännityksen nipistävän vatsassaan. Hän oli joskus pienenä käynyt isän ja Siriuksen kanssa katsomassa paria huispauspeliä, mutta aikojen muututtua yhä vain levottomimmiksi sekin ilo oli viety.
   Lopulta kello oli niin paljon, että kannatti lähteä pinkomaan ulos varaamaan parhaat paikat. Ilma oli viileä ja tuulinen, eikä varmasti kestäisi enää kauan, ennen kuin tulisi lunta. Harry kietoi Rohkelikon väreissä loistavaa kaulahuiviaan paremmin kaulaansa, kun he kapusivat mahdollisimman korkealle ja aivan kentän keskelle: paikalla oli vasta muutama katsoja. Neville valitti pari kertaa, miksi heidän oikein oli pitänyt lähteä niin aikaisin ja kiivetä niin korkealle, sillä alhaalla ei olisi tuullut yhtä paljon. Ron ja Harry kuitenkin viittasivat kintaalla valituksille, sillä he olivat uskomattoman innoissaan pelistä.
   Kun katsomot alkoivat täyttyä, Harry huomasi kauhukseen, että hyvin moni luihuinen tuli istumaan aivan heidän lähelleen. Hän oli juuri aikeissa ehdottaa paikanvaihtoa, kun kuului hyvin kovaäänistä “väistäkääs nyt, luuletteko että mä tästä mahun — en mä kuulkaas ihan noin kaponen oo!” ja sitten Harry tajusi, että aurinko ei ollutkaan jäänyt edellistä paksumman pilven taakse piiloon vaan hänen edessään seisoi äärimmäisen valtava ihminen.
   “Kas, Harry Potter!” hän sanoi hilpeästi ja istahti Nevillen viereen. “Mähän sanoin sulle sillon kun ekana päivänä nähtiin, että olisit tullu enemmän äiteesees — mutta kai se ny oli turha toivo, olishan se pitäny tietää… aina vaikeuksissa, niin se oli isäukkoski.”
   “Öh”, Harry sanoi hämmentyneenä, kun heidät ensimmäisenä päivänä Tylypahkaan saattanut mies puhui hänelle niin tuttavallisesti.
   “Joo, Sirius on kertonu mulle kaiken. Ihan hauskaa kun seki on täällä, kerkiää välillä pistäytymään teellä, vaikka ei tietenkää oo kivoja syyt täällä oloon, ei tietenkään… Ja sä olet Neville Longbottom!”
   “Hauska tavata taas”, Neville sanoi kohteliaasti.
   “On tosiaanki! Hieno poika se sinä olet, selvinny kaikesta mitä on eteen tullu… Ei sitä voi kun arvostaa, vaikka jotkut vois kyllä pistää syömään mätiä fletkumatoja siitä hyvästä mitä ne on sulle tehny!”
   Se veti Nevillen hiljaiseksi.
   “Ja sä siinä niin, et kai sä vaan ole Weasley?”
   “Olen”, Ron sanoi ja nosti leukaansa hieman ylöspäin. “Mitä vikaa siinä on?”
   “Ei kai mitään, ei kai mitään! Kunhan vaan et ala yhä paljon törttöilemään kun Fred ja George, niitä saa aina olla kuskaamassa Kiellettyyn metsään jälki-istuntoon, eikä se oo kovin kivaa puuhaa…”
   “Ai jaa.”
   “Charlie se oli kiva veikko — “
   “Hän juuri oli Rohkelikon huispauskapteeni!”
   Ja siitä heidän puheensa siirtyikin huispaukseen. Matsi oli melkein jo alkamassa, ja kävi ilmi, että vaikka heidän valtava seuransa ei paljon huispauksesta tiennytkään, hän kuitenkin jutteli mielellään siitä heidän kanssaan. Kun Ron parin minuutin päästä tahdittomasti töksäytti “mikä sinun nimesi on”, Harry oli aivan varma, että mustatukkainen herra suuttuisi ja jättäisi heidät luihuisten armoille. Mutta kävi päin vastoin:
   “Ai pirskules, enhän mä oo ees esittäytyny sulle! Rubeus Hagrid, Tylypahkan riistanvartija, mutta kutsukaa Hagridiksi vaan — niin kaikki ystävät tekevät.”
   Sen jälkeen Harry oli hyvin tyytyväinen siitä, ettei Ron omistanut käytöstapoja, koska hän ei olisi itse kehdannut myöntää unohtaneensa Hagridin nimen.
   Viimein peli alkoi. Kuuluttaja kertoi pelaajien nimet, joista Weasleyiden kohdalla Harry, Ron ja Neville hurrasivat erityisen kovaa. Luihuisille he buuasivat innoissaan. Kun Matami Huiski meni kaadon kanssa keskelle kenttää ja puhalsi pilliin ja peli alkoi, Harryn sydän alkoi hakata hullun lailla aivan kuin hän olisi itse ollut pelaamassa.
   Rohkelikon ja Luihuisen etsijät kaartelivat yläilmoissa tekemättä mitään, mutta Harry vilkuili heitä tarkasti silloin tällöin, jotta ei vain menettäisi pelin jännintä osuutta. Sitä odotellessa muiden pelaajien taisto oli vähintään yhtä jännittävä.
   Pelaajat olivat valtavan hyviä. Harry huomasi heti, että rohkelikot olivat parempia lentäjiä kuin luihuiset, mutta luihuisilla oli aggressiivisempi pelityyli. Kaiken kaikkiaan joukkueet olivat hyvin tasaväkisiä, ja kaato hyppeli pelaajalta toiselle niin että kuuluttajalla oli toisinaan jopa ongelmia pysyä mukana.
   “Kaato on rohkelikon Angelina Johnssonilla, joka karkaa kauas muista pelaajista. Enää kymmenisen metriä maalisaloille — ja hän heittää — ja sinne menee — eih! Ryhmy lensi suoraan kaatoa päin, ja nyt kaato tippuu maahan. Mutta Katie Bell — rohkelikosta hänkin — pelastaa, ja Rohkelikko pääsee uuteen yritykseen. Sillä aikaa Lusianilla on ongelmia ryhmyn kanssa. Hän heiluttaa mailaansa kuin mitäkin naurista, tuli muuten luihuisen joukkueeseen vasta tällä viikolla, kun oikea lyöjä Downic jotenkin kummallisesti katosi, ken tietää minne… JA ROHKELIKKO TEKEE MAALIN! Surkeaa puolustusta Luihuiselta, toivottavasti tämä jatkuu. 10 — 0 Rohkelikolle!”
   “Downic!” Harry hihkaisi ja katsoi Nevilleä ja sitten Ronia. “Hän oli siellä vessassa!”
   “Ja nyt hän on ‘kadonnut’”, Neville sanoi ja pyöritteli ymmällään päätään. “Voisivat edes meille kertoa, mikä heidän rangaistuksensa on.”
   “Älkääs te sitä murehtiko”, Hagrid sanoi, suorastaan käski, ja Harryyn iski kummallinen tunne siitä että Hagrid tiesi asiasta. Lisäksi Harry oli melko varma, ettei hänestä olisi vaikea saada tietoa ulos.
   “Luihuiset eivät ole tyytyväisiä!” kuuluttaja kailotti. “Montague nappaa kaadon ja lentää suoraviivaisesti kentän läpi. Bell asettuu tielle — Montague lentää suoraan päin! Katsokaa nyt Katieta, hyvä että pysyi luudan selässä, tuohon tulee aivan valtava mustelma… miksi pilli ei soi, ihan selvä virhe!”
   Rohkelikot buuasivat niin kovaa kuin pystyivät, mutta matami Huiski ei viheltänyt peliä poikki. Harry kiristeli hampaitaan. Luihuiset pelasivat likaista peliä! Kaiken huippu oli se, että Rohkelikon kapteeni ja pitäjä Oliver Wood ei onnistunut torjumaan, vaan Luihuinen tasoitti tilanteen.
   Sen jälkeen peli alkoikin mennä alamäkeen. Harry katsoi, buuasi ja yritti parhaansa mukaan kannustaa Rohkelikon pelaajia.Luihuiset pelasivat todella likaisesti, mutta eivät niin likaisesti, että Rohkelikko olisi saanut enempää kuin kolme rangaistusheittoa. Harry oli kyllä sitä mieltä, että niitä olisi pitänyt tulla rutkasti enemmän — ja niin oli myös Ron, kun he kilpaa selittivät Nevillelle, mitä virheitä Luihuinen oli taas tehnyt. Harry yllättyi, kun Hagrid puuttui silloin tällöin heidän keskusteluunsa ja ilmaisi oman mielipitensä, joka oli useimmiten tismalleen yhtä puolueellinen kuin Harryn ja Ronin. Harrysta tuntui jollain lailla tutulta ja turvalliselta, kun hänellä oli aikuinen vieressä puhelemassa niin luontevasti — melkein kuin hän olisi ollut kotona jälleen.
   Peli oli hyvin tasainen. Harry ihaili Fred ja George Weasleyta, jotka pelasivat lyöjinä aivan loistavasti yhteen. Luihuisten lyöjillä ei ollut mitään mahdollisuuksia puolustaa oman joukkueensa pelaajia Rohkelikon laukomia ryhmyjä vastaan, ja Lusian todella jopa putosi maahan. Siitä ei kuitenkaan — ikävä kyllä — koitunut sen suurempaa vahinkoa, sillä hän oli vain parin metrin korkeudessa, kun ryhmy lensi häntä suoraan vastaan. Harry ei pystynyt aluksi edes hurraamaan, sillä häntä nauratti niin paljon putoamista edeltänyt epätoivoinen mailanheilautusyritys.
   Kun tilanne oli 50 — 50, luihuisten etsijä sukelsi. Harry huomasi sen aivan ensimmäisten joukossa, eikä edes tajunnut, mitä kuuluttaja puhui. Hän aivan eli etsijän liikkeissä, mutta ei nähnyt sieppiä. Rohkelikon etsijä, Flawell nimeltään, lähti pian luihuisen perään. Koko katsomo seurasi jännittyneenä, mutta Harry ei vieläkään löytänyt sieppiä, vaikka yleensä huispauspeleissä hän oli huomannut sen yllättävänkin helposti.
   Kesti muutaman minuutin ennen kuin Harry ymmärsi: Luihuisen etsijä ei ollut nähnyt sieppiä, vaan oli harhauttanut Flawellia. Hän tajusi sen, kun luihuinen vilkaisi taakseen ja virnisti voitonriemuisesti. Sen jälkeen hän hidasti ja jäi leijumaan aivan kuin ei olisi mitään tehnytkään.
   Kun Harry selitti tilanteen muille, Hagrid manasi kovaan ääneen.
   “En mä millää pahalla tietty Woodia kohtaan, hyvä heppuhan se on, mut ei tuo Flawell oo iha sieltä viksuimmasta päästä. Eikö muka ollu ketää sellasta tarjolla jollois ollu vähäse enempi järkee päässä…”
   Siihen Harrylla ei tietenkään ollut tarjota vastausta, mutta hänen oli myönnettävä, että Luihuisen etsijän harhautus oli ollut taitava — olihan koko katsomo mennyt halpaan. Sitä hän ei kuitenkaan alkanut selittää Hagridille, sillä kaato liikkui taas vilkkaasti kädestä käteen. Erityisen hienolta näytti, kun (Ronin mukaan) George Weasley läimäisi ryhmyn suoraan päin luihuisen jahtaajaa, joka pudotti kaadon alas, mistä Angelina Johnssonin oli hyvin helppo napata se ja tehdä maali.
   Harry hurrasi pitkään, erityisesti sen takia, että heidän etsijäänsä oli juuri jymäytetty niin pahasti.
   Peliä ei ehtinyt jatkua kovinkaan kauaa, kun Luihuisen etsijä kiinnitti Harryn huomion. Jos hän ei olisi säännöllisin väliajoin vilkuillut etsijöitä, hän ei olisi huomannut sitä. Nyt hän kuitenkin havainnoi keskittyneen katseen, joka ei liikkunut niin paljon kuin pelaajilla yleensä — ja silloin hänkin näki sen. Luihuisen etsijä liikkui salamyhkäisesti, jotta häntä ei olisi huomioitu, ja se kannatti. Vasta, kun Harry huusi “SIEPPI!” ja osoitti taivaalle, hänen ympärillään oleva väki kohahti ja Ron kysyi “missä?” — vasta silloin Rohkelion etsijä huomasi, mitä hänen vastustajansa puuhasi. Mutta silloin Luihuisen etsijä oli jo kiihdyttänyt vauhtiaan, mikä puolestaan kiinnitti kuuluttajan huomion.
   “Luihuisen etsijä vaikuttaa taas nähneen siepin! Flawell lähtee jälleen perään — ei kai häntä taas huijata?”
   Mutta Harry tiesi, että tällä kertaa kyseessä ei ollut huijaus. Hän näki siepin kimalluksen: se oli aika keskellä kenttää, siinä päädyssä missä hän istui katsomossa. Se leijui vain parin metrin päässä katsomosta, ja nyt molemmat etsijät kirivät rinta rinnan sitä kohti — harmi vain, että luihuinen oli monta metriä edellä.
   Kun etsijät olivat viiden metrin päässä katsomosta, Flawell alkoi jarruttaa. Harry ei ihmetellyt sitä: pakkohan hänen oli, jos aikoi olla törmäämättä katsomoon. Sen sijaan luihuisen etsijä kaarsi ihan hiukan sivulle, mutta ei hidastanut ollenkaan — ja sai aivan valtavan etumatkan. Harry katsoi silmät suurina suoraan edessään tapahtuvaa uhkarohkeaa tempausta ja oli aivan varma, että luihuinen lentäisi suoraan katsomosta läpi. Pari lähimpänä olevaa tyttöä kiljui — mutta sitten luihuinen teki tiukimman Harryn koskaan näkemän koukkauksen ja kaappasi siepin turvallisesti nyrkkiinsä.
   Koko katsomo räjähti, kuuluttajan ääni hukkui meteliin, ja Harry yritti hurrata ja surra samaan aikaan. Totta kai hän oli pettynyt heidän häviöönsä, mutta samaan aikaan hän ei kerta kaikkiaan voinut olla ihailematta luihuisen etsijää.

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 11.luku 26.2.11
Kirjoitti: Riija - 28.02.2011 16:24:45

Ääh, voi harmi jos sulla kirjoitusohjelmat ei suostu tekemään yhteistyötä! : / Mutta eiks OpenOfficen saa ladattua ilmaiseksi, jos betaversiot ärsyttää? ps. sain kyllä esseen tehtyä, ja kyllähän hyvästä luettavasta maksaa helposti muutaman tunnin pois yöunista.

Voi vitsin hitsi, tykkäsin tästäkin luvusta yhtälailla kuin edellisistäkin! Äksöniä ja huispaustakin (: Monesti ficeissä huomaa, että huispaus-fiilikset saa niin helposti latistettua ja niin vaikeasti niihin saa sitä samaa fiilistä, jota Row-täti osaa niihin kirjoittaa. Minusta pääsit lähelle sitä Row-tädin taitoa saada huispaus oikeasti mielenkiintoiseksi seurattavaksi myös näin tekstinä :D (tai ainakin muhun uppoaa huonosti jopa töllöstä nähty urheilu - johon sisällytän kyllä nyt huispauksenkin, tykkään siitä että sitä pääsee ikäänkuin "seuraamaan paikan päältä").
Mahtavaksi ominaisuudeksi voi yhä todeta ja sitä näin toistamiseen hehkuttaa, että on suorastaa pettynyt kun se luku jo loppuu ! Miksei se voisi jatkua ikuisesti...ja ikuisesti... ja ikuisesti..! ♥ Mahtavaa. Ja miten saatkin Harryn, Ronin, Nevillen ja Hagridinkin olemaan noin IC.
Ja Harry ressukka olis niin mahtava etsijä Rohkelikolle! Mitä ne menettivätkään..
Kiitos ja näkemiin,
Riija~

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 11.luku 26.2.11
Kirjoitti: Vaarallinen Komentoija - 01.03.2011 15:03:26

WTF!?!?!? Enkö olekaan kommentoinut?!?!?!?!? Miksi muistin väärin?!?!?!?!?!?!?!?!?!?!?
 Rakastan tätä lukuu <333 Ääh, en keksi mitään rakentavaa, kiitos kumeen ja flunsan, mutta toivottavasti jatkoo tulee tooooooosi nopeesti ja että Hermionekin ilmestyy jossain vaiheessa tuohon kolmikkoon. (sillä sehän ilmestyy, eikö vain? Et voi olla niin inhottava, että jätät Hermionen yksin ja ystävittä!)
 Komppaan Riijaa sillä, että Harry olis kyllä paras etsijä rohkelikoille <3<3

 Vaarallinen Komentoija

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 11.luku 26.2.11
Kirjoitti: Resonanssi - 02.03.2011 19:59:38

Hmm...mää oon vähän myöhässä, mutta olkoon ::)

Niin, tässä oli aika paljon tekstiä joten tän olisi voinut jakaa kahteen lyhempään lukuun (ja julkasta tiheemmin) niin olisi paljon helpompi lukea ;)

Ehkä olin vähän pettyny, ettei Hermionesta ole vieläkään tullu trion ystävää :( mutta no, tää toisaalta tuntuu jännemmältä niin.

Niin ja komppaan Vaarallinen Komentoijaa, et voi jättää Hermionea yksin, ethän? :'(

Mä luulin, että Sirius antais Harrylle saarnan siitä, ettei sovi tapella luihuisten kanssa, hyi, hyi :P

Huispausottelu oli kiva, ja tykkäsin miten Hagrid tuli mukaan :D
olisi kiva jos häntä näkyisi vähän enemmän...

Niin ja se on jännä, miten Sirius tulee aina oikeella hetkellä paikalle :D

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 11.luku 26.2.11 || K-11
Kirjoitti: Luihuinen_89 - 03.07.2011 23:57:57

luin nelosluvun uudestaan ajattelinkin että jotenkin tutulta se vaikutti.. mutta kommentoin nyt uudelleen kun kerta aloitin sen lukemisen :D Toviottavasti ei tule samanlaista kommenttia kuin viimeks :D

mutta siis


4 luku :D

Harry on niin ovela kun antoi isänsä hoitaa siivoamisen taian avulla :P

Oii toi Harryn jästipäisyys :D kun se ei halua laittaa jästivaatteita ja sit ku  James laittaa kans niin heti on innolla laittamassa jästikamoja päälleen :D

Toi loppu Harryllä todellakin on joku uhmaikä :P



7 luku :D

Tähän näköjään olin jäänyt joten jatketaampa =)

Fret ja Georg :P minkä sotkun ne oikeen meni aiheuttamaan ;P

Jee Harry alkaa ystävystyä Ronin kanssa ;D

nyt sitten jään taas ajattelemaan että mitähän Harryn ja Dracon välillä tapahtuu.. mut eiköhän se tässä vielä selviä ;D



nyt sitten 8 lukuun :D

Hyvä Harry... kun se sano ettei kannata mennä tyluahoon... mulle tuli heti yks juttu mitä Harryn kannattais tehä.. mut tajusin että se ei olis kamalan nopeeta... (nimittäin ajattelin kirjeen kirjoittamista vanhemmille..) mutta katsotaan mitä pojille oikein käy :P



9 luku..

ihan vaa sellanen asia että oliko siellä kalkaroksen liemitunti... kun eikös sitä pitäny kuhnusarvio.. vai luinko jotain väärin :D

Ihanaa sirre tuli tylypahkaan ;D



ja sit 10 lukuun ;D

tästä luvusta sen verran että jos Harrylla ja muilla on pimeyden voimilta suojautumista ekaa kertaa niin sitten tuolla 9 luvussa on virhe siinä kalkaroksen liemissä  kun jossain luvussa sitä opetti kuhnusarvio.... vai oonko mä taas lukenu jotain väärin-.-
sori jos mäki selitän tosi hämärästi :/

että oli Sirius oli sen kaltainen ihminen

Tuossa on kaks oli sanaa Siriuksen molemmin puolin... yks oli sana varmaan riittää :D

Sirius on sitten mahtava tyyppi kun se on niin huolehtivainen  Harryä kohtaan :D



11 luku

Tosi hyvin kirjoitettu ei voi muuta sanoa.. mutta taas nipottaja täti pääsi valloilleen.. Eikös James ollut etsijä.. eikä kapteeni vai oliko se molempia.... Mutta juu..

Jatkoa taas ootellaan

Luihu kiittää ja häviää paikalta ettei vaan nipota enempää XD

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 11.luku 26.2.11 || K-11
Kirjoitti: Arion - 06.07.2011 03:41:03

Ihan ensiksi, koska asiasta on ollut kommentteja, et Rowling on korjannut jossain haastattelus, et James oli jahtaaja, ja jossain vaihees tuli myös johtaja.
Mutta siis, uusi lukija.
Sujuvaa tekstiä, mutta joitain virheitä oli. Mua ihmetyttää, ettei Kalkaros oo opettajana, mutta pidän, että Sirius on Tylypahkassa. :)
On outoa, että Peter ei oo piilos tai tällaista... Mutta muuten tän fikin idea on hieno!

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 11.luku 26.2.11 || K-11
Kirjoitti: Nyyhti - 11.07.2011 14:16:23

Ilmoitusluontoista asiaa!

Tässä ficissä oli ihan mielettömän pitkä (tahaton) tauko, koska jouduin jättämään kaiken ficcailuelämän pääsykokeisiin luvun ajaksi. Ja juuri kun pääsin niistä, koneeni otti ja hajosi! Sain sen nyt vihdoin takaisin, mutta kaikki tiedostot olivat hävinneet... Muistelen, että olen julkaissut ainakin suurimman osan tähän ficciin kirjoittamistani luvuista, mutta täytyy nyt vielä vähän etsiskellä ja sellaista, eli menee jonkin aikaa, ennen kuin pääsen taas kirjoittamaan kunnolla. Jatkoa kuitenkin on tulossa, suunnitelmat ovat edenneet pitkälle ja sitä rataa! Ja kommentteihin vastaan sitten uuden luvun myötä (:

Kiitoksia kaikille kärsivällisyydestä, ja toivottavasti joillakin riittää sitä niinkin pitkälle, että he jatkavat itse ficin lukemista (sitten joskus, kun saan jatkoa aikaiseksi).

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 11.luku 26.2.11 || K-11
Kirjoitti: Arion - 13.07.2011 12:25:02

Don't worry, be happy! Joo, oo onnellinen, et tänne on tullu silti lukijoita, ja oot ollu tunnollinen kokeiden kanssa, ja koneen hajoaminen ei tuskin ollu sun syy! Mut odotellaan uutta lukua, ja toivottavasti viel löydät ne luvut! Vinkki tulevaan: jos sul on muistitikku, varmuuskopioi aina sille, tai jos sul on gmail tai joku muu sähköposti, johon pääsee aina netistä, nii tallenna sinne :D

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 11.luku 26.2.11 || K-11
Kirjoitti: Nyyhti - 14.07.2011 11:58:07

Awww ihana, kiitos (: Jep, yleensä kopioin aina kaiken, mutta tää kone (joka hajosi MURR) oli aivan uusi, niin ei tullut mieleenkään! ): Pitää vielä latailla ohjelmia uudestaan, että saan edes vanhoja tiedostoja auki, yrf... mutta hinku päästä taas kirjoittamaan on kyllä kova (:

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 11.luku 26.2.11 || K-11
Kirjoitti: hiekkapaperi - 15.07.2011 03:30:09

Löysimpäs tällaisen kivan ficin! Mun mielestä sulla on just hyvä kirjotustyyli, että siinä kai ei mitään, enkä muistaakseni edes nähnyt missään virheitä. Tää ficci muuten aiheutti ihan kivan aww- reaktion. Harry oli ihan supeersulonen pienenä ja muutenkin, Remus, James, Sirius ja kaikki, se oli jotain ihanaisaa, koska ite tykkäsin kirjois älyttömästi Siriuksen holhouksesta ja muutenkin Sirius-pienestä-murusesta. :D

Epäselväksi mulla kumminkin jäi vähän tuo, että mitä meidän rakas Severuksemme opettaa (yhyh, petyin kun olit laittanut Kuhnun liemimestariksi)? Ja jos kerta Voldemort ei Nevilleä yrittänyt tappaa, niin miksi sillä on arpi? Vai mitä multa meni ohi? :D Ja Voldemortkin on on elossa?

Se oudoksutti hieman, kun Nevillestä ja Harrysta tuli noin läheisiä. Tai kun mä en oo oikein ikinä ajatellut niitä hirveen läheisiksi, eikä Neville muutenkaan oo mikään mun lempihahmo. Ron (ah onneksi Harry ja Ron on hyviä ystävyksiä silti) taas on välillä hieman OoC, mutta ei se nyt periaatteessa erityisesti haittaa, mutta kun oon ite semmonen AAAHHH IC PITÄÄ OLLA STNA!!1 Mutta silti oot tosi hyvin onnistunut näissä hahmoissa, että ne on kiitettävän IC. Ronin mä silti olisin ajatellut sellasena, että se ei niin paljon Nevillen julkisuudesta välittäisi, vaan olis paremminkin kateellinen siitä.

Sitten. Palvon tässä hieman Siriusta, kun juuri hän passitettiin Tylypahkaan. AWWW. Kiitos, kiitos, siitäkin, että Harry ei oo mikään 'näkymätön', vaan merkittävä silti siinä mielessä, että hyvä Pimeyden voimilta suojautumisessa ja muutenkin POTTER, Sirius Musta kummipoika! <3 Hahahhaa, olkaa kateellisia Harrylle vaan. (Huomaa toki että Harrykin on mun lempihahmoja.)

Harry muuten vois ystävystyä myös luihuisiin, koska ei ole enää poika-joka-elää, vaan joka ei ole orpo. >:D

Jatkoa! :) Ps. Unohdin varmaan jotain tärkeää, mutta plaah...

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 12.luku 18.7.11 || K-11
Kirjoitti: Nyyhti - 18.07.2011 17:55:55

Ja nyt viimein jotain vastausta kommentteihin!

Riija, löysin järkytyksekseni WordPadin koneeltani. Kai siihen on sitten tyytyminen ainakin varmuuskopioinnissa (en vain yhtään osaa käyttää sitä, nyyhkis!) Aivan ihana kuulla, että pidit huispaus-osiosta. Minusta se on kirjoissa aivan loistavasti kuvattu, joten en missään nimessä olisi halunnut jättää sitä pois! Ja oli muuten hyvin lähellä, etten sulanut penkilleni, kun sanoit Hagridin olevan IC. Siinä on meillä maailman vaikein hahmo nimittäin! Kiitos miljoonasti ihanasta kommentistasi (:

Miusamo, kiva että kuitenkin kommentoit, kiitos paljon! Hermione on niin kiva hahmo, että kyllä sille jotain pitää keksiä, mutten vielä osaa sanoa, mitä :D

Resonanssi, ai, liian pitkä luku o_o Nyt kyllä yllätyin! Kai se johtuu siitä, että itse pidän pitemmistä luvuista. Mutta voihan ne aina lukea vaikka kahdessa osassa (: Hehe, Sirius on aina Sirius, eihän sille mitään voi! Tosi kiva, että pidit huispausottelusta, ja enköhän minä yritä Hagridia vielä esitellä (: Kiitokset kommentista!

Luihuinen_89, hehe, minun puolestani saat kommentoida vaikka viidesti saman luvun! :D Ööööh kyllä Kuhnusarvio piti liemiä. Toivottavasti en ole sekoillut sinne jotakin! Ei siellä nimittäin ainakaan pitäisi olla mitään Kalkaroksesta :D Kuhnusarvio opettaa liemiä ja Kirvalas PVS:ää. Kiitos kirjoitusvirheestä, korjailen sen! Minusta James oli kapteeni, ja jos muistan väärin, niin sitten ei voi mitään :D Kiitos vielä kommentistasi!

Anturajalka93, vastaan nyt sinullekin vähän kattavammin (: Tosiaan pohdin pitkään tätä Kalkaros-asiaa, ja tulin siihen tulokseen, ettei hän voi opettaa Tylypahkassa. Hänhän kääntyi hyvisten puolelle sen takia, että Voldemort tappoi Lilyn, ja koska tässä ficissä Voldu valitsi Nevillen, Kalkaroksella ei ole ollut mitään syytä kääntyä killan puolelle. Ja kiva homma, että pidät siitä, että Sirius on Tylypahkassa! Mietin, olisiko se vähän liian outoa, mutta pakkohan se oli sinne saada :D Ja Peter asustelee muualla, eikä ole kauhean aktivisesti mukana Voldun vastustamisessa, siksi ei ole suurempaa tarvetta piileskellä (:

hiekkapaperi, kiitos ihanan pitkästä kommentistasi! (Oli se muutenkin ihana kuin pituudeltaan :D) Heheh, voisin kirjoittaa tähän ihan kunnon katsauksen tuohon tilanteeseen, koska itse ficissä sitä ei taideta niin selkeästi selittää. (Muutkin ihmettelevät voivat lukaista.) Kalkaroksesta tosin voit lukea edellisistä vastauksista (: Olenkohan ilmaissut jotain väärin, koska siis kyllä Voldemort yritti tappaa Nevillen. Nevillen äiti ei kuitenkaan ollut suojaamassa poikaansa samalla tavalla kuin Harrya suojattiin kirjoissa, joten kirous ei iskenyt takaisin, vaan siitä tuli ainoastaan arpi. (Saattaa kuulostaa omituiselta, mutta tähn tullaan vielä palaamaan itse ficissä.) Eli siis Voldemort on elossa ja voimainsa tunnussa, mutta myös Neville on elossa, joskin arpiotsaisena.
En oikein osaa vastata muuhun osaankommentistasi! Tosi kiva, että pidät Siriuksen ja Harryn rooleista (: Ronista sen verran, että itse taas juuri ajattelin hänet enemmän tuollaiseksi, mutta toisaalta kun sanoit, niin ehkä hänen pitäisi olla enemmän katellinen :D Näkemyseroja selvästi (: Kiitos vielä kommentistasi!

Ja joo, sen lisäksi että innostuin vastailemaan kommentteihin, innostuin myös kirjoittamaan seuraavan luvun. Olkaapa hyvät!
(Toivottavasti en muuten sekoile kovin pahasti, koska osa muistiinpanojani katosi vanhan tiedoston mukana.)


Luku 12
Pöllö hukassa

Luihuiset olivat suorastaan sietämättömän iloisia voitostaan. Joukko vihreä-hopeisia ihmisiä hyppeli katsomoista alas kentälle, monet halailivat toisiaan, joku pari suuteli, ja kaikki katsoivat hyvin vahingoniloisesti rohkelikkoja. Harryn silmät seurailivat pääasiassa uskomatonta etsijää, tai oikeastaan sitä luihuisten kasaa, joka oli hänen ympärillään. Kuinka kovasti hän toivoikaan, että olisi joskus yhtä hyvä!
   Ne rohkelikoista, jotka eivät olleet jo lähteneet nyrpeinä takaisin linnaan, istuivat kohtalaisen kivettyneinä paikoillaan. Harry ja Ron kuuluivat heihin, huispauksesta vähät välittävä Neville nyt vain sattui istumaan heidän vieressään. Hagrid tuhahteli itsekseen.
   Äkkiä ne luihuiset, jotka olivat ympäröineet heidät katsomossa, tajusivat, että heidän lähellään oli hävinneen joukkueen tupatovereita. Yksi, jolla oli ällöttävän limainen vaaleanruskea tukka, kääntyi penkillään, osoitti heitä ja nauroi.
   ”Katsokaa, millaista rupusakkia meillä täällä on!”
   Hänen kaverinsa – kaikki varmasti vähintään kolmasluokkalaisia – kääntyivät ja nauroivat hänen mukanaan.
   ”Mitäs noille tehtäisiin? Kuka nyt tahtoo istua tuollaisen roskasakin kanssa!”
   Harry avasi jo suutaan vastatakseen jotakin pistävää, muttei ehtinyt sanoa mitään ennen kuin Hagrid nousi seisomaan niin että koko katsomo tärähti.
   ”Kuules sinä!” hän jyrähti niin kovaa ja vakuuttavasti, että kaikki luihuiset hätkähtivät. ”Älä kiusaa pienempiäs.”
   Luihuinen odotti vielä hetken, josko jättikokoisesta miehestä olisi tullut jotain parempaa irti. Hagrid, vaikka näyttikin kokonsa puolesta aina vähän pelottavalta, oli kuitenkin kasvoiltaan niin ystävällisen oloinen, että ilmeisesti luihuinen totesi hänet harmittomaksi.
   ”Ja mikä sinä olet sanomaan? Ethän ole edes opettaja!”
   ”Mää en ehkä opeta mitään oppiainetta, mut sulle saattais tarpeen vaatiessa liietä pari oppituntii ihan oikeesta elämästä. Sen voin nyt jo sanoo, et tollanen on aikas säälittävää, alkaa ny vaan haastaa riitaa ilman mitää oikeeta syytä. Tolla et tuu pärjää pitkälle.”
   Luihuinen avasi suunsa hieman hämmentyneenä yllättävästä saarnasta, muttei saanut mitään kokonaista sanaa suustaan ennen kuin Hagrid tukahdutti sen tuhahduksella. Sen jälkeen, ennen kuin kukaan muu luihuinen ehti tehdä mitään, hän kääntyi pienten rohkelikkojen puoleen.
   ”Tulkaas ny, te kolme. Ei tänne oo mitää järkee jäädä, ei oo sen arvosta.”
   Harry, Neville ja Ron eivät sanoneet mitään, nousivat vain ja lähtivät kävelemään Hagridin perässä pois. Kun he olivat liittyneet yleiseen linnaa kohti kulkevaan massaan, Harry alkoi puhua hieman närkästyneeseen sävyyn.
   ”Miksi meidän piti vain kävellä pois? Ne luihuiset olisivat ansainneet kunnon opetuksen! Mikset sinä tehnyt mitään?”
   ”Teinhän mä”, Hagrid totesi. ”Sanoin niin ku asiat on.”
   Ron tuntui kuitenkin olevan samoilla linjoilla Harryn kanssa. ”Mutta olisit voinut tehdä paljon enemmänkin, ihan varmasti. Nyt näyttää siltä että me hävisimme, kun vain lähdimme!”
   ”Hävisitte? Sanoikko sä just äsken et te muka hävisitte? Ei kuules nii mee. Kai sä oot vielä nii pieni ettet tajuu – ei millää pahalla tietty!” Hagrid oli selvästi huomannut Ronin äärimmäisen nyrpeän ilmeen, kun häntä oli sanottu pieneksi. ”Siis sillä taval nuori viel, ettet tajuu, mitkä asiat on tappelemisen arvosii. Toi ei ollu. Ei kaikki luihuset oo pahoja.”
   ”En nyt sanoisi”, Harry mutisi hiljaa, mutta ilmeisest Hagrid kuuli kuitenkin.
   ”Ei tosiaan oo. Mä tiiän ite monta tosi kivaa – eikä kaikki oo tiedät-kai-kenen puolella ollenkaa. Moni tietty on, mutta ei nekää kaikki oo luihusii. Ei pidä tuomita ketää ennen ku varmasti tietää – ihan niinku Dumbledore aina sanoo. Hyvä mies, Dumbledore, ja tosi viisas.”
   ”Väitätkö”, Neville kysyi hitaasti puuttuen nyt ensimmäistä kertaa keskusteluun, ”väitätkö, että siis… että joku rohkelikkokin voisi olla tiedät-kai-kenen joukoissa?”
   Hagrid kohautti olkapäitään. ”Totta kai. Miks ei. Ei se kuulkaa tupaa kato. Ei se niin mee, että rohkelikkoja on kaikki kiltalaiset ja luihuisia kaikki kuolonsyöjät. Lajittelu on paljon vanhempi juttu ku tiedät-kai-kuka, ja jatkuu vielä senki jälkee ku tiedät-kai-kukaa ei enää oo.”
   ”Mutta tuskinpa silti kukaan rohkelikko voisi olla kuolonsyöjä”, Harry totesi vakuuttuneena.
   Hagrid katsoi häntä lempeästi, melkein säälien. ”Nii, sä oot tietty ihan oman tupas hienouden pauloissa.”
   ”Missä tuvassa sinä sitten olit?” Ron kysyi hieman haastavasti.
   ”Rohkelikossa”, Hagrid vastasi, ja se hiljensi sekä Harryn että Ronin.
   ”Minusta sinun puheissasi on kyllä tavallaan järkeä”, Neville sanoi. ”Mummi on joskus kertonut, mitä tiedät-kai-kuka väittää seuraajilleen. Kai sellaiseen voi uskoa moni, vaikka ei siinä minusta mitään järkeä ole.”
   ”Jep, se on viisaasti tajuttu sulta, Neville”, Hagrid sanoi. ”Mä lähden tästä mökilleni. Törmäillään taas. Pitäkää huolta ittestänne, kaikki kolme!”
   Ja niin Hagrid lähti ja jätti kolme jokseenkin hämmentynyttä ensiluokkalaista rohkelikkoa jatkamaan matkaansa kohti tupansa oleskeluhuonetta, jossa he aiemmin olivat ajatelleet kaikkien olevan ehdottomasti killan puolella taistelussa Voldemortia vastaan.

Seuraavana päivänä oli tuskatorstai, niin kuin Ron sen nimesi. Sen tuskaa ei lainkaan vähentänyt se, että edellinen iltapäivä oli vietetty mukavasti huispausottelussa.
   Aamu alkoi loitsujen tuplatunnilla. He harjoittelivat siipiirdium lentiusa –nimistä loitsua, jolla pystyttiin lennättämään esineitä. Granger oppi loitsun saman tien – kaikkien suureksi harmiksi. Heidän piti lennättää sulkia, mutta Harry sai omansa vain vaivoin nousemaan ilmaan. Se oli suuri pettymys, sillä he olivat harjoitelleet loitsun perusteita niin pitkään, että Harry oli kuvitellut osaavansa kaiken saman tien (niin kuin Granger). Toisaalta Neville oli vielä huonompi kuin hän: sulka pysyi itsepintaisesti pulpetilla. Ron puolestaan taisi olla paras koko luokasta, mutta se saattoi olla vain huono juttu. Hän nimittäin – usean epäonnisen yrityksen jälkeen – huitaisi taikasauvallaan niin voimakkaasti, että osui huti, minkä seurauksena pikkuinen professori Lipetit osui taian tielle ja lennähti heilumaan kattokruunuun.
   ”Weasley!” Lipetit kimitti vihaiseen sävyyn. ”Mitä sinä oikein teet! Kaksi pistettä pois Rohkelikolta, ja saat luvan jäädä puhutteluuni tunnin jälkeen.” Sen sanottuaan hän päästi lampusta irti, osoitti taikasauvallaan maahan ja leijui nätisti paikoilleen opettajan pöydän taakse, missä hän seisoi kirjapinon päälle nähdäkseen pöydän ylitse.
   Kun muut lähtivät pois luokasta ja Ron jäi saarnaa odottavaan jokseenkin lannistuneen näköisenä, Harry sattui kuulemaan, kuinka Granger puhui jollekin tytölle, jonka nimi taisi olla Patil. Tytöt kävelivät aivan Harryn takana.
   ”Todella vastuutonta Weasleylta sohia sauvallaan minne sattuu.”
   ”Se taisi olla kyllä vahinko”, sanoi kolmas tyttö – Lavender Brown, Harry tajusi heti.
   ”Ei taikasauva kädessä pitäisi tehdä tuollaisia vahinkoja”, Granger sanoi. ”Eihän tämä loitsu edes vaadi muuta kuin hitusen keskittymistä! Kyllä siihen luulisi tuonkin pystyvän.”
   Harry irvisti itsekseen sille ylimieliselle sävylle, jolla Granger puhui. Ilmeisesti hän ei ollut ainoa, joka ei pitänyt siitä.
   ”Mikä sinua oikein vaivaa?” Lavender kivahti. ”Olet kuin mikäkin kuningatar olevinasi, aina paras kaikessa ja pilkkaamassa muita. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa kuunnella itserakkaita höpinöitäsi!”
   ”Joo”, sanoi nyt kolmas tyttö, Patil. ”Mitä sinä ylipäätään teet Rohkelikossa? Sinua varten pitäisi perustaa joku oma nirppanokkatupa. Meidän kanssa ei ainakaan tarvitse enää liikkua!”
   ”Niin, ja parempi, että pidät makuusalissakin suusi kiinni. Ellet sitten saa siirrettyä itseäsi muualle, mikä olisi parempi kuin hyvä juttu!”
   Harry hätkähti, kun joku tönäisi häntä, ja hän oli juuri älähtämässä syytöksen, kun tajusi, että tönäisijä oli Granger joka juoksi jo kaukana edellä. Tyttö oli peittänyt kasvonsa käsillään, ja Harry tajusi, että tämä itki.
   Se ei kuitenkaan ollut Harryn huoli, sillä itsehän Granger oli ollut ilkeä. Ehkä hän oli juuri sellainen tiedät-kai-kenen puolella oleva rohkelikko, josta Hagrid oli puhunut.
   Harry ja Neville, joka ei ollut kuullut tyttöjen keskustelua, ihmettelivät Grangerin käyttäytymistä Ronia odotellessaan. Kun Ron viimein pääsi luokasta – silloin, kun heillä oli enää tasan kolme minuuttia aikaa ehtiä kasvihuoneille yrittitiedon tunnille – hän näytti hilpeältä.
   ”Lipetit vain höpötti siitä, miten velhon pitää osoittaa varovaisuutta taikoessaan!” Ron kertoi. ”Varmaan lepsuimmat huudot jotka olen koskaan saanut. Ei mitään verrattuna minun äitiini. Sitä paitsi hän antoi minulle takaisin ne kaksi pistettä, koska leijuntaloitsuni oli ollut niin tehokas.”
   Edes se, mitä Harry kertoi Grangerista, ei pilannut Ronin mielialaa.
   ”No, sehän nyt tiedettiin, että se tyttö on päästään pöpi. Ja saipahan ansionsa mukaan. Se Lavender vaikuttaa tosi mukavalta.”
   Ja niin he juoksivat yrttitietoon, myöhästyivät vain pari minuuttia, ja keskittyivät muun luokan tavoin lähinnä seuraavaana olevaan lounastaukoon. Granger ei ollut paikalla, mutta kukaan ei kaivannut häntä. Paitsi ehkä professori Verso, jonka kysymyksiin kukaan ei vastannut täydellisesti.
   Lounasta seuraavalla muodonmuutosten tuplatunnilla Grangerin puuttuminen vasta kunnolla huomioitiin, pitihän tuntia heidän tuvanjohtajansa professori McGarmiwa.
   ”Missä Granger oikein on?” hän kysyi, mutta kukaan ei osannut vastata.
   Grangeria ei näkynyt vielä taikuuden historiassakaan, eikä edes taikaeläinten hoidossa. Illallisella Harry tähyili jo lievästi uteliaana Rohkelikon pöytää, mutta Grangeria ei ollut vielä sielläkään. Kun kello tuli viisi, ja kaikki sulloutuivat oleskeluhuoneeseen, Harryn oli myönnettävä tosiasia: Granger oli kuin kadonnut.
   ”Missähän hän oikein on?” hän kysyi Ronilta ja Nevilleltä.
   ”Eipä kauheasti kiinnosta”, Ron totesi.
   ”Miettikää nyt”, Harry sanoi, ”kaikkien pitäisi olla täällä! Mitä jos hänelle on oikeasti sattunut jotain?”
   ”Mitä muka?” Ron sanoi välinpitämättömänä.
   ”Mehän olemme Tylypahkassa”, Neville sanoi. ”Mitä täällä muka voisi sattua?”
   Mutta Harry oli levoton. Hän muisteli sitä, mitä Sirius oli sanonut hänelle siitä, että edes Tylypahkassa ei saa kuvitella olevansa liian turvassa. Harry tähyili ikkunasta ulos ja toivoi, että olisi nähnyt Bertien kuljettavan kirjettä hänen vanhemmiltaan. Siitä tuntui olevan ikuisuus, kun hän oli kirjoittanut heille, eikä hän ollut vieläkään saanut vastausta.

Kun ensiluokkalaiset Rohkelikot jo haukottelivat väsymystään, muotokuva-aukko avautui.
   ”Ensiluokkalaiset! Kamat kasaan ja menoksi.”
   Ron huokaisi teatraalisesti, nousi seisomaan ja heilautti laukun olalleen. Syy siihen, miksi hän oli nimennyt kyseisen torstain tuskatorstaiksi, oli tulossa: he eivät päässeet nukkumaan, vaan joutuivat vielä opiskelemaan. Vuorossa oli tähtitiede, jota onneksi oli vain kahdesti kuussa.
   Heidän piti kävellä jonona, jonka viimeisenä kulki professori Verso. Harry, Ron ja Neville kulkivat kerrankin aivan kärjessä. Linnan käytävät olivat pimeitä ja autioita, ja he näkivät eteensä ainoastaan sauvojensa valossa.
   Äkkiä Harry huomasi, että heitä kohti tuli pieni valopiste. Se kuitenkin välkkyi ja heilui toisin kuin taikasauvasta tuleva tasainen valo. Harry jännittyi, mutta hänen edellään kulkeva Sinistra ei tuntunut huomaavan näyssä mitään kummallista, joten hän oletti, että mitään vaaraa ei ollut.
   Kun valopiste lähestyi, Harry tajusi sen olevan lyhdyssä palava kynttilä. Muutaman sekunnin kuluttua hän tunnisti miehen, joka kantoi lyhtyä.
   ”Hyvää yötä, Voro”, Sinistra sanoi kohteliaasti. ”Mitään epätavallista näkynyt?”
   ”Ei mitään, ei mitään”, Voro hinkui tuttuun tapaansa mutta katsoi oppilaita siihen sävyyn, että olisi halunnut laittaa heidän kaikki jälki-istuntoon. Sinistra vain nyökkäsi ja jatkoi matkaansa.
   Hetken aikaa he kävelivät hiljaisuudessa, mutta sitten edessäpäin näkyi jälleen valoa. Tällä kertaa Harry tunnisti sen heti taikasauvan valoksi, tarkemmin sanottuna kahdeksi erilliseksi taikasauvan valoksi, mutta ennen kuin he olivat tarpeeksi lähellä nähdäkseen tulijat he kuulivat äänet.
   Taustalla oli joku pieni ja hento ääni, jota Harry ei osannut sijoittaa mihinkään. Välillä se voimistui ja välillä hiljeni, eikä siitä saanut oikein mitään selvää. Sen sijaan miesäänestä sai hyvin selvää, ja se oli Harrylle niin tuttu, ettei hänen tarvinnut hetkeäkään miettiä, kenelle se kuului.
   "Ei, kun nyt sinä seuraat minua", Sirius sanoi hyvin käskevään sävyyn. "Minä vien hänet omaan tupaansa, sillä satuin kuulemaan muutamalta rohkelikolta jutusta, eikä tähän toden totta liity mitään. Ei ole mitään syytä vaivata Dumbledorea."
   "Minusta meidän kuitenkin pitäisi", vastasi toinen ääni, joka oli tuttu, mutta Harry ei osannut sanoa, kenelle se kuului.
   "Niin, sinusta. Mutta minusta ei, ja me teemme nyt niin kuin minä sanon. Kas, edessähän näkyy valoa - liekö luokka menossa tähtitieteen tunnille."
   "Varmasti he tukevat minua."
   Sitten seurasi hiljaisuus, jonka aikana sekä rohkelikot että Sirius seuralaisineen kulkivat muutaman askeleen, ja sitten he pystyivät näkemään toisensa. Tällä kertaa Sinistra pysähtyi kunnolla, ja kaikki oppilaat pysähtyivät hänen perässään.
   "Hyvää yötä, professori Kirvalas, Sirius", Sinistra sanoi nyökäten kummankin kohdalla. "Ja kukas teillä siellä on?"
   Vasta silloin Harry tajusi, että piilossa Siriuksen selän takana oli joku muukin, selvästi pienehkö tyttö. Kun Sirius liikahti vähäsen, muttei kuitenkaan tarpeeksi paljastaakseeni tytön kasvoja, Harry erotti rohkelikon värit ja ruskean sotkussa olevan tukan. Kyseessä ei voinut olla kukaan muu kuin Granger.
   "Pikku juttu vain, professori", Sirius sanoi sutjakkaasti. "Olemme juuri viemässä häntä takaisin oleskeluhuoneeseen."
   "Vaikkakin", professori Kirvalas puuttui puheeseen, "minusta olisi viisaampaa viedä hänet rehtorin luo. Hän näet löytyi yksin vessasta, selvästi järkyttyneenä, ja siinähän voi olla sattunut vaikka mitä. Vaikka - " Kirvalas loi varovaisen katseen oppilaisiin, jotka kaikki tuijottivat häntä silmät suurina " - no, siis, heistä. Emmehän me voi olla varmoja!"
   "Mutta minä kuitenkin tiedän tämän tapauksen, mitä arvoisa professori Kirvalas ei suostu uskomaan", Sirius sanoi, "ja me viemme hänet makuusaliin, sillä ainoa mitä hän juuri nyt kaipaa on rauhallinen uni."
   Sinistra nyökkäsi. "Jos sanot niin. Ja Kirvalas, mikäli olisi syytä epäillä jotain... sattuneen, että joku olisi tehnyt hänelle jotain, kenties sairaalasiipi olisi parempi paikka kuin rehtorin kanslia."
   "Olkoon sitten niin", Kirvalas sanoi, muttei kuulostanut erityisen tyytyväiseltä.
   "Hyvää yönjatkoa teille", Sirius toivotti kohteliaasti. "Heippa, Harry", hän sanoi sitten katsoen suoraan Harryyn.
   "Hei!" Harry huudahti vähän turhankin kovaa, sillä niin innoissaan hän oli, kun Sirius oli huomioinut hänetkin.
   Niin he erosivat. Harry vilkaisi vielä taakseen ja huomasi, että Sirius piiloteli Grangeria selkänsä takana niin, että kukaan rohkelikoista ei varmasti tunnistanut häntä. Kun he viimein pääsivät tähtitorniin, Harry oli jo tyystin unohtanut, että hänen tulisi opiskella: hän supatti suurimman osan tunnista Ronin ja Nevillen kanssa. He pohtivat, miksi ihmeessä Granger oli niin salaperäisesti viety oleskeluhuoneeseen, ja mistä muusta opettajat olivat puhuneet. Lopulta Sinistralla meni hermot, ja hän tuli nuhtelemaan Harrya liiasta ylimielisyydestä, jonka hän uskoi Siriuksen tervehdyksen aiheuttaneen.
   "Ja jos se häiritsee sinun tuntityöskentelyäsi, Potter", Sinistra saarnasi, "lupaan pitää huolen, että herra Musta ei enää ota sinuun mitään kontaktia käytävillä."
   "Ei häiritse, professori", Harry vastasi nöyränä ja keskittyi viimeisen viidentoista minuutin ajan tiirailemaan pimeälle yötaivaalle erityisen tarkkaavaisesti.

Ehkä hiukan säikähtäneenä professori Sinistran uhkauksesta Harry ei seuraavana päivänä Siriuksen nähdessään uskaltanut tervehtiä. Hän vain katsoi maahan ja jatkoi matkaansa kohti suurta salia ja lounasta, mutta Sirius otti hänet kiinni ja pysäytti hänet kädestä vetämällä.
   "Harry, hei. Oletko liian väsynyt eilisen tähtitieteen tunnin jälkeen, jotta huomaisit vanhan kummisetäsi?"
   "En", Harry vastasi totuudenmukaisesti ja selitti koko jutun, kun Sirius näytti niin hämmentyneeltä.
   "Äh", Sirius totesi naurahtaen ja heilautti kättään. "Hän vain pelottelee sinua. Niin kuin opettajat aina."
   "Ai jaa", vastasi Harry, joka ei ollut aivan niin varma.
   "Mutta kuule, minulla oli sinulle asiaakin. Satuitko huomaamaan eilen, kuka se tyttö oli?"
   Harry nyökkäsi. "Granger, vai mitä?"
   "Kyllä vain. Hermione etunimeltään - ethän sinä kai puhuttele tupalaisiasi sukunimillä?"
   Harry pyritteli silmiään. Oppilaat tungeksivat nälkäisinä heidän ympärillään, Ron ja Neville seisoskelivat vähän matkan päässä epävarmoina siitä, oliko heidän sallittua kuunnella vai ei.
   "En nyt muita kuin häntä. Hän on idiootti."
   Siriuksen kasvoille levisi Harryn kummastukseksi hyvin toruva ilme. "Tuota minä vähän pelkäsinkin. Tule, minulla on sinulle asiaa. Ja te kaksi", hän sanoi ja katsoi erittäin läpitunkevasti Nevilleä ja Ronia. "Teidän on parasta tulla myös."
   Sirius johdatti heidät aivan seinän viereen, missä kulki vähän vähemmän ihmisiä. Seinää peitti kuvakudos, mutta ennen kuin Harry ehti tajuta, mitä se esitti, Sirius oli hänen järkytyksekseen vetäissyt sen syrjään. Sen takaa paljastui pieni käytävä, johon hän patisti heidät kaikki, minkä jälkeen hän sulki kuvakudoksen ja sytytti sauvaansa valon.
   "No niin", Sirius sanoi jokseenkin pahaenteisellä äänellä. "Nyt te kolme selitätte minulle koko tämän Hermione Granger-jutun."
   Hieman epävarmana siitä, mitä Sirius tarkoitti "jutulla", Harry alkoi kertoa nirppanokkaisesta, näsäviisaasta Grangerista. Ron ja Neville täydensivät selitystä, jos Harry sattui unohtamaan jonkun erityisen inhottavan tapauksen. He lopettivat tarinansa siihen, kuinka Granger oli puhunut muiden rohkelikkotyttöjen kanssa ja juossut sen jälkeen itkien pois.
   "Ymmärrän", Sirius sanoi äänensävyllä, joka ei luvannut mitään hyvää. "Te kiusaatte häntä siksi, että hän on hyvä."
   Ronin leuka loksahti auki, ja muut kaksi tuijottivat Siriusta epäuskoisina.
   "Emmepäs kiusaa!" Harry sanoi.
   Sirius katsoi häntä ilmeellä, jota vastaan Harry ei uskaltanut lähteä väittelemään. "Kylläpäs. Hän on fiksu tyttö, ja oikein mukavakin, mutta kukaan ei vain anna hänelle tilaisuutta siihen. Tiedoksenne, että hän oli eilen koko päivän vessassa itkemässä, aina siihen asti, että ulkonaliikkumiskielto astui voimaan. Löysimme hänet vasta yöllä, kun hän ei enää uskaltanut lähteä pois vessasta. Ja kai te kolme tiedätte tai olette vähintään päätelleet, että siihen on hyvä syy, miksi teidän on oltava oleskeluhuoneissanne viiteen mennessä? Hermionelle olisi voinut sattua jotakin, ja se olisi ollut teidän rohkelikkojen syy. Kyllä, myös teidän kolmen."
   Harry oli aikeissa vastata jotain - hän ei itsekään ollu ihan varma, mitä, mutta Sirius vaiensi hänet kädellään.
   "Älkää sanoko mitään. Teidän on turha yrittää puolustella itseänne, enkä minä sitä paitsi puolustuksianne kaipaa, vaan Hermione. Miettikää, mitä minä sanoin, ja miettikää, jos olisitte itse hänen asemassaan.
   "Ja sitten sinä, Harry", hän jatkoi ja kääntyi katsomaan nyt yksinomaan Harrya. "Mikset sinä kirjoita enää vanhemmillesi? He ovat kyselleet perääsi."
   "Kirjoittaisinhan minä!" Harry puuskahti. "Mutta kun he eivät vastaa minulle!"
   Sirius näytti hämmentyneeltä. "Niinkö? No, ovathan he olleet hyvin kiireisiä. On vain kummallista, että he varta vasten pyysivät minua sanomaan sinulle, että vastaisit heidän kirjeeseensä... Tai 'pyytää' on ehkä liian lievästi sanottu siitä, miten Lily asian ilmaisi."
   "Miksi he sinulle niin sanoivat!" Harry valitti. "Minä olen odottanut ja odottanut, että heistä kuuluisi jotain, tai että edes Bertie tulisi takaisin, mutta ei. Siitä on ikuisuus kun he viimeksi kirjoittivat minulle, ja äiti käski minun kertoa kaiken, mutta miten minä ikinä muka voin kun pitäisi kirjoittaa romaani, kun hän ei kerran itse vastaa..."
   Sirius kurtisti kulmiaan. "Ikuisuus? Milloin sinä sitten viimeksi sait heiltä kirjeen?"
   "Monta viikkoa sitten!"
   "Oletko ihan varma?" Sirius kysyi ja kurtisti kulmiaan yhä vielä lisää.
   "Olen!"
   Hetken Sirius oli hiljaa ja näytti miettivän syvästi, aivan kuin haluaisi välttää johonkin tiettyyn vaihtoehtoon päätymistä. Kun hän puhui, hän puhui hitaasti. "Kuule, Harry", hän sanoi. "Minusta vähän tuntuu, että joko sinun kirjeesi tai vanhempiesi kirje ei ole koskaan päässyt perille."
   "Mutta kyllä Bertie jaksaa lentää, on se lentänyt pitempiäkin matkoja", Harry sanoi varmana.
   "Niin, varmasti Bertie on tehnyt kaikkensa. Mutta pelkäänpä... pelkäänpä, Harry, että Bertie on siepattu."
   Siihen Harry ei osannut vastata muuten kuin epäuskoisella toljotuksella.



//Muokkeliskuokkelis! Luin tässä aikani kuluksi kommentteja, ja tajusin, että en ollut jostain syystä vastannut kasilukuun kommentoineelle Siralmasille! OMG (:D) Ei vaan oikeesti, jos vielä satut tänne joskus eksymään, niin pahoittelut. Ei ollut tarkoitus ;)

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 12.luku 18.7.11 || K-11
Kirjoitti: terkku - 19.07.2011 03:51:56

Uusi lukija ilmoittautuu!
Aivan ihana ficci!!! Jäin heti ensimmäisen luvun jälkeen koukkuun  ;)

Pidin erityisesti ensimmäisessä luvussa siitä kun Harry halusi sen hämähäkin jotta voisi laittaa sen talutushihnaan  ;D Ja muutenkin koko luku oli jotenki vaan niin ihana  :-*

Toisessa luvussa taasen pidin siitä kun Harry kinusi sinne huispaus kauppaan :D Jotenkin vaan niin tutun kuulosta toi kinuaminen  ;)

Kolmas luku: Jamesin ja Lilyn kinastelu lehdestä  :D Se oli jotenkin vaan niin hauska :) Ja Harryn ylivilkkaus kirjettä odotellessa. Ymmärrän Harrya täydestä sydämmestäni  ;)  ::)

Lainaus

”Mitä minä oikein voin tehdä, etten koko ajan ajattele sitä helvetin kirjettä?”

Lilyn reaktio tähän lausahdukseen oli vaan niin... hauska  ;D Ja Jamesin lepyttely.

Neljäs luku: Ovela tuo siivous. Taikoenhan se käy paljon nopsempaan :D

Viides luku: Siriuksen saapuminen juna-asemalle oli vaan niin Sirius maista  :D

Lainaus

”Isä on ollut laiton.”

Repesin tälle ihan totaallisesti  ;D ;D

Kuudes luku: Koko luku oli hyvä enkä osaa ottaa mitään erityistä kohtaa jota kommentoida

Seiska luku: Fred ja George <3 Ne on vaan niin ihania  :-*  Olisin varmaan itsekkin tehnyt niin kuin Harry ja kirjoittanut mahdollisimman monta ja pitkää kirjettä viivyttääkseni läksyjen tekemistä  ::)

Kahdeksas luku: Taas sama kuin kuudennessa  :-[

Yhdeksäs luku: Jotenki arvattavaa et Dumbledore kutsui kaikista kelmeistä just Remuksen :D

Lainaus

Kuulemma niin vähän aikaa, että hän joutuu tekemään sen Kalkaroksen antaman tutkielman."
   "Ai niin, se tutkielma!" Dean kauhisteli. "Oletteko te jo saaneet sitä tehtyä?"
   Harry vilkaisi Nevilleä, joka istui hänen vieressään olevalla nojatuolilla takan edustalla.
   "Minä olen aloittanut", Neville sanoi. "Sain kirjoitettua puolikkaan lauseen: 'Tässä tutkielmassa käsitellään', mutta siihen se sitten jäikin."
   Dean nyökkäsi. "Olisi paljon helpompi tehdä se tutkielma jos edes tietäisi, mistä pitää kirjoittaa!"
   "No niinpä", Harry sanoi. "Tekisi melkein mieli kirjoittaa kotiin ja kysyä."
   Dean vaikutti tavallista kiinnostuneemmalta - ehkä se johtui siitä, että Harry oli nyt hetkellisesti melkein julkkis todistettuaan Fredin ja Georgen tapausta. "Ai, kotiin? Miksi?"
   "Äitini on parantaja", Harry vastasi yksinkertaisesti. "Hän tuntee liemet."
   Dean nyökkäsi ymmärtäväisenä. "Olisipa minunkin äitini parantaja, niin varmasti kysyisin häneltä saman tien. Ärsyttää tuollaiset läksyt - ja eihän me edes olla oltu täällä koulussa niin pitkään!"
   "Ron kertoi, että hänen veljensä ovat aina haukkuneet Kalkarosta. Hän ilmeisesti antaa aina ihan mahdottomia läksyjä, ja sitten päästää luihuiset pulasta, kun nämä eivät ole osanneet."
   Dean pyöritteli päätään. Neville huokaisi. "Minä sitten niin inhoan Kalkarosta."

Tuon kohdan perusteella sais sellasen käsityksen et Kalkaros opettais liemiä, mut eiks se ollut Kuhnusarvio joka opetti liemiä??

Kymppi luku: Harryn ja Siriuksen harjoittelu oli hauska kohta. Varsinkin se kun Sirius torjui sen Harryn loitsun tämän huomaamatta ja Harry rupeaa ihmetteleen miks se loitsu ei toiminutkaan :D

Yhdestoista luku: aah... huispausta on aina ilo lukea  ;)

Kahdestoista luku: Hermione parka. Toivottavasti Harry, Ron ja Neville ystävystyis ton Siriuksen saarnan jälkeen Hermionen kanssa  :) Niin ja sitten se Beriten sieppaus. Hyvin Lilymäistä käskeä Siriuksen kysyä Harrylta miksei tänä ole kirjoittanut  :)

Mut joo tää on kyll vähä tönkkö komentti  :-\  Johtuu varmaan ajankohdasta milloin kirjotan tätä  ;D Mut toivottavasti saat jotain irti tästä  :P
Ei nyt kyll tuu enään muuta mieleen paitsi että Jatkoa_{(mahdollisimman pian)}

terkku

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 12.luku 18.7.11 || K-11
Kirjoitti: Resonanssi - 19.07.2011 12:15:38

Oiih...ihanaa, jatkoa! :-*
Mä oikeasti luulin, ettet jatka enää ikinä, ja olin tosi pahoillani siitä :(

”Joo”, sanoi nyt kolmas tyttö, Patil.
Kumpi Patil? Parvati vai Padma?
Tosin olisi oletettavaa, että tarkoitit Parvatia, joka on rohkelikossa, etkä Padmaa, joka on korpinkynnessä, vai?

Rohkelikot on tollasia itserakkaita pösilöitä ::) Mä ainaski menisin luihuiseen jos saisin valita<3

Ne vaan luulee, että kaikki luihuiset on pahoja, mutta kun ei, ei.
Hagridin selitys oli hyvä, todella hyvä.
Ja lisäksi voin mainita, että niin IC kuin ikinä voi olla.
Murteenkin otit tarkasti huomioon, hyvä, hyvä ;)

Niin ja Hermione raukka, oikeasti...
Nyt ne vaan meni liian pitkälle :o
Raukka parka, itki koko yön vessassa, no ei koko yötä, mutta... :(
Ehkäpä Hermione otetaan nyt enemmän huomioon... :D

Sirius oli tosi fiksu ja ihanan IC hänkin.
Se saarna oli hyvä, sillä eihän kukaan todellakaan ole antanut Hermionelle mahdollisuutta ::)

Niin ja pidän kovasti sun tyylistä kirjottaa, se seuraa elokuvan juonta melko tarkasti.
Odotin koko ajan, että ahaa, nyt Hermione meni itkemään, ja koskas tulee the peikko :D

Mutta ei, et vedä juonta tylsäksi vaan juuri sillä odotuimmalla hetkellä vedät ihan hatusta jonkin uuden käännekohdan, kuten nyt Siriuksen.

Ja kuvailusikin on koko ajan parempaa ;)
Odotan jatkoa pian! :-*

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 12.luku 18.7.11 || K-11
Kirjoitti: hiekkapaperi - 20.07.2011 02:27:08

Jiaa, jatkoa! :) (Joo, luin tän tosiaan kyllä jo eilen _{toissapäivänä}, mutta toi oli pakollinen lause...) Ja hyvää tekstiä edelleen tulee. Kiitos näistä, hmm, suuntaa antavista vastauksista. On muuten tosi hienoa, että kirjoitetaan tällä tavalla, että ei heti oo siinä joku ihme Harry/Neville paritus, vaikka mielenkiinnolla odotan mitä tämä ficci tuo tullessaan. ;) (Toivottavasti ei kumminkaan tätä edellämainittua Harry/Nevilleä ;D Vaikka en kyllä tiedä...)

Pakko sanoa, että en ymmärrä miten joku voi sanoa et liian PITKÄ luku, koska itehän rakastan pitkiä lukuja ja lukisin mielelläni paljon pidempiäkin lukuja! :D Tosin joskus se on vähä huono ku en tykkää jättää lukua kesken ja sitten pitääkin jo lähteä jonnekin... Mutta silti, antaa tulla niitä pitkiä lukuja vaan! :)

Tyyyykkäään kelmeistääää<3

Muuten, kun Harry on täs silleen et "Apua, luihuisia!" niin musta olis jotenki silleen luontevampaa, että se ei niitä niiin paljon pelkäis. Mutta näinkin hyvä. Mutta ajattelin vaan, kun James ja Sirius oli semmosii luihuisten kiusaajia, niin Harry olis niiltä oppinut. Hm.

Rakastaen tätä ficcia odottelen jatkoa, hyvä nominal! ;D Kiitos lukunautinnostaa!=)

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 12.luku 18.7.11 || K-11
Kirjoitti: Arion - 20.07.2011 02:38:05

Aa! Ihanaa, jatkoa! Toi Hermione-juttu oli hieno, ja Sirius osas hyvin huolehtii asiasta. Pidin kovasti myös kohdasta, ku tuntilaiset kohtaisivat Siriuksen, joka moikkas Harrya.
Ehkä Sirius olis voinu sanoo jotain painavampaaki, mut en nyt keksi mitään parempaa (siis kolmikolle Hermionesta)
Ja huispaus-ottelut ovat muuten la...
Mut toi kirje-juttu oli pelottava, jää odottamaan jatkoo. Toivottavasti ongelmasi seliävät tämän fikin kannalta!

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 13.luku 21.7.11 || K-11
Kirjoitti: Nyyhti - 21.07.2011 08:03:28

terkku, valtaisat kiitokset aivan ihanasta kommentista! Ei se lainkaan tönkkö ollut (: Ja suurkiitokset, että lainasit tuon Kalkaros-kohdan. Pahemmanlaatuinen moka minulle sattunut! (Parasta tässä toki on se, etten ole tajunnut sen olevan noin iso, vaikka useampi siitä on kommentoinut...) Kai se on vain niin selkäytimessä, että Kalkaros opettaa liemiä! Ja sitä hän ei tosiaankaan tässä ficissä tee. Koska tuo virhe nyt on ollut tuolla niin pitkään ja kaikki ficciä seuranneet ovat sen sieltä lukeneet, en viitsi koko kohtaa kirjoittaa uudestaankaan...

Voi, Resonanssi, kiiiitos! :') Heh, voin kertoa, että mulla ei ole tapana lopettaa ficcejä kesken :D Tätä ennen olen kirjoittanut tasan yhden piiiiiitkän ficin, ja siinä oli jossain vaiheessa joku vuoden tauko, mutta jatkoin sen kuitenkin loppuun! Älä siis huoli (: Ja muuten kommenttisi oli niin ihana, että minä vain täällä punastelen. Hagrid IC! Awww, kiitos!! Olen liian häkeltynyt vastatakseni paremmin, joten kiitos vain tsiljoonasti!

hiekkapaperi, kiitän! (: Minusta tuntuu vähän epäilyttävältä alkaa parittaa 11-vuotiaita toisilleen, mutta saa nyt nähdä, en ole vielä päättänyt... ;) Jee, pitkien lukujen kannattaja,asiaa! :D Jo, no, itsekin vähän epäilin tuota Harryn luihuiskammoa, mutta tulin siihen tulokseen, että pakkohan hänen on niitä pelätä, kun hän on kuitenkin joka kerta jäänyt alakynteen isompiaan vastaan eikä pahemmin vielä osaa tehokkaita taikoja. Suurkiiiiiiiitokset kommentistasi!

Anturajalka93, tosi kiva, että pidit Siriuksesta! (: Ja mitäää, ovatko huispaukset la? :DDD No, nyt sitten eivät ole :D Olen missannut koko jutun! Kiitos kovasti kommentistasi! (:




Luku 13
Taikaministeriö painostaa


Lauantaina Harry sai oppia, että kun hänen kummisetänsä päättää toimia, se tapahtuu nopeasti.
   Lauantaiaamuisin aamiaiselle sai saapua paljon vapaammin omaan tahtiin kuin arkipäivisin, ja väsyneenä tähtitieteiden takia valvomisesta Harry nukkui pitkään. Itse asiassa niin pitkään, että jopa Ron heräsi ennen häntä, mikä nyt oli ihme sinänsä. Ron ja Neville olivat myös saaneet loistavan idean herättää Harry pommittamalla häntä likaisilla sukilla, joihin oli langetettu haisuherja.
   Joka tapauksessa, kun Harry oli huuhtonut ällöttävältä mädän kalan ja ihmisen erinäisten eritteiden sekaiselta löyhkäävää naamaansa vartin, he lopulta pääsivät aamiaiselle. He olivat niin myöhässä, että pöllöposti oli jo tullut. Kun Harry istui paikoilleen, Rohkelikon pöydän toisessa päädyssä päivystänyt pöllö kuitenkin lehahti siivilleen ja liisi suoraan Harryn olkapäälle. Jo siitä tajusi, että se oli Tylypahkan hyväkäytöksinen pöllö: muut olisivat varmasti närkästyneet hänen myöhäisestä saapumisestaan ja nokkaisseet korvalehteä.
   Harry otti hämmentyneenä kirjeen pöllön jalasta. Ensin hän ajatteli, että se olisi hänen vanhemmiltaan, jotka olivat tajunneet lähettää hänelle postia ilman Bertietä. Hän kuitenkin tunnisti Siriuksen käsialan saman tien.

Harry,
olen mennyt hoitamaan muutamia asioita. Palaan Tylypahkaan vielä tämän päivän puolella, ja silloin meidän pitää nähdä. Sinun pitää pysytellä linnan sisällä ja poissa vaikeuksista, jooko. Uskon, että pystyt siihen, jos vain haluat. Yritän ehtiä takaisin ennen illallista. Odottele kutsua Dumbledorelta.
Sirius

Harry näytti kirjeen Ronille ja Nevillelle, jotka lukivat sen yhtä aikaa. Molempien silmät laajenivat hämmästyksestä viimeisen lauseen kohdalla.
   "Ei kai pöllön katoaminen nyt niin ihmeellinen asia voi olla?" Neville kysyi mutta kuulosti vähän siltä, ettei itsekään aivan uskonut sanoihinsa.
   "He varmasti luulevat, että se liittyy johonkin isompaan juttuun", Harry mutisi. Se tuntui hänestä aika pelottavalta.
   Ron nyökkäsi. "Sillä on varmaan jotain tekemistä sen kanssa, mitä Fredille ja Georgelle kävi Tylyahossa."
   "No", Harry totesi ja kääri kirjeen rullalle ja laittoi taskuunsa. "Minä kuitenkin varmaan noudatan tällä kertaa ihan oikeasti Siriuksen neuvoa. Jos hän ei kerran ole täällä, kuka muka tulee apuun, jos isot luihuiset päättävät taas käydä meidän kimppuumme."
   "Hyvä pointti", sanoi Neville.
   "Tahtoisinpa vain tietää, mitä niille yksille kävi", Ron mutisi. "Downic, Malfoy, keitä ne muut olivatkaan..."
   "No, ainakaan ne eivät nyt ole täällä meitä ahdistelemassa", Harry totesi yksinkertaisesti.

Juuri, kun Ron oli lopettamassa syömistään, suuren salin ovet avautuivat. Paikalla oli enää muutamia oppilaita, sillä aamiainen loppuisi tuossa tuokiossa. Harry, Ron ja Neville olivat ainoat Rohkelikon pöydässä lukuun ottamatta jotain seitsemäsluokkalaista tyttöä, joka oli syventynyt huolestuneen näköisenä Päivän Profeettaan.
   Harry vilkaisi automaattisesti oville, mutta käänsi sitten pikaisesti katseensa. Hän alkoi saman tien supattaa ystävilleen.
   "Se on Hermione Granger! Älkää katsoko, hän näytti ihan melkein kauhistuneelta, kun näki meidät."
   Totta kai Ron katsoi, mutta kääntyi sentään pian pois.
   "Hän ei näytä olevan ihan kunnossa", Ron totesi, ja oli oikeassa. Fyysisesti Hermione näytti ihan normaalilta, mutta hänestä huomasi, että hän oli itkenyt paljon. Lisäksi hän näytti siltä, että yritti olla mahdollisimman itsevarman näköinen, mutta epäonnistui surkeasti.
   "Minun käy häntä sääliksi", Neville totesi hyvin vilpittömästi. "Miettikää nyt, millaista olisi tulla tänne ja olla saamatta yhtäkään ystävää."
   "Mutta se johtuu vain hänestä itsestään", Ron sanoi.
   Harry ei vastannut heti mitään. Hänen täytyi myöntää, että hän oli tullut joskus pohtineeksi asiaa - ei nyt tietenkään tosissaan, koska kyllähän oikeasti oli uskonut saavansa ystäviä. Mutta se pieni mahdollisuus yksin jäämisestä oli kuitenkin välillä ennen Tylypahkaan tuloa kummitellut hänen mielessään...
   "Minua pelotti, että kaikki vihaisivat minua", Neville sanoi suoraan. "Minulla ei ole koskaan ollut erityisemmin ystäviä, koska mummi ei pahemmin ole antanut minun olla muiden kanssa. Siksi oli tosi kivaa, että tutustuin teihin kahteen. En osannut odottaa, että mitään tällaista sattuisi."
   Ron ja Harry olivat hiljaa, ja Nevillekin näytti vaivaantuneelta.
   "Tai siis..." hän sanoi, muttei jatkanutkaan.
   Vielä hetken oli hiljaista, mutta sitten Harry rykäisi. "Oikeastaan minusta tuntuu, että olet oikeassa, Neville."
   "Ai missä?" Ron kysyi. Hän kuulosti hieman anteeksipyytävältä, aivan kuin hänestä olisi noloa myöntää, ettei hän aivan pystynyt seuraamaan keskustelua.
   "Tuota..." Harry aloitti. "No, siis... siinä mitä hän sanoi. En minä tiedä."
   He olivat taas vaiti. Äkkiä Neville näytti rohkaisevan mielensä, ehkä siksi, ettei kukaan ollut käännyttänyt häntä pois, vaikka hän oli puhunut niin syvällisiä.
   "Minusta tuntuu, että meidän pitäisi yrittää puhua Grangerille", hän sanoi. "Sitä varmaan sinäkin tarkoitit, Harry?"
   "Jaa, niin..." Harry sanoi vähän epäröiden. "En minä tiedä."
   "No", Neville sanoi päättäväisesti. "Minä ainakin aion yrittää olla hänelle ystävällinen."
   Se näytti ratkaisevan jotain. Ron huokaisi ja sanoi: "No, kai minäkin sitten. Mutta lopetan saman tien, jos hän ei osoittaudukaan kivaksi, niin kuin Sirius väitti! Jos sieltä tulee yksikin kommentti siitä, kuinka minä en muka osaa jotain mitä neiti täydellinen osaa, saatte jatkaa yksinänne."
   Neville hymyili. "Sovittu."
   He eivät kuitenkaan aloittaneet liian hankalasti, uskotellen itselleen, etteivät vain halunneet häiritä Grangerin aamupalaa. Kun he lähtivät pöydästä, he kävelivät Grangerin ohitse. Neville hymyili ystävällisintä hymyään ja sanoi "Moi."
   Granger hätkähti ja vilkaisi heihin säikähtäneenä kuin odottaen jatkoa. "M-moi", hän vastasi sitten niin hiljaa, että sitä tuskin kuuli.
   "Moi", Harry ja Ron sanoivat yhtä aikaa ja lähtivät sitten kiireesti pois Neville hieman heidän perässään kulkien. Hermione Granger näytti hyvin hämmentyneeltä omena puolimatkassa suuhun.

Suurimman osan päivästä Harry, Neville ja Ron viettivät oleskeluhuoneessa. Ulkona oli sellainen sää, joka enteili hyvin aikaista lumentuloa sinä vuonna: oli hurjan kylmää ja tuulista ja harmaata. Linnan lähes kaikki ikkunat loistivat kullankeltaista valoa, eikä ulkona näkynyt ketään. Kun Harry katsoi oikein tarkasti, hän kuitenkin näki valopisteen kaukana, ja tiesi sen olevan Hagridin mökki, jonka hän oli nähnyt muutaman kerran vilaukselta kasvihuoneille mennessään.
   Kun Hermione Granger saapui aamupalalta, kaikki ensiluokkalaiset kääntyivät katsomaan häntä. Silloin Neville kuitenkin teki jotain hyvin urheaa.
   "Hei, Hermione", hän sanoi ja meni sillä hetkellä äärimmäisen säikähtänyttä Hermionea vastaan. "Kuule, minä olen ihan surkea taikajuomissa."
   Vastaukseksi Hermione inahti jotain erittäin epäselvää.
   "Joo, niin, mietin, että haluaisitko sinä auttaa minua tekemään tutkielmaa. Sinä kun tunnut osaavan siitä niin paljon..."
   Loppuja Harry tai muutkaan eivät kuulleet, sillä Hermione käveli hyvin määrätietoisesti makuusaleihinsa. Kun Harry sattui vilkaisemaan Hermionen kasvoja tämän kääntyessä kiipeämään portaita ylöspäin, hän kuitenkin huomasi, että pieni hymynväre kareili tämän huulilla.
   Neville sitä vastoin näytti hyvin tyytyväiseltä itseensä, kun hän saapui takaisin ystäviensä luokse.
   "No?" Ron kysyi.
   "Jaa, en teistä tiedä, mutta minusta ainakin on ihan kiva saada joku tuollainen superihminen auttamaan minua taikajuomien tutkielmassani tänään illemmalla. Saatan jopa saada hyvän arvosanan ainaisten säälipisteiden sijaan."
   "Varmasti hän tekee minunkin tutkielmani", Ron sanoi. "Aion olla niin ystävällinen, ettei hän voi kieltäytyä."
   Harry ei sanonut mitään. Hän mietti, missä oikein olisi iltapäivällä, jos hänen kerran pitäisi odottaa Dumbledorelta viestiä.

Kello oli jo ylittänyt neljän ja lähestyi uhkaavasti viittä. Harry alkoi olla yhä varmempi siitä, että Sirius joutuisi siirtämään sen mitä hänellä ikinä olikin mielessään seuraavalle päivälle, kun muotokuva-aukko heilahti auki ja kaikki hiljenivät hämmentyneinä.
   "Harry!" Sirius sanoi lujaan ääneen. "Alahan tulla."
   Sirius näytti hyvin vakuuttavalta pitkässä mustassa matkaviitassaan, kun hän seisoi suorana ja vaikutusvaltaisena ja kaiken kaikkiaan hyvin pätevän näköisenä. Hänellä oli taikasauva kädessään, eikä kukaan halunnut mennä hänen lähelleen, kun ei osannut tulkita, millä tuulella hän oli. Harry oli kuitenkin tuntenut kummisetänsä niin pitkään, että tulkitsi ongelmitta: Sirius oli huolestunut.
   "Nähdään", Harry sanoi Nevillelle ja Ronille ja meni sitten puolijuoksua Siriuksen luo.
   "Mutta Sirius", Harry kysyi, "eikö minun pitänyt odottaa kutsua Dumbledorelta eikä sinulta?"
   "Minä olen se kutsu. Nyt, nopeasti."
   Sirius heilautti muotokuvan auki niin reippaasti, että Lihava leidi älähti.
   "Kuules nyt, Musta, ei minua tarvitse paiskoa! Kuinkahan monta kertaa olen pitänyt sinun salaisuutesi, mitä? Jotain käytöstapoja nyt, kuules, vaikket enää oppilas olisikaan!"
   "Pahoitteluni, arvoisa leidi", Sirius sanoi hyvin kohteliaasti ja sai taulussa olevan naisen punastumaan. Harrya nauratti.
   "No niin, Harry", Sirius sanoi. "Ei hukata turhaan aikaa."
   Eivätkä he tosiaan hukanneet. Sirius harppoi pitkillä jaloillaan niin nopeasti, että Harryn oli hölkättävä pysyäksen mukana. Lisäksi Sirius kulki aivan ihmeellisiä reittejä: hän availi kuvakudoksia, painoi pari kertaa haarniskan kättä saaden aikaan aukon seinään. He kulkivat varmaan seitsemää eri salatietä, joista Harry ei ollut koskaan kuullutkaan, eikä kulunut kuin pari minuuttia, kun Harry tajusi heidän olevan ruman kivihirviön edessä.
   "Tuulihattu", Sirius sanoi, ja portaat rehtorin kansliaan vyöryivät esiin.
   Harry alkoi tuntea perhosia vatsassaan, kun he kiipesivät kierreportaita ylös. Hän ei yhtään tiennyt, mitä odottaa.
   Ainakaan hän ei odottanut sitä, että hetkeä ennen kuin he pääsivät ovelle asti, Sirius äkkiä pysäytti hänet kädellään. Harry seisahtui ja oli juuri kysymässä syytä heidän pysähtymiselleen, kunnes hän tajusi, että kansliasta kuului kovaäänistä puhetta.
   "Mutta professori!" tuttu ääni valitti. "Minusta meidän pitäisi kyllä tarkistaa tyttö. Hänellehän on voinut käydä mitä tahansa. Emmekö me muka epäile kuolonsyöjien puuhaavan jotain - eikö juuri sen takia käytävillä vartioi aina niin moni? Ja varmasti, jos kerran ei ole syytä epäillä mitään, me voisimme partioida yksin, eikä minun tarvitsisi maleksia sen typerän Mustan kanssa."
   Sirius irvisti Harrylle, mutta Harrya lähinnä huvitti. Hän tiesi, ettei Sirius ottanut tuollaisia tosissaan. Hän myös tajusi, kuka puhuja oli: professori Kirvalas.
   "Musta on osoittautunut oikein hyödylliseksi ja päteväksi", professori Dumbledore sanoi. "Niinpä joudunkin pyytämään sinua nyt poistumaan, sillä olen sopinut tapaamisen hänen kanssaan."
   "Luotat johonkin ministeriön entiseen auroriin enemmän kuin henkilökunnan jäseneen?" Kirvalas kysyi epäuskoisesti.
   "Tämä on asia, josta emme keskustele. Nyt, jos olisitte niin ystävällinen..."
   Ilmeisesti Dumbledore osoitti Kirvalakselle ovea, sillä vain kahta sekuntia myöhemmin ovi avautui ja hyvin nyrpeän näköinen pimeyden voimilta suojautumisen professori marssi ulos. Hän loi äärimmäisen pistävän katseen Siriukseen ja hieman hämmentyneemmän Harryyn, muttei sanonut sanaakaan.
   Sirius hymyili Harrylle valloittavasti ja asteli itsevarmasti sisään.
   "Iltapäivää", Dumbledore sanoi leppoisasti. "Istukaa toki." Sitten hän heilautti kevyesti sauvaansa, ja hänen pöytänsä eteen ilmestyi yhden tuolin lisäksi toinen.
   Harry, joka oli nyökännyt rehtorinsa tervehdykselle, istui hieman epävarmasti. Häntä jännitti nyt toden teolla.
   "No niin, Harry", Dumbledore sanoi ja puhui suoraan hänelle. Harry nielaisi sinisten silmien porautuessa jonnekin hyvin syvälle häneen, ja hänestä tuntui, ettei hän olisi voinut katsoa poispäin vaikka olisi halunnutkin. "Sinä varmasti ihmettelet, miksi sinut on tuotu tänne. Sillä aikaa, kun odotamme lisää väkeä saapuviksi, minun lienee syytä selittää sinulle hieman tarkemmin. Kaikkea en tietenkään voi kertoa, mutta sen sinä varmasti ymmärrät."
   Harryn teki kovasti mieli väittää vastaan ja käskeä Dumbledorea kertomaan ihan kaikki, mutta eihän hän nyt tietenkään niin voinut tehdä. Dumbledore katsoi häntä niin ymmärtävästi, että äkkiä Harrysta tuntui aivan siltä, että tämä tiesi, mitä hän ajatteli.
   "Niin, katsos, Harry. Sinun vanhempasi ja kummisetäsi kuuluvat kiltaan, jota minä johdan, minkä sinä aivan varmasti tiesit. Koska joko sinun tai vanhempiesi lähettämä kirje on varastettu, meidän on syytä epäillä, että kirjeissä oli jotain sellaista, mistä kuolonsyöjät toivoivat hyötyvänsä. Toki toivomme, että he ovat vain luulleet saavansa kirjeistä jotain irti eivätkä todellisuudessa ole hyötyneet millään tavalla, mutta pian saamme sen selville. Näytät aivan siltä, että haluaisit kysyä jotain - kysy pois vain."
   Harry henkäisi syvään, sillä hän todellakin paloi halusta kysyä. "Professori - miten te voitte olla varmoja, että kuolonsyöjät ovat vieneet Bertien? Entä jos se onkin vaikka eksynyt tai..."
   "Onko sinun pöllösi koskaan eksynyt?" Dumbledore kysyi ja katsoi Harrya vielä syvemmin kuin äsken, vaikka Harry ei ollut tiennyt sen olevan mahdollista.
   "Tuota.. ei, mutta onhan sille voinut käydä jotain muutakin."
   Dumbledore irroitti nopeasti katseensa hänestä ja hän tunsi olonsa kummallisen helpottuneeksi.
   "Niin, niin, totta kai se on mahdollista. On kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että fiksu pöllö katoaa reitiltä, jonka se on aiemmin matkannut ongelmitta, että ja että se pöllö kuuluu juuri killan tunnettujen jäsenten pojalle. Tämä on oikeastaan vain arvaus, Harry, mutta pahimpaan on näinä aikoina ikävä kyllä varauduttava."
   Harry nyökkäsi. Sitten hänen mieleensä tuli toinen kysymys, ja hän vilkaisi epävarmasti Siriusta ennen kuin uskaltautui esittämään sen.
   "Tuota... professori. Saanko minä Bertien takaisin?"
   Tällä kertaa Dumbledore katsoi häntä hyvin, hyvin lempeästi.
   "Enpä tiedä, Harry, enpä tiedä. Toivottavasti saat."
   "Me yritämme etsiä sen", Sirius sanoi kummipojalleen lempeään sävyyn. "Älä huoli. Bertie on urhea pöllö."
   "Niin on", Harry sanoi ja huokaisi.
   Sen jälkeen syntyi hiljaisuus, jota Harry ei uskaltanut rikkoa. He odottivat jotain, eikä Harry tiennyt, mitä. Harry katseli kaikkia vanhojen rehtorien muotokuvia, jotka puolestaan katselivat häntä. Osa nuokkui kehyksissään, eikä kukaan todellakaan tehnyt mitään jännittävää, joten Harry tunsi olonsa erittäin pitkästyneeksi.
   Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Harryn takana olevasta tulisijasta kuului humiseva ääni ja sen lattialle luoma valo muuttui vihreäksi. Harry kääntyi salamana tuolissaan ja ehti nähdä parin vihreän liekin välkähdyksen ennen kuin ne muuttuivat taas tavallisiksi ja jäivät takasta matolle astuneen hahmon peittoon.
   "Äiti!" Harry huudahti, säntäsi ylös tuoliltaan ja ryntäsi halaamaan nauravaa naista.
   Lily rutisti poikaansa lujasti takaisin ja hengitti tämän hiusten tuoksua aivan kuin Harry hengitti syvään äitinsä tuttua ja turvallista tuoksua. He olivat siinä hetken, kunnes Harry tajusi, missä oli, ja vetäytyi kiireesti pois.
   Lily jätti kätensä Harryn hartioiden päälle ja kääntyi katsomaan Dumbledorea, joka hymyili - samoin kuin Sirius, jonka virne oli astetta leveämpi.
   "Oikein hyvää päivää, Lily. Hienoa, että pääsit tulemaan." Niine sanoineen Dumbledore loi kolmannen tuolin sauvan sulavalla heilautuksella.
   "Päivää", Lily vastasi. "Tulen suoraan töistä." Hän viittilöi Harryn edellään istumaan ja tuli itse perässä. "Enkä voi viipyä kauaa. Pygminkylässä on ollut taistelu, ja Mungo pursuilee haavoittuneita. Ilmeisesti kuitenkin kuolonsyöjät jäivät tällä kertaa häviölle."
   Dumbledore nyökkäsi. "Kuulinkin siitä."
   Lily nyökkäsi myös, eikä selvästi lainkaan ihmetellyt, että Dumbledore oli jo asioiden tasalla.
   "Menkäämme siis suoraan asiaan. Lily - Harry - minun on ikäväkseni pyydettävä teitä kertomaan, mitä kaikkia kirjeissänne luki."
   Lily alkoi välittömästi kertoa heidän muutaman kirjeen kattanutta kirjeenvaihtoaan pääpiirteissään. Harrylla ei ollut oikeastaan mitään lisättävää - ainoastaan se, että ilmeisesti hänen vanhempansa olivat saaneet hänen viimeisimmän kirjeensä, mutta hän ei ollut koskaan saanut vastausta siihen.
   "Nyt ainakin tiedämme, missä vaiheessa Bertie on viety", Sirius totesi.
   "Niin", Dumbledore sanoi. "Harry, ovatko nämä ainoat kotiin lähettämäsi kirjeet, nämä, joita äitisi kuvaili?"
   Harry nyökkäsi, mutta muisti sitten jotain. "Ei kun kyllä minä lähetin Siriukselle kirjeen! Junasta, kun tulin tänne."
   "Niinpä muuten lähetitkin", Sirius sanoi. "Olikohan siinä mitään sellaista tärkeää, mikä voisi kiinnostaa heitä... En muista tarkalleen, mitä se sisälsi."
   "En minäkään", Harry sanoi suoraan.
   "Mistä voisit kuvitella kirjoittaneesi?" Lily johdatteli. "Siriushan oli saattamassa sinua asemalle. Mitä sellaista oli tapahtunut sen jälkeen, että siitä ylipäätään riitti asiaa kirjeeseen?"
   "Minä taisin kiittää häntä siitä, että hän tuli saattamaan", Harry sanoi. Lily katsoi häntä ylpeänä, ilmeisestikin tyytyväisenä onnistuneesta kasvatuksesta. "Niin, ja varmaan kerroin, että olin Nevillen kanssa samassa vaunussa. Se oli tietty silloin jännää, ennen kuin tutustuin häneen kunnolla, koska hän nyt kuitenkin on Neville Longbottom."
   Dumbledore nyökkäsi hyväksyvästi. "Olet ollut suureksi avuksi, Harry."
   Harry oli tyytyväinen itseensä, mutta Lily katsoi Dumbledorea säikähtäneenä.
   "Luuletko, että..."
   Hetken Dumbledore ja Lily katsoivat toisiaan, ja sitten Dumbledore nyökkäsi jokseenkin pahoittelevan näköisenä. Lily nielaisi ja silitti peukalollaan Harryn olkapäätä.
   "Kiitoksia teille kaikille", Dumbledore sanoi ja nousi seisomaan. He kaikki nousivat välittömästi myös, ja Lily käveli tulisijalle vetäen Harrya mukanaan.
   "No niin, Harry", Lily sanoi aivan takan edessä ja kääntyi katsomaan ainoaa poikaansa. "Minulla ja isällä on ollut sinua kova ikävä."
   "Minullakin on ollut ikävä teitä. Teidän olisi pitänyt opettaa minulle, miten tapellaan luihuisia vastaan!"
   Lily naurahti huvittuneena. "Onneksi Sirius on täällä, voit yrittää kinuta häntä." Saman tien Lily vilkaisi kanslian ovella seisovaa Siriusta ilmeellä, joka kertoi "varokin, jos menet opettamaan hänelle mitään".
   "Joka tapauksessa, Harry", Lily sanoi totisena. "Toivon, että kirjoitat meille jatkossakin. Älä kuitenkaan käytä enää pöllöpostia, äläkä kirjoita mitään Nevillestä, jooko?"
   "Miten minä sitten voin muka kirjoittaa?" Harry kysyi ihmeissään.
   "Anna kirjeet Siriukselle, hän toimittaa ne meille. Ja annetaan Nevillelle salanimi, jooko?"
   "Voidaanko kutsua häntä herra X:ksi?" Harry innostui ja sai äitinsä taas nauramaan.
   "Se olisi varmaan liian läpinäkyvä. Mieluummin joku ihan tavallinen nimi, vaikkapa Ted. Mitä pidät Tedistä?"
   "Sehän kuulostaa ihan teddyltä! Teddykarhu..."
   "Keksisitkö sinä sitten paremman?"
   "Hmm... miten olisi Sean?"
   "Se käy oikein hyvin. No niin, minun on nyt mentävä, mutta toivottavasti kuulen sinusta pian! Opiskele ahkerasti ja ole kiltisti, ja katso, ettei Sirius saa istutettua päähäsi mitään typeriä ideoita. Hei vain!"
   Hyvästien kohdalla Lily heitti hormipulverin liekkeihin, mutta jäi vielä hetkeksi ennen katoamistaan vilkuttamaan Harrylle. Harry vilkutti takaisin mahdollisimman pitkään, ja kun äiti oli mennyt, hän asteli Siriuksen luokse.
   "Menoksi, Harry. Kello on yli viiden, joten minun on saatettava sinut tupaasi."
   "Voitko opettaa minulle niitä salareittejä?" Harry kysyi pystymättä hillitsemään innostustaan. Dumbledoren vaimea naurahdus kuului heidän takaansa, kun Sirius laittoi oven heidän perässään kiinni ja lupasi ainakin yrittää opettaa.
   He olivat puolivälissä portaita, Harry Siriuksen takana, kun heidän edestään kuului kopisevia askeleita. Sirius pysähtyi kuin seinään ja Harry jäi piiloon hänen taakseen.
   "Malfoy", Sirius sanoi kylmästi, ja Harry meinasi nielaista väärään kurkkuun.
   "Musta", kuului vähintään yhtä kylmä ääni, joka kuitenkin kuului selvästi vanhemmalle miehelle kuin se blondi luihuinen Malfoy.
   "Mitä sinä täällä teet?" Sirius kysyi. "Kuka sinut oikein päästi sisään?"
   "Minä", kuului uusi ääni. Ilmeisesti joku mies oli jäänyt Siriukselta huomaamatta.
   "Niin, katsos, Musta", Malfoyksi kutsuttu sanoi jäätävällä äänellään. "Ministeriö kuuli, mitä pojalleni ja muille täysin kunnollisille oppilaille oli käynyt, ja he päättivät, että asia ei voi olla niin."
   "Herra Malfoy on oikeassa", sanoi se tuntematon ääni. "Tylypahka ja sen myötä Dumbledore on ylittänyt valtuutensa pahemman kerran. Miten voi olla mahdollista, että neljä oppilasta on vain kadonnut?"
   "Eivät he ole kadonneet", Sirius sanoi hiljaa.
   "Kas kummaa", Malfoy sanoi ivallisesti. "Miten on sitten mahdollista, että minä en voi olla missään yhteydessä poikaani? Luulitteko muka todella, että jättäisin asian tähän?"
   "Kuules, Malfoy", Sirius sanoi äkkiä voimakkaammin ja ääni uhkuen sellaista itsevarmuutta, että Harry ei olisi koskaan halunnut joutua sen vastustajaksi. "Poikasi ja muut hänen 'toverinsa' tekivät asioita, joita Tylypahkassa ei missään oloissa suvaita - varmasti ministeriö on samaa mieltä. Sinuna en leuhkisi Dracolle niin sanotuista saavutuksistanne, jotka eivät tule koskaan toteutumaan. Ette tule koskaan onnistumaan siinä, mihin pyritte."
   "Mitä sinä oikein vihjaat, Musta?" Malfoy suorastaan kuiskasi kuulostaen nyt äärimmäisen vaaralliselta. "Jos yrität sanoa sitä mitä luulen, voin aavistella, ettet tule säilymään hengissä kovin pitkään. Minun poikaani ei kohdella miten sattuu, ja minä tulin hakemaan hänet takaisin. Jos Tylypahka tukee sinun kaltaistasi roskasakkia, vien Dracon täältä lopullisesti pois."
   "Niin olisi varmasti paras", Sirius sylkäisi.
   "Pois tieltäni", Malfoy sihisi.
   "Mitä, eikö egosi muka mahdu tuosta?" Sirius kysyi pilkallisesti. Malfoy ei enää vastannut, vaan marssi Siriuksen ohi ylös, eikä edes huomannut varjoihin painautunutta Harrya. Toinen mies, joka seurasi Malfoyta, käveli kuitenkin hitaammin ja huomasi äkkiä myös Harryn.
   "Öh, päivää vain", hän sanoi hyvin hämmentyneenä ja jatkoi matkaansa. Harry pysyi vaiti, ja kun Sirius lähti hiljaisuudessa kävelemään alas, Harry kipitti nopeasti perään.
   Vasta, kun he olivat Tylypahkan autioilla käytävillä, Harry alkoi puhua.
   "Kuka se Malfoy oikein oli? Oliko se Dracon isä? Eihän Draco ja ne muut luihuiset nyt tule takaisin tänne? Missä he edes ovat? Ja kuka se toinen oli? Miksi ne pääsivät tänne? Miksi ne menevät puhumaan Dumbledorelle? Miten niin Tylypahka on ylittänyt valtuutensa?"
   Sirius huokaisi. "Kai minun on vastattava, mutta et sitten kerro tätä eteenpäin."
   "Enkö edes Ronille ja Nevillelle? Heitäkin vastaan hyökättiin!"
   "No joo, heille saat kertoa, kunhan kukaan muu ei kuule. Minä pidin huolen, että ne neljä luihuista saivat ansaitsemansa rangaistuksen. He ilmeisesti tiesivät asioista vähän enemmän kuin olisi pitänyt. Harry - tämä on hyvin salaista tietoa, eikä kukaan ulkopuolinen saa kuulla tätä. Ne neljä olivat kuolonsyöjien lapsia."
   Harry nielaisi. "Tarkoitatko, että se Malfoy tuolla äsken oli - oli - kuolonsyöjä?" Viimeisen sanan Harry kuiskasi puoliksi kunnioittaen, puoliksi kauhistuneena.
   "Kyllä. Mutta kuten sanottu, siitä sinä et saa puhua. Joka tapauksessa, me olemme yrittäneet kuulustella niitä teidän kanssanne tapelleita. Olemme saaneet jotakin irti. Mutta koska emme ole voineet kertoa, mitä olemme tehneet, Lucius on näköjään päättänyt mennä ministeriöön valittamaan. Hän on pelottava mies, varsinkin jos häntä ei osaa vastustaa. Hän on ilmeisesi saanut puhuttua ainakin osan ministeriötä puolelleen, ja vaikuttaa vähän siltä, että ministeriön painostuksen alaisena meidän on pakko luovuttaa lapset takaisin."
   "Mutta miksi ette vain sano ministeriölle, että hän on kuolonsyöjä?"
   "Se ei ole niin yksinkertaista."
   "Miksi muka ei?"
   Sirius huokaisi jälleen. "Ministeriö ei välttämättä ole killan puolella. Emme voi tietää. Se on todella monimutkaista, Harry, en voi alkaa selittää sitä."
   "Mutta entä miksi Dumbledoren pitää tehdä niin kuin ministeriö tahtoo? Hänhän on kaikista voimakkain velho!"
   "Ministeriöllä on valta sulkea Tylypahka", Sirius totesi yksinkertaisesti. "He voivat erottaa Dumbledoren. Ei hän voi sooloilla miten tahtoo, tai muuten hänen pitäisi taistella, eikä siinä ole mitään järkeä. Tämä ei ole niin yksinkertaista kuin luulet, Harry."

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 13.luku 21.7.11 || K-11
Kirjoitti: Resonanssi - 21.07.2011 11:55:33

Voi tuota lasten ajatuskykyä :D
Onhan Harryn helppo lapsena ajatella, että on hyvät ja pahat ja kaikki ovat jakautuneet vastakkain sen mukaan ;D

Mutta ei, eihän se niin yksinkertaista ole, eikä pahoja edes ole olemassa :D

Mä haluan tietää, miksei Draco ja ne muut luihuiset ole Tylypahkassa?
Tai siis eihän lapsia voi erottaa vain sen perusteella, että he ovat kuolonsyöjien lapsia :o

Hhi, vihdoinkin Hermione alkaa saada ystäviä, tai jotakin sen tapaista :D
Ihanaa...

Hmm...Sirius oli selkeästi Killan asioilla ja selvittämässä Bertien katoamista, ja voi Harrya! Hän ei taida saada pöllöään takaisin...

Niin ja mitäköhän Dumbledore nyt keksii?
No joo, kyllä mä ymmärrän Luciuksen vihan, oikein hyvin vieläpä >:(

Ja Sean on todella ihana nimi, jos olisin poika, niin ottaisin Sean-nimen<3

Niin ja missä ne lapset on? :P
Anteeksi, surkea kommentti vaikkakin ihana luku, kiitos kun pistit jatkoa näin pian :-*

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 13.luku 21.7.11 || K-11
Kirjoitti: Riija - 21.07.2011 16:05:19

Jee, tähänhän tuli jo jatkoa ennen kuin ehdin edes edellistä lukua kommentoida!
Hyvä että joku kirjoitusohjelma pelaa ja kirjoittaminen jatkuu (:
Viimeiset luvut ovat olleet yhtä laadukasta jälkeä kuin aiemmatkin. Tämä kolmastoista luku etenkin oli melkoisen mielenkiintoinen; jotenkin Harryn ja Dumbledoren suhteen erilainen laatu on jännä ajatus! Ettei Harry olekaan se poika, joka elää ja joka on ratkaisu kaikkeen vaan nuori sivusta seuraaja... jolla kuitenkin on merkitys killan jäsenen poikana. Jäännää!

Lainaus

Lily nielaisi ja silitti peukalollaan Harryn olkapäätä.

Okei, aika ihme kohta lainata, mutta minulle tuli ihan oma äiskä mieleen, se aina pienempänä silitteli peukalolla mun olkapäätä! Aww, tuli ihan kylmät väreet :D Niin äitimäistä!

Ja jippii-huuto sille, että poikakolmikko saa vahvistusta Hermionelta! Nythän ne saa kohta ratkotuksi kaikki Tylypahkan arvoitukset, kun on mukana tietopankki-Granger.
Ahm, ja Resonanssin tavoin kummastelen että mihin ne luihuslapset on joutuneet? Apua, lukeeko se jossain, minä oon sitten unohtanut!!
Joka tapauksessa, jälleen ihania lukuja (: Edelleen siis täällä ruudun toisella puolen löytyy innokasta lukijakuntaa. Kiitos!
Riija~

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 13.luku 21.7.11 || K-11
Kirjoitti: Arion - 21.07.2011 17:53:47

Oi, toi oli ihana toi Hermione-juttu, et siit on tulos kolmikon kaveri! Ja Sirius sai taas mut nauramaan! :D Ja Lilyn kommentit Siriuksesta :D Ylipäätään oli hieno luku, jossa oli aikamoinen tietopalkki. :D

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 13.luku 21.7.11 || K-11
Kirjoitti: hiekkapaperi - 21.07.2011 22:02:06

Ihanan nopeesti jatkoa! Eikä taaskaan kirjoitusvirheitä (ainakaan mun silmälle) ja muutenkin tosi sujuvaa tekstiä. Kaikki kappalejaot, kuvailut ja vuorosanat on perfecto, tosin täs olis voinut olla vaikka enemmän sellaisia 'kuvailukappaleita'.

Lainaus

   "Pois tieltäni", Malfoy sihisi.
   "Mitä, eikö egosi muka mahdu tuosta?" Sirius kysyi pilkallisesti. Malfoy ei enää vastannut, vaan marssi Siriuksen ohi ylös, eikä edes huomannut varjoihin painautunutta Harrya.

Hoo! Tykkään. :) Lucius ja Sirius... yhet mun lempihahmoista. Ja voisin aivan kuvitella ne puhumaan tolleen. ;D Tosin olis ollu kiva jos Severus olis liemimestari. Olis varmaan ollut innoissaan Siriuksesta.

Lainaus

   Lily naurahti huvittuneena. "Onneksi Sirius on täällä, voit yrittää kinuta häntä." Saman tien Lily vilkaisi kanslian ovella seisovaa Siriusta ilmeellä, joka kertoi "varokin, jos menet opettamaan hänelle mitään".

Hahah, normipäivä! Ja Sirius uskoo tietenkin kiltisti. ;)

Mutta niin, kiitos kiitos, kun kirjoitat tätä! Aihe on mielenkiintoinen ja kaikkea, eikä tapahtumat lopu. Taas saa jännätä mitä tapahtuu seuraavaksi. Olin ihan sillein "Jee!", ku huomasin että tullu jatkoa. :D Jatka samaan malliin.

Kiva muuten että Hermione sai nyt tavallaan kavereita, ettei tarvii olla yksin. Herm ei muuten ikinä oikeen oo keidenkään Parvatin ja Lavenderin kans tullut toimeen, eikä tarviikaan. :D

Jaatkoa odotellen... (Ei mitään kiirettä.... Heh, muuten vaan janoan lisää.)

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 13.luku 21.7.11 || K-11
Kirjoitti: Bizzarre - 24.07.2011 11:13:14

En nyt jaksa kommata kaikkia lukuja, mutta aivan ihana sarja, vaikka Harry onkin aika naiivi.

Niiden kirjeenvaihtoa on ilmeisesti seurattu pidempäänkin?

Ööh, ei tuu oikein mitään mieleen, jatkoa!

Bizza, sekavissa tunnelmissa

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 13.luku 21.7.11 || K-11
Kirjoitti: Nyyhti - 02.08.2011 14:57:08

Ensinnäkin, pahoittelut luvun viivästymisestä! (En ehkä muuten pahoittelisi, mutta tämä on tällainen miniluku - sikäli ku nykyisellä kirjoitusohjelmallani lukujen pituutta pystyy arvioimaan.) Olen niin täpinöissäni, kun muutan tässä kuussa, etten ole malttanut istua aloillani kirjoittamassa :D Eli pahoittelut miniluvusta, joka on samalla myös aika tylsä väliluku, mutta koettakaa kestää! Seuraavassa pitäisi tapahtua tämänkin edestä.

Toiseksi, kiitoksia hurjasti kommenteistanne! <3

Resonanssi, saat jo tässä luvussa vastauksia ainakin osaan kysymyksistä (: Heh, minä taas en kauheasti pidä Sean-nimestä! :D Oli ihan älyttömän vaikeaa keksiä edes joku nimi, joten kiva että pidit tuosta (:

Riija, minustakin Harryn ja Dumbledoren suhde on jollain lailla tosi jännä! Se on jotenkin vaikea ajatella, kun on niin tottunut siihen sellaisena kuin kirjoissa. Oih, ihanaa, että toi lainaamasi kohta oli äitimäinen! (: Luihuisjuttu selvinnee muutaman minuutin kuluttua ;)

Anturajalka93, tosi kiva kuulla, että Sirius nauratti! (:

hiekkapaperi, pistän kuvailukappaleet korvan taakse! Olen yleensä tässä ficissä niin innokas etenemään juonen suhteen, etten muista ajatella moista - yritän parantaa tapani! (: Ajattelin itse asiassa aluksi, että olisin yrittänyt saada Hermionea kaveeraamaan Parvatin ja Lavenderin kanssa, mutta aivoni eivät vain suostuneet hyväksymään moista :D

Bizzarre, oi, uusi lukija! Mukavaa (: Joo, Harry on aika naiivi, onhan se vielä loppujen lopuksi suhteellisen pieni :D



Luku 14
Kadonnut kaulahuivi


Seuraavaan aamuun mennessä Harry, Ron ja Neville olivat päässeet kahteen johtopäätökseen.
   Ensinnäkin he olivat olleet vastakkain kuolonsyöjien lasten kanssa, mikä oli melkein sama kuin jos he olisivat olleet vastakkain itse kuolonsyöjien kanssa. Se oli ollut toki pelottavaa, mutta toisaalta he olivat selvinneet siitä. Ja niinpä he olivat tulleet siihen tulokseen, että kuolonsyöjät eivät voineet olla niin ylitsepääsemättömän kauheita kuin kaikki antoivat ymmärtää.
   Toiseksi he olivat tajunneet, että jotain suurta oli nyt tekeillä. Harry tunsi olonsa hyvin tärkeäksi, ja samoin Ron, koska olihan hän mukana itse jutussa. Neville puolestaan vaikutti aika vaivaantuneelta siitä ajatuksesta, että ehkä - ja vain ehkä, sillä eiväthän he varmoja voineet olla - kaikki johtui hänestä.
   Suurien päätelmien lisäksi kolmikkoa odotti lisäyllätys oleskeluhuoneen ilmoitustaululla. Vanhemmat oppilaat sivuuttivat sen niin tottuneesti, että Harry epäili sen olevan jokavuotinen perinne. Itse hän kuitenkin - muiden ensiluokkalaisten tavoin - odotti sitä innolla. Seuraavan viikon lauantaina olisi nimittäin kurpitsajuhla, jonka kulusta Ron kävi kysymässä veljeltään Percyltä ja sai aika nuivan vastauksen: "Kurpitsajuhla on vain pidot. Astetta parempaa ruokaa."
   Koska vastaus oli niin kovin ankea, Ron etsi seuraavaksi käsiinsä toiset veljensä, kaksoset, ja kysyi saman kysymyksen.
   "Olemmehan me kertoneet sinulle kurpitsajuhlasta!" nämä huudahtivat närkästyneinä ja aloittivat niin pitkät höpinät lepakoista, möröistä, aaveiden rivitanssista, kuuhulluista opettajista ja vertavuotavista menninkäisistä, ettei se mitenkään voinut kaikki pitää paikkaansa.
   Harry koetti vaivata muistiaan, sillä hänestä tuntui, että varmasti hänelle oli kerrottu joskus kurpitsajuhlasta. Mutta ehkei se vain ollut niin merkittävä, että kukaan olisi keskittynyt erityisen tarkasti kuvailemaan juuri itse juhlaa.
   Maanantaina Harry yritti opastaa ystäviään tunneille niiden lukuisten Siriuksen hänelle näyttämien salakäytävien läpi, jotka osuivat heidän reitilleen. Se oli erityisesti Ronista todella siistiä, mutta ei nopeuttanut heidän matkaansa, päin vastoin. Neville piti salateitä hienoina, mutta oli närkästynyt, kun he myöhästyivät tunnilta. Granger istui eturivissä tuttuun tapaansa ja vilkaisi ovelle heidän astuessaan sisään, jolloin Neville sanoi:
   "Kuulkaa, minä taidan tällä kertaa istua Hermionen vieressä. Istukaa te yhdessä, niin kenenkään meistä ei tarvitse istua yksin."
   Harry ja Ron jäivät puulla päähän lyötyinä tuttuun ja turvalliseen takariviin heidän tavanomaisille paikoilleen, kun Neville selkeästi hieman hermostuneena marssi eteen Grangerin viereen.
   "Nyt kaikki opettajat näkevät heti, jos hän erehtyy tekemään jotain väärin", Harry kuiskasi Ronille.
   "Mutta ehkä Granger pelastaa hänet pulasta", Ron totesi. "Olisit kuullut hänet, hän oli loistava opettaja! Mutta ehkä vähän liian tietävä silti... Minulla ja Nevillellä on nyt ainakin kaikki läksyt oikein."
   "Hei, epäreilua..."
   "Älä huoli, voit kopioida minulta", Ron lupasi.

Sillä viikolla satoi ensilumi.
   Harry, Ron ja Neville olivat juuri ulkona kävelemässä, kun taivaalta alkoi äkkiä sadella untuvamaisia valkoisia palleroita. Kaikki pihalla olevat oppilaat hihkuivat innosta katsellessaan, kuinka lumi satoi tummaan maahan vain sulaakseen saman tien. Harry kietoi kaulaliinaansa tiukemmalle, ja Ron katsoi vierestä.
   "Olisipa minullakin kaulahuivi!"
   "Miksei sitten ole?"
   "Olen ilmeisesti hukannut sen", Ron sanoi. "En löydä sitä mistään! Äiti tappaa minut. Ei hänellä olisi varaa ostaa uutta..."
   Juuri silloin kuului läiskähdys, ja Ron älähti vihaisena ja hänen kätensä lennähti hänen paljaaseen niskaansa.
   "Huonot refleksit!" kuului ilkkuva huuto, ja Weasleyn kaksoset juoksivat nauraen heidän ohitseen. Ron katsoi murhaavasti heidän peräänsä ja yritti epätoivoisesti kuivata niskaansa, johon oli läiskähtänyt taialla kasvatettu märkä lumipallo.
   "Vielä minä noille näytän..." Ron mutisi, mutta Harrya ja Nevilleä nauratti.
   He nauttivat ensilumesta viitisen minuuttia kuunnellen Ronin valitusta märästä niskasta ja typeristä veljistään, kun pöllö lennähti heidän luokseen. Se leijui hetken ilmassa katsellen heitä pää kallellaan ja päätti sitten ilmeisesti mennä Ronin olkapäälle.
   "Kukahan minua kaipaa tähän aikaan?" Ron pohti hämmästyneenä. "Hei, se on meille kaikille!" hän sanoi yllättyneenä otettuaan kirjeen pöllön jalasta.
   Kaikki kolme kerääntyivät postinsa ympärille. Muste näytti pieniä leviämisen merkkejä lumen sataessa sen päälle, mutta yksikään heistä ei jaksanut tehdä asialle mitään.

Harry, Ron, Neville,

jos sattuu kiinnostamaan, voisitte tulla käymään vaikka teellä tänään neljän aikaan. Mulla on teille kerrottavaa, jos vaan haluutte kuulla, ja luulenpa että se on sellanen juttu jonka te tahotte kuulla.

Onko Ron hukannu sen kaulahuivin? Charlie Weasley tuskin on käyny täällä rohkelikkohuivin kanssa, ja ainaki Fredillä ja Georgella näytti olevan omansa (siinäki taas juttu jonka ne olis voinu jättää tekemättä, mutta onneks Verso on taitava ja kurpitsajuhla ei jääny ilman kurpitsoja.)

Hagrid

"Hänellä on kaulahuivini!" Ron hihkaisi.
   "Miten Charlie Weasley liittyy sinun kaulahuiviisi?" Harry ihmetteli.
   "Äh, se on hänen vanha..." Ron mutisi hieman vaivaantuneen oloisena, ja Harry jätti asian siihen.
   "Mitähän Fred ja George ovat menneet tekemään", Harry pohti ääneen.
   "Oli se mitä vaan, onneksi kurpitsajuhla pelastui", Neville totesi. "Ainakin nimestä päätellen kurpitsat ovat aika olennainen osa sitä."
   "Ollaanhan me menossa?" Ron varmisti ja tökkäisi kirjettä.
   "Tietty", Harry sanoi, ja Neville nyökkäsi.

Illallisen alkua odotellessaan Harry kirjoitti kirjeen vanhemmilleen. Siinä ei ollut mitään erikoista, lähinnä hän kertoili, miten koulu oli sujunut ja että hän oli menossa Hagridin luo teelle. Kun kirje oli valmis, Harry laittoi sen koululaukkuunsa aikeenaan kantaa sitä mukanaan, jotta hän voisi antaa sen Siriukselle törmätessään tähän.
   "Mitä luulette Hagridin tarkoittavan 'teellä'?" Neville kysyi.
   "Miten niin?" Ron ihmetteli. "Kai sinä sentään tiedät, mitä tee on?"
   "Ei mutta onkohan hän aikeissa tarjota meille jotain ruokaa?"
   Sitä he pohtivat jonkun aikaa, mutta koska eivät kehdanneet pelkästään sen takia laittaa Hagridille viestiä, he päättivät mennä illalliselle joka tapauksessa. "Ja ainahan voimme syödä siellä lisää", Ron sanoi. Harry ja Neville jättivät kertomatta, että vain Ron pystyi ahtamaan itseensä niin valtaisan määrän ruokaa.
   Koska kello tuntui sinä iltana liikkuvan tuskallisen hitaasti, Harry kirjoitti myös Remukselle pitkästä aikaa kirjeen. Sitä kirjoittaessaan hän tajusi, että oli nähnyt koulujen alettua Siriuksen, äitinsä ja Remuksen - ainoastaan isäänsä hän ei ollut nähnyt. Se sai hänessä aikaan hurjan ikävän, ja niinpä hänen oli pakko lisätä vanhemmille osoitetun kirjeensä loppuun uusin oivalluksensa sekä ilmoitus siitä, että hän ikävöi isäänsä.
   Harry, Neville ja Ron söivät nopeasti illallisensa ja lähtivät sitten kohti Hagridin pientä metsän laidalla sijaitsevaa mökkiä. He pohtivat matkalla, miten Hagrid oikein uskalsi asua niin lähellä kiellettyä metsää.
   Kun he koputtivat oveen, sisältä vastasi kovaääninen haukku.
   "Tuo varmaan selittää metsän", Ron totesi. "Hagrid kulkee koiran kanssa, eikä mikään uskalla tulla tielle, kun se on niin pelottava."
   Neville ja Harry nyökkäilivät myöntymisen merkiksi. He kaikki kolme hätkähtivät, kun ovi äkkiä kiskaistiin auki. Sisällä mökissä oli epäilemättä valoisaa, mutta Hagridin valtaisa hahmo peitti kaiken valon. Harry, Ron ja Neville joutuivat kaikki taivuttamaan niskaansa nähdäkseen Hagridin kasvot, jotka sillä hetkellä loistivat hymystä.
   "Tervetuloa, tervetuloa!" Hagrid sanoi. "Mä jo luulin ettette te tuukaan ku ette mitään vastannu."
   "Anteeksi, unohdimme", Harry vastasi totuudenmukaisesti.
   "Sinäkö siis löysit kaulahuivini?" Ron täräytti.
   "Joo. Olin siistimässä pensaita huispauskentän lähellä, ku huomasin sen maassa ihan tallautuneena ja multasena. Tässä", Hagrid sanoi ja kurotti hyllyltä - joka oli niin korkea, ettei Harry nähnyt sinne - jonkin epämääräisen likaisen kasan.
   "Eh, kiitos", Ron sanoi ja otti ällöttävän näköisen kaulahuivinsa vastaan.
   "Mutta mitä mä tässä teitä seisotutan!" Hagrid jyrähti ja veti äkkiä oven kiinni. "Ulkonaki on niin kylmä jo. Vai ootteko te saman tien menossa takasin?"
   "Ei, emme", Neville vastasi. "Ajattelimme, että haluaisitkohan sinä kertoa meille, mitä Fred ja George olivat tehneet kurpitsoille."
   "Ei ne mitään kurpitsoille tehny! Painakaahan puuta ny, niin mä kerron."
   Harry, Neville ja kaulahuiviaan käsivarrenmitan päässä itsestään pitelevä Ron tekivät työtä käskettyä ja istuivat puupöydän ääreen. Hagrid meni puuhaamaan jotain selkä heihin päin: ilmeisesti keittämään teevettä.
   "Matoisa-Lankku oli pitämäs taikaeläinten hoidon tuntia", Hagrid kertoi heille. "Olin ihan siin lähellä, ruokin elukoita, kun yhtäkkii se juoksee sieltä suoraan mun luo. Ei oo Matoisa-Lankun tapasta se, yleensä hänki pärjää melkeen elukan ku elukan kanssa, mut ilmeisesti kaksoset oli hälle vähän liikaa. 'Hagrid, tuu auttamaan', se huus mulle. 'Weasleyt yritti sitoo pokkuroijille talutushihnaa niiden kaulahuiveista, ja nyt kaikki villiinty.' Ne säikähti nimittäin, ne pokkuroijat. Ei niitä pidetä talutushihnassa, ne on rauhallisia elukoita mut ei niitä lemmikiks kannata ottaa. Ja kun mä sitte menin auttaa, kaikki oli pelkkää sekasortoo. Pokkuroijii pokkuroi ympäri tiluksia, jos tajuutte. Mä oon monta kuukautta kasvattanu kurpitsoja kurpitsajuhlaa varten, ja komeita niistä onki tullu - mut jotku pokkuroijat päätti lähtee niiden luo juoksemaan ja onnistu jotenki hajottaa muutaman."
   "Mutta sinä kirjoitit, että kurpitsat pelastettiin?" Harry ihmetteli.
   "Nii, nii, annahan mä kerron loppuun. Menin nimittäin sit Versolle kertomaan, mitä oli käyny, ja se tuli kattomaan niitä kurpitsoja. 'Eihän tässä oo hätäpäivää, Hagrid hyvä', Verso sano. Se kävi hakemas jotain lientä, hiero sitä hajonneisiin kohtiin ja asetti ne kauheen tarkasti silleen paikoilleen ku ne oli alun perin ollu. Sitte se käski mun pitää niitä siinä varovasti tasan kolme minuuttii, ja kun mä olin tehny sen, ne oli jotenki kasvanu takas ehjiks. Niin että mitään ei onneks kokonaan menetetty, paitti tietenki kaksosten viikonlopun vapaa-aika. Ne saa tulla mua auttaa poimii kielletystä metsästä sysmänmarjoja, tylsää puuhaa."
   Siinä vaiheessa tee oli jo valmista, ja Hagrid antoi heille kullekin kupposellisen. Harry siemaisi varovasti omaansa, joka oli hurjan vahvaa, mutta juotavaa. Ennen kuin Hagrid täytti oman kolmen kolpakon kokoisen mukinsa, hän asetti pöydälle vadillisen keksejä. Harry oli näkevinään yhdessä mustan hiuksen ja toisessa kolme ylöspäin törröttävää koirankarvaa. Itse koira - valtava sellainen - makasi Ronin jaloissa ja kuolasi.
   "No nii, nyt ku kaikilla on juotavaa ja purtavaa, voin kertoo sen jutun, jonka aattelin et haluutte kuulla", Hagrid sanoi. "Mut teidän pitää muistaa, et tää on salasta, enkä kertoiskaan tätä teille, ellen tietäis et tää koskee just nimenomaa teitä kolmee ja teidän pitäs tietää tää. Ihan vaan et osaatte olla varovaisii."
   Sen sanottuaan Hagrid antoi katseensa kiertää kaikissa heissä kolmessa vuoron perään, ja jokainen yritti näyttää mahdollisimman viattomalta ja suurta varovaisuutta noudattavalta.
   "No nii. Mä en kerro tätä teille jos te ette jokainen lupaa ettette kerro tätä eteenpäin yhtän kellekää. Tää on nimittäin oikeesti tosi salasta."
   "Minä ainakin lupaan", sanoi Harry, josta tuntui että hän oli nyt Tylypahkaan päästyään saanut kuulla hyvin paljon tärkeitä asioita, jotka häneltä ennen oli aina pimitetty.
   "Joo, minäkään en kerro kellekään", Ron vakuutti.
   "Minäkin lupaan olla kertomatta", Neville sanoi.
   "Hyvä. Tää nimittäin koskee niitä luihusia, te varmaan tiiätteki jo keistä mä puhun. Tulisupa, Downic, Yellowitch, ja sit ne uudet, Malfoy, Goyle, Crabbe. Sanoo varmaa jotai?"
   "Noi me ajateltiin että oli ne, jotka silloin hyökkäsivät vessassa meidän kimppuumme", Neville sanoi. "Heistä varmasti puhut?"
   Hagrid näytti äimistyneeltä. "Ettekö te tienny et ne oli ne?"
   "No siis", Ron sanoi, "kyllähän me ajateltiin..."
   "Oltiin me melko varmoja", Harry totesi.
   Hagrid näytti yhä edelleen järkyttyneeltä. "No, joka tapauksessa, Harry varmaa ainaki tietää    että Malfoyn isäukko päätti tehä jotain sille, et ne oli vaan kadonnu."
   "Mihin he katosivat?" Harry kysyi. "Sirius sanoi, että heitä kuulusteltiin."
   "Niin, eihän se ny välttämättä ihan paras ratkasu ollu, mut on totuusseerumii käytetty tyhmempiinki juttuihin."
   Sekä Harry, Ron että Neville nielaisivat. Kaikki he tiesivät, mitä totuusseerumi oli ja mihin se pystyi.
   "Joka tapauksessa on kiltalaiset tehny huonompiiki asioita jotta saatais selville mitä kuolonsyöjät suunnittelee, ja noista osa oli niin vanhoja että ne ties vaikka mitä, ja nyt me osataan suojaa Tylypahkaa aina vähä paremmi..."
   "Tylypahkaa?" Harry kysyi suu hämmästyksestä avoinna.
   Hagrid läppäisi käden suulleen. "Miks mä ton menin kertoo, ei mun tota pitäny teille kertoo..." hän mutisi.
   "Tarkoitatko, että kuolonsyöjät aikovat hyökätä Tylypahkaan?" Neville kysyi silmät järkytyksestä selällään.
   "En!" Hagrid huudahti. "En mä tarkota mitään. Unohtakaa koko juttu."
   "Emmehän me voi unohtaa, kun kerran sanoit sen jo", Harry totesi. "Kerro lisää!"
   "En. Tollaset jutut ei kuulu teille, ja mun piti kertoo teille jotain ihan muuta. Turha kysyy lisää! En vastaa kuitenkaa. Joten kuunnelkaa nyt tää: Lucius Malfoy sai tahtonsa läpi."
   "Mitä hän tahtoi?" Ron kysyi.
   "Jotain hän meni ministeriöön tekemään", Harry sanoi tietävänä.
   Hagrid nyökkäsi. "Ministeriöönpä hyvinkin, ja eilen tuli kirje, Dumbledorelle nimittäin. Kirjeessä sanottiin, että Dumbledore saa potkut jos ei pysty huolehtii oppilaistaan."
   "Mutta pystyyhän hän", Neville sanoi närkästyneenä. "Mitäs pahaa siinä kirjeessä sitten muka oli?"
   Hagrid pudisti surkeana päätään. "Ei se siltä ministeriöön näyttäny, ku Malfoy meni sinne kertomaan asiansa. Kirjeessä sanottiin, et jos ykski oppilas vielä katoo tai jos yhelleki käy jotai, nii Dumbledore korvataan. Eikä me sellasta voida päästää tapahtumaan, ei tietenkää. Joten niiden oli pakko tuoda ne luihuset takas."
   "Mitä?" Harry älähti järkyttyneenä.
   "Ne on huomiseen mennessä täällä."   



A/N: Olen pahoillani, jos Hagrid ei kuulosta itseltään, hän vain on niin tuhottoman vaikea hahmo!

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 14.luku 2.8.11 || K-11
Kirjoitti: Resonanssi - 02.08.2011 17:16:41

Ihana luku.
Ronin tyyli kadottaa kauluhuivinsa oli nyt vaan jotenkin niin sulosta :D

Ja kurpitsajuhlat...nam<3
Miekin haluun :D

Hmm...toivon, että olisit mainininnu Toraa vähän enempi siinä vaiheessä ku trio meni Hagridin luo :P
Tora vain on niin olennainen osa Hagridia :D
Et kertonu mitään siitä, miten Tora yrittäisi nuolla poikien korvia jne.
Tai ainakaan en huomannut... :-\

Hagrid lipsauttelee juttuja niin kuin aina ;D
Kuolonsyöjät hyökkäämässä Tylypahkaan?  :o
Nyt jo? Voldemort on aikaisessa, mutta kuulostaa hurjan siistiltä.

Jos tulee taistelu, niin kunnon rysäys ;)
Hmm....Fred ja George...niin heidän tyylistään olisi yrittää ottaa pokkuroija lemmikiksi, etenkin kun ne yrittävät kaivaa silmät päästä ::)

Niin ja Dumbledoren korvaus olisi todella paha juttu :o
Se raivaisi Voldemortille tien auki... ::)

Ja joo, mä haluun tietää missä Draco ja kumppanit on ollu :P
Missä ne piti niitä?

Totuusseerumin käyttö lapsiin? :o
Herrajumala, ei kinä, on ne sitte kuolonsyöjien tai vaikka veelojen lapsia, mut... :o

Ainaki ne tulee takas, hyvä niin, mutta kiinnostavaksi jää, mitä sitten tapahtuu 8)
Jatkoa tulee mukavin väliajoin ;)

PS. Ja kyllä mun silmiin Hagrid vaikutti aika IC:eeltä.

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 14.luku 2.8.11 || K-11
Kirjoitti: Winerie - 03.08.2011 18:32:57

Huh... Sain tämän nyt kokonaan (kaikki 14 lukua) luettua ja ensimmäiseksi haluan sanoa, että tää oli aivan mahtava!
Ensimmäiset luvut meni ehkä vähän totutellessa ja mietiskellessä, että mistä nyt on kyse, mut kuiteskii tykkäsin jo niistä ihan älyttömästi.
Pikku Harry on niin söpö ja ihanaa, kun sillä on vastuullisia aikuisia huolehtimassa  :D
Nuo synttärijuhlat oli hienosti toteutettu ja jotenkin kiva, että Harry on jo heti alusta alkaen kunnon huispausfani.
Jotkut alun juonenkäänteet oli vähän "tahmeita", mutta kun niistä pääsi ohi teksti alkoi sujua ja juoni edetä.
Odotin innolla jo heti alusta alkaen Harryn junaan menemistä, ja sitä kenen kanssa poika päätyy samaan vaunuosastoon.
Nevillehän se odotetusti oli, mutta yllättävää, että ne oli kahdestaan.
Jotenkin odotin ainakin Ronin tulevan samaan vaunuosastoon ja näin.
Mutta hyvä, että Harry ja Neville tuli heti hyvin toimeen keskenään.
Lajittelu sujui ihan sillä tavalla, miten sen olin aina kuvitellutkin. Pöydissä paikat vaan oli vähän jännät, ja toisaalta Harry ja Ron olisivat voineet jo siinä tutustua.
Ei tosin haitannut yhtään, että se tuli sitten vähän myöhemmin, koska oli söpöä, että Harry oli mustasukkainen Nevillestä Ronille  :D
Kolmikko on jotenkin aidon oloinen, ja voin hyvinkin kuvitella, että he pysyvät ystävinä koko ficin ajan.
Hermionen uskon porukkaan vielä lopulta liittyvän, mikä on hyvä juttu.
Jotenkin vaan häiritsi, ettei kukaan hänestä pitänyt (vaikka luultavasti ihan normaalia onkin), koska Viisasten kivessä Harry ja Ron hänet loppujen lopuksi aika nopeasti porukkaan hyväksyivät.
Ja sitten Sirius <3 Ihanaa, että hän on Tylypahkassa!
Kalkaroksen poisjättäminen vähän häiritsi/ärsytti, mutta toisaalta, kun luin perustelut sille, niin ymmärsin täysin.
Järkevästi ajateltu.
Sitten ensimmäiseksi, kun tätä luin tuli tekstistä mieleen ihan Rowling. Olet todellakin omaksunut hänen tyylinsä ja siitä syystä tämä tempaa mukaansa ja tuntuu, kuin lukisi ihan aitoa Potteria. Tosin juoni on vähän erilainen.
Mutta kiitoksia paljon tästä ihanasta ficistä ja aion ehdottomasti jatkaa tämän lukemista, sillä jäin koukkuun.
Kirjoitathan lisää pian  :D
- Winerie

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 14.luku 2.8.11 || K-11
Kirjoitti: Riija - 05.08.2011 14:00:04

Täällä taas!
Olipa miniluku, niin se on kuiteskin luku sekin, ja tämä ficci saa aina hymyn huulille (:
Huh, ei mahtanut olla Dumbledoren idea käyttää totuusseerumin kaltaisia litkuja kakruihin? Uhkaavaa tunnelmaahan tämä maalaa, erotusuhka nimittäin. Vaikka tämä vähän lyhykäinen ja välilukumainen luku olikin, Hagridin mökissä käyty keskustelu oli tosi mielenkiintoinen; Tuskin kuolonsyöjät ovat kuitenkaan hyökkäämässä Tylypahkaan, se kun on aika uhkarohkeaa ja epävarmaa. Mutta Hagrid selvästi tietää, että jotain on meneillään (ja se epäilemättä koskee Nevilleä!) ja odotan innolla että pojat saavat jotain tietoa nyhdettyä tästä jutusta vielä irti!

xD Ronin kaulahuivi. Ja Harryn koti-ikävä, aww. Pitää muistaa että pojat on vielä niin pikkusia.
Hagridin puhe aina välillä lipsui vähän epäHagridiksi, liian viralliseksi tai liian murteeksi, mutta se on varsin ymmärrettävää, kun repliikkejä on paljon ja se on niiiin hankalaa. Harjoittelu tekee mestarin, ja kaiken kaikkiaan ja kokonaisuudessaan aika IC kuva jää tämänkin luvun jättikaveristamme (:
Kiitos jälleen kerran,
~Riija

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 14.luku 2.8.11 || K-11
Kirjoitti: Arion - 05.08.2011 22:19:11

Oho, mikä luku! Toivottavasti Dumbbista ei heti viedä pois. Aika mielenkiintoinen toi kaulahuivi juttu. Ja ei se mitää, vaik Hagrid on vähän OoC. Must tuntuu, et Nevilleki on vähän...

Jatkoa!

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 14.luku 2.8.11 || K-11
Kirjoitti: Anya - 06.08.2011 02:18:36

Laitan tähän vain itselle muistutukseksi, että olen menossa sivulla kolme ja luvussa kahdeksan.

Kunnon kommentin laitan sitten kaikki luvut luettuani  :)

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 14.luku 2.8.11 || K-11
Kirjoitti: Nyyhti - 04.11.2011 13:41:25

Hei kaikki ihanat lukijani, jotka toivottavasti ette ole kaikonneet! Huutelen täältä mullistuneen elämän keskeltä (uusi kaupunki, uusi koti, uusi koulu, uusi koira), etten ole sittenkään unohtanut tätä ficciä. Itse asiassa teen tästä tämän vuoden nanowrimoni tavoitteena saada tämä valmiiksi! Joten nyt haluaisin teidän mielipiteitänne: haluatteko, että julkaisen luvut sitä mukaan, kun saan ne valmiiksi (LAATU SUKKAA) vai vasta marraskuun jälkeen, kun ehdin lukea niitä läpi ja muokata luettaviksi?
Lisäksi, haluatte kumman tahansa vaihtoehdon, voitte varautua omituisiin tarinan käänteisiin, koska sellaisia nanowrimot vain tuppaavat olemaan :D

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11) - 14.luku 2.8.11
Kirjoitti: Arion - 06.11.2011 15:30:53

Mun puolesta laita vasta marraskuun jälkeen, mun pitää muutenki keskittyy kouluun aika paljon.
Ja haluan muutenki lukea mielummin parempaa tekstiä ja odottaa sitä kuin lukee huonolaautsta tekstiä heti, kun on tarjolla...

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11) - 14.luku 2.8.11
Kirjoitti: Luihuinen_89 - 07.12.2011 19:32:28

Luin kolme viimeistä lukua.

Ja nyt tylee vähän huonoa palautetta. Tarina tuntuu välillä laahaavan, tuntuu ettei siinä niin tapahdu mitään. Mutta hyvä puoli on se että osaat yllättää. Malfoy tulee takaisin kouluun, Sirius "ryntää" muotokuva aukon läpi yms.

Hagrit taas oli aika samantyyppinen kuin kirjoissa. (Paitsi että hän olisi saattanut pestä Ronin kaulahuivin ( =

Mutta kaikesta huolimatta odotan uutta lukua ja aijon lukea sen :)

Jouluisin terveisin ~L~

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11) - 15.luku 12.8.
Kirjoitti: Nyyhti - 12.08.2012 21:06:26

NO MOI. (Toivottavasti joku tänne vielä eksyy.)

Aivan, aivan, minä täällä taas hei. Nanowrimoni jäi pariin hassuun kappaleeseen, ja sen jälkeen olin lähes puoli vuotta kirjoittamatta yhtään mitään. Syitä on lukuisia, mutten usko, että ketään niin hirveästi kiinnostaa, joten jätän selitykset väliin. Nyt olen täällä taas kuitenkin kera uuden säälittävän lyhyen luvun, ja seuraavaksi alkaa epätoivoinen selvitys siitä, mitä ihmettä olen ajatellut kirjoittaessani muistiinpanoja juonesta :D

Anturajalka93, heh, saitkin odottaa kauan ja laatu taitaa jokseenkin sukata :D Kiitos kuitenkin kommentista!
Luihuinen_89, tässä pitäisi tulla ainakin jotain toimintaa! (: Ja minusta oli juuri Hagridin tapaista jättää kaulahuivi pesemättä - muuten se olisi varmaan kutistunut puoleen tai jotain :D Ja kiitokset kommentista!



Luku 15
Kauhua kurpitsajuhlassa

Harry oli ollut niin innoissaan siitä, että hänen ei tarvitsisi pelätä enää luihuisia. Mutta sen lisäksi, että heidän kimppuunsa käyneet luihuiset olivat palanneet linnaan, he ja kaikki muut kyseisen tuvan jäsenet olisivat varmasti hyvin voitonriemuisen ilkeällä tuulella. He olisivat sittenkin voittaneet erän, jonka voitosta Harry oli ollut niin varma.
Niinpä Harry, Neville ja Ron viettivät hetken jos toisenkin oleskeluhuoneessaan pohtien, miten heidän tulisi toimia. He eivät keksineet mitään mahtavaa ideaa, ja jonkin aikaa kohtaloaan kurjisteltuaan he vihdoin totesivat, etteivät voisi pelätä. Muuten heidän heikkoutensa takuuvarmasti hyödynnettäisiin.
Juuri, kun he olivat valmistautumassa nukkumaanmenoon päättäväisinä joskin hieman epävarmoina, oleskeluhuoneen ikkunaan koputettiin. Neville avasi ikkunan, ja vieras pöllö lehahti Harryn olkapäälle. Hetken aikaa Harry katsoi sitä kummissaan, mutta kun pöllö huhuili vaativasti ja tarjosi hänelle kahta kirjettä, Harry tunnisti pöllön koulun pöllöksi. Sirius oli maininnut lähettävänsä vastaukset kirjeisiin Harrylle vaikka pöllöpostitse Tylypahkassa, jotta hän saisi ne mahdollisimman nopeasti. Hymy levisi saman tien Harryn kasvoille: kirjeissä olisi varmasti rohkaisua, jota hän oli kaivannut.
Harry rakas, ensimmäinen kirje alkoi Harryn isän käsialalla,

älä nyt toki liian ikävöiväksi heittäydy! Toki minullakin on sinua hurja ikävä, mutta se on ihan normaalia. Sinulla sen sijaan on siellä niin hurjasti aktiviteetteja (Sirius vihjasi, että oli esitellyt sinulle muutaman salakäytävän – ja minä voin vihjaista, että niitä on vielä lukuisia lisää!) ettei sinun suinkaan pitäisi haikailla jonkin niin tylsän asian kuin kodin perään. Lupaan, että saat meistä ja oman huoneesi siivoamisesta tarpeeksesi, kunhan tulet lomiksi tänne!
Äitisi lähettää sinulle luonnollisesti hurjasti terveisiä, vaikka hän ei olekaan nyt kotona. Meillä on ollut hurjan kiireistä, mutta onnistuin luistamaan hommista hetkeksi, jotta pystyin kirjoittamaan sinulle takaisin. Asiat ulkomaailmassa eivät ole juuri nyt kovin hyvin, mutta täällä kaikki ovat kunnossa, ja pidämme huolen siitä, että myös sinulla ja muilla Tylypahkan oppilailla on turvallista oleskella koulun alueella. Älä huolehdi, ja nauti kurpitsajuhlasta!
Isä

”Hän siis on kertonut minulle kurpitsajuhlasta!” Harry huudahti luettuaan kirjeen.
”Mitä?” Ron kysyi ihmeissään.
”Isä”, Harry sanoi. ”Hän kirjoitti… tai siis toivotti hyvää kurpitsajuhlaa. Ei se voi mitenkään hirmuisen erikoinen olla, kun ei hän ole kuitenkaan kertonut siitä minulle mitään erityistä.”
”Jaa”, Ron sanoi äänellä, joka viittasi siihen, että hän oli jo kauan sitten lakannut ajattelemasta koko kurpitsajuhlan merkitystä.
Harry mumisi jotain epämääräistä ja avasi toisen kirjeen. Se oli Remukselta.

Hei, Harry!
Mukavaa, että kirjoitit. Hauska kuulla, mitä sinulle kuuluu – vaikkakin muut kertoilevat aika ahkerasti kokemistasi asioista. Hurjaa, että luihuiset ovat menneet niin pitkälle! Se johtuu varmasti siitä, että kuolonsyöjät ovat nyt niin olevinaan voiton puolella, ja totta kai se heijastuu heidän lapsiinsa. Onneksi Sirius ehti kuitenkin väliin, ties mitä olisi voinut käydä.
Olen todella pahoillani Bertien puolesta. Toivottavasti se löytyy pian! Pitäähän sinulla nyt pöllö olla.
Täällä on asiat hyvin, aika lailla normaalilla tolalla, eli kiirettä pitää ihan valtavasti. Olehan ahkera koululainen, jotta emme pidä Tylypahkaa turhaan silmällä! Toivottavasti kirjoitat pian uudestaan!

Harry tunsi olonsa huomattavasti paremmaksi sen jälkeen, kun hän oli lukenut kirjeet. Eihän niissä mitään ihmeellistä kerrottu, mutta ainakin ne saivat hänet tuntemaan, että hänestä pidettiin huolta. Se oli hyvä tunne: eivät luihuiset mahtaisi hänelle tai Nevillelle tai Ronille mitään, kun Harrylla oli äiti ja isä ja Sirius ja Remus, jotka kaikki halusivat pitää hänet hengissä ja hyvinvoivana.
Niinpä, kun Harry kapusi makuusaliinsa, kiipesi pylvässänkyynsä, laittoi silmälasinsa yöpöydälle, veti verhot kiinni ja asetti päänsä tyynylle, hän vain huokaisi tyytyväisenä ja nukahti vailla huolia. Huolia, jotka olisivat olleet kenties aiheellisia.

Harry kampasi toden totta hiuksensa ennen lähtöään kurpitsajuhlaan. Sitä hän teki hyvin harvoin, ja niinpä hän oli äärimmäisen ylpeä itsestään. Melkein niin ylpeä, että olisi kirjoittanut äidille pienen kirjeen. "Arvaa, mitä tein tänään ihan vapaaehtoisesti! Minäpä kampasinkin hiukseni!" Onneksi Neville nykäisi häntä kaavunhihasta juuri, kun hän silmäili arvioiden pergamenttia ja mustepulloa, eikä hän rasittanut viestinviejä-Siriusta moisella turhuudella, vaan lähti ystäviensä kanssa kohti suurta salia.
Koristeet olivat uskomattomat. Weasleyn kaksosten kuvaukset eivät olleet läheskään niin kaukana totuudesta kuin yleensä. Hetken aikaa Neville ja Harry vain seisoivat oviaukossa ihmettelemässä, mutta sitten Ron tönäisi heitä närkästyneenä, ja he jatkoivat matkaa Rohkelikon pöytään.
Juhla oli upea, vaikka - kuten Percy oli sanonut - siinä ei sinänsä ollut muuta erikoista kuin ruoka. Ruoka oli kuitenkin loistavaa, ja tunnelma hämyisässä kynttilöiden läikehtivästi valaisemassa salissa oli niin salaperäinen, että pidoista ei kerta kaikkiaan voinut olla nauttimatta. Kaikki juttelivat, nauroivat ja vitsailivat. Kun Ron kertoi Rohkelikon tupakummitukselle, Melkein päättömälle Nickille, että Fred ja George olivat väittäneet pitojen sisältävän kummitusten rivitanssia, tämä nauroi hersyvästi ja lupasi esittää rivitanssisoolon. Puolet rokelikoista taputti ja hurrasi, kun Nick kohosi korkeammalle ilmaan, heilautti päänsä niin irti kuin se lähti ja aloitti jokseenkin laimean yritelmän tanssista, joka muistutti lähinnä ponnetonta ripaskaa. Tanssin epäriehakkuudella ei ollut kuitenkaan merkitystä, sillä rohkelikoilla oli jo valmiiksi hauskaa, ja mikä tahansa tunnelmaa edes melkein lietsova teko sai heidät riehaantumaan. Ja jos jokin oli sellainen teko, niin Melkein päättömän Nickin tanssin yritelmä, sillä Rohkelikon tupakummitus oli yleensä vähän turhankin hillitty.
Kun jälkiruoat tarjottiin, Harry alkoi olla jo niin täynnä, ettei olisi jaksanut syödä murentakaan. Hän kuitenkin kasasi lautasensa niin täyteen kuin mahdollista. Ron tunki kurpitsatorttua suuhunsa niin valtavan palan, että Harrya alkoi naurattaa ja hän aikoi sanoa jotain todella nokkelaa, kun äkkiä hänen huomionsa kiinnittyi salin toiselle puolelle, jossa ihmiset liikehtivät hyvin levottomasti ja pitivät kummallista ääntä. Harry koetti kurkottaa, mutta ihmisiä oli liikaa, eikä hän kyennyt erottamaan, mitä oli meneillään.
"Mitä nyt?" Neville kysyi ihmeissään.
Ron päästi epämääräisen kysyvän äänen suu täynnä ruokaa.
"En t - "
Harryn keskeytti kova pamaus, joka kuului opettajien korokkeelta. Professori Dumbledore oli noussut seisomaan ja piteli taikasauvaansa ylhäällä. Hän näytti kummalliselta, ja kun Harry vilkaisi pikaisesti muita opettajia, hän pystyi lukemaan näiden kasvoilta sen mitä profossori Dumbledore ei aivan omiltaan näyttänyt: huolen.
"Joudumme ikävä kyllä keskeyttämään pidot", professori Dumbledore sanoi rauhallisesti, mistä aiheutui luonnollisesti aika lailla paniikkia. Professori Dumbledore levitti käsiään rauhoittavasti, ja oppilaat hiljenivät.
"Miksi ihmeessä?" Ron päivitteli.
"Mitä voi olla tapahtunut?" Neville kysyi huolestuneesti kuiskaten.
"Pyydän kaikkia oppilaita istumaan rauhassa paikoillaan", professori Dumbledore puhui kaikuvalla, rauhallisella äänellä, joka riiteli pahasti muiden opettajien ilmeiden kanssa. "Kuten osa jo havaitsi ikkunasta, meidän on syytä olettaa, että Tylypahkan maille on tunkeuduttu."
Sillä hetkellä kuului valtava kolahdus, ja suuren salin ovien salvaksi putosi raskas metallipalkki. Lähes kaikki oppilaat hätkähtivät yllättävää ääntä, muutama tyttö kiljaisi. Harry nielaisi, Neville näytti kauhistuneelta, Ron tyrmistyneeltä.
"Meidän on tehtävä tarvittavat toimenpiteet teidän sekä koulun suojelemiseksi", Dumbledore jatkoi, "ja se vaatii, että te kaikki pysytte rauhallisina täällä sillä aikaa, kun me teemme laajempia tutkimuksia."
Luonnollisesti se aiheutti valtavaa paniikkia, joka kuitenkin pysyi suurin piirtein aisoissa valvojaoppilaiden ja johtajapojan sekä -tytön äärimmäisen aggressiivisella suhtautumisella. Muuan puuskupuhissa oleva tyttö yritti lähteä juoksemaan ovesta ulos, mutta hänen valvojaoppilaansa onnistui kamppaamaan hänet ennen kuin hän pääsi ovelle asti. Opettajista osa oli juuri silloin astumassa ulos, eikä pieni puuskupuh olisi antanut heille paljon hyötyä. Harrylla kesti hetki ymmärtää, miksi korpinkynnen pöydässä istuvat näyttivät niin isoilta, mutta sitten hän tajusi, että pienimmät olivat menneet pöydän alle piiloon. Hänen oli myönnettävä, että häntä itseäänkin pelotti, mutta ei hän olisi tuntenut oloaan sen turvallisemmaksi pöydän alla.
Luihuisen pöytä oli hyvin päinvastaisesti käyttäytyvä kuin kaikki muut. Vain muutama näytti säikähtäneeltä, mutta suurin osa tuntui olevan valmiina hurraamaan. Osan ilmeestä huomasi, että he tunsivat olevansa turvassa vain sen takia, että he sattuivat olemaan luihuisessa.
Äkkiä Harry huomasi tutun platinanvaalean tukan, ja tajusi, että Draco Malfoy istui hyvin pitkästyneen näköisenä paikoillaan. Harry osoitti hänet kiireesti Nevillelle ja Ronille, jotka molemmat irvistivät.
“Minä en sitten tajua, miten tuollaisia oikein otetaan Tylypahkaan”, Ron mutisi.
Jonkin aikaa - se tuntui äärimmäisen pitkältä ajalta - kului epämääräisessä odotuksessa. Harry istui levottomana paikoillaan, ja muutaman minuutin kuluttua suurin osa muistakin oppilaista uskalsi rauhoittua penkeille istumaan. He odottivat, odottivat ja odottivat. Paikalla oli muutama opettaja, jotka istuivat pöydässään, ja kaikkien silmät olivat aika tarkalleen pelkästään heissä. He eivät kuitenkaan huomanneet sitä, vaan juttelivat keskenään huolestuneen oloisena. Harry oletti, että he eivät tienneet sen enempää kuin kukaan muukaan salissa, mikä oli yllättävää.
Kun he olivat odottaneet aivan liian pitkään, ja kaikki alkoivat tuudittautua epävarmaan turvallisuuden tunteeseen, ulkoa kuului meteliä. Huutoa, räsähdys, lisää huutoa, lisää epämääräistä meteliä. Opettajat hätkähtivät samoin kuin oppilaat, mutta pian meteli laimeni, eikä kukaan ehtinyt panikoida. Kaikki istuivat paikoillaan, mutta edeltävän rauhallisuuden sijaan he olivat jännittyneitä.
Äkkiä suuren salin ovella pamahti. Opettajat nousivat kiireesti seisomaan, ja muutama oppilas vapisi. Pari pienintä palasi pöydän alle, joku tuntui jähmettyneen paikoilleen kykenemättömänä liikkumaan. Ovella pamahti uudestaan, ja sitten kuului jotain ihmeellistä rapisevaa ääntä. Yksi opettajista - nainen, jota Harry ei tuntenut - lähti juoksemaan kohti ovea ja avasi sauvansa heilautuksella sitä kiinni pitelevän salvan.
Harry ymmärsi saman tien, että oven takana oli varmasti heidän puolellaan olevia ihmisiä, mutta jotkut muut tuntuivat olevan sitä mieltä, että opettaja oli seonnut tai jotain vastaavaa. Muutama oppilas alkoi kiljua niin kauhuissaan, että valvojaoppilaat joutuivat pitelemään heitä kiinni, etteivät he tekisi mitään tyhmää.
Siinä samassa, kun suuren salin ovi oli auennut, sisään pelmahtivat yhtenä ryppäänä kaikki ne opettajat, jotka olivat lähteneet ulos. Dumbledore astui viimeisenä sisään näyttäen tyynen rauhalliselta, ja päästyään suuren salin lattian puolelle hän sulki ja salpasi valtaisan oven yhdellä laiskan näköisellä taikasauvansa heilautuksella.
"Kaikki oppilaat paikoilleen!" McGarmiwa huusi kaikkein käskevimmällä äänellään, ja sen takana kuului kiire, joka sai joka ikisen tottelemaan sokeana.
Kun opettajat kiiruhtivat salin eteen pitämään ilmeisesti jonkinlaista kuiskaten käytyä neuvottelua, Harry äkkiä tajusi, mikä oli vikana. Hän ei käsittänyt, miten ei ollut huomannut sitä aiemmin, ja nyt kun se tuli hänen mieleensä, hän tunsi valtavan painon putoavan mahaansa. Sirius ei ollut paikalla. Hän ei ollut ollut pidoissakaan. Missä ihmeessä hän saattoi olla?
Ron tuntui huomaavan Harryn huolestuneen ilmeen, sillä hän katsoi tätä kysyvänä, muttei ehtinyt muodostaa sanallista kysymystä ennen kuin Dumbledoren ääni jälleen kantoi kaikkien korviin.
"Hyvät oppilaat", Dumbledore sanoi samalla äänensävyllä kuin jos he olisivat olleet yhä edelleen iloisina viettämässä kurpitsajuhlaa. "Tylypahkan maille on päässyt kuolonsyöjiä. Kävimme etsimässä heitä, mutta tiettyjen olosuhteiden vallitessa emme voineet tehdä paljonkaan heidän karkottamisekseen. Näin ollen olemme kutsuneet apuvoimia ja päättäneet, että tällä hetkellä paras kaikkien kannalta on pysytellä yhdessä. Se tarkoittaa, ikävä kyllä, että olette kaikki jumissa täällä salissa. Pyydän kaikkia pysymään mahdollisimman rauhallisina, sillä mikään välitön vaara ei uhkaa ketään täällä. Tilanne näyttää juuri nyt hieman pahalta, mutta järjestynee piakkoin." Loppuun Dumbledore vielä hymyili anteeksipyytävän rohkaisevasti aivan kuin olisi juuri kertonut kieltäneensä oppilailta räjähtävän näpäyksen, mutta antanut tilalle uuden hauskemman pelin.
Rehtorin puheen jälkeen alkoi tapahtua: opettajat kävelivät ympäri huonetta heilutellen taikasauvojaan, ja joka puolelle ilmestyi asioita, joita he saattaisivat tarvita. Yhteen nurkkaukseen kasvoi - ilmeisestikin toimiva - WC, jossa oli omat puolet tytöille ja pojille. Lisäksi tupapöytien läheisyyteen ilmestyi poksausten saattelemina patjoja, joiden päällä oli pehmoiset tyynyt ja paksun näköiset makuupussit. Professori Lipetit kierteli suuren salin ympäri ja osoitteli sen seiniä, mutta mitään ei näyttänyt tapahtuvan.
Harry tarkkaili luihuisia, jotka näyttivät nauttivan tilanteesta. Harry odotti jatkuvasti, että joku luihuisista ottaisi taikasauvan esiin ja alkaisi tappaa ihmisiä tai jotain vastaavaa, mutta ilmeisesti kukaan ei uskaltanut. Ehkä paikalla oli liikaa todistajia.
Hyvin harva puhui, ja suurin osa alkoi kömpiä makuupusseihinsa, vaikka tuskin kukaan saisi unta. Harry, Neville ja Ron kuitenkin jäivät pöydän ääreen istumaan ja keskustelemaan, ja pian Weasleyn kaksoset pian liittyivät.
"Miten he ovat päässeet tänne?" Neville kysyi.
"Sehän on selvää", George sanoi. "Ettekö muista, mitä minulle kävi? He ovat tulleet salakäytävää Tylyahosta."
"Niinpä tietenkin!" Harry huudahti. "Miten en tajunnut..."
"Parempi kysymys olisi, miksi he oikein tulivat. Mitä he muka haluavat?"
"Ja miten he voisivat saada sen, kun täällä on niin paljon opettajia paikalla", Fred sanoi.
Hetken oli hiljaista. Harry katsoi Nevilleä ja Neville tuijotteli kattoon, joka oli pimeä ja tähdetön.
"Ettekö usko, että he olisivat Nevillen perässä?" Harry kysyi sitten.
Weasleyt tuntuivat hätkähtävän niin suoraa esitystä, mutta myönsivät, että Harry saattoi olla oikeassa.
"Ehkä minun pitäisi vain mennä ulos", Neville sanoi, "niin kenenkään ei tarvitsisi olla täällä paossa."
Harry, Ron, Fred ja George tuijottivat silmät selällään Nevilleä.
"Oletko sinä täysi idiootti?" Fred pamautti.
"Miten niin?" Neville ihmetteli.
"Ethän sinä voi mennä tuonne!" Ron murahti.
"Miksen muka?"
"Koska olet killan toivo, se, johon kaikki luottavat", Fred selitti.
"Meillä ei ole varaa menettää sinua", Harry sanoi.
"Mutta mitä minussa muka on sellaista, mihin pitäisi luottaa? Ei minussa ole mitään erityistä. En osaa mitään, enkä ainakaan mitään sellaista, mikä saisi minut pelastamaan meidät tai jotain vastaavaa."
"Ei sillä nyt ole väliä", George totesi. "Pelkkä sinun nimesi riittää pelottamaan kuolonsyöjiä."
Neville tuhahti, ja kieltämättä Harry ymmärsi häntä.

Aamu sarasti. Harry heräsi hiljaisuudessa siihen, että hänen ympärillään oli valoisaa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hän oli nukkunut pitkälle päivään, kun aurinko niin selkeästi paistoi verhojen läpi. Kun hän avasi silmänsä, hän kuitenkin näki yläpuolellaan haalean taivaan täynnä himmeää auringonpaistetta. Oliko hän ulkona?
Harry nousi tokkurassa istumaan, ja tajusi olevansa makuupussissa. Hänen oli katseltava hetki ympärilleen ymmärtääkseen, missä hän oli. Silloin hän vasta muisti kaiken, ja kaikkeen kuului myös se, että Sirius oli jossakin.
Harry kapusi ulos makuupussistaan ja huomasi, että pöydälle oli katettu aamiainen. Vaikka asiat olivat kuinka huonosti, se ei muuttanut sitä tosiasiaa, että hänellä oli nälkä. Niinpä hän istahti pöydän ääreen ja alkoi syödä. Hän oli herännyt aivan ensimmäisten joukossa, ja vain Korpinkynnen pöydästä kuului pulinaa. Opettajat sen sijaan olivat kaikki hereillä ja seisoivat yhdessä ryppäässä selvästi keskustellen tärkeistä asioista, joista oppilaille ei edes hiiskahdettaisi.
Kun Harry järsi paahtoleipää ja katseli opettajia yrittäen tahdon voimalla kuulla, mistä he puhuivat, hän äkkiä tunnisti tutun takaraivon. Hetken aikaa hänen oli tuijotettava silmät sirrissä, mutta kun takaraivon omistaja liikahti, Harry oli varma. Hänen teki mieli nousta pöydästä ja juosta hihkuen opettajien korokkeelle, mutta hän pakottautui istumaan paikoillaan ja jatkamaan paahtoleivän syömistä. Sirius oli tullut takaisin!
Kun Neville heräsi, Harryn oli vaikea olla rauhallinen kertoessaan, että hänen kummisetänsä oli suuressa salissa jälleen. Harry ei ennenkään ollut tuntenut oloaan erityisen kauhistuneeksi tai pelokkaaksi, olihan hän ollut opettajien keskellä, mutta nyt hänestä tuntui oikein turvalliselta. Asiat eivät voineet olla huonosti niin kauan kuin Sirius oli häntä suojelemassa.
Neville ei luonnollisestikaan arvostanut Siriuksen ilmestymistä aivan yhtä paljon kuin Harry, mutta tuntui ajattelevan, että koska uusia ihmisiä oli päässyt saliin sisään, tilanne ei voinut olla kovin paha.
Ron heräsi aivan viimeisten joukossa. Harry kertoi hänellekin innoissaan, kuinka Sirius oli tullut paikalle. Ron oli iloinen Harryn puolesta, mutta ei hänkään aivan ymmärtänyt, miksi Harry oli niin äärimmäisen huojentunut ja iloisella mielellä. Hetken aikaa Harry pohti sitä kummastuneena, mutta sitten hän tajusi, että ehkä Ron ja Neville eivät olleet yhtä läheisiä kummisetiensä kanssa kuin Harry.
Vähän sen jälkeen, kun Ron oli herännyt ja alkanut ahtaa aamiaispöydän sisältöä suuhunsa, Sirius tuli Harryn luo. Siinä vaiheessa Harry ei enää voinut hillitä itseään, vaan halasi kummisetäänsä impulsiivisesti. Hän kuitenkin perääntyi pikaisesti ja katsoi ympärilleen toivoen, että kukaan ei nähnyt. Sirius hymyili hänelle lempeästi.
”Pelottaako sinua, Harry?” hän kysyi niin, että vain Harry kuuli.
”Ei”, Harry vastasi saman tien. ”Me olemme täällä varmasti ihan turvassa, kun te kaikki olette täällä. Vähän aikaa sitten olin tosin huolissani, kun huomasin, että sinä et ollut täällä”, hän tunnusti. Samalla sävy oli hieman syyttävä: totta kai Siriuksen olisi pitänyt olla paikalla.
Sirius vain naurahti. ”Kuules, kummipoika, älä sinä minusta ole huolissasi. Olin vain tekemässä työtäni, ei sen kummempaa kuin yleensäkään.”
Harry nyökkäsi. Hän vain ei yleensä ollut tapahtumissa millään lailla mukana, joten kaikki tuntui nyt erilaiselta, läheisemmältä. ”Miksi luihuiset ovat yhä täällä, turvassa?” hän kysyi hämillään. Luihuisten pöytä oli lähes täynnä erittäin hyväntuulisia ihmisiä.
Sirius oli hämmentyneen näköinen. ”Miksi eivät olisi? Eiväthän he ole tehneet mitään pahaa. Oppilaita he ovat siinä missä muutkin.”
Harry madalsi ääntään, jotta kukaan ei varmasti voisi kuulla. ”Mutta siellä on kuolonsyöjien lapsia. Esimerkiksi Malfoy. Sinähän siitä minulle kerroit.”
”Kuule, Harry”, Sirius sanoi hieman vaivaantuneella äänellä. ”He ovat oppilaita, niin ikävää kuin se onkin. En minä haluaisi esimerkiksi Malfoyn kakaraa suojella, varsinkin, kun hän ei mitään suojelua tarvitse. Mutta niin vain on tehtävä, halusimme me tai emme. Ethän sinä halua, että Dumbledore saa potkut?”
”Mutta miksi muka saisi!” Harry kiivastui ja joutui taistelemaan pitääkseen äänensä hiljaisena. ”Totta kai kaikki ymmärtävät, kun me päästämme heidät kuolonsyöjien luo ja heidän vanhempansa ottavat heidät iloisina vastaan.”
Sirius hymyili hyvin surullisesti. ”Olisipa se niin, Harry, mutta ei ole. Minä en pidä siitä yhtään sen enempää kuin sinäkään, eikä siitä todellakaan ole viisasta puhua täällä. Joten nyt voisit lopettaa asiasta jauhamisen. Luihuiset ovat ja pysyvät täällä, ja sen pituinen se.”
Harry huokaisi raskaasti. ”Hyvä on sitten. Voitko nyt kertoa, mitä oikein tapahtuu?”
Ron ja Neville nojautuivat uteliaina lähemmäs.
”No…” Sirius aloitti harkiten. ”Ei ole oikeastaan kovin paljon kerrottavaa. Yllättävää kyllä te tiedätte aika paljon. Kuolonsyöjät pääsivät tänne salakäytävää pitkin Tylyahosta, mutta heillä ei ole toivoakaan päästä linnaan. Emme ole ihan varmoja, mitä he yrittävät, joskin luulen, että Dumbledore aavistaa jotakin. Hän ei vain kerro sitä kenellekään. Joka tapauksessa kuolonsyöjät liikuskelevat tuolla tiluksilla, mutta pitävät siitä huolimatta aika matalaa profiilia. Me yritämme häätää heitä pois.”
Harry nyökkäsi. Se kävi ihan järkeen.
”Mitä me voisimme tehdä?” hän kysyi.
”Ovatko he täällä minun takiani?” Neville kysyi lähes samaan aikaan. Sirius kääntyi Neville puoleen ja katsoi tätä hyvin, hyvin pitkään.
”En osaa sanoa”, hän lopulta vastasi. ”Mutta olisiko sillä loppujen lopuksi merkitystä, vaikka olisivatkin?”
Neville katsoi pöydän päällä lepääviä käsiään ja mutisi: ”Minulle olisi.”
Sirius tarkasteli häntä taas hetken tarkasti, ja puhui sen jälkeen hyvin lempeällä äänensävyllä. ”En usko, että he ovat täällä sinun takiasi. Varmasti he siinä tilanteessa olisivat yrittäneet jotakin hieman salamyhkäisempää – tosin en voi olla varma, sillä voihan olla, että he eivät vain osanneet ottaa huomioon linnan suojauksia. Niin että se mitä yritän sanoa, on, että he voivat oikeastaan ihan yhtä hyvin olla täällä myös sinun takiasi.”
Neville näytti kerta kaikkiaan surkealta. Harry mulkaisi kummisetäänsä. ”Miksi sinä noin menit sanomaan?”
Sirius ei katsonut häntä, vaan tarkasteli yhtä vain Nevilleä. ”Koska hän ansaitsee kuulla totuuden ja on tarpeeksi vahva kestääkseen sen.”
Harry vilkaisi Ronia kummissaan ja sai aivan yhtä hämmentyneen katseen. Neville kuitenkin nosti päänsä ylös, katsoi Siriusta syvälle silmiin ja sanoi karhealla äänellä: ”Kiitos.”
 


//Hei mitä hittoa, mihin kaikki sisennykset ovat kadonneet?!

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11) - 15.luku 12.8.
Kirjoitti: Luihuinen_89 - 15.08.2012 15:10:49

Kiitos uudesta luvusta :) Kiva kun tässä pääsi tapahtumaan jotain äksöniä :D

pari kirjoiutisvirheen poikasta huomasin kun piti oikein montakertaa lukea että mitä oikein tarkoitit :D

Puolet rokelikoista taputti ja hurrasi, (ilmeisesti Rohkelikoista on kysymys eikä rokelikoista)

ja pian Weasleyn kaksoset pian liittyivät. (Tarkoitat varmaan että Pian Weasleyn kaksoset liittyivät heidän seuraansa)

Odotan innolla uutta lukua. Toivottavasti Harry ja kumppanit ovat turvassa :)

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11) - 15.luku 12.8.
Kirjoitti: Arion - 18.08.2012 20:44:38

Ihana luku jotenkin, vaikka hieman tuollainen - öhm - tapahtuvainen. :D Tarkemmin sanoen Harryn ja Siriuksen läheisyys on niin ihana ja mä olisin tuntenut ihan samoin, jos mun yks kummisetä olisi ollut samanlaisessa tilanteessa, sillä yksi kolmesta kummisedästäni oli läheisempi kuin muut, joten tiedän Harryn fiiliksen (etenkin, kun Sirius kuoli vitoskirjassa :( )

Tässä kun oli tätä taukoa jonkin verran, niin piti katsoa vähän tämän fikin perustietoja ja traileri, niin - krömöm - alkoi hieman pelottava tunne...

Mutta tuo oli ihana, kun Sirius selitti Harrylle ja muille luihuisten pitämisestä salissa. Ihana, kun Sirius olet tehnyt Siriuksesta hyvin velvollisuudentuntoisen ja sellaisen :D ei olisi tosiaankaan oikein heittää luihuisten lapsia pois salista - toisaalta Sirius olisi voinut sanoa, ettei luihuisten lapsista ole uhkaa muille oppilaille, ja sehän Sirius sanoi jo, että luihuisoppilaat eivät ole tehneet mitään.

Kiittää luvusta ja jää odottamaan innolla uutta lukua! :D

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11) - 15.luku 12.8.
Kirjoitti: miss i - 17.02.2013 17:36:10

noniin! tämähän on siis maailman mahtavin fic!! :D ja nyt hiukan hätääntyneenä mietin, että oletko jättänyt ficin kokonaan kesken vai onko sulla vaan jotain kiireitä. Kuten jo sanoin niin tosi hyvä fic ja mielenkiintoinen versio tarinasta (todella hyvä versio :D) toivon totisesti että jatkat tätä vielä :) anteeksi sekava kommenttini :)

miss i :)

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11) - 15.luku 12.8.
Kirjoitti: Orenji - 23.03.2013 12:38:49

Tätä oon odottanut!  ;D Ficci, jossa kerrotaan Harryn elämästä tavallisena poikana. Olenkin miettinyt, että mitä tapahtuisi, jos Neville olisi poika-joka-elää. Ja nyt se nähdään. Tämä on ollut ainakin tänne asti hyvää tekstiä ja sujuvaa kerrontaa. Jatkoa!

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11) - 16.luku 27.6.
Kirjoitti: Nyyhti - 27.06.2013 16:56:25

Jeij, vihdoin uutta lukua kehiin! Pahoittelut melkein vuoden tauosta, hups. Nyt olen kuitenkin väsännyt jo pari lukua varastoon, joten hetkeen ei ole tiedossa moista viivästystä (:

Luihuinen_89, kiitos paljon kommentistasi ja virheiden bongaamisesta! Olen näköjään ihan käsittämättömän sokea omille virheilleni, koska jouduin lukemaan nuo laittamasi kohdat kolmesti läpi ennen kuin tajusin, mikä niissä oli vikana... Jestas :D

AraPippin, kiitokset kommentista! Hyvä, ettei Sirius ole huonolla tavalla velvollisuudentuntoinen - välillä minusta tuntuu, että venytän vähän liikaa ihmisten peruskäsitystä hänestä.

miss i, kiitoskiitos! En taatusti jätä mitään ficciä kesken, jos sille vain lukijoita löytyy. (: Tavoitteenani olisi saada tämä nyt vihdoin ja viimein valmiiksi tänä kesänä (kuka uskoo, kun olen sanonut moista monesti ennenkin :D). Mutta vaikka tässä kestäisi vielä viisi vuotta, kyllä minä tämän valmiiksi teen!

ansku1, kiitos paljon kommentistasi! (:




Luku 16
Luvatonta huispausta

Loppupäivä kului hyvin yksitoikkoisissa merkeissä. Mitään ei opettajien käskyjen mukaan saanut tehdä, eikä ollut kovin hyvä idea sanoa niin, kun koko koulun oppilaat olivat ahtautuneet yhteen pieneen saliin (jota ennen oli hämäävästi nimitetty suureksi saliksi). Paremman tekemisen puutteessa oppilaat alkoivat kehitellä omaa ajanvietettä: ihmispyramideja, loitsuja joita he eivät osanneet, itsenäistä ilmiintymisharjoittelua (jonka McGarmiwa lopetti hyvin pitkällä jälki-istunnolla) sekä äärimmäisen tylsiä leikkejä.
   ”No, Neville”, Harry kysyi, ”oletko sinä koskaan syönyt kymmentä lautasellista puuroa putkeen?”
   Neville pudisteli päätään. ”Voitit.”
   ”Jee”, Harry sanoi lainkaan innostumatta. ”Sinun vuorosi.”
   Neville mietti pitkään ennen kuin sanoi: ”Minut on pudotettu kolmannesta kerroksesta suoraan asfaltille, kun olin viisivuotias.”
   Sekä Harryn että Ronin suu loksahti auki. Neville katsoi hieman huolestuneena heitä molempia vuorotellen. Kesti kokonaisen minuutin ennen kuin Ron pystyi ähkäisemään ”voitit”.
   ”Mikä siinä nyt niin outoa on?” Neville kysyi.
   Harryn oli nielaistava pariin kertaan ennen kuin hän pystyi puhumaan. ”Mitä oikein tapahtui? Saivatko kuolonsyöjät sinut kiinni tai jotain?”
   ”Ei”, Neville vastasi. ”Isosetäni vain halusi todistaa isoäidille, että minä en ole surkki. Isoäiti luuli niin ties kuinka pitkään.”
   ”No”, Ron kähisi, ”onneksi oli oikeassa.”
   Neville kohautti hartioitaan. ”En minäkään ollut aivan varma. Ja olihan se tietysti pelottavaa.”
   ”Mutta… mutta…” Harry takelteli, ”miksei isoäitisi estänyt? Miten niin saattoi käydä?”
   Neville kohautti uudestaan olkapäitään. ”Jaa. En minä tiedä. Ehkei häntä kiinnostanut.”
   Harry ja Ron olivat hyvin, hyvin hiljaa. Heitä ei enää kiinnostanut jatkaa leikkiä, joka muutenkin oli todella tylsä. Kun he vilkuilivat epämääräisesti seiniä, heidät pelasti ruskeatukkainen tyttö.
   ”Hei, Hermione!” Neville tervehti.
   ”Hei”, Hermione vastasi ja hymyili varovaisesti. ”Tulin kysymään, olisiko teillä kellään mitään koulukirjoja mukana?”
   ”Ei, miksi?” Harry kysyi.
   ”Pelkään, että jään jälkeen”, Hermione selitti, ”kun en pääse koko päivänä opiskelemaan.” Hän huokaisi pienesti.
   ”Miksi Merlinin nimeen sinä haluaisit opiskella, kun kerrankin on hyvä syy jättää kirjat rauhaan?” Ron puuskahti.
   Hermione vaikutti loukkaantuneelta, kääntyi ja lähti pois.
   ”Mitä minä muka sanoin?” Ron kysyi ihmeissään. Harry kohautti olkapäitään. Ei kai tuollaisesta nyt kuulunut loukkaantua?

Iltapäivällä saapui yllätys: ruoka ilmestyi pöytiin. Oppilaat hihkuivat riemusta ja menivät syömään. Moni olikin muuttunut äreäksi jouduttuaan olemaan melkein koko päivän ilman ruokaa.
   Harry, Neville ja Ron (erityisesti Ron) ahtoivat itseensä niin paljon ruokaa kuin vain jaksoivat. Koko päivän koulun henkilökunta oli silloin tällöin hävinnyt ja tullut takaisin, ja nyt Harry huomasi ilokseen, että Sirius oli taas paikalla. Hän ei näyttänyt lainkaan loukkaantuneelta, ja totta puhuen Harrylla oli ollut niin tylsää, että oli vaikea ajatella tilanteen olevan jollain lailla vaarallinen.
   Sirius huomasi Harryn katselevan häntä ja vinkkasi silmää. Harry palasi tyytyväisenä ruokansa pariin, mutta hätkähti pian Siriuksen ilmestyttyä hänen viereensä.
   ”Miten menee, nuoriso?” Sirius kysyi rennosti.
   ”Hyvin”, Ron vastasi.
   ”Hyvin menee, kiitos kysymästä”, Neville sanoi pienellä äänellä.
   ”Olethan sinä ihan kunnossa?” Harry halusi tietää.
   ”Totta kai, totta kai”, Sirius vastasi nauraen. ”Minullahan on paljon hauskempaa kuin teillä. Voin vain kuvitella, kuinka ankeaa on vain istua täällä tekemättä mitään.”
   ”No niinpä!”
   ”Mutta on minulla teille oikeastaan asiaakin. Muistatteko, mitä puhuin teille Hermione Grangerista? Ja siitä, että täällä on tylsää? No, kuvitelkaapa kuinka tylsää hänellä on, kun joutuu istumaan ihan yksin.”
   ”Ei hän halua olla meidän kanssamme”, Harry sanoi heti.
   ”Mistä sinä niin päättelet?”
   ”Hän tuli puhumaan, halusi lainata koulukirjoja. Kun meillä ei ollut, hän lähti pois.”
   Sirius huokaisi syvään, niin syvään, ettei se edes ollut aito huokaus. ”Voi Harry”, hän sanoi teatraalisesti ja asetti kätensä Harryn harteille. ”Sinulla on paljon opittavaa naisista.”
   ”Ai? Mutta eihän Hermione ole nainen.”
   Sirius huokaisi taas. ”No, tytöistä myös.”
   ”Miksi minä haluaisin oppia heistä jotain?”
   Sirius pyöritteli päätään muka epätoivoisen näköisenä. ”Luota minuun, kyllä sinä haluat.”

Siriuksen kanssa vietettyä juttutuokiota lukuun ottamatta ei tapahtunut mitään, ei kerta kaikkiaan mitään. Aikuiset ravailivat sinne tänne, mutta jossain vaiheessa Lipetit peitti ikkunat niin, että oppilaat eivät voineet parveilla niiden luona tähyilemässä epätoivoisesti pihalle. Tylsistyneet oppilaat pitivät niin kovaa ääntä, ettei ollut toivoakaan kuulla, mitä pihamaalla tapahtui.
   Kun kattona toimiva taivas oli tummunut mustaksi, makuupussit levitettiin lattialle ja oppilaat käskettiin nukkumaan. Aamulla he heräsivät taas tylsyyteen, mutta sinä päivänä he saivat sentään kaikki ateriat. Kun ilta pimeni, heidän oli jälleen käperryttävä makuupusseihinsa lattialle. Muutama oppilas alkoi käydä jo hysteeriseksi, sillä he olivat varmoja, että joutuisivat asumaan koko loppuelämänsä pienessä salissa. Eräs tyttö sai suorastaan paniikkikohtauksen, ja matami Pomfreyn oli mentävä rauhoittelemaan häntä. Ne, jotka eivät olleet hysteerisiä, olivat äärimmäisen tylsistyneitä ja kärsimättömiä. Harry, Ron, Fred ja George menivät jopa niin pitkälle, että suunnittelivat pakenevansa salista (Neville istui siinä vaiheessa pitämässä seuraa Hermionelle, sillä hän ei kuulemma halunnut osalliseksi mihinkään niin typerään). Aamupalalla Fred ja George yrittivät laatia jonkinlaista suunnitelmaa, mutta kaikki kaatui välineiden puutteeseen.
   ”Mitä antaisinkaan muutamasta sontapommista juuri nyt”, Fred valitteli.
   ”Yleensä teillä on taskut täynnä niitä”, Ron totesi.
   ”Niin”, George myöntyi, ”mutta Halloweenin kunniaksi järjestimme pienen yllätyksen vessassa laittautuville tytöille.”
   Fred huokaisi. ”Kyllä se taisi olla sen arvoista.”
   George nyökytteli.
   ”No, miten muuten me voisimme päästä täältä pois?” Harry kysyi. ”Meneekö täältä yhtään salakäytäviä?”
   ”Me emme ainakaan tiedä, jos menee, ja me sentään tunnemme linnan todella hyvin”, Fred vastasi.
   Harry huokaisi ja katsoi kaihoisasti henkilökunnan pöytään. ”Sirius varmasti tietäisi, mutta en viitsi kysyä häneltä.”
   ”Niin, voi olla, ettei hän erityisesti ilahtuisi ideasta”, Ron sanoi. ”Mitä luulet hänen tekevän, kun hän huomaa sinun kadonneen?”
   Harry kohautti olkapäitään. ”En tullut ajatelleeksi. Kai hän vähän huolestuu, mutta eiköhän hän tajua.”
   ”Ronin äiti sen sijaan ei tajua”, George sanoi ja virnisti ilkikurisesti. Fred yhtyi hänen virneeseensä.
   ”Niin, mitenhän pieni Ronnie kestää ensimmäisen räyhääjän kotoa?”
   ”Juoksee varmaan itkien pois.”
   ”Piiloutuu luutakomeroon.”
   ”Turvat kiinni”, Ron älähti. ”En ajatellut jäädä kiinni.”
   ”Oikein! Kunnon Weasleyn puhetta.”
   ”Niin, eli miten me pääsemme siis täältä pois?” Harry kysyi.
   He olivat juuri päässeet suunnitelmassaan niinkin pitkälle kuin ovesta rynnistäminen, kun salin ovet äkkiä avautuivat ja sisään astui todella tyytyväisen näköinen professori Dumbledore.
   ”Ilouutisia, oppilaat!” Dumbledore sanoi hymyillen. ”Kuolonsyöjät ovat – ja toivottavasti myös pysyvät – poissa Tylypahkan alueelta. Teillä on juuri sopivasti aikaa rynnistää makuusaleihinne hakemaan kirjat, ettekä edes myöhästy pahasti päivän ensimmäisiltä tunneilta.”
   Dumbledoren ensimmäiset sanat olivat melkein aiheuttaneet riemukkaan reaktion, mutta pikainen paluu arkeen lannisti useimmat riemunkiljahdukset. Hermione Grangerin iloinen huudahdus kuitenkin kantautui useimpien korviin, ja tyttö oli ensimmäinen, joka juoksi ulos salista ja suoraan marmoriportaisiin.
   ”Siinä oli esimerkki”, Dumbledore hymähti ja viittoi kädellään Hermionen perään.
   Muut oppilaat alkoivat tungeksia ulos ovista yhtenä massana. Harry ja Ron huomasivat pian Nevillen, joka liittyi heidän hitaasti maleksivaan seuraansa. Fred ja George olivat aivan lähistöllä ja mutisivat tyytymättöminä, kun heidän suunnitelmansa oli epäonnistunut.
   Kävi ilmi, että Hermione oli ainoa, joka oli mennyt ajoissa muodonmuutosten tunnille. McGarmiwa katsoi äärimmäisen vihaisesti kaikkia paikalle laahustavia, eikä suostunut toistamaan ohjeita alusta asti. Niinpä Hermione oli ainoa, joka pystyi täydelliseen suoritukseen tunnilla – mutta se ei sinänsä ollut mitään uutta.
   ”Neville”, Ron mutisi hiljaa, kun he kävelivät kohti taikajuomaluokkaa. ”Sinun on pyydettävä Hermionea kertomaan tunnin aihe. Minä reputan muuten.”
   ”Mikset sinä itse voi kysyä?”
   ”Sinä olet hänen kaverinsa, minua hän vihaa.”
   ”Ei hän ketään vihaa”, Neville väitti, mutta hänen äänensävynsä ei ollut täysin vakuuttava.

Oli hämmästyttävää, kuinka nopeasti kaikki palautui ennalleen kolmen suuressa salissa vietetyn päivän jälkeen. Siinä vaiheessa, kun taikajuomien tuplatunti oli ohitse ja Neville oli jotenkin onnistunut kaatamaan epäonnistuneen liemensä Deanin epäonnistuneen liemen päälle ja lattiaan oli syöpynyt kuoppa ja Kuhnusarvio oli lähes repinyt napit liivistään, kaikki vaikutti jo normaalilta. Seuraavien oppituntien aikana rohkelikkojen mielessä tilaa alkoi valloittaa nopeasti lähestyvä Puuskupuhin ja Korpinkynnen välillä käytävä huispausottelu.
   ”Mitä olette mieltä”, Ron kysyi, ”mentäisiinkö pallottelemaan huispauskentälle huomenna iltapäivällä ennen tähtitiedettä?”
   ”Joo!” Harry innostui saman tien. Neville sen sijaan pyöritteli kaapunsa helmaa, eikä sanonut mitään.
   ”Haluatko tulla mukaan, Neville?” Ron kysyi.
   ”Minun on varmaan parempi jäädä tekemään koulutehtäviä”, Neville sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Jään muuten jälkeen. Sitä paitsi huomenna on PVS:ää, ja sieltä tulee taatusti harjoiteltavaa.”
   ”Selvä sitten”, Ron sanoi. Harry oli tyytyväinen, ettei Ronin Neville-innostus sentään estänyt häntä lähtemästä lentämään.

Kun koitti ilta eli käytävilläliikkumiskielto, kaikki ahtautuivat oleskeluhuoneeseen ärsyyntyneinä siitä, että heidän oli aina oltava jossakin jumissa. Toki osa oppilaista koki olevansa näin paremmin turvassa, mutta Rohkelikon tuvalle ominaiseen tapaan näiden oppilaiden osuus oli hyvin pieni.
   ”Me ajattelimme tehdä jotakin mielenkiintoista tänään”, George pamautti niin yllättäen, että Neville hätkähti taikajuomakirjansa äärellä. ”Täällä on niin tylsää.”
   ”Ettekö te oppineet jo edellisestä kerrasta, kun lähditte juoksentelemaan liikkumiskiellon aikana?” Ron kysyi, mutta näytti siitä huolimatta erittäin kiinnostuneelta.
   Fred pyöritteli päätään. ”Eipä siinä mitään erityistä opittavaa ollut. Sitä paitsi opettajathan saivat häädettyä kuolonsyöjät pois, eikö vain?”
   ”Koulun alueelta”, Harry sanoi. ”Minusta tuntuu, etteivät yhtään sen pidemmältä.”
   ”Älkää olko ilonpilaajia”, Fred nurisi. ”Me ajattelimme, ettei meidän nuorin veljemme olisi aivan nössö – eivätkä hänen kaverinsakaan.”
   ”En minä ole nössö!” Ron huudahti närkästyneenä.
   ”Lonnukka vain pelkää äitiä”, George lässytti. ”Voi pikkuista Lonnukkaa.”
   ”Kyllä minä uskallan lähteä täältä, jos minä haluan”, Ron sanoi.
   ”Mutta mitä järkeä olisi lähteä”, Harry mumisi.
   ”Hyvä on sitten”, Fred tuhahti. ”Jääkää te tänne ahertamaan. Me menemme ulos keksimään jotain hauskempaa. Huispausta vain on hauskempi pelata, jos joukkueessa on enemmän kuin kaksi jäsentä.”
   Harry ja Ron vilkaisivat toisiaan. Hehän olivat suunnitelleet menevänsä lentämään – mutta Fred ja George olivat oikeassa siinä, että kahdestaan pallottelu kävisi aika yksitoikkoiseksi.
   ”Minä tulen mukaan”, Harry sanoi hetken mietittyään.
   ”Minäkin”, Ron sanoi kiireesti perässä.
   ”No tulkaa sitten vauhdilla”, Fred sanoi ja lähti marssimaan kohti muotokuva-aukkoa.

Huispauskenttä oli sumuinen ja hämärä. Harry ei ollut aivan varma, satoiko ulkona tihuttaen vai oliko ilma vaan niin kosteaa, että tuntui siltä kuin olisi satanut. Huispaussää ei ollut paras mahdollinen, mutta se ei heitä haitannut.
   ”Mistä me saamme Harryn kanssa luudat?” Ron kysyi veljiltään, joilla luonnollisesti oli jo luudat omasta takaa.
   ”Tuolla oikeassa kulmassa on Tylypahkan luutavarasto”, George sanoi ja osoitti kentän toiselle laidalle. ”Se on tosin lukossa.”
   ”No voi hemmetti”, Ron mutisi.
   Fred loi veljeensä huvittuneen vilkaisun. ”Luuletko tosiaan, että se estää meitä? Sieltähän me pallotkin otamme.”
   Sen sanottuaan Fred hypähti luutansa selkään ja lähti liihottamaan kohti luutavarastoa. George kääntyi iskemään silmää Harrylle ja Ronille ennen kuin seurasi kaksoisveljeään.
   Harry ja Ron seurasivat kävellen perässä.
   ”Tämä on jännää”, Harry sanoi. ”Mahanpohjaa kutittaa koko ajan.”
   ”Niin minullakin”, Ron sanoi. ”Mutta odotan vain, että pääsen vihdoin taas lentämään.”
   ”Niinpä!” Harry sanoi.
   ”Luuletko, että on mahdollista, että kuolonsyöjät tulevat tänne?”
   ”No ei varmasti”, Harry sanoi. ”He pääsivät jo kerran Tylypahkaan. Opettajat eivät taatusti päästä sitä tapahtumaan enää uudestaan. Jos jostakin pitää olla huolissaan, se on luihuiset.”
   ”Totta”, Ron sanoi.
   ”No niin, arvon ensimmäisen luokan oppilaat!” Fred huusi luutavajan luota ja osoitteli suurieleisesti ovea. ”Saanen esitellä, kuinka avataan lukittu ovi!”
   George osoitti taikasauvallaan ovea vähintään yhtä suureellisesti ja teki taikasauvattomalla kädellään ylimääräisiä ympyröitä. Ron pyöritteli silmiään, mutta Harrya nauratti.
   ”Alohomora!” George huudahti. Kuului pieni kilahdus eikä mitään muuta.
   ”Tuossako se oli?” Ron kysyi.
   Fred nyökkäsi. ”Emme halunneet tuhlata pommivarastojamme niin huonoon yleisöön kuin te kaksi.”
   ”Hei!” Harry huudahti närkästyneenä. ”Minä olen hyvä yleisö!”
   ”Ja minä haluan luudan”, Ron tuhahti ja marssi hakemaan sellaisen.
   Huolimatta kaksosten leveilystä pelaaminen oli hauskaa. Harry ja Ron olivat luonnollisesti paljon kaksosia huonompia, sillä he eivät olleet lentäneet paljonkaan, mutta molemmat oppivat nopeasti. Harry oli erityisen hyvä pallon kanssa, sillä hän oli koko lapsuutensa heitellyt, jahdannut ja lyönyt kaikkia mahdollisia löytämiään palloja. Hän oli juuri selittämässä innoissaan muille pilailuryhmystä, jonka hänen kummisetänsä oli hankkinut hänelle hänen ollessaan kahdeksanvuotias (ryhmy hajosi valtavan pamauksen saattelemana pirstaleiksi suoraan sitä lyöneen henkilön päälle), kun kentän kauimmaiselta laidalta kuului huuto.
   ”Hoi te siellä! Mitä luulette tekevänne?”
   ”Voihan Merlinin aluspöksyjen pitsireunus”, Fred manasi.
   ”Mitä me nyt teemme?” Ron kysyi silmät lautasenkokoisina.
   ”Lähdetään lipettiin”, George sanoi pikaisesti. ”Tulkaa perässä!”
   Niin he lähtivät George etunenässä lentämään pois kentältä. He painautuivat aivan alas, jotta saivat luudistaan kaiken vauhdin irti. He eivät kuitenkaan olleet edes ehtineet katsomojen luokse, kun heidän ylleen ilmestyi verkko ja he putosivat ryminällä suoraan maahan. Kaksoset kirosivat yhteen ääneen ja Ron piti pientä ääntä, minkä seurauksena Fred yritti lyödä häntä mutta osuikin Harryyn. Harry puolestaan keskittyi sätkimään niin, että näki, kuka heidät oikein oli napannut.
   Heitä kohti juoksi rivakasti pitkä hahmo, joka oli pukeutunut kokomustiin vaatteisiin, mikä ei todellakaan ollut epätavallista Tylypahkassa. Oli niin pimeää ja sumuista, ettei Harry tunnistanut hahmoa ennen kuin tämä oli parin metrin päässä heistä.
   ”Sirius!” Harry huudahti.
   ”Harry!” Sirius älähti selkeästi yllättyneenä. ”Mitä helvettiä?”
   ”Päästä meidät pois täältä!” Fred vaati.
   Sirius vilkaisi kulmiaan kohottaen Frediä, joka oli Harryn takana. ”Jos olisin sinun housuissasi, en osoittaisi sillä taikasauvalla minua.”
   Harry käännähti pikaisesti vilkaisemaan Frediä, joka tosiaan osoitteli Siriusta vihaisesti sauvallaan. Vihaisuus hieman kärsi siitä, että Fred oli hyvin epämukavassa asennossa puoliksi luutansa ja puoliksi Georgen päällä, ja kaikkialla hänen ympärillään oli Siriuksen verkkoa.
   Kun Fred ei kuitenkaan laskenut sauvaansa, Sirius kohautti olkapäitään ja liikautti omaa taikasauvaansa tuskin huomattavasti. Fred ehti vain avata ällistyneenä suunsa, kun hänen sauvansa komeili jo Siriuksen kädessä.
   ”Nyt te neljä saatte selittää – ja katsokaakin, että selitys on uskottava – mitä ihmettä te teette täällä tähän aikaan.”
   ”Pelaamme huispausta”, Harry sanoi. Hän ei osannut pelätä Siriusta.
   ”Entä miksi ihmeessä te pelaatte huispausta täällä tähän aikaan?” Sirius kysyi ja kuulosti todella vihaiselta.
   Kaikki neljä olivat hiljaa, ja Ron liikahteli vaivautuneena. Harry tajusi istuvansa Ronin jalan päällä ja liikkui kiireesti pois, mutta Ronin vaivaantunut liikehdintä ei loppunut.
   ”Ettekö aio edes vastata?” Sirius kysyi. Hänen äänensävynsä oli muuttunut vihaisesta… jos kyseessä olisi ollut joku muu kuin Sirius, Harry olisi kuvaillut sävyä halveksuvaksi.
   ”Sisällä oli tylsää”, Harry sanoi lopulta.
   ”Oletteko te TÄYSIN aivottomia!” Sirius karjaisi äkkiarvaamatta. ”Luuletteko te, että kaikki juoksevat ympäriinsä pelastelemassa teitä ties miltä, ja voitte juoksennella minne haluatte? Harry – KUINKA monta kertaa minä olen sanonut sinulle, että tällainen ei ole turvallista? Yritätkö ihan tosissasi päästä hengestäsi? Odotas vain, kun äitisi kuulee tästä! Koska KYLLÄ, minä todellakin aion kertoa! Ja te Weasleyt – lyön vaikka vetoa, että Mollykaan ei erityisemmin ilahdu, vai mitä luulette?”
   Purkauksensa päätteeksi Sirius päästi yleisen ärähdyksen ja kääntyi ympäri. Hän hieroi käsivarsiaan yrittäen selkeästi rauhoitella itseään. Harry, Ron ja kaksoset istuivat hiljaa paikoillaan. Harry ei olisi ikinä uskonut, että Sirius olisi hänelle noin vihainen. Hän oli saanut Siriuksen puheista sen kuvan, että koululaisena tämäkin oli usein juoksennellut luvatta yöllä ulkona.
   Parin minuutin hiljaisuuden jälkeen Sirius kääntyi takaisin. ”Minä annan teille jälki-istuntoa. Jotain todella inhottavaa. Jos Hagrid ei olisi huomannut teitä sattumalta mökkinsä ikkunasta ja ilmoittanut minulle, olisi saattanut käydä ties mitä. Joten kunnon jälki-istunto on enemmän kuin oikeutettua. Kaksi viikkoa jälki-istuntoa joka arki-ilta lukuun ottamatta keskiviikkoa – kyllä, pääsette huispausharjoituksiin silloin. Ja nyt kipitätte suorinta tietä makuusaleihinne, koska jälki-istunto jatkuu vähintään jouluun saakka, jos näen teidät vielä jossain hiippailemassa.”
   Sirius nosti verkon pois heidän päältään taikasauvaansa heilauttamalla. Kun nelikko lähti hiljaisuudessa kävelemään kohti linnaa, Sirius huomasi Harryn ja Ronin luudat.
   ”Nuo jäävät minulle, kiitos”, hän sanoi tympeällä äänellä ja ojensi kätensä. Harry ja Ron, molemmat maahan tuijotellen, veivät nöyrinä luudat hänelle.
 

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11) - 16.luku 27.6.
Kirjoitti: Orenji - 27.06.2013 17:55:50

En muistanut juonesta paljoakaan, joten täytyy lukea tämä uudestaan. Ei haittaa, pidän tästä edelleen. :)
Harry alkaa käymään hermoille. Yrittäisi käyttäytyä ja olla ihmisiksi! Koska ficci on... onkohan se sana AU... niin en voi valittaa Harrysta, joka on aikalailla OoC. Ron on myös typerä, kun menee mukaan. En tunnu pitävän mistään hahmoista.  ;D Neville ja Hermione, ne on mukavia!
Kuolonsyöjät liikkeellä, ja tyypit lähtee pelaamaan huispausta.  ::) Sirius on paras, rangaistus oli ehdottoman tärkeä asia, ja olisi saanut olla pahempikin!
Huomaat varmaan, että ficci on todellakin herättänyt tunteita. Pisteet siitä. ;D Odottelen jatkoa, joka tulee toivottavasti hieman nopeammin kuin tämä.  :D

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11) - 16.luku 27.6.
Kirjoitti: Arion - 17.07.2013 13:42:38

Ah - Sirius on niin Sirius :DDD
Munkin mielestä Harry on aika OoC, mut koska on AU-fikki, nii se ei haittaa :P
Hermione on myös niiiiiiin Hermione :D

Umh - sori, lyhyt viesti - en keksi mitään hienoo sanottavaa :P

mut kiitti luvusta ja oottelen sitten seuraavaa lukua jo :D

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11) - 16.luku 27.6.
Kirjoitti: Nelea - 05.09.2013 23:54:19

Aika monta vuotta kun viimeksi tätä olen kommentoinut :D todella hienosti olet saanut tarinan pysymään kasassa
Jatka ihmeessä kirjoittamista, täällä on yksi innokas lukija.
Höhöhh, lyhyt kännykkä kommentti. 
Anteeksi, iltavuoro ei tee hyvää mulle.

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11) - 16.luku 27.6.
Kirjoitti: ServedX - 18.09.2013 20:52:27

Uusi lukija ilmoittautuu!! :) tää on just loistava luin tän muutamassa päivässä! Jatkoa pian, pyydän :3

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11) - 16.luku 27.6.
Kirjoitti: LillaMyy - 22.08.2014 19:10:56

Omnom, pakko kommentoida, koska kompastuin tähän ihan vahingossa (googlettelin jotain IHAN muuta) ja Neville sankarina!<3

Trailerista en sano muuta kuin, että yhyyy, jos tapat Siriuksen tässä(kin). ):

Äääää, neljävee Potter nallepyjamassa! Tui, liian söpöä! (((((: *fangirling* Okei, koitan ottaa iisisti. :'D Natiainen, ihihihihihihi... Mä en kestä enää kohta! :'D Byäääää! Liikaa tunteita näin lyhyessä pätkässä, pää halkeaa. Ömnömnöm, pakko päästä haliruttaamaa pikku Harry! ): Aaaaa, Remus saapuu pelastamaan päivän! Wääää, pikku-Harry on ihan liian söpö! Cute-overload! :D (Ja kääk, mitä kommentointia tämäkin oikein on...)

Siispä Harry piilotti omansa viereiseen kukkaruukkuun.
Phahah, fiksu poika! En mäkään haluaisi pitää mitään kravattia kaulassa, jos 1) muillakaan ei olisi ja 2) olisin menossa jonnekin, jossa joku voisi haluta kuristaa mut sillä.

”Kyllä me vielä joskus pääsemme karkuun”, James kuiskasi poikansa korvaan niin, ettei hänen vaimonsa kuullut.
Huomaan, mistä Harry on perinyt tämän 'kieroutensa'. x)

Kolmannesta luvusta bongasin painovirhepaholaisen: Aurorin oli mentävä suojelemaan viattomia ja hyökkäämään kolonsyöjiä vastaan, ja parantaja hoiti niissä taisteluissa haavoittuneita. Vaikka kolonsyöjät kuulostavatkin ehkä joistakin pelottavilta, niin ehkä tässä kuitenkin haettiin kuolonsyöjiä.

Jamesilta siivoaminen kävi taian avulla paljon nopeammin kuin Harrylla ilman, tietenkin, ja siksi Harryn mielestä oli ihan reilua, että James siivosi. "Pikku-Harry" on ihanan kiero, kun se luistaa kaikesta! x)

Harry huomasi, kuinka hänen isänsä yritti piilottaa hymyä, ja kuinka Lily tönäisi Jamesia niin, ettei Molly Weasley nähnyt. Tirsk. Oivoi, tämän kanssa on kyllä oikein kunnolla vatsalihaksissa pitelemistä. No, tuleepahan samalla treenattua niitäkin?
”Muista, ettet kiroa ketään niin, että opettajat näkevät!” Sirius neuvoi ja sai saman tien murhaavan katseen Lilyltä ja tönäisyn kylkeen Jamesilta. Sirius on ihan loistava tässä! x)

Liemimaisteri, professori Kuhnusarvio, oli vanha möhömahainen kaljupää, joka tuntui jumaloivan Harrya ja odottavan tältä jonkinlaisia yli-inhimillisiä tietoja (jotka tosin sillä ruskeatukkaisella tytöllä tuntui olevan). Ohoh, mä olin ihan odottanut Kalkarosta sinne opettajaksi, mutta olin ilmeisesti väärässä.
Seiskaluvussa oli painovirhepaholainen: Luihuisten lennättävät loitsut osuivat lattiaan heidän takanaan, ja jossain luihuisten piirin ulkopuolella ilmaan räjähti vihreitä, keltaisia, punaisia ja sinisiä kipinöitä kovan räiskeen saattelemina.

”Eivät kai se ole tosissaan?” Kasilukuunkin oli eksynyt painovirhe.

Hän oli juuri aikeissa ehdottaa paikanvaihtoa, kun kuului hyvin kovaäänistä “väistäkääs nyt, luuletteko että mä tästä mahun — en mä kuulkaas ihan noin kaponen oo!” ja sitten Harry tajusi, että aurinko ei ollutkaan jäänyt edellistä paksumman pilven taakse piiloon vaan hänen edessään seisoi äärimmäisen valtava ihminen. Aaaaa, happee! xD Tukehdun kuoliaaksi ihan just!

Grangeria ei näkynyt vielä taikuuden historiassakaan, eikä edes taikaeläinten hoidossa. Eihän ekaluokkalaisilla ole taikaeläinten hoitoa vielä, kun sen voi valita vasta kolmannelle luokalle?

Luvussa 13 oli yksi e-kirjain jäänyt matkan varrelle: Sirius harppoi pitkillä jaloillaan niin nopeasti, että Harryn oli hölkättävä pysyäksen mukana.
Samaisessa luvussa oli tällainen kummallisuus: On kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että fiksu pöllö katoaa reitiltä, jonka se on aiemmin matkannut ongelmitta, että ja että se pöllö kuuluu juuri killan tunnettujen jäsenten pojalle.

Onneksi Neville nykäisi häntä kaavunhihasta juuri, kun hän silmäili arvioiden pergamenttia ja mustepulloa, eikä hän rasittanut viestinviejä-Siriusta moisella turhuudella, vaan lähti ystäviensä kanssa kohti suurta salia. Viestinviejä-Siriuksen haluaisinkin nähdä! :D

Sirius huokaisi taas. ”No, tytöistä myös.”
”Miksi minä haluaisin oppia heistä jotain?”
Sirius pyöritteli päätään muka epätoivoisen näköisenä. ”Luota minuun, kyllä sinä haluat.”
Aaaahhahahahaha, aivan loistavaa sanailua, oikeastikin! Hauska yrittää nauraa äänettömästi, kun nenä on ihan tukossa ja rahisee koko ajan, kun yrittää hengittää sen kautta, varmaan kohta joku kotona luulee, että mä tukehdun tai jotain. :D

Nojoo, tulipahan sekin sitten luettua kokonaisuudessaan. En ole mitenkään varma, kirjoitatko tätä enää edes, mutta koska kuitenkin tänne asti luin, niin ajattelinpahan kommentoidakin. (: Tykkäsin kokonaisuudesta todella paljon. Idea oli jotain aivan ihanaa, koska en ole aiemmin törmännyt tällaiseen tällaisessa mittakaavassa, ja oli hauska lukea sitä. Oli myös hauska bongailla sieltä sun täältä tuttuja hahmoja, vaikkakin hieman erilaisina muutenkin hieman erilaisemmassa ympäristössä. Joku, en muista kuka, oli kommentissaan valittanut Siriuksen OoC-mäisyyttä, mutta itse pidin Siriusta oikein onnistuneen, koska juuri tuollaisena häntä olisi voinut pitää ilman niitä Azkabanin vuosia. Jos kerran on itse ollut aikoinaan täysi rämäpää ja saanut kuulla siitä jatkuvasti yms. niin ehkä sitä sitten osaa vähän neuvoa nuorempia, mitä ei kannattaisi tehdä? Samoin ymmärrän hyvin Siriuksen huolestuneen puolen, koska varmasti kummipoika on tälle erittäin rakas ja hän haluaa suojella tätä hinnalla millä hyvänsä. (: Remus puolestaan on varsin IC ja rakastan Jamesiasi ylikaiken! Ron keikuskelee IC:n ja OoC:n väliä, koska jälleen, kuten joku aiemminkin mainitsi, hän ei ole niin kateellinen kuin kirjoissa, mitä itse pidän plus-puolena, koska mua ärsytti se jatkuva kateellisuus, vaikka se olikin ymmärrettävää. Harry nyt on ehkä vähän OoC, mutta se on vain luonnollista, kun canonia mennään muuttamaan näinkin paljon. Totta kai se vaikuttaa "poikaan-joka-elää" aika helkatisti, jos tämä yhtäkkiä onkin orpopojasta se toinen poika, jolla onkin vanhemmat. Valitettavasti Hermione on jäänyt kauhean taka-alalle, mutta ymmärrän kyllä senkin, toivon vain, että neitokaista nähtäisiin jatkossa (jos tämä siis jatkuu vielä joskus) enemmän ja että tämäkin saisi kavereita itselleen. (:

Kaiken kaikkiaan oikein onnistunut ficci ja, kommentin alun epäloogisuudesta huolimatta, voin sanoa nauttineeni tämän lukemisesta suunnattomasti! (: Kirjoitustyylisi on varsin osuva ja tykkään erityisesti sun tavasta kirjoittaa dialogia, joka on todella toimivaa ja jonka poljenta on juuri sopiva. Vaikka tilanne olisikin hieman kiihkeämpi, et kuitenkaan unohda heittää sekaan aina välillä paria sopivaa repliikkiä, mikä piristää tekstiä kummasti. Alkuun oli hieman hankalahkoa lukea tekstiä, joka oli kirjoitettu näinkin pötköön ja pelkäsin aluksi, kuinka hyvin silmäni sen kestäisivät, mutta yllättävää kyllä voin sanoa, ettei sillä loppujen lopuksi suuren suurta vaikutusta ollutkaan. Teksti näytti hieman erilaisemmalta kuin mihin olen tottunut, mutta muutoin sitä oli varsin sujuva lukea, etenkin noiden sisennysten ansiosta, vaikka ne välillä puuttuivatkin, mutta ne auttoivat huomattavasti rivillä pysymisessä. (:

Heh, joo, ehkä mä lopetan kilometrikommenttini, kun asiakin tuntuu loppuvan, mutta totean vielä tähän loppuun, että jos aiot jatkaa tätä, niin ruudun tällä puolella on yksi ehdottoman varma lukija! (:

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11) - 16.luku 27.6.2013
Kirjoitti: Nyyhti - 26.06.2016 20:40:17

Huhuh, mulla oli taatusti näkemisen arvoinen ilme, kun "pienen" ikuisuuden jälkeen loggasin Finiin sisään ja tajusin saaneeni tähän ficciin kommentteja! Tuli heti taas sellainen fiilis, että ehkä ne aloitetut projektit voisi oikeasti kirjoittaa joskus loppuunkin... :D En ole tätä siis aikoihin kirjoitellut, mutta suunnitelmat on kyllä jossain tallessa, hmm... Ja kappas, olen näköjään sanonut väsänneeni pari lukua varastoon - missäköhän ne ovat *apinahymiö-joka-on-peittänyt-käsillä-silmänsä*. No joo, ihan oikeasti, vilpittömät pahoittelut teille ihanille, jotka olette jaksaneet lukea tätä ja vielä kommentoidakin! Kaikki kommentit piristivät päivääni ihan tuhottoman paljon ottaen huomioon, kuinka kauan sitten ne on kirjoitettu :) En uskalla luvata, että palaan julkaisemaan lisää osia näin järkyttävän pitkän tauon jälkeen, mutta ei se missään nimessä mahdotontakaan ole :)

LillaMyylle erikoiskiitos kirjoitusvirheiden bongailusta! Itse ajattelin aina, että Ron oli kateellinen Harrylle tämän kuuluisuudesta ja erityishuomiosta, ja koska Harry ei tässä ole läheskään samassa asemassa, mielestäni Ronilla ei ole syytä olla ainakaan niin kateellinen kuin kirjoissa. Kilometrikommentit ovat aina mahtavia, ja minusta kommenttisi oli oikein asiapitoinen; kolmas kappale oli ehkä suosikkini! (Siis ihan oikeasti, se oli ihana :D)

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11) - 17. luku 28.6.2016
Kirjoitti: Nyyhti - 28.06.2016 10:44:18

Oho, uusi luku kolmen vuoden ja yhden päivän jälkeen! ;) Kaivoin siis ficin esiin, luin sen ja totesin, että totta hitossa mä kirjoitan tämän loppuun. Oli sitten enää lukijoita tai ei! Julkaisu on toki aina asia erikseen, mutta toivon kovasti, että joku jaksaisi tätä vielä lukea! Seuraava luku ei ole kuitenkaan mitään "uutta tuotantoa" - itse asiassa lukuun 20 saakka näitä olikin jo valmiina, eivätkä kaivanneet kuin pientä muokkausta.



Luku 17
Loukkaantunut

Seuraavan aamun aamupala oli täyttä kaaosta. Oppilaat menivät totuttuun tapaan tupapöytiinsä istumaan, mutta kun pöllöposti saapui, Harry ihan totta alkuun säikähti jonkun hyökänneen taas – eikä hän ollut huudoista päätellen ainoa.
   Pöllöjä saapui niin paljon kerrallaan, että taivaskatto pimeni täysin, ja ilma oli täynnä pelkkää siipien lepatusta. Vaikutti siltä, että joka ikinen oppilaista oli saanut pöllön – tai Harryn tapauksessa kolme. Ainoastaan Luihuisen tupapöytä näytti samalta kuin yleensä aamuisin: kaikissa muissa pöydissä oppilaat jäivät valtaisan pöllömeren alle piiloon.
   Kun kaaos väistyi hieman, ja oppilaat pääsivät availemaan kirjeitään, pöllöt rynnivät ulos ikkunasta valtavana virtana. Puolen minuutin kuluttua, kun Harry oli onnistunut avaamaan ensimmäisen kirjeensä, alkoi uusi meteli.
   ”Ainakaan kenenkään ei tarvitse hävetä saaneensa räyhääjän”, sanoi Ron, joka oli ensimmäisenä tilanteen tasalla. Hänkin piteli kirjettä, mutta vaikutti äärimmäisen haluttomalta avaamaan sen.
   ”Niitäkö nuo ovat?” Neville kysyi ja katseli ympärilleen. ”Ovatko ne jotain puhuvia kirjeitä?”
   Ron nyökkäsi. ”Onneksi äiti ei lähettänyt minulle sellaista. Ehkä hän ei ole vielä kuullut jälki-istunnosta.” Siitä huolimatta hän silmäili saamaansa kirjettä aivan kuin epäillen, että sen sisältä saattaisi sittenkin paljastua räyhääjä.
   ”Minua ei ainakaan voida syyttää jälki-istunnosta”, Harry sanoi suhteellisen tyynenä alkaessaan lukea ensimmäistä kirjettä. ”Isä on itse joutunut sinne niin usein.”

Hei Harry! Kirje alkoi Harryn isän käsialalla.

Luonnollisesti kuulimme, mitä kurpitsajuhlassa tapahtui. Kävi todella hyvä tuuri, että kuolonsyöjät saatiin häädettyä niin nopeasti pois. Sirius on pitänyt meidät ajan tasalla sinun voinnistasi, joten emme ole olleet erityisen huolissamme. Luulenpa, ettet ole erityisen peloissasi, mutta yritä muistaa, että pieni annos tervettä pelkoa on parempi kuin uhkarohkeus. Pian on joululoma, joten nähdään silloin! Ja äitisi lähettää luonnollisesti taas hirmuisen kasan terveisiä.

Isä

Harryn teki mieli pyöritellä silmiään isänsä varoituksille. Eihän hän sentään uhkarohkea ollut. Hän oli juuri avaamassa toista kirjettä, kun Ron voihkaisi.
   ”Mitä nyt?” Harry ja Neville kysyivät yhteen ääneen.
   ”Äiti vaikuttaa olevan sitä mieltä, että on suunnilleen minun vikani, että kuolonsyöjät tulivat tänne. Hän yrittää uhkailla minua tulemaan aiemmin kotiin.”
   ”Ei kai sentään?” Harry hämmästeli.
   ”Minun vanhempani käskivät minut saman tien kotiin”, heidän vierestään Dean puuttui keskusteluun. ”Isä tulee kuulemma hakemaan minut huomenna illalla. Ikään kuin olisin lähdössä.”
   Harryn suu avautui järkytyksestä. Hänellä ei kestänyt kauaa tajuta, etteivät Ron ja Dean olleet ainoita, jotka olivat saaneet vastaavanlaisia kirjeitä.
   ”Mummi sentään tuli siihen johtopäätökseen, että minun on parempi pysyä täällä”, Neville sanoi ja heilautti valtavan pitkää kirjettä pikaisesti Ronin ja Harryn edessä. ”Hän aloitti kirjeen syyttämällä minua huonosta koulumenestyksestä ja pohti sitten koko loppuajan sitä, pitäisikö minun jäädä tänne vai ei.”
   ”Totta kai sinun pitää jäädä kouluun!” puuskahti täysin yllättäen Hermione Granger, jonka Harry ei ollut edes huomannut istuvan lähistöllä. ”Ja niin pitää minunkin, sanoivat vanhempani mitä tahansa. Minun täytyy kirjoittaa heille saman tien.” Niine sanoineen Hermione kaivoi laukustaan pergamenttia ja sulkakynän ja rypisti aiemmin pitelemänsä kirjeen nyrkkiinsä.
   ”Miten kaikkien vanhemmat voivat haluta lapset kotiin?” Harry kysyi edelleen järkyttyneenä. ”Eivätkö he tajua, että olemme täällä paremmassa turvassa?”
   ”Mitä sinun vanhempasi sitten kirjoittivat?” Ron kysyi.
   Harry kohautti olkapäitään. ”Lähinnä vain lähettivät terveisiä.”
   ”Epäreilua”, Ron mutisi. ”Menen etsimään veljeni, että voimme kääntää yhdessä äidin pään.”
   Harry nyökkäsi hajamielisesti availlessaan toista kirjettään, joka oli ilmeisesti Remukselta.

Hei Harry!

Tylypahkassa olikin astetta jännittävämpi Halloween tänä vuonna. Sirius kertoi, että pärjäsitte kuitenkin mainiosti, mikä oli todella mukava kuulla. Täällä kotona menee oikein hyvin, joskin pitää kiirettä. Meillä kaikilla on sinua kova ikävä, mutta onneksi jo jouluna näemme! Muistahan opiskella ahkerasti, sillä vaikka Sirius ei olekaan kaikista paras vahti siinä asiassa, me muut saamme kyllä tietää, jos laiskottelet.

Muista myös kertoa, jos sinulla on jotain joululahjatoiveita. On toki vähän aikaista, mutta tässä hässäkässä ei koskaan voi tietää, milloin on aikaa lahjahankinnoille.

Remus

”Ai niin, kohtahan on joulu!” Harry hihkaisi. ”Ihan mahtavaa, kun saa taas lahjoja! Mitä te aiotte toivoa tänä vuonna?” hän kysyi innoissaan ympäriltään, mutta vain Neville kuunteli häntä. Tämä vaikutti hänen yllätyksekseen hiukan vaivaantuneilta, vaikka hän itse ei keksinyt mitään sen hauskempaa puheenaihetta.
   ”Mummi ei kuitenkaan kuuntele, mitä minä toivon”, Neville sanoi nyrpeänä. ”Sitä paitsi saan aina täysin tuntemattomiltakin ihmisiltä joululahjoja, ja ne ovat lähes aina jotain hienoja kirjoja, joihin en taatusti aio ikinä koskea. Kerran joku lähetti minulle suklaasammakoita, ja se oli koko joulun paras lahja.”
   Taas Harryn suu loksahti auki hämmästyksestä. Sellaistako oli olla kuuluisa Neville Longbottom? Hän muisteli lämmöllä kaikkia leikkiluutiaan, huispausottelulippujaan (vaikkakin huonoihin otteluihin, sillä niissä oli tarpeeksi vähän yleisöä, jotta niitä uskallettiin järjestää), valtaisia herkkukasoja, uusimpia pelejä, kauko-ohjattavia lentäviä lepakoita, tuntitolkulla pomppivia superpalloja, itsestään maaliin ohjautuvia kaatoja, suuria rikottavia rakennuspalikoita, jotka korjautuivat itsekseen… Hän oli saanut lapsuudessaan suuren osan kaikista uusimmista villityksistä, jotka oli halunnut – ja erityisesti jouluna. Hän oli aina kuvitellut, että kuuluisa Neville Longbottom saisi kaiken sen ja lisäksi lauman yksisarvisia tai jotakin vastaavaa.
   Toisaalta Harry oli hyvin iloinen, että Neville ei ollut sellainen pilalle hemmoteltu itsestään liikoja luuleva idiootti, vaan hyvä ja luotettava ystävä.
   Harry avasi vielä kolmannen kirjeensä. Suuressa salissa yleinen tunnelma oli edelleenkin aika kauhistunut, eikä Harry lainkaan ihmetellyt syytä siihen, mikäli tosiaan niin monen oppilaan vanhemmat uhkasivat hakea heidät kotiin.
   Kun Harry sai kirjeen eteensä, hän kurtisti kulmiaan ihmeissään, sillä kirje oli hänen äitinsä käsialaa. Hänhän oli jo saanut isältään kirjeen, joten mitä asiaa äidillä saattoi vielä olla?

Harry!

Minä sain juuri tietää, että sinä olit leikkinyt idioottia ja mennyt ulos, vaikket olisi saanut. Ja millaisesta syystä! Pelaamaan huispausta! Kuinka typerä sinä muka oikein olet? Eikö kolme päivää suuressa salissa ollut tarpeeksi? Kuvitteletko muka todella, että olet turvassa, jos et noudata sääntöjä? Tiedän, että tällaista asiaa ei kannattaisi sanoa kirjeessä, mutta en käsitä, miten sinun paksuun kalloosi saa muuten taottua järkeä. KUOLONSYÖJÄT OVAT TYLYAHOSSA. Enkä uskalla luvata, etteivät he keksi keinoa päästä Tylypahkaan, koska sitä he jatkuvasti yrittävät. Ja poika hyvä, minä en halua, että sinut tapetaan, joten ole nyt hyvä ihminen siellä, missä sinun pitää! Ja älä vain hiisku tästä sanaakaan kenellekään.

Sisäistä, mitä sanoin, ja ymmärrä, että olet todellakin pahassa pulassa, jos et tottele opettajia. Jos se ei muuten onnistu, ajattele edes sitä, että me kaikki kiltalaiset vaarannamme henkemme suojellaksemme sinua. Minä, isä, Remus, myös Peter ja tällä hetkellä erityisesti Sirius. Kyllä sinun se pitäisi tietää, vai oletko unohtanut? Etkö tiedä, mitä hengen vaarantaminen tarkoittaa? Se tarkoittaa, että joku voi KUOLLA, ja sinä menet pelaamaan HUISPAUSTA, niin että se joku kuolisi sitten ihan turhaan. Toivon todella, että Sirius järjestää sinut tekemään jälki-istunnossa jotain sellaista, että tajuat tämän vihdoinkin! Sirius ei ole siellä sinun lapsenvahtinasi, vaikka haluaisitkin ajatella niin. Jos hän joutuu leikkimään sinun lapsenvahtiasi, paljon suuremmat asiat vaarantuvat. Pidä hyvää huolta, erinomaisen hyvää huolta, että minä en enää ikinä saa häneltä sellaista viestiä kuin eilen illalla! Häpeä, Harry Potter!

Ja nyt, ole niin hyvä ja polta tämä kirje. Äläkä puhu sen sisällöstä kenellekään.

Pidä huolta itsestäsi. Olet rakas.

Äiti.

Harry nielaisi ja vain tuijotti kirjettä tyrmistyneenä. Hän ei osannut hetkeen reagoida mitenkään, mutta hänen silmäkulmiaan kutitteli hassusti. Kuolonsyöjät olivat siis edelleen Tylyahossa. Miksi he muka haluaisivat jatkuvasti Tylypahkaan? Ja miksi ihmeessä he tappaisivat Harryn, joka vain pelasi ulkona huispausta? Vaikka kyllähän Harrya oli varoitettu ennenkin siitä, että joskus he tappoivat vain huvikseen…
   ”Mitä siinä oli, Harry?” Neville kysyi. ”Näytät järkyttyneeltä.”
   ”Tuota… mitä? Tässä? Äh, äiti suuttui minulle siitä, että jouduin jälki-istuntoon”, hän mumisi ja tajusi, että hänen tosiaan pitäisi polttaa kirje. Kesti hetken ennen kuin hän muisti sopivan loitsun, joka onneksi toimi saman tien. Hän tunsi olonsa niin kertakaikkisen kurjaksi, että sai juuri ja juuri kerättyä tahdonvoimaa estääkseen leukaansa tärisemästä. Hän loi katseensa alas, ja samalla hänen poskelleen vieri kyynel.
   ”Miksi sinä poltat sen?” Neville kysyi ihmeissään.
   ”Öh… Mitä tällaista säästäisi. Pelkkiä toruja vaan.” Merlinin kiitos hän oli Nevillen kanssa, ja Ron oli edelleen jossain veljiensä luona. Neville ei ollut sellainen ihminen, joka pilkkaisi Harrya tai uteli liikoja.
   ”Selvä”, Neville sanoi olkiaan kohauttaen. Harrysta tuntui, ettei Neville uskonut häntä, mutta oli tarpeeksi hienotunteinen ollakseen kysymättä sen enempää. Harry pyyhki kiireesti hihallaan poskensa, johon oli vierinyt pari hiljaista kyyneltä lisää. ”Se tarkoittaa, että joku voi KUOLLA” – mitä Harry muka tekisi, jos joku todella kuolisi? Hän oli kasvanut kuolinuutisten keskellä, mutta kaikki hänen laajasta perheestään olivat kuin ihmeen kaupalla pysyneet hengissä niin pitkään, että usein hän tosiaan unohti, että nämä olivat aivan yhtä suuressa vaarassa kuin kaikki muutkin.

Harry ja Ron eivät paljon surreet jälki-istuntoaan enää muutaman päivän päästä (sillä jopa vessojen kuuraamiseen ilmaan taikaa pystyi tottumaan), koska heidän kovasti odottamansa Puusukupuh-Korpinkynsi-ottelu oli vihdoin alkamassa. He olivat oppineet jo viime kerrasta, että Neville ei siitä paljon innostunut, joten he eivät edes yrittäneet saada tätä mukaan odottavan kiihtyneeseen pohdintaansa päivän ottelusta.
   Katsomot eivät olleet läheskään niin täydet kuin edellisessä pelissä. Hetken mietittyään pojat tajusivat sen johtuvan siitä, että niin moni oppilas oli haettu kotiin. Sen tajuaminen sai kaiken tuntumaan jotenkin ankeammalta, ja niinpä heidän vilkutuksensa toisella puolella istuvalle Hagridille (joka hymyili aivan kuin kaikki olisi niin kuin pitää) oli hyvin vaisu. Vasta, kun selostaja kuulutti ensimmäiset pelaajat, Harryn mieliala kohosi.
   Harry ja Ron eläytyivät peliin täysillä mukaan. Oli selvää, että Korpinkynsi oli parempi, mutta siitä huolimatta Puuskupuh onnistui tekemään ensimmäisen maalin.
   ”Puhdasta tuuria”, Ron totesi.
   ”Niinpä”, Harry sanoi. ”Korpinkynsi tasoittaa varmasti pian.”
   Mutta vaikka kaato oli lähes jatkuvasti Korpinkynnellä, he eivät saaneet maalia, sillä he onnistuivat tekemään aina jonkin pienen ratkaisevan virheen, johon Puuskupuh hanakasti tarttui.
   ”En varsinaisesti kannata kumpaakaan”, Ron sanoi noin vartin jälkeen, ”mutta Korpinkynsi todellakin ansaitsisi maalin tuolla pelillä…”
   Harry mumisi myöntymyksen merkiksi. Korpinkynsi hallitsi peliä jatkuvasti, ja molemmat joukkueet pyörivät Puuskupuhin päädyssä. Kaato lensi sujuvasti Korpinkynnen pelaajien välillä, ja suurin osa puuskupuhien ajasta kului korpinkynsien lyömien ryhmyjen väistelyssä. Viiden minuutin pyörityksen jälkeen se vihdoin tapahtui:
   ”KORPINKYNSI TASOITTAA 10–10!” selostaja karjui sinipronssisen katsomon mylvinnän yli.
   ”Tulihan se sieltä!” Harry iloitsi. Neville hänen vieressään lähinnä taputti kohteliaasti.
   Korpinkynnellä oli kuitenkin mahdottoman huono tuuri. Tuntui melkein siltä, että joka kerta, kun he vahingossa pudottivat kaadon, joku puuskupuh onnistui tekemään maalin. Vartin kuluttua tilanne oli jo 30–10.
   ”Heillä on todella hyvät hermot”, Harry ihmetteli. Vaikka Korpinkynsi oli häviöllä, kukaan ei sortunut likaiseen peliin eikä rangaistusheittoja jaeltu.
   Muutaman läheltä piti –tilanteen jälkeen Puuskupuhin etsijä lähti kiihdyttämään suoraan ylöspäin kohti taivasta. Katsomossa henkäiltiin ihmeissään. Harry yritti muiden tavoin tähyillä sieppiä, mutta oli vuodenaikaan nähden harvinaisen aurinkoinen sää, eikä hän erottanut oikeastaan mitään. Korpinkynnen etsijä oli korkeammalla kuin Puuskupuhin ja kääntyi myös ylöspäin. Siepin oli oltava jossain siellä…
   Alempana kentällä yksi Korpinkynnen jahtaajista käytti tilanteen hyödykseen, ryösti kaadon ja teki yksin valtavan hienon maalin. Hän sai vain hajanaisia taputuksia, sillä suurin osa katsomosta seurasi etsijöitä, jotka lensivät lähes suoraan kohti aurinkoa.
   ”Onko siellä sieppi?” selostaja hämmästeli. ”Aurinko paistaa suoraan kohti pelaajia… Siellä he joka tapauksessa molemmat lentävät…”
   Oli tosiaan mahdotonta sanoa, kumman joukkueen etsijä oli edellä ja kumman jäljessä vai olivatko he kenties rinnatusten. Kuitenkin noin puolen minuutin kuluttua molemmat kaarsivat alas –
   ”Puuskupuhin etsijällä on sieppi!” selostaja huusi. ”PUUSKUPUH VOITTAA! 180–20 PUUSKUPUHILLE!”
   Se osuus katsomosta, joka oli verhoutunut keltamustaan, alkoi pitää niin valtavaa meteliä, että katsomot tärisivät. Puuskupuhin joukkuelaisten kasvoilla oli tyrmistyneen iloiset ilmeet, kun he rynnistivät halaamaan toisiaan. Korpinkynnen pelaajat olivat niin ikään tyrmistyneitä, mutta iloa heidän kasvoiltaan ei voinut löytää millään.
   ”En voi uskoa tätä”, Ron puuskahti. ”Puuskupuh? Ja voitto 160 pisteellä?”
   ”Korpinkynsi pelasi kyllä paremmin”, Nevillekin myönsi.
   Koko Tylypahka tuntui olevan ihmeissään pelin tuloksesta, sillä loppupäivänä oli hyvin vähän mitään muita puheenaiheita. Harry ja Ron intoutuivat illalla syvälliseen analyysiin jo menneistä ja tulevista peleistä, ja Fred ja George liittyivät heidän seuraansa tarjoten asiantuntevia tietoja sekä kertoillen harjoituksistaan. Neville pakeni Hermionen viereen istumaan – asia, jota Harry ja Ron eivät voineet käsittää, sillä Hermionen seuraan meneminen tarkoitti automaattisesti läksyjen tekemistä.
   Kun koko kouluhuispauksen aihe oli käsitelty loppuun, kaksoset lähtivät ystävänsä luokse omien sanojensa mukaan ”suunnittelemaan niin hienoa jäynää, että teidän aivonne räjähtäisivät pelkästään sen kuulemisesta”. Ron avasi teatraalisesti huokaisten läksykirjansa, ja Harry kaivoi niitä vältelläkseen esiin kasan huolimattomasti repimiään pergamentinpalasia ja alkoi kirjoittaa. Hän päätti jättää vastaamatta mitään suoraan äitinsä kirjeeseen, ja jos häneltä kysyttäisiin syytä siihen, hän voisi aina sanoa, että se olisi ollut turvallisuusriski. Kirjehän oli poltettu ja kaikkea.

Hei äiti ja isä!

Koulussa on kovin arkista nyt. Puuskupuhit voittivat Korpinkynnet huispauksessa, vaikka Korpinkynsi pelasi niin paljon paremmin. Kukaan ei olisi ikinä uskonut sitä, eikä ilmeistä päätellen edes kukaan pelaajista. Tästä tulee todella jännää! Rohkelikon ja Korpinkynnen otteluun ei ole enää pitkä aika, ja minusta oikeasti tuntuu, että meillä saattaa olla mahdollisuuksia tupamestaruuteen. Tietysti kaikkien loppujen pelien pitää mennä täysin putkeen, mutta silti.
   Siihen teidän lähettämäänne kirjeeseen minun piti vastata, että kiitos, ettette yritä saada minua täältä pois. Ihan kauhean monet ovat yrittäneet saada lapsiaan lähtemään, ja osa onkin jo tultu hakemaan. En tajua, mikä järki siinä on. Juuri eilen näin, kun yksi rohkelikko jouduttiin kantamaan ulos, ja hän oli sentään neljäsluokkalainen. Ihan kamalaa, että joidenkin vanhemmat ovat niin ilkeitä, että pakottavat lapsensa lähtemään täältä.

Harry

Seuraava aamu alkoi muodonmuutosten kaksoistunnilla, minkä jälkeen vuorossa oli loitsutunti. Kirje odotteli Harryn taskussa sitä, että hän löytäisi Siriuksen ja voisi pyytää tätä välittämään kirjeen edelleen. Kun tuli lounasaika, Harry oli varma, että näkisi Siriuksen viimeistään suuressa salissa. Tämä ei kuitenkaan ollut opettajanpöydässä.
   ”Näettekö missään Siriusta?” Harry kysyin Nevilleltä ja Ronilta.
   Kumpikin pyöritteli päätään. ”Eikö hän ole sinulle vihainen?” Neville kysyi. ”Siitä huispausjutusta?”
   Harry kohautti olkapäitään. ”Tuskin nyt enää.” Niin hän ainakin toivoi.
   Lopulta Harryn oli myönnettävä, ettei hänen kummisetänsä yksinkertaisesti ollut lounaalla. Harrya harmitti, sillä hän olisi halunnut saada kirjeen matkaan. Sen takia hän ei saanut syötyä kovin hyvin, vaikka ruuassa itsessään ei ollut mitään vikaa.
   Kesken ruokailun Neville tönäisi Harrya olkapäähän ja osoitti salin oville. Siellä seisoi Sirius ja tähyili ympäri salia kuin etsien jotain. Harry kohotti äkkiä kätensä vilkutukseen. Kun Sirius huomasi sen, hän tuli suoraan Harryn luo.
   ”Hei!” Harry sanoi pirteästi. ”Minulla on –”
   ”Minulla on sinulle todella tärkeää asiaa”, Sirius keskeytti hiljaisella äänellä, josta tihkui kiire. ”Tule aulaan, jotta voimme puhua rauhassa.”
   Harry vakavoitui saman tien ja laski ruokailuvälineensä alas. ”Selvä”, hän sanoi, nousi ja seurasi kummisetäänsä aulaan. Sirius etsi kaikista syrjäisimmän kolkan ja kääntyi sitten katsomaan Harrya.
   ”Kuuntele tarkasti, koska minä en aio selittää tätä kahta kertaa. Yöllä oli kahakka kuolonsyöjien ja killan välillä. Kaikki alkoi ihan tavanomaisesti: kuolonsyöjät menivät riehumaan kylään lähelle Godrickin notkoa, kilta sai tiedon, kiltalaisia meni paikalle. Äitisi, isäsi ja Remus olivat tietysti kaikki mukana ensimmäisten joukossa, koska se oli niin lähellä. Kun he pääsivät sinne, kuolonsyöjät muuttivat taktiikkaa ja hyökkäsivät kaikki yhtä aikaa Remuksen kimppuun.”
   Siinä vaiheessa Harry henkäisi terävästi, mutta ei uskaltanut enää päästää ilmaa ulos vaan pidätteli henkeään. Häntä pelotti.
   ”Kiltalaiset saivat suojattua Remusta, joten hän ei kuollut”, Sirius selitti tavallista matalammalla äänellä. Hän puhui rauhallisesti, vaikka Harry arvasi hänen olevan todella huolissaan. ”Kuolema ei kuitenkaan ollut kaukana. James ja Lily nappasivat Remuksen ja lähtivät pois, minkä jälkeen kuolonsyöjät jatkoivat taistelua normaalisti.”
   Harry nielaisi vaikeasti. ”Mitä Remukselle sitten kävi?”
   Sirius pudisteli vakavana päätään. ”Tilanteesta ei ole vielä selkoa. Hän on Mungossa tällä hetkellä, ja äitisi tietysti tekee parhaansa, jotta hänet saadaan kuntoon. Vielä en osaa sanoa muuta kuin että hän sentään hengittää.”
   Harry nyökkäsi surkeana. ”Entä se taistelu? Miten siinä kävi?”
   Sirius huokaisi. ”Kuolonsyöjät veivät sen erän. Heitä oli enemmän. Mutta se ei ole nyt tärkeää. Se oli vain pieni nujakka. Tärkeämpää on kysyä, miksi he hyökkäsivät juuri Kuutamon kimppuun.”
   ”Minä en ainakaan keksi”, Harry sanoi suutaan mutristaen. ”Uskotko, että Remus paranee?”
   Sirius hengitti syvään ja mietti hetken ennen kuin vastasi. ”Kyllä minä uskon. Hän… hän on vahva. Ja äitisi on taitava.”
   Harry nyökkäsi mietteliäänä. ”Pääsenkö minä katsomaan häntä?”
   ”Et”, Sirius vastasi epäröimättä. ”Sinun on nyt pysyttävä täällä. Mutta minä lähden katsomaan häntä. Tulen takaisin huomenna. Olehan siis poikkeuksellisen kiltisti, koska en ole täällä pelastamassa nahkaasi.”
   ”Kyllä, Sirius. Ja anteeksi.”
   Sirius hymähti ja pörrötti vähän Harryn hiuksia. ”Ainakaan et ole liian peloissasi tästä kaikesta. Se sentään on hyvä. Mutta nyt minun on lähdettävä, tai Dumbledore ei enää anna minun käyttää hänen takkaansa.”
   ”Sano Remukselle terveisiä”, Harry sanoi, kun Sirius kääntyi lähteäkseen.
   ”Minä sanon”, Sirius vastasi ja hymyili hieman surumielisesti. ”Vaikka hän ei kuulisikaan.”
   Kun Sirius oli jo ottanut muutaman askeleen, Harry muisti kirjoittamansa kirjeen. ”Hei, Sirius, odota! Voitko viedä kirjeeni äidille ja isälle?”
   ”Tietysti”, Sirius sanoi. Harry riensi viemään hänelle taskussaan rypistyneen pergamentin, ja sen tehdessään hän ei voinut vastustaa kiusausta halata pikaisesti kummisetäänsä – huolimatta siitä, että joku olisi saattanut nähdä.
 

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11) - 17. luku 28.6.2016
Kirjoitti: neaemilia - 28.06.2016 14:49:08

Sori oon junassa ja kännys ei oo kamalasti taaskaan akkua, et rakentavat lentää norjaan. Tää on tosi kiva. Mua häiritsee hyvin paljon miksi ne kuolonsyöjät yritti tähdätä vain Frediin! :/

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11) - 17. luku 28.6.2016
Kirjoitti: LillaMyy - 28.06.2016 19:34:22

Lainaus käyttäjältä: nominal - 28.06.2016 10:44:18

Oli sitten enää lukijoita tai ei! Julkaisu on toki aina asia erikseen, mutta toivon kovasti, että joku jaksaisi tätä vielä lukea!

JOOOOOOOOOO!!!! (P.S. Lue tämä niin, että kuulet sen pääsi sisällä erittäin korkeataajuisena squeal-äänenä, koska sellainen musta pääsi, kun huomasin, että tämä oli jatkunut. :D) Eli, kyllä tätä edelleen luetaan, hyvä, että päätit kirjoittaa tämän loppuun, koska wiiii!!

Voi ei, Nevilleä kävi tosi sääliksi, kun hänen lempilahjansa olivat niitä harvoja suklaasammakoita. Ei mahda olla helppoa olla kuuluissa Neville Longbottom, kun kukaan ei tiedä, mitä oikeasti haluat (ja vaikka tietäisi, niin ei välitä). >: Jotenkin musta tuntuu, että tässä tarinassa Nevillen kohtalo on paljon surkeampi kuin Harryn tarina oli kirjoissa (tai sitten se vain tuntuu siltä, kun oikeasti se meni toisin päin ja on jo nähnyt näiden kahden erilaiset kohtalot...).

Lainaus käyttäjältä: nominal - 28.06.2016 10:44:18

Harry ja Ron eivät paljon surreet jälki-istuntoaan enää muutaman päivän päästä (sillä jopa vessojen kuuraamiseen ilmaan taikaa pystyi tottumaan), koska heidän kovasti odottamansa Puusukupuh-Korpinkynsi-ottelu oli vihdoin alkamassa.

Tällainen erikoinen tupa oli eksynyt tähän uusimpaan lukuun. :D

Hyiiii, kerkesin jo säikähtää pahemman kerran, että Remukselle olisi sattunut jotain, mutta onneksi ei sitten kuitenkaan mitään kamalampaa ainakaan. Mutta aika kummallista kyllä, että kuolonsyöjät tuolla lailla ottivat juuri hänet kohteekseen, elleivät he sitten yrittäneet jotain ihmeellisiä temppuja pienelle ihmissudellemme. Tätä on kuitenkin edelleen varsin mielenkiintoista seurailla, koska tämä menee niiiiiin eri polkuja kuin kirjat, ettei tässä voi oikein edes arvailla tulevia juonenkäänteitä juuri mitenkään. :D Tuli muuten nyt mieleen, että kun tämä on muutenkin niin erilainen, niin onko Remus tässä edes alun perinkään ihmissusi, jos hänet vasta nyt muutettiin, minkä takia Harry ei saisi tavata tätä näin nopeasti... Hmm... Tämä ajatus pistää nyt kyllä oikein kunnolla mietintää päälle, koska mitähän kaikkea tässä onkaan tapahtunut, kun Voldemort EI ole tappanut Pottereita. Onko Peter kääntynyt Voldemortin puolelle? Onko Kalkaros täysivaltainen kuolonsyöjä eikä kaksoisagentti?

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11) - 18. luku 3.7.2016
Kirjoitti: Nyyhti - 03.07.2016 14:42:12

Oooooh, kaksi kommenttia, vaikka oli niin hirvittävän pitkä tauko! <3

neaemilia, eipä tuo rakentavan Norjaan lento haittaa, ihanaa, että kommentoit! Vastausta kysymykseen saat valitettavasti vielä jonkin aikaa odottaa, mutta kyllä se sieltä lopulta tulee :)

LillaMyy, kiiiiitos kommentista ja siitä, että jaksat vielä lukea! Siis jouduin lukemaan tuon Puusukupuhin kolmesti läpi ennen kuin tajusin, mikä siinä mättäsi, ja sitten vielä joka kerta, kun luin uudestaan kommenttisi (krhm ihan vain pari kertaa), jouduin aina lukemaan sen kahdesti ennen kuin hoksasin. Voi apua, kun sitä voikin olla sokea virheille :D Mutta Remus on ihan ihmissusi - siitä oli muistaakseni joku pieni maininta tuolla aiemmissa luvuissa, mutta ei todellakaan mikään ihme, jos et muista :D Peteristä oli vähän juttua alussa, ja hänestä saattaa tulla jotain mainintaa myöhemmin, mutta Kalkaroksesta ainakin varmasti kuullaan jossain vaiheessa ;)

Tässä siis seuraava luku! Olen nyt jonkin verran kirjoitellut ficciä eteenpäin, ja olen vähän huolissani, että tämä lähtee ihan lapasesta. Tätä on niin kiva kirjoittaa, että juonta on välillä vaikea kuljettaa eteenpäin, kun jään fiilistelemään joitain dialogeja... No, siihen on onneksi aikaa vielä jokunen luku!


Luku 18
Tällipaju pettää

Lounaan jälkeen Harry käveli Nevillen ja Ronin perässä pimeyden voimilta suojautumisen tunnille kuin unessa. Hänen olisi pitänyt olla innoissaan lempiaineensa tunnista, mutta hänen mieleensä mahtui vain Remus. Kyllähän Remuksen olisi pakko tulla kuntoon…
   Neville ja Ron olivat myös tavanomaista vakavampia. Harry oli kertonut heille koko tarinan, ja Harry oletti heidän olevan järkyttyneitä Remuksen loukkaantumisesta, kunnes Neville sanoi ääneen:
   ”Mitähän ihmettä kuolonsyöjät oikein voivat juonia? Miksi he hyökkäisivät vain yhden kiltalaisen kimppuun? Ei siinä ole mitään järkeä.”
   ”Niinpä”, Ron myönteli. ”Siinä on pakko olla takana joku kiero suunnitelma. Mistä vetoa, että ne takaisin tulleet luihuiset tietävät siitä.”
   ”He ovat jättäneet meidät harvinaisen hyvin rauhaan”, Neville sanoi. ”Eivät ole edes huudelleet mitään.”
   Ron nyökkäili. ”Se on outoa. Ehkä hekin juonivat jotain?”
   ”Mitä ikinä se onkin”, Harry sanoi, ”aikuiset eivät takuulla kerro meille mitään.” Hän pohti äidiltä saamaansa kirjeen sisältöä ja oli jo vähällä paljastaa sen, mutta päätti kuitenkin pysyä hiljaa. Äiti oli kieltänyt niin vahvasti häntä sanomasta mitään, ja hän oli rikkonut jo liikaa sääntöjä.
   Kirvalas oli varannut heille sille tunnille parven kirottuja lepakoita. Heidän tehtävänään oli tunnistaa, mikä lepakoita vaivasi. Harrysta se ei ollut läheskään niin mielenkiintoista kuin taikoa itse, mutta korpinkynnet ja Hermione näyttivät olevan erityisen innoissaan. Lisäksi Harry oli niin huolissaan Remuksesta, ettei edes osannut muiden tavoin nauraa kuperkeikkoja heittelevälle lepakolle.
   Tunti oli suunnilleen puolivälissä, kun oveen koputettiin.
   ”Sisään”, Kirvalas huikkasi jokseenkin kyllästyneen kuuloisena.
   ”Anteeksi häiriö”, professori Kuhnusarvio sanoi hyväntuulisena tunkeutuessaan maha edellä ovesta sisään. Hänellä oli kädessään taikajuomapullo, jonka hän kohotti ylpeänä ylöspäin ja katseli siinä kimmeltävää lientä kuin haluaisi kulauttaa sen kurkkuunsa saman tien. ”Minä sain sen valmiiksi ja – hetkinen”, hän sitten sanoi vilkaistuaan ympärilleen ja ilmeisesti tajuttuaan, missä oli. ”Voi ei, anteeksi, minä koputin väärän luokkahuoneen oveen. Lipetit tilasi minulta tämän kauhealla kiireellä”, hän sanoi nostaen taikajuomaa taas hieman, ”mutta toimitin sen näköjään liiankin kiireellisesti, kun en edes tarkistanut, mihin luokkaan itseni tungin.” Hän hymähti pienesti. ”Anteeksi vielä keskeytys”, hän sanoi ja kääntyi ympäri. ”Hienoja lepakoita sinulla”, hän huikkasi vielä ennen kuin sulki oven perässään.
   Tunti jatkui hetken aikaa normaalisti, kunnes oveen koputettiin jälleen. Kirvalas vaikutti hieman ärsyyntyneeltä, mutta kehotti silti koputtajaa tulemaan sisään. Ovi kuitenkin avattiin ennen kuin hän sai sanaa loppuun.
   ”KAIKKI HETI POIS LUOKASTA!” ovella oleva Lipetit karjui. ”TYLYPAHKAAN HYÖKÄTÄÄN!”
   Se sai luonnollisesti aikaan kaaoksen. Suurin osa rohkelikoista rynnisti suoraan ovelle, mutta monet korpinkynnet kahmivat kirjojaan ja tavaroitaan mukaan ennen lähtöä.
   ”Vauhtia nyt”, Kirvalas hoputti. ”Menkää muiden mukana ja odottakaa lisäohjeita”, hän sanoi ja viittoili kaikkia menemään ulos ovesta. Harry, Neville ja Ron onnistuivat jäämään jonon hännille huolimatta korpinkynsien kirjojenpelastusoperaatiosta. Kun kaikki oppilaat olivat käytävässä, Kirvalas laittoi luokan oven kiinni jääden itse sisään. Harry kummasteli sitä hetken, mutta jatkoi sitten eteenpäin. Käytävä oli täynnä oppilaita, jotka kaikki juoksivat kohti eteisaulaa. Osa vanhemmista puristi taikasauvaa ja näytti vakavilta, osa nuorimmista vaikutti pakokauhuisilta.
   ”Miten he ovat voineet päästä sisään?” Ron huusi vierellään juokseville Harrylle ja Nevillelle. Se, joka vastasi, ei ollut kuitenkaan kumpikaan heistä, vaan heidän lähellään juokseva Hermione Granger:
   ”Katso ulos ikkunasta, niin huomaat itsekin!” tämä huusi. Hermione ei näyttänyt pakokauhuiselta, kuten esimerkiksi monet Korpinkynnen oppilaista, mikä sai Harryn pitämään hänestä hieman enemmän.
   Hermionen ohjeen mukaan Harry vilkaisi ulos ikkunasta, kun he pääsivät seuraavan kohdalle.
   ”Tällipajun salakäytävä!” hän henkäisi.
   He olivat juuri sopivasti sillä puolella linnaa, josta oli suora näkymä tällipajulle. Tällipaju oli jähmetetty paikoilleen, ja sen juurakon luota kiipesi jatkuvalla syötöllä mustakaapuisia naamioituneita ihmisiä taikasauvat valmiusasennossa. Harry huomasi myös, että pihalla olivat professorit Matoisa-Lankku ja Verso, jotka kahdestaan pitelivät ainakin kymmentä kuolonsyöjää. Ennen kuin Harry kulki massan mukana ikkunan ohi, hän ehti huomata opettajien takana kyyristelevät oppilaat: ilmeisesti kuolonsyöjät olivat keskeyttäneet pahemman kerran sekä yrttitiedon että taikaeläinten hoidon tunnin.
   ”Eikö salakäytävää muka ole vartioitu?” Neville puuskutti.
   ”Taatusti on”, vastasi yhä heidän lähistöllään juokseva Hermione. ”Kuolonsyöjät vain ovat päässeet läpi siitä huolimatta. Voi, vanhempani tulevat suuttumaan niin paljon! Minä vakuutin heille, että täällä on täysin turvallista…”
   Harry pyöritteli silmiään.
   He päätyivät eteishalliin, joka oli jo täynnä eri-ikäisiä oppilaita. Kaikki seisoskelivat jokseenkin tietämättöminä, kunnes muutama seitsemäsluokkalainen rohkelikko marssi ulko-ovista ulos villisti ärjyen.
   ”Ette kyllä koske minun veljeeni!” Harry kuuli erään heistä huutavan.
   ”Kaikki paikoillaan!” kuului huomattavasti arvovaltaisempi huuto marmoriportaiden yläpäästä. Harry tunnisti sen heti McGarmiwan ääneksi. ”Kukaan ei enää mene ulos!”
   ”Minerva!” jostain Harryn edestä huudettiin, ja Harry arveli kyseessä olevan Lipetitin, sillä tämän lyhyt vartalo hukkui oppilaiden sekaan. ”Missä Musta on? Entä vahdit?”
   ”Musta on poissa”, McGarmiwa vastasi. ”Vahdeista ei tietoa.”
   Sen sanottuaan McGarmiwa rynnisti marmoriportaat suoraan alas ja leväytti ulko-ovet levälleen. Oppilaiden keskuudesta kuului kohahdus, kun monet säikähtivät ja yrittivät siirtyä pikaisesti syrjään: ulkoa taistelun äänet kuuluivat jo sisälle.
   ”Mitä te oikein odotatte?” McGarmiwa kysyi ja kääntyi katsomaan oppilasmassaa. ”Menkää oleskeluhuoneisiinne niin kuin olisi jo!”
   Oppilaita oli kuitenkin niin paljon ja kaikki olivat olleet niin eri puolilla linnaa, että oleskeluhuoneisiin siirtyminen ei onnistunut nopeasti. Eri tupien oppilaat lähtivät vyörymään eri suuntiin, ja koko eteisaula tukkeutui pian. McGarmiwa ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen enää huomiota, sillä hän oli jo puolivälissä pihamaata ja hänen taikasauvastaan sinkosi niin valtavat määrät kipinöitä ja valosuihkuja ja savua, että Harryn silmiin sattui, kun hän yritti katsoa sitä.
   Harrylla ei varsinaisesti ollut mitään kiirettä Rohkelikkotorniin, sillä huolimatta ulkona riehuvasta taistelusta hän uskoi olevansa suunnilleen yhtä turvassa linnan eteisaulassa kuin tornissakin. Jos kuolonsyöjät olivat päässeet linnan maille, Harry ei halunnut kuvitella, kuinka kauan heiltä kestäisi päästä linnaan sisään.
   Viiden minuutin kuluttua eteisaulassa oli enää ryhmä yli 15-vuotiaita oppilaita – lähinnä rohkelikkoja, mutta myös muutama puuskupuh ja korpinkynsi – jotka tuntuivat olevan haluttomia noudattamaan opettajien neuvoja.
   ”Neville!” kuului yllättäen huuto, kun Harry, Neville ja Ron olivat puolivälissä marmoriportaita. Kaikki kolme kääntyivät ympäri ja huomasivat professori Kuhnusarvion.
   ”Mitä, professori?” Neville kysyi hieman huolestuneena.
   ”Mitä ihmettä sinä teet vielä täällä?” Kuhnusarvio torui. ”Sinun on juostava turvaan oleskeluhuoneeseen niin nopeasti kuin vain pystyt! Äläkä pysähtele ikkunoihin! Vauhtia!”
   ”Kyllä, professori”, Neville sanoi nöyrästi. He kaikki kolme kiristivät tahtia ja ohittivat muutaman ihmisen marmoriportaissa, mutta kun he lähtivät kulkemaan käytävää pitkin kohti toisia portaita, Neville hidasti.
   ”Mitä nyt?” Ron kysyi. Harry puolestaan marssi suoraan lähimpään ikkunaan katsomaan taistelua: opettajia oli ulkona tällä hetkellä suunnilleen saman verran kuin pystyssä olevia kuolonsyöjiä, ja opettajat pitivät loistavasti puolensa. Professori Verso jopa irrottautui taistelusta ja lähti opastamaan ulos jumiin jääneitä oppilaita kiertotietä pitkin kohti linnaa. Paikoillaan seisovan tällipajun alta kuitenkin kipusi jatkuvasti lisää kuolonsyöjiä, niin että opettajat jäisivät hyvin pian alakynteen, vaikka olivatkin huomattavasti taidokkaampia taikojia. Näytti aivan siltä kuin koko linnan piha olisi herännyt eloon: lähistön puut olivat lähteneet taistoon Tylypahkan puolesta, ilmassa lenteli lukuisia esineitä ja muutama Harrylle tuntematon viisijalkainen olento hyökkäili kuolonsyöjien kimppuun.
   ”Entä jos he ovat täällä minun takiani?” Neville kysyi. ”Eikö minun kannattaisi mennä tuonne ulos lopettamaan tämä?”
   ”Älä viitsi”, Harry tuhahti. ”Luuletko muka, että he lopettaisivat, jos nappaisivat sinut? Sitä paitsi me olemme tällä hetkellä voitolla.” Hän jätti mainitsematta, että tilanne kääntyisi pian, kun kuolonsyöjiä tulisi lisää.
   ”Niin, olet varmasti oikeassa”, Neville sanoi ja huokaisi. ”Jos vain olisimme vanhempia, voisimme mennä mukaan.”
   Harry ja Ron nyökkäsivät. Harry ei ollut edes huomannut, että Ron oli tullut hänen viereensä ikkunaan, ja yhdessä he seurasivat, kun joukko vanhimpia oppilaita rynnisti eteisaulasta mukaan taisteluun.
   ”Kuhnusarvio oli oikeassa”, Ron sanoi hetken kuluttua. ”Nevillen pitäisi olla oleskeluhuoneessa turvassa.”
   Se sai heidät jälleen liikkeelle. Oleskeluhuone oli tupaten täynnä ihmisiä, jotka kaikki olivat liimanneet nenänsä ikkunaan, sillä tornista näki juuri sopivasti tällipajun luokse. Harry kuuli, kuinka monet katuivat sitä, että olivat tulleet torniin eivätkä olleet menneet taistelemaan.
   ”Tuolla on minun siskoni!” yksi vaaleatukkainen viidesluokkalainen tyttö huudahti yhtäkkiä. ”Olin ihan unohtanut, että Amylla oli nyt yrttitietoa… Hän on vasta kaksitoista…” Hetken aikaa tyttö katsoi hiljaa ulos ikkunasta ja vaikutti olevan lähes rauhallinen, kunnes hän yhtäkkiä käännähti ympäri ja lähti juoksemaan muotokuva-aukolle kaivaen samalla taikasauvaa taskustaan. Kun hän säntäsi Harryn ohi, Harry huomasi, että hänen ilmeensä huokui puhdasta päättäväisyyttä.
   ”AMBER!” ilmeisesti tytön kaveri huusi. Joku kuudesluokkalainen poika toimi kuitenkin nopeammin ja kaappasi tyttöä, Amberia, vyötäisiltä. Amber alkoi rimpua ja kirkua, ja kolme ihmistä säntäsi hänen luokseen. ”Hän on siellä ihan turvassa, he ovat jo melkein päässeet linnaan. Kaikki opettajat ovat siellä. Ei sinusta olisi paljonkaan hyötyä.”
   Kun Amber yhä edelleen jatkoi rimpuilua ja huutamista, Ron sanoi: ”Minä haluan nähdä. Mennäänkö makuusaliin?”
   Harry ja Neville nyökkäsivät, ja yhdessä he kiipesivät äkkiä makuusaliinsa ja riensivät siellä heti ikkunan ääreen. Neville pysytteli hieman taaempana niin, ettei kukaan voisi nähdä häntä ulkoa.
   Kuolonsyöjät alkoivat olla ylivoimaisia. Heitä oli suunnilleen kuusi yhtä opettajaa vastaan, joskin muutamat mukana olevat oppilaat tasoittivat tilannetta hieman. Harry äkkäsi pian Kirvalaksen, joka taisteli vimmatusti viittä kuolonsyöjää vastaan. Kirvalaksen vieressä riehui Hagrid; riehuminen oli tosiaan paras sana kuvaamaan tämän tekosia, sillä Hagridilla ei ollut taikasauvaa, vaan hän heitteli kuolonsyöjiä ympäriinsä. Taiat eivät tuntuneet tekevän hänelle yhtään mitään.
   Kun Harry seurasi tilannetta tarkemmin, hän tajusi, että ulkona tunneilla olleet oppilaat eivät olleet vieläkään päässeet sisään. He olivat yhdessä kasassa, ja professori Verso seisoi suojelevasti heidän edessään. Harryn suureksi järkytykseksi monet kuolonsyöjät tähtäsivät suoraan oppilaisiin, ja Verson oli yritettävä venyä joka suuntaan suojellakseen näitä. Eräs punainen valosuihku pääsi kohteeseensa, ja yksi oppilaista kaatui maahan. Opettajat ärjyivät raivosta.
   ”Katsokaa!” Ron huusi ja osoitti sivuun taistelusta. Ikkunasta ei nähnyt kovin hyvin sinne, minne Ron osoitti, mutta ehdottomasti siellä liikkui jotakin. Kun Harry odotti hetken, hän huomasi, että Ronin osoittamasta suunnasta juoksi ainakin kaksikymmentä velhoa ja noitaa suoraan kohti taistelua.
   ”Tuo on Bill!” Ron huudahti. ”Minun veljeni Bill, hänen piti olla Afrikassa! Kiltalaiset ovat tulleet!”
   Kuolonsyöjät olivat jo huomanneet kiltalaiset, ja ennen kuin nämä ehtivät liian lähelle, kymmenet kuolonsyöjät laukoivat taikoja näitä kohti.
   ”Äiti!” Harry parkaisi, sillä hän oli juuri huomannut äitinsä, jota kohti ainakin kolme taioista lensi. Lily sai osan torjuttua, mutta yksi niistä hipaisi hänen käsivarttaan, josta alkoi vuotaa verta. Lily ei kuitenkaan ilmeisesti huomannut, sillä hän juoksi suoraan kohti oppilaita muutaman muun kanssa. Harryn sydän takoi valtavan nopeasti ja niin voimalla, että se melkein sattui. Hän kuitenkin pakotti itsensä katsomaan poispäin äidistään, jolloin hän huomasi isänsä ja Siriuksen. Nämä taistelivat vierekkäin kävellen samalla rauhassa eteenpäin, eivätkä lähistölle sattuneet kuolonsyöjät voineet mitään. Sirius kääntyi huutamaan jotain takanaan olevalle miehelle, joka nyökkäsi, ja sitten Sirius ja James jatkoivat matkaansa suoraan kohti tällipajua. Muut kiltalaiset ilmeisesti suojasivat heitä, ja Harry tajusi pian, mitä hänen isänsä ja kummisetänsä yrittivät: päästä tukkimaan tällipajun salakäytävän.
   Kuolonsyöjät tajusivat juonen myös, ja päättivät ilmeisesti tehdä sen turhaksi. He eivät yrittäneetkään puolustaa tällipajua vaan osoittivat sen sijaan voimakkaimman hyökkäyksensä kohti viattomia oppilaita, joilla tosin nyt oli enemmän puolustajia. Kauhukseen Harry näki, että vaikka kiltalaiset tekivät kaikkensa – ja James ja Sirius olivat jo päässeet tällipajulle – yhä useampia oppilaita kaatui maahan.
   Yhtäkkiä kuului valtava ryminä, joka kantautui sisälle asti. Tällipaju oli palasina maassa, ja maa sen ympärillä oli myös kummallisesti kuopalla. Sirius ja James läimäisivät tyytyväisinä ylävitosen: he olivat saaneet salakäytävän sortumaan täysin.
   Kuolonsyöjiä oli silti huomattavasti enemmän, eikä taistelu ollut lähellekään ratkaistu. Yhä useampi kiltalainen riensi suojelemaan oppilaita, joista suurin osa kyyristeli niin pienenä kuin vain pystyi. Yrttitiedossa olleet olivat ilmeisesti toisluokkalaisia, ja Harrysta näytti siltä, että taikaeläinten hoitoa opiskelleetkin vain kolmasluokkalaisia. Kukaan heistä ei osannut taistella siinä tilanteessa. Osa kuolonsyöjistä lähti kiertämään oppilaita niin, että näiden oli pakko muodostaa kasa, jonka ympärille kiltalaiset levittäytyivät. Harry tarkkaili vanhempiaan ja Siriusta sydän kurkussa, kun äkkiä Ron huusi kauhistuneena:
   ”ISÄ!”
   Harryn ei tarvinnut etsiä kauan syytä Ronin huutoon. Hän huomasi lähes saman tien miehen, joka makasi maassa ja jonka vieressä seisoi kaksi punatukkaista nuorempaa miestä, jotka ilmeistä päätellen karjuivat niin kovaa kuin pystyivät.
   Harry tajusi, että Ron vapisi. Neville hengitti kiivaasti, ja Harry itse tunsi sydämensä yhä aivan liian voimakkaasti. Heitä kaikkia pelotti, eikä tämä pelko ollut mitään verrattuna siihen, mitä Harry oli tuntenut kuullessaan hyökkäyksestä.
   Äkkiä kuului niin valtava pamahdus, että linnan kaikki ikkunat helisivät.
   ”Te ette satuta minun oppilaitani niin kauan kuin minä olen täällä.” Ääni ei huutanut, se puhui, mutta se oli vahvistettu taialla niin voimakkaaksi, että se kuului vaikeuksitta torniin asti.
   ”Onko tuo Dumbledore?” Neville kysyi kuiskaten.
   ”Luulen niin”, Harry sanoi matalalla äänellä. Ron vapisi edelleen ja oli aivan valkea kasvoiltaan, eikä ilmeisesti kyennyt puhumaan.
   Kuolonsyöjät näyttivät nauravan. Kun Dumbledore astui näköpiiriin, he kuitenkin kääntyivät katsomaan tätä.
   Dumbledore käveli rauhallisesti kohti taistelua. Suunnasta, josta hän tuli, Harry päätteli hänen saapuneen linnan porteista. Dumbledore näytti kovin pieneltä kulkiessaan yksin kohti niin montaa ihmistä. Aivan kuin kuolonsyöjillä olisi ollut yhteinen tahto, he kaikki käänsivät taikasauvansa kohti Dumbledorea ja kirosivat. Harry, Ron ja Neville älähtivät kauhuissaan, mutta Dumbledore vain kohotti taikasauvaansa yhtä aikaa monen kiltalaisen kanssa, ja kaikki kiroukset kimposivat pois.
   Seuraavaksi kuolonsyöjät kävivät oppilaiden kimppuun, mutta vaikka kiltalaiset eivät ehtineet torjua kaikkia kirouksia, ne kimposivat pois noin metrin päästä kaikista oppilaista. Harry ei aivan nähnyt alas asti, mutta hänestä vaikutti siltä kuin Dumbledore olisi hymyillyt.
   Kuolonsyöjät alkoivat selvästi hermostua. Kiltalaiset, opettajat ja Dumbledore tuntuivat puolestaan huokuvan rauhallista määrätietoisuutta: yksi kerrallaan kuolonsyöjät menettivät taikasauvansa tai tajuntansa tai joutuivat kaulasta varpaisiin saakka sidotuiksi. Kun kaikki kuolonsyöjät oli voitettu, Dumbledore pyyhkäisi taikasauvaansa kuin hidasta musiikkia pyytävä kapellimestari, ja kuolonsyöjät pakkautuivat siistiin kasaan linnan seinustalle.
   Siinä vaiheessa Harry tajusi pidätelleensä henkeään. Hän alkoi tähyillä tärkeimpiä ihmisiä väkijoukosta, vanhempiaan ja kummisetäänsä, mutta se oli yllättävän vaikeaa. Hän järkyttyi pian siitä, kuinka moni opettaja ja kiltalainen ja oppilas makasi maassa elottoman näköisenä tai pienessä verilammikossa. Hän alkoi jo hätääntyä, kunnes huomasi omaansa muistuttavan hiuspehkon. Hätäännys kuitenkin iski häneen pian uudestaan, sillä hän tajusi isänsä olevan polvillaan maassa makaavan Siriuksen vieressä.

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11) - 19. luku 16.7.2016
Kirjoitti: Nyyhti - 16.07.2016 14:08:01

Luku 19
Valitettavasti kutsuttu vieras


Oppilaille ei annettu varsinaisesti lupaa lähteä mihinkään, mutta hyvin suuri osa ainakin Rohkelikkotornista tyhjeni lähes heti sen jälkeen, kun ulkona olleet olivat hävinneet näkyvistä. Dumbledore oli kävellyt Hagridin ja jonkun kolmannen kanssa kohti linnan porttia leijuttaen kuolonsyöjien kasaa edellään. Kaikki muut olivat liikkuneet oletettavasti kohti linnan sisäänkäyntiä, ja niinpä koko Rohkelikkotornin väki rynnisti kohti alakertaa. Harry ja Neville saivat juosta niin kovaa kuin vain pääsivät, jotta pysyivät Ronin perässä. Eikä Harry todellakaan voinut syyttää Ronia kiireestä, päinvastoin – hän olisi juossut ihan samalla tavalla, jos hänen jalkansa vain olisivat olleet yhtä pitkät.
   Kun kolmikko saapui alakertaan, he huomasivat Percyn, joka säntäsi hurjaa vauhtia suureen saliin. He seurasivat tätä.
   Suuren salin tupapöydistä kaksi oli kadonnut, ja niiden tilalla oli rivi kapeita vuoteita aivan kuin Pyhässä Mungossa. Kasa punapäitä oli kerääntynyt ovea toisiksi lähimmän vuoteen ympärille. Harry tunnisti saman tien Weasleyn kaksoset, jotka eivät ilmeisesti olleet olleet oleskeluhuoneessa lainkaan. Percy oli liittynyt joukkoon, ja Ron rynnisti sinne juoksujalkaa.
   ”Onko isä hengissä?” hänen ensimmäinen kysymyksensä oli. Harry ehti kuulla, kuinka joku vastasi ”on”, mutta enempää hän ei saanut selvää, sillä hän riensi jo eteenpäin sänkyrivistöjä pitkin etsien kummisetäänsä.
   ”Harry!” kuului ääni, jota Harry ei koskaan olisi voinut olla tunnistamatta: hänen äitinsä. ”Mitä sinä täällä teet?”
   ”Missä Sirius on?” Harry puuskahti saman tien. ”Onko hän kunnossa? Entä sinun kätesi?”
   ”Minun käteni?” Lily kysyi hieman poissaolevana ja alkoi tähyillä käsivarsiaan. Kesti hetken ennen kuin hän huomasi vasemman käsivartensa, joka oli aivan veren peitossa. ”Ohoh”, hän mutisi ja liikutti taikasauvaansa haavan ympärillä. Veri katosi, ja käsi näytti aivan ehjältä.
   ”Minä pelkäsin, että se oli vakavaa”, Harry sanoi ollen nyt jo hieman huojentuneempi. ”Sirius?” hän kysyi sitten uudestaan.
   ”Voi, hänellä ei ole hätää”, Lily sanoi. ”Isäsi onnistui torjumaan kirouksen pahimman terän, ja hän istuu jo pöydän ääressä jossain tuolla noin.” Hän osoitti epämääräisesti johonkin taakseen. ”Kuule, Harry, sinun ei pitäisi olla täällä. Niin moni on loukkaantunut, ja olet vain tiellä, kun seisoskelet siinä.”
   ”Niin, anteeksi”, Harry sanoi. Totta kai hänen äitinsä jatkaisi vain töitä, vaikka olikin juuri ollut keskellä taistelua. Harry sitä paitsi halusi löytää Siriuksen, jotta voisi varmistaa, ettei tällä olisi mitään hätää. Hän lähti kävelemään siihen suuntaan, mihin hänen äitinsä oli osoittanut, ja huomasi pian taas tutun sotkuisen tukan. Harryn teki melkein mieli virnistää: hänen äitinsä saattoi valittaa Jamesin ja Harryn sotkuisista hiuksista, mutta ainakin ne oli todella helppo tunnistaa väkijoukon keskeltä.
   Mitä lähemmäs isäänsä Harry pääsi, sitä painavampi tunne hänen vatsaansa asettui. Lily oli sanonut, ettei Siriuksella ollut hätää, mutta miksi ihmeessä Sirius sitten oli niin kalpea, ellei jopa hieman vihertävä? Harry ei pitänyt näystä lainkaan.
   ”Hei, mitä poika!” James huudahti huomatessaan Harryn. ”Tule tänne, niin saan nolata sinut.” Harrya ei haitannut lainkaan, että hänen isänsä antoi hänelle suuren halauksen. Oli hyvin lähellä, ettei hän itkenyt.
   ”Mikä Siriusta vaivaa?” Harry kysyi hiljaa ja katseli kummisetäänsä, joka puristi rystyset vielä kasvojaankin valkeampina pöydän reunaa.
   ”Ei minua… mikään… vaivaa”, Sirius kähisi. Harry katsoi huolestuneena isäänsä, jonka käsi oli edelleen Harryn hartioiden ympärillä.
   ”Häntä kohti ammuttiin – ”
   ”Kirous!” Sirius kähähti keskeyttäen sen, mitä James oli aikonut sanoa.
   James rykäisi. ”Niin, kirous. Ehdin juuri ja juuri taikoa kilpiloitsun väliin, mutta en osunut ihan oikeaan kohtaan, ja osa kirouksesta tavallaan pääsi sen ohitse.” James vilkaisi vieressään kutakuinkin istuma-asennossa olevaa Siriusta ja kuiskasi hyvin hiljaa Harryn korvaan: ”Hän ei suostu menemään makuulleen, vaikka hän hädin tuskin voi edes istua. Ole kiltti hänelle.”
   Harry nyökkäsi. ”Minä pelkäsin, että Sirius oli kuollut.”
   Sirius päästi epämääräisen örähdyksen, jonka ilmeisesti oli tarkoitus kuulostaa naurulta. ”Ei minusta noin helpolla päästä, poika.”
   Harry istuskeli isänsä ja kummisetänsä vieressä ainakin seuraavan tunnin. Hänellä oli paljon asiaa isälleen, jota hän ei ollut nähnyt niin pitkään aikaan, joten lähinnä he juttelivat ihan tavanomaisista asioista Siriuksen yrittäessä kovasti pysytellä istuma-asennossa. Harry kysyi myös Remuksesta, mutta James pudisteli vain surullisena päätään ja sanoi, että Remus oli edelleen huonona. Harry huomasi, että James silloin tällöin laittoi käsivartensa Siriuksen ympärille muka toverillisena eleensä, vaikka todellisuudessa tuki tätä paremmin istumaan. Harryn teki kovasti mieli käskeä Sirius makuulle, mutta hän ymmärsi, ettei varmasti olisi ensimmäinen käskijä – ja jos Sirius ei kuunnellut parasta ystäväänsä, hän ei kuunnellut ketään.
   Hiljalleen suuren salin ovista alkoi valua sisään lisää väkeä. Ensin tulivat loput oppilaat, jotka olivat olleet oleskeluhuoneissaan. Harry näki äitinsä ilmeestä, että tämä ei arvostanut häiriötä, mutta oppilaat siirtyivät harvinaisessa hiljaisuudessa pöytien luo. He eivät mahtuneet kaikki, joten osa jäi seisoskelemaan seinustalle.
   ”Miksiköhän kaikki tulevat?” Harry ihmetteli.
   ”Kaikki pyydettiin samaan paikkaan”, hänen isänsä vastasi. ”Katso, sieltä tulee Dumbledore”, hän sanoi ja osoitti oville. ”Näköjään kuolonsyöjät on toimitettu perille. Kuule, Anturajalka”, hän sanoi sitten matalalla äänellä. ”Ehkä sinun pitäisi mennä vuoteeseen, jotta joku oppilaista saa sinun paikkasi.”
   Sirius päästi kähähtävän naurun. ”Jos joku haluaa minun paikkani, minä seison”, hän puuskahti hampaidensa välistä. Harrya puistatti: Sirius ei kerta kaikkiaan voinut olla kunnossa, kun hän kuulosti tuolta.
   ”Tervetuloa!” kuului sitten Dumbledoren aina yhtä seesteinen ääni. ”Mukavaa, että olette kaikki täällä. Pahoittelen istumapaikkojen puutetta, mutta sairaalasiipi oli liian kaukana ja liian pieni loukkaantuneille. En kuitenkaan pidättele teitä täällä pidempään kuin on tarpeen.
   ”Kaikki ovat varmasti jo tietoisia siitä, että meillä oli ulkona pieni… eh… kahakka. Minun oli ilmoitettava asiasta kaikkien vanhemmille ja järjestettävä heille matkakeino Tylypahkaan, mikäli he näin haluavat. Jos vanhempanne haluavat tulla, he ovat täällä salissa viiden minuutin sisällä. Mikäli teitä ei tule kukaan tapaamaan, saatte mennä takaisin oleskeluhuoneisiinne.”
   Sen sanottuaan Dumbledore lähti pois salista. Oppilaat puhkesivat levottomaan puheensorinaan.
   ”Miksi vanhemmat tulevat tänne?” Harry kysyi.
   ”Mitäpä luulet?” hänen isänsä kysyi ja katsoi häntä merkitsevästi. ”Koska he ovat huolissaan.”
   ”Mutta mitä tänne tuleminen auttaa?”
   James huokaisi. ”No, tuskin se kovin suurta eroa tekee. Mutta kyllä minäkin haluaisin tulla tarkistamaan, että olet kunnossa, jos en jo olisi täällä. Lisäksi luulen, että osa vanhemmista haluaa tämän jälkeen viedä lapsensa pois Tylypahkasta.”
   ”Mutta eihän siinä ole mitään järkeä!” Harry kivahti.
   ”Et voi arvostella toisten tekemisiä noin”, James ojensi. ”Toisten mielestä siinä on järkeä. He haluavat pitää perheen kasassa. Minun ja äitisi mielestä sinä olet paremmassa turvassa täällä, ainakin toistaiseksi.”
   ”Miten niin toistaiseksi?” Harry tivasi. ”En minä aio lähteä minnekään!”
   ”Ainakaan toistaiseksi”, James sanoi ja kieltäytyi keskustelemasta aiheesta sen enempää.
   He eivät ehtineet odotella kauaa, kun salin ovista alkoi tipahdella huolestuneen oloisia vanhempia. Harry huomasi kauhistuneena, että ovella seisovat opettajat ohjasivat osan vanhemmista suoraan sänkyjen luo.
   Harry nielaisi. ”Kuinka moni oppilaista…” Hän ei pystynyt jatkamaan lausetta loppuun.
   ”Kukaan ei tietääkseni ole kuollut”, James sanoi lempeästi. ”Ainakaan vielä. Ei kukaan oppilas eikä kukaan muukaan. Moni opettajista loukkaantui aika pahasti, ja samoin muutama oppilas. Äiti hoitaa heitä parhaansa mukaan matami Pomfreyn kanssa, mutta he tarvitsisivat lisäapua sekä puuttuvia rohtoja.”
   ”Miksi he eivät saa niitä?”
   ”Rohdot pitää lähettää pöllöpostilla, ja siinä kestää jokunen tunti. Apua he eivät tule saamaan, koska Mungossa on niin kiireistä juuri nyt.” Kun Harry näytti niin järkyttyneeltä, James taputti häntä lohduttavasti selkään. ”Onneksi äitisi on taikavammojen osaston yliparantaja. Hän kyllä tietää, mitä on tekemässä.”
   Harry rentoutui hieman. Isä oli oikeassa, totta kai. Äiti oli todella taitava työssään, ja tätä hän juuri teki työkseen. Jos äiti ei osannut parantaa näitä ihmisiä – kuten Ronin isää – ei osaisi kukaan muukaan.
   ”Tiedätkö sinä, miten herra Weasley voi?” hän kysyi.
   James pudisteli päätään. ”En yhtään. Hän vaikutti ihan elottomalta, kun kannoimme hänet sisään, mutta äitisi sanoi, että hän on hengissä. Hän on kuitenkin yksi pahimmin loukkaantuneista, ja äitisi sai tehdä aika paljon töitä, jotta sai hänet edes hengittämään. Mutta minä en ole parantamisen asiantuntija, joten voihan olla, että pahin on jo ohi.”
   Harry nyökkäsi. ”Toivottavasti hän paranee.”
   James hieroi hänen selkäänsä lohduttaen, ja he olivat hetken hiljaa. Harry seuraili, kuinka yhä useampi vanhempi tuli sisään ja etsi lapsensa. Monet alkoivat itkeä, ja Harry huomasi yhä enenevässä määrin myös kiistelyitä. Hän uskoi, että monet niistä koskivat kotiinlähtöä. Onneksi hänen vanhempansa olivat vielä toistaiseksi järjissään ja antoivat hänen olla Tylypahkassa. Kotona hän olisi kuitenkin vain yksin joutunut odottamaan, kun aikuiset juoksivat killan hommissa.
   ”Harry!” kuului huudahdus Harryn selän takaa. ”Anteeksi häiriö”, Neville sanoi katse alas luotuna ja tunki itsensä lähistöllä olevien kiltalaisen välistä seisomaan Harryn viereen. ”Saanko tulla tähän teidän kanssanne?”
   ”Totta kai saat”, Harry vastasi. ”Missä olit?”
   ”Odottelin jonkin aikaa Ronin kanssa herra Weasleyn luona, mutta olin siinä vähän ulkopuolinen, joten lähdin etsimään sinua. En ollut yhtään nähnyt, mihin olit mennyt, joten kyllä kesti löytää sinut täältä ihmispaljoudesta.” Neville irvisti pienesti vaikuttaen siltä, että etsiminen ei ollut ollut mukavaa puuhaa.
   ”Miten herra Weasley voi?”
   Neville kohautti olkiaan. ”Hän on elossa, se on ainoa, mitä sain selville. Hän vaikutti siltä kuin olisi vain nukkunut, mutta kaikki olivat todella huolissaan. Hän ei reagoinut mihinkään, piti vain silmiä kiinni ja hengitti tasaisesti. Toivottavasti hän paranee.”
   ”Niinpä.”
   James rykäisi ja katsoi poikaansa jälleen sillä merkitsevällä katseella.
   ”Ai oho”, Harry sanoi. ”Isä, tässä on Neville. Ja Neville, tässä on minun isäni.”
   He kättelivät, Neville hieman vaivaantuneen oloisena. James tiesi kuitenkin vallan mainiosti, kenestä Nevillestä oli kyse, eikä ryhtynyt tavanomaiseen ihmettelyyn.
   ”Istu toki alas, Neville”, hän sanoi ja kiskaisi Harrya tiivistämään penkillä. ”Miten isoäitisi voi?”
   ”Ai, öh”, Neville sanoi ja vilkuili hätäisesti ympärilleen. James kohotti kysyvästi kulmiaan. ”Hyvin hän varmasti voi. Niin uskoisin.”
   ”Sepä hyvä kuulla.”
   He istuivat pienen hetken hiljaa, minkä jälkeen James alkoi kysellä heiltä heidän koulunkäynnistään. Neville vastasi tavanomaista hiljaisemmalla äänellä, minkä Harry oletti johtuvan ujoudesta, kunnes kuuli terävän huudon:
   ”Neville!”
   Neville näytti ikään kuin vaipuvan kasaan. Hän kääntyi hitaasti katsomaan taakseen.
   ”Hei, mummi”, hän mumisi ja katseli varpaitaan.
   ”Täälläkö sinä piileskelet!” hyvin erikoisen näköinen harmaahiuksinen nainen tiuskaisi. Harry ei voinut mitään itselleen, mutta hän ajatteli saman tien, ettei pitänyt tästä naisesta. Tämä näytti niin kummalliselta ihmeellisine vaatteineen – mikä ihmeen lintukin tällä oli hatussaan – että Harry olisi ollut epäluuloinen, vaikka tämä ei olisikaan tiuskinut Nevillelle syyttä.
   ”En minä piileskele”, Neville mumisi.
   ”Katso ylös ja puhu kunnolla!” hänen isoäitinsä tiuskaisi. ”Et kai sinä vain ollut taistelussa tiellä?”
   ”E…en.”
   ”Eli olit tietenkin! Sinun täytyy oppia puolustautumaan ja olemaan hyödyksi!”
   Harryn isä rykäisi ja puuttui keskusteluun ennen kuin Neville ehti sanoa sanaakaan. ”Mutta hyvä rouva Longbottom! Hän on yksitoista. Tietenkään hänen ei kuulu olla mukana koko taistelussa. Hän oli poissa tieltä kuten hänen oli käsketty olla.”
   Nevillen isoäiti siristi silmiään ja tuijotti suoraan Jamesia. Harry kunnioitti isäänsä entistä enemmän jo sen takia, ettei tämä väistänyt katsetta. ”Ja kuka se sinä muka olet?”
   ”James Potter. Olemme kyllä tavanneet.”
   ”Jaa, vai olet sinä James Potter”, Nevillen isoäiti sanoi hiljaa. ”Ja sinäkö väität, ettei tämä poika ollut lainkaan tiellä taistelussa?”
   ”Ei todellakaan, ei missään määrin. Hän teki juuri niin kuin piti.”
   Nevillen isoäiti nyökkäsi hitaasti. ”No”, hän sanoi sitten katsoen taas tiukasti Nevilleä, ”sinun on parasta pitää tämä linja ja oppia olemaan kunnolla myös koulussa!”
   ”Hän käyttäytyy…” Sirius kähisi täysin yllättäen, ”loistavasti… koulussa.”
   ”Entä kuka se tuo on?” Nevillen isoäiti tiukkasi. ”Käänny nyt edes kasvot tännepäin, hyvä mies!”
   ”Hän on Sirius Musta”, James sanoi asialliseen, joskin hyvin tiukkaan sävyyn. ”Te olette tavannut hänetkin. Ja hän on loukkaantunut taistelussa eikä käänny yhtään mihinkään.”
   Nevillen isoäiti supisti huuliaan selkeästi tyytymättömänä tapaan, jolla hänelle puhuttiin. ”Vai niin. Kyllähän minä Mustan tiedän. Ainahan te kaksi olette yhdessä. Hiukset olivat niin sottaiset ja kampaamattomat, ettei häntä tunnistanut.”
   Kukaan ei sanonut mitään. Hetken hiljaisuuden jälkeen Nevillen isoäiti kääntyi taas katsomaan Nevilleä.
   ”No, sinä vaikutat olevan täysissä ruumiin voimissa, joten minä voin nyt lähteä. Tämä tapaaminen keskeytti ikävästi iltateeni. Hyvää illan jatkoa vain kaikille.”
   ”Samoin teille”, James vastasi ja tökkäsi Harrya kylkeen, sillä Nevillen isoäiti oli jo kääntynyt, eikä voinut nähdä.
   ”Hyvää jatkoa”, Harry sanoi kiireesti.
   ”Hei”, Neville mutisi ja näytti lannistuneelta.
   Heti, kun Nevillen isoäiti oli hävinnyt näkyvistä, James kääntyi Nevillen puoleen. ”Hän oli todella epäreilu sinua kohtaan. Tietenkään sinun ei pitäisi pystyä puolustautumaan kuolonsyöjiä vastaan. Mitä hän muka oikein ajatteli?”
   Neville kohautti olkapäitään. ”En edes tajunnut, että Sirius oli tässä. Onko hän kunnossa?”
   ”Olen”, Sirius murahti, muttei nostanut päätään, jonka hän oli laskenut pöydälle käsiensä varaan.
   James yritti vielä jatkaa puhetta Nevillen isoäidistä, mutta Neville vaihtoi aihetta niin pikaisesti, että oli selvää, ettei hän halunnut puhua siitä. Niinpä he palasivat takaisin arkipäiväisiin aiheisiin, joista he jatkoivat jutustelua yhä, kun suuri sali alkoi tyhjentyä vanhemmista ja oppilaista.
   Harry oli iloinen siitä, että saattoi jutella isänsä ja Nevillen kanssa aivan normaaleista asioista. Jos hänen isänsä ei olisi ollut paikalla kääntämässä hänen ajatuksiaan muualle, hän ei taatusti olisi voinut ajatella muuta kuin taistelua. Harry tajusi, että tämä oli hänen vanhemmilleen arkipäivää, ja häntä alkoi äkkiä kovasti kaduttaa, että hän oli käyttäytynyt niin vastuuttomasti ja mennyt esimerkiksi pelaamaan huispausta.
   ”Isä”, hän sanoi, ”oletko sinä ihan hirveän vihainen siitä, kun me menimme pelaamaan huispausta?”
   James katsoi häntä pitkään ja tutkivasti. Sitten hän sanoi hyvin hitaasti: ”Pääasia on, ettei teille käynyt mitenkään.”
   Harry nyökkäsi. Se varmasti tarkoitti, että hänelle oltiin edelleen vihaisia, mutta hänen isänsä ei halunnut alkaa valittaa hänelle juuri nyt.
   ”Kuka tuo on, ketä äitisi lohduttaa?” James kysyi sitten ja osoitti vasemmalle, lähelle salin etuosan koroketta.
   Siellä oli kolmihenkinen perhe. Vanhemmat olivat hyvin tiukan oloisia ja heillä oli kummalliset vaatteet ja Harry näki kauas, että he olivat huolissaan. Hän tunnisti totta kai äitinsä selän. Lily halasi jotakuta tyttöä, joka tärinästä päätellen nyyhkytti. Harry erotti rohkelikkoväreissä olevan kravatin, mutta hänen piti odottaa tytön kääntyvän hieman ennen kuin tunnisti tämän.
   ”Sehän on Granger!” hän huudahti yllättyneenä.
   ”Hermione”, Neville sanoi hiljaa ja huomattavasti ystävällisemmällä äänensävyllä.
   ”Miksi äiti häntä lohduttaa!” Harry puuskahti. ”Ei kukaan hänen tuttunsa ole kuollut – hänhän on jästisyntyinen!”
   James katsoi poikaansa hyvin terävästi. ”En pidä äänensävystäsi, Harry. Mitä pahaa siinä on, jos joku on jästisyntyinen?”
   ”Ei siinä mitään pahaa ole”, Harry sanoi kuin olisi selittänyt maailman itsestään selvintä asiaa. ”Mutta siinä on, että äiti lohduttaa häntä, kun hänellä ei ole mitään syytä itkeä, ja äidin pitäisi olla parantamassa ihmisiä! Eihän hän ole edes käynyt Siriuksen luona, ja tuolla hän vain nyt seisoo eikä tee mitään hyö – ”
   ”Nyt loppui”, James käski vihaisena. ”Älä puhu tuohon sävyyn. Äitisi tekee niin kuin näkee parhaaksi, ja päätellen siitä, että tuo tyttö – mikä, Hermione Granger? – itkee, hänellä taatusti on joku syy itkeä.”
   ”Mutta – ”
   ”Ei mitään muttia! Jos jatkat tuohon malliin, minä vien sinut Tylypahkasta pois saman tien.”
   Harry murjotti. Hänen isänsä oli todella epäreilu, eikä Sirius edes puolustanut häntä, istui vain hiljaa paikoillaan ja hengitti hieman epätasaisesti. Nevilleltä hän ei ollut tässä asiassa puolustusta odottanutkaan, mutta silti häntä ärsytti, että myös Neville pysytteli täysin hiljaa. Sitten Sirius kuitenkin kähisi, heikommalla äänellä kuin viimeksi puhuessaan:
   ”James… se on se tyttö… josta… kerroin.”
   James näytti yllättyneeltä. ”Ai”, hän sanoi hiljaa ja kääntyi sitten katsomaan Harrya vihaisesti. Harry osasi aavistaa, mistä oli kyse, mutta juuri nyt hän ei ollut sillä tuulella, että olisi halunnut kuulla saarnaa Grangerin kohtelemisesta. Sitä paitsi he olivat yrittäneet ihan tosissaan olla tälle kilttejä, ja Neville oli onnistunutkin. Eikö se muka riittänyt? Harrya ärsytti. Jos hänen äitinsä ei kerran ollut parantamassa ihmisiä, eikö hän olisi voinut tulla heidän luokseen Grangerin sijaan?
   James antoi poikansa murjottaa ja viritteli hieman keskustelua Nevillen kanssa, mutta Neville lähinnä vastasi parilla sanalla Jamesin esittämiin kysymyksiin. Harry vain tuijotti vihaisena äitiään, joka kumartui Hermionen tasalle ja piti käsiään hänen olkapäillään – ihan kuin Harryn! – ja Hermione nyökkäili silmät itkuisina. Sitten Lily puhui jästivaatteissa oleville miehelle ja naiselle, jotka mitä ilmeisimmin olivat Hermionen vanhemmat. Kaikki näyttivät hyvin vakavilta, mutta muutaman minuutin jälkeen Hermionen vanhemmat alkoivat nyökkäillä epäröiden. Lily osoitti pariin otteeseen Hermionea, joka hymyili nyt jo varovasti esitellen suuria hampaitaan. Vanhempien eleet olivat edelleen epäröiviä, mutta Hermionen ilme kirkastui jatkuvasti ja pian hän jo nyökkäili innoissaan. Harrya harmitti, ettei hän nähnyt äitinsä kasvoja, jotta olisi voinut päätellä, mistä nämä puhuivat. Lopulta Hermionen vanhemmat sanoivat jotain ja nyökkäsivät vielä kerran, jolloin Hermione päästi innostuneen huudahduksen – se kuului Harryn pöytään saakka – ja ryntäsi äitinsä kaulaan. Lily taputti Hermionen isää selkään ja lähti sitten pois, ja hänen kääntyessään Harry huomasi hänen hymyilevän.
   Hetken aikaa Lily tähyili ympärilleen, kunnes huomasi häntä hyvin kiinteästi tuijottavan Harryn. Lilyn hymy haihtui ja hän lähti tulemaan Harryn ja muiden luokse.
   ”Hei”, hän sanoi ja suuteli miestään pikaisesti poskelle.
   ”Hei, kulta”, James sanoi ja hymyili tyytyväisenä. ”Mitäs tuolla äsken tapahtui?”
   ”Voi, minä vain suostuttelin Harryn luokkatoverin vanhemmat jättämään tyttärensä Tylypahkaan.”
   Harry tuhahti, ja Lily katsoi häntä hyvin pistävästi, muttei sanonut mitään. Sen sijaan Lily kääntyi katsomaan Nevilleä. ”Sinä taidat olla Neville Longbottom?” hän kysyi, vaikka varmasti tunnisti pojan.
   ”Kyllä”, Neville vastasi katsomatta Lilyä silmiin.
   ”Hauska vihdoin tavata, Neville”, Lily sanoi. ”Minä olen Lily, Harryn äiti.”
   ”Hauska tavata”, Neville sanoi nyt jo pirteämmällä äänellä.
   ”Harry on puhunut sinusta paljon”, Lily jatkoi. ”Olette ilmeisesti hyviäkin ystäviä?”
   Neville vilkaisi Harrya aivan kuin ei olisi itse uskaltanut vastata kysymykseen, joten Harry nyökkäsi rohkaisevasti.
   ”Juu, kyllä olemme.”
   Lily hymyili ystävällisesti. ”Mukava kuulla. Kuule, Neville, onko sinulla jo joululomasuunnitelmia?”
   ”Minä – öh, ei kai varsinaisesti. Tai mummi varmaan haluaa minut kotiin…”
   ”Aivan, totta kai. Minä olin vähän suunnitellut, että olisin voinut kutsua sinut meille jouluksi. Mitä sanoisit, Harry?”
   ”Se olisi mahtavaa!” Harry innostui. Totta kai hänellä olisi joka tapauksessa loistava joulu, mutta jos hän saisi vielä omanikäisensä kaverin seuraksi, siitä tulisi kerta kaikkiaan unohtumaton.
   ”Jos sinä vain haluat tulla, me voisimme kyllä kysyä mummiltasi, mitä mieltä hän on”, Lily jatkoi. ”Olisi mukavaa, jos Harry saisi seuraa kotiin, sillä me olemme varmasti aika kiireisiä joulun alla.”
   ”En tiedä yhtään, miten mummi suhtautuisi…” Neville mutisi, ja Harry ymmärsi, miksei hän välttämättä halunnut ottaa selvää asiasta.
   ”Minä voin kyllä kysyä häneltä”, Lily tarjoutui. ”Jos sinä siis olet sitä mieltä, että tulisit mielelläsi meille. En halua yhtään painostaa, jos vietät joulun mieluummin hänen kanssaan.”
   ”Ei, ei, kyllä minä tulen mielelläni”, Neville sanoi nopeasti. ”Jos saan luvan.”
   ”Hieno juttu”, Lily sanoi säteillen. ”Minäpä kysyn häneltä heti huomenna. Lähetän teille tiedon sitten.”
   ”Loistavaa!” Harry hihkaisi.
   ”Mietin myös”, Lily sanoi, ”olisiko meidän pitänyt pyytää Hermionea tulemaan.”
   ”Mitä!” Harry älähti epäuskoisena. ”Ei todellakaan!”
   ”Minusta se voisi olla kovinkin mukavaa”, Lily sanoi. ”Vai mitä mieltä sinä olet, Neville?”
   ”Öh”, Neville sanoi. ”En minä tiedä.”
   Harry pyöritteli silmiään. Tietysti Neville olisi ihan tyytyväinen, jos Hermione tulisi. Hehän olivat käytännössä ystäviä. ”Äiti”, hän sanoi vetoavimmalla äänellään, ”et sinä voi pyytää häntä!”
   ”Mikä sinulla on häntä vastaan?” Lily kysyi.
   ”No hän on idiootti”, Harry puuskahti. Lilyn kulmat kurtistuivat toruvasti saman tien, mutta Harry ei välittänyt. Hän ei kerta kaikkiaan kestäisi, jos Hermione tulisi pilaamaan hänen joululomansa. ”Ihan tosi, äiti! Hän vain nipottaa kaikesta ja on osaavinaan kaiken ihan täydellisesti ja osaa kaikki koulukirjat ulkoa.”
   Harry melkein katui sanomisiaan nähdessään äitinsä ilmeen, joka oli äärimmäisen harvoin niin vihainen.
   ”Minulla on sinulle asiaa”, hän sanoi äänellä, joka kuulosti vaaralliselta. ”Tule.”
   Harry yritti katsoa isäänsä tuen saamiseksi. Hänen isänsä vakavoitui sillä sekunnilla, kun Harry katsoi häntä, mutta Harrysta tuntui, että sitä ennen hänen isänsä oli virnuillut.
   Niinpä Harryn oli seurattava vihaista äitiään vähän matkan päähän. Onneksi lähes kaikki oppilaat ja vanhemmat, jotka eivät olleet sängyissä tai niiden ympärillä, olivat jo lähteneet salista – Hermione oli ollut viimeisten joukossa – joten kukaan ei kuullut heitä.
   ”Mitä tämä on olevinaan?” Lily puuskahti.
   ”Ihan tosi, äiti! Hän on ihan kamala nirppanokka enkä minä kestä, jos hän tulee meille.”
   ”Sitten sinun on opeteltava kestämään. Joululomaan on vielä pari viikkoa aikaa, joten ehdit hyvin tutustua häneen.”
   ”Mutta minä en halua!”
   ”Miksi sinä et halua?”
   ”No minä vain en… en pidä hänestä.”
   ”Harry”, Lily sanoi nyt ääni hieman pehmeten, mutta silti ankarana, ”sinun on yritettävä ymmärtää Hermionea. Hän muistuttaa niin paljon minua nuorena. Loukkaannun todella, jos sinä loukkaat häntä. En ole kasvattanut sinua sellaiseksi. Sinulle saattaa vielä käydä kuten isällesi ja kadut käytöstäsi. On vaikeaa olla tuossa iässä yksin ja halukas opiskelemaan. Mutta ei se tee hänestä huonompaa ihmistä.”
   ”En minä ole sanonut, että hän on jotenkin huonompi”, Harry mutisi. ”Ja mitä minun isälleni on sitten käynyt?”
   Lily hymyili. ”Ehkä saat joskus tietää”, hän sanoi. ”Mutta ei nyt. Nyt sinä menet ja tutustut Hermioneen, koska minä aion kutsua hänet jouluna meille.”
   ”Mutta miksi? Miksi hän edes haluaisi tulla?”
   ”Koska hän on viisaampi kuin sinä, eikä anna sinun moukkamaisuutesi häiritä.”
   ”En minä ole moukkamainen!”
   ”Ai, etkö? Miksi sitten käyttäydyt niin?”
   Harry alkoi taas mököttää, ja hänen äitinsä tuhahti.
   ”Kuule, Harry, tuo on kerta kaikkiaan typerää käytöstä. Asia on niin, että Hermione ei voi mennä kotiinsa jouluksi. Jos haluat olla tuollainen koko joululoman, siitä vain, mutta hän tulee meille kuitenkin. Ja voin kertoa, että sinulla itselläsi on paljon mukavampaa, jos edes yrität olla hänen ystävänsä – ei teidän tarvitse olla parhaita kavereita, mutta että tulisitte edes toimeen keskenänne. Hän on oikeasti todella mukava tyttö, kun vain annat hänelle mahdollisuuden osoittaa sen.”
   ”Minun jouluni on ihan pilalla”, Harry mutisi. Lily ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, vaan patisti hänet pois jaloistaan, jotta pääsi jatkamaan työtään.
 

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11) - 24.7.2016 luku 20/35
Kirjoitti: Nyyhti - 24.07.2016 18:27:01

No nyt on tämä kirjoitettu valmiiksi, vaikka varmaan jonkin verran täytyy vielä muokkailla :D Kommentteja kuitenkin kovasti kaipaisin!


Luku 20
Vahingossa kuultua

Harry halusi ottaa kaiken irti siitä, että hänen isänsä oli Tylypahkassa. Hän ja Neville juttelivat tälle, ja hiljalleen Nevillekin alkoi olla rennompi ja puhua niin kuin hän yleensä Harrylle puhui. Heidän vieressään Sirius näytti nuokkuvan ja tai jopa olevan syvässä unessa pää pöydällä.
   ”Alkaa olla jo pimeää”, James sanoi. ”Teidän pitäisi varmasti mennä makuusaleihin. Kaikki muut paitsi sairasvuoteiden äärellä olevat ovat jo lähteneet.”
   ”Niin kai sitten”, Harry sanoi. ”Minä olisin halunnut vielä hyvästellä äidin, ettei hän vain lähde ennen kuin ehdin sanoa mitään.”
   James nyökkäsi. ”Totta. Hänkään ei ilahtuisi. Menehän sitten häiritsemään häntä.”
   ”Oliko tuo ironiaa?” Harry kysyi. Hänelle oli aina teroitettu, ettei vanhempia saanut häiritä kesken työn.
   James nauroi. ”Oletko oppinut uuden sanan? Ei, ei se ollut. Mene vain.”
   Harry viittasi Nevillen tulemaan mukaansa, ja yhdessä he lähtivät erään vuoteen äärellä seisovan Lilyn luokse. He olivat puolimatkassa, kun salin ovista asteli sisään Dumbledore, joka katsoi suoraan salin etuosaan.
   ”Minulla on asiaa”, hän sanoi syvällä äänellä, joka kantoi koko salin poikki. James nousi saman tien ylös ja tarttui Siriusta olkapäistä. Sitten Dumbledore katsoi tarkemmin ympärilleen ja huomasi sekä koko Weasleyn perheen että Harryn ja Nevillen ja ne muutamat muut oppilaat, jotka yhä olivat vuoteiden ääressä. ”Oppilaiden tulee mennä makuusaleihinsa”, Dumbledore sanoi rauhallisella äänellä ja katseli kaikkia vuoron perään. Harrysta tuntui kuin katse olisi porautunut hänen lävitseen – se ei ollut vihainen eikä toruva katse, mutta vaativa. ”Teidän olisi pitänyt jo olla siellä. No niin, menkäähän siitä.”
   Kaikki tottelivat lainkaan kyseenalaistamatta. Rohkelikkoja oli muutama kolmas- ja neljäsluokkalainen Harryn, Nevillen, Ronin, Fredin, Georgen ja Percyn lisäksi. Ilmeisesti sen takia Percy koki velvollisuudekseen johdattaa heidät kaikki yhdessä makuusaleihin, sillä hän osoitteli valvojaoppilaan pinssiään ja pyysi kaikkia seuraamaan häntä.
   ”Ihan kuin me emme osaisi itse omaan makuusaaliin”, Harry mutisi Nevillelle.
   ”Hei, kaverit”, sanoi Ron, joka oli jättäytynyt hieman veljistään jälkeen ja tullut heidän luokseen.
   ”Hei”, Harry sanoi. ”Miten sinun isäsi voi?”
   Ron kohautti olkiaan. ”Kai hän paranee. Niin sinun äitisi ainakin sanoi, että ’mahdollisuudet vaikuttavat kohtalaisen hyviltä’. Hän vain näytti niin…”
   Harry ja Neville nyökkäsivät. He molemmat tajusivat, mistä Ron puhui: poissaolevuudesta. Kun herra Weasley vain makasi paikoillaan tekemättä elettäkään, vaikka mitä olisi tapahtunut hänen ympärillään. Melkein kuin olisi kuollut, muttei kuitenkaan.
   ”No”, Harry sanoi yrittäen lohduttaa, ”minun äitini on johtava parantaja Mungossa taikavahinkojen osastolla, joten hän kyllä varmasti tietää, mitä tekee.”
   Ron näytti siltä kuin olisi vasta tajunnut jotain. ”Ahaa, siksi äiti siis sanoi, että isä ei saisi missään parempaa hoitoa. Minä kun luulin, että se liittyi johonkin muuhun. Mutta… hyvä.”
   Harry vain nyökkäsi ja jätti mainitsematta, että Mungossa heillä olisi ollut saatavana suoraan kaikki ne liemet ja muut, mitä osa loukkaantuneista varmasti tarvitsisi.
   Heillä ei ollut mitenkään erityisen kiire makuusaleihin, vaan he maleksivat portaita hitaasti ylöspäin. Percy oli niin tohkeissaan itselleen määräämästään tehtävästä, ettei huomannut, vaikka he kolme jäivät jälkeen.
   ”Me emme saaneet ruokaa tänään”, Ron sanoi. Siitä Harry päätteli, että tämä alkoi olla jo oma itsensä. ”Ihan tosi, kuinka koko koulullinen oppilaita saatettiin vain jättää ilman ruokaa? Minulla on kiljuva nälkä.”
   ”Ehkä meidän pitäisi mennä pyytämään keittiöstä ruokaa”, Harry ehdotti. Ron ja Neville katsoivat häntä kuin hullua.
   ”Ja miten sinä sen ajattelit tehdä?” Ron kysyi.
   ”En minä tiedä, miten sinne mennään”, Harry sanoi, ”Isä ja Sirius usein puhuivat käyneensä siellä. Kotitontut ovat kuulemma todella anteliaita…”
   ”Onko täällä kotitonttuja!” Ron puuskahti. ”No se selittääkin kaiken. Ja vielä monta! Huhhuh.”
   ”Mutta miten sinun isäsi ja Sirius ovat päässeet keittiöön?” Neville kysyi.
   ”Niin, johan sanoin, etten tiedä. Ehkä meidän pitäisi mennä kysymään heiltä.”
   ”Dumbledore käski meidät pois”, Neville muistutti.
   Hetken aikaa he seisoskelivat puolivälissä marmoriportaita miettien, mitä tekisivät. He olivat siinä yhä, kun suuren salin suljetut ovet avautuivat valtavasti pamahtaen. Ulos rynnisti Sirius, jonka kasvot olivat niin kalpeat, että hän näytti lähes aaveelta.
   ”Älä sinä yritä koskea minuun!” hän karjui suureen saliin ja osoitti sinne etusormellaan.
   Sitten hänen perässään asteli James, jonka kasvoilla oli äärimmäisen pahoitteleva ilme ja joka osoitti taikasauvallaan suoraan Siriusta. ”Kuuntele nyt, Anturajalka”, hän sanoi rauhallisella äänellä. ”Se on sinun omaksi parhaaksesi.”
   ”Minä sanoin EI!” Sirius karjaisi ja kaivoi kaapunsa taskusta oman taikasauvansa.
   ”Sinä et ajattele selkeästi!” James huusi.
   ”Mihin me olemme joutuneet, jos paras ystäväni yrittää sitoa minut!” Sirius huusi niin lujaa, että Harry näki, kuinka sylki lensi hänen suustaan.
   ”Me olemme joutuneet tilanteeseen, jossa sinä olet typerä!” James huusi. ”Katso nyt itseäsi! Ethän sinä edes pysy pystyssä!” Siinä hän oli enemmän kuin oikeassa. Sirius horjahteli vaarallisen näköisesti ja joutui ottamaan useita haparoivia askelia taaksepäin säilyttääkseen tasapainonsa, mutta siitä huolimatta hän jatkoi huojumistaan.
   ”Minä pysyn pystyssä”, Sirius sanoi, mutta hänen äänensä ei ilmeisesti enää riittänyt huutamaan kuten äsken, ”kun minä sanon niin.”
   Hän horjui yhä vain enemmän ja enemmän, ja James osoitti häntä taikasauvallaan ja mumisi jotain. Sirius näpäytti omaa taikasauvaansa hämmästyttävän tarkasti tilanteeseen nähden, ja punainen valosuihku lensi suoraan kohti Jamesin rintaa.
   ”Varjelum”, James mutisi, eikä taika osunut häneen.
   Sirius siristi silmiään. ”Idiootti”, hän sanoi niin hiljaa, että Harry juuri ja juuri sai sanasta selvää. Sitten Siriuksen jalat mitä ilmeisimmin pettivät alta, sillä hän alkoi kaatua. Ennen kuin hän ehti maahan asti, Jamesin taikasauvasta syöksähti kasa köysiä sitomaan hänet, ja samaiset köydet nostivat hänet ilmaan leijumaan.
     Harry ei ajatellut, mitä teki, vaan lähti saman tien kävelemään portaita alas.
   ”Sirius…” hän mutisi ja katsoi kauhistuneena tajutonta kummisetäänsä.
   ”Harry!” hänen isänsä huudahti. ”Mitä sinä täällä teet? Sinun piti mennä makuusaliin!”
   ”En ehtinyt vielä sinne asti”, Harry sanoi ja tuijotti yhä edelleen Siriusta kauhusta jäykkänä. Eihän hänen kummisetänsä ollut kuollut? Eihän se ollut mahdollista?
   ”Mitä täällä tapahtuu?” kuului miehen ääni jostain Harryn takavasemmalta. Sekä Harry että James käännähtivät äkkiä katsomaan, kuka puhui.
   Se oli professori Kirvalas, joka näytti hyvin varautuneelta ja piteli taikasauvaansa esillä. James kohotti itsekin taikasauvansa, vaikka kyseessä sentään oli Tylypahkan opettaja. Kirvalas katsoi suoraan Jamesia, ja Harry tajusi, ettei tämä luultavasti edes nähnyt hänen olevan siellä, sillä oli pimeää ja hän seisoi varjoissa.
   ”Hyvää iltaa, professori”, James sanoi kohteliaasti. ”Meillä oli tässä vain pieni välikohtaus, joka on nyt ohitse.”
   ”Millainen välikohtaus?” Kirvalas kysyi selvästi kiinnostuneena.
   ”Voi, ei mitään kummempaa kuin kahden ystävyksen välinen pieni sanaharkka”, James sanoi.
   ”Niinkö?” Kirvalas kysyi ja katsoi merkitsevästi ilmassa leijuvaa erittäin vahvasti sidottua Siriusta.
   James ei näyttänyt häiriintyvän. ”Niin juuri. Mitä sinä teet täällä yksin?”
   ”Olen käytävävartiovuorossa”, Kirvalas sanoi.
   ”Ai?” James kysyi hämmästyneenä. ”Minä luulin, että teitä oli aina kolme kerrallaan? Ja muistan ystäväni kertoneen, että olet vuorossa vasta loppuviikosta.”
   Kirvalas nyökkäsi hymyillen. ”Oletpa sinä hyvin perillä Tylypahkan asioista.”
   James kohautti olkapäitään ja katsoi edelleen odottavasti Kirvalasta.
   ”Kyllä, me partioimme kolmisin, ja kyllä, olen loppuviikosta vuorossa. Professori Tomuna pyysi minua kuitenkin vaihtamaan tämän päivän vuoron kanssaan – hänellä oli jotain menoa, ilmeisesti vanha ystävä tuli vierailulle Tylyahoon, ja hän halusi mennä tapaamaan tätä. Joka tapauksessa vaihdoimme vuoroja. Professorit McGarmiwa ja Verso olisivat olleet tänään myös vuorossa, mutta…” Kirvalas katsoi merkitsevästi kohti suurta salia. ”He estyivät.”
   ”Ah, aivan, totta”, James sanoi ja näytti mietteliäältä. ”Kuule, en usko, että on hyvä, jos partioit yksin. Toki on aika epätodennäköistä, että kuolonsyöjät päättävät tulla näin pian uudestaan, mutta minusta emme voi ottaa sitä riskiä. Jos käytävävalvojalle käy jotain, eikä kukaan ole viemässä viestiä eteenpäin…”
   ”Mutta mies hyvä, kuka muka ehtisi lähteä partioimaan?”
   ”Olen ihan varma, että meiltä liikenee väkeä. Ei ehkä opettajia, mutta taatusti joku muu. Ihan hetki vain.” James oli huutamassa suureen saliin, mutta juuri silloin kaksi punatukkaista nuorta miestä käveli rennosti ulos ovesta.
   ”Bill ja Charlie”, Harry kuuli Ronin sanovan jossain takanaan.
   ”Anteeksi”, pidempi miehistä sanoi, ”emme voineet olla kuulematta keskusteluanne. Me lähdemme mielellämme mukaan partioon – johan siitä onkin aikaa, kun olemme päässeet kuljeskelemaan näillä käytävillä.”
   ”No mutta loistavaa!” James huudahti. ”Minä vien Siriuksen Dumbledoren hoiviin. Jatkakaa te tästä. Hyvää yötä!”
   Kirvalas nyökkäsi kahdelle nuorukaiselle, ja kolmisin he lähtivät kohti tyrmiä. James sen sijaan oli jo saanut leijutettua Siriuksen suureen saliin, kunnes hän muisti puolivälissä portaita yhä vain seisovan poikansa.
   ”Harry”, hän sanoi kääntymättä. ”Makuusaliin. Nyt.”
   Harrysta tuntui melkein siltä kuin hän olisi havahtunut jostain transsista, niin keskittynyt hän oli ollut katsomaan, mitä alhaalla tapahtui. Nyt hän kuitenkin säpsähti ja lähti pikaisesti kipittämään Ronin ja Nevillen luokse. Nämä loivat häneen muutamia merkitseviä katseita, mutta Harry ei halunnut puida asiaa juuri nyt, vaan lähti määrätietoisesti kohti Rohkelikkotornia.

Seuraavana aamuna Harrysta tuntui käsittämättömältä, että linnassa oli ylipäätään ollut taistelu. Kaikki tuntui niin normaalilta: oppilaat parveilivat oleskeluhuoneessa ja kiirehtivät aamupalalle äänekkäästi jutellen. Harry ei lainkaan tiennyt, olisiko heillä koulua normaalisti. Neville uskoi vakaasti, että kaikki jatkuisi kuten tavallisesti, kun taas Ron oli sitä mieltä, että heidän pitäisi saada vapaata järkytyksen takia.
   Suuressa salissa oli jälleen neljä tupapöytää. Aamiaista syödessään Harry huomasi, että kaksi olisi riittänyt mainiosti. Pöydät olivat suunnilleen puolillaan, sillä niin moni oli lähtenyt kotiin – tai muutaman oppilaan tapauksessa loukkaantunut.
   ”Huomio”, kuului edestä opettajien pöydän luota. Se puolestaan oli erittäin täysi ja sinne oli jouduttu lisäämään monia tuoleja, ja Harry tajusi sen johtuvan siitä, että kiltalaisia istui pöydän ääressä. Vanhempiaan hän ei kuitenkaan nähnyt. Puhuja oli Dumbledore, joka seisoi pitkänä ja parrakkaana ja vaikutusvaltaisena, ja Harry tajusi, ettei edes muistanut, milloin olisi nähnyt hänet aamiaisella. ”Kaikki yrttitiedon ja muinaisten riimujen tunnit on peruttu siihen asti, kunnes toisin ilmoitetaan. Muut oppitunnit pidetään normaalisti.”
   ”Eikä!” Neville voihkaisi. ”Meidän piti tänään päästä sitomaan kuunherjaajan varsia!”
   ”Ainakin meillä on heti aamulla vapaata”, Ron sanoi.
   Neville näytti yhä surkeaa naamaa. ”Mutta päivän ainoa kiva tunti peruuntui. Olisi saanut olla ihan mikä tahansa muu! Eivätkö he muka saaneet ketään sijaista, jos Verso on kerran loukkaantunut?”
   ”Niin, ja saivatko he muka kaikille muille aineille sijaiset?” Harry kysyi. ”Ainakin McGarmiwa oli loukkaantunut, ja minusta näin Matoisa-Lankunkin.”
   ”Ehkä he ovat parantuneet jo”, Ron sanoi.
   ”Kunpa Versokin paranisi…”
   Vaikka Neville kuinka toivoi muuta, heillä oli ensimmäinen tunti vapaata. He ehtivät juuri ja juuri nähdä, kuinka Hermione juoksi hermostuneen näköisenä kirjastoon. Suurin osa muista heidän luokkatovereistaan söi pitkään aamupalaa ja pohti, mitä tekisi. Suuren salin katto oli pilvinen, ja ulkona satoi räntää.
   ”Meillä on parikin esseetä palautettavana tälle viikolle”, Neville sanoi järkevästi, joskaan ei lainkaan innostuneesti.
   ”Jos sinä tosissasi ehdotat, että tekisimme niitä tämän ylimääräisen vapaan aikana, voit mennä loppupäiväksi Hermionen kanssa istumaan”, Ron sanoi.
   Harry nyökkäili mukana, muttei voinut olla huomaamatta, että Ron oli alkanut käyttää Hermionesta etunimeä. Toki he tunsivat tämän huomattavasti paremmin, mutta Harrysta tuntui silti, että etunimen käyttäminen viittasi hieman liian ystävällismielisiin väleihin. Joka tapauksessa se tyttö aikoi tulla pilaamaan hänen joululomansa.
   ”Mitä sinä sitten haluat tehdä?” Neville kysyi.
   ”Pelata vaikka räjähtävää näpäystä tai jotain”, Ron totesi.
   ”Hei”, heidän lähistöllään istuva Seamus sanoi, ”kuulitteko te siitä, että täällä loukkaantuneita kiellettiin menemästä Mungoon?”
   ”Mitä?” Harry älähti. ”Miten niin voi muka tehdä?”
   Seamus kohautti hartioitaan. ”En tiedä sen enempää. Dean kuuli sen joltain ylempiluokkalaiselta juuri ennen kuin lähti kotiin, ja sen kaveri seurustelee jonkun korpinkynnen kanssa, ja ilmeisesti tämän ystävä tai sisko tai veli tai joku on loukkaantuneiden joukossa. Heitä yritettiin kuulemma siirtää Mungoon eilen yöllä, mutta he eivät saaneet mennä sinne.”
   ”Mutta missä he sitten ovat?” kysyi Ron, joka näytti säikähtäneeltä.
   Seamus kohautti jälleen hartioitaan. ”Kuten sanoin, en tiedä sen enempää. Mutta eikö olekin outoa?”
   Siitä he kaikki olivat samaa mieltä.
   ”Kai tänne sitten tuli jotain parantajia apuun?” Harry kysyi huolissaan. Eihän hänen äitinsä voinut yksin hoitaa niitä kaikkia, kun niin moni oli kuitenkin vahingoittunut ilmeisen vakavasti.
   Seamus pudisteli päätään. ”Ei ketään. Mungo oli ikään kuin irtisanoutunut koko jutusta. En tajua, miksi. Huh, onneksi siellä ei ollut ketään minun läheistäni.”
   ”Hyvähän sinun on puhua”, Ron mutisi. Hän oli aivan kalpea.
   ”Mennään etsimään heidät”, Harry sanoi päättäväisenä. ”Jos heitä ei otettu Mungoon, he ovat jossain täällä. Minä haluan tietää tästä lisää.”
   ”Oletko nyt ihan varma?” Neville kysyi.
   ”Mitä muutakaan me tekisimme?” Ron tuhahti. Harrya hymyilytti, kun hän oli saanut niin vahvasti Ronin tuen
   ”Mutta linna on valtava”, Neville sanoi. ”Mistä me muka aloitamme?”
   ”Sairaalasiivestä”, Harry päätti, ja sinne he lähtivät.

Matkalla he ehtivät jutella paitsi taikasairaala Mungosta, myös siitä, että monet kiltalaiset olivat istuneet opettajien pöydässä. Ron ja Harry tunsivat heistä monia nimeltä, mutta Neville ei juurikaan. Se oli Harryn ja Ronin mielestä erityisen kummallista ottaen huomioon, että kaikki aivan satavarmasti tunsivat Nevillen.
   ”Etkö ole koskaan kysynyt isoäidiltäsi heistä?” Ron ihmetteli kuultuaan, että monet olivat käyneet Nevillen kotona.
   Neville kohautti olkiaan. ”En tullut ajatelleeksi. Kaikki tuntuivat vaativan minulta jotakin ja en halunnut, että pettäisin heidät… Jotenkin se oli helpompaa, kun en tiennyt heistä enempää.”
   ”Miten sinä muka voisit pettää kenetkään?” Harry kysyi.
   ”Helposti”, Neville sanoi. ”Kaikki odottavat minun olevan jotenkin hirmu hyvä taikomaan ja kaikkea, vain koska Voldemort tappoi vanhempani ja yritti tappaa minutkin. Mutta minä en osaa mitään, vaikka opiskelen kuinka kovasti.”
   ”Ei kukaan voi odottaa, että olet jotenkin loistava taikomaan”, Ron tuhahti. ”Sinähän vasta aloitit koulun!”
   Harry oli ihan hiljaa, koska jos hän oli rehellinen, hän oli kieltämättä odottanut Nevillen olevan jotenkin erikoinen. Hän oli omasta mielestään parempi koulussa kuin Neville, vaikka Neville olikin tunnollisempi. Mutta toisaalta Ron oli ihan oikeassa: ei kukaan voinut odottaa Nevilleltä mitään erityistä. Tämä oli kuitenkin ihan tavallinen poika, kuten Harry oli saanut huomata.
   ”Älä välitä muiden odotuksista ja mielipiteistä”, hän sanoi, koska halusi sanoa jotakin, mikä piristäisi Nevilleä. Hänen äitinsä oli usein antanut hänelle nämä nimenomaiset neuvot, ja Harry uskoi, että hänen äitinsä oli oikeassa.
   ”Mummi aina sanoo, että minun pitää täyttää odotukset”, Neville sanoi apeana.
   ”Mummisi on tyhmä”, Ron tokaisi. Harry tuijotti Ronia ihmeissään, sillä hän ei itse olisi koskaan mennyt sanomaan noin toisen huoltajasta, käyttäytyi tämä miten tyhmästi tahansa. Neville ei kuitenkaan näyttänyt loukkaantuvan, ja he unohtivat keskustelun, sillä he saapuivat juuri silloin sairaalasiiven ovelle.
   He seisahtuivat hetkeksi oven eteen ikään kuin pohtiakseen, mitä tehdä seuraavaksi. Sitten Ron kuitenkin veti kerran henkeä ja marssi suoraan ovesta sisään.
   Sairaalasiipi oli täysin autio. Harry ei ollut käynyt siellä vielä kertaakaan, mutta hän oli olettanut, että siellä olisi sänkyjä sairaita varten. Siellä ei kuitenkaan ollut mitään muuta kuin verhoja, jotka oli vedetty seinän viereen. Hetken niitä tarkasteltuaan Harry päätteli, että ne oli tarkoitettu vedettäviksi sänkyjen ympärille – sänkyjen, joita ei ollut.
   Ron ja Neville seisoivat myös hiljaa hetken. Sitten Neville sanoi:
   ”Selvästikään he eivät ole täällä.”
   Niinpä heidän oli pakko lähteä pois ja mennä etsimään jostain muualta. He yrittivät järkeillä todennäköisintä sijaintia isohkolle joukolle ihmisiä, eivätkä keksineet mitään muuta kuin jonkin tyhjän luokkahuoneen.
   ”Mutta sen on oltava iso”, Harry sanoi.
   ”Niin, mikäli he ovat kaikki samassa huoneessa”, Neville totesi.
   Se sai heidät jälleen alkupisteeseen. Totta kai potilaat saattoivat olla eri luokkahuoneissa, eikä heidän silloin ollut mieltä etsiä vain isoimmista. Eivätkä he sitä paitsi edes tienneet, mitkä huoneista olivat isoja.
   ”Okei, minulla on ajatus”, Neville sanoi hetken tuloksettoman pohdinnan jälkeen. ”Kuvitellaan, että heidät on pitänyt siirtää suuresta salista johonkin helposti ja nopeasti. Kuka muka silloin lähtisi kiipeämään portaita? Uskon, että he ovat jossain ensimmäisessä kerroksessa.”
   Harry ja Neville nyökkäsivät. Se kävi järkeen. Niinpä he palasivat ensimmäiseen kerrokseen ja seisoivat hetken suuressa salissa miettien, mitä tehdä.
   Juuri silloin kaksi punatukkaista nuorta miestä käveli marmoriportaita alas. Kesti hetken ennen kuin Harry tunnisti heidät samoiksi henkilöiksi, jotka olivat lähteneet Kirvalaksen kanssa yöpartioon.
   ”Huomenta, Ron!” toinen heistä huusi.
   ”Charlie!” Ron tervehti. ”Mitä te täällä teette?”
   ”Aijaijai”, lyhyempi, ilmeisesti Charlie, torui. ”Olepa vähän kohteliaampi isoveljellesi. Tiedä vaikka, jos hän laittaa sinut jälki-istuntoon.”
   Ron nauroi. ”Et sinä sellaista voi tehdä.”
   ”Niinhän sinä luulet”, Charlie sanoi ja näytti Harryn mielestä kovin tyytyväiseltä itseensä.
   ”Tiedätkö, Ron, onko tuolla enää aamupalaa tarjolla?” pidempi punapää kysyi. Hänellä oli pitkät hiukset, jotka olivat siististi poninhännällä.
   ”Ei hajuakaan”, Ron sanoi. ”Miten niin?”
   ”Idiootti”, Charlie mutisi. ”Olisiko vaikka siksi, että minä ja Bill haluamme aamupalaa?”
   ”Miksi te vasta nyt sitä olette hakemassa?”
   ”Koska, ihan vain tiedoksesi, me olemme olleet koko yön kävelemässä ympäri käytäviä, jotta pidämme huolen, että esimerkiksi juuri sinä olet turvassa.”
   ”Ai niin, tehän menitte professori Kirvalaksen kanssa”, Ron muisti äkkiä.
   Se sai Billin ja Charlien kurtistelemaan kulmiaan. ”Miten sinä sen voit tietää?”
   Ron kohautti olkapäitään. ”Tiedänpähän vain. Tiedättekö te, missä kaikki loukkaantuneet ovat?”
   ”Tiedämme”, Bill sanoi. ”Mutta mistä sinä tiedät, mitä me teimme yöllä?”
   ”Missä he ovat?” Ron kysyi.
   ”Kerron heti, kun kerrot, mistä sinä tiedät, että lähdimme Kirvalaksen kanssa käytävävahdeiksi.”
   ”Ette te voi olla kertomatta minulle, missä minun isäni on!”
   ”Etkä sinä voi olla kertomatta meille, mistä tiedät. No niin, kakista ulos.”
   Ron vilkaisi Harrya ja Nevilleä, jotka kohauttivat olkapäitään lähes samanaikaisesti. Ei sillä ollut väliä, vaikka Ronin veljet saisivatkin tietää.
   Ron huokaisi. ”Hyvä on. Seisoimme portaissa, kun lähditte.”
   ”Kuulitteko te kaiken?” Charlie kysyi silmät hämmästyksestä selällään. Hän näytti Harryn mielestä hieman huolestuneemmalta kuin hänen olisi pitänyt.
   ”Ja näimme myös”, Ron sanoi.
   ”Nähtiinkö teidät?” Bill tiukkasi.
   Ron pudisteli päätään. ”Tai no, Harryn isä näki Harryn, mutta ilmeisesti kukaan muu ei huomannut meitä.”
   Sekä Bill että Charlie hengähtivät syvään ja näyttivät rentoutuvan.
   ”Hyvä”, Bill totesi.
   ”Miksi?” Ron kysyi.
   Hänen veljensä käyttäytyivät aivan kuin hän ei olisi sanonut mitään. ”Loukkaantuneet”, Bill kertoi, ”ovat kolmannessa luokkahuoneessa oikealla, kun kävelette tuonne käytävään.” Hän osoitti ensimmäisen kerroksen käytävää, joka kulki seinänvierustaa ulko-ovesta vasemmalle.
   ”Kiitos”, Ron sanoi, ”mutta miksi on hyvä, ettei meitä nähty? Emme me olleet luvattomasti ulkona, emme vain olleet ehtineet oleskeluhuoneeseen asti.”
   ”Olisit voinut saada jälki-istuntoa”, Charlie sanoi yksinkertaisesti. ”Nyt me menemme syömään, jos ruokaa vain on. Hyvää päivää.”
   ”Nähdään iltapäivällä”, Bill huikkasi ja seurasi veljeään kohti salia.
   Ron oli ärtynyt. ”Kamalaa ylisuojelevaisuutta! Miksi minä olisin saanut jälki-istuntoa? Ja mitä väliä sillä on, kun olen jo saanut? Ikään kuin he eivät koskaan olisi olleet jälki-istunnossa!”
   ”Miksi se toinen – Bill – sanoi, että nähdään iltapäivällä?” Neville kysyi.
   ”En minä vain tiedä”, Ron sanoi. ”Ehkä hän tarkoitti illallista tai jotain vastaavaa.”

Luokkahuone, jossa loukkaantuneet olivat, oli aivan täynnä. Siellä oli sänkyjä vieri vieressä, ja jostain kuului kummallista huminaa. Ilma oli sakeampaa kuin käytävässä, ja siellä tuoksui pistävältä ja raikkaalta samaan aikaan. Harry nyrpisti nenäänsä.
    Herra Weasleyn sänky oli lähimpänä ovea. Hänet oli helppo tunnistaa punaisesta tukasta sekä elottomasta olemuksesta. Ron pysähtyi heti isänsä viereen, ja Harry ja Neville jäivät siihen myös. Herra Weasley näytti täysin vahingoittumattomalta, kunhan vain ei liikkunut lainkaan. Hänen nenänsä alla oli viivana jonkinlaista paksua vihreää voidetta, joka tuoksui piparmintulta.
   Kukaan ei puhunut mitään, sillä Ronin ilme oli niin huolestunut, ettei kukaan keksinyt mitään sanottavaa. He kuuntelivat pelkkää huminaa ja yrittivät olla katsomatta Ronin kasvoja. Äkkiä kuului oven kolahdus ja askeleita, mutta aivan toisesta suunnasta – luokkaan täytyi olla toinenkin ovi. Samalla alkoi kuulua pientä loiskahtelua ja kiihtyneitä kuiskauksia.
    ” – viitsi, eivät he voi niin tehdä, minä kyllä sanon heille – ”
    ”Ihan turha yrittää, eivät he kuuntele ketään. Sain vain sen yhden puolustautumismahdollisuuden. Ja miten he muka sinua uskoisivat muutenkaan, kun sinutkin on potkittu pihalle.”
    ”Äh, Lily, älä muistuta – ”
    ”En sanonut, että se olisi sinun syysi.”
    Harry puri kieltään. Kuiskaaminen ja kummallinen humina sekä loiskahdukset olivat saaneet hänet ensin ymmälleen, mutta tietenkin hän tunsi nämä äänet. Neville näytti hieman kauhistuneelta, sillä hänkin oli tainnut tajuta, ketkä huoneeseen olivat tulleet.
 

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo - 9.luku 24.1.
Kirjoitti: LetsPotterHeadFanFic - 29.07.2016 02:39:44

Lainaus käyttäjältä: nominal - 07.02.2011 05:21:49

   “No niin. Minulla on sinulle kaksi tehtävää, joista ensimmäinen on huomattavasti tärkeämpi. Jos et suoriudu siitä, emme voi jatkaa yhtään pitemmälle.”
   Harry nyökkäsi. Tämähän oli jännää.
   Siriuskin nyökkäsi. “Lupaa minulle, ettet missään nimessä kerro tästä äidillesi.”

Luen tätä vähän yli kolme yöllä ja tuli kyllä kemeät naurut tuota lukiessa.

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11) - 8.8.2016 luku 21/35
Kirjoitti: Nyyhti - 08.08.2016 18:03:48

LetsPotterHeadFanFic, ihana kuulla, että nauratti! :) Ja kiitos kun jätit kommentin!


Tässä seuraava luku, jos joku vielä lukee! :) Tää tuntuu musta jotenkin hassulta, joten kommentit olisivat erityisen arvostettuja!



Luku 21
Susiongelma

Harry päätti saman tien selvittää, mistä oli oikein kyse, ja sanoi tavallista kovemmalla äänellä:
    ”Ai kuka on potkittu pihalle mistä?”
    ”Harry!” hänen äitinsä älähti ja lähti harppomaan häntä kohti. ”Mitä sinä täällä teet ja kuinka pitkään olet ollut täällä?” Lily tivasi.
    ”Tulin kysymään joltain, että miksi loukkaantuneita ei voida viedä Mungoon, ja olen ollut täällä vain pienen hetken teitä pidempään. Niin että kuka ja mistä?”
    Lily ja James olivat päässeet heidän luokseen, ja katsoivat seuruetta silmät suurina. Harrysta he näyttivät vähän nolostuneilta, ja James irvisti. ”Minut potkittiin pihalle aurorin hommista, kun nyt kerran vaadit saada kuulla.”
    ”Mitä?” Harry huudahti. ”Milloin? Miksi? Tarkoittaako se, ettet ole enää aurori?”
    ”No, elättelen toivoa, että ei tarkoita, että minulle kävi vähän niin kuin Siriukselle, joka otetaan aina takaisin. Ei siitä ole kuin muutama päivä, kun he saivat tarpeekseen.”
    ”Saivat tarpeekseen mistä?”
    Lily ja James vaihtoivat katseita, ja Lily puraisi huultaan. James kohotti kulmakarvojaan kysyvästi, mutta Lily ei sanonut mitään. James huokaisi. ”No, tuota, ainakin yksi syy oli se, että juoksin vähän liikaa killan hommissa. En aina ehtinyt ministeriön määräämiin töihin.”
    ”Yksi syy?” Harry kysyi. ”Mutta ei tärkein syy, niinkö?”
    ”Kuule, Harry, älä sinä siitä välitä, ihan oikeasti”, Lily sanoi. ”Olet vasta yhdentoista. Ei sinun tarvitse tietää ihan kaikkea.
    Harry ei pitänyt siitä selityksestä lainkaan, mutta tajusi äkkiä jotain. ”Sinä sanoit, että isäkin on potkittu pihalle – onko sinutkin, äiti?”
    Lily huokaisi. ”Ei, ei ole. Ainakaan vielä. Mutta Mungossa ei olla iloisia siitä, että en päässyt tänään töihin. En kerta kaikkiaan voinut jättää kaikkia näitä ihmisiä hoitamatta.”
    ”Mutta miksi kaikkia näitä ihmisiä ei voida viedä Mungoon?” Harry kysyi alkaen saada jo tarpeekseen tästä tenttaamisesta. Mikseivät kaikki vain voineet kertoa hänelle kaikkea saman tien?
    ”Siellä on todella täyttä”, Lily sanoi, mutta kuulosti välttelevältä, ”eikä sinun todellakaan tarvitse tietää ihan jokaista yksityiskohtaa. Tärkeintä on nyt se, että minä en ole menossa sinne takaisin ennen kuin minua ei tarvita täällä. Siellä on monta kykenevää parantajaa, ja täällä ei ole yhtään. Sitä paitsi, eikö sinun pitäisi olla tunnilla?”
    ”Ei, meillä olisi ollut yrttitietoa nyt aamulla.”
    ”Ah, niinpä tietenkin, siihen ei saatu ketään sijaiseksi. No, jos et ole oppinut annostelemaan tätä sienilientä, ehdotan, että menet kuitenkin jonnekin muualle.”
    Harry vilkaisi äitinsä sylissä olevaa noidankattilaa ja tajusi, että siitä se loiskinta kuului. Liemi oli ällöttävän näköistä, vaaleankeltaista tahmaa, jossa oli ikään kuin pieniä reikiä, ja se loiskahteli sieltä täältä hitaasti ylöspäin. Harry nyrpisti nenäänsä. Hänen äitinsä hymähti, käänsi hänelle kylkensä ja alkoi lapata puisella kauhalla lientä vieressä makaavaan kiltalaisen jalkaan, joka oli aivan sininen. Harry jäi katsomaan, kuinka liemi alkoi hitaasti paisua jalan ympärillä ja muuttua haaleansiniseksi, mutta samalla jalka muuttui lähemmäs normaalia väriä. Sitten hän tajusi, että hänen äitinsä oli jo siirtynyt hoitamaan parin sängyn päässä olevaa pientä tyttöä, mutta hänen isänsä seisoi vielä heidän kanssaan ja katseli myös sienilientä.
    ”Missä Sirius on?” Harry kysyi.
    ”Sirius on lepäämässä”, James sanoi rauhallisesti. ”Kävi hyvä tuuri, kun Dumbledore oli paikalla eilen, muuten olisimme saaneet tehdä enemmän hommia… joka tapauksessa, Sirius on ihan kunnossa nyt, väsynyt vain eilisestä.”
    ”Mikä kirous häneen oikein oli iskenyt?” Neville kysyi hiljaa. Harrya hämmästytti, että Neville ylipäätään uskalsi kysyä sellaista, kun tämä oli yleensä niin hiljainen aikuisten läsnäollessa.
    James näytti punnitsevan Nevilleä hetken, ja vilkaisi sitten Harrya. Ronkin taisi kuunnella heitä, mutta katseli edelleen isäänsä. James vastasi matalalla äänellä: ”Komennuskirous. Tiedätte varmasti, mitä se tekee.”
    ”Mutta sinähän torjuit sen”, Harry sanoi. ”Ja eihän komennuskirous ole… sellainen. Ei se tee kipeää.”
    ”Torjuin osan”, James vastasi. ”Eikä se tee kipeää, kunnes sitä vastustaa. En edes halua kuvitella, kuinka täydellisesti Sirius olisi komennutettu, ellen olisi ehtinyt väliin. Sirius taisteli itseään vastaan koko sen illan, sillä hänen jokainen solunsa käski hänen – tuota – no, arvaatte varmaan. Dumbledore oli meidän puolellamme olevista ainoa, jolla oli mahdollisuuksia päästä murtamaan kirous, sillä se tuntui olevan jokin paranneltu versio tavallisesta komennuskirouksesta.”
    Harrya puistatti. Miksi kukaan enää parantelisi komennuskirousta? Eikö se ollut tarpeeksi kamala muutenkin?

Vapaan aamupäivän jälkeen tuntui erikoiselta mennä lounaalle, aivan kuin olisi ollut viikonloppu. Rento istuskelu ja pelailu oleskeluhuoneessa oli saanut pojat hyvälle tuulelle kaikesta sattuneesta huolimatta, joten Harry ja Ron eivät vastustelleet, kun Neville kysyi, voisivatko he istua lounaalla Hermionen viereen. Sitä paitsi Harryn oli pakko myöntää, että jos Hermione olisi todellakin tulossa heille jouluksi, hänen kannattaisi oppia tuntemaan tämä. Toivottavasti vain Neville tulisi myös.
    ”Hei, Neville”, Hermione sanoi hymyillen. Harrykin hymyili kokeeksi Hermionelle, joka toden totta vastasi hymyyn.
    ”Moi”, Harry sanoi siitä rohkaistuneena.
    ”Moi”, Hermione vastasi ja hymyili nyt vapautuneemmin. ”Tapasin sinun äitisi. Hän auttoi suostuttelemaan vanhempani, jotta sain jäädä vielä kouluun. Hän oli aivan mahtava.”
    ”Öö, joo, tiedän.”
    ”Ilman häntä minut olisi raahattu väkisin kotiin saman tien! Se olisi ollut hirveää. Hän sanoi myös, että minä voisin tulla teille jouluksi, jotta olisin – jotta koko perheeni olisi – paremmassa turvassa. Se oli todella jalosti tehty häneltä.”
     ”Ai”, Harry sanoi. ”Miksi se lisää teidän turvallisuuttanne?”
     ”No – siis – ” Hermione vilkaisi Nevilleä, joka katsoi häntä kummissaan. Hermione kurtisti kulmiaan Harrylle. ”Etkö sinä muka tiedä?”
    ”Mitä me emme nyt tiedä?” Ron kysyi närkästyneenä. Hän ei ilmeisesti vieläkään ollut lämmennyt Hermionelle, joka puolestaan punastui syvästi.
    ”Äh, jos te ette kerran sitä tiedä tai ole keksineet, ei ole minun tehtäväni kertoa teille…”
    Äkkiä Neville tuntui tajuavan jotain, sillä hän suorastaan hätkähti. ”Se johtuu minusta, eikö vain?”
    Hermionen poskilla entisestään syventyvä puna riitti vastaukseksi. ”Tai siis, sinähän olet ehkä menossa sinne myös, niin siellä on nyt tosi turvallista”, Hermione selitti, mutta kukaan ei enää siinä vaiheessa uskonut häntä. Ron tuijotti Nevilleä ja Harry puolestaan Hermionea, joka katsoi nolona edessään olevaa puoliksi syötyä kanankoipea.
    ”Se johtuu siitä, että sinä olet ollut minun kanssani koulussa”, Neville sanoi hitaasti. ”Eikö johdukin?”
    Hermione ei vastannut mitään, tuijotti vain kanaansa kuin toivoen sen vastaavan hänen puolestaan.
    ”Mutta sehän on ihan typerää”, Harry sanoi ja vilkaisi Nevilleä. ”Miksi Hermionen pitäisi lähteä kotoaan vain sen takia, että hän on Nevillen kanssa?” Sitten hän vilkaisi Ronia, joka kohautti olkapäitään.
    Hermione tuhahti. ”No miksiköhän. Sinä olet velhoperheestä, Harry. Minun vanhempani ovat jästejä. Jos kuolonsyöjät päättävät kärttää minulta jotain tietoa Nevillestä, kuolonsyöjien ja minun välillä ei seiso kukaan muu kuin minä itse.”
    Harry hätkähti. Se oli varmasti totta. ”Minä – minä en tajunnut.” Hän mietti, millaista se olisi: kukaan ei suojelisi Hermionea. Olikohan tämä juuri siksi niin ahkera opiskelija? Jotta voisi suojella vanhempiaan, kun nämä eivät voineet suojella häntä? Harrya puistatti pelkkä ajatuskin. Jos hän joutuisi menemään kotiin, jonka ympärillä ei olisi lainkaan taikoja esteinä kuolonsyöjille… ”Onpa hyvä, että tulet meille jouluksi”, hän sitten sanoi.
    ”Minä – mitä? Onko? Oikeasti? Voi, Harry, kiitos!”
    Ja sitten, Harryn suureksi järkytykseksi, Hermione alkoi itkeä ja nauraa samaan aikaan. Hän halasi Harrya pikaisesti ja yritti sitten selvästi hillitä itsensä, missä kesti hirvittävän pitkät kolme sekuntia, joiden aikana Harry vilkuili huolestuneena vuoron perään Nevilleä ja Ronia.
    ”Anteeksi”, Hermione sanoi sen kolmen sekunnin jälkeen ja naurahti hieman. ”Olin vain niin huolissani siitä, ettet yhtään haluaisi minua sinne.”
    Harry hymyili epävarmasti, muttei sanonut mitään. Hän oli tosiaankin sitä mieltä, että Hermionen oli hyvä olla heillä joulun yli, mutta toisaalta hän ei ollut vielä vakuuttunut siitä, että piti itse tämän seurasta.
    ”No, nyt minun täytyy lähteä tunnille”, Hermione sanoi ja nousi tomerana pöydästä. Pojat sanoivat moi ja jatkoivat rauhassa syömistä, sillä muodonmuutosten alkuun oli vielä vartti, eikä luokkahuone ollut kaukana.

He olivat olettaneet, että McGarmiwa oli toipunut taistelussa saamistaan vammoista ja olisi odottamassa heitä nuttura yhtä tiukalla kuin aina, mutta he olivat väärässä. Kun he astuivat luokkahuoneeseen, he tajusivat ensin paikalla olijoiden (joita oli huomattavasti aiempaa vähemmän) tuijottavan suu auki jotakin nurkassa olevaa, ja seuraavaksi, että siellä nurkassa oli suuri uroshirvi.
    Kun he olivat huomanneet hirven, hirvi kuopaisi nopeasti etujalalla turpaansa, ja Harry nipisti huulensa yhteen. Ron oli ilmeisesti päässyt yli hirven aiheuttamasta yllätyksestä, sillä hän kuiskasi kiihtyneenä: ”Bill!”
    Ja toden totta, kun Harry ja Neville kääntyivät katsomaan, he huomasivat liitutauluun rennosti nojailevan Billin, joka hymyili Ronille tietäväisenä.
    ”Mennäänkö eturiviin?” Ron kysyi innoissaan, ja sekä Harry että Neville myöntyivät. Neville meni heti Hermionen viereen istumaan, ja Harry puolestaan virnuili hirvelle istuessaan Nevillen viereen.
    Heidän jälkeensä paikalle tuli vielä yksi oppilas puolijuoksua, ja sitten Bill asteli sulkemaan luokkahuoneen oven.
    ”No niin, aloitetaanpas sitten. Valitettavasti professori McGarmiwa on edelleen hoidettavana taistelussa saamiensa vammojen johdosta – hänen ei tosiaan olisi pitänyt yrittää hoitaa yksin kaikkea… mutta joka tapauksessa, me olemme tänään täällä hänen sijaisenaan. Minun nimeni on Bill Weasley, ja olen opiskellut vajaan vuoden verran Kairossa, joten tiedän myös vähän erilaisesta taikuudesta.”
    Billin puhetta oli hauska kuunnella. Hänellä oli jonkinlaista luontaista karismaa, eikä hänen täytynyt pitää kuria, sillä kaikki halusivat tietää, mitä tällä nuorella miehellä oli sanottavanaan. Esittelynsä jälkeen Bill kääntyi katsomaan hirveä, ja luokka noudatti hänen esimerkkiään. Kun hirvellä oli kaikkien huomio, hän muuttui takaisin ihmiseksi, mikä aiheutti yllättyneitä henkäyksiä.
    ”Harry”, Hermione sihahti hiljaa, ”onko tuo sinun isäsi?”
    ”Joo, mistä sinä sen tiesit?”
    ”Te näytätte ihan samalta”, Hermione ehti vastata juuri ennen kuin James alkoi puhua.
    ”Okei, ja moi vaan kaikille minunkin puolestani. Olen James Potter, ja tiedän sentään jotakin muodonmuutoksista, koska, kuten ehkä huomasitte, olen animaagi. Me sijaistamme Billin kanssa professorianne nyt ainakin jonkin aikaa, mutta olen aika varma, että hän paranee ennätysvauhtia, kun saa kuulla siitä.” James virnisti, ja luokasta kuului muutama naurahdus.
    Loppujen lopuksi, jos Harry olisi ajatellut asiaa puolueettomasti, oppitunti ei juurikaan eronnut tavallisesta. He harjoittelivat silmäneulan muuttamista sulkakynäksi. Nevillen tuotosta ei olisi voinut kutsuta mitenkään sulkakynäksi, Ronin kynä oli metallia, Harryn kynä katkesi jos sen yritti ottaa käteensä, ja Hermione sai Jamesilta lisäohjeita siitä, miten saisi täydelliseen kynäänsä erivärisiä raitoja. Koska opettajia oli kaksi ja oppilaita huomattavasti tavallista vähemmän, kaikki saivat kuitenkin runsaasti opetusta. Lisäksi kaikki halusivat näyttää osaavansa jotain, kun heillä oli uudet siistit sijaiset, ja kaksoistunnin loputtua jopa Neville oli saanut aikaan toimivan sulkakynän (Hermione oli siinä vaiheessa tehnyt laatikollisen erivärisiä sulkakyniä ja siirtynyt muuttamaan neulaansa mustepulloksi, mutta ei ollut vielä onnistunut). Oppitunnin päätyttyä James pyysi vielä Harrya, Nevilleä ja Hermionea jäämään ja kertoi, että Lily oli saanut Nevillen mummin taivuteltua siihen, että Neville viettäisi joulunsa Pottereilla. Sitä varten tehtäisiin kuitenkin erityissuojaus, joka tehtäisiin hyvissä ajoin, ja josta he saisivat enemmän tietoa vähän myöhemmin.
    ”Ai, tuleeko meille taas salaisuudenhaltija?” Harry kysyi. Hän tiesi, että heillä oli ollut sellainen, kun hän oli ollut pieni ja Voldemort oli hänen perässään jonkin ennustuksen takia.
    James huokaisi. ”Sinä tiedät liikaa. Kyllä tulee. Mutta siitä ei saa hiiskua sanaakaan kenellekään.”
    Neville nyökkäsi. Hän oli tottunut siihen, sillä hänen talossaan oli salaisuudenhaltija. Hermione näytti siltä, että räjähtäisi uteliaisuudesta, eikä Harry yllättynyt lainkaan, kun tämä juoksi suoraan kirjastoon. Ron puolestaan odotteli närkästyneenä ulkopuolella, että saisi kuulla, mitä tämä salainen neuvonpito oli koskenut. Onneksi Ron ei ollut kaikkein uteliainta sorttia, ja tyytyi siihen tietoon, että Neville pääsisi Pottereille jouluksi.
    ”Tavallaan olen kateellinen, olisi itsekin hauska olla joskus joulu muualla kuin kotona”, Ron sanoi, ”mutta toisaalta en kuitenkaan ole. Kun kerran Hermionekin tulee.”
    Harry nyökkäsi, mutta hänen oli myönnettävä, että Hermione oli kyllä koko päivän vaikuttanut ihan kivalta. Oudolta kyllä, mutta ihan kivalta. Tunnillakin tämä oli vain tehnyt tyytyväisenä hommia niin kuin kaikki muutkin, eikä ollut kehuskellut taidoillaan yhtään.

Illan Harry, Ron, Fred ja George olivat jälleen viettäneet vessoja putsaten, mutta he olivat suorastaan loistavalla tuulella, sillä seuraavana päivänä olisi heidän viimeinen jälki-istuntonsa. Kun Voro lähti saattamaan heitä inhottavasti kihisten takaisin torniin, he juttelivat hilpeästi siitä, miten kivaa olikaan, kun ensi viikosta alkaen he saisivat valita rauhassa parhaat nojatuolit oleskeluhuoneesta sen sijaan, että miettisivät, millä pesuaineella mikäkin lika piti kuurata. Oppilaita oli lähtenyt pois niin paljon, että valinnanvaraa nojatuoleissa todellakin riitti. Harry piti kaksosista erityisen paljon juuri siksi, että he löysivät jotakin positiivista myös oppilaskadosta; heidän kanssaan mikään vakava asia ei ikinä tuntunut erityisen vakavalta. Fredkään ei tuntunut juuri säikähtäneen, vaikka oli joutunut itse kuolonsyöjien hyökkäyksen uhriksi.
    Sinä päivänä vuorossa oli ollut tyrmissä sijaitsevien vessojen kuuraus, ja vaikka Harry ei olisi ikinä myöntänyt sitä kenellekään, hänestä oli hieman pelottavaa kävellä autioissa pimeissä tyrmissä, vaikka hän ei edes ollut yksin. Niinpä Harry oli iloinen, kun tyrmistä pois vievät portaat tuli näkyviin. Heidän kuitenkin pysäytti tuttu ääni: ”Olisit nyt niin kiltti, professori. Minä tiedän, että sinä jos kuka pystyt siihen töidesi ohessa.”
    ”Kuka se oli?” Voro kysyi. Hänen silmiinsä tuntui ikään kuin syntyvän pilke, ja hän vilkaisi hampaattomasti hymyillen kissaansa. ”Onko siellä joku oppilas opettajaa kiusaamassa, vaikka pitäisi olla omassa tuvassa?”
    Harry ei vastannut, vaikka tiesi kyllä, että kyseessä ei ollut oppilas. Hän ei ylipäätään käsittänyt, miten Voro saattoi sekoittaa hänen isänsä äänen johonkin oppilaaseen, mutta yhtä kaikki Voro lähti kulkemaan ääntä kohti, ja kaikkien oli seurattava perässä.
    ” – varmasti tehdä sen aivan yhtä hyvin kuin minäkin”, professori Kuhnusarvio kuului sanovan. ”Oi, minulla on niin ikävä häntä oppilaanani. Minun on pakko myöntää, että Harry ei aivan vastannut odotuksiani.”
    ”Jaa, no, se ei nyt ole olennaista”, James vastasi juuri, kun Voro kääntyi sille käytävälle, missä James seisoi.
    ”Onko täällä oppilaita karkuteillä?” Voro hinkui.
    James katsoi häntä suorastaan alentuvasti. ”No ei ole.”
    Voro tuhahti ja toisti vielä kysymyksensä Kuhnusarviolle, joka puolestaan toisti Jamesin vastauksen, ja sen kuultuaan Voro kääntyi sanattomasti mutisten ympäri. Harry vilkutti isälleen, joka tuntui vasta silloin huomaavan hänet ja näytti yllättyneeltä, jopa hieman huolestuneelta.
    Voro ei ehtinyt kuljettaa heitä kauas ennen kuin James juoksi heidät kiinni. ”Anteeksi, Voro”, hän sanoi, ”mutta minun pitää lainata Harrya hetkeksi. Saatan hänet itse takaisin torniin.”
    Voro oli selvästi aikeissa väittää vastaan, mutta James tarttui Harryn käteen ja veti hänet äkkiä kohti seinää, jossa ei äkkiä ollutkaan seinää, eikä Voro ehtinyt sanoa mitään.
    ”Mitä asiaa sinulla oli?” Harry kysyi.
    ”Kuinka paljon sinä kuulit äsken?”
    ”No, sen, että pyysit Kuhnusarviolta jotakin, ja hän taisi kieltäytyä, että joku muukin voi tehdä sen, ja sitten hän sanoi, etten minä vastannut hänen odotuksiaan.”
    James huokaisi. ”Niin minä vähän ajattelinkin. Halusin sanoa, ettei sinun pidä antaa liikaa arvoa Kuhnusarvion odotuksille.”
    ”Hän katsoo minua aina tunnilla tosi pettyneenä. Luulin, että vain kuvittelin.”
    ”No, et. Katsos kun hän on vähän kummallinen luonne, ja sinä et ole istunut koko lapsuuttasi katsoen äitiäsi liemenkeitossa, niin kuin hän olisi varmasti toivonut.”
    ”Miksi se häntä kiinnostaisi?”
    ”Kuten sanoin, hän on vähän kummallinen persoona. Hän tavallaan… keräilee ihmisiä. Suosittelee lahjakkaita ihmisiä vaikutusvaltaisille, vetelee ikään kuin naruista. Hän oli ihan lääpällään äitiisi, kutsui häntä jatkuvasti illallisilleen, koska äitisi on aina ollut suorastaan luonnonlahjakkuus liemissä. Professori Kuhnusarvio olisi varmaan halunnut sinut myös verkostoonsa lahjakkaana lientenkeittäjänä, ikään kuin olisit perinyt sen äidiltäsi.” James pudisti päätään. ”Luulisi hänen tietävän, että toinenkin vanhempi vaikuttaa.”
    ”Oletko sinäkin sitten pettynyt siihen, etten ole niin hyvä liemissä?”
    ”En todellakaan! Sinä voit olla hyvä sitten jossain muussa. Yritä vain jättää Kuhnusarvion mulkoilut huomiotta.”
    ”Okei”, Harry vastasi. Niin hän oli pääasiassa tehnyt tähänkin asti. ”Mutta mitä sinä pyysit häneltä?”
    James huokaisi. ”Sudenmyrkkyjuomaa.”
    ”Remukselleko? Mutta eihän nyt ole vielä täysikuu.”
    ”Remukselle, joo. Ja ei olekaan, mutta meidän aiemmat varastomme alkavat huveta, ja sen kypsymisessä kestää, eikä äitisi millään pysty tekemään sitä kaiken muun kiireen keskellä. Joudumme lisäksi melko varmasti siirtämään Remuksen pois Mungosta täydenkuun ajaksi, sillä siellä ei suhtauduttu kovin suopeasti siihen, että niin täydessä sairaalassa pyörisi vielä ihmissusi.”
    ”Sehän on törkeää. Ei Remus voi mitään sille, että muuttuu sudeksi.”
    ”Ei niin, mutta Mungossa sitä pidetään turvallisuusriskinä.”
    ”No mutta miksi – hetkinen, eikö Kuhnusarvio sitten suostunut tekemään sitä juomaa?”
    James huokaisi taas. ”No ei. Häntä pitäisi osata suostutella jollain. Hän on tyypillinen luihuinen, ei ryhdy senkaltaiseen haastavaan hommaan, ellei saa jotain vastineeksi… Parasta olisi, jos hänelle voisi antaa jonkun julkkiksen tai jotain.”
    ”Miten hänelle voi muka antaa julkkiksen?” Harry ihmetteli. ”Kelpaako Neville?”
    James naurahti. ”Taatusti kelpaisi.”
    ”Hän oli yksillä illallisilla”, Harry sanoi. ”Ne olivat kuulemma tosi tylsät. Mutta Neville on niin kiltti, että varmasti hän auttaisi, jos vain voisi. Voisiko hän tehdä jotain?”
    ”Minä voisin miettiä sitä. Ehkä hän voikin, tai sitten pitää keksiä jotain muuta.”
 

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 8.8.2016 luku 21/35
Kirjoitti: Arion - 09.08.2016 15:20:40

Ahaww, ihana huyomata, että tänne on tullut lisää lukuja, vaikka en olekaan aikaisemmin huomannut niitä. Jäänyt vähän finissä pyöriminen vähemmälle.

Muutama kohta kiinnitti kyllä huomioni: Ensimmäisenä se, että James käytti Estousta suojatakseen itsensä Siriuksen loitsulta, vaikka Varjelum on suojausloitsu. Estoushan vain hidastaa tai jähmettää kohteen. Varmaan meni sekaisin? Itselläkin on joskus mennyt, ettei siinä mitään : )
Toinen kohta ihmetytti myös, ja se oli tuo Siriukseen osunnut komennus-kirous. Koska sehän on anteeksiantamaton-kirous ja näin ollen kirous, jota ei voi suojata. Tämä tässä jäi vähän hämmentämään. Tuonhan voi muuttaa kyllä helposti vain, että James yritti työntää Siriuksen pois kirouksen edestä, mutta kirous olisi ehtinyt hipaista Siriusta tai jotain? Ja sitten kolmas, johon voi löytyä ihan järkeväkin selitys, jos olet muovannut vähän asioita. Eli James animaagi-muodossa luokan edessä, kun hän oli rekisteröimätön animaagi. En kyllä myt tosiaan muista, jos olet selittänyt jotain aikaisemmissa luvuissa, kun luin nyt vain nämä uusimmat luvut.
Yksi kysymys vielä - oliko Lily killan hommissa, kun oli suojelemassa Tylypahkaa? Muuten olisi loogista, että hän olisi ollut Pyhässä Mungossa töissä. Mutta Kilta on Kilta, joten sen varjolla voi selittää aika paljon. ; )

Mutta vaikka muutama epäselvä kohta olikin, niin oli kyllä kiva lukea tätä pitkästä aikaa. Sirius on ihana < 3 Toivottavasti Arthur ja Remus paranevat pian.

Aika loistava veto muuten Neville Harrylta tuossa 21. luvussa : ) Ja ihan mahtavaa, että Harry antaa mahdollisuuden Hermionelle! Tykkäsin tosi paljon, kun James, Sirius ja Lily moittivat Harrya sen käytöksestä Hermionea kohtaan, ihan hyvä vaan, että ne opettavat Harrylle tapoja. Mutta kiva, että Nevillekin pääsi Pottereille jouluksi! Sitä odotellessa sitten! : )

Jeeps - kiitos tästä ja jatkoa odotellessa! Jos tästä sitten aktivoituisi finissä käymään useammin! : )

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 8.8.2016 luku 21/35
Kirjoitti: LetsPotterHeadFanFic - 10.08.2016 19:41:53

Noh itsellä ei sillä tavalla varaa ole sanoa, sillä aloitin näiden lukemisen kauan aikaa sen jälkeen, kun aloitit näiden kirjoittamisen, rakastan kuitenkin tarinaa ja taas tuli yksi mahtava luku.
<3

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 8.8.2016 luku 21/35
Kirjoitti: Melodie - 10.08.2016 22:27:33

Hmm! Kiinnostava idea, joten tulin katsomaan, ja luin kaaaaiken!

Alussa kaikkien herkkyys tuntui käsittämättömältä, mutta kunhan ne vähän kasvoivat niin muuttuivat ihan tavallisiksi! Juoni on kiinnostava ja etenee hyvin, ja kolmikon edesottamuksista on mukava lukea, vaikka usein erityisesti Harry on aika tyhmä (se lienee canonia :D). Kieli on sujuvaa, kuvailua on tarpeeksi muttei liikaa, ja alkuluvuissa esiintyneitä hieman epäintuitiivisia nimityssanoja (viittauksia sellaisiin hahmojen atribuutteihin jotka eivät liity kyseiseen kohtaukseen) ei enää loppupään luvuissa esiintynyt. Tarina menee sutjakkaasti eteenpäin, ja kriisioloista Tylypahkassa on mukava lukea. Mukavaa myös, että koko velhokunta ei ole yhdessä rintamassa Voldemortia vastaan, ja että kaikenlaisia muitakin ongelmia on.

Kokonaisuutenaan viehättävä ja taianomainen kuvaus velhosodasta ja lapsuudesta sen keskellä. Jatkoa olisi mukava lukea!

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 18.8.2016 luku 22/35
Kirjoitti: Nyyhti - 18.08.2016 21:12:32

AraSebe, ei oo tosi, kun huomautit tuosta estous-loistusta, tajusin, että oon sekoittanut sen varmaan sata kertaa ennenkin. Ja jopa tajunnut sen, mutta silti meni taas sekaisin :D Korjasin sen varjelumiksi. Mutta sitten tuosta anteeksiantamattoman kirouksen suojaamattomuudesta - siitä en ole kuullutkaan! Mun oli ihan pakko lueskella aiheesta potterwikistä, ja sieltäkin löysin ainoastaan maininnan, että avadaa ei voi torjua. Niinpä jätin sen nyt ennalleen :) Ja heh, tuo Jamesin animaagihomma: aiemmin on mainittu, että hän ja muut ovat saaneet animaagiutensa laillistettua, nimittäin hyvin lyhyesti vitosluvussa XDD Ei siis ihmekään, jos ei ihan muistunut mieleen! :D Ja Lily oli killan hommissa :) Mukavaa, kun nostit noita epäselvyyksiä esille, ja kiitos muutenkin ihanasta kommentista! :)

LetsPotterHeadFanFic, oi, paljon kiitoksia kommentistasi!

Melodie ooooo kaiken! Alku on tosiaan kirjoitettu aika tosi kauan sitten, joten en yhtään ihmettele, jos siellä on vähän kummallisuuksia :D Ihanaa, että jaksoit lukea tänne asti! :) Ja kiitos mielettömästi kommentistasi!

---

Luku 22
Salaisuudenhaltija

Harry ei nähnyt vanhempiaan tai Siriusta viikonlopun tai koko alkuviikon aikana – lukuun ottamatta muodonmuutostunteja, joilla hän ei ehtinyt puhua isälleen mitään, koska oli liian kiireinen opiskellessa – ja hän alkoi käydä levottomaksi. Kun hän puhui siitä Ronin, Nevillen, ja heidän kanssaan nykyisin usein oleskeluhuoneessa istuvan Hermionen kanssa, Hermione vastasi hänelle viisaasti:
    ”Mutta sentään olet kerrankin levoton jostain positiivisesta asiasta.”
    Se piti tosiaankin paikkaansa, sillä Harry oli huolissaan siitä, miten hänen joulunsa kävisi. Heillä oli usein tapana mennä perheen kanssa Viistokujalle ennen joulua, jotta kaikki saivat ostaa joululahjat toisilleen, mutta nyt siitäkään ei ollut kuulunut mitään. Lisäksi Harry mietti, olisiko heillä ylipäätään varaa järjestää mitään hienoa, jos kerran hänen isänsä oli saanut potkut ja äitikin saattoi saada. Sitten hän kuitenkin tajusi, että oli hänellä myös ikäviä asioita, joista murehtia.
    ”Miten luulette, että ihmissudeksi muuttuminen vaikuttaa, jos on tosi pahasti loukkaantunut? Voiko se auttaa vai pahentaa tilannetta?” Harry oli seurannut kuun kasvamista ja päätellyt, että täysikuu osuisi hänen joululomansa alkupuoliskolle vähän ennen joulua.
    Hermione näytti äimistyneeltä. ”Miksi sinä tuollaista kysyt? Ihmissudet ovat vaarallisia!”
    ”Eivätkä ole!” Harry huusi niin kovaa, että heidän lähellään istuva toinen ensiluokkalaisten porukka – kaikki muut oli haettu kotiin – hätkähti. ”Minä en tajua, miksi kaikki väittävät niin! He eivät voi mitään sille, että muuttuvat!”
    ”Ei sillä ole merkitystä, tekevätkö he sen tahallaan vai eivät”, Hermione sanoi kiihtymättä. ”Lopputuloksena on kuitenkin se, että he ovat vaarallisia, kun ovat susia.”
    Harry tuhahti halveksuvasti. ”Sudenmyrkkyjuoma hoitaa sen puolen.”
    Hermione katsoi häntä hyvin kummallisella ilmeellä. ”Mikä?” hän kysyi sitten hitaasti.
    Harrya alkoi naurattaa. Hänkö tiesi kerrankin jotain, mitä arvonneitigranger ei tiennyt? ”Sudenmyrkkyjuoma”, hän toisti äänensävyllä, joka oli – pakko myöntää – lähes halveksuva. Se ei jäänyt Nevilleltä huomaamatta.
    ”Älkää viitsikö, te kaksi”, hän sanoi. ”Harry, ihmissusista sanotaan aina, että ne ovat vaarallisia.”
    ”Mutta ne eivät ole!”
    ”Minäkin olen kuullut aina, että ne ovat vaarallisia”, Ron sanoi, ”mutta olen kuullut myös jostakin ihmissudesta, joka on killassa, ja joka on tosi hyvä tyyppi. Isä puhuu hänestä aina tosi hyvään sävyyn.”
     ”Niin!” Harry henkäisi hyvin äänekkäästi. Tämä sai vihdoin tilanteen – tai siis Harryn – rauhoittumaan sen verran, että hän saattoi selittää muille Remuksesta. Kun asia oli saatu käsiteltyä, he saattoivat palata Harryn alkuperäiseen kysymykseen, johon kukaan ei osannut vastata. Lisäksi Harry selitti heille sudenmyrkkyjuomasta – siitä, kuinka Kuhnusarvio ei halunnut tehdä sitä – mutta siihenkään he eivät keksineet ratkaisua.
    ”Voi, kunpa me pääsisimme iltaisinkin kirjastoon!” Hermione huokaisi. ”Sudenmyrkkyjuoma”, hän lisäsi vielä itsekseen päätään pyöritellen. Harrysta tuntui, että se tarkoitti ”miksi tuo tietää jonkun taikajuoman nimen, josta minä en ole ikinä kuullutkaan”, mutta hän ei ollut ihan varma.

Kun joululoman alkuun oli kaksi päivää, Rohkelikkotornissa kuhisi. Linnassa oli alkanut kiertää huhu, josta kouluun jääneet oppilaat eivät pitäneet lainkaan: huhuttiin, että Tylypahkaan ei voisi tulla enää joululoman jälkeen takaisin. Oli niin myöhä, että käytävillä ei saanut enää liikkua, joten muutamat lähettivät pöllöjä toisissa tuvissa oleville tutuilleen keskustellakseen asiasta. Harry katseli kateellisena jokaisen pöllön lentoa miettien Bertietä, ja tajusi samalla, että hän oli lähes unohtanut ikävöidä sitä. Hän toivoi, että se olisi kunnossa, vaikka hänen oli myönnettävä, että se oli todella epätodennäköistä. Samalla hän kuitenkin tiesi, että Bertien kohtalo ei ollut kovin tärkeä, kun sitä vertasi ilmeisesti edelleen Mungossa makaavaan Remukseen. Tai mistä hän tiesi, jos Remus olisikin jo päässyt pois, kun kukaan ei kertonut hänelle mitään.
    Juuri, kun hän oli ajatellut sitä, muotokuva-aukko heilahti auki ja James astui sisään.
    ”Herra Potter!” joku vanhempi oppilas – Percy, Harry tajusi hieman myöhässä – sanoi reippaasti. ”Onko totta, että Tylypahka suljetaan joululoman jälkeen?”
    ”Ööh”, James vastasi ja katsoi ympärilleen, missä kaikki edelleen koulussa olevat rohkelikot tuijottivat häntä odottavasti. James ei selvästikään ollut varautunut tällaiseen kuulusteluun. ”Tuota, ei välttämättä.”
    ”Mitä se tarkoittaa, herra Potter?” joku seitsemäsluokkalainen tyttö kysyi. ”Meillä on oikeus tietää!”
    James vaihtoi vaivaantuneena painoa jalalta toiselle. ”Kuulkaa, minä en ole oikea ihminen selittämään tätä teille. Siitä ei ole päätetty vielä virallisesti tiedottaa – ”
    ”Mutta me ollaan kuultu siitä jo!” joku huusi. ”Meidän joulu menee ihan pilalle, jos joudutaan miettimään koko ajan, että mitä sen jälkeen tapahtuu!”
    James katseli ympärilleen ja vaihtoi taas painoa jalalta toiselle. ”No, öh – ihan sama. Oletteko kuulleet siitäkin, että ministeriö uhkasi jokunen kuukausi sitten syrjäyttää Dumbledoren, jos yhdellekin koulun oppilaalle kävisi vielä jotain?”
    Terävästä henkäisystä, jonka kaikki läsnäolijat vetivät yhtä aikaa, saattoi päätellä, ettei se ollut yleistä tietoa. Harry osallistui yllättyneisyyteen, vaikka tokihan hän oli tiennyt asiasta. Sen takia ne luihuiset oli otettu takaisin… Miksi hän ei ollut muistanut sitä? Kuolonsyöjien hyökkäys kouluun – kahdesti – oli varmasti vähän pahempi asia kuin pieni kahakka luihuisporukan ja ensiluokkalaisten välillä.
    ”Meidän olisi pitänyt tajuta”, Neville mutisi niin, että vain Harry ja Ron kuulivat, ja molemmat nyökkäsivät apeina.
    ”Mutta herra Potter”, se sama seitsemäsluokkalainen tyttö sanoi, ”tarkoittaako se välttämättä sitä, että koko koulu suljetaan?”
    ”No ei”, James myönsi. ”Siinäpä se onkin. Ei se välttämättä tarkoita. Mutta kukaan ei tiedä, mitä se sitten tarkoittaa, joten ei ole varmaa, voidaanko Tylypahka avata joululoman jälkeen. Joten anteeksi, mutta joudutte silti elämään epävarmuudessa lomanne ajan.”
    Siihen kukaan ei sanonut enää mitään, vaan pikkuhiljaa kaikki alkoivat jutella keskenään kiihtyneeseen sävyyn. James asteli Harryn luokse ja kumartui kuiskaamaan tämän korvaan: ”Me saatoimme keksiä keinon suostutella Kuhnusarvio. Kerroitko tilanteesta näille?”
    Harry nyökkäsi. James suoristui ja sanoi sitten hieman kovemmalla äänellä, mutta edelleen niin hiljaa, että he joutuivat nojaamaan lähemmäksi kuullakseen: ”Minun kaverini Remus kaipaa kipeästi sudenmyrkkyjuomaa, niin kuin Harry teille kertoi. Neville, olisimme sinulle todella kiitollisia, jos viitsisit auttaa meitä siinä – mutta sinun ei todellakaan ole pakko, jos et halua.”
    ”Totta kai autan, jos vain voin”, Neville sanoi saman tien. ”Mitä minun pitäisi tehdä?”
    ”No, tuota, nyt kun Tylypahkan tulevaisuus on vaakalaudalla, myös Kuhnukerhon on vaikeampi kokoontua.”
    ”Kuhnukerhon?” Ron kysyi ihmeissään.
    ”Sillä nimellä hän kutsui sitä porukkaa, jonka kutsui illalliselle”, Neville selitti.
    James nyökkäsi. ”Niin, ja Kuhnusarvio haluaa sinut siihen kerhoon todella kovasti, Neville. Itse asiassa”, hän sanoi ja katsoi Hermione punniten, ”hän saattaisi haluta sinutkin. Joka tapauksessa, jos ainakin sinä, Neville, lupaisit pitää häneen yhteyttä joka tapauksessa, avattiin Tylypahka tai ei, hän voisi suostua keittämään liemen.”
    ”Joo, totta kai minä voin sen tehdä”, Neville sanoi heti.
    ”Voinko minäkin siis olla avuksi?” Hermione kysyi.
    ”No joo, kyllä varmaan”, James sanoi. ”Eikö hän ole vielä yrittänyt kutsua sinua?”
    Hermione pudisti päätään.
    ”Hän sanoi niiden illallisten jälkeen”, Neville kertoi, ”että pitää seuraavat niin pian kuin mahdollista. Ehkä hän ei ole ehtinyt, kun niin paljon kaikkea on tapahtunut.”
    ”Niin, se on varmaan totta”, James sanoi ja katsoi sitten taas Hermionea. ”Hän ei ole varmaan ehtinyt kutsua sinua vielä. Jos vain haluat, sinustakin olisi varmasti suuri apu.”
    Hermione hymyili, suorastaan säteili, ja Harryn oli pakko myöntää itselleen, että ainakin juuri sillä hetkellä hän piti Hermionesta aika paljon. Eihän tämä ollut edes ikinä tavannut Remusta, ja oli nyt jo valmis tekemään jotain hänen puolestaan – huolimatta siitä, kuinka inhottavasti oli aluksi suhtautunut ihmissusiin.
    ”Okei sitten, yrittäkää lähestyä Kuhnusarviota mahdollisimman pian, jotta saadaan tietää, onnistuuko tämä. Mutta nyt pitää vielä hoitaa muutama juttu joululomaa varten, eli Harry, Neville ja Hermione, tulkaa mukaani.”
     Ron näytti nyrpeältä, kun joutui jäämään yksin oleskeluhuoneeseen muiden lähtiessä. He kävelivät Jamesin perässä reittiä, jota Harry ei olisi osannut seurata – liian monta salakäytävää – mutta joka kuitenkin vaikutti tutulta. Kun James painoi haarniskan kättä, ja seinään heidän viereensä ilmestyi pieni puinen ovi, Harry kysyi: ”Olemmeko menossa rehtorin kansliaan?”
    ”Joo”, James vastasi eikä vaikuttanut lainkaan ihmettelevän, mistä Harry sen tiesi. Hetken kuluttua he jo näkivätkin kivihirviön, jolle James sanoi ”purkkapallo”, ja sitten he nousivat portaita ylös. Harry mietti, kuinkahan tavallista oli käydä niin monesti ensimmäisen kouluvuotensa aikana rehtorin kansliassa.
    ”Ah, hyvää iltaa!” Dumbledore tervehti seesteisesti, kun he astuivat ovesta sisään. Kaikki paitsi James mumisivat vastauksensa hyvin hiljaa, ja Dumbledore hymyili heille samalla, kun loihti ylimääräisiä tuoleja pöytänsä eteen. Takassa heidän takanaan roihusi todella suuri tuli, ja huoneessa oli hieman lämpimämpää kuin muualla linnassa. Dumbledore itse oli ilmeisesti tehnyt jotakin pöydällään olevalla kummallisen näköisellä kojeella – siinä oli jonkinlaisia teräslankoja, jotka risteilivät sinne tänne – ja siirsi sen nyt syrjään viittoillessaan kaikkia istumaan.
    ”Kestää vielä hetken, ennen kuin Sirius tulee”, hän sanoi Jamesille. ”Oletko kertonut, mistä on kyse?”
    James pudisti päätään. ”Mutta kyllä he suunnilleen tietävät.”
    Dumbledore nyökkäsi ja hymyili hieman huvittuneesti. ”Siinä onkin mielenkiintoinen konsepti, suunnilleen tietäminen. Koskaan ei voi olla varma, milloin tietää jotain vain suunnilleen ja milloin ihan oikeasti – minä todellakin toivon, että olen tiedoissani oikeassa, enkä vain suunnilleen-vaiheessa… Joka tapauksessa, herrat Longbottom ja Potter sekä neiti Granger, te olette siis täällä kuulemassa salaisuuden. Olisin itse tarjoutunut salaisuudenhaltijaksi, kuten viimeksikin, mutta koska tilanne on mikä on, näin on parempi.” Hän hymyili heille aivan kuin he olisivat tienneet, mistä hän puhuu, mutta kukaan ei kehdannut kysyä.
    ”Professori”, Hermione sanoi epäröiden, ”millainen se salaisuudenhaltijaloitsu on?”
    ”Tiedonjanoinen?” Dumbledore kysyi, mutta näytti tyytyväiseltä. Hermione nyökkäsi varovaisesti. ”No, voin kertoa sen verran, neiti Granger, että se ylittää todella monen täysin koulutetunkin velhon kyvyt. Itse asiassa voisin sanoa, että vain äärimmäisen harva pystyy tekemään sen – muutenhan kaikki käyttäisivät sitä. Siispä”, hän sanoi ja katsoi Hermionea sitten niin läpitunkevasti, että Harry ei olisi halunnut olla hänen tilallaan, ”en suosittele, että vaivaat päätäsi sen mutkikkuudella vielä ainakaan muutamaan vuoteen, olit sitten kuinka terävä tahansa.” Hermione punastui, ja Dumbledore jatkoi: ”Minä olen tehnyt tämän salaisuudenhaltijaloitsun, joten uskallan sanoa, että se on suoritettu moitteettomasti. Meidän pitää enää jakaa teille salaisuus, jotta pääsette ylihuomenna lähtemään ilman, että se vuotaa kenellekään. Teidän on syytä tietää, että te ette pysty itse kertomaan salaisuutta kenellekään, sillä vain salaisuudenhaltija pystyy siihen.”
    Kaikki nyökkäsivät, ja Hermione sanoi ”mutta entä – ” juuri, kun oveen koputettiin terävästi.
    ”Ah, joudumme jättämään kysymykset myöhemmäksi”, Dumbledore sanoi hyvin pahoittelevalla äänensävyllä, ja kutsui sitten koputtajan astumaan peremmälle.
    Sisään astui, aivan kuten Harry oli osannut arvata, Sirius. Harry tutkaili häntä tarkasti, mutta vaikutti siltä, että Sirius oli täysin parantunut. Hän tervehti aivan normaalisti ja käveli sitten tavallisilla joustavilla askelillaan istumaan vapaalle tuolille näyttäen aivan omalta itseltään. Harry rentoutui hieman.
    ”Tässä on siis Sirius Musta”, Dumbledore esitteli, ”Potterien salaisuudenhaltija.”
    ”Luonnollisesti”, Sirius sanoi ja vaihtoi Jamesin kanssa virnistyksen. Harrykin hymyili: ei heidän salaisuudenhaltijanaan olisi voinut olla kukaan muu. Olihan Sirius jo kerran pelastanut heidän henkensä juuri siten. Harry vain mietti, miksi Nevillen perheellä ei ollut ollut salaisuudenhaltijaa silloin – ja äkkiä hänen mielessään käväisi, että jos Sirius ei olisi ollut heidän salaisuudenhaltijanaan, olisiko Voldemort voinutkin lähteä jahtaamaan häntä, jolloin Harry voisi olla orpona Nevillen tilalla? Ajatus tuntui hirvittävältä, mahdottomalta, ja hän sysäsi sen heti mielestään.
    ”Ole hyvä, Sirius”, Dumbledore sanoi.
    Sirius nyökkäsi ja nousi taas ylös. Hän tuli ensimmäisenä Harryn luokse ja kumartui kuiskaamaan jotain aivan hänen korvaansa. Harry haistoi tutun Siriuksen tuoksun, ja kuuli oman kotiosoitteensa. Tuntui hassulta, että jokin sellainen piti kuiskata niin salamyhkäisesti hänen korvaansa.
    Kun Sirius oli sanonut sen, hän siirtyi kuiskimaan Nevillen korvaan. Harry jäi odottamaan, että jotain tapahtuisi, mutta kaikki pysyi aivan ennallaan. Hän oli hieman pettynyt: tässäkö se nyt oli?
    Ilmeisesti oli, sillä kun Sirius oli kuiskannut asiansa Hermionellekin, Dumbledore näytti tyytyväiseltä ja toivotti heille mukavaa yötä. Kaikki nousivat ylös, ja James ja Sirius johdattivat heidät ulos kansliasta ja alas portaita. Matkalla Harry yritti kysellä Remuksesta, mutta James ja Sirius vastasivat hyvin lyhyesti: kyllä, Remus oli edelleen Mungossa, kyllä, täysikuu olisi ensi viikolla, ei, he eivät tienneet, miten sudeksi muuttuminen Remuksen tilaan vaikuttaisi. Harrysta tuntui, että James ja Sirius olivat enemmän huolissaan kuin näyttivät päällepäin, ja se puolestaan sai hänet yhä huolestuneemmaksi. Hän päätti vakaasti, että joululomalla hän menisi katsomaan Remusta Mungoon, sanoi kuka tahansa mitä tahansa. Lisäksi Harry yritti kysyä, pääsisikö hän Viistokujalle (et todellakaan), koska hän halusi ostaa joululahjoja (se ei ole nyt tärkeää), ja olisiko heillä edes varaa kunnon jouluateriaan (totta kai on, mitä sinä höpiset).

Seuraavana aamuna, torstaina, ensiluokkalaisilla rohkelikoilla oli heti aamiaisen jälkeen tuplatunti loitsuja. Siitä huolimatta Harry, Neville, Ron ja Hermione päättivät etsiä käsiinsä professori Kuhnusarvion. Harryn arvostus Hermionea kohtaan kasvoi jälleen hieman lisää, sillä Hermione kannatti professorin etsimistä mahdollisimman pian siitä huolimatta, että he saattaisivat myöhästyä tunnilta.
    Tunnilta myöhästyminen alkoi näyttää aina vain todennäköisemmältä, sillä professori söi aamiaista hyvin pitkään. He alkoivat jo miettiä, oliko tällä oppitunteja lainkaan aamulla, mutta lopulta Kuhnusarvio nousi pöydästä, taputti vatsaansa ja sanoi jotain opettajakollegoilleen, joilla ei selvästi ollut mikään kiire mihinkään. Yksi heistä oli professori Kirvalas, joka vaikutti hieman kärttyisältä.
    Kun Kuhnusarvio lähti kävelemään kohti tyrmiä, nelikko Rohkelikon pöydästä nousi ylös ja seurasi häntä niin etäältä, ettei hän huomannut mitään.
    ”Nyt”, Harry kuiskasi ja tönäisi Nevilleä selkään, kun Kuhnusarvio kääntyi autiolle käytävälle. Neville asteli pikaisesti muiden edelle Hermione hieman epävarmana vanavedessään.
     ”Anteeksi, professori Kuhnusarvio!” Neville huikkasi.
    Kuhnusarvio kääntyi vastentahtoisesti ympäri, mutta hänen kasvonsa valaistuivat kuin Harryn aina pikkulapsena, kun hän tajusi, että oli jouluaatto. ”No mutta Neville! Tervepä terve! Eikö sinun pitäisi olla tunnilla?”
    ”Öö, tuota, ei juuri nyt, professori.”
    ”No mutta, minun valitettavasti pitäisi – kuudesluokkalaisillani on vaativa liemi tänään edessä, ja he kaipaavat jokaisen minuutin käyttöönsä…”
    ”Aivan, anteeksi kovasti viivytys”, Neville sanoi. ”Mutta minulla olisi sinulle, tuota…” hän vilkaisi Hermionea epävarmana, ”ikään kuin tarjous.”
    ”Ikään kuin tarjous?” Kuhnusarvio toisti hämmentyneenä.
    Hermione rykäisi. ”Aivan niin, professori”, hän sanoi äänellä, joka oli huomattavasti uskottavampi kuin Nevillen huolimatta siitä, että hän vielä hetki sitten oli kävellyt niin epävarmasti. ”En tiedä, muistatko minut?”
    ”Totta kai muistan, neiti Granger!” Kuhnusarvio sanoi. ”Eihän noin lahjakasta naisenalkua sovi unohtaa!”
    Hermione säteili ja tuntui saavan vielä lisää varmuutta puheeseensa. ”Kiitos paljon, professori! Mutta me olemme tässä miettineet, kuinka harmillista on, että Tylypahka saatetaan sulkea joulun jälkeen.”
    ”Ai, te olette kuulleet siitä?” Kuhnusarvio katsoi nyt suoraan Nevilleen, ja Harry yritti tulkita hänen ilmettään sieltä, mistä hän seisoi. Se vaikutti jotenkin… ahnaalta. ”Se on todellakin ikävää, vaikka toki ymmärrettävää tässä tilanteessa. Vai mitä, Neville?”
    ”Ööh”, Neville vastasi. ”On todellakin ikävää. Mutta me vähän niin kuin mietimme, että ehkä olisi mahdollisuutta pitää kuitenkin yhteyttä, jos Tylypahkaa ei avattaisi enää uudestaan. Jos siis – jos siis vain haluatte, professori.”
    Kuhnusarvio oli jo vastaamassa jotain, kun Hermione sanoi kiireesti: ”Asia on niin, professori, että me ollaan huolissamme yhdestä toisestakin jutusta. Meidän hyvä ystävämme tarvitsee apua, ja te olette ainoa ihminen, joka pystyisi auttamaan häntä. En usko, että me voisimme mitenkään olla teihin yhteydessä – tai siis, ei tietenkään olisi teidän velvollisuutenne auttaa häntä, mutta – me vain olemme kovasti huolissamme hänestä, ja meidän – ”
    ”No mutta, neiti Granger”, Kuhnusarvio keskeytti. ”Miten minä voisin muka olla ainoa, joka pystyy auttamaan tätä ystäväänne? Totta kai minä haluaisin auttaa, mutta en kai minä sentään voi olla ainoa, joka siihen pystyisi?” Hän katsoi taas Nevilleä.
    Neville painoi päänsä alas ja huokaisi. ”Kyllä te olette, professori.” Hermione nyökytteli vieressä, ja Neville jatkoi: ”Emme todellakaan haluaisi pyytää tätä teiltä, professori, mutta meillä ei ole vaihtoehtoa.”
    ”Niin”, Hermione sanoi, ”tämä ystävämme on erityisesti Nevillelle todella läheinen, melkein kuin isähahmo. Ymmärrätte varmasti, että tässä tilanteessa, jos hän ei saa apua, meille – ja siis erityisesti Nevillelle – olisi enää hyvin hankala… no, pitää yhteyttä tai – ”
    Kuhnusarvio levitti käsiään levottomana. ”No mutta, no mutta, rauhoittukaa toki. Mikä on tämä ystävä ja mitä minun pitäisi tehdä?”
    Neville huokaisi, ja Hermione sanoi maahan tuijotellen. ”Te tiedätte kyllä, professori. Hän tarvitsee sudenmyrkkyjuomaa.”
    Harry pidätteli hengitystään. Kuhnusarvio hätkähti hieman ja näytti vaivaantuneelta, eikä puhunut mitään ainakaan viiteen sekuntiin. Lopulta hän sanoi, melkein kuin itsekseen: ”Vai että Lupin on teidän ystävänne… Enpä tosiaan olisi sitä arvannut, vaikka ei kai se niin yllättävää ole… Kyllähän minäkin hänet hyvin tunnen, tunnen tietenkin ja olen aina pitänyt hänestä kovasti, mutta sudenmyrkkyjuoman valmistaminen tässä tilanteessa, kun niin paljon muutakin kaikkea on tekeillä… Tiedättekö te, Longbottom ja Granger, kuinka haastavaa sen valmistaminen on?”
    Harry puri huultaan. Kuhnusarvio oli siirtynyt käyttämään Nevillestä sukunimeä, mikä ei vaikuttanut hyvältä.
    Hermione huokaisi. ”Tiedän kyllä”, hän vastasi apeana. ”Minulla kesti ikuisuus saada sen ohje käsiini, koska se oli salaisten kirjojen osastolla, enkä ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä ohjeessa sanottiin.”
    ”Sinä – hetkinen – mitä?” Kuhnusarvio kysyi äimistyneenä. ”Harkitsitko sinä vakavissasi juoman valmistamista itse?”
    Hermione nyökkäsi vakavana. ”Pakkohan minun oli, professori. Kuten sanoin, hän on todella hyvä ystävä. Ohje oli niin haastava, en ole ikinä nähnyt vastaavaa, vaikka olen katsellut monia vaikeitakin ohjeita, että varmasti vain äärimmäisen pätevä henkilö pystyy valmistamaan lientä.”
    Kuhnusarvio nyökkäili. ”Sitä eivät edes monet parantajat lähde yrittämään, neiti Granger, se on liian vaarallista. Kukaan ensiluokkalainen, oli tämä miten lahjakas tahansa, ei ikinä osaisi tehdä sitä… Mutta että sinä edes hankit ohjeen… Melkein kuin isähahmo… Niin… Hyvä on, lapset, minä teen sen juoman.”
 

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 18.8.2016 luku 22/35
Kirjoitti: Huurre - 20.08.2016 04:25:20

Huhhuh, jopas oli luku-urakka! Ensin luin kertaalleen 3-5 ensimmäistä lukua, mutta en muistanut, mihin olin jäänyt, joten jouduin aloittamaan alusta. Nyt viimein valmiina, koska tää on ihan älyttömän mielenkiintonen! Sulla on tosi sujuva kirjotustyyli, vaikka toisaalta taas oon ruvennut kaipaamaan tyhjiä rivivälejä kappaleiden ja muiden välissä. Vaikka tässä on syvennykset, niin se tuo silti tietynlaisen rankkuuden lukemiseen. Mutta no jaa, luvut eivät ole erityisen pitkiä, joten ei se nyt niin vakavaa ole! :> Eli kyllä sen kestää.

Toinen huomioimisen arvoinen asia, joka mun pasmoja vähän sekotti, oli se, että (en ikävä kyllä painanut lukua mieleen) jossain kohtaa puhuttiin Kalkaroksesta ja kuinka hänen esseensä ovat niin inhottavia, vaikka pääasiassa puhuttiin Kuhnusarviosta. Olin hetken ihan täytenä kysymysmerkkinä, että mitä, mitä ihmettä nyt tapahtuu, mutta luulen vähän, että se oli vain ajatusvirhe. Kolmantena huomiona voisin kyllä nopeasti sanoa myös sen, että ihan hirveästi tapahtuu kyllä 11-vuotiaille lapsille. Välillä musta tuntuu, että ne on kirjotettu ehkä vähän liian vanhan oloseksi, vaikka välillä tosi hyvin. Kuitenkin siellä oli kivasti 11-vuotiasta Harrya, joka ikävöi vanhempiaan, Siriusta ja Remusta, pitää mykkäkoulua, häpeää halaamista, tämmöstä. Se toi tosi kivan lisän, vaikka ne onkin aika arkipäiväsiä asioita.

Mutta no jaa, jonkin sorttiset negatiiviseen kääntyvät huomautukset hus nyt ja positiiviset tilalle! Sanoinkin jo aikasemmin, että tosi hyvin kirjotettu. Mä tykkään ylipäänsä koko ideasta ja oon ihmeissäni, että koskaan tartuin tähän. En siis ikinä eksy esimerkiksi Godrickin notkoon, koska mä luen niin paljon parisuhteista ja semmosista, enkä pahemmin seikkailuista välitä. Tästä kuitenkin saa oikeesti aika pottermaisen fiiliksen!

Vaikka tuossa aikasemmin sanoinkin, että välillä lapset ei vaikuta lapsilta, niin muuten kaikki on mun mielestä aika hyvin täysin omia ittejään. Jamesista näkyy se, miten se on muuttunut isyyden myötä, Remus on just tommonen lempeä ja kaikesta huolehtiva ja Sirius on aika rempseä.

Lainaus

    Kun he olivat huomanneet hirven, hirvi kuopaisi nopeasti etujalalla turpaansa, ja Harry nipisti huulensa yhteen. Ron oli ilmeisesti päässyt yli hirven aiheuttamasta yllätyksestä, sillä hän kuiskasi kiihtyneenä: ”Bill!”
   --
    ”No niin, aloitetaanpas sitten. Valitettavasti professori McGarmiwa on edelleen hoidettavana taistelussa saamiensa vammojen johdosta – hänen ei tosiaan olisi pitänyt yrittää hoitaa yksin kaikkea… mutta joka tapauksessa, me olemme tänään täällä hänen sijaisenaan. Minun nimeni on Bill Weasley, ja olen opiskellut vajaan vuoden verran Kairossa, joten tiedän myös vähän erilaisesta taikuudesta.”
    Billin puhetta oli hauska kuunnella. Hänellä oli jonkinlaista luontaista karismaa, eikä hänen täytynyt pitää kuria, sillä kaikki halusivat tietää, mitä tällä nuorella miehellä oli sanottavanaan. Esittelynsä jälkeen Bill kääntyi katsomaan hirveä, ja luokka noudatti hänen esimerkkiään. Kun hirvellä oli kaikkien huomio, hän muuttui takaisin ihmiseksi, mikä aiheutti yllättyneitä henkäyksiä.
   --
    ”Okei, ja moi vaan kaikille minunkin puolestani. Olen James Potter, ja tiedän sentään jotakin muodonmuutoksista, koska, kuten ehkä huomasitte, olen animaagi. Me sijaistamme Billin kanssa professorianne nyt ainakin jonkin aikaa, mutta olen aika varma, että hän paranee ennätysvauhtia, kun saa kuulla siitä.” James virnisti, ja luokasta kuului muutama naurahdus.

Noh, pätkäsin tosta nyt ns. turhat pois, mutta tää kohta ilahdutti mua erityisesti. Ja lisäksi toi kursivoitu lause sai aikaan naurunpuuskan :---D Ylipäänsä ilahduin Billin ja Charlien esiintymisestä, Bill on mun ykkös-Weasley ja Charlie hyvä kakkonen.

Mm, olikohan mulla vielä jotain sellaista sanomista, jonka ehkä muistaisinkin? Pitäisi aina lukiessa kirjottaa kaikki ylös silloin, kun ne tulee... Tuli tästä nyt muutenkin varmaan yksi pisimmistä kommenteista, mutta tuota, joo :'D

Mutta hei, vaikka alotin negatiivisella, älä suinkaan lannistu, koska oikeesti tykkäsin tästä! Kaikki on niin luontevia ja näin. (Ja mun mielestä Hagrid oli aika hyvin kirjoitettu, tuli just mieleen.) Kiitoksia tästä siis ja toivottavasti tämmönen kommentti nyt piristää mieltä! :> Jatkan kyllä ehdottomasti lukemista nyt, kun sain vihdoinkn tän luettua tähän saakka ja kommentoitua. Siis kiitos tän kirjottamisesta <3


PS. Se kirjottimen voi tuntua välillä turhalta, jollei saa kommentteja, mutta jos sä ite nautit tän kirjottamisesta ja haluut saattaa tän loppuun, kommenteilla ei oo oikeesti mitään väliä. Toki ne on omiaan kannustamaan, mutta jos motivaatiota riittää, ilman niitäkin saa paljon aikaseksi! Tosin irkissä puhuitkin joskus aikasemmin eilisen puolella, että sulla on kaikki luvut muokkauksia vailla jo valmiina, mutta tulevaisuuden varalle!

(PPS. Yksi lisärivi ei haittaa, koska herranjumala mikä kommentti tästä tuli :0 Ihan valtavan pitunen.)

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 27.8.2016 luku 23/35
Kirjoitti: Nyyhti - 27.08.2016 12:55:02

Tulejo, voi miten ihana kommentti, ja ihan mahtavaa, että olet jaksanut lukea tämän! Kappalejaoista aika moni valittaa, ja olenkin muissa ficeissä siirtynyt sitten niihin väljempiin, vaikka en osaakaan suoraan kirjoittaa tekstiä niin. Onneksi jaksoit kuitenkin lukea tänne asti kappalejaoista huolimatta :) Ja siis voi luoja tuon Kalkaroksen kanssa! Mulle on sanottu siitä, ja en sitten näköjään ikinä sitäkään muokannut tähän itse ficin tekstiin, pelkästään Word-tiedostooni, aaaaaargh mulla menee hermot itteni kanssa :D Mutta se on nyt vihdoin ja viimein korjattu, hyvä kun sanoit! Ja joo, toi ikäpointtikin on hyvä - en ole itsekään ikinä ihan varma, mikä on sopiva tapahtumamäärä noin nuorille, kun toisaalta taas ihan suosituissakin kirjoissa tuon ikäiset tyypit tekevät ihan hulluja asioita, mutta toisaalta 11-vuotias on kyllä ihan lapsi vielä! Aivan ihana kuulla, että muuten olet pitänyt hahmoja IC:nä. Ja tosiaan, mä kyllä yleensä jaksan kirjoittaa tekeleeni loppuun jos vain ne itseä enää yhtään kiinnostavat, mutta julkaisun kanssa onkin sitten aina ihan toinen juttu - tuntuu jotenkin niin hassulta pistää niitä nettiin, jos ei ole lukijoita :D Mutta kiitos vielä kerran miljoonasti kommentistasi, et arvaakaan, paljonko se piristi! (Plus mua ei ole ikinä haitannut negatiiviset asiat kommenteissa, laita niitä huoletta jatkossakin, niiden avullahan sitä kehittyy!)

---

Luku 23
Joululomalle Pottereille

Perjantain viimeisenä urakkana oli kaksoistunti taikajuomia, joka loppui tavallista aikaisemmin. Harry ja Ron, jotka olivat parina, sillä Neville oli siirtynyt ilmeisesti pysyvästi Hermionen viereen, hihkuivat innoissaan tunnin päättyessä. Selkeästi myös Kuhnusarvio halusi aloittaa lomansa vartin aikaisemmin. Harry ja Ron pakkasivat tavaransa tavallista ripeämmin ja mulkoilivat Nevilleä ja Hermionea, joilla kesti ihan liian kauan (sitä paitsi, miksi Hermionen puoli pöydästä oli täynnä paksuja liemiopuksia, kun heillä oli vain yksi oppikirja?). Juuri, kun hidastelijat olivat lähdössä, Kuhnusarvio kuitenkin pyysi heitä jäämään hetkeksi luokkaan.
    Harry ja Ron lähtivät käytävään ja päättivät hetken pohdittuaan olla odottamatta muita. Ilmeisesti pari muutakin tuntia oli loppunut hieman etuajassa, sillä käytävillä oli paljon oppilaita. Matkalla Rohkelikkotorniin Harry ja Ron juttelivat joulusta kepeään sävyyn. Harry yritti myös kysellä Ronilta, millaisia lahjoja tämä yleensä sai, mutta se ei johtanut oikein muuhun kuin Ronin punastumiseen. Harry oli jo aiemmin tajunnut, että Ronin perhe oli ilmeisesti aika köyhä, eikä Ron pitänyt siitä lainkaan. Harry mietti ohimennen, odottikohan häntäkin nyt sellainen tulevaisuus, kun ainakaan hänen isällään ei ollut töitä. Hänestä siinä ei ollut mitään hävettävää, mutta ehkä hän ei ollut vain vielä tajunnut jotain olennaista.
    Oleskeluhuoneesta pojat jatkoivat suoraan makuusaliinsa, sillä kumpikaan heistä ei ollut pakannut loppuun asti. Nevillen arkku odotti valmiina sängynpäädyssä, ja heitä nopeammin kulkenut Seamus oli juuri raahaamassa omaa arkkuaan kohti ovea.
    ”Miksette te ole vielä pakanneet?” hän kysyi ovensuussa. Harry ja Ron kohauttivat olkapäitään yhtä aikaa. ”No”, Seamus sanoi, ”minun pitää mennä nyt. Äitini on uhkaillut niin paljon, että hakee minut kotiin, että varmaan paras olla ajoissa siellä.”
    ”Vaikka mistäs sitä tietää, avataanko Tylypahkaa enää”, Ron sanoi apeana.
    ”No niin”, Seamus sanoi ja näytti huolestuneelta. ”Mutta paras kai pelata varman päälle?”
    Harry ja Ron nyökkäsivät. ”Hyvää joulua, Seamus”, Harry sanoi.
    ”Joo, samoin teille. Toivottavasti nähdään loman jälkeen.”
    ”Joo, hyvää joulua”, Ron toivotti, ja sitten Seamus lähti.
    Hetken Harry ja Ron vain seisoivat paikoillaan, ja Harry oli lähes varma, että Ron ajatteli samaa kuin hän. Jos he eivät pakkaisi tavaroitaan loppuun, ehkä heidän ei sitten tarvitsisi lähteä pysyvästi. Mutta sitten hetki meni ohi, ja he menivät yhdessä heittelemään tavaroita arkkuihinsa.
    ”Onko tämä sinun sukkasi?” Ron kysyi ja heilutti punaista sukkaa, jossa oli siepin kuva.
    ”En tiedä”, Harry sanoi ja siristi silmiään. ”Ehkä on, tai sitten ei.”
    ”No, tuskin se Nevillenkään on, vai mitä?”
    ”Ei varmasti, eihän hän tykkää huispauksesta.”
    ”Sitten se on sinun, ihan liian pieni minulle.” Ron heitti sukan mytyssä suoraan Harryn matka-arkkuun.
    Harry oli juuri istumassa pursuilevan matka-arkkunsa päällä saadakseen sen kiinni, kun ovi avautui ja Neville tuli sisään.
    ”Ettekö te ole vieläkään valmiita?” tämä kysyi. ”Kaikkihan ovat jo kohta lähteneet.”
    ”Tuskinpa sentään”, Harry sanoi huolettomana. Ron kahmaisi lattialla olevan epämääräisen kasan – siinä oli ainakin pieniä pergamentinpaloja, katkenneita sulkakyniä ja tyhjiä suklaasammakkopakkauksia – ja heitti sen arkkuunsa.
    ”Kuhnusarvio halusi jutella meidän ’yhteydenpidostamme’”, Neville kertoi. ”Hän selitti ainakin kymmenestä tyypistä, jotka haluaisi esitellä meille, kun olisimme vähän vanhempia. Ja sitä ennen hän halusi, että pidämme hänet ajan tasalla.”
    ”Mitä se tarkoittaa, että pidätte hänet ajan tasalla?”
    ”No niinpä”, Neville sanoi, ”ei minulla ole hajuakaan.”
    ”Kaipa hän kertoo, jos teet sen jotenkin väärin”, Harry totesi. ”Voisiko joku auttaa saamaan tämän kiinni?”
    Neville tuli hänen seurakseen istumaan arkun päälle, ja lisäpaino sai arkun kannen painumaan alas asti, mutta samalla sisältä kuului inhottava raksahdus. Harry laittoi kiireesti salvat kiinni.
    ”Okei, valmis”, Ron sanoi kahmittuaan edes suurimman osan tavaroista. Lattialle jäi vielä sälää, joka toivottavasti oli vain roskaa, mutta kukaan ei enää jaksanut tarkistaa. He raahasivat arkkunsa vaivalloisesti portaita alas, eivätkä suinkaan olleet ainoita, jotka olivat vielä linnassa. Oleskeluhuoneessa muutaman tytön porukka itki ja halaili, ja takan edustalla joku poika selitti vihaisena toiselle, että hänen ei ollut annettu jäädä Tylypahkaan loman ajaksi. Harry mietti, kuinka kamalaa pojan kotona oikein mahtoi olla, jos tämä edes oli harkinnut jäävänsä kouluun jouluksi.
    Oleskeluhuoneessa heitä odotti Hermione, joka vaikutti Harrysta aluksi kärsimättömältä.
    ”No niin, joko mennään?” hän kysyi kireällä äänellä, ja Harry tajusi, että hän taisikin olla vain jännittynyt. Kieltämättä Harryakin jännitti hieman, että Hermione ja Neville tulisivat heille jouluksi. Neville voisi varmasti nukkua Harryn huoneessa, mutta Hermionen täytyisi varmaankin nukkua olohuoneessa.
    ”Mennään”, Harry vastasi. Hän tarttui kiinni arkkuunsa ja nosti sen toisen pään ylös, jotta voisi vetää sitä perässään. Neville ja Ron tekivät samoin, mutta yllättäen Hermione ei liikahtanutkaan, tuijotti vain heitä epäuskoisesti.
    ”Oletteko te tosissanne siirtymässä taiattomuuteen jo nyt?”
    ”Häh?” Ron kysyi.
    ”Kyllä me vielä saamme taikoa!”
    ”Niin, mitä sitten?” Ron kysyi närkästyneenä. Hän ei selvästikään ollut vielä aivan hyväksynyt Hermionea heidän joukkoonsa, vaikka he olivatkin viime aikoina viettäneet paljon aikaa yhdessä.
    ”Minä ainakin aion leijuttaa arkkuni alas”, Hermione totesi ja loihti arkkunsa ilmaan.
    Harry, Ron ja Neville katsoivat kaikki toisiaan hieman nolona. Heille ei ollut tullut mieleenkään, että he osasivat – tai ainakin heidän pitäisi osata – leijuttaa arkkunsa. Ron tointui ensimmäisenä, kaivoi taikasauvansa esiin, rykäisi ja loihti. Hänen arkkunsa keikkui hieman, mutta nousi joka tapauksessa ylös. Harry ja Neville seurasivat esimerkkiä – tosin ilman rykäisyä – mutta Neville ei saanut arkkuaan ilmaan. Hän punehtui jokaisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen enemmän ja enemmän, kunnes oli kasvoiltaan aivan Ronin hiusten värinen.
    ”Sinä heilautat kättäsi väärin”, Hermione sanoi lempeään sävyyn. Hän laski oman arkkunsa alas ja auttoi Nevilleä, joka onnistui mutta näytti entistä nolommalta.
    ”Ja kuolonsyöjät muka haluavat minut”, hän mumisi niin hiljaa, ettei sitä ollut ilmeisesti tarkoitettu muiden korviin. Hermione katsoi häntä myötätuntoisesti, mutta kukaan ei sanonut mitään.
    Kaikkien tuli lähteä tuvanjohtajiensa työhuoneista hormipulverilla kotiinsa. McGarmiwan takan edessä oli pieni jono, joka eteni hyvin hitaasti. Takka oli tarpeeksi suuri aikuisen ihmisen mukavasti matkustettavaksi, mutta matka-arkut olivat liian isoja kuljetettavaksi yhtä aikaa niiden omistajien kanssa. Niinpä McGarmiwa lähetti ne heti oppilaan jälkeen.
    Ron meni jonon perään, ja Harry seurasi häntä.
    ”Tuota”, Neville sanoi epäröiden, ”mennäänkö me vain jonoon?”
    ”Ai miten niin?” Ron kysyi.
    ”Miksei mentäisi?” Harry ihmetteli.
    Neville näytti vaivaantuneelta. ”No, siis, voidaankohan…”
    ”Siis että saadaankohan me matkustaa niin kuin kaikki muutkin”, Hermione sanoi asialliseen sävyyn.
    ”Häh?” Ron kysyi.
    Hermione huokaisi närkästyneenä. ”Kyllä sinä varmasti saat, Ron, mutta me muut emme välttämättä.”
    ”Ai niin”, Harry sanoi. Salaisuudenhaltija. Neville. Niinpä tietenkin.
    ”No”, Ron sanoi, ”minä sitten varmaan jatkan tästä itsekseni.” Hän käänsi katseensa eteenpäin, ja Harry tajusi, että heidän jälkeensä oli tullut lisää rohkelikkoja jonoon. Harry siirtyi pois jonosta hieman sivummalle ja toivotti Ronille hyvää joulua Nevillen ja Hermionen kanssa. Ronin vastaus oli aika nuiva.
    Harry, Neville ja Hermione ehtivät seistä seinustalla epävarmoina vain muutaman sekunnin, kun James pelmahti sisään huoneeseen, äkkäsi heidät ja tuli heidän luokseen. Sirius tuli aivan hänen kannoillaan.
    ”Moi”, James sanoi. ”Lily ei pääse vielä lähtemään, mutta mennään me nyt, kun kaikki muutkin liikkuvat. Tulkaa, mennään jonoon.”
    James johdatti heidät jonon hännille, ja Harrya harmitti, että ne muutamat tyypit olivat ehtineet heidän ja Ronin väliin. Ron piti katseensa visusti eteenpäin, eikä Harry halunnut alkaa huudella hänelle siinä.
    ”Öh”, Neville sanoi posket punaisina, ”onko tässä, tuota, kaikki jotka tulevat?”
    ”Ai miten niin? Harryn äiti Lily tulee myöhemmin”, James sanoi taas.
    Puna Nevillen poskilla syveni. ”Tarkoitan siis jotain niin kuin Kingsleytä tai jotain vastaavaa.”
    ”Ahaa”, James naurahti ja vilkaisi Siriusta. ”Joo, kyllä tässä on kaikki. Me olemme Siriuksen kanssa sinun vartijoitasi.”
    Neville naurahti hermostuneesti viimeiselle sanalle, mutta vaikutti tyytyväiseltä. Harryn teki mieli alkaa kysellä häneltä asiasta: joutuiko hän tosiaan aina kulkemaan vartijoiden kanssa? Mihin kaikkialle? Tunsiko hän Kingsleyn hyvin? Harry tiesi tämän suojelevan usein jästien pääministeriä. Harry näki kuitenkin parhaaksi pysyä hiljaa, sillä Neville vaikutti hyvin nolostuneelta.
    Jonottaessa Hermione alkoi kysellä hormipulverista, jota hän ei selvästikään ollut ikinä ennen käyttänyt. Harry mietti, kuinka hämmentävää mahtoikaan olla jästisyntyinen, kun kaikki asiat olivat niin uusia.
    Lopulta oli heidän vuoronsa matkustaa. Heille oli teroitettu jonossa, että he eivät saisi edes yrittää sanoa osoitetta ääneen, vaan heidän pitäisi vain ajatella sitä todella intensiivisesti. Samalla oli käynyt ilmi, että Neville oli unohtanut osoitteen, ja Siriuksen täytyi kuiskata se hänelle uudestaan.
    Ensimmäisenä matkusti Hermione Jamesin kanssa. Hermione näytti kiitolliselta, kun hänen ei tarvinnut mennä yksin. Seuraavana meni Neville yhdessä Siriuksen kanssa, ja viimeisenä tuli Harry yksin. Kaikki sujui ongelmitta, ja sen jälkeen McGarmiwa lähetti yksitellen heidän matka-arkkunsa, jotka täyttivät lahjakkaasti Potterien olohuoneen.
    ”No niin”, Sirius sanoi ja heilautteli käsiään edestakaisin. ”Se näytti onnistuvan ihan hyvin.”
    James naurahti. ”Joo, ei tämä Nevillen vahtimistehtävä niin vaikealta vaikuta.”
    Neville vaikutti taas kerran hieman nololta, ja Harry meinasi jo pyytää Jamesia ja Siriusta lopettamaan asiasta vitsailun, mutta onneksi James käski hänen sitten alkaa näyttää taloa Neville ja Hermionelle sillä aikaa, kun aikuiset kuljettaisivat arkut paikoilleen. Harry kierrätti kavereitaan alakerrassa keittiön läpi eteiseen, osoitti alakerran vessan, ja vei heidät sitten ylös.
    He kääntyivät portaista tiukasti vasemmalle, missä heitä vastaan tuli kaksi ovea. ”Tuo on vessan ovi ja tuo minun huoneeseeni, ja – oho.” Hän oli kääntynyt uudestaan vasemmalle kohti pientä yläkerran oleskelutilaa, jossa oli yleensä mukava pieni sohva ja jakkara ja jossa saattoi istuskella kasvot kohti yläkerran pientä takkaa. Lily käytti sitä usein taikajuomien valmistukseen. Nyt kuitenkin koko alue takan ympärillä oli aivan täynnä poreilevia noidankattiloita ja ilmeisesti myös ruoanlaittokattiloita, kun noidankattilat olivat loppuneet kesken. Kun Harry käveli eteenpäin ja osoitti vanhempiensa makuuhuoneen oven, häntä vastaan hulmahti täysin varoituksetta niin vahva haju, että hän alkoi yskiä. Ilmeisesti paikalle oli loihdittu jonkinlainen näkymätön seinä, joka esti hajujen leviämisen pidemmälle.
    ”Ai joo”, sanoi juuri yläkertaan kahden arkun kanssa kavunnut James. ”Siellä ei kannata seistä ilman kuplapääloitsua, tai saatatte saada ylimääräisiä ruumiinosia tai jotain vastaavaa.”
    Harry sävähti ja astui kiireesti pois hajuseinämän ulkopuolelle. ”Miksi täällä on näin paljon liemiä?”
    ”No, tuota, äitisi pitää nyt keitellä kaikkea itse. Tylypahkassa olisi enemmän tilaa, mutta hän haluaa olla jouluna vähän kotonakin.”
    ”Miksi äiti ei voi ottaa niitä töistä?”
    ”Se ei vain nyt onnistu.”
    ”Hei, Sarvihaara, tukit koko yläkerran”, Sirius sanoi portaista. Hän leijutti kolmatta matka-arkkua.
    ”Nukutaanko me kaikki yläkerrassa?” Harry kysyi ihmeissään. Eihän siellä olisi tilaa.
    ”Joo”, James sanoi. ”Sinä ja Neville olette sinun huoneessasi, ja Hermione joutuu valitettavasti varastohuoneeseen.”
    Hermione ei vaikuttanut erityisen tyytyväiseltä, ja Harry ihmetteli ääneen, miksi ihmeessä Hermione sinne piti laittaa, kun alakerrassa oli tilaa.
    ”Koska minä ja – tai siis minä joudun olemaan täällä joulun myös”, Sirius sanoi ja irvisti. ”Salaisuudenhaltijana, tiedäthän.”
    Harry ei ollut tajunnutkaan, mutta kai se kävi järkeen. Poikien arkut leijutettiin Harryn huoneeseen, mutta Hermionen arkku täytyi jättää yläkertaan porraskaiteen vierelle. Varastohuone, jossa Hermione nukkuisi, oli hyvin kapea, ja se oli normaalikorkuinen vain alle metrin matkalta ennen kuin viisto katto madaltui alas. Ainoaa korkeaa seinää hallitsi lisäksi hylly, joka oli täynnä tavaraa, erityisesti taikalienten ainesosia. Muuallakin huoneessa oli sekalaista tavaraa, jota Sirius ja James kahmivat pois tieltä parhaansa mukaan ja jonka he kävivät kippaamassa Jamesin ja Lilyn makuuhuoneeseen. Sitten Nevillelle ja Hermionelle levitettiin sängyt; Hermionen sänky täytti käytännössä koko varastohuoneen, eikä Harrynkaan huoneeseen jäänyt juuri liikkumatilaa, kun sinne oli tungettu vielä arkutkin.
    ”Noin”, James sanoi ja taputti kätensä tyytyväisenä yhteen, kun hommat oli tehty. ”Nyt minun pitääkin lähteä.”
    Harry oli äimistynyt. Hän oli kuvitellut, että viettäisi lomansa perheensä kanssa, mutta äiti ei ollut vielä edes tullut ja isäkin lähti pois. Sirius huokaisi teatraalisesti ja mutisi jotain siitä, että ei hän ollut halunnut ruveta lapsenvahdiksi, mutta etsi joka tapauksessa heille kaapista illallista. Harry oli varma, että hänen äitinsä oli valmistanut sen joskus aiemmin, koska hän tiesi Siriuksen kokkaustaitojen olevan erittäin rajoittuneet. He istuivat neljästään keittiön pyörän pöydän ääressä ja söivät, ja jos Neville ja Hermione eivät olisi olleet paikalla, ilta olisi ollut todella ankea. Sirius yritti parhaansa mukaan olla hilpeä, mutta ei onnistunut siitä kovin hyvin, ja Harry ei edes yrittänyt, mutta hänen kaverinsa saivat hänet silti pariin kertaan nauramaan. Illallisen jälkeen Sirius patisti lapset ”vaikka pelaamaan jotain” ja meni itse tuijottamaan takkaa kulmat kurtussa.
    Hermione yritti saada muut tekemään läksyjä, mutta Harry ja Neville kerta kaikkiaan kieltäytyivät. He menivät penkomaan laatikoita etsiessään vaikka sitten jotain pelattavaa, ja löysivätkin hauskan lautapelin. Siinä piti heittää noppaa ja kulkea laudan mukaista reittiä pitkin, mutta reitillä saattoi tapahtua mitä tahansa, kuten nappulan syttyminen tuleen tai pelaajaa kutittavien höyhenien pöllähtäminen ulos tai se, että pikkuinen kilpikonna kuljetti nappulan takaisin lähtöruutuun. Lopulta Siriuskin liittyi peliin, vaikka Harry huomasikin hänen olevan hieman poissaoleva, ja hän vilkuili jatkuvasti takkaan tai ulos ikkunasta.
    Ilta tuli, ja he pelasivat kolmannen kerran peliä. Ulkona oli aivan sysipimeää, ja Harry mietti, miksi Sirius ei ollut sytyttänyt heidän ulkovaloaan, mutta hän ei jaksanut kysyä. Oli jo todella myöhä, eikä Lilystä tai Jamesista kuulunut mitään. Sirius ei myöskään kehottanut heitä nukkumaan, missä nyt ei ollut mitään epätavallista. Lopulta Hermione, joka oli haukotellut jo viimeisen puolituntisen, sanoi, että voisi mennä nukkumaan. Neville ja Harry seurasivat häntä, ja Sirius murahti hyvänyöntoivotukset tavalla, josta Harry tiesi, että jotain oli vialla. Kun Hermione ja Neville olivat jo peittojensa alla, Harry sanoi Nevillelle käyvänsä vielä vessassa, mutta hän hipsikin alas Siriuksen luokse.
    Sirius ei vaikuttanut tyytyväiseltä. Hän oli kaivanut keittiön kaapista tuliviskipullon; Harry näki hänen tunkevan sen pikaisesti takaisin, kun Harry tuli alas. Lasiaan Sirius ei kuitenkaan piilottanut, vaan tuijotti sitä murhaavasti, kun Harry kysyi, mikä oikein on vialla.
    ”On ihan totta parempi, ettet tiedä”, Sirius sanoi. Harry yritti inttää vastaan, mutta Sirius oli järkähtämätön.
    ”Missä minun vanhempani ovat?” Harry kysyi sitten.
    Sirius huokaisi. ”Luulisin, että pyhässä Mungossa juuri nyt.”
    ”Mungossa?” Harry huudahti. ”Miksi ihmeessä?”
    Sirius vain pudisteli päätään. ”Ihan tosi, Harry, sinä olet vasta lapsi. Vaikka olet elänyt sodan keskellä koko ikäsi, se ei tarkoita, että sinun pitää tietää jokainen yksityiskohta. Kerroin sinulle, missä vanhempasi ovat, ja se on ihan tarpeeksi paljon tietoa yhdelle illalle. En olisi varmaan saanut kertoa sitäkään. Niin että mene nyt nukkumaan.”
    Harry yritti vielä ainakin viisi minuuttia nyhtää tietoja Siriuksesta, mutta ei saanut selville mitään muuta kuin sen, että Mungossa asiat eivät olleet ihan kohdallaan, mutta sen hän oli osannut arvata jo kauan sitten. Lopulta hän alkoi kysellä Remuksesta, mutta Siriuksen kasvot muuttuivat aivan synkiksi ja hän käski Harryn pois niin painokkaasti, että Harryn oli pakko totella.

Oli aamuyö, ja Harryn herätyskellon viisarit näyttivät kahtakymmentäviittä yli kolmea. Hän katsoi kelloa vielä puoliunessa ja mietti, miksi oli hereillä. Sitten hän käänsi päätään ja huomasi, että hänen vieressään matkasängyssä makaavan Nevillen silmät olivat aivan ammollaan.
    ”Mitä?” Harry kuiskasi. Neville oli todella säikähtäneen näköinen.
    ”Alhaalta kuului kolinaa”, Neville kuiskasi takaisin.
    ”Kolinaa?” Harry kysyi ihmeissään.
    ”Ja puhetta”, Neville sanoi hiljaa.
    Nevillen äänensävystä Harry päätteli, että kyseessä ei ollut mitään tavallista juttelua. ”Minä menen alas”, Harry sanoi päättäväisenä. Hän nousi ylös, nappasi taikasauvansa lipaston päältä ja hiipi varpaillaan ovelle. Neville näytti kerta kaikkiaan kauhistuneelta, mutta seurasi Harryn esimerkkiä.
    He avasivat Harryn huoneen oven hyvin hiljaa ja kävelivät varpaisillaan kohti portaita. Siellä Harry meinasi huudahtaa ääneen, sillä Hermione seisoi portailla taikasauva kädessään ja aamutakki päällään.
    ”Siellä on joku”, Hermione kuiskasi. ”Nainen.”
    ”Voisiko se olla äiti?” Harry kysyi.
    ”En osaa sanoa. Hän kuulosti hätääntyneeltä.”
    Harry nyökkäsi. Jos se olisi hänen äitinsä, joka oli hätääntynyt, hänen pitäisi mennä auttamaan tätä kiireesti. Ja jos se oli joku muu, Sirius oli yhä alhaalla, ja silloin hänen pitäisi mennä auttamaan Siriusta. Niinpä hän lähti kapuamaan portaita alas pikavauhtia taikasauva ojossa ja ympärilleen tähyillen. Hermione ja Neville seurasivat tiiviisti hänen kannoillaan.
    Alakerrassa Harry huomasi heti, että olohuoneessa oli valot. Se tuntui helpottavalta: ainakin hän näkisi, mihin tulisi. Hän asteli portaista suoraan olohuoneeseen taikasauva ojossa.
    ”Harry!” hänen äitinsä huusi saman tien.
    Kaikki näytti hyvin arkiselta. Huone oli aivan ennallaan, juuri sellaisena kuin Harry oli nähnyt sen muutama tunti sitten. Takkatuli loimotti kotoisasti tulisijassa. Sirius seisoi ikkunalla ja tuijotti ulos tiiviisti, kääntyi vain pikaisesti vilkaisemaan Harryn suuntaan kuullessaan Lilyn huudon, mutta kääntyi saman tien takaisin. Lily puolestaan… kun Harry tajusi keskellä huonetta seisovan Lilyn kunnon, hän älähti kauhuissaan.
    ”Äiti! Mitä on tapahtunut!” Hän juoksi suoraan äitinsä luokse, ja hänen suureksi helpotuksekseen Lily halasi häntä tiukasti. Harry ei olisi ihmetellyt, vaikka Lily ei olisi voinut liikuttaa kättään lainkaan. Lily oli kauttaaltaan veren peitossa, ja hänen ohimossaan sekä korvansa takana oli haavat, joista vuosi edelleen verta. Lilyn kaapu oli repaleinen ja palanut muutamasta kohdasta, ja hänen vihreät silmänsä näyttivät täyttävän koko kasvot.
    ”Shh, ei mitään hätää”, Lily kuitenkin mutisi Harrylle aivan tavallisella äänellä ja silitti hänen tukkaansa. Harry taisteli kovasti itkua vastaan ja yritti sanoa äidilleen, että tämän pitäisi tehdä jotain haavoilleen, mutta ei saanut sanaa suustaan.
    ”Missä he viipyvät”, Sirius mutisi. ”Oletko varma, että he pääsivät lähtemään?”
    ”Ainakin aulasta”, Lily mutisi äänellä, joka ei ollut läheskään yhtä rauhallinen kuin äsken. Hän irrottautui Harrysta ja asteli Siriuksen viereen ikkunaan. ”Heidän on pakko tulla.”
    Sirius kiristeli hampaitaan, ja Harry oli juuri kysymässä, keiden oli pakko tulla ja miksi, kun kuului vaimea räksähdys. Sirius ja Lily painoivat päänsä ikkunalasiin, mutta eivät ilmeisesti nähneet mitään. Harry huomasi Nevillen ja Hermionen tulleen olohuoneeseen, ja he seisoivat lähellä toista ikkunaa.
    ”Öh”, Neville sanoi, ”teidän pihallanne on jalat.”
    Sirius ja Lily hätkähtivät yllättävää ääntä, mutta juoksivat sanaakaan sanomatta siihen ikkunaan, jonka luona Neville ja Hermione seisoivat, ja sitten Sirius säntäsi ulos niin nopeasti, ettei Harry vieläkään ollut edes päässyt ikkunalle asti. Kun hän lopulta pääsi, hänkin näki jalat, ja tajusi heti, että siinä oli oltava hänen isänsä näkymättömyysviitta päällään. Tai tarkemmin ajatellen siinä oli varmaan myös joku muu, koska muuten viitta olisi peittänyt jalatkin.
    Sirius pääsi Jamesin luokse ja kiskaisi kovakouraisesti viitan pois tämän päältä. Harry, Neville ja Hermione henkäisivät kaikki yhtä aikaa terävästi. James näytti karmealta, vielä karmeammalta kuin Lily, ja hän kantoi olkapäillään miestä. Mies oli laiha, hänen kaapunsa oli palanut lähes kokonaan pois ja ilmeisesti polttanut myös osan jalan ihosta. Harry ei tiennyt, kuka tämä mies oli, mutta näytti siltä, että ei kestäisi kauan ennen kuin hän kuolisi. James puolestaan huojui uhkaavasti, ja Harrysta vaikutti siltä, ettei hän pystynyt liikkumaan yhtään mihinkään.
    Sirius kurottui ottamaan toisen miehen Jamesin harteilta ja kuiskasi jotain tämän korvaan. Kun Sirius siirsi hyvin vaivalloisesti miehen omaan selkäänsä, tämän kasvot osuivat olohuoneesta tulevaan valokeilaan ja Harry tajusi kauhuissaan, että mies oli Remus. Ja sitten James kaatui naamalleen maahan.
    Harry oli ulkona ennen kuin tajusi tietoisesti tehneensä mitään. Hän kuuli äitinsä raivostuneen huudon, joka käski hänet ja kaikki muutkin sisälle, mutta hän ei välittänyt. Hän juoksi suoraan isänsä luokse, polvistui tämän viereen ja tarttui epätoivoisena hänen olkapäähänsä, vaikka ei edes nähnyt sitä kunnolla.
    ”Olen ihan okei, poika”, James mutisi, ja silloin Harry tajusi, että hän itki valtoimenaan ja huusi isäänsä. Hän sai käyttää kaiken tahdonvoimansa ollakseen hiljaa.
    ”James”, Harryn äiti sanoi yhtäkkiä hänen vierestään niin huolestuneeseen sävyyn, että Harry ei saanut hetkeen henkeä. Kuulosti siltä, että äitikin itki.
    ”Äkkiä… sisälle”, James mutisi, mutta ei tehnyt mitään noustakseen ylös. Harry katsoi kauhuissaan äitiään, jonka kasvot olivat toden totta kyynelten juovittamat, mutta joka nyökkäsi päättäväisesti.
    ”Harry, tule”, Lily sanoi ja tarttui tiukasti Harryn käteen. Hän loihti Jamesin leijumaan aavemaisesti pää roikkuen, ja vei heidät molemmat sisälle. Sirius odotti ovella ilman Remusta ja näytti kärsivältä.
    Olohuoneesta tehtiin pian sairashuone. Vuodesohva levitettiin, ja Remus ja James laskettiin sille vierekkäin. Sirius yritti saada Lilynkin lepäämään, mutta tämä kieltäytyi. Niinpä Sirius vain kantoi oikeat tarvikkeet yläkerrasta Lilylle, ja tämä ryhtyi hoitamaan potilaitaan. Pahimpana ongelmana olivat palovammat, joita kaikilla kolmella oli joka puolella vartaloa. Mitä ikinä olikin tapahtunut, Harry oli varma, että siellä oli ollut tulipalo. Sirius ja lapset pesivät Jamesia ja Remusta, ja suureksi onnekseen Harry huomasi, että nämä eivät olleet sittenkään niin pahasti loukkaantuneita kuin miltä oli vaikuttanut. Kaikki näkyvät vammat vaikuttivat aivan hoidettavilta, mutta Remus näytti muuten todella pahalta. Hänen jokainen luunsa oli näkyvissä, hänen hiuksistaan puuttui isoja tuppoja, ja hän oli tajuissaan vain satunnaisesti. Lily itki hiljaa suurimman osan ajasta, ja Harrya pelotti, että James oli sittenkin pahemmin loukkaantunut kuin miltä näytti.
    Lopulta Lily oli tehnyt kaiken voitavansa Jamesin ja Remuksen eteen, ja käski näiden nukkua. Kehotus oli turha, koska Remus oli tajuttomana ja James piti silmänsä väkisin auki, vaikka se näyttikin vaikealta.
    ”Sinut täytyy hoitaa”, James vaati ja katsoi Lilyä huolissaan.
    ”Olen ihan kunnossa”, Lily vakuutti.
    Harry kuitenkin haki vettä ja pyyhkeen ja ryhtyi pesemään Lilyn haavoja, eikä tämä kieltänyt häntä. Sirius auttoi häntä, ja kun Lily oli pakotettu paikoilleen, hän taisi itsekin tajuta, kuinka väsynyt oli. Harry oli suunnattoman helpottunut huomatessaan, että iso osa verestä oli ilmeisesti jonkun muun verta, sillä haavoja ei löytynyt kovinkaan paljon. Sirius levitti Lilyn ohjeiden mukaan paksua salvaa hänen palovammoihinsa, mistä kuului inhottava sihahdus, ja Lily puri hampaansa yhteen.
    Kun kaikki oli valmista, Harry päätti, että oli aika kysymyksille. Lily vaikutti haluttomalta vastaamaan, mutta James kuiskasi hyvin hiljaa: ”Pakkohan heille on kertoa. He saavat kuitenkin pian tietää.”
    Lily huokaisi alistuneesti ja sanoi sitten: ”Taikaministeriö on kuolonsyöjien hallussa. Pyhä Mungo on poltettu maan tasalle. Suurin osa potilaista kuoli.”

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 27.8.2016 luku 23/35
Kirjoitti: Huurre - 27.08.2016 19:03:53

Jes, uusi luku! Nyt alan ehkä toipua tosta shokista, jonka sain lopusta. Vai että Taikaministeriö vallattu ja Pyhä Mungo poltettu maan tasalle... Auts D: Ei hyvä juttu laisinkaan. Mä oon aina ajatellut, ettei Voldemortin joukot uskalla/viitti/jotain muuta vastaavaa hyökätä Pyhään Mungoon, kun se on kuitenkin sairaala. Oon jotenkin aatellut, että ne pitää sitä tavallaan pyhänä paikkana ja siellä olevat ihmiset eivät kuitenkaan tee mitään muuta kuin ole itse paranemassa tai paranna muita. Ja hieman pelottaa taas Jamesin ja Remuksen puolesta, että miten tässä nyt käy…

Oli koskettavaa huomata, että Harry itki isänsä takia. Hieman jäi mietityttämään, että miten Hermione ja Neville tähän koko juttuun reagoi ja mitä ne siitä ajattelee… Kuitenkin toi oli varmasti aikamoinen shokki niillekin, kun mietitään, että ovat kylässä kaverilla ja sitten kaverin vanhemmat ja kummisetä tulevat huonossa kunnossa kotiin ja kaikki on yhtä kriisiä.

Paluu alkupuolelle lukua vielä; Hermionin kommentti matka-arkkujen vetämisestä käsin oli hauska :'D Mua nauratti ihan mahottomasti, koska en mä ainakaan olisi varmaan tullut sellaista ajatelleeksi.

Mä todellakin toivon, että asiat selviää nopeasti ja silleen :> Toisaalta lukujakin on tulossa vielä 12, joten pahimmillaan saattaa venyy viimeiseen lukuun saakka… Mutta noh, pakko pysyä kärsivällisenä. Kiitos uudesta luvusta jälleen! Ja jollei kokeen muu kommentoi, niin ainakin minä teen niin. (Ja niitä kritiikkejä ei nyt tullut, koska lähinnä samaa kuin edellisessäkin kommentissa. Vaikkapa nyt toi, kun Harry pesee äitinsä veren peitosta, joka on aika raju kokemus 11-vuotiaalle, vaikka sodan keskellä onkin kasvanut.)

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 27.8.2016 luku 23/35
Kirjoitti: LillaMyy - 30.08.2016 17:48:55

Ohoh, siis KUINKA monta lukua mulla oikein onkaan kommentoimatta? :'D Miten niin saamaton, minä muka? En tiedä, mistä oikein puhutte. :'D Jos nyt vaikka kuitenkin koittaisin saada sua taas pikkasen matkaa kiinni ennen kuin olen koko loppuosan verran taas rästissä. :'D

ofkaokfiodkgsjfkafdpgsig!!! Heti ekassa uudessa luvussa rymisikin sitten niin pirusti, etten kerinnyt kirjoittaa siitä mitään ylöskään, kun piti vaan lukea koko ajan eteenpäin, etten vaan missaa mitään. :D Sitten tämä tokakin uusi luku (siis luku 19) piti aloittaa heti saman tien, kun piti tarkistaa, ettei vaan kukaan kuole tai loukkaannu liian pahasti. Voi James ja Jamesin "se merkittävä katse", ihana! :D Voi elämä, Augusta on ihan paras tässä. "Ja kuka se sinä muka olet?" :D:D:D .......mitämitämitämitä? "Hän on se tyttö, josta kerroin?" Mitä mä en nyt muista, onko tässä tapahtunut Hermionelle jotain erikoisempaakin, kun Sirius juoruilee hänestä Jamesille???! Eikun aijaa, se on vaan sitä, että Harry ei ole kovinkaan kiltti tälle... No nyt rupesi sitten hämmentämään, että miksi ihmeessä ei Hermione voi mennä kotiin jouluksi? Ei sillä, ihan hienoa, että hän tulee Pottereille, mutta varmaan tälle on jokin looginen selityskin...

Ahahahah, ihan Percyä osoittaa ekana valvojaoppilasmerkkiä ja vasta sitten lähteä johdattamaan muita rohkelikkoja tupaan. :D Pitäähän sitä muistuttaa niitä ipanoita, että hän on se, jolla on enemmän valtaa täällä. :D Mitähän vitjaa nyt hei, miksi on niin kovin hyvä, ettei Ronia ja Nevilleä nähty siellä käytävällä? Ja miksi Jamesin ylipäätään piti sitoa Sirius? Ja onko professori Kirvalas sitten kuitenkaan ihan täysin kiva pikku professori, koska jotenkin hänestä lähtee oravemaista vibatusta just nyt? Ja mitä Bill tarkoitti sanoessaan 'nähdään iltapäivällä'? Olen nyt yhtä isoa kysymysmerkkiä taas, kun en tiedä mistään mitään. ...................MITÄ.VITTUA.TÄÄLLÄ.TAPAHTUU????????????
O_________O

Ahh, joo, nyt selveni sekin, että miksi Sirius oli sidottuna, mutta olen edelleen syvästi järkyttynyt tuosta luvun lopetuksesta, koska se kuulosti kyllä pahasti joltain ihan muulta, kuin mitä se nyt näyttää olleen! Voi ei, en ajatellutkaan tuota Hermionen joulua tuolta kantilta, mutta varmasti se tosiaan menisi näin, senhän takia KV:ssäkin Hermione muunteli vanhempiensa muistia, koska nämä eivät pystyisi itse puolustautumaan kuolonsyöjiä vastaan. >: Ihana Harry ja Hermione! <3 Pakko muuten tässä kohtaa sanoa, että joskus nuorempana mun OTP oli Harry/Hermione ja tuossa olisi ollut erityisen mainio kohta shipata heitä! (; Joo, olen samaa mieltä James, McGarmiwa varmasti paranee parissa päivässä, kunhan kuulee, että sinä ja Bill tuuraatte häntä. xD

Hihihihihih, Harry ei osaa pidätellä itseään, kun hän kerrankin tietää jotain, mitä Hermione ei tiedä. xD Awwwww, Hermione on ihan älyttömän suloinen, kun hän lupautuu auttamaan, vaikkei edes tunne Remusta. <3 (Ja lisää Harry/Hermione-shippausmahdollisuuksia. ;)) Dumbledore on mahtava tuossa kryptisyydessään. Ihan oikeasti, mäkin olen täällä ihan kujalla nyt koko salaisuudenhaltija-hommasta, vaikka suunnilleen tiedänkin, mitä se tarkoittaa. :D Awwww, Harrylla on joulun ajan asiat tärkeysjärjestyksessä, kun ekaksi Remus, sitten Viistokuja ja joululahjat ja sitten vasta ruoka. <3 :D Vitsit, Neville ja Hermione on niin kovin kieroja, kun he taituroivat Kuhnusarvion keittelemään Remukselle sudenmyrkkyjuomaa! <3 Ahh, mä rakastan näitä naperoja! <3 :D

Onneksi olen yksistäni yläkerrassa, koska musta pääsi niin kummallinen naurunkiherrys, kun luin Siriuksen kokkaustaidoista, että joku olisi saattanut tulla tarkistamaan, että mikä ihme oli vikana, jos olisi kuullut sen. :D O_____________________O MITÄ???!! Taikaministeriö on JO NYT kuolonsyöjien hallussa? Mungo poltettu? Nyt meni kyllä pasmat niin totaalisesti sekaisin, että tästä kommentoinnista ei taida tulla enää kyllä yhtään mitään, koska siis MITÄÄÄÄÄ?!??!! O_____________O

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 7.9.2016 luku 24/35
Kirjoitti: Nyyhti - 07.09.2016 12:37:30

Tulejo, ihanaa kun jaksat kommentoida! Mä oon pohtinut aika paljon, mitä vastaisin sulle tohon Mungon hyökkäykseen, ja mietin, selitetäänköhän sitä oikeastaan lainkaan tässä itse ficissä - ja vastaus on, että mulla ei ole hajuakaan, koska tavallaan ehkä ja tavallaan en tiedä. Tekisi kauheasti mieli jo itse selittää, mutta en tahdo spoilatakaan! ;D Niin että jos joskus suunnilleen kymmenen luvun jälkeen tahdot siihen lisäselityksen, kerron mielelläni :D Mua hämmensi toi, että pidit rajuna kokemuksena 11-vuotiaalle veren pesemistä, koska mulle itselleni se ei näyttäydy ollenkaan sellaisena. Varmaan toi joko vaihtelee paljon ihmiskohtaisesti, tai sitten mä oon puuhaillut lapsena outoja juttuja - kumpikin ihan mahdollisia! ;D Kiitos vielä tosi paljon kommentistasi!

LillaMyy, hahaha huikea kommentti! Tuntui ihan siltä kuin olisin istunut vieressä katsomassa, kun joku lukee mun tekstiä, miinus se kamala kokemus, että olisin oikeasti siinä vieressä niin että mut nähdään ;D Mutta en osaa jotenkin yhtään vastata sulle, yhyy! Oon ite aina pitänyt Harry/Hermione-paritusta kaikkein todennäköisimpänä triosta, enkä vieläkään käsitä, miten se voi olla muka Hermione/Ron... Vaikken silti sitä varsinaisesti shippaakaan :D Ja öäöäöä muuta en uskalla sanoa! Kiitos miljoonasti, kun kommentoit!

---

Luku 24
Ahtaanpaikankammoa

Se joululoma ei vastannut millään lailla Harryn odotuksia.
    James oli ollut yöunien jälkeen tarpeeksi hyvässä kunnossa kävelläkseen, ja Lily oli aamulla käytännössä entisensä. Remus sen sijaan oli edelleen huonona, mutta Lily sanoi, ettei hänen hyväkseen voinut tehdä muuta kuin odottaa. Lähestyvä täysikuu heikensi Remuksen voimia entisestään, ja tärkeintä oli vain antaa tämän levätä. Sirius puolestaan oli kuin mikäkin sähikäinen, ilmeisesti siksi, ettei hän ollut ollut mukana Mungossa.
    Kaiken kaikkiaan Harry oli kuvitellut, että he rauhoittuisivat viettämään joulua. Siihen oli kuitenkin enää muutama päivä. Ja mitä aikuisten piti muka enää tehdä, jos ministeriökin oli kuolonsyöjien hallussa?
    Ilmeisesti kaikenlaista. Lily oli kotona vain aamulla syömässä aamupalaa, ravaamassa yläkerrassa lientensä luona, lukemassa otsa kurtussa lehteä ja huokailemassa vihaisena, sekä keskiyön tienoilla kaatumassa väsyneenä vuoteeseensa. Sirius sanoi, että muun päivän tämä vietti Tylypahkassa, jossa haavoittuneita edelleen hoidettiin. James puolestaan oli poissa vähintään yhtä paljon kuin Lily, mutta paljon epämääräisempiä aikoja: joskus hän oli kotona nukkumassa kaksitoista tuntia, toisinaan hän ei tullut vuorokauteen kotiin. Ja tunti tunnilta, kun James ja Lily olivat poissa, Sirius kävi yhä vain ärtyneemmäksi, ja Remus pysyi yhä vain samanlaisena.
    Harry, Neville ja Hermione oli sidottu sisälle. Harry ei ollut tajunnut, että salaisuudenhaltijan olemassaolo tarkoitti sitä, ettei hän saanut edes mennä pihalle lentämään – toisaalta, hän olisi kaivannut siihen seurakseen ennemmin Ronin kuin Nevillen tai Hermionen. Suurimpana päivän vaihteluna oli se, viettivätkö he aikaa Harryn huoneessa, yläkerran pienellä sohvalla, keittiössä vai olohuoneessa. Heidän lempipaikakseen muodostui keittiö, sillä siellä ei ollut vieri viereen ahdettuja sänkyjä, huonokuntoisia ihmissusia eikä myrkyllisiä taikajuomahuuruja. Lisäksi keittiö tarkoitti ruokaa, ja Hermione oli kohtalaisen etevä ruoanlaittaja. Lily toi usein illalla tullessaan Tylypahkan ruokaa, mutta hän tuli niin myöhään, että oli mukavampi saada jotain myös ennen sitä. Lily toi myös kotitonttujen tekemiä herkkuja, ja tylsyyttä välttääkseen lapsetkin leipoivat itse jotain, joten siinä suhteessa joululoma sentään tuntui Harrysta lähes normaalilta. Siriuskin tuntui tulevan aina hetkellisesti paremmalle tuulelle, kun sai jotain hyvää syödäkseen.
    Muuten päivät kuluivat lähinnä pelaillen, ja he kaikki tekivät jopa läksynsä sekä – Hermionen painostuksesta – hieman tehtäviä varastoon. Hermione oli sitä mieltä, että jos he pääsisivät palaamaan Tylypahkaan, se olisi kiva, koska sitten heidän ei tarvitsisi heti tehdä niin paljon läksyjä. Ja jos he eivät pääsisi palaamaan, heidän pitäisi kuitenkin tehdä ne ennemmin tai myöhemmin itsekseen, koska muuten heistä ei ikinä tulisi kunnollisia noitia tai velhoja.
    Päivää ennen jouluaattoa Sirius löysi Harryn, Nevillen ja Hermionen jälleen keittiöstä, jossa he kasasivat valtavaa korttitaloa aivan tavallisista korteista, jotka Hermione oli tuonut mukanaan, ja kinastelivat siitä, oliko siinä mitään järkeä.
    ”Huomenna on täysikuu”, Sirius murahti.
    ”Ai?” Harry kysyi. Muut näyttivät hieman säikähtäneiltä.
    ”Joo”, Sirius sanoi. ”Me emme ole ihan varmoja, mitä tulee tapahtumaan, joten päätimme, että Remus menee sen ajaksi sinun vanhempiesi makuuhuoneeseen, Harry. Sen oven kun saa lukkoon. Joko minä tai James olemme siellä hänen kanssaan vahtimassa, miten käy, ja teidän pitää pysyä alakerrassa.”
    ”Mutta sudenmyrkkyjuomahan tekee hänet täysin vaarattomaksi”, Harry sanoi. ”Hän vain käpertyy kerälle. Niin hän on aina sanonut.”
    ”Joo, mutta ennen Remus ei olekaan ollut tässä kunnossa.”
    ”Anteeksi”, Neville sanoi, ”mutta eikö se sitten ole teillekin vaarallista olla siellä hänen kanssaan?”
    Sirius naurahti omalla haukahtavalla tavallaan. ”Ehkä vähän. Ei kuitenkaan niin pahasti.”
    ”Mutta ihmissudethan hylkivät taikoja”, Hermione sanoi huolestuneena, ”ihan niin kuin jättiläisetkin.”
    ”Joo, ei me Jamesin kanssa häntä taioilla pidätelläkään.”
    ”Millä sitten?”
    ”James muuttuu hirveksi, minä taas koiraksi. Se auttaa.”
    ”Oletko sinäkin animaagi?” Hermione henkäisi ihmeissään.
    ”Joo”, Sirius sanoi ja virnisti. Sitten hän muuttui koiraksi ja heilutti häntäänsä kieli ulkona roikkuen. Harrya nauratti, ja Neville ja Hermione tuijottivat Siriusta ihaillen. Sitten Sirius muuttui takaisin ihmiseksi ja sytytti heidän korttitalonsa sinisiin liekkeihin, jotka vain paloivat korttien ympärillä eivätkä tuhonneet niitä. ”Miksi te pelaatte jästikorteilla? Eihän siinä ole mitään järkeä.”

Iltapäivällä James tuli kotiin ja näytti rättiväsyneeltä. Hän ei juurikaan puhunut, auttoi vain Siriusta siirtämään Remuksen ylös, missä hänelle ilmeisesti juotettiin sudenmyrkkyjuomaa. Remus näytti hieman piristyneen, mutta ei edelleenkään jaksanut kävellä edes portaita yläkertaan. Harry, Neville ja Hermione asettuivat alakertaan. Hermione ihasteli Potterien kirjahyllyä, joka oli täynnä kaikenlaista mutta erityisesti liemikirjoja ja pimeyden voimilta suojautumista käsitteleviä erikoisteoksia, ja kysyi Harrylta, saisiko lukea niistä jotakin. Harry ei voinut käsittää, miksi Hermione halusi tehdä niin, mutta tämä oli aivan haltioissaan, kun sai luvan.
    Harry ja Neville eivät keksineet mitään kummempaa tekemistä, joten he vain juttelivat niitä näitä. Samalla Harry yritti kuunnella, mitä yläkerrassa tapahtui, mutta tehdä sen niin, ettei kukaan huomannut hänen kuuntelevan. Hän oli kuullut tarpeeksi tarinoita isänsä, Siriuksen, Remuksen ja Peterin seikkailuista näiden kouluvuosilta, että uskoi tietävänsä, milloin asiat menivät huonosti. Hän odotti kuulevansa töminää, rikki meneviä huonekaluja, jotakin sellaista, mutta oli ihan hiljaista. Hän vilkaisi ulos ja tajusi, että oli vielä liian valoisaa, jotta Remus olisi edes muuttunut.
    Harry ja Neville päättivät alkaa pelata velhoshakkia. Neville yritti ehdottaa, että heidän pitäisi harjoitella niin hyviksi, että edes jompikumpi heistä voittaisi kerran Ronin. Harrysta kuitenkin tuntui, että sitä varten hän saisi harjoitella koko elinikänsä.
    Noin puolivälissä peliä kuu sitten vihdoin ilmestyi, ja sen mukana alkoivat tuskanhuudot. Hermione ja Neville kohottivat katseensa kauhistuneina, mutta Harry painoi oman päänsä alas. Hän oli osannut odottaa tätä. Mitään muuta ei kuitenkaan kuulunut, ei kolinaa tai räksähdyksiä, ja siitä Harry päätteli, että kaikki oli toistaiseksi hyvin. Tai niin hyvin kuin asiat voivat olla, kun joku kokee niin hirvittävää tuskaa.
    Merlinin kiitos sitä ei kestänyt kauaa. He katselivat tarkasti takan yläpuolella olevaa kelloa, ja Harry olisi halunnut kavuta yläkertaan auttamaan, vaikka eihän hänestä olisi mitään apua. Kului aika tarkalleen kaksi ja puoli minuuttia, ja sitten tuli hiljaista.
    ”No”, Harry sanoi hitaasti, ”kai tämä tarkoittaa, että liemi toimi.”
    Hänellä oli surkea olo. Hän oli tiennyt, että Remus koki tuskallisen muuttumisen kerran kuussa. Hän oli tiennyt, milloin se tapahtuu. Mutta kertaakaan aiemmin hän ei ollut ollut samassa talossa, kun Remus muuttui, ja hän mietti, kuulostiko se aina tuolta. Ehkä se oli tällä kertaa vielä tavallistakin pahempi, kun Remus oli niin huonossa kunnossa? Harry olisi halunnut mennä lohduttamaan Remusta, tehdä jotain, että tällä olisi parempi olo. Hän kääntyi takaisin shakkilaudan luo – kellon tuijottelusta ei olisi enää mitään iloa – ja huomasi samalla, että Hermionen silmäkulmassa kimmelsi kyynel.
    Pelaaminen ei ollut todellakaan mukavaa, mutta he eivät keksineet, mitä muutakaan olisivat tehneet. Jossain vaiheessa James tuli alakertaan ja lysähti väsyneenä sohvalle, mutta hymyili tyytyväisenä. Hän kertoi, että sudenmyrkkyjuoma oli toiminut aivan niin kuin sen pitikin, vaikka Remus ei ollutkaan ollut täysin terve. Mutta lisäksi hän sanoi, että sutena Remus näytti paljon paremmalta kuin ihmisenä, ja James uskalsi toivoa, että muutos oli saattanut tehdä jotain hyvää.
    ”Siellä hän nyt pötköttää Anturajalan kanssa takan edessä. Minusta tuntuu, että ne kaksi puhuvat jotain koiraa keskenään”, James sanoi ja haukotteli. ”Ei minua siellä tarvita, niin että jos vain teitä ei haittaa, ottaisin tässä nyt pienet torkut.”
    James ojentautui pitkälleen sohvalle ja nukahti lähes saman tien. Harry ja Neville jatkoivat peliään vähän innostuneempina.
    Keskiyön tienoilla takkatuli leimahti vihreäksi, ja Lily astui riutuneen näköisenä olohuoneeseen. Hänen punaisiin hiuksiinsa oli kovettunut jotakin violettia, hänen silmiensä alla oli synkät varjot, mutta hän hymyili.
    ”Moi”, hän sanoi. ”Hyvä päivä. Arthur Weasley heräsi. Miten täällä meni?”
    Harry kertoi saman, mitä hänen isänsä oli sanonut, ja Lily vaikutti tyytyväiseltä. Hän meni istumaan Jamesin viereen sängylle ja silitteli hellästi tämän poskea, mutta James ei herännyt. Hermione iloitsi Ronin puolesta, ja Harry ajatteli ohimennen, että Hermione oli tälle aivan liian kiltti ottaen huomioon, kuinka ilkeästi Ron usein käyttäytyi Hermione kohtaan. Sitten yhtäkkiä Harry tunsi kädet ympärillään, ja hänen äitinsä hiukset kutittelivat hänen poskeaan. Violetti kovettuma haisi mintulta.
    ”Anteeksi”, Lily kuiskasi hänen korvaansa niin, että muut eivät kuulleet, ja silitti hänen hiuksiaan. ”Olisin halunnut sinulle erilaisen joululoman. Anteeksi.”
    Harry painoi silmänsä kiinni. Hänen kasvonsa olivat piilossa äidin hiusten takana, ja hän puristi kerran lujaa äitinsä kättä. ”Ei se mitään”, hän kuiskasi.
    Sitten Lily kehotti heitä kaikkia menemään nukkumaan, koska yläkerta oli varmasti jo ihan turvallinen. Kun Harry lähti viimeisenä huoneesta, hän vilkaisi vielä kerran taakseen ja huomasi äitinsä käpertyneen sohvalle aivan isän viereen.

Harry ei ollut aivan vakuuttunut siitä, että sudeksi muuttuminen oli todella auttanut Remusta, mutta ainakin tämä pysyi nyt valveilla. Päivisin olohuoneen sohva oli koottu jälleen tavalliseksi sohvaksi, ja Remus oli tuettu tyynyillä vähän pystympään asentoon. Hän näytti Harryn mielestä silti erittäin, erittäin hauraalta, ja kun hän puhui, hänen äänensä oli todella heikko. Remus tuntui tajuavan, että Harry säikähti sitä, sillä hän puhui todella harvoin ja lähinnä vain lepäsi.
    Jouluaattoiltana Lily palasi tavallista aikaisemmin tavallista suurempien ruokakantamusten kera. Myös James oli silloin kotona. He kattoivat suuren illallisen olohuoneen isolle pöydälle ja siirsivät nojatuolin ja siihen sopivat rahin pöydän ääreen, jotta Remuskin pääsi osallistumaan. Pöydässä oli suorastaan riehakas tunnelma, kun aikuiset alkoivat muistella Tylypahkan aikojaan. Neville ja Hermione eivät tietenkään olleet kuulleet mitään näistä jutuista aiemmin, ja he olivat innokkaita kuulijoita. Harry puolestaan halusi mielellään kuulla juttuja uudestaan, sillä kaikki nauttivat selvästi niiden kertomisesta, ja se sai puolestaan Harryn iloiseksi.
    Illallisen päätteeksi kaikki ripustivat joulusukan takan reunalle, ja jälkiruoaksi oli kokonainen tuliviskipullo. Myös lapset saivat maistaa sitä hieman. Se oli Harrysta aivan hirveää, mutta kun hän oli saanut sen nielaistua, mukava lämpö levisi koko hänen vartaloonsa vatsasta alkaen, ja hän pyysi lisää.
    ”Et todellakaan saa”, Lily vastasi ja kaatoi itselleen toisen lasillisen. ”Vasta, kun olet seitsemäntoista.”
    Harry näytti äidilleen kieltä, mutta tämä vain hymyili. He istuivat kaikki vielä hetken aikaa pöydän ääressä jutellen niitä näitä, ja Harrysta alkoi tuntua, että se oli sittenkin oikein mukava joulu. Mitä sitten, vaikka sodassa meni vähän huonommin? Heillä oli kuitenkin tämä hetki.

Joulupäivän aamuna Harrysta tuntui jotenkin erilaiselta, aivan kuin talon ilma olisi muuttunut. Hän nousi hitaasti ylös, katseli ulos ikkunasta ja odotti Nevillen heräävän, mutta tämä tuhisi selvästi syvässä unessa. Niinpä Harry pujotteli ulos huoneestaan ja lähti alakertaan. Siellä tuoksui jo selvästi erilaiselta. Kun hän pääsi puoliväliin portaita, hän tajusi syyn: joka paikka oli täynnä joulukoristeita. Mistelinoksat levittivät vahvaa tuoksua, ja joku paistoi ilmeisesti pipareita. Harry kulki hitaasti olohuoneen läpi keittiöön. Kaikki heidän vanhat joulukoristeensa olivat esillä, ja olohuoneen nurkassa oli joulukuusi, jonka alla oli valtavat kasat lahjoja. Keittiössä Harry ihaili hetken pientä koristetta, jossa paperiset enkelit lentelivät vaimeasti kahisten metallilangasta punotun tähden ympärillä. Hän tiesi, että hänen äitinsä oli tehnyt sen itse monta vuotta sitten.
    ”Huomenta!” hellan äärellä seisova Lily huudahti. ”Mitä tykkäät? Ajattelin yllättää!”
    Harry virnisti leveästi. ”Ihan mahtavaa, äiti!”
    Lily säteili ja levitti kätensä. Harry juoksi suoraan hänen syliinsä, ja he halasivat pitkään. Lily silitteli taas hänen hiuksiaan ja painoi niille suukon.
    ”Olisin niin kamalan mielelläni koko ajan täällä luonasi, Harry”, hän sanoi.
    ”Kyllä minä tajuan, miksi sinun pitää olla koko ajan poissa. Ei se mitään. Kyllä minä pärjään.”
    Lily naurahti. ”Tiedän kyllä, että pärjäät. Se ei vain ole yhtään kivaa. Mutta nyt meillä on ainakin tämä päivä – muut lupasivat pitää huolen Tylypahkassa olijoista tänään. Toivottavasti se onnistuu, kun niin moni tulee vierailemaan, mutta no, myös Dumbledore on siellä, joten eiköhän kaikki mene ihan hyvin…”
    ”Miksi Dumbledore on siellä jouluna?” Harry kysyi, ja kattila liedellä alkoi kiehua yli. Lily kääntyi pikaisesti nostamaan kannen ja sekoittamaan keitostaan.
    ”Jaa, kai hän vain on siellä kaikkein mieluiten. Hänellä ei ole oikeastaan perhettä, ei muuta kuin veli, ja he eivät ole oikein väleissä.”
    ”Onpa kamalaa”, Harry sanoi ja istui pöydän ääreen. ”Teetkö minulle aamiaista?”
    Lily nauroi pitkään ja sanoi jotain siitä, että ei Harrylla näköjään ihan hirveä ikävä häntä ollut ollut, kun heti alkoi pompottelu, mutta siitä huolimatta Lily laittoi hänelle kunnon aamiaisen samoin kuin muillekin, jotka pikkuhiljaa alkoivat herätä ja valua keittiöön.
    Päivä kului mukavasti, juuri niin mukavasti kuin Harry suinkin olisi voinut joulunsa toivoa kuluvan. Kaikki olivat rentoja ja hyväntuulisia, eikä ketään kutsuttu mihinkään taisteluun. Ehkä Voldemortkin vietti joulua. He avasivat lahjoja, ja Harry sai kaikenlaista mukavaa, mutta vielä sitäkin paremmalta hänestä tuntui katsella, kuinka Neville avasi lahjojaan. Nevillelle oli tullut kaikkein eniten paketteja, joskin iso osa niistä näytti siltä, että ne oli kerran avattu ja paketoitu uudelleen. Neville ei ollut todellakaan valehdellut kertoessaan, mitä ihmiset hänelle ostivat: hän oli saanut jälleen kasan kirjoja, joista osa oli jopa kirjoitettu kielillä, joita hän ei ymmärtänyt. Hän lahjoitti ne kaikki edelleen Hermionelle, joka puolestaan oli aivan innoissaan. Mutta sitten Neville avasi lahjat, jotka Lily, James, Sirius ja myös Remus olivat hänelle hankkineet. Hän sai jonkin taikakasvin, josta hän oli aivan haltioissaan, valtavat kasat Hunajaherttuan herkkuja, itselämpiävät villasukat ja jonkin pelin, eikä hän lakannut kiittelemästä lahjoista ennen kuin Sirius uhkasi nauraen noitua hänen suunsa kiinni. Remus kiitti Nevilleä ja Hermionea vielä erikseen siitä, että nämä olivat suostutelleet Kuhnusarviota tekemään lisää sudenmyrkkyjuomaa saaden molemmat hieman hämilleen.
    Illalla he kaikki söivät vielä lisää, nauroivat Hunajaherttuan makeisten sivuvaikutuksille, pelailivat hieman ja kuuntelivat velhoradiosta kanavia, joilla soitettiin musiikkia eikä kerrottu lainkaan ikäviä uutisia. Kun Harry meni sinä iltana nukkumaan, hän mietti haikeana, miksei aina voinut olla joulu. Sillä kun hän seuraavana aamuna heräsi, oli selvää, että joulun taika oli ohitse. Lily ja James olivat molemmat poissa, Sirius oli jälleen äreä, ja Remus oli päättänyt lopettaa lepäämisen ja yritti saada Siriusta paremmalle tuulelle. Se ei sujunut erityisen hyvin, sillä Remus oli vielä niin heikko, että Sirius vain ärtyili tuplasti enemmän ollessaan tästä huolissaan.
    Siriuksen ärtyneisyys alkoi tarttua Harryynkin. Harry ei käsittänyt, miten Neville ja Hermione sietivät niin hyvin sisälle linnoittautumista. Lopulta hän laati suunnitelman, ja kun muilla oli jotain tekemistä, hän meni vaivihkaa Siriuksen luokse. Sirius istui yksi keittiössä ja söi valtavan kokoista donitsia.
    ”Hei”, Harry sanoi ja istui kummisetänsä viereen.
    ”Moi vaan”, Sirius vastasi ja haukkasi isomman palan kuin Harryn suuhun olisi ikinä kerralla mahtunut.
    ”Eikö me voitaisi lähteä käymään jossain? Vaikka Viistokujalla? Eihän siellä ole kuolonsyöjiä. Tai Vuotavassa noidankattilassa, tai Mungon raunioilla, tai vaikka edes Godrickin notkon keskustassa.”
    ”Ei.”
    ”Mutta miksi ei?”
    Sirius mulkaisi häntä pahasti. ”Kyllä sinä tiedät. Ei olisi mitään hyötyä siitä, että tällä talolla on salaisuudenhaltija, jos suojattavat ihmiset olisivat ulkona. Ja minua kuolonsyöjät jahtaisivat joka tapauksessa, eikä olisi ollenkaan hyvä juttu, jos menisin nyt kuolemaan.”
    Harrya puistatti. Hänen piti koota itseään heti ennen kuin hän pystyi jatkamaan. ”Mutta ei tehdä mitään vaarallista. Mentäisiin vain kahdestaan. Ei näitä muita näytä haittaavan, että he joutuvat olemaan täällä. Ja sinä voisit olla koirana, eikä kukaan huomaisi mitään.”
    ”Kuolonsyöjät tietävät, että minä muutun koiraksi.”
    ”Joo, mutta eiväthän ne tajua sitä välttämättä. Pistetään sinut talutushihnaan tai jotain, ja minä voin pukeutua jästiksi, joka on vain ulkoiluttamassa koiraansa.”
    Sirius katsoi häntä hetken kuin punniten, oliko hän tosissaan, ennen kuin repesi kovaääniseen nauruun. Sirius nauroi niin kovasti, että hänen oli laitettava donitsi pöydälle ja pidettävä vatsastaan kiinni.
    ”Ei se nyt noin hauska juttu ollut”, Harry sanoi, mutta häntäkin nauratti.
    Sirius pudisteli päätään, ja vedet valuivat hänen silmistään. ”Vai että talutushihna…”
    ”No joo, miksi ei! Älä viitsi, Sirius, ei siinä ole mitään vaarallista! Ei ainakaan yhtään sen vaarallisempaa kuin missä minun vanhempani ovat tällä hetkellä – ”
    ”Älä sotke heitä tähän! Se on eri juttu. Sinä olet vasta yhdentoista.”
    ”No mutta kuitenkin. Ja Remus on jo niin hyvin parantunut, että pystyy kyllä pitämään taloa pystyssä.”
    ”Hän on vielä aika väsynyt…”
    ”Mutta vain väsynyt, eikö? Eikö me voitaisi mennä? Sirius kiltti, joulun kunniaksi!”
    Sirius katsoi Harrya pitkään, arvioiden. ”Niin no…” hän sanoi hitaasti, ”mitäs itse pistävät minut vastuuseen… Kyllä heidän pitäisi tietää, mihin se johtaa… Ja ei James itse olisi varmaan mitään muuta tehnyt…”
    Harry vain katsoi häntä odottavasti. Siriuksen mutinat kuulostivat suostumukselta, mutta hän ei ollut aivan varma, eikä halunnut pilata mahdollisuuksiaan sanomalla mitään väärää.
    ”Äh, hitto”, Sirius sanoi lopulta. ”Mutta yritetään nyt olla edes puoliksi fiksuja, eikä ihan oikeasti tehdä mitään, mistä hyvästä äitisi saa syyn kasvattaa minulle norsun kärsän ja korvat – hänellä on kuulemma valmis taika mietittynä sitä varten…”
    ”JES!” Harry huusi ja löi nyrkkinsä ilmaan. Sirius hyssytti häntä ja yritti näyttää vihaiselta.

Siriuksen ehdottomana vaatimuksena oli, että he pysyisivät Godrickin notkossa juoksuetäisyydellä Potterien talosta. Sirius veti oman mustan matkaviitan päälleen ja laittoi hupun päähänsä, ja käski myös Harryn laittaa tummansinisen viittansa ja sen hupun päähän. Sitten he lähtivät pikaisesti ulos sanomatta mitään kenellekään.
    Lähteminen oli ollut paljon jännittävämpää kuin ulkona olo, joskin salamyhkäisyys lisäsi retken hohtoa. Harrysta tuntui aivan siltä kuin hän olisi ollut lukittuna ahtaaseen huoneeseen, ja nyt hän sai vihdoin henkeä. Siriuksen syvästä sisäänhengityksestä hän päätteli kummisetänsä tuntevan suunnilleen samoin.
    Oli kaunis talvipäivä, ja suurin osa notkon asukkaista oli kotona. Savupiipuista tuprusi savua, ja monet olivat pihalla tekemässä lumiukkoja tai leikkimässä lumisotaa, mutta vielä useammat olivat kuitenkin visusti neljän seinän sisällä. Harry ja Sirius vain kävelivät katua pitkin, katselivat ympärilleen ja puhelivat lyhyesti arkipäiväisistä jutuista. Harrysta tuntui typerältä pitää huppua päässä niin kauniina päivänä, mutta Sirius ei missään nimessä antanut Harryn riisua sitä.
    Missään ei tapahtunut mitään, eikä Harry muuta ollut odottanutkaan. Hän yritti suostutella Siriusta viemään hänet kermakaljalle, ja ajatus selvästi houkutti tätä. Sirius oli juuri sanomassa, että heidän täytyisi pitää kuitenkin huput jatkuvasti päässään, eikä Harry saisi näyttäytyä edes kenellekään tutulle, kun jokin kiinnitti heidän huomionsa. He kääntyivät yhtä aikaa ympäri ja näkivät suuren olennon juoksevan täyttä laukkaa heitä kohti. Se ei näyttänyt Harrysta lainkaan uhkaavalta, päinvastoin. Hän kallisti päätään tarkastellakseen olentoa tarkemmin. Se ei varsinaisesti loistanut valoa vaan ikään kuin oli valoa, ja kun Harry tähyili sitä tarkemmin, hän tajusi, että se oli naarashirvi.
    Sirius puolestaan näytti kauhistuneelta. ”Voi helvetti”, hän mutisi, mutta ei kuitenkaan tehnyt mitään puolustautuakseen.
    Sitten hirvi olikin heidän kohdallaan. Se liikkui viehkeästi pysähdyksiin suoraan heidän eteensä ja katsoi Harrya lämpimästi, ja Harrylle tuli heti hyvä olo. Mutta kun olento puhui, sen ääni oli kaikkea muuta kuin lämmin: se oli raivoissaan.
    ”Sirius Musta”, olento sanoi niin viileästi, että jopa Harryn niskakarvat nousivat pystyyn. Hän ei muistanut äitinsä olleen hänelle milloinkaan niin vihainen, eikä hän lainkaan ihmetellyt, kun Sirius vaikutti ikään kuin kyyristyvän äänen kuullessaan. ”Jos sinä olet ihan tosissasi kaapannut minun poikani ja lähtenyt jonnekin lätkimään, sinun täytyy olla vielä tuhat kertaa typerämpi kuin olisin milloinkaan osannut odottaa. Mitä kauemmin sinulla kestää tulla takaisin, sitä pahemman rangaistuksen minä ehdin sinulle keksiä.” Olento tuijotti vielä hetken Siriusta murhaavasti ja kääntyi sitten katsomaan Harrya uudestaan. Hänelle sen katse oli aivan erilainen, ja Harry ojensi kätensä silittääkseen tätä ihanaa olentoa, mutta hänen kosketuksestaan se katosi.
    ”Okei”, Sirius sanoi. ”Nyt kotiin ja vähän äkkiä.” Hän nappasi Harryn ranteesta kiinni niin tiukasti, että se sattui, ja ilmiinnytti hänet täysin varoituksetta heidän kotitalonsa eteen. Harry älähti vihaisena heti, kun he materialisoituivat; hän vihasi ilmiintymistä muutenkin, saati sitten, kun siihen ei lainkaan osannut varautua. Hänen valituksensa kuitenkin unohtui, kun ulko-ovi leväytettiin auki valtavan pamauksen saattelemana, ja Lilyn raivoisa ääni käski heidät sisälle.

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 7.9.2016 luku 24/35
Kirjoitti: Lasikeiju - 09.09.2016 18:00:37

Luen todella harvoin K11-tekstejä, K15 ja K18 on mun juttuja ;D Mut joka tapauksessa, nimi kiinnitti huomioni, enkä kadu avaamista! :) Mua ei kappalejako haitannu :)
Harry oli alussa vähän inhottava Hermionea kohtaan ;-;
Jatkoa odotan! :)

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 7.9.2016 luku 24/35
Kirjoitti: LillaMyy - 11.09.2016 18:33:33

Kiitoksia muistutuksesta, olisi muuten varmaan taas unohtunut tämä noin puoleksi ikuisuudeksi. x)

Hei, törkeää Sirius tuolla lailla vaan sytyttää toisten pelikortit. >: Ääää, "minusta tuntuvat, että he puhuvat jotain koiraa keskenään". <3 Äääääääääääääääää, Lily käpertyy Jamesin viereen sohvalle nukkumaan!!!!! <3333333333<333

Nyt on kyllä pakko nostaa tämä esille, koska tässä on jotakin hassua tekeillään:

Lainaus käyttäjältä: nominal

Päivät olohuoneen sohva oli koottu jälleen tavalliseksi sohvaksi, ja Remus oli tuettu tyynyillä vähän pystympään asentoon.

Nevillekin saa kivoja lahjoja Remukselta, Siriukselta, Jamesilta ja Lilyltä!!! ;;_________________;; <333333 Ja sitten Sirius on oma törppö itsensä ja uhkaa kirota Nevillen hiljaiseksi, kun tämä kiittelee liikaa. xDDDD Siriukselle kaulapanta ja talutushihna, apua, kuolen nauruun, vaikka tiedänkin jo valmiiksi, että tuo ei voi olla hyvä idea... ::: DDD No, okei, ei se nyt niin kovin paha juttu sitten ollutkaan, olin ihan varma, että kohta jostain pomppaa kuolonsyöjiä joko Harryn ja Siriuksen luokse tai sitten Pottereille tai jotain, mutta ei, se olikin vain supervihainen Lily. :: D

Tätä on kyllä oikeasti tosi kiva lueskella, kun tämä on tällaista rennon letkeää tarinaa, vaikka on tässäkin ne omat jännät hetkensä, mutta ne on kuitenkin kerrottu just sellaisella lapsille sopivalla tyylillä, että vaikka sitä vähän säikähtääkin, niin siitä kuitenkin saa ehkä lopulta sen kuvan, että kaikki kääntyy vielä jossain kohtaa hyväksi. Muutenkin on tosi kiva, että tämän tyyli on jatkunut alusta loppuun asti samanlaisen lapsekkaana, ettei yhtäkkiä olla pompattu alun lapsikuvauksista teini-iän raivokohtauksiin tms. (:

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 17.9.2016 luku 25/35
Kirjoitti: Nyyhti - 17.09.2016 13:14:23

Lasikeiju, paljon kiitoksia kommentista! :) Onpa hauska kuulla, että nimi kiinnitti huomion - en ole ikinä ollut siihen oikein tyytyväinen :D Ja ihanaa, että sain sinut lukemaan alhaisempaa ikärajaa kuin yleensä!

LillaMyy, mä en kestä sun kommentteja, ne on niin suloisia! <3 Kiiiiitos siis taas! Ihan mahtava kuulla, että pidät tuota lapsenomaisuutta hyvänä juttuna! Välillä kirjoittaessa aloin miettiä, että pilaanko nyt koko jutun, kun joku ikävä asia ei sitten ollutkaan niin kamalan ikävä. Toivottavasti tuo ei jatkossakaan paljon haittaisi. Ja hmm, en ihan tajunnut, mikä tuossa lainauksessa oli? :D
//Ahaa, ilmeisesti lainauksen ongelma oli se "päivät"-kohta! :D Mulle on ihan normaalia sanoa noin, en tajunnu et se olis epäselvä. Vaihdetaan se, että "päivisin" ;D

Ja kiitos myös yksityisviestin lähettäjälle <3

---

Luku 25
Suru-uutinen

Harry ja Sirius kipittivät kiltisti peräkanaa sisälle, ja Lily jäi heidän jälkeensä pamauttamaan oven kiinni niin, että ikkunat helisivät. Harry huomasi portaiden yläpäässä tilannetta tarkkailevat ystävänsä. Neville näytti myötätuntoiselta, Hermione paheksuvalta. Portaiden alapäässä seisoi Remus, joka nojasi kaiteeseen täysin ilmeettömänä.
    ”SIRIUS!” Lily kiljaisi. ”Mitä sinä oikein kuvittelit?”
    Sirius katseli varpaitaan ja näytti asiaankuuluvan häpeävältä. Melkein kuin pikkulapselta, jota toruttiin. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään.
    ”Taisin arvata oikein”, Remus sanoi matalalla, rauhallisella äänellä. ”Vai?”
    ”No mitä arvasit?” Sirius kysyi. Hän nousi seisomaan suorempaan puhuessaan Remukselle, ja Harrysta vaikutti hieman siltä kuin aiempi häpeämisyritys olisi ollut pelkkää näyttelemistä.
    ”Että te kaksi kyllästyitte olemaan sisällä koko ajan ja päätitte lähteä käymään ulkona.”
    Sirius kohautti olkapäitään.
    ”HERRANJUMALA, SIRIUS, et sinä voi olla noin idiootti!” Lily huusi.
    Harry koki tarvetta selittää. ”Kuule, äiti, se oli minun syyni”, hän sanoi. ”Minä vaadin Siriusta – ”
    ”Harry”, Lily keskeytti terävästi, ”pysy sinä erossa tästä. Et sinä täällä ole vastuussa.”
    ”Mitään vaaraa ei ollut”, Sirius murisi hampaidensa välistä.
    ”Mitään vaaraa? Ihanko totta? Oletko sinä TÄYSIN sekaisin? Sinä otat minun AINOAN POIKANI ja lähdet hänen kanssaan ulos vain koska sinua huvittaa, koska sinulle on ihan se ja sama, että ministeriö on kaatunut ja KOKO TAIKAMAAILMA ROMAHTAA JA PUOLET IHMISISTÄ ON KUOLLUT JA ME OLEMME VASTUUSSA – ”
    ”EI MITÄÄN VAARAA OLLUT!” Siriuskin huusi nyt. ”Ja sinä tiedät, että minä välitän Harrysta aivan kuin omasta pojastani! Tiedät myös, että olette tunkeneet minut tähän taloon odottamaan ja vahtimaan lapsia sillä aikaa, kun te annatte taikamaailman romahtaa – ”
    ”Ai että sinä olisit sen yksinäsi estänyt? Ihanko totta, Musta? Enkä minä sitä paitsi sinua meidän salaisuudenhaltijaksemme halunnut, se oli Jamesin idea, ja ilmeisesti ihan surkea sellainen – ”
    ”No ehkä sitten olikin!”
    ” – koska sinä et selvästi halua kantaa korttasi kekoon edes sen verran, että pitäisit turvassa MEIDÄN AINOAN TOIVOMME – ”
    ”Mistä me edes tiedämme, onko Dumbledore oikeassa sen suhteen! Hän on itsekin sanonut, että se on vain oletus, että hän ei ole löytänyt todisteita – ”
    ”No jos sinä luulet kukistavasi Voldemortin Dumbledorea paremmin, ole hyvä ja – ”
    PAM. Harryn korvissa alkoi soida, niin kovasti jokin oli pamahtanut. Hänen päälleen satoi punaisia kipinöitä, jotka sihahtivat osuessaan hänen ihoonsa, mutta eivät jättäneet jälkeä. Hän hieroi korviaan ja katseli ympärilleen ja tajusi, että Remus seisoi taikasauva ojossa ja näytti nyt ensimmäistä kertaa vihaiselta.
    ”Lopettakaa”, hän sanoi hiljaa mutta vetoavasti. Harrylle tuli huono omatunto, vaikka hän ei ollut edes osallistunut riitaan. Lily ja Sirius näyttivät sitäkin katuvammilta; oli aivan kuin he olisivat vasta silloin tajunneet, missä olivat, ja ketkä kaikki kuulivat heidät. Lily oli ensimmäisenä pyytämässä anteeksi, ensin Remukselta, sitten Harrylta ja Hermionelta ja Nevilleltä, ja lopulta hän mutisi anteeksipyynnön vielä Siriuksellekin. Sirius huokaisi ja seurasi esimerkkiä. Remus nyökkäsi kuin antaen hyväksyntänsä, ja sanoi Lilylle ja Siriukselle, että ehkä näiden olisi parempi viettää hetki eri huoneissa. Lily nyökkäsi suu tiukkana viivana ja paineli portaat ylös suoraan noidankattiloidensa luokse.
    Harry katsoi kummisetäänsä. ”Ehkä ei ollutkaan niin hyvä idea lähteä ulos”, hän sanoi hiljaa, koska tuntui siltä, että hänen pitäisi sanoa jotain.
    Sirius vain murahti ja kääntyi kannoillaan ja paineli keittiöön.
    Harry katsoi Remusta, joka tarkkaili häntä. ”Mitä sinä mietit?” Remus kysyi.
    Harry huokaisi. ”En edes tiedä.”
    Remus katsoi häntä sillä tavalla hyvin remusmaisesti. ”Äitisi on vain huolissaan sinusta, ja kaikista muistakin”, hän sanoi lempeästi. Harry nyökkäsi. Ei hän muuta ollut kuvitellutkaan. ”Ja Sirius vain ei ole tottunut olemaan toimettomana.” Harry nyökkäsi taas. Kyllä hän senkin oli osannut arvata.
    Remus katseli häntä edelleen, ja Harry kysyi: ”Mitä sinä sitten ajattelet?”
    Remus naurahti. ”Itse asiassa mietin, että sinussa tuntuu välillä olevan kuin tarkalleen puolet äitiäsi ja puolet isääsi. Ja näyttää siltä, että joskus ne puolet repivät sinua kumpaankin suuntaan.” Harry nyökkäsi sillekin: asiassa oli järkeä. Mutta kun hän myöhemmin vetäytyi yläkertaan huoneeseensa Nevillen ja Hermionen kanssa, hän tajusi, että ei häntä todella itse tilanne vaivannut, vaan ennemmin ne asiat, joita Sirius ja Lily olivat huutaneet toisilleen. He istuivat sängyillä ja olivat pitkään hiljaa, kunnes Neville lopulta kysyi kuulostaen todella huolestuneelta:
    ”Mistä luulette Lilyn äsken puhuneen, kun hän sanoi ’meidän ainoa toivomme’?”
    ”Minusta se ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin sinua”, Hermione sanoi lähes anteeksipyytävästi.
    Sitä Harrykin oli miettinyt. Neville näytti siltä, että oli pelännyt juuri sitä vastausta. He puhuivat hetken siitä, miten muka Neville voisi olla heidän ainoa toivonsa – mikä tuntui todella vaivaannuttavalta, koska he eivät keksineet mitään – ja sitten hetken siitä, miksi heillä ei muka voinut olla mitään muuta toivoa – mikä tuntui todella masentavalta, koska he keksivät useitakin syitä. Lopulta aiheet alkoivat tuntua liian synkiltä, ja he siirtyivät juttelemaan kaikesta kevyemmästä. Oli yllättävän helppoa unohtaa, että ulkomaailmassa asiat eivät olleet hyvin.

Potterien talossa asiat rauhoittuivat pian. James, Lily ja pikavauhtia vahvistuva Remus olivat poissa lähes koko ajan, ja jossain vaiheessa Siriuskin alkoi lähteä talosta. Joku muu aikuinen kuitenkin jäi aina paikalle, mutta usein vain nukkui tai löhösi nuutuneena, joten Harry, Neville ja Hermione viettivät aikaa käytännössä kolmisin. Aikuiset eivät puhuneet reissuistaan mitään, mutta lapsista vaikutti varmalta, että jotain tavallisesta – siis jopa viimeaikaisesta tavallisesta – poikkeavaa oli tekeillä. Joululoman loppu alkoi kuitenkin lähestyä, ja vaikka Hermione ei olisikaan muistutellut siitä jatkuvasti, myös Harry kaipasi takaisin kouluun. Hänestä oli mukava olla kotona, mutta ei läheskään niin mukava kuin jos hän olisi päässyt liikkumaan vapaasti ulos niin kuin yleensä.
    Tylypahkan avaamisesta ei ollut kuitenkaan kuulunut mitään, mutta kuten Hermione toiveikkaana ilmoitti, ei myöskään sulkemisesta. Harry yritti nyhtää Siriukselta jotain tietoa, mutta tämä sanoi vain, että ”asia on työn alla”, eikä suostunut kertomaan tavuakaan enempää, vaikka Harry iski kaikki suostuttelutaitonsa peliin. Se sai kuitenkin lapset pohtimaan entistä kiivaammin, mitä oikein oli tekeillä. Sitten vihdoin, kaksi päivää ennen kuin joululoman olisi pitänyt päättyä, Lily ja James tulivat pihatietä pitkin toisiinsa kietoutuneina ja väsymyksestä hieman huojuvina kotiin, ja James sanoi hymyillen: ”Se toimi.”
    Sirius, Remus sekä lapset olivat kaikki tulleet heitä eteiseen vastaan, ja nuo kaksi sanaa saivat sekä Siriuksen että Remuksen heilauttamaan kätensä ilmaan ja huudahtamaan voitonriemuisina. He suorastaan hyppivät ilosta, halasivat toisiaan tiukasti ja sen jälkeen myös Jamesia ja Lilyä, kunnes Harry sanoi närkästyneenä:
    ”Niin mikä?”
    James polvistui hänen eteensä ja asetti kätensä hänen harteilleen niin kuin usein Harryn ollessa pienempi. Se tuntui vähän hassulta, koska Harry oli jo niin pitkä, että hänen päänsä keikkui isän yläpuolella, mutta se ei tuntunut haittaavan Jamesia.
    ”Dumbledore onnistui murtamaan taian”, James sanoi hitaasti. Hän hymyili ja katsoi Harrya hyvin tiiviisti silmiin ja näytti kerta kaikkiaan onnelliselta.
    ”Häh?” Harry sanoi.
    ”Voldemort ei ollut saanut ministeriötä vallattua ihan niin pysyvästi kuin olisi halunnut. Hänellä on siellä kuolonsyöjiä, toki, on ollut jo pitkään, mutta hän sai sen valtaansa vasta käyttämällä sitä ihmeellistä paranneltua komennuskirousta. Sitä, joka iskettiin Siriukseenkin. Mutta Dumbledore sai sen vihdoin kokonaan murrettua – näköjään oli jotain hyötyäkin siitä, että Anturajalka sai puolikkaan kirouksen niskaansa, kun Dumbledore oli jo aloittanut ongelman työstämisen… Joka tapauksessa, monet kiltalaisetkin osaavat nyt poistaa taian, ja olemme jo aloittaneet ministeriön puhdistuksen.”
    ”Tarkoittaako se”, Neville kysyi, ”että saamme ministeriön takaisin?”
    James käänsi hymyilevät kasvonsa Nevilleen päin. ”Kyllä, uskon niin.”
    ”Entä tarkoittaako se”, kysyi nyt Hermione, joka piteli käsiään suunsa edessä, ”että Tylypahkakin voidaan jälleen avata?”
    ”Jos vain ministeriön puhdistaminen onnistuu”, James sanoi, ”niin en näe mitään syytä, miksi ei voitaisi.”
    Hermione päästi epämääräisen inahduksen ja painoi kätensä tiukemmin suunsa eteen. Harry oli melko varma, että hän oli liian innoissaan osatakseen ilmaista tunteitaan millään muulla tavalla.

Seuraava kokonainen vuorokausi oli jollain lailla euforinen. Tavallaan kaikki jatkui niin kuin ennenkin – lapset olivat omissa oloissaan, aikuiset poissa suuren osan päivästä – mutta koko talo tuntui olevan kerta kaikkiaan riemuissaan. Hermione suorastaan hyppeli huoneesta toiseen ja tarkisteli läksyjään ja teki ilmeisesti vielä lisää tehtäviä varastoon. Harry yritti ehdottaa, että Hermione olisi tarkistanut ja tehnyt mieluummin hänen läksyjään, mutta Hermione ei lämmennyt idealle, joskin Harry sai hänet kerran kiinni tekemästä Nevillelle muistiinpanoja parista seuraavasta taikajuomakirjan kappaleesta.
    Tylypahkasta ei ollut vieläkään kuulunut mitään, mutta ilmeisesti taikaministeriön puhdistus sujui vauhdilla. Lily, James, Sirius ja Remus saivat jopa yhden yhteisen vapaaillan, ja Lily intoutui tekemään valtavan täytetyn kalkkunan, jollaisia hän sanoi nähneensä joskus telkkarissa (se oli ilmeisesti jokin jästiesine). Heillä oli menossa suorastaan pidot, kun yhtäkkiä ilmassa ruokapöydän yläpuolella välähti tulenlieska, josta putosi yksi kullanpunainen höyhen. Hermione älähti kauhistuneena, Neville henkäisi terävästi ja Harry vain katsoi ihmeissään, kun höyhen leijaili kevyesti hänen äitinsä syliin. Harry vilkuili pikaisesti muiden ilmeitä: kukaan ei näyttänyt yllättyneeltä, vaan ennemmin harmistuneelta ja huolestuneelta.
    ”Minun täytyy mennä”, Lily sanoi, kun höyhen oli pysähtynyt hänen kaavulleen. Hän puristi sen nyrkkiinsä samalla, kun nousi ylös. ”Minua tarvitaan Tylypahkassa.”
    ”Miksi?” Harry kysyi. Hänen äitinsä oli siinä vaiheessa päässyt jo puoliväliin matkalla tulisijan luokse.
    ”Dumbledore pyytää”, Lily sanoi, otti kolme harppausta lisää ja kahmaisi kasan hormipulveria käteensä.
    ”Varmaan joku potilas on huonona”, James sanoi matalalla äänellä Harrylle. Lily oli poissa yhdessä vihreässä hulmahduksessa, ja muut joutuivat takeltelemaan hetken aikaa ennen kuin saavuttivat taas hilpeän tunnelman.
    He söivät loppuun, nauroivat ja vitsailivat. Kun kaikkien mahat olivat aivan täynnä, Sirius ja James lähtivät virnistellen pöydästä hetkeksi ja palasivat syli täynnä Sekon tavaroita. Harry suorastaan kiljahti innostuksesta: hän ei ollutkaan päässyt näihin käsiksi pitkään aikaan!
    Remus voihkaisi teatraalisesti. ”Ettekö te vieläkään ole lopettaneet noiden ostelua?” hän kysyi muka kärsivästi, mutta virnisti heti perään.
    ”Ehei, arvon Kuutamo!” Sirius kajautti iloisesti.
    ”Meillä on edelleen kanta-asiakaskortit”, James sanoi virnuillen. ”Tässä, Harry, ota koppi!” Hän heitti Harrylle jotain, joka näytti viattomalta mustalta tennispallolta. Harry ojensi automaattisesti kätensä ottaakseen kopin. Saman tien, kun pallo hipaisi hänen sormiaan, se räjähti ja pamautti valtavan mustan jauhopilven ympärilleen. Hermione kiljaisi taas, mutta Harry – heti lopetettuaan yskimisen – alkoi nauraa katketakseen. Nauraessa jauhetta pääsi vähän hänen suuhunsa: se maistui todella vahvalta ja epämiellyttävältä –
    ”Hyi, salmiakkia!” Harry huudahti närkästyneenä. Sirius ja James nauroivat ja alkoivat kaivaa lisää hauskoja juttuja tavarakasoistaan.
    Varsinkaan Hermione ei erityisesti ilahtunut räjähtävistä ja sotkevista jutuista, mutta eläviä perhosia suihkuttavat hajuvesipullot saivat hänetkin viimein mukaan hauskanpitoon. Olohuone oli pian täynnä erivärisiä perhosia, mustaa jauhoa, kimittäviä hiiriä (”Lähetetäänkö yksi Peterille, tämä näyttää ihan häneltä!”) sekä jatkuvasti itsekseen paukahtelevaa paukkuserpentiiniä. Neville oli juuri varovasti tutkimassa epämääräistä möykkyä, kun takkatuli leimahti vihreäksi.
    ”Äiti tulee!” Harry totesi tyytyväisenä. Ja niin tosiaan, Lily astui sisään. Hän katsoi alas, sillä hänen mustaan kaapuunsa oli jäänyt tuhkaa, jonka hän puisteli pois.
    ”Tule katsomaan, Lily”, James huudahti ja ojensi käsiään, joiden väliin hän oli pyydystänyt yhden perhosen. Silloin Lily nosti katseensa, ja James unohti perhosen saman tien ja riensi vaimonsa luo. ”Mitä nyt?”
    Lily niiskaisi – hän itki vuolaasti. Hän odotti, että James tuli hänen luokseen, ja tarttui sitten tiukasti tämän käsivarteen ennen kuin sanoi: ”Arthur Weasley kuoli juuri.”
    Tuntui aivan kuin joku olisi kaatanut lasillisen jäävettä Harryn päähän. Häntä puistatti, mutta samalla hänen oli vaikea ymmärtää, mitä hänen äitinsä oli juuri sanonut.
    ”Mutta hänhän oli paranemassa”, Sirius sanoi. ”Hänhän heräsi!”
    Lily nyökkäsi ja pyyhki kyyneleitään. ”Niin. Niin minä luulin. Mutta sitten yhtäkkiä hän vain… Lakkasi hengittämästä ja… Se oli siinä…”
    James kietoi kätensä Lilyn ympärille ja silitteli hiljaa tämän selkää. Kukaan ei osannut sanoa mitään.
    ”Weasleyt tulevat meille… Täksi yöksi vain. He eivät halunneet mennä kotiin eivätkä jäädä Tylypahkaan – liian…”
    ”Mutta ei meillä ole heille tilaa”, James sanoi.
    ”He eivät halunneet muualle.”
    James oli juuri avaamassa suutaan sanoakseen asiaan jotain muuta, kun liekit hulmahtivat jälleen vihreiksi. Harryn kurkkua alkoi yhtäkkiä kuristaa: hän ei ollut vielä edes tajunnut, että hänen erään parhaan ystävänsä isä oli kuollut, ja nyt koko sureva perhe tulisi heidän luokseen, eikä Harrylla ollut kerta kaikkiaan mitään käsitystä siitä, miltä hänestä olisi pitänyt edes itsestään tuntua.
    Takasta kompuroi sisälle Charlie. Hän näytti aivan erilaiselta kuin viimeksi, aivan kuin tämä yksi tapahtuma olisi tehnyt siitä niin hilpeästä nuoresta miehestä vanhuksen. Charlie tervehti heitä kaikkia katsomatta edes kunnolla ylös, ja sitten seuraava ihminen olikin tulossa hormipulverilla. Takasta astui ulos pieni tyttö, jonka kasvot olivat täysin kyyneleiden juovittamat ja joka edelleen itki vuolaasti. Hän ei sanonut mitään, astui vain suoraan Charlien syliin, ja Charlie halasi häntä näyttäen itsekin lohduttomalta.
    Seuraavana takasta tuli Ron. Harrysta tuntui kuin hän olisi katsonut tapahtumia ulkopuolelta: hän ei osannut ajatella, että tuo itkettynyt poika oli se Ron, jonka kanssa hän oli jakanut niin monet hetket Tylypahkassa ja jolle hänen pitäisi varmaan puhua jotain. Myöskään Ron ei sanonut mitään, ei edes katsonut ketään huoneessa olijaa.
    Tuoli Harryn vieressä narahti, ja Hermione nousi pöydästä.
    ”Voi, Ron”, hän sanoi, ja Harry huomasi, että hänkin itki. Ron nosti vihdoin katseensa juuri parahiksi, jotta näki, kun Hermione kiersi kätensä hänen ympärilleen. Hetken aikaa Ron vaikutti hämmentyneeltä, mutta vastasi sitten halaukseen. Siinä samalla hän katsoi Hermionen olan yli vihdoin muitakin, ja nosti kättään vähän vaivaantuneena Harrylle ja Nevillelle. Harry nosti oman kätensä moikkaukseen, mutta ei vieläkään osannut sanoa yhtään mitään. Sitten pamahti.
    Pieni tyttö alkoi kiljua hysteerisenä. Ilma täyttyi sumusta, eikä kukaan nähnyt mitään. Takkatulen liekit löivät vihreää valoa, mutta ihmisiä ei erottanut.
    ”MIHIN MINÄ TULIN?” naisen ääni huusi. Kuului pienempi pamaus. Tyttö itki edelleen, joku puhui jotain levottomana, mutta sanoista ei saanut selvää.
    ”Anteeksi!” Neville huusi sekasorron keskellä. ”Anteeksi, se oli minun vikani!”
    Sitten kuului erikoinen suhiseva ääni, ja ilmassa leijuva sakea sumu alkoi ikään kuin paeta jotakin. Kun ilma selkeni, Harry näki, että Siriuksen ja Jamesin taikasauvat vaikuttivat puhaltavan sitä pois.
    ”Anteeksi”, Neville sanoi uudestaan. Hän oli tulipunainen kasvoiltaan. ”Se oli se juttu minun kädessäni – minä vain vilkutin, ja se vain jotenkin putosi, ja sitten – ”
    ”Ei se mitään, Neville”, Remus sanoi rauhoittavasti mutta tiukasti. Neville nipisti suunsa kiinni, ja kukaan muukaan ei sanonut mitään. Harry huomasi, että rouva Weasley oli saapunut paikalle ja puristi tytärtään tiukasti rintaansa vasten. Takasta oli juuri tulossa joko Fred tai George, joka ei näyttänyt hämmästyvän toisella puolella olohuonetta leijailevaa sumupilveä tai epämääräistä hajua, joka siitä lähti.
    ”Moi vaan”, tulija sanoi, ja kaikki mumisivat vastauksensa. Sitten saapui toinen kaksonen, sen jälkeen Percy ja lopulta vielä Bill – jota Harry ohikiitävän sekunnin ajan luuli herra Weasleyksi – eikä kukaan osannut vieläkään sanoa mitään.
    Potterien olohuone ei ollut pienimmästä päästä, mutta siellä ei silti ollut istumapaikkoja kaikille. Hetken epämääräisen oleilun jälkeen kaikki kuitenkin hakeutuivat istumaan. Osa kävi ruokapöydän ääreen, osa tunkeutui sohvalle, ja nuorimmat istuivat suosiolla lattialle. Lily kävi hakemassa heille tyynyjä yläkerrasta, mutta ne jäivät lähinnä lattialle pyörimään, paitsi tytön – Ginnyn – kohdalla, sillä tämä puristi tyynyn tiukasti rintaansa vasten kuin pehmolelun.
    Pitkään aikaan kukaan ei puhunut. James pyydysti hiiriä lattialta, ja Harry mietti, että sen olisi pitänyt olla hänestä hauskaa. Mutta kun hän katsoi Weasleyiden kasvoja, hänestä tuntui, että mikään ei enää ikinä voisi olla hauskaa. Lisäksi hänen äitinsä vaikutti aivan lohduttomalta aivan kuin kaikki olisi ollut hänen syytään, vaikka Harry oli varma, että hänen äitinsä oli tehnyt kaikkensa. Lily tuntui välttelevän paikallaan oloa, ja alkoi siivota suorastaan maanisesti kaikkia niitä jälkiä, jotka heidän pienet pitonsa olivat jättäneet. Hän yritti tarjoilla vieraille ruokaa, mutta kukaan ei halunnut, ja sen jälkeen hän siivosi jokaisen pienimmänkin tahran pöydästä. Salmiakkijauhoa oli joutunut matolle, ja kun Lily oli ottamassa mattoa pöydän alta viedäkseen sen puisteltavaksi, James puuttui peliin ja veti Lilyn keittiöön. Se puolestaan johti siihen, että Lily alkoi itkeä hillittömästi, ja James vei hänet kokonaan pois alakerrasta.
    Harryn rintaa puristi. Vaikka hän oli kasvanut Voldemortin vaikutusvallan alla, kukaan hänen läheisensä ei ollut saanut surmaansa. Hän ei ollut koskaan ennen valvonut yöllä, koska joku oli kuollut. Mutta siitä huolimatta hänestä tuntui, että tämä oli äärimmäisen epäoikeudenmukaista. Miksi juuri Weasleyn isä? Miksi joku sellainen, jota jäi suremaan niin suuri perhe? Perhe, jolla ei tuntunut olevan enää mitään kiinnekohtaa, perhe, jonka jäsenet vain tuijottivat tyhjinä eteensä eivätkä osanneet enää puhua? Harrysta tuntui niin pahalta.
    Seinäkellon viisareista kuului pieni loksahtava ääni aina, kun ne liikkuivat eteenpäin. Harry, Hermione ja Neville alkoivat pian vilkuilla toisiaan, kun painostava hiljaisuus vain jatkui. He eivät kuuluneet tänne, eivät tähän suruun, joka painosti heitä aivan samalla tavalla kuin Weasleyn perhettä. Aina silloin tällöin joku avasi suunsa, saattoi sanoakin jotain, mutta parin lauseen jälkeen hiljaisuus painautui jälleen raskaana heidän ylleen. Lopulta Remus haki jostain kasan peittoja ja tyynyjä ja lakanoita, jostain tuotiin tai loihdittiin patjoja, ja kaikille luotiin jonkinlainen makuupaikka. Koko Weasleyn perhe pakattiin olohuoneeseen, johon ei jäänyt lainkaan paljasta lattiatilaa. Muut valloittivat yläkerran: Remus, Sirius ja James menivät kolmisin Lilyn ja Jamesin makuuhuoneeseen, ja Lily sijasi itselleen nukkumapaikan yläkertaan liemikeitoksiensa viereen loihdittuaan kuplan päänsä suojaksi. Harry kuuli hänen mutisevan jotain itsekseen, kun hän lisäili aineksia yhteen parhaillaan poreilevista noidankattiloista, ja hän kuulosti suoraan maaniselta. Harry meni antamaan hänelle pikaisen halauksen, ja Lily silitteli hänen hiuksiaan, mutta vaikutti poissaolevalta.
    Seuraavana aamuna Weasleyn lapset tuntuivat saaneen toimintakykyään takaisin. He söivät aamupalaa ja puhuivat siitä, mitä heidän pitäisi tehdä seuraavaksi. Molly Weasley kuitenkin vain istui hiljaa, tuijotti edessään olevaa paahtoleipää ja näytti ainakin kahdeksankymmentävuotiaalta. Hän vastasi ynähtämällä, kun hänelle ehdotettiin jotain tai häneltä kysyttiin jotain, ja Harry näki, kuinka Weasleyn lapsia satutti entistä enemmän nähdä äitinsä sellaisena.
    Iltaan mennessä Weasleyt lähtivät takaisin kotiinsa. Harry ei halunnut edes kuvitella, miltä heistä tuntuisi mennä sinne, kun yksi puuttuisi joukosta. Hän halusi tarjota lohdutusta, edes myötätuntoa, mutta ei osannut sanoa mitään muuta kuin Ronille ”tsemppiä”. Hermione puhui paremmin, ja Harry nyökytteli vieressä. He sopivat Ronin, kaksosten ja hämmentävän hiljaa puhuvan Percyn kanssa, että näkisivät Tylypahkassa, mikäli nyt vain koulu avattaisiin jälleen.
    Kahdeksalta illalla Tylypahkasta lähetettiin kirje, jossa kerrottiin lukuvuoden alkavan normaalisti ajallaan. Kaikkien oppilaiden tuli kuitenkin matkustaa jälleen hormipulverilla kouluun, sillä Tylyahossa oli Tylypahkan tietojen mukaan vieläkin kuolonsyöjiä. Mikäli jollakulla ei ollut hormipulveria tai osaamista taikka mahdollisuutta käyttää sitä kotonaan, Vuotavan noidankattilan tulisija palvelisi oppilaita kello 14-20, ja sen ympäristöön järjestettäisiin erikoisvalvonta. Jos oppilas ei palaisi enää kouluun seuraavalle lukukaudelle, erillistä ilmoitusta asiasta ei ollut tarvetta tehdä.
    Sitä uutista he olivat odottaneet, mutta nyt kun se tuli, kukaan heistä ei osannut olla erityisen innoissaan.
 

---

A/N: Toivon kovasti, että kertoisitte, mitä piditte tästä luvusta! Tässä oli nimittäin paljon sellaista, mikä voi hyvinkin herättää närää lukijoissa, ja tahtoisin kovasti kuulla, kävikö niin.

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 17.9.2016 luku 25/35
Kirjoitti: Lunalotta - 02.10.2016 21:13:42

Äää just ku kysyin uutta lukua niin sit sellanen olikin jo täällä! Tää fic on niin ihana. oon kaivannu pitkään sellasta pitkää ficciä luettavaks ja sit tuli nompun teksti vastaan ja äww <3
En jaksa kommentoida kaikkia lukuja kun niitä on niin paljon jo. Mutta rakastan tätä sarjaa, kai se kelpaa vastaukseksi? :D
Voi toi noiden riita :< no, ihan ymmärrettävää tosin että Lily vähän suuttui. Ja ihanaa, yksi lempihahmoistani Remus tuli ja lopetti riidan, kiitos Kuutamo <3
Voi 11-vuotias Harry. Varmasti jää aikuisten riita pyörimään päähän. Voin vain kuvitella. Toivottavasti Lilyn ja Siriuksen välit eivät tuosta hiilly lopullisesti!
Eiii, nyt sä jätit kertomatta että miten Lilyn ja Siriuksen välit selvis vai jäikö niitä kaihertamaan toi juttu! No, ehkä se selviää ajan kanssa :D
Ihanaa, että Tylypahka saatetaan taas avata! Ois ollu hirveetä, jos tyypit ei ois päässy kouluun takasin... Ja ihana Hermione, se on aina niin toimelias ja tekemässä läksyjä :DD (havaitsenko tässä Hermione/Neville-parituksen viboja, kun se auttaa Nevilleä koulujutuissa ja muutenkin...? Hmmhmm)
UGH, kullanpunainen höyhen, Dumbledoren varoitus! Tästä ei voi seurata mitään hyvää... Oi, Lilyn pitää mennä Tylypahkaan. Miten musat tuntuu, että tää ei ole mikään tavallinen potilaanparannuskeikka, jos ihan kultaisen varoitushöyhenen tarvitsi siihen...
Oi, sekon sekoilutavarat on niin hauskoja.. Mäkään en tykkää salmiakista, hyi! Perhosia suihkuttava hajuvesi vois olla ihana!
MITÄÄÄÄÄÄÄÄ, nominal sä et voi tehdä tätä! Sä et oo voinu tappaa Arthuria! Mä en kestä. Arthur Weasley kuoli, EIEIEIEIEI! Voi Ginny ja Ron ja kaikki ihanat Weasleyt, nyt ne on ihan maassa :((( *murrr* nyt ei Sparkykettu ole iloinen :( Nyt mä melkein itken täällä itsekin. IHanaa, että Weasleyt tulee Pottereille hetkeksi, mutta voi tätä surun määrää :'(
Aww, söpöä et Ginny puristaa tyynyä ku pehmolelua. Suloinen yksityiskohta <3
Ai että herättikö närää? No tää luku oli muuten ihana, mutta Arthur kuoli! ;___; Julma olet! :c


//: Nominal, murrr! *murisee vihaisesti* vai että viikoittain? Tähän ei oo tullu osaa kahteen viikkooon, oon sad :((( saat luvan laittaa kaks lukua kerralla tai jotain, ei tlllainen ole sallittavaa :| :D

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 3.10.2016 luku 26/35
Kirjoitti: Nyyhti - 03.10.2016 21:03:06

SparklingAngel, kiiiiiitos kommentista! Aivan ihanaa, että oot jaksanut lukea tän kokonaan ja vielä pitänytkin! Jäi muuten tosiaan täysin mainitsematta, miten Lilyn ja Siriuksen välien kävi. Heillä on mielestäni sen verran erilaiset ajatusmaailmat, että olen ajatellut heidän ottavan aina välillä yhteen, ja niinpä he saivat tuonkin jutun selvitettyä alkumökötysten jälkeen. Kommenttiasi oli toosi kiva lukea, vaikka olinkin vähän julma, hehe. Ja kiitos tökkimisestä, en olisi varmaan ilman sitä muistanut laittaa tätä lukua tänään!

---

Luku 26
Korttikäärme

Tylypahkassa kaikki tuntui hyvin pian jo aivan tavalliselta. Viime kuukausien aikana oppilasmäärä oli pudonnut niin alas, että joululoman jälkeinen pieni kato ei tuntunut enää miltään. Luokkahuoneissa oli reilusti tilaa, opettajat pystyivät antamaan kaikille henkilökohtaisia neuvoja, McGarmiwa oli täysin parantunut, oleskeluhuoneessa kukin pääsi käytännössä aina haluamalleen paikalle… Kaikki oli kerta kaikkiaan erittäin tavallista.
    Myös Weasleyt tuntuivat ajattelevan niin. He näyttivät muutaman ensimmäisen päivän ajan olevan vähän normaalia herkempiä, mutta sen jälkeen arki tuntui imaisevan heidätkin mukaansa, ja pian Harry jo uskalsi puhua Ronille aivan kuin ennen. Paitsi iltaisin, kun Ron veti pylvässänkynsä verhot kiinni ja itki hiljaa. Toinen muutos tavalliseen oli se, että kun Mungoa ei enää ollut, potilaat oli ilmeisesti siirretty nyt kokonaan Tylypahkaan. Lily oli saanut avukseen useita parantajia Mungosta, mutta Harry oli ymmärtänyt, että vielä useampi kieltäytyi ehdottomasti tulemasta Tylypahkaan, eivätkä parantajat edes saaneet kunnollista palkkaa.
    Siriuskin oli edelleen Tylypahkassa. Hän pyöri usein käytävillä, ja Harrysta tuntui välillä siltä kuin hän olisi seurannut heitä. Ainakin Sirius vaikutti todella usein olevan juuri siellä, missä Harryn tunti loppui tai seuraava alkoi.
    Kului kolme viikkoa niin, että kaikkein merkittävin tapahtuma oli se, kun heidän jälleen alkaneiden pimeyden voimilta suojautumisen tuntiensa aikana kolme eri parantajaa erehtyi luulemaan luokkahuoneen ovea siksi oveksi, joka vei potilaiden luokse. Professori Kirvalas mutisi kolmannen kerran jälkeen kovaan ääneen, että hän oli valmis hankkimaan rehtorilta erityisluvan kiinnittää ”Pimeyden voimilta suojautumisen luokka” -kyltti oveensa, mikäli eksyminen ei pian loppuisi. Se sai Hermionen pohtimaan illalla oleskeluhuoneessa, miksi kyltin kiinnittäminen olisi kiellettyä, ja loppuillan Hermione käyttikin selatessaan Tylypahkan historiikkia vastauksen toivossa. Harry, Neville ja Ron eivät halunneet osallistua siihen, vaan ajattelivat pelata Harryn joululahjaksi saamaa lautapeliä, mutta se ei oikein toiminut pienellä porukalla. Niinpä he päättivät pyytää kaksosia mukaan pelaamaan.
    ”Mitä siinä sitten tehdään?” Fred kysyi.
    ”Piirretään kuvia, ja oman joukkueen jäsenten pitää arvata, mitä ne esittävät”, Harry selitti. ”Äiti sanoi, että tämä on melkein kuin joku jästipeli, jota hänellä oli tapana pelata, ja se oli kuulemma todella hauska.”
    Kaksoset kääntelivät välissään pelitaulua. Piirtäjä oli sen toisella puolella, missä taulu näytti hänelle sanan, ja tauluun piirretty kuva välittyi suoraan toiselle puolelle, mistä toiset pelaajat saattoivat nähdä sen. Taulun ylälaidassa oli pieni torvi, joka päräytti ja heitti konfetteja oikein arvanneen päälle, ja joka pelin lopuksi sylki jäävettä hävinneen joukkueen niskaan.
    ”No joo”, George sanoi, ”miksikäs ei.”
    Niinpä he ryhtyivät pelaamaan, ja kolmannen kierroksen jälkeen Hermionekin liittyi mukaan. Oli ihan hyvä, että hän tuli vasta niin myöhään, sillä vaikka hän ei ollut taitava piirtämään, hän arvasi sanoja hämmästyttävän hyvin. Puolen tunnin kuluttua hänen koko sotkuinen hiuspehkonsa oli niin täynnä konfetteja, että hän yritti loihtia torvea syöksemään jotain muuta, jotta ei joutuisi nyppimään konfetteja hiuksistaan vielä viikonkin päästä.

Helmikuun puoliväliin mennessä kaikki lumet olivat sulaneet, ja sää oli sateisen harmaa. Mitään merkittävää ei ollut tapahtunut. Kuolonsyöjät olivat kahinoineen siellä täällä, taikaministeriössä tilanne oli samalla tolalla kuin ennen joulua, Tylyahossa majaili edelleen tunnettuja kuolonsyöjiä. Koulussa kaikki sujui tutun rauhallisesti, ja muutama oppilas jopa palasi sinne takaisin. Opettajat yrittivät olla kärsivällisiä palanneiden oppilaiden kanssa, koska he halusivat kannustaa ihmisiä koulunkäyntiin, mutta oppilaat olivat niin pahasti jäljessä, että ainoastaan Lipetit ja hiljattain töihin palannut Verso pystyivät olemaan hermostumatta. Oppilaiden suurimpana huolenaiheena oli se, että niin moni huispausjoukkueen jäsen ei ollut koulussa, että tupamestaruuksia ei enää pelattu. Harry ja Ron pallottelivat kuitenkin kentällä Fredin ja Georgen kanssa aina silloin, kun heillä sattui olemaan vapaata siihen aikaan, kun ulkona sai vielä olla.
    Helmikuun loppupuoliskon iltana sade rummutti Rohkelikkotornin ikkunaan niin kovaäänisesti, että oleskeluhuoneessa aikaansa viettävät rohkelikot olivat joutuneet tuplaamaan normaalin äänenvoimakkuutensa. Tornissa oli niin meluisaa, että kukaan ei edes yrittänyt tehdä läksyjä, mikä oli jo sinänsä saavutus. Kaikki pelailivat jotakin tai juttelivat keskenään tai puuhailivat muuta hauskaa; kenelläkään ei riittänyt keskittymiskyky edes raapustamaan kirjettä. Ainakin kolmessa pöydässä oli meneillään räjähtävä näpäys, joten kukaan ei kiinnittänyt huomiota säännöllisiin räjähdysääniin. Harry, Ron ja Neville söivät karkkia, koska Harryn isä oli juuri lähettänyt hänelle Siriuksen välityksellä suuren paketillisen Hunajaherttuan erikoisuuksia. (Sirius oli pakettia antaessaan sanonut, että paketista ei sitten saisi kertoa liian tarkasti Lilylle, koska se oli kuulemma liian iso.) Hermione yritti puolestaan tehdä tupakaulahuivistaan vedeltä suojaavaa, ja heitteli välillä sitä kohti vettä vesilasistaan.
    Ron työnsi kielensä niin ulos kuin se vain oli mahdollista, ja Harry ja Neville nojautuivat lähemmäs nähdäkseen siniseksi värjäytyneen kielen pinnalla uivat pikkuruiset kalat. Heidän nenänpäänsä lähes koskettivat Ronin kieltä, jota alkoi naurattaa, ja sitten he näkivät kalat ja ratkesivat yhtä aikaa hohottamaan hillittömästi. Se sai Roninkin nauramaan, ja he nauroivat kaikki niin makeasti, että vasta kun Hermione sihahti kiukkuisesti, he tajusivat, että joku kirkui.
    Harrylla ei kestänyt kauaa paikantaa huudon lähdettä, sillä kaikki muut katsoivat sinne jo. Eräs kolmasluokkalainen tyttö, joka oli pelannut räjähtävää näpäystä, kirkui niin kovaa kuin pystyi ja kiskoi jotain kaverinsa kaulasta. Muutama ylempiluokkalainen oli jo ehtinyt paikalle ja yritti auttaa häntä, mutta tuloksetta. Muotokuva-aukko heilahti, ja Harry näki silmäkulmastaan kaavun liepeen, kun joku kiiruhti ulos oleskeluhuoneesta. Sitten Percy nosti esiin taikasauvansa ja pyysi kaikkia väistämään, ja Harry näki vihdoin, mistä oikein oli kyse.
    Räjähtävän näpäyksen kortit olivat ilmeisesti kyllästyneet olemaan kortteja ja vaihtaneet muotoaan jonkinlaiseksi korttikäärmeeksi. Käärme oli pelikortin levyinen, mutta hyvin vahva ja suomuisa; sen selkäpuoli näytti pelikorttien takapuolelta, mutta kyljissä erottui korttien maita ja numeroita. Käärme oli kietoutunut yhden pelaamassa olleen tytön kaulan ympärille, ja päätellen tytön pään punaisuudesta, se kuristi häntä hitaasti mutta varmasti.
    ”Irtijo!” Percy huusi ja osoitti tarkasti käärmettä taikasauvallaan. Mitään ei tapahtunut. Percy yritti muita taikoja, mutta mikään ei tepsinyt, ja tyttö alkoi muuttua siniseksi. Muutama muukin vanhempi rohkelikko kokeili onneaan, mutta mikään ei auttanut.
    ”Meidän täytyy tehdä jotain!” Neville puuskahti.
    ”Mitä me muka osataan tehdä?” Harry kysyi.
    ”En tiedä!” Neville sanoi, mutta nousi seisomaan. ”Ihan mitä vaan!” Sitten hän juoksi tytön luokse ja alkoi kiskoa käärmettä hännästä, mutta sillä ei ollut tietenkään mitään vaikutusta.
    Harry nousi myös seisomaan, mutta hän ei keksinyt mitään taikaa, joka voisi auttaa tyttöä. Sitten hän tajusi: ”Hermione, sinä varmasti tiedät jotain!”
    ”En…” Hermione sanoi kuulostaen epätoivoiselta. Hän puri huultaan ja väänteli taikasauvaa käsissään.
    ”Tule nyt… pois”, Neville ähki kiskoessaan käärmettä, mutta entiseksi korttipakaksi käärme oli todella vahva. Sitten Neville kaivoi taikasauvansa esiin, ja Harryn teki mieli käskeä häntä lopettamaan, sillä Neville ei tunnetusti ollut kaikkein paras taikoja. ”Siipiirdium lentiusa!” Neville huusi. Harry pudisti päätään – eihän nyt tuo ensimmäisellä luokalla opetettu loitsu voisi millään tepsiä.
    Mutta niin vain kävi, että se toimi. Käärme lennähti ilmaan, ja sen kuristama tyttö valahti suoraan ystävänsä syliin. Neville katsoi silmät pyöreinä käärmettä – selvästi hän ei ollut itsekään ajatellut, että voisi onnistua.
    Sitten käärme lähti putoamaan alaspäin. Neville ei ehtinyt tehdä mitään, ennen kuin se oli jo hänen niskassaan, missä se salamannopeasti kiertyi hänen kaulansa ympärille ja alkoi kuristaa.
    Rohkelikot olivat kuitenkin tajunneet, miten käärmeen sai pois. Ainakin neljä lähimpänä seisovaa loitsi leijutusloitsun yhtä aikaa, ja käärme paiskautui hallitsemattomasti ylös ja sitten suoraan kohti Harrya.
    ”Karkotaseet!” Harry huusi automaattisesti, ja käärme vaihtoi ilmassa suuntaa. Se iskeytyi ryminällä suoraan takan yläpuolelle ja siitä lattialle, missä se sihisi pari kertaa hämmentyneenä ennen kuin alkoi luikerrella kohti seuraavaa uhriaan.
    ”Minä hoidan sen!” Percy huusi tärkeänä. ”Siipiirdium lentiusa!”
    Niin käärme nousi taas ilmaan, hallitusti tällä kertaa, eikä päässyt kiemurtelemaan minnekään. Percy leijutti sitä rauhassa paikoillaan, ja ihmiset rynnistivät Nevillen ja kuristetun tytön luokse. Neville ei vaikuttanut loukkaantuneelta, mutta tyttö itki ja piti käsiään kaulalla, johon häntä selvästi edelleen sattui todella paljon.
    Harry, Ron ja Hermione eivät tunkeneet itseään muiden joukkoon, sillä he eivät olisi osanneet tehdä mitään lisää tytön hyväksi, ja Neville oli onnistunut vakuuttamaan heidät hyvinvointisuudestaan jo ensimmäisellä kerralla, jolla hän oli sanonut sen kyselijöille. Heillä ei ollut tarvetta kuunnella, kuinka Neville toisteli asiaa jokaiselle, joka tuli kehumaan hänen rohkeuttaan ja tiedustelemaan, mitä hänelle oli käynyt. Ron mutisi Harrylle hiljaa, että luulisi niiden kaikkien ihmisten kuulleen Nevillen vastauksen jo ensimmäisellä kerralla aivan niin kuin hekin, ja Harry tyrskähti.
    Sitten muotokuva-aukko avautui. Eräs kuudesluokkalainen oli käynyt hakemassa paikalle McGarmiwan, joka huohotti hengästyneenä päästessään sisälle ja etsi katseellaan villisti uhkaa, jonka takia hänet oli paikalle hälytetty. Percy astui rinta rottingilla esiin ja selitti tuvanjohtajalle koko tapauksen, minkä jälkeen McGarmiwa näytti entistä järkyttyneemmältä. Hän loihti jotakin hopeista, jolle kuiskutti muutaman sanan, minkä jälkeen hopeinen olento pujahti sulavasti käytävään. Harry tajusi, että se oli kissa, ja että se näytti koostuvan samasta aineesta kuin se naarashirvi, joka oli raivonnut Harrylle ja Siriukselle.
    McGarmiwa otti tilanteen nopeasti haltuun. Hän käski ihmisten siirtyä pois loukkaantuneen tieltä, tutki tyttöä pikaisesti ja sanoi sitten, että tämä tulisi tervehtymään kyllä täysin, mutta tarvitsi parantajaa. Koko rohkelikkomeri huokaisi helpotuksesta. Seuraavaksi McGarmiwa vilkaisi Nevilleä, nyökkäsi tälle hyväksyvästi, ja kääntyi lopulta tutkimaan käärmettä. Hän pyysi Percyä leijuttamaan sitä vielä hetken (Percy nosti ylpeänä leukaansa ja sanoi: ”Kyllä, professori McGarmiwa!”) ja tökkäisi sitä varovasti taikasauvallaan. Käärme väisti sauvaa, kiertyi tiukemmalle mutkalle ja yritti syöksyä hampaat ojossa sähähtäen kohti McGarmiwaa, joka oli kuitenkin liian kaukana.
    ”Todella etevä muodonmuutos”, McGarmiwa mutisi melkein kuin ihaillen, ja tökkäisi käärmettä uudestaan.
    Muotokuva-aukko heilahti jälleen, ja Sirius astui sisälle. Hän ei ollut hengästynyt, mutta hänestä näki, että hän oli tullut paikalle vauhdilla.
    ”Kerro”, Sirius sanoi yksinkertaisesti ja marssi McGarmiwan luokse. Hänelle selitettiin koko tarina, minkä jälkeen McGarmiwa käski Siriuksen jäädä siksi yöksi torniin, kun hän veisi kaikki asiaan osalliset mukaansa.
    ”Et ole tosissasi”, Sirius puuskahti. McGarmiwa kohotti hänelle kulmiaan. ”Minä voin viedä heidät”, Sirius sanoi.
    ”Ei. Sinä jäät tänne.”
    Sirius oli väittämässä vastaan, mutta McGarmiwa loi häneen sellaisen katseen, että Harry olisi juossut pakoon, mikäli hän olisi ollut Siriuksen paikalla. Sitten tuvanjohtaja patisti mukaansa kaikki räjähtävää näpäystä pelanneet, Nevillen ja vielä Percynkin, ja lähti sitten pois.
    Sirius rojahti istumaan lähimpään nojatuoliin ja huokaisi niin raskaasti, että se kuului varmasti lähimpiin makuusaleihin saakka. ”Ja jumissa taas”, hän murahti. Muutama oppilas katsoi häntä kummastuneena, mutta kukaan ei sanonut hänelle mitään, vaan oppilaat alkoivat jutella keskenään.
    ”Tulkaa”, Harry sanoi Ronille ja Hermionelle.
    ”Mihin?” Hermione kysyi.
    ”Siriuksen luo. Kysytään, mitä mieltä hän on.”
    ”Oletko ihan varma? Hän näyttää minusta vähän… vihaiselta”, Hermione sanoi epäröiden.
    ”Joo, joo, mennään nyt vaan”, Harry sanoi ja lähti edeltä, ja toiset seurasivat hieman vastentahtoisesti perässä.
    Sirius ei toden totta näyttänyt kovin iloiselta, mutta hänen suupielensä sentään värähti, kun Harry sanoi moi ja istui hänen viereensä. Ron tuli Harryn viereen, mutta Hermione jäi hieman kauemmas. Harry ei välittänyt siitä, vaan kysyi saman tien Siriukselta, mitä mieltä hän oli tapahtuneesta.
    Sirius tuhahti. ”No mitä luulet. Joku yritti tappaa sen tytön.”
    ”No joo, mutta kuka ja miksi ja miten?”
    ”Jaa, etköhän sinä tiedä, kuka. Muut ovatkin sitten vähän vaikeampia kysymyksiä…”
    ”Jonkun on täytynyt kirota se korttipakka etukäteen”, Hermione sanoi.
    Sirius nyökkäsi. ”Olet varmasti oikeassa. Mutta missä? Haluaisinpa tietää, mistä ja milloin tyttö oli saanut pakan. Tuollainen kirous ei nuku kovin pitkään, joten ellei pakkaa lähetetty hänelle postissa tänä aamuna, jonkun täällä Tylypahkassa on täytynyt langettaa kirous.”
    Harry nielaisi. ”Mutta kuka se voisi olla?”
    ”Niin, tietäisinpä vain”, Sirius sanoi. ”Yksi vaihtoehto toki on, mutta hän varmasti epäilee jo meidän epäilevän häntä, joten en usko, että hän tekisi tällaista, ellei sitten ole jo aikeissa luovuttaa…”
    ”Mistä sinä puhut?”
    ”Jaa, jos et ole arvannut, niin en kyllä kerro.”
    Harry intti hetken vastaan, mutta turhaan, ja sitten Ron keskeytti heidät. ”Mutta miten ihmeessä kukaan on päässyt kiroamaan ne kortit? Tuskinpa kukaan oppilas pystyy tuollaiseen.”
    ”Niin, ei varmasti pystyisikään”, Sirius myöntyi, ”mutta täällä on paljon täysin oppineita velhoja ja noitia. Jonkun heistä täytyy olla sen takana.”
    ”Mutta eikö kaikki sellaiset ihmiset tunneta?” Harry ihmetteli.
    ”Toki, ja monen vuoden takaa. Mutta joku voi olla vaikka komennutettu.”
    ”Saanko kysyä”, Hermione sanoi varovasti, ”miten se niin kutsuttu paranneltu komennuskirous eroaa tavallisesta?”
    ”No saathan sinä”, Sirius sanoi ja naurahti, mutta alkoi sitten selittää vakavana. ”Yleensä komennetut voivat olla vähän poissaolevan oloisia, tai riippuu tietysti siitä, kuinka taidokkaasti kirous on langetettu. Mutta vaikka kirous olisi tehty kuinka hyvin, komennetut ovat ikään kuin sumussa. Mutta tämä uusi toimii jotenkin eri tavalla: sen alla olevat ihmiset toimivat aivan täysin normaalisti suurimman osan aikaa. Ministeriön komennetut työntekijätkin olivat aina työpäivän päätteeksi menneet takaisin kotiin perheensä luokse, eikä kukaan huomannut heissä mitään eroa. Vasta sitten, kun se tietty asia, jota heidät oli komennettu tekemään, tuli eteen, he toimivat eri tavalla kuin yleensä. Mutta siinä missä tavallinen komennuskirous saa ihmiset vain tekemään yksinkertaisia tekoja, niin kuin nostamaan kätensä tai laukomaan tiettyjä taikoja, tämä saa heidät ikään kuin ajattelemaan toisin ja toteuttamaan niitä ajatuksia.”
    ”Miten ihmeessä te sitten keksitte, kenet oli komennutettu?” Ron kysyi.
    Sirius virnisti. ”Se olikin arpapeliä. Meidän piti miettiä, ketkä olivat ennen olleet Voldemortin vastaisia, mutta olivat viime aikoina alkaneet toimia toisin. Sitten vain otimme riskin. Kyllä siinä tuli törmättyä muutamiin, jotka olivat ihan oikeasti vaihtaneet puolta, mutta heidät passitettiin sitten vain Azkabaniin.”
    ”Toisin sanoen ihan kuka tahansa voisi olla tuon äskeisen tappoyrityksen takana”, Harry sanoi. ”Jos hänet vain oli komennutettu. Ja kukaan ei voisi huomata hänessä mitään outoa.”
    ”No joo.”
    ”Vaikka… vaikka minun äitini?” Harry kysyi.
    Sirius katsoi häntä nopeasti. ”Uskon kyllä, että jos joku olisi päässyt äitisi kimppuun, me tietäisimme siitä”, hän sanoi pehmeästi. Hänen sanansa eivät kuitenkaan saaneet Harrya täysin vakuuttuneeksi. Äiti oli ollut niin monesti mukana taisteluissa, että siinä olisi helppo olla huomaamatta yhtä kirousta, jos komennuttaja oli osannut toimia vähäeleisesti. Sitten Sirius huokaisi ja sanoi: ”Jospa vain saisin vanhan karttamme takaisin, niin voisin pitää silmällä ihmisiä ihan eri tavalla! Siitä olisi varmasti selvinnyt, kuka täällä on hiippaillut kiroamassa korttipakkoja, jos joku niin on tehnyt.”
    ”Minkä kartan?” Harry kysyi.
    Sirius katsoi häntä kuin typerystä. ”No tietenkin kelmien kartan. Emmekö me muka ole ikinä kertoneet sinulle siitä?”
    Harry pudisti päätään. Sirius näytti järkyttyneeltä. Ron ja Hermione vaikuttivat uteliailta. Sitten Sirius alkoi kertoa, kuinka he olivat kouluaikoina tutkineet koulua, löytäneet salakäytäviä ja päättäneet tallettaa tietonsa karttaan. He olivat tehneet ensin pelkän tavallisen kartan, mutta siitä ei ollut ollut heille mitään iloa – hehän tunsivat jo kaikki paikat. Niinpä he olivat saaneet idean, jonka toteuttaminen oli vienyt heiltä lähes kokonaisen kouluvuoden, mutta lopulta he olivat onnistuneet tekemään oikeat taiat ja saaneet kartan näyttämään jokaisen ihmisen linnan alueella. Ron vihelsi kunnioittavasti, ja Hermione näytti siltä kuin harkitsisi perustavansa ihailijakerhon Siriukselle ja tämän ystäville. Harry puolestaan oli lähinnä näreissään siitä, että hänelle ei ollut ikinä ennen kerrottu tästä kartasta.
    ”Mitä sille kartalle sitten tapahtui?” Ron kysyi.
    Sirius huokaisi. ”No sepä se. Me jäimme Jamesin kanssa kiinni Vorolle turhan monta kertaa sen kartan kanssa – ”
    ”Miksi te jäitte kiinni, jos se kerran näytti teille, missä kaikki olivat?” Harry ihmetteli.
    Sirius virnisti. ”No jaa, pitäähän sitä välillä riskejä ottaa. Joka tapauksessa jäimme kiinni niin monta kertaa kartan kanssa, että Voro lopulta takavarikoi sen meiltä, vaikka siinä ei näkynyt mitään – ”
    ”Miksei siinä näkynyt mitään?” Ron kysyi.
    Sirius tuhahti. ”No totta kai me suojasimme sen. Eihän sitä voinut kenelle tahansa näyttää. Oli miten oli, emme enää löytäneet sitä, vaikka murtauduimme Voron huoneeseen etsimään. Olin ihan varma, että se olisi siellä vielä, mutta olen yrittänyt etsiä, eikä sitä vain löydy. En tajua, mihin se on joutunut.”
    ”Ehkä Voro on alkanut käyttää sitä”, Harry ehdotti. Sirius kuitenkin vain nauroi ja pudisti päätään.
    ”Se tolvana ei ikinä keksisi, miten kartta toimii. Sitä paitsi olen varma, että tietäisimme, jos hänellä olisi kartta käytössään.”

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 3.10.2016 luku 26/3
Kirjoitti: Lasikeiju - 07.10.2016 17:02:01

Huu, korttipakkakäärme kuulostaa jännältä! Ja kukhan sen on kironnu? Ois myös aika jännä, jos Lily ois sillä parannetulla komennus-kirouksella komennutettu ja ois sen korttipakan kironnut ;D Eikä kukaan epäilis mithän ;D

Jatkoa odotan innolla, kuten aina (vaikken aina kommentoikhan :-[)

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 16.10.2016 luku 27/35
Kirjoitti: Nyyhti - 16.10.2016 22:21:08

Lasikeiju, oijoi, paljon paljon kiitoksia kommentista! :) Kiva että oli jännä käärme! :D

---

Luku 27
Kurpitsamehua

Helmikuu vaihtui maaliskuuksi. Tyttö, jota oli kuristettu, kävi korjauttamassa niskasta jonkun luun, joka oli vaurioitunut, mutta joutui hetken aikaa vielä kulkemaan kaula mustelmilla. Häntä katsottiin pitkään käytävillä, mutta muuten hänen elämänsä palautui normaaliksi. Nevilleä kohdeltiin sankarina vielä parin viikon jälkeenkin, ja monet halusivat hänen kertovan yhä uudestaan ja uudestaan, miten hän oli keksinyt käyttää juuri leijutusloitsua.
    ”Minä vastaan nykyään aina, että en tiedä”, Neville kertoi huokaisten, kun hän käveli Harryn ja Ronin kanssa yrttitiedon tunnilta kohti suurta salia ja lounasta. ”Aluksi yritin sanoa, että se oli ainoa loitsu, jonka tiesin osaavani, mutta kukaan ei uskonut.”
    Harry ja Ron eivät osanneet vastata mitään. He olivat jutelleet asiasta kahdestaan yhtenä päivänä vessareissulla; heidän mielestään oli aika epäreilua, että Neville sai niin paljon huomiota tapahtuneen takia. Loppujen lopuksi Neville oli vain mennyt kiskomaan käärmettä, vaikka ei ollut osannut tehdä mitään kunnollista, ja sitten sanonut ainoan osaamansa loitsun, joka oli tuurilla ollut juuri oikea. Mutta kai Nevillen saama huomio johtui vain siitä, että hän oli jo valmiiksi kuuluisa. Ilmeisesti, jos oli ainoa Voldemortin tappokirouksesta henkiin jäänyt henkilö, sai joukon ihailijoita yhdellä hyväonnisella teolla, vaikka kuului muuten luokan huonoimpien oppilaiden joukkoon.
    ”Toivottavasti siellä on munuaispiirasta”, Ron sanoi, kun he astelivat portaita ylös etuoville.
    ”No hyi”, Harry sanoi. ”Toivottavasti ei.”
    ”Minusta munuaispiiras on ihan hyvää”, Neville sanoi sovittelevasti. Harryn teki mieli tiuskaista jotakin, mutta hän sai suunsa pidettyä kiinni. Ei hän varsinaisesti Nevillelle ollut vihainen, vaan sille, miten muut tätä kohtelivat. Sitä paitsi olihan Harrykin taistellut käärmettä vastaan. Jostain syystä kukaan ei kuitenkaan tuntunut muistavan hänen hienoa karkotaseet-taikaansa.
    Kolmikko pääsi suureen saliin asti. Kuristustapauksesta oli tiedotettu hyvin vaivihkaisesti oppilaiden kotiin, mutta totta kai tieto oli levinnyt laajemmalle. Siitä oli ilmeisesti syntynyt jonkinlainen skandaali, sillä vaikka aiemmat kuolonsyöjien hyökkäykset olivat huomattavasti mittavampia, tämä oli kuitenkin kohdistunut suoraan oppilaaseen. Päivän profeetta oli ollut täynnä kirjoituksia Tylypahkan turvallisuudesta, mutta Harry ei ollut jaksanut lukea niitä. Hänellä oli ollut tarpeeksi kestettävää, kun hän oli katsellut lukuisia oppilaiden ja näiden vanhempien välisiä yhteenottoja, kun oppilaita oli tultu hakemaan kotiin.
    Yllättävän moni oli saanut jäädä, sillä kuolonsyöjät olivat jälleen lisänneet hyökkäyksiään velhoperheiden koteihin, joten harvassa kodissakaan oli turvallista. Ronin veli Bill oli lähettänyt Tylypahkassa oleville veljilleen kirjeen, jossa käski heidän olla erityisen varovaisia, mutta kotiin tulosta ei ollut mitään puhetta. Neville oli puolestaan saanut isoäidiltään kirjeen, jossa tämä oli käskenyt hänen ehdottomasti jäädä Tylypahkaan, jotta hän vielä jonain päivänä voisi olla hyödyksi sodassa Voldemortia vastaan. Hermionen vanhemmat olisivat ilmeisesti halunneet kutsua tyttärensä kotiin, mutta eivät uskaltaneet peläten, että kuolonsyöjät löytäisivät hänestä aivan liian helpon kohteen.
    Lily taas oli etsinyt hyökkäyksen jälkeisenä päivänä Harryn käsiinsä ja pitänyt tälle viiden minuutin saarnan – Harry oli seurannut aikaa tarkasti kellosta – siitä, että Harryn olisi ehdottomasti oltava varovainen, ja että Lily veisi hänet saman tien kotiin, elleivät hän ja Sirius olisi Tylypahkassa vahtimassa. Heidän kotinsa kun oli edelleen salaisuudenhaltijaloitsun suojissa, joten toisin kuin monen muun koti, se jopa oli turvallinen. Harryn oli tehnyt palavasti mieli kysyä, miten hän voisi olla varovainen, kun kerran joku oli kironnut tytön oman vanhan korttipakan (se oli ollut hänen kymmenenvuotissyntymäpäivälahjansa, jota hän oli säilyttänyt oleskeluhuoneessa, sillä siellä oli niin väljää, että hän istui kavereinensa aina samassa pöydässä). Olisiko Harryn pidettävä kaikki omaisuutensa mukanaan vuorokauden ympäri? Mutta koska Lily oli uhkaillut koulusta lähtemisellä, Harry oli juuri ja juuri saanut kielensä pidettyä kurissa.
    Suuressa salissa oli nyt väljempää kuin vielä koskaan, mutta silti pöydät notkuivat ruokaa samalla tavalla kuin aina ennenkin. Toki Tylypahkassa oli nykyään myös potilaita, jotka ilmeisesti söivät salissa aina siihen aikaan, kun oppilaiden oli jo oltava tuvissaan. Harry unohti aina, että potilaat ja parantajat ylipäätään olivat siellä, sillä nämä pysyttelivät niin omissa oloissaan, ettei Harry ollut nähnyt heistä oikeastaan muita kuin satunnaisesti äitinsä.
    Ron oli juuri ilmaissut pettymyksensä siitä, että munuaispiirakkaa ei ollut tarjolla, ja lappanut lautasensa ääriään myöten täyteen kaikkea muuta, kun Hermione ilmestyi heidän viereensä. Hermione pamautti ensin pöydälle sylin täydeltä kirjoja ja istui sitten itse.
    ”Miksi sinä aina lainaat noin paljon ylimääräistä luettavaa?” Harry kysyi ja mittaili katseellaan kirjapinoa.
    ”Koska voin”, Hermione totesi ja alkoi kauhoa ruokaa lautaselleen.
    ”Mummi tahtoisi, että minäkin lukisin ylimääräistä”, Neville sanoi ja irvisti. ”En kyllä ehtisi, vaikka haluaisinkin.”
    Harry pudisteli epäuskoisena päätään. ”Sinun mummisi tahtoo sinun tekevän ihan ihme juttuja.”
    ”Olen kyllä samaa mieltä”, Hermione sanoi. Ron yritti osallistua keskusteluun, mutta hänen suunsa oli niin täynnä, että kukaan ei saanut hänen puheestaan selvää.
    He söivät hetken aikaa hiljaisuudessa, kun jostain kuului kummallinen korahdus. Harry kääntyi ympäri äänen suuntaan, ja häntä vastapäätä istuva Hermione henkäisi kuuluvasti. Sitten alkoi kirkuminen, ja Harry mutisi: ”Ei kai taas.”
    Puuskupuhin pöydän nurkka, joka oli lähimpänä suuren salin ovia, oli kaaoksessa. Pöydässä oli niin väljää, että siellä istui vain neljän ihmisen porukka – tai no ei enää istunut, sillä joku heistä oli kaatunut lattialle, joku pöydän päälle, ja kaksi muuta nojasi epämääräisesti pöytään yrittäen pysyä pystyssä.
    Lähimmät oppilaat Korpinkynnen ja Puuskupuhin pöydästä rynnistivät paikalle, mutta he eivät ehtineet edes ajatella tekevänsä mitään ennen kuin ensimmäiset opettajat olivat paikalla. Ihmismassa oli niin suuri, ettei Harry nähnyt, mitä tapahtui, mutta hän kuuli osan siitä, mitä opettajat puhuivat.
    ”Sen on pakko olla myrkkyä.”
    ”Hän ei saa henkeä!”
    ”Sen on pakko olla juomassa, katsokaa – ”
    ”Parantajien luo!”
    ”Minä vien – älkää koskeko – ”
    ”Kukaan ei tule lähemmäs!”
    Sitten kaikki neljä oppilasta olikin jo kiikutettu ulos salista McGarmiwan hoteissa, ja Lipetit kipitti perässä yksi juomalasi kädessään. Sirius ja Verso hätistivät muita oppilaita kauemmas ja tutkivat pöytää ja sen lähiympäristöä.
    Kaikki oppilaat olivat järkyttyneitä, mutta rohkelikot kaikkein vähiten. He olivat jo nähneet vastaavaa.
    ”Kuinkahan pitkään tämä jatkuu?” Neville kuiskasi. Kukaan ei osannut vastata mitään.

Päivän loppuun mennessä kymmenen oppilasta oli lähtenyt kotiin, kaikki omasta halustaan. Seuraavana päivänä vielä kymmenisen oppilasta haettiin kotiin, ja tällä kertaa kukaan heistä ei vastustellut. Lounaalla oli niin tyhjää, että tuntui hullulta, että tupapöydät ylipäätään olivat käytössä. Myrkytyksen jälkeen opettajien pöytä oli ollut lähes autio kaikkina ruokailuaikoina, mutta nyt se oli täynnä, ja jopa Dumbledore oli salissa. Kun kaikki olivat paikalla, Dumbledore nousi seisomaan ja kilisti pienesti lasiaan, jolloin oppilaat hiljenivät.
    ”Tuntuu väärältä toivottaa teille hyvää päivää”, Dumbledore sanoi vakavana, ”kun ottaa huomioon, mitä eilen tapahtui. Mutta hyvää päivää nyt joka tapauksessa.
    ”Olen sitä mieltä, että kaikki yhä edelleen Tylypahkassa olevat oppilaat ansaitsevat selityksen tämänhetkisestä tilanteesta. Kuten kaikki tiedätte, neljä Puuskupuhin oppilasta myrkytettiin eilen. Kyseessä oli harvinainen myrkky, jota on mahdoton huomata, kun sen sekoittaa nesteeseen. Myrkky oli kurpitsamehukannussa, ja epäilyksenämme on, että se oli laitettu sinne keittiössä ennen kuin kotitontut olivat lähettäneet mehun saliin. Voin kuitenkin vakuuttaa, että yksikään kotitontuista ei ole tämän teon takana, vaan kyseessä on joku muu.
    ”Voin ilokseni kertoa, että ehdimme ajoissa väliin, ja koska Tylypahka on epäonnekkaan sattuman johdosta täynnä maan parhaita parantajia, olen täysin vakuuttunut, että jokainen myrkytetty tulee toipumaan täysin ennalleen mitä pikimmin.
    ”Taikaministeriö on luonnollisesti aivan yhtä järkyttynyt tästä tapahtumasta kuin me kaikki muutkin. Koska ministeriö on kuitenkin myös sitä mieltä, että nuorten velhojen ja noitien kouluttaminen on äärimmäisen tärkeää, minkä lisäksi moni tarvitsee Tylypahkan suomaa – joskin epäilemättä viimeaikaisten tapahtumien valossa kyseenalaista – turvaa, ministeriössä on päätetty, että koulu saa vielä pysytellä auki. Olemme opettajakunnassa tehneet joitakin muutoksia turvajärjestelyihin; ne eivät näy teidän arkipäissänne, mutta voin vakuuttaa, että ne tekevät Tylypahkasta entistä turvallisemman paikan. Siitä huolimatta en moiti ketään, joka haluaa lähteä koulusta, kuten moni onkin jo tehnyt.
    ”Tällaisena aikana uskon, että niiden meistä, jotka yhä pysyvät uskollisena koululle ja haluavat kuulua Tylypahkaan, tulisi pitää entistä paremmin yhtä. On tullut aika poistaa erot sellaisten ihmisten väliltä, jotka jakavat saman ajatusmaailman: halun oppia uutta. Niinpä tämä on viimeinen kerta, kun tässä salissa käytetään tupapöytiä. Illallisesta alkaen olette kaikki tervetulleita istumaan missä ikinä haluattekin. Kiitos.”
    Kaikki taputtivat, mutta suuri sali oli niin laaja, että se söi taputuksista kaikuvat läiskähdykset. Dumbledore nyökkäsi hymyillen ja istuutui sitten.
    ”Minä en ainakaan halua istua luihuisten vieressä”, Ron sanoi.
    ”Hyi, totta”, Harry myönteli.
    ”Luuletteko, että ainakin osa niistä on kuolonsyöjien lapsia?” Neville kysyi matalla äänellä.
    He katsoivat kaikki yhtä aikaa luihuisten pöytään. Siinä istuvat oppilaat näyttivät aika lailla samalta kuin kaikki muutkin, ja myös luihuisista oli lähtenyt yhtä paljon oppilaita kotiin kuin muistakin tuvista.
    ”Mahdoton sanoa”, Hermione totesi.
    ”Minä ainakin luulen, että on”, Ron sanoi.

Illallinen oli kummallinen kokemus: tupapöydistä oli tosiaan hankkiuduttu eroon. Niiden tilalla oli kaksi hieman lyhyempää pöytää, jotka tulivat täyteen. Ihmiset parveilivat aluksi epävarmana pöytien luona, ja lopulta kaikki keskittyivät kuitenkin aika lailla tupalaistensa luokse istumaan. Rohkelikot ja korpinkynnet istuivat suurimmaksi osaksi yhdessä pöydässä, luihuiset ja puuskupuhit toisessa. Luihuiset näyttivät tyytymättömiltä järjestelyyn, mutta pari uskaliasta puuskupuhia yritti jopa viritellä keskustelua näiden kanssa – turhaan. Muutama opettajakin istui oppilaiden seassa, ja Sirius änki itsensä väkisin Harryn viereen.
    ”Moi”, Sirius sanoi.
    ”Moi”, Harry vastasi.
    ”Miten menee? Pärjäiletkö?”
    ”Joo”, Harry sanoi ja kauhoi perunaa suuhunsa.
    ”Ei pelota? Et halua lähteä kotiin?”
    Harry pudisti ponnekkaasti päätään. Sirius nojautui taaksepäin ja hymyili.
    ”No niin, sitähän minäkin ajattelin. Äitisi on ihan huolesta sekaisin. Puhuu ihan kuin sinä vapisisit makuusalissa peiton alla päivät pitkät. Mutta eihän hän ole edes nähnyt sinua käytävillä, kun on niin kiireinen töidensä kanssa, joten en tajua, miksi hän hössöttää niin paljon.”
    ”Ei kai hän vain yritä saada minua lähtemään Tylypahkasta?”
    Sirius kohautti olkapäitään. ”Ehkä vähän yrittää. En tiedä. Ehkä sinun kannattaisi kertoa hänelle, mitä mieltä itse olet.”
    ”Enhän minä näe häntä ikinä.”
    ”Niinpä. Minä näen vähän turhankin usein.”
    Harry kurtisti kulmiaan. ”Etkö sinä pidä minun äidistäni?”
    ”Älä käsitä väärin – Lily on oikein mahtava nainen, mutta vähän pienempikin määrä välillä riittäisi. Varsinkin, kun ei ole Sarvihaaraa välissä puskurina.”
    Harry nauroi mielikuvalle isästään puskemassa sarvinensa. Juuri silloin hän huomasi jonkun pysähtyneen aivan sille kohdalle, missä Harry kavereineen istui, ja kääntyi katsomaan. Kyseessä oli professori Kuhnusarvio, jolla oli kaksi pergamenttikääröä kädessään.
    Sirius oli huomannut Kuhnusarvion myös, ja tervehti ensimmäisenä: ”Päivää!”
    ”Ai, hei vaan, Musta”, Kuhnusarvio sanoi, eikä vaikuttanut erityisen tyytyväiseltä. ”Minä pysähdyin vain toimittamaan nämä herra Longbottomille ja neiti Grangerille”, hän sanoi ja ojensi pergamenttikääröjä näitä kohti. Molemmat ehtivät juuri ja juuri lausua kiitoksensa, kun Sirius sanoi:
    ”Pidätkö taas Kuhnukerhon kokouksia?”
    ”Kyllä vain”, Kuhnusarvio sanoi. ”Ajattelin, että tällaisena aikana olisi mukava saada mielensä pois kaikesta ikävästä, ja tehdä välillä jotain mukavaa.”
    Sirius tuhahti. ”En tiedä, kuinka mukavaa on syödä jotain ylikypsää lintua hienoilla haarukoilla, kun täältä saa kunnon makkaraa.”
    Kuhnusarvio katsoi Siriusta pitkään. ”Herra Mustalla ei kuitenkaan ole asiasta todellisuudessa minkäänlaista kokemusta, koska hän ei ole ikinä saanut kunniaa osallistua Kuhnukerhon tapaamisiin. Suosittelisin pitämään sen mielessä.”
    ”Niin, no, miksi minä olisin sinne halunnutkaan.”
    ”Minä kun olen kuullut jotain ihan muuta.”
    ”Olet varmasti kuullut väärin. Minua ja Jamesia ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.”
    ”Ehkä sitten niin. Mutta muista myös, että sille on syynsä, miksi minä en halunnut auttaa sinun kaveriasi sen sudenmyrkkyjuoman kanssa.”
    Sirius hätkähti ja mumisi jotain sellaista, mistä edes aivan vieressä istuva Harry ei saanut mitään selvää.
    ”No niin”, Kuhnusarvio sanoi ja suoristi hieman selkäänsä kääntyessään Nevillen ja Hermionen puoleen. ”Ensi viikon torstaina kello seitsemältä, jos vain teille sopii! Ja kuten tavallista, saatte saattajan illallisille ja pois, jotta ette riko käytävilläliikkumiskieltoa.”
    Neville ja Hermione nyökkäsivät, ja sitten Kuhnusarvio sanoi pikaiset hyvästit muille paitsi Siriukselle ja lähti istumaan opettajien puolityhjään pöytään. Ilmeisesti hänen arvolleen ei sopinut ruokailla oppilaiden keskuudessa.

Seuraavana aamuna lähes joka ikinen sai postia. Kaikkien vanhemmat halusivat varmistaa, että heidän lapsensa olivat turvassa, ja moni kävi edelleen keskustelua siitä, oliko järkevää enää jäädä Tylypahkaan. Ilmeisesti opettajien korjailemat suojaukset – vaikka kukaan ei tiennytkään, mitä ne tarkalleen olivat – herättivät luottamusta, sillä ketään ei pakotettu lähtemään kotiin. Neville ja Ron saivat hyvin samanlaista postia kotoaan kuin aiemmankin hyökkäyksen jälkeen. Myös Hermionen vanhemmat olivat tällä kertaa saaneet kuulla tapauksesta, mutta he luottivat paranneltuihin suojatoimiin, joten ongelmaa ei varsinaisesti ollut.
    Harrykin sai postia, joskin sen toimitti Sirius eikä pöllö. Harry epäili, ettei moinen varotoimi ollut enää tarpeellinen, mutta ilmeisesti kukaan muu kuin hän ei halunnut luopua siitä. Sekä James että Remus olivat kirjoittaneet hänelle kirjeet, joissa kertoilivat ja kyselivät ihan tavallisista jutuista. Harrysta oli ihana lukea niitä, ja hän oli aloittamassa jo toista kierrosta, kun hänen äitinsä marssi suureen saliin.
    Lily pyysi Harryn mukanaan ulos salista, ja he jäivät aulaan juttelemaan. Sirius oli ollut oikeassa: Lily oli todella huolissaan. Harry yritti vakuuttaa, että häntä ei ihan totta lainkaan pelottanut, mutta se toiminut kovin hyvin.
    ”Sinua pitäisi pelottaa! Oppilaita yritetään tappaa!”
    ”Mutta se ei näytä sujuvan erityisen hyvin, eihän?”
    Lily näytti siltä, että olisi melkein halunnut lyödä häntä. Harry sai kuunnella monen minuutin saarnan aiheesta ”vakavasti suhtautuminen vakaaviin asioihin”, mutta lopulta Lily antoi periksi ja myönsi, että ehkä oli ihan hyvä, ettei Harry käyttänyt jokaista valveillaolon hetkeään huolehtimiseen. Sitten hän sanoi, että totta kai Harry saisi jäädä Tylypahkaan, ja lopuksi he vielä halasivat.

Perjantaina Neville ja Hermione lähtivät yhtä matkaa Kuhnukerhon illalliselle. Harry ja Ron olivat olleet päivällä aiemmin huispauskentällä lentämässä, koska he olivat halunneet vakuutella itselleen, että heillä olisi vähintään yhtä mukava päivä. Oleskeluhuoneessa he kuitenkin viettivät ainakin puoli tuntia maristen siitä, että Kuhnusarvio suosi tiettyjä oppilaita ja kutsui näitä typerille illallisille.
    ”Mutta isä tai Siriuskaan eivät olleet koskaan siellä”, Harry sanoi. ”Varmasti ne ovat vain tosi typeriä.”
    ”Niin, no, minulle ainakin jäi vähän sellainen kuva, että Sirius olisi varmaan oikeasti halunnut sinne”, Ron sanoi. Harrysta olisi ollut mukava väittää vastaan, mutta oikeasti hän oli samaa mieltä.
    Harry ja Ron olivat vielä hieman nyreinä, kun Neville ja Hermione palasivat, mutta näillä oli heille kerrottavaa, joka jätti kaikki muut mietteet varjoonsa. Hermionen johdolla he neljä menivät kaikkein syrjäisimpään pöytään istumaan, ja sitten vielä kumartuivat aivan lähekkäin, jotta kukaan ei varmasti kuulisi. Se tietysti näytti epäilyttävältä hyvin väljässä oleskeluhuoneessa, mutta kukaan ei kehdannut tulla lähemmäs utelemaan.
    ”Okei”, Hermione kuiskasi, ”Kuhnusarvio ei kertonut tätä edes muiden Kuhnukerholaisten edessä, vaan pelkästään minulle ja Nevillelle. Ja minullekin vain sen takia, että hän arvasi Nevillen kertovan sen eteenpäin joka tapauksessa. Joten ette saa paljastaa tätä kenellekään muulle.”
    ”No?” Harry hoputti.
    ”Ensin hän kertoi meille kaikille”, Neville sanoi, ”että ei Tylypahkaa olisi ikinä sellaisen myrkytystapauksen jälkeen päästetty niin helpolla, jos opettajat olisivat vain vähän heilutelleet taikasauvojaan tilusten ympärillä. Hän sanoi, että syyllinen oli jo lähes varmasti tunnistettu, mutta todisteet vielä puuttuivat. Mutta että tätä epäiltyä seurataan vuorokauden ympäri, joten hän ei voi enää hyökätä uudestaan.”
    ”Ei voi olla totta!” Harry kähähti, ja Hermione hyssytteli häntä.
    ”Mutta miksei kaikille ole kerrottu tuota?” Ron kysyi.
    ”Ilmeisesti opettajat eivät halua, että oppilaat alkavat tehdä omia päätelmiään siitä, kuka se henkilö on”, Hermione sanoi. ”Joka tapauksessa Kuhnusarvio pyysi meidät vielä sivummalle, kun muut olivat jo lähteneet. Hänen mielestään Nevillen pitäisi olla erityisen varovainen, koska tämä epäilty on lähes varmasti kuolonsyöjä, ja onhan jo pitkään epäilty, että tiedät-kai-kuka haluaisi mielellään tappaa Nevillen. Ja sitten Kuhnusarvio kertoi, kuka tämä henkilö on.”
    ”No kuka?” Harry kysyi kärsimättömänä.
    ”Professori Kirvalas”, Neville kuiskasi.

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 16.10.2016 luku 27/35
Kirjoitti: Lunalotta - 17.10.2016 09:34:37

Huuuu, ihanaa että tuli uusi luku! <3 <3 <3 :-* mä alotin tän lukemisen eilen illalla, mut en ehtiny lukee kokonaan joten luin sen nyt ennen kouluun menemistä loppuun.
Hetken ku lukua luin nii mietin että "aa tää on tällanen kiva slice of life-luku missä ei tapahu paljon mitään" mutta sitten tuli tuo myrkytys. Wtf äää! Haluan lisäälisäälisää! Kuhnukerho oli kyllä hauska yksityiskohta :D ja rupesin itekin miettimään et miksköhän Siriusta ja Jamesia ei aikoinaan kutsuttu...
Hui, tosi jännää että joku opettajista olis kuolonsyöjä! Mut toisaalta jos Kuhnusarvio kertoo jotain tällasta niin onko se välttämättä niin luotettavaa vai haluaako se vaan mustamaalata Kirvalasta? Entä jos Kuhnusarvio ite olikin se kuolonsyöjä ja mustamaalasi vaan sen takia Kirvalaksen jottei ite paljastuis? Se vois mun mielestä käydä järkeen! Apuaa, tässähän ihan käy tilanne jännittäväksi!
Ja pakko vielä sanoa, että kaksimielinen ajatusmaailmani naurahti tuolle alulle missä sanottiin tytön kaulan olevan vielä mustelmilla :D :D Ei mulla muuta, kiitos ja kumarrus ja uutta lukua pian kehiin! <3

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 16.10.2016 luku 27/35
Kirjoitti: Lasikeiju - 18.10.2016 02:05:25

HAA, mie epäilin Kirvalasta jo sillon ko se esiinty ekan kerran! :D Okei, niinko SparklingAngel sanoi, nii saattaahan hyvinkin olla, että Kuhnusarvio on valehellu ja onki ite kuolonsyöjä :D Tai sit ne molemmat on, mut Kuhnusarvio on päättäny ilmiantaa Kirvalaksen ja ite leikkiä syytöntä?

Myrkytys oli tosi mielenkiintoinen ja aaaaaaa  ;D Tuli muuten just miehlen, että ko ne oppilaathan myrkytettiin, niin periaatteessa Kuhnusarvio ois oikeen varteenotettava syyllinen, koska on liemimestari ja opettaa liemiä ja kaikkea, muutenki taitava liemienvalmistaja. Sehän kävis varsin hyvin järkeenkin: harvinainen myrkky, jota on mahdoton huomata nesteeseen sekoitettuna. Mut toisaalta oishan se syyllinen, esimerkiksi vaikkapa epäiltynä oleva Kirvalas, voinu tilata sellasen myrkyn jostain, tai jos vaikka omaakin salaisia liemenkeittotaitoja että pystys sellasen myrkyn valmistaa... :o ??? ::) ;D

Nyt on yritetty tappaa rohkelikkoja ja puuskupuheja. Korpinkynsiä tai luihuisia ei oo vielä yritetty tappaa, ja toisaalta luihuiset kuulostaa myös epätodennäköisimmältä vaihtoehdolta murhayrityksille, jos hyökkääjä on kuolonsyöjä... Saanhan, oi saanhan arvata, että jos ens luvussa tulee taas hyökkäys, se kohdistuu luultavimmin korpinkynsiin? ;D Ellei hyökkääjä sitten pidä Korpinkynttä sen verran suuressa arvossa, ettei alakhan näitä murhaamaan, niin sitten luultavasti yrittää uudestaan Rohkelikkoa ja/tai Puuskupuhia :D :D

Ja joo, ite kans SparklingAngelin tavoin ajattelin kaksimielisesti tuota mustelmaista kaulaa :D :D ;D

Jatkoa ootan innolla, kuten aina! En tosiaan ymmärrä, miten ihmeessä oon koukussa K11-tekstiin ;D ;D Syypäänä vissii loistava kirjoittaja loistavine juonineen ja juonenkäänteineen :D ;)

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 16.10.2016 luku 27/35
Kirjoitti: Marry^ - 18.10.2016 11:49:39

Luin eilen illalla kaikki luvut putkeen, kun en vain voinut lopettaa!  ;D Tykkäsin todella paljon siitä, että hahmot olivat ihan itsensä näköisiä ja luonteenpiirteet olivat pysyneet jokseenkin samana. Harryn suhtautuminen jästisyntyisiin ei oikein sytyttänyt minua, mutta juonen kannalta ratkaisu lienee oikea. Harmillista ettei Severus esiinny tässä juurikaan, varsinkaan liemimestarin ominaisuudessa. Toisaalta uudet opettajat ovat mielenkiintoisia ja tuovat juoneen jotain erilaista.

Jätit todella kutkuttavaan kohtaan viimeisen julkaistun luvun, joten lisää jään odottelemaan!  :)

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 23.10.2016 luku 28/35
Kirjoitti: Nyyhti - 23.10.2016 15:16:56

SparklingAngel, ahahahaa tuota sydämien määrää kommentissa, awws! <3 Olipa ihana kommentti! Tykkäsin noista pohdinnoistasi tosi paljon. Muuutta en uskalla ottaa niihin oikein kantaa, etten vain paljasta mitään :D Kiitos siis vielä kommentista!

Lasikeiju, ei vitsi, sullakin aivan ihania pohdintoja!! Ja arvaus myös! Ihan harmittaa, etten voi sanoa niihin suoraan mitään. Hahah miten toi kaula voi olla niin kaksimielinen, että molemmat sitä mietitte :D Ihan huippua, että olet koukkuuntunut K11-tekstiin, kiitos tosi paljon! :)

Marry^, mitäääää kaikki luvut putkeen! Huhuh! Vau! Tosi kiva kuulla, että hahmojen luonteenpiirteet ovat pysyneet samana. Ja itse asiassa ilahduin myös siitä, ettet pitänyt Harryn suhtautumisesta jästisyntyisiin, koska pitäähän hahmoissa nyt jotain ärsyttävää olla ;D Suurkiitokset kommentista!

---

Luku 28
Eräs tietty kartta

Pimeyden voimilta suojautuminen oli ollut Harryn lempiaine, mutta nyt hän oli erittäin kiitollinen siitä, että sen tunnit olivat taas lakanneet. Harryn lisäksi Ron ja Neville olivat olleet paljastuksesta aivan äimistyneitä, mutta Hermione oli vain pyöritellyt heille silmiään ja kysynyt, että eivätkö he tosissaan muka olleet huomanneet mitään outoa siinä, miten Kirvalaksen oppitunnit oli järjestetty. Hermione oli kuulemma alusta asti arvellut, että opettajassa oli pakko olla jotain omituista, kun tämän oppiainetta sai opiskella vain niin harvoin, ja tunnit aina keskeytettiin, mutta hän oli ajatellut sen johtuvan jostain vähäpätöisemmästä, kuten siitä, että Kirvalaksen oma terveydentila oli huono. Muut olivat tunteneet itsensä hieman typeriksi sen jälkeen, mutta heidän oli ollut jälkiviisaasti pakko myöntää, että järjestelyt olivat kieltämättä kummalliset.
    Niin paljon kuin he kaikki olivatkin säikähtäneet paljastusta, he ilahtuivat sen sijaan suuresti, kun huomasivat pian, että Kirvalasta todella vahdittiin vuorokauden ympäri. Aiemmin kukaan heistä ei olisi kiinnittänyt huomiota siihen, jos professori olisi tullut käytävillä heitä vastaan, mutta nyt he saivat ylimääräisiä sydämentykytyksiä joka kerta, kun niin kävi. Mutta kertaakaan Kirvalas ei ollut yksin: joko toinen opettaja tai aikuinen jutteli hänen kanssaan tai sitten kulki aivan hänen perässään. Harry näki Siriuksen siinä puuhassa useammin kuin kerran, ja häntä alkoi ärsyttää suunnattomasti, ettei Sirius ollut viitsinyt kertoa hänelle Kirvalaksesta.
    Eräänä poikkeuksellisen aurinkoisena lauantaina Harry ja Ron viettivät kahdestaan aikaa tiluksilla aivan järven tuntumassa. He harkitsivat, olisiko heidän pitänyt käydä jopa tervehtimässä Hagridia, mutta eivät kuitenkaan viitsineet – he tunsivat tämän niin huonosti, ja sitä paitsi Hagridilla olisi varmasti kasapäin töitä, kun linnan tiluksia piti pitää silmällä. Hermione ja Neville olivat jääneet kirjastoon pakertamaan jotain läksyjä: Neville kirjoitti tuskastuttavan hitaasti taikajuomien tutkielmaa, ja Hermione nyt tuntui aina haluavan tehdä mitä tahansa läksyjä.
    ”Ron! Harry!” kuului huuto jostain heidän selkänsä takaa.
    Weasleyn kaksoset vilkuttivat heille muutaman kymmenen metrin päästä. Kun he tulivat lähemmäs, Harry huomasi molempien näyttävän identtisen päättäväisiltä, ja hän mietti, mitä ihmettä näillä mahtoi olla mielessä.
    ”Mitä te täällä?” Ron kysyi.
    ”Tultiin etsimään teitä”, Fred sanoi.
    ”Joo, meillä on teille tarjous”, George sanoi.
    ”Tarjous?” Harry ihmetteli. ”Mikä ihmeen tarjous?”
    ”No”, Fred sanoi, ”meidän mielestämme teissä on potentiaalia – ”
    ” – ainakin enemmän kuin eräissä muissa – ”
    ” – ja ajattelimme, että ehkä haluaisitte osallistua yhteen juttuun.”
    ”Sitä paitsi Lee joutui lähtemään kotiin, ja meistä on tylsää tehdä aina kaikki kahdestaan.”
    Ron tuhahti. ”Ainahan te teette kaiken kahdestaan.”
    ”Huono alku, veliseni!” George sanoi.
    ”Usko pois, tätä sinä et halua missata.”
    ”No mikä se tarjous siis on?” Harry kysyi uudestaan.
    ”Tadaa!” Fred huudahti ja veti kaapunsa taskusta hyvin vanhan ja kuluneen näköisen suuren pergamentinpalan.
    ”Eihän tuossa edes lue mitään”, Ron sanoi.
    ”Odotahan vain! Mutta me emme näytä teille yhtään mitään, ellette halua osallistua suunnitelmaan. Joten tässä tulee nyt se tarjous: meitä kiinnostaa kamalasti, kuka sen kurpitsamehukannun oikein myrkytti.”
    ”Ja me uskotaan vahvasti, kuten Dumbledorekin, että se myrkytettiin nimenomaan keittiössä – ”
    ” – eli suoraan kotitonttujen valvovan silmän alla!”
    ”Siis uskokaa pois, ne olennot huomaavat kaiken. Me ollaan ihan varmoja, että ne on nähnyt ainakin jotain – ”
    ” – mutta niiltä pitää vaan osata kysyä oikealla tavalla. Joten me ajateltiin mennä kysymään.”
    ”Tekö sitten osaatte kysyä niiltä juuri oikein?” Ron kysyi epäilevästi.
    Kaksoset nyökkäsivät ja näyttivät olevan täysin varmoja asiastaan.
    ”Mutta entä miten me pääsisimme ikinä keittiöön?” Harry kysyi.
    ”Siinä tämä auttaa”, George sanoi ja osoitti suurieleisesti pergamenttia, jota Fred nosti ylöspäin.
    ”Okei, no, miksipä ei”, Harry sanoi ja kääntyi sitten katsomaan Ronia kulmat koholla. Ron kohautti harteitaan ja nyökkäsi.
    ”Joo, mikä ettei.”
    ”Yksi juttu vielä”, Fred sanoi. ”Kotitontut suhtautuvat ruoanlaittoon tosi vakavasti.”
    ”Joo, me tehtiin kerran se virhe, että mentiin sinne juuri ennen illallista”, George sanoi ja pudisteli päätään.
    ”Eikä tehdä toiste”, Fred sanoi. ”Ne olivat syödä meidät elävältä.”
    ”Niin että meidän pitää mennä sinne illallisen jälkeen.”
    ”Mutta silloinhan täytyy olla makuusaleissa”, Harry huomautti.
    ”Me jäätäisiin kiinni”, Ron sanoi.
    ”Ja olisihan se varmaan vähän turhan vaarallistakin”, Harry totesi, joskin hieman vastentahtoisesti.
    ”Niin”, Fred sanoi venytellen, ”ellei meillä olisi tätä.” Ja taas hän nosti pergamenttia paremmin näkyville.
    ”Jaa, no, jos se tosiaan ratkaisee nuo kaikki ongelmat, niin minä ainakin olen mukana”, Harry sanoi saman tien. Ron nyökytteli vieressä.
    ”Mahtavaa!” George huudahti. ”No nyt – katsokaa ja ihastukaa!”
    Fred piteli pergamenttia ylhäällä kuin olisi esitellyt jotakin hienoa kuvaa, ja hänen vieressään seisova George kaivoi esiin taikasauvansa, pyöräytti sitä monimutkaisesti ilmassa ja kosketti sillä sitten pergamenttia. ”Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni”, hän sanoi teatraalisella äänellä.
    Taikasauvan pään kohdalta alkoi saman tien ryöpytä ohuita musteviivoja, jotka nopeasti piirsivät pergamentille hyvin sokkeloisen näköisen kartan. Harry siristi silmiään, sillä jotain tuttua siinä oli – ja sitten hän tajusi, että sehän oli Tylypahkan kartta. Kartalla liikkui jotakin, mutta Harry oli tottunut sellaiseen, eikä kiinnittänyt aluksi siihen mitään huomiota. Sitten hänen katseensa osui kartan yläreunan otsikkoon, ja hän henkäisi yllättyneenä.
    ”Tiedän, tämä on makea”, Fred sanoi, ja George luki otsikon ääneen samalla teatraalisella sävyllä, jolla hän oli saanut kartan ilmestymään pergamentille:
    ”Herrat Kuutamo, Matohäntä, Anturajalka ja Sarvihaara toimittavat apuvälineitä taikojien ilkitöihin ja ylpeänä esittävät: Kelmien kartta!”
    ”Mutta eihän…” Ron soperteli, ”eihän tuo voi olla… Harry?”
    Harry nyökkäsi. ”On se. Tuon on pakko olla juuri se kartta, josta Sirius puhui.”
    ”Häh?” George kysyi.
    Harry veti syvään henkeä ennen kuin sanoi: ”Nuo tekijät. Sarvihaara on minun isäni. Anturajalka on Sirius, siis se Sirius, joka on täällä nyt töissä. Kuutamo on Remus, näitte hänet – öö – jouluna silloin, ja Matohäntä on heidän kaverinsa, Peter, hän asuu vaimonsa kanssa vähän kauempana.”
    Fred ja George vain toljottivat. Harry mietti jo, pitäisikö hänen yrittää selittää asiaa enemmän, kunnes vihdoin Fred sanoi:
    ”Meinaatko, että me ollaan velkaa sinun isällesi ja Siriukselle ja niiden kavereille kaikki meidän parhaat tihutyöt?”
    ”Öö, ehkä?”
    ”Ei voi olla todellista”, Fred sanoi.
    ”No mutta, oli miten oli, oletteko te silti lähdössä keittiöön tänä iltana?” George kysyi.
    ”Sirius sanoi, että hän tarvitsee tuota karttaa”, Ron sanoi hitaasti. ”Hän on yrittänyt etsiä sitä, ja sen avulla hän voisi yrittää saada kiinni sen, kuka ikinä yrittääkin tappaa oppilaita.”
    ”Mutta sitähän mekin yrittäisimme tehdä!”
    ”En tiedä”, Ron sanoi, ”Sirius on kuitenkin aikuinen…”
    ”Mutta epäiltyähän pidetään jo silmällä”, Harry sanoi. ”On käytännössä varmaa, kuka on kaiken takana. Enää tarvitaan vain todisteita. Ei Sirius sitä karttaa enää tarvitse.”
    ”Oletko kysynyt häneltä?” Ron kysyi.
    ”En”, Harry myönsi, ”mutta mitä hän sillä tänään tekisi? Mennään vain sinne keittiöön!”
    Kun Harry kerran oli myöntynyt, Ron ei enää yrittänyt väittää vastaan, ja niinpä päätös oli sinetöity: he neljä lähtisivät yhdessä lähteä keittiöön. He sopivat, että olisi parempi, jos he eivät alun perinkään menisi oleskeluhuoneeseen – sieltä poistumisen huomaisivat kaikki. Nyt Ronin ja Harryn tarvitsi enää keksiä, miten he saisivat Nevillen ja Hermionen jättämään heidät kahdestaan illallisen jälkeen, jotta he voisivat livahtaa kaksosten kanssa kotitonttujen luo.

Harry ja Ron olivat laatineet suunnitelman, joka ei ollut erityisen hyvä: kun he olisivat kaikki lähdössä, Harry sanoisi unohtaneensa laukkunsa suureen saliin – ja unohtaisikin oikeasti – ja Ron tulisi mukaan hakemaan sitä sillä verukkeella, että saisi napata vielä yhden palan leipää. He pyytäisivät muita menemään edeltä ja yrittäisivät vain kovasti toivoa, että näin myös kävisi.
    Kävi kuitenkin ilmi, että suunnitelma oli turha. Harry ja Ron söivät mahdollisimman hitaasti, sillä heidän pitäisi joka tapauksessa odotella illallisen päättymiseen asti, että he voisivat mennä keittiöön. Neville ja Hermione kävivät kärsimättömiksi, ja ilmeisesti heillä oli myös jäänyt joku juttu kesken – Hermione yritti kaiketi opettaa Nevillelle jonkinlaista loitsua, jonka avulla tämä saisi suojattua noidankattilaansa roiskumasta toistuvasti yli. Niinpä Neville ja Hermione lähtivät salista aiemmin, ja Harry ja Ron söivät hitaasti kahdestaan. Fred ja George, jotka istuivat vähän matkan päässä, vinkkailivat heille säännöllisin väliajoin silmää ja kohottelivat kulmiaan. Harrysta se oli lähinnä huvittavaa, mutta Ronia ärsytti.
    ”Entä jos joku opettaja näkee? Hehän arvaavat heti, että me olemme tekemässä jotain!”
    ”Ääh”, Harry sanoi huolettomana. ”En usko. Eivät he varmasti usko, että kukaan tekisi noin, jos olisi aikeissa tehdä jotakin kiellettyä.”
    Noin viisi minuuttia ennen illallisajan loppumista Fred ja George nousivat ja lähtivät salista, ja Harry ja Ron menivät heidän peräänsä. He tapasivat kaksoset eteisaulassa, missä nämä katosivat jonkun kuvakudoksen taakse. Harry ja Ron vilkuilivat ympärilleen, mutta missään ei ollut ketään, ja sitten he seurasivat kaksosia.
    ”Kas niin”, Fred sanoi, kun kaikki olivat paikalla.
    ”Meidän on luultavasti turvallista odotella täällä”, George sanoi.
    ”Tosin jos se Sirius on kerran laatinut kartan, hän varmasti tietää tämänkin tunnelin olemassaolosta, joten emme ole ihan niin hyvässä piilossa kuin yleensä”, Fred sanoi ja pudisteli päätään.
    ”Tuntuu kummalliselta, että joku henkilökunnasta on perillä näistä tunneleista yhtä hyvin kuin mekin.”
    ”Hetkinen”, Fred sanoi hitaasti, ”George, me ollaan taidettu olla idiootteja.”
    ”Häh?”
    ”Kun me mentiin Tylyahoon –”
    ”Ai luvatta?”
    ” – tietysti – ja kuolarit kävivät minun kimppuuni, sinähän ihmettelit, että miten opettajat ja se joku mies sattuivat tulemaan juuri nimenomaan tällipajun luo.”
    ”Voi Merlinin alus–”
    ”Hänhän oli se Remus! Sen takia hänet oli kutsuttu Tylypahkaan!”
    ”Ja sen takia se Siriuskin on taatusti täällä.”
    ”Hetkinen”, Ron sanoi ja elehti käsillään hiljentäen veljensä. ”Yritättekö te tosiaan väittää, että Sirius on täällä koulussa vain sen takia, että hän voisi vahtia teitä kahta?”
    Fred ja George tuhahtivat yhtä aikaa ja loivat Roniin alentuvan katseen.
    ”Ei, idiootti”, Fred sanoi epätavallisen hitaasti.
    ”Vaan hän taatusti vahtii, että kukaan muu ei pääse niistä salakäytävistä sisään.”
    Harry ja Ron tuijottivat kaksosia suut typerästi auki. Se kävi kieltämättä järkeen. Kelmien kartta auttaisi siinä puuhassa taatusti hurjan paljon, ja Harrya alkoi jo vähän kaduttaa, että hän oli päättänyt käyttää sitä mieluummin itse. Juuri silloin Fred kuitenkin otti kartan esiin, ja he tiirailivat tarkasti, että kukaan ei varmasti tulisi heidän piilopaikkansa lähelle. Kaikilla tuntui kuitenkin olevan muuta puuhaa, ja Harry tarkisti erityisen huolella, että Kirvalas ei ollut yksin: tämä oli yhdessä professori Sinistran kanssa opettajanhuoneessa.
    Lopulta kaikki opettajatkin olivat lähteneet pois illalliselta, ja juuri kun viimeinen – professori Kuhnusarvio – oli kulkemassa eteisaulan poikki, suuri yhtäaikainen liike kiinnitti heidän huomionsa.
    ”Voi hitto!” Harry älähti. Täplä, jossa luki Lily Potter, oli johdattamassa joukkoa epäilemättä kohti suurta salia.
    ”Me unohdettiin potilaat”, George sanoi samaan aikaan.
    ”Okei, meidän pitää vaan olla tosi nopeita”, Fred totesi päättäväisenä. ”Heti kun Kuhnis on mennyt tuosta ovesta, juostaan ihan täysillä käytävään, joka vie keittiöön. Ei kenenkään pitäisi ehtiä nähdä meitä.”
    Muut nyökkäsivät. Hyvä puoli potilaissa oli se, että he kulkivat yhtenä joukkona ja tavanomaista hitaammin. Harry tutkaili hajamielisenä karttaa, kun hänen mieleensä juolahti kysymys. Hän oli juuri kysymäisillään sen, kun George sihahti äkkiä:
    ”Nyt!” ja vetäisi kuvakudoksen syrjään. Sitten he juoksivat niin kovaa ja ääniä tuottamatta kuin vain pystyivät. Harry ei ollut ikinä ollut siinä osassa linnaa, mihin kaksoset heitä johdattivat, mutta ei ehtinyt ihailla yksityiskohtia; hänen kaapunsa liehui vielä kulman toisella puolella, kun hän kuuli äitinsä puhuvan kovaäänisesti.
    ”Kyllä, herra Miller, olen aivan varma, että siellä tarjoillaan vettä. Ei ole mitään hätää. Pidämme huolen, ettei tuli pääse leviämään.”
    ”Tänne”, Fred kuiskasi, ja he liikkuivat eteenpäin, jolloin aulan äänet vaimenivat.
    Käytävällä oli hedelmiä esittävä maalaus, jonka eteen kaksoset pysähtyivät. Harry ja Ron tuijottivat maalausta ihmeissään sillä aikaa, kun Fred supisi kartalle ”ilkityö onnistui”, ja se pyyhkiytyi tyhjäksi. Sitten Harry muisti, mitä oli juuri aikonut kysyä ennen kuin heidän oli pitänyt lähteä.
    ”Eivätkö tontut ole vihaisia, kun menemme sinne illallisaikaan? Siellähän ovat nyt ne potilaat syömässä.”
    George oli juuri nostanut kätensä kohti maalausta, mutta pysähtyi nyt ja katsoi Harrya. Sitten hän katsoi Frediä, eikä kumpikaan osannut sanoa mitään.
    ”Eikö meidän kannattaisi kuitenkin yrittää?” Ron kysyi. ”Ollaanhan me jo täällä asti. Mistä sitä tietää, jos tontut ovatkin jo saaneet kaiken tehtyä, kun oppilaat ovat kuitenkin jo syöneet.”
    Fred ja George katsoivat taas toisiaan, ja sitten Fred kohautti harteitaan.
    ”No, kai me sitten yritetään”, George sanoi ja alkoi kutitella maalauksen päärynää. ”Mutta me oltiin sitten ihan tosissamme, kun sanottiin, että ne tontut meinasivat viime kerralla syödä meidät, kun me häirittiin niiden töitä.”
    Sitten maalaus avautui ja päästi heidät keittiöön. He astuivat kaikki äkkiä sisälle ja päästivät sisäänkäynnin sulkeutumaan perässään.
    He olivat tulleet suuren salin kopioon. Siellä oli niin paljon avaraa tilaa, että Harry oli varma, että yleensä siellä oli ollut tupapöydät kuten salissakin, mutta nyt siellä oli vain samanlaiset kaksi pöytää ja opettajanpöytä kuin ylhäälläkin. Pöydillä oli lautasia ja tarjoiluvateja, mutta kaikki olivat tyhjiä, ja joka puolella hääräili tonttuja kovin kiireisen näköisinä. Harry ei ollut nähnyt kotitonttua kuin vain pari kertaa aiemmin erään vanhan Godrickin notkossa asuneen rouvan luona. Harry oli vieraillut lapsena pari kertaa siellä äitinsä kanssa, mutta rouva oli kuollut ennen kuin hän oli täyttänyt yhdeksän. Jostain syystä Harry oli kuvitellut, että kaikki kotitontut näyttivät samalta, ja niinpä hän yllättyi, kun ne olivatkin keskenään niin erinäköisiä. Osalla oli valtavat lautasenmuotoiset korvat, osan korvat lerpattivat suippoina, osalla oli yllään tyynyliina ja joillakin astiapyyhe, ja joidenkin vaatekappaleista ei saanut mitään selkoa, mitä ne joskus olivat olleet.
    ”Ne eivät kiinnitä meihin mitään huomiota”, Fred sanoi.
    ”Onko se hyvä vai paha?” Ron kysyi. Hän katseli ympärilleen aivan ihmeissään.
    ”Molempia”, George vastasi.
    ”Yleensä ne tulevat tyrkyttämään ruokaa tarjotinkaupalla”, George selitti, ”tai sitten ne tulevat raivoamaan niin kuin silloin kerran.”
    ”Pitäisikö meidän yrittää mennä kysymään joltakin jotain?” Harry ehdotti.
    ”Ehkä ei”, Fred sanoi harkittuaan hetken. ”Tontut haluavat palvella, ne tekevät sen kyllä, kun ovat valmiita.
    Hän oli oikeassa: yksi tonttu vei kannullisen jäävettä pöytään ja napsautti sormiaan, jolloin kannu katosi, ja kipitti sitten edelleen ovensuussa seisovien oppilaiden luokse.
    ”Hyvää päivää, arvon herrat!” se kimitti. ”Mikä tuo teidät tänne?”
    ”Me toivoisimme, että saisimme teiltä apua”, Fred sanoi.
    Tontun kasvot näyttivät valaistuvan. ”Me autamme varmasti, herra! Jos vain pystymme! Mutta nyt on valitettavasti hyvin huono hetki. Meillä on töitä!”
    ”Ymmärrän”, George sanoi, ”mutta me haluaisimme vain kysyä teiltä muutaman kysymyksen. Siihen ei menisi kauaa.”
    Tonttu pudisti apeana päätään. ”Meillä on töitä, hyvä herra. Mutta voin tuoda teille jotain ruokaa mukaan nyt äkkiä.”
    ”Tuota – ”
    Tonttu oli kuitenkin jo pinkaissut lähimmälle kaapille. Se kaivoi sieltä sylin täydeltä tavaraa.
    ”Mitä me nyt tehdään?” Ron kysyi.
    ”Jos me ollaan täällä kovin pitkään, ihmiset alkavat ihmetellä, miksei me olla oleskeluhuoneessa”, Harry sanoi.
    ”Ja nämä ovat kiireisiä vielä ainakin tunnin, elleivät potilaat syö supernopeasti”, Fred totesi.
    ”Jos yritetään kysyä tältä tontulta”, George ehdotti. Tonttu palasi silloin ja tunki valtavan kasan kakkuja, pikkuleipiä, kermakaljapulloja ja muuta hyvää heidän syliinsä. Harry ihmetteli, miten niin pieni tonttu oli saanut kaiken kannettua keittiön poikki, sillä sekä Georgen että Ronin sylit täyttyivät ruokatavaroista.
    ”Kiitos paljon näistä”, George sanoi. ”Ne auttavat meitä todella paljon! Mutta voisitko vielä kertoa samalla, jos vain mitenkään pystyt auttamaan, että tiedätkö tai arvaatko yhtään mitään siitä, kuka myrkytti sen kurpitsamehukannun?”
    Tonttu oli ollut todella tyytyväisen ja iloisen näköinen koko ajan, mutta nyt sen korvat painuivat luimuun, sen ryhti kumartui ja nenä kääntyi osoittamaan maahan. Se oli niin säälittävän näköinen, että Harryn teki mieli silittää sitä tai jotain vastaavaa, jotta se olisi taas ollut iloinen. Tonttu pudisti surkeana päätään.
    ”Ei voi kertoa, hyvä herra. Ei ole mitään kerrottavaa, hyvä herra. Tontut olivat täällä silloin, kyllä, ja auttoivat ystävää, mutta mitään kerrottavaa ei ole.”
    ”Auttoivat ystävää?” Ron toisti ihmeissään.
    Tonttu vinkaisi. ”Nyt on herrojen lähdettävä! Meillä on töitä! Paljon töitä!” Sitten tonttu käytännöllisesti katsoen työnsi heidät ulos käytävään, ja Harry ihmetteli, miten sillä oli niin paljon voimaa, kun se oli niin pieni.
    Maalaus pamahti voimallisesti kiinni heidän takanaan, ja George huokaisi. Fred kaivoi kuumeisesti kelmien karttaa taskustaan, mutta onneksi käytävä oli tyhjä, joten ainakaan suurempaa hätää heillä ei vielä ollut. Ron puolestaan näytti oikein tyytyväiseltä katsellessaan sylissään olevia ruokatarvikkeita.
    ”Hei, onkohan tämä munuaispiirakkaa?” hän kysyi.
    ”Turpa kiinni, Ron”, Fred sanoi. ”Professori McGarmiwa on ihan tämän käytävän ulkopuolella.”
    Harry kumartui katsomaan karttaa Fredin kanssa, ja hänen sydämensä läpätti kiivaasti. Jos McGarmiwa saisi heidät kiinni, hän ei edes halunnut kuvitella, millaiseen pulaan tämä heidät järjestäisi. Mutta onneksi McGarmiwa suunnistikin tyrmiin, ja sitten reitti oli selvä. He juoksivat äkkiä aulaan, siitä marmoriportaita ylös, mutta sitten heidän oli väistettävä Voroa salakäytävään. He odottivat siellä, kun Voro meni ohi, ja Harry kuiskasi todella hiljaa:
    ”Minusta vähän tuntuu, että tämä kartta pitäisi palauttaa Siriukselle.”
    ”Äh – ” Fred aloitti, mutta Harry keskeytti hänet.
    ”Kuolonsyöjät ovat Tylyahossa edelleen. Oppilaita yritetään myrkyttää. Tontut eivät osanneet kertoa meille käytännössä katsoen mitään. Entä jos Kirvalas karistaa häntä vahtivat tyypit pois kannoiltaan? Sitä paitsi, Sirius on tehnyt tämän kartan, se kuuluu hänelle.”
    Kukaan ei sanonut mitään, ja sitten Voro oli mennyt ohitse, ja he jatkoivat matkaa. Seuraavalla tyhjällä käytävällä George sanoi:
    ”Harry taitaa olla oikeassa. Ja jos se Sirius on kerran tehnyt tämän, hänen täytyy olla aika hyvä tyyppi. Ehkä hän antaa kartan takaisin meille, kun ei enää tarvitse sitä.”
    ”No joo”, Fred sanoi alistuvasti.
    ”Katsotaan, missä hän on nyt”, Harry sanoi, ”jos voisimme viedä sen heti.”
    Fred ojensi kartan Harrylle, joka tiiraili pieniä pisteitä. Hän mietti, kuinka vaikeaa olisikaan löytää joku, jos linna olisi niin täynnä kuin silloin, kun kaikki vielä pitivät Tylypahkaa turvallisena. Hän ei meinannut löytää Siriusta millään ja oli jo tulossa siihen tulokseen, ettei tämä ollut koulussa lainkaan, kunnes huomasi pienen Sirius-täplän kolmannen kerroksen vessassa. Vessan lähellä ei ollut mitään luokkaa tai työhuonetta tai tupaa; se oli syrjässä kaikesta. Heidän ei olisi mitään järkeä kiertää sitä kautta, tai he eivät pääsisi ikinä oleskeluhuoneeseen. Fred ja George lupasivat kartan kuitenkin Harryn haltuun, jotta Harry voisi viedä sen Siriukselle seuraavana päivänä.
    Oleskeluhuoneessa he aiheuttivat luonnollisesti huomiota, sillä käytävilläliikkumiskielto oli alkanut jo aikoja sitten. Fred ja George olivat kuitenkin tottuneet asiaan, ja saivat kaikki hiljenemään huutamalla:
    ”Juhlat! Pitkästä aikaa! Kävimme hakemassa kaikille juotavaa ja syötävää!”
    Neville ja Hermione eivät kuitenkaan päästäneet Harrya ja Ronia niin helpolla, vaan vaativat koko tarinan. Harry ja Ron kertoivat, ja Neville suhtautui siihen aika ihailevasti, mutta Hermione selvästi paheksui.

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 23.10.2016 luku 28/35
Kirjoitti: Lasikeiju - 23.10.2016 21:27:56

Aaa suurinpiirtein kiljuin ko näin, että on tullu jatkoa ;D

Ne tontut on jollain tavalla yhteistyössä sen vihollisen kanssa! Ja tosi outoa muuten noi Kirvalaksen tunnit, ehkä hän on se vihollinen? ::) Haluun taas spekuloida ja todeta, että
mitä jos Kirvalas on syyllinen, mut Kuhnusarvio on komennuttanut sen? :D

Olin hieman pettynyt ko murhayritystä ei nyt tullut, mut nah, eipä se haitannukhan ;D Toi Kuhnis on muuten tosi söpö lempinimi! Ja ois ollu aika jännä, jos Sirius ois yllättäny nelikon ::)

Niin, jatkoa odotan :3

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 23.10.2016 luku 28/35
Kirjoitti: hakuroo - 27.10.2016 19:12:52

Olen vasta luvussa 18, mutta oli aivan pakko tulla kommentoimaan! Rakastan tarinaasi, se on saanut minut lumoihinsa! Pikku-Harry oli niiin söpö, ja James ja Lily on aivan mahtavia vanhempia. <3 Välillä Harry on tosi ylimielinen ja itsekäs, mutta silti ihana. Tekstiä on sujuvaa lukea, vaikka huomasin pari kirjoitusvirhettä lukiessani. Ihanaa et Hermionekin on vihdoin ystävystynyt Nevillen, Ronin ja Harryn kanssa. Mua ärsytti valtavasti kun ne ei olleet ystäviä, mutta niinhän sitä sanotaan, pikkuhiljaa hyvä tulee. xD
On ihanaa, miten suurin osa jutuista ei ole ennalta arvattavia, eikä tarina kulje liian elokuvien/kirjojen kanssa xD Harryn suhde perheeseensä on tosi hellyytävää <3 Toivottavasti Remus selviää... No se selviää vain lukemalla, joten jatkan lukemista ja saatan kommentoida uudestaan, kun olen lukenut kaikki luvut :D
Tätä lukiessa tunteet kyllä nousee pintaan! Erityisesti 18 luvussa säälin aivan hirveästi niitä oppilaita ja opettajia.. Tuhmat Kuolonsyöjät!! xD


Haku~ 

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 23.10.2016 luku 28/35
Kirjoitti: Lunalotta - 27.10.2016 22:49:38

Ääähöasdflkajsldf. Mulle ei ainakaan selvinnyt yhtään enempää että kuka se vois olla, joskin ihmettelen miks Sirius oli sellasessa vessassa joka on syrjässä kaikesta? Tuli vaan mieleen, et yleensä joku käyttää turhaa vessaa siihen, että keittää jotain lientä. Hmm hmm! Varsin kiintoisaa... :D Enempää mä en saa nyt irti, koska tää on ihana luku niinku kaikki sun kirjottamas, joten jäänpä taas odottamaan uutta lukua!

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 6.11.2016 luku 29/35
Kirjoitti: Nyyhti - 06.11.2016 18:40:50

Lasikeiju, ääää eikä, ihana!! Spekuloinnit on aina hyväksi ;) Selkeästi olen kerrankin onnistunut kirjoittamaan jotain toiminnallista ficciä, kun kerran petyit, ettei tuossa luvussa ollut murhayritystä :D Suurkiitokset!

hakuroo, aivan ihanaa, että tulit kommentoimaan ja että luet tätä! :) Kiva kuulla, että Harry on aika ylimielinen ja itsekäs - sellaiseksi olen hänet tässä ajatellutkin :D Mukava kuulla, ettei tämä ole liian ennalta arvattava! Toivottavasti jaksat lukea loppuun ja palaat vielä kommentoimaankin! :) Paljon paljon kiitoksia kommentistasi!

SparklingAngel, ooo tykkään arvailuistasi! Mutta en sano mitään :D Kiitos kun kommentoit! :)

---

Luku 29
Ennustus

Sirius oli ollut suorastaan koomisen ilahtunut kartasta. Hän oli ihan todella hyppinyt ylös ja alas – no, vain kahdesti, mutta joka tapauksessa. Sitten hän oli halannut Harrya ja sanonut, että kartan saaminen tuntui samalta kuin jos rakas lapsi olisi palannut kotiin. Harry oli tietenkin joutunut kertomaan tarkalleen, miten oli saanut kartan haltuunsa, mutta häntä ei ollut lainkaan huolettanut, että Sirius järjestäisi kaksoset pulaan. Ja hän oli ollut oikeassa: Sirius oli vain nauranut ja sanonut, että kartta oli selkeästi palvellut tarkoitustaan sillä aikaa, kun he eivät olleet tarvinneet sitä. Sen jälkeen Sirius oli kaivanut viittansa taskusta peilin, sanonut siihen ”James”, ja kertonut Harryn isälle ilouutisen.
    Harrykin oli vaihtanut isänsä kanssa pari sanaa. Ensimmäiseksi hän oli kysynyt, miksi ihmeessä hän ei ollut aiemmin saanut käyttää peiliä – hän ei ollut edes tiennyt, että Siriuksella ja Jamesilla oli peilit vielä käytössä.
    ”Eikö sinulle riitä, että äitisi ja kummisetäsi ovat Tylypahkassa kanssasi?” James oli sanonut hieman huvittuneena. ”En ollut ajatellut, että tahdot siihen päälle jutella vielä isäsikin kanssa.”
    Harryn oli täytynyt myöntää, että olisihan se ollut vähän outoa. James oli kuitenkin vaikuttanut oikeasti ilahtuneelta saadessaan jutella hetken Harryn kanssa, ja oli myöntänyt, että hänellä piti niin kovaa kiirettä, ettei säännöllisistä juttutuokioista olisi millään voinut tulla mitään. Kuin varmemmaksi vakuudeksi hän oli yhtäkkiä kesken lauseen joutunut lopettamaan ja lähtemään johonkin – hän ei edes ehtinyt sanoa, minne.
    Hermione ei ollut arvostanut keittiöretkeä, mutta hänkin oli sitä mieltä, että olisi mukava pystyä hankkimaan todisteita Kirvalaksen petturuudesta. He miettivät aina toisinaan, miten todisteita voisi yrittää hankkia, mutta kun kaikkein ilmiselvin reitti oli tukossa, he eivät keksineet mitään uutta. He hämmästelivät kuitenkin sitä, että mikään Kuhnukerhon kokouksessa puhuttu ei ollut vuotanut koko koululle, kuten juoruille oli yleensä tapana käydä. Tai mikäli tieto siitä, että henkilökunta oli selvittänyt syyllisen henkilöllisyyden, olikin levinnyt, se ei ollut aiheuttanut sellaista paniikkia kuin oli odotettu.
    ”Ehkä onkin niin, että kaikki tajuavat sen tyypin olevan Kirvalas”, Neville ehdotti.
    ”Mutta eivätkö ihmiset sitten välttelisi häntä?” Harry kysyi.
    ”En usko”, Neville sanoi. ”Emmehän mekään niin tee. Jospa kaikki tieto onkin vuotanut oppilaille, mutta meidän tavoin kaikki ovat huomanneet, että Kirvalasta vahditaan ihan oikeasti vuorokauden ympäri.”
    ”Voit hyvinkin olla oikeassa”, Hermione sanoi, ja juuri kenelläkään ei ollut enää nykyään tapana väittää vastaan, kun Hermione sanoi jotain.

Sunnuntaiaamupäivällä aurinko paistoi todella kauniisti, vaikka ulkona tarvitsikin vielä pitää viittaa. Käytännössä kaikki olivat pihalla nauttimassa säästä, ja iso porukka rohkelikkoja istuskeli aivan järven rannassa. Harry, Ron, Neville, Hermione, Fred ja George pelasivat joukkuepelinä sulkapalloa, sillä Hermione oli tuonut pelivälineet aikoinaan mukanaan kouluun. Se ei kuitenkaan sujunut erityisen hyvin, sillä Hermione oli heistä ainoa, jolla riitti kärsivällisyys pelata peliä täysin taiatta. Niinpä heidän pelinsä muistutti kenties enemmän kaksintaistelua kuin jästisulkapalloa.
    ”Hei, epäreilua!” Ron huusi, kun George oli muuttanut sulan sammakoksi juuri, kun hän oli lyömässä sitä, jolloin sulka – tai siis sammakko – vain mätkähti maahan Ronin eteen ja yritti lähteä loikkimaan pakoon. Fred, joka oli Ronin joukkueessa, sillä he eivät voineet antaa kaksosten pelata yhdessä, juoksi hakemaan sammakon takaisin.
    ”Niin, kuulitko”, Fred sanoi kaksoisveljelleen.
    ”Mikä siinä muka epäreilua oli”, George virnisteli. ”En tiennytkään, että osaisin muuttaa sen noin hyvin!”
    Ron tuhahti. ”Ei me osata vielä muuttaa esineitä eläimiksi! Tai ainakaan noin isoiksi”, hän sanoi vilkaistuaan pikaisesti Hermionea.
    ”Se on sitten sinun ongelmasi, veliseni”, George sanoi ja heilutteli mailaansa. ”Sitä paitsi Fred osaa, ja hän on sinun joukkueessasi.”
    ”Okei”, Fred sanoi. Hän meni sammakon kanssa paikalleen ja muutti sen takaisin sulaksi. Sitten hän löi sen suoraan kohti Georgea, mutta juuri kun George oli nostamassa mailaansa lyödäkseen sitä, Fred näpäytti taikasauvaansa ja sulka muuttui ryhmyksi. Ryhmy iski Frediä suoraan ohimoon.
    ”AU!” Fred karjaisi.
    George kohotteli kulmiaan. ”Sinun ongelmasi, veliseni.”
    Fred ärähti jotain ja taikoi jotakin Georgea päin. Harrylla ei ollut mitään havaintoa, mikä taika oli kyseessä, mutta George selvästi tiesi, sillä hän torjui sen helposti toisella. Fred yritti saman tien uudestaan. Hermione yritti käskeä kaksosia lopettamaan, mutta Ron vain istahti kyllästyneen oloisena maahan ja heitti mailan viereensä.
    ”Harry, moi”, kuului yhtäkkiä Harryn takaa. Harry käännähti satakahdeksankymmentä astetta ympäri ja tajusi, että hänen äitinsä seisoi aivan hänen takanaan hyvin huvittuneen näköisenä. ”Pelaatko sinä sulkapalloa?”
    ”No jaa”, Harry sanoi ja viskaisi mailansa maahan. ”En nyt sanoisi ihan niinkään.”
    Lily naurahti. ”Ajattelin tulla moikkaamaan, kun huomasin sinutkin täällä.”
    Lily vilkaisi taakseen, ja kun Harry katsoi sinne, hän huomasi, että ilmeisesti kaikki kävelemään kykenevät potilaat olivat myös tulleet nauttimaan sunnuntaista ulkoilmaan.
    ”Peter ja Aurelie aikovat tulla meille”, Lily kertoi.
    ”Ai kylään?”
    ”No joo – ja ei. Sinähän tiedät, että he eivät kumpikaan mitenkään kuulu kiltaan – se ei kerta kaikkiaan sovi heille kummallekaan. Mutta tällä hetkellä kilta tarvitsee kaiken avun, jonka se vain suinkin voi saada, ja niinpä he lupasivat tulla. En ihan tiedä, olisiko kummastakaan mitään hyötyä taistelussa, mutta ehkä voimme keksiä heille jotain muuta.”
    Harry nyökkäsi. ”Mutta minä en varmaankaan näe heitä?”
    ”Ei, en usko, että he ovat täällä enää silloin, kun kesäloma alkaa. Totta puhuen luulen, että heitä ei silloin enää tarvita täällä.”
    ”Miten niin?”
    ”No – tämä on vain ihan omaa arvailuani – mutta luulen, että asiat ratkeavat suuntaan tai toiseen siihen mennessä. Sinä et tietenkään sitä täällä huomaa, mutta ulkomaailmassa asiat ovat… kiihtyneet. Ei voi kestää enää kauaa, ennen kuin Voldemort joko saavuttaa tavoitteensa tai hänet kukistetaan.”
    Harrya puistatti, ja Lily huomasi sen. ”Älä huoli, täällä sinä olet niin turvassa kuin mahdollista.”
    ”Ei minua se huoletakaan.”
    ”No, joo, mutta sille nyt vain ei voi mitään. Toisaalta voi olla ihan hyvä, että tilanne ratkeaa edes johonkin suuntaan. Tai toisaalta minä voin olla ihan väärässäkin.”
    ”En minä vain usko, että olisit väärässä.”
    Lily nauroi. ”Olen minä väärässä aika useinkin. Mutta yritä olla ajattelematta sitä liikaa, jooko.”
    Harry nyökkäsi, mutta ei ilmeisesti kovin vakuuttavasti.
    ”Hei arvaa mitä”, Lily sanoi pirteästi, ”Mungolle on ehkä löydetty uusi paikka!”
    ”Ai, millainen?”
    ”No tätä et kyllä ikinä usko – James nauroi varmaan puoli tuntia, kun kerroin. Kaatopaikka.”
    ”Häh?”
    ”Joo, ihan oikeasti”, Lily nauroi. ”Se on joku hylätty kaatopaikka. Ideana olisi, että yksikään jästi ei edes halua mennä sen lähelle, joten jästinkarkotusloitsut olisi helpompi tehdä. En kyllä tiedä, tahtoisinko itsekään mennä sinne… He yrittävät jotenkin kai kovertaa tilaa jätteiden alle – ”
    ”Siis oletko sinä ihan tosissasi?” Harry kysyi.
    Lily vain nauroi. ”No, ei se varmasti läpi tule menemään, mutta sitä he yrittävät kuulemma ehdottaa. Kai heillä on ideat vähissä.”
    Nyt Harrykin nauroi. Sairaala kaatopaikassa? Eihän siinä ollut järjenhiventäkään!
    Harryn äiti lähti pian sen jälkeen takaisin potilaidensa luo, ja Harry palasi muiden luokse vain tajutakseen, että siellä oli joku muukin. Hyvin pieni puuskupuhtyttö – hänen oli pakko olla myös vasta ensimmäisellä luokalla – punasteli ja yritti mumista jotakin.
    ”Siis onko sinulla jotain asiaa?” Ron kysyi ihmeissään.
    Tyttö näpräsi toisella kädellään kaulahuivia; Harrysta näytti kummalliselta, että tytöllä ylipäätään oli kaulahuivi niin kauniilla säällä. Toisella kädellään tyttö ojensi jotakin kohti Nevilleä.
    ”Ai, onko tämä minulle?” Neville kysyi. Harry astui vähän sivummalle ja näki, että kyseessä oli taiteltu pergamentinpalanen. Tyttö nyökkäsi – edelleen tulipunaisena – ja Neville kiitti.
    ”Ole hyvä!” tyttö vinkaisi ja lähti sitten juoksemaan pois.
    ”Mitä se oli?” Harry kysyi.
    Fred ja George yrittivät hillitä nauruaan. Hermione huokaisi.
    ”Sinulla taitaa olla ihailija, Neville”, hän sanoi. Neville vaikutti vähän nololta, ja avasi kiireesti pergamentin taitokset kätkeäkseen nolostumisensa.
    ”Hei, tämähän on… ei voi olla… on se! Tämä on Dumbledorelta!”
    ”Mitä?” kaikki kysyivät yhteen ääneen. ”Mitä hänellä on sinulle asiaa?” Harry kysyi.
    ”Hän… haluaa näköjään, että menen ensi viikon keskiviikkona hänen luokseen… johonkin tapaamiseen. Tässä lukee, että se on erittäin tärkeää.” Neville nosti katseensa lappusesta ja katseli ympärillään olevia ihmisiä vuoron perään.
    Hetken kaikki olivat hiljaa, mutta sitten Hermione paiskaisi yhtäkkiä käden suulleen.
    ”Mitä?” Harry kysyi.
    ”Muistatteko, silloin Pottereilla…” Hermione aloitti ja katsoi Ronia, Harrya ja Nevilleä vuorotellen, ”mehän puhuttiin tästä. Voisiko se liittyä… siihen, että Neville on ’meidän ainoa toivomme’?”

Keskiviikkoiltana Harry, Ron ja Hermione istuivat oleskeluhuoneessa kuin tulisilla hiilillä. He eivät malttaneet keskittyä tekemään mitään, sillä heidän mielessään pyöri vain se, mitä Neville juuri sillä hetkellä teki Dumbledoren luona. Käytävilläliikkumiskielto oli alkanut jo aikoja sitten, ja pian oleskeluhuonekin alkoi tyhjentyä, kun ihmiset vetäytyivät makuusaleihinsa. Lopulta Neville tuli.
    Hän näytti niin järkyttyneeltä, että Hermione suorastaan kiljaisi ja riensi halaamaan häntä. Hermione tarttui häntä kädestä ja talutti hänet pöydän ääreen, missä muut odottivat. Neville näytti siltä, ettei olisi löytänyt pöydän luokse ilman Hermionen opastusta. Ne muutamat, jotka olivat vielä hereillä, vilkuilivat heitä ihmeissään.
    ”Kerro kaikki”, Harry sanoi heti, kun Neville pääsi pöydän luokse.
    Neville katseli ympärilleen lähes vauhkona. ”En voi täällä”, hän kuiskasi. ”Kukaan ei saa kuulla siitä.”
    ”Mihin me voitaisiin mennä?” Ron kysyi.
    ”Minä tiedän”, Hermione vastasi. ”Mennään teidän makuusaliinne. Siellähän ei ole enää ketään muuta.”
    Vaikka heistä olikin outoa, että Hermione tuli makuusaliin, he suostuivat ehdotukseen. Neville ei selvästikään kykenisi puhumaan mitään oleskeluhuoneessa.
    ”Okei”, Neville sanoi, kun hän oli turvallisesti istumassa omalla sängyllään ja muut katsoivat häntä odottavasti. ”Okei”, hän sanoi uudestaan ja veti syvään henkeä. Ja sitten hän alkoi kertoa.
    Dumbledore oli aloittanut kertomalla siitä, kuinka Nevillen vanhemmat oli tapettu. He kaikki tiesivät jo, että Dumbledore oli silloin 10 vuotta sitten varoittanut sekä Pottereita että Longbottomeja, että näiden lapset saattoivat olla erityisen suuressa vaarassa. Harrylle oli kerrottu, että juuri silloin Siriuksesta oli tehty ensimmäisen kerran heidän salaisuudenhaltijansa – se tosin ei ollut yleistä tietoa.
    Longbottomeilla salaisuudenhaltijaa kuitenkaan ei ollut vielä ollut. Eräänä iltana Voldemort oli vain marssinut taloon ja murhannut ensin Nevillen äidin, sitten tämän isän ja kolmanneksi yrittänyt täysin samalla kirouksella murhata Nevillen. Yllättäen Neville ei ollutkaan kuollut, ja Voldemort oli jäänyt ihmettelemään, mitä oli tapahtunut, kun itse Albus Dumbledore oli tullut taloon. Dumbledore oli kuulemma halunnut auttaa Nevillen vanhempia Voldemortilta suojautumisessa, mutta sen sijaan hän olikin löytänyt kaksi ruumista, itkevän vauvan ja itse pimeyden lordin. Voldemort oli heti Dumbledoren nähtyään paennut.
    ”Sen jälkeen Dumbledore sanoi, että minun on tullut aika tietää, minkä takia hän oli osannut varoittaa sekä Pottereita että minun vanhempiani. Hän kertoi, että oli yhtenä päivänä haastatellut ennustuksen opettajaksi pyrkivää naista Sianpäässä – se on Tylyahossa – ja Dumbledore ei ollut oikein uskonut koko hommaan, hän ei kuulemma oikein usko ennustukseen oppiaineena, mutta yhtäkkiä nainen olikin lausunut ihan oikean ennustuksen. Ja se ennustus…”
    ”Mitä siinä sanottiin?” Harry kysyi ja nojautui eteenpäin. Ilmeisesti ennustus oli koskenut häntäkin.
    Neville veti taas henkeä. ”Minä en saa sitä ennustusta mielestäni. Dumbledore näytti sen minulle – sellaisessa muistossa, se oli ihan kuin olisin itse ollut siellä… Muistan joka ikisen sanan, vaikka yleensä en muista mistään oppitunneista ainoatakaan…”
    ”Kertoisitko sen meille, Neville?” Hermione kysyi lempeästi.
    Neville tuijotti maahan usean sekunnin ajan. Hän näytti keräävän rohkeutta. Sitten hän alkoi puhua, ja hän puhui aivan erilaisella äänellä kuin yleensä: matalammalla, karheammalla. Harrysta tuntui melkein siltä kuin hän olisi itse päässyt ajassa taaksepäin siihen hetkeen, jolloin tuo ennustus oli lausuttu.
    ”Se, jolla on voima kukistaa pimeyden lordi, lähestyy. Syntyy niille, jotka ovat uhmanneet häntä kolmasti, syntyy kun seitsemäs kuukausi kuolee, ja pimeyden lordi merkitsee hänet vertaisekseen, mutta hänellä on voimia joita pimeyden lordi ei tunne, ja jommankumman on kuoltava toisen kädestä, sillä kumpikaan ei voi elää, jos toinen on hengissä.”
    Kun Neville oli lopettanut, kaikki olivat hiljaa hyvin, hyvin pitkään. Harry yritti miettiä, mitä sanat ylipäätään tarkoittivat. Jos Voldemort eläisi, Neville kuolisi? Tai mitä jos ennustus tarkoittikin Harrya? Se kuulosti sopivan Harryyn: hän oli syntynyt heinäkuun lopussa, ja hänen vanhempansa olivat aina taistelleet Voldemortia vastaan, joten oli hyvin mahdollista, että jo hänen syntyessään he olivat uhmanneet tätä kolmasti. Sitä paitsi Dumbledore oli ajatellut, että ennustus sopisi Harryyn. Mutta toisaalta… Dumbledore oli kutsunut luokseen Nevillen. Ja ennustuksessa oli ollut muitakin kohtia…
    ”No niin”, Neville sanoi. Hänellä oli ollut muita enemmän aikaa toipua ennustuksen sisällöstä, ja ilmeisesti hän oli valmis jatkamaan kertomustaan. ”Dumbledore näytti siis tuon ennustuksen, jotta ymmärtäisin, miksi Voldemort oli ylipäätään jahdannut minua. Ja Dumbledore sanoi, että kun Voldemort oli yrittänyt tappaa minut, se ei ollut onnistunut, koska todellisuudessa hän oli merkinnyt minut vertaisekseen… En kyllä edelleenkään käsitä, miten muka, ja yritin sanoa siitä Dumbledorellekin, mutta hän ei suostunut kuuntelemaan yhtään.
    ”Ja sitten ennustuksessa sanotaan, että minulla olisi voimia, joita pimeyden lordi ei tunne. En oikeasti tiedä, kumpi näistä kohdista on typerämpi… Mutta Dumbledore sanoi, että minä olen herttainen ja mukava poika ja että minulla on jotain, mitä Voldemortilla ei tule koskaan olemaan, että minä osaan rakastaa, voitteko kuvitella…
    ”Ja sitten on se viimeinen kohta. Että jommankumman on kuoltava toisen kädestä, sillä kumpikaan ei voi elää, jos toinen on hengissä. Eihän se ole ikinä mahdollista. Mutta Dumbledore sanoi, ettei minun pitäisi ikinä miettiä sen kohdan ensimmäistä osaa, vaan pelkästään toista – että kun minä kasvan, haluaisinko minä muka elää, jos Voldemort on hengissä, ja minä sanoin, etten tietenkään halua, että vaikka silloin menisin itse hänen peräänsä, ja Dumbledore sanoi, että niin juuri.” Neville huokaisi. ”Ja siinä se sitten on.”
    Kaikki olivat vielä hetken hiljaa. Sitten Hermione sanoi:
    ”Voi, Neville – ” ja yritti vielä jatkaa, muttei pystynyt, koska itki hillittömästi. Hermione halasi Nevilleä uudestaan, ja Neville näytti hieman hämmentyneeltä taputellessaan Hermionen selkää.
    ”Etkö sinä… ole kauhuissasi?” Harry kysyi.
    ”Totta kai olen”, Neville vastasi ja naurahti hermostuneesti. ”Mutta on pakko myöntää, että on hyvä vihdoin tietää. Siis että mistä se kaikki johtuu. Mutta eihän tässä ole mitään järkeä.”
    Harry olisi halunnut väittää vastaan ja sanoa, että totta kai Neville oli Voldemortin vertainen, totta kai rakkaus oli mahtava ase, mutta ei hän voinut. Ron tuntui ajattelevan samansuuntaisesti, sillä hän tuijotteli käsiinsä täysin tietämättä, mitä voisi sanoa.
    ”Minusta ennustus on kyllä väärässä ainakin yhdessä kohdassa”, Hermione sanoi kyyneleitä pyyhkien. ”Minusta on väärin sanoa, että Voldemort merkitsi sinut vertaisekseen – minusta olet niin paljon häntä parempi, että vaikka joku kuinka yrittäisi, hän ei voisi merkitä Voldemortia sinun vertaiseksesi.”
    Neville häkeltyi aivan täysin. Hän yritti vastata jotain, mutta ei saanut yhtäkään ymmärrettävää sanaa suustaan. Sen sijaan hän lopulta sanoi:
    ”Unohdin kertoa sen, miten Voldemort sai tietää ennustuksesta. Kuten sanoin, Dumbledore haastatteli sitä opettajaa Sianpäässä, ja siellä on ilmeisesti helppo salakuunnella, koska joku oli salakuunnellut heitä. Mutta se salakuuntelija löydettiin kesken kaiken, ja kävi ilmi, että hän oli joku kuolonsyöjä – joku sellainen, joka ei kuitenkaan ollut aina ollut kuolonsyöjä… Dumbledore sanoi, Harry, että sinun äitisi tunsi hänet todella hyvin. Hänen nimensä oli joku Kalkaros.”

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 6.11.2016 luku 29/35
Kirjoitti: Lunalotta - 12.11.2016 13:32:19

Uuuu! Nyt tää tarina menee jo jännenpään suuntaan, kun tyypit tietää ennustuksesta. Ja Severus mainittu! Pistähän uutta lukua pian, että voin ahmaista senkin luettavakseni! :D

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 6.11.2016 luku 29/35
Kirjoitti: Arion - 27.11.2016 05:27:06

Hups - osaan olla aktiivinen finissä, joo xD kuinkakohan monta lukua tässä välissä oli tullut ja maratooniluin ne tässä yön aikana.

Tässä on tullut vaikka mitä sanottavaa mieleen, enkä todellakaan muista kaikkia. Pidän todella paljon siitä, kuinka hahmo-uskollisesti kirjoitat kaikkia hahmoja! - Etenkin Sirius, kun oli yksin katsomassa lasten perään. Hän nyt ensimmäisenä menettää pintansa kaikkeen!

Enkä voinut olla ajattelematta WolfStaria parituksena, kun James sanoi, että kaksikko on siellä takan ääressä "puhumassa koiraa". xD Ihana < 3

Arthurin kuolema - se iski kovasti. Muutenkin tämä Potter-maailman kuohu ympärillä, kun Kirottu lapsi ja ensimmäinen Ihmeotukset -elokuva ilmestyi. Kaikki on hyvin nostalgista ja ylitse pursuavaa, ja pidän todella paljon, että Potter-maailmaa virvoitetaan!

Vähän kyllä hämmästelin, että Pottereiden kotona, jossa on aina magia jollain tavalla koskettanut perhettä, ettei siellä käytetty laajennusloitsua taloon saadakseen paremmin tilaa. Ja vähän hämmentää tämä tiedon määrä, mitä annetaan Nevillelle, kun lapsi on vasta 11-vuotias. Eihän Harrykaan tiennyt kirjoissa näinkään paljoa vielä kolmessa ensimmäisessä kirjassa - imo. Plus ihmettelen, ettei Peter ollut Siriuksen seurana jouluna, kerta kaikki muutkin kelmit olivat siellä...

Enkä jostain syystä ihmettele, että Pimeyden voimilta suojautumisen -opettajaa epäillä pimeyden voimien käyttämisestä. xD

Mutta ihana, että Sirius sai karttansa (tai no ei se sen oma täysin ole xD ) takaisin! JA SÄ MUISTIT PEILIT!!!!!!!!!! Olen todella iloinen tästä asiasta!!!!!!!!!! : D Ja Harry tuli järkiinsä ja ylipuhui Weasleyt antamaan kartan takaisin Siriukselle!

Ja mä olin täysin unohtanut, että Kalkarosta ei ollut tässä ollut juuri lainkaan!

Ai niin! Siriuksen ja Jamesin Sekon pilapuoti-liike käynti juttu oli ihana, VIP-kortit taskussa xD mahtava idea!

Mutta jäänen odottelemaan lisää mitä ilmeisimmin!

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 27.11.2016 luku 30/35
Kirjoitti: Nyyhti - 27.11.2016 12:35:46

Oioi, tämän julkaiseminen on ihan jäänyt! Onneksi kommentti muistutti ;D

SparklingAngel, paljon kiitoksia kommentista! :) Toivottavasti jännyys jatkuu tässä seuraavassa luvussa!

AraSebe, tosi kiva kuulla, että olen mielestäsi kirjoittanut hahmouskollisesti! Itse asiassa mietin vähän tuota laajennusloitsua, mutta toisaalta Weasleyilläkään sitä ei koskaan käytetty, vaikka olikin tosi ahdasta. Onkohan sen tekeminen sitten niin vaikeaa tai jotain, en tiedä :D Ja tuota tiedon antamista Nevillelle perustelen sillä, että Voldemort on edelleen voimissaan. Kirjoissahan Dumbledore kertoi Harrylle, että hänen oli ollut tarkoitus kertoa tälle aiemmin, mutta ei ollut sitten vain voinut kertoa. Mutta tietty saat olla eri mieltä siitä, olisiko pitänyt kertoa noin nuorelle :) Haha, peilit on parhaat! Hihii kiva että pidit Sekon pilapuotijutusta! :D Suurkiitokset kommentista!

---

Luku 30
Järkyttävä huomio

Vaikutti siltä, että heistä kaikista neljästä Neville toipui ennustuksesta kaikkein nopeimmin. Harrysta tuntui kuitenkin, että Neville oli jotenkin muuttunut. Nevillen ryhti oli jotenkin suorempi, hän teki entistä enemmän töitä oppitunneilla ja niiden ulkopuolella, ja hän vaikutti myös vakavammalta. Ei hän ennenkään ollut ollut heistä se kaikkein vitsikkäin, mutta ero entiseen oli silti selvä. Toisaalta Harry ei voinut syyttää Nevilleä: hänellä oli hyvä syy muutokseensa. Sen sijaan Hermionea Harry saattoi syyttää hyvällä omallatunnolla: tämä oli aivan seonnut.
    Loppukokeisiin oli vielä iäisyys – siis mikäli Harrylta tai Ronilta kysyttiin. Hermione oli kuitenkin sitä mieltä, että ne olivat aivan ovella, ja hän oli alkanut laatia kertauslistoja ja lukuaikatauluja ja yritti parhaansa mukaan saada muut mukaan hullutuksiinsa. Percy oli erehtynyt mainitsemaan Hermionelle, että arvosti tämän asennetta: sen jälkeen Hermione oli ahdistellut Percyä monta kertaa päivästä kysellen, mitä loppukokeissa yleensä kysyttiin ja millaisia ne muuten olivat ja olisiko hänellä mitään mahdollisuutta pärjätä lukematta kolmea lisäkirjaa kaikista aineista.
    Kun siis Hermione panikoi kokeista ja Neville oli jotenkin vakavoitunut, jäi Ronin ja Harryn tehtäväksi puida keskenään Nevilleä koskevaa ennustusta ja tehdä kaikkea lapsellista. Hermione sai yllättävän usein Nevillen pänttäämään kanssaan, ja kun Harry ja Ron silloin pyysivät tätä mukaan ulos vaikka pelaamaan jotain – Hermionen kanssa he olivat jo luopuneet toivosta – Neville vastasi useammin kuin kerran:
    ”Kuulkaa, minun täytyy ihan totta nyt kantaa vastuuni ja yrittää tulla paremmaksi velhoksi, tai minulla ei ole mitään mahdollisuutta pärjätä.”
    Niinpä Harry ja Ron juoksentelivat kahdestaan linnassa ja sen tiluksilla. Harrysta tuntui ennemminkin siltä, varsinkin äitinsä arvailujen jälkeen, että hänen piti nauttia rauhasta ja vapaudesta niin kauan kuin sitä vain kesti. Ron oli onneksi hänen kanssaan samoilla linjoilla, ja sanoi: ”Ei meidän ole mitään järkeä edes yrittää opiskella sen enempää kuin opettajat vaativat, koska en minä ainakaan oppisi silti mitään, mikä on vaatimusten ulkopuolella.” Se oli Harrylle aivan riittävän hyvä peruste lähteä hutaisemalla kirjoitetun tutkielman jälkeen ylös pöllölään, napata yksi Tylypahkan pöllöistä ja kertoa Ronille samalla jokin hauska muisto Bertiestä (jonka Harry uskoi lähes varmasti kuolleen, mikä ei tietenkään taas ollut yhtään hauskaa, mutta ei kaikkea vain voinut ikuisuutta murehtia) ja käskeä pöllön toimittaa joku hassu vitsi jollekin Tylypahkan oppilaalle, jonka Harry ja Ron tunsivat vain nimeltä. Sitten he tietysti juoksivat pöllölästä alas niin kovaa kuin vain pääsivät, jotta olisivat nähneet, kuinka oppilas vastaanottaisi viestin, mutta se ei koskaan onnistunut.
    ”Olisipa meillä kelmien kartta”, Ron sanoi. ”Sitten voisimme vain lähettää viestin jollekin, joka olisi lähistöllä!”
    ”Hmm, mitä luulet, lainaisikohan Sirius sitä meille…”
    ”No ei varmasti”, Ron nauroi. ”Ennemmin hän antaisi jälki-istuntoa.”
    ”Ei sitä tiedä! Sen kartan kanssahan oli tarkoitus tehdä ilkitöitä. Ja Sirius näytti vain ilahtuneen, kun Fred ja George olivat tehneet sen kanssa kepposia.”
    ”Niin, no, mutta etkö silti luule, että Siriuksella on jotain vakavampaa nyt mielessä?”
    ”Kyllä varmaan, mutta tarvitseekohan hän karttaa muka mihinkään?” Harry kysyi. Hän muutti mieltään jatkuvasti siitä, olisiko hänen pitänyt viedä kartta takaisin Siriukselle vai ei. Toisaalta hän kyllä tiesi, että oli tehnyt oikein, mutta toisaalta hänestä olisi ollut paljon mukavampi ajatus, että se olisi jäänyt hänelle tai vähintäänkin kaksosille, jotka varmaankin olisivat suostuneet lainaamaan sitä silloin tällöin.
    ”Hei, mennäänkö etsimään itse salakäytäviä?” Ron ehdotti.
    Harry vilkaisi rannekelloaan. Illalliseen oli vielä pari tuntia aikaa, joten he ehtisivät hyvin. ”Joo, todellakin!”
    He kiertelivät linnassa aikansa, ja vaikka he olivat ihan sallitusti liikkeellä, he eivät olleet ihan varmoja siitä, olisivatko opettajat hyväksyneet heidän puuhansa. Niinpä he menivät mahdollisuuksien mukaan piiloon aina, kun joku tuli vastaan.
    Salakäytävien löytäminen oli yllättävän vaikeaa, mutta puuha oli yhtä kaikki hauskaa. He pyörivät erityisesti sellaisissa osissa linnaa, joihin heillä ei yleensä ollut mitään asiaa. Vaikka he molemmat uskoivat linnan olevan turvallinen, tuntui silti aika jännittävältä kulkea pitkin valtavia kiviseinäisiä käytäviä, jotka olivat lähes autioita, ja painella sieltä täältä maalauksia, haarniskoja ja patsaita, tai yrittää työntää kuvakudoksia.
    ”Hei, ihan kuin tämä olisi liikkunut”, Harry innostui erään kyttyräselkäistä kääpiötä esittävän patsaan kohdalla.
    ”Eikä, näytä!” Ron sanoi ja tuli lähemmäs.
    Harry painoi kääpiön napaa, joka näkyi huvittavasti liian lyhyen paidan alta, ja patsas tosiaan liukui hieman taaksepäin. Harry ja Ron katsoivat villisti ympärilleen nähdäkseen salakäytävän, mutta sellaista ei näkynyt.
    ”Yritä uudestaan”, Ron sanoi. Patsas liikkui taas taaksepäin, mutta missään ei näkynyt salakäytävää – sen sijaan kulman takaa juoksi finninaamainen poika, joka näytti kauhistuneelta.
    ”Olettekonähnytketääntäällä?” poika huusi Harrylle ja Ronille yhdessä hengenvedossa. Hänen äänensä oli kimeä, varmastikin paniikista.
    ”Ei, miten niin?” Harry kysyi.
    Poika hiljensi hieman vauhtiaan tasatakseen hengitystä, mutta ei pysähtynyt. ”Vessa – tuolla noin – siitä tuli miekka – minun kaverini – ihan veressä – pitää löytää – apua!”
    Harry tai Ron ei ehtinyt vastata mitään, kun poika oli jo kadonnut seuraavan kulman taakse. Harry ja Ron vilkaisivat toisiaan, ja sitten he lähtivät yhtä matkaa juoksemaan suuntaan, josta poika oli tullut. Eiväthän he voineet vain jäädä siihen.
    He olivat sellaisessa osassa linnaa, jossa kukaan harvoin kävi, sillä siellä ei ollut mitään tärkeää. Niinpä he eivät yllättyneet, että eivät törmänneet kehenkään. He kuitenkin tunnistivat heti, mistä vessasta oli kyse: sen ovi oli puoliksi avoinna, ja oven raosta valui pieni punainen verinoro. Sen nähdessään Harry ja Ron pysähtyivät yhtä aikaa.
    ”Mitä me oikein voidaan tehdä?” Harry kysyi.
    ”En tiedä… ei meistä tuolla mitään hyötyä ole”, Ron vastasi ja tuijotti kuin kivettyneenä verta. Harrykaan ei halunnut mennä lähemmäs, mutta toisaalta, entä jos loukkaantunut tukehtuisi vereensä, ja hän vain seisoisi oven ulkopuolella…
    ”Mitä jos se poika ei löydäkään ketään?” Harry kysyi. ”Jos se lähti väärään suuntaan.”
    ”En tiedä… Tai entä jos täällä lähellä onkin joku opettaja? Pitäisikö meidän huutaa?”
    ”Mitä ihmettä se poika ylipäätään selitti miekasta? Onko joku riehunut täällä miekan kanssa?”
    ”Ai että hyökkääjä olisi vielä täällä?” Ron kysyi ja hänen silmänsä levisivät, kun ajatus iski häneen.
    ”En tiedä, mutta sen tiedän, että me tosissaan tarvitsemme apua”, Harry sanoi päättäväisesti. ”Minä menen tuonne”, hän lisäsi. Ron katsoi häntä kuin hullua, kun hän veti kerran syvää henkeä rauhoittuakseen ja pakotti sitten itsensä astumaan sisälle vessaan.
    ”Minä – minä yritän vaikka kutsua jonkun tänne!” Ron huikkasi. Hän ei selvästi halunnut tulla yhtään lähemmäs. Sitten Ron alkoi huutaa, aluksi hieman hiljempaa, mutta kun hän tottui huutamiseen, aina vain kovempaa. ”APUA! APUA! VESSASSA ON LOUKKAANTUNUT! APUA!”
    Harryn sydän hakkasi jossain hänen kaulallaan. Verta oli hirvittävät määrät, ja aluksi hän ei tuntunut näkevän mitään muuta. Punaista, punaista, punaista. Hänen oli hengitettävä pari kertaa syvään, jotta hän saattoi keskittyä, ja sitten hän huomasi ihmisen.
    Kyseessä oli poika, mikä oli arvattavissa, olihan kyseessä poikien vessa. Harry ei nähnyt, mistä tuvasta tämä oli, sillä pojan koko rinta oli veressä, ja verta pulppusi aina vain lisää. Poika makasi selällään, ja hänen kasvoissaankin oli veriroiskeita, mutta Harry näki, että poika hengitti. Hänen silmänsä värähtelivät, ja Harrysta tuntui, että poika oli ihan tajunnan rajamailla.
    Kasvojen näkeminen valoi Harryyn rohkeutta. Siinä tuo poika oli, viattomana verilammikossa, ja Harryn täytyi mennä hänen luokseen. Niinpä Harry meni ja yritti olla kiinnittämättä huomiota siihen, kuinka veren pistävä haju sekoittui vähän liian harvoin siivotun vessan lemuun. Kun Harry pääsi pojan luokse, hän polvistui tämän pään viereen, eikä välittänyt siitä, että maassa oleva veri imeytyi heti hänen kaapunsa läpi.
    ”Hei”, Harry sanoi hiljaa ja kosketti varovaisesti pojan olkapäätä. Näin lähempää hän näki, että koko tämän rintakehä ja vatsa olivat täynnä haavoja. Ne näyttivät pahoilta ja syviltä, mutta Harryn mielessä kävi väkisinkin, että ainakaan niistä ei näkynyt sisäelimiä. Sen ajatuksen jälkeen hänen oli pakko kääntää katseensa pois haavoista, ja silloin hän huomasi, mikä ne oli aiheuttanut.
    Poika makasi vastapäätä lavuaareja, ja yhdestä lavuaarista törrötti metrin mittainen miekka. Miekan terä oli verestä punainen, ja vaikka se vain sojotti nyt suorana eteenpäin, Harry oli varma, että se oli liikkunut nopeasti joka suuntaan – muuten haavoja ei ikinä olisi voinut tulla niin paljon.
    ”APUA! APUA!” Ron huusi käytävästä. Hänen äänensä alkoi jo muuttua käheäksi.
    ”Ihan kohta saat apua”, Harry sanoi pojalle. Poika ei reagoinut mitenkään hänen puheeseensa, vaan päästi pienen korahtavan äänen. Harry kumartui kiireesti katsomaan pojan suuta, mutta ei huomannut siellä mitään, mikä olisi estänyt hengittämisen. ”Minä siirrän vähän päätäsi”, Harry mutisi ja tarttui pojan leukaan. Hän veti sitä hieman taaksepäin, mutta poika ei vieläkään reagoinut. ”Näin hengitystiesi aukeavat”, Harry selitti. ”Sinun pitää hengittää, pysyä elossa vielä, joohan. Et saa kuolla nyt. Kohta tänne tulee joku auttamaan, ja sinä tulet kyllä kuntoon.”
    Harry yritti katsella ympärilleen, jos jostain sattuisi vaikka ilmestymään jotain, jolla hän voisi lopettaa verenvuodon. Hän tiesi, että hänen äitinsä kuljetti usein mukanaan voidetta, jota saattoi käyttää ensiapuna verenvuodon pysäyttämiseen, mutta ei vessassa tietenkään ollut sellaista voidepurkkia.
    Sitten käytävästä alkoi kuulua ääniä. Aluksi vain askelten kopinaa – selvästi useamman kuin yhden ihmisen – ja sitten kiihtynyttä puhetta, jonka sanoista Harry ei saanut selvää. Lopulta joku tuli Harryn viereen ja käski hänen väistyä. Harry totteli kiitollisena.
    Paikalle olivat tulleet professori McGarmiwa ja joku Harrylle tuntematon nainen, jolla oli parantajan kaapu, sekä se poika, joka oli juossut Harryn ja Ronin ohi. Parantaja polvistui heti siihen, missä Harry oli ollut, ja kaivoi kaapunsa taskusta juuri sellaisen voidepurkin, jonka Harry oli toivonut näkevänsä.
    ”Hän kaipaa välitöntä hoitoa”, parantaja sanoi rauhallisesti. ”Siirrän hänet heti, kun pahin vuoto on lakannut.” Sitten hän alkoi levittää voidetta haavoihin, ja se sai loukkaantuneen pojan vihdoin havahtumaan. Harry katsoi, koska ei kyennyt kääntämään katsettaan pois, kuinka poika karjui tuskaansa, kuinka hänen silmänsä pyörivät villisti päässä, ja kuinka hän vääntelehti yrittäen turhaan väistellä parantajan sormia.
    ”Mitä oikein tapahtui?” McGarmiwa tiukkasi. Harry vilkaisi häntä ihmeissään, mutta sanat olikin osoitettu sille finninaamaiselle pojalle, joka näytti olevan itkun partaalla.
    ”En tiedä”, poika sanoi hiljaa. ”Edwin riiteli tyttöystävänsä kanssa tosi pahasti, siis tosi pahasti, ja lähti ihan älyttömän vihaisena pois. Hän oli niin tolaltaan, että päätin seurata häntä, vaikka hän yritti käskeä minut pois. Hän tuli tänne vessaan, luulisin että siksi että saisi olla varmasti yksin, mutta tulin silti perässä. En ollut ihan oikeasti kuin ehkä kymmenen askelta hänen perässään, ja ajattelin ensin jäädä oven ulkopuolelle, mutta sitten kuulin ihan kummallista ääntä, ja Edwin huusi... Avasin oven, ja siinä hän makasi, verta kaikkialla, ja tuo – ” poika osoitti miekkaa ” – vain törrötti tuossa… Minä lähdin heti hakemaan apua. Edwin oli tosi poissa tolaltaan, professori, mutta eihän hän silti mitenkään olisi voinut…” poika osoitteli miekkaa, eikä kyennyt jatkamaan.
    ”Olen ihan varma, että Ainsworth ei aiheuttanut tätä itse, Fitzroy”, McGarmiwa sanoi, nyt paljon aiempaa lempeämmällä äänellä. ”Sinunkin on syytä mennä parantajan luokse, saat jotain järkytykseen. Mene edeltä.” Poika nyökkäsi, kääntyi ympäri ja lähti käsiään väännellen kävelemään pois. McGarmiwa kääntyi katsomaan Harrya, ja Ronia, jonka Harry ei ollut edes huomannut tulleen sisälle vessaan. ”Entä te kaksi?”
    ”Mitä meistä?” Harry kysyi.
    ”Miten te oikein päädyitte tänne?”
    ”Tuo poika juoksi ohitsemme ja huusi, että täällä on joku”, Ron sanoi. ”Tulimme katsomaan.”
    McGarmiwa huokaisi. ”Totta kai tulitte. No, asia on nyt hoidossa. Teidänkin on varmaan parempi käydä ainakin kääntymässä parantajien luona. Sinun”, hän katsoi Harrya, ”erityisesti.”
    ”Minä olen ihan kunnossa!” Harry sanoi saman tien.
    ”En puhunut nyt välttämättä siitä”, McGarmiwa vastasi. ”Menkäähän nyt.”

Harry ja Ron lampsivat parit portaat alakertaan täyden hiljaisuuden vallitessa. He kääntyivät sille käytävälle, jonka varrelle entiset Mungon potilaat ja Tylypahkan taistelussa loukkaantuneet oli sijoitettu.
    ”Luojan kiitos! Harry!”
    Harry hätkähti, kun hänen äitinsä ryntäsi häntä vastaan ja kiskaisi hänet halaukseen. Lily vaikutti todella järkyttyneeltä, ja kääntyi katsomaan Ronia.
    ”Voi ei”, hän kuiskasi, ja sen kummempia sanomatta halasi Roniakin.
    ”Mikä on hätänä, äiti?” Harry kysyi.
    Lily pyöräytti silmiään, mutta vaikutti silti vähän hysteeriseltä. ”Minä jotenkin osasin aavistaa, että sanoisit jotain tuollaista. No minäpä kerron, mikä on hätänä. En ollut uskoa, kun Gina kertoi äsken… Sinä olit juuri huoneessa, johon joku oli piilottanut miekan, joka silpoi oppilaan rintakehän. Tajuatko edes... Tai no et tietenkään, tai siis voi hyvä luoja...”
    ”Ai.”
    Lily huokaisi. ”Tulkaa tänne. Minulla on teille jotakin juotavaa. Vaikka tuntuu kyllä siltä, että tarvitsisin sitä itse enemmän…”
    Lily johdatti heidät suureen huoneeseen, jonka yhdellä seinustalla oli sohva. Peremmällä huoneessa oli sairaalamainen tunnelma, sillä loppuhuone oli täynnä sänkyjä, mutta sohvan edustalle oli tehty hyvin kodikkaan näköinen nurkkaus. Muutama jalkalamppu oli sytytetty, ja joku oli loihtinut sinistä tulta pöydällä olevaan lasiseen kulhoon. Tuli lämmitti mukavasti.
    ”Tässä”, Lily sanoi ja tarjosi molemmille pikkuruiset pikarit. Niissä oli lämpimän oranssia nestettä, joka läikehti valoa, kun pikaria heilutti. Harry haistoi nestettä varovasti, ja jos hänen olisi pitänyt kuvailla tuoksua yhdellä sanalla, hän olisi sanonut ”lämmin”. Mutta eihän tuoksu tietenkään voinut olla lämmin, ja siksi hän päätti, että se oli hieman makea, ehkä hunajainen, mutta kuitenkaan ei.
    ”Mitä tämä on?” hän kysyi. Ron oli jo kumonnut omansa kurkusta alas ja nuoli nyt huuliaan.
    ”Sitä sanotaan lohtujuomaksi”, Lily sanoi.
    ”Sekö lohduttaa?” Harry kysyi ja joi oman lasillisensa. Se oli ihanaa, juuri sopivan makeaa. Harrykin nuoli huuliaan, aivan kuten Ron oli tehnyt. Juoma ei ollut lämmintä, mutta se lämmitti hänen mahassaan kuin kuuma tee.
    ”No ei oikeastaan”, Lily hymähti. ”Ennemmin rauhoittaa, mutta ei kuitenkaan turruta. Sitä käytetään yleensä shokkiin.”
    ”Pitäisikö sinunkin ottaa lasillinen?” Harry kysyi.
    Lily nauroi kunnolla. ”Ehkä minulle riittää tällä kertaa se, että näen sinut – teidät – siinä ihan ehjänä. Pahin järkytys taisi mennä jo ohi.”
    Harry virnisti. ”Hyvä.”

Illalla sängyssä Harry ei saanut unta. Hän oli järkyttynyt tapauksesta, totta kai, mutta se ei pitänyt häntä hereillä. Oli jo tapahtunut niin paljon kaikkea, ja vieläpä hänen silmiensä edessä, että hän ei yksinkertaisesti enää jaksanut järkyttyä sen enempää. Mutta häntä valvotti jokin muu: jokin ajatus…
    Hän pyöri ja pyöri. Jos hänellä ja Ronilla vain olisi ollut kelmien kartta, he olisivat saattaneet ihan vahingossa huomata, kuka oli käynyt siellä vessassa, mutta kartta oli Siriuksella –
    Sitten Harry muisti sen. Sirius, kartta, ja kolmannen kerroksen syrjäinen vessa. Vessa, jossa kukaan ei ikinä käynyt, koska sen lähellä ei ollut mitään, minkä takia kukaan olisi siinä osassa linnaa. Paitsi että Sirius oli käynyt.
    Mutta sen oli pakko olla sattumaa. Sirius ei ikinä tekisi pahaa kenellekään oppilaalle. Ainakaan tietoisesti.
    Mutta Siriukseen oli osunut komennuskirous.

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 27.11.2016 luku 30/35
Kirjoitti: Arion - 27.11.2016 15:01:29

Wuups - no nyt kyllä aktivoiduin - tai ainakin hetkellisesti xD

Mutta hyviä pointteja kyllä! En kyllä tiedä, kuinka lahjakkaita Molly ja Arthur ovat, mutta Jamesista ja Siriuksesta on sanottu, että ne on luonnonlahjakkuuksia koulussa ja pärjäsivät todella hyvin, vaikka kelmeilivätkin hyvin paljon. Ja Lily nyt oli vuosikurssinsa paras noita, niin voisi tavallaan kuvitella, että heiltä se onnistuisi kyllä. Mutta sinun tarinasi, sinun tekstisi, sinä päätät! Kunhan vain huomautan asioista, jotka hämmentävät. (Hyvä sanoa, kun en muista enää alkupään tekstejä hirveän hyvin xD ) Mutta joo, Dumbledorehan kiintyi Harryyn, ja sen takia ei kyennyt selittäämään asioita ajallaan. Ja Voldemorthan oli kirjoissa kauan epä-kuollut, joten Dumbledorella ei tainnut edes olla syytä kertoa Harrylle siinä vielä mitään. En tosiaankaan yön ammoisina tunteina jäänyt erityisen tarkkaan miettimään kaikkea läpi! Ja pakko sanoa pari asiaa aikaisemmasta luvusta: se yksi kotitonttu aikaisemmasta luvusta vaikutti siltä, että siinä olisi ollut komennu-kirous, ja jäi myös mietityttämään myös se, että onko Voldemortilla nyt hirnyrkkejä, vai mitä? : o

Okei okei - toi tämän luvun loppu antaa kasan kysymyksiä, koska Sirius (totta kai). Ja multa tulee kasa kysymyksiä, koska mun on pakko kysyä nämä, mutta epäilen, että saan vastauksen ensi luvussa. Eli Siriusken se aikaisempi komennu-kirous? Mutta eikö Dumbledore parantanut sen? Jos molemmat, niin miten Ministeriön puhdistus? Ja jos ei, niin onko se sitten joku uusi komennu-kirous? Ja miten Kelmien kartta, kun Sirius... ?!?!?! Okei - rauhoitun xD

Tosi suloista kyllä tuo, että Ron ja Harry tykkää tehdä pieniä kepposia ja sillein! Ja tosi hyvä, että Harry on pannut merkille Lilyn parannuskikkoja, siitä on selvästi hyötyä!

Waargh - mutta toi loppu jäi kyllä mielenkiintoiseksi! Kiitos tästä, ja odottelen sitten uutta lukua - tällä kertaa toden teolla, enkä yhtä yötä! xD

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 27.11.2016 luku 30/35
Kirjoitti: Lunalotta - 28.11.2016 14:01:48

Waaahaaaa ;________________;
Pitkästä aikaa avasin tän tarinan ja tääl on uus osa. Hui toi loppu on kyllä jännittävä, mitäs jos Siriukseen tosiaan olisikin osunut komennuskirous! Tai hei, kun se kuolonsyöjä voi olla koulussa (oli se sit <Kuhnu tai Kirvalas) niin sehän pystyy ylläpitämään sitä loitsua, niin mitäs jos joku opettajista on langettanu komennuskirouksen Siriukseen sen huomaamatta? Äöäöääää. Ja toi miekka vessassa, aina vaan menee rajummaksi.. Kohta tyyliin joku tapetaan..
En kyl malta oottaa taas uutta lukua! :D

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 27.11.2016 luku 30/35
Kirjoitti: Karma91 - 05.12.2016 23:13:40

Huh, vedin maratonina kaikki osat putkeen, sen verran koukuttava ficci kyseessä. Pidän siitä kun asetelmat laitetaan uudelle mallille - eritoten Nevillen isompi rooli ilahduttaa minua kovasti - ja on mielenkiintoista lukea siitä, millaista Harryn elämä olisi saattanut olla, jos tämä ei olisi menettänyt vanhempiaan.

Kirvala vaikutti alusta asti epäilyttävältä, mutta viimeisimpien osien myötä olen alkanut epäilemään, että onko se oikeasti syyllinen, vai onko sillä mahdollisesti rikoskumppani, koska jos sitä vahditaan 24/7, niin eihän se voi silloin olla vastuussa tuosta viimeisimmästä murhayrityksestä. Sirius ja Lily käyttäytyvät mielestäni hieman epäilyttävästi, mutta toisaalta jos Lily olisi osallinen hyökkäyksiin, niin se ei varmaan pyrkisi niin kovasti auttamaan loukkaantuneita, ja hän on kuitenkin jästisyntyinen, joten kuolonsyöjäkytkös ei siltä kantilta tunnu kovin todennäköiseltä. Sirius sen sijaan joutui komennuskiouksen kohteeksi, ja vaikka tilanteen uskotaan setviytyneen, niin kysessä on melko uusi taika, joten ehkä sitä ei saatukaan täysin purettua?

Draco ei ole ollut mukana hyvään toviin, joten tämä otettiin kaiketi koulusta takaisin kotiin. Lucce on kuolonsyöjä, joten nuorella Malfoylla ei pitäisi olla mitään pelättävää Tylypahkassa, mutta koska Luciusta epäillään, niin ehkä tämä katsoi parhaaksi ottaa Dracon takaisin kotiin, jotta tätä ei voitaisi enää ottaa kuulusteltavaksi Kiltalaisten toimesta.

Kalkaros lienee pikapuolin ottamassa isompaa roolia tässä sopassa, tai ainakin heräsi sellaisia tuntemuksia, kun mies viimein mainittiin. Jos Kirvala on syypää kaikkeen pahaan, niin ehkä Kalkaroksesta tulee uusi PVS opettaja, jos toinen erotetaan? Toisaalta, koska Voldu ei ole tuhoutunut, niin Kalkaros jatkanee tämän leirissä, mutta onko hän Dumbbiksen vakooja, vai onko tämä pysynyt lojaalina Voldemortille, koska Lily on yhä hengissä?

Mulla on paljon muitakin kysymyksiä, joihin odotan malttamattomana vastausta, kun tarina tästä etenee, mutta tässä oli kerralla aika paljon luettavaa, joten en kaikkiin ala tarttumaan. Hahmot olivat kyllä omasta mielestäni hyvin IC ja vaikka jossain kohtaa tapahtumat tuntuvat etenevän melkoisella vauhdilla, niin se oikeastaan sopii tällaiseen kaaottiseen ja epävarmaan maailmaan, jossa kuka tahansa saattaa kuolla hetkenä minä hyvänsä. Jään odottamaan jatkoa innolla!

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 27.11.2016 luku 30/35
Kirjoitti: Trioli - 06.12.2016 01:21:19

Noniin, sain nyt parin päivän luku-urakkani hoidettua; sain viimein luettua jokaisen luvun tästä ficistä.
Täytyy antaa jotain palautetta. Toivon, että tämä on edes jonkin laatuista, kun kirjoitusaika on mikä on...  ::)

Hahmoistaa sen verran, että olet onnistunut monissa todella hyvin ja monet ovat todella IC:tä.
Harry itsessään oli suloinen, mutta jokseenkin rasittavan oloinen ipana lapsena. Tuossa juuri saavuttuaan kouluun hän oli minusta todella Ooc. Kirjassa Harry on niin epäitsekäs ja mukava, mutta tässä suorastaan ilkeä Hermionelle. Muutenkin hän on tässä hirveän... nössön oloinen. Jatkuvasti halaamassa äitiään. Toki täytyy muistaa, että hän on kuitenkin vasta yksitoista. Kyllähän lellittynä lapsena oleminen varmasti kasvattaa luonnetta täysin erilaiseksi, kuin Dudleyn nyrkkeilysäkkinä oleminen.
Loppupuolella hänestä kuitenkin tulee oikein kiva Harrymäinen Harry^^ +Jotenkin tosi outoa, kun Harry ei lausu Voldemortin nimeä.
Jossain kohtaa uusimmissa luvuissa tosin oli jännä kohta, missä Lily mainitsi Voldemortin nimen ihan noin vain.
Ron taas on Harryn tapaan alussa hyvin Ooc. Enemmänkin toisia hännystelevä itselleen huomiota karttava ipana.

Lainaus

  ”Minä tulen mukaan”, Harry sanoi hetken mietittyään.
   ”Minäkin”, Ron sanoi kiireesti perässä.

Tässäkin pätkässä Ron haluaa heti mukaan, kun Harry haluaa. Nyt kuitenkin viimeisimmissä luvuissa hän alkaa olla taas enemmän IC.
Hermione onnistui alussa niin hyvin!  Hän oli kuin kopio kirjasta. Olisin kyllä odottanut, että kolmikko olisi tutustunut häneen omasta tahdostaan eikä muiden kehotuksesta, mutta hän sopii hyvin heidän mukaansa. Hieman mielestäni hänen aitouttaan laskee vieläkin yli-innokas kouluttautuminen, joka ainakin kirjoissa jäi mainninnasta pienemmälle hänen ystävyttyään Ronin ja Harryn kanssa.
Neville on taas onnistunut oikein hyvin. En keksi hänestä moitittavaa.
Malfoy oli minusta  tässä myös jotenkin hieman kummallisen ilkeä. Tosin nythän Voldemort oli voimissaan, joten se saattaa vaikuttaa paljolti käyttäytymiseen.
Dumbledore on minusta onnistunut tässä hyvin vaihtelevasti. Joskus hän on niin IC, kun vain voi olla, mutta joissakin taas aivan kuin eri henkilö.

Lainaus

  ”Kaikki ovat varmasti jo tietoisia siitä, että meillä oli ulkona pieni… eh… kahakka.

Jotenkin niin epä Dumbbismainen ilmaus. Kuvittelisin, että hän kertoisi asiat ennemmin suoraan ja vasta seuraavana päivänä, eikä heti samaisena iltana ja vielä empisi sanojensa välissä!
Kelmit ja Lily ovat onnistuneet myös erittäin hyvin! Tykkään siitä miten Sirius osaa olla veitikkamainen keppostelija, mutta myös vakava ja huolehtivainen. Juuri kuten kirjassa. Minua jäi kuitenkin häiritsemään, että oliko Peter tässä Volden vai Dumben puolella?

Ihan alkupään luvuista tällainen hassu kohta:

Lainaus

Tietysti oli hyvä, että ylipäätään oli mahdollisuus lennellä kotona. Se ei olisi ollut mitenkään mahdollista, jos Potterit olisivat asuneet jästialueella.

Jos en nyt aivan väärässä ole niin Godrikin notkohan on jästikylä. Toki siellä asuu myös Noitia ja Velhoja, mutta siis kuitenkin. Vai asuvatko he tässä jossakin muualla? :o
Luvussa 19 jäi häiritsemään, kun mainitsit Jamesin torjuneen komennuskirouksen Siriuksen edestä. Minusta kuitenkaan anteeksiantamattomia kirjouksia ei pystynyt torjumaan. Eipä tämäkään hirveän oleellinen asia ole, mutta kuitenkin sen huomautin.

Lainaus

Longbottomeilla salaisuudenhaltijaa kuitenkaan ei ollut vielä ollut. Eräänä iltana Voldemort oli vain marssinut taloon ja murhannut ensin Nevillen äidin, sitten tämän isän ja kolmanneksi yrittänyt täysin samalla kirouksella murhata Nevillen. Yllättäen Neville ei ollutkaan kuollut, ja Voldemort oli jäänyt ihmettelemään, mitä oli tapahtunut, kun itse Albus Dumbledore oli tullut taloon. Dumbledore oli kuulemma halunnut auttaa Nevillen vanhempia Voldemortilta suojautumisessa, mutta sen sijaan hän olikin löytänyt kaksi ruumista, itkevän vauvan ja itse pimeyden lordin. Voldemort oli heti Dumbledoren nähtyään paennut.

Tämä kohta menee minulla jotenkin niin yli. Minulle tönkköä tekstiä. Yhtäkkiä vain tapahtuu ja Dumblekin tulee kylään ja Voldemortkin on siellä...

Lainaus

Voldemort oli yrittänyt tappaa minut, se ei ollut onnistunut, koska todellisuudessa hän oli merkinnyt minut vertaisekseen…

Kuten ei käsittänyt Nevillekään tätä en ymmärrä minäkään. Eihän ennustukset kaikki edes toteudu. Tämä toteutui, kun Vollukka lähti itse sitä toteuttamaan, mutta että Neville ei olisi kuollut tuosta syystä... Kuulostaa hassulta minun korvaani.
Minusta oli myös outoa, että Dumbledore kertoi näin laajasti Nevillelle. Tosin ymmärrän pointtisi tilanteen suhteen. Neville reagoi ehkä aika laimeasti mielestäni...

Joskus juoni on edennyt mielestäni liian nopeasti. Kuten tällipaju pettää kappaleen taistelussa tai ministeriön puhdistuksessa. Mutta minunkin täytyy muistaa, ettet ole romaania kirjoittamassa. :D
Nyt hieman kehunkin sinua, kun olen vain kritisoinut niin paljon.
Tykkään kirjoitustyylistäsi tosi paljon. Kuvailet juuri sopivan verran ja käytät paljon tilaa dialogeille. Tunnelma jäljittelee hyvin kirjaa ja huispausottelut olet onnistunut kirjoittamaan todella hyvin! On vain niin kummallista, kun Harry ei ole itse pelaamassa.
Plussaa saat myös lukujen nimistä. Useat niistä voisivat olla suoraan kirjoista! Aivan mahtavia, esimerkkinä nyt Vahingossa kuultua tai Tällipaju pettää.
Tykkään myös itse, ettet jätä kilometrin mittaisia välejä kappalejakoihin vaan vain tuollaiset syvennykset. Helpottaa omaa lukemistani ja muistuttaa enemmän kirjaa.

Kirvalas herätti minussa jo heti alussa kummia Orave viboja, mutta en nyt kuitenkaan usko hänen olevan se pahis, kun olet tuonut häntä niin paljon esille. Kuhnua en myöskään epäile, sillä onhan hän todella pätevä velho kuitenkin.
Jostain syystä Siriuksen vessa käynti toi minulle heti mieleen Myrtin vessan. Eikös se sijainnut kolmannessa kerroksessa? Yllättävää jos salaisuuksien kammiokin vielä aukeaisi. Sirius voisi kyllä muutoin olla syyllinen yhä kirouksen alla, sillä eihän uusista kirjouksista välttämättä tiedä. Tosin jos Dumbledore sen on jo poistanut en usko sen enää pätevän. En kyllä halua uskoa edes Siriusta syylliseksi. Minulle jää enää iso kysymysmerkki otsaan...
Kalkarosta jos on tulossa jatkossa niin sitten on rakkautta! Hänestä toivon lukevani vielä jotain.

Tässäpä nyt oli kommenttia kerrakseen. Luultavasti täynnä erinäisiä kirjoitusviheitä, kun koneeni ei oikein ole yhteistyö tuulella, mutta toivottavasti siitä saa jotain selvää~~

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 11.12.2016 luku 31/35
Kirjoitti: Nyyhti - 11.12.2016 20:40:16

AraSebe, totta, Lilyhän varsinkin on ihan erityisen etevä! Ja ehdottomasti saa huomautella kaikesta huomauttamisen arvoisesta, hyvä vain! :) Voldemortin hirnyrkkijuttuun en ainakaan vielä uskalla vastata mitään :D Hihii, hyviä kysymyksiä! Vastauksia tulee jossain vaiheessa ;) Suurkiitokset kommentista!

SparklingAngel, aivan ihania pohdintoja jälleen kerran! Paljon kiitoksia kommentistasi! :)

Karma91, ääää salee luit kaiken putkeen! Ihihii! :) Dracosta ei ole tosiaan kuultu mitään eikä kyllä (muistaakseni ;D) kuullakaan. Hyväksyn selityksesi siitä, että hänet otettiin kotiin! ;D Ihana lukea noita sun kysymyksiä - saat niihin kyllä vielä vastauksen. Niin, ja tapahtumat tosiaan etenevät tässä aika hurjaa vauhtia :D Hurjan paljon kiitoksia kommentista sekä siitä, että olet jaksanut lukea tämän! :)

Trioli, vau, ihan huippua, että sinäkin olet jaksanut lukea tämän kokonaan! :) Harrysta olen ihan tarkoituksella yrittänyt tehdä tässä rasittavan hemmotellun ipanan :D Mutta kiva kuulla, että hänestä on lopussa tullut Harrymaisempi - ehkä jotain kehitystä on siis tapahtunut! Olen kyllä ihan samaa mieltä tuosta Ronin kuvauksesta - mulla oli joku idea siinä hännystelyjutussa, mutta ei se kieltämättä kovin IC ollut :D Ja oioi, Dumbledore! Siinä vasta vaikea hahmo. Minulla oli ongelmia hänen kanssaan varsinkin tässä seuraavassa luvussa, mutta toivottavasti se on silti lukukelpoinen :D Tuosta luvun 19 komennuskirouksen torjumisesta AraSebekin huomautti joskus aiemmin, ja olin ihan ihmeissäni, koska en ollut ikinä kuullutkaan moisesta :D Potterwiki kuitenkin sanoi vain avadan kohdalla, että sitä ei voi torjua, joten jätin sitten sen kohdan sellaisekseen. Mutta onkohan Potterwikikin väärässä tai ei kerro kaikkea, jos teitä kuitenkin on jo kaksi, jotka olette sitä mieltä, ettei noita voi torjua :o
Ei vitsi, en voi uskoa, että pidät lukujen nimistä! Ihan mahtavaa - olen nimittäin kironnut itseäni hyvin moneen kertaan, että ylipäätään aloin nimetä lukuja, koska se oli niin vaikeaa :D Ja mitä tulee tuohon, miksi Neville jäi henkiin, niin siihen en uskalla vielä sanoa yhtään mitään ;D Todella paljon kiitoksia ihanasta kommentistasi! Toivottavasti jaksat lukea tulevatkin luvut :)

---

Luku 31
Piirto ja peili

”Sirius!” Harry huusi eteisaulassa. Hän oli tunnistanut kummisetänsä tämän selästä. Sirius oli juuri menossa ulos, mutta kääntyi Harryn kuullessaan ympäri.
    ”No terve”, Sirius vastasi ja hänen kasvoilleen levisi tuttu hymy. Oli selvää, että hän ilahtui Harryn nähdessään. Se sai Harryn olon entistä pahemmaksi: hän oli miettinyt muutaman päivän ajan, mitä oikein tekisi, ja oli lopulta päättänyt strategian. Hänestä tuntui, että hänen ystävänsä olisivat osanneet auttaa, mutta jostain syystä hän ei saanut kerrottua heille.
    ”Minulla itse asiassa olikin sinulle asiaa”, Sirius sanoi.
    ”Ai, oliko?” Harry kysyi täysin yllättyneenä.
    Sirius nauroi. ”Eihän se niin kummallista ole, vai? Mutta halusitko sinä sitten sanoa jotain?”
    Harry vetäisi henkeä. ”Joo. Halusin vain kysyä, onko siitä kartasta ollut apua.”
    ”Äh, ei, ei oikeastaan”, Sirius sanoi ja madalsi ääntään niin, että kukaan ei kuullut. ”Olen melko varma siitä, kuka näiden hyökkäysten takana on, ja olen pitänyt häntä niin tarkasti silmällä kuin vain mahdollista – myös kartasta. Mutta hän ei ole ollut kertaakaan yksin, eikä lähelläkään sitä vessaa. Eikä se miekka ole voinut olla paikoillaan kuukautta kauempaa, sillä vessa on tutkittu ennen sitä.”
    ”Niinkö? Onko sitten sen miekan takana joku muu?”
    Sirius pudisteli päätään. ”Vaikea uskoa. Hei – mikset sinä ole yhtään ihmeissäsi, vaikka sanoin, että olen melko varma, kuka on syyllinen?”
    Harry virnisti nolona. ”Minä tiesin jo, että henkilökunta on lähes varma yhdestä tyypistä.”
    ”Ja tiedätkö myös, kuka se on?”
    Harry nyökkäsi.
    Sirius huokaisi. ”No, kai se olisi pitänyt arvata. Tämä kuitenkin on Tylypahka… Mutta hei, äitisi pyysi, että etsin sinut tänään käsiini. Hän yritti, mutta ei löytänyt, ja ajatteli sitten, ettei sinua haittaa.”
    ”Mikä?”
    ”Peter ja Aurelie tulivat tänään, joten Lily otti pienen loman – ei tietenkään killan jutuista, mutta parantajan jutuista. Täällä on sen verran paljon muita parantajia, ja niin moni potilas on päässyt jo kotiin, että hänen ei ole ihan pakko olla täällä koko aikaa.”
    ”Äiti – mitä?” Harry älähti.
    ”Älähän nyt, Harry, et kai sinä noin paljon ikävöi äitiäsi? Hän lupasi kyllä kirjoittaa sinulle pian.”
    ”En tietenkään”, Harry vastasi. Ja se oli totta: ei hänellä varsinaisesti äitiään ikävä ollut. Mutta kenelle hän muka nyt voisi kertoa, että pelkäsi Siriuksen olevan vastuussa siitä miekasta? Harry ei uskonut, että Kirvalas olisi voinut käydä laittamassa miekkaa paikoilleen, kun häntä vahdittiin vuorokauden ympäri ja kaikki epäilivät häntä.

Sen jälkeen Harryn oli pakko kertoa ystävilleen. Kun hän oli saanut asiansa selitettyä, hän jollain tasolla toivoi vielä, että nämä sanoisivat, ettei se mitenkään voisi olla totta. Sen sijaan Neville sanoikin:
    ”Se kyllä kävisi järkeen… Siriushan sai silloin komennuskirouksesta.”
    ”Mutta se poistettiin”, Harry sanoi.
    Neville nyökkäsi, mutta vaikutti mietteliäältä. ”Ehkä se ei onnistunut ihan täysin?”
    ”Eikö se ollutkin ensimmäinen kerta, kun kilta edes näki sitä kirousta?” Hermione kysyi. ”Ehkä he eivät saaneet sitä kunnolla poistettua, luulivat vain.”
    ”Mutta Dumbledore itse poisti sen”, Harry sanoi.
    ”Siltikin”, Hermione sanoi, ja Harry huokaisi. Hänen oma epäilynsä se oli ollut, joten hänen oli turhaa väittää vastaan.
    ”Mutta mitä me teemme asialle?” Ron kysyi.
    ”Minusta siitä pitäisi kertoa Dumbledorelle”, Hermione sanoi heti.
    Harrysta se ei kuitenkaan vaikuttanut hyvältä idealta. Neville ja Ron eivät olleet aivan varmoja. Hermione yritti suostutella heitä, mutta sitten Neville ehdotti, että Harry voisi kirjoittaa kirjeen vanhemmilleen, kuten hänellä oli tapana. Jos Harry vain keksisi tavan kertoa kirjeessä epäilyistään niin, että viestinviejänä toimiva Sirius ei huomaisi siinä mitään outoa, Harryn vanhemmat voisivat päättää, mitä asialle piti tehdä. Ja siinä oli sekin hyvä puoli, että mikäli Harry olisikin ihan väärässä, ei olisi niin noloa kuulla se vanhemmiltaan kuin rehtorilta.
    Se oli Harrysta erinomainen idea, ja jopa Hermione sanoi, että se voisi toimia.
    Mutta vaikka Harry kuinka yritti, hän ei saanut kirjettä tehtyä. Hän yritti kaikkia mahdollisia muotoiluja ja mietti kaikkia mahdollisia asioita, jotka olivat tapahtuneet vain hänen ja joko äidin tai isän välillä. Se ei auttanut: Sirius oli aina vähintään saanut kuulla niistä. Sirius oli ollut hänen elämässään mukana siitä asti, kun hän oli syntynyt, ja he olivat aina asuneet lähekkäin. Siriuksen koti oli ollut Harrylle aina toinen koti, ja Sirius tiesi jopa heidän talonsa jokaisen tavaran sijainnin vähintään yhtä hyvin kuin James (eli aika huonosti). Ei ollut kerta kaikkiaan mitään sellaista tapaa, jolla Harry olisi osannut kertoa asiasta niin, että Sirius ei saisi tietää sitä, mikäli avaisi kirjeen.
    Harry mietti, oliko ylipäätään todennäköistä, että Sirius avaisi kirjeen. Jos hän vain kirjoittaisi asian ihan suoraan ja antaisi kirjeen Siriuksen vietäväksi? Kun Harry kahden päivän turhan kirjoitusyrityksen jälkeen ehdotti tätä, Hermione pudisteli päätään.
    ”Ettekö muista, mitä Sirius kertoi kirouksesta? Se saa ihmisen toteuttamaan tiettyä ajatusmaailmaa. Jos Sirius olisikin vain komennutettu asentelemaan kirottuja miekkoja vessoihin, se toimisi varmasti. Mutta tuskin asia on niin. Ihan taatusti hän lukisi Harryn kirjeen.”
    Niinpä Harryn oli vielä yritettävä muotoilla kirjettä. Hän antoi itselleen armonaikaa viikon loppuun saakka, ja jos ei olisi saanut valmista siihen mennessä, seuraavana maanantaina hän tottelisi Hermionea ja menisi Dumbledoren puheille.

Viikko ei kuitenkaan ehtinyt loppuun saakka, kun jotakin tapahtui. Valtava mekkala keskeytti ensiluokkalaisten rohkelikkojen muodonmuutostunnin, ja he juoksivat McGarmiwan johdolla katsomaan, mistä oikein oli kyse.
    Muodonmuutosluokka oli lähellä eteisaulaa, joten he olivat ensimmäisten joukossa paikalla. Heitä kohtasi kummallinen näky: Sirius piti taikasauvaansa koholla naama irveessä, ja häntä vastapäätä, joskin lähempänä ulko-ovea, seisoi professori Kirvalas ja yritti epätoivoisesti repiä vasemman kätensä hihaa alemmas. Jostain syystä hiha ei liikkunut, ja kun ihmiset rynnistivät paikalle, Kirvalas luovutti kiskomisen ja yritti nostaa sauvakättään hyökkäysasentoon, mutta sekään ei onnistunut.
    Hermione henkäisi. ”Sehän on pimeyden piirto!”
    Silloin Harrykin huomasi piirron ja tajusi, että siksi juuri Kirvalas oli yrittänyt peittää kättään.
    ”Turha taistella vastaan!” Sirius huusi. ”Olet paljastunut jo, et ikinä pärjää meitä kaikkia vastaan!”
    Kirvalas ähkäisi ja venkoili. Hänen taikasauvastaan leijui hiljakseltaan keltaisia kipinöitä, ja Sirius kiristeli hampaitaan.
    Sitten McGarmiwa astui esiin. Harry huomasi sivusilmällä, että heidän takanaan oli paljon muitakin: suunnilleen koko koulu oli seuraamassa tilannetta.
    ”Se on ohi nyt”, McGarmiwa sanoi ja kohotti taikasauvansa.
    Ennen kuin McGarmiwa kuitenkaan ehti tehdä mitään, Kirvalas pääsi vapaaksi näkymättömistä kahleistaan. Kuului korviahuumaava ratkeava ääni, ja sekunnin sadasosassa Kirvalas heilautti taikasauvansa ylös ja teki koko vartalollaan laajan kaaren. McGarmiwa ja Sirius reagoivat, eikä Harrylle tai muille oppilaille käynyt mitään, mutta taian voima sai sekä Siriuksen että McGarmiwan kaavut lepattamaan vinhasti. Siriuksen viitan kiinnitys ei kestänyt, vaan viitta lensi lattialle ja liukui Kirvalaksen luoman taian suuntaisesti kohti McGarmiwaa, vain muutaman metrin päähän Harrysta.
    Ennen kuin Kirvalas ehti aloittaa uutta hyökkäystä, hän löysi kimpustaan koko Tylypahkan opettajakaartin.
    Harry ei ehtinyt seurata, sillä hän oli saanut idean, ja jotta sillä olisi mitään mahdollisuutta toimia, hänen olisi oltava salamannopea. Niinpä hän suorastaan sukelsi Siriuksen viitan luokse, eikä välittänyt vähääkään niistä parista närkästyneestä kysymyksestä, jotka hänelle heitettiin.
    Harry kopeloi pikaisesti viitan taskut läpi ja löysi parissa sekunnissa etsimänsä. Hän kaappasi pienen peilin käteensä ja sanoi epätoivoisesti: ”James! Isä!”
    Sitten hän vilkaisi taas opettajia. Kirvalaksella ei ollut mitään mahdollisuutta voittaa, mutta Harryn onneksi jotain oli vielä tekeillä – hän ei ehtinyt saada asiasta tolkkua, mutta oletti, että opettajat sitoivat Kirvalasta johonkin.
    ”Harry? Onko jokin hätänä?”
    Harryn teki mieli itkeä helpotuksesta, kun hän näki isänsä huolestuneet kasvot peilistä. ”Ei ole aikaa selittää”, hän sanoi nopeasti. ”Minä näin Siriuksen muutama viikko sitten juuri siinä vessassa, jossa se miekka oli.”
    ”Harry, me uskomme, että – ”
    ”Mutta jos se ei pidäkään paikkaansa! Kirvalasta vahdittiin koko ajan, isä, Sirius sai kirouksesta, minä en halua, että se on totta, mutta – ”
    ”Harry!” Sirius sanoi hänen selkänsä takaa.
    Harry pisti muitta mutkitta peilin takaisin Siriuksen taskuun.
    ”Harry, mitä sinä teit?” Sirius kysyi ja kumartui nappaamaan viittansa.
    ”Minä – öö – ”
    ”Minä näin sinut se peili kädessä! Mitä sinä Jamesin kanssa halusit puhua?”
    ”Öh… minä vain…”
    ”Minkä sinä oikein et halua olevan totta?”
    Senkö Sirius oli kuullut? Harry yritti ajatella mahdollisimman nopeasti. Hän vilkuili ympärilleen. ”No siis, sen, mitä minä näin…”
    ”Ai sen, että Kirvalas on kuolonsyöjä?” Sirius kysyi ihmeissään. ”Sinähän tiesit, että me epäilemme häntä.”
    Harry huokaisi. ”No joo, tai siis tiesin, mutta en uskonut kuitenkaan, ja… öö… oli tosi – pelottavaa – nähdä se – piirto.”
    Sirius katsoi häntä kuin hän olisi menettänyt järkensä. Harryn pelastukseksi McGarmiwan taialla vahvistettu ääni kuitenkin käski juuri silloin kaikki siirtymään välittömästi suureen saliin.

Kirvalas istutettiin penkkiin keskelle opettajien koroketta, ja pian sen jälkeen Dumbledore – jonka aiemmasta sijainnista Harrylla ei ollut havaintoakaan – saapui myös paikalle. Kaikki oppilaat ja pari parantajaa istuivat levottomina pöydissä ja odottivat, kun opettajat supattivat keskenään selvästi miettien, mitä olisi paras tehdä.
    Kirvalas puolestaan hymyili. Hän näytti lähestulkoon voitonriemuiselta. Kun Harry katseli häntä siinä, oli uskomatonta ajatella, että hän oli joskus vaikuttanut mukavalta pimeyden voimilta suojautumisen opettajalta. Harry katseli miestä, ja häntä kuvotti. Hän melkein toivoi, että voisi poistaa mielestään kaikki ne opit, jotka tuo kuolonsyöjä oli häneen iskostanut.
    Lopulta opettajat tuntuivat tehneen päätöksen. Kuhnusarvio antoi Dumbledorelle pienen pullon jotakin, ja kun hän teki niin, hänen kätensä vapisi. Dumbledore ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä, ja Harrysta tuntui, että koko kiinnisaamistilanne meni ihan nurinkurisesti: vangittu hymyilee, vangitsijat ovat tyytymättömiä.
    ”Arvoisat oppilaat, kollegat ja ystävät”, Dumbledore sanoi. Hän ei ollut vahvistanut ääntään taialla, mutta se kuului silti selvästi kaikkien korviin. Hän puhui vähän samaan sävyyn kuin Harry oletti hautajaisissa puhuttavan. ”Me olemme saaneet kiinni petturin”, Dumbledore sanoi ja huokaisi. ”Kuten kaikki huomaatte, kyseessä on pimeyden voimilta suojautumisen – luonnollisesti entinen – opettaja, professori Kirvalas. Hän oli antanut minulle jo pitkän aikaa aihetta epäillä itseään, mutta vasta tänään, kun herra Musta sattui saamaan hänet kiinni pimeän piirto esillä, saimme viimeinkin todisteita.
    ”Olemme opettajakunnassa yhteisesti päättäneet, että koska te kaikki olette asuneet professorin kanssa samassa linnassa kuluneen lukuvuoden ajan ja koska olette käyneet hänen oppitunneillaan, syöneet hänen kanssaan tässä nimenomaisessa salissa, teillä kaikilla on oikeus kuulla totuus.”
    Kirvalas tuhahti ja heilutteli käsiään sen puolisen senttiä, jotka ne liikkuivat.
    Dumbledore näytti siltä, ettei millään olisi halunnut jatkaa puhettaan, mutta sanoi kuitenkin: ”Emme ikävä kyllä ole keksineet mitään muuta keinoa varmistua siitä, että saamme kaikki tarvitsemamme tiedot, joten meidän on turvauduttava johonkin brutaaliin. Haluan kuitenkin muistuttaa teitä siitä, että me olemme sodassa, ja että tässä on henkilö, joka on mitä todennäköisimmin vastuussa useiden ihmisten kuolemasta sekä viattomiin oppilaisiin kohdistuneista murhayrityksistä.”
    Kirvalas ratkesi nauramaan. Dumbledore katsoi häntä rauhallisesti, muut järkyttyneinä.
    ”Vai että sellaisen listan sinä olet minulle antanut, Dumbledore!” Kirvalas räkätti. ”Mielelläni ottaisin sen kyllä kontolleni! Hyvän asian puolesta!” Hänen oli pidettävä tauko, jotta hän sai taas nauraa. ”Mutta kuulustele sinä minua vain, Dumbledore! Käytä niitä brutaaleja menetelmiäsi niin paljon kuin vain jaksat! Pimeyden lordi keskittyy muihin asioihin, oikeasti tärkeisiin asioihin. Luuletko, että hän pelkää sinua? Koska ei hän pelkää, hän on valmis! Me olemme valmiita, ja pian tämä kaikki on ohitse! Minä vastaan kysymyksiisi mielelläni, koska minulla on aikaa odotella. Oppilaiden tappamisen aika on ohitse – pimeyden lordi on kyllästynyt sellaiseen pieneen puuhasteluun! Minä olen valmis odottamaan – teidän ei ehkä kannattaisi, mutta minun puolestani saatte kuulustella minua vaikka hamaan loppuun saakka!”
 

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 11.12.2016 luku 31/35
Kirjoitti: Arion - 11.12.2016 22:26:10

Ok - tää tuli mielenkiintoiseksi - omalla tavallaan!

Mietityttää yhä toi Sirius kyllä. Ja totesin taas yhden syyn, miksi Harry ei ole korpinkynsi. Muuten hän olisi voinut ikään kuin vain noukkia Siriuksen kaavun lattialta antaakseen sen takaisin Siriukselle ja ottaa se peili huomaamattomasti ja pitää sen itsellään. Toki Sirius olisi voinut huomata sen, mutta ei sillä enää väliä. Jos hän olisi ollut komennettu, Sirius olisi varmaan jälkikäteen kiittänyt Harrya ja jos ei, niin Sirius olisi varmaan pettynyt Harryyn, mutta antanut kyllä anteeksi. Ehkä. Mutta turha miettiä, kun Harry ei ole korppari, joka miettisi asiat vähän paremmin :'D

Peru Harry muuten, kun ei ole innostunut kertomaan Dumbledorelle asioitaan xD

Mutta sitten Kirvalas - hmm... jotenkin olin ajatellut, että liian ennalta-arvattava, että tuskin nyt ihan sentään - mutta silti. En tiedä, onko tämä hyvä vai huono asia, mutta sinun tarinasi! Tavallaan taas sitten ei-ennalta-arvattava, kun ajattelee, että se olisi kumminkin joku toinen.

Ja päätin nähtävästi heittää nippelitietoa, että alunperin kaavut olivat umpinaisia, mutta harva tuntuu muistavan tämän. Olisi huvittava nähdä, miten sellainen kaapu olisi lentänyt Siriuksen päältä xD Mutta hei, tykkään kyllä itsekin ajatella aukinaisia kaapuja, joten en sakota missään nimessä! Tuli vain mieleen mainita tällainen pikku fakta ; )

Ja vielä Weasleyiden talosta tuli mieleen, kun luin tokan kirjan tossa hetki sitten uudestaan. Harryhan sanoo, että sen mielestä talo pysyi ainoastaan taian avulla pystyssä. Jos se olisikin oikeasti näin? Tässä tapauksessa voisi hyvin olla, että he eivät ole alkaneet tekemään mitään huomaamattomia laajennusloitsuja enempää taloon, koska voisi olla aika horjuttavaa asua siellä enää.

Ihanat muuten noi Harryn selitykset Siriukselle. xD Meniköhän oikeasti läpi - voisi kuvitella, että Sirius voisi ehkä nähdä läpi, mutta ei nyt välttämättä. Voi hyvin viedä ajatukset Kirvalasin nappaaminen.

Mutta jäänen taas odottamaan uutta lukua - kiitos tästä! Pidän siitä, että lukusi aiheuttavat pohdintaa tulevasta, koukuttava tämä ainakin on!

// ai hel- kiva, joo en tosiaan ollut tarkistanut oikeasta paikasta! "The only spell the Shield Charm can't defend against is the Killing Curse, since it's unblockable." - noin tosiaan sanotaan Potter Wikiassa Shield Charmissa. Tajusin eilen lukiessani 4. kirjaa uudestaan - ja siinä kohdassa, kun Harry ja Voldemort on siellä hautausmaalla. Siellä Harry totesi itselleen, että on vastassa Avada Kedavraa, jota vastaan ei toimi mikään, ja ajattelin sitten tarkistaa oikein kunnolla asian Protego-loitsusta. Pahoitteluni tämä sekaannus itselläni! Jotenkin itselle oli tullut vahva kuva, ettei se turvaa kidutus- ja komennu- kirouksia.

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 18.12.2016 luku 32/35
Kirjoitti: Nyyhti - 18.12.2016 15:00:45

AraSebe, hahah joo, Harry ei tosiaan ole tuollaisissa asioissa korppariluonteinen XD Kirvalas oli tosiaankin se kaikkein ilmiselvin pahis, kun on jopa ainoa uusi opettajakunnassa - ajattelin juuri, että kukaan ei tosissaan epäilisi häntä, kun hän oli niin ilmiselvä :D Tuo torjuntaloitsujuttu on kyllä tosi jännä, koska teitä oli tosiaan kaksi, joille oli tullut tuollainen mielikuva! Mutta suurkiitokset jälleen kommentistasi! :)

A/N: Hmmm, tämä luku on vähän... tällainen. Vastausluku - valitettavasti myös kirjaimellisesti. Näin jälkikäteen mietin, että tämän olisi voinut varmaan yrittää toteuttaa jotenkin muuten, mutta no, tällainen tästä tuli. Lisäksi tämä on kamalan lyhyt. Loppu lähestyy ja luvut lyhenevät, näköjään! Kertokaa toki kuitenkin mielipiteenne! :)

---

Luku 32
Kuulustelu

Kirvalas tuntui muuttuneen täysin mielipuoliseksi. Hän ei muistuttanut enää lainkaan sitä miestä, jonka oppitunneilla Harry oli ollut. Kun Dumbledore esitteli totuusseerumin, Kirvalas vain hytkyi huvittuneena tuolissaan ja näytti jopa professori Kuhnusarviolle kieltä. Häntä ei hetkauttanut edes se, kun Dumbledore lopulta kaatoi totuusseerumia hänen suuhunsa, mutta kun juoma vaikutti, Kirvalaksen pää retkahti ja hän lopetti hytkymisen.
    ”No niin”, Dumbledore sanoi. ”Oletko sinä professori Kirvalas, Tylypahkan pimeyden voimilta suojautumisen opettaja?”
    ”Olin kyllä, tähän päivään asti.” Kirvalaksen ääni oli aivan erilainen. Oli kuin se olisi tullut haudan takaa. Lisäksi hänen silmänsä olivat täysin lasittuneet, eikä hän selvästi ymmärtänyt lainkaan, missä oli tai mitä sanoi. Aivan kuin hänen aivonsa olisi asetettu pois päältä, ja joku vain liikutti hänen suutaan.
    ”Minkä takia pesti päättyi?”
    ”Sirius Musta näki, kun olin ottamassa yhteyttä isäntääni pimeän piirron välityksellä. Hän esti minua liikkumasta, ja lopulta muut opettajat vangitsivat minut.”
    ”Kuinka kauan olet ollut kuolonsyöjä?”
    ”Viisi vuotta.”
    Harry irvisti. Kirvalas oli ollut kuolonsyöjä jo hyvän aikaa ennen kuin hänet oli palkattu Tylypahkaan viime keväänä. Harry ei olisi ikinä uskonut, että Dumbledore saattaisi palkata kuolonsyöjän – luulisi hänen tutkivan opettajiensa taustat niin tarkkaan, ettei sellaista tapahtuisi.
    ”Miten päädyit Tylypahkaan?”
    ”Isäntäni oli sitä mieltä, että minussa oli ainesta. Hän kehotti minua pitämään uskollisuuteni salassa, jotta voisin hakea virkaa, kun aika olisi kypsä. Hänellä oli suunnitelma, johon hän tarvitsi minua Tylypahkassa.”
    ”Mikä tuo suunnitelma oli?”
    ”Saada Albus Dumbledore lähtemään Tylypahkasta, jotta Voldemort voi vallata sen. Toissijaisesti minun tuli myös pitää silmällä Neville Longbottomia ja seurata kaikkea häneen liittyvää, kuten lukea häntä koskevat kirjeet.” Harry vilkaisi pikaisesti Nevilleä, joka oli kalvennut kuultuaan nimensä. Muutama oppilas supisi jotakin, mutta Harry ei osannut sanoa mitään, ja Neville vain tuijotti tiukasti eteensä. Harrya puistatti ajatella, että tässä oli varmasti syy siihen, miksi Bertie oli kadonnut. Bertie…
    ”Mitä sinulle selvisi kirjeistä?” Dumbledore kysyi aivan yhtä tasaisella äänellä kuin aiemmatkin kysymykset. Oli kuin häntä ei olisi hetkauttanut lainkaan, että Kirvalas oli juuri sanonut, että Voldemort oli suunnitellut saavansa Dumbledoren lähtemään Tylypahkasta, jotta voisi vallata sen itselleen. Toisaalta, ehkä sellainen oli Dumbledorelle aivan tavallista.
    ”Vain se, että poika ei ole millään lailla vaaraksi pimeyden lordille. Pimeyden lordi oli hyvin tyytyväinen raporttiin, jonka tein hänelle asiasta.” Sillä kerralla Harry vältti visusti katsomasta Nevilleä. Hän oli varma, että Neville ei olisi halunnut kuulla tätä.
    ”Entä miksi Voldermort halusi vallata Tylypahkan?” Dumbledore jatkoi tyynesti.
    ”Tehtävänäni ei ole kysyä isännältäni, miksi hän tekee jotakin. En tiedä.”
    ”Onko sinulla jotakin arvausta?”
    ”Tylypahka on ikivanha ja voimakas. Varmasti pimeyden lordi tuntee sen salat ja voisi valjastaa ne käyttöönsä.”
    ”Entä miten suunnitelman oli tarkoitus toimia?” Dumbledore kysyi. Harry olisi toivonut kattavampaa vastausta edelliseen kysymykseen, ja häntä harmitti, ettei Dumbledore tiedustellut siitä enää enempää.
    ”Suunnitelma oli yksinkertainen ja nerokas. On yleisesti tiedossa, että Dumbledore ei hylkää kouluaan vapaaehtoisesti mistään hinnasta. Mutta jos oppilaita kuolisi, Dumbledore syrjäytettäisiin väkisinkin. Silloin koulun puolustukset olisivat niin heikot, että pimeyden lordi valtaisi sen helposti. Minun ei kuitenkaan ollut tarkoitus suoraan tappaa oppilaita, vaan huolehtia siitä, että sopivan tilaisuuden tullen joukkomme pääsisivät Tylypahkan maille. Sainkin heidät järjestettyä tänne salakäytävää pitkin, kun pyysin ystäviäni mukiloimaan Sirius Mustan hyvän ystävän henkihieveriin, jotta tämä lähtisi sairaalaan, eli pois vahtimasta käytäviä. Mutta silloin Dumbledore oli vielä koulussa, ja valtaus epäonnistui. Se oli meille kuitenkin hyvää harjoitusta”, Kirvalas selitti samalla kuolleella äänellä. Harryn kurkkua kuristi. Oliko Remuksen kimppuun hyökätty vain ja ainoastaan sen takia, että Sirius lähtisi yhdeksi päiväksi Tylypahkasta? Harry muisteli sitä, kuinka huolissaan hän oli ollut Remuksesta, ja kuinka tämä vasta joulun aikaan oli alkanut parantua…
    ”Kuka sitten yritti vahingoittaa oppilaita?” Dumbledore kysyi. Harry ei pystynyt käsittämään, miten Dumbledore saattoi puhua jatkuvasti niin rauhallisesti. Eikö hän kuullut, mitä Kirvalas vastasi?
    ”Kaikki muut. Kuolonsyöjät ovat keskittyneet jo viime kesästä lähtien Tylyahoon. Odotimme, että sinne menisi paljonkin oppilaita. Käskynä oli, että ensimmäisenä näköpiiriin tuleva jätetään aina rauhaan, mutta muut tapetaan. Sillä lailla pystyimme varmistamaan, että joku olisi aina palaamassa kouluun kertomaan uutisen – muuten oli vaarana, että oppilaiden luultaisiin karanneen. Yllätyimme kuitenkin siitä, kuinka hyvin oppilaat saatiin pysymään Tylypahkassa, ja lisäksi tuli tarkoitettua aikaisemmin ilmi, että kuolonsyöjät ylipäätään olivat Tylyahossa, ja niinpä se suunnitelma ei toiminut…”
    ”Mutta entä kuka yritti vahingoittaa oppilaita Tylypahkan sisällä? Kuka myrkytti mehun, kuka kirosi korttipakan, kuka laittoi miekan vessaan?” Dumbledore kysyi. Harry pidätti hengitystään odottaen vastausta.
    ”En tiedä”, Kirvalas sanoi yksinkertaisesti. Harry sulki silmänsä ja päästi pidättämänsä hengityksen puuskahtamaan ulos. Hän oli niin kovasti toivonut olevansa väärässä: olisi ollut niin paljon parempi, jos Kirvalas olisi ollut kaiken takana.
    ”Kuuluiko se suunnitelmaan?”
    ”Suunnitelmana oli tappaa oppilaita niin paljon, että Dumbledore syrjäytettäisiin. Kyllä se varmaankin siis kuului.”
    ”Etkö osaa edes arvata, kuka noiden tekojen takana on?”
    ”En osaa. Pimeyden lordi ei jaa suunnitelmiensa jokaista yksityiskohtaa kanssani, kuten ei pidäkään.”
    ”Sanoit, että aiempi suunnitelma epäonnistui. Mikä on uusi suunnitelma?”
    ”Vallata Tylypahka niin, että Dumbledore on edelleen koulussa.”
    ”Miksi suunnitelma muuttui?”
    ”Pimeyden lordin joukot ovat vahvistuneet tarpeeksi. Olemme valmistautuneet viimeiseen hyökkäykseen, jossa Dumbledore ja hänen kannattajansa viimein tuhotaan.” Siispä Harryn äiti oli ollut oikeassa, tai ainakin kuolonsyöjät aikoivat tehdä juuri niin kuin Lily oli ennustanut.
    ”Milloin tuo hyökkäys tapahtuu?”
    ”Kun pimeyden lordi katsoo sen sopivaksi.”
    Dumbledore oli pienen hetken hiljaa, mutta ei vieläkään näyttänyt järkyttyneeltä, ainoastaan mietteliäältä. Sitten hänen ilmeensä kirkastui vähäsen aivan kuin hän olisi juuri muistanut jotakin, ja hän sanoi: ”Miksi otit isäntääsi tänään yhteyttä?”
    ”Minun oli kerrottava, että paljastun varmasti pian.”
    Sekään ei herättänyt mitään reaktioita. Edes oppilaat eivät reagoineet, mistä Harry päätteli, että ainakin suurin osa oli tiennyt, että Kirvalasta vahdittiin. Dumbledore katseli lähistöllä seisovia opettajia kulmat koholla. Nämä pyörittivät päätään: kenellekään ei ollut enempää kysymyksiä.
    ”Kiitos”, Dumbledore sanoi. ”Viekää hänet pois.”
    Sirius ja McGarmiwa riensivät tuolin luo, nostivat sen taialla ilmaan ja lähtivät kuljettamaan Kirvalasta pois salista. Kun ovi oli kolahtanut heidän perässään kiinni, Dumbledore kääntyi katsomaan vuorotellen opettajia ja oppilaita ja sanoi:
    ”Aloitamme evakuoinnin saman tien. Kilta on jo hälytetty paikalle, mutta oppilaat on saatava pois täältä. En voi sanoa, tuleeko Voldemortin hyökkäys tänään vai viikon päästä, mutta on selvää, että yhdenkään oppilaan ei tule olla täällä silloin. Liikumme hormipulverilla, kuten viimeksikin – kestää vain vartti, että saan yhteyden järjestettyä.”
    Kuului tuolinjalkojen narskuntaa lattiaa vasten, kun kaikki nousivat yhtä aikaa ylös. Harry ei osannut sanoa mitään: tuntui kuin hän olisi saanut niin paljon informaatiota, että hän tarvitsisi ainakin kaksi päivää ennen kuin edes tajuaisi, mitä oli juuri kuullut.
    Ensimmäiset oppilaat olivat juuri astuneet suuren salin ovista ulos eteisaulaan, kun kuului valtava räjähdys. Moni kiljaisi, ja Dumbledore itse juoksi oppilaiden ohi pääoville katsomaan, mitä oikein oli tapahtunut.
    ”Evakuointi perutaan!” hän huusi. ”Kuolonsyöjät ovat täällä.”

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 18.12.2016 luku 32/35
Kirjoitti: Ennuski - 21.12.2016 14:43:41

Olen parin päivän aikana lukenu nää kaikki!! Nää on niin kiinnostavia!!! <3<3 Toivottavasti jatkat tätä pian, en jaksa oottaa uutta!!!!!!<3

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 18.12.2016 luku 32/35
Kirjoitti: Arion - 22.12.2016 03:58:43

Joo, se, että on tuijottanut elokuvia ja sarjoja ja lukenut kasa päin kirjoja (myös uudestaan välillä), niin osaa ajatella melkein joka ikistä vaihtoehtoa, mitä voisi tapahtua. xD

Osaat tosiaan pitää jonkinnäköisessä jännityksessä lukijaa! PVS-ope-kuolonsyöjäkään ei tiennyt syypäätä ihmisten tapaturmiin. Auts - nyt mietityttä tosiaan, onko Sirius oikeasti komennettu - vai onko jossain toinen kuolonsyöjä? Huuuu...!

Ihmittelen vähän professori Dumbledoren käytöstä, että kuulustelee PVS-opettajaa kaiken kuullen. Olisin tavallaan kuvitellut, että hän olisi mennyt Siriuksen ja muutaman opettajan kanssa lähimpäänntyhjään luokkahuoneeseen ehkä.

Lainaus käyttäjältä: nominal - 18.12.2016 15:00:45

    ”Kuinka kauan olet ollut kuolonsyöjä?”
    ”Viisi vuotta.”
    Harry irvisti. Kirvalas oli ollut kuolonsyöjä jo hyvän aikaa ennen kuin hänet oli palkattu Tylypahkaan viime keväänä. Harry ei olisi ikinä uskonut, että Dumbledore saattaisi palkata kuolonsyöjän – luulisi hänen tutkivan opettajiensa taustat niin tarkkaan, ettei sellaista tapahtuisi.

Tämä! Tämä mietityttää itseäkin! Hyvin ajateltu, Harry!

Hrrr - nyt jää oikeasti odottamaan tulevaa - tappelu käynnistyy varmaan pian. Pakko sanoa, että aika kova tempo tässä tavallaan. Kiitos tästä luvusta ja seuraavaa odotellen!

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 18.12.2016 luku 32/35
Kirjoitti: Trioli - 23.12.2016 00:07:07

Oi voi, unohdin kommentoida tuohon aiempaan lukuun.
Otetaan siis nyt molemmat kerralla. :D

Ensinnäkin tuosta aiemmasta luvusta 31 jäi häiritsemään pieni kohta:

Lainaus

Hermione henkäisi. ”Sehän on pimeyden piirto!”

--> Pimeän piirto, ei pimeyden.

Olen AraSeben kanssa ihettelemässä miksi Dunble kuulusteli Kirvalasta koko koulun kuullen. Hän ei kuitenkaan suoranaisesti ollut vaikuttanut kehenkään suuresti. Eihän Barty Kyyry jr:kään kuulusteltu koko koulun nähden, vaikka oli kironnutkin heitä. Minua jäi häiritseemään myös suunnattomasti totuusseerumin kuvailu. Kirjassa Bartyn ääni on yksitoikkoinen ja tasainen, mutta kuitenkin hänen oma, ei haudan takaa tullut.
Dumbledoren käytös hämmentää minua myös loppua kohti, kun hän peruu evakunoinnin. En näe mitään syytä miksei evakuointia pitäisi jatkaa, vaikka kuolonsyöjät ovatkin perillä. Mielestäni sen pitäisi lisätä etenkin intoa evakuoidia... Mutta sinun tarinasi.
Kuolonsyjien yllättävä hyökkäys oli minusta muutenkin aika kummallinen. Ensinnäkin, miten he pääsivät niin vähin äänin sisään? Luulisi että suojausten purkaminen kestäisi.
Seitsämännessä kirjassa Voldemort myös pyysi ensin Harrya itselleen ennen kuin hyökkäsi, joten oletin jotain samanlaista tapahtumaa tässäkin.

Jooh... Kritisoin taas hirveästi. XD Jännittävyyksiä kuitenkin luvassa ja odotan uutta lukua taas innolla!

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 6.1. luku 33/35
Kirjoitti: Nyyhti - 06.01.2017 17:01:53

Ennuski, aivan ihanaa että olet jaksanut lukea! Kiitos paljon kommentistasi! :)

Arion, ymmärrän kyllä hyvin, miksi tuo Dumbledoren toiminta ihmetyttää. Olen kuitenkin tässä ajatellut sodan vaikuttaneen häneen, niin että hän ei ole ihan samanlainen kuin Pottereissa. Suurkiitokset kommentistasi! :)

Trioli, Dumbledore kuvitteli, että Kirvalas oli tosiaan kaiken takana, ja luuli saavansa tunnustuksen, eli siis Dumbledore ei tiennyt, ettei Kirvalas ollut vaikuttanut kehenkään suuresti :P Olen tosiaan ajatellut tässä, että yli kymmenen vuotta kestänyt sota on vaikuttanut häneen, eikä hän enää toimi samalla tavalla kuin ennen. Evakuointia taas ei jatkettu (esimerkiksi ;)) sen takia, että linna ehdittäisiin suojata - eikä ole paikkaa, johon oppilaita voitaisiin lähettää :) Kritisointi on ihan sallittua! Toivottavasti en ollut liian selittelevä, mutta tahdoin kertoa, miksi olen kirjoittanut tapahtumat noin :D Paljon kiitoksia kommentistasi! :)

A/N: Taas olin unohtanut julkaista, ärh. Mutta loppu lähestyyyyy! Huiui!

---

Luku 33
Valmistautuminen

Harryn sydän oli hypännyt jonnekin keskelle kurkkua, niin että hänen oli vaikea hengittää. Dumbledore oli paiskannut ulko-oven kiinni ja heilauttanut taikasauvaansa, ja nyt ovien eteen laskeutui hitaasti valtavia palkkeja. Ehkä liian hitaasti, sitä Harry ei voinut tietää.
    ”No niin”, Dumbledore sanoi. Hänen äänensä tuntui rauhoittavalta: rehtori ei näyttänyt lainkaan pelkäävän. ”Olen pahoillani, mutta kaikkien taisteluun kykenevien apua tarvitaan juuri nyt, joten ei ole aikaa auttaa teitä suojautumaan. Olen varma, että olette kaikki sen verran neuvokkaita, että löydätte hyvän paikan itsellenne. Yritämme pitää Tylypahkan niin suojassa kuin mahdollista.”
    ”Mutta me hävitään varmasti!” joku parkaisi. Harry katsoi sinne, mistä ääni oli kuulunut. Hän ei osannut sanoa, kuka oli huutanut, sillä hän näki vain porukan luihuisia, jotka näyttivät olevan pyörtymäisillään. Ilmeisesti he eivät ainakaan olleet kuolonsyöjien lapsia.
    ”Kiltalaiset ehdittiin hälyttää paikalle”, Dumbledore sanoi. ”Jos he vain pääsevät tänne asti, meillä on mahdollisuuksia. Mutta nyt, valvojaoppilaat varmasti pystyvät olemaan vastuussa pienimmistä. Minun on kiirehdittävä.”
    Sen sanottuaan Dumbledore asteli ripeästi hieman kauemmas ja hyppäsi hämmentävän kevyesti korkealla olevalle ikkunasyvennykselle seisomaan. Hän nojasi sen oikeaan laitaan ja räjäytti ikkunan säpäleiksi. Muutama oppilas kirkaisi, ja Harry havaitsi takanaan pientä hälinää, kun valvojaoppilaat yrittivät tehdä jotakin. Harry erotti Percyn hermostuneen rykinän takaansa.
    Harry oli kuitenkin itse lumoutunut seuraamaan Dumbledorea. Hän siirtyi hieman sivummalle nähdäkseen ikkuna-aukosta ulos, ja huomasi Dumbledoren osoittavan taikasauvallaan kohti kiellettyä metsää. Dumbledore näytti todella keskittyneeltä, kun hän mumisi jotain ja teki niin pieniä liikkeitä taikasauvallaan, että näytti melkein kuin hänen kätensä olisi vain tärissyt.
    Metsässä ei näkynyt mitään liikettä, mutta sen sijaan Harry havaitsi liikettä toisella puolella. Hän tunsi pakokauhun nostavan päätään, kun hän tajusi, mitä katsoi.
    Kuolonsyöjiä. Kymmeniä ja taas kymmeniä kuolonsyöjiä marssi siisteissä riveissä. Kaikilla oli pitkät mustat kaavut, huput päässä ja naamarit kasvoilla. Näytti melkein siltä kuin kuolonsyöjät eivät olisi edes kävelleet vaan lipuneet eteenpäin, ja he vyöryivät tasaisena, vääjäämättömänä massana suoraan kohti linnaa. Heitä oli yksinkertaisesti aivan liian paljon.
    Sitten metsästä alkoi kuulua ryminää.
    ”Hyvä on, nyt kaikki rohkelikot perässäni”, Percy sanoi. ”Mennään rohkelikkotorniin suojaan!”
    ”Se on liian riskialttiissa paikassa!” joku huusi vastaan.
    ”No sano sitten joku parempi idea!” Percy äyskähti takaisin.
    Oppilaat alkoivat väitellä laajemminkin, mutta Harryn oli pakko katsoa taas ulos. Hän ei ollut uskoa silmiään, ja hän sentään oli nähnyt kaikenlaista.
    Kielletty metsä oli lähtenyt liikkeelle. Ei toki koko metsä, mutta kaikki puut ainakin parinkymmenen metrin säteellä linnasta. Ne marssivat yhtä jalkaa – vaikka eihän niillä ollut edes varsinaisesti jalkoja – kohti linnaa. Harry näki, kuinka Hagrid pyyhälsi mökistään puiden sekaan olallaan valtavan kokoinen varsijousi ja kädessään vaaleanpunainen sateenvarjo.
    Harry tuijotti puita suu auki, eikä suinkaan ollut ainoa. Kuolonsyöjät olivat seisahtuneet hyvän matkan päähän puista. Harry ei voinut tietenkään nähdä heidän ilmeitään, mutta hänestä tuntui, että kuolonsyöjät olivat säikähtäneet.
    ”Minä jään taistelemaan”, Harryn takaa kuului päättäväinen ääni. ”En missään nimessä aio etsiä kenellekään mitään piilopaikkaa.”
    ”Me tiedetään pari ihan hyvän kokoista salakäytävää”, jompikumpi Weasleyn kaksosista sanoi. ”Osa porukasta voisi mennä sinne.”
    Harry kiinnitti vastentahtoisesti huomionsa keskusteluihin. Opettajat ja muu henkilökunta oli suurimmaksi osaksi kadonnut aulasta. Harry pääsi pian kärryille ongelmasta: suurin osa vähänkin vanhemmista oppilaista halusi jäädä taistelemaan, ja torneja pidettiin liian vaarallisina, koska niihin oli helppo osua. Kaikki tappelivat siitä, kuka menisi ja mihinkin, ja kuka nämä sinne veisi.
    ”Hiljaa!” joku huusi. Puheensorina vain kiihtyi. ”HILJAA!” hän huusi uudestaan ja räjäytti jotakin taikasauvastaan. Kaikki hiljenivät, ja ulkoa kuuluva puiden ryske tuntui kaksi kertaa kovemmalta.
    ”Minulla on ratkaisu”, sanoi taikasauvansa räjäyttänyt poika. Hänellä oli kaavussaan Puuskupuhin vaakuna, jonka vieressä oli valvojaoppilaan merkki. ”Korpinkynnet ja Rohkelikot ovat kaikki tervetulleita Puuskupuhin oleskeluhuoneeseen. Se on maan tasalla. Minä jään tänne, mutta kaikki halukkaat voivat seurata vaikka Diggorya. Tällaisena aikana ei todellakaan ole väliä enää tuvalla, kuten Dumbledore sanoi, eikä iällä tai asemalla. Tehdään kaikki niin kuin parhaaksi nähdään.”
    Moni nyökkäsi vakavana.
    ”Hyvin puhuttu!” huusi George, ja Fred alkoi taputtaa. Muutama muukin yhtyi taputuksiin, Harry mukaan lukien, mutta ennen kuin niistä ehti tulla kunnon suosionosoitukset, puuskupuh nosti kätensä ilmaan.
    ”Meillä on kiire”, hän sanoi. ”Tässä on Diggory. Hän näyttää teille tien ja päästää teidät sisään.” Poika osoitti itseään selvästi nuorempaa poikaa, joka suoristi ryhtiään ja nyökkäsi vakavana. Harry mietti, että hänenkin varmasti pitäisi seurata poikaa. Rohkelikkotorni oli tosiaan aika riskialtis sijainniltaan.
    Diggory viittoi ihmisiä seuraamaan perässään ja lähti kohti sitä ovea, josta Harry, Ron ja kaksoset olivat menneet keittiöön. Silloin sisällä pimeni.
    Moni henkäisi yllättyneenä. Harry kääntyi katsomaan ikkunaan ja tajusi heti, mitä oli tapahtunut: puut olivat saavuttaneet linnan seinän. Pari pienempää oksaa oli tullut ikkunasta sisään asti, ja yksi hipaisi suorastaan lempeästi edelleen ikkunalla seisovaa Dumbledorea olkapäästä. Ne oppilaat, jotka eivät olleet tajunneet metsän liikkuvan, tungeksivat nyt katsomaan lähempää, mitä ihmettä oikein oli tapahtunut.
    Dumbledore hypähti hymyillen lattialle. Sitten hän vasta huomasi oppilaat ja huokaisi niin, että hänen hopeiset viiksensä lepattivat.
    ”Turvaan, lapset hyvät”, hän sanoi.
    Se sai oppilaisiin vauhtia. Diggory lähti hölkkäämään, ja muut hänen perässään kiristivät vauhtia. Harry etsi vimmatusti katseellaan ystäviään, ja huomaisikin Ronin vilkuttamassa hänelle. Harry lähti juoksemaan Ronia kohti ja odotti heidän menevän yhdessä Diggoryn perään, mutta Ron vain seisoikin paikoillaan. Hän näytti hyvin vakavalta, ja kun Harry pääsi lähemmäs, hän huomasi Ronin vieressä seisovan Hermionen vaikuttavan todella tyytymättömältä. Harry käänsi päätään nähdäkseen Nevillen, ja lähes järkyttyi. Nevillen kasvoilla oli hyvin, hyvin päättäväinen ilme, mutta ei positiivisella tavalla.
    ”Mitä nyt?” Harry kysyi. ”Meidän pitäisi seurata muita.”
    ”Neville ei suostu”, Hermione puuskahti.
    ”Miten niin?” Harry kysyi Nevilleltä.
    Neville suoristi selkäänsä. ”Minä kerroin teille ennustuksesta. Ja te kuulitte, mitä Kirvalas sanoi. Tänään kaikki ratkeaa. En minä voi mennä piileskelemään.”
    Harry pyöritti päätään, yritti epätoivoisesti käsittää. ”Neville. Sinä ole yksitoista.”
    ”Ei sillä ole mitään väliä.”
    ”Mutta eihän me edes osata mitään kunnollisia taikoja!” Harry yritti. ”Ei meistä ole mitään hyötyä taistelussa. Minä osaan vain riisua aseista ja kangistaa, ja nekin taiat kaikki kuolonsyöjät osaavat varmasti torjua.”
    ”Ei teidän tarvitse osata mitään taikoja”, Neville sanoi hämmentyneenä. ”Ei ennustus ketään teistä koskenut.”
    Ron tuhahti. ”Luuletko muka tosissaan, että me mennään tuonne suojaan katselemaan, kun sinä jäät tänne? Ei todellakaan.”
    Neville näytti aidosti hämmästyneeltä. Hän katseli vuorotellen Ronia, Harrya ja Hermionea. Sitten hän nielaisi. ”Ei siinä ole mitään järkeä. Teille voi sattua jotain.”
    ”Joo, ja niin voi sinullekin”, Harry sanoi.
    Neville pudisteli päätään. Silloin jostain heidän kuului ääniä, huutoja ja juoksuaskelia, ja he kaikki hätkähtivät. Harry huomasi, että sali oli tyhjä: Dumbledore oli kadonnut, ja kaikki oppilaat olivat jo menneet.
    ”Äkkiä, tuonne”, Harry sanoi matalalla äänellä ja osoitti eteisaluaan. Siellä oli kuvakudos, jonka takana hän muisti olevan salakäytävän, mutta hänellä ei ollut mitään muistikuvaa, minne se vei.
    He ehtivät piiloon vain pari sekuntia ennen kuin tyrmistä rynnisti ylös kaksi henkilöä – täysin toisesta suunnasta kuin mistä juoksuaskeleet olivat kuuluneet. McGarmiwa ja Sirius nousivat portaat yhtä jalkaa ja jäivät hetkeksi seisomaan eteisaulaan. Harry raotti varovasti kuvakudosta vielä hieman enemmän nähdäkseen, miksi he eivät jatkaneet matkaa, mutta tajusi sitten, että varmasti nämäkin olivat kuulleet äänet.
    Sitten toinen ovi avautui, ja eteisaulaan pelmahti valtava joukko ihmisiä. Harry ehti jo kauhistua, mutta sitten hän tunnisti ensimmäisenä juoksevan miehen.
    ”ANTURAJALKA!” James karjaisi vihaisena.
    ”No mitä nyt?” Sirius huudahti yllättyneenä. ”En minä ole tehnyt mitään!”
    James ei vastannut vaan juoksi suoraan Siriusta päin. Kaikki muut tuijottivat järkyttyneinä välikohtausta. Sirius lensi selälleen maahan, ja James nousi polvilleen hänen päälleen.
    ”James, oletko sinä täysin seonnut!” Sirius huusi. James otti taikasauvansa esiin ja osoitti sillä suoraan Siriuksen rintaan.
    ”En tosiaan”, James sanoi. Harrysta tuntui, että Siriuksen olisi kuulunut olla siinä vaiheessa hieman peloissaan, mutta tämä oli edelleen vain ymmällään.
    ”Hei mitä hittoa nyt, Sarvihaara”, Sirius sanoi.
    James näpäytti taikasauvaansa nopeasti, ja Siriuksen sauva lensi ainakin kymmenen metrin päähän.
    ”Potter!” McGarmiwa huusi. ”Oletko sinä menettänyt järkesi?”
    ”En toki, Minerva!” James huusi takaisin. ”Tässä menee ihan vain pieni hetki, tehkää te muut toki sillä välin jotain hyödyllistä.”
    ”Jos sinä aiot tappaa Mustan, minun on kyllä tultava väliin”, McGarmiwa totesi.
    James päästi äänen, joka oli jotakin naurahduksen ja tuhahduksen väliltä. ”En tietenkään tapa.”
    ”NO MITÄ HELVETIN VITTUA SINÄ SITTEN SÄÄDÄT”, Sirius karjaisi.
    ”Olepa nyt aloillasi”, James käski.
    ”OLE ITSE ALOILLASI! Mitä helvettiä, James, et sinä voi vaan alkaa kirota minua ja kuvitella, etten pane vastaan!”
    ”Luota minuun, idiootti”, James murisi.
    Sitten tuli hiljaista. Harry pelkäsi, että minä hetkenä hyvänsä joku huomaisi heidän olevan paikalla, mutta hän ei silti malttanut olla raottamatta kuvakudosta hieman enemmän. Sirius makasi aivan jännittyneenä paikoillaan, ja Jamesin taikasauvasta leijui jotakin oranssia aineettoman näköistä asiaa hänen korviinsa. James näytti keskittyneeltä, ja kun Harry katsoi ympärilleen, hän tajusi, että koko kilta oli paikalla seuraamassa tapahtumaa. Kukaan ei ollut mennyt tekemään mitään linnan puolustuksen hyväksi. Kaikkialla oli hiljaista.
    Lopulta James nousi. Hän puisteli kaapuaan ja viittaansa pikaisesti ja suoristautui. Sirius makasi edelleen maassa, mutta kohottautui hitaasti kyynärpäidensä varaan.
    ”Teitkö sinä juuri niin kuin minä luulen sinun tehneen?” Sirius kysyi hitaasti.
    James nyökkäsi.
    ”Et kai sinä ole ihan tosissasi?” Sirius kysyi. Hän kuulosti järkyttyneeltä.
    Harry näki Jamesin avaavan ja sulkevan suunsa ennen kuin nyökkäsi. Harryn selkäpiitä kihelmöi. Siriusko arvasi, mitä oli tehnyt?
    ”Nyt olisi hyvä aika selittää, Potter ja Musta!” McGarmiwa sanoi kovaan ääneen. Sitten hän sanoi hiljempaa, niin että Harryn oli arvattava puolet sanoista: ”En olisi ikinä uskonut, että joudun vielä jonakin päivänä sanomaan noin.”
    ”Ei ole aikaa”, James sanoi. Hän ojensi kätensä Siriukselle, joka tarttui siihen kuin hidastettuna.
    ”Tiedätkö, Potter, minä en ole täysin aivoton”, McGarmiwa sanoi. ”Minä näin kyllä, mitä sinä teit.”
    ”Minä sanoin, että ei ole aikaa!” James huusi.
    ”Miksi täällä ylipäätään on näin rauhallista?” joku kiltalainen kysyi. Harry katsoi nyt ensimmäistä kertaa tarkemmin porukkaa, joka oli vain seissyt hiljaa puoli eteisaulaa täyttäen ja seurannut tilannetta sivusta. Hän erotti heti äitinsä sekä Peterin ja Aurelien, sillä nämä seisoivat vierekkäin aivan eturivissä. Lily näytti kauhistuneelta, Peter ja Aurelie vain hämmästyneiltä. Harrysta näytti siltä, että Peter oli lihonut ainakin kaksikymmentä kiloa sitten viime näkemän, ja hän mietti ohimennen, että jos Peter muuttuisi rotaksi, ylettäisivätkö hänen jalkansa kunnolla maahan.
    Eteisaula oli niin täynnä, että vain harva paikalla olijoista mahtui ikkunaan. Muut odottivat kärsimättöminä, kun nämä tiirailivat puiden läpi ulos.
    ”Kuolonsyöjät näyttävät odottavan”, kuului syvä ääni. Neville hätkähti Harryn vieressä. Harryn piti miettiä hetki, että hän muisti, kenelle se kuului: Kingsey Kahlesalpa. Niinpä tietysti, hän oli ollut Nevillen vartijana.
    ”He vain seisovat rivissä paikoillaan”, joku toinen, Harrylle täysin tuntematon nainen, sanoi. ”Heillä ei ole edes taikasauvoja esillä.”
    ”Montako?” McGarmiwa kysyi.
    Hetken oli taas hiljaista, kun ikkunassa olijat laskivat.
    ”Alle kaksisataa”, Kingsley sanoi sitten vakuuttavalla äänellään. ”Paljon vähemmän kuin olimme pelänneet.”
    ”Meitähän on melkein yhtä paljon!” James huudahti. ”Mitä me odotetaan, mennään möyhentämään ne!”
    Harry ei ehkä ollut ihan samaa mieltä isänsä kanssa. Kiltalaisia oli paikalla kenties juuri ja juuri seitsemänkymmentä. Mutta toisaalta, kun hän ajatteli asiaa, heidän puolellaan olivat vielä opettajat – tai siis suurin osa heistä – ja opettajat jos ketkä olivat hyviä taikomaan.
    ”Hillitse nyt itsesi, Potter”, McGarmiwa ärähti. ”Ehkä kuolonsyöjät odottavat lisäjoukkoja. Meidän pitää mennä etsimään muut – Dumbledore – ja laatia yhdessä suunnitelma.”
    Kaikki tuntuivat alistuvan siihen, ja kun McGarmiwa lähti nousemaan marmoriportaita, kaikki eteisaulassa olijat seurasivat. James supatti jotain Siriuksen korvaan, ja Harry näki hieman syrjemmällä Remuksen puhuvan Peterille ja Aurelielle kiihkeästi. Harry oli niin keskittynyt miettimään, mitä James ja Remus puhuivat, ettei olisi huomannut äitinsä poikkeavan joukosta, jos Ron ei olisi sanonut asiasta.
    ”Mihin äitisi oikein menee?”
    ”Ehkä potilaidensa luo”, Hermione sanoi. Siltä tosiaan näytti, sillä Lily oli kääntynyt juuri siihen käytävään, jonka varrella kaikki potilaat olivat.
    ”Mitä hittoa me oikein ollaan tekemässä?” Harry kysyi.
    ”Ehkä meidän pitäisi odottaa, että itse taistelu alkaa”, Neville sanoi, muttei kuulostanut lainkaan varmalta.
    ”Mitä se auttaa? Mitä me sitten tehdään?”
    Kukaan ei vastannut heti, ja sitten Lily jo pyyhälsikin takaisin heidän näköpiiriinsä. Hänen perässään juoksi ainakin viisitoista parantajaa ja vielä koko joukko velhoja ja noitia, joiden oli pakko olla potilaita – ainakin yhdellä sojotti parikymmensenttinen linnun kynsi kaulasta ja toisella oli hiuksien tilalla limaa tihkuvia iilimatoja.
    Lily johdatti joukon samaan suuntaan, mihin kiltalaiset olivat menneet.
    ”Jos nuokin kaikki liittyvät taisteluun”, Hermione sanoi, ”meillä on tosi hyvät mahdollisuudet voittaa.”
    ”Mutta sinä kuulit, mitä McGarmiwa sanoi”, Harry totesi apeana. ”Kuolonsyöjät voivat hyvinkin vain odottaa lisäjoukkoja.”
    ”Miksi ihmeessä he eivät jo hyökkää?” Ron kysyi. ”Siksihän he tänne tulivat.”
    Hermione tuhahti. ”Oletko ikinä kuullut kuolonsyöjien hyökkäävän, jos he ovat tasaväkiset tai heillä on alivoima? Hehän aina vain ilmestyvät paikalle tekemään pahojaan järkyttävällä ylivoimalla, ja kun kilta saa kuulla siitä, he kaikkoontuvat.”
    ”Ehkä se voisi tarkoittaa”, Harry sanoi toiveikkaana, ”että Nevillen ei sittenkään tarvitse tehdä mitään. Me voidaan voittaa tämä muutenkin.”

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 6.1. luku 33/35
Kirjoitti: Lunalotta - 06.01.2017 18:14:06

Wiii, luen tätä pitkästä aikaa ja huii miten jännäksi tilanne on mennyt! Kirvalas olikin kuolonsyöjä, hähää! Mut nyt viimestään tulee sitä mun "jännää", kun taistelu alkaa! Toivottavasti hyvikset voittaa ja Nevillelle ei käy mitään :D

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 6.1. luku 33/35
Kirjoitti: Arion - 06.01.2017 18:38:04

Lainaus käyttäjältä: nominal - 06.01.2017 17:01:53

    Kielletty metsä oli lähtenyt liikkeelle. Ei toki koko metsä, mutta kaikki puut ainakin parinkymmenen metrin säteellä linnasta.

Ayyyy!!! Liikkuva metsä, pidän ideastasi!

Lainaus käyttäjältä: nominal - 06.01.2017 17:01:53

    ”Minulla on ratkaisu”, sanoi taikasauvansa räjäyttänyt poika. Hänellä oli kaavussaan Puuskupuhin vaakuna, jonka vieressä oli valvojaoppilaan merkki. ”Korpinkynnet ja Rohkelikot ovat kaikki tervetulleita Puuskupuhin oleskeluhuoneeseen. Se on maan tasalla. Minä jään tänne, mutta kaikki halukkaat voivat seurata vaikka Diggorya. Tällaisena aikana ei todellakaan ole väliä enää tuvalla, kuten Dumbledore sanoi, eikä iällä tai asemalla. Tehdään kaikki niin kuin parhaaksi nähdään.”

Huffle/House pride!!!!! *huutaa puuskupuh ja mutisee perään* entä ne luihuiset, jotka eivät ole pahoja?

Lainaus käyttäjältä: nominal - 06.01.2017 17:01:53

   Harry pyöritti päätään, yritti epätoivoisesti käsittää. ”Neville. Sinä ole yksitoista.”

Harrylla on mun ajatusmaailma xD Vaikka tykkään kyllä siitä, että Neville on sitä mieltä, ettei se voi mennä piiloon - ihan mahti!

Lainaus käyttäjältä: nominal - 06.01.2017 17:01:53

    James ei vastannut vaan juoksi suoraan Siriusta päin. Kaikki muut tuijottivat järkyttyneinä välikohtausta. Sirius lensi selälleen maahan, ja James nousi polvilleen hänen päälleen.

That's a bit gay... xD

Lainaus käyttäjältä: nominal - 06.01.2017 17:01:53

    ”Jos sinä aiot tappaa Mustan, minun on kyllä tultava väliin”, McGarmiwa totesi.
    James päästi äänen, joka oli jotakin naurahduksen ja tuhahduksen väliltä. ”En tietenkään tapa.”
    ”NO MITÄ HELVETIN VITTUA SINÄ SITTEN SÄÄDÄT”, Sirius karjaisi.
    ”Olepa nyt aloillasi”, James käski.
    ”OLE ITSE ALOILLASI! Mitä helvettiä, James, et sinä voi vaan alkaa kirota minua ja kuvitella, etten pane vastaan!”
    ”Luota minuun, idiootti”, James murisi.

Ah, en voisi olettaa yhtään enempää McGarmiwalta ja tältä kelmikaksikolta :'D priceless < 3

Lainaus käyttäjältä: nominal - 06.01.2017 17:01:53

    ”Teitkö sinä juuri niin kuin minä luulen sinun tehneen?” Sirius kysyi hitaasti.
    James nyökkäsi.
    ”Et kai sinä ole ihan tosissasi?” Sirius kysyi. Hän kuulosti järkyttyneeltä.
    Harry näki Jamesin avaavan ja sulkevan suunsa ennen kuin nyökkäsi. Harryn selkäpiitä kihelmöi. Siriusko arvasi, mitä oli tehnyt?

Ööööö - haluatko selittää tätä vielä seuraavassa luvussa tai jotain? Jäi vähän epäselväksi

Lainaus käyttäjältä: nominal - 06.01.2017 17:01:53

    ”Nyt olisi hyvä aika selittää, Potter ja Musta!” McGarmiwa sanoi kovaan ääneen. Sitten hän sanoi hiljempaa, niin että Harryn oli arvattava puolet sanoista: ”En olisi ikinä uskonut, että joudun vielä jonakin päivänä sanomaan noin.”

Badass McGarmiwa < 3 sanoinko jo, että hän on aivan mahtava? ; )

Vielä tuli mieleen, että Tylypahkassahan on jokaisesta tuvasta valittu johtajapoika ja -tyttö - seitesemäsluokkalaisista. Lähtivätkö hekin taistelemaan, vaikka heidän kuvittelisi ottaa huolekseen oppilaat ennemmin kuin valvojaoppilaat?

No niinh - sori tämä lainauskasa, mutta niiden avulla taisi tulla kaikki ajatukseni luvusta aika lailla - kiitos tästä luvusta! guuuuuuuh - enää kaksi lukua... oho - lukeminen alkaa loppua finistä sitten... mutta kiitos tästä ja odottelen tarinan loppua innolla ja pelokkaana.

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 6.1. luku 33/35
Kirjoitti: Lasikeiju - 15.01.2017 20:41:50

Nyyt meni jännäksi! Ehä mie oo kerinny kommentoimaankaan :-[ ;D Anyways, rakastan tota liikkuvaa mehtää! + Jamesin ja Siriuksen kina (ja McGarmiwan tokaisu) <3

Niin, mithän sitä keksis? Halluun tietää, mitä James teki Siriukselle. Ja mulla kai oli vielä useampikin kysymys, joita en ennää muista XD Anygays, toivottavasti saan pian vastauksia :D

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 6.1. luku 33/35
Kirjoitti: Ennuski - 15.01.2017 21:20:57

Mitenköhän tässä käy, kuolonsyöjät hyökkää? En jaksa odottaa uutta osaa, toivottavasti jatkoa on tulossa pian. Tätä on ollut jännitävä lukea, kun on lukenut ja katsonut Harry Potterit, että mitä olisi tapahtunut, jos Voldemort olisi valinnut Nevillen Harryn sijasta. Mutta onnittelut hyvästä ficistä! Jonka olet tähän asti saanut aikaiseksi. Jatkoa pian. Ennuski kiittää😊

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 29.1. luku 34/35
Kirjoitti: Nyyhti - 29.01.2017 15:09:09

SparklingAngel, paljon kiitoksia kommentista! Ihanaa, ettet ole hylännyt tätä ficciä :)

Arion, suurkiitokset kommentista! Olipa kiva, kun huomasit luihuisten puuttumisen tuosta listasta. Halusin ottaa mukaan noita tupia koskevia ennakkoluuloja vielä tuohonkin :P Luulen, että luihuiset pakenivat omaan oleskeluhuoneeseensa - onhan sekin aika suojattuna tyrmissä! Aivan ihanaa, että tykkäsit McGarmiwasta! Tuo Siriusta koskenut juttu oli siis se komennuskirouksen poisto. Sen takia kaikki tiesivät, mistä oli kyse :)

Lasikeiju, ihanaa kuulla, mistä olit pitänyt! :) James siis poisti Siriuksesta sen uudenlaisen komennuskirouksen. Kysy ihmeessä, jos muistat muitakin kysymyksiä - voi olla, että olen unohtanut tekstissä vastailla johonkin ;D Paljon kiitoksia kommentista!

Ennuski, jee ihanaa kun kommentoit, ja huippua kuulla, että tämä on ollut jännittävä! Toivottavasti pidät jatkostakin. Kiitos! :)

A/N: Tokavika luku! Apua! Viimeinen luku on tosi tynkä, joten tavallaan tämä on viimeinen kunnon luku. Huiii!

---

Luku 34
Voima, jota pimeyden lordi ei tunne

Harry, Neville, Ron ja Hermione väittelivät kuiskaten. Kaikkialla oli hiljaista ellei laskettu erikoista huminaa, joka kuului linnan seiniä ympäröivistä puista. Ne taisivat yhä edelleen liikkua hieman itsekseen. Mutta mitään taistelun ääniä ei kuulunut, ja lapset olivat erimielisiä siitä, pitäisikö heidän mennä selvittämään syytä siihen vai ei.
    ”Miten me muka voisimme edes olla hyödyksi täällä”, Harry vetosi. ”Emmehän me edes tiedä, milloin meitä tarvittaisiin.”
    ”Älä viitsi, Harry”, Hermione sanoi alentuvasti. ”Sinä tiedät, ettemme me voi olla hyödyksi kuitenkaan.”
    ”Minusta meidän pitäisi etsiä joku vastaava paikka, mutta jossa olisi ikkuna”, Ron sanoi.
    ”Ei, minä kannatan Harrya”, Neville sanoi. ”Meidän on pakko tehdä jotakin, ja täällä ollessamme emme edes saa selville, mitä se voisi olla.”
    ”Mutta jos me menemme nyt aikuisten luo, he vain käskevät meidät Puuskupuhin oleskeluhuoneeseen”, Hermione sanoi.
    ”En minä oikeastaan usko”, Harry totesi, ”koska näithän itsekin, ettei Dumbledorellakaan ollut aikaa edes sanoa, mihin meidän tarkalleen pitäisi mennä.”
    ”Mutta ehkä heillä nyt on aikaa”, Ron huomautti, ”kun mitään ei kuulu tapahtuvan.”
    ”Ei, nyt saa riittää”, Neville puuskahti niin voimallisesti, että kaikki hätkähtivät. ”Te saatte mennä mihin haluatte tai olla menemättä, mutta minä lähden nyt katsomaan, mitä täällä oikein tapahtuu. Se ennustus koski minua. Se sitoo minua. Te voitte päättää itse, mitä te teette, mutta minä en.”
    ”Neville”, Hermione sanoi pehmeästi, ikään kuin lohduttaen, ”sinä saat päättää ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Ei ennustus pakota sinua mihinkään. Sinä teet omat valintasi.”
    Neville kohautti harteitaan ja vetäisi kuvakudoksen syrjään. Harry oli ensimmäisenä seuraamassa häntä, ja muut tulivat vastusteluistaan huolimatta perässä.
    He menivät Neville johdolla ikkunan ääreen. Oli aika vaikea tirkistellä puiden oksien välistä, niin tiheitä ne olivat, mutta he saattoivat silti nähdä kuolonsyöjät. Nämä olivat liikkuneet hieman, ilmeisesti jonkinlaiseen taistelumuodostelmaan. Mutta lisää kuolonsyöjiä paikalle ei ollut tullut, mistä Harry oli sekä yllättynyt että hyvillään.
    Korkealta tornista kuului jotakin epämääräistä ääntä, kuin jokin valtavan iso lohkesi kirskuen rikki. Harry pisti päänsä uhkarohkeasti ulos ikkunasta, vaikka Hermione sihahti hänelle vihaisena, ja näki jonkin valtavan vihreän kasvin valloittavan parhaillaan yhtä linnan korkeimmista torneista. Kasvi oli suurelta osin oikein tavallisen näköinen, mutta siitä roikkui valtavia mustia pahkuroita, jotka olivat suhteettoman suuria suhteessa kasvin lehtiin. Kun hän siristi silmiään, hän erotti ihmisen tornin lähes peittyneestä ikkunasta, ja hän oli melko varma, että se oli professori Verso.
    ”Mikähän tuo kasvi on?” hän kysyi. Neville työnsi päänsä ikkunasta, katsoi hetken ja naurahti sitten.
    ”Tuo on takuuvarmasti kanuunakoiso”, hän sanoi vetäessään päänsä pois. ”Hyvä veto! Jos sitä häiritsee millään tavalla, vaikka heittää vahingossa pienen kiven sitä päin, se sylkee myrkyllisiä kanuunoita heittäjää kohti. Kuolonsyöjien ei parane edes vahingossa osua tuonne.”
    ”Ei kyllä omienkaan”, Hermione sanoi pienellä äänellä.
    Neville myönsi sen olevan totta, mutta asia ei näyttänyt juuri haittaavan häntä. Harry epäili, että se johtui enemmänkin siitä, että Neville oli niin kasvin lumoissa kuin siitä, että Neville ei olisi ollut huolissaan ihmisistä.
    Yhtäkkiä jostain kuului kova viuhuna, ja sitä seurasi kummallinen ääni. Harry yritti tähyillä ulos nähdäkseen, mistä se tuli, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän sulki silmänsä saadakseen paremmin päähänsä, miltä ääni kuulosti. Se kuulosti vähän samanlaiselta kuin valtava lintuparvi lehahtaessaan lentoon, mutta paljon painavammalta.
    ”Hyi, katsokaa!” Ron huusi ja osoitti taivaalle.
    ”Mitä?” Harry kysyi. Myös Neville ja Hermione tähyilivät Ronin osoittamaan suuntaan.
    Ron katsoi heitä silmät selällään. ”No noita! Valtava lauma lentäviä mustia luurankohevosia! Tulossa tännepäin!”
    Hermione henkäisi. ”Ovatko ne thesraleja?”
    ”Häh?” Harry, Ron, ja Neville sanoivat yhtä aikaa. Hermione selitti pikavauhtia thresraleista ja siitä, että vain kuoleman nähnyt saattoi nähdä ne. Ron värähti ja muuttui kalpeaksi. Harry oli jo kysymäisillään, kenen Ron oli nähnyt kuolevan, kunnes tajusi: tietenkin isänsä.
    ”Mitä ne tekevät?” Neville kysyi. ”Hyökkäävätkö ne?”
    Ron pudisti päätään. ”Ei, ne vain lentää tänne ja pysyy lähellä linnan seinää, kiertelee tässä puiden lähistöllä. Ihan kuin ne vartioisivat linnaa.”
    ”Ehkä – ” Hermione aloitti, mutta ulko-oven avautuminen ammolleen keskeytti hänet tehokkaasti.
    ”Pyhä fletkumato sentään!” ovella seisova Hagrid parkaisi. ”Mitä te täällä teette?”
    ”Öh – ” Harry sanoi.
    ”Hagrid, ovatko nuo thesralit sinun?” Hermione kysyi.
    Hagrid näytti tyytyväiseltä. ”Näitte ne, eh? Eivät ne mun oo, kylläkään, vaan Tylypahkan. Tylypahkan oma lauma. Mut mua ne tottelee.”
    ”Mitä nyt tapahtuu, Hagrid?” Harry kysyi.
    ”No te meette täältä pois ja pikkasen äkkiä!” Hagrid vastasi. ”Tää paikka ei sovi lapsille! Mitä teidän vanhemmatki ajattelis – ja sun mummis, Neville!”
    Harry painoi päänsä. Hän oli varma, että hänen vanhempansa paitsi suuttuisivat Harrylle, olisivat äärimmäisen pettyneitä siitä, ettei Harry arvostanut omaa henkeään sen enempää. Hän saattoi melkein kuvitella niskassaan vanhempiensa katseet –
    ”Minun mummini varmasti tahtoisi, että olen juuri täällä missä olen”, Neville sanoi ja suoristi ryhtiään. ”Tätä hän on toitottanut minulle koko ikäni. Että minun pitää tehdä osuuteni. Ja nyt minä aion tehdä sen.”
    Hagrid tuhahti. ”Ihan tosi nyt, menkää sinne minne teiän pitää – ”
    PAM. Huuto. Äänet tulivat ulkoa, ja kaikki rynnistivät ikkunaan katsomaan, mitä oikein tapahtui.
    Kuolonsyöjät olivat vihdoin hyökänneet. Tai ainakin joku heistä. Harry kuuli jotain huutoa myös linnasta pari kerrosta ylempää, ja kun hän katsoi kuolonsyöjien rivistössä olevaa valtavaa mustaa tykinkuulan näköistä palloa, hän päätteli, että kuolonsyöjän kirous oli joko osunut suoraan kanuunakoisoon tai sitten joku heidän puoleltaan oli ohjannut sen sinne.
    Heidän siinä katsellessaan muutama muukin kuolonsyöjä ryhtyi hyökkäykseen. Harry tunsi olonsa sen verran turvalliseksi puiden muodostamien kalterien takana, että hän saattoi rauhassa arvioida tilannetta. Vain kuolonsyöjien ensimmäinen rivistö tuntui hyökkäävän: muut seisoivat toimettomina.
    ”NYT POIS TÄÄLTÄ!” Hagrid karjui heidän vieressään niin kovaa, että Harryn korvat alkoivat soida. Edes Neville ei pistänyt siinä vaiheessa vastaan, vaan he lähtivät juoksemaan – mutta eivät puuskupuhien oleskeluhuoneeseen, vaan Nevillen perässä portaita ylös. Hagrid ei lähtenyt heidän peräänsä, ja hetken kuluttua he pysähtyivät toiselle ikkunalle.
    ”Tässä ei ole mitään järkeä!” Hermione huusi. ”Meidän pitää mennä oikeasti suojaan.”
    ”Minä ainakin jään seuraamaan”, Harry sanoi, ja Neville nyökkäsi. Hermione katsoi epätoivoisena Ronia, mutta tämä vain kohautti harteitaan ja liittyi muiden viereen ikkunalle. Hermione huokaisi raskaasti, mutta tuli lopulta heidän seuraansa.
    Kuolonsyöjien eturivistö lähetti ties minkä värisiä taikoja suoraan kohti puita. Oli hieman vaikea seurata tapahtumia puiden takaa, mutta Harrysta näytti siltä, että puut ottivat kyllä osumaa aivan tavalliseen tapaan, mutta lähes aina löytyi joku pelastamaan ne pahemmalta tuholta. Harry näki ainakin yhden puun syttyvät tuleen, mutta yhtäkkiä sen päälle virtasi vettä, ja se jäi paikoilleen seisomaan, hieman mustempana tosin.
    Sitten ensimmäinen kirous lensi suoraan sinne, missä he seisoivat. He eivät ehtineet tehdä mitään muuta kuin rekisteröidä, että kirous lensi suoraan päin sitä ikkunaa, josta he kurkistelivat ulos. Harryn päässä välähti kysymys siitä, kuolisikohan hän nyt vai mitä kirous tekisi. Mutta juuri ennen kuin kirous yletti heihin asti, jokin astui sen eteen.
    Hermione kirkaisi jälkijunassa. Harry astui askeleen taaksepäin. He kaikki tuijottivat, kuinka heidän eteensä siirtynyt puu väräjöi tummankeltaisena hetken. Sen lehdet lakastuivat ja putosivat maahan, mutta puu vain ravisteli itseään ja asettui sitten takaisin alkuperäiselle paikalleen.
    Kukaan ei sanonut mitään. Harry puisteli päätään. Hän ei ollut tajunnut, että totta kai hekin olisivat maalitauluja kuolonsyöjille. Jos he näkivät kuolonsyöjät, varmasti kuolonsyöjätkin näkivät heidät. Mutta Harry ei ollut tajunnut sitäkään, että puut suojelisivat heitä niin tehokkaasti.
    Kuolonsyöjien hyökkäykset harvenivat. Kai puut olivat muuallakin torpanneet heidän yrityksensä. Pieni voitonriemun siemen alkoi kyteä Harryn rinnassa. Eivät he mitenkään voisi hävitä.
    Mutta sitten kuolonsyöjien rivit yhtäkkiä siirtyivät niin vikkelästi, että se näytti lähes epätodelliselta. He tekivät tilaa jollekin. Harry nojautui lähestulkoon ulos ikkunasta nähdäkseen, miksi kuolonsyöjät tekivät niin. Hän erotti mustan kaavun, joka liehui aivan kuin ulkona olisi tuullut, vaikka muiden kuolonsyöjien kaavut roikkuivat raskaina paikoillaan. Tällä henkilöllä ei ollut huppua, ja Harry erotti valkoisen pään – valkoisen kaljun pään, jossa ei näkynyt nenää lähes ollenkaan, ja siinä vaiheessa hän vihdoin tajusi, ketä kuolonsyöjät väistivät, ja hän vetäisi kiireesti päänsä pois ikkunasta ja astui kolme askelta taaksepäin.
    Voldemort oli tullut.
    Voldemort asteli rauhallisesti kuolonsyöjiensä keskellä ja heilautti sitten pienesti sormeaan. Kuolonsyöjät liikkuivat taas, ja tällä kertaa Voldemortin eteen levittäytyi jonkinlainen parinkymmenen ihmisen henkivartio. Voldemort puhui, ja hänen äänensä kantoi kaikkien korviin, vaikka se ei ollutkaan huutoa:
    ”Hyvää iltaa. Olet järjestänyt meille mukavan yllätyksen, Dumbledore. Miksi sinä piilouduit puittesi taakse? Minä olen tässä, tule hakemaan.” Voldemort levitti kätensä, ja Harrya puistatti. Hän halusi nähdä kaiken, mitä ulkona tapahtui, mutta samalla häntä hirvitti katsoa. Hän vilkaisi pikaisesti ystäviään, ja huomasi, että Neville oli valahtanut aivan kalpeaksi. Lähes yhtä kalpeaksi kuin Voldemort.
    ”Minä sanoin sinulle, Dumbledore”, Voldemortin ääni kuului taas, ”että minä olen tässä. Minä odotan sinua.”
    Mitään ei tapahtunut. Harry näki, kuinka Voldemort kallisti päätään. Ja sitten Voldemort kohotti taikasauvansa ja alkoi taikoa.
    Harry ei ollut koskaan nähnyt mitään sellaista. Maa järisi, ja ilmassa näkyi jotakin mutta ei kuitenkaan mitään – Harry arveli, että ne olivat paineaaltoja. Puut yrittivät taistella niitä vastaan, mutta ei ollut mitään konkreettista, mihin tarttua. Puolet kaatui maahan, ja Harry tuijotti niitä kauhuissaan.
    Sen jälkeen Voldemort astui askeleen eteenpäin ja alkoi loitsia tulta, joka lensi kuin leveä piiska suoraan puita päin. Muut kuolonsyöjät villiintyivät ja alkoivat syöstä kirouksia paljastuneista ikkunoista. Harry, Neville, Ron ja Hermione syöksyivät kuin sanattomasta sopimuksesta pois ikkunan ulottuvilta, mutta silti he kurkistelivat ulos vuoron perään.
    Harry odotti jatkuvasti, että puut olisivat yksi kerrallaan syttyneet tuleen ja palaneet tuhkaksi. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja jossain vaiheessa hän tajusi, että jonkun oli täytynyt alkaa taistella Voldemortia vastaan. Harry keräsi kaiken rohkeutensa ja kurkisti ulos ikkunasta. Saman tien joku syöksi kirouksen häntä päin, mutta tällä kertaa hän ehti väistää, minkä lisäksi lähistöllä ollut puu hyppäsi taas kirouksen eteen. Harry oli kuitenkin ehtinyt nähdä, että Voldemortin kiroukset eivät tosiaan päässeet edes puihin asti: Dumbledoren oli täytynyt alkaa taistella. Harry oli nähnyt välähdyksen tulta, joka oli kesken lentonsa kadonnut paksuna savuna ilmaan.
    Jonkin aikaa he kuuntelivat taistelun ääniä vaiti. Vuoron perään joku uskalsi vilkaista pikaisesti ulos, mutta mitään muuta he eivät tehneet. Harry mietti, missä kaikki muut hänelle tärkeät ihmiset olivat. Kun hän katsoi ulos kolmannen kerran, hän näki usean kuolonsyöjän makaavan maassa. Muutama kuolonsyöjä oli niin lähellä, että jopa Harry olisi osunut heihin, mikäli olisi uskaltanut taikoa.
    ”Riittää!” Voldemortin taialla vahvistettu ääni kaikui yhtäkkiä läpi tilusten. Harry yllättyi siitä niin paljon, että riskeerasi taas vilkaisun ulos. Jossain kaukana vasemmalla käytiin epämääräistä kaksintaistelua toisen kerroksen ikkunan läpi, mutta muualla oli hiljaista. Voldemort ja Dumbledore eivät taistelleet enää. Harry toivoi, että linna ja puut olivat tarjonneet kiltalaisille tarpeeksi suojaa, jotta heidän joukkonsa eivät näyttäisi siltä kuin kuolonsyöjien joukot. Ne olivat nimittäin huvenneet huomattavasti, mutta Voldemortin ympärillä tuntui silti olevan sama henkivartio kuin aiemmin.
    ”Albus Dumbledore”, Voldemort sanoi. ”Sinun takiasi me olemme tässä tilanteessa. Oletko varma, että haluat tämän jatkuvan? Minä haastan sinut kaksintaisteluun!”
    Harry pyöritteli päätään. Mitä järkeä siinä olisi? Hän oli lähes varma, että kiltalaiset johtivat tätä taistelua huomattavasti. Kuolonsyöjät eivät saisi vallattua Tylypahkaa. Niinpä hän järkyttyikin, kun jostain hänen yläpuoleltaan kuului jylisevä vastaus:
    ”Minä suostun.”
    Hermione henkäisi terävästi. Ron pudisti päätään. Neville nipisti huuliaan yhteen, mutta ei näyttänyt niin järkyttyneeltä kuin he muut. Hän oli kuitenkin edelleen kalpea.

Lapsille ei edes tullut mieleen piiloutua, kun kiltalaiset kävelivät heitä kohti matkalla ulos. Ilmeisesti lähes koko kilta oli lähtenyt liikkeelle, Dumbledore etunenässä.
    ”Harry!” Lily kirkaisi kauhistuneena. Ihmiset katselivat, kuinka Lily juoksi muiden edelle ja nappasi Harrya olkapäästä niin, että se sattui. ”Mitä hittoa sinä teet täällä?”
    Harry tuijotti lattiaan. Ei hänellä ollut mitään selitystä. ”Anteeksi”, hän sanoi. Lily päästi jonkinlaisen parkaisun ja kiskoi hänet halaukseen.
    ”Ei ole tosi!” kuului toinen naisen ääni. ”Ronald Weasley!”
    Harry näki äitinsä kainalon alta, kuinka Ron mitä ilmeisimmin yritti vajota maan alle, tai siltä hän ainakin näytti. Harry näki myös, kuinka Molly Weasley marssi vihaisena Ronin luokse ja tarttui tätä korvanlehdestä. Molly oli paljon elävämmän näköinen kuin silloin, kun Harry oli nähnyt hänet viimeksi, mutta hänen kasvoillaan oli yhä hieman harmahtava väri.
    ”Älä edes yritä selittää!” rouva Weasley rähjäsi. Se oli aika turhasti sanottu, sillä Ron näytti siltä, että oli menettänyt puhekykynsä.
    Lily päästi Harryn irti ja siirtyi halaamaan Hermionea. Harry kuuli äitinsä sättivän tätäkin, mutta hän oli huomannut myös jotain jännittävämpää: kiltalaiset olivat pysähtyneet, sillä Dumbledore oli vetänyt Nevillen syrjemmälle.
    Neville näytti todella vakavalta. Dumbledore oli selin Harryyn päin, ja Harryn teki valtavasti mieli vaihtaa paikkaa, jotta voisi kuulla tai edes nähdä heidät paremmin. Molly kuitenkin sätti Ronia niin kovaäänisesti, ettei siitä ollut toivoakaan. Sitten Neville nyökkäsi, ja Dumbledore käveli takaisin muiden luokse ja alas portaisiin.
    Kukaan ei sanonut mitään, kaikki vain seurasivat Dumbledorea, lapset mukaan lukien. Lily puristi tiukasti Harryn kättä, ja pian James tuli Harryn toiselle puolelle ja tarttui kiinni hänen hartiastaan. Harrysta tuntui, että häntä moitittiin samalla, kun hänestä pidettiin huolta. Juuri sillä hetkellä se tuntui erittäin mukavalta, sillä Harrysta oli aavemaista seurata Dumbledorea tyhjässä hiljaisessa linnassa, jossa heidän askeleensa kaikuivat korviahuumaavasti, eikä kukaan ei puhunut. Ihan kuin he olisivat olleet menossa hautajaisiin.
    Eteisaulassa odotti Hagrid, joka yritti sanoa Dumbledorelle jotain, mutta Dumbledore nosti kätensä pystyyn, ja Hagrid hiljeni. Dumbledore leväytti eteisaulan ovet selälleen ja astui ulos näyttäen siltä kuin olisi menossa leppoisalle iltakävelylle eikä kaksintaisteluun maailman mahtavimman pimeyden velhon kanssa.
    Neville hidasti hieman vauhtiaan, ja Harry yritti päästä hänen lähelleen kysyäkseen, mitä Dumbledore oikein oli sanonut. Harryn vanhemmat kuitenkin pitivät hänestä liian tiukasti kiinni.
    Ulkona kuolonsyöjät olivat vetäytyneet hieman, jotta etuoven lähelle jäi tarpeeksi suuri tila kaksintaistelulle ja kaikille sen seuraajille. Kuolonsyöjät ja kiltalaiset levittäytyivät omille puolilleen niin, että heidän väliinsä jäi lähes huispauskentän kokoinen tyhjä tila. Kummallakin puolella ihmiset kerääntyivät hieman kaarevaan muotoon. Harry epäili, että vahva loitsu saattaisi juuri ja juuri ylettää puolelta toiselle, mutta tähtäämään siltä etäisyydeltä ei pystynyt.
    Voldemort odotti kuolonsyöjiensä keskellä. Hän siirteli taikasauvaansa kädestä toiseen. Vaikka hän ei näyttänyt kauhistuneelta, hänestä puuttui silti se levollisuus, jota Dumbledore huokui. Dumbledore asteli rauhallisesti askeltensa rytmiä muuttamatta ihmisten luomalle aukealle, ja Voldemort lähti häntä vastaan. Harry huomasi Voldemortin kaavun liehuvan edelleen, vaikka ilmassa ei ollut tuulenvirettäkään.
    Harry oli tullut vanhempineen ulos lähes ensimmäisinä, ja he ajautuivat Harryn mielestä epämiellyttävän lähelle kuolonsyöjiä, lähes kiltalaisten rivistön reunalle. Kun he asettuivat paikoilleen, Harry pääsi vihdoin sen verran irti vanhemmistaan, että saattoi kuiskata Nevillen korvaan niin hiljaa kuin mahdollista:
    ”Mitä Dumbledore oikein sanoi sinulle?”
    Neville veti henkeä. Hetken Harry pelkäsi, ettei hän kertoisikaan, mutta sitten hän sanoi: ”Että minä voin auttaa, jos uskallan. Että minulla on mahdollisuus pelastaa meidät kaikki sillä voimalla, joka minussa on.”
    Harryn suu loksahti auki. Hänen olisi varmaan pitänyt vastata Nevillelle jotain, mutta hän ei keksinyt mitään sellaista, minkä olisi voinut sanoa tarpeeksi hiljaa. Lähinnä hänen teki mieli huutaa keuhkojensa pohjasta kaikki maailman kysymykset. Nyt ei kuitenkaan ollut sen aika, joten hän pakottautui hengittämään, sulkemaan suunsa ja katsomaan, mitä tapahtui. Hänen oli kuitenkin pakko vielä vilkaista Nevilleä, joka oli yhä vain kalpea, mutta vaikutti muuten suorastaan pelottavan rauhalliselta ellei laskettu paria otsalla helmeilevää hikipisaraa.
    Aukean keskellä Dumbledore kumarsi syvään. Harrya hirvitti. Voldemort nytkäytti pienesti päätään. Harrya kadutti, ettei hän ollut mennyt piiloon muiden oppilaiden kanssa ja vienyt Nevilleä turvaan mukanaan. Olisi ehkä ollut parempi olla näkemättä tästä mitään.
    ”Ennen kuin aloitamme”, Dumbledore sanoi, ”haluaisin esitellä sinulle erään henkilön.”
    Voldemort tuhahti. ”Esittelyjen aika on ohi! Nyt on kyse vain sinusta ja minusta ja siitä, kuka on kaikkein suurin velho!”
    Dumbledore huokaisi. ”Voi, Tom. Sinun olisi jo aika ymmärtää, että milloinkaan kyse ei voi olla vain kahdesta ihmisestä.”
    ”Älä ole naurettava!”
    ”Minä haluan esitellä sinulle Neville Longbottomin”, Dumbledore sanoi. Neville näytti päättäväiseltä. Hän oli puristanut suunsa tiukaksi viivaksi. Dumbledore ojensi kätensä Nevilleä kohti, ja Neville astui esiin kiltalaisten rivistöstä. Harry huomasi, että hän vapisi vähäsen, mutta ei läheskään niin paljon kuin Harry itse olisi vapissut, jos hänet olisi käsketty Voldemortin eteen.
    ”Urhea poika”, Lily mutisi.
    Harry nyökkäsi, vaikka luultavasti äiti ei ollutkaan puhunut hänelle.
    Neville käveli Dumbledoren viereen ja jäi siihen seisomaan. Voldemort naurahti. ”Miksi sinä haluat minulle tuon surkimuksen näyttää?”
    ”Siksi”, Dumbledore sanoi yhä edelleen täysin rauhallisena, kuin olisi rupatellut teekupillisen äärellä, ”koska halusin sinun näkevän, mikä sinut tulee tuhoamaan.”
    Nyt Voldemort nauroi kunnolla. Hän heilautti päänsä taakse ja vain nauroi. Muutama kuolonsyöjä yhtyi nauruun. Dumbledorea se ei kuitenkaan hätkähdyttänyt, ja Harry oli ylpeä, kun Neville ei edes laskenut leukaansa alas. Itse asiassa Neville nosti sitä hieman ylemmäs ja katsoi suoraan kohti Voldemortia.
    ”Tuoko muka?” Voldemort kysyi ja nauroi vielä lisää. ”Ihan totta, Dumbledore! Edes sinä et voi tosissasi uskoa tuollaiseen, vaikka muuten uskotkin kaikennäköiseen soopaan!”
    ”Kyllä vain”, Dumbledore sanoi. ”Sinä olet itse kuullut sen ennustuksen. Se, jolla on voima kukistaa pimeyden lordi, lähestyy. Syntyy niille, jotka ovat uhmanneet häntä kolmasti, syntyy kun seitsemäs kuukausi – ”
    ”Tuo on naurettavaa!” Voldemort huusi. ”Tuolla rääpälellä ei ole voimaa kukistaa minua! Eikä sinulla sitä paitsi ole mitään varmuutta siitä, että poika on juuri tuo Longbottom. Se voi olla myös joku toinen, ja minä voin todistaa milloin tahansa, että ennustus on väärässä. Voin tappaa heidät heti – ”
     Harry ei ehtinyt tajuta, mitä tapahtui. Hän ei ehtinyt tajuta edes, että jotain tapahtui. Siinä vaiheessa, kun hän ymmärsi, että Voldemort oli loitsinut häntä kohti, hän oli jo väkisin raahautunut kontallaan vain parin metrin päähän Voldemortista ja aivan kuolonsyöjien viereen. Harry kömpi pikaisesti ylös ja tajusi kauhukseen, että myös hänen vanhempansa olivat siinä, juuri nousemassa ylös.
    Voldemort naurahti ja näpäytti taikasauvaansa. Harry tunsi taian voiman saman tien: hän ei pystynyt liikkumaan, ei millimetriäkään. Hän yritti kääntää päätään nähdäkseen vanhempansa, mutta pää ei kääntynyt, ja Harry näki vain sivusilmällään äitinsä, joka tuijotti Voldemortia silmät vihaisina leiskuten. Äitikään ei selvästi pystynyt liikkumaan.
    Sitten Harry siirsi silmiään niin paljon kuin mahdollista, ja erotti juuri ja juuri Dumbledoren. Harry ei käsittänyt, miksi Dumbledore ei vapauttanut heitä, mutta sitten hän säikähti, kun näki Dumbledoren ilmeen. Se oli ensimmäistä kertaa jotain muuta kuin tyyni, mutta Harry ei osannut tulkita sitä sen enempää.
    ”No niin”, Voldemort sanoi. Hän puolestaan tuntui selvästi nauttivan tilanteesta. ”Katsopa tätä, arvon Dumbledore, joka viivytät meidän kaksintaisteluamme.”
    Voldemort kääntyi niin nopeasti, että Harry ei ollut uskoa sen olevan mahdollista. Harry näki Dumbledoren ottavan askelen eteenpäin, mutta edes Dumbledore ei ehtinyt pysäyttää sitä kirkkaanvihreänä loistavaa kirousta, joka matkasi suoraan kohti Harryn äidin rintaa. Jossain kuin toisessa maailmankaikkeudessa kuului kohahdus, kun ihmiset reagoivat näkemäänsä.
    Jotakin mustaa välähti Harryn silmien editse. Kesti kokonaisen sekunnin ennen kuin hän tajusi, että joku kuolonsyöjistä oli heittäytynyt kirouksen eteen. Harry tuijotti silmät suurina maassa makaavaa hyvin selvästi kuollutta ruumista, jonka kasvoja peitti maski. Sitten hän vilkaisi äitiään, joka näytti vahingoittumattomalta, mutta jonka silmät olivat aivan ammollaan ja kimaltelivat kyyneleistä.
    ”Ei voi olla”, Voldemort sanoi hiljaa. ”Kuka – ?” Hän näpäytti taikasauvaansa, ja maassa makaavan kuolonsyöjän naamari suli pois.
    Kyseessä oli Harrylle täysin vieras mies. Harry ehti rekisteröidä todella tummat hiukset ja koukkuisen nenän, kun kirousten ryöppy tuli suoraan heitä kohti – tai ei heitä kohti vaan Voldemortia, sillä ilmeisesti kiltalaiset olivat päättäneet, että tämä ei ollutkaan oikea kaksintaistelu.
    Voldemort ärjäisi ja heilutti taikasauvaansa, mutta vaikutti melkein siltä kuin nimenomaan hänen ärjäisynsä olisi saanut aikaan sen valtavan kuplamaisen kilven, joka torjui kaikki kiroukset valtavan ryminän saattelemana. Harry tunsi, kuinka joku tarttui häntä käsivarresta, ja huomasi pystyvänsä liikkumaan. Parin askeleen päästä hän tajusi, että hänen isänsä kiskoi sekä häntä että Lilyä vauhdilla kohti kiltalaisten joukkoa, ja Harry ryhtyi itsekin juoksemaan kunnolla.
    Harryn äiti nyyhkytti ja sopersi jotain, mutta meteli oli niin kova, että Harry ei saanut siitä selvää. Sitten Voldemort ärjäisi uudestaan, ja hänen valtava suojansa ilmestyi taas, mutta nyt se jatkoi laajenemistaan hänen ympärillään. Ihmiset laukoivat sitä kohti yksittäisiä kirouksia, mutta ne eivät tehneet jälkeäkään. Kuolonsyöjät seisoivat hiljaa kuin aaveet.
    ”Severus”, Lily sanoi, kerta toisensa jälkeen, ja tuijotti kuin kivettyneenä aukealla makaavaa ruumista. James puristi Lilyn kättä ja Harryn kättä, ja Harry tuijotti kauhuissaan alati kasvavaa läpinäkyvää kuplamaista kirouksenkestävää jotakin.
    Sitten Dumbledore alkoi toimia. Hän heilautti taikasauvaansa suuressa kaaressa, ja Voldemortin suojuksen ympärille alkoi ilmestyä köysiä, jotka puristivat sitä kasaan. Voldemort irvisti. Harry vilkaisi Nevilleä, joka seisoi Dumbledoren takana taikasauva ojossa mutta tietenkin täysin hyödyttömänä. Kukaan ei uskaltanut mennä kiskomaan häntä pois, jotta ei olisi häirinnyt Dumbledorea.
    Voldemort irvisti vielä pahemmin ja vetäytyi kyyryyn, kun Dumbledoren köydet puristivat kilven yhä pienemmäksi. Mutta sen jälkeen Voldemort nousi entistä voimallisemmin suoraksi, levitti kätensä ja lennätti samalla köydet vihreiksi kipinöiksi taivaalle.
    ”Nyt riittää!” Voldemort huusi. Dumbledore katsoi häntä rauhassa, sauvakäsi alakenossa. Se ei voinut olla oikein, ja Harryn teki mieli huutaa, että Dumbledoren täytyisi valmistautua, täytyisi olla valmiina iskemään –
    Mutta Voldemort oli sitäkin valmiimpi. Hän oli ilmeisesti lopullisesti kyllästynyt taisteluun, sillä Harry tunnisti hänen Dumbledorea kohti loitsimansa vihreän kirouksen vaivatta. Dumbledore ei ehtinyt edes nostaa sauvakättään, ja kiltalaisten joukosta kuului hajanaisia huutoja – Harry taisi itse olla yksi huutajista – mutta yksi huuto kajahti ylitse muiden:
    ”EI!”
    Se oli Neville, keskelle taistelua joutunut Neville, jonka Harry kauhukseen tajusi heittäytyneen eteenpäin. Kaikki tapahtui hidastettuna, ja Harry ehti toivoa, että kirous muuttaisi suuntaansa, että Neville muuttaisi suuntaansa, että Dumbledore tekisi jotakin, mutta mitään ei kuitenkaan voinut muuttaa: kirous lensi suoraan kohti Dumbledorea ja Neville suoraan Dumbledoren ja kirouksen väliin, ja kirous iskeytyi suoraan Nevillen kylkeen. Hetken Neville loisti kammottavaa vihreää valoa, kun hän rojahti vatsa edellä maahan ja jäi siihen.

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 29.1. luku 34/35
Kirjoitti: Lunalotta - 29.01.2017 21:15:32

Hei ei hui mitä ei aäafsdökfasdöää! ;___; Sanon vain että hurjaksi menee, onneksi Dumbbis selvisi mutta Neville! ;;___;; Laita se vika luku hyvin pian!!!

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 29.1. luku 34/35
Kirjoitti: LilyLiljaPotter - 30.01.2017 15:22:29

Yäääääääääh 😭😭😭😭😭😭😭😭😭😭😭
Älä tapa Seviä, älä, älä.
Teit sen jo.
R.I.P

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - 29.1. luku 34/35
Kirjoitti: Lasikeiju - 12.02.2017 01:26:27

Aaaaaaaaaaaaaaa mitämitämitämitä? :o :'(
Okei, ensinnäkin tää on yks parhaimmista luvuista. Toisekseen ei saa tappaa Severusta! :'( ("...hups... Meni jo...") Kolmanneksi ei Nevillekään saa kuolla :'(
Rakastan noita puita aina vaan enemmän ja enemmän! <3 Ja kanuunakoiso! <33 Vika luku ois aivan ihanaa saaha! :-*

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - luku 35/35
Kirjoitti: Nyyhti - 05.03.2017 22:04:40

SparklingAngel, paljon kiitoksia kommentista! :) Ei tämä luku kovin pian tullut - en edes tajunnut, että tässä kesti näin kauan, hupsis!

LilyLiljaPotter, kiiitos kommentista!

Lasikeiju, oiii ihanaa, että pidit luvusta! Merkitsee tosi paljon! Kiitos paljon kommentistasi :)

A/N: Se olisi sitten siinä, tämän ficin viimeinen luku. Kiitos jo tässä kaikille teille ihanille, jotka olette seurailleet tai lukeneet ficciä edes osan matkaa - teidän takianne jaksoin kirjoittaa tämän loppuun saakka! <3

---

Luku 35
Hän on poissa

Se ei voinut olla totta. Miksi Neville oli tehnyt niin? Harry tuijotti kauhusta mykkänä Nevillen ruumista, joka oli niin pieni siinä kaiken keskellä, eikä hän vain voinut käsittää.
    Taistelu kuitenkin jatkui. Dumbledore oli saanut toimintakykynsä takaisin. Ilmassa suhisi, kun taiat lentelivät edestakaisin, mutta Harry ei voinut keskittyä siihen. Hän halusi mennä huutamaan Dumbledorelle, miksi tämä ei ollut aiemmin osannut loitsia niin hyvin, miksi tämä oli antanut Nevillen ottaa puolestaan kirouksen tai ylipäätään antanut tämän tulla kaiken keskelle. Dumbledoren olisi pitänyt ymmärtää, että Neville olisi vaarassa, Dumbledoren olisi pitänyt suojella Nevilleä.
    Harryn naamalle valui vettä, ja hän katsoi ylös. Voldemort oli saanut aikaan valtavan tulipilarin, jonka ylitse Dumbledore oli taikonut valtavan hyökyaallon, ja nyt he olivat kaikki litimärkiä. Voldemortin kaapu ei enää leijunut itsekseen, ja se oli helmasta hieman repeytynyt. Dumbledoren parta oli nokeentunut, ja hänen silmälasinsa vinksottivat. Harryn silmissä vilisi, kun hän yritti seurata kaksintaistelua, mutta hän ei enää pysynyt sen perässä. Kaikki meni aivan sumeaksi, ja vasta räpytellessään Harry tajusi itkevänsä.
    Taistelusta kuului jatkuvasti ääniä: sihinää, napsahtelua, kolinaa, kellonsoittoa, korkeaa laulua, mutta lopulta kuului valtava hulmahdus, kun suoraan Voldemortin ja Dumbledoren väliin nousi valtava tulipylväs. Osa liekeistä hehkui luonnottoman kultaisina, osa vihersi. Yhtäkkiä jostain kuului linnun kirkaisu, ja Harry näki valtavan tulenvärisen linnun syöksyvän suoraan kohti tulipylvästä. Dumbledore tarttui linnun pyrstöön ja lensi sen mukana suoraan liekkeihin. Sitten kuului kumahdus, kuin jotakin onttoa olisi lyöty valtavalla voimalla, ja tuli suli maahan saaden ruohon hetkeksi hehkumaan kultaisena.
    Harry ei uskonut näkemäänsä. Dumbledore seisoi hänen edessään suoraselkäisenä, täysin kärventymättömänä, silmälasit suoristettuina, ja Dumbledoren vieressä ei ollut muuta kuin musta kasa. Harry tiiraili tarkemmin ja tajusi, että se oli pelkkä kaapu.
    ”Minne hän meni?” joku huusi. Harry ei edes tiennyt, kumman puolelta.
    ”Voldemort on kukistettu”, Dumbledore sanoi jylisevällä äänellä. ”Hän on poissa.”
    Aluksi ei tapahtunut mitään. Harry ei käsittänyt sitä. Koko hänen elämänsä ajan Voldemort oli ollut olemassa, koko hänen elämänsä ajan kaikki hänen ympärillään olivat omistaneet elämänsä Voldemortia vastaan taistelemiseen. Poissa? Voldemortko poissa?
    Kuolonsyöjät olivat ensimmäisiä, jotka tajusivat uutisen merkityksen. Mitä ikinä Harry olikin kuvitellut Voldemortin kukistumisesta seuraavan, ei ainakaan sitä. Kuolonsyöjät lähtivät aluksi yksi kerrallaan, sitten useamman hengen joukoissa, juoksemaan täyttä vauhtia kohti linnan portteja.
    ”Pysäyttäkää heidät!” Sirius huusi ja lähti takaa-ajoon. Iso osa kiltalaisia seurasi häntä, mutta Harryn äiti jäi visusti paikoilleen ja puristi edelleen Harryn kättä.
    Harry seurasi turtana, kun vielä muutamia kirouksia heiteltiin sinne tänne. Ne tuntuivat merkityksettömiltä. Harry näki Siriuksen, Remuksen, jopa isänsä, mutta hän ei osannut enää olla huolissaan. Moni kuolonsyöjä pääsi portin toiselle puolelle, ja kaikki sinne asti päässeet kääntyivät kannoillaan ja kaikkoontuivat. Harry mietti, olisiko hänen pitänyt välittää siitä.
    ”Severus”, Lily kuiskasi ja vapisi.
    Harry kääntyi katsomaan samaan suuntaan kuin hänen äitinsä, mutta häntä ei kiinnostanut tuo tuntemattoman kuolonsyöjän ruumis. Hän katsoi Nevilleä, vaikka ei halunnutkaan katsoa. Dumbledore oli kumartunut Nevillen puoleen ja näytti silittävän sormenpäällään tämän salama-arpea, jonka Neville aina niin epätoivoisesti oli yrittänyt peittää. Dumbledore nosti Nevillen päätä hieman ylemmäs ja näytti tarjoavan tälle vettä – vettä?
    Harry katsoi tarkemmin. Värähtivätkö Nevillen silmät? Suu? Harry irrotti väkisin otteensa äitinsä kädestä ja juoksi Nevillen luokse.
    Ja kyllä. Neville oli elossa. Hän joi Dumbledoren tarjoamaa vettä ja yskäisi kerran, mutta hän vaikutti vahingoittumattomalta. Harryn teki mieli nauraa, mutta hänen kehonsa suostui vain itkemään. Pian Ron ja Hermionekin olivat siinä heidän vieressään, ja yhdessä he halasivat Nevilleä uskomatta todeksi, että tämä saattoi vielä hengittää.

**

Viikkoa myöhemmin Harry, Neville, Ron ja Hermione kävelivät yhdessä Tylypahkan tiluksilla. Keväinen aurinko lämmitti jo mukavasti, ja he olivat jättäneet viittansakin sisälle. Puut oli raivattu pois linnan vierustalta, ja osa oli ollut niin hyvässä kunnossa, että oli päässyt palaamaan paikoilleen kiellettyyn metsään. Metsä näytti kuitenkin karulta, aivan kuin jokin julma hurrikaani olisi iskenyt siihen ja tehnyt tuhojaan sen reunassa.
    Tylypahkan linna ei ollut kärsinyt juurikaan vahinkoa, ja siellä missä oli, linna oli ilmeisesti itse korjannut itsensä. Pihalla oli suurempia jälkiä taistelusta, mutta nekin alkoivat jo peittyä ruoholla. Harry epäili, että ruohon nopeasta kasvusta oli kiittäminen musta pullo kädessä tiluksilla kävellyttä professori Versoa. Samalla, kun taistelun jäljet hävisivät näkyvistä, ne tuntuivat haihtuvan ihmisten mielistäkin, vaikka ihmiset toimivatkin ruohoa hitaammin. He saattoivat kuitenkin jo kävellä tiluksilla ja puhua aivan arkisista asioista.
    ”Missä sinä vietät kesälomasi, Neville?” Hermione kysyi.
    ”Ai, varmasti mummin luona, ihan tavallisesti”, Neville vastasi.
    ”Tuota… pidätkö sinä sinun mummistasi?” Hermione kysyi varovaisesti.
    Neville kohautti olkapäitään. ”Se on vähän vaikea sanoa. Mutta hän tuntui olevan tosi tyytyväinen, kun kerroin, mitä täällä tapahtui.”
    Harrya puistatti. Hän ei voinut kuvitella, että hänen vanhempansa olisivat voineet olla tyytyväisiä, jos Harry joskus olisi toiminut niin. Hyvinhän kaikki lopulta oli päättynyt, mutta se ei muuttanut sitä tosiasiaa, että Neville oli hypännyt tappokirouksen eteen.
    Taistelun jälkeen, kun kaikki olivat kokoontuneet suureen saliin hoitamaan haavoittuneita mutta samalla juhlimaan, Dumbledore oli kertonut heille kaikille hirnyrkeistä. Jo kauan sitten Dumbledore oli epäillyt Voldemortin luoneen hirnyrkkejä, ja hän oli ollut melko varma, että yksi niistä olisi Nevillen sisällä – mutta Voldemort itse ei ollut tajunnut luoneensa sitä kyseistä hirnyrkkiä. Niinpä, kun Neville oli hypännyt vapaaehtoisesti kuolemaan, Nevillen sijaan hänen sisällään olikin kuollut pelkkä hirnyrkki, Voldemortin sielunpalanen. Harryn mielestä Neville oli suhtautunut todella hyvin ajatukseen siitä, että hänen sisällään oli ollut osa Voldemortia – hän oli vain nyrpistänyt nenäänsä ja päästänyt inhoavan äänen – mutta ehkä siinä vaiheessa Neville oli jo tottunut kaikkeen.
    ”Jos kaipaat vaihtelua, meillä saa tulla käymään kesällä”, Ron sanoi. ”Ja te muutkin olette tervetulleita!”
    ”Kiitos kutsusta!” Hermione sanoi ja hymyili säteilevästi.
    ”Joo, taatusti tulen käymään!” Harry innostui. ”Voidaan pelata huispausta, jos sinun veljesikin ovat kotona!”
    ”Charlie aikoo lähteä ulkomaille, mutta Bill sanoi jäävänsä ainakin hetkeksi. Hän haluaa pitää äidistä huolta ja sellaista.”
    Harry nyökkäsi. Rouva Weasley näyttikin siltä, että kaipasi jotakuta pitämään itsestään huolta. ”Te olette kaikki tervetulleita myös meille ihan milloin vain”, Harry sanoi.
    ”Hei, Harry, saiko isäsi muuten työnsä takaisin?” Neville kysyi. Pari päivää aiemmin Jamesilla oli ollut jonkinlainen kuulustelu, jossa oli päätetty, otettaisiinko hänet takaisin auroriksi vai ei.
    ”Joo”, Harry nauroi. ”Eivät ne enää voineet kieltäytyä, kun isä kertoi, että juuri hän oli henkilökohtaisesti tuonut viisitoista kuolonsyöjää Azkabaniin.”
    ”Entä se mies?” Hermione kysyi. ”Kysyitkö sinä hänestä äidiltäsi?”
    Harry ei vastannut heti. Hän tiesi tietenkin, kenestä Hermione puhui: siitä kuolonsyöjästä, joka oli heittäytynyt Lilyn eteen. Harry oli yrittänyt kysyä miehestä heti, kun Voldemort oli kukistettu, mutta Lily oli mutissut vain ”Severus”, painanut huulensa yhteen tiukaksi viivaksi ja pudistanut sitten päätään. Myöskään James ei ollut suostunut kertomaan mitään, mutta kun Harry oli kysynyt muiltakin, Peter oli lopulta vastannut hänelle. ”Ai, Kalkaros, Lily tunsi hänet koulusta”, Peter oli kertonut, mutta ei mitään sen enempää. Nimi oli kuulostanut Harrystä tutulta, ja hän oli miettinyt päänsä puhki, mitä hänelle olikaan kerrottu Kalkaroksesta, mutta hän ei muistanut. Harry oli yrittänyt kysellä uudemman kerran, mutta hänen vanhempansa olivat haluttomia puhumaan: Lily alkoi aina itkeä, ja James vaikutti hyvin vaivaantuneelta.
    Yllättäen Neville sanoi: ”Minä tiedän, kuka se mies oli.”
    Kaikki pysähtyivät ja tuijottivat Nevilleä ihmeissään. Neville kohautti olkapäitään.
    ”Dumbledore pyysi minut puheilleen yhtenä päivänä. Hän halusi kertoa enemmän hirnyrkeistä. Hän sanoi, että selittäisi minulle vielä tarkemmin tulevaisuudessa, mutta kertoi hän jo nyt muutamia juttuja… Joka tapauksessa hän halusi minun ymmärtävän, että Voldemort ei ollut kokonaan poissa – että ennustus on vielä voimassa. Ja ennustuksesta meillä tuli puheeksi uudestaan se salakuuntelija, se joka oli kertonut tietonsa eteenpäin Voldemortille…”
    ”Kalkaros”, Hermione henkäisi.
    Harryn teki mieli mennä hakkaamaan päätään läheiseen tammeen. Hänen olisi pitänyt kysyä ystäviltään nimeä eikä pohtia sitä itse. Totta kai Hermione oli muistanut nimen. Miksi hän ei tullut sitä ajatelleeksi?
    Neville nyökkäsi ja jatkoi: ”Severus Kalkaros. Dumbledore kertoi, että hän oli ollut sinun äitisi ystävä, Harry.”
    ”Ei ikinä!” Harry huudahti. Hänen äitinsäkö kuolonsyöjän ystävä? Mutta toisaalta, mitä muutakaan vaihtoehtoa oli, kun otti huomioon Lilyn reaktion…
    ”Niin Dumbledore sanoi. Ja lisäksi Dumbledore sanoi, että se mies, Severus Kalkaros, oli rakastanut äitiäsi. Sen takia Voldemort valitsi minut eikä sinua, Harry. Dumbledorekin tunsi Kalkaroksen, he olivat ilmeisesti myös olleet joskus ainakin lähes ystäviä. Mutta Severus Kalkaros oli siirtynyt Voldemortin puolelle, ja palkaksi siitä, että hän kertoi ennustuksen, hän pyysi vain, että Voldemort jättää Lily Potterin rauhaan. Ja Voldemort suostui, koska hänellä oli toinenkin vaihtoehto: minä.”

LOPPU

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - luku 35/35
Kirjoitti: Lunalotta - 05.03.2017 22:24:04

Oi, jotenki ihana loppu kun Voldemort kukistu mut Neville jäi silti henkiin! Tää fic oli tosi mahtava, kiitos tästä lukukokemuksesta. Uusia projekteja odotellessa :D <3

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - luku 35/35
Kirjoitti: LillaMyy - 10.03.2017 18:15:37

Ohoh, olen ehkä saamattomin kommentoija ikinä, mutta jos nyt vaikka vääntäisin sitten taas jännän metrikommentin tänne. :D Olen siis vilkuillut tätä kyllä parikin kertaa, mutta aina on ollut sellainen väli, ettei ole muka ollut aikaa lukea tätä ja kommentoida, tai jotain...

Tämä luvun 25 riita Lilyn ja Siriuksen välillä on kyllä tosi hyvin kirjoitettu! Mutta, pakko sanoa, että naurahdin hieman sille, miten se päättyi, kun kuulosti ihan siltä, kuin Remus olisi se porukan aikuinen ja Lily ja Sirius olisivat molemmat teinejä, jotka saavat vanhemmiltaan sapiskaa riitelystä. xD Onnistuin myös spoilaamaan itseäni tästä Arthurin kuolemasta, mutta silti se oli tosi surullinen kohtaus. En voi kuvitellakaan, miltä Lilysta on mahtanut tuntua, kun ensin kaikki on menossa parempaan suuntaan ja sitten yhtäkkiä kaikki meneekin ihan suohon. >: Olet myös onnistunut kuvaamaan todella hyvin Weasleyn perheen surun, koska jotain tuontapaista se on oikeastikin, kun menettää jonkun läheisen ihmisen.

Nyt jäi kyllä vaivaamaan, kuka sen korttikäärmeen oli kironnut, koska voi olla, että se oli alun perin tarkoitettu Nevillelle. Ehkä. Tai sitten ei. Mutta tämä teoria tarkoittaisi, että joku kuolonsyöjistä tai kuolonsyöjien komennuttama olisi Tylypahkassa, joten nyt kutkuttaa tietää, että kuka, mitä, missä, milloin? :D Oli muuten tosi mukavaa vaihtelua, että se oli kerrankin Neville, joka osasi auttaa ensimmäisenä!! (((:

Hahah, ihana Harry, kun katsoo oikein kellosta, että kuinka pitkään äiti oikein saarnaakaan hänelle! :D <3 26. luvusta löytyi myös tällainen:

Lainaus

Olemme opettajakunnassa tehneet joitakin muutoksia turvajärjestelyihin; ne eivät näy teidän arkipäissänne, mutta voin vakuuttaa, että ne tekevät Tylypahkasta entistä turvallisemman paikan.

Dundunduu, jotenkin arvelinkin, että loogisin vaihtoehto kuolonsyöjäksi Tylypahkassa tässä kohtaa olisi professori Kirvalas, mutta en oikeastaan missään vaiheessa erityisemmin pohtinut tätä teoriaa. En tiedä, ehkä mä jotenkin alitajuisesti odotin koko ajan Kalkarosta tänne, että hän olisi se kuolonsyöjä, että en sitten miettinyt sen enempää Kirvalasta? Tämä ei kuitenkaan tullut ihan täysin yllätyksenäkään tämä käänne. (:

Hmm, nyt alkaa taas pohdituttaa, koska mikseivät tontut (tai no, tonttu) suostuneet vastaamaan kaksosten kysymykseen? Johtuuko se siitä, että Kirvalas on Tylypahkan opettaja ja siten tontut laskevat hänet ehkä tavallaan työnantajakseen? Vai eikö se myrkyttäjä olekaan Kirvalas? Vai vai vai??? Mitä? Olen pihalla. :'D Fredillä ja Georgella oli kyllä loistava keino saada koko tupa hiljaiseksi! :D

Voi ei, mun käy niin kovin sääli Nevilleä! >: Harry sentään kuuli ennustuksesta vasta 15-vuotiaana, mutta Neville sai näköjään saman info-paketin jo neljä vuotta aiemmin. Toki, ihan ymmärrettävää sinälleen, että tässä kaikki tapahtumat tulee jotenkin nopeutetussa tahdissa. Mutta silti, ihan kammottavaa kuulla tuollaista noin nuorena! >: Ja Hermione on ylettömän söpö, en enää tiedä, pitäisikö tässä parittaa Harry/Hermionea vai Neville/Hermionea. xD

Holy! Fucking! Shit!!!!!!!!!!!! O_O SIRIUS?! SE KOMENNUTETTU?!?!?! Nope, en suostu tähän, en hyväksy tätä! Sen pitää olla se Kirvalas, eikä Sirius, tämä on vain joku nopeasti ohimenevä sivujuonne, jolla sä yrität hämätä lukijoita!

Ainakin Harry nyt sai välitettyä tuon pelkonsa Jamesille, että ehkä se nyt sitten tulee selvitettyäkin pohjia myöten, vaikka nyt Kirvalas saatiinkin kiinni. Onhan se kuitenkin mahdollista, että niitä kuolonsyöjiä/komennutettuja on useampikin Tylypahkassa. Ei sitä voi ikinä tietää, kuinka monta niitä sinne on ujuttautunut.

No nyt alkaakin sitten tapahtua oikein ryminällä! Eihän tässä ehdi edes kommenttia rustata, kun pitää juosta lukemaan seuraavaa osaa. :D

Huh, kylläpäs tämä lopetus tosiaan tuli vauhdilla! Koko ajan tapahtui niin nopeassa tahdissa, että hyvä kun ehti hengittää välissä. Mikä ei siis ole mitenkään huono juttu tässä kohtaa, se vaan tarkoitti sitä, että piti tuo lopetus lukea aikamoisella tykityksellä, ettei ehtinyt raapustaa tännekään mitään. :D Sinälleen ehkä pienenä kritiikkinä pakko sanoa, että Severus ilmestyi ja katosi tarinasta tosi nopeasti pienenä alaviitteenä, vaikka hän olikin osa aika kriittistä sivujuonnetta. Se johtuu kuitenkin juuri hänestä, että tämän tarinan sankari olikin Neville eikä Harry, mutta silti hän vain piipahti vierailulla parissa sivulauseessa...

Kokonaisuutena tämä tarina oli kyllä oikeasti tosi kiva! Erityisesti, kun tässä pysyi samanlainen melko lapsenomainen sävy alusta loppuun saakka, vaikka tämän julkaisussa ainakin kesti vähän pidempään. :D Viittaan siis siihen, että aloitit tämän jo 2010 ja lopetit vasta nyt, mutta mistäs minä tiedän, vaikka tarina olisikin ollut jo kirjoitettuna valmiiksi aiemmin, että vain julkaisit viimeisimmät luvun myöhemmin. (: On kuitenkin mun mielestä aikamoinen saavutus, jos kirjoitit nämä uudet luvut nyt, että sait niihin vielä samanlaisen sävyn kuin ekoissa osissa, koska mulla ainakin tuppaa muuttumaan se tyyli liikaa, jos pidän kauheasti taukoja välissä. :'D

Kiitoksia siis tästä lukukokemuksesta, ja pahoittelut erittäin satunnaisesta kommentoinnista! (:

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - luku 35/35
Kirjoitti: Nyyhti - 11.03.2017 11:27:32

LillaMyy, hurjan paljon kiitoksia ihanasta kommentista, ja ihan mahtavaa tietää, että luit tämän! :) Ajattelin tuossa Lilyn ja Siriuksen riidassa vähän samalla tavalla, mutta sitten totesin, että Remus oli ainoa tarpeeksi puolueeton, joten että se olisi loogista ;D Ihana kuulla, että kuolema oli uskottavasti kuvattu! Ei vitsi että repesin tuolle kirjoitusvirheelle XDDD Kirvalas oli kyllä sen verran ilmiselvä vaihtoehto, etten yhtään ihmettele, ettei tullut suurempana yllätyksenä! Saatoit tajutakin, mikseivät tontut halunneet paljastaa mitään, mutta se johtui siis siitä, että Sirius oli käynyt kouluaikoina niin usein niiden luona, että ne kokivat Siriuksen hyväksi ystäväkseen. Neville muuten kuuli ennustuksesta näin aikaisin paitsi tietenkin juonen kannalta niin myös siksi, että Dumbledore puhuu kirjoissa siitä, kuinka hänen olisi oikeastaan pitänyt kertoa Harrylle kaikki jo 11-vuotiaana, mutta hän oli silloin jo niin kiintynyt tähän, että halusi säästellä tätä. Severus kieltämättä oli tärkeässä roolissa mutta vain sivumainintana! Joskus ficin puolivälissä tarkoituksena oli ottaa hänet suuremmin mukaan, mutta sitten kirjoittaessa en enää keksinytkään, miten ihmeessä sen tekisin. Ehkä ajattelin sitten, että lukijat kuitenkin tuntevat hahmon niin hyvin, ettei se ole niin tarpeen, vaikka juonellisesti vähän kummallinen ratkaisu.

Ficin kirjoitin valmiiksi 2016 kesällä, mutta olen tässä pohtinut kovasti, että milloinkohan tämä on oikeasti aloitettu. Ihan alun luvut eivät nimittäin kuulosta ihan sellaiselta tekstiltä, jota kirjoitin 2010, ja muistelen säilöneeni paria ekaa lukua koneella ikuisuuden. Uskallan siis veikata, että kokonaisuudessaan tämän kirjoittamiseen meni helposti yli 7 vuotta :D Joten aivan ihanaa kuulla, että sävy säilyi! Pelkäsin ihan hirveästi muuttavani sen kokonaan, kun silloin 2016 kesällä aloin jatkaa tätä. Ja erityiskiitos vielä sinulle kommenteistasi, se yksi pitkä kommenttisi silloin ajoi minut kirjoittamaan tämän loppuun! :)

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - luku 35/35
Kirjoitti: LillaMyy - 11.03.2017 11:37:44

No nyt on ihan pakko sanoa vielä jotain, vaikka normaalisti en alakaan jutella ficcien kommenteissa, mutta hei IHAN MAHTAVAA, että se mun randomilla heitetty kommentti silloin joskus innosti sua jatkamaan tämän loppuun! En oikeasti edes muista, mikä sai mut silloin avaamaan tämän alun perin, mutta oikeasti ihan älyttömän siistiä, että se antoi potkua kirjoittamaan tämän loppuun!! ((:

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - luku 35/35
Kirjoitti: MyMameIs - 12.03.2017 18:03:46

Ohoh, eihän tässä ficin viimesen ja ekan luvun välillä oo ku 7 vuotta aikaeroa ;D Mutta oikeesti, tosi hyvä ja koukuttava ficci, oon oikeesti ihan sanaton! :D Tykkäsin, ku hahmot oli suurimmalta osalta samanlaisia ku alkuperäsissä kirjoissa. Tietenkin bongailin kirjoitusvirheitä sieltä sun täältä, mutta se ei juuri häirinny lukemista :) Sun tyyli kirjottaa on tosi Rowlingmainen, tykkään! Ekojen lukujen pikku-Harry sai useaan kertaan aaww-kohtauksen <33 Mutta, rakentava palaute taisi jälleen karata jonnekin, mutta en nyt jaksais kutsua sitä takaskaan. Kiitos tästä kokemuksesta, oli ihana ficci! <3

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - luku 35/35
Kirjoitti: Nyyhti - 18.03.2017 17:13:32

LillaMyy, ficcien kommenteissa juttelu on ihan aliarvostettua ;D Mutta siis olin niin fiiliksissä löytäessäni sen kommentin ettet uskokaan! Joten kiitos vielä, ja tosi kivaa että se oli sustakin mahtavaa! :D

MyMameIs, hahaa, niin vain ne pitkään jämähtäneinä olleet projektitkin on mahdollista saada tehtyä loppuun ;D Aivan ihanaa, että pidit tästä, ja oon tosi iloinen, että tämä oli koukuttava! Ihanaa myös kuulla, että tykkäsit kirjoitustyylistä. Kiitos sinulle tosi paljon, että luit ja kommentoit! :)

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - luku 35/35
Kirjoitti: Fairy tale - 19.03.2017 15:31:28

Aloittelin lukemaan tätä jo pari viikonloppua sitten ja nyt kolmannella lukemisella ja istumisella sain luku-urakkani päätökseen.
Tykkäsin kovasti. Tällaista tekstiä on kiva lukea. Olit pureutunut kivasti Harryn hahmoon ja hänen ympärillä olevien aikuisten hahmoon. Voin kuvitella Harryn , että juuri tuollainen Harry olisi, jos asiat olisivat edenneet näin. Velhoperheessä kasvanut, vähän nenäkäs välillä ja ihan helkkarin utelias tunkemaan nenäänsä aina sinne missä tapahtuu.

Tämä asetelma tässä, että sota päättyykin näiden keskiössä olevien koululaisten ollessa 11-vuotiaita, on mukava. Onhan vielä koko joukko metsästettäviä kuolonsyöjiä, joten auroreilla riittää hommaa. Ja Lily Potter parantajana, oikein sopivaa. Koko Potterin perhe tapahtumien keskipisteessä. Nevillestä oli kiva lukea myös. Mietin, että hän olisi voinut kukistaa korttikäärmeen kärmeskieltä käyttämällä, mutta loistavaa, että hän sai olla sankari ja päihitti käärmeen sillä ainoalla osaamallaan loitsulla.

Kun juonessa oli tiiviisti mukana Sirius, Remus, Weasleyn kaksoset ja tietysti Harryn lähimmät tupatoverit, on tällaista tapahtumien ketjua mielenkiitoista seurata. Kovasti oli Tylypahkassa menoa ja meininkiä ja paljon vaaroja. Eipä kerinnyt lukija tylsistyä, kun aina tuli uutta pohdittavaa. Kiitoksia oikein paljon tästä lukukokemuksesta.

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - luku 35/35
Kirjoitti: Nyyhti - 19.03.2017 16:17:24

Fairy tale, voi miten ihana kommentti, kiitos paljon! :) Oletpas lukenut tämän nopeasti, huh! Mahtava kuvaus Harrysta, ihan loistavaa, että olen onnistunut välittämään nuo luonteenpiirteet sinulle asti. Ja siis eikä, kärmeskieli, ei tullut mieleenikään! Ääks :D Tosi ihana kuulla, että lukija ei ehtinyt tylsistyä! Kiitos vielä!! :)

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - luku 35/35
Kirjoitti: Arion - 10.05.2017 22:49:16

Lainaus käyttäjältä: LillaMyy - 10.03.2017 18:15:37

Holy! Fucking! Shit!!!!!!!!!!!! O_O SIRIUS?! SE KOMENNUTETTU?!?!?! Nope, en suostu tähän, en hyväksy tätä! Sen pitää olla se Kirvalas, eikä Sirius, tämä on vain joku nopeasti ohimenevä sivujuonne, jolla sä yrität hämätä lukijoita!

Heh - tämä kommentti paistoi silmilleni, kun olin saanut luettua tämän fikin loppuun, ja ai että, fiilaan! Sirius on niin ihana lutunen koira, ettei haluis uskoa itsekään, että joku quiznakin kuolonsyöjä on mennyt komennuttaa sen!

Mutta ai että, nyt on tämä fikki päätynyt loppuun! Tuntuu kyllä ehkä vähän siltä, että tuli vähän nopeasti käsiteltyä hirnyrkit (vaikka onkin alkup Potterit lukenutkin). Ja jos alkup Pottereissa Dumbledorella tuntui haalivan paljonkin tietoa Voldemortista kaikkien niiden kuuden vuoden aikana. Mutta toisaalta, tässä fikissä Voldemort on ollut koko ajan elossa, että ehkä on luonnollista, että Dumbledorella on jo kaikki tarvittavat tiedot itsellään.

Kalkaroksen kuolema oli hyvin kirjoitettu, vaikka ei kyllä osunut sydämeen. Lilyn reaktio teki siitä hyvin uskottavan ja liikuttavan. Ja säikähdin kyllä aika tavalla, kun Harry ja muut olivat sieltä kurkkimassa taistelua ja se kirous oli osua Harryyn!

On muuten aika uskomaton tuo Nevillen mummi, kun sanoo jotain tuollaista siitä, että Neville tapatti itsensä! Siis - joo, aina voi sanoa "hoidapas osuutesi ja teepäs jotain suurta kerrankin", mutta aika paksua mun mielestä, että mummi ei ole hiukkaakaan huolissaan. Toisin sanoen olet hyvin kirjoittanut Nevillen mummin.

Ja sä et arvaakaan, kuinka iloinen olen, että et alkanut tappaa ketään muuta - ETENKÄÄN Siriusta! : 3

Oon muuten tosi ylpeä Versosta! Voldemort oli myös tosi hyvin kirjoitettu, kuten myös Dumbledore! No, kaikki hahmot, mutta nuo kaksi ovat haastavia hahmoja, jos multa kysytään!


Kiitos tosi paljon tästä fikistä! Oli viihdyttävää tekstiä ja tähän HP-fikkiin upposin kyllä hyvin!

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - luku 35/35
Kirjoitti: Nyyhti - 14.05.2017 15:21:52

Arion, oiiiii kiitos paljon kommentistasi! :) Onpa kiva, että tykkäsit siitä, kun en tappanut enempää tyyppejä. Olen oikeasti sellainen tappajatyyppi (eikunsiis), mutta tämä oli sellainen vähän kepeämmän asenteen ficci, joten päädyin tällaiseen kiltimpään loppuratkaisuun :D Ja ihan huippua, että Dumbledore ja Voldemot olivat mielestäsi onnistuneita! Jee! Aivan mahtavaa, että olet lukenut tämän koko ficin, joten kiitos miljoonasti siitä sekä siitä, että myös kommentoit! :)

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - luku 35/35
Kirjoitti: Lasikeiju - 26.07.2017 00:03:32

Huhhuh, luin tän vikan luvun ajatuksella "mitä ihmettä tapahtuu mitämitämitä" :D Edelleen harmittelen Severuksen kuolemaa, mut Neville onneks sittenkin on elossa.

Taisin joskus jossakin kommentissani mainita, etten tyylii koskaan lue K11-ficcejä. Tää oli kyl ehottomasti lukemisen arvoinen, vaikka onkin K11 :D En enää muista, miten päädyin tätä lukemaan, mut oon kyl ilonen et niin kävi. Jokainen luku piti otteessaan, että jaksoi lukea loppuun asti.
Ei mulla ehkä muuta, oli upea ficci!

Otsikko: Vs: Poika, joka ei ole orpo (K11, entä jos Voldemort ei olisi valinnut Harrya) - luku 35/35
Kirjoitti: Nyyhti - 30.07.2017 22:05:54

Lasikeiju, voi kiitos paljon! Ihanaa, että luvut ovat pitäneet otteessaan - se on aina suurin tavoite! Olen tosi onnellinen, että olet jaksanut lukea tämän ficin ja vielä pitänyt siitä. Suurkiitokset siis!