Finfanfun.fi

Harry Potter -ficit => Godrickin notko => Aiheen aloitti: Amaril - 05.04.2010 11:13:14

Otsikko: Black Moon (k11) prologi+17 lukua || adventure, drama, romance, AU, Potterit OC
Kirjoitti: Amaril - 05.04.2010 11:13:14

alaotsikko: adventure, drama, romance, AU, Potterit OC:ksi

Nimi: Black Moon
Kirjoittaja: Amaril
Ikäraja: jotain k11
Tyylilaji: adventure, drama, romance, AU
Paritus: lue niin selviää :)
Vastuuvapaus: En omista mitään minkä voi tunnistaa Rowlingin tekeleiksi. Enkä saa tästä mitään rahallista hyötyä.
Varoitukset: kiroilua, väkivaltaa, kuolemia
Tiivistelmä: Orpokotiin viedään pieni tyttö nimeltään Selena Musta. Kukaan ei tiedä hänen menneisyydestä tai vanhemmistaan mitään. Selena saa kutsun Tylypahkaan ja totuudet putkahtelevat pikku hiljaa päivän valoon.
Kirjoittajan kommentit: Tämä on ensimmäinen moniosainen kirjoitus täällä ja toivoisin saavani edes pieniä kommentteja tai vain ilmoituksen että joku lukee tätä.  Olen kirjoittanut jo aika monta osaa valmiiksi ja voisin julkaista niitä täällä viikon tai kahden välein (ehkä jopa useamminkin). Osallistuin myös haasteeseen Potterit OC:ksi.

Black Moon

Prologi

”Martin, sammuta ne valot jo”, huusin pojan huoneen oven takana. Tästä oli tulossa rutiini. Martin yritti valvoa, minä kielsin sen, kohta hän marisisi vastaan.
”Ne ovat kiinni!” kuului oven takaa. Sieltä se tuli. Poika yritti olla minua fiksumpi, mutta hah! Kyllä tällainen jo keski-ikää lähestyvä nainenkin tietää tuollaiset klassiset temput, kuten vaatteiden kasaaminen oven eteen, ettei valo näkyisi oven toiselle puolelle – en minä turhaan ole ollut kahtakymmentä vuotta lastenkodin hoitajana. Tuhahdin ärtyneenä, kuten joka ilta ja huusin hänelle takaisin, kuten joka ikinen ilta. ”Älä valehtele! Näen valon oven alta. Sammuta ne tai tulen itse sammuttamaan.”
   
Ja aivan niin kuin joka ilta, minä voitin. Kuulin Martinin vaimeat askeleet ja hänen närkästyneen mutinansa, kun hän luovutti ja meni tökkäämään valokatkaisinta. Tuttu naksahdus ja valot sammuivat. Poika löntysteli takaisin sängylleen. Odotin hetken. Joskus, kun Martin ei ollut oikeasti väsynyt – mikä oli harvinaista – poika yritti laittaa valot melkein heti takaisin päälle. Tänään häntä kuitenkin väsytti ja hän lopetti ison pojan esittämisen ja simahti melkein heti sängylle retkahdettuaan. Kuuntelin hymyhuulillani pojan tasaista hengitystä.
 
Kävelin hiljaisesti seuraavalle ovelle. Ovi oli harmahtava kuten kaikki muutkin talon ovet, mutta siinä oli yksi eroavaisuus – siihen oli kaiverrettu noin peukalon kokoinen kahdeksikko. Huone oli Kevinin, pojan joka oli tullut lastenkotiin viisi vuotta sitten, kun hänen äitinsä joutui vankilaan. Pojan isästä ei ole tietoakaan. Pidin tuosta pojasta erityisen paljon. Hän oli rauhallisempi, kuin useat muut pojat lastenkodissa. Hän oli myös ihastuttavan kohtelias ja hän oli loistava piirtäjä. Kurkistin oven alta. Huoneessa oli pimeää, enkä nähnyt vaate myttyä. Painoin vielä varmistukseksi korvani ovea vasten. Kuulin vain hiljaista tuhinaa. Olin tyytyväinen, enää puolet huoneista tarkastamatta ja sitten voisin keittää kupposen kamomillateetä.
   
Lysähdin henkilökunnanhuoneen sohvalle varsin helpottuneena. Nukahtaisin varmasti kohta siihen paikkaan, jollen saisi pian jotain piristettä. Painoin kasvoni kämmeniini. Voi kuinka raskas päivä! Reneellä oli ollut nuhaa jo jonkin aikaa, ja tänään hän oli soittanut ja kertonut olevansa kuumeessa. Lapset olivat ottaneet ilon irti siitä, että kaitsijoita oli yksi vähemmän. Tim, joka oli muutenkin melkoinen rasavilli, päätti aloittaa ruokasodan. Ruokaa oli lennellyt ympäri ruokailuhuonetta ja lopulta siellä oli ollut järkyttävä sotku. Siinä oli sitten hommaa koko porukalle loppu päiväksi.
   
Oli erityisen rankkaa hoitaa kuuttatoista lasta apunaan vain muutama aikuinen, ja vielä kotona odottaa kolme mokomaa lisää. Ei, kyllä minä pidin lapsista, oikeastaan, minä rakastin lapsia. Varsinkin omiani. Minulla on kolme poikaa Edward, Dennis ja Larry. Varsinaisia hurmureita kaikki.

Nousin ylös ja menin keittämään teetä. Laitoin veden kiehumaan ja menin istumaan ruokapöydän ääreen. Istuin nuokkuen, pää käteni varassa. Olisin luultavasti nukahtanut, jollei kannu olisi viheltänyt. Kiirehdin nostamaan veden liedeltä ja kaadoin vettä mukiin jossa luki ”Äiti”. Olin saanut sen Larryltä vastikään. Hän oli koristellut sen tarhassa. Se oli aivan suloinen. Pienen pojan haparoiva käsiala ei voinut olla muutakaan. Muki sai aina minut hymyilemään. Kastoin teepussin kuumaan veteen ja annoin sen olla siellä hetken. Ah! Tee tuoksui niin ihanalta.

Menin takaisin sohvalle hörppien teetäni. Istahdin sohvalle ja otin lehden syliini ja aloin selailla sitä hajamielisesti. Kun sain teeni juotua, päätin ottaa pienet tirsat. Laitoin herätyskellon soimaan puolen tunnin päästä, etten vain nukahtaisi koko loppu yöksi. Minun pitäisi olla koko aika valppaana, jos jotakin sattuisi. Painoin pääni vanhalle tyynylle ja suljin raskaat silmäni. Ei kulunut minuuttiakaan, kun olin jo unten mailla. Taisin olla vähintään yhtä väsynyt, kuin Martin.
   
Heräsin säpsähtäen. Vilkaisin herätyskelloa. Se ei soinut. Olin nukkunut vain kaksikymmentä minuuttia. Nousin istumaan ja siistin hiuksiani. Miksi ihmeessä olin herännyt?
   
Kuului kovaa koputusta. Höristin korviani ja paikansin koputuksen lähteen. Se oli ulko-ovi. Mitä ihmettä joku teki tähän aikaa yöstä täällä? Nousin ylös ja kipitin nopeasti ovelle. Toivottavasti kukaan ei herää. Viimeiseksi haluaisin Paulan heräävän. Tyttö oli erityisen hankala nukuttaa. Kun hän heräsi, hän huusi kovempaa, kuin yksikään palosireeni ja kappas kummaa, koko konkkaronkka olisi hereillä. Onneksi hän oli ainut alle kolmivuotias täällä. En tiedä miten minä jaksaisin muuten.
   
Avasin oven auki nopeasti. Se naksahti ja narisi inhottavasti kun työnsin sen auki. Katsahdin ulos ja en ollut uskoa silmiäni. Nenäni edessä seisoi tavattoman omituinen mies. Olin varma, että silmäni olivat lautasten koko luokkaa.
   
Mies oli vanha, luultavasti isäni ikäinen tai vanhempi. Tai oikeastaan en ollut lainkaan varma hänen iästään. Joka tapauksessa hän oli varmaan jotain seitsemänkymmenen ja sadan väliltä. Miehellä oli tavattoman pitkä parta ja hiukset. Ne kiiltelivät hopeisina katulampun valossa. Ei, ei tuo ollut omituisinta hänessä. Ei laisinkaan. Nimittäin, hänellä oli päällä yönsininen kaapu, joka laahasi maata. Meinasin nauraa, mutta onneksi ehdin nielaista sen. Se olisi ollut kauhean epäkohteliasta. Miehellä oli sylissään pieni käärö. En nähnyt mitä siinä oli, mutta tiesin vallanmainiosti mitä se kätki sisälleen.
   
”Hyvää iltaa, herra. Mitä te tähän aikaan yöstä täällä teette?” kysyin. Kysyin sen, vaikka tiesin hyvin miksi hän oli täällä. Tein sen vain kohteliaisuuden takia.
”Hyvää iltaa vaan teillekin, hyvä rouva. Uskoisin, että te itsekin tiedätte täällä oloni syyn, mutta sanon sen kuitenkin ääneen. Olen tuonut tämän tyttö-paran tänne, kun kohtalo on erottanut hänet vanhemmistaan”, mies sanoi ystävällisesti miellyttävällä tyynellä äänellä. Samaan aikaan pikku nyytti inahti. Se oli pienen lapsen inahdus kun he näkivät jotain pelottavaa tai muuten vain karmaisevaa painajaista. Tiesin sen todella hyvin. Olinhan kasvattanut ja hoitanut pieniä lapsia elämäni aikana vaikka kuinka monta. Mies vilkaisi lasta ja tuuditteli pikkuista toivoen painajaisen loppuvan mahdollisimman pian. Minun teki kovasti mieli kurkistaa lapsen kasvoja. Laskin katseeni lapseen.

Tyttö oli tavattoman suloinen. Hän imeskeli pikkuruista peukaloaan. Se näytti niin hellyttävältä, että oli vaikea kuvitella tytön uneksivan mitään pelottavaa. Tytöllä oli hyvin kalpea iho ja hänen päästään kasvoi lyhyitä mustia haivenia. Lapsi sulatti heti sydämeni. Se oli hyvin harvinaista. Viimeksi oli tapahtunut niin kun sain viimeisen poikani Larryn. Kysyin ihastuksissani pikkuisen nimeä. Hänen täytyy olla Linda tai Balla. Nehän tarkoittivat kaunista.
   
”Hänen nimensä on Selena Valerie Musta. Hänen äitinsä kuoli muutama tunti sitten”, mies sanoi surullisesti, mutta edelleenkin hänen äänensä oli hyvin miellyttävä ja tyyni.
   
Höh. Ensimmäinen kerta kun lapsi olisi ansainnut jommankumman noista nimistä. No, olihan Selenakin kaunis nimi. Epätavallinen ja se sopiikin tuolle lumikkimaiselle lapsoselle. Musta taas sopi aivan täydellisesti. Miten ihmeessä noin vaaleaihoisella voi olla noin mustat hiukset?

Katsoin lasta surullisesti. Oli todella väärin menettää vanhempansa tuon ikäisenä. Pikkuinen ei ikinä tulisi tuntemaan heitä. Tunsin suurta myötätuntoa tuota lasta kohtaan.
   
”Oletko hänen isoisänsä?”
”Oi, en! Olen vain ystävällinen auttava käsi. Selenalla katsos ei ole ketään luotettavaa sukulaista joka olisi ottanut hänet huostaan”, mies kertoi miellyttävällä äänellä ja ojensi tytön minulle. ”Uskoisin, ettei tämä ole viimeinen kerta kun näen hänet, mutta seuraavaan kertaan on luultavimmin kymmenen vuotta. Pitäkää hänestä huolta. Hän on jo kärsinyt enemmän kuin tarpeeksi hänen ainokaisen elinvuotensa aikana. Pelkään kyllä pahoin, että kärsimys ei kuitenkaan ole ohi. Katsos, kohtalosta on niin tavattoman mukavaa pitää meitä pilkkanaan. Pergamentin palasessa lukee hänen syntymäpäivänsä. Hyvää yötä rouva Hart ja Selena Musta. Nähkäämme taas!” mies sanoi ja ojensi pergamenttipalasen minulle ja käveli yön pimeyteen.

Katsoin pöllämystyneenä miehen jälkeen. Miten hän tiesi minun nimeni? Hän puhui myös todella outoja. Miksi hän tulisi tapaamaan Selenaa kymmenen vuoden kuluttua? Vieläpä tuon kaiken jälkeen mies ojensi minulle pergamentinpalasen aivan kuin se olisi aivan arkipäiväistä! Pudisteli päätäni. Maailmaan mahtui paljon erilaisia ihmisiä.

Siirsin katseeni Selenaan. Hymyilin nukkuvalle pienokaiselle lempeästi. Miten minä pystyinkään ajattelemaan vähän aikaa sitten, että on hyvä ettei täällä ole vauvoja? Vauvathan ovat aivan ihania! Minun oli vaikea kuvitella, että noin onnellisennäköinen lapsi oli kokenut niin kovia, kummatkin vanhemmat kuolleet! Hirvittävää!
   
Suljin ulko-oven hiljaa, ettei tyttö heräisi. Se ei kuitenkaan auttanut, sillä lapsi avasi suuret mantelinmuotoiset silmänsä ja räpytteli tummia kaarevia ripsiään hetken niin kovin suloisesti. Sitten hän kohdisti katseensa suoraan minun silmiini. Katsoin noita kirkkaita tummansinisiä silmiä lumoutuneena. En ikinä antaisi kenenkään satuttaa tuota pientä lasta.

Otsikko: Vs: Black Moon (k13)
Kirjoitti: Amaril - 06.04.2010 17:56:40

Pulina, kiitos kovasti kommentistasi. Se piristi päivääni :) Mukavaa, että pidit.



A/N: En minä sitten malttanut olla laittamatta tänne lisää jatkoa :D



1.   kirje

Heitin kiven asfaltille piirretylle ruudukolle. Aloin hyppiä yhdellä jalalla ja kun tulin kiven kohdalle, kyykistyin ja nappasin kiven tottuneesti. Jatkoin hyppelyä ja hyppäsin viimeiseltä ruudulta pois hymyillen leveästi. Hah! En astunut yhdellekään viivalle!

Edessäni seisoi tyttö jolla oli maantienruskeat hiukset. Tytön nimi oli Morgan. Hänellä oli varsin harmistunut ilme. Morgan vihasi kaikista eniten häviämistä ja nyt hän hävisi minulle. Tiesin erittäin hyvin, että Morgan oli huono häviäjä. Tunsin oloni erityisen vahingoniloiseksi.
  
Morgan ei sanonut mitään ja siitä olin hyvin yllättynyt, sillä tavallisesti hän alkoi syytellä minua huijaajaksi tai väitti minun osuneen viivaan jossakin vaiheessa. Ojensin kiven hänelle hyvin leveästi hymyillen, tai oikeastaan virnuillen. Morgan nappasi kiven nopeasti ja käänsi selkänsä minulle. Voisin vaikka lyödä vetoa, että hänen ilmeensä on tällä hetkellä erittäin murhanhimoinen. Se sai virnistykseni vain levenemään.
  
Morgan heitti kiven hyvin hankalaan ruutuun. Ahaa, tätä hän siis suunnitteli. Hän yritti siis todistaa olevansa minua parempi ruutuhyppelijä. Morgan nosti oikean jalan koukkuun ja lähti hyppimään ruutuja. Tämä meni vieläkin hankalamammaksi. Täytyisi hyppiä vasurilla ja Morgan tiesi sen olevan heikkouteni.
  
Tunsin jonkin iskeytyvän takaraivooni. Käännähdin salamana ympäri ja etsin kivun aiheuttajaa. Näin maassa vanhan kuluneen tennispallon. Se oli siis osunut minun päähäni. Otin pallon maasta ja etsin sen heittäjää. Kukaan ei näyttänyt olevan kiinnostunut pallosta tai sitten he pelkäsivät minun kostoani. Katsos, minä maksan aina kaiken takaisin. Heittelin palloa kädeltä toisella. Päätin pitää pallon. Heittäjä saisi tulla hakemaan sitä itse ja silloin voisin heittää sen häntä otsaan. Täydellinen suunnitelma!
  
”Tadaa!”
  
Käännyin takaisin Morganin puoleen ja huomasin hänen hyppineen loppuun. Olin unohtanut Morganin kokonaan. Olin aivan varma, että Morgan oli hypännyt viivalle ja käyttänyt hyväkseen minun huomioni herpaantumista. Katsoin Morgania epäluuloisesti ja sanoin. ”Luuletko sinä muka, että minä uskon, ettet hypännyt yhdellekään viivalle?”
”Etkö sinä muka nähnyt kun hypin?” Morgan kysyi tyhmää teeskennellen. Kyllä hän huomasi sen, etten katsonut häntä.
”En, kun joku typerys heitti minua tennispallolla”, äyskähdin hänelle. ”Minä kuitenkin tiedän, että sinä osuit viivaan!”
”Osuinko? Voitko näyttää missä kohdassa minä osuin? Minä kun en huomannut”, Morgan sanoi niin inhottava tekoviaton-ilme kasvoillaan.
  
Purin hampaani yhteen. En tietenkään nähnyt missä kohin hän hyppäsi viivan päälle ja Morgan tiesi sen loistavasti. Vaikka minä en vihaakaan häviämistä kuten Morgan, en kuitenkaan pidä siitä – en varsinkaan kun Morgan leijuu voitollaan koko loppu päivän. Päätin siis tehdä sopimuksen. ”No, sovitaanko näin. Jos minä hypin täydellisesti samalla lailla kuin sinä äsken, niin minä voitan. Jos minä hyppään viivalle, niin sinä voitat?”
”Sopii minulle”, Morgan sanoi varmana voitostaan. Olinhan minä aika surkea vasurilla hyppijä.
  
Asetin kiven samaan kohtaan, missä se oli ollut Morganilla. Menin alkuun ja aloin hyppiä. Hyppäsin kiven yli menin päätyyn, käännyin ja hypin takaisin kivelle.
  
”Morgan! Katso kuinka paljon sain siltä Tomilta kun myin maito hampaani”, kuulin samassa orpokodissa olevan Lindan hihkuvan. Vilkaisin äänen suuntaan. Morgan oli kääntänyt katseensa Lindaan joka heilutteli viidenkymmenen penninkolikkoa hänen nenänsä edessä. Näin Morganin nenä nyrpistyvän ja hän alkoi ylpeillä, että hän oli saanut kahdeksankymmentä penniä yhdeltä lellityltä ipanalta joka asui ihan toisessa osassa Lontoota. Siellä, missä oli omakotitaloja joiden pihat olivat siistit ja kauniit. Siellä missä minä haluaisin asua, mutta se on aivan sula mahdottomuus, minulle orvolle tyttö-rukalle.
  
Kyykistyin kiveä kohti. Minun tasapainoni petti ja jouduin laskemaan koukistetun jalkani asfaltille. Vilkaisin Morgania. Tyttö höpötti vieläkin Lindan kanssa. Hymyilin ovelasti ja nostin oikean jalan takaisin ilmaan ja nappasin kiven. Morgan kääntyi takaisin minun puoleen ja hypin loput ruudut täydellisesti.
  
Morganin silmät laajenivat. Yllättynyt ilme muuttui hetkessä erittäin ärsyyntyneeksi. Virnistin hänelle ja sanoin ilkkuen. ”Minä voitin!”
  
Joo, joo. Minä tiesin kyllä, että huijaaminen on väärin. Kyllä minulle oli niin kerrottu, aivan liian monta kertaa. En minä huijaakaan minun ystäviäni ja Morgan ei ole minun ystäväni. Kaikki aina kuvittelivat, että olimme ystäviä, mutta ei. Me olimme vain kaksi tyttö jotka olivat samassa orpokodissa ja olimme vieläpä samanikäisiä. Me olimme kumpikin tasan yksitoista vuotta vanhoja. Me pidimme (ainakin joskus) toistemme kanssa leikkimisestä. Morgan oli välillä ihan mukava, vaikkakin joskus erittäin ärsyttävä. Hän vaati minua välillä mukaan joihinkin typeriin kotileikkeihin tai vastaaviin tyttöjen juttuihin. Kyllä minä olen tyttö, mutta pidin enemmän jalkapallosta ja puissa kiipeilystä, kuin nukeilla leikkimisestä tai kynsien lakkaamisesta.
  
Minulla oli kerran ollut todella hyvä ystävä. Siitä oli jo kaksi vuotta kun hänen täytyi muuttaa pois. Hänen nimensä oli Don. Minä en ikinä huijannut häntä tai edes valehdellut. Me pystyimme luottamaan toisiimme sata prosenttisesti. Me juoksentelimme ympäri Lontoon katuja yhdessä, välillä me kiipeilimme katoille, joskus menimme varastamaan omenia puista. Olimme koulussa täysin erottamattomia. Tai no emme aivan. Me olimme koulussa aina yhdessä paitsi liikuntatunneilla. Olisin kylläkin mennyt mieluummin poikien liikuntatunneille kuin tyttöjen, nimittäin Don oli kertonut, että he pelasivat jalkapalloa ja rugbya. Tyttöjen liikunnassa me vain voimisteltiin tai tanssittiin. Tyylsää.
  
Muuten koulussa oli ihan mukavaa. Teimme Donin kanssa paljon jekkuja ja opettajat olisivat varmaan kaikki menneet ennen aikaiselle eläkkeelle, jos kauhukaksikkoa ei olisi erotettu. Don ei paljonkaan välittänyt koulusta toisin kuin minä. Okei, monet aineet olivat yhtä typeriä kuin orpokodin nukkumaanmenoaika. Oli kuitenkin muutamia mukavia aineita kuin äidinkieli, historia, maantieto ja kuvaamataito. Olin melko hyvä niissä. Olin äidinkielessä luokan paras.
  
Olin aina pitänyt lukemisesta. Lukisin varmasti paljon enemmän kuin nyt jos minulla edes olisi kirjoja. Joskus olin lainannut kirjastosta kirjoja mutta se oli niin kaukana orpokodistani, etten aina jaksa mennä sinne asti.
  
Katsoin Morganin ilmettä sisäisesti nauraen. Tytön silmät olivat ennen näkemättömän suuret ja hänen suunsa oli auennut hivenen. Miten helposti hän näyttääkään, että hän ei itse hyppinyt ruudukkoa täydellisesti?
  
”Miten sinä teit tuon?” tyttö sanoi hyvin huvittavalla äänellä.
  
Purskahdin nauruun. Hekottelin siinä jonkin aikaa ja sain kuin ihmeen kaupalla sanottua muutaman sanasen. ”Sinä itsekin teit sen”, sanoin, vaikka kumpikin meistä tiesi sen olevan vale, ”mutta jos olet kokenut varhaisen dementian, niin täytyyhän minun sinulle se selittää. Hypitään vain yhdellä jalalla ja yritetään olla osumatta viivoihin.”
    
Morgan taisi itsekin huomata virheensä ja palautti nopeasti kasvonsa peruslukemille. Huomasin, että Morgania otti päähän suuresti minun voittoni. Minua alkoi taas naurattaa, mutta pidin sen sisälläni.
  
Morgan otti mitään sanomatta uuden kiven maasta ja heitti sen jonnekin summamutikassa. Hän oli minulle niin vihainen, että ei edes halunnut ottaa minun koskemaa kiveä. Morgan alkoi hyppiä ja itse pomputtelin ottamaani palloa ja seurasin samalla tarkkaan, ettei Morgan voisi huijata minua uudestaan. Oikeastaan hän ei huijannut. Minähän tiesin, että hän huijasi mutta hän ei tiennyt, että minä huijasin häntä. Pisteet siis kuuluivat minulle.
  
Kuulin erittäin tutun äänen. Se kuului rouva Hartille. Hän oli minun äidin korvikkeeni. Rouva Hart olikin ottanut minut vastaan kun minut tuotiin orpokotiin. Käännyin äänen suuntaan ja rouva Hart huusi taas. ”Selena! Tule, täällä on eräs henkilö jolla on vähän asiaa sinulle!”
  
Nielaisin kuuluvasti. Eikä! Nyt sitten se vanha leski oli kyllästynyt meidän kiusantekoon. Tiesin, että se päivä vielä koittaisi joku kerta. Ei kukaan jaksa, että hänen pihallaan käy lapsilauma varastamassa omenia. Ne omenat olivat muuten todella herkullisia. Joka tapauksessa, olin juuri tänään käynyt omena varkaisilla muutaman pojan kanssa. Leski oli nähnyt touhumme ikkunasta ja huutanut solvauksia peräämme kun juoksimme kikatellen pois. No, kaikki hyvä loppuu aikanaan, niinpä lähdin kävelemään vähän hermostunein askelin rouva Hartin luo joka odotti ovella. Nimittäin orpokodin johtaja ei ole mikään maailman ystävällisin ihminen.
  
Rouva Hart oli lyhyt ja hieman pullea nainen. Hän ei ole koskaan kertonut minulle kuinka vanha hän oli (olen kyllä kysynyt sitä vaikka kuinka monta kertaa), mutta arvelen hänen olevan jotain viidenkymmenen ja kuudenkymmenen välimailla. Hän on joskus kertonut, että hän ollut jo yli puolet elämästään töissä tässä orpokodissa. En ymmärtänyt lainkaan kuinka hän jaksoi. Olin ollut täällä jo kymmenen vuotta ja aloin olla jo aika kyllästynyt tähän laitosmaisuuteen.
  
Tarkastelin rouva Hartin kasvoja. Hän ei näyttänyt lainkaan vihaiselta tai pettyneeltä, pikemminkin hyvin hämmentyneeltä ja uteliaalta, ehkä myös hieman pelokkaalta. Minulta pääsi pieni helpottunut huokaisu. En sittenkään saisi arestia!
  
Rouva Hart taisi huomata helpottumiseni ja siksi hän kysyi. ”Jaaha, sitä ollaan taas oltu tekemässä kolttosia”, ilmeeni taisi paljastaa palaavan säikähdyksen, sillä hän korjasi. ”Ei, ei kukan ole tullut valittamaan sinusta. Vieraalla on sinulle joku ehdotus.”
”Ehdotus? Kenellä on minulle ehdotus?” kysyin epäluuloisena. Minua ihmetyttää jo se, että jollakin on asiaa minulle, mutta ehdotus! Se oli jo outoa.
  
Sitten mieleeni nousi kuva Andreasta. Hän oli ollut tässä samaisessa orpokodissa noin neljä vuotta sitten. Hän oli ollut noin kaksi vuotta silloin kun hänet adoptoitiin. Entä jos joku on tullut adoptoimaan minut?
  
Ensin innostui suunnattomasti. Pääsisin pois täältä! Sitten minua alkoi jännittää. Millainenkohan se perhe on? Sitten tuli pelko. Entä jos siellä on kamalaa? Mitä jos he eivät pidäkään minusta?
  
Kävelin rouva Hartin perässä monien ajatusten pyöriessä päässäni. En huomannut lainkaan, että me olimme kävelleet henkilökunnanhuoneelle. Rouva Hart avasi oven ja silloin vasta heräsin mietteistäni. Minä en ole vielä valmis! kiljuin pääni sisällä.
  
”Professori Dublidore tuli puhumaan sinulle jostakin sisäoppilaitoksesta”, rouva Hart sanoi.
  
Sisäoppilaitoksesta? Eikö minua adoptoidakaan? Mielialani valahti hetkessä. Sitten tajusinkin mitä rouva Hart oli sanonut. Sisäoppilaitos! Pääsisin pois täältä! Missäköhän se sisäoppilaitos on? Millaista siellä oikein on? Onkohan siellä jotain uusia aineita, joita ei ole nykyisessä koulussani? Olin innoissani, sanoin kuvailemattoman innoissani.
  
Ilmeeni oli varmasti mielenkiintoiset noina muutamina sekunteina. En jaksanut välittää rouva Hartin kummastuneista katseista vaan astuin sisälle henkilökunnanhuoneeseen. Rouva mutisi jotain ja sulki oven ja lähti pois.
  
En ollut koskaan ollut siellä. Lapsilta oli kiellettyä mennä sinne. Tosin, jos minua olisi kiinnostanut mennä sinne, olisin totta kai mennyt, mutta kun ei ollut kiinnostanut. Huone oli aika nuhjuinen ja pieni. Huoneen keskellä oli pieni pyöreä pöytä jonka päällä oli jotain likaisi astioita. Huoneen nurkassa oli pikkuruinen keittiön tapainen tila. Huoneen reunalla oli kulunut sohva jonka päällä oli erilaisia tyynyjä ja sen edessä oli punainen nojatuoli. Lattialla oli ruma kirjava matto. Kyllä, olin edelleen sitä mieltä, että ei minua olisi kiinnostanut mennä siihen huoneeseen.
  
Vieras joka oli tullut tapamaan minua, oli paljon mielenkiintoisempi. Oikeastaan hän oli mielenkiintoisimmannäköinen ihminen jonka olin koskaan nähnyt. Vieras oli hyvin vanha mies. Hän oli melko hyvin säilynyt. Hänellä ei ollut kauheasti ryppyjä ja hän oli pitkä ja laiha. Katsoin ihmeissäni hänen valtavan pitkää partaa. Hänen hiuksensa olivat yhtä pitkät. Hän oli pukeutunut kaapuun, joka oli häntä nilkkoihin asti ja viittaan, joka hipoi ällöttävän kirjavaa mattoa, jonka päällä mies seisoi. Hänellä oli hyvin koukkumainen nenä. Se näytti samalta kuin yhden pummin nenä joka oli kertonut, että se oli murtunut kauan sitten kun hän oli kaatunut juovuksissaan rappusissa. Mies tutkaili minua vaaleansinisillä silmillään puolikuulasien läpi.
  
En ole varma missä vaiheessa minun suuni oli revähtänyt auki. Heti kun tajusin sen olevan kuin suuri o, niin suljin sen. Hampaani kalahtivat yhteen. Mies hymyili minulle ystävällisesti ja puhutteli minua kuin vanhaa ystävää. ”Hyvää päivää, Selena. Siitä kun me viimeksi tavattiin, on jo vierähtänyt monen monta vuotta, joten uskoisin, että et muista minua. Olen siis professori Dumbledore.”
  
Dumbledore astui yhden askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä minulle. Tartuin käteen arasti ja kättelin vanhusta. Se ei todellakaan ollut minun tapaistani, siis arkailla. Olen tavallisesti melko varma itsestäni, enkä arastele melkein koskaan, mutta Dumbledore oli jotenkin niin erilainen kuin muuta aikuiset. En osannut kuitenkaan sanoa miten hän oikein erosi muista.
  
Dumbledore istuutui nojatuoliin ja kehotti minuakin istumaan. Menin istumaan sohvalle ja katsoin odottavasti Dumbledorea. Mies oli hiljaa. Olen tunnettu minun malttamattomuudesta, niinpä minä en voinut pitää suutani kiinni vaan kysyin. ”Milloin me ollaan tavattu?”
  
Dumbledore hymyili edelleen ystävällisesti. Minusta tuntuu, että mies ei osaa muuta tehdäkään. Sitten hän sanoi. ”Minä toin sinut tähän lastenkotiin.”
  
Toi? Toiko tuo mies minut tänne? En voinut uskoa kuulemaani. Tiesikö hän minun vanhemmistani? Halusin kysyä häneltä heti kaikkea mahdollista mitä päähäni putkahti sen sekunnin aikana, mutta puhekykyni oli aika huonossa kunnossa sillä hetkellä. Niinpä minä vain sanoin erittäin älykkäästi. ”Toit?”
”Niin, mutta en tullut tänne tänään kertomaan siitä vaan kysymään kiinnostaako sinua tulla opiskelemaan Tylypahkaan, kouluun jonka rehtorina toimin.”
  
Muistin taas miksi Dumbledore oli tullut tänne. Päätin pitää suuni ainakin hetken kiinni vanhemmistani. Mistä sen tietää, että minua ei otetaisikaan kouluun koska olin aivan liian huonokäytöksinen? Dumbledorehan oli vieläpä koulun rehtori!
  
”Miksi te minulle tulitte tarjoamaan sitä paikkaa koulussa?” kysyin, sillä se oli ensimmäinen kysymys joka putkahti mieleeni vanhempiani käsittelevien kysymysten jälkeen.
”Tämä koulu tarjoaa sinulle kaikista parasta opetusta sinunlaisille joilla on erikoiskykyjä”, Dumbledore sanoi edelleen ystävällisesti.
”Erikoiskykyjä? Anteeksi, mutta te olette varmasti erehtyneet henkilöstä. Ei minulla ole erikoiskykyjä”, sanoin. Arvasin, että tämä oli aivan liian hyvää ollakseen totta.
”Olen varma, että te olette juuri se henkilö jolle minun kuuluukin paikkaa tarjota.”
”Mitä erikoiskykyjä minulla muka on?” kysyin epäuskoisena. Yritin kuitenkin pitää ääneni kohteliaana.
  
Dumbledore hymyili minulle tietävästi. Se ärsytti minua vähän, mutta sittenhän sanoi jotain joka sai minut todellakin unohtamaan hänen typerän hymynsä. ”Sinä olet noita, Selena.”
  
Minulla taisi olla vaikkua korvassa.
  
”Noita?” toistin. ”Anteeksi, en tainnut kuulla oikein.”
”Oi, et sinä kuullut väärin. Minä sanoin kyllä noita.” Dumbledore sanoi uudestaan ystävällisesti.
  
Minulla taisi olla todella paljon vaikkua korvassa.
  
Auoin suutani kuin kala kuivalla maalla ja sitten sanoin. ”Anteeksi, taisin kuulla taas väärin.”
  
Dumbledore naurahti hyväntuulisesti ja sanoi. ”Kyllä sinä kuulit täysin oikein. Sinä olet noita.”
  
Tuijotin Dumbledorea varmaan minuutin räpäyttämättä kertaakaan silmiäni. Sitten aloin soperrella kaikkea epäselvää. Dumbledore ei selvästikään saanut minun mongerruksesta selvää. Yritin rauhoittua ja hengitin syvään ja kysyin erittäin epäuskoisena. ”Minä? Noita? Oletteko aivan varma… professori”, muistin lisätä viimetipassa.
”Täysin varma. Etkö muka ole huomannut, että sinulle on tapahtunut kaikkea selittämätöntä?”
  
Olin heti kiistämässä sen, mutta muistin samassa viikko sitten tapahtuneen oudon jutun. Olin kiivennyt puuhun ja istuskelin varmaan seitsemän metriä maan yläpuolella. Sitten olin päättänyt alkaa roikkua pää alaspäin. Yhtäkkiä otteeni lipesi ja tipuin pää edellä maata kohti. Yhtäkkiä kiepsahdin niin, että olin taas oikein päin. Sitten oli kuin painovoima olisi tehnyt tepposen; minun vauhtini hidastui ja tömpsähdin maahan pehmeästi satuttamatta itseäni lainkaan.
  
Kun aloin miettiä asiaa tarkemmin aloin muistamaan useita outoja tapauksia. Joskus olin liikutellut esineitä ilman, että hipaisinkaan niitä. Noin vuosi sitten kun kiipesin koulun kirjastossa erästä kirjahyllyä ylöspäin. Olin melko lyhyt enkä yltänyt kirjaan ja siksi jouduin kiipeämään hyllyä ylöspäin. Sitten kirjahylly alkoi kallistua taaksepäin. Yhtäkkiä hylly pysähtyi ja kaikki kirjat näyttivät siltä kuin ne olisi liimattu paikoilleen – yksikään kirja ei ollut hievahtanutkaan, vaikka kaikkien fysiikanlakien mukaan niitten olisi täytynyt tipahtaa maahan. Sitten jotenkin kummallisesti kirjahylly keikahti takaisin paikoilleen.
  
Aloin jo hieman uskoa Dumbledorea. Se että olin noita, selittäisi kaikki nuo kummalliset jutut, mitä minulle oli käynyt. Kuitenkin minulla oli pieni epäilys siitä, että Dumbledore onkin jokin mielisairaalan hoitaja, joka vie minut heti pehmustettuun huoneeseen kun sanoisin uskovani häntä. Mutta mitä ne kaikki oudot tapaukset sitten olivat? Minun päässäni seikkaili erittäin ristiriitaisia ajatuksia, mutta lopulta päätin puhua totta. Jos joudun mielisairaalaan, se on vain minun omaksi parhaakseni, kai.
  
”On minulle tapahtunut kaikkea omituista”, myönsi ja odotin oven avautuvan ja sieltä tulevan kaksi valkotakkista miestä. Niitä ei kuitenkaan tullut. Aloin uskoa jo, että olin noita.
”Niin käy kaikille noita- ja velholapsille. Se on aivan normaalia, kun he eivät vielä osaa hallita voimiaan”, Dumbledore selitti tyynesti. Hyvä, oli siis olemassa muitakin kaltaisiani outouksia.
”Millainen koulu Tylypahka on? Opetetaanko siellä taikuutta?” kysyin uteliaana. Voi, en malttanut odottaa päästä taikomaan!
”Kyllä. Siellä opetetaan myös yrttitietoa, liemienkeittoa ja taikakausien historiaa. Kaikkea mikä on tarpeellista taikamaailmassa”, Dumbledore kertoi lyhyesti. Minua teki mieli kuulla lisää ja lisää tuosta ”taikamaailmasta”. Miksi kaikki aikuiset olivat aina sanoneet, että noitia ei ole olemassa? Rouva Hart ei ikinä usko, tätä kun minä kerron hänelle!
  
”Haluaisitko sinä tulla Tylypahkaan?” Dumbledore kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Tietenkin!” huudahdin innoissani heti hänen lopetettua lauseen. En edes harkinnut asiaa. Ei minun tarvinnut harkita. Tämä oli yksi niistä asioista joihin tiedän heti vastauksen sen kummempia miettimättä.
  
Dumbledore hymyili minun innolleni (tosin hän hymyilee kokoaika, joten en ollut varma hymyilikö hän vain muuten vaan) ja läpsäytti kädet yhteen iloisesti. Sitten hän työnsi kätensä taskuun ja veti sieltä kellertävän kirjekuoren ja ojensi sen minulle. Vilkaisin nopeasti Dumbledorea ja otin kuoren vastaan.
  
Kuoreen oli kirjoitettu smaragdinvihreällä musteella osoite: Neiti S. Musta, Huone 7, Harmaan Haikaran lastenkoti, Lontoo, Englanti
  
Vau! Ei yhtään tarkempaa osoitetta voi olla. Mistä helkutista ne olivat saaneet tietää, että minun huoneeni on numero seitsemän?
  
Käänsin kuoren varovaisesti kuin luullen sen hajoavan kovasta kohtelusta. Kirjekuori oli suljettu sinetillä. Siinä oli T-kirjain jonka ympärillä oli leijona, kotka, käärme ja mäyrä. Uskoisin, että tuo oli Tylypahkan vaakuna.
  
Avasin kuoren varovaisesti, etten vain rikkoisi sinettiä ainakaan kovin pahasti. Se oli niin hieno. Vedin kuoren sisältä pergamentin (pergamentin? Oikeasti, käyttävätkö he pergamenttia?). Avasin sen varovaisesti ja luin sen hitaasti.

TYLYPAHKAN NOITIEN JA VELHOJEN KOULU

Rehtori: Albus Dumbledore
(Merlinin ritarikunta, Ensimmäinen luokka, Suurtaikuri, Päänoita, Ylihörhö, Kansainvälinen Velholiitto)

Hyvä neiti Musta,
täten ilmoitamme, että Sinulle on varattu paikka Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Ohessa saat luettelon kirjoista ja välineistä, jotka tarvitset.
   Lukukausi alkaa 1.syyskuuta. Odotamme pöllöäsi viimeistään 31.heinäkuuta.

Parhain terveisin

Minerva McCarmiwa
Vararehtori

”Pöllöä? Mitä hit-, siis ihmeen pöllöä?” kysyin ihmeissäni. Minun pitäisi pitää kieleni kurissa. Ei ole soveliasta kiroilla rehtorin kuullen.
”Ei sinun tarvitse lähettää pöllöä – katsos, me lähetämme kirjeet pöllöllä – koska voit sanoa minulle suoraan tuletko kouluumme ja sinä oletkin jo sanonut tulevasi”, Dumbledore sanoi iloisesti.
  
Minulla taitaa olla paljon opeteltavaa noitailusta.
  
Tutkin kirjeen sisältöä tarkemmin. Löysin sieltä pergamentin joka oli pelottavan pitkä. Olin melko varma mikä se oli. Kurkkasin sitä ja minun innostunut hymyni valahti. Katsoin murheissani Dumbledorea ja sanoin. ”Ei minulla ole rahaa ostaa näitä tavaroita”, näytin hänelle ostoslistaa jonka oli juuri löytänyt. ”Eikä minulla ole varaa maksaa mitään lukuvuosimaksujakaan”, lisäsin muistettua senkin yksityiskohdan. Tämä oli juuri tätä minun tuuriani!
”Meillä on Tylypahkassa rahasto niitä varten joilla ei ole varaa ostaa kaapuja ja kirjoja ja muuta sinun ei tarvitsekaan maksaa. Opiskelu on täysin ilmaista”, Dumbledore sanoi ja kaivoi taskustaan nahkaisen pussukan ja ojensi sen minulle. En ollut varma mikä se oli mutta heti avattuani huomasin sen olevan täynnä joitakin omituisia kolikkoja. Kiitin varmaan tuhannesti (ainakin melkein).
”Kiitos, professori, mutta mistä minä ostan nämä tavarat?”
”Viistokujalta”, Dumbledore sanoi. ”Voin auttaa sinua etsimään kaiken tarvittavan.”
    
Olin innoissani. Mahtavaa! Hän pystyisi varmasti kertomaan minulle paljon kaikkea tästä uudesta maailmasta josta en tiennyt vielä tunti sitten. ”Milloin me mennään Viistokujalle, professori?”
”Vaikka heti!”

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+1 luku
Kirjoitti: Amaril - 12.04.2010 18:17:51

A/N: Jatkoa taas. Olisi myös mukava saada kommentteja *puppy eyes*


2.   Viistokuja


Puikkelehdin Dumbledoren perässä Lontoon kaduilla. Kävelimme pitkin monia minulle tuttuja katuja. En ollut koskaan törmännyt paikkaan nimeltä Viistokuja ja siksi olin hyvin hämmentynyt. Olin varma, että olin tutkinut tämän osan Lontoota huolellisesti ja en ikinä ollut törmännyt taikasauvakauppaan ja siitä olen täysin varma.
  
Näin monien ihmisten jäävän tuijottamaan Dumbledorea. Monilla oli jopa suu auki! (Joo, joo. Oli minullakin. Tiedetään!) En kyllä yhtään ihmetellyt. Pukeutuivatko kaikki velhot noin omituisesti? Dumbledore ei näyttänyt piittaavan ihmisten reaktiosta. Hän oli varmaan jo tottunut siihen. Minua alkoi naurattaa valtavasti kun yksi pikku poika tuli kertomaan Dumbledorelle omia joululahjatoivomuksiaan. Poika oli luullut Dumbledorea joulupukiksi! Hihittelin sille pitkään vielä senkin jälkeen ja sain osakseni kummastuneita katseita (Se oli jo jotain, sillä Dumbledoren ulkomuoto oli erittäin huomiota herättävä ja vei kaikki katset). Dumbledore taasen vain hymyili huvittuneena partansa takana.
  
Olin ottanut ostoslistan mukaan. Olin lukenut sen matkan aikana monta kertaa. Se oli valtavan pitkä ja ihmettelin miten kaikki nuo kaupat joissa noita tavaroita myytiin, pystyivät olemaan niin hyvin piilossa. Jos olisin joskus nähnyt kaupan jossa myydään loitsukirjoja olisin mennyt heti sisään!
  
Päätin alkaa lukemaan listaa taas, vaikka se ei ollut järjin fiksua (En minä jaksa kokoajan olla fiksu. Se on todella tylsää!), sillä olin kerran meinannut törmätä lyhtypylvääseen luettuani niin keskittyneesti pergamenttia. Onneksi Dumbledore vetäisi minut viime tipassa turvaan. Olisi ollut aivan hirveää jos olisin vaikka murtanut nenäni ja en olisi päässytkään Viistokujalle! Aloitin ostoslistanlukemisen kuudennen kerran. Vai oliko se jo seitsemäs? Ihan sama. Kuitenkin aloin lukea sitä.
  
Tällä kertaa lukiessani en törmännyt kuin kolmeen ihmiseen ja vain yksi niistä kaatui. Aloin jo oppia! Vaikka olin lukenut ostoslistan jotain lähemmäs kymmenen kertaa, se tuntuu vieläkin järkyttävän pitkältä. Jos minä oikeasti saisin nuo kaikki niin minulla olisi varmaan kaksi kertaa enemmän tavaroita mitä aikaisemmin. Dumbledore oli myös sanonut, että meidän pitää ostaa pergamenttia, sulkakyniä, mustetta ja vielä vaikka mitä muutakin. Minustahan oli tulossa rikas!

En tajunnut miksi velhot eivät käytä paperia ja lyijykyniä? Mustehan on todella sotkuista. Tämä oli kuitenkin taas niitä omituisia velhojuttuja joista minulla ei ollut hajuakaan. Tunsin itseni erittäin tyhmäksi. Yleensä minä tiesin enemmän asioita kuin muut ikäiseni, mutta tällä kertaa se taisi olla aivan päinvastoin Tylypahkassa.
  
En pitänyt siitä, että en voinut maksaa itse niitä tavaroita. Minulla ei ollut rahaa. Tai oli minulla vähän ihan tavallisia puntia jonkin verran. Olin voittanut joskus muutamissa vedoissa ja sen sellaisissa, mutta velhoilla näyttää olevan ihan omat rahat. Minusta tuntui väärältä antaa Dumbledoren maksaa koulu rahastosta. Se tuntui siltä kuin käyttäisin hyväksi tuota turhankin ystävällistä vanhaa miestä. Olin myös varma, että jotkut perheet olivat köyhiä mutta joutuvat kuitenkin maksamaan itse ostokset. Se tieto ei saanut omatuntoani ollenkaan paremmalle tuulelle.
  
Yhtäkkiä Dumbledore pysähtyi pienen, likaisennäköisen pubin eteen.
  
Miksi me mennemme pubiin? Onko Dumbledoren mielestä nyt muka hyvä aika ryypätä? Meidänhän pitäisi mennä Viistokujalle eikä minnekään helvetin pubiin! ihmettelin näreissäni.
  
”Tässä se on, Vuotava noidankattila.”
”Eikö me mennäkään Viistokujalle?” kysyin lievästi närkästyneenä. ”Vai ostetaanko me tuolta ne kaikki tavarat?”
”Voi, ei me niitä tuolta osteta. Me menemme sen läpi”, Dumbledore sanoi kuin se olisi itsestään selvää ja aukaisi oven minulle. ”Sinun jälkeesi.”
  
Läpi? Miten muka läpi? Miksei Dumbledore voi sanoa koskaan suoraan?
  
Astuin sisälle pimeään ja nuhjuiseen majatalopubiin. Joku sellainen se oli. Olin joskus käynyt siellä. Olin silloin todella ihmeissäni nähtyäni aika lailla Dumbledoren tavalla pukeutuneita ihmisiä. Muistin kuulleeni kaikkea omituista ja ne olivat jääneet mietityttämään minua pitkäksi aikaan. Minut ajettiin kuitenkin aika nopeasti pois, kun olin mennyt henkilökunnan alueelle ja kaatanut jonkun pullon alkoholia. Toivottavasti se saksanpähkinämies joka minut ajoi silloin pois (Hän näytti aivan saksanpähkinältä. Siis ihan oikeasti!) ei muista minua. Hän oli erittäin raivoissaan minulle. Se taisi olla todella kallista juomaa.
  
Vilkuilin ympärilleni. Pöydissä oli muutamia noitia ja velhoja juomassa jotain juomia. Ne olivat aika erilaisia kuin tavallisissa baareissa. (Oikeasti, baareihin on aivan liian helppo mennä minunkin kaltaisten pikku tyttöjen. Tarvitaan himpun verran oveluutta ja voila!) Ne olivat varmaan jotain velhojen kehittelemiä juomia. En nähnyt kenelläkään yhtäkään kaljatuoppia. Baaritiskin takana seisoi täysin kalju mies. Hän oli se saksanpähkinämies. Hän ei onneksi tunnistanut minua. Onhan siitä jo muutama vuosi kun tulin kiusanneeksi häntä.
  
Dumbledore tuli perässäni pubiin. Muutama velho ja noita lopettivat puhumisen ja hymyilivät ja tervehtivät. Dumbledore taisi olla aika kuuluisa tai ainakin suosittu näissä piireissä. Dumbledore käveli minun ohi baaritiskille saksanpähkinämiehen luo. Seurasin hieman arasti hänen perässään, piilotellen Dumbledoren selän takana. Huomasin muutaman henkilön katsovan minua uteliaina, mutta onneksi he pitivät suunsa kiinni.
  
”Päivää, Tom”, Dumbledore sanoi saksanpähkinämiehelle. Pyh. Tom on tylsä nimi. Saksanpähkinämies on paljon parempi!
”Mitä tänään saisi olla?” saksanpähkinämies/Tom kysyi ja oli jo kumartumassa ottamaan jotain tiskin alta.
”Ei nyt. Menen tänään suoraan läpi.”
  
Saksanpähkinämies vilkaisi minua. Yritin pitää ilmeeni neutraalina ja toivoin, että mies ei tunnistaisi minua. Hän ei sanonut mitään, eikä hänen ilmeensä muuttunut mitenkään vaan meni palvelemaan jotain pienikokoista noitaa. Huh.
  
Eräs mies nousi pöydästään ja käveli meitä päin. Katsoin häntä kiinnostuneena. Hän näytti aivan vanhalta leijonalta jolla oli silmälasit päässä. Meinasin nauraa hänelle päin naamaa, mutta sain sen peitettyä onneksi tekoyskällä. Oikeasti, mikä juttu näillä velhoilla on kun täytyy näyttää joltain muilta kuin ihmiseltä?
  
”Mukava tavata taas Dumbledore”, velho sanoi tuttavallisesti. Tekoyskäni oli siis mennyt läpi.
”Rymistyr, pitkästä aikaan. Valitettavasti en voi nyt jutella. Tylypahkan asioita.”
”Ymmärrän”, Rymistyriksi kutsuttu mies sanoi ja vilkaisi minua tutkivasti. ”Orpoko?”
  
Wuhuu. Ennen kuin ehdin avata suutakaan, minut tunnistetaan orvoksi. Mahtavaa!
  
”Valitettavasti”, Dumbledore sanoi surullisesti.
  
Rymistyr nyökkäsi apeana ja palasi takaisin pöytäänsä. Tuijotin häntä kiinnostuneena, mutta pian minun kuitenkin piti juosta Dumbledoren perään, joka käveli baarin takaovelle. Vanhushan oli nopea!
  
Kun Dumbledore avasi oven, luulin, että sen takana olisi tuo kuulu Viistokuja, mutta petyin pahasti. Siellä oli vain muurein rajattu pieni piha. Siellä oli myös yksi typerä roskakori ja pari rikkaruohoa. Aloin jo luulla, että me menisimme Viistokujalle roskakorin kautta sujahtaen, mutta Dumbledore vetikin taskustaan pitkän puisen sauvan, joka oli noin yhdentoista tuuman pituinen ja hyvin vanhannäköinen. Dumbledore koputti sillä muuria kolmesti.
  
Muuri alkoi väristä. Yhtäkkiä muurin keskelle tuli aukko ja se suureni ja suureni. Lopulta siinä oli reikä josta me kumpikin mahduimme vaivattomasti sisään mukulakivikadulle.
  
Olin aivan äimänkäkenä. Kääntelin päätäni kuin mikäkin tuuliviiri. Halusin nähdä jokaisen kaupan, jopa nekin jossa myytiin joitakin limaisia sieniä ja liskonsilmiä. Halusin kysyä Dumbledorelta jokaisen kaupan kohdalla varmaan tuhat kysymystä, mutta en viitsinyt. Olisimme olleet varmaan vielä seuraavanakin vuonna siellä jos olisin tehnyt niin.
  
”Ostetaan ensin taikasauva. Siihen voi mennä paljon rahaa ja jos me käytetään kaikki rahat sellaiseen josta voisi säästää, sinä joudut tyytymään johonkin käytettyyn taikasauvaan joka ei toimi sinulla kunnolla”, Dumbledore selitti, kun me kävelimme kohti kauppaa jonka yllä luki hilseilevin kultakirjaimin: Ollivanders – hienoimpia taikasauvoja vuodesta 382 eKr.
  
Hitto, ei kai se äijä ole noin vanha?
  
Kuului kilinää kun astuimme Dumbledoren kanssa sisälle. Kurkkasin oven yläpuolelle ja näin siellä pienen kellon. Kauppa oli hyvin pieni ja tyhjä. Menin peremmälle ja aloin tutkia erästä kapeaa laatikkoa jonka sisällä oli puinen sauva. Laatikoita oli pilvin pimein lattiasta kattoon.
  
Mitenköhän minulle valitaan oikea sauva? Eivätkö ne kaikki ole samanlaisia?
  
”Hyvää päivää”, toivotti pehmeä ääni jostain kaupan perältä. Siellä seisoi vanha mies jolla oli suuret vaaleat silmät. Ei hän kylläkään näyttänyt yli 2000 vuotta vanhalta, joten heitin ne luulot romukoppaan. Hän näytti muuten hieman pöllöltä. Taas kerran ei-ihmisen näköinen velho!
  
”Hyvää päivää herra Ollivander”, Dumbledore sanoi ystävällisesti hymyillen.
  
Herra Ollivander ei sanonut Dumbledorelle mitään vaan käänsi tarkkailevat pöllösilmänsä minuun. Hän näytti aivan siltä, että olisi nähnyt minut jossain. Olin kyllä varma, etten ollut ainakaan itse nähnyt häntä. Sitten hän kysyi pehmeällä äänellään. ”Mikäs sinun nimesi on?”
  
”Selena Musta”, kerroin. Herra Ollivanderin silmät pullistuivat hämmästyksestä. Silloin hän näytti vieläkin enemmän pöllöltä!
”Musta? En tiennytkään, että on vielä jäljellä sinun ikäisiä Mustia. Kuvittelin, että suvun viimeinen toivo oli se viheliäinen Sirius Musta, joka sitten lopulta hankki tiensä Azkabaniin ja siellä hän tulee istumaan koko loppu ikänsä”, herra Ollivander höpötti, mutta Dumbledoren rykäistessä hän lopetti jaarittelun.
  
Hei! Minä halusin tietää lisää suvustani. Olivatko minun vanhempani velho ja noita? Kuka se Sirius Musta on? Mikä hitto on Azkaban? Miksi Dumbledoren täytyi keskeyttää Ollivander? Keksin turhankin monta kysymystä.
  
”Kumpi on sauvakätesi?” herra Ollivander kysyi minulta. Minulla ei ollut hajuakaan mitä hän tarkoitti.
”No, minä olen oikeakätinen”, sanoin kun ei tiennyt mitä minun kuuluisi vastata. Herra Ollivander kaivoi taskustaan pitkän mittanauhan, jossa oli hopeisia viivoja.
”Ojenna kätesi”, herra Ollivander komensi.
  
Ojensin käteni sivuille ja nauha alkoi itsekseen mittailla minua. Olkapäästä sormenpäihin, sormieni pituudet, pituuteni ja vielä muistakin useita kohdista. Samalla herra Ollivander selitti kaikenlaista taikasauvojen ytimistä ja siitä, että sauva valitsee velhon ja vielä kaikesta muusta taikasauvoihin liittyvästä. Otin kaiken tiedon taikamaailmasta avosylin vastaan. Kuuntelin tarkkaavaisena kaiken ja painoin ne visusti mieleeni. Harmi vaan, etten tajunnut puolestakaan mitään. Onko siis ihan oikeasti olemassa feenikslintuja?
  
Sitten herra Ollivander käski mittanauhan lopettaa mittaamisen ja meni itse kaivelemaan hyllyjä ja mutisten jotain epämääräistä. Seurasin häntä katseellani ja ihmettelin suuresti miten hän pystyi muistamaan missä mikin taikasauva oli. Niitä hän on varmaan satoja!
  
”Kokeilepas tätä tyttöseni”, hän sanoi ja toi sauvan minulle. ”Se on tammea ja feenikslinnun sulkaa. Kymmenen tuumaa. Melko notkea. Huitaise sitä hieman”, herra Ollivander kehotti.
  
Huitaisin sauvaa varovaisesti. Pelkäsin, että räjäytän koko paikan ilmaan, mutta ei kuitenkaan tapahtunut yhtikäs mitään. En ehtinyt edes avata suutani kun Ollivander jo nappasi sauvan ja meni hakemaan uuden.
  
Okei, näin siis valitaan sauva. Ei voi olla totta. Tässähän menee ikuisuus kun testaan jokaista sauvaa!
  
Pian hän tuli takaisin uuden sauvan kanssa ja työnsi sen minun käteen. ”Yksisarvisen jouhta ja pyökkiä. 10 ja puoli tuumaa. Kimmoisa.”
  
Tällä kertaa en ehtinyt hädin tuskin huitaista sauvaa kun herra Ollivander otti sauvan pois ja ojensi uuden. Testasin useita sauvoja, mutta herra Ollivander ei näyttänyt tyytyväiseltä mihinkään. No, tosin melkein minkään sauvan kanssa ei tapahtunut mitään ja kerran sain tiputettua kaikki laatikot hyllyiltä jotenkin kummallisesti. Dumbledore onneksi sai ne lentämään takaisin paikoilleen vain sauvan heilautuksella.
  
Minäkin haluan sauvan joka toimii minulla! Tätä vauhtia en saa sitä koskaan!
  
Hätäilin kuitenkin aivan turhaan, sillä me löysimme oikean (vihdoin ja viimein). Sauva tuntui heti oikealta kun otin sen käteen. Se tunsin lämpöä sormieni päässä ja kun huitaisin sauvaa, ilman halkoi hopeinen valosuihku. Sauva oli marjakuusta ja siinä oli lohikäärmeensydänjuuri ydin. Se oli yhdeksän ja yksi neljännes tuumaa pitkä. En malttanut millään odottaa Tylypahkaan pääsyä! En ollut varma kuinka paljon sauva maksoi, sillä Dumbledore oli ottanut maksuasiat hoitaakseen. Näin kuitenkin, että hän antoi useita kultakolikkoja. Kulta on kallista ja siitä päätellen Dumbledore ei valehdellut sanoessaan sauvan maksavan paljon.
  
Sen jälkeen me menimme yhteen kaapukauppaan jossa oli vain käytettyjä kaapuja ja vaatteita. Saimme ostettua sieltä suippohatun, viitan, suojakäsineet ja osan koulupuvuista. Kaavut taas olivat kaikki joko liian lyhyitä tai liian leveitä. No, mitäs minä olen tällainen puikula. Me ostimme kaavut kaupasta Matami Malkinin kaapuja kaikkiin tilaisuuksiin. Siellä se noita mittaili minua niin kuin Ollivanderkin, mutta paljon useammasta eri kohdasta. Oikeasti, ne kaavut olivat mittatilaustyötä! En olisi ikinä uskonut pukeutuvani saati ostavani mitään joka olisi varta vasten tehty vain minulle.
  
Sitten me menimme kauppaan nimeltä Anni Ankean kirjatori (Kuka näitä nimiäkin keksii?). Saimme ostettua sieltä kaikki koulukirjat. Tuhat taikayrttiä ja –sientä oli aika karseassa kunnossa eikä minua kauheasti kiinnostanut koskea siihen. Minusta tuntui, että takakannen reikä oli syöpynyt siihen. Oli pakko ihmetellä kuka sitäkin on käsitellyt. Onneksi se oli kuitenkin todella halpa. Siinä missä tuo yrtti/sieni-kirja oli hajalla, niin Historian taikakaudet oli ehjä. Minusta tuntuu, että sitä ei oltu avattukaan, sillä kun avasin sen siitä kuului hauska naks-ääni.
  
Kiertelimme useissa kaupoissa etsien kaikkea mahdollisimman halvalla. Ostimme myös matka-arkun, koska minulla ei ollut sellaista. Olisi ollut varsinainen näky kun minä olisin yrittänyt raahata niitä kaikkia kamoja sylissäni. Kävimme myös siinä kaupassa jossa myytiin niitä sieniä ja liskonsilmiä. Dumbledore sanoi, että liemissä tarvittiin niitä kaikkia omituisia asioita joita me ostettiin sieltä. Ne liskonsilmät ovat muuten hauskan tuntuisia – limaisia ja pehmeitä. Niitä oli varsin hauska tökkiä.
  
Sain tietää Dumbledorelta kaikenlaista uutta taikamaailmasta. Aina välillä kun oli aikaa jutella, hän kertoi minulle taikaeläimistä, velhojentavoista, huispauksesta – sitä olisi muuten kiva kokeilla –, Tylypahkasta ja kaikesta muusta ihmeellisestä. Velhoilla on todella omituisia sanoja. He kutsuvat ei-taikovia ihmisiä jästeiksi. Jästeiksi! Vuoden vitsi! Kinusin Dumbledorelta tietoa Tylypahkasta, varmaan sata kertaa. Hän kertoi, että siellä on neljä tupaa. En tajunnut yhtään miksi sellaisiakin piti olla. Outoa, jos minulta kysytään. En itse pidä pätkän vertaa ihmisten lajittelusta. Niillä tuvilla oli myös nimet ja ne ovat aivan hervottomia! Kukahan antoi nimen Puuskupuh? Minulle tuli heti mieleen Nalle Puh.
  
Kun olimme ostaneet kaiken tarpeellisen, me kävimme syömässä Vuotavassa Noidankattilassa. Yritin pitää mahdollisimman matalaa profiilia, en todellakaan halunnut saksanpähkinämiehen karjuvan minulle taas. En varsinkaan uuden kouluni rehtorin edessä. Se ei kuitenkaan auttanut. Siis mattalan profiilin pitäminen. Tosin se johtui vain Dumbledoresta. Miksi hänen täytyi olla niin kuuluisa tai jotain?
  
Monet tulivat juttelemaan hänelle. Muutama kysyi minulta jotain. Yleensä he vaikenivat heti kun olin sanonut nimeni. Olivatkohan minun vanhempani kuuluisiakin? Tosin minusta tuntui, että vain huonolla tavalla. Yksikin noita kalpeni melkein yhtä vaaleaksi kuin minä. Ja minä olen kalmankalpea. Muutama taas katsoi minua kuin olisin jotain saastaista ja mätää.
  
Vuotavassa Noidankattilassa oli todella herkullista ruokaa. En ollut ennen käynyt ravintolassa syömässä. Se oli hauskaa valita listasta ruoka mitä haluan syödä ja sitten se tuotiin minulle. Tilasin jotain munuaista. Se kuulosti niin huvittavalta, että minun oli pakko ottaa sitä. Se oikein huusi minua valitsemaan sen! Tarjoilija oli vielä niin kovin kohtelias minulle. Se on aika harvinaista minun asumalla alueella. Kaikki kiroilevat siellä kuin merimiehet.
  
Kello oli varmaan jotain seitsemän ja kahdeksan välillä kun me Dumbledoren kanssa astuimme ulos Vuotavasta Noidankattilasta. Kävelimme vastakkaiseen suuntaan missä orpokotini oli. Huomautin siitä Dumbledorelle, mutta hän ei vastannut minulle.
  
Dumbledore kääntyi eräälle tyhjälle kadulle. Hän vilkuili ympärilleen ja vetäisi taikasauvansa taskustaan ja kohotti sen eteensä. Silmänräpäyksessä meidän eteemme ilmestyi kovan pamahduksen saattelemana violetti kolmikerroksinen bussi. Mistä helvetistä se siihen tupsahti?
  
”Tämä on poimittaislinja. Se tulee kun nostat sauvan eteesi sauvakädelläsi. Ajattelin, että tulet tällä King’s Crossin-asemalle. Siellä on juna, jolla pääset Tylypahkaan. Matka maksaa hieman ja voin antaa sen verran koulun rahastosta sinulle”, Dumbledore kertoi juuri ennen kuin violettiin virkapukuun sonnustautunut harmaahiuksinen, melkein kalju mies laskeutui bussista. Miksiköhän niin vanhat ihmiset käyvät vielä töissä? Tuokaan mies ei melkeinpä jaksanut laskeutua bussista alas!
”Tervetuloa poimittaislinjalle, turvattomien… Äh kyllä te tiedätte. Nouskaa bussiin. Ei tässä ole koko iltaa aikaa”, virkapukuinen mies äyskähti meille. Minun teki mieli kiljua sille, että en todellakaan tiedä, mutta jätin sen tekemättä. Se ei olisi antanut minusta kovin tervejärkistä kuvaa.
  
Dumbledore heilautti sauvaansa ja matka-arkkuni joka oli lastattu ostoksillani, leijui bussin ovesta sisään. Tuijotin sitä silmät selälläni. Palauduin takaisin maanpinnalle kun muistin sen olevan aivan arkipäiväistä velhoille. Seurasin Dumbledorea kun hän nousi ylös bussiin. Hän maksoi virkapukuiselle vanhukselle.
  
Mies oli muuten aika lipevä tyyppi – ensin äyski meille bussin ulkopuolella ja sitten heti kun hän tunnisti Dumbledoren, hän muuttui niin kunnioittavaksi ja kohteliaaksi että. Ärsyttävää tuollainen kaksinaamaisuus.
  
Itse pysyin Dumbledoren selän takana matka-arkkuni päällä. Luin kirjaa Taikaliemet- ja juomat. Se vanhus jäi höpöttämään Dumbledorelle kaikkea typerää, joten ajattelin vähän käyttää aikaa hyväksi. Kirja vaikutti todella mielenkiintoiselta. Kirja ei kuitenkaan ollut missään parhaassa kunnossa. Jotain nestettä oli kaatunut muutamalle sivulle ja sen kulmat olivat hieman rikkoutuneet ja vääntyneet. En tiennytkään, että vuohen vatsassa on jotain besoaaria. Se pelastaa myrkyiltä sen kirjan mukaan. Onneksi se ukkeli päästi Dumbledoren vihdoinkin menemään ja Dumbledore leijutti matka-arkkuni paikan vireen jonka virkapuku-ukkeli oli meille näyttänyt.
  
Istuuduimme paikoillemme ja melkein heti bussi nytkähti liikkeelle – meinasin pudota penkiltä sen voimasta. Bussi puikkelehti jästiautojen väleissä (juku, omaksuin todella nopeasti velhojen sanaston). Muutaman kerran näin lamppupylvään siirtyvän bussin tieltä – taas näitä velhojuttuja. Bussikuski ei vaikuttanut kovinkaan luotettavalta. Hän ei edes pysynyt autotiellä! Minulle tuli yhdessä vaiheessa pahaolo epätasaisen ajon takia. Onneksi vatsani oli karaistunut leikkipuistojen karusellien ja muitten pyörimisvekottimien ansiosta ja päivällinen pysyi sisälläni.
  
Halusin tentata taas Dumbledorea kysymyksillä. Olin aika ärsyttävän utelias. Minun ei kuitenkaan tarvinnut kysyä mitään, koska Dumbledore alkoi itse kertoa velhojen rahoista. Hän antoi minulle kaljuuna nimisen kultakolikon. Sillä minä pystyisin maksamaan matkan King’s Crossille, kun aika koittaa ja loput saisin käyttää Tylypahkan pikajunassa tai säästää. Ihan kummin vaan haluaisin.
  
Onneksi oksettava kyyti loppui vihdoin, kun bussi pysähtyi orpokotini kohdalle. Dumbledore leijutti taas matka-arkkuni ulos. Hyppäsin sen perässä ulos. En ehtinyt edes kääntymään ja sanoa hyvästejä (osaan minä kyllä olla kohteliaskin tarpeen vaatiessa), kun bussi oli jo kadonnut. Olisin varmasti luullut kuvitelleeni kaiken, jollei kädessäni olisi ollut liemikirjaa ja jalkojeni juuressa uutta (minulle uutta) matka-arkkua. Seisoin siinä kuin mikäkin vähä-älyinen ihmetellen jotain, jota en itsekään tiennyt. Hyvin menee Selena! Sinusta oli tulossa aivokuollut zombi!
  
Onneksi tajusin vihdoin kuinka typerältä näytin ja lähdin raahaamaan matka-arkkua kohti orpokotia. Hitto, tämä arkku painaa varmaan tonnin!

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+2 lukua
Kirjoitti: Amaril - 21.04.2010 18:26:39

3. Malfoyt

Oikeasti minusta on tulossa joku hiton lukutoukkahikke! Minä olen menettämässä oman persoonani näitten typerien koulukirjojen takia. Kuinka typerältä tuo kuulostikaan? Minä, Selena Valerie Musta olen jäänyt koukkuun koulukirjoihin! Minä olen sekoamassa! Apua! Auttakaa joku! kiljuin oman pääni sisällä. Olin todellakin menettänyt viimeiset järjen hippuni.
  
Heitin Taikojen perusteet-kirjan lattialle ja hautasin kasvoni tyynyyn. Olin lukenut jo kaikki typerät koulukirjat ja sillä hetkellä oli jo toinen kierros meneillään. En ole tainnut muuta tehdäkään Dumbledoren käynnin jälkeen. Olin jo opetellut muutamia loitsuja, mutta en ollut vielä kokeillut niitä, koska Dumbledore oli sanonut, että alle 17-vuotialla oli kiellettyä taikoa muualla kuin koulussa. Jos taikoo koulun ulkopuolella niin saa potkut Tylypahkasta. Loistavaa joutua erotetuksi ennen kuin on edes astunut varpaallakaan koko kouluun.
  
Minusta on tulossa hikke, ei, minä olen jo hikke. Tälle täytyy todellakin tehdä jotakin. En halua muuttua joksikin kaikkitietäväksi no-lifeksi, hermoilin naama edelleen tyynyä vasten.
  
Olisin varmasti rynnännyt ulos sillä sekunnilla, jos kello ei olisi ollut niin paljon. Oli kiellettyä olla ulkona enää niin myöhään. Se oli juuri sitä minun tuuriani. Juuri kun olin päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja astua ihmisten pariin, niin oli kiellettyä mennä ulos!
  
Vääntäydyin istumaan sänkyni laidalle. Tarkastelin huonettani tyhjäilme kasvoillani. Huone oli yhtä sotkuinen kuin aina. En ole ollut koskaan mikään siisti ihminen. Rouva Hart saa aina kohtauksen kun hän astuu huoneeseeni ja pakottaa minut siivoamaan. Onneksi hän ei ole kännyt pitkään aikaan tarkastamassa huoneeni kuntoa.
  
Nousin ylös sängyltäni ja otin kaapistani Dumbledorelta saadusta kirjekuoresta junalipun. Minulle oli tullut tavaksi ihastella sitä. Ei siinä lipussa ollut mitään ihmeellistä. Ei mitään liikkuvia kirjaimia tai mitään. Se oli aivan tavallinen junalippu. Tuijotin sitä vain siksi, että tiesin sen olevan lippu uuteen elämään – kirjaimellisesti.
  
Sujautin lipun takaisin kirjekuoreen ja menin istumaan tuolille joka oli ikkunan vieressä. Tuijotin hämärään iltaan. Joku juoppo örvelsi kadulla ja meinasi kaatua kulkukissaan. Se oli ihan tavallista näillä kulmilla. Käänsin katseeni taivaalle. Taivasta peittivät sankat pilvet ja olin varma, että kohta alkaisi sataa.
  
Huokaisin. Minua harmitti suunnattomasti, että en kysynyt Viistokujalla Dumbledorelta vanhemmistani. Mikä minuunkin oli mennyt? Sehän oli ensimmäiset kysymys jonka minun piti esittää! Se kaikki taikuus sai aivoni sekoamaan. Ei siihen ollut muuta selitystä. Nimittäin olen koko ikäni janonnut tietoa heistä ja sitten kun minulla oli täydellinen tilaisuus kysyä niin puff! Unohdin kokonaan kysyä! Toivoin kovasti, että onnistuisin kysymään heistä Dumbledorelta Tylypahkassa. Sillä keralla minun aivoni eivät saisi pettää minua!

***

Heittelin vaatteita matka-arkkuuni. Sen sisällä vallitsi täysi kaaos. En ollut vaivautunut asettelemaan tavaroita siististi, vaan ne olivat sikin sokin vailla mitään järjestystä. Seuraavana päivänä lähtisin vihdoin ja viimein Tylypahkaan, enkä ollut vielä edes pakannut! Yritin pikapikaa sulloa koko (ainakin melkein) omaisuuteni tuohon arkkuun.
  
Kuulin jonkun koputtavan ovea. En jaksanut tehdä muuta kuin murahtaa. Epäilin kuitenkin, ettei koputtaja kuullut sitä mutta kuitenkin ovi aukesi ja sisälle astui kukapa muukaan kuin Morgan. Hän katsoi minun touhujani hetken. En vilkaisukaan häntä vaan pakkasin hypernopeasti tavaroita. Sitten yhtäkkiä Morgan töksäytti ”Tule ulos.”
  
En lopettanut tavaroideni viskomista. En edes katsonut häntä. Kysyin vain. ”Miksi? Etkö näe, että minun täytyy pakata.”
”Oikeasti tule! Me pelataan baseballia ja me emme ikinä voita poikia ilman sinua!” Morgan vikisi.
  
Baseballia? Se osui vyön alle. Minä en ollut vielä koskaan luopunut mahdollisuudesta pelata sitä. Okei, peli oli välillä aika typerä, mutta pelasin sitä vain siksi, koska olin älyttömän hyvä lyöjä. Muuten peli oli tylsää. Lyön palloa todella hyvin; kovaa ja tarkkaan. Tilanne oli siis hyvin hankala. Minun täytyi pakata, mutta baseball…
  
”Kyllä sinä voit pakata pelin jälkeenkin”, Morgan vakuutteli minua.
  
Niin, voisin pakata loppuun pelin jälkeen. Ei se peli kestä pitkään. Vain yksi peli... vakuuttelin itseäni hieman lisää.
  
”Me emme saa hävitä pojille!”
  
Ei todellakaan voida! Minun on pakko, pakko auttaa voittaman tämä peli, minä päätin ja lopetin kaappini kaivamisen ja loikkasin matka-arkkuni yli. Morganilla oli voittajan hymy.
  
”Voitetaan ne!” kiljahdin ja nostin käteni ylävitoseen. Morgan läpsäytti kätensä sitä vasten. Ryntäsimme ulos niin kuin olemme monta kertaa tehneet aikaisemminkin. Tajusin vasta silloin kuinka kova ikävä minulle tulisi. Tulisin kaipaamaan sitä kaikkea: lähiseudun lasten kanssa leikkimistä ja pelaamista, baseballia ja Morganiakin ehkä vähän.
  
Päätin pelata baseballia kokovuoden edestä. Muutenhan olisin saanut kauheita vieroitus oikeita… No, siinä meni lupaukset vain yhdestä baseballpelistä.

***

Mene kiinni saamarin arkku! tuskailin aamuna, jona minä olin lähdössä Tylypahkaan.
  
En millään saanut matka-arkkua kiinni. Vaikka kuinka pompin sen päällä se ei suostunut yhteistyöhön. Minun olisi sittenkin pitänyt ehkä pakata vähän järjestelmällisemmin. Enää en kuitenkaan aikonut perääntyä. Päätin sulkea sen typerän arkun vaikka se olisi viimeinen tekoni!
  
”Et sinä saa sitä kiinni ilman, että järjestelet tavaroitasi vähän”, rouva Hart sanoi minulle aivan kuin yrittäen latistaa minun uskoani. Hän seurasi huvittuneena touhujani oven pielestä.
  
Ja en kuule järjestä! Se on yhtä kuin luovuttaminen ja minä en koskaan luovuta! puhisin mielessäni. En luovuta…
  
”Kyllä se menee kiinni”, intin ja katsoin rouva Hartia arvioivasti. ”Tule, istu tämän päälle. Silloin se varmasti menee kiinni.”
”Väitätkö minua painavaksi?” rouva Hart kysyi loukkaantuneena. Huomasin kuitenkin hänen silmä kulmassaan pienen veikeyden.
”Olet sinä ainakin minua painavampi”, sanoin vaivautumatta korjaamaan hoitajattaren sanoja. Kyllä hän on painava vaikka en sitä suoraan sanokaan. ”Tule nyt. Minulla alkaa olla kiire.”
  
Rouva Hart luovutti ja istuutui matka-akkuni päälle. Sain suljettua salvat oikein hyvin. Oli ollut oikeassa. Sain sen kiinni! Hymyilin rouva Hartille voitonriemuisesti. ”Se meni kiinni! Hah haa!”
  
Rouva Hart tuhahti naurahtaen ja nousi matka-arkkuni päältä. Vedin matka-arkun pois huoneestani ja juoksin sitä vetäen pitkin käytävää. Rouva Hart joutui kiristämään askeliaan, että hän ehtisi hyvästelemään minut ennen kuin lähtisin viilettämään jollekin tyhjälle kadulle.
  
Hän kaappasi minut lämpimään syleilyyn ja sanoi itkukurkussa. ”Minulle tulee sinua kauhea ikävä, Selena. Pysy poissa hankaluuksista.”
Olin vähän huono sellaisissa tilanteissa. Onnistuin kuitenkin mumisemaan. ”Totta kai minä pysyn! Ainahan minä.”
  
Me kumpikin tiedettiin, että se ei ollut totta.
  
Lähdin raahaamaan matka-arkkua pitkin katua. Jouduin raahaamaan matka-arkkua jonkin matkaa kunnes löysin aution kadun. Toimin niin kuin Dumbledore oli käskenyt; nostin sauvan noin nenäni korkeudelle ilmaan ja odotin.
  
PAM!
  
Silmieni edessä oli taas kerran tuo jo minulle tutuksi käynyt violetti kolmikerroksinen bussi. Ovi aukesi ja sieltä tuli se sama mies joka oli ollut lipuntarkastajana viimekerrallakin. Eikö olisi jo aika mennä eläkkeelle, hyvä herra?
  
”Kas kas, sinä oletkin se sama tytönhupakko, joka tuli tänne Albus Dumbledoren kanssa. Minun nimeni on Eldon Bush”, vanhus sanoi ja tarkasteli minua arvioivasti. Purin hampaani tiukasti yhteen ärtymyksestä. En pitänyt lainkaan tavasta jolla hän katsoi minua. Hän katsoi minua kuin olisin ollut joku typerä ravihevonen, miettien kannattiko lyödä vetoa puolestani.
  
Eldon Bush laskeutui vaivalloisesti alas poimittaislinjanbussista. Katsoin epäillen kun hän yritti auttaa minua nostamaan matka-arkkuani ylös bussiin. Onneksi minulla ei ollut paljon tavaraa, muuten emme olisi saaneet sitä nostettua ylös. Onnistuimme kuitenkin epäilyksistäni huolimatta nostamaan sen sisälle bussiin.
  
Bussi oli täydempi kuin edellisellä kerralla. Moni matkustaja oli luultavasti koululaisia ja heidän vanhempiaan, jotka olivat myös menossa King’s Crossille. Huomasin siellä muitakin minun ikäisiä ensimmäistä luokkaa aloittavia. Eräs tyttö näytti siltä, että hän pyörtyisi kohta.
  
”Mikä on sinun nimesi. Dumbledore ei tainnut sanoa sitä”, Eldon Bush kysyi ja pyyhki hikipisaroita otsaltaan. Ei pappa ole tainnut kuntoilla pitkiin aikoihin.
”Selena Musta”, sanoin ja tarkastelin mielenkiinnolla hänen reaktiotaan.
”Musta!”, Eldon Bush huudahti yllättyneenä niin, että eräs poika läheisestä penkistä katsoi minua kiinnostuneena. Mahtavaa, nyt koko bussi tietää minun nimeni.
”Missä sinun vanhempasi ovat?” Eldon Bush kysyi kiinnostuneena ja se sama poika tuijotti minua edelleen herkeämättä. Eldon Bush toimi nyt samalla lailla kuin viime kerrallakin; ensin töykeä ja heti saatuaan tietää nimen, hän muuttui kohteliaaksi. Minua kiinnosti entistä enemmän kuulla mitä ihmeellistä Mustissa oli. Ainakin tuo papparainen kunnioitti heitä.
”He ovat kuolleet”, sanoin ilmeettömästi. Vaikka en tuntenutkaan heitä, tuntuu aina pahalta puhua heistä.
”Olen pahoillani”, Eldon Bush sanoi, muttei selvästikään tarkoittanut sitä. ”Muuten oletko menossa King’s Crossille?”
  
Nyökkäsin. Minnepä muuallekaan?
  
”No se tekee kolme sirppiä ja viisi sulmua”, Eldon Bush sanoi muistettuaan taas velvollisuutensa. Muutama velho tuijotti häntä jo aika vihaisesti.
  
Annoin hänelle kaljuunani. Sain häneltä muutamia kolikoita takaisin ja tungin ne taskuuni. Lähdin etsimään istumapaikkaa. Bussi oli todellakin melko täynnä. En huomannut ainuttakaan vapaata paikkaa ennen kuin tulin sen pojan kohdalle, joka oli katsellut tai oikeastaan tuijottanut minua.
  
”Moi, olen Draco Malfoy. Voit istua tuohon”, sanoi tuijottajapoika. Katsoin häntä hetken ja istahdin häntä vastapäätä olevalle penkille.
  
Dracolla oli kapeat kalpeat kasvot. Ne olivat jopa minun kasvoja kalpeammat! No, joo, ihan vain pikkiriikkisen vaaleammat, mutta vaaleammat kuitenkin. Hänen silmänsä olivat harmaat, aivan kuin hopeaa. Ne sopivat hyvin pojan platinanvaaleisiin hiuksiin.
  
Dracon vieressä oli aikalailla samannäköinen mies. Hän oli luultavasti Dracon isä. Hän oli melkeinpä vanhempi kopio Dracosta, mutta hänen hiuksensa olivat pitkät ja hänen ilmeensä oli ärsyttävän kopea. Miehen edessä eli minun vieressäni istui nainen. Hänkin oli kalpea, mutta kuitenkin hieman tummempi kuin minä. Hänen hiuksensa olivat vaaleat ja nekin olivat tummemmat kuin Dracolla ja miehellä naista vastapäätä. Minusta nainen oli kaunis, tai olisi ollut kaunis jos hän ei olisi näyttänyt siltä, että haistaisi koko ajan jotain mätää, jota myytiin Viistokujalla.
  
He näyttivät kaikki hyvin arvokkailta ja rikkailta ja siksipä päätin käyttää kaiken kohteliaisuuteni ja esittelin itseni erittäin epäselenamaisesti. ”Minun nimeni on Selena Musta.”
  
Tarkkailin kolmikon reaktioita. Dracon ilme ei muuttunut mitenkään, hänhän oli kuullut nimeni Eldon Bushin kailotettua sen niin kovaa. Mies, luultavasti Dracon isä vilkaisi minua nopeasti ja käänsi katseensa naiseen vieressäni. Vilkaisin itsekin tuota naista ja huomasin hänenkin kääntäneen katseensa minuun. Hänen ilmeensä oli muuttunut. Ei ollut enää tietoakaan haisevasta mädästä. Minulle hiipi ajatus, että nainen oli pitänyt minua jotenkin vähäpätöisempänä ihmisenä ja siksi hänen ilmeensä oli ollut niin inhottava.
  
”Minä olen Narcissa Malfoy. Minun tyttönimeni oli Musta. En tiennyt, että Mustien puolella on lapsia. Voisitko kertoa ketkä sinun vanhempasi ovat? Olisi mukava tutustua heihin paremmin”, nainen sanoi tutkaillen minua uteliaasti.
  
Musta? Onko hän Musta? Voiko minulla tosiaankin olla näin hyvä tuuri? Tosin keskustelu oli kääntynyt taas kerran vanhempiini. Wuhuu.
  
”En minä tiedä heidän nimiään. Ei minulle ole kerrottu muuta kuin, että he ovat kuolleet”, sanoin surumielinen hymyntapainen ilme kasvoillani. Toivoin todella, että Narcissalla oli jotain tietoa perheestäni, edes jotain pientä. Nainen ei kuitenkaan jatkanut ja jouduin nielaisemaan pettyneen huokaisuni.
  
Ymmärsin nyt miksi Draco oli tarkkaillut minua niin kiinnostuneena äsken. Huomasin hänen nytkin katsovan minua. Hän katsoi minua arvioiden niin kuin Eldonkin muttei
onneksi niin ärsyttävästi. Sitten hänen ilmeensä muuttui kai hyväksyväksi. Minut oltiin siis hyväksytty. Oli kannattanut laittaa koulupuku jo valmiiksi päälle (tosin olin jättänyt kaavun vielä matka-arkkuun, sillä se olisi ollut jästeistä varsin outoa). Olisin tuskin päässyt läpi vanhoilla farkuillani.
  
Draco avasi suunsa, mutta joutui sulkemaan sen kun hänen isänsä keskeytti hänet. ”Olen pahoillani menetyksestäsi”, mies sanoi ja hänen ilmeensä oli aivan erilainen kuin Dracolla. Hän ei ollut vielä varma olinko minä hyväksi hänen ilmalleen. Tosin, ei minua kiinnostanutkaan mitä mieltä hän oli. ”Olen Lucius Malfoy, Dracon isä. Olisi mukavaa tavata sinun kasvatusvanhempasi. Olethan sukua vaimolleni ja pojalleni.”
  
Oho. Tämä oli uutta. Kukaan ei ole vielä kertaakaan olettanut suoraan minun olevan kasvatusperheessä. Yleensä sitä vain kysytään ja sitten ihmetellään miten minua ei ole adoptoitu. Ehkä velhoilla on tapana pistää orvot lapset johonkin kasvattiperheeseen eikä orpokotiin. En tiedä.
  
”Ei minulla ole minkäänlaisia vanhempia. Asun orpokodissa”, kerroin.
  
Jos sitä tarkemmin miettii, niin on aika outoa että minun sukulaiseni eivät tienneet minusta. Eikö sitä yleensä pyydetä ensin sukulaisia ottamaan orvonlapsen hoitoonsa, eikä pistetä suoraan orpokotiin? Tosin Malfoyt saattavat olla todella kaukaista sukua minulle.
  
Vaikka minut oli viety orpokotiin hyvin nuorena, minua ei oltu adoptoitu. Se johtui luultavasti siitä, että orpokoti sijaitsi melko köyhällä alueella ja melkein kaikki lapset olivat orpokodissa, koska heidän vanhemmat olivat kykenemättömiä hoitamaan heitä alkoholi- ja huumeongelmien takia. Osan vanhemmat olivat jopa vankilassa. Heh, asuin vankien lasten kanssa, kivaa.
  
”Omituista, ettemme saaneet mitään tietoa orvosta sukulaistytöstä. Olisimme voineet adoptoida sinut”, Narcissa sanoi ihmetellen ja hymyili minulle rohkaisevasti.  Olin ollut oikeassa kun olin arvannut hänen olevan kaunis.
  
Samassa tajusin, mitä Narcissa oli sanonut. Viha roihahti ilmiliekkeihin. Se ei kuitenkaan näkynyt ulospäin. Olin tottunut peittämään tunteeni hyvin (mitä siitäkin olisi tullut jos kiusaajat olisivat huomanneet loukanneensa minua?).
  
Minulla olisi voinut olla perhe, helvetti vieköön! MINUN EI OLISI TARVINNUT KYKKIÄ ORPOKODISSA NÄITÄ KAIKKIA VUOSIA, SAATANA! Minulla olisi ollut perhe ja vieläpä veli, josta olen aina haaveillut! Minua ei olisi kiusattu koulussa orpoudestani (jos nyt velholapset käyvät mitään koulua ennen Tylypahkaa). En kulkisi käytetyissä ja paikatuissa ryysyissä sillä Malfoyt näyttävät aika rikkailta. Minua olisi ehkä jopa rakastettu. Miksi Dumbledoren piti viedä minut sinne orpokotiin?
  
”Minkä ikäinen sinä olet?” Draco kysyi minulta. Heräsin taas todellisuuteen ja katsoin Darcoa.  Hänen katseensa oli tällä kertaa todella ystävällinen. Vau, olisin voinut saada ainakin mukavan veljen. Hiton, Dumbledore! Don oli ollut ainut lapsi joka oli katsonut pitkään aikaan minua noin ystävällisesti.
”Yksitoista”, sanoin lyhyesti.
”Minäkin! Tiedätkö yhtään mihin tupaan sinä menet?” Draco kysyi innostuneena.
  
Häh? Eikö se saada tietää vasta koululla? Ei kai Dumbledore ole jättänyt jotain oleellista sanomatta?
  
”En, mutta eikö sen saa tietää vasta Tylypahkassa sen testin jälkeen?” kysyin.
”No joo, mutta olen itse ainakin varma, että menen Luihuiseen.”
  
Luihuinen, mitä Dumbledore sanoikaan niistä. Miteti, Selena, mieti. Ai niin!
”Luihuisen ominaispiirteitä on oveluus, kunnianhimoisuus ja puhdasverisyys. He ovat myös melko ylpeitä.  Aika usein luihuiset ovat riitelemässä varsinkin rohkelikkojen kanssa mutta älä arvioi heitä sen perusteella. Syy on melkeinpä poikkeuksetta kummassakin osapuolessa.”
  
Minullakin olisi mahdollisuus mennä tuohon tupaan. Tosin, en ole varma tuosta puhdasverisyys-jutusta. Minähän saatan olla vaikka jästisyntyinen (en ole kuitenkaan ihan varma pääsevätkö jästisyntyiset edes opiskelemaan Tylypahkaan)!
  
”Mikäköhän se testi on?” kysyin Dracolta. Draco oli osoittanut tietävänsä aika paljon näistä velhojutuista. Pakkohan sitä oli käyttää hyväkseen.  
”Ei se ole muuta kuin, että päähäsi laitetaan joku iso vanha hattu ja se määrää sinut mihin tupaan menet”, Draco sanoi, kuin se olisi itsestään selvää. Tai ehkä se oli velhoperheen lapsille.
  
Tajusin, että minä en todellakaan tiennyt yhtään mitään! Minun täytyi kysyä kaikkea itsestään selviä asioita muilta. Olisin varmasti kaikkein huonoin koulussa. Kaikki muut tulivat velhoperheistä ja heidät oli kasvattanut velhot. Minä taas tulin jostain huonomaineisella alueella olevasta jästiorpokodista enkä tiennyt edes kaikkea jästeistä! Helvetin helvetti!
  
Minun ilmeeni taisi olla aika epätoivoinen, sillä Draco katsoi minua oudoksuen. Hän kallisti päätään pienesti ja kysyi. ”Mitä nyt?”
  
En ollut varma oliko järkevää mainostaa minun tietämättömyyttäni. Draco vaikutti kuitenkin ihan hyvältä tyypiltä ja päätin vastata hänelle rehellisesti. ”Olen varmasti kaikista surkein Tylypahkassa. Kaikki muut tulevat velhoperheistä. Minulle on kerrottu aivan liian vähän tästä kaikesta, ymmärräthän?” minä tuskailin ja hautasin kasvoni käsiini.
Draco tuhahti. ”Ei kaikki tule velhoperheistä. Tulisinkin”, nostin kasvoni kämmenistäni ja vilkaisin Dracoa pieni toivon pilkahdus silmissäni. En ehkä nolaisi itseäni niin pahasti kuin luulin. ”Jotkut jästitkin pääsevät Tylypahkaan”, huomasin heti, että Darco ei pitänyt jästeistä. En tiennyt mistä sekin johtuu. Ääh, taas yksi kohta lisää Minä en tiedä – listaan.
  
Olisin varmasti kiljahtanut riemusta jollen olisi ollut täpötäydessä bussissa ja jos vieressäni ei olisi istunut hyvin tiukan näköinen nainen. Olin suunnattoman helpottunut. Tylypahkaan tulee muitakin minun tapaisia örvelöitä!
  
”Hyvä, en olekaan ainut joka on aivan toivoton”, sanoin helpottuneena hymyillen.
Draco naurahti. ”En usko, että olet aivan toivoton. Olethan ainakin osaksi noita. Saatat olla puhdasverinenkin, koska olet Musta. Melkein kaikki Mustat ovat puhdasverisiä.”
  
Minua lämmitti kuulla jonkun ajattelevan, että minulla on jotain toivoa. Pidin tuosta pojasta vaikken tuntenutkaan häntä kovin hyvin. Hän ei ollut vielä kertaakaan sanonut mitään tyhmiä juttuja vanhemmattomuudestani. Pisteet siitä hänelle.
  
Pisteitä voisi antaa myös siitä, että hän antoi minulle ensimmäisen tiedonmurusen minun suvustani. Onneksi Dumbledore kertoi mitä puhdasverinen tarkoittaa. Minä siis saatan olla ihan kokonaan noita. Minulla saattaa ollakin kykyjä taikomiseen. Hymyilin pienesti.
  
Bussi pysähtyi kuin seinään. Nytkähdin hieman eteenpäin ja polveni kalahtivat ikävästi Dracon omiin. Siitä jäi varmasti mukavat mustelmat. Kuulin Eldon Bushin rääkyvän, että olimme King’s Crossilla.
  
Kaappasin matka-arkkuni ja rymistelin se perässäni alas poimittaislinjasta. Malfoyt tulivat perässäni. Bussista tuli muutama muukin perhe ja minun lailla yksin oleva ehkä kuusitoista vuotta vanha jurottava poika. Hänen vanhempansa olivat luultavasti liian kiireisiä (pöh) saattamaan häntä. Kuului korvia huumaava pamahdus ja poimittaislinja oli kadonnut, kuten sen oli aina tapana tehdä.

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+3 lukua
Kirjoitti: Amaril - 26.04.2010 17:41:32

 Oblivian, kiitos kommentistasi. Se on kylläkin Selena, ei Selene  ;) Yritin tehdäkin Selenasta persoonallisemman ja vähemmän mary suemaisen tytön. Hyvä, että onnistuin siinä ainakin jotenkin :D Korjasin muuten tuon kohdan. Minulla menee aina välillä virheitä ohi silmieni.

Pulina, kiitos kommnetistasi. Toivottavasi onnistun pitämään Selenan vanhempienenkilöllisyyden mahdollisimman pitkään arvoituksena. Ettei vain yllätys menisi sivu suun.

A/N: Tässä tuleekin kauhean pitkä osa. Melkein kymmenen sivuinen worldissa. Toivottavasti edes joku jaksaa lukea tämän osan loppuun asti :D

4. Laituri yhdeksän ja kolme neljännestä

Vedin matka-arkkuani muiden Tylypahkanoppilaiden ja heidän perheidensä perässä. Kaikilla oli enemmän matkatavaraa kuin minulla. Sillä jurottaja pojalla oli kiiltävä ja hienonnäköinen luuta jota muutama jästi tuijotti huvittuneena. Joillakin, kuten Dracolla oli pöllö. Ne huhuilivat kovaäänisesti ja saivat minun korvani kiljumaan kauhusta. Yhdellä tytöllä oli vakoinen kissa. Se oli aika suloinen, paljon suloisempi kuin sen yhden kissamummon kissat. Ne kaikki olivat melkein kaljuja ja hirmuisia ruipeloita. En olisi koskenut niihin pitkällä tikullakaan.
  
Kaivoin taskustani junalipun. Vaikka olin tuijottanut sitä vaikka kuinka monta kertaa, halusin silti tarkastaa laiturin numeron. Muistaisin sen vaikka unissanikin. Katsahdin taas pientä yhdeksikköä ja sen vieressä olevaa murtolukua, kolme neljännesosaa. Vilkaisin kelloa. Se oli varttia vaille yksitoista. Juna lähtisi viidentoista minuutin kuluttua. Vilkuilin ympärilleni etsien omituista pöllö/luuta-porukkaa, mutta he kaikki olivat kadonneet jonnekin. Ei auttanut kuin mennä itse etsimään oikea laituri.
  
Seitsemän, kahdeksan, yhdeksän… Lueskelin laitureiden kylttejä. Ahaa, tässä sen pitäisi olla.
  
Tuijotin ihmeissäni laiturin yläpuolella olevia isoja numeroita jotka muodostivat luvun kymmenen.
  
Häh? Missä se joku yhdeksän kolme neljännestä on? tuijotin vuoron perään yhdeksikköä ja kymppiä. Mitä hittoa tämä on?
  
Kuulin taas inhottavaa huhuilua. Sillä hetkellä se tuntui tosin maailman kauneimmalta ääneltä. Käänsi katseeni nopeasti velhoperheeseen jolla oli ärhäkkä pöllö joka kiljui ja rääkyi kuin joku säikky sika. Pelastus! Kiitos kauheasti, kauhea rääkyvä pöllönkuvatus!
  
Lähdin vetämään matka-arkkuani innoissani kohti velhojoukkiota. Katsoin sivusilmällä kun yksi noin 14-vuotias poika lähti työntämään kärryään jonka päällä oli hänen matka-arkkunsa, luutansa ja kiljuva pöllö. Hän alkoi juosta täysiä ja aloin ihmetellä minne pojalla oli tuollainen hoppu. Jessus, hänhän menettäisi tuota vauhtia kärrynsä hallinnan! Tuijotin kuin hullua tuota poikaa. Hän juoksi täysiä päin puomia. Olin varma, että kohta kuuluisi kauhea kalahdus kun poika törmäisi päin rataista puomia ja tappaisi pöllönsä siinä rytäkässä (ei minulle tosin tulisi ikävä tuota kiljuntaa). Suljin silmäni ja olin varma, että kohta kuuluisi kalahdus ja itkua tai kiroamista. Odotin ja odotin, mutta en kuullut mitään. Avasin hämmentyneen silmäni ja tuijotin puomia jota päin poika oli juuri juossut. Poikaa ei näkynyt missään.
  
Pysähdyin kuin seinään. Päässäni pyöri vain yksi ajatus: Mitä hittoa äsken tapahtui?
  
Tuijotin suu auki puomia. Kohta sitä päin juoksi toinen oppilas, tällä kertaa joku tyttö. Nyt pidin silmäni visusti auki. Halusin tietää mitä äsken tapahtui. Juuri kun luulin tytön törmäävän puomiin, tyttö katosi.
  
Seurasin suu avonaisena ja silmät pullistuen kuopistaan kun ihminen toisensa jälkeen katosi tuon puomin kohdalla. Minun aivoni taisivat olla aika sekaisin koska tajusin ennen näkemättömän hitaasti mitä tapahtui. Tuota kauttahan sinne oikealle laiturille päästään! Mikä idiootti minäkin olen?
  
Menin velhoperheiden sekaan ja päätin odottaa omaa vuoroani. Pian oli minun vuoroni pujahtaa laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä. Vedin syvään henkeä ja otin paremman otteen matka-arkkuni vetokahvasta. Tässä sitä mennään! Lähdin kävelemään reippaasti kohti puomia. Vilkaisin ympärilleni, ettei kukaan jästi ollut näkemässä ja juoksin nopeasti päin puomia.
  
Olin varma, että munasin jotenkin. Ehkä olisi pitänyt juosta kovempaa puomia päin tai olisi pitänyt pitää silmät auki. Avasin silmäni hitaasti. Olin varmaan pysähtynyt juuri ennen puimia, sillä minuun ei sattunut mihinkään. Näin vain epäselviä hahmoja ripsieni lomasta. Uskaltauduin lopulta avaamaan silmäni kokonaan auki. Jos olisi mahdollista pudottaa silmänsä niin olisin juuri tehnyt niin.
  
Näin edessäni kirkkaanpunaisen höyryveturin. Sen piipusta tuprusi savua joka haisi inhottavalle. Laiturilla oli paljon ihmisiä, lapsia ja aikuisia. Monilla oli selvästi meneillään hyvästely. Minun on kai turha mainita, että siellä oli kauhea meteli. Ihmiset kiljuivat, pöllö ulisivat, kissat rääkyivät ja sammakot kurnuttivat. Korvani halusivat tehdä itsemurhan.
  
Nostin katseeni ihmisten pään yläpuolelle. Siinä oli iso kyltti jossa luki: Pikajuna Tylypahkaan, kello 11. Jee! Löysin sen vihdoinkin!
  
Lähdin harhailemaan ihmisten välissä. Vanhemmat halailivat lapsiaan, lapset etsivät ystäviään. Oli siis ymmärrettävää, että laiturilla oli aikamoinen kaaos. Halusin mitä pikimmiten päästä sisälle junaan jossa olisi toivottavasti rauhallisempaa. Harmi vaan, että melkein kaikki junan vaunut näyttivät olevan täynnä. Jouduin sukeltelemaan ihmisten seassa aika pitkään. Näin tutun vaaleahiuksisen pojan eräässä vaunussa. Hän oli avannut ikkunan ja jutteli vanhemmilleen rennosti nojaten ikkunaan. Olin vähällä mennä samaan vaunuun, mutta huomasin sen olevan täynnä kovaäänisiä lapsia, niinpä lähdin etsimään jostain hieman rauhallisempaa paikkaa.
  
Junan peräpuolella oli paljon vähemmän porukkaa. Siellä oli oikeastaan vain yksi perhe. Heillä kaikilla oli leiskuvan punaiset hiukset. Päätin mennä heidän vieressä olevaan vaunuun ja jouduin menemään aivan heidän vierestä. Pieni punatukkainen tyttö väisti minua ja vilkaisi minua varovaisesti. Yritin saada nostettua matka-arkkuani ylös vaunuun, mutta se onnistui surkeasti. Minua alkoi nolottaa kun tiesin, että takanani oli punapäidenlauma. Osaisinpa jo taikoa!
  
”Onko täällä neito hädässä?” kysyi yksi punapäistä. Käännyin katsomaan poikaa. Poika oli ehkä 13 vuotta ja hänen naamansa oli täynnä pisamia.
”Oikeassa hengenhädässä”, sanoin ja virnistin hänelle.
  
Poika virnisti minulle takaisin ja huusi jollekin punapäidenjoukossa. ”Fred, viitsisitkö tulla auttamaan taas?”
  
Joukkiosta erkani täsmälleen samannäköinen poika kuin edellinenkin. Miten nuo kaksi pystyttiin edes erottamaan? Pojat auttoivat minua nostamaan arkkuni vaunuun. Se onnistuikin melko helposti lisä käsien tullessa kuvioihin.
  
”Kiitti”, sanoin molemmille pojille hymyillen.
”Ääh, mitäpäs tuosta”, toinen pojista sanoi. En ollut varma oliko hän Fred vai ei. Nuo kaksi olivat saamarin samannäköisiä! ”Minä muuten olen Fred Weasley ja hän on minun kaksoisveljeni George.”
  
Siinä tulikin vastaus. Täytyi muistaa, että Fredillä oli vihreä paita ja Georgella sininen. Helppoa, niin pitkään kunnes he vaihtaisivat vaatteensa.
  
”Minä olen Selena Musta”, sanoin iloisesti hymyillen.
  
Poikien hymy valahti heti kun he kuulivat sanan ”Musta”. Okei, minun oli aivan pakko saada tietää mitä erikoista siinä nimessä oli. Kaksoset mulkoilivat minua pahasti. Mitä minä nyt muka olin tehnyt?
  
”Jaaha, kuolonsyöjän muksuja tässä sitten autetaan”, George sanoi nyrpeänä, tai oikeastaan en ole aivan varma oliko se sittenkin Fred, joka tapauksessa se vihreäpaitainen.
”Mikä ihmeen kuolonsyöjä?” kysyin otsa rypyssä. Kuolonsyöjä? Tuo on vieläkin typerämpi nimi kuin jästi! Hah haa!
”Älä esitä tietämätöntä”, Fred tai George sanoi ärsyyntyneenä.
”En esitäkään! En minä oikeasti tiedä.”
  
Minulla alkoi kärsivällisyys mennä. Vinkiksi vaan, että minua ei kannata ärsyttää.
  
”No, tiedät-kai-kenen kannattajaa kutsutaan kuolonsyöjiksi”, sinipaitainen heltyi selittämään.
”Tiedät-kai-kenen?” mitä hittoa nuokin selittää?
”Äh, tuo oli tyhmä vitsi. Totta kai sinä tiedät kuka on tiedät-kai-kuka!” toinen huudahti närkästyneenä. ”Mennään Fred.”
  
Jaaha, minut sitten jätettään tähän kuin nalli kalliolle, ajattelin ärtyneenä kun kaksoset hyppäsivät hapanilme kasvoillaan alas junasta ja menivät takaisin perheensä luo. Miksi he olivat noin ilkeitä minulle vaikka en tehnyt mitään? Kukaan ei ollut vielä reagoinut noin kerrottuani nimeni. Oikeasti, miten heillä oli pokkaa alkaa tiuskimaan minulle vaikka he eivät tunteneet minua? Nämä velhot olivat aivan käsittämättömiä! Vedin matka-akkuani pitkin junan käytävää aika vihaisena. Aloin jo harmitella, etten sittenkään mennyt Dracon vaunuosastoon. Draco oli sentään ystävällinen, toisin kuin eräät!
  
Kurkistin lähimpään vanuosastoon. Siellä oli vain yksi poika. Hän oli aika pienikokoinen, mutta kuitenkin hieman minua isompi. Hänellä oli sekaisin oleva mustatukka ja pyöreät silmälasit. Ne näyttivät pysyvän kasassa vain useiden teippien ansiosta. Poika käänsi katseensa minuun ja huomasin, että hänellä oli kirkkaat vihreät silmät. Olin aina ennen kuvitellut, että niin vihreitä silmiä ei voinut olla kenelläkään. Tajusin yhtäkkiä, että minun kannattaisi sanoa jotakin.
  
”Voinko tulla tänne istumaan?” kysyin kiireesti. Poika vain nyökkäsi. Pistin matka-arkkuni vaivalloisesti telineeseen ja menin istumaan pojan eteen.
  
Mietin kannattiko minun ollenkaan sanoa omaa nimeäni. Mitä jos poika reagoisi samalla lailla kuin ne Weasleyn kaksoset? Olisi kuitenkin outoa jos me istuttaisiin samassa vaunuosastossa emmekä tietäisi toistemme nimiä. Siksi päätin ottaa riskin.
  
”Minä olen Selena Musta”, esittäydyin nopeasti. Tarkkailin taas reaktioita. Sitä ei kuitenkaan tullut, vaan poika esitteli tyynesti itsensä. ”Harry Potter.”
  
Minusta tuntui, että poika odotti myös jotain reaktiota, sillä hetken päästä hän huokaisi, kai helpotuksesta. Niinpä minä olin taas kyselemässä.

”Mitä nyt?” utelin.
”Olet vain ensimmäinen joka ei alkanut heti tuijottaa arpeni”, Harry sanoi.
”Arpea? Mitä arpea?” kysyin ihmeissäni. Hitto, taas tällainen velhojuttu, joka minun olisi pitänyt tietää. Mahtavaa, saisin heti idiootin leiman.
”Oletko sinä jästiperheestä?” Harry kysyi jotenkin helpottuneena. Hän oli luultavasti jästi.
”En oikeastaan, mutta minut on kasvattanut jästit. Asun nimittäin orpokodissa. Sain tietää olevani noita aivan vähän aikaa sitten. Siksi en tiedä näistä jutuista paljonkaan”, kerroin hänelle. Alkoi jo pikku hiljaa ärsyttää tämän saman asian selittäminen.
”Ai. Minullekin tämä kaikki on ihan uutta. Asun tätini luona, koska vanhempani ovat kuolleet. Tätini perheessä kaikki ovat jästejä ja siksi minäkin sain tietää vasta vähän aikaa sitten olevani velho”, Harry selitti.
  
Oih! Harryhan on todella samanlainen kuin minä! Hän on orpo, eikä hänkään tiedä näistä velhojutuista paljonkaan. En ainakaan munaa yksin! Meistä voisi tulla ystäviä. Hän ainakin oikeasti voi ymmärtää minua, innostuin itsekseni.
  
Kuului kova korvia huumaava vihellys ja juna lähti liikkeelle. Kurkistin ikkunasta ulos, mutta en nähnyt paljon mitään suuren savumäärän takia. Kuulin kuitenkin ihmisten viimeisiä hyvästejä ja näin juuri ja juuri sen punatukkaisen tytön joka oli luultavasti myöskin Weasley juoksemassa junan vieressä.
  
Wow, tämä oli ensimmäinen kerta kun olin junassa ja olin menossa Tylypahkaan! Kasvoilleni levisi typerän onnellinen hymy.
  
Vaunuosaston ovi liukui auki. Pienestä raosta työntyi sisälle punapäinen poika. Hän oli selvästi Weasleyn kaksosten veli. Hän oli kuitenkin nuorempi, ehkä saman ikäinen kuin minä. Hän oli muittenkin Weasleyden tavalla pisamanaamainen. Hän oli aika pitkä ikäisekseen ja hänellä oli pitkä nenä. Sen päässä oli tahra. Eipä poika ainakaan tuijottele turhan paljon peiliä.
  
”Istuuko tässä ketään?” poika kysyi ja osoitti tyhjää paikkaa. ”Muualla on täyttä.”
  
Harry pudisti päätään ja poika meni istumaan osoittamalleen paikalle. En ehtinyt avata edes suutani kun ovi liukui taas auki. Kuka nyt sieltä taas tulee?
  
”Hei, Ron.”
  
Ron? Ai, Ron on varmaan tuo punapää, pohdin mutten ehtinyt miettiä sitä enempää, koska näin ketkä olivat avanneet oven. Fred ja George seisoivat oven suussa ja huomasivat minut. He eivät näyttäneet kovin ilahtuneilta. Oikeastaan he olivat todella närkästyneitä.
  
”Sinä!” sanoi toinen, se vihreäpaitainen. Oliko se nyt George? Sovitaan, että vihreäpaitainen on George. ”Miksi sinä istut tuon kanssa samassa osastossa, Ron?”
  
Olipa kauniisti sanottu.
  
”Kerro minullekin mikä minussa on niin saastaista, että pitää oikein mennä toiseen huoneeseen”, kysyin vihaisesti ja kurtistin kulmiani.
”Pitääkö se sanoa sinulle uudestaan?” Fred kysyi ja mulkoili minua vihaisesti. Mulkoilin takaisin vähintään yhtä inhottavasti. ”Olet kuolonsyöjän penska!”
”Ai, sinäkö tiedät minua paremmin keitä vanhempani ovat? En satu itse tietämään heitä tuon taivaallista. Voisitko ystävällisesti kertoa keitä he ovat jos kerran tiedät niin hyvin? Minua kiinnostaisi saada tietää”, sanoin jäätävästi.
  
Kaksoset menivät hämilleen. He eivät sanoneet mitään. Fred kuitenkin aukoi suutaan typerästi. Ha haa! Sainpa heidät ainakin hiljaisiksi!
  
”Et tiedä keitä sinun vanhempasi ovat?” George sössötti.
”Niinhän minä juuri sanoin”, sanoin kylmällä äänellä.
”Niin, Selena asuu orpokodissa”, Harry sanoi. Olin kiitollinen, että edes joku oli minun puolella.
  
Kaksoset näyttivät huomanneen Harryn vasta nyt. Ja he tuijottivat suu auki Harrya. Aloin jo epäillä Harryn olevan jotenkin tunnettu velhomaailmassa.
  
Kaksoset huudahtivat yhteen ääneen jotain, mutta en saanut siitä selvää. He vilkaisivat nopeasti toisiaan ja George sanoi ensin. ”Orpokodissa? Jästien keskellä? Musta?!” hän näytti hyvin yllättyneeltä tuijottaessa minua.
  
En osannut vastata siihen mitään. Tosin en olisi ehtinytkään, sillä Fredillä oli kova hoppu sanoa oma asiansa. ”Oletko sinä Harry Potter?”
  
Olin todellakin pudonnut kärryiltä. Tietääkö kaikki Harryn? Miksi? Voi, hitto! Minun olisi pitänyt ottaa enemmän selvää taikamaailmasta.
  
”Öh, olen”, Harry sanoi vaivautuneena. Pystyn hyvin samaistumaan siihen. Tosin minua tuijotetaan aika paljon vihamielisemmin, mutta Harrya katsotaan enemmänkin kunnioittavasti.
  
Kaksoset seisoivat tuijottaen vuoroin minua vuoroin Harrya. He eivät osanneet sanoa enää mitään. No, ainakin sain annettua heille jotain ajateltavaa. Eivät kaikki Mustat ole kelvottomia kuolonsyöjiä (mikä nimi! Hah hah haa!). Käännyin katsomaan ikkunasta ulos. Näin minulle tutun Lontoon vilahtelevan ohitseni. Suljin korvani Weasleyden keskustelulta. Fred ja George sanoivat jotakin Ronille, jos se nyt oli edes hänen nimensä. Jossakin vaiheessa kaksoset jättivät vaunuosastomme ja minä, Harry ja Ron jäätiin kolmistaan.
  
Ron kertoi Harrylle nimensä. Olin arvannut oikein. Hän oli Ron Weasley. En vieläkään kääntänyt katsettani pois maisemista. Vaunuosastoon lankesi hetken hiljaisuus. Tajusin, että en ollut vielä esittäytynyt Ronille.
  
”Öm, Ron. Minun nimeni on Selena Musta. Et ehkä tiennyt”, sössötin. Ron nyökkäsi pienesti. Hän ei vaikuttanut pitävän minua huonompana ihmisenä nimeni vuoksi. Hän katsoi minua jotenkin arvioiden. Aivan kuin miettien sanoisiko hän jotain minulle vai ei. Hän päätti kuitenkin avata suunsa. ”Miksi sinä asut orpokodissa?”    
”Vanhempani ovat kuolleet”, vastasin sormilleni.
  
Jos olisin nostanut päätäni ja katsonut olisin nähnyt kaksi osanottavaa silmäparia. Olisivatko ne olleet ystävällisemmät kuin Dracon? Sitä emme koskaan saa tietää varmasti.
  
”Olen pahoillani”, Ron sanoi hiljaa. Nostin katseeni arasti (Oikeasti, milloin minä olen alkanut arkailemaan?). Oli tuo Ronkin aika suloinen. Missä ihmeessä kaikki tuollaiset pojat ovat olleet kaikki nämä yksitoista vuotta?
”En oikeastaan muista heitä. He kuolivat kun olin vuoden vanha”, vastasin vähätellen. En halunnut näyttää siltä, että kaipasin sääliä, vaikka oikeasti halusinkin. Tiedetään, minä olen ristiriitainen.
  
Aloin tuijottamaan Harrya. Miksi kaikki tietävät kuka hän on? En ollut varma viitsisinkö kysyä sitä. Antaisin itsestäni aika typerän kuvan. Tosin, Harry ja Ron vaikuttivat mukavilta. Heiltä kannattaisi varmaan kysyä asiasta. Jotkut muut luultavasti alkaisivat vain nauraa tietämättömyydelleni.
  
En kuitenkaan ehtinyt kysyä mitään, koska Harry ehti ensin. ”Mitä?” hän kysyi huomattuaan tuijotukseni.
  
”Miksi kaikki tuntevat sinut?” päätin kysyä
  
Ron katsoi minua hämmästyneenä. ”Etkö sinä tiedä kuka Harry on?”
  
Pudistin päätäni. Hitto, tämä taitaa olla todella tunnettu juttu.
  
”Harry tuhosi tiedät-kai-kenet”, Ron kertoi lyhyesti.
  
Taas tuo tiedät-kai-kuka. No, en todellakaan tiedä kuka! Miksei kukaan sano häntä hänen oikealla nimellä?
  
”Kenet Harry tuhosi?”
Ron näytti nyt siltä, että minulle olisi kasvanut juuri äsken suuret kaninkorvat. ”Etkö sinä tiedä –” hän mutisi hämmentyneenä.
”Hän on lordi Voldemort”, Harry kertoi ja Ron säpsähti ja katsoi kauhuissaan Harrya. Voi jessus, ei voi olla noin kamalaa sanoa yksi typerä nimi! Minulla ei ollut siltikään hajuakaan kuka tuo äsken mainittu lordi oli.
”Kuka?”
  
Ron oli nyt vieläkin yllättyneempi. Hän näytti nyt aivan siltä, että minulle olisi äsken kasvanut pupunkorvien lisäksi hanhen nokka. Ron näytti liian hämmästyneeltä puhumaan, joten Harry selitti minulle.
  
Harrykin oli saanut tietää Voldemortista vähän aikaa sitten (tällä kertaa Ron tuijotti Harrya ihmeissään). Olin aina luullut, että tuollaisia mielipuolisen pahoja ihmisiä on vain saduissa. Tosin olin aina kuvitellut, että noitia on vain saduissa, mutta nyt minä itse olenkin noita. Ehkä minä olin hypännytkin johonkin satuun mukaan. En kyllä ihmettelisi sitä yhtään.
  
”Tuhositko sinä Voldemortin? Miten sinä teit sen?” kiljahdin silmät pyöreinä kuin pallo. Ron säpsähti ja muistin, mitä Harry oli sanonut tämän nimen lausumisesta. Sitä ei pitäisi sanoa. Se oli aivan kuin tabu. Jos en halua saada turhaa huomiota tietämättömyydelleni niin oli minunkin alettava käyttää tuota typerää tiedät-kai-kuka–hommaa.
”Joo, Harry tuhosi hänet. Ensin tiedät-kai-kuka tappoi Harryn vanhemmat”, Ron kertoi ja minä vilkaisin Harrya surullisesti, ”ja hän yritti tappaa Harrynkin, mutta hänen kirouksensa kimposikin takaisin häneen itseensä ja kuoli. Kirous osui tuohon kohtaan missä tuo arpi Harryn otsassa on.”
  
Katsoin Harrya ihaillen. Poika oli tappanut maailman vaarallisimman velhon yksi-vuotiaana. Nyt Harry kuitenkin istui tuossa vaatimattomana ja hieman vaivaantuneena ihailua ylitsepursuavasta katseestani. Mitä minä olin yksi-vuotiaana tehnyt? Parkunut kuin hullu, ainakin jos rouva Hartin puheita oli uskominen. Nyt minä ainakin tiesin miksi minun olisi pitänyt tietää Harry.
  
Aloimme Harryn kanssa kiusata Ronia kysymyksillä. Kysyimme kaikkea mahdollista velhoista ja kaikesta heihin liittyvästä. Sain tietää paljon uusia asioita, esimerkiksi velhot ja noidat voivat opetella ilmiintymään, eli vähän niin kuin teleporttaamaan. Olisi aika siistiä olla ensin Lonoossa ja yhtäkkiä vaikka Skotlannissa.
  
Ronia kiinnosti kauheasti jästit. Hän ihmetteli puhelimia varmaan viisi minuuttia ja sähkö oli hänelle aivan uusi juttu. Velhoperheissä ei kuulemma käytetä sähkö, kaikki toimii taialla tai jollain muulla systeemillä.
  
Keskustelumme keskeytyi kun käytävältä kuului kauheaa ryminää. Ovi liukui auki ja oven suussa seisoi tekohymyä hymyilevä noita joka kysyi. ”Saako olla jotain kärrystä?  
  
Minä ja Harry ryntäsimme heti käytävälle. Ron jäi istumaan korvat punaisina paikalleen ja mutisi jotain eväsleivistä. Kärryssä oli kauheasti kaikenlaisia omituisia karkkeja. En tiennyt mikä oli hyvää mikä pahaa niinpä otin varmuuden vuoksi melko jästimäisiä tuotteita, suklaasammakoita ja kurpitsaleivoksia. Minulle jäi vähän rahaa jäljelle ja pistin ne taskuuni. Sille tulisi varmasti joskus vielä käyttöä. Harry osti jokaista lajia. Hänellä oli iso rahapussi täynnä rahaa. Hänen ei ainakaan tarvinnut elää köyhyydessä.
  
Palasimme takaisin vaunuosastoon. Harry kippasi kaikki herkut tyhjälle istuimelle. Ron oli kaivanut matka-arkustaan muhkuraisen paketin meidän ollessa Harryn kanssa ostamassa makeisia. Ron avasi paketin ja sieltä paljastui neljä voileipää. Poika kurkisti niiden väliin ja nyrpisti nenäänsä. ”Aina se unohtaa, etten pidä suolalihasta.”
”Hei, vaihda yksi kurpitsaleivokseen”, Harry ehdotti ja heilutti leivosta Ronin nenän edessä.
”Et sinä tätä tahdo. Nämä ovat rutikuivia”, Ron hankasi vastaan.
”Ota kuitenkin leivos”, Harry sanoi jääräpäisesti ja tunki leivoksen Ronin kouraan. Hän heitti minulle lakritsisauvan ja minä kiitin. Söimme Harryn ja minun ostoksia tyytyväisinä ja höpötimme kaikesta mahdollisesta. Ron rohkaisi minua ja Harrya, kun me kumpikin pelkäsimme olevamme luokan huonoimpia. Ron sanoi jästiperheistä tulleidenkin oppivan nopeasti. Hassua, että sain Dracolta aivan päinvastaisen kuvan. Tosin Draco ei näyttänyt pitävän jästeistä pahemmin, joten päätin uskoa Ronia.
  
Harry avasi suklaasammakkojen kääreen. Hän tunki sammakon suuhunsa ja veti kääreestä kortin. Hän katsahti korttia ja hihkaisi. ”Tässä siis on Dumledore!”
  
Harry tarkasteli korttia hetken ja kun hän oli panemassa sitä pois, pyysin lupaa katsoa sitä. Kuvan Dumbledore oli juuri sellainen millainen tiesin hänen olevan; ystävällinen, alati hymyilevä vanha mies jolla oli hopeinen pitkä parta ja tukka. Juuri kun olin kääntämässä korttia, näin kuvan Dumbledoren nostavan silmälasejaan ylemmäs nenän varrelleen. Tuijotin kuvaa suu raollaan ja Dumbledore iski minulle silmää.
  
”Liikkuvatko velhojen kuvat?” kysyin hämmentyneenä Ronilta.
”Tietenkin! Eivät ne koko aika jaksa paikoillaan olla”, Ron selitti kuin kaikki kuvat olisivat liikkuvia.
”Ai, jästien kuvat ovat kokoaika paikoillaan”, mutisin hänelle. Ron alkoi ihmetellä sitä kuin puhelinta eli pitkään ja hartaasti. Sillä aikaa päätin lukea kortin toisen puolen.

Albus Dumbledore, Tylypahkan nykyinen rehtori.
Moni pitää Dumbledorea nykyajan parhaana velhona ja hän on erityisen kuuluisa pimeyden velhon, Grindelwaldin, kukistamisesta vuonna 1945, lohikäärmeen veren kahdentoista käyttötarkoituksen keksimisestä ja työstään alkemian parissa kumppaninsa Nicolas Flamelin kanssa. Rehtori Dumbledore pitää kamarimusiikista ja keilailusta.

Hihittelin itsekseni kuvitellessani Dumbledoren keilaamassa. Harry ja Ron katsahtivat minua ihmeissään mutta jatkoin hihittelyä siitä huolimatta. Keilaavatkohan velhot paljonkin?
  
Siitä alkoikin seuraava keskustelu. Minun täytyi selittää Ronille mitä keilaus oli. Söimme samalla karkkeja. Bertie Bottin joka maun rakeet olivat kaikista hauskimpia. Niistä ei voinut tietää mitä makua ne olivat. Maistelin niitä ja arvailin mitä ne mahtoivat olla. Se kuitenkin päättyi kun otin ruskean johon Ron ei uskaltanut edes koskea. Luulin sen olevan suklaata (jota se ei tietenkään ollut), mutta se olikin mutaa.
  
Vaunuosaston oveen koputettiin ja oven takana oli pyöreä naamainen poika. Hän näytti itkuiselta. Poika kertoi hävittäneensä rupikonnansa ja kysyi olivatko he nähneet sitä. Kukaan ei ollut nähnyt sitä ja poika lähti pois apeana. Miksi joku edes haluaa rupikonnan lemmikiksi?
  
”Minä en käsitä miksi häntä noin harmittaa” Ron sanoi. ”Jos minä olisin tuonut konnan, kadottaisin sen niin pian kuin suinkin. Toisaalta minähän toin Kutkan, niin mitähän minä olen puhumaan.”
  
Kutka oli Ronin rotta, jonka hän oli saanut veljeltään. Se oli varmaan maailman tylsin eläin. Se nukkui kokoaika ja kun se oli hereillä, niin se jyrsi Ronin leivosta. Harryn Hedwig-pöllö oli paljon kivempi. Se oli aika mukava pöllöksi, sillä se ei huhuillut melkein yhtään.
  
”Se voisi vaikka kuolla eikä siinä huomaisi mitään eroa”, Ron sanoi inhoten. ”Yritin eilen muuttaa sen keltaiseksi, jotta se olisi kiinnostavampi, mutta taika ei toiminut. Minä näytän sen teille, katso…”
  
Hän etsi matka-arkustaan varsin kärsineen näköisen taikasauvan, joka lohkeili sieltä täältä ja jonka päästä pilkotti jotain valkoista. Ron oli kertonut, että se oli hänen veljensä vanha. Onneksi minä sain uuden. Ronin sauva tuskin edes toimii kunnolla.
  
”Yksisarvisen jouhi sojottaa melkein ulos. Joka tapauksessa – ”
  
Ron oli juuri kohottamassa sauvaansa, kun vaunu osaston ovi liukui taas auki. Konnaton poika tuli takaisin, mutta nyt hänen mukanaan oli tyttö. Tyttö oli pukeutunut jo Tylypahkan kaapuun.
  
Ai, niin sekin pitäisi laittaa päälle. Katsahdin harmissani matka-arkkua. En varmaan saisi sitä kiinni, sen jälkeen kun avaisin sen uudestaan. Olisi sittenkin pitänyt järjestää tavarat paremmin.
  
”Oletteko te nähneet rupikonnaa? Nevilleltä katosi”, tyttö sanoi. Hänellä oli komentelevainen ääni, tuuhea ruskea tukka joka oli hyvin kihara ja aika isot etuhampaat. Huomautukseksi vaan, että en ole koskaan pitänyt komentelevista ihmisistä.
”Ei me olla nähty”, sanoin, mutta tyttö ei kuunnellutkaan minua, vaan katsoi sauvaa Ronin kädessä. Jaa, nytkö ei enää sammakko kiinnosta?
”Oi, teettekö te taikoja? Minä tahdon nähdä.”
  
Tyttö istuutui ja Ron näytti häkeltyneeltä.
  
”Öh – hyvä on.”
  
Ron karaisi kurkkuaan.
”Aurinko, leinikki sitruunakeksi,
muutu jo, tyhmä rotta, keltaiseksi.”

Hän heilautti sauvaansa, mutta mitään ei tapahtunut. Kutka pysyi harmaana ja sikeässä unessa.
  
”Oletko varma, että loitsu on oikea?” tyttö sanoi. ”Kovin hyvä se ei ainakaan ole. Minä kokeilin muutamaa yksinkertaista loitsua harjoituksen vuoksi ja ne kyllä toimivat. Kukaan minun suvussani ei ole ollenkaan taipuvainen taikuuksiin, oli hurja yllätys kun sain kirjeen, mutta oli kamalan iloinen tietysti, tai siis, että onhan se sentään paras mahdollinen noituuskoulu, niin olen kuullut – minä olen tietysti opetellut kaikki kurssikirjat jo ulkoa, ja toivon vain että se riittää – minä olen sivumennen sanoen Hermione Granger, keitä te olette?”
  
Hän sanoi kaiken hyvin nopeasti.
  
Oikeasti? Opetellut kaikki kurssikirja ulkoa? Hulluko hän oli? Minä en ollut kuin lukenut ne läpi. Toivottavasti ulkoa opettelua ei vaadittu. Vilkaisin Ronia ja Harrya ja huomasin heidänkin olevan yhtä häkeltyneitä kuin minä. Tuskin hekään olivat opetelleet kirjoja ulkoa.
  
”Minä olen Ron Weasley”, Ron mutisi.
”Minä taas Selena Musta.”
”Harry Potter.”
”Oletko tosiaan?” Hermione sanoi. Sitten hän alkoi höpöttää kuinka monessa kirjasta hän oli lukenut Harrystä. Harry hämmästyi, että hänestä oli kirjoitettu niin moneen kirjaan. Hermione taas päivitteli, miksei Harry ole ottanut selvää asiasta. Minut teki mieli sanoa hänelle, että ehkä, siksi koska kaikki eivät ole samanlaisia hikipinkoja kuin sinä, mutta en viitsinyt, koska en halunnut haastaa riitaa.
”Tietääkö teistä kumpikaan mihin tupaan te kuulutte? Minä olen kysellyt ihmisiltä ja toivon, että pääsen Rohkelikkoon, se kuulostaa ylivoimaisesti parhaalta, kuulemma Dumbledorekin oli siinä itsekin, mutta ei kai Korpinkynsikään niin kamala olisi… Oli miten oli meidän täytyy mennä etsimään Nevillen konnaa. Teidän kannattaa, kuulkaa, vaihtaa vaatteet, kohta ollaan varmasti jo perillä”, Hermione höpötti kuin papupata. Onneksi hän lähti pois Nevillen kanssa.
  
”Joudunpa mihin tupaan tahansa, toivottavasti hän ei tule samaan” Ron jupisi ärtyneenä.
”Samat sanat”, mutisin myöntäillen hänen sanojaan.
  
Aloimme jutella tuvista ja Ron kertoi missä hänen vanhemmat veljensä – jotka olivat valmistuneet Tylypahkasta – työskentelivät. Sitten Ron kertoi, että Irvetassa oli yritetty murtautua erääseen hyvin vartioituun holviin. Sieltä ei oltu varastettu mitään ja rosvo ei ollut jäänyt kiinni. Sen jälkeen aloimme keskustella huispauksesta.
  
Kesken luudanvarren kuvailun vaunuosaston ovi liukui auki. Siellä oli Draco ja kaksi jykevää poikaa. He näyttivät tyhmiltä gorilloilta ja minua ihmetytti miksi Draco oli alkanut kaveeraamaan heidän kanssa.
  
”Ai hei Draco”, tervehdin iloisesti.
”Hei, Selena”, Draco sanoi hivenen yllättyneenä, mutta käänsi kuitenkin kiinnostuneen katseen Harryyn. ”Onko se totta? Koko juna supattaa, että Harry Potter on tässä vaunuosastossa. Sinähän se siis olet.”
”Olen”, Harry sanoi ykskantaan.
”Ai niin, tässä on Crabbe ja tässä Goyle”, sanoi huolettomasti osoittaen häijyn näköisiä poikia. ”Ja minun nimeni on Malfoy, Draco Malfoy.”
  
Ronia ilmeisesti huvitti Dracon nimi ja hän peitti tirskahduksen yskäisyllä. Draco katsoi häntä.
  
”Sinusta minun nimeni on hassu, vai? Itselläsi näkyy nimi naamasta. Isä kertoi, että kaikilla Weasleyillä on punainen tukka, pisamanaama ja enemmän lapsia kuin olisi varaa.”
  
Aika julmasti sanottu. Draco oli paljon ystävällisempi poimittaislijassa. Mikäköhän hänelle oli nyt tullut?
  
Draco kääntyi takaisin Harryyn päin.
  
”Saat pian huomata, että toiset velhosuvut ovat roimasti parempia kuin toiset, Potter. Et varmaan tahdo kaveerata vääränlaisten kanssa. Minä voin auttaa sinua valikoimaan.”
  
Hän ojensi käden kätelläkseen Harrya, mutta Harry ei tarttunut siihen. Ymmärsin hyvin miksi Harry toimi niin. En minäkään hyväksy ystävieni mollaamista.
  
”Enköhän minä osaa erottaa vääränlaiset oikeista, kiitos vain”, hän sanoi tyynesti.
  
Draco ei varsinaisesti punastunut, mutta hänen kalpeille poskille ilmestyi vaaleanpunaiset laikut. Hän ei tainnut odottaa tuollaista vastausta. Vaikuttaa siltä, että Draco on aina saanut kaiken minkä hän haluaa. Hyvä vaan, että hän kokee välillä pettymyksiäkin.
  
”Minä pitäisin varani, jos olisin sinä, Potter”, hän sanoi verkalleen. ”Jollet ole hiukkasen kohteliaampi, sinun käy samoin kuin vanhempiesi. Hekään eivät ymmärtäneet omaa parastaan. Jos lorveksit tuollaisten rupusakin kuin Weasleyiden ja Hagridin kanssa, sinusta tulee heidän kaltaisensa.”
  
Sekä Harry ja Ron nousivat seisomaan. Ronin naama oli yhtä punainen kuin hänen hiuksensa. Itse pysyin penkillä ja toivoin kovasti, ettei tästä syntyisi tappelua. Draco olikin sittenkin aika ilkeä.
  
”Sano se uudestaan”, Ron sanoi raivoa tihkuvalla äänellä.
”Ai, sinä rupeat tappelemaan, vai?” Draco ilkkui.
  
Minua itseäkin alkoi ärsyttää tuo kaveri. Nousin pystyyn ja tuijotin tuimasti häntä ja hänen korstomaisia kavereitaan. ”Lopettakaa nyt tuo typerä kinastelu!”
”Aletaan, jollette lähde nyt”, Harry sanoi ja kuin en olisi sanonut mitään. Se oli oikeastaan hyvin rohkeasti sanottu, sillä Grabbe ja Goyle olivat todella isoja. Mulkaisin Harrya pahasti. Miksi pojilla oli niin kova riidanhalu? Myönnetään, olen minäkin välillä melkoinen riitapukari, mutta se ei liity nyt tähän.
”Kukaan ei ala tappelemaan”, sanoin katsoen Harrya, mutta tarkoitin sanat kaikille viidelle. ”Teidän kolmen kannattaisi lähteä”, sanoin varmalla äänellä ja käänsin katseeni Dracoon.
  
Yllätykseksi Draco ei väittänyt vastaan. Hän vain katsahti minuun lyhyesti ja nyökkäsi. Sitten hän kääntyi ja lähti ulos vaunu osastosta Grabbe ja Coyle vanavedessään.
  
Oho.
  
”Se totteli sinua”, Ron mutisi yllättyneenä tuijottaen edelleen äsken kiinni liukunutta ovea. Sitten hän kääntyi katsomaa minua ja kysyi epäilevä ilme kasvoillaan. ”Tunnetteko te jotenkin toisenne?”
Raavin vaivautuneen päätäni ja lysähdin istuimelle. ”Me tavattiin poimittaislinjassa kun olimme matkalla King’s Crossille.”
  
Ron tarkkaili minua vieläkin epäilevänä. Miksi Draco tottelisi minua vain yhden tapaamisen jälkeen? Siihen en itsekään tiennyt vastausta. En kuitenkaan aikonut kysyä sitä Dracolta. Tuskin hän edes vastaisi. Ottiko hän muka meidän sukulaisuutemme niin tosissaan?
  
Ron ei kuitenkaan esittänyt toista kysymystä vaan meni istumaan takaisin paikalleen Harryn viereen. Harry näytti happamalta. Hän ei tainnut pitää Dracosta.
  
”Minäkin olen tavannut Malfoyn aiemmin. Tapasimme Viistokujalla Matami Malkinilla. Vaikutti aika ärsyttävältä tyypiltä. Nyt tulikin todiste, että sellainen hän onkin”, Harry kertoi.
  
Miksi minä olin ainut, jolla on vähänkin parempi kuva Dracosta?
  
”Minä olen kuullut hänen suvustaan”, Ron sanoi synkkänä. Sitten hän kertoi, että Malfoyt olivat ennen Voldemortin kannattajia ja heti tämän kadottua he palasivat takaisin ja he väittivät, että heidät oli noiduttu, mutta Ron sanoi, että hänen isänsä ei uskonut sitä.
  
Minäkin olin samaa mieltä. Lucius vaikutti todellakin sellaiselta kuolonsyöjä hepulta. Olihan minunkin suvussani niitä kuoleman syöjiä ja Mafoyt tai ainakin Draco oli minulle sukua. Ilmeeni synkkeni monta astetta muistaessani sen. Minun sukuni oli todellakin täynnä kuolonsyöjiä.
  
”Mikä sinulle tuli?” Harry kysyi minulta. Hitsi, minun pitäisi opetella pitämään ilmeeni kurissa.
”No, Draco on minulle sukua. Hänen äitinsä on myös Musta”, sanoin vaivaantuneena ja tuijotin ikkunasta ulos. En todellakaan halunnut nähdä heidän ilmeitään. Aivan sama millaisia ne olivatkaan.
”Kuinka läheistä?” kuulin Ronin sanovan ilmeettömällä äänellä.
”Vain luoja tietää”, sanoin imitoiden Rouva Hartia. ”En tiedä edes keitä vanhempani ovat”, sanoin hiljaisella tyynellä äänellä. En vieläkään uskaltanut katsoa ystäviäni (tai en minä tiedä ollaanko me edes ystäviä) silmiin.
  
Kukaan ei sanonut sanaakaan pitkään aikaan. Minä tuijotin ikkunasta ulos ja olin vaipumassa horrokseen, kun Harry päätti rikkoa inhan vaitonaisuuden. ”Meidän kannattaisi laittaa koulupuvut päälle.”
  
Menin ensin ulos, että Harry ja Ron pystyisivät pukemaan. Käytävällä oli paljon juoksevia lapsia jotka leikkivät hippaa. Oikeasti, eivätkö he keksi mitään omaperäisempää kuin hippa? En ollut leikkinyt sitä useisiin vuosiin koska se oli niin tylsää. Minua alkoi ärsyttää edes takaisin juoksentelevat ipanat. Kerran meinasin kaatua, kun yksi typerys juoksi täysiä minua päin. Olisi ollut kiva kirota hänet siihen paikkaan.
  
Onneksi Harry ja Ron saivat vaatteet vaihdettua melko nopeasti. Menin yksin vaunuosastoon ja avasin matka-arkkuni. Jouduin tonkimaan sitä jonkin aikaa, mutta löysin kaapuni hieman ryppyisenä punnussarjani alta. Pyysin pojat sisälle vetäistyäni kaavun päälleni. Sain arkun takaisin kiinni kun Ron ja Harry menivät istumaan arkun päälle. Ron huomautti niin kuin rouva Hartkin oli tehnyt, että minun olisi kannattanut laittaa tavarat takaisin hieman järjestelmällisemmin. En minä tietenkään totellut. Olen aika jääräpää kun sille päälle satun.
  
Pian sen jälkeen kun saimme matka-arkkuni kiinni, kuului kuulutus. ”Saavumme Tylypahkaan viiden minuutin kuluttua. Olkaa hyvät ja jättäkää matkatavaranne junaan, ne kuljetetaan kouluun erikseen.”
  
Olemme ihan kohta Tylypahkassa! jännitin ja aloin heti vääntelehtiä penkillä. En malttanut pysyä paikoillani niinpä nousin pystyyn ja vaihtelin kokoaika painoa toiselta jalalta toiselle. Harry ja Ron istuivat paikoillaan kuin mitkäkin patsaat. He olivat hieman kalvenneet kasvoista. Olin itsekin varmaan kalvennut. Olin siis luultavasti melkoinen haamu.
  
Juna pysähtyi nytkähtäen ja ihmisiä alkoi valua käytävälle. Menimme ihmismassan seassa pienelle laiturille. Kaikki olivat jo vaihtaneet päälleen kaapunsa ja näytti hauskalta kun niin suuri määrä samalla lailla pukeutuneita lapsia oli samassa paikassa. Olimme kuin joku mustameri.
  
Oli jo melko pimeää. Tylypahka oli pohjoisemmassa kuin Lontoo ja sen huomasi helposti. Täällä oli paljon kylmempää kuin Lontoossa. Aloin väristä vaikka olin puristuksissa ihmisten välissä. En tiennyt minne minun täytyi mennä. Vilkuilin ympärilleni etsien jotain vihjettä. Näin vähän matkan päässä korkealla pääni yläpuolella heiluvan lampun. Sitä piti ylhäällä valtavan kokoinen mies. Hän huusi. ” Ekaluokkalaiset! Ekaluokkalaiset tänne!”
  
Menin Harryn ja Ronin kanssa jättiläisen luo. Harry näytti tuntevan tuon miehen, sillä mies sanoi hänelle jotain. En itse kuunnellut heidän sanan vaihtoa vaan tutkailin ympärilleni. Pettymykseni en nähnyt Tylypahkaa, tai ainakaan kuvittelemaani Tylypahkaa. Ehkä Tylypahka oli oikeasti joku pieni murju. Tosin minne nämä kaikki oppilaat sellaisessa mahtuisi?
  
Jätti lähti näyttämään meille tietä. Huomasin ekaluokkalaisten lähtevän erisuuntaan kuin muut oppilaat. Jätti ohjasti meitä läpi metsikön. Liukastelimme jyrkällä ja kapealla polulla. Sammakkopoika Neville kaatui yhdessä vaiheessa. Oli varmasti satanut vähänaikaa sitten sillä ruohikko oli liukasta ja lätäkköjä oli siellä täällä. Astuin harmikseni vahingossa yhteen lätäkköön. Vesi meni heti ohuiden kangaskenkieni läpi. Oksien läpi ei tullut yhtään valoa ja siksi metsikössä oli hyvin pimeää. Jos pelkäisin pimeää, olisin varmasti ollut aivan hermoheikkona sillä siellä ei ollut muuta valoa kuin jätin lyhdystä säteilevä heikko liekki.
  
”Näätte ekavilauksen Tylypahkasta ihan kohta”, jätti huikkasi olkansa taakse, ”heti tämän kurvin jälkeen.”
  
Käännyn nopeasti ja vilkuilin heti jätin osoittamaan suuntaan. Tylypahka ei todellakaan ollut mikään pieni murju. Se oli suuri uljas linna. Siinä oli korkeita torneja joiden asettelussa ei nähtävästi oltu käytetty minkään laista logiikkaa. Linna oli omalla pelottavalla tavallaan erittäin kaunis. Monet kiljahtivat ihailusta, minäkin taisin olla yksi niistä.
  
Kapea polku kaartui suuren mustan järjen rantaan. Rannalla oli useita pieniä veneitä. Niillä oli tarkoitus mennä vastarannalle jolla oli vuori jonka huipulla Tylypahka oli. Oppilaat menivät neljän hengen ryhmissä veneisiin. Minä menin Harryn, Ronin ja Nevillen kanssa samaan. Veneet lähtivät itsekseen lipumaan kohti linnaa. Pelkäsin alussa, että meidän täytyisi soutaa. En itse ollut koskaan soutanut. Olisin varmaan pudonnut veteen sitä yrittäessäni. Onneksi oli olemassa taikuutta.
  
Ei kestänyt pitkään kun olimme perillä. Nousin ylös paatista ja aloin ihailla Tylypahkaa. Ei siitä voinut sanoa muuta kuin vau. Jätti johdatti meidät suurelle tammiovelle ja koputti siihen kolmesti lapion kokoisella kädellään.

A/N: Vihdoinkin päästiin Tylypahkaan! Voisitte myös laittaa kommenttia jos jaksoitte lukea tämän tänne asti. Sanokaa, jos osa oli liian pitkäveteinen niin voin parantaa tekstiäni.

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+4 lukua
Kirjoitti: Amaril - 28.04.2010 15:23:35

Pulina, korjasin nuo virheet. Välillä menee ohi tuollaiset virheet vaikka kuinka tarkasti yrittää tarkistaa :/ Kiitos kauheasti kommentistasi!

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+4 lukua
Kirjoitti: Ruskapoika - 03.05.2010 03:04:37

Olen tämän tainnut joskus aikasemmin aukaista, mutta on jäänyt sitten luettua kun aikaa ei ole ollut :( Nyt kuitenkin on sekin erhe korjattua ja prologi+neljä ensimmäistä luku luettu! Juoni on mielenkiintoinen. Palan halusta jo tietää ketkä ovat oikein tuon Selenan vanhemmat! Kun Siriuskin lojuu Azkabanissa :(

Selena vaikuttaa mukavalta hahmolta todellakin! Tuollainen omalla tavalla ujo, mutta samalla juro :D Pystyn samaistumaan tyttöön todella helposti. Varsinkin kun tyttö on vielä Musta! Mustan suku on itselle se sydäntä lämmittävin suku Potterversumissa ja tulee todellakin luettu todella paljon heistä, siksi on ihan hirveää kun Selenan vanhempia ei ole kerrottu! Ja siihenkin menee tietysti ihan hirveästi aikaa! No jännitys parantaa aina vaan odotus fiiliksiä.

Siellä täällä näin joitain pieniä kirjoitusvirheitä. Tälläisiä, että oli tullut vahingossa kaksi konsonanttia ja piste tai isoalkukirjain puuttui, mutta eivät ne lukemista haitanneet :) Mutta sen verran voisin sanoa tuosta ulkoasusta, että kappaleiden jälkeen voisi olla väli. Minusta ainakin lukeminen helpottuisi, kun se ei olisi kirjoitettu tuolla tavalla putkeen.
Tällä tavalla kappalejaotettuna olisi helpompi lukea:
Vedin matka-arkkuani muiden Tylypahkanoppilaiden ja heidän perheidensä perässä. Kaikilla oli enemmän matkatavaraa kuin minulla. Sillä jurottaja pojalla oli kiiltävä ja hienonnäköinen luuta jota muutama jästi tuijotti huvittuneena. Joillakin, kuten Dracolla oli pöllö. Ne huhuilivat kovaäänisesti ja saivat minun korvani kiljumaan kauhusta. Yhdellä tytöllä oli vakoinen kissa. Se oli aika suloinen, paljon suloisempi kuin sen yhden kissamummon kissat. Ne kaikki olivat melkein kaljuja ja hirmuisia ruipeloita. En olisi koskenut niihin pitkällä tikullakaan.

   Kaivoin taskustani junalipun. Vaikka olin tuijottanut sitä vaikka kuinka monta kertaa, halusin silti tarkastaa laiturin numeron. Muistaisin sen vaikka unissanikin. Katsahdin taas pientä yhdeksikköä ja sen vieressä olevaa murtolukua, kolme neljännesosaa. Vilkaisin kelloa. Se oli varttia vaille yksitoista. Juna lähtisi viidentoista minuutin kuluttua. Vilkuilin ympärilleni etsien omituista pöllö/luuta-porukkaa, mutta he kaikki olivat kadonneet jonnekin. Ei auttanut kuin mennä itse etsimään oikea laituri.

   Seitsemän, kahdeksan, yhdeksän… Lueskelin laitureiden kylttejä. Ahaa, tässä sen pitäisi olla.
   Tuijotin ihmeissäni laiturin yläpuolella olevia isoja numeroita jotka muodostivat luvun kymmenen.

Mitään muuta kritiikkiä minulla ei olekaan :D Kuvailua on tarpeeksi ja Pidän kauheasti kirjoitus tyylistäsi.
Jatkoa vaan kinuan :-*

~Ruskapoika

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+4 lukua
Kirjoitti: Amaril - 03.05.2010 18:40:11

Ruskapoika, hyvä että päätit sittenkin lukea tätä :) Itseäni myös kiinostaa kovasti tuo Mustiensuku. Enhän minä muuten olisi tätä tarinaakaan aloittanut :D  Laitoin tähän osaan kappaleen jälkeen välin (voisin laittaa noihin aikasempiinkin osiin kunhan jaksan). Kiitos kovasti kommentistasi!

A/N: Minulle on tainnut tulla tälläinen rutiini julkaista osa joka maananataina. Ei se taida ketään haitata. Minulla kuitenkin alkaa loppua nuo valmiiksi kirjoitetut osat joten jossakin vaiheessa saatta aikataulu vähän venyä. Pitemmittä puheitta päästän teidät lukemaan uutta osaa.

5.   Lajitteluhattu

Ovi lennähti auki. Oven takana seisoi mustahiuksinen noita. Hänellä oli yllään smaragdinvihreä kaapu. Hänen ilmeensä oli yhtä tiukka kuin hänen nutturansakin. Olin heti varma siitä, että sitä naista ei parane suututtaa.

”Ekaluokkalaiset”, jätti sanoi, ”professori McGarmiwa.”

Nimi sopii hänelle kuin nenä päähän. Garmiwa, Karmiva…

”Kiitos, Hagrid. Minä jatkan tästä eteenpäin”, nainen sanoi ja lähti johdattamaan meitä jonnekin minulle tuntemattomaan kohteeseen.

Professori McGarmiwa oli vienyt meidät johonkin pieneen kamariin. Huoneessa oli hyvin ahdasta, ja jouduin seisomaan melkein Ronin sylissä. En tiennyt yhtään miksi olimme siinä huoneessa.

”Tervetuloa Tylypahkaan”, professori McGarmiwa sanoi. ”Lukuvuoden alkajaispidot käynnistyvät tuota pikaa, mutta te voitte asettua omille paikoillenne suuressa salissa vasta kun teidät on lajiteltu tupiin. Lajittelu on erittäin merkityksellinen seremonia, koska koko sen ajan minkä te opiskelette täällä Tylypahkassa, teidän tupanne tulee olemaan ikään kuin perheenne. Te käytte tunneilla oman tupanne kanssa, nukutte oman tupanne makuusaleissa ja vietätte vapaa-aikaanne oman tupanne oleskeluhuoneessa. Neljä tupaa ovat nimeltään Rohkelikko, Puuskupuh, Korpinkynsi ja Luihuinen. Jokaisella tuvalla on oma ylevä historiansa ja jokainen on kasvattanut merkittäviä noitia ja velhoja. Niin kauan kun te olette Tylypahkassa, te ansaitsette menestyksekkäillä toimillanne pisteitä tuvallenne, kun taas rikkoessanne sääntöjä tupanne menettää pisteitä. Vuoden päättyessä se tupa, jolla on eniten pisteitä, palkitaan pokaalilla, mikä on suuri kunnia. Toivon, että jokainen teistä tuottaa mainetta sille tuvalle, josta tulee omanne. Lajitteluseremonia alkaa muutaman minuutin kuluttua muun koulun edessä. Ehdottaisin, että te kaikki siistiydytte odotellessanne niin hyvin kuin pystytte.”

Yritin suoristaa ryppyistä kaapuani parhaani mukaan. Suin hermostuksissani kurittomia kiharia hiuksiani parempaan asentoon. Ihan sama. Ei kukaan minua katso. Niinpä lopetin yritykseni tehdä itsestäni hieman edustavamman näköisen. Vilkuilin ympärilleni ja huomasin Harryn yrittävän siistiä tukkaan, mutta sitä pehkoa ei taltuteta ilman suurta määrää vahaa. Hermione huomautti happamalle Ronille tämän nenänpäässä olevasta tahrasta, jota Ron yritti nyt puhdistaa parhaansa mukaan.

McGarmiwa sanoi jotain, mutta en kuunnellut. Sitten professori jätti meidät siihen aivan liian pieneen huoneeseen. Odottelu olisi ollut muuten tylsää jos seinän läpi ei olisi liukunut muutama haamu. Jotkut kiljahtivat säikähdyksestä. Itse minä vain tuijotin niitä ihaillen. Millaistakohan olisi olla haamu?

Onneksi McGarmiwa tuli hakemaan meidät juuri ennen kuin meinasin lähteä itsekseni vaeltelemaan ympäriinsä Tylypahkaa (mitä minä malttamattomalle luonteelleni mahdan). Hän komensi meidät jonoon. Menin Ronin taakse seisomaan. Taakseni tuli joku tyttö jolla oli tummanruskeat hiukset ja ne olivat korkealla ponihännällä. McGarmiwa marssitti meidät jonossa eteisaulan poikki suureen saliin.

Kuulin taas ihastuneita huokauksia, mutta en jaksanut välittää niistä. En edes vilkaissut salia vaan tuijotin tarkkaavaisesti McGarmiwaa joka nosti nelijalkaisen jakkaran meidän eteen. Sitten hän laski sen päälle hyvin likaisen ja rispaantuneen velhohatun. Ei kauheasti innostanut laittaa sitä päähän.

Yhtäkkiä hattuun repeytyi suun tapainen aukko ja se alkoi laulaa:
Moni hattu päältä kaunis,
mut sille en pane painoa,
vaan itseni oitis syön, joku muu
jos paremmin käyttää aivoa.
Pyh sanon mustille knalleillenne
ja korkeille silintereillenne,
sillä Tylypahkan lajitteluhattu oon
ja näytän taivaan merkit niille.
Ei salata mitään minulta
voi sisäänsä sun polla,
siis sovita mua, niin kerron
missä sun kuuluu olla.
Ehkä kuulut Rohkelikkoon, jos
sydämes urhoollinen on,
on sinulla ritarin uskallus
ja olet kumman peloton.
Ehkä luontosi rehti Puuskupuh,
sinuun aina voi luottaa,
ei malttisi petä ja aherrus sulle
vain silkkaa iloa tuottaa.
Kenties viisas Korpinkynsi
on koti sun alttiin mielen.
Siellä älykkäät ja terävät oppii
yhdessä taikuuden kielen.
Tai voihan olla että Luihuisesta
sä löydät ystävät aidot.
Ovelat velhot ei keinoja kaihda,
ovat tarpeen kaikki taidot.
Siis sovita minua! Älä pelkää!
Äläkä hermoile, nipo!
Olet turvassa käsissäni (oli niin tai ei):
mä olen miettivä pipo!

Taputin kaikkien muiden oppilaiden mukana. Hattu kumarsi jokaiseen pöytään päin (jokaisella tuvalla on yksi pitkä pöytä) ja asettui tuolille liikkumattomaksi. Draco oli puhunut totta. Huokaisin helpotuksesta. Ei siis tarvitsisi alkaa loitsia tai mitään. Vilkaisin Dracoa joka seisoi minusta seitsemän tai kahdeksan ihmisen päässä. Hän näytti melko rauhalliselta. Hän taisi olla aika varma tuvastaan. Olisinpa minäkin.

”Kun luen nimenne, te panette hatun päähänne ja istutte pallille lajiteltavaksi”, professori McGarmiwa sanoi. Hän alkoi lukea pergamentti kääröä ja vuoron perään lapsia meni lajiteltaviksi. Takanani seisova tyttö meni melkein heti. Hän oli Susan Bones. Joka kerta kun hattu kajautti tuvan mihin lapsi meni, sen tuvan oppilaat alkoivat osoittaa suosiota.

Harmikseni ja varsinkin Ronin harmiksi, Hermione Granger lajiteltiin Rohkelikkoon. En kyllä ymmärtänyt tuota ”miettivää pipoa”. Hermionehan on täydellinen Korpinkynsi näsäviisauksineen ja hikkeyksineen. Neville-sammakkopoika meni myös pitkän odottelun jälkeen Rohkelikkoon.

”Draco Malfoy.”
  
Draco marssi rehvakkaasti jakkaralle. Hän ei ehtinyt laittaa hattua kunnolla edes päähänsä kun se kiljaisi. ”LUIHUINEN!”

Jotenkin minä arvasin aivan oikein.

Draco meni Crabben ja Goylen luo ja näytti tyytyväiseltä tupaansa ja varsinkin itseensä.
  
Malfoy, Musta. Eih, kohta on minun vuoroni, hermoilin ja nielaisin hermostuneena. Kuulin McGarmiwan kutsuvan Alice Moonin lajiteltavaksi. En kuullut edes minne tyttö pistettiin. Olin aivan liian hermostunut. Seuraava asia jonka kuulin oli oma nimeni. ”Selena Musta.”
  
Kävelin tärisevin askelin jakkaralle. Kuulin useiden luihuisten supisevan.
  
”Varmasti hän tulee tänne.”
”Varma luihuinen.”
”Kaikki Mustat tulevat Luihuiseen.”

Loistavaa. Joudun samaan tupaan jossa Voldemortkin varttui, ajattelin masentuneena.

Nostin hatun jakkaralta ja sujautin sen päähäni. Istahdin jakkaralle ja aloin kuunnella hatun muminaa. ”Hankala tapaus pakko myöntää. Ei kuitenkaan Puuskupuhiin. Siitä olen varma. Rohkeutta ja älyä löytyy. Eikä välitä kauheasti säännöistä. Lahjoja löytyy paljonkin. Kunnianhimoinen ja ylpeä. Luihuiseen sopiva yksilö pakko myöntää, vieläpä puhdasverinenkin. Ei, ei sittenkään, aivan liian suuri halu toimia oikein ja hän on pohjimmiltaan aika hyväsydäminen. Hmm… Rohkelikko vai Korpinkynsi… Tiedonhaluinen… Ei sittenkään Korpinkynteen. Hän on liian tyhmänrohkea”, hattu mutisi.

”ROHKELIKKO!” se karjaisi lopulta.
  
Muutama luihuinen erehtyi taputtamaan, mutta sitten he tajusivat, ettei minua lajiteltukaan heidän tupaansa. Rohkelikot olivat aivan ällistyneitä ja hetken salissa vallitsi hiljaisuus. Se teki minut vaivautuneeksi. Otin hatun pois päästäni ja nousin ylös horjuen. Kun olin laskenut hatun takaisin jakkaralle, rohkelikot näyttivät tajunneen mitä oli tapahtunut sillä he alkoivat taputtaa. Eivät kuitenkaan niin innoissaan kuin muiden kohdalla. En kuitenkaan jaksanut välittää. Mustille ei taida olla parempaakaan tarjolla jollei mene Luihuiseen.
  
Kipitin huojentuneena rohkelikkojen pöytää kohti. Vilkaisin nopeasti sivusilmällä luihuisten pöytään ja näin Darcon tyrmistyneen ilmeen. Se sai mielialani laskemaan hiukan. Oliko se nyt noin ihmeellistä? Käänsin vikkelästi katseeni takaisin rohkelikkohin. Menin istumaan lähimmälle vapaalle paikalle ja huomasin, että vieressäni oli Hermione jonka edessä oli joku Weasleyn veljeksistä. Luultavasti Percy.

Juuri tätä minun tuuriani. Istahtaa hikipinkojen saastuttamalle alueelle, ajattelin harmistuneena. Tosin olin minäkin huolestuttavan lähellä samaa tuomiota. Mitä se hattu olikaan sanonut… ”Älykäs. Tiedonhaluinen. Korpinkynsi.” Kylmät väreet hiipivät selkääni pitkin. Se oli ollut tosi lähellä.
  
En jaksanut omia ristiriitaisia ajatuksiani ja niinpä päätin napsauttaa aivoni pois päältä ja käännyin katselemaan tylsistyneenä loppujen ekaluokkalaisten lajittelua.
  
Toivottavasti Harry ja Ronkin päätyivät Rohkelikkoon, oli ensimmäinen ajatus kun uskalsin taas ajatella. En todellakaan halunnut olla yksin Hermionen kanssa samassa tuvassa. Voisin vaikka muuttua samanlaiseksi hikeksi kuin hän! Se olisi kamalampaa kuin Luihuiseen joutuminen (tai ainakin melkein).
  
Minun kai ei tarvitse mainita sitä, etten kuunnellut taaskaan paljon mitään. Odotin vain innoissani tai kauhuissani uusien kavereitteni lajittelua. Olin siis aika yllättynyt kun kuulin McGarmiwan kajauttavan ilmoille kaksi sanaa, jotka saivat aikaan saliin vahvimman reaktion koko iltana.
  
”Harry Potter.”
  
Ensin kaikki hiljenivät. Sali oli vieläkin hiljaisempi kuin silloin milloin minut oli lajiteltu Rohkelikkoon. Nyt sali oli hiiren hiljaa. Hetkenkuluttua kun ihmiset alkoivat tajuta mitä he olivat kuulleet, alkoi mahdoton supina ja höpötys. Melkein jokaisen oppilaan äänestä kuulsi pieni utelias sävy. Itse pidin suuni supussa ja seurasin herkeämättä kun tuo pieni mustahiuksinen poika käveli jännittyneenä ja hieman kalvenneena kohti lajitteluhattua. Väläytin hänelle rohkaisevan hymyn kun hänen katseensa havaitsi minut. Hän hymyili heikosti takaisin. Harry nappasi haparoiden rispaantuneen hattuvanhuksen ja veti sen päähänsä. Harry näytti huvittavalta hattu päässään. Se oli niin iso, että se peitti hänen silmänsä ja Harryn silmälasit liukuivat hänen nenänpäähänsä.
  
En varmaan räpäyttänyt kertaakaan silmiäni odottaessani hatun tuomiota. Olin varmaan kaikista hermostunein kaikista oppilaista. Okei, saattoi Ronkin hermoilla, mutta hän ei vielä tiennyt omaa tupaansa joten hänen ei pitäisi olla niin huolestunut!
  
Ole Rohkelikko. Ole Rohkelikko. Ole Rohkelikko, hoin mielessäni kokoaika tuota yhtä typerää lausetta. Yhä uudelleen ja uudelleen. Aivan kuin siitä olisi ollut muka apua! En kuitenkaan voinut itselleni mitään ja jouduin tyytymään omaan typerään pakkomielteeseeni.
  
”ROHKELIKKO!” kuului kiekaisu hatun repeytymän näköisestä suusta.
  
Huokaisin helpotuksesta. Kukaan ei kuitenkaan kuullut sitä, sillä jok’ikinen rohkelikko hakkasi käsiään toisiaan vasten, kiljui, huusi, vislasi, karjui, leveili, lauloi tai mitä ikinä he olivat hurmiossaan päättäneet tehdä. Itse hyppäsin pystyyn ja läpsyttelin käsiäni ja hihkuin innoissani. Kuulin Fredin ja Georgen huutavan suu iloisessa virneessä. ”Me saatiin Potter! Me saatiin Potter!” Percy meni kättelemään Harrya mahtipontisesti ja hymyili tälle ylpeänä. Virnistin Harryn hämmentyneelle ilmeelle. Hän huomasi minut ja pujahti Percyn ohi ja kipitti nopeasti minun luo ja lysähti voipuneena viereeni. Harryn edessä istui röyhelöpaitainen haamu joka päätti säikäyttää Harryn pahemman kerran taputtamalla häntä käsivarteen.
  
Olin sanoinkuvaamattoman helpottunut. Minun ei tarvitsisi olla yksin Hermione-hiken ja Neville-sammakkopojan kanssa samassa tuvassa! Harry pelasti minut hikkeilyltä ja sammakkoilulta (Olenko koskaan kertonut, että minulla on erittäin omituisia sanoja joista kenelläkään ei ole hajuakaan?).
  
Jäljellä oli vain kolme oppilasta. Katselin kun Lisa Turpin lajiteltiin Korpinkynteen. Tyttö näytti olevan helpottunut ja melkein juoksi istumaan korpinkynsien pöydän keskivaiheille. Sitten kuulin taas McGarmiwan äänen. ”Ronald Weasley.”
  
Ronald? Onko Ronin oikea nimi Ronald? Hih hii! Okei, ei se nyt niin huvittava nimi ole, mutta silti! Jos Ron joskus alkaa käydä hermoille voisin hieman kiusata häntä tuolla ihastuttavalla nimellä. Ronald… hihii.
  
Ron näytti erittäin huonovointiselta. Hänen kasvonsa vihersivät ja se ei sopinut lainkaan hänen punaisiin hiuksiin. Toivoin kovasti ettei Ron oksentaisi. Se olisi ollut tosi noloa. Eikä Ron sitten saisi rauhaa minulta koko iltana. Muistuttelisin hänelle niin, ettei hänellä olisi edes mahdollisuutta unohtaa. Oikeastaan, tarkemmin ajatellen Ron voisi oksentaa. Se alkoi kuulostaa jo aika hauskalta ajatukselta.
  
Ron hoiperteli pallille ja otti hatun varovasti siltä ja sujautti päähänsä. Hän ehti juuri ja juuri istahtaa pallille kun hattu jo huusi. ”ROHKELIKKO!”
  
Hyppäsin taas tuolilta ja aloin taputtaa innoissani. Muitten rohkelikkojen – lukuun ottamatta Harrya – reaktiot eivät olleet niin näyttäviä. En kuitenkaan välittänyt. Kaksi ystävääni oli tullut samaan tupaan eikä olisi enää pelkoa hikipingoksi muuttumisesta. Pitkästä aikaan tunsin itseni hyvin onnelliseksi.
  
Ron meni istumaan Harryn viereen ja huoahti helpottuneena. Percy kehui Ronia tapansa mukaan erittäin ärsyttävän ylpeällä ja mahtipontisella äänellä. Luoja, voiko ärsyttävämpää tyyppiä ollakaan? Jännää kun Percy on aivan erilainen kuin Ron ja varsinkin Fred ja George. Percy ja kaksoset ovat kuin päivä ja yö! Jos he eivät olisi kaikki punahiuksisia pisamanaamoja en uskoisi heidän olevan mitään sukua keskenään.
  
Hymyilin Harrylle ja Ronille leveästi ja varmasti näytin typerän onnelliselta. En enää vaivautunut kääntymään katsoakseni viimeisen oppilaan lajittelua. Kuulin McGarmiwan kutsuvan poikaa Blaise Zabiniksi. Velhoilla on muuten todella huvittavia nimiä. Kuka antaa lapselleen nimeksi Blaise? Ei ainakaan kukaan normaali ihminen. En kuullut mihin tupaan poika lajiteltiin, mutta kuulin luihuisten suosion osoitukset joten päättelin siitä Zabinin päätyneen kyseiseen tupaan.
  
McGarmiwa rullasi pergamenttikäärön kasaan ja nosti lattialta jakkaran ja lajitteluhatun. Sitten hän katosi samasta ovesta ulos mistä olin tullut sisälle kaikkien muittenkin ensimmäistä vuotta aloittavien kanssa.
  
Albus Dumbledore nousi ylös tuoliltaan joka sijaitsi salin etuosassa korokkeella kaikkien opettajien keskellä. Hän näytti samalta kuin Viistokujalla, hänellä oli päällään vain eri kaapu. Hän hymyili säteilevästi. Olisi varmasti hämmentävää nähdä tuon miehen kasvoilla jokin muu ilme kuin tuo ainainen hymy. Rehtori levitti kätensä tervetuloeleenä ja katsoi jokaista pöytää vuoron perää.

”Tervetuloa!” hän sanoi. ”Tervetuloa aloittamaan uusi lukuvuosi Tylypahkassa. Ennen kuin rupeamme juhlimaan haluaisin sanoa muutaman sanan. Ja ne ovat: Taukki! Vollotus! Kummallisuus! Nipistys! Kiitos!”
  
Sitten hän istuutui takaisin paikalleen ja kaikki taputtivat ja hurrasivat. Taputin kaikkien mukana, mutta paljon hajamielisemmin kuin muut. Mitä hittoa hän oli noilla sanoillaan tarkoittanut? Minulla oli tainnut mennä jotakin ohi tai sitten minä olin vain jälkeen jäänyt. Tai sitten Dumbledoren ajatuksen juoksu on sen verran omituista, ettei minun kaltainen voisi sitä ymmärtää.
  
Lopetin kuin seinään rehtorin lausahdusten analysoinnin kun huomasin kultaisille vadeille ilmestyneet ruoat. En ollut koskaan nähnyt mitään niin herkullista. Ruoat tuoksuivat sata kertaa paremmilta kuin ne orpokodissa tarjottavat mössöt. Oli paahtopaistia, uunikanaa, lampaan- ja porsaankyljyksiä, makkaroita, pekonia ja pihviä, keitettyjä perunoita, paistettuja perunoita, ranskalaisia perunoita, perunamuusia, herneitä, porkkanoita, kastiketta, ketsuppia ja kumma kyllä myös minttukarkkeja. Ne taisivat olla joku Dumbledoren keksintö. Vaikuttivat aivan siltä. Vilkaisin opettajien pöytään ja huomasin heti Dumbledoren joka nappasi muutaman minttukaramellin ja piti ne poskeensa. Minussa taitaa olla selvännäkijän vikaa.
  
Ladoin lautasen täyteen kaikkea. Siinä oli melkoinen vuori ruokaa, mutta se ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna Ronin Mount Everestiin. Poika söi vieläpä kaiken, siis ihan kaiken. Minneköhän tuo kaikki ruoka oikein menee? Onnistuin ahtaamaan kaiken sisääni koska en ollut syönyt sinä päivänä lainkaan lämmitä ruokaa. Tosin ruoan herkullisuudellakin saattoi olla osansa asiassa.  
  
Tutustuin samalla syödessäni muihinkin rohkelikkoihin. Hermione oli juuri sellainen minkälaiseksi hän oli soittautunut junassa; hikipinko, kaikkitietävä sääntöfriikki. Okei tuo oli ilkeästi sanottu, mutta minä en ole koskaan ollut mikään pikku enkeli. Saatan olla välillä ystävällinen ja hymyilen herttaisesti, mutta kuitenkin ajattelen itsekseni kuin törppö tuo henkilö on.

Neville-sammakkopoika asui isoäitinsä luona. Meinasin kysyä häneltä syytä siihen, mutta päätin pitää suuni tukossa, sillä syy saattoi olla henkilökohtainen (en minäkään halunnut, että minulta kysytään miksi asun orpokodissa). Olen minäkin joskus huomaavainen, siis joskus. Tutustuin myös Seamus Finniganiin joka oli jästisyntyinen ja Dean Thomasiin joka piti kovasti huispauksesta. Kaikista erikoisin oli kuitenkin aave, joka oli taputtanut Harrya käsivarteen kun hänet lajiteltiin Rohkelikkoon. Hän oli Rohkelikon tupakummitus. Hänellä oli mahdottoman pitkä nimi jota ei kukaan muu kuin hän itse pysty muistamaan. Kaikki kutsuivat häntä melkein päättömäksi Nickiksi. Häneltä oli yritetty katkaista kaula mutta sen katkaisija olikin päättänyt jättää katkaisun puoli tiehen. Minun kävi sääliksi häntä. Hänen kuolemansa oli varmasti ollut tuskallinen.
  
Minulla oli varsin mukavan täysi olo kun loput ruoista haihtui pois. Lautaset säihkyivät kauniisti puhtauttaan tuhansien kynttilöiden valossa, mutta en ehtinyt ihailla sitä kovin pitkään, koska ne täyttyivät silmänräpäyksessä aivan ihanilla jälkiruoilla. En ollut varmasti koskaan nähnyt niin paljon herkullisia piiraita, kakkuja, jäätelöitä, leivoksia, hyytelöitä, vanukkaita ja marjoja… Niitä oli vieläpä kaikkea mahdollista makua!
  
En osannut päättää mitä söisin, niinpä päätin latoa taas lautaselle sitä sun tätä. Vaikka olin jo aika täynnä en mahtanut jälkiruokien ihanalle kutsulle mitään. Olin keskustellut vilkkaasti kaikkien kanssa, mutta heti kun keskustelu kääntyi perheisiin, vaikenin omituisesti. En puhua pukahtanut koko aikana, eikä Harrykaan sanonut mitään. Onneksi kukaan ei kysynyt mitään minulta, sillä se olisi ollut varmasti kaikista loistavin tapa masentaa jokainen kuuntelija.
  
Kuuntelin kuitenkin kaikkien kertomuksia perheistään kiinnostuneena. Jonkun joka on elänyt koko elämänsä perheen kanssa, on varmasti omituista kuulla, että olin aika pihalla asioista jotka liittyvät perhe-elämään. Se oli kuitenkin totta. Yritin kuitenkin oppia parhaani mukaan jotta jos joku päivä minulla olisi perhe, niin en olisi aivan niin kujalla kuin olin nyt.
  
”Aih!” Harry ähkäisi ja läimäisi kätensä otsalleen, itse asiassa juuri hänen arpensa kohdalle.  
”Mikä on, Harry?” kysyin huolestuneena ja vilkuilin hänen arpeaan.
”E-ei mikään”, Harry mutisi ja laski kätensä otsaltaan.
  
Hah! Luuleeko hän tosiaan että minä menisin tuohon? Tuijotin häntä epäluuloisena pitkän tovin ja senkin jälkeen kun lopetin tuijottamisen, vilkuilin häntä vähän väliä. Sattuukohan tuollaisiin kirousarpiin useinkin? Tuntuu kuitenkin vähän hassulta, että niinkin vanha arpi voisi tulla yhtäkkiä kipeäksi. Tai sitten sitä arpea ei sattunutkaan vaan minä kuvittelin kaiken. Se ei olisi kylläkään aivan ensimmäinen kerta.
  
”Kuka tuo opettaja on, joka juttelee professori Oraven kanssa, Percy?” Harry kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Ai, sinä tunnet jo Oraven, vai? Ei ihme, että hän näyttää noin hermostuneelta, hänen vieressään on professori Kalkaros. Kalkaros opettaa taikajuomia, vaikkei tahtoisi – kaikki tietää, että hän havittelee Oraven työtä. Tietää tosi paljon pimeyden voimista, Kalkaros siis”, Percy selitti ja kääntyi takaisin keskustelemaan Hermionen kanssa valinnaisaineista.
  
Olin taas ihan pihalla. Olen tunnetusti erittäin utelias ja tiedonhaluinen persoona joten en mahtanut itselleni mitään kysyessäni Harryltä. ”Kuka heistä on Kalkaros. Entä Orave?”  
”Tuo jolla on rasvaiset mustat hiukset, koukkunokka ja kelmeä iho on Kalkaros ja taas tuo jolla on turbaani päässä on Orave”, Harry kertoi.

Vilkaisin heti Oravea kun kuulin sanan ”turbaani”. Tirskahdin huomatessani aika nuoren pelokkaan näköisen miehen. Onko velhoilla joku pakkomielle pukeutua niin naurettavasti? Siirsin katseeni Kalkarokseen. Hän oli juuri sellainen millaiseksi Harry oli hänet kuvaillut. Mies huomasi tutkivan katseeni ja katsoi minua koukkunenänsä vartta pitkin. Hän katsoi minua niin kuin jotakin tahraa aivan uusissa kengissä. En kääntänyt katsettani pois vaan tuijotin häntä uhmakkaasti takaisin. Mies käänsi katseensa pois minusta kun McGarmiwa puhutteli häntä. Minä voitin tuijotuskilpailun (onpa minullakin järkevät huvit…)!
  
Ahmin jäätelöä räjähdys pisteessä olevaan vatsaani. Melkein kaikki muut olivat jo syöneet, mutta en tietenkään välittänyt siitä, eikä näyttänyt Ronkaan joka otti ties kuinka monennen omenapiirakan palasen lautaselleen.
  
Sohaisin tyhjää lautasta lusikallani. Tuijotin silmät pyöreinä nyt putipuhdasta lautasta jolla oli sekunti sitten ollut vielä nokare jäätelöä. Ronin piirakkakin oli kadonnut ja hän näytti yhtä äimistyneeltä miltä minusta tuntui. Vilkuilin ympärilleni nähdäkseni muitakin saman kohtalon kokeneita. Taisin näyttää hyvin kysyvältä sillä Percy alkoi selittää kaikkea turhanpäiväistä kotitontuista ja keittiöstä, en jaksanut kuunnella edes ensimmäistä tavua. Onneksi Percy vaikeni Dumbledoren noustua jälleen seisomaan. Käänsin katseeni kiinnostuneena rehtoriin. Koko sali toimi samoin eikä kukaan inahtanutkaan. Miehellä oli loistava auktoriteetti. Vanhan kouluni opettajat olisivat olleet varmasti älyttömän kateellisia.
   ”Öhöm – sanoisin vielä muutaman sanan nyt kun olemme saaneet syödäksemme ja juodaksemme. Minulla on teille muutama ilmoitusasia näin lukukauden alkajaisiksi.”
   Minun kiinnostukseni laski kuin lehmän häntä. Hän pälätti jotain kielletyistä tavaroista ja kaikesta muusta kielletystä. Ei voisi vähempää kiinnostaa. Jos en kuuntelisi nyt, voisin syyttää tietämättömyyttä kun toimin vastoin sääntöjä. Silloin en ainakaan valehtelisi. Tosin kaikki opettajat eivät mene siihen, mutta toivossa on hyvä elää. Korvani poimivat sanan ”huispaus”, mutta heti kun muistin sen olevan kiellettyä ekaluokkalaisilta, löin korvani lukkoon.
  
Sitten lauloimme koulunlaulun. En tiennyt sanoja, mutta onneksi Dumbledore loihti ne ilmaan kultaisella koukeroisella kaunokirjoituksella. Saimme itse valita laulun sävelmän ja minä itse valitsin Jaakko kullan. Ainakin siinä on helppo melodia enkä onnistuisi sekoilemaan sen kanssa. Silti minusta tuntui, että Hermione irvisteli laulusuoritukselleni. Minulla ei ole mikään paras lauluääni.
  
Vihdoinkin Dumbledore päästi meidät menemään. Minulla ei ollut hajuakaan minne minun täytyisi lähteä, mutta onneksi Percy joka oli kuulemma Rohkelikon valvojaoppilas (hän oli maininnut sen ruokailun aikana varmaan viidesti) ohjasi ekaluokkalaiset tupaan.
  
Kävelimme ties kuinka monien käytävien halki ja menimme useiden kuvakudosten läpi. Menimme ylös ja alas eri rappusia pitkin. Eikä siinä vielä kaikki. En seurannut lainkaan minne Percy meitä johdatti. Toisin sanoen, minulla ei ollut harmainta aavistustakaan missä me olimme. Miten minä koskaan oppisin kulkemaan näin sokkeloisessa linnassa?

Olin lisäksi älyttömän väsynyt. Tavallisesti orpokodissa jouduin valvomaan toivottoman pitkään, että saisin unta. Päivä oli ollut tosin pitkä ja raskas ja oli syönyt itseni enemmän kuin ähkyyn. Olin syystäkin niin kuolemanväsynyt.  

Me törmäsimme koulun räyhähenkeen, Riesuun. Hän oli erittäin huvittavannäköinen ukkeli ja hän leijui ilmassa. Hän leijutti kävelykeppejä ilmassa ja hakkasi niillä Percya ja tietenkin minä nauroin (kyllä minä yritin olla nauramatta, mutta se oli silkka mahdottomuus). Koko loppumatkan Percy tuijotti minua murhaavasti silmälasiensa takaa.
  
”Perillä ollaan”, Percy hihkaisi, kun me olimme erään muotokuvan luona joka esitti hyvin lihavaa naista vaaleanpunaisessa silkkileningissä. Nainen tarkkaili meitä hetken ja sitten hän sanoi. ”Tunnussana.”
”Menköhön hirmustus”, Percy sanoi selkeästi artikuloiden ja muotokuva aukesi. Sen takan oli aukko jota kautta meidän täytyi kömpiä jotta pääsisimme tupamme oleskeluhuoneeseen.
  
Vilkaisin nopeasti oleskeluhuonetta. Se oli varsin mukavannäköinen ja siellä oli mahdottoman kutsuvan näköiset upottavat nojatuolit. Tahdoin kovasti mennä nukkumaan yhdelle niistä. Vaikkapa sille joka oli takan edessä.
  
Onneksi joku tyttö jonka Percy sanoi olevan myös valvojaoppilas, ohjasi meidät pitkin kierreportaita ylös makuusaliin. Minun kanssa samassa makuusalissa oli Hermione (jippii), Lavender Brown ja Parvati Patil. Huoneessa oli neljä pylvässänkyä, joissa jokaisessa oli syvänpunaiset sametti verhot. Matka-arkut oli tuotu junasta ja minä menin etsimään omaani. Se löytyi nopeasti erään sängyn vierestä. Valitsin sen omaksi sängykseni, mutta valitettavasti Hermionen sänky oli aivan minun sängyn vieressä. Täytyy siis toivoa, että tyttö ei olisi niin ärsyttävä kuin mitä minä hänen ymmärsin olevan.
  
Kaivoin matka-arkustani yöpukuni. Sujautin sen päälleni ja hautauduin sänkyyni. Sänky oli mukavan lämmin ja suljin silmäni. Aloin kerrata päivän tapahtumia mielessäni.
  
Olin saanut paljoin lisätietoja vanhemmistani. He olivat puhdasverisiä. Aivan kuten Draco oli arvelukin. Valitettavasti se oli ainut hieman positiivinen asia jonka olin heistä kuullut. En ollut enää varma halusinko ollenkaan tietää keitä minun vanhempani olivat. Minua ei todellakaan kiinnostanut tietää, että olivatko vanhempani murhaajia vaiko vain Voldemortin kannattajia. Minulle kumpikin oli aivan yhtä pahoja. Päätin kuitenkin olla ajattelematta heitä. He eivät olleet sen arvoisia. Lupasin itselleni olla ottamatta selvää heistä ainakaan vähään aikaan. Olisin onnellisempi ilman sitä tietoa.

No, onnistuinkin siinä suhteellisen pitkään. Minun olisi kuitenkin pitänyt muistaa, että totuutta on mahdotonta juosta karkuun loputtomiin.

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+5 lukua
Kirjoitti: Trickster - 03.05.2010 21:50:41

Nyt on niin kiire etten kerkeä hirveästi kommentoida mutta tämmöinen kämmi sieltä löytyi:

Lainaus käyttäjältä: Amaril - 03.05.2010 18:40:11

Ron meni itumaan Harryn viereen ja huoahti helpottuneena

Tarvitseeko edes sanoa? :D Nauroin kylläkin aika kivasti...

Kokonaisuudessaan kiva luku, naurahdin tuolle kodalle jossa Selena (Tällä kertaa oikein kirjoitettu ja luettu:D ) naureskeli Ronin nimelle. Minulla on aika vahva epäilys Selenan vanhemmista. Jatkoa! (kärsimätön ihminen....)

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+5 lukua
Kirjoitti: Ruskapoika - 03.05.2010 22:42:17

Oli minulla jo aikaisemminkin ollut aie lukea tämä, mutta aina kun olin aloittamassa piti lähteä jonnekin ja sitten myöhemmin en muistanut :D Tuo lajittelu oli kirjoitettu hauskasti ja tirskuin täällä vähän väliä(väsynyt, mikä väsynyt). Tuijotuskilpailu Severuksen kanssa! Miekin haluun OwO

Lainaus käyttäjältä: Oblivian

Minulla on aika vahva epäilys Selenen vanhemmista.

Höh! Olisipa minullakin... Itsellä taas lyövät aivon tuon arvoituksen kanssa täysin tyhjää :( onhan yks vaihtoehto Sirius tietysti, mutta silti...

Minä kiitän ja kumarran uudesta luvusta ja pyydän taas jatkoa :D ja voisin ajatella paluuta ruotsin kirjojen pariin...

~Ruskapoika

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+5 lukua
Kirjoitti: Amaril - 10.05.2010 19:45:35

Oblivian, nauroin itsekin tuolle itumis-kohdalle. Kaikkea sitä kirjoittaakin epähuomiossaan... Toivotaan, että et kuitenkaan ihan nappiin heitä arvaa. Silloinhan minun yllätykseni ei oikein onnituisi. Kiitos kommentista!

Ruskapoika, en kyllä yhtään tiedä mistä repäisin tuon tuijotuskilpailu-kohdan... Kiva, että onnitun naurattamaan ihmisiä! Pikku vihjeitä Selenan vanhemmista alkaa tulla tästä osasta lähtien. Kiitos kommentistasi!

A/N: Olen saanut kirjoitusintoni takaisin ja sain kirjoitettua aika hyvin viikonloppuna. Ilmestymistahti ei ole siis ainakaan vähään aikaan muuttumassa. Jokatapausessa: osaan.


6.   Vankikarkuri

Noin kaksi vuotta myöhemmin

Miksi ihmeessä pitää olla kesäloma? Tuo yksi ja sama kysymys pyörteili päässäni yhtenä heinäkuun päivänä. Aurinko paistoi iloisesti, mutta minä makasin vain sängylläni ja tuijotin kattoon. Silloin kun en vielä tiennyt mitään toisesta maailmasta – velhomaailmasta – johon olin sekaantunut pari vuotta sitten, olisin ollut sillä hetkellä ulkona pelaamassa jalkapalloa tai kiipeilemässä puiston puissa. En tiedä mikä minussa muuttui, mutta enää en tee mitään sellaista. En tarkoita sitä, että en haluaisi, päinvastoin! Olisi mukavaa potkia palloa ystävien kanssa… Siinäpä se! Ystävät! Minulla ei ole enää ystäviä jästimaailmassa.
  
Kun tulin ensimmäisen vuoden jälkeen Tylypahkasta takaisin orpokotiin, kaikki oli muuttunut. Olin ihan jäljessä kaikissa jutuissa ja Morgan oli saanut uusia kavereita. Ei siinä mitään, tulen aika hyvin toimeen kaikkien kanssa ja olisin voinut tutustua heihin. Se ei ollut ongelma. Ongelma oli Morgan. Hän oli muuttunut. Ja tämä uusi Morgan ei ollut minun makuuni.
  
En ollut tunnistaa häntä kun näin hänet ensimmäisen kerran muodonmuutoksen jälkeen. Hänen ennen maantienruskeat hiukset oli vaalennettu ja hän oli töhrinyt kasvonsa liian paksulla meikkikerroksella. Mistä lie nekin hankittu, luultavasti hän oli varastanut ne jostakin tavaratalosta. Morgan puhui pelottavan samankaltaisesti kuin Pansy Parkinson (Parkinson on yksi törppö luihuinen. Emmekä tule lainkaan toimeen keskenämme.) ja kikatti kauheasti kun joku poika tuli lähettyville.
  
Oli minulla ollut muitakin kavereita. Vuosi oli kuitenkin ollut liian pitkä aika. He olivat jo ehtineet unohtaa minut tai alkaneet touhuta jotain muuta joka ei minua kiinnostanut. Esimerkiksi he ovat alkaneet pelata pleikalla jotain seikkailupelejä joissa täytyy pelastaa maailma. Uskokaa huviksenne, ettei sellainen ole oikeasti niin hauskaa mitä voisi kuvitella. No, onhan se jännittävää ja kaikkea, mutta silti… Olin menettää kahdella sellaisella reissulla ystäväni. Onneksi olimme onnistuneet niissä sen verran hyvin, että niissä oli kuollut vain pahiksia. Meillä oli käynyt joka kerta kauhea säkä!

Ei se kuitenkaan haitannut minua silloin. Edellisenä kesänä lähdin muutaman viikko loman alkamisen jälkeen Susanin Bonesin luo. Loppu kesästä menin Weasleylle jonne tuli myös Harry ja Hermione, joten en ehtinyt mädäntyä orpokodissa kovinkaan pitkään.

Nyt varmaan herää kysymyksiä kuka se Susan on. On siis pienen esittelyn paikka. Susan Bones on yksi puuskupuh. Hän on älykäs ja luotettava ystävä. Hänen ansiostaan minusta tuli hieman tyttömäisempi. Ei paljoa, vähän vaan. En ollut muuttunut poikatytöstä täystytöksi ja enpä usko koskaan niin tapahtuvankaan. Minulla on aina ollut enemmän poikia ystävinä kuin tyttöjä ja niin on edelleenkin.

Ennen hiukseni olivat ylettyneet vain muutama sentti olkapäitten alapuolelle. Nykyään ne ovat pari tuumaa pidemmät. Juttelimme myös tyttömäisemmistä asioista kuin jalkapallo (Hän ei tiedä edes mitä se on! Voitko kuvitella?) tai huispaus. Susan ei kuitenkaan ollut liian tyttömäinen, muuten en olisi tuhlannut aikaani häneen. Hänen ansiostaan lopetin myös valehtelun. En aivan kokonaan mutta ainakin väheni huomattavasti. Susan oli nimittäin erittäin tarkka. Hänestä tulee varmasti joku psykologi jos sellaisia edes on taikamaailmassa. Hän siis huomasi melkein poikkeuksetta kun valehtelin. Siitä seurasi tapahtumin sarja ja en enää valehdellut (niin kamalasti). Se on tosin välillä ärsyttävääkin. Hän on mahdottoman utelias ja utelee kunnes kerron hänelle tai loitsin hänelle kaninkorvat.
  
Tämä kesä oli kuitenkin erilainen. Weasleyt olivat menneet Egyptiin Billin, Ronin veljen, luo voitettuaan jossakin kilpailussa. Susan oli mennyt jonnekin Walesiin sukulaisten luo. Hermione taas oli lähtenyt Ranskaan kesäksi perheensä kanssa ja Harrylle en voinut edes kuvitella meneväni. Dursleyt eivät päästäisi minua edes heidän pihalleen. Olenhan sentään noita.  
  
Olimme kuitenkin lähetelleet kirjeitä aika tiheään tahtiin. Joku jästikin olisi varmasti huomannut sen jos osasi yhdistää useat pöllöt orpokodin läheisyydessä kirjeisiin. Kaikilla – paitsi minulla ja Harrylla – vaikutti olevan oikein hauska kesäloma. Weasleyt tutkivat joitakin pyramideja ja siitä Hermione oli aika kateellinen. Minusta tuntui kuitenkin siltä, että Ron olisi ollut mieluummin Hermionen tilalla uimassa Ranskan rannoilla. Susan taas vietti aikaansa serkkujensa kanssa jossakin heidän sukukartanossa. Vain Harryllä oli samanlainen kesä kuin minulla; vuoron perään loikoilua omassa huoneessaan ja sitten vaeltelua lähi seudulla. Erittäin hupaisaa.
  
Harryn kanssa kirjoittelu oli aika vaivalloista, sillä minulla ei ollut pöllöä. Harrylla tietysti oli hänen ihastuttava vähän huhuileva Hedwiginsä, mutta Dursleyt eivät antaneet hänen lähetellä kirjeitä sillä. Kun me halusimme lähettää toisillemme kirjeen, meidän täytyi lähettää se ensin Ronille tai Hermionelle heidän pöllöjensä mukana ja he lähettivät sen eteenpäin. Kirjeen vaihto oli aika hidasta enkä halunnut vaivata Ronia ja Hermionella liian useilla kirjeillä.

Olisin tietenkin voinut mennä Viistokujalle Postitoimistoon ja maksaa pienen summan jotta saisin käyttää pöllöä. Ongelmana oli siinä kuitenkin se, että minulla ei ollut rahaa.

Nousin ylös sängyltä, sillä aloin jo kyllästyä vanhojen aikojen muisteluun. Menin kaapilleni ja otin sieltä syntymäpäiväkortin jonka oli ostanut punnalla läheisestä tavaratalosta. Menin kirjoitus pöydälleni ja rustasin sen taakse syntymäpäivä toivotukset Harrylle. Sitten aloitin pitkän kirjeen ja toivoin, että Harry jaksaisi lukea sen. Laiton kortin ja kirjeen kirjekuoreen ja kiinnitin siihen postimerkin ja kirjoitin osoitteen. Tämä kirje menisi jästityylillä perille.
  
Sujautin kirjekuoren taskuuni ja päätin viedä sen postilaatikkoon. Löntystelin huoneestani ulos rappusille ja tömistelin ne alas äänekkäästi. Pujahdin ulko-ovesta ulos kadulle. Lähdin kävelemään tietä pitkin enkä taaskaan jaksanut miettiä missä olisi lähin postilaatikko vaan ajattelin kävellä ja toivoa, että törmäisin johonkin postilaatikkoon. Toiveeni toteutui ja minä kirjaimellisesti törmäsin postilaatikkoon. Pitäisi välillä keskittyä kävelemiseen eikä jekkujen suunnittelemiseen.

Sain siis kirjeen postitettua, mutta sen jälkeen olin taas vailla tekemistä. Tylsistyneenä aloin laahustella katuja pitkin ja suunnittelin taas mielessäni kieroja kepposia jotka aioin toteuttaa seuraavana vuonna Tylypahkassa Fredin ja Georgen kanssa.
  
Saattaa olla hieman outoa se, että olen puheitteni mukaan hyvissä väleissä Weasleyn kaksosten kanssa vaikka he loukkasivat minua verisesti ensimmäisenä vuonna Tylypahkan pikajunassa. Kaksoset kuitenkin katuivat tekoaan ja tulivat pyytämään anteeksi. Ron oli juuri silloin ollut siinä vieressä ja oli ollut ihme, että hänen silmän eivät pudonneet. Ei tainnut olla Fredin ja Georgen tapaista pyydellä anteeksi. Joka tapauksessa me alettiin pilalailla ja kehittelimme kaikkea Voron pään menoksi. Istuin aika useasti jälki-istunnossa ties minä kepposen takia mutta en kertaakaan katunut niiden tekemistä. Se oli nimittäin eri kivaa, kuten Viisikossa sanottaan.
  
Vaeltelin ympäriinsä vailla päämäärää. Se oli minun tapaistani. En kuitenkaan ikinä eksynyt. Olin niin usein kävellyt Lontoossa minne mieli teki, että osasin jo kulkea siellä vaivattomasti. En tänäänkään katsonut lainkaan minne jalkani minua kuljetti joten olin aika yllättynyt kun huomasin kadun toisella puolen tutun kyltin jossa luki isoin kirjaimin Vuotava noidankattila.
  
Jäin epäröimään keskelle tietä. En ollut käynyt Vuotavan noidankattilan lähelläkään muutamaan viikkoon, sillä Pansy Parkinson, arkkiviholliseni, oli perheineen majoittunut sinne vähäksi aikaa. Parkinsonit olivat päättäneet muuttaa uuteen ja hienompaan kartanoon. Niin ainakin kuulin kun hän kailotti siitä suureen ääneen Daphne Greengrassille Vuotavassa noidankattilassa. Kaikkosin heti paikalta kuullessani hänen kimeän äänensä. En todellakaan halunnut nähdä hänen mopsimaista naamaansa edes vilaukselta koko kesälomalla. Sillä silloin loma olisi totaalisesti pilalla. Päätin kuitenkin ottaa riskin ja menin Viistokujalle ja toivoin Parkinsonin muuttaneen uuteen typerään kartanoonsa. Ei niitten huonekalujen siirtämisessä niin pitkään voinut kestää.

Avasin oven ja luikahdin sisälle pubiin. Saksanpähkinämies hinkkasi liinalla lasia ja nyökkäsi nähdessään minut. Nyökkäsin takaisin ja vilkuilin pöytiä jos siellä näkyisi joku tuttu. Ei siellä tietenkään ollut ketään jolle olisin voinut suoda huomioni ja siksi lähdin takaoven kautta Viistokujalle.
  
Viistokujalla oli sopivan verran ihmisiä. Tylypahkan kirjeitä ei oltu vielä lähetetty joten tylypahkalaiset eivät olleet vielä ostoksilla. Näin kuitenkin yhden perheen tulevan ulos Ollivandersilta. Pojalle oli ostettu taikasauva jota hän ihasteli innoissaan. Muistelin sitä kun itse kävin Dumbledoren kanssa ostamassa koulutarvikkeita. Se sai hymyn nousemaan huulilleni.
  
Tutkin kauppojen näyteikkunoita ja kävin joissakin kaupoissa sisälläkin asti. En ollut ottanut yhtään rahaa mukaan, etten vain vahingossakaan ostaisi mitään. Olin saanut rahaa ennen kesäloman alkua McGarmiwalta. Muistin sanasta sanaan mitä hän oli sen käytöstä sanonut. ”Tässä on rahaa ensi lukukauden kirjoihin ja muihin koulutarvikkeisiin”, professori McGarmiwa oli sanonut ja hän oli painottanut sanaa koulu. ”Siinä on myös vähän, huomautan vähän rahaa ylimääräistä. Toivon, ettet käytä rahaasi turhuuksiin, sillä ensi vuonna saatat olla iloinen jos sinulla on pikkuisen ylimääräistä.”
  
Olin harvinaista kyllä päättänyt totella häntä ja olinkin tähän asti onnistunut siinä oikein mallikkaasti. Minulla ei ollut harmainta aavistustakaan mitä McGarmiwa oli tarkoittanut sillä, että olisin iloinen jos minulla olisi hieman ylimääräistä rahaa seuraavana vuonna. Tosin jaksanut miettiäkään sitä pahemmin.
    
Löysin aivan liian monta ihanaa esinettä ja yhden kirjan jonka olisin halunnut ostaa. Oli erittäin ärsyttävää olla niin köyhä. Eikö minun vanhempani muka antaneet minulle yhtään perintöä? Olin saanut sellaisen kuvan, että Mustat olivat rikkaita. Ei se ainakaan rahan puutteesta voinut johtua.

Kun astuin ulos Hienoja huispausvarusteita-nimisestä kaupasta minä potkaisin jotakin kilisevää. Katsoin maahan ja näin auringonvalossa kauniisti kiiltelevän kultaisen kaljuunan. Nostin sen maasta ja katsoin ympärilleni. Kukaan ei näyttänyt siltä, että olisi juuri hukannut kaljuunan. Niinpä minä pistin rahan taskuuni ja päätin mennä vähän shoppailemaan.
  
Ajattelin käydä ostamassa Kirman ja Japinan pilailuvelhopuodista jonkun pilailu vehkeen, vaikkapa röyhtäyspulveria. Olin juuri astumassa kaupasta sisään kun kuulin lehtipojan kailotuksen. ”Sirius Musta karkasi Azkabanista! Lue lisää Päivän Profeetasta!”
  
Sirius Musta? Jähmetyin kuin minuun olisi loitsittu kokovartalolukko. Aivoni löivät tyhjää. Musta? Missä olinkaan kuullut tuon nimen aikaisemmin? Pinnistin muistiani ja kuulin mielessäni jälleen Ollivandersin sanat jotka hän oli sanonut kaksi vuotta sitten. ”Musta? En tiennytkään, että on vielä jäljellä sinun ikäisiä Mustia. Kuvittelin, että suvun viimeinen toivo oli se viheliäinen Sirius Musta, joka sitten lopulta hankki tiensä Azkabaniin ja siellä hän tulee istumaan koko loppu ikänsä.”
  
Hänen se täytyy olla. Karannut Azkabanista? Mikä hiton Azkaban? Tunsin oloni taas kerran tyhmäksi. Päätin ostaakin lehden röyhtäyspulverin siasta. Menin lehtipojan luo ja ostin lehden. Vaikka olin päättänyt olla selvittämättä vanhempieni henkilöllisyyttä en siltikään voinut vastustaa kiusausta tietää heistä enemmän. Olen liian utelias, pakko myöntää.
  
Lehden etusivulla oli iso kuva miehestä jolla oli vahamaiset kasvot jotka muistuttivat hyvin paljon pääkalloa. En jäänyt sen pidempää tukimaan kuvaa vaan istuuduin penkille ja aloin lukea artikkelia.

SIRIUS MUSTA KARANNUT AZKABANISTA!
Sirius Musta, kaikkien aikojen pahamaineisin Azkabanin linnoituksen vanki karkasi Azkabanista eilen illalla. Hän on ensimmäinen koskaan sieltä karannut. Vielä ei tiedetä kuinka Musta on päässyt pakenemaan vankilasta. Hänellä ei ollut lainkaan taikasauvaa ja siksi aurorit ovat ymmällään. On kuitenkin arvailtu, että hän käytti jotain hänen-joka-jääköön-nimeämättä opettamia pimeitä taikuuksia.
     ”Me teemme kaikkemme vangitaksemme Mustan uudestaan”, Taikaministeri Cornelius Toffee kertoi meille tänä aamuna.
     Taikaministeri on kertonut jästien pääministerille Mustan paosta. Hän sanoi, että Mustalla on ase (metallista taikasauvaa muistuttava esine, jolla jästit tappavat toisiaan). Taikamaailma pelkää samanlaista verilöylyä kuin kaksitoista vuotta sitten, jolloin Musta murhasi kolmetoista ihmistä yhdellä kirouksella. Lisää voitte lukea sivuilta 2-5.

En halunnut lukea enempää. Olin varmasti kalvennut huomattavasti. Tosin en ollut varma oliko se edes mahdollista kun olin jo niin kalpea ennestään. Käteni tärisivät kun laskin lehden syliini. Ei, ei se ole totta, yritin jankuttaa itselleni, mutta se ei auttanut väriä palaamaan kasvoilleni. En todellakaan halunnut, että se murhaaja oli isäni.

Tuskin hän edes on. Mustia on varmasti paljon muitakin, joitakin jotka eivät olleet tappaneet kolmeatoista ihmistä kerralla… Sitä paitsi rouva Hart oli sanonut minulle, että vanhempani ovat kuolleet, sen tajuttuani aloin rauhoittua. Väri palasi pikku hiljaa kasvoilleni ja käteni rauhoittuivat.
  
Päätin lukea Päivän Profeetan takaa sarjakuvia jotta unohtaisin äsken luetun tekstin (en uskonut itsekkään sen onnistuvan). Minun suosikki sarjakuva oli Velho ja pomppiva pata. Hihittelin itsekseni lukiessani sitä. En jaksanut välittää kuinka typerältä näytin naureskellessani itsekseni. Halusin vain unohtaa Sirius Mustan ja vanhempani.

”Hei.”

Säpsähdin ja nostin katseeni nopeasti lehdestä. Kuka julkeaa tulla keskeyttämään minun sarjakuvatuokioni? Näin edessäni tutun kalpean pojan joka hymyili minulle pienesti. Hän oli Draco Malfoy. Yllätyin kovasti hänen melkeinpä ystävällistä käytöstä. Ehkä se oli joku ansa. Luultavasti hän heittää minua päin röyhtäyspulveria enkä pysty lopettaa röyhtäilyä koko päivänä.
 
”Öh, hei”, sanoin epäilevästi. Tarkkailin hänen käsiään ihan varmuudenvuoksi. Minua ei todellakaan huvittanut aloittaa röyhtäilymaratonia.
”Voinko istua tuohon?” Draco kysyi ja osoitti vieressäni olevaa vapaata paikkaa.
  
Okei, nyt tämä meni oudoksi. Draco Malfoy oli kohtelias minulle. Näinä kahtena vuotena Tylypahkassa hän oli kiusannut melkein jokaista oppilasta. Minuakin ja luultavasti vain koska olin rohkelikko, sillä ennen lajittelua hän oli ollut ihan mukava minulle. Ei hän niin mahdottomasti kiusannut minua. Ei, koska hänellä oli niin kauhea kiire kiusata Harrya. Kysymys kuuluu: Miksi Draco on tuollainen?
  
”Öh, kyllä kai”, sanoin hetken hiljaisuuden jälkeen. Olin aivan liian järkyttynyt Dracon ystävällisyydestä että olin menettänyt hetkellisesti puhe kykyni. Draco istuutui viereeni ja katseli ohi kulkevia ihmisiä kuin olisi ollut aivan normaalia istuutua minun viereeni tällaisena kauniina pilvisenä kesäpäivänä.  

Ihmettelin edelleen aivot hyrräten Dracon omituista käytöstä. Ehkäpä tuo vieressäni oleva ”Draco” oli hänen hyväkaksonen jota oli piiloteltu kaikki nämä vuodet ja nyt se oli karannut vankityrmästään ja tuli puhumaan mukavia kaikille ihmisille joita paha-Draco oli loukannut. Okei, tuo oli aika kaukaa haettua. Eikä ainoastaan aika vaan tosi kaukaa haettua.
  
”Mitä sinä täällä teet?” Draco kysyi niin kuin olisimme aina olleet joitakin ystäviä.
”Orpokotini on tässä aika lähellä. Ei ollut parempaakaan tekemistä kuin tulla tänne”, sanoin, sillä olin päättänyt kerrankin olla kohtelias. Muuten olisin sanotut ”Mitä se sinua liikuttaa?” tai vastaavaa.
”Entä sinä. Miksi sinä tulit tänne?”
”Tulin ostamaan uusia koulukaapuja. Äiti on Irvetassa hakemassa rahaa”, Draco selitti huolettomasti.
  
Välillemme lankesi hiljaisuus. En oikein osannut sanoa mitään. Olin ehkä hieman vaivautunut ja kaipasin tekemistä käsilleni jotka yrittivät löytää mahdollisimman luonnollisen asennon sylissäni. Ajattelin lehden taittelu olisi hyvää puuhaa. Taiteltuani sen käänsin sen niin, että näin taas Sirius Mustan pääkallomaiset kasvot. Irvistin ja käänsin lehden takaisin toisinpäin. Luulin, ettei Draco huomannut sitä, mutta olin valitettavasti väärässä.
  
”Luuletko, että hän on isäsi?” hän kysyi nyt aivan eri äänellä kuin äsken. Nyt hän kuulosti vakavalta. Kysymys oli todella pelottava. Ei se olisi ollut pelottava vaikkapa Harryn suusta, mutta Dracon suusta se kuulosti samalta kuin hän olisi sanonut ”En enää ikinä kiusaa pienimpiäni.”. Muutenkin kysymys oli viimeinen johon halusin sillä hetkellä vastata.
”Ei hänen pitäisi olla. Minulle on kerrottu, että isäni on kuollut”, sanoin, mutta äänessäni oli häivä epävarmuutta. En halunnut puhua vanhemmistani niinpä vaihdoin puheenaihetta. ”Mitenköhän Musta onnistui karkaamaan sieltä Azkabanista? Tässä lehdessä luki, että hän oli ensimmäinen sieltä karannut”, höpötin tekoiloisella äänellä. En tiedä huomasiko Dracokin sen, mutta hän ei ainakaan sanonut mitään siitä.
”En tiedä. Siellähän on niitä ankeuttajia ja se on keskellä Pohjanmerta. Sieltä karkaamisen pitäisi olla mahdotonta!”
”Mitä ankeuttajat ovat?” kysyin ihmeissäni. Näköjään on vielä paljon asioita joista minä en tiennyt yhtään mitään.
”Ne on sellaisia olentoja, jotka imevät onnellisuutta ympäriltään. Jos on pitkään sellaisen lähettyvillä, menettää järkensä. Musta on ollut Azkabanissa ankeuttajien lähellä kaksitoista vuotta ja hänen pitäisi olla kykenemätön karkaamaan koko vankilasta, vaikka kaikki ovet olisivat auki ja se olisi keskellä Lontoota”, Draco selitti. Olisin luullut hänen olevan ärsyyntynyt kun kyselin itsestään selvyyksiä. Se hyväkaksonen-teoria alkoi kuulostaa aika mahdolliselta.
”Onpa outoa”, sanoin ja vaivuin ajatuksiini. Sirius Musta alkoi kuulostaa todella pelottavalta tyypiltä. Häneen en haluaisi törmätä pimeällä kujalla.
”Selena, kuule –” Draco aloitti, mutta hänen äitinsä keskeytti hänet. Narcissa Malfoy käveli meidän luo ja tervehti minua nopeasti ja vei Dracon mukanaan Matami Malkinille. Jäin katsomaan heidän keräänsä hölmistyneenä.

Jotain oli tapahtunut. Ei Draco voi olla noin ystävällinen. Tai sitten hän oli vain saanut auringonpistoksen. Hyvin mahdollista. Mutta mitä hän oli sanomassa?
  
Aloin olla jo aika nälissään. Kaivoin taskustani rahat jotka olin saanut takaisin ostettuani lehden. Katselin ympärilleni ja silmiini pisti Qaino Vahvahqon jäätelöbaari. Päätin mennä syömään jäätelöannoksen. En ollut saanut pitkään aikaan jäätelöä, eikä kesä olisi mitään ilman ihanaa suussa sulavaa mansikkajäätelötuuttia!

***

Alkoi olla jo myöhä. En ollut ottanut kelloa mukaan enkä tiennyt kuinka paljon kello oli. Olin jäänyt vielä joksikin aikaan jäätelöannoksenkin jälkeen Viistokujalle, oikeastaan aika pitkäksi aikaan. Minun olisi pitänyt olla puoli kahdeksalta orpokodissa mutta olin aivan varma, että kello oli jo kahdeksan. Kävelin ripeästi erästä kujaa pitkin. Olin päättänyt oikaista sitä kujaa pitkin mutta nyt minua jo kadutti se. Kuja oli hyvin pelottava siihen aikaan illasta.
  
Olin kerran tavannut Morganin ystävineen tällä samaisella kujalla. He olivat polttaneet tupakkaa irvistellen sen maulle. Morgan oli pistänyt minut vannomaan, etten kertoisi hänen pimeistä puuhistaan orpokodin henkilökunnalle. Tuhahdin muistellessani sitä. En minä koskaan ole kannellut Morganista ennenkään. Miksi minä olisin tehnyt poikkeuksen? Ne oli Morganin keuhkot ja hän sai tehdä niille mitä ikinä lystäsi.
  
Manasin mielessäni sitä, että orpokotini täytyi olla niin huonolla alueella. Ei ollut mikään ihme miksi monien lasten vanhemmat olivat vankilassa tai jotain huumeriippuvaisia, sillä alueella oli juuri heidän kaltaista väkeä. Siksi minun ei olisi pitänyt olla ulkona enää siihen aikaan.
  
Eräs roskakori oli kaadettu ja maassa oli kaikenlaista roinaa. Pummi olisi ollut kiitollinen yksistä rähjäisistä lenkkitossuista, jotka olivat muutaman viikon vanhan sanomalehden päällä. Nyrpistelin nenääni lemussa enkä siksi huomannut pientä harmaata rotta jonka hännän päälle erehdyksissä astuin. Eläin rääkäisi säikähtäneenä ja itsekin taisin kiljahtaa. Nostin jalkani nopeasti rotan hännältä ja katsoin kun se ryntäsi kiireesti roskien sekaan.
  
Kuja haaraantui kahteen osaan ja olin juuri kääntymässä toiselle niistä kun näin edessäni suuren mustan karhumaisen koiran. Säikähdin koiraa ja pysähdyin kuin salamaniskusta. Tuijotin koiraa silmät suurina. Koira seisoi hievahtamatta ja tuijotti silmääkään räpäyttämättä minua. Sain koottua itseni ja lähdin kävelemään koiran ohi.
  
Pudistin päätäni harmistuneena. Miksi olin säikähtänyt sitä typerää koiraa niin, vaikka juuri edellisenä vuonna Tylypahkassa oli ollut vapaana jättimäinen basiliski joka pystyy tappamaan yhdellä katseella? Ei kai minusta ole tulossa jotakin pelkuria?

Päätin ryhdistäytyä ja lähdin varmoin askelin kävelemään kohti orpokotia. Jos olisin kääntynyt katsomaan taakseni olisin nähnyt tuon jättimäisen koiran tarkkailevan edelleen minua mustilla silmillään jotka olisivat näyttäneet murheellisilta jopa koiran silmiksi.

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+6 lukua
Kirjoitti: Ruskapoika - 10.05.2010 20:22:45

Oih! Jatkoa! :)
Hyvä kuitenkin, että repäisit sen tuijotuskilpailun tuonne edelliseen lukuun, vaikka et tiedä mistä se sinne on tullut. Se nimittäin  oli aivan ihana kohta. Tämä uusi luku oli kanssa aika hymyä nostattava. Varsinkin kun vertasit sitä, että Ron olisi varmasti mielummin Hermionen tilalla Ranskassa kuin pölyisiä pyramiideja tutkimassa. Hmm, käy tuo Sirius nyt tuosta mietittymään. Kuinka paljon hän tulee tuosta näihin suhdesotkuihin kietoutumaan, tai kuinka läheistä sukua hän on yleinsäkin Selenalle :0 Samoin tuo Draco! Mikäs ystävällisyys puuska sille on nyt yhtäkkiä oikein iskeny :'D
Yksi virhe pisti silmään:

Lainaus

En tänäänkään katsonut lainkaan minne jalkani minua kuljetti joten olin aika yllättynyt kun huomasin kadun toisella puolen tutun kyltin jossa lukin isoin kirjaimin Vuotava noidankattila.

...jossa luki isoin... ;) Ei mittään tuon vakavampaa

Jatkoa vaan sitten kaipailen<3 (tiedän, olen kärsimätön ihminen)

~Ruskapoika

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+6 lukua
Kirjoitti: Parisade - 13.05.2010 13:04:59

Hei, tämähän on aivan ihana!
Yleisesti ottaenkin tykkään OC:istä aika paljon ja Selena on ihan huippu.
Vähän liikaa ehkä menee kirjan mukaan, kun jotkut kohtaukset ovat ihan samanlaisia kuin kirjoissakin, mutta onneksi on sitten noita Selena-kohtauksia vastapainoksi.
Toivon pikaista jatkoa!

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+6 lukua
Kirjoitti: Amaril - 19.05.2010 18:05:35

Ruskapoika, mukavaa, että pidit. Siriusta tulee lisää tässä osassa ;) Korjasin tuon virheen. Kiitos kommentistasi!

Eara, pidän itsekin Selenasta kovasti. Yritän vähentää tuota kirjan mukaisuutta, mutta en voi ihan kokonaan. Olenhan Potterit OC:ksi-haasteessa mukana. Kiitos kommentistasi!

A/N: Osan ilmestyminen on vähän viivästynyt, mutta tämä on ainakin pitkä. Huikeat kymmenen sivua worldissa! Ensi osa saattaa tulla vähän myöhemmin, koska minulla on ensi viikolla jokaiselle päivälle koe.

7.   Loma loppuu

Olin harvinaisen hyvällä tuulella. Tosin minulla ei ollut harmainta aavistustakaan miksi. Okei, oli minulla pienen pieni, mutta se ei riittänyt syyksi niin tavattomaan hilpeyteen. Olihan tänään toki kaunis aurinkoinen lauantaiaamu ja kaikki näytti tavallista kauniimmalta. Minun teki mieli laulaa jotain popkipaletta jonka olin kuullut vähän aikaa sitten radiosta. En kuitenkaan viitsinyt ja siksi tyydyinkin vain hyräilemään ja hyppelehtimään. Taskussani oleva rahapussi kilisi ainakin melkein yhtä iloisesti kuin minä. Muutama ohikävelijä katsoi minua huvittuneena, mutta en jaksanut välittää. Olin liian iloinen pilatakseni sitä typerien epäiloisten ihmisten tähden. Olihan minullakin oikeus ohimenevään iloisuuspurkaukseen!

Olin saanut juuri edellisenä päivänä kirjeen Tylypahkasta. Siinä oli tullut luonnollisesti mukana ostoslista ja olin juuri nyt matkalla ostamaan koulutarvikkeita. Olin myös saanut selville, mitä McGarmiwa oli tarkoittanut rahan säästöllä. Nimittäin kolmasluokkalaisilla oli lupa mennä Tylyahoon muutamina lauantaipäivinä!

Astuin sisälle Vuotavaan noidankattilaan ja tervehdin saksanpähkinämiestä iloisesti, melkeinpä laulaen. Saksanpähkinämiehen mieliala oli näköjään yhtä masentunut kuin minun iloinen, sillä hän murahti tavallistakin äkäisemmin. Muutama velho ja noita oli aamiaisella tai juomassa tuliviskiä hieman liian aikaisin. Tällä kertaa en katsonut kovinkaan tarkkaan asiakkaita vaan kiirehdin suoraan Viistokujalle.

Ensiksi kävin Anni Ankean kirjatorissa. Kauppa oli hyvä silloin jos ei ollut varaa ostaa kalliita käyttämättömiä kirjoja. Löysin kaupasta kaikki muut tarvittavat kirjat paitsi kirjaa Hirviökirja hirviöistä. Minun täytyi harmikseni mennä ostamaan se kauheaan kiskurihintaan Säilästä ja Imupaperista.

Astuin sisälle kauppaan. En ollut vielä koskaan käynyt koko kaupassa. Olin aina nähnyt sinne menemisen tarpeettomana sen kovien hintojen tähden.

Kauppa oli täynnä suuria kirjahyllyjä jotka pursuivat kirjoja – siistejä ja koskemattomia kirjoja. Katselin ympärilleni silmät suurina. En ollut ikinä nähnyt niin paljon niin… hyvässä kunnossa olevia kirjoja. Minulla oli kovin vähän mitään käyttämätöntä joten olin syystäkin lievässä shokissa. Niitten kirjojen kulmat eivät edes olleet taipuneet!

Olin aivan liian keskittynyt tuijottamiseen joten en meinannut huomata kirjakaupanmyyjää joka oli tullut jonkun hyllyn takaa. Katsahdin häneen ja yllätyksekseni hän näytti siltä kuin olisin ollut joku vampyyri tai ihmissusi. Taioin kasvoilleni lempeän hymyn, kuvitellen hänen säikähtäneen minun ilmettäni.

”E-et kai sinä tullut ostamaan sitä pahuksen hirviökirjaa?” kauppias kysyi kauhuissaan.
”Joo, jos sinä tarkoitat Hirviökirjaa hirviöistä”, vastasin hänelle hieman oudoksuen, yrittäen pitää ilmeeni edelleen ystävällisenä. Olin aina ymmärtänyt, että kauppiaat ovat iloisia kun he saavat asiakkaita.
”Eih!” kauppias voihkaisi epätoivoisena. ”Minua on purtu jo ainakin viidesti jo tänä aamuna. Tätä menoa minulla ei ole ensi syksynä lainkaan sormia!”

Purtu? Nyt minulta taisi mennä jotakin ohi, ihmettelin seuratessani kauppiasta kun tämä veti käteensä suuret ja paksut hanskat ja otti hyllyn alta kolhiintuneen kävelykepin. Hän käveli kohti näyteikkunoita joilla oli useita häkkejä jotka olivat täynnä toisiaan purevia ja repiviä otuksia.

Seurasin kauppiasta kiinnostuneena. Mies jupisi itsekseen jotain joka kuulosti hyvin paljon tältä: ”En enää... ikinä… osta… kirjakauppiaan painajainen!”

Mitä ikinä hän sillä tarkoittikaan, en jaksanut miettiä sitä kovinkaan ahkerasti, sillä mielenkiintoni varasti aika tehokkaasti ne väkivaltaiset otukset. Otukset olivat itse asiassa kirjoja. Katsoin niitä suu ammollaan. Samalla kauppias yritti saada niitä rauhoittumaan, mutta aivan turhaan. Tökkiminen vain ärsytti niitä. Hän yritti myös metsästää yhtä kirjaa minulle. Kolme puraisua myöhemmin sain syliini pienesti nykivän karvaisen kirjan jonka suuna toimivat kannet olivat sidottu kiinni narunpätkällä. Minua mietitytti kovasti miten kirjaa ylipäätänsä pystyi lukemaan, jollei halunnut sormien lyhennystä. Olisi ollut kiva hieman perehtyä taikaeläimiin ennen koulun alkamista.

Loppupäivä meni edelleen shoppailun merkeissä. Ostin uudet koulukaavut edellisten tultua liian pieniksi. Siinä kesti aika pitkään, sillä olin aika laiha ja monet olivat kuin mitäkin joukkuetelttoja ylläni.

Kello alkoi jo lähennellä päivällisaikaa. Minua ei kuitenkaan huvittanut palata orpokotiin, vaikka tiesinkin rouva Hartin suuttuvan, jollen kävisi orpokodilla syömässä. Laskeskelin rahojani ja päätin käydä syömässä Qaino Vahvahquon jäätelöbaarissa jonkun pienen jäätelöannoksen. Olin nimittäin addiktoitunut jäätelöön kesän aikana.

Laimentunut hilpeyteni pakotti minut viheltelemään kun tallustelin kohti jäätelöbaaria. Tutkailin vapaita paikkoja yhä vihellellen. Ukko Nooa loppui lyhyeen kun huomasin mustan pörröisen hiuspehkon yhden auringonvarjon alla. Se näytti kovasti erään ystäväni päältä. Hiippailin pörröpään taakse. Poika ei huomannut minua vaan kirjoitti edelleen varsin keskittyneesti pergamentille. Vilkaisin hänen päänsä yli mitä hän kirjoitti. Kirjaimet olivat tutulla tavalla poikamaiset ja a:t olivat hyvin pyöreitä. Siitä tunnisti Harryn käsialan helpoiten.
 
”Hiustennostatusliemeen laitetaan neljä rotanhäntää, ei kolmea, Harry”, sanoin huomatessani virheen hänen tuherruksestaan.

Harry hätkähti säikähtäneenä ja nosti päänsä yllättävän nopeasti ylös. Harmikseni pääni oli edelleen hänen omansa yläpuolella joten niille sattui pieni yhteentörmäys. Harryn päälaki osui kipeästi minun leukaani. Siitä seurasi kiivasta pään ja leuan hieroskelua.

”Ei sinun olisi tarvinnut noin paljon innostua, että meinaat hypätä tuoliltasi. Pysy vain paikoillasi niin pikku leuka-parat eivät satuttaisi itseään”, mutisin Harrylle hapanilme kasvoillani.
”Terve vain sinullekin”, Harry sanoi vinosti hymyillen. Hän hieroi päätään edelleen siihen malliin, että siihen oli tulossa varmasti kuhmu.

Istuuduin hänen viereensä kysymättä edes lupaa. Se ei kuitenkaan näyttänyt häntä häiritsevän. Harry korjasi rotanhäntien määrän pergamenttiinsa samalla kun itse tuijotin häntä. Harry ei ollut muuttunut lainkaan viime näkemästä. Hänellä oli edelleen toivottoman sekamelskaiset hiukset ja iloiset vihreät silmät. Tosin hänen silmälasinsa näyttivät kokeneen ikävän tapaturman lisääntyneistä teipinpalasista päätellen. Hän nosti päänsä pergamentista ja siirsi sen sivuun.

”Sait siis jo pöllöni”, poika sanoi.
”Pöllön? Minkä pöllön?” kysyin ymmälläni.
”Ai, sinä et siis saanut vielä Hedwigiä. Lähetin sinulle ilmoituksen siitä, että asun nyt Vuotavassa noidankattilassa.”
”Asutko? Miksi ihmeessä sinä siellä asut? Eikö sinun pitäisi olla siellä Pikku Whinnigissä?”
”Minä kirjoitin siihen kirjeeseen syyn…” Harry mutisi tylsistyneenä. Harry oli varmasti kirjoittanut sinä päivänä useamman kuin yhden kirjeen jossa hän selitti jotain vielä minulle tuntematonta asiaa.
  
Uteliaisuuteni otti minussa vallan ja päätin saada tietää sen pikku tarinan. Väänsin kasvoilleni kaikkein murjottavimman ilmeen johon sisältyi törröttävä alahuuli. Sitten lysähdin tuolille ja ristin käteni syliini puuskaan. Etuhiukseni valahtivat kasvoilleni. Harry yritti ensin olla huomioimatta murjottamistani mutta ei se pitkään auttanut. Olenhan minä murjotuksen maailman mestari! Hän huokaisi syvään ja luovutti. Harry kertoi minulle pitkän tarinan johon liittyi lentävä täti, suuri koira ja taikaministeri. Nauroin pitkään hänen Marge-tätinsä paisumiselle. Harrykin taisi virnistää siinä kohdassa aika leveästi.
  
Sain syödä Harryn jäätelöannoksen loppuun. Hän oli syönyt sinä päivänä jo kolme annosta. Qaino Vahvahquon oli tarjonnut ne kaikki hänelle ilmaiseksi. Olisi hauskaa olla yhtä kuuluisa kuin Harry. Saisin silloin niin paljon ilmaista jäätelöä!
 

***

”Vau! Tuo on varmasti kaikkein hienoin luuta minkä olen koskaan nähnyt”, sanoin kunnioituksen ja ihailun sekaisella äänellä. ”Se on varmasti älyttömän nopea.”
”Itse asiassa se kiihtyy kymmenessä sekunnissa nollasta sataanviiteenkymmeneen mailiin tunnissa”, Harry sanoi tärkeänä. Hän kuulosti niin kovasti Hermionelta, että minun oli pakko tarkistaa hänen olevan Harry eikä mikään miespuolinen Hermione.
”Tekisin melkeinpä mitä tahansa jotta saisin tuollaisen”, mutisin haaveillen.

Pidin kovasti lentämisestä ja varsinkin huispauksesta. Harmi vain, etten ollut kovin hyvä lentäjä. Olin harjoitellut edellisenä kesänä Weasleylla todella ahkerasti. Olin hieman kehittynyt, mutta silti olin vieläkin aika surkea. Olisin heti yrittänyt liittyä Rohkelikon huispausjoukkueeseen jos minulla olisi ollut tarvittava määrä taitoa. Harmikseni minulla ei ollut.

Käännyin huokaisten pois luudan luota. En saisi ikinä sitä luutaa. Se maksoi luultavasti enemmän kuin kaikki kulta jonka olin koko elämäni aikana nähnyt. Harryllä saattoi olla tarpeeksi kaljuunoita Tulisalamaan, mutta siinä olisi mennyt aivan liikaa rahaa. Sitä paitsi Harryllä oli loistava luuta jolla hän ei ollut hävinnyt yhtäkään huispausmatsia. Miksi turhaan ostaa uusi?

Poistuimme ulos Hienoja huispausvarusteita –nimisestä kaupasta. Meillä alkoi olla jo hieman nälkä ja päätimme mennä syömään jotakin Vuotavaan noidankattilaan. Harry halusi kovasti tarjota minulle päivällisen mutta kieltäydyin. No, siitä alkoi kinastelu jossa minä hoin kokoaika toinen toistaan tiukempia kieltäytymisiä. Minulla oli todella vähän rahaa jäljellä ja tiesin itsekin, ettei sillä saanut kuin muutaman kermakalja tuopin ja matkan King’s Crossille poimittaislinjalla. En siltikään voinut antaa Harryn ostaa minulle jotain. Minusta tuntuisi silloin siltä että käyttäisin Harryä hyväkseni.

”Ei se ole hyväksikäyttämistä! Minä haluan ostaa sinulle jotain”, Harry yritti jankuttaa minulle. ”Pidä sitä vaikka itsekkyytenä, että en halua jäädä yksin tänne syömään siksi aikaan kun sinä menet takaisin orpokotiin. Ihan minä muuna kuin tuona minä sinä pidät sitä nyt!”
”Mutta Vuotavassa noidankattilassa on niin kal–”

Joku tai oikeastaan jotkut keskeyttivät minun vastalauseeni huutamalla meidän takanamme. ”Harry, Selena!”

Lakkasimme oitis riitelemisen ja käännyimme katsomaan huutajia. Huutajat olivat Qaino Vahvahgon jäätelöbaarin ulkoterassilla. Näin kaksi tuttua kasvoa jotka olivat kuitenkin muuttuneet sitten viime näkemän. Terassilla istui Ron jonka naama oli entistäkin pisamaisempi ja Hermione jonka ihonväri muistutti enemmän papua kuin sitä hänen entistä persikansävyistä ihoa. Olisin varmasti tullut kateelliseksi Hermionen rusketukselle jollaista minä itse en pystynyt saamaan, koska omistin niin vaalean ja herkästi palavan ihon jollen olisi ollut niin innoissani nähdessäni nuo kaksi ystävääni. Ryntäsimme Harryn kanssa heidän luo ja aloimme kysellä toisiltamme kuulumisia. Kerroimme jokainen nopeasti kaiken mitä oli tapahtunut viime kirjeen jälkeen.

Ron ja Hermione kertoivat heidän yöpyvän seuraavan yön Vuotavassa noidankattilassa (seuraavana päivänä alkaisi taas Tylypahka). Se sai Harryn suupielet nousemaan entisestään mutta minä taas tunsin olon äskeistä apeammaksi. Menisin itse tietenkin nukkumaan orpokotiin.

***

Astuimme sisälle Vuotavaan noidankattilaan. Olimme juuri tulleet ostoksilta, sillä Hermione oli saanut vanhemmiltaan rahaa syntymäpäivälahjaansa. Lahja kehräsi hiljalleen Hermionen sylissä. Lahja oli pulska kellanpunertava kissa. Se oli tosi pörröinen ja sen naama oli samalla lailla littana kuin Parkinsonilla (Arvaatte kai etten kauheasti pitänyt siitä kissasta. Miniparkinson… pöh). Ron piti kissasta minuakin vähemmän. Nimittäin Koukkujalka – siis se kissa – oli yrittänyt nauttia pikku Kutka-paran välipalaksi. Nyt Kutka piileskeli kauhuissaan Ronin taskussa ja Ron yritti pelotella Koukkujalkaa mulkoilemalla tätä mahdollisimman pahasti.

”Harry ja Selena! Mikä mukava yllätys!” kuului herra Weasleyn iloinen ääni yhdestä pubin pöydästä. Hänellä oli kädessään Päivän Profeetta jota hän oli kaiketi juuri äsken lukenut. ”Mitä teille kuuluu?”

Menimme istumaan herra Weasleyn pöytään. Ron mulkoili edelleen Koukkujalkaa, mutta tämä vain maiskutteli suutaan unisesti. Herra Weasley taitteli käsissään olevan lehden ja asetti sen eteensä pöydälle. En tiedä oliko se vain vahinko, mutta hän oli taitellut lehden juuri loistavasti niin, että siinä ei näkynyt muuta kuin suuri kuva Sirius Mustasta joka karjui ja riuhtoi kahleitaan. Irvistin pienesti katsoessani sitä. Ilmeeni oli ollut kasvoillani vain muutaman sekunnin, mutta silti Hermione katsoi minua hivenen huolestuneena. Yritin vältellä hänen katsettaan pahaani mukaan. En jaksanut juuri nyt selitellä mitään.

”Kiitos hyvää”, Harry sanoi. Muistin sitten vasta mitä herra Weasley oli sanonut ja lisäsin kiireesti Harryn perään. ”Juu, oikein hyvää.”

Epäonnekseni Harrykin oli havainnut Sirius Mustan pääkallomaiset kasvot lehden etusivulta. Hän nyökkäsi päätään lehteen päin ja kysyi. ”Eikö häntä ole vieläkään saatu kiinni?”

”Ei”, herra Weasley sanoi hyvin vakavailme kasvoillaan. ”Kaikki meidän ministeriön…”
 
Ja minä lopetin kuuntelemisen. En siksi, että en jaksanut kuunnella häntä vaan siksi koska Sirius Mustan kasvot tuijottivat minua niin uhkaavannäköisinä. Vaivuin omiin mietteisiini. Vaikka olin väittänyt, etten uskonut Sirius Mustan olevan isäni, minua silti askarrutti sen mahdollisuus. Olihan minulle sanottu, että vanhempani olivat kuolleet, mutta olin siltikin epävarma. Varsinkin sen jälkeen kun olin nähnyt Sirius Mustan kuvan nuorena.

Muutama päivää sitten Päivän Profeetassa oli juuri ollut pieni esittely Sirius Mustan elämästä. Harry oli ostanut sen lehden ja… No, minä en voinut vastustaa kiusausta ja minun oli ollut pakko lukea se artikkeli. Tiedän että lupasin itselleni, etten yrittäisi ottaa selvää vanhemmistani, mutta en minä voinut houkutukselle mitään! Tietoa heistä oli vain kädenmitan päässä… No kuitenkin, siinä lehdessä oli ollut kuva Harryn vanhempien häistä. Kuvassa oli ollut myös Sirius Musta. Mies joka oli ollut James Potterin paras ystävä mutta kuitenkin tämä oli puukottanut tätä selkään. Voi kuinka hauska heppu!

Kuvassa Sirius Musta oli hymyillyt säteilevästi Jamesille ja Lilylle. Hän oli ollut komea ja hyväntuulinen mies. Ei, se niinkään häirinnyt minua vaan se kuinka yhdennäköinen hän oli minun kanssani. Hänellä oli samanlaiset kapeahkot kasvot kuin minulla. Nenä, leuka, suu, otsa, hiukset, kaikki! Ne olivat meillä samannäköiset kuten sisaruksilla. Hänen hymynsäkin muistutti myös hieman omaani. Ainoa asia joka oli meissä huomattavan erilaiset, olivat silmät. Minulla oli siniset ja isot, vähän samannäköiset kuin Lily Potterillakin oli ollut. Sirius Mustalla taas oli harmaat ja paljon kapeammat kuin minulla. Ette voi väittää, että olin syyttä huolissani.

”Oletko kunnossa, Selena?”

Hätkähdin näyttävästi ja erehdyin katsomaan suoraan Hermionen huolestuneisiin ruskeisiin silmiin. Nielaisin ja takeltelin hieman sanoissani vastatessani tekopirteästi. ”Kaikki on ihan loistavasti!”

Se ei kuitenkaan mennyt läpi. Itse asiassa se meni niin surkeasti, että se sai muutkin katsomaan minua hämmentyneenä. Hermione tutkaili minua ja näytti aivan samanlaiselta kuin rouva Weasley kun hänen lapsillaan oli jokin hullusti. Hän olisi varmasti jatkanut kyselyään kunnes hän olisi saanut puristettua minusta vastauksen, jollei loput Weasleyn perheestä olisi tullut pelastamaan minua hurjan ylihuolehtivan Hermionen kynsistä.

Weasleyt tulivat meidän luoksemme kantaen suurta määrää koulukirjoja. Ginny vilkuili Harryä hieman hämmentyneenä. Olihan Harry pelastanut hänet edellisenä vuonna salaisuuksien kammiosta. Hermione oli myös sanonut jotain sellaista, että Ginny olisi ihastunut Harryyn, mutta itse en ollut huomannut mitään sen suuntaista.

Percy marssi Ginnyn ohi Harryn luo. Hän kätteli Harry kuin mikäkin pormestari ja sanoi juhlallisesti. ”Harry. Ilahduttavaa nähdä sinua.”

Tyrskähdin varsin kovaäänisesti, mutta Percy ei näyttänyt huomaavan (tai oikeastaan huomioivan). Onneksi sain loput naurukohtauksesta tukahdutettua. Hajosin kuitenkin totaalisesti kun Fred ja George ryntäsivät matkimaan Percya. He kättelivät vuoron perään Harryä ja onnistuivat imitoimaan hämmästyttävän hyvin Percyn mahtipontista ääntä. Rouva Weasley näytti hyvin tuimalta käskiessään kaksosia olemaan ihmisiksi. Hänen tuima ilmeensä kuitenkin muuttui heti ystävällisen äitimäiseksi kun hän kääntyi minun ja Harryn puoleen. ”Hei kultaseni. Olette kai kuulleet meidän perheen jännittävät uutiset?” rouva Weasley otti Percyn harteista kiinni ja raahasi hänet meidän eteemme kuin jonkin näyttelykoiran. Hän osoitti Percyn rinnassa välkkyvää merkkiä ja sanoi ylpeänä rintaansa röyhistäen. ”Jo toinen johtajapoika perheessä!”
”Ja viimeinen”, Fred mutisi hiljaisesti, mutta rouva Weasleyn korvat löysivät sanat kuin poika olisi huutanut ne mikrofoniin.
”Sitä en epäile”, rouva Weasley sanoi ja kääntyi poikansa puoleen. ”Olen muuten pannut merkille, ettei teistä kahdesta ole tehty valvojaoppilaita”, hän sanoi lievästi ankaralla äänellä.

Hullu vain olisi tehnyt Fredistä tai Georgesta valvojaoppilaan. Hehän olivat opettajien kauhu ja Voron painajainen. Heillä oli varmasti kaikista läskein jälki-istuntokansio mikä oli Tylypahkassa pitkään aikaan nähty. Koulussa vallitsisi kaaos jos olisi käynyt niin suuri erehdys.

”Kuka nyt valvojaoppilaaksi tahtoo?” George sanoi sen näköisenä, että olisi ollut mieluummin ollut tuhannessa jälki-istunnossa kuin olisi valvojaoppilas. ”Se hän vie elämästä kaiken hauskuuden.”

Ginny tirskui ja minäkin virnistin. Rouva Weasley näytti niin huvittavalta! Hän valitti jotain Georgelle ja Percy sanoi jotain äitinsä perään ja painui huoneeseensa vaihtamaan vaatteita. George tuli meidän luo ja huokaisi syvään. ”Me yritettiin sulkea hänet pyramidiin”, hän mutisi tarkoittaen Percyä, ”Mutta äiti hoksasi sen.”

***

”Varokaa!” kiljahdin juostessani kuin säikähtänyt peura King’s Crossin asemalla. Olin lähtenyt orpokodista liian myöhään. Minulla oli kauhea kiire. Puikkelehdin ihmisten välistä ja kuulin useita huutoja ja kirosanoja takaani, mutta en pysähtynyt pahoittelemaan vaan huikkasin päätänikään kääntämättä heille. ”Anteeksi!”

Juoksin yhdeksännen laiturin ohi ja vilkaisin kelloa sydän kurkussa. Se oli jo minuuttia vaille yksitoista. Se sai hengästyksestä vauhkona pumputtavan sydämeni tykyttämään vieläkin kiivaammin. Lähdin juosten kohti puomia jota kautta pääsisin laiturille jolta Tylypahkan pikajuna lähtisi aivan liian pian. Harmikseni yksi pikkutyttö tuijotti minua silmät tapittaen. Hän silitti pientä leikkipupuaan ja imeskeli tikkaria. En voinut odottaa tytön huomion herpautumista vaan työnnyin kiireesti puomin läpi.

Pikkutytön suu loksahti auki niin että tikkari oli vaarassa tippua hänen jalkojensa juureen. Leikkipupulla ei kuitenkaan ollut niin hyvä tuuri sillä se tippui asfaltille pää edellä. Tyttöä ei pupun turmio kiinnostanut vaan se alkoi hokea äidilleen. ”Tyttö katosi! Tyttö katosi! Kuulitko äiti? Se tyttö katosi!”

En kuullut äidin vastausta ja uskoin kuitenkin tämän luulevan vain että hänen tyttärensä oli nähnyt harhoja. Minulla oli paljon tärkeämmät asiat mielessä kuin yhden pikkutytön höpötykset. Olin nimittäin pian myöhästymässä Tylypahkan pikajunasta!

En meinannut nähdä paljon mitään sakean savupilven takia. Kuulin kuitenkin kovan vihellyksen jonka tiesin olevan lähdön merkkiääni. Kirosin mielessäni ja juoksin kohti junaa. Olin kaatua yhteen pikkulapseen joka oli juossut junan vierellä niin kuin Ginnykin oli tehnyt ensimmäisenä kouluvuotenani.

Juoksin junan vierellä ja yritin epätoivoisena tarttua ovenkahvaan. Sain siitä kiinni, mutta kahva kirposi otteestani. Tunsin hädänaallon iskeytyvän minuun. En voinut uskoa sitä. En voinut uskoa myöhästyneeni junasta!

Hidastin vauhtiani. Junan vauhti oli aivan liian kova, jotta pystyisin avaamaan oven. Meinasin jo lopettaa juoksun kokonaan, mutta ääni takanani sai minut toisiin aatoksiin. ”Tule äkkiä!”

Vilkaisin äänen suuntaan. Joku viidesluokkalainen oli avannut oven ja hän oli ojentanut kätensä minua kohti. Minä tartuin siihen hetkeäkään vitkastelematta. Poika sai vedettyä minut hädin tuskin sisälle sisälle. Sitten me yhdessä tuumin vedimme matka-arkkuni vaunuun.

Tärisin kauttaaltaan istahtaessani matka-arkkuni päälle. Huokaisin helpottuneena ja katsoin minua auttanutta poikaa silmät kiitollisuuden valtaamina. Sanoin heikolla äänellä. ”Kiitti ihan hirveästi. Ilman sinua seisoisin varmasti vieläkin tuolla laiturilla.”

Poika hymyili minulle ja sanoi vähätellen. ”Mitäpä tuosta. En voinut olla auttamatta hädässä olevaa neitoa.”

Minulle tuli heti mieleen ensimmäinen kerta kun olin astunut laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä. Silloin Fred ja George olivat auttaneet minua matka-arkkuni nostamisessa. Silloin minulle oli sanottu melkeinpä samalla lailla ja minua oltiin myös kutsuttu ”hädässä olevaksi neidoksi”. En kauheasti pitänyt siitä ilmauksesta. En kuitenkaan viitsinyt alkaa rähjäämään siitä turhaan tuolle ystävälliselle pojalle joka oli pelastanut minut kauhealta sählingiltä. Hän saattaisi ymmärtää minut aivan väärin.

Nousin ylös ja tartuin matka-arkkuni vetokahvaan. Kiitin vielä kerran poikaa ja lähdin etsimään ystäviäni. Jouduin avaamaan ties kuinka monta ovea ja pahoittelemaan ainakin yhtä monta kertaa. En löytänyt mistään kolmea ystävääni, luihuisia löysinkin aivan liikaa. Yksi osasto oli täynnä minun kanssani samalla vuodella opiskelevia luihuisia ja tietenkin siellä oli myös mopsien kuningatar, Pansy Parkinson.

Parkinson virnisti minulle ilkeästi ja lopetti heti Dracon ahdistelun. Poika näytti helpottuneelta kun Parkinson vetäytyi kauemmaksi hänestä. Parkinsonilla ei tainnut olla yhtään silmää ihmisten ahdistukselle. En voinut olla säälimättä Dracon surkeaa tuuria joutua Parkinsonin ihailun kohteeksi.

Parkinsonin ilkeä katse iskeytyi heti hiuksiini. Arvasin niiden olevan jotenkin hassusti. Ne olivat varmasti menneet sekaisin siitä kaikesta juoksemisesta. Daphne Greengrass tirskui huomattuaan itsekin niiden kunnon. Mulkaisin häntä vihaisesti. Parkinson ei välittänyt ystävästään vaan aloitti heti ivailun. ”Neiti Tuulitukkahan se siinä. Minne sinä olet ystäväsi Harry Pottapään kadottanut?”
”En tiennytkään että sinulla on noin surkea muisti, Parkinson. Vai onko vika sittenkin korvien välisää? Hänen sukunimensä on Potter. Pot-ter! Tajusitko? Ymmärrän kyllä ettei sinun älykkyytesi riitä niinkin vaikean sukunimen muistamiseen.”

Käännyin lähteäkseni mutta keksinkin hieman lisää härnättävää enkä malttanut olla piruilematta Parkinsonille vielä hieman lisää. ”Tiesitkö muuten, että sinun hiuksesi näyttävät paljon enemmän potalta kuin Harryn? Polkkatukka on mennyt muodista jo ennen kuin ehdit edes syntyä, Pottapää.”

En ollut kyllä varma tuosta muoti-jutusta mutta ainakin olin kuullut Morganin sanovan jotain sen suuntaista yhdelle hänen kaverilleen joka oli kysynyt sopisiko tälle polkkatukka. Kerrankin Morganin opeista oli jotakin hyötyä!

”Kuule, Musta. Sinä luulet –” ja minä paiskasin liukuoven kiinni, etten kuullut enää Parkinsonin kimittävää ääntä. Pystyin hyvin kuvittelemaan hänen punehtuneen naaman ja kuinka tämä alkaisi purkaa kiukkuaan valittamalla Crabben ja Goylen ruokailutavoista (joissa on muuten sivu mennen paljon parannettavan varaa).

Hykertelin edelleen äskeiselle välikohtaukselle kun avasin viimeisen vaunuosaston oven. Harryn, Ronin ja Hermionen täytyi olla siinä. En ollut löytänyt heitä mistään muualta. Vaunuosastossa oli neljä ihmistä, Harry, Hermione, Ron ja joku mies jonka vaatteet olivat aika kuluneennäköiset. Hän näytti hyvin väsyneeltä nukkuessaan penkillä. Hänen ruskeat hiuksensa olivat alkaneet harmaantua, mutta muuten hän näytti melko nuorelta.

Hermione oli ensimmäinen joka huomasi minut (luultavasti sen takia koska hän oli ainut joka istui kasvot minuun päin ja oli hereillä). Hän hihkaisi iloisena. ”Hei Selena! Missä sinä olet oikein ollut?”
”Heipä hei vaan teillekin”, sanoin kaikille kolmelle. ”Öm, meinasin myöhästyä junasta. Ei mitään sen kummempaa!” selittelin samalla kun yritin saada matka-arkkuani tavarahylylle.
”Myöhästyä?” Hermion toisti. ”Tuo kuulostaa juuri sinun tapaiseltasi, Selena. Sinä et varmaan koskaan olisi ajoissa tunneillakaan, jollen minä herättäisi sinua joka aamu.”

Kohautin olkiani. En osannut sanoa oikein mitään, sillä tiesin Hermionen olevan täysin oikeassa. Ehkä kannattaisi hankkia herätyskello?

”Kuka hän on?” kysyin hetken kuluttua kun olin istuutunut vapaalle paikalle Hermionen viereen.
”Professori R. J. Lupin”, Ron sanoi tärkeilevästi. Hän näytti kovasti Percyltä sanoessaan sen. Ensimmäistä kertaa pystyin yhdistämään hänet Percyyn muun kuin ulkonäön samankaltaisuuden0 perusteella.
”Mistä sinä sen tiedät?” kysyin hämmentyneenä. Tuollaisten tietoiskujen kuuleminen Ronin suusta oli erittäin harvinaista. Se oli enemmän Hermionen tyylistä.
”Minä tiedän paljon kaiken laista!”
”Hermione luki sen tuosta laukusta”, Harry sanoi latistaen Ronin muka-niin-älykkään–ilmeen. Hän mulkaisi Harrya kuin tämä olisi ollut suurikin ilonpilaaja.

Hermione vaati minulta tarkempaa selitystä niin myöhäisestä tulostani heidän luo. Kerroin hänelle tarkasti kaiken. Ron kehui minun hyviä sutkautuksia Parkinsonille ja Hermione katsoi poikaa toruvasti.
”Kerrotaanko se juttu myös Selenalle?” Hermione kysyi Harryltä hetken päästä.
”Kerrotaan, kerrotaan!” sanoin heti Hermionen jälkeen.
Harry nyökkäsi myöntyneenä ja alkoi puhua. ”Eilen illalla, Ron oli unohtanut Kutkan rottavirkisteen pubin puolelle ja minä menin hakemaan sitä. Ronin vanhemmat olivat vielä siellä ja minä kuulin Ronin vanhempien riitelyn. He puhuivat siitä, että Sirius Musta aikoo tulla Tylypahkaan kai tappamaan minut. Äsken, juuri ennen kuin juna lähti, Ronin isä tuli kieltämään minua jahtaamasta Mustaa.”

Silmäni laajenivat ja menin aivan sekaisin kaikista niistä tunteista jotka olivat ottaneet minusta vallan äsken kuulemani tähden. Tunsin kauhua ja pelkoa Harryn puolesta ja sekamelskan häpeää, alemmuudentunnetta, vihaa ja itseinhoa sillä tiesin olevani jotakin kautta sukua sille hirviölle. Yritin pitää poissa mielestäni pienen (tai oikeastaan aika ison) epäilykseni. Yritin olla ajattelematta mitään, mutta en onnistunut. Kuulin pääni sisällä pienen pelokkaanäänen joka sanoi. ”Hän saattaa olla isäni.”

Olin onnistunut pitämään kasvoni kurissa vielä ennen sitä jokseenkin onnistuneesti, mutta kuultuani sen lyhyen nelisanaisen lauseen, minut vallannut tunnekuohu riistäytyi hallinnastani. Kasvoiltani valahti se pienikin väri jonka olin niille syntyessäni saanut, oksennus meinasi nousta suuhuni asti, kasvoni vääntyivät omituiseen irveeseen ja ennen kaikkea, silmäni paljastivat kaikki tunteeni jotka olin onnistunut jotenkin peittämään vajaa sekunti sitten.

Pakenin ystävieni katseita Koukkujalan kellertäviin silmiin. Kissan silmät olivat jotenkin lohdulliset ja onnistuin hieman rauhoittumaan.

Voi kunpa Sirius Musta ei olisi isäni…

”Selena”, Hermione sanoi lempeästi. En kuitenkaan suostunut katsomaan häneen päin. Olin jo liian kiintynyt Koukkujalan rauhoittavaan katseeseen.
”Ei sinun tarvitse pelätä puolestani. Olen turvassa Tylypahkassa”, Harry sanoi. Hän ei tainnut tajuta miksi olin niin kauhuissani. Toivoin, että kukaan muukaan ei tajuaisi. Se oli kuitenkin aivan turhaa. Voi, miksi Hermionen aivot eivät edes joskus voisi olla nukuksissa? Edes yhden ainoan kerran!
”Et kai vain pelkää hänen olevan isäsi?”

Nostin kiireesti katseeni Hermionen ja pakotin kasvoilleni kaikista tekaistuimman kaikki-on-aivan-loistavasti–ilmeen ja sanoin ehkäpä liiankin korkealla äänellä. ”En, en tietenkään pelkää! Minun isäni on kuollut ja kuopattu. Sirius Musta on vielä hengissä ainakin minun tietojeni mukaan.”

Alkoi kuulua outoa vihellystä. Ääni oli vaimea mutta sen kuuli oikein hyvin hiljaisessa vaunuosastossa. Katsoin ihmeissäni ympärilleni. Ääni oli varastanut ystävienikin huomion. Olin hyvin kiitollinen sille siitä.

”Mikä tuo ääni on?” Ron kysyi höristäen korviaan. Hänen katseensa keihästi Harryn matka-arkun. ”Se kuuluu sinun tavaroistasi, Harry.”

Harry kurottautui matka-arkkuaan kohti ja kaivoi sitä jonkin aikaa. Hän löysi kuin löysikin äänenlähteen. Se oli pieni hyrrä joka pyöri ärhäkästi Harryn kämmenellä. En ollut koskaan nähnyt sellaista esinettä. Olin pelkkänä kysymysmerkkinä. Esine muistutti hieman hyrrää, mutta vain etäisesti. Se oli tehty lasista ja siksi se oli oikein sievännäköinen.

”Onko tuo ilmiskooppi?” Hermione kysyi uteliaana ja nappasi hyrrän Harrylta pystyäkseen tarkkailla sitä paremmin.
”Mikä on ilmiskooppi?” kysyin hämmentyneenä.
”Se on pimeän paljastin. Se alkaa pyöriä ja viheltää kun sen lähellä on joku epäluotettava”, Hermione selitti tarkasti, kuten hänellä oli aina tapana tehdä.

Irvistin nolostuneena. Tajusin miksi se oli alkanut pyöriä. Minä olin valehdellut. Hermione ei ollut vielä tajunnut sitä, sillä hän oli niin keskittynyt ilmiskoopin ihailuun. Harry tai Ron ei ollut vaaraksi. He eivät varmastikaan tajuaisi.

”Miksiköhän se alkoi pyöriä?” Harry mutisi mietteissään.

Vilkaisin nopeasti Hermionea. Tytön silmissä loisti innostuneisuus eikä hän ollut varmastikaan edes kuullut mitä Harry oli sanonut.

”Hetkinen! Selena sanoi jotain ja sitten se alkoi pyöriä ja viheltämään”, Ron sanoi heureka–ilme kasvoillaan. Hän kääntyi katsomaan minua ja osoitti minua etusormellaan. ”Sinä valehtelit!”

Eikä! Miksi Ronin täytyi nyt käyttää aivojaan?

”Sinä siis pelkäät, että Musta on isäsi!” Harry sanoi samanlainen ilme kasvoillaan kuin Ronilla.
”Öh.”

Hermione taisi herätä horteestaan sillä nyt hän tuijotti minua huolestunein silmin. Oloni oli varsin epämukava ja yritin hakea lohtu Koukkujalasta, mutta kissa oli päättänyt ottaa iltapäivätorkut.

”Voi Selena…” Hermione sanoi äänellä jonka sääli prosentti oli täydet sata. ”Olisit voinut kertoa meille.”
”Ai, että minua pelottaa?” kysyin toinen kulma ylhäällä. ”Sinä tiedät millainen minä olen. En puhu sellaisista asioista mielelläni. En edes teille.”
”Se helpottaa sinun oloasi.”
”En halua rasittaa teitäkin minun luuloillani.”
”Ei sinun tarvitse kärsiä yksin! Me ollaan sinun ystäviäsi, Selena! Me tuemme sinua kun sinulla on vaikeaa. Sinäkin tekisit saman meillekin!”
Huokaisin syvään luovuttaneena ja sanoin. ”Mitä minun pitäisi sanoa?”
”Kerro mikä sinua painaa”, Hermione neuvoi kärsivällisesti.
”No…” pidin pienen tauon. ”Minä pelkään, että Sirius Mustan on isäni”, myönsin vastahakoisesti.

Ilmiskooppi pysyi paikallaan.

”Vaikka hänellä on sama sukunimi, ei se tarkoita että te olisitte kovin läheistä sukua”, Ron avasi suunsa jälleen pitkän ajan jälkeen. ”Mustien suku on tosi suuri. Tuskin Sirius Musta on isäsi.”
”Niin minäkin ajattelin aluksi”, sanoin hiljaa, ”mutta sitten Päivän Profeetassa oli kuva hänestä. Hän näytti aivan minulta.”

Vaunuosasto hiljeni. Ei kuulunut muuta kuin professori Lupinin hiljainen tuhina. En tiedä miltä heidän ilmeensä näyttivät, sillä tuijotin keskittyneesti kuluneita kenkieni kärkiä. Hiljaisuus tuntui kestävän toivottoman kauan. En kuitenkaan halunnut nähdä heidän ilmeitään vaikka ne olisivat olleet millaiset tahansa.

”Selena”, Harry sanoi. ”Ei minua haittaa vaikka isäsi olisi itse Voldemort”, tässä kohdassa Hermione ja Ron säpsähtivät kauhistuneina. Luulisi heidän jo tottuneen Harryn suorasukaisuuteen Voldemortin nimen kohdalla. ”Ei ole väliä mitä sinun vanhempasi ovat tai mitä he ovat tehneet. Vain sillä on väliä mikä sinä olet ja mitä sinä teet.”

Harry sanoi kaiken tuon niin varmana ja rehellisesti, suoraan sydämestä. En voinut epäillä hänen valehdelleen. Tunsin kaiken ahdistuksen katoavan. Uskalsin irrottaa katseeni kengistäni ja nostin päätäni hitaasti ylöspäin. Pysäytin pääni liikkeen heti löydettyäni tutut ystävälliset vihreät silmät, Harryn silmät. Hän katsoi minua vilpittömästi suoraan silmiin. Huuleni kaartuivat helpottuneeseen ja kiitolliseen hymyyn.

”Kiitos, Harry.”

Sanoin sen suoraan sydämestäni. Aivan kuten Harrykin oli tehnyt.

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+7 lukua
Kirjoitti: Ruskapoika - 19.05.2010 22:19:15

Jee, jatkoo! :)
Ihana luku jälleen! Pakko kyllä itsekin myöntää, että Selena on aivan mahti hahmo :3 Tommonen ihanan eläväinen, johon pystyy hyvin eläytymään mukaan. Oih, Remppa! Toivottavasti ankeuttajat tulee ens luvussa, niitä ei vaan voi jättää pois :'DD
Tälläsen yhren ainoan virheen huomasin:

Lainaus

Varsinkin sen jälkeen kun olin nähnyt Sirius Mustan kuvan nuorana.

Nuorena ;)

Jatkoa, heti kuin vain kerkiät =)

~Ruskapoika

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+7 lukua
Kirjoitti: Amaril - 23.05.2010 12:26:27

Ruskapoika, itsekin olen kovin kiintynyt Selenaan. On hauskaa kirjoittaa hänestä juuri hänen eläväisyyden ja persoonallisuutensa takia. Ankeuttajia luvassa ensi luvussa ;) Ensi osassa tulee taas vähän lisää tietoa Selenan vanhemmista ja  voi varmasti hyvin arvata miten :D Seuraava osa on melkein valmis, että saan sen varmasti laitettua tänne toivottavasti ensi viikolla. Saa nähdä kuinka paljon aikaa minulla on kokeiden lukemisen jälkeen. Kiitos kuitenkin kommentistasi  :)

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+7 lukua
Kirjoitti: Amaril - 26.05.2010 14:30:37

A/N: Sainkin pistettyä tämän ihan ajallaan.

8.   Ankeuttaja

”Sinulla ei ole lupaa mennä Tylyahoon!” Ron huudahti kauhuissaan.

Vilkaisin heti professori Lupinia. Mies oli kuitenkin niin väsynyt, ettei Ronin kiljahdukset saaneet häntä niin vain hereille. Hän vain mumisi jotain hyvin epäselvää. Se kuulosti hieman siltä kuin hän olisi sanonut ”täysikuu”, mutta en ole siitä kuitenkaan aivan täysin varma. Miksi hän olisi edes sanonut niin?
  
”Dursleyt eivät allekirjoittaneet lupalappua”, Harry sanoi apeana. ”Ei sen jälkeen mitä tapahtui Marge-tädille.”
”Kyllä me jotain keksitään. Fred ja George tietävät paljon erilaisia salakäytäviä. Kyllä joku niistä vie Tylyahoon”, yritin rohkaista Harrya parhaani mukaan.
”Selena!” Hermione kivahti järkyttyneenä. ”Harry ei saa livahtaa minnekään kun Musta on vapaalla jalalla – ”
”Mutta jos me ollaan Harryn kanssa”, Ron sanoi valoisasti, ”Musta ei uskalla – ”
”Älä puhu roskaa, Ron” Hermione äyskähti. ”Ei Musta pelkää neljää lasta. Hän murhasi ison joukon ihmisiä yhdellä kirouksella. Hän hoitelee meidät nopeammin kuin ehdit sanoa ’Tylypahka’.”

Mukavaa kun hän onnistui taas muistuttamaan minua mahdollisesta murhaaja isästäni, ajattelin masentuneena. En kuitenkaan ehtinyt olla pitkään allapäin, sillä juna pysähtyi nytkähtäen. Katsoin kummastuneena ulos ikkunasta.

”Outoa. Ei meidän vielä pitäisi olla perillä. En ole ainakaan kuullut, että vanha juna olisi korvattu uudella huippu nopealla jolla pääsee muutamassa tunnissa Lontoosta Pohjois-Skotlantiin”, mutisin hiljaa puoliksi itsekseni.
”Mahtavaa! Minulla on oikea suden nälkä. Mennään ennen kuin käytävillä on ruuhkaa”, Ron höpötti. Hän ei ollut varmastikaan kuullut mitä minä olin juuri sanonut.
”Kello ei ole vielä edes neljä”, Hermione sanoi katsoessaan rannekelloaan. ”On sattunut jotakin outoa. Ehkä juna meni rikki.”

Harry nousi ja kurkisti käytävään. Moni muukin oli mennyt kurkkimaan vaunuosastonovelle ihmeissään. Yhtäkkiä valot sammuivat. Junan valtasi sankka pimeys. Tuli aivan hiljaista.

Ron ja Harry palasivat paikoilleen istumaan (ainakin niin minä päättelin Hermionen äkäisestä parahduksesta ja useista muista epämääräisistä äänistä). Ovi liukui auki ja sieltä tuli joku joka kaatui Harryn jalkoihin. Hän oli Neville. Pian Nevillen jälkeen tuli Ginny joka meinasi istua Harryn syliin. No, siitä kaikesta lähti kauhea mekkala joten ei ollut ihmekään, että professori Lupin heräsi.

”Hiljaa!” hän kehotti karhealla äänellä. Professori loihti kädelleen liekkejä jotka valaisivat vaunuosaston jotenkuten. Hän näytti edelleen väsyneeltä vaikka oli juuri nukkunut yli neljä tuntia.  Hän muistutti valpasta ja tarkkaavaista sutta kun hän vilkuili junavaunua hailakan sinisillä silmillään.
”Pysykää paikoillanne”, hän sanoi ja nousi ylös.

Professori Lupin ei ehtinyt mennä edes ovelle kun se jo liukui auki. Oven suussa seisoi mustaan kaapuun sonnustautunut hahmo. Huppu peitti sen kasvot, enkä nähnyt oliko tulija ihminen vai ei. Olin kuitenkin varma, että se ei ainakaan ollut ihminen. Tunsin sen jotenkin selkäytimessä asti. Aavistukseni muuttui pian tiedoksi kun näin sen käden. Se oli pelottava harmahtava, niljainen ja rupinen käsi jollaisia oli zombeilla zombi-leffoissa. Oksettava olo palasi kertaheitolla.

Olento veti syvään henkeä. Kuului rohisevaa ääntä ja tunsin jonkin imeytyvän pois minusta. En ollut varma mikä, mutta se oli jotakin tärkeää ja arvokasta. Jotain jonka olisi pitänyt pysyä minussa vaikka mitä olisi tehty.

Tietämättömyys ei kestänyt kauan.

Kylmyys valtasi koko tilan. Se ei pysähtynyt iholleni vaan jatkoi matkaansa sisälleni kuin olisin ollut vain ilmaa. Se etsi jotain ja se löysi etsimänsä, nimittäin sydämeni. Kylmyys hukutti minut. En enää aistinut mitään muuta. En nähnyt mitään muuta kuin mustaa. Korvissa kohisi niin kuin silloin kun pistää näkinkengän korvaansa vasten. Tunsin oloni masentuneeksi. Tuntui siltä, ettei elämässäni ikinä voisi olla mitään hyvää. Kaikki onnelliset muistot pyyhkiytyivät pois ja jäljelle jäi vain se kauhein jota en ollut edes muistanutkaan. Minua alkoi pyörryttää ja mätkähdin suoraan lattialle.

Aluksi en aistinut muuta kuin valkean läpipääsemättömän sumun. Toivoin sen loppuvan ja halusin kuulla edes pienen narahduksen tai nähdä sumean varjon. Heti kun aloin kuulla, toivoin aivan päin vastaista. Se… se oli hirveää.  

Kuului valtavan kova räjähdys ja sitten alkoi kiljunta, pelokas, kauhistunut kiljunta. Kovien sekalaisten äänten keskeltä kuului selkeästi, mutta kuitenkin vaimeasti miehen syyttävät raivokkaat ja samalla mahdottoman murheelliset sanat. ”Sinä tapoit hänet, Matohäntä! Minä lupasin suojella häntä! Lupasin! Kuinka, kuinka sinä saatoit? Tytöllä ei ole enää äitiäkään.”

Äänet vaimenivat ja sumu tiivistyi ympärilläni. Se pyörteili myös sisälläni. Tuntui siltä kuin sumu ei pystyisi enää koskaan haihtumaan pois minusta. Juuri kun sumu oli pahimmillaan, se alkoi hälvetä. Aloin kuulla tuttuja ääniä. Ne eivät olleet samanlaisia kuin juuri äsken kuulemani kohtaus. Äänet olivat todellisia. Ne kuuluivat sumun toiselta puolelta, eivät keskeltä. Äänet voimistuivat ja voimistuivat. Kun sumu oli melkein hälvennyt, kuulin taas normaalisti. ”Selena, Selena herää!”

Joku julmettu kehtasi läpsiä minua kasvoille.

”Harrykään ei herää. Mitä heille tapahtuu?”

Avasin hitaasti silmäni. Aluksi näin vain sumeita hahmoja ja vaunuosaston valot häikäisivät silmiäni niin kovasti, että minun täytyi siristää. Näköni palautui pikkuhiljaa normaaliksi ja tunnistin läpsijän Hermioneksi.

”Selena heräsi! Oletko kunnossa, Selena?” tyttö hihkui helpottuneena.
”O-olen, jos et läpsisi minua”, sanoin kauhukseni tärisevällä ja heikolla äänellä. Se vei puhdin sanoistani.

Harrykin heräsi pian minun jälkeen. Meidät autettiin takaisin istuimillemme. Huomasin junan liikkuvan taas ja kaapu-ukkeli oli kadonnut. Siitä en ollut lainkaan pahoillani. Saisi mennäkin mahdollisimman kauas, tuollainen inhottava pökerryttäjä.

Oloni oli mitä surkein. Enää minua ei oksettanut, mutta olisin ottanut sen takaisin jos olisin voinut vaihtaa sen senhetkiseen olooni. Tärisin kauttaaltaan ja tunsin oloni kauhean heikoksi. En meinannut jaksaa nostaa edes kättäni ylös! Kun katsoin itseäni ikkunan heijastuksesta, huomasin olevan kalpeampi kuin koskaan ennen. Kasvoillani helmeili vieläpä kylmiä hikipisaroita. Näytin aivan kauhealta. Tosin oloni oli vieläkin kamalampi.

”Mitä tapahtui? Mikä se – se otus oli? Kuka kirkui?” Harry kysyi. Hänen äänensä oli ainakin yhtä heikko kuin minun.
”Kukaan ei kirkunut”, Ron sanoi hermostuneena.
”Mutta minä kuulin kirkunaa…”
”Minäkin kuulin”, sanoin ja sain osakseen pelokkaita katseita. Taisimme olla Harryn kanssa ainoat tärähtäneet.

Mutta… Mitä ne äänet sitten olivat?

Kuului kova naks ja professori Lupin ojensi minulle ison palan suklaata hänen suklaalevystään.

”Tässä. Syö se. Se auttaa”, hän sanoi ja antoi Harryllekin samanlaisen. Lupin vaikutti aika vähäsanaiselta tyypiltä.

Minulle kelpaa suklaa milloin vaan! Haukkasin ison palan suklaata. Minusta tuntui, etten ollut syönyt pelkkää suklaata, sillä tunsi lämmön hyökyvän sisälleni. Se valtasi minut pikkuhiljaa varpaidenpäistä korvanipukoihin asti. Tunsin oloni paljon paremmaksi. Mutustin suklaata tyytyväisenä ja muistin jopa kiittää professoria suklaasta.

”Mikä se oli?” kysyin jo hiukan vahvemmalla äänellä.
”Ankeuttaja”, Lupin totesi ja jakoi loput suklaasta muille. ”Azkabanin ankeuttaja.”

Ahaa. Tuollaisia ankeuttajat siis ovat. Dracon kuvailu oli mennyt aika nappiin, mietiskelin.

Professori Lupin lähti pois vaunuosastosta puhumaan kuljettajalle. Me jäimme keskenään vaunuosastoon. Kukaan muu kuin minä ei ollut haukannut palaakaan suklaasta. Pelkäsivätkö he, että Tylypahkan uusi opettaja yrittää myrkyttää heidät? Okei, edelliset pimeyden voimilta suojautumisenopettajat eivät ole olleet kovin… mukavia? Toinen yritti herättää Voldemortin henkiin. Jälkimmäinen taas yritti pilata minun, Ronin ja Harryn Ginnyn pelastus operaation ja yritti loihtia meihin unhoituta loitsun.  He eivät olleet kovin kilttejä setiä.

”Minä en käsitä… Mitä tapahtui?” Harry kysyi sulava suklaa kädessään.
”No – se otus – ankeuttaja – seisoi vain ja katsoi ympärilleen ja sitten te –. Minä luulin, että saitte jonkun kohtauksen. Se oli tosi pelottavaa. Te kumpikin hytkyitte samaan aikaan. Ja –” Ron värisi pelonsekainen ilme kasvoillaan
”Professori Lupin astui sinun ylitsesi, Harry, ja otti taikasauvansa esiin ja sanoi. ’Kukaan ei piilottele Sirius Mustaa viittansa alla. Häivy.’”, Hermione sanoi ja imitoi aika surkeasti Lupinin karheaa ääntä. ”Ankeuttaja ei totellut ja Lupin teki jonkin loitsun ja hänen sauvastaan lensi jotain hopeista ankeuttajaa päin. Sitten ankeuttaja kääntyi ja lipui pois…”  
  
Ron ja Neville alkoivat keskustella jotain lisää ankeuttajista. Olin uupunut enkä jaksanut kuunnella heitä. Tarkkailin vain muita vaunussa olioita. Halusin löytää muistakin jotain pahanolon merkkejä. En voinut uskoa, että minä ja Harry pökerryttiin. Olin aina kuvitellut olevani vahva. Luulin, etten pökertyisi aivan pienistä. Entäpä sitten Harry? Minä tiedän hänen olevan vahva ihminen. Hän ei pökertele vähästä. Tiesin ankeuttajissa olevan jotakin salaperäistä. Mitä ihmettä ne äänet olivat olleet?

Jatkoin edelleen muiden tarkastelua. Hermione ja Ron näyttivät olevan kunnossa. He olivat kumpikin hieman kalvenneet ja näyttivät hieman väsyneiltä. Neville oli pahemmassa kunnossa. Hänkin oli kalpea ja väsynyt, mutta hän näytti myös hikiseltä. Ginny näytti kaikista pahimmalta jos minua ja Harrya ei lasketa. Hän vapisi nurkassa kädet kierrettynä jalkojensa ympärille. Hän näytti todella kurjalta ja tiesin hänen voivan pahoin. Hän nyyhkäisi pienesti, mutta se oli tarpeeksi kova ääni Hermionelle joka meni lohduttamaan Ginnyä. Asiasta toiseen, oletteko huomanneet kuinka paljon Hermione ja rouva Weasley muistuttavat toisiaan?

Lupin tuli takaisin. Hän jäi seisomaan oven suuhun ja hymyili vinosti. ”Minä en kuule ole myrkyttänyt sitä suklaata…”
”Niin minä vähän arvelinkin”, sanoin ja vedin kylmissäni kaapua tiukemmin ympärilleni.

Professori Lupin vilkaisi minua. Ensin hänen ilmeensä oli aivan normaali, mutta heti kun hänen katseensa kohdistui minuun, hänen silmissään välähti jokin, luultavasti hämmästys. Melkein heti sen jälkeen hän näytti siltä kuin olisi tuijottanut kuolonsyöjää. Sitten hänen ilmeensä laimeni kuin hän olisi muistanut jotakin. Hänen toinen suupieli kohosi hieman ylöspäin ja hän sanoi. ”Oletan sinun olevan Selena Musta. Menikö aivan väärin?”
Kulmani kohosivat hämmästyksestä. ”Meni ihan nappiin. Mistä arvasit?”
”Olen kuullut sinusta.”
”Minusta?” varmistin yllättyneenä. ”Mitä minusta oikein puhutaan?”
Professori Lupin oli hetken hiljaa. ”Sinä olet ollut aikalailla mukana niissä sinun ja ystäviesi –” Lupin sanoi tarkoittaen varmasti Harrya, Hermionea ja Ronia, ”touhuissa. Varsinkin se viimevuotinen salaisuuksien kammio-juttu oli aika esillä”, Lupin sanoi.

Nyökkäsin lyhyesti. Oli hassua kuulla, että joku tiesi minusta vaikken ollut tavannut koko tyyppiä koskaan ennen. Harrylle se kaikki oli jo tuttua. Hänestä on juttua Päivän Profeetassa melkein joka viikko. Mutta minä lehdessä? Se ei mene jakeluun paksun kallooni.

Pian juna saapui Tylyahonasemalle. Aivan kuten joka kerta junan saapuessa määränpäähänsä, oppilaat ryntäsivät ulos yrittäen olla ensimmäinen. Se oli kylläkin tällä kertaa aika hassua, sillä ulkona satoi kuin saavista kaataisi. Kuulin muutamien tyttöjen kiljahduksia kun heidän hiuksensa kastuivat. Yksi kiljujista kuulosti ihan Parkinsonilta.

Vilkutimme Hagridille väkijoukon seasta. Olisin kernaasti halunnut jutella hänelle vaikka jokainen sekunti vesisateessa oli kauheaa piinaa. Ilma oli nimittäin inhottavan kylmä ja vesi ei ollut sitä lämpimämpää. Voitte vain arvata kuinka kylmä minulla oli. Sisällä junassakin minulla oli ollut jo kylmä. Nyt litimärkänä muutaman asteen lämpötilassa olin aivan jäässä.

Olimme ajautuneet väkijoukon mukana metsätielle jonka päässä oli joukko mustia vaunuja. Jokaisen vaunun edessä oli karmiva luurankomainen hevonen. Sen pää muistutti kovasti lohikäärmeenpäätä jonka olin nähnyt yhdessä kirjassa. Se oli vaunun tavoin musta ja sillä oli suuret siivet jotka eläin oli laskostanut kyljilleen. Muistan kun näin ensimmäisen kerran ne luurankohevoset. Olin tuijottanut suu avonaisena niitä ja kysynyt Hermionelta mitä ne olivat. Hän luuli aluksi minun pilailevan (Se olisi ollut vuosisadan surkein vitsi. Kyllä Hermione tietää, ettei minulla ole ihan niin surkea huumorintaju.) ja sanoi, ”Älä jaksa, Selena. En ole nyt vitsailu tuulella. Tiedät minun olevan huolissani Harrystä ja Ronista.” Minä jatkoin jankutusta etten pilaillut. Sain hänet jotenkin uskomaan puheitani, sillä hän katsoi minua koko loppupäivän kuin jotakin mielisairaalasta karannutta.

Tällä kertaa päätin olla reagoimatta elukoihin ja kiipesin pikaisesti vaunuun ja istuuduin Ronin viereen. Vaunu lähti liikkeelle. Tie oli kauhean muhkurainen ja siksi minä pompahtelin ilmaan vähän väliä. Kun ajoimme koulun porttien luo, kuvottava tunne yritti taas palata. Harrykin näytti huonovointiselta painaessaan päänsä vaunun seinään. Onneksi pääsimme ankeuttajien ohi melko nopeasti. Olisin hävennyt silmäni päästä jos olisin taas pökertynyt.

Vaunu pysähtyi Tylypahkan edessä. Hyppäsin alas vaunusta ja tunsin hymyn nousevan kasvoilleni. Olin taas Tylypahkassa! Katselin ympärilleni vatsa kuplien onnesta. Oikeasti, miten minä pystyin olla niin iloinen kouluun tulemisesta?

Olimme juuri lähdössä kohti Tylypahkan suuria tammiovia, kun kuulin inhottavaa ja erittäin tutunkuuloista kikatusta. Onneni haihtui siinä silmänräpäytyksessä ja tilalle tuli tulinen viha. En jaksanut lainkaan Parkinsonia juuri silloin.

”Minua on mietityttänyt nyt vähän aikaa yksi asia, Musta”, Parkinson sanoi kikattavien kanojensa ympäröimänä.
”Mietityttänyt?” sanoin yllättyneenä, ”Olen ylpeä sinusta, Parkinson. Sinä olet ajatellut! En uskonut tämän päivän koskaan koittavan.”

Tytöt Parkinsonin ympärillä lopettivat kikatuksen ja alkoivat mulkoilla minua muka vihaisesti. Olisin varmasti alkanut nauraa heidän typerille ilmeilleen jos minulla ei olisi ollut tärkeää sanallista tappelua meneillään.

”Minua ihmetyttää miksi sinä olet Rohkelikossa”, Parkinson jatkoi kuin häntä ei olisi koskaan keskeytettykään vaikkakaan ei yhtä omahyväisesti. ”Miten sinä muka voit olla rohkea jos kerran pyörryt, kun näet niin hirmuisen pelottavan ankeuttajan?” Parkinson lässytti lopun lauseesta ja luihuisjengi nauroi.

Kuinka nopeasti juorut täällä oikein kulkee? mietin ärtyneenä. Yritin tappaa Parkinsonia katseeni voimalla samalla kun mietin aivot savuten jotain tarpeeksi piikikästä ja nerokasta sanottavaa. En kuitenkaan päässyt sitä vaihetta pidemmälle, sillä Draco tuli korstoineen Parkinsonin tyttöjengin viereen.

”Älä unohda Potteria, Pansy. Hänkin pyörtyi”, Draco sanoi ja hymyili ivallisesti Harrylle.

Siinä oli se normaali Draco. Olin puoliksi helpottunut. En ollut vieläkään keksinyt mikä Dracoa oli vaivannut, mutta se vaiva oli näköjään ohi (jos oletetaan, ettei Dracolla ole hyvää kaksosta). Minua oli vähän kammottanut se ystävällinen Draco. Kuitenkin, toinen puoli minusta oli jotenkin pettynyt tai harmistunut. En ollut varma mikä se tunne oli, mutta jotakin sen suuntaista se ainakin oli. Draco oli ollut niin ystävällinen kesällä että olin jo olettanut hänen lopettaneen toisten kiusaamisen. Oletus oli kuitenkin näköjään osoittautunut vääräksi.

”Minä aivan unohdin! Hyvä, että muistutit, Draco”, Parkinson sanoi Dracolle ja räpsytteli ripsiään yrittäen olla viehkeä tai jotain.
”No, ei ole ensimmäinen kerta”, mutisin hiljaa. Draco taisi kuulla sen, koska hän vilkaisi minua nopeasti. Parkinson tuskin kuuli mitään keimailultaan. Minua alkoi ärsyttää se alituinen silmien räpytys, että minun oli pakko kommentoida sitä. ”Onko sinulla roska silmässä, Parkinson?” kysyin teeskennellen ystävällistä. ”Se kannattaisi ottaa pois sormella tai vedellä, sillä tuo näyttää todella typerältä.”

Parkinson punastui ja lopetti heti räpyttelyn niin kuin olin suunnitellutkin. Draco yritti peittää naurunsa, Crabbe ja Goyle eivät näyttäneet tajuavan mitä äsken oli tapahtunut ja Parkinsonin luihuisjengi yritti näyttää mahdollisimman vihaiselta. Osa heistä kuitenkin yritti vain niellä kikatuksensa kuten Draco.

”Sinuna en sanoisi mitään, Musta”, Parkinson sanoi nyt täysin vihaisena. Se on tytön heikkous. Hän suuttuu hyvin helposti. ”Pyörtyilet itse pikku ankeuttajan edessä. Sinun pitäisi kertoa äidillesi. Hän varmasti lähettäisi sinulle ison halin ja paljon pusuja”, hän jatkoi lässyttäen. ”Ai niin! Sinulla ei olekaan äitiä.”

Luihuiset nauroivat taas. Minua ei oikeastaan lainkaan vihastuttanut se äiti-heitto, sillä sitä oli käytetty iät ja ajat. Monista se on jotenkin tosi hauskaa. Minua taas on alkanut jo kyllästyttää se. Sen teho oli jo kulunut ajat sitten.

”No, minä en ainakaan räpyttele ripsiä kuin jokin mielipuoli kuvitellen sen olevan jotenkin kaunista”, sanoin kylmästi.
Parkinsonin kasvot punehtuivat lisää, mutta tällä kertaa suuttumuksesta. Hän olisi varmasti kiljunut minulle ties mitä loukkauksia (se ei ole kovin harvinaista. Olen nimittäin ammattilainen Parkinsonin ärsyttämisessä) jollei professori Lupin olisi tullut pelastamaan häntä itsensä nolaamiselta.

”Onko täällä jokin ongelma?” hän kysyi lempeällä äänellä. Hän katsoi meitä kaikkia rauhallisesti ja aivan eritavalla kuin McGarmiwa. Hänellä olisi ollut varmasti kulmat niin kurtussa, että ne olisivat osuneet toisiinsa.
”Ei, ei mitään ongelmaa – öh – professori” Darco sanoi ja katsoi ivallisesti Lupinin vaatteita. Minun teki huutaa tälle, ettei kaikki ole yhtä upporikkaita kuin hän, mutta jätin sen väliin.

Daphne Greengrass talutti vauhkon Parkinsonin pois edestämme. Muutkin luihuiset liukenivat pois pian sen jälkeen. Lupin ei sanonut mitään meille vaan lähti itsekin luihuisten perässä sisälle.

Kun olimme sisällä aulassa, olin jo melkein unohtanut mitä äsken oli tapahtunut. Olin taas oma iloinen itseni ja juttelin hiljalleen Harryn kanssa. Olimme juuri tulleet suuren salin ovelle ja minä hymyilin lumotulle katolle jota peitti harmaat sadepilvet. En edes ollut muistanut kuinka kova ikävä minulla oli ollut sitä kattoa.

”Potter! Musta! Granger! Tulkaapa tänne!”

Käännyin hämmentyneenä. Professori McGarmiwa seisoi kauempana odottaen meitä. Minulle tuli heti mieleen, että ehkä McGarmiwa aikoi saarnata minulle siitä äskeisestä kinasta Parkinsonin kanssa, mutta miksi hän huusi myös Harrya ja Hermionea? Käänsin selkäni suurelle salille ja sen lumotulle katolle ja lähdin McGarmiwan perään Harryn ja Hermionen kanssa.

***

Työnsin Harryn kanssa suuren salin oven auki. Lajittelu oli jo loppunut, sillä professori Lipetit kantoi jakkaraa ja lajitteluhattua pois. Minua se ei oikeastaan haitannut. Oli aika tylsää seurata uusien oppilaiden lajittelua kun ei edes tuntenut ketään koko porukassa. Harryä taas se näytti haittaavan. Hän ei ollut nähnyt lajittelua sitten oma lajittelunsa (ei kannata mennä kouluun lentävällä autolla jos haluaa nähdä lajittelun – tai edes seuraavan opiskeluvuoden).

Yritimme mennä mahdollisimman hiljaa ja nopeasti paikoillemme jotka Ron oli varannut meille harmiksemme melkein salin toisesta päästä. Vaikka kuinka yritimme olla huomaamattomia silti moni utelias silmäpari tuijotti meidän kulkuamme paikoillemme rohkelikkojen pöytään. Näin Parkinsonin kuiskivan jotain kavereittensa kanssa. He kaikki vilkuilivat minua siihen malliin, ettei ollut epäilystäkään kenestä he puhuivat. Toivoin kovasti, ettei tieto pyörtymisestäni ollut levinnyt kovin pitkälle. Toivo oli tässä kohdassa aivan turhaa, sillä Parkinson on aivan liian hyvä juoruilemaan ja levittelemään huhuja. Joskus minua ihmetyttää miten hän saa ne niin nopeasti kaikkien tietoon.

”Mitä asiaa hänellä oli?” Ron kysyi heti kun istuuduimme paikoillemme.
”McGarmiwa oli huolestunut minun ja Selenan pyörtymisestä. Hän olisi halunnut pitää meidät sairaalasiivessä seuraavan yön, mutta onnistuimme saamaan hänet muuttamaan mielensä”, Harry selosti nopeasti Ronille.
”Entä sinä, Hemione? Miksi sinunkin piti mennä mukaan?” Ron kysyi.
”Niin, minuakin kiinnostaisi tietää”, sanoin uteliaana.

Hermione ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, sillä Dumbledore nousi ylös ja kaikki muutkin jotka olivat supisseet jotakin, vaikenivat. Minun on välillä hankala keskittyä tylsiin asioihin ja ajatukseni alkavat harhailla sellaisissa tilanteissa varsin helposti. Kyllä minä tiesin suurin piirtein mitä rehtori meille höpötti (jotain ankeuttajista ja siitä ettei niitä voi huijata edes näkymättömyysviitalla – harmi, sitten Harry ei ainakaan sillä lailla pääse Tylyahoon), mutta enemmän minua kiinnosti haarukalla ja veitsellä leikkiminen. Sitten kun Dumbledoren ääni muuttui vakavasta hilpeämmäksi, päätin taas yrittää kuunnella edes vähän.

”Sitten hauskempiin asioihin. Saan ilokseni esitellä kaksi uutta riveihimme liittynyttä opettajaa. Ensinnäkin professori Lupin, joka ystävällisesti myöntyi täyttämään pimeyden voimilta suojautumisen opettajan viran”, Dumbledore kertoi.

Lupinin ulkomuoto taisi olla monien mielestä liian nuhjuinen, sillä taputukset olivat aika kehnot. Vain he jotka olivat tavanneet hänet aikaisemmin, innostuivat taputtamaan riehakkaammin. Minä jopa vislasin yrittäessäni saada saliin vähän elämää, mutta ei se näyttänyt paljonkaan auttavan – muutama minulle tuttu alkoi ehkä taputtaa kovemmin. En ole kuitenkaan aivan varma.

”Ja sitten toiseen uuteen nimitykseen. Surukseni minun on kerrottava teille, että taikaolentojen hoitoa opettanut professori Patapalo vetäytyi tehtävästään viime lukuvuoden lopuksi voidakseen viettää enemmän aikaa jäljelle jääneiden raajojensa kanssa. Olemme kuitenkin saaneet hänen tilalleen itse Rubeus Hagridin joka on suostunut opettajaksi riistanhoidollisten tehtäviensä ohessa.”

Meinasin tippua tuoliltani kun kuulin ilmoituksen. Nousin heti pystyyn kun sain korjattua tasapainoani tarpeeksi ja hurrasin muiden mukana. Hagrid sai reilusti paremmat suosionosoitukset kuin Lupin oli saanut. Lupin ei näyttänyt välittävän vaan taputti muiden mukana hymyillen iloisesti.

Ruoka oli herkullista kuten aina ja aina kun ruoka on herkullista, syön itseni ihan ähkyyn. Hermione ei suostunut kertomaan mitään siitä mistä hän oli keskustellut McGarmiwan kanssa, vaikka yritin kuinka udella. Lopulta sain hänet liiankin vihaiseksi ja siihen loppui minun ja Hermionen sen iltaiset keskustelut.

Pitojen jälkeen kävimme onnittelemassa Hagridia jonka silmät kiiltelivät onnenkyynelistä. Hänen puheestaan ei saanut kovin hyvin selvää, mutta tuskinpa hän sanoikaan edes mitään kovin tärkeää. Sen jälkeen menimme rohkelikkotorniin ja sieltä suoraan omiin makuusaleihimme nukkumaan.

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+8 lukua
Kirjoitti: Ginerva - 31.05.2010 16:17:50

Uusi lukija ilmoittautuu. :D Siis voin sanoo jo nyt että minä rakastan tätä ficiä jo nyt. Tää on aivan ihana. :D Mutta kuka on Selenan isä. Vähänkö jos Sirius on Selenan kummisetä. Sit Harry ja Selena on ois jotenkin sukulaisii. Mut niin en oo sitä mieltä että Sirius olis Selenan isä.

Lainaus

Kuului valtavan kova räjähdys ja sitten alkoi kiljunta, pelokas, kauhistunut kiljunta. Kovien sekalaisten äänten keskeltä kuului selkeästi, mutta kuitenkin vaimeasti miehen syyttävät raivokkaat ja samalla mahdottoman murheelliset sanat. ”Sinä tapoit hänet, Matohäntä! Minä lupasin suojella häntä! Lupasin! Kuinka, kuinka sinä saatoit? Tytöllä ei ole enää äitiäkään.”

Siis oliks toi Sirius kuka lupas suojella sitä?
Ja kuka on Selenan äiti?
Onko se Musta vai on sen isä Musta?
Mut eiköhän se selvii jatkossa. Joten toivon jatkoa pian. Siis tosi pian :D
Ginerva :-*

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+8 lukua
Kirjoitti: Ruskapoika - 31.05.2010 16:49:58

Miksi tää ei ole ilmottanu, että tähän on tullu jatkoa?!! ???
Pyh ja pöh, mie oon oottanu kieli pitkällään, että tähän tulee jatkoa ja sitten tähän on tullu jo monta päivää sitten ja mie huomaan, vasta nytten! Ei ole reilua tämä eläminen, ei sitten missään nimessä.

Pidän aivan hirveästi edelleen tuosta kirjoitustyylistäsi ja Remus<3 Remus mukaan *rallattelee* Joo, moi, mie oon ihan  terve =D Hmm... Nyt jäi oikeesti kalvamaan mieltä, ketkä oikein ovat Selenan vanhemmat! Sirius on luvannut pitää tytöstä huolta, mutta kun tällä ei ole enää vanhempia. Nyt on joku ajatuksen poikanen takaraivossa - äidistä kylläkin vain -, mutta en viihti sanoa sitä nyt ääneen ::) Paljastan sitten kun selviää, että ketkä he ovat, että arvasinko oikein.

Lainaus

Joku julmettu kehtasi läpsiä minua kasvoille.

Älä kysy miksi, mutta repesin :'DD Totaallisesti repesin... onneksi kukaan ei ollut kotona vielä :D

Virheen poikasen pongasin:

Lainaus

Asiasta toiseen, oletteko huomanneet kuinka paljon Hermione ja rouva Weasle muistuttavat toisiaan?

rouva Weasley ;) Sieltä puuttuu pieni koukeroinen Y.

Jatkoa kiitos pyydän :-*

~Ruskapoika

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+8 lukua
Kirjoitti: Vaarallinen Komentoija - 31.05.2010 18:06:38

Hiphei! Selena on mielenkiintoinen hahmo! :D Tahdon tietää hänestä ja Siriuksesta lisääääääääääää! Hyvä ficci, muuten  :-*

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+8 lukua
Kirjoitti: Amaril - 07.06.2010 14:50:09

Ginerva, jee, uusi lukija! Mukavaa, että pidät tästä. Kysymyksiin tulee vastaus seuraavissa osissa. Kiitos kovasti kommentistasi!

Ruskapoika, kiitoksia. Hyvä, että kirjoitustyylistäni pidetään :D Remusta ei oikeastaan ole tässä luvussa. Saa nähdä millon arvon herra suvaitsee hypätä takaisin valokeilaan. Toivotaan ettet ole keksinyt kuka Selenan äiti on. Yritin keksiä jonkun jota ei sitten millään keksitä. Kiitos kommentoinnistasi!

Vaarallinen Komentoija, onnistuin kerrankin kehittelemään hyvän hahmon. Kiva, että pidät tästä. Kiitos kommentistasi!

A/N: Osan ilmetyminen on vähän venynyt kun inspiraation päätti ottaa kesälomaa. Olen jotenkin pettynyt tähän osaan, mutta ei voi mitään. En ole varma milloin seuraava osa tulee, kun on tuo Stadi Cup (jalkapallo turnaus) enkä varmaan ehdi kirjoittaa kauheasti  :-\ Saa nähdä sitten.


9. Kalmankoira

”Miten sinun kesälomasi meni?” Susan Bones kysyi minulta kun olimme kävelemässä yhdessä muinaisten riimujen tunnille.
”Oli aika tylsää. Ei tapahtunut mitään ihmeellistä”, vastasin olkiani kohauttaen. ”Entä sinun?”
”Me olimme koko kesän serkkujeni luona. Siellä oli ihan kivaa, mutta satoi liian usein.”
”Sellaista se on täällä Iso-Britanniassa”, mutisin kun astuimme luokkaan sisään.

Huone oli samanlainen kuin muutkin luokat Tylypahkassa – kivilattia ja – seinät, jykevät puiset pulpetit ja luokan edessä oli opettajanpöytä ja sen takana seinällä oli liitutaulu. Huoneen tunnisti muinaisten riimujen luokaksi vain siitä, että seinillä oli paljon julisteita joissa oli kaiken näköisiä riimuja ja merkkejä selityksineen ja opettajan pöytä melkein hukkui paksuihin vanhoihin kirjoihin joiden kansia koristivat monimutkaiset riimut.
 
Menimme istumaan hieman syrjään piiloon liiallisilta opettajankatseilta. Vilkuilin oppilaita etsiessäni Hermionea heidän joukosta. Häntä ei kuitenkaan näkynyt. Se oli todella kummallista, sillä myöhästyminen ei ollut hänen tapaistaan, saati sitten lintsaaminen.

”Minne Hermione on kadonnut?” kysyin Susanilta juuri kun opettaja astui sisään.

Susan kohautti olkiaan ja kääntyi katsomaan opettajaa niin kuin kunnon puuskupuh. Päätin yrittää kerrankin opiskella tosissani ja käännyin seuraamaan opettajan touhuja. Opettaja oli noin 50-vuotias nainen. Hänen hiuksensa olivat melkein kokonaan harmaat, mutta sieltä täältä hänen sotkuisesta nutturastaan löytyi ruskeita hiuksia. Hänellä oli raskaat neliskanttiset silmälasit ja terävä nenä. Hän tarkkaili luokkaa hetken tihrusilmillään ja sitten hän näpäytti pienesti sauvaansa. Liitutaululle ilmestyi rivi omituisia merkkejä, jollaisia en ollut ennen nähnytkään. Toivoin vain ettei meidän täytyisi kääntää niitä.

”Minun nimeni on Bathsheba Babbling ja olen teidän opettajanne muinaisissa riimuissa. Sanon tämän heti tähän alkuun, ettei kukaan vaan voi sanoa etten varoittanut. Minä en suvaitse tottelemattomuutta enkä siedä melua sitten yhtään”, professori Babblingin katse kiersi hitaasti luokkaa eikä kukaan uskaltanut liikahtaakaan. ”Rankaisen kummastakin tarpeen mukaan ja minä pidän sanani”, hän sanoi tiukalla ja periksi antamattomalla äänellä. Tuskinpa hänellä tulisi olemaan ongelmia luokan kurinpidon suhteen. Kenellekään ei tulisi varmasti mieleenkään uhmata häntä.

Laskin kyynärpääni pöydälle ja nojasin kasvoni käsiini. Olin täysin varma, ettei muinaisten riimujen tunneista tulisi lainkaan miellyttäviä. Huokaisin masentuneena. Professori Babblingin kulmat kurtistuivat ja hän suuntasi hyvin mcgarmiwamaisen katseensa minuun ja sanoi. ”Minun tunnillani istutaan selkä suorassa neiti…?”
”Musta”, sanoi ärtyneenä ja suoristin selkäni. Voi luoja, kuinka ärsyttävä opettaja!

Professori Babbling tuijotti minua jonkin aikaan nenäänsä pitkin. Kun hän sai siitä tarpeekseen, hän käänsi selkänsä meille ja jatkoi puhettaan. ”Te varmasti tiedätte, että on olemassa hyvin monenlaisia riimukirjoitusmuotoja. Kääpiöillä ja eri taikaolennoilla on omansa niin kuin on myös eri ihmisryhmillä ja -sivilisaatioilla ja jotkut ovat kehitelleet omaan käyttöönsä salaisen riimukirjoitus muodon. Liitutaulullakin on riimuja”, hän sanoi ja kääntyi meidän puoleen. ”Osaako kukaan sanoa mitä riimuja ne ovat?”

Kaikki tuijotti riimuja hölmistyneenä. Kukaan ei viitannut. Kaikki yrittivät näyttää mahdollisimman pieniltä jotta opettaja ei vain huomaisi heitä. Hermione olisi luultavasti osannut vastata kysymykseen, mutta tyttöä ei näkynyt missään.

Professori Babbling näytti siltä, että oli tiennyt, ettei kenelläkään ollut aavistustakaan vastauksesta joten hän sanoi itse vastauksen. ”Nämä riimut ovat maahisten kehittelemä kirjoitusmuoto. Sitä on hyvin tärkeää osata jos haluaa työskennellä maahisten kanssa esimerkiksi Irvetassa. Se on yksi yleisimmistä ja käytetyimmistä ja sitä kautta tärkeimmistä riimukirjoitusmuodoista. Onneksenne se on myös aika yksinkertaista ja siksi se sopii hyvin näin alkuun”, hän sanoi. ”Ottakaa kirjasta esiin sivu kolmetoista ja tulkitkaa lause siellä olevien merkkiselitysten avulla.”

Hienoa, ajattelin sarkastisesti. Avasin kirjan laiskasti ja etsin oikean sivun. Kirjani oli melko vanha tai ainakin rähjäinen. Minun oli heti ensitöikseni Tylypahkassa täytynyt vahvistaa se taialla. Löysin nopeasti oikean sivun ja tuijotin sitä järkyttyneenä. Sivu oli täynnä pikkiriikkisiä merkkejä ja niiden selityksiä. Niitä oli valtavasti ja olisi ihme jos löytäisin sieltä edes yhden etsimäni merkin. Professori Babbling tuijotti minua siihen malliin, etten viitsinyt enää vitkastella ja aloin masentuneena etsiä oikeita merkkejä.

***

Kauhoin muhennosta äkäisenä. Vaikka muinaisten riimujen tunnista oli jo aikaa, olin vieläkin käärmeissäni. Opettaja oli ottanut minut silmätikukseen ja oli huomautellut minulle ties mistäkin pikku seikasta (okei, kyllä hän muillekin huomautteli, mutta ei sillä ole nyt väliä) ja sitten hän oli antanut läksyksi opetella ulkoa ne kaikki merkit siltä sivulta kolmetoista. Minulle oli tainnut tulla uusi inhokkiaine.

”Sinä olet ollut koko päivän kauhean huonolla tuulella, Selena”, Hermione sanoi.
”Entä sitten?” äyskäisin.
”Minua vain ihmetyttää miksi”, Hermione sanoi ärsyttävän rauhallisella äänellä. Minua taisi ärsyttää kaikki sinä päivänä.

Tungin suuhuni muhennosta. En sanonut mitään. Hermione näytti siltä kuin olisi yrittänyt lukea ajatuksiani. Tyhjensin mieleni ihan varmuuden vuoksi. Mistä sen tietää mitä Hermione oikein osaa?

”Harry”, Ron sanoi oudolla äänellä. ”Et kai sinä ole nähnyt missään isoa mustaa koiraa?”
”Olen minä”, Harry sanoi. ”Näin yhden silloin kun karkasin Dursleylta.”

Ron pudotti haarukkansa ja sillä oleva muhennos tippui hänen syliinsä. Hermionekin lopetti minun mulkoilemisen ja sanoi taas ärsyttävällä tietäväisellä ja tyynellä äänellä. ”Se oli varmasti kulkukoira.”
”Se on paha enne! Minun Bilius-setäni näki kalmankoiran ja hän kuoli vuorokauden kuluttua!” Ron huudahti kauhuissaan.

Ronille oli tullut jokin pakkomielle tämänpäiväisestä ennustustunnin ennustuksesta. Professori Punurmio oli ennustanut Harryn kuolevan. Oikeasti, luuleeko hän, että jonkin typerän koiran näkeminen aiheuttaa kuoleman? Minua alkoi ärsyttää vieläkin enemmän. En jaksanut kuunnella sillä hetkellä tippaakaan kinastelua. ”Minäkin olen nähnyt sellaisen koiran. Ei se ole mitenkään ihmeellistä”, sanoin tavoitellen Hermionen tyyneyttä, mutta onnistuin kuulostamaan Parkinsonilta kun olen arvostellut tämän kimakkaa ääntään tai mopsimaisia kasvojaan. ”Mikä edes on kalmankoira?”
”Siinäs näet! Ei ole mitenkään outoa nähdä musta koira”, Hermione hihkaisi voitonriemuisesti Ronille.
 
Ei olisi sittenkään pitänyt sanoa mitään. Hermione on nyt tuplasti ärsyttävämpi, ajattelin happamasti. Hän ei edes vastannut kysymykseeni.

”Mistä sinä tiedät, ettei sekin ole kalmankoira?” Ron sanoi riitaa haastavasti.
”Ei kalmankoiria ole olemassakaan, Ron!”
”Voisiko joku olla niin ystävällinen ja kertoa mistä te edes kinastelette”, sanoin turhautuneena. ”Mikä se kalmankoira oikein on?”
”Se on kuolemanmerkki”, Ron kiirehti sanomaan ennen Hermionea.
”Eikä ole!” Hermione kivahti. Sitten hän alkoi selittää kaikenlaisia tylsiä faktoja jotka todistavat ettei kalmankoiria ole olemassakaan. En jaksanut kuunnella vaan tungin suuni täyteen porkkanoita ja keskityin muhennoksella leikkimiseen.  

Vihdoin Hermione hiljeni. Hän kaivoi laukustaan muinaisten riimujen oppikirjan. Valitettavasti hänen piti avata suunsa taas. Minun teki mieli tunkea hieno muhennosukkelini hänen liian äänekkääseen leipäläpeensä. ”Minun mielestäni ennustaminen vaikuttaa epämääräiseltä. Aikamoista arvailua jos saan sanoa.”
”Punurmio sanoi, että sinulla on mitätön aura! Sinua ärsyttää vain kun olet vaihteeksi surkea jossain!” Ron huudahti kiukkuisena.
 
Hermionen silmissä välähti. Hän pamautti riimukirjan kiinni ja paukautti sen pöytään niin, että kastiketta lensi kaavulleni. Kirosin kovaan ääneen, mutta häntä ei minun poltteleva ihoni kiinnostanut. Hän vain käänsi raivoisankatseensa Roniin ja sihisi. ”Jos ennustamisessa voi olla hyvä vain teeskentelemällä, että näkee enteitä kasassa teenlehtiä, minä en tiedä viitsisinkö opiskella mokomaa kovinkaan kauan! Se tunti oli silkkaa pötyä verrattuna muinaisten riimujen tuntiin!”
  
Hermione otti laukkunsa ja marssi nokkapystyssä pois salista. Jäin tuijottamaan häntä kiukusta kihisten. Kaapu oli tullut juuri pesusta ja kastike oli KUUMAA! Minun teki mieli heittää koko kastikekulhon hänen päähänsä. Hillitsin raivoni ja aloin puhdistaa kaapuani.

”Vai, että riimujen tunti oli muka niin hyvä! Siellähän oli aivan kauheaa”, mutisin suutuspäissäni. ”Sitä paitsi, hän ei ollut koko tunnilla!”

***

Ruokailun jälkeen meillä oli ensimmäinen taikaolentojen hoidon tunti. Hagrid oli älyttömän innoissaan siitä ja hänen iloisuutensa sai minut hieman rauhoittumaan. Tosin, ei se paljoa auttanut, sillä luihuisilla oli samaan aikaan tunti ja jouduin olemaan koko aika kymmenen metrin päässä Parkinsonista.

Ron ja Hermione olivat vieläkin suutuksissaan toisiinsa joten he eivät sanoneet sanaakaan toisilleen. Myönnän itsekin olleen vielä vihainen Hermionelle. Olin joutunut juoksemaan ylös rohkelikkotorniin vaihtamaan kaapuni ja meinasin myöhästyä tunnilta. On vain oikein, ettei Hermionella ole juttukaveria.

Tunti meni aluksi ihan hyvin. Hagrid kertoi miten sitä hirviökirjaa pystyy lukemaan (sitä pitää silittää!) ja Harry pääsi lentämään hevoskotkalla. Tunti meni ihan normaalisti. Parkinson heitti surkeaa läppää ankeuttajista ja Draco oli edelleen normaali oma itsensä ja haukkui Hagridia minkä kerkesi.

No, sitten kaikki meni aivan pieleen.

Draco alkoi taas arvostelemaan Harrya (ja samalla hevoskotkaa) ja pinnani sen suhteen oli katkeamassa (joka oli tänään melko lyhyt) ja olin menossa heittämään purevankirjan Dracon niskaan. En ehtinyt tehdä muuta kuin napata kirjan ja ottaa pari askelta kun Hevoskotka, nimeltään Hiinokka jolla Harry oli lentänyt, sivalsi hänen kättään terävillä kynsillään ja haavasta pursusi sairaasti verta. Draco oli loukannut Hiinokkaa tahallaan (mitä ei todellakaan kannata tehdä jos on kiintynyt raajoihinsa) ja eläin oli suuttunut. Koko homma oli Dracon oma vika. Tunti loppui siihen. Parkinson parkui koko loppupäivän kuin vauva ja minä puolestani heitin hänen päälle Hirviökirja hirviöistä – kirjan ja sain jälki-istuntoa Kalkarokselta joka sattumalta käveli ohi. Loppu ilta menikin sitten Kalkaroksen mätäpurkkien puhdistukseen.

Professori Lupinin ensimmäinen tunti meni huomattavasti paremmin kuin Hagridin. Käsittelimme tunnilla mörköä. Lupin oli etsinyt meille mörön ja meidän piti häätää se. Se oli oikeasti tosi hauskaa. Mörkö muuttui minulla ankeuttajaksi. Minua alkoi tosin pyörryttää, mutta onnistuin onneksi loitsimaan mörkö-ankeuttajaan naurretavus-loitsun ennen kuin ehdin menettää tajuntani. Kaikki ainakin minun ryhmästäni alkoivat kunnioittaa Lupinia. Olimme saaneet vihdoinkin kunnollisen pimeyden voimilta suojautumisen opettajan.

Joka ilta kun olin saanut tehtyä läksyt (tai yrittänyt tehdä) menin kirjastoon. Olin päättänyt selvittää keitä vanhempani olivat. Aloitin ensiksi etsimällä sukututkimuskirjoja. Löysin valitettavasti vain yhden. Kyllä siinä kerrottiin Mustista, mutta kaikki tieto oli jotain sata vuotta vanhaa. Aloin tutkia ties mitä tietokirjoja, sanomalehtiä ja elämänkertoja. Joissakin kirjoissa mainittiin jotakin Mustista, mutta Mustat vaikuttivat olleen aika passiivista sakkia, eivätkä he olleet tehneet paljonkaan mitään merkittävää. Muutamissa sanomalehdissä mainittiin jonkun Mustan kuolleen, syntyneen tai menneen naimisiin. Missään ei kuitenkaan puhuttu mitään minusta. Epätoivo alkoi hiipiä pikkuhiljaa sisuksiini. En siltikään luovuttanut. Tongin kirjastoa sellaisella sinnikkyydellä, että vain Hermione olisi siihen yltänyt. Pakkohan sieltä oli jotakin löytyä!

***

Syyskuu alkoi jo olla hyvällä mallilla käynnissä. Puidenlehdet loistivat kirkkaissa punertavissa väreissä ja ilma alkoi jo olla viileä ja satoi tavallistakin enemmän. Ulkona ei oikein voinut olla ilman sateenvarjoa. Huispaajat tulivat joka kerta litimärkinä treeneistä. Minäkin olin pysytellyt ennätys pitkään sisätiloissa jos ei lasketa kasvihuoneille ja taikaolentojen hoidon tunneille menemistä. Lopulta se kävi niin tuskalliseksi että Hermione melkeinpä heitti minut ulos. Menin mukisematta kävelylle tihkusateeseen. Aina se riimujenläksyjen teon voittaa.

Tallustelin lähellä kielletyn metsän rajaa. Jouduin vähän väliä puhaltelemaan käsiini lämmintä ilmaa. Oli tullut niin kiire, etten ehtinyt ottaa lapasia mukaan (oikeastaan Hermione ei huomannut heittää niitä päälleni). Tuuli suhisi puidenlehtiä vasten. Sade ei ollut lainkaan paha. En ollut melkeinpä yhtään märkä vaikka olin jo ehtinyt kävellä vartin ilman minkäänlaista suojaa. Hyperaktiivisuuteni alkoi laimeta ja aloin olla taas niin normaali kuin vain voin olla. Minua ei kuitenkaan huvittanut mennä takaisin sisälle tekemään läksyjä. Voisin väittää unohtuneeni ulos kävelemään enkä ehtinyt tehdä niitä. Tuskinpa se menee edes läpi, mutta ainakaan Hermione ei voi valittaa.

Heräsin mietteistäni kun kuulin metsästä pahaenteistä rapinaa. Yritin etsiä katseellani äänen aiheuttajaa, mutta en nähnyt mitään. Otin sauvani kaapuni taskusta, mutisin hiljaa loitsun ja valo syttyi sauvan kärkeen. Rapina ja kahina alkoivat taas, mutta lähempää. Näin selvästi pensaanlehtien liikkuvan kun jokin työntyi sen läpi. Osoitin sauvallani suoraan pensaaseen ja odotin jännittyneenä mikä sieltä tulisi esiin. Hetken kuluttua pensaan kätköistä ilmestyi koiran pää. Loputkin koirasta työntyi eteeni.

Tuijotin eläintä hämmästyneenä. Se oli aivan samanlainen kuin se koira jonka olin nähnyt Lontoossa. Koira oli musta, iso ja se muistutti karhua. En liikahtanut lainkaan muutamaan pitkään sekuntiin. Lopulta sain itseni pakotettua taas toimimaan normaalisti. Laskin sauvani hitaasti. Koiralla oli omituinen ilme kasvoillaan. En osaa lukea eläinten ilmeitä joten ilme jäi ikuiseksi mysteeriksi.

Kun sauvani ei enää osoittanut koiraa, se uskalsi jo lähestyä minua hitain epäröivin askelin. Se oli jotenkin hassunnäköistä, että minun oli pakko hymyillä sille. Koira näytti saavan ilmeestäni rohkeutta ja se uskaltautui nuuskimaan jalkojani. Rapsutin sen päälakea hajamielisenä ja aloin jostakin kummansyystä puhua sille. ”Mitä sinä täällä teet?”

Koira jatkoi nuuskimistani eikä noteerannut puheisiini. Kyykistyin hitaasti koiran tasolle. Katsoin sen yönmustiin silmiin. Koiran silmät olivat jotenkin erilaiset kuin muiden samankaltaisten. Silmien takaa paistoi älykkyys eikä se tyhjyys mikä näkyi esimerkiksi Donin koiran silmistä. Tosin se koira oli varmaan koko Britannian tyhmin. Se törmäili vähän väliä tuolinjalkoihin ja se työnsi päänsä aina kaikkialle mistä se ei saanut sitä pois omin avuin eikä se ikinä juonnut vettä sen kupista vaan sen oli pakko mennä vessanpöntölle juomaan.

”Oletko sinä eksynyt?” kysyin. Koira haukahti pienesti. En ollut varma mitä se meinasi, mutta en välittänytkään. Kaipasin vain jotakuta joka kuuntelisi minua. Oli aika masentavaa kierrellä yksikseen Tylypahkan alueilla. ”Asutko sinä Tylyahossa?”

Koira haukahti uudestaan, mutta tällä kertaa kuitenkin innokkaammin ja sen häntä heilahti muutaman kerran. Minulle tuli heti mieleen sen olevan ”kyllä”.

”Asut vai? Onko siellä omistajasikin?”

Koira haukahti pienesti ja tällä kertaa tajusin sen olevan ”ei”.

Istahdin maahan ja koira teki samoin perässäni. Tuijottelin koiran jäntevää kehoa ja sen kiiltävää mustaa karvaa. Koira oli juuri sellainen millaiseksi Ron oli kalmankoiran kuvaillut. Koira ei kuitenkaan vaikuttanut lainkaan kuolemanaiheuttajalta tai –enteeltä. Taisi olla taikauskoa koko juttu.

”Jos yksi ystäväni, Ron, olisi täällä, hän sanoisi sinun olevan kalmankoira”, naurahdin lyhyesti. ”Sinä et kuitenkaan vaikuta yhtään sellaiselta. Minkäs sinä sille mahdat että olet sattunut saamaan mustan turkin?”

Koira haukahti hassusti ja heilautti häntäänsä. Sitten se vakavoitui ja istui rauhallisesti paikoillaan tuijottaen minua pelottavan älykkäillä silmillään. Se oli todellakin aivan toista luokkaa kuin se Donin koira. Onkohan kaikki velhojen lemmikit noin älykkäitä? Koukkujalkakin löytää Kutka ties mistä piilosta mihin Ron sen piilotta. Silläkin on älykkäät silmät. Sekin taitaa tajuta puhetta niin kuin tuo musta koirakin.

”Sinä olet aika älykäs koiraksi. Minusta tuntuu, että ymmärrät mitä minä sanon.”

Koira kallisti päätään. Silitin sen takkuista turkkia. Koira laskeutui makuulleen ja painoi päänsä syliini. Siinä me istuskeltiin sateessa. En ole varma kuinka pitkään, mutta kun palasin takaisin sisälle olin jo aivan märkä. Ja seuraavana päivänä olin kuumeessa. Loistavaa, Selena!

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+9 lukua
Kirjoitti: Ruskapoika - 15.06.2010 21:10:05

Ihanaa tulla riparilta kotiin ja huomata, että tähän oli tullut jatkoa! Nyt sen tosin vasta ehdin lukea, vaikka jo joskus kolmen aikaan koneelle pääsin, mutta kuitenkin. Nyt se on luettu ja siitä on pidetty, vaikka itse et täysin tyytyväinen tähän olekaan :)

Lainaus

Toivotaan ettet ole keksinyt kuka Selenan äiti on.

NO, kun minun aivokapasiteetista on kysymys, niin voimme jo oikeastaan sanoa, että en arvannut :D

Lainaus

Koira kallisti päätään. Silitin sen takkuista turkkia. Koira laskeutui makuulleen ja painoi päänsä syliini. Siinä me istuskeltiin sateessa. En ole varma kuinka pitkään, mutta kun palasin takaisin sisälle olin jo aivan märkä. Ja seuraavana päivänä olin kuumeessa. Loistavaa, Selena!

Anteeksi pitkä lainaus, mutta minusta tämä lopetus oli todella hyvä. Varsinkin tuo kuume ;)

Tuo riimujen opettaja kuulosti kyllä todella ärsyttävältä, että miulla ainakin menis joka helkutin tunti siihen hermot :'DD

Lainaus

Minulle oli tainnut tulla uusi inhokkiaine.
---
Kaapu oli tullut juuri pesusta ja kastike oli KUUMAA!

Voi Selena parkaa :( Tuollanen paskamainen todella ilkeä päivä. Ensin on helkkarin tylsä riimujen tunti ja sitten vielä Hermy heittelee (vahingossa) kastiketta päälle =( Not fear...

Ööh, tässä kommentissa ei ollu kyll mitään järkee, mutta yritä kestää :'D (Sekosin riparin aikana...)

Minä kiiitän ja kumarran ja pyytelen jatkoa, kunhan kerkiät ;)

~Ruskapoika

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+9 lukua
Kirjoitti: Amaril - 19.06.2010 12:16:17

Ruskapoika, hyvä, ettei luku ollut pettymys :) Aluksi en edes ollut kirjoittanut tuohon loppuun noita kahta kahta viimeistä lausetta. Hetken mielijohteesta sitten repäisin tuon :D Hyvä vaan, että pistin sen. Kiitos kommentoimisesta.

Pulina, ihanaa, että pidit osasta. Selena kyllä on aika pro ;D Hermione on kyllä välillä ärsyttävä pakko myöntää (esimerkiksi juuri viime osassa). Ei ehkä mikään paras mahdollinen ystävä Selenalle, kun ärsyttävät aina toinen toistaan. He ovat vähän niin kuin sisarukset - tappelevat vähän väliä, mutta unohtavat hetkessä riitansa. Kiitos kommentistasi.

A/N: Jatkoa kehiin. Menen ensi viikolla Italiaan vähän yli viikoksi, joten tähän tulee pikku tauko. Epäilen vahvasti, että saan ottaa kannattavan mukaan, eli osan kirjoittamisessakin kestää tavallista pidempää. Tähän voisinkin lisätä, että pidän kauheasti kommenteista  ;)


10.   Sopimus Draco Malfoyn kanssa

Makasin jäykkänä sairaalasiiven sängyllä. En olisi millään halunnut tulla koko paikkaan, mutta taas kerran Hermione oli saanut jankuttamisellaan minun pääni käännettyä. Tein sen tietenkin vain siksi, että hän lopettaisi sen, mutta ei se auttanut. Nyt hän pyytelee anteeksi sitä, että oli heittänyt minut pihalle edellisenä iltana. En kuunnellut sanaakaan. Eikä tainnut Ronkaan joka istui myös sängyn vieressä olevalla tuolilla hajamielisesti tuijottaen sänkyni ympärillä olevaa verhoa. Harry oli huispausharjoituksissa joten hän ei voinut olla paikalla. Voi, kuinka paljon minun teki mieli olla pelaamassa huispausta. Ajatukseni harhailivat vilkkaasti huispauksessa enkä meinannut huomata, että Hermione lakkasi puhumasta matami Pomfreyn tuodessa minulle parantavaa lientä.

”Tässä näin, kultaseni”, matami sanoi ja ojensi minulle mukin jossa oli kuumaa tummanliilaa taikajuomaa. ”Kuumeen pitäisi laskea, kun juot tätä.”

Otin juoman häneltä ja katsoin nestettä epäröiden. Se näytti kovasti mustaviinimarjamehulta, jota rouva Hart tykkäsi antaa kun olin kipeä. Minä vihaan mustaviinimarjoja. Haistoin varovaisesti juomaa, mutta se ei tuoksunut miltään.

”Juo se nyt vaan. Et sinä muuten parane”, matami Pomfrey sanoi napakasti. En viitsinyt enää vitkastella ja nakkasin juoman kurkkuuni.

Aluksi juoma ei maistunut miltään, mutta sitten suuhuni tulvahti omituinen kitkerämaku. Maku ei ollut lainkaan hyvä, mutta olin maistanut pahempaakin. Onnistuin nielemään mukin tyhjäksi naama irveessä. Juoman juotuani ruumiini läpi meni lämmin värähdys. Kurkkuani ei enää sattunut niin paljon ja tuntui siltä, ettei otsani ollut enää niin kuuma. Oli ehkä, huomautan ehkä hyvä tulla sairaalasiipeen.

”Kiitos”, mutisin matami Pomfreylle ojentaessani mukia takaisin hänelle. Nousin ylös sängyltä. ”Nyt minä voinkin varmaan lähteä –”
”Ei kuule tule kuuloonkaan”, matami Pomfrey sanoi ankarasti. ”Nukut ainakin tämän yön täällä. Saat täältä aamulla kuumelientä jos sinulla on vielä kuumetta. Katson silloin pitääkö sinun jättää tunnit väliin. En voi sallia sinun tartuttavan muihinkin oppilaisiin flunssasi.”

Seisoin hetken paikoillani ja pohdin hoitajattaren sanoja. Kyllä minä voisin jäädä nukkumaan sairaalasiipeen jos kerran ei tarvitsisi mennä tunneille seuraavana päivänä. Tosin Parkinson alkaisi varmasti huomautella siitä kun hän oli jo itsekin kyllästynyt siihen ankeuttaja-juttuun. Minulla ei kuitenkaan ole seuraavana päivänä tunteja luihuisten kanssa. Miten hän muka saisi tietää? Muutaman sekunnin pohdiskelun jälkeen istuuduin takaisin sängylle ja ilmoitin jääväni sairaalasiipeen.

Juttelin jonkin aikaa Ronin ja Hermionen kanssa, mutta pian matami Pomfrey tuli häätämään heidät. Jankkasin vastaan, mutta matami Pomfrey oli järkkymätön. Lopulta minun täytyi hyvästellä ystäväni jäädä löhöämään sängylle vailla tekemistä. Typerä Pomfrey. Ei olisi sittenkään pitänyt tulla tänne, ajattelin tuimana.

Loppu päivä oli varmasti tylsin mitä olin Tylypahkassa viettänyt. Tuijotin melkein koko aika kattoa ja yritin ajatella jotakin mukavaa, ettei oloni olisi ollut niin umpitylsä. Oli minulla mukana koulukirjoja laukussa, mutta minua ei huvittanut lainkaan lukea niitä. Jos minulle olisi tullut vieraita, olisin varmasti passittanut heidät hakemaan kirjastosta jotakin lukemista, mutta ei ketään tullut. Joskus yhdeksän aikaan matami Pomfrey toi minulle nukkujuomaa ja minä simahdin heti juotuani sen.

***

Harmikseni kuumeeni laski yön aikana niin hyvin, että matami Pomfrey usutti minut tunneille. Ensimmäinen tunti oli yrttitietoa. Olisin mielelläni skipannut sen, sillä olen varmasti koko vuosikurssin surkein siinä aineessa. Oli muutenkin ikävä mennä ulos sateeseen, sillä heti astuttuani ulos ovesta kurkkuani alkoi sattua enemmän kuin aikaisemmin ja aivastelin vähän väliä. Toivottavasti tunnilla ei käsitellä mitään ihmissyöjäkasveja. Silloin minun täytyisi sanoa hyvästi sormilleni, toivoin hartaasti ja vedin kaapuani paremmin ylleni.

Kävellessäni kasvihuoneille Harryn, Ronin ja Hermionen kanssa, Harry kertoi hiljaisella äänellä Ronin ja Hermionen edellispäiväisestä riidasta. Koukkujalka oli kuulemma yllättänyt kaikki loistavilla metsästäjän lahjoillaan ja oli ollut syödä Kutkan illalliseksi. Ei ollut ihme, että Ronin kulmat olivat kokoaika kurtussa ja hän laukoi vähän väliä syytöksiä joko Hermionea tai tämän kissaa kohtaan. Välillä näytti siltä kuin Hermione yrittäisi lepytellä Ronia, mutta aina Ron pilasi sen valittamalla kuinka huonosti Kutka voi.

Olin siis vain iloinen kun pääsin eroon heistä kasvihuoneilla, sillä minä istuin Susanin ja hänen ystävänsä Hannah Abbottin kanssa. Istuuduin Susanin viereen juuri kun professori Verso kipitti huoneeseen kaapu multaisten tahrojen peittämänä. Hän kaivoi kaapista esille ensiapu tarvikkeita ja vilkaisi nopeasti minua. Kaikki tiesivät ketä varten ne olivat. Professori otti ne aina esille kun tulin luokkaan, vaikka käsittelisimme vain rairuohoa. Olen nimittäin aika uskomaton kasvien kanssa. Ei sitä ikinä tiedä miten minä onnistun tunaroimaan yksinkertaisimmatkin jutut…

”Huomenta, oppilaat”, Verso sanoi lempeästi hymyillen. Sitten hän alkoi selostaa tunnin aiheesta, tupruherneistä. Hän kertoi meille sen käytöstä ja ominaisuuksista ja muusta yhtä tylsästä. Kun pitkäveteinen teoria osuus oli käyty päätin taas palata henkisesti luokkahuoneeseen. Minulle jos kenelle ohjeet olivat huipputärkeitä. ”Tänään me keräämme tupruherneistä palot ja silvimme niistä herneet pois. Olkaa varovaisia, ettette vain tiputa niitä lattialle, sillä silloin ne alkavat heti itää”, hän katsoi minua ankarasti sanoessaan sen. Lupasin itselleni keskittyä kerrankin kunnolla.

Meidän piti jakautua kolmen hengen ryhmiin ja jokaiselle ryhmälle oli yksi tupruherne. Tupruherne näytti vain etäisesti tavalliselta hernekasvilta. Siinä oli myös palkoja joiden sisällä oli herneitä, mutta palot olivat kaksi kertaa tavallisten kokoisia ja ne olivat vaaleanpunaisia. Kasvin lehdet ja varsi olivat myös vaaleanpunaiset, mutta astetta tummemmat. Minä olin samassa ryhmässä Susanin ja Hannahin kanssa. He olivat kumpikin hyviä yrttitiedossa ja hyvin avuliaita kuten kaikki muutkin puuskupuhit, joten he auttoivat aina kun sitä tarvitsin.

Annoin Hannahin näyttää esimerkkiä. Minua ei todellakaan huvittanut nolata itseäni, harmikseni sitä kävi vähän väliä yrttitiedon tunneilla. Onneksi meillä ei ollut sitä luihuisten kanssa. Parkinson nauraisi varmasti vedet silmissä touhuilleni. No, kuitenkin. Hannah irrotti palon ilman hankaluuksia. Sitten hän avasi sen. Palko oli täynnä isohkoja hohtavan pinkkejä herneitä. Hän silpi herneet taitavasti paljuun ja heitti palonkuoret ämpäriin. Yksinkertaista. Jopa minunkin on pakko onnistua siinä.

Tartuin varmoin käsin palkoon ja napsautin sen irti varoen rikkomasta sen kuorta. Aukaisin sen paljun yllä ja irrotin herneet ja heitin ne paljuun ilman hankaluuksia. Olin niin iloinen onnistumisestani, että otin heti uuden palon. Onnistuin olla koheltamatta lainkaan silläkin kerralla. Jokainen herne putosi turvallisesti paljuun. En mokannut kertaakaan. Ron sen sijaan tiputti kourallisen herneitä lattialle äyskiessään Hermionelle. Olin ylpeä itsestäni, ainakin hetken aikaan.

Kun oli enää muutama palko jäljellä tupruherneessä, se tapahtui. Otin ihan tavallisesti palon kasvista ja aukaisin sen, mutta sitten yhtäkkiä minua alkoi aivastuttaa kauheasti. Käänsin päätäni ja aivastin kovaäänisesti. Jotenkin onnistuin tiputtamaan muutaman irtonaisen herneen lattialle tai oikeastaan kengilleni. Herneistä lähti heti juuret ohuen kankaan läpi ja kenkäni sisältä maahan. Muutamassa sekunnissa en enää onnistunut nostamaan jalkaa. Kasvit kasvoivat ja niihin puhkesi kukat. Kun professori Verso huomasi onnettomuuteni ja onnistui rientämään apuun, minun jaloistani kasvoi kolme sievää tupruhernepensasta.

Lavender Brown kikatti Parvati Patilin kanssa minulle ja tupruherneilleni. Mulkoilin heitä murhaavasti ja he vakavoituivat heti. Näin kuitenkin heidän olevan kokoaika purskahtamaisillaan nauruun.

Olisi ollut paljon parempi jos minun kuumeeni ei olisi laskenut, ajattelin kulmat kurtussa.

Professori Verso voivotteli kuinka minä onnistun aina säätämään helpoimmissakin asioissa samalla kun hän repi taioin tupruhernettä jaloistani. Susan oli napannut kädessäni olleen palon ja silpi sen pikaisesti paljuun jottei vain yksikään herne enää putoaisi. Professori Verso sai helposti kasvit irtomaan ja hän korjasi pikaisesti taialla hajonneet kenkäni.

”Mitä minä oikein teen sinun kanssasi, Selena”, Verso sanoi minulle epätoivoiselta kuulostavalla äänellä. ”Sinun pitäisi ihan totta olla varovaisempi.”
”Minä yritän olla kokoaika varovainen”, sanoin voimatta peittää närkästyneisyyttäni.

Verso pudisti päätään kuin luovuttaneena ja sanoi sitten koko luokalle. ”Lopetellaanpa sitten. Viekää herneet tuonne pöytäni vieressä olevaan sankoon ja viekää roskat roskikseen. Tällä kertaa en taida antaa läksyä. Voitte lähteä.”

Ainakin jotakin hyötyä tästäkin oli. Ei tullut läksyjä!

***

Oli sunnuntaiaamu. Poistuin juuri Harryn kanssa suuresta salista. Ron ja Hermione olivat jääneet vielä syömään puurojaan saliin. Kävelimme vaiti jonkin matkaa käytävällä. Harry oli menossa rohkelikkotorniin hakemaan huispausvarusteita, sillä tällä alkaisi harjoitukset puolentunnin päästä. Itse olin menossa kirjastoon taas kerran etsimään jotakin olematonta kirjaa jossa olisi edes jokin vihje vanhemmistani. Tiedän, sen toivominen on aivan turhaa. Olen tutkinut kirjastoa jo melkein kuukauden. Ensi viikolla olisi kurpitsajuhlat ja silloin olisi ensimmäinen Tylyahon vierailu. Olin suunnitellut tutkivani kirjoja kirjakaupassa, mutta kun ei ole rahaa niin tuskin pystyn tehdä muuta kuin vilkaisemaan niitä.
  
”Minä menen nyt”, Harry sanoi herättäen minut mietteistäni.
”Ai, joo. Moikka, toivottavasti treenit sujuvat hyvin”, huikkasin Harrylle tämän kavutessa jo rappusia ylös.

Laahustin hitaasti kirjastonkäytävää pitkin. Minua ei yhtään huvittanut kaivella kirjastonhyllyjä, mutta ei minulla kauheasti muutakaan tekemistä ollut. Olin tehnyt lauantaina sen taikakausienhistorian esseen jonka piti olla valmiina seuraavan päivänä. Se kirja jossa kerrottiin niistä jättiläissodista joista se esseekin piti kirjoittaa, täytyi muutenkin palauttaa. Miksi en sitten yrittäisi etsiä mahdotonta? Voisihan minulle käydä kauhea munkki ja joku heittää minua sukupuukirjalla päähän.

Työnsin kirjaton oven väkivaltaisesti auki. Matami Prilli mulkoili minua pahasti rakkaiden kirjojensa vierestä. Hän ei kauheasti pitänyt siitä kun sotkin hänen huolella järjestettyjä kirjojaan palauttamalla ne aina ihan väärille paikoille. Olin kuin en olisi huomannut mitään ja menin suoraan hyllylle joka pursusi kirjoista joissa kerrottiin suurista ja ei niin suurista velhoista ja noidista.

Tuijotin kirjoja masentuneena. Miksei velhoilla ole internettiä? Se olisi paljon kätevämpää kuin selata tuhansia kirjoja löytääkseen yhden pikku jutun, ajattelin tympääntyneenä ja aloin etsiä sopivaa kirjaa.

1900-luvun suuret velhot, ei, luin sen jo ensimmäisenä vuonna etsiessäni tietoa siitä Flamelin hepusta. Aikamme merkittävät taikojat luettu sekin…, puhuin itselleni mielessäni etsiessäni kirjaa jota en ollut vielä tarkastanut. Olin jo ties kuinka monta kertaa tutkinut sen hyllyn. Liu’utin sormeani kirjojennimien yli samalla kun luin ne. Tutkin muutaman hyllyllisen niin, välillä onnistuin löytämään tuntemattoman kirjan jonka otin kainalooni.

Kun olin mielestäni kerännyt tarpeeksi kirjoja menin istumaan pöydän viereen joka oli hieman piilossa kahden hyllykön välissä. Tutkin kirjojen takakansia ja sisällysluetteloja. Välillä löysin lupaavia otsikoita ja silmäilin tekstiä etsien sieltä mainintoja joistakin Mustista. Ja kaikki tuo oli kuitenkin turhaa. Pamautin kiukustuneena kirjani mahdollisimman kovaäänisesti kiinni ja mutisin itsekseni epätoivoisena. ”Tämä on aivan toivotonta!”

Nojasin poskeni käsiini ja mulkoilin kirjapinoani. Niin monta kirjaa, mutta niissä ei ole mitään tietoa siitä mitä minä etsin.

”Mikä on toivotonta?”

Joku oli kuullut minun herkänhetkeni. Käännähdin nopeasti katsomaan taakseni. Kalpea vaaleanhiuksinen poika nojasi takanani olevaan hyllyyn ja tarkkaili minua tutkimatonilme kylmissä silmissään. Poika oli kukapas muukaan kuin Draco Malfoy.

Ja en varmana vastaa tuohon, päätin ja kiersin kysymyksen toteamalla. ”En huomannut sinua.”

”Olin hyllyn toisella puolella”, Draco sanoi laiskalla äänellä. ”Enkä minäkään huomannut sinua ennen kuin aloit pahoinpidellä kirjoja ja tiuskia itseksesi.”
”Mitä sinä haluat, Malfoy?” kysyin tylsistyneenä. Minua ei yhtään huvittanut kinastella.

Draco näytti mietteliäältä ja kun hän oli keksinyt mielestään luultavasti jotakin ilkeää, hän vastasi. ”En paljon mitään. Tosin nyt minä haluaisin kysyä sinulta, mitä sinä teet.”

Meinasin tiuskaista hänelle suoraan ”Se ei kuulu sinulle”, mutta poika ei ollut aloittanut kinastelua enkä minä halunnut olla se lapsellisempiosapuoli meistä. Joten sanoin hänelle näsäviisaasti. ”Tällä hetkellä minä taidan jutella sinun kanssasi. Ihmettelen kylläkin miksi.”
Draco pyöräytti silmiään ja paranteli kysymystään. ”Tarkoitan, mitä sinä teit ennen kuin aloit jutella minun kanssani.”
”Miksi se sinua kiinnostaa?” kysyin ärtyneenä. Miksei hän voinut vain jättää minua rauhaan?
”En oikeastaan tiedä. Minulla taitaa olla niin tylsää, että yritän huvittaa itseäni niinkin turhalla tavalla kuin small talk”, hän puhui laiskasti miten vain hän osasi onnistumatta kuulostamaan oikeasti laiskalta.

Tuijotin Darcoa arvioivasti. Mietin kannattiko minun puhua totta vai tiuskaista hänen suksia suolle. En pitänyt yhtään hänen tavastaan puhua minulle. Aivan kuin hän olisi jokin kuningas ja minä joku narri joka oli palkattu yksin omaa hänen viihdyttämistä varten. Nyt hän taisi kuitenkin jutella minulle vain ja ainoastaan, koska hänen piti saada päivän ärsyttämiskiintiönsä täyteen ärsyttämällä minua. En halunnut hänen saavan sitä tyydytystä ja kerroin hänelle liioitellun kohteliaasti totuuden. ”Minä luin näitä kirjoja. Etsin niistä joitakin johtolankoja vanhemmistani. Olen etsinyt monia kirjoja joissa olisi jotakin tietoa heistä. Esimerkiksi sukupuita, lehtileikkeitä, kertomuksia Mustista. Ihan mitä vain.”

 Draco näytti yllättyneen kohteliaisuuteeni. Hän kuitenkin peitti sen nopeasti välinpitämättömällä ilmeellä ja kysyi. ”No, tuottaako tulosta?”

Olin aivan varma, että hän oli utelias vaikka hän esitti aivan päin vastaista. Miksi hän muuten olisi edes kysynyt?

”Eipä oikeastaan. En ole edistynyt yhtään”, vastasin taas todenmukaisesti. Minua alkoi naurattaa omat puheeni. Ne eivät sitten yhtään sopineet minun suuhuni! Käännyin oikeinpäin tuolilla, ettei Draco vain näkisi ilmettäni. Kasasin itseni nopeasti, sillä Draco jätti kirjahyllyn ja tuli seisomaan pöytäni viereen.
”Ai, että sukupuita”, Draco sanoi mietteliäänä. Pystyin melkein kuulemaan hänen aivojensa hyrräävän hänen keksiessään jotakin kieroa suunnitelmaa. ”Mustien sukupuu vai?”
”Mikäs muukaan”, vastasin ymmärtämättä mitä hän haki.
”Taidan tietää sellaisen kirjan. Siinä on myös tietoa jokaisesta suvun jäsenestä”, Draco sanoi tyynesti, mutta selkeästi hän yritti saada minun mielenkiintoni hereille. Ja siinä hän onnistuikin erittäin hyvin.

Kirja olisi juuri täydellinen. Voisin katsoa siitä kaikki Mustat jotka ovat iältään sopivia äidikseni tai isäkseni JA vielä lukea kirjan sepustukset heistä. Pystyin hädin tuskin peittämään innostukseni ja kysymään välinpitämättömästi. ”Jaa. Mikä se sellainen kirja on?”
”Englannin puhdasveriset – velhosukututkimus.”
”Kiitos tiedosta. Taidan mennäkin etsimään sellaista”, sanoin ja nousin tuolilta. Vihdoinkin edistystä! Meinasin rynnätä kysymään matami Prilliltä kirjan paikkaa, mutta onnistuin hillitsemään itseni ja vein ottamani kirjat umpimähkään jollekin hyllylle. En minä ikinä muista mistä otin ne.

Draco oli mennyt istumaan siihen pöytään jossa olin äsken istunut. Hän vilkaisi minua pikaisesti jotenkin huvittuneena ja hänen kasvoillaan oli ilme joka ilmaisi hänen tietävän jotakin mitä minä en. En tajunnut mitä se merkitsi, mutta se ei kiinnostanutkaan minua tarpeeksi jotta olisin alkanut pohtimaan sitä perusteellisemmin. Heti kun hän huomasi katseeni hän käänsi katseensa jättiläissotakirjaan, joka näytti vanhemmalta kuin matami Prilli. Siinä taisi ollakin v:iden tilalla w:t. Minulla oli juuri laukussani uudehko kirja samasta aiheesta. Jos olisin pitänyt Dracosta edes vähän enemmän olisin voinut antaa sen hänelle. Olihan hän juuri auttanut minua – jostakin kumman syystä. Sain kuitenkin jotakin omituista nautintoa huomatessani tämän ärtyneen ilmeen lukiessaan pientä tekstiä josta poika ei saanut oikein selvää sen vanhahtavuuden takia. Mitäs jätti kirjanlainaamisen niin viimetippaan. Kerrankin oli hyötyä siitä, että Hermione lainasi niin monta kirjaa aineitaan varten.

Matami Prilli löytyi nopeasti muutaman hyllykön päästä. Hän mutisi hiljaisesti jotakin typeristä oppilaista jotka häpäisivät kirjoja kirjoittamalle niiden sivuille. Pyöräytin silmiäni kirjastonhoitajan sanoille ja kysyin häneltä kirjasta jonka Draco oli maininnut.

”Englannin puhdasveriset – velhosukututkimus? Jaa, jaa”, matami Prilli mutisi ja vilkaisi minua varmasti ihmetellen miksi minä sellaista etsin. ”Meillä ei ole valitettavasti sellaista. Rehtori Dumbledore ei ole pitänyt oleellisena hankkia sellaisia kirjoja tänne”, hän sanoi selvästi vihjaten minulle, mitä mieltä hän oli siitä kirjasta.
”Okei, mutta onko täällä jotakin muuta sukututkimus-kirjaa?” kysyin harmistuneena.
”Onhan meillä. Esimerkiksi 1700-luwun merkittäwimmät welhosuwut tai vaikka Mistä tämä kaikki lähti? – Paluu sukujuurillesi”, matami Prilli ehdotti ja kääntyi takaisin hyllyn puoleen pyyhkimään pölyjä.
”Ei, ei. En minä tarkoittanut tuollaisia. Sellaista uutta sukututkimuskirjaa, jossa on lähiaikojen velhoja ja noitia. Ei sellaista missä ne kaikki ovat jo kuolleet sata vuotta sitten”, selitin vieläkin harmistuneempana. Olin jo vilkaissut kumpaakin matamin mainitsemaa kirjaa ja kummassakin oli niiden nimien mukaisesti kerrottu pelkästään ikivanhoista velhoista joista ei ollut jäljellä muuta kuin luut ja pölyä.
”Kuten minä jo sanoin, Dumbledoren mielestä oppilaat eivät tarvitse opiskeluissaan sellaisia”, matami Prilli sanoi pisteliäästi. Hän kai kuvitteli minun olevan jokin puhdasverisyyden kannattaja. En kauheasti pitänyt ajatuksesta, mutta en korjannut hänen mielipidettään. Antoi hänen luulla mitä haluaa.

Jätin matami Prillin kirjojensa luo. Päätin mennä palauttamaan jättiläiskirjan ennen kirjastosta poistumista. Minua ei enää yhtään huvittanut olla siellä, kun Dracokin oli varastanut minun lempipaikkanikin. En kuitenkaan päässyt palautustiskille asti, kun Draco alkoi taas puhumaan minulle. Mikä sille on nyt oikein tullut?

”No, löytyikö?” hän kysyi katse edelleen vanhassa opuksessaan.
”Ei”, sanoin ykskantaan toivoen pääseväni pian pois. Draco näytti jotenkin siltä kuin olisi tiennytkin, ettei koko kirjaa ollutkaan kirjastossa. Se sai minut mietteliääksi. Mitä luihuinen on tällä kertaa juoninut?
”Harmi”, hän sanoi tarkoittamatta mitä sanoi. ”Hmm… Minun isäni sai sen kirjan joululahjaksi muutama vuosi sitten. Hän voisi ehkä lainata sitä”, Draco sanoi ovela pilke silmäkulmassaan.

Ahaa! Tätä hän siis oli koko aika suunnitellut. Minun pitäisi tehdä jotakin typerää jotta saisin sen kirjan. Houkutus oli kuitenkin aivan liian suuri. Dracokin taisi nähdä sen kasvoistani, sillä hänen huulensa kaartuivat tyytyväiseen hymyyn. Purin huultani ja mietin mitä hemmettiä olikaan tekemässä. Muistutin kuitenkin itselleni, että tämä saattoi olla ainoa keino.

”Mitä vastaan?” kysyin epäilevästi. Draco ei ikinä antaisi sitä kirjaa, jollei hyötyisi siitä itse. Sen verran minä ainakin tunsin hänen toimitapojansa.
”Voisit hankkia jotakin noloa Potterilta. Vaikkapa kalsarit joissa on eläinkuviointi tai –”,  Draco sanoi hykerrellen jo nyt siitä huvista mitä yhdet Harryn kalsarit tuottaisivat hänelle. Hän varmasti ripustaisi ne jonnekin näkyvälle paikalle ja pilkkaisi Harrya minkä kerkeisi. Hän ei kuitenkaan saanut sanottavaansa loppuun kun minä jo keskeytin hänet närkästyneenä. ”Ei, saat pitää kirjasi, Malfoy. Minä en noin alas vajoa.”
Yllätyksekseni Draco vain kohautti olkiaan ja sanoi. ”No, kannatti ainakin yrittää. En minä uskonutkaan, että hankkisit minulle Potterin pöksyjä”, hän mietti hetken jotakin ja jatkoi. ”Sinä jäät minulle palveluksen velkaa. Sopiiko?”

Tiesin, ettei minun kannattaisi jäädä yhtään velkaa Dracolle, ei varsinkaan palveluksia. Mikä estäisi häntä käskemästä minun hankkimaan jotakin joltakin muulta ystävältäni tai mitä pahempaa – tekemään jotakin heille. Ei, minun pitää keksiä jotakin. Mietin hetken ja keksin ratkaisun.

”Sopii, jos minun ei tarvitse hankkia kenenkään pöksyjä tai tehdä jotain pahaa kenellekään”, toivoin kovasti, että ehdot sopivat Dracolle.
Draco mutristi suutaan harmistuneena. Hän oli varmasti suunnitellut jotakin inhottavaa joka ei onnistuisi enää jos hän suostuisi ehtoihini. Hän näytti miettivän miten hyötyisi palveluksesta jossa ei loukata (toivon mukaan) ketään. Hyöty oli ilmeisesti tarpeeksi suuri, sillä hän nyökkäsi hyväksyvästi ja sanoi. ”No, voin pistää sinut tekemään jotakin kiellettyä”, avasin suuni sanoakseni, etten ole edelleenkään satuttamassa ketään, mutta Draco taisi arvata mitä olin sanomassa ja puhui päälleni. ”Ei sillä lailla kiellettyä. Kyllä sinä tajuat mitä tarkoitan.”
”Ei minua haittaa jos minun pitää rikkoa koulunsääntöjä”, sanoin varmana.

Minun pitää varmaan pölliä jotain takavarikoitua Vorolta. Hyvällä tuurilla Draco ei tiedä miten helppoa keittiöstä on saada ruokaa ja hän pistää minut hakemaan jotain purtavaa. Kyllä minä sellaisesta selviän. Olen tehnyt sellaista aikaisemminkin. Draco tietääkin sen ja ehkä hän sen takia hän hyväksyikin ehtoni. Joku kuuliainen oppilas jäisi varmasti kiinni sellaisesta. Minua on kouluttanut Fred ja George jotka ovat tuollaisissa asioissa koko koulun parhaita.

”Hyvä”, Draco sanoi tyytyväisenä. ”Tuon sen sinulle kun saan sen. Nyt minä jatkan tämän kirja lukemista joten voisit varmaan poistua?” hän sanoi hieman töykeästi.

Nyrpistin nenääni ja käännyin lähteäkseni. Nyt en varmastikaan antaisi sitä kirjaa hänelle. Palautin kirjan nopeasti ja varoen Dracon huomaavan mikä se oli. Lähdin melko tyytyväisenä pois kirjastosta. Edistyisin pian tämän arvoituksen kanssa. Minua vähän kylläkin arvelutti se palvelus joka minun pitäisi tehdä joskus. Sitä on kuitenkin turha miettiä nyt, sanoin itselleni pääni sisällä ja lähdin etsimään Ronia ja Hermionea.

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+10 lukua
Kirjoitti: Vaarallinen Komentoija - 19.06.2010 13:42:53

Hei jATKOA! Anteeksi muuten etten kommannut 9 lukuun. Kone oli silloin rikki, mutta nyt voi kommata molempiin :D
 Luvut olivat hyviä, ja kyllä Selena on hyvin mielenkiintoinen hahmo. Onko Sirius Selenan isä?

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+10 lukua
Kirjoitti: Ruskapoika - 20.06.2010 16:14:32

Hahaa! Oisin lukenu ja kommentoinu heti samana päivänä, kun tän 10 luvun tänne laitoit, mutta oli ystävä yötä niin en viihtiny alkaa lukemaan :'DD Nyt ne on luettu ja mahdollisimman hyvää kommenttia yritän tässä venkslata.
Mitäköhän se Draco oikein suunnittelee, kun Selena kerta jäi sille palveluksen velkaa? o.o Toivottavasti ei mittään hirveen pahaa... Sirree ei ollu tässä luvussa, mutta toivotaan, että herra suvaitsee hypätä taas valokeilaan lähi aikoina. Hmm... Saadaankohan me tietää seuraavassa luvussa jotain jännää tietoa Selenan vanhemmista?

Pari piskuista virhettä löysin:

Lainaus

Tuijotin melkein koko aika kattoa ja yrtin ajatella jotakin mukavaa, ettei oloni olisi ollut niin umpitylsä.

yritin?

Lainaus

”Tällä hetkellä minä taidan jutella sinun kanssasi. Imettelen kylläkin miksi.”

Ihmettelen?

Jatkoa jäädä odottelemoon :D
~Ruskapoika

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+10 lukua
Kirjoitti: Amaril - 01.08.2010 22:58:25

Vaarallinen Komentoija, ei se haittaa vaikka et kommentoinut. Ei sille voi mitään jos kone hajoaa. Mukavaa, että pidät osista niin kuin Selenastakin. Kiitos kommentistasi!

Ruskapoika, Sirree ei vieläkään näy valitettavasti :/ Hänen pitäisi kuitenkin tulla aivan pian taas kehiin. Virheet pitäisi olla nyt korjattu. Kiitos kommentoinnista :D

A/N: Nyt tuli näköjään pidempi tauko kuin luulin. Pyydän anteeksi taukoa, mutta jatkoa on tulossa ja uskallan ehkäpä sanoa, että seuraava osa tulee nopammin. Olin aika paljon poissa kotoa, että sekin hidasti kirjoitusta. No, en ala turhia selittelemään ja päästän teidät luvun pariin.


11.   Kutitushyökkäys

Auringon aikaiset – ainakin minulle aikaiset – säteet luikahtivat sänkyni paksujen tummanpunaisten verhojen raosta. Lavender Brown hyräili pirteästi jossakin kauempana huoneessa varmasti vain minun kiusakseni. Muutkin saman makuusalin tytöt olivat hereillä ja availivat liian tiheään tahtiin kaappeja ja pamauttivat ne kiinni turhan kovaäänisesti.

Vedin pehmeän peittoni pääni ylitse ja mutisin heitä olemaan hiljaa. Sillä ei ollut mitään vaikutusta heihin. Tuskinpa he edes olivat kuulleet sanojani. Tungin sormet korviini ja yritin nukahtaa. Olin nähnyt niin mukavaa unta ja oli inhottavaa herätä siitä kylpyhuoneen oven pamautukseen.

Silmiäni kirveli väsymyksestä, mutta uni ei vain suostunut palaamaan. Makasin mahallani peiton peittäessä minut kokonaan kun kuulin sänkyni verhojen vedettävän syrjään. Joku ravisteli minua varovaisesti, sillä hän varmasti tiesi, etten ole koskaan kovin mahtavalla tuulella aamuisin.

”Selena, herää jo. Kello on jo yli kahdeksan”, Hermione sanoi ja ravisteli minua jo hieman rohkeammin. Hän oli ottanut tavakseen repiä minut sängystä aamuisin. Olihan se hyvä, sillä muuten varmasti nukkuisin aina pommiin, mutta sen tietäminen ei auttanut yhtään silloin kun väsytti hemmetisti ja halusi nukkua.
”Vasta kahdeksan…” mutisin tyynyyni hajamielisesti. ”Eihän minulla ole vielä edes kiire.”
”Itse asiassa varttia yli kahdeksan”, hän korjasi. Luuliko hän että minua kiinnosti pätkääkään oliko kello kahdeksan vai viisitoista minuuttia enemmän? Minä halusin nukkua enkä kuunnella mitä kello on. Osaan minä itsekin katsoa kelloa.
”Ihan sama. Jätä minut rauhaan. Etkö näe että yritän nukkua?”
”Näen, näen ja siksi minä yritänkin herättää sinut”, Hermione vastasi jääräpäisesti ja ravisteli minua vieläkin kovempaa.

Läpsäisin hänen kätensä pois kimpustani. Ravistelu loppui siihen, mutta Hermione keksikin repiä peittoni pois päältäni.

”Hei!” huudahdin närkästyneenä ja siristelin silmiäni valon häikäisemänä.
”Minä menen jo aamiaiselle. Sinun on parasta nousta. Kalkaros tuskin tykkää jos myöhästyt hänen tunniltaan”, Hermione sanoi ja otti koululaukkunsa ja poistui makuusalista.

Istuin sängyllä pahantuulisena. Huoneessa oli enää minun lisäkseni Lavender joka oli jo siirtynyt hiustensa letitykseen. Parvati oli suihkussa kylpyhuoneesta kantautuvasta veden lotinasta päätellen. Lavender vilkuili minua peilin kautta hieman huvittuneena. Tiesin hyvin kuinka hauskaa hänestä oli seurata minun joka aamuista heräämisprosessiani. Alussa olin ollut närkästynyt siitä kuinka huvittavaa hänestä se oli, mutta pikku hiljaa aloin jo tottua siihen. Minä en vain ole mikään aamuihminen. En varsinkaan silloin kun olen pelannut edellisenä iltana yli puoleen yöhön velhoshakkia Ronin ja Harryn kanssa.

Pian Parvati sai tarpeekseen suihkun lämpimästä vedestä ja päästi minutkin kylpyhuoneeseen. Peili oli aivan huurussa kuten joka aamu kun menin sinne. Mitä muutakaan voi odottaa kolmen tytön käyttämästä kylpyhuoneesta?

***

Parikymmentä minuuttia myöhemmin olin jo kiiruhtamassa kohti suurta salia. Silloin olin jo pelkästään kiitollinen Hermionelle, että hän oli ollut niin sinnikäs herättäessään minut. Hypin rappuset alas ja olin vähällä kompastua viimeisellä rappusella. Kiiruhdin suuren salin ovelle ja työnsin sen auki kovalla voimalla. Liiankin kovalla voimalla jos Ronin nenältä kysytään.

”AUTS!”, kuului kova parahdus. ”Kuka törppö paiskoo ovia auki kuin…” Ron sadatteli, mutta hiljeni heti kun työnsin pääni esiin oven takaa ja virnistin hänelle pahoittelevasti ja sanoin. ”Tämä törppö.”
”Ai, sinäkö se olitkin”, Ron sanoi kummallisella äänellä. Olin tainnut osua hänen nenäänsä kovempaa kuin olin luullut. Se oli tainnut murtua. Olisi pakko pyytää anteeksi. Vaikken sitä mielelläni tehnytkään. ”Sori, Ron. Minun pitäisi olla varovaisempi.”
”Olen aivan samaa mieltä”, Ron sanoi vihaisesti kun hän huomasi nenänsä alkaneen vuotaa verta.

Katsoin huolestuneena häntä, mutta en lainkaan yhtä huolestuneesti kuin Hermione joka kaivoi taskustaan nenäliinaa ja ojensi sen Ronille. ”Tässä näin, Ron” hän sanoi. ”Ehkä tuota pitäisi mennä näyttämään matami Pomfreylle…”
”Kyllä tämä tästä”, Ron mutisi yrittäessään tyrehdyttää verenvuotoa.
”Hermione saattaa olla oikeassa”, olin pitkästä aikaan samaa mieltä Hermionen kanssa. Hänkin näytti yllättyneen siitä. ”Ehkäpä siellä kestää jonkin aikaa ja missaat Kalkaroksen tunnista jonkin verran.”

Ronin ilme näytti kirkastuneen ja hän ilmoitti menevänsä heti sairaalasiipeen. Hermione katsoi minua tuimasti. Minkä minä sille mahdan, että meillä oli eritarkoitusperät ja minun ovat paljon innostavammat. Hän oli kai luullut, että olin vihdoinkin aikuistunut edes hitusen verran. Valitettavasti minun täytyi tuottaa hänelle pettymys – en minä niin nopeasti opi kunnontavoille.

Ron lähti harppomaan kohti sairaalasiipeä Hermione perässään. Harry jäi seisomaan eteeni ja nuokkui uhkaavasti. En ollut ainut, jolla oli epätavallisen hyvät unenlahjat aamuisin. Yhtäkkiä hän säpsähti ja tajusi Ronin ja Hermionen viilettävän jo aulassa ja hän kiiruhti heidän peräänsä.

Minulla alkoi olla jo kiire ja menin rohkelikkopöydän luo. Näin ensimmäisenä ihmisten massasta kaksi leiskuvanpunaista päätä jotka olivat melkein kiinni toisissaan ja he tutkailivat jotakin pergamenttia ja supisivat hiljaa keskenään. Olin aivan varma, että pergamentti ei ollut mikään loitsujenläksy.

”Huomenta. Mitäs te puuhaatte?” kysyin kaksosten selän takaa kun olin onnistunut hipsimään sinne. Kummatkin pojista säpsähtivät kuin kuvitellen minun olevan professori McGarmiwa. George käänsi pergamentin kiireesti enkä ehtinyt kuin vilkaista sitä.
”Eipä mitään ihmeempää”, Fred sanoi aivan liian viatonilme kasvoillaan. Siitä jo tiesi, että he olivat touhunneet jotakin kiellettyä.

Istuuduin Georgen viereen ja otinpuuroa lautaselle. Tiputtelin mansikkahilloklönttejä puuron sekaan ja kysyin . ”Mitä te nyt juonitte?”
”Juonimme? Emmehän me ikinä juonita mitään!” George sanoi esittäen loukkaantunutta varsin onnistuneesti. En yhtään ihmetellyt että he jäivät hyvin harvoin kiinni jekuistaan vaikka kaikki kuitenkin tiesivät heidän olleen niiden takana.
”Joo ja tiedät-kai-kuka oli ystävällinen naapurinsetä joka rakasti jästejä koko sydämestään”, sanoin kepeästi. Sitten kysyin aivan toisenlaisella äänellä. ”Mitä te touhuatte?”
”Sinä olet aina yhtä utelias, Selena”, Fred sanoi päätään pudistaen ja tunki suuhunsa ties kuinka monennen paahtoleipänsä.

Kohautin olkiani. Minkäs minä sille mahdoin? ”Kertokaa nyt vaan. Milloin minä muka olen kannellut teistä opettajalle?”
Fred pudisti päätään päättäväisenä ja sanoi. ”Tämä on minun ja velikuomani yhteinen juttu. Keskity sinä vaan puurosi mussuttamiseen.”

Silmäilin heitä tylsistyneenä vuoron perään. Miksi kaikkien pitää tehdä kaikki asiat niin hankalaksi niin itselleen kuin muillekin (ja varsinkin minulle)? Nyt pitäisi käyttää oveluutta saadakseni mitä halusin. Kauhoin puuroa suuhuni Fredin neuvojen mukaisesti, mutta kehittelin kuitenkin suunnitelmaa, jolla saisin tietää mitä he touhusivat.
 
Helpointa olisi tietenkin ottaa se pergamentti jolle he olivat niin keskittyneesti raapustelleet vähän aikaa sitten. Vilkaistuani pergamenttia sivusilmällä, huomasin sen olevan visusti turvassa Georgen käden alla. Saisin sen vain jos tyrkkäisin hänen kätensä sivuun ja nappaisin pergamentin nopeasti. En varmaan ehtisi lukea sitä ennen kuin jompikumpi heistä olisi jo kutsunut pergamentin takaisin tulejo-loitsulla. Hmm…

Suunnitelma pamahti tajuntaani aivan yhtäkkiä. Kasvoillani käväisi ovela ilme. Kumpikaan pojista ei huomannut sitä onneksi. He söivät vain aamiaistaan hieman harmistuneina minun tuppaantumisesta heidän seuraan.

Kokeilin vaivihkaa taskuani oliko sauvani siellä. Onnekseni olin muistanut laittaa sen sinne, enkä laukkuuni. Vedin sen varovaisesti taskustani. George oli kauhomassa pekonia suuhunsa kun minä tähtäsin häneen tarkasti ja loitsin. ”Halkinaurus!”

Hopeinen valosuihku iskeytyi suoraan Georgen kylkeen ja hän alkoi nauraa hillittömästi näkymättömien sormien kutittaessa häntä kaikkialta. Hänen kätensä alkoivat hamuta automaattisesti vatsaansa, kylkiään, käsiään ja kaikkea mitä loitsu kutitti. Pergamentti jäi ilman vartijaa ja ehdin napata sen ennen kuin Fred tajusi edes mitä oli tapahtunut. Hän istui siinä vain pöllämystyneenä suu täynnä paahtoleipää.

Midäh –”, hän yritti sanoa, mutta hän ei pystynyt sanoa muuta ymmärrettävää.

Nousin tuolille seisomaan varmuuden vuoksi jos Fred päättäisi tulla varastamaan takaisin ryöstösaaliini. Käänsin pergamentin kiireesti ja aloin lukea epämääräisesti kirjoitettua tekstiä. Pergamentin otsikkona oli kilokaramelli ja sen alapuolelle oli listattu useita erilaisia ainesosia. Osa oli yli viivattu ja välillä jossakin kohdassa luki jonkinlainen ohje. Luultavasti valmistus ohje. Fred tointui hämmästyksestä ja yritti kutsua pergamenttia takaisin loitsulla, mutta hän ei saanut suustaan ulos mitään järkeenkäypää. Sitten hän tuli minun aavistuksien mukaisesti repimään pergamenttia käsistäni. George nauroi edelleen mielipuolisesti. Nostin pergamenttia ylemmäs Fredin käden ulottumattomiin ja luin pergamentin loppuun. Olinkohan minä juuri lukenut kilokielimellien valmistusohjeen?
 
Fred nousi viereeni tuolille ja nappasi helposti lappusen ja hyppäsi alas ärtyneenä mutisten jotain hyvin epäselvää typeristä uteliasta pikkutytöistä joille oli erehdytty antamaan taikasauva. Virnuilin tyytyväisenä laskeutuessani takaisin istumaan tuolille. Melkein koko tyhjähkö sali tuijotti minua, vihaista Fredia ja tikahtuvaa Georgea. Muutama tirskui hiljaa kun poistin kutitusloitsun Georgesta.

”Anteeksi, mutta minun oli ihan pakko”, sanoin nauruani pidätellen. Kaksi identtistä kasvoa katsoi minua samanlaiset vihaiset ilmeet kasvoillaan. Oli parempi olla nauramatta. He tuskin painaisivat tätä villaisella. Pitäisi pitää varansa, etten vaikkapa menisi istumaan epäilyttävän näköiselle pöntölle joka imaisisi minut sisäänsä. Minua ei oikein huvittanut leikkiä Murjottavaa Myrttiä.

”Mikä on kilokielimelli?” kysyin hiljaisella äänellä, kun kaksoset olivat päättäneet olla vastaamatta minulle.

Kumpikaan ei vastannut taaskaan.

”Muuttaako se kielen kilon painoiseksi?” yritin arvata.

Edelleenkin he pitivät suunsa kiinni ja minä aloin ärtyä. Eivät he yleensä hermostuneet noin pienistä.

”Ette kai te suuttuneet?” kysyin varovaisesti. En halunnut lietsoa vihaa.
”Joo”, George sanoi murjottaen, ”ja pahasti.”
”Ei”, Fred sanoi ja virnisti leveästi. ”Oli tuo aika ovelaa, pakko myöntää.”
”No, sinua ei kirottu”, George sanoi veljelleen happamasti.
”Ei sinuakaan olisi kirottu jos olisitte suosiolla kertoneet suunnitelmistanne”, sanoin Georgelle joka ei näyttänyt yhtään leppyvän sanoistani. Hän vain mulkoili minua edelleen kuin kehitellen kostoa.

”No, mikä tuo kilokielimelli juttu oikein on?” kysyin hetken kuluttua uudestaan.
”Se on yksi kehitteillä oleva pilailukarkki”, Fred selitti ja sai Georgelta mulkaisun. Hän ei tainnut haluta minun tietävän yhtään enempää.
”Mitä se tekee?”
”Se turvottaa kielen jalanmittaiseksi”, Fred selitti yksinkertaisesti.
”Jalan? Sen pituinen kielihän alkaa roikkua suusta!”
”Se onkin sen tarkoitus”, Fred virnuili.

Minua alkoi naurattaa kovasti kuvitellessani miltä se näyttäisi. Fredkin alkoi hohottaa eikä Georgekaan pystynyt olla hymyilemättä vaikka kuinka hän yrittikin. Naureskelimme niin pitkään, että aloin jo unohtaa mille nauroimme. Pyyhin kyyneleitä silmistäni jotka olivat onnistuneet livahtamaan silmistäni kikatuksen aikana.

”Oletteko te onnistuneet valmistamaan yhtäkään onnistunutta karkkia?” kysyin kun olin saanut naurunpuuskani hallintaani. Minua kiehtoi aivan liikaa ujuttaa sellainen Parkinsonin karkkeihin.
Fredin suu mutristui. ”Ei. Me ollaan kyllä onnistuttu turvottamaan kieli, mutta… Valitettavasti siitä saa ikäviä sivuvaikutuksia.”
”Niin kuin millaisia?” jatkoin kyselyäni.
”No”, Fred sanoi hitaasti, ”kieli ei lopeta kasvuaan ihan siinä jalankohdalla, mutta sen saa helposti pois vähentämällä turvotusliuoksen määrää, mutta karkista saa myös ikäviä näppylöitä. Ja ne kutiavat muuten aika saamaristi, ihan tiedoksesi vaan”, hän raapi kättään kuin todistaakseen sanansa.
”Ei sinussa näy mitään näppylöitä”, sanoin tarkkailen kummankin pojan kasvoja ja kämmeniä jotka olivat ainoat paljaat paikat.
”Pienellä muodonmuutostaialla saa ihmeitä aikaan”, George sanoi ja oli kai jo hieman leppynyt kutitushyökkäyksestäni.
”Millaisia ne näppylät oikein ovat?” kysyin mietteliäänä. Ehkä pystyisin auttamaan heitä heidän pikkuongelmassaan. Olin saanut paljon erilaisia näppylöitä olemattomien kasvienkäsittelytaitojen takia.
”Miten niin?” George kysyi epäillen. Hän kai kuvitteli, että minulla oli taas pahat mielessä.
”Minusta saattaa olla apua.”
”Tuskinpa sinä tiedät mitään tähän, mutta –”, George mietiskeli ääneen. ”Hyvä on. Ehkäpä sinä oletkin kuunnellut jotakin liemitunneilla”, hän totesi ja veti kaapunsa hihaa ylöspäin.

Hänen käsivarsi oli täynnä pienenpieniä sinisiä näppylöitä. Jotkut näyttivät kuin turvonneilta. Vaikutti siltä, että näppylöiden sisälle oli keräytynyt jotakin, sillä jotkut näpyistä oli räjähtänyt ja kädelle oli levinnyt vaaleansinistä mössöä. Käsi näytti oksettavalta ja minun ruokahaluni loppui siihen paikkaan.

”Yök”, en osannut sanoa muutakaan.

Kumpikaan ei sanonut mitään. George peitti kätensä kiireesti hihalla ennen kuin kukaan muu ehtisi nähdä sitä. ”No, keksitkö mitään?”
Purin huultani mietteliäänä. Näppylät näyttivät jotenkin tutuilta. ”Mikä tuon aiheuttaa?”
”Sitä me juuri yritämme keksiä.”
”Saisinko nähdä listan uudestaan”, pyysin ja tällä kertaa se annettiin ilman vastaan panemista.
 
Luin listan huolella läpi. Se ei kuitenkaan auttanut yhtään. Mikään ainesosista ei muistaakseni aiheuttanut mitään sinisiä paiseita. Annoin listan takaisin Georgelle ja pudistin päätäni. Kaksoset näyttivät harmistuneilta, mutta he eivät sanoneet mitään.

Minua jäi mietityttämää ne näppylät. Ne olivat niin tutunnäköisiä. Juuri sellaisia, millaisia saatoin saada yrttitiedontunneilla. En saanut kuitenkaan millään päähäni, mikä kasvi aiheutti sellaisia näppyjä. Siitä oli pakko olla jo jonkin aikaa kun niitä oli käsitelty yrttitiedossa. Otsani rypistyi sitä mukaan kun mietin asiaa.  

”Meidän pitäisi varmaan jo mennä”, Fred mutisi katsottuaan vanhaa rannekelloaan vaivihkaa varoen, ettei kukaan huomaisi hänen sinisin laikuin peittämää ihoa. ”Lipetit tuskin tykkää jos tulemme taas myöhässä tunnille.”
”Mitä kello on?” kysyin hätkähtäen. En ollut tajunnut ajan kulua.
”Viittä vaille yhdeksän.”
Ponkaisin pystyyn. Katsoin kiireesti opettajienpöytään, mutta onnekseni Kalkaros oli jäänyt Septima Vektorin kanssa keskustelemaan. Luihuisentuvanjohtaja näytti ärtyneeltä numerologian opettajan papatukseen, mutta nainen ei tajunnut millään lopettaa. Huokaisin helpotuksesta ja kulautin lopun kurpitsamehun suuhuni. Nappasin laukkuni tuolini vierestä ja olin valmiina lähtemään liemientunnille.

Liemet…

Siinähän se olikin! Ne näppylät eivät olleet tulleet yrttitiedossa niin kuin olin muistellut. Miten olinkaan voinut unohtaa? Se oli ainut kerta kun olin onnistunut söheltämään liemitunnilla pahasti ja Kalkaros oli piikitellyt siitä minulle useita viikkoja, aivan kuten Parkinsonkin. Olimme tehneet jotakin lientä – en muista mitä. Siihen oli kuitenkin tarvittu nupukasta. Se on kasvi jonka terälehtiä käytetään monissa liemissä. Sen nuppu on hyvin tiukka ja terälehdet pitää irrottaa siitä varovaisesti, ettei kukan sisällä oleva puolustusmekanismi laukea. Minulle tietenkin kävi niin – olenhan aivan toivoton kasvien kanssa. Nupukas purskautti sinisen happonsa suoraan kasvoilleni. Nevillekin onnistui tunaroimaan vaikka onkin loistava yrttitiedossa. Syynä oli luultavasti niskaan hönkivä Kalkaros. Matami Pomfrey oli juottanut minulle jotakin litkua ja siniset näpyt olivat tiessään.

”Minä keksin mikä on niitten sinisten kavereittenne takana”, sanoin kierrellen, sillä takanamme käveli joukko korpinkynsiä.
”No mikä?” George sanoi ja näytti hieman epäilevältä.

Kerroin nopeasti hänelle äsken tajunneeni jutun. Uskoin heidän käyttäneen turvotusliemen valmistuksessa sellaisia nupukkaan terälehtiä joka oli purskauttanut myrkkynsä ja oli samalla sotkenut teränlehtensäkin. Luultavasti joku ekaluokkalainen joka pelkäsi Kalkaroksen rangaistusta, oli laittanut pilalle menneet terälehdet takaisin ainesvarastoon. Olettaen, että kaksoset käyttivät Kalkaroksen aineksia.

Heti sanottavani sanottua pinkaisin juoksuun. Kalkaros oli juuri vähän aikaa sitten jättänyt suuren salin. Pitäisi varmaan käyttää yhtä salakäytävää, että ehdin ajoissa tunnille…

***

Olin Harryn ja Ronin kanssa kirjastossa. Tutkailin tuskaisesti muinaisten riimujen oppikirjaa yrittäessäni väkertää ainetta professori Babblingille. En millään löytänyt oikeaa merkkiä sanalle Irveta. Meille oli annettu tehtäväksi kirjoittaa maahisista pergamentillinen, mutta kirjoitus oli alkanut tyssäillä jo toisella rivillä. Minua harmitti kovasti, että Hermionella oli nyt tunti jästitietoa (josta ei ole hänelle mitään hyötyä). Hän oli nimittäin ilmoittanut lounaalla jo opetelleen kaikki merkit ulkoa.

Harry ja Ron tekivät ennustuksen esseitään. Mulkoilin heitä masentuneena, kun he naureskelivat keksiessään toinen toistaan huvittavampia ennustuksia. Kun olin kysynyt tai oikeastaan tiuskaissut minkä takia he vain kirjoittivat soopaa eivätkä tutkineet kämmeniensä viivoja niin kuin heidän olisi pitänyt, Ron oli vain vastannut hyväntuulisesti, että professori Punurmio antaa paremmat pisteet satuilusta kuin kirjan vastauksista. Arvaatte kai, että minua harmitti suunnattomasti, etten ollut ottanut ennustuksia muinaisten riimujen siasta.

Harry ja Ron saivat aineensa kirjoitettua kun minä en ollut päässyt edes puoli väliin. He istuskelivat toimettomina ja tuijottivat minua kuin odottaen minun hätistävän heidät pois. Olin kuitenkin niin ärtynyt, ettei minua huvittanut pelastaa heitä tuskaiselta kirjastolta. Pistin heidät etsimään tarvittavia merkkejä. Se ei kuitenkaan toiminut, sillä heillä kesti minuakin pidempään etsiä oikeat merkit ja he alkoivat näyttää jo niin tuskastuneilta, että minulla ei ollut enää sydäntä pitää heitä orjinani.

”Äh, kyllä te voitte lähteä”, sanoin harmissani. Yksin oli vieläkin ikävämpää tehdä läksyjä.
”Kyllä me voidaan jäädä”, Harry vastasi urhoollisesti, mutta Ron näytti siltä kuin olisi halunnut juosta kirjastosta mahdollisimman nopeasti ulos.
”Ei kun ihan totta. Ei teistä ole mitään apua ja te varmasti haluatte mennä mieluummin pelaamaan räjähtävää näpäytystä kuin mätänette täällä”, intin vastaan.

Ron näytti olevan aivan samaa mieltä kanssani ja alkoi raahata Harrya kiireesti pois ennen kuin tämä alkaisi leikkiä ritaria. He katosivat nopeasti kirjahyllyjen taakse ja kuulin hetken kuluttua kirjaston oven avautumisen ja sulkeutumisen.

Istuin hetken aikaa paikallani ja tuijotin väsyneenä pergamenttia joka oli puolillaan merkkejä. Huokaisten tartuin sulkakynään ja jatkoin esseetä.

Kolme ja puoli lausetta myöhemmin kirjaston ovi aukesi taas.  En aluksi reagoinut siihen millään lailla. Eihän siinä ollut mitään ihmeellistä. Huomioin tulijat vasta sitten kun aloin kuulla heidän keskustelunsa.

”Etkö sinä palautakaan tuota kirjaa?” kuului pojan ääni. Se kuulosti jotenkin tutulta, mutta en saanut päähäni kenen ääni se oli.
”En, tämä on minun isäni kirja”, sanoi toinen, mutta tämän äänen minä tunnistin. Se oli selkeästi Dracon itsevarma laiska ääni. Kun tajusin Dracon puhuneen isänsä kirjasta, lopetin heti kirjoittamisen ja keskityin pelkästään kuuntelemaan.
”No, miksi sinä sitten raahaat sitä joka paikaan?” toinen poika kysyi jollakin tavalla ärtyneenä. Luultavasti siksi, että hän ei ymmärtänyt Dracon touhuja.
”Olen luvannut lainata tätä kirjaa”, Draco selitti ja huomasin heidän pysähtyneen jonkin kirjahyllyn luo, sillä en kuullut enää askelten ääniä.
”Lainata? Älä naurata! Et sinä ikinä ’lainaa’ kenellekään mitään”, poika sanoi huvittuneen ivallisesti.
”No, ehkei lainaaminen ole oikea sana…”, Draco mutisi ja ensimmäistä kertaa elämässäni kuulin hänen epäröivän. Minua alkoi entistä enemmän kiinnostaa kuka oli tuo salaperäinen poika joka sai aina niin itsevarman Dracon epävarmaksi.
”Kenelle sinä oikein ’lainaat’ tuota kirjaa?” poika sanoi edelleenkin hieman naureskellen.
Draco oli hetken aikaa hiljaa. Sitten hän sanoi. ”Selena Mustalle.”
”Selena Mustalle? Miksi ihmeessä?” poika ihmetteli. ”Mikä tuon kirjan nimi on? Englannin puhdasveriset – velhosukututkimus. Nyt sinä kyllä huijaat. Se Musta ei vaikuta yhtään sellaiselta joka lukee tuollaisia kirjoja”, poika sanoi.
”Ei hän iltalukemiseksi tätä lainannut. Tuskinpa kukaan haluaa jäädä minulle velkaa sellaisen takia”, Draco sanoi ja naurahti lyhyesti. ”Hän aikoo selvittää tämän avulla ketkä ovat hänen vanhempansa. Se vaikuttaa olevan hänelle aika tärkeää. Olisitpa nähnyt hänen ilmeensä kun hän kuuli tästä kirjasta.”
”No, mitä sinä olet keksinyt hänen päänsä menoksi?” toinen poika kysyi välinpitämättömästi. Minua kuitenkin kiinnosti vastaus kovasti ja kuuntelin vieläkin keskittyneemmin. Huomaamattani nojauduin tuolillani taaksepäin – äänten suuntaan. Tuolini etujalat nousivat ilmaan ja minä keikuin vain takajalkojen varassa.
”Olen miettinyt vähän kaikenlaista, mutta kaikki mitä olen keksinyt, on sellaista jonka voin pistää jonkun muun tekemään tuhlaamatta palveluksia. Olen päättänyt pitää hänet velkaisena. Siitä on varmasti eniten hyötyä”, Draco sanoi mietiskellen.

Mahtavaa. Jään velkaa Draco Malfoylle. Se ei todellakaan ole mikään hyvä juttu. Minun teki mieli kirota Dracon kieroutta, mutta halusin kuitenkin palavasti kuunnella miten keskustelu jatkui. Pidin siis mölyt mahassani.

”Niin, se on varmasti parasta. Sinulla on siten valtaa häneen”, poika mutisi niin hiljaa, etten meinannut kuulla lainkaan hänen sanojaan. Poika kuulosti jotenkin omituiselta sanottuaan sen, jotenkin mietteliäältä. Aivan kuin hänellä olisi ollut joitakin taka-ajatuksia Dracon ”vallasta” minuun. Otsani rypistyi kun mietin mitä ihmettä se meinasi.  

Ajatuksissani en osannut varoa keikkumista, olin edelleen tuolin takajaloilla. Menetin tasapianoni vain hetkeksi ja tuoli kaatui eteenpäin. Ääni joka tuli tulin jalkojen iskeytyessä kivilattiaan ei ollut kovinkaan kova, mutta kirjastossa kaikui ikävästi tekstiilien puuttumisen takia ja pienikin kalahdus kuului jo kauas. Totta kai muutaman hyllyn päässä seisova kaksikko kuuli sen. Eivätkä he olleet aivan niin tyhmiä, että he kuvittelisivat minun jättäneen salakuuntelun väliin.

Tartuin kiireesti sulkakynään ja yritin jatkaa maahissepustustani, mutta pääni oli tyhjennyt kaikista riimuista täydellisesti. Tuijotin pergamenttia kuumeisesti kun kaksi luihuista huomasi minut. Enkö minä enää osaa edes salakuunnella ilman, että minä jään kiinni? Kuulin poikien askeleet kun he kävelivät lähemmäs. Käännyin katsomaan heitä ja yritin näyttää siltä, että huomaisin heidät nyt vasta ensimmäisen kerran.

Nyt tunnistin Dracon puhekaverin. Poika oli Theodore Nott, luihuinen kuten Dracokin. Ei ollut ihme, etten tunnistanut hänen ääntä. En ollut kuullut Theodoren puhuvan muuta kuin silloin kun opettaja kysyi jotakin eikä hän muutenkaan liikkunut Dracon porukoissa ilkkumassa muita oppilaita. Olin nähnyt hänet aika usein kirjastossa, melkein poikkeuksetta yksin. En ollut koskaan ennen katsonut Theodorea tarkemmin, hän ei koskaan yrittänyt vetää huomiota itseensä.

Theodorella oli keskiruskeat hiukset jotka olivat niin pitkät, että ne peittivät melkein kokonaan hänen isot tummat siniset silmänsä joilla hän tarkkaili ympäristöään niin tarkkaavaisesti, että häneltä tuskin meni mitään ohi. Hänen katseensa alla oli aika ikävää olla. Tuntui kuin hän olisi nähnyt suoraan läpi kaikkien muurieni ja nähnyt suoraan sisimpääni. Se oli aika pelottavaa. Hänellä oli myös hieman kyömy, ei kuitenkaan läheskään sellainen kuten Kalkaroksella tai Dumbledorella. Ulkonäöllisesti Thedoreosta tuli mieleen jotenkin Ron. He kumpikin olivat pitkiä ja honteloita, mutta siihen heidän yhtäläisyytensä kuitenkin jäikin.

Istuin hiljaa paikallani ja katsoin heitä kysyvästi ja yritin näyttää mahdollisimman viattomalta. En tietenkään pystynyt olemaan pitkään hiljaa ja töksäytin typerästi. ”Moi.”

Theodorea alkoi hymyilyttää, muttei sanonut mitään. Hän oli jäänyt hieman taaemmaksi, mutta seurasi tilannetta hyvin tarkkaavaisesti. Draco otti tilanteen haltuunsa ja sanoi itsevarmasti hymyillen. ”Hei vaan”, häntä näytti naurattavan jokin kovasti. ”Mitä sinä oikein teet?”
”Riimujen läksyjä”, vastasin ja katsoin häntä viattomasti silmiin. Se tehosi yllättävän usein, varsinkin jästiopettajiin. Valitettavasti Draco ei ollut jästiopettaja.
”Riimujen läksyjä vai?”, hän katsoi pergamenttia joka oli säälittävän tyhjä ja käsialani koko oli turhan iso. Professori Babbling saisi taas valittamisen aihetta. ”Ei näytä oikein edistyvän. Ettet olisi touhunnut jotakin aivan muuta kuin tehnyt läksyjä.”
”Mitä sinä oikein vihjailet, Malfoy?” onnistuin kuulostamaan melko aidosti närkästyneeltä. ”Minkä minä sille mahdan, etten ole mikään nero riimuissa!”
”Vihjailen sinun kuunnelleen toisten oppilaiden keskusteluja”, Draco sanoi suoraan ja siristi silmiään pienesti.

Minua teki mieli sanoa ”Miksi minä sellaista tekisin?”, mutta se olisi ollut aivan liian lapsellista. Tiesin hyvin, että heitä en saisi uskomaan sitä, että en olisi kuunnellut heitä. Eivät he olleet niin tyhmiä. Lisäksi Theodore katsoi minua edelleenkin niin läpitunkevasti, että epäilin valehtelutaitojeni olevan riittämättömät hänelle valehteluun. Päätin siis leikkiä rehellistä, taas vaihteeksi. ”Niin, se on totta. Olisit sanonut heti niin oltaisiin vältytty turhalta kinastelulta.”

Theodore näytti huvittuneelta, mutta oli kuitenkin edelleen vaiti. Minua alkoi ahdistaa hänen tutkiva katseensa joten käänsin katseeni Dracoon. Hän taas näytti puhtaasti yllättyneeltä. Hän oli varmasti olettanut minun kiistävän hänen väitteensä. Hän oli kuitenkin niin yllättynyt, ettei palannut heti takaisin typerään olen-Malfoy-ja-paljon-parempi-kuin-sinä – kuoreensa vaan pudisti päätään hämmentyneenä. Sitten hän sanoi. ”Välillä minusta tuntuu, etten pysy ajatuksen juoksussasi mukana.”
”Harva pysyy”, sanoin kohauttaen olkiani. ”Muuten siitä teidän keskustelusta – minusta tuntuu, että minulle on lähetys.”

Ojennan käteni Draco päin ja katson häntä odottavasti. Hänellä oli kainalossaan paksu kirja jonka kansi oli tehty tummasta nahkasta. Se näytti hyvin painavalta ja se oli niin isokokoinen, että se ei mahtunut Dracon koululaukkuun. Se oli epäilyksettä kirja jonka hän oli luvannut toimittaa minulle – tietenkin vain palvelusta vastaan, mutta kuitenkin.
 
Draco näytti pelkästään helpottuneelta kun hän laski kirjan käsilleni, (minun oli pakko ottaa toinenkin käsi apuun, niin painava se kirja oli) mutta kuitenkin hän piti otteensa kirjassa ja varmisti minun muistavan sopimuksemme. ”Muista, sinä olet velkaa minulle, Musta.”

Nyökkäsin kiivaasti ja melkein riuhtaisin kirjan hänen otteestaan. Halusin palavasti aloittaa kirjan lukemisen. Tunsin jotenkin sisimmässäni, että tämä kirja olisi tarvittava johtolanka päästäkseni eteenpäin. En halunnut antaa itselleni turhia toiveita siitä, että kirjassa olisi kaikkiin kysymyksiini vastaus. Se olisi aivan liian helppoa, eikä minun elämäni aikana mikään ole onnistunut vain sormia napsauttamalla. Miten asiat olisivat nyt muka muuttuneet?

”Kiitos”, sanoin ja yritin viestittää sillä sen, että heidän pitäisi lähteä. Halusin käydä käsiksi kirjaan mahdollisimman nopeasti.

Onneksi tällä kertaa Draco ”pysyi ajatuksen juoksussani mukana” ja nyökkäsi lyhyesti ja kääntyi pois lähteäkseen. Theodore katsoi minua pitkään ja tarkasti, ennen kuin lähti Dracon perässä pois valtaamani pöydän vierestä.
 
Viimeinkin olin yksin. Pystyisin aloittamaan kirjan tutkimisen. En kuitenkaan avannut sitä vaan tuijotin jännittyneenä kirjan kiemuraista kullattua nimeä. Kirja oli selkeästi uusi. Sitä oli tuskin luettu muutamaa kertaa enempää. Henkäisin syvään ja tartuin kirjan etukanteen ja käänsin kirjan auki.

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+11 lukua
Kirjoitti: Ruskapoika - 02.08.2010 03:04:25

Ei Sirreä :'( Eikä Remppaa... Täähän menee melkein kiduttamisen puolelle! No, ei jos ei nyt kuitenkaan, mutta melkein. Mietinkin tässä pari päivää sitten, että ookkohan sie unohtanu tän, mutta onneks et ole. Koska pidän tästä ihan älyttömästi! Serenaan vaan pystyy samaistumaan niin hyvin. Ja tää miten Serenan vanhemmat palajastuu niin kiduttavan hitaasti. Ja sain just ahaa-elämyksen keksimällä kuka jopa saattais olla Serenan isä, mutta jouduin hylkäämään sen saman tien, koska Serenan täytyis olla vanhempi tai syntyny vuonna -79 kuten Hermione. Apua tää menee vaikeeks, jos vaan ootan kiltisti, että ne paljastuu ja kerron sitten ketä kaikkia oon epäilly Serenan vanhemmiksi :D Joutuisin rääkkäämään aivojani vähemmän ::)

Huomasin yhden pienen virheen. Laitan sen tähän, niin siun on helpompi se tekstistä korjata:

Lainaus

Muutkin saman makuusalin tytöt olivat hereillä ja availivat liian tiheään tahtiin kaappeja ja pamauttivat ne kiinni turhan kovaäänisesti

Tämän lauseen lopusta puuttui piste, mikä jäi itseä hieman häiritsemään.

Toivottavasti saadaan seuraava osa luettavaksi nopeammin, koska en kestä odottaa :'D (miten niin kärsimätön ihminen?)

Teidän,
Ruskapoika

//Ei kun sain lisää ahaa-elämyksiä. Ei Serenan oiskaan täytyny syntyä -79 vuonna! Mitä ihmettä mie sekoilen :'D Eli se voi olla se... *hmm* Joo, jätän tän miettimisen nyt (ehkä).

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+11 lukua
Kirjoitti: Vaarallinen Komentoija - 08.08.2010 23:08:04

Huh! Löysinpäs tämän luvun ajoissa! *hyppii tuolilta toiselle innoissaan* Selena on eddelleeen lempihahmoni.
 Nyt en voi syyttää konetta siitä etten ole lukenut tätä lukua ajoissa. Voi syyttää vain itseäni, sillä en muistanut ficcisi nimeä :D Hölömö minä :D

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+11 lukua
Kirjoitti: Amaril - 15.08.2010 13:38:15

Ruskapoika, tässä osassa tulee Remppaa ja kunnolla. En enää pysty kiduttamaan rakkaita lukioitani :D Enää ei tarvitse odotella tuon salaisuuden selviämisen kanssa. Virhe korjattu. Nyt tämä osa tuli aikaisemmin niin kuin taisin kuvatakin. Kiitos kommentistasi :)

Vaarallinen Komentoija, ei se haittaa vaikka sinulla kesti hieman kommentoimisessa. Tärkeintähän on että kommentoi joskus. Olen joskus miettinyt ficin nimen vaihtamista, mutta vielä ei ole inspis iskenyt siinä suhteessa, joten pitää pitää vielä vain tuo nimi mielessä. Kiitos kommetistasi :)

A/N: Ooh, kävijämäärä on jo mennyt yli tuhanen *tanssi innoissaan*. Kommetoijia kuitenkin on ollut melko vähän siihen verrattuna  :-\ Osa tuli nyt kuitenkin lupauksien mukaisesti aikaisemmin. Pitkä osa, melkein 11 sivua pitkä, että saatte paljon lukemista :) Olisi kiva saada kommentteja.

12.  Salaisuus ratkeaa

Istuin edelleen kirjastossa. Muinaisten riimujen läksyt olivat saaneet väistyä Englannin puhdasveriset – velhosukututkimus – nimisen kirjan tieltä. Pergamentti jolle olin kirjoittanut ainetta, oli rytistynyt painavan opuksen alle. En kuitenkaan uhrannut sille ajatustakaan, sillä olin niin innoissani etsiessäni sisällysluettelosta Mustien sukupuuta.

MacDougal, Macmillan, Malfoy, Max… Musta! Katsoin innostuneena sivunumeroa, se oli 258. Käänsin sivun esiin. Siirsin katseeni heti alimmalle riville ja etsin sieltä tuttuja nimiä, mutta kaikilla oli jotenkin kummalliset nimet kuten esimerkiksi Hereweald tai Desideria. Sitten tajusin katsoa vuosilukua. Ne tyypit olivat syntyneet 1500-luvun puolessa välissä. Ei ihme, että heillä oli niin kummalliset nimet. Huomasin vasta sitten, että sukupuu jatkui vielä kahdella seuraavallakin aukeamalla. Viimeinen niistä oli se jota minä etsin. Toiseksi alimmalta, jota ensiksi erehdyin luulemaan alimmaksi riviksi tuoreimman sukupolven vähälukuisuuden takia, löytyivät Dracon äiti, Narcissa Malfoy ja massamurhaaja Sirius Musta. He olivat serkuksia.

Ensimmäiseksi päätin etsiä itseni sukupuusta. Ei kestänyt pitkään kun olin lukenut alimman rivin nimet. Niitä oli vain kaksi, eikä kumpikaan heistä ollut Musta, he olivat Nymphadora Tonks ja Draco Malfoy. Olin jotenkin odottanut tätä. Se olisi ollut liian helppoa.

Naputtelin kynsiäni pöytää vasten ja yritin miettiä miten etenisin. Tiesin vanhempieni olevan kuolleet ennen toista elin vuottani, mutta kuva Sirius Mustasta nuorena oli saanut minut epäröimään. Mitä jos Dumbledore olisi valehdellut suojellakseen minua siltä tiedolta? En kuitenkaan halunnut heti lyödä lukkoihin sitä, että Sirius olisi isäni. Saatoinhan minä olla erehtynytkin. Siksi aloin tehdä listaa jossa oli kaikki joilla oli mahdollisuus olla vanhempiani jos katsoi heidän elinaikojaan. Heistä kuitenkin reilusti yli puolet olivat syntymäni aikoihin yli tai tasan viisikymmentävuotiaita. Päätin yliviivata pergamentiltani heidät. Otin kuitenkin myös Regulus Mustan mukaan listaan varmuuden vuoksi vaikka hän olikin kuollut synnyttyäni. Voisin poistaa hänet listalta jos hän oli kuollut liian aikaisin. Sen jälkeen minulla oli jäljellä enää viisi nimeä.

Sirius Musta 1958-
Regulus Musta 1961-1979
Bellatrix Lestrange (os. Musta )1951-
Andromeda Tonks (os. Musta) 1953-
Narcissa Malfoy (os. Musta) 1955-

Purin huultani samalla kun silmäilin nimilistaa. Minulla oli edelleenkin omat epäilyni vanhemmistani, mutta en halunnut niiden sumentavan päättelykykyäni joten suljin ne kokonaan mielestäni.

Sirius Musta, hyvin mahdollinen isäkseni, juuri sopivan ikäinen ja pelottavan samannäköinen. Hänellä ei tosin ollut vaimoa sukupuun mukaan, mutta ei se tarkoita etten olisi hänen tyttärensä. Onhan sitä ennenkin syntynyt lapsia avioliiton ulkopuolella.

Regulus Musta, ehkäpä hieman liian nuori (18-vuotias) isäkseni, mutta ajat ovat muuttuneet. Ehkäpä silloin mentiin paljon aikaisemmin kihloihin (Reguluksesta ei mennyt mitään viivaa, eli hän ei ollut naimisissa) tai sitten olin avioton lapsi. Regulus on Siriuksen veli joten olen myös samannäköinen kuin hän jos tämä on tullut yhtään isoveljeensä.

Bellatrix, Andromeda ja Narcissa, he kaikki ovat naimisissa, mutta se saattaakin olla syy miksi minut oli heivattu orpokotiin. Jos joku noista naisista olisi vaikkapa pettänyt miestään ja saanut minut, eivätkö he olisi lähettäneet minut suosiolla pois. Tosin rouva Hart oli sanonut, että äitini oli kuollut muutama tunti ennen kuin minut tuotiin orpokotiin. Tietenkin se saattoi olla yksi niistä valheista joita Dumbledore on pitkän elämänsä aikana sepitellyt.

Äh, en pääse yhtään eteenpäin tässä tällä tavalla, puhisin itsekseni ja etsin jokaisesta isä- ja äitiehdokkaastani heistä kertovat kirjoitukset. Luin ensiksi tiedot naisista. Mikään tieto heistä ei muuttanut kauheasti käsitystäni heistä. No, Bellatrix tosin alkoi vaikuttaa tosi psykolta Voldemort-fanilta ja Andromedaan taas yllätyin positiivisesti. Hän oli mennyt naimisiin jästin kanssa ja hänet oli ”poltettu pois sukupuusta”, mitä lie se tarkoittikaan. Narcissa oli taas juuri sellainen kuin olin kuvitellut, puhdasverinen hienostovaimo, ei mitään ihmeempää.

Tekstien vieressä oli aina kuva henkilöstä, josta teksti kertoi. Olin tarkastanut ne myös. Naisista ehkäpä eniten minua muistutti Bellatrix (miksi minä näytän aina niin kovasti kaikilta seonneilta murhaajilta?), mutta se johtui enimmäkseen hiuksista, hänellä oli samanlaiset mustat kiharat hiukset kuin minulla. Naisten kasvojen piirteet olivat kaikilla melko samanlaiset, kauniin aristokraattiset ja elegantit. Heidän nenät ja huulet olivat samankaltaiset kuin minulla, muuten meissä ei ollut paljonkaan samaa.  

Seuraavaksi luin Regulus Mustaa käsittelevän tekstin:
REGULUS ARCTURUS MUSTA
Regulus Musta syntyi 18. päivä tammikuuta vuonna 1961 Lontoossa Pyhän Mungon taikatautien ja –vammojen sairaalassa. Hän oli Orion ja Walburga Mustan nuorempi poika. Hänet lajiteltiin Luihuisen tupaan mentyään Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun. Reguluksesta tuli nopeasti vanhempien suosikki, kun Reguluksen veli, Sirius Musta, oli lajiteltu Rohkelikkoon ensimmäisenä Mustana koko suvun historiassa.

Reguluksen väitettiin menneen kihloihin seitsemäntenä kouluvuonaan, mutta kukaan ei ole koskaan vahvistanut juorua todeksi. Reguluksen elämästä koulun jälkeen ei ole paljonkaan tietoa, mutta hänen tiedettiin liittyneen kuolonsyöjiin sukunsa odotusten mukaisesti. Regulus Musta kuoli vuoden 1979 lopulla. Hänen kuolin ajastaan tai tavastaan ei ole tietoa, mutta jotkut ovat uskaltaneet epäillä itse Pimeyden Lordin omakätisesti murhanneen hänet. Siitä ei kuitenkaan ole mitään todisteita.

Kihloihin? Oliko Regulus Musta kihloissa? Sittenhän… Innostuin luvattoman paljon niinkin pienestä ja vieläpä niin epävarmasta vihjeestä. Kaikki vihjeet jotka vähensivät epäilyjäni Sirius Mustan olevan isäni, olivat tervetulleita.

Kuva Regulus Mustasta muistutti minua yhtä paljon kuin Sirius Mustankin siinä lehdessä. Minun oli pakko hämmästyä veljeksien suurta yhdennäköisyyttä. Erona oli vain Siriuksen vankempi ja urheilullisempi ruumiin rakenne ja Sirius oli myös paljon charmikkaampi ja iloisempi kuin ylpeä ja synkkä Regulus. Olisi todella vaikeaa, ei, aivan mahdotonta päätellä kuvien perusteella kumpi olisi isäni. Minun oli nyt pakko myöntää itselleni, että listani naiset näyttivät aivan liian erilaisilta minun kanssani, toisin kuin miehet. Huokaisten vedin viivat heidän nimiensä päälle. Olisin niin mielelläni vetänyt viivan Sirius Mustan nimen yli…

Hieman edistyneenä ja huomattavasti iloisempana aloin, etsiä Sirius Mustaa S-kirjaimella alkavien Mustien joukosta. Olin juuri kääntämässä sivua kun huomasin jotain hyvin, hyvin kiinnostavaa. Nimittäin, minä löysin oman nimeni ja jopa kuvani Sebastianus Mustan alapuolelta. Mutta eihän minua ollut edes sukupuussa…

SELENA VALERIE MUSTA
Selena Musta syntyi 18. päivä huhtikuuta vuonna 1980 tuntemattomassa olinpaikassa. Selenan vanhempien nimet eivät ole yleisessä tiedossa eikä hänen ensimmäisestä elin vuodestaan ole lainkaan minkäänlaisia merkintöjä tai edes huhuja. Albus Dumbledore, nykyinen Tylypahkan rehtori, vei hänet hieman Pimeyden Lordin kukistumisen jälkeen Lontoossa sijaitsevaan jästiorpokotiin nimeltään Harmaa Haikara. Syynää tähän on ilmoitettu olevan Selenan vanhempien kuolema, mutta rehtori Dumbledore ei ole suostunut kommentoimaan asiaa tarkemmin.

Selena meni Tylypahkan velhojen ja noitien kouluun täytettyään yksitoista ja siellä hänet lajiteltiin toisena Mustana Rohkelikon tupaan. Selena on myös ystävystynyt Pimeyden Lordin kukistajan, Harry Potterin ja tämän ystävän Ronald Weasleyn kanssa. Hänen viettämät vuotensa jästiympäritössä ovat tehneet tehtävänsä, sillä hän on ystävystynyt myös hyvin epäsoveliaasti jästisyntyisen Hermione Grangerin kanssa.

Minua ärsytti kirjan selvä jästivastaisuus, mutta en kuitenkaan voinut olla räpyttelemättä silmiäni yllättyneenä. En ollut osannut arvata, että minustakin olisi kirjoitettu kirjaan ja vieläpä niin pitkästi, yhtä pitkästi kuin Regulus Mustastakin. Vielä enemmän minua hämmensi kuva joka esitti minua 10-vuotiaana. Se oli jästikuva eli se ei liikkunut. Muistin sen oikein hyvin olevan koulukuvani viimeisellä jästikoululuokallani. Kuvassa minä hymyilin tekohymyä ja minun kiharat hiukseni näyttivät tavallista siistimmiltä ja päälläni oli ainokainen mekkoni. Irvistin katsoessani kuvaa. Olin kuvitellut hävittäneeni sen, mutta tuskinpa sillä oli mitään merkitystä. Kirjantekijä oli varmasti saanut sen jotakin toista kautta kuin ryöväämällä minulta.

Käänsin sivua ja löysin nopeasti Sirius Mustan kohdan. Hengitin syvään ja aloin lukea tekstiä. Melkein kaikki mitä siinä sanottiin, oli minulle tuttua lehtien lukemisen tähden. Kirjassa ei puhuttu mitään miehen karkaamisesta Azkabanista, joten kirja oli tehty varmasti ennen sitä. Mutta kirjassa kerrottiin eräs hyvin mielenkiintoinen juttu Siriuksesta ja tämän kavereistaan.

SIRIUS ORION MUSTA III
Sirius Musta syntyi 14. päivä marraskuuta Lontoossa Pyhän Mungon taikatautien ja –vammojen sairaalassa Orion ja Walburga Mustan esikoiseksi. Hänen veljensä Regulus Musta syntyi kaksi vuotta myöhemmin. Sirius lajiteltiin yllättäen Rohkelikon tupaan hänen mentyään Tylypahkaan opiskelemaan ja siellä hän oli ensimmäinen Musta koko suvun historiassa.  Sirius kuitenkin ystävystyi jo ensimmäisenä vuonaan Rohkelikkoihin James Potteriin, Remus Lupiniin ja Peter Piskuilaniin. Heistä muodostui ryhmä jota he kutsuivat Kelmeiksi. Hän alkoi sotia sukuaan ja kaikkea heidän kannattamaansa vastaan jo ensimmäisenä kouluvuonaan. Siksi oli hyvin kummallista kun hän osoittautuikin myöhemmin kuolonsyöjäksi. Siriuksella ja tämän vanhemmilla oli todella huonot välit juuri hänen kapinallisuutensa takia ja erilaisuutensa muihin Mustiin verrattuna.

Sirius karkasi pois kotoaan ollessaan 16 vuoden ikäinen. Hänen äitinsä, Walburga Musta poltti hänet pois sukupuusta poikansa kiellettyä sukunsa ja karkaamalla ystävänsä James Potterin luo asumaan. Koulusta päästyään James Potter sai pojan jästisyntyisen Lily Evansin kanssa. Poika nimettiin Harry Potteriksi ja Siriuksesta tuli lapsen kummisetä.

 Ei ole tietoa milloin Sirius liittyi kuolonsyöjiin, mutta ryhdyttyään Potterien salaisuudenhaltijaksi, hän kertoi Pimeyden Lordille heidän olinpaikkansa. Muutamaa päivää myöhemmin hän tappoi Peter Pitskuilanin tämän tullessa kostamaan Potterien kuolemaa. Sirius saatiin kiinni ja hänet tuomittiin Azkabaniin koko loppuelämäkseen.

En onnistunut käsittelemään uusia tietoja. Ne vain olivat yhdessä isossa sekamelskassa päässäni enkä onnistunut järjestämään niitä (ihan kuin koskaan pystyisin järjestämään yhtään mitään). Jouduin selvittelemään ajatuksiani jonkin aikaan kunnes pystyin taas ajatella normaalisti.

Olin saanut paljon tietoa. Huonoja, siis erittäin huonoja tietoja joita en olisi halunnut koskaan kuulla (tässä tapauksessa lukea). Onneksi olin saanut edes yhden vihjeen jota kautta pystyisin jatkamaan arvoitukseni parissa. Hyvät tiedot ensin, Remus Lupin oli ollut tai on vieläkin Sirius Mustan ystävä. Se meinaa sitä, että hän luultavasti osaisi sanoa herra Vankikarkurista muutamia pikku asioita. Sitten huonot asiat, Sirius Musta on syy siihen, että Harry on orpo. Sitä Harry ei anna kummisedälleen koskaan anteeksi. Kolmanneksi, joka ei oikeastaan liity mitenkään lukemaani. Sirius Musta ei saa olla isäni!

Kun aloin tajuta lukemaani, minut valtasi hirvittävä epätoivo. Käteni tärisivät ja olin taas kerran kalvennut. Yritin pitää ajatukseni kurissa, mutta päähäni luikahti kuitenkin ajatus, jota en todellakaan halunnut kuulla, mitä jos Harry ei haluakaan olla ystäväni enää sen jälkeen kun hän kuulee tästä?

Ei Harry ole sellainen ihminen joka hylkää ystävänsä toisen ihmisen tekojen vuoksi, yritin uskotella itselleni. Enhän minä mahtanut typerän sukulaiseni tekosille yhtikäs mitään! Sitä paitsi Harry on sanonut, ettei häntä haita vaikka Sirius olisikin isäni. Aloin pikkuhiljaa uskoa itseäni ja Harryn anteeksiantavaisuuteen, että onnistuin pyristelemään pois epätoivostani.

Kun Harry-juttu oli käsitelty minun oli mietittävä seuraavaa siirtoani. Istuin paikoilleni jähmettyneenä ajatusten virratessa päässäni sukkelampaan tahtiin mihin ne olivat tottuneet. Muutama tokaluokkalainen vilkaisi minua kummissaan, kun nousin kiireesti ylös tuolilta. Yritin tunkea juuri lukemaani kirjaa laukkuuni, mutta se oli aivan liian suuri sinne, kuten se oli ollut myös Draconkin laukkuun. Pakkasin läksyni, musteen ja sulkakynät hätäisesti ja otin kainalooni kirjan Englannin puhdasveriset – velhosukututkimus ja ryntäsin ulos kirjastosta toisluokkalaisten katseiden saattelemana.

***

Juoksin turhan kovaa vauhtia autiota käytävää pitkin. Laukku heilui hervottomasti takanani ja tömpsähti milloin mihinkin joka askeleen kohdalla. Kirja kainalossani hidasti vauhtia huomattavasti ja käteni puutuivat sen painosta, mutta en kuitenkaan ajatellut tai edes huomioinut kumpaakaan niistä.

Minun on pakko löytää Lupin, toistelin päässäni. Olin jo käynyt pimeydenvoimilta suojautumisen luokassa, mutta ei professori tietenkään siellä ollut. Missä hemmetissä opettajat oikein viettävät vapaa-aikansa? Opettajienhuoneessa? Onko täällä semmoista? Jos on, niin missä?

Vaihdoin käytävää vilkkaampaan ja juostessani aloin törmäillä usean oppilaaseen. Tönäisin muutaman oppilaan tieltäni ja mutisin useaan kertaan anteeksi pyyntöjä. Jotkut minua vanhemmat oppilaat eivät pitäneet tönimisestä ja he alkoivat huutaa perääni ja yksi äksy luihuinen jopa heitti kirouksen perääni mutta ehdin juosta pois sen tieltä.

Minua alkoi hengästyttää jo hieman enemmän, mutta jatkoin silti juoksua. Käännyin toiselle käytävälle juosten edelleen. Miksi minä juoksin? Vieläpä ilman määränpäätä!  En tiedä, kai minä olin seonnut lopullisesti.

Sekoamiseni alkoi valjeta minulle ja yritin saada touhustani pikkuisen järjellisempää. Mistä minä löytäisin Lupinin? Ehkä olisi paras etsiä joku opettaja ja kysyä häneltä missä hän on. Se olisi paljon fiksumpaa kuin juosta kuin hullu ja töniä kaikki Tylypahkan oppilaat itseään vastaan. Juuri kun aloin tulla järkiini ja olin alkamassa hiljentää vauhtiani, törmäsin kulman takaa tulevaan poikaan.

TUMPS!

Mätkähdin kylmälle kivilattialle. Vastaantulija oli ollut liian iso ja painava, jotta olisin onnistunut vain työntämään hänet sivuun tai edes pysymään pystyssä törmäyksen jälkeen. En ollut onnekseni lyönyt mitään paikkaa kipeästi maahan. Ei olisi aikaa mennä matami Pomfreylle kun oli opettaja kuulusteltavana.

”Et kai satuttanut itseäsi?” kuulin pojan kysyvän samalla kun hän ojensi kätensä minulle.

Nostin katseeni poikaan johon olin törmännyt. Ensimmäiseksi huomasin valvojaoppilaan merkin, joka kiilteli hänen rinnuksellaan. Mahtavaa. Miksi minun oli törmättävä juuri valvojaoppilaaseen? Taas kerran karsisin rohkelikkojen pisteitä tunaroimisellani.

”En, olen kunnossa”, sanoin ja tartuin hänen käteensä, jotta hän pystyisi nostamaan minut ylös. Hän vetäisi minut helposti ylös. Puhdistin hetken kaapuani ja sitten katsoin poikaa uudelleen kasvoihin, tällä kertaa kunnolla. Silloin minä tunnistin hänet.
”Sinä olet se poika sieltä junasta!” huudahdin yllättyneenä ja jatkoin hänen tarkasteluaan. Hän oli jotenkin tutunnäköinen. Ei pelkästään sen junassa tapahtuneen takia.
”Ja sinä olet se tyttö sieltä laiturilta”, poika naurahti ja työnsi ruskean hiuskiehkuran pois silmiltään.

Tuijotin häntä otsa rypyssä ja yritin saada päähäni hänen nimensä. Mikä se nyt oikein oli? Cecil? Ceron?

”Anteeksi, mutta mikä sinun nimesi on? En saa sitä millään päähäni”, kysyin lopulta todettuani unohtaneeni sen.
”Cedric Diggory”, hän sanoi ja ojensi kätensä taas kerran, mutta tällä kertaa kätelläkseen. ”Ja sinä olet?”
”Selena Musta”, tartuin hänen käteensä ja me kättelimme. Se ei tuntunut oudolta tai liian juhlalliselta vaikka yleensä karsastin kaikkea turhan muodollista. Jos Percy olisi kätellyt minua, olisin alkanut nauraa vedet silmissä, mutta Cedric osasi tehdä sen luontevasti ja ilman mahtipontisuutta.

Nyt kun olin kuullut hänen nimensä, muistin tarkasti kuka hän oli. Cedric on Puuskupuhin huispausjoupukkueen uusi kapteeni ja jahtaajana hän oli toiminut jo jonkin aikaan. Olin kerran mennyt katsomaan Susanin kanssa heidän harjoituksiaan (Susan on puuskupuhissa ja hän oli silloin ihastunut yhteen jahtaajaan eikä hän kehdannut mennä sinne yksin) ja minun on myönnettävä että hän osaa asiansa oikein mainiosti. Seuraavasta matsista puuskupuhia vastaan tulee varmasti paljon tasaväkisempi kuin aikaisemmista otteluista. Cedric on myös suosittu ja hän pärjää kai ihan hyvin opinnoissaan, vaikka Fred ja George pitävät häntä tyhmänä. Cedric on myös komea ja hänen kävellessä tyttölauman ohi siltä kuuluu lähes poikkeuksetta kikatusta. Moni tyttö onkin ihastunut häneen ja sen huomaa esimerkiksi siitä, että tyttöjenvessassa on enemmän kuin yksi rouva Diggory raapustus seinällä.

”Öm, törmäillään”, sanoin kun hiljaisuus alkoi venyä turhan pitkäksi. Ei minulla ollut aikaa jäädä höpöttelemään turhuuksia jonkun valvojaoppilaan kanssa. Piti löytää Lupin ja vähän äkkiä. Kello alkoi lähestyä uhkaavasti ulkonaliikkumiskielto aikaa. Piti löytää jostakin opettaja… tai valvojaoppilas.
”Nähdään”, Cedric sanoi ja oli juuri ohittamassa minua kun minulla välähti.
”Hei odotapas hetki”, sanoin kiireesti ja Cedric pysähtyi ja katsoi minua kysyvästi. ”Tiedätkö yhtään missä professori Lupin saattaisi olla?”
”Lupin? Hän on kai omassa huoneessaan”, poika sanoi olkiaan kohauttaen.
”Ja se on…?”
”Hmm…” hän mutisi. ”No, se on ainakin neljännessä kerroksessa… Oliko se nyt pohjoistorniin päin menevän käytävän varrella, ei, se on Verson huone”, Cedricin otsa rypistyi ja hän rapsutti päälakeaan. ”Siis mene ensiksi neljänteen kerrokseen ja kävele pohjoistorniin päin menevää käytävää pitkin ja käänny vasemmalle sitten oikealle… Sitten taas oikealle ja sen käytävän kuudes oikealla oleva ovi pitäisi olla oikea”, Cedric päätti hyvin sekavan ja liian pitkän ohjeensa. Siis oliko se ovi vasemmalla vai oikealla?
”Öh, siis ensin oikealle ja sitten vasemmalle…?” yritin muistella Cedricin antamia neuvoja, mutta ne eivät oikein tahtoneet muistua oikeanlaisina päähäni.
”Ensin vasemmalle ja sitten taas vasemmalle – ei kun”, Cedric yritti korjata, mutta meni itsekin sekaisin. Hänen otsansa rypistyi taas.
”Äh, kyllä minä sen huoneen löydän. Kiitos neuvoista”, sanoin vaikka en uskonutkaan siihen itsekään. No, ainakin muistin, että se oli neljännessä kerroksessa. Kyllä kai se sieltä löytyy.
Olin valmiina lähtemään kun Cedric esti sen kiivaalla pään pyörityksellä ja sanomalla. ”Ei, kyllä minä voin näyttää missä se on. Minä löydän sen ihan helposti. Olen vain huono neuvomaan.”
”Ei sinun tarvitse”, yritin väittää vastaan, mutta ihan turhaan. Mikä näitä kaikkia puuskupuheja oikein vaivaa kun heidän täytyy olla aina tyrkyttämässä apua (ei sillä, että olisin sitä vastaan)?
”Ei, kyllä minä voin viedä sinut sinne. Minulla alkaa muutenkin pian valvontakierros joten ei siinä mitään ongelmaa. Sitä paitsi millainen valvojaoppilas minä olisin jos en auttaisi kun sitä pyydetään?” Cedric sanoi ja työnsi hellävaroin selästäni minut liikkeelle. Hän kai kuvitteli, että minulla on jotenkin huono tasapaino.
”Hyvä on, hyvä on”, mutisin jonkin verran harmistuneena ja otin muutaman nopeamman askeleen näyttääkseni, että osasin kävellä itsekin ilman työntö apua.

Kävelimme rappusille asti aivan vaiti. En oikein tiennyt mistä puhua hänen kanssaan, eikä hänkään näyttänyt tietävän yhtään paremmin. Olin yllättynyt, ettei Cedric ollut ottanut minulta pisteitä tai sitten olin vain tottunut liian nipoihin valvojaoppilaisiin kuten Percy. En kuitenkaan ottanut asiaa puheeksi jos Cedric olisi vaikka vain unohtanut. Siitä olisi silloin vain haittaa.

”Miksi sinä etsit professori Lupinia?” Cedric keskeytti mietiskelyni. Katsoin häntä hieman hämmentyneenä ja sitten arvioivasti. Olikohan Cedric juoruilevaa tyyppiä vai pystyykö häneen luottamaan. Tosin on hankala kuvitella puuskupuhia joka juoruilee, mutta kuitenkin…
Purin huultani ja sanoin edelleen hiukan epävarmana. ”Minulla on hieman kysyttävää häneltä.”
”Kysyttävää mistä?”, Cedric jatkoi kyselyään. ”Ei sinun tarvitse vastata jos et halua. Olen vain utelias”, hän kiirehti mutisemaan huomattuaan vastahakoisuuteni.
”Hän saattaa tietää kuka on minun isäni”, vastasin ja yllätyin itsekin, että olin sanonut sen. Olin hetki sitten ollut varma, etten sanoisi yhtään mitään.

Cedric ei näyttänyt ymmärtävän. Ei hän tietenkään tiennyt minun olevan orpo jolle ei ole kerrottu vanhemmistaan juuri lainkaan. Kuka nyt sellaista osaisi arvata varsinkaan kun itsellä oli vanhemmat niin kuin kaikilla lähipiirissäänkin.

”Olen orpo ja minulle ei ole kerrottu orpokodissa oikeastaan mitään vanhemmistani”, sanoin ja Cedricin kasvoille levisi ymmärrys ja hän nyökkäsi nopeasti. Olin varma, että nyt oli tulossa se tavallinen ”Olen pahoillani” – juttu, mutta Cedric yllättikin minut.
”Miten Lupin voi tietää kuka sinun isäsi on?” hän kysyi ymmällään.
Käännyimme juuri ensimmäisen kerran neljännessä kerroksessa, kun mietin kuinka kertoa asiasta ilman, että paljastaisin liikaa. ”Minulla on kaksi vaihtoehtoa isäkseni ja Lupin oli toisen heistä ystävä. Hän luultavasti tietää onko hänen ystävällään lasta vai ei.”

 Cedric nyökkäsi ja jatkoimme matkaamme taas ilman puhetta. Cedric vaikutti aika hiljaiselta tyypiltä. Hän vain katseli ympärillä olevia tauluja ja jotkut niistä tervehtivätkin häntä. Hän oli kai osoittanut niille enemmän huomiota kuin esimerkiksi minä. Nehän olivat vain tauluja, vaikka ne osaavatkin puhua ja liikkua. Sitä paitsi puolet kuudennen kerroksen tauluista ovat hermostuneet minulle kun kerran tärvelin muutaman taulun kun minulla ja Parkinsonilla oli rähinää. Minulla siis ei ole kovin hyvä maine Tylypahkan taulujen keskuudessa.

”Etkö sinä pelaakin huispausta?” kysyin Cedriciltä vaikka tiesinkin vastauksen oikein hyvin. En vain jaksanut sitä puhumattomuutta.
”Joo, olen etsijä”, Cedric kertoi ja kääntyi katsomaan minua ensimmäisen kerran sitten edellisen sananvaihtomme. ”Oletko sinä kiinnostunut huispauksesta?”
”Totta kai! Se on jopa hauskempaa kuin jalkapallo”, sanoin innostuneena uudesta puheen aiheesta. Voisin puhua Huispauksesta vaikka päiväkausia!
”Mitä on jalkapallo? Onko se joku jästien urheilulaji?”
”Joo, se on todella suosittua jästien keskuudessa. Se on kai suosituin urheilulaji koko jästimaailmassa. Sitä pelataan suurin piirtein tämän kokoisella –” näytin käsillä koon, ”pallolla. Palloon saa koskea kaikilla ruumiin osilla paitsi käsillä – tietenkin maalivahti saa ottaa sen käteen – ja pelikentällä on kaksi maalia…”

Aloin kertoa Cedricille jalkapallon hienouksista yksityiskohtaisesti. Hän kuunteli keskeyttämättä minua, muuta kuin ihmettelemällä miksi se oli niin kiinnostavaa kun siinä ei edes lennetty (olin saanut aivan samanlaisen kommentin Ronilta, mikä kumma noita velhoja vaivaa kun eivät perusta muusta kuin lentävästä urheilusta?). Kun aloin jauhamaan lempipelaajastani olimmekin yhtäkkiä perillä. En ollut seurannut yhtään ympäristöä kun olin innostunut niin kovasti jalkapallosta.

”Kiitos, että tulit näyttämään tien”, kiitin ja hymyilin hänelle. Minua alkoi yhtäkkiä jännittää kovasti huoneeseen meneminen. En vielä tiennyt mitä kaikkea saisinkaan kuulla.
”Ei mitään”, Cedric vähätteli. ”Oli kiva kuulla siitä jalkapallosta”, hän sanoi ja virnisti. Olin kai innostunut hieman liikaa. No, mitä väliä sillä enää oli.
”Nähdään joskus”, sanoin ja vilkutin Cedricille joka oli jo kävelemässä poispäin. Cedric nosti kätensä hyvästiksi ja katosi kulman taakse.

Kun olin yksin ilman Cedriciä, tunsin jännityksen kahta kauheampana. Seisoin kuin idiootti professori Lupinin oven edessä ja yritin päättää koputtaako vai ei. Huokaisin syvään ja koputin lopulta ovea kolmesti. Nyt tai ei koskaan.

Huoneesta alkoi kuulua jalkojen kopsetta ja ne lähenivät joka askelmalla. Lopulta ovi avautui ja näin professori Lupinin väsyneet kasvot. Hän katsoi minua yllättyneenä ja sanoi. ”Selena, mitä sinä täällä teet?”
”Minulla on kysyttävää, professori.”

Lupin katsoi minua hetken, mutta astui kuitenkin sivuun oven edestä ja päästi minut työhuoneeseensa. Huone oli melko tavallisen näköinen työhuone. Se muistutti kovasti McGarmiwan huonetta – tosin ilman muodonmuutosjulisteita ja –kirjoja – jossa olen joutunut käymään aika moneen kertaan. Lupinin huoneessa oli pienehkö häkki jossa oli omituinen suomupeitteinen apina, jonka räpyläkädet tärisivät kun se katsoi minua. Käänsin katseeni otuksesta huoneen nurkkaan, jossa oli toinen ovi jonka uskoin vievän makuuhuoneeseen.

Lupin sulki oven ja käveli kirjoituspöydän taakse ja istuutui tuolille. Hän osoitti tuolia pöydän edessä ja menin istumaan sille. Lupin katsoi minua kysyvästi. Sitten hän kysyi miellyttävällä karhealla äänellään, ”Mistä sinulla on kysyttävää?”
”Isästäni”, töksäytin ja jouduin heti korjaamaan puheeni. ”Tai oikeastaan Sirius Mustasta. Hän ei kuitenkaan välttämättä ole isäni”, mutisin.
Lupinin ilme synkistyi, mutta hän antoi minun kuitenkin jatkaa. ”Tiedätkö sinä… oliko Sirius Mustalla lapsi?”
Lupin katsoi minua hetken tutkimatonilme kasvoillaan. Sitten hän pudisti päätään hitaasti ja sanoi. ”En, en tiedä oliko hänellä.”

Tunsin oloni hyvin pettyneeksi. Innostus ja jännitys katosivat nopeammin kuin ne olivat tulleetkin. Hartiani menivät lyttyyn ja kasvoillani loisti pettyneisyys. Mistä minä sitten saisin tietää kuka isäni on, jos en kerran Lupinilta?

Minun oli vielä yritettävä. En suostunut lopettamaan vielä vaikka järki sanoi minulle, että minun pitäisi mennä kerrankin aikaisin nukkumaan ja unohtaa koko homma. Ei, en luovuttaisi. Käännyin katsomaan taas Lupinia. ”Tiedätkö kuka minun isäni on?”
Lupin pudisti päätään ja sanoi, ”En valitettavasti.”

Petyin taas kerran. Pitäisikö nyt mennä Dumbledoren puheille? Hän tuskin kertoisi tai sitten hän käyttäisi taas jotakin loitsua joka saisi minut unohtamaan mitä olin kysymässä. Miksi tämä salaisuus ei suostunut paljastumaan? Pitäisikö minun todellakin unohtaa se? En kuitenkaan suostunut siihen. Kun olin kerran päättänyt selvittää keitä vanhempani olivat, niin minä silloin aioinkin tehdä. Olin vieläpä velkaa yhdelle Malfoylle enkä minä aio kiipeillä katolla tai seikkailla kielletyssä metsässä turhan takia. En antaisi joidenkin typerien vastoinkäymisten estää siinä.

”Ai. No, ei minulla ole muuta kysyttävää. Minun täytyy kai sitten lähteä. Kiitos kuitenkin”, sanoin vieläkin harmistuneena, mutta hieman päättäväisempänä. Seuraavaksi menisin Dumbledoren luo. Hänen olisi aivan pakko tietää.

Nousin ylös tuolilta ja ehdin ottaa jo muutaman askeleen ennen kuin Lupin pysäytti minut sanoillaan, ”Minä tiedän kylläkin kuka on sinun äitisi.”

Pysähdyin yllättyneenä. Olin melkein kokonaan unohtanut äitini. Olin keskittynyt niin kovasti isääni ja olin aina kuvitellut, että kun saisin tietää kuka isäni on – tai oli – niin sitten selviäisi äitinikin. Käännyin uuden toivon yllättäneenä. Lupin istui edelleen tuolillaan ja tarkkaili minua kummallinen ilme kasvoillaan. Menin takaisin tuolille ja istuuduin. Ja sitten minä odotin.

Lupin oli vielä hetken hiljaa, sitten hän huokaisi ja aloitti. ”Sinun äitisi… Hänen nimensä oli Katherine, Katherine Musta, ennen Nott.”

NOTT?! Olinko minä sukua sille oudolle pojalle joka on aina hiljaa ja saa Dracon ihan omituiseksi? Oliko Theodore Nott sukua minulle? Sitä en osannut ollenkaan odottaa. Katsoin silmät ymmyrkäisinä Lupinia ja yritin rauhoittua.

”Nott? Olenko minä siis puoliksi Nott?” kysyin typeränä. Minun teki mieli kysyä Theodoresta, mutta en viitsinyt. Eikä minun tarvinnutkaan.
”Kyllä olet. Olet etsinyt sukulaisiasi turhan kaukaa”, Lupin sanoi hymyillen vinosti ja vastasi lausumattomaan kysymykseeni. ”Kyllä, Theodore Nott on sinun serkkusi.”

Serkkuni? Minulla on serkku! Innostuin kovasti ja meinasin hypätä pystyyn. Onnistuin pysymään maanpinnalla ajattelemalla kylmiä faktoja. Theodore on aika kummallinen tapaus ja hänellä on sieluröntgenkatse ja tunnen hänet muutenkin todella huonosti enkä ole puhunut hänelle kertaakaan. Asiat eivät siis ole kuitenkaan aivan liian hyvällä mallilla. Se olisi ollut aivan liian mahtavaa jos vaikka Harry olisi ollut serkkuni. Ja aivan vastoin minun tuuriani.

”Miten sinä tiedät sen?” kysyin edelleen innostuneena, mutta olin kuitenkin edelleen myös kauhean utelias jotta olisin voinut heittäytyä pelkän innostuksen vietäväksi.
Lupin katsoi ikkunasta ulos ja näytti hyvin mietteliäältä. ”Sinä kai tiedät, että olin Sirius Mustan ystävä ennen kuin hän petti Potterit – ja samalla meidät muutkin?” hän katsoi minua kysyvästi ja minä nyökkäsin. Sitten hän jatkoi ja aloitti tarinansa. ”Oli vuosi 1979 ja oli jouluaatto. Minä, James ja Lily Potter ja Peter Pitskuilan olimme Siriuksen luona viettämässä joulua. Meillä oli hauskaa ja oli hyvin leppoisaa kun koristelimme kuusta. Silloin ovikello soi. Sirius sanoi, että sillä oli luultavasti joitakin laulajia, jollaisia kierteli jästikodeissa. Sirius asui silloin jästialueella joten siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Hän meni avaamaan, mutta siellä ei ollutkaan ketään laulajaa vaan Katherine ja hän oli raskaana. Hän puhui jotakin Siriukselle, hän itki. Sirius vaikutti hyvin järkyttyneeltä ja hän päästi naisen sisälle”, Lupin huokaisi ja näytti masentuneelta. ”Se joulu oli hyvin apea. Sirius ei nauranut enää Katherine saapumisen jälkeen ja Katherine katosi hänelle annettuun huoneeseen. Lily kävi siellä ja sanoi hänen itkevän”, Lupin piti pienen tauon. Hän luultavasti muisteli sitä samaista jouluaattoa. ”Sirius ei suostunut kertomaan kenellekään mitään Katherinesta. Ei miksi hän jäi asumaan hänen luokseen, ei syntymättömän lapsen isää, ei yhtikäs mitään.
”Katherine synnytti tytön 18. huhtikuuta. Se tyttö nimettiin Selena Valerie Mustaksi”, Lupin katsoi minua tiiviisti ja katsoi kasvojani hyvin tarkkaan. ”Silloin minä aloin epäillä, että sinä olet Siriuksen tytär. Vaikka olit niin pieni, muistutit häntä valtavasti. Sirius ei kuitenkaan ollut innoissaan syntymästäsi kuten isän kuuluisi olla. Kyllä hän piti kovasti sinusta ja hän osti sinulle pikkiriikkisen luudan kun olit tarpeeksi vanha lentämään sillä. Sitä paitsi Katherine teki Siriuksesta sinun kummisetäsi.”
”Onko Sirius Musta minun kummisetäni?!” huudahdin tarpeettoman kovaa.

Lupin nyökkäsi ja hymyili hieman reaktiolleni. Hän näytti nyt paljon väsyneemmältä kuin oli äsken.

”Onko Katherine kuollut?” kysyin hetken päästä vaikka aavistin, että se oli totta. Halusin kuitenkin varmistuksen.
”Kyllä, hän kuoli siinä samassa räjähdyksessä, jossa Peter Pitskuilankin”, Lupin sanoi synkästi. ”Sirius tappoi hänet.”

Niin, se räjähdys. Olin lukenut siitä Päivän Profeetasta. Sirius Musta oli tappanut 13 ihmistä vaivaisella yhdellä kirouksella. Hän oli tappanut äitini. Viha kuohahti yliäyräiden ja minun täytyi puristaa käteni nyrkkiin jotten heittäisi mitään päin seinää. Hän on minun kummisetäni. Silmäni kostuivat raivon kyyneleistä ja räpyttelin niitä kiivaasti jotta ne eivät valuisi yli. En varmana alkaisi itkemään. En nyt, en hänen takiaan. Eikö kummisetien pitäisi ennemminkin suojella kummitytärtään, eikä tappaa lapsen äiti. Vieläpä kun lapsen isä oli kuollut.

Lupin katsoi minun jähmettyneitä kasvojani säälien ja myötätuntoisena. Hän risti kätensä eteensä pöydälle ja käänsi katseensa niihin. Sitten hän sanoi hiljaisesti. ”Olen pahoillani.”
Ravistin päätäni rivakasti. En minä ollut hänelle vihainen, vaan hemmetin kummisedälleni. ”Älä ole. Ei se ole sinun vikasi.”
”En minä tarkoita sitä. Olen pahoillani, että en voi kertoa enempää. Usko minua, että kertoisin mielelläni jos tietäisin”, hän sanoi edelleen hiljaa, kuin kuiskaten.
”Tietäisit mitä?” kysyin vaikka minua ei kiinnostanut sillä hetkellä mikään muu kuin baseball jossa pallona olisi Sirius Mustan pää.
”Kuka sinun isäsi on – tai oli.”
”Isäni…” mutisin kuin vähä-älyinen. Jos Sirius Musta ei kerran ole isäni niin silloinhan…
”Regulus”, sanoin hiljaa.

Lupinin otsa rypistyi. Hän ei ymmärtänyt minua. Hän oli varmasti kysymässä mitä tarkoitin, mutta minä keskeytin hänet pomppaamalla ylös hihkuen kimeästi. ”Regulus Musta on isäni!”
”Mistä sinä…?” Lupin yritti kysyä, mutta sillä hetkellä en voinut muuta kuin harppoa ripeästi ympäri professorin työhuonetta.

Oloni oli kuin voittajalla. Olin ratkaissut sen! Enää minun ei tarvitsisi sanoa ”En tiedä keitä vanhempani ovat”, vaan voisin kertoa heidän olevan Regulus ja Katherine Musta. Voi kuinka ihanalta se kuulostikaan! Tuntui siltä kuin ensimmäistä kertaa elämässäni minulla olisi ollut vanhemmat. Hymyilin autuaasti ja tuijotin mitään näkemättä seinää. Olin pakahtua riemusta ja onnesta, mutta oli siitäkin pakko lopulta luopua. Muistutin itselleni tosiseikkoja.

Vanhempani olivat kuolleet. Vaikka tietäisin keitä he ovat, se ei muuta sitä mitenkään. Nyt vanhemmillani oli nimet ja kasvot (tosin en ole vielä nähnyt kuvaa äidistäni). Hymyni laimeni samoin kuin tunnetilanikin, mutta se sai minut rauhallisemmaksi ja pystyin palamaan takaisin istumaan Lupini eteen.

Professori Lupin tutkaili ilmettäni hetken aikaa, hän ei toistanut kysymystään. Istuimme kumpikin aivan hiljaa. Kumpikaan ei rikkonut ympärillämme vallitsevaa hiljaisuutta. Minulla oli hyvin aikaa järjestellä ajatuksiani ja miettiä kaikkea kuulemaani. Ajatellessani aloin huomata omituisia ristiriitoja ja kaikki ne liittyivät toisiinsa. Sen kaiken pystyi tiivistämään yhteen lauseeseen. Miksi ihmeessä Sirius teki sen kaiken? Miksi hän kavalsi parhaan ystävänsä? Tai tappoi toisen kaverinsa ja veljen vaimon ja joukon epäonnisia sivullisia. Mikään kertomus mikä minulle oli kerrottu, ei selittänyt millään lailla syitä noihin kauheisiin tekoihin. Oikeastaan vain päinvastoin, ne vain vähensivät epäluulojani. Sirius oli ollut Jamesin paras ystävä miksi hän muka olisi pettänyt tämän. Entä Peter? Sama juttu. Kirjassahan oli myös sanottu, että Sirius oli ollut kaikkea perheensä kannattamaa vastaan. Eikö se tarkoita myös Voldemortia ja jästivastaisuutta? Sitten on vielä äitini murha. Lupinin tarinoitten mukaanhan Sirius oli välittänyt minusta. Miksi sitten tappaa äiti? Sirius oli varmasti pitänyt äidistänikin jos hän kerran antoi hänen asua luonaan.

”Miksi hän teki sen?” kysyin ahdistuneena. Halusin tietää. Minulle oli tullut uusi pakkomielle. Sirius.
”Anteeksi?” Lupin sanoi. Hän ei ollut kuunnellut.
”Miksi Sirius tappoi äitini?” toistin.
”En tiedä”, Lupin huokaisi. ”En ollut uskoa kun sain tietää siitä, Siriuksen kuolonsyöjyydestä. Olen tuntenut hänet aina Tylypahkaan tulosta lähtien”, hän sanoi katkerasti. ”Tai kuvittelin tunteneeni.”
”Voiko olla niin, että hän ei tehnytkään niitä rikoksia”, kuiskasin. Halusin hänen sanovan. ”En minä ole koskaan uskonutkaan hänen tehneen niitä. Aurorit ovat vain sählänneet taas kerran”, mutta tiesin ettei hän sanoisi. Se oli vain yksi typerä toteutumaton toive.
”Selena, hän jäi kiinni rikospaikalta, kaikkien ruumiiden keskeltä nauraen kuin mielipuoli. Tarvitaanko siihen yhtään enempää todisteita?” hän sanoi lempeästi yrittäen pehmittää sanojaan.
”Niin, mutta kaikki hänen menneisyydessään sotii sitä vastaan! Miksi hän olisi muuttunut aivan päin vastaiseksi yhtäkkiä?” huusin epätoivoisena. Tiesin käyttäytyväni naurettavasti. En vain halunnut myöntää itselleni totuutta. Vai oliko se edes totuus? Jotenkin minusta tuntui, että asia ei ollut niin yksinkertainen kuin miltä se näytti. Minusta tuntui, että tiesin jotakin hyvin ratkaisevaa, mutta en keksinyt millään mitä.
”Ymmärrän mitä ajat takaa. Olen itsekin miettinyt noita samoja asioita. En ymmärrä sitä itsekään lainkaan. Ainoastaan hän itse voi kertoa vastaukset”, Lupin sanoi rauhallisesti, mutta ei kuitenkaan samalla tavalla kuin Dumbledore. Jos olisi, niin olisin varmaan heittänyt mustepullon päin sitä suomuapinaa joka katsoi minua pelottavan ahneesti. Hengitin syvään ja yritin karistaa ärtymyksen pois.
”Ehkä olisi jo aika mennä oleskeluhuoneeseen. Sinun olisi pitänyt olla siellä jo vartti sitten”, Lupin sanoi vilkaistessaan rannekelloaan. Sitten hän otti pöytälaatikosta pergamentti palasen ja kirjoitti siihen jotakin ja antoi sen minulle. ”Tämän pitäisi auttaa jos jäät kiinni”, hän hymyili ja vinkkasi silmää.

Kiitin häntä ja katsoin pergamentinpalasta. Lupin oli kirjoittanut siihen luvan liikkua liikkumiskieltoajan jälkeen.  En ollut itse ajatellut asiaa, mutta lappu auttoi huomattavasti. Ei tarvitsisi hiippailla ja pelätä pienintäkin rasahdusta kuin jokin pahainen murtovaras.

Kävelin ovelle ja juuri kun olin avaamassa sitä, käännyin takaisin Lupiniin päin ja sanoin. ”Hyvää yötä, professori. Ja kiitos.”
”Hyvää yötä, Selena”, Lupin sanoi ja hymyili väsyneesti.

Hymyilin pienesti takaisin ja astuin ulos huoneesta. Lähdin suunnistamaan kohti rohkelikkotornia ja miettien mitä kaikkea olinkaan kuullut sen yhden päivän aikana.

A/N2: Muutama osa taaksepäin, siellä sanottiin Cedricin olevan kuudennella, mutta tarkemmin tutkittuani hän oli kolmannessa kirjassa vasta viidennellä luokalla. Korjasin tuon virheen sinne joten älkää hämmentykö jos joskus alan kirjoittelemaan viidesluokkalaisesta Cedricistä. Olisi myös hauska kuulla olitteko arvanneet oikein (Katherinen tapauksessa riittää sukunimi, sillä muuten hän on minun keksimä hahmo) vai ette.

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+12 lukua
Kirjoitti: Ruskapoika - 15.08.2010 14:18:41

MIE ARVASIN!! Selenan isä oli REGULUS MUSSUNI<3 ::) Joo, olen terve, moi.

Ihanaa, että päästit meidät lopulta tästä piinasta ja kerroit ketkä ovat Selenan vanhemmat. Sekä Remus<3 Ihanasti olit kuvaillut hänet. Sopivan väsynyt, ja juuri semmoinen lempeä, kuten hänestä on saanut peruskuvankin kirjoista. Edelleen pidät tekstin helppo lukuisena. Selenan ajatuksiin pääsee helposti, sekä saat tekstiin niin paljon tunnetta mukaan, että sitä vain lukee ja lukee eteenpäin kauhealla janolla. Luku oli aivan ihanan pitkä<3 Lisää näin pitkiä lukuja.

Virheitä oli taas pari jäänyt:

Lainaus

(miksi minä näytän aina niin kovasti kaikilta sekoilta murhaajilta?)

sekoilta töksähtää tuossa hieman, itse ehkä kirjoittaisin siihen: miksi minä näytän aina niin kovasti kaikilta seonneilta murhaajilta?

Lainaus

Selena on myös ystävystynyt Pimeyden Lordin kukistajan, Harry Potterin ja tämän ystävän Ronald Weasleym kanssa.

Weasleyn ;)

Lainaus

Minnua ärsytti kirjan selvä jästivastaisuus,

Minua.

Lainaus

...vuonaan Rohkelikkoihin James Potteriin, Remus Lupiniin ja Peter Pitskuilaniin.

Piskuilaniin.

Lainaus

Minulla on serkku! innostuin kovasti ja meinasin hypätä pystyyn.

Iso kirjain innostuin-sanaan.

Enempiä en nähny, joten tyydyn anomaan jatkoa :-*

Teidän,
Ruskapoika

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+12 lukua
Kirjoitti: Xyam - 15.08.2010 15:34:18

 Uusi lukija ilmoittautuu!
 Pakko myöntää, että tuli pari kertaa mieleen, että ''taas jotain kliseistä Siriuksella on lapsi joka ystävystyy Harryn kanssa'' materiaalia. Mutta onneksi luin, sillä positiivisesti yllätyin tästä. Kerronta on kuitenkin sujuvaa ja mukavaa, että Cedricin esiintyy mukana. Muttaa... Eikös Peteria lukuun ottamatta kaikki räjähdyksessä olleet olleet jästejä? Jäi vain mietityttämään.. Mutta jatkan toki tämän lukemista.

 ~Xyam

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+12 lukua
Kirjoitti: Vaarallinen Komentoija - 16.08.2010 14:27:00

REGULUS??!! Siis ihan oikeesti REGULUS??!! Luulin että Sirius! :D . Aloitin luvun lukemisen jo eilein, mutta en sitten kuumeeltani (jota on 38 astetta tai siis oli) jaksanut lukea loppuun asti.
 Mä olin ihan varma että Selenan isä on Sirius! Toisaalta on kivempaa et se on Regulus, koska on hirveesti sellasii ficcejä, joissa Sirius on jonkun itsekeksityn tytön isä. Tajuatko? Ota minusta selvää :D No jatkoa anelen!

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+12 lukua
Kirjoitti: NeitiMusta - 16.08.2010 18:44:11

Täällä uus lukija! :D

Luin nää melkein putkeen ja oon tykänny täst mielettömästi. Oon joskus aikasemmin aatellu, et lukisinko tän vai en..Ja oon aina enne lykänny tän lukemist, mut nyt uteliaisuus voitti. Joten.. klikkasin tän auki ja sit en päässy enää irti. Oli pakko vaa jaktaa lukemista.  Oon tykänny tästä tosi paljon ja pidän paljon Selenan hahmosta, joka on omalla tavallaan erittäin persoonallinen ja.. ihana. Ehkä se osittain johtuu siitä, että sun kirjotustyyli on omaperäinen, nii se saa myös päähenkilön kuulostaan ja vaikuttaaan hauskalta hahmolta.

Ja täytyy nyt myös sanoo tähän, et oon ihan iloienn myös siitä, et Draco on tässä sellanen ihan kiva (aina sillon tällön) Selenalle. Ettei tää oo sellanen ihan perus Luihuiset vihaa Rohkelikkoja ja Rohkelikot Luihuisia. Sitä on kiva lukee. Vaik tietysti siellä on myös Dracon luihuismainen pirullisuus taustalla. Jään kyllä tänne ootteleen, et mitä Draco keksii Selenan pään menoks (se ku Selena on palveluksen auki). Jännittävää.. :D

Ja sitten.. palataan takasin itse tekstiin. Oon tähän koukussa, myönnän sen. Joissakin kohissa on ollu yhdyssanavirheitä, tai sit joku sana puuttuu lauseesta. Mut ne on pikku juttuja. Prologista viel yks juttu: siel oli sellasii kohtii, mitkä oli kirjotettu eka imperfektissä ja sit hetken päästä preesenssissä. Se oli vähän häiritsevää. Mut ei estäny lukemista. Noh.. eipä niitä risuja sitten taida enempää ollakkaa..

MÄ ARVASIN, ET REGULUS ON SELELAN ISÄ!! (koska Sirius ois ollu jotenki liian.. ilmiselvä). Katherine Nottista mul ei kuitenkaa sen puoleen ollu mitään hajuu.. ( mut sit nyt ku näin tarkemmin aattelee, se ehkä valottaa jotenki Theon käyttäytymist sillon siel kirjastos, ku Selena salakuunteli niit.. Paitsi jos Theo ei tiiä siitä.. Ehkä se joskus valottuu.. ) Ja oon niin kiitollinen, et Sirius ei ollu Selenan isä, vaikka Siriusta rakastanki, mut se ois vaa ollu jotenkin vähän ennalta-avrattavaa..

Toivottavasti tähän tulee pian jatkoo!!! :D

NeitiMusta.
 

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+12 lukua
Kirjoitti: Amaril - 08.09.2010 21:04:19

Ruskapoika, heh, arvelinkin, että joku keksisi Reguluksen. Tämä vanhempien selviäminen olisi selvinnyt vasta myöhemmin jos olisin keksinyt hieman aikaisemmin sen, että olisin huijannut teitä laittamalla Selenan luulemaan Sirren olevan hänen isä. Olin kuitenkin ehtinyt kirjoittaa edellisen luvun enkä jaksanut alkaa kirjoittamaan sitä uudestaan.
Hyvä, että Remus miellytti. Mietin aluksi, että olinko kuvaillut häntä tarpeeksi, mutta taisi se onnistua. Ihanaa, että teksti miellyttää  :) Nyt on taas melko pitkä luku vuorossa. Toiveesi on siis toteutunut  ;) Virheet korjattu. Aina niitä näköjään jää tekstiin  :-\ Kiitos kommentistasi!

Xyam, hyvä, että jatkoit lukemista luuloistasi huolimatta. On aina mukavaa saada uusia lukijoita :) Cedricistä kirjoitetaan mielestäni liian vähän ja ajattelin tuoda häntä hieman tähän tarinaan. Noh, olihan kirjoissa niin, että kaikki olivat jästejä siinä räjähdyksessä. Päätin tässä kuitenkin ottaa pieniä kirjoittajan vapauksia tuossa kohdassa. Kiitos kommentistasi!

Vaarallinen Komentoija, onnistuin ainakin yllättämään jokun tällä iskällä :D Mietin alussa olisiko Sirius Selenan isä, mutta ajattelin samalla tavalla kuin sinä ja päädyin Regulukseen. Se olisi ollut liian ennalta-arvattavaa eikä se olisi tullut niin yllätyksenä. Toivottavasti olet jo terve (varmasti olet, viime luvusta on jo aikaa). Minäkin olin juuri kipeänä, mutta kuumetta ei sentään ollut. Nyt olen taas terve ja jaksan taas kirjoitella tätä paremmin :D Kiitos kommentistasi!

NeitiMusta, ihanaa kun tykkäät tästä. Itsekin pidän Selenasta. Yritin tehdäkin hänestä juuri persoonallisen ja hieman erilaisen rohkelikon. Ei sellaisen perus maailmanpelastaja-autan-kaikkia-rohkelikon. Minusta Draco ja muut luihuiset ovat kirjoissa niin kuin välillä ficeissäkin hieman liian yksiulotteisia ja "pahoja". Ovathan hekin ihan tavallisia ihmisiä eivätkä mitään pikku-Voldeja :D Siksi olen tehnyt tähän hieman "kiltimmän" Dracon. Saa nähdä mitä se Draco Selenalle keksii...
Minulla on joku ongelma siinä, että välillä pistän välilyönnin juuri noihin yhdyssnojen väliin ihan automaattisesti. Käsin kirjoittaessa sitä ongelmaa ei ole. Pitää olla tarkempi noissa yhdyssanoissa. Olen vähän korjaillut tuota prologia, sen pitäisi olla nyt parempi.
Sinäkin arvasit Reguluksen :D Huomasit myös, vaikkakin jälkikäteen, nuo vihjeet Katherinesta. Ei ollut ihan hatusta heitetyksi tuo Nottien suku. Kiitos pitkästä kommentistasi!

A/N: Vihdoin ja viimein sain tämän luvun valmiiksi. Tämäkin on 11 sivua pitkä. Näköjään nämä luvut ovat vähän alkaneet venyä :D

13.   Tylyaho

Työnsin makuusalin oven hitaasti auki. Ovi narisi ikävästi ja lankkukin piti valittavaa ääntä astuessani sen päälle. Kummallista, että illalla pimeässä kaikki äänet kuuluvat niin kovina ja selkeinä, mutta päivällä niitä ei edes huomannut. En ollut koskaan edes huomannut makuusalin oven narisevan!

Tassuttelin huoneen läpi sängylleni. Huone oli tyhjä ja edelleen pimeä. En ollut halunnut laittaa valoja päälle jostakin syystä. Luultavasti siksi, että kukaan ei arvaisi minun olevan koko huoneessa. Olin hiippaillut heti oleskeluhuoneeseen päästyäni rappusille ja kavunnut tänne, makuusaliin. Kukaan minulle jotenkin tuttu ei huomannut minun tuloani makuusaliin, joten saisin olla rauhassa.

En ollut halunnut puhua kenellekään. Olin vieläkin hieman sekaisin kaikesta kuulemastani eikä minua kiinnostanut alkaa kerrata heti päivän tapahtumia innokkaille kuulioille. Miten minä pystyisin muka tarinoimaan mitään kun en ole vielä onnistunut ymmärtämään kaikkea itsekään? Halusin vain päästä käsittelemään kuulemaani omaan rauhaani. Voisin jopa mennä nukkumaan säädylliseen aikaan ja yllättää Hermionen heräämällä häntä aikaisemmin.

Menin makaamaan sängylleni poikittain mahalleen ja työnsin koululaukkuni syvälle sängyn alle parittoman sukan ja ryttyisen taikakausienhistorian läksyn viereen. Sinnekö se essee oli kadonnut? Olin kuvitellut unohtaneeni koko tehtävän. Binns oli siis sakottanut aivan turhaan Rohkelikkoa siitä. Nousin takaisin istualleen ja vedin verhot sänkyni ympärille. Sitten kaivoin taskustani taikasauvani ja kuiskasin ”Valois”, ja sauvan päähän syttyi valo.

Edessäni oli suuri paksu kirja jonka kannessa luki Englannin puhdasveriset – velhosukututkimus. Sivelin kanttaa mietteliäänä. Matkalla rohkelikkotorniin olin saanut idean. Kirjassa kerrottiin varmasti jotakin äidistäni. Ymmärtääkseni Nott oli puhdasverinen velhosuku ja heistä oli varmasti kirjoitettu tähän kirjaan. Ennen kaikkea halusin nähdä kuvan äidistäni. Lukeminen ei kauheasti kiinnostanut nyt kun olin saanut selville melkeinpä kaiken haluamani. Mutristin mietteissäni suutani. Näyttiköhän hän yhtään minulta? Tai Theodorelta?

Avasin kirjan ja pikaisen sisällysluettelon tutkailun jälkeen löysin oikean sivun. En vilkaisutkaan tekstiä vaan iskin silmäni heti kuvaan. Se oli harmikseni pieni, mutta näin äitini kasvonpiirteet hyvin siitä. Hän hymyili vienosti, mutta kuitenkin itsevarmasti ja hän näytti hieman pöyhkeältä ja ylpeältä kuten melkeinpä jokainen tyyppi siinä kirjassa.

Katherine muistutti enemmän Theodorea kuin minua. Se harmitti minua jonkin verran, mutta mitä minä muka olin odottanut? Näytän niin valtavasti isältäni, joten miten minä muka voisin silloin olla samannäköinen kuin äitini? Yhteistä äitini kanssa minulla oli oikeastaan vain silmät. Hänellä oli myös isot mantelinmuotoiset tummansiniset silmät. Hänellä oli tosin vaaleammat ripset, mutta se johtui enemmän hiusten- ja kulmakarvojenväristä, jotka hänellä oli keskiruskeat kuten Theodorellakin. Iho oli hänellä selvästi tummempi kuin minulla, mutta ei siihen paljon vaaditakaan. Äitini hiukset olivat jonkinlaisella nutturalla, mutta hänen hiuksensa näyttivät kovin sileiltä ja suorilta joten kihara-geenini on varmasti perua isältäni. Katherinella oli leveä otsa ja hänen kasvonsa kapenivat alaspäin mentäessä. Lyhyemmin sanottuna hänellä oli sydämenmuotoiset kasvot, se oli suurin ero hänellä ja Theodorella jonka kasvot olivat aika soikiot (siis pituus suunnassa). Yhteistä heillä oli kuitenkin lievästi kyömy nenä. Kuvasta oli vaikea päätellä oliko äitini pitkä vai lyhyt, sillä se oli poikkaistu rintakehän kohdalta. Kaiken kaikkiaan äitini näytti kauniilta ja eleganssilta. Pystyi hyvin kuvittelemaan hänet Reguluksen viereen seisomaan kuin paraskin hienostovaimo. Yhtäkkiä kuva hymyili minulle säteilevästi, aivan kuin se olisi tiennyt kuka minä olin. En tosin tiedä onko se mahdollista tai edes oliko se aivan normaalia. Ehkäpä pitäisikin perehtyä hiukkasen paremmin valokuvien ja taulujen maailmaan.

Katseltuani äitiäni tarpeekseni, siirryin lukemaan tekstiä. Siinä ei paljonkaan kerrottu mitään uutta tai mitä en olisi voinut arvata. Äitini koko nimi oli Katherine Viola Nott ja hänellä oli yksi isoveli joka oli varmasti Theodoren isä. Äitini lajiteltiin koulussa Luihuiseen, kuten arvata saattoi. Hänen myöhemmästä elämästä oli kirjoitettu yhtä paljon kuin isänikin. Vain arvailuja kihlautumisesta, mutta kuolinpäivä oli kuitenkin tiedossa. Sama päivä milloin Sirius oli päättänyt räjäyttää muutaman ihmisen taivaantuuliin. Minusta tekstissä ei sanottu mitään.
 
Pyörittelin hiuskiehkuraa hajamielisesti. Katsoin taas kuvaa äidistäni ja hymyilin sille apeasti. Oloni oli hiukan haikea. Minusta olisi ollut niin kiva tuntea äitini edes jotenkin. Minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa hänestä. Ainoastaan se joka tulee ankeuttajan ahdistellessa minua läsnäolollaan. Isää taas en pystykään muistamaan. En ole koskaan tavannutkaan häntä. Aika surullista. Herra päätti potkaista tyhjää hieman liian aikaisin.

Paiskasin kirjan kiinni kun aloin saada tarpeekseni kaikkien niiden kuvien katseista. Kaikki oli vielä niin hyvin kun kuvat pysyivät paikoillaan, mutta nämä taikakuvat tahtoivat aina seurailla jokaista liikettäni. Tiputin kirjan lattialle. Vasta jälkikäteen muistin, ettei kirja oikeastaan ollut minun tai edes koulun omaisuutta, vaan Dracon jolle olin velkaa. Olisi parempi pitää kirja kunnossa jollen halua jotain julmaa kostoa. Kurkistin verhojen alta kirjaa ja onnekseni se oli selvinnyt hengissä. Päätin varmuuden vuoksi pistää sen yöpöydälleni, etten vain talloisi sitä vahingossa.

Jäin makoilemaan sängylle edelleen täysissä pukeissa. Ajatukseni harhailivat vanhemmissani ja sukulaisissani. Minua alkoi yhtäkkiä ahdistaa se kaikki ajattelu ja halusin vain tyhjentää pääni, niinpä menin suihkuun ennätys aikaan. Valitettavasti se kaikki vesi toi mieleeni meren ja sitä kautta Pohjanmeren jonka keskellä Azkaban on ja tietenkin sain heti päähäni Sirius Mustan. Mahtavaa, miksi en pysty edes hallitsemaan omia ajatuksiani? Päätin keskittyä pelkästään pieneen säröön kylpyhuoneen seinässä ja sain suihkuttelun päätökseen ilman uutta ahdistuksenpuuskaa.

***

Istuskelin pirteänä oleskeluhuoneessa. Olin vallannut nojatuolin takan edestä (se oli kuitenkin niin päin, että pystyin kyyläämään muita oppilaita), vaikkakin se oli aika turhaa, sillä liekki oli melkein sammunut enkä tuntenut sen lämpöä. Heiluttelin jakojani ja hyräilin epämääräisesti jotakin omaa sävelmääni. Seurasin muiden oppilaiden touhuja ja välillä vilkuilin ikkunasta värikästä syysmaisemaa. Oikeastaan nämä aamut ovatkin aika kivoja. En ole ikinä tajunnut sitä, sillä yleensä nukun tai nuokun niitten ohi.

Selvennykseksi niille jotka eivät olleet paikalla kun heräsin seitsemältä nukuttuani täydet kymmenen tuntia, että minä olin ensimmäistä kertaa koko sinä aikana kun olin ollut Tylypahkassa, oli herännyt ennen muita tyttöjä makuusalissani ja jopa pirteänä. Olin ehtinyt pestä hampaani ja kasvoni, harjata hiukseni, kun Hermione heräsi. Hän näytti niin huvittavalta kun hän näki minut kaivelemassa matka-arkkuani kun etsin puhtaita sukkia. Näin hänen nipistävän itseään kuin hän olisi kuvitellut vielä nukkuvansa. Se oli oikeastaan aika masentavaa. Ikävää kun eivät edes omat ystävätkään usko minun kehittyvän paremmaksi heräämisessä. Sen jälkeen Hermione katsoi säikähdyksissään kelloa, mutta kun hän tajusikin, että kello oli vasta viisitoista yli seitsemän, hän rauhoittui. Sitten hän kysyi minulta varsin hämmentyneenä ja epäuskoisena, mitä minä tein. Minä tietenkin vastasin, että puen vaikka arvasin, että hän tarkoitti ennemminkin niin aikaista heräämistä. Sen jälkeen hän kysyi muutaman muunkin kysymyksen ja lopulta hän sai selville kaikkien niiden näsäviisauksien seasta kaiken mitä halusikin tietää. Pian sen jälkeen olin jo valmis ja olin tullut tälle mukavalle nojatulille istumaan ja ihmettelemään kuinka erikoinen vuorokaudenaika aamu oli.

Minä siis istuskelin varsin kärsivällisesti ja odottelin Hermionen, Harryn ja Ronin saapumista. Heitä ei kuitenkaan näkynyt ja aloin aikani kuluksi tarkkailla alas tulevia oppilaita. Huomasin melkeinpä jokaisen heistä olevan väsynyt ainakin jossakin määrin. Muutama ekaluokkalainen näytti aika hyvin nukkuneelta (varmaan koska he olivat menneet nukkumaan samoihin aikoihin minun kanssani). Näin silmäkulmastani punaisen hiuspehkon ja käännähdin nopeasti katsomaan sen omistajaa. Punapää oli kuitenkin Weasleyista se josta pidin vähiten, Percy ”Johtajapoika” Weasley. Hän vilkaisi minua epäillen sarvisankaisten silmälasiensa takaa, kuin kuvittelevan minun räjäyttävän sontapommin keskellä oleskeluhuonetta. Sori vaan, Perce, se on enemmän pikkuveljiesi heiniä.

Pian Percyn kömmittyä ulos kuvakudoksen kautta, Hermione laskeutui rappuset alas ja etsi katseellaan minua. Huidoin kättäni ja hän äkkäsi minut nopeasti. Hän kiiruhti luokseni ja lysähti viereiselle nojatuolille.

”Huomenta, Hermione”, sanoin virnuillen ystäväni haukotellessa makeasti.
”Huo-omenta”, Hermione haukotteli. Kun hän sai suunsa takaisin hallintaansa, hän hymyili huvittuneena ja sanoi. ”Kummallista. Yleensä se olet sinä joka haukottelee.”
Virnistin hyväntuulisesti. ”Maailmankirjat ovat sekaisin. Minä heräsin epäinhimillisen aikaisin. Mitäköhän seuraavaksi tapahtuu?”
”Älä pelottele”, Hermione mutisi ja näytti siltä kuin olisi tarkoittanut mitä sanoi.

Sitten me lopetimme sanan vaihtomme. Minä aloin heilutella jakojani ja hyräillä yhä pirteämmin. Hermione taas räpytteli silmiään tavallista hitaammin ja näytti siltä miltä minun olisi pitänyt näyttää sillä hetkellä. Hyräilin lisää ja katselin kiellettyä metsää. Hermione haukotteli. Minä heiluttelin jalkojani. Hermionen pää keikahti nojatuolin selkänojalle ja hän tuijotti kattoa jotenkin ärtyneenä. Juuri kun olin vaihtamassa hyräiltävää kappaletta, Hermione mutisi tuskastuneena. ”Voisitko lopettaa tuon.”
Katsahdin Hermionea kummastuneena. ”Minkä?”
”Tuon mölinän!” Hermione kuulosti väsyneemmältä kuin miltä hän näytti. Aloin ymmärtää millaista Hermionella oli joka aamu minun kanssani.
”Sanotko sinä minun kaunista hyräilyäni mölinäksi?” sanoin esittäen loukkaantunutta. Olin liian hilpeällä tuulella ärsyyntyäkseni moisesta.
”Kaunista? Älä liioittele.” Okei, tuo ei kuulostanut yhtään Hermionen tapaiselta, enemmänkin minun vuorosanaltani. Ehkäpä hän on saanut minulta liikaa huonoja vaikutteita.
”Mikä sinulla on? Et kuulosta oikein omalta itseltäsi”, kysyin rypistäen otsaani.
Hermione räpytteli silmiään hieman nopeammin kuin äsken ja huokaisi. ”Äh, minä olen vain väsynyt. Minulla on niin paljon aineita…”

Se on kyllä täysin totta. Hermione oli valinnut kaikki mahdolliset aineet joita oli mahdollisuus ottaa. Useat tunnit ovat samaan aikaan ja silti hän jotenkin kummallisesti onnistuu käymään niillä kaikilla. Välillä häntä ei kuitenkaan näkynyt esimerkiksi muinaisten riimujen tunnilla, mutta kuitenkin hän osasi selostaa mitä kaikkea tunnilla oli tehty ja hänellä oli täydelliset muistiinpanot. Siis oikeasti, olenko minä jotenkin vajaa vai salaako Hermione jotakin?

En ehtinyt muuta kuin nyökätä vastaukseksi Hermionen sanoihin, kun Ron ja Harry löntystelivät luoksemme. Ron näytti unissakävelijältä, niin väsynyt hän oli, mutta Harry oli kai saanut nukuttuaan tarpeeksi. Hän ei kuitenkaan ollut ylienerginen kuten minä. Oikeastaan oli aika hyvä, etten yleensä saa nukutuksi tarpeeksi. Aiheuttaisin vain päänsärkyä pirteydelläni.

Kapusimme muotokuvan kautta ulos oleskeluhuoneesta. Minä sanoin hyvät huomenet Lihavalle leidille, joka katsoi minua kummastuneena. Höpöttelin kaikkea turhaa koko matkan ajan suureen saliin. Minusta tuntui, ettei kukaan kauheasti kuunnellut heidän poissa olevista ilmeistä päätellen enkä en saanut kertaakaan vastausta kysymyksiini.

Suuri sali oli yllättävän tyhjä. No, olihan se vasta auennutkin. Yleensä kaikki tulevat paljon myöhemmin syömään. Löysimme sopivat paikat vaivatta pöydän alkupäästä. Vaikenin hetkeksi kun aloin valitsemaan sopivaa aamiaista. Päädyin lopulta pekoniin ja paistettuihin kanamuniin, sillä minulla oli tavallista kovempi nälkä. Minun ei kuitenkaan tarvinnut aloittaa tarpeetonta höpinääni, kun Ron alkoi heräillä saatuaan kurpitsamehua. Ei siis sillä tavallisella tavalla suuhun vaan hän kaatoi mehua hieman ohi pikaristaan eikä huomannut sitä ennen kuin se oli jo hänen sylissään. Hermione puhdisti hänen housunsa nopeasti pienellä loitsulla, jonka hän oli oppinut varmasti jostakin kirjastosta lainaamasta kirjasta.

Ron haukkasi pekonipaahtoleipäänsä ja mutisi ruokasuussaan. ”Miten sinä olet noin pirteä, Selena?”
”Menin nukkumaan tarpeeksi aikaisin”, sanoin iloisesti ja niin pirteänä, että Ron katsoi minua hieman pahasti. Sanoinhan minä, kaikki ovat tyytyväisempiä kun minä olen väsynyt.
”Jaa, minä ihmettelinkin missä sinä oikein olit eilen illalla”, Ron sanoi ja nielaisi suunsa tyhjäksi. ”Oikeastaan, en nähnyt sinua sen jälkeen kun minä ja Harry poistuttiin kirjastosta.”

En osannut sanoa mitään joten tungin suuhuni pekonia ja kohautin olkiani. Ron oli saanut minun muistamaan eiliset tutkimustyöt ja niiden tulokset. Pitäisi kai kertoa niistä heille. Minua kuitenkin jännitti heidän reaktionsa, ehkä hieman jopa pelotti. Onneksi isäni on Regulus, eikä Sirius. Silloin kertominen olisi varmasti kaksin verroin hankalampaa. Olisi varmasti kaikista helpointa vain möläyttää asia julki, mutta suuni ei oikein suostunut tottelemaan ja sitä paitsi suuni oli täynnä pekonia eikä kukaan saisi selvää mongerruksestani.

”Mitä sinä oikein teit eilen illalla? Et kai sinä ollut mukana siinä Norriskan ansassa?” Hermione kysyi minulta ankara ilme kasvoillaan. Mikä ansa? Miksi kukaan ei ole kertonut minulle siitä?
”Missä ansassa? En ole kuullutkaan siitä”, sanoin uteliaana. Kuulosti ihan kaksosten puuhilta. Voi, olisi ollut varmasti hirveän hauskaa olla mukana.
”Et ole kuullut? Luulin, että koko koulu tietää siitä”, Hermione sanoi yllättyneenä. ”Fred ja George olivat vaihtaneet Norriskan ruoat joihinkin heidän keksimiin karkkeihin ja Norriskan kieli oli paisunut valtavan kokoiseksi, eikä se meinannut mahtua koko suuhun. Voro oli suuttunut siitä ihan hirveästi ja oli valmiina ripustamaan kaksoset peukaloista kattoon, mutta McGarmiwa tuli pelastamaan heidät kahden viikon jälki-istunnolla.”

Äh, tuon minä olisin halunnut nähdä! Kaksoset olivat näköjään saaneet korjattua heidän kilokielimellinsä ja olivat päättäneet testata sitä Norriskaan. Minua alkoi naurattaa kuvitelmani siitä ärsyttävästä kissasta kieli paisumassa valtavaksi. Hermione katsoi minua toruvasti, mutta Harry ja Ron alkoivat naureskella kanssani, eikä Hermione pystynyt enää pitkään pitämään kasvojaan peruslukemilla vaan virnisti leveästi.

”No, mitä sinä sitten teit jos et ollut Fredin ja Georgen kanssa?” Harry kysyi kun olimme nauraneet tarpeeksemme. Hitto, minä olin kuvitellut, että he olisivat unohtaneet alkuperäisen puheen aiheemme.
”Olin kirjastossa ja selvitin vanhempieni henkilöllisyyttä”, kerroin neutraalilla äänellä. Toivoin, että se riittäisi heille.
”No, saitko mitään selville”, Hermione kysyi jollakin tavalla välinpitämättömästi. Olin niin usein ollut kirjastossa yrittäen löytää jotakin vihjeitä vanhempieni henkilöllisyydestä ja epäonnistuen siinä, että tyttö oli lopettanut uskomisen siihen, että saisin koskaan tietää keitä vanhempani ovat. Se jotenkin sai minuun liikettä, enkä enää osannut pelätä heidän reaktioitaan. Halusin vain todistaa, että teen minäkin välillä ihmeitä – kuten herään ennen Hermionea.
”Joo, sainhan minä”, sanoin välinpitämättömästi ja leikkasin pekonipalaa pienemmäksi.
”Saitko? Mitä sinä sait selville?” Hermione näytti yllättyneeltä, mutta vieläkin sen verran epäilevältä, että halusin yllättää hänet oikein kunnolla.
”No, esimerkiksi keitä vanhempani ovat”, kerroin heille huolettomasti ja sujautin suuhuni lisää pekonia.

Hermionen ilme oli nyt puhtaasti yllättynyt ja Harry ja Ron katsoivat minua hämmästyneinä. Ronin suu oli revähtänyt pienesti auki. Onneksi hän oli ehtinyt nielaista ennen paljastustani, sillä minua ei kauheasti kiinnostanut nähdä hänen aamiaistaan hampailla jauhettuna ja kuolassa lilluttuna. Lähellä istuva Nevillekin kääntyi katsomaan minua odottavasti. Hyvin usea tiesi minun vajaista tiedoistani vanhemmistani ja olen joskus kuullut joidenkin leikittelevän eri vaihtoehdoilla. Neville oli kuitenkin sen verran luotettava ja hyvä tyyppi, että pystyisin omituisessa puuskassani täräyttämään ilmoille tutkimustulokseni hänen kuunnellessaan.

Kaikki neljä tuijottajaani olivat hiljaa ja aivan paikoillaan. Se oli jotenkin hauskaa ja minun sisäinen pieni draamakuningattareni (jonka olemassaoloa en myönnä enää koskaan tämän jälkeen) nautti siitä hämmennyksestä jonka sain heihin aikaan. Jatkoin syömistä tyynesti, mutta nauroin sisäisesti koko tilanteelle. Odotin jonkun pääsevän yli yllätyksestä ja sanovan jotakin.

”No?” Harry töksäytti. He kaikki tuijottivat minua silmät tapittaen. Yritin olla mahdollisimman luonnollinen ja rento, vaikka neljä uteliasta silmäparia olikin melko ahdistavia.

Mahtavaa, kaikki mitä he halusivat sanoa sen jälkeen kun olen selvittänyt elinikäisen mysteerini, on no! Millaisia ystäviä minulla oikein on? Mutristin suutani harmissani ja silmäilin heistä jokaista vuorotellen. Kukaan ei sanonut mitään. Aloin käydä malttamattomaksi enkä meinannut jaksaa odottaa vanhempieni möläyttämistä. No, kun on minun kärsivällisyydestä kyse, niin voittekin arvata mitä seuraavaksi tapahtui.
 
”Professori Lupin kertoi minulle eilen illalla, että minun äitini on Katherine Nott! Voitteko kuvitella? Se Nott samalta vuosikurssilta Luihuisessa on minun serkkuni!” selitin innoissani matalalla äänellä, sillä en kauheasti toivonut, että minusta tulisi koko koulun tuorein juorunaihe.
”Nott? Oletko ihan varma? Mistä Professori Lupin muka tietää sen”, Hermione kysyi epäillen. Kukaan muu ei yllätykseltä onnistunut puhumaan, mutta Hermionehan on tunnettu vikkelästä ajatuksen juoksustaan, joten ei ollut ihmekään että hän oli heti horjuttamassa uskoani.
”Lupin tunsi äitini. Hän oli tavannut äitini ja minut synnyttyäni.”
”Entä isäsi? Kertoiko Lupin sinulle hänestä mitään?” Harry kysyi toivuttuaan yllätyksestä. Hänen vihreät silmänsä tarkkailivat minua uteliaasti.
”Ei hän tiennyt mitään hänestä, mutta minä olin saanut yhdestä kirjasta selville – ”, jätin kätevästi mainitsematta Dracon ja hänen lainaamansa kirjan. Minulla oli vahvoja aavistuksia mitä mieltä Harry ja Ron olisivat siitä yksityiskohdasta, eikä Hermionekaan taitaisi pysyä ihan puolueettomana siinä tilanteessa ”että on vain kaksi henkilöä joilla on mahdollisuus olla isäni. Toinen heistä kuitenkin on kummisetäni Lupinin mukaan joten tiedän siis kuka isänikin on.”
”No, kakista ulos”, Ron hoputti uteliaisuuden kiiluessa hänen silmissään. Hän näytti erittäin malttamattomalta.

Tämmöistä reaktiota olin toivonutkin! Ihanaa kun on vielä olemassa ihania uteliaita ystäviä, jotka saavat minun uudestaan innostuneeksi eilisestä onnenpotkustani. Kiitin jotakuta ylempää tahoa joka oli luonut noinkin mahtavan olennon kuin Ronald Weasley!

Hymyilin tyytyväisenä Ronille ja ilmoitin niin juhlallisesti, että olisi kuvitellut kuulevansa rumpujen odottelevaa pärinää. ”Isäni on Regulus Musta ja hänen veljensä Sirius Musta on kummisetäni.”
”Onko Sirius Musta sinun kummisetäsi!” Ron huudahti yllättyneenä, äsken uteliaat silmät laajenneina ja pyöreinä kuin golfpallo.

Suhisin hänelle sormi suuni edessä olemaan hiljempaa. Vilkuilin ympärilleni, mutta onnekseni vain joku yksinäinen ekaluokkalainen katsoi minua hämmennyksen ja lievän säikähdyksen vallassa. Yritin esittää Ronin vitsailleen ja sanoin tarpeeksi kovalla äänellä, että ensiluokkalainen kuuli minun sanani Ronille kun kielsin häntä järkyttämästä nuorempiaan. Esitykseni taisi mennä täydestä, sillä poika unohti minut melko vikkelästi ja alkoi huitoa kättään ystävänsä suuntaan joka oli juuri tullut saliin.
 
”Niin, niin. Ei sinun tarvitse kuuluttaa sitä koko Tylypahkalle”, sihisin vihaisesti ja niin hiljaa, että Nevillellä oli hankaluuksia kuulla sanani. Oikeasti sillä Ronin luojalla on jotakin minua ja kiitoksiani vastaan kun heti pisti oman teoksensa terrorisoimaan minua.
”Ai, sori”, Ron mutisi nolostuneena. Hän ei kuitenkaan jäänyt ihmettelemään pitkiksi ajoiksi vaan kuiskasi uuden kysymyksen. ”Luuletko että se sinun serkkusi – siis se Nott – tietää jotakin sinusta?”

Olin heti valmis sanomaan muutaman epäilevän sanasen, mutta heti kun muistin Theodoren kummallisen käytöksen kirjastossa, aloinkin epäillä pojan tietäneen jotakin. Hän oli ollut niin kummallinen ja hän oli puhunut minusta kuin… minut pitäisi pitää aisoissa. En tiedä oikein mitä se tarkoitti, kai hän pelkäsi minun saattavan hänen sukunsa maineen vaakalaudalle.

”Voi olla”, sanoin hitaasti, mietiskellen edelleen. ”Kuulin kerran hänen sanovan jotain sen suuntaista Malfoylle”, kerroin ehkä hieman harkitsemattomasti. Tajusin virheeni liian myöhään niinpä minä ponkaisin ylös tuoliltani jättäen palasen paistettua kananmunaa lautaselle ja tokaisin liian pian edellisen lauseeni perään. ”Muistinkin, että minulla jäi riimujen läksyt tekemättä eilen illalla. Pitääkin mennä tekemään niitä. Nähdään tunnilla!”

Nappasin laukkuni ja kiirehdin ulos suuresta salista jättäen hämmentyneen nelikon pöytään seuraamaan kiireellistä poistumistani. Olen melko varma, että kuulin Hermionen sanovan hämmentyneenä. ”Mutta eihän tänään ole edes muinaisia riimuja.”

***

Viimeiset arkipäivät menivät kummallisen nopeasti. Keskityin niin kovasti pohtimaan vanhempiani etten pystynyt keskittymään oikein mihinkään. Olin onnistunut kertomaan Susanille heti samana päivänä vanhemmistani kuin Harrylle, Ronille ja Hermionellekin. Susan oli ollut yllättävän innoissaan ja hän oli alkanut tarkkailla Theodorea tavallista tarkkaavaisemmin. Lopulta hän oli sanonut, että meillä oli samanlaiset silmät ja Theodore näytti hyvin paljon minulta kun tällä oli kasvoillaan minä-keksin-jotakin-kieroa-ja-ovelaa – ilme, niin kuin Susan asiansa ilmaisi. Kerroin Fredille, Georgelle ja Ginnylle päivää myöhemmin oleskeluhuoneessa. Heidän reaktionsa olivat melko samanlaiset kuin Ronillakin. Tosin, Fredin ensimmäinen kommentti paljastukseni jälkeen oli. ”Räjäytettäisiinkö sontapommi?”

Nyt oli kuitenkin lauantai, 31. päivä lokakuuta, ensimmäinen Tylyahopäivä ja halloween. Vaikka sen päivän olisi pitänyt olla ratkiriemukas retkineen ja kurpitsajuhlineen, mutta niin ei ollutkaan asianlaita.

Olin juuri pukeutunut ja puhkuin intoa päivänohjelmasta hyppelehtiessäni rappuset alas oleskeluhuoneeseen. Mutta heti kun tapasin Harryn, Ronin ja Hermionen, iloisuuteni katosi saman tien. Harry näytti hirvittävän masentuneelta vaikka hän yrittikin peitellä sitä kirpeällä hymyllä ja tekopirteällä tervehdyksellä. Minulla kesti hetki ennen kuin tajusin alakuloisuuden syyn, mutta keksittyäni sen Harryn olotila oli hyvin ymmärrettävä. Nimittäin kuten varmaan muistatte, Harryllä ei ollut lupalappua Tylyahoon. Hän oli erehdyksissään pyytänyt lupaa McGarmiwalta ja nyt opettajat tietävät luvanpuuttumisesta, eikä hän pääsisi Tylyahoon muuta kautta kuin jotakin salakäytävää pitkin. Harmi vaan, että viime talvena se yksi salakäytävä Tylyahoon romahti lumenpainosta ja umpeentui. On toki muitakin käytäviä, mutta Voro tietää niistä kaikki muut mitkä minä tiedän. Fred ja George varmasti tietävät useamman mutta he eivät ole kertoneet niistä minulle. Joten Harryllä ei ole mahdollisuutta tulla kanssamme Tylyahoon. Surullista. Ilman Harrya en jaksanut olla Hermionen ja Ronin kanssa silloin kun he riitelivät ja lähi aikoina he ovat tehneet sitä aivan liian usein. Nytkin Ron valitti Koukkujalasta ja Hermione puolusteli kissaansa.

Onneksi olin niin mahtava ennustamaan Ronin ja Hermionen tappeluita (tosin se ei ole kovin hankalaa, sillä he kinastelivat päivittäin) ja olin sopinut olevani Susanin ja Hannahin kanssa Tylyahossa. Pakko sanoa, että odotin henkeä pidätellen sitä kun pääsisin siitä masentavasta seurasta pois.

Aamiainen oli inhottavin pitkiin aikoihin. Ron ja Hermione jatkoivat sanaharkkaansa tavalliseen tapaansa ja Harry tökki munakastaan kulmat kurtussa. Hän näytti aivan seitsemänvuotiaalta joka ei halunnut syödä parsakaaliaan. Onneksi Hermione osasi fiksuna ihmisenä lopettaa riitansa kun hän huomasi minun hampaiden kiristelyn ja Harryn ärtyneisyyden.

”Me tuodaan sinulle kasoittain karkkeja Hunajaherttuasta, Harry”, Hermione sanoi ja oli selkeästi hyvin pahoillaan Harryn puolesta. Ron myötäili tytön sanoja myöskin pahoillaan.
”Minä voisin jäädä tänne, jollen olisi jo luvannut Susanille meneväni hänen kanssaan”, sanoin hetkellisen rohkelikkomaisen ritarillisuuden yllättämänä. Hymyilin Harrylle yrittäen piristää häntä.
”Älä minusta huolehdi. Mene vain Susanin kanssa. Minä pärjään kyllä”, Harry sanoi ja yritti hymyillä reippaasti. Olin kyllä huomaavinani pojan piristyneen sanoistamme hieman.

Syötyäni hyvästelin ystäväni ja lähdin etsimään Susania puuskupuhien pöydästä. En meinannut löytää tyttöä millään, mutta Cedricin löysin turhankin helposti. Siihen kyllä vaikutti kikatteleva tyttöjoukko joka tuli saattamaan kiinalaisennäköistä tyttöä pojan luo. Vaikutti siltä, että Cedric oli menossa tämän kanssa treffeille. Cedric huomasi minut ja minä virnistin tälle ilkikurisesti. Poika näytti lähinnä huvittuneelta heilauttaessaan kättään minulle. Tervehdin häntä samalla tavalla ja jatkoin Susanin etsiskelyä pöydästä. Löysin hänet muutaman tuolin päästä Cedricistä.

Susan näytti hyvin ilahtuneelta huomatessaan minut. Hän nousi pystyyn heti minut huomattuaan ja hihkaisi. ”Hei, Selena. Lähdetäänkö jo? Minä ja Hannah olemme jo syöneet.”
”Mennään vaan”, sanoin ja hymyilin. Susanilla oli aina minuun positiivinen vaikutus.

Lähdimme kohti aulaa joka oli täynnä oppilaita jotka jonottivat ulospääsyä. Menimme jonon hännille ja katsoimme tylsistyneinä kun Voro tutkaili jokaisen lupalappua epäluuloisena ja etsi hitaasti nimen listaltaan. Välillä hän vilkuili ympärilleen etsien luvattomasti ohimeneviä oppilaita, aivan turhaan. Jono kulki siis mahdottoman hitaasti ja aloin jo epäillä, että pääsisimme edes koko sinä päivänä Tylyahoon.

Voron mulkoilu loppui minun osaltani kun kuulin ilkeän ja laiskanäänen takaani joka ilkkui. ”Jäätkö kouluun, Potter?” käännyin katsomaan Dracoa ja tämän henkivartijoita. ”Etkö uskalla kulkea ankeuttajien ohi?”

Siristin silmiäni ja katsoin poikaa pahasti. Hän oli osoittanut sanansa Harrylle joka oli jo muutenkin niin huonolla tuulella lupalapun puuttumisen tähden, että tälle ilkkuminen oli vain veren kaivamista nenästään. Harry kuitenkin oli yllätyksekseni kuin ei olisi kuullut mitään ja lähti kapuamaan rappusia ylös. Ron sanoi jotakin Dracolle puolustaakseen ystäväänsä. Hän ja Draco vaihtoivat muutaman kipakan sanan ja McGarmiwan tullessa paikalle, he lopettivat kinansa ja tyytyivät toistensa mulkoiluun.

Ikuisuudelta tuntuneen odottelun jälkeen pääsimme vihdoinkin jonon päähän ja saimme lisää epäluuloisia katseita Vorolta. Allekirjoituksemme menivät läpi vaikka hän ihmetteli hetken aikaa rouva Hartin sukunimeä. Sain hänen kuitenkin uskomaan hänen olevan orpokotini hoitajatar ja että minun äitini on kuollut. Takana olijat katsoivat sillä hetkellä minua ja Voroa erittäin murhaavasti.

Lähdimme talsimaan kohti Tylyahoa. Ilma oli viileä ja taivaalla oli muutama pumpulimainen pilvi. Tuuli suhisi puiden lehtiä vasten ja sekoitti hiukseni. Tungin käteni taskuihini ja kuuntelin muiden puhetta. Hannah sanoi jotain jostakin hänen ja Susanin tupatoverista. Keskustelu tyrehtyi kuitenkin nopeasti ja kävelimme hetken ilman sananvaihtoa.

En tiennyt reittiä kylään enkä uskonut Susanin tai Hannahinkaan tietävän sen paremmin. Siksi me turvauduimme vanhempiin oppilaisiin ja aloimme seurata heitä hieman etäämmältä kun he tarpoivat varmoin askelin tietä pitkin kohti Tylyahoa. Puhuimme hetken seuraavan viikon huispauspelistä, mutta Susania ja Hannahia laji ei kiinnostanut tarpeeksi pidempään keskusteluun. Aihe vaihtui kouluun, mutta en itse osallistunut siihen kovin aktiivisesti vaan tutkailin ympärillä kasvavia puita ja heinikkoja. Kaikkialla oli niin värikästä, mutta kuitenkin niin kuollutta. Kasvit kuolivat ja pudottelivat lehtiään jos ne eivät olleet jo tehneet sitä. Metsät olivat hiljaisia lintujen lennellessä jo kohti aurinkoisia maita. Otsani rypistyi kun tajusin mietteeni. Milloin minä muka olin alkanut pohtia luonnonulkomuotoa ja lintujen muuttoa etelään? Pudistin päätäni selvitelläkseni ajatuksiani ja keskityin taas keskusteluun.

Tylyaho alkoi jo näkyä kun kävelimme mäkeä alas. Kylä näytti hyvin kodikkaalta pikkumökkeineen ja pystyin aistimaan taikuuden ilmasta. Oli kummallista nähdä velhoja ja noitia pukeutuneena kaapuihinsa ja viittoihinsa muualla kuin Viistokujalla. Yleensä he pukeutuivat kummallisiin asuyhdistelmiin yrittäessään esittää jästiä. Joka puolella oli erilaisia loihdittuja esineitä, jollaisia ei voisi olla missään muualla kuin Tylyahossa, Britannian ainoassa jästittömässä kylässä (ette ikinä arvaa keneltä tuonkin tietoiskun kuulin). Katselin kiinnostuneena ympärilleni kun aloimme päästä kaupunginrajojen sisäpuolelle. Pääkadulle päästyämme tutkailimme innostuneina näyteikkunoita ja ihastelimme nerokkaita keksintöjä ja uusimpia luutia. No, jos totta puhutaan, vain minä ihailin luutia – Susan ja Hannah olivat silloin näyteikkunaostoksilla Velhovaatehtimo Hepeneen edessä.

”No, minne mennään ensimmäiseksi?” kysyin kun olin saanut tarpeekseni luutien töllistelystä ja olin mennyt Susanin ja Hannahin luo vaatekaupan eteen.
”Mmm”, Susan mutisi ja käänsi katseensa vastahakoisesti kauniisti leikatusta juhlakaavusta. ”No, mennään vaikka Hunajaherttuaan.”

Lähdin kävelemään kadun toisella puolella olevaa karkkikauppaa päin, kun Susan vilkaisi viimeisen kerran kaapua ja kiiruhti Hannahin perässä ehdottamaansa kauppaan.

***

Kuului kellojen kilinää kun työnsin Kolmen luudanvarren ulko-oven auki. Kolme luudanvartta oli yksi hyvin suosittu pubi Tylyahossa. Se oli joka Tylyaho-päivä täynnä tylypahkalaisia joten pubissa oli valtava meteli lasten nauraessa ja höpöttäessä yhteen ääneen. Minusta paikka oli turhan yliarvostettu, sillä siellä oli oikeastaan aika ahdistavaa yksityisyyden puuttumisen tähden. Siellä tuskin pystyisi keskustelemaan mistään hiukan arkaluontoisemmasta aiheesta ilman ylimääräisiä kuuntelevia korvapareja. Paikka oli muutenkin niin täynnä, että ei sieltä meinannut löytää vapaata pöytää. Onneksi yksi kuudesluokkalaisten porukka lähti pois ja me onnistuimme valtaamaan heillä olleen pöydän itsellemme.

Hannah lähti hakemaan hänelle ja Susanille kermakaljoja. Olin itse päättänyt olla ostamatta juomaa, sillä olin ostanut Drooblen parasta purkkapallopurkkaa Hunajaherttuasta. Hannah ja Susan olivat halunneet tarjota minulle kermakaljan, mutta olin kieltäytynyt kohteliaisuudesta. Katselin hieman ympärilleni. Pubi oli täynnä tuttuja kasvoja. Parvati ja Lavender istuivat läheisellä pöydällä ja keskustelivat suut vaahdoten jostakin komeasta huispaajasta ja Fred ja George olivat Lee Jordanin kanssa kauempana juomassa kermakaljaa ja luultavasti juonimassa kostoa Vorolle.

”Selena, oletko sinä vielä jutellut Theodore Nottin kanssa?” Susan kysyi saaden minut hätkähtämään. Hän katsoi minua sinisillä silmillään kysyvästi.

Eikö Susanilla ole yhtään tilannetajua? Kuka tahansa saattoi kuulla tuon! Katsoin häntä varoittavasti. Hannahkin saattoi tulla millä hetkellä tahansa takaisin. Enkä oikein halunnut vielä hänenkään tietävän asiasta. Ei sillä ettenkö luottaisi häneen. En vain haluaisi hirvittävän monen ihmisen yrittävän puhua kanssani vanhemmistani.

”En ole. Ei ole ollut hyvää tilaisuutta. Enkä ole edes varma haluanko puhua hänen kanssaan”, vastasin hiljaisella äänellä.
”Nyt olisi tilaisuus”, Susan sanoi ja osoitti peukalollaan selkänsä taakse. Katsoin hänen osoittamaan suuntaan ja näin Theodore Nottin istuvan yksin nurkkapöydässä lukemassa jotakin paksua kirjaa ja hörppimässä teetä.
Pudistin päätäni ja kuiskasin ärtyneellä äänellä. ”Ai nyt vai? Kaikkien edessä? Sehän olisi sama kuin minä nousisin pöydälle seisomaan ja huutaisin Regulus Mustan ja Katherine Nottin olevan vanhempiani. Ei tule kuuloonkaan! En tunne koko poikaa. Mistä tietäisin hänen osaavan tukkia suunsa asioistani? Muutenkin, jos minä menen nyt puhumaan hänelle, se herättäisi valtavasti huomiota. Minä en ole koskaan jutellut hänelle ja miksi nyt olisin yhtäkkiä tehnyt poikkeuksen?” höpötin nopeasti yrittäen pitää ääneni hiljaisena.
”Mitä väliä sillä on jos kaikki saavat tietää vanhemmistasi? Et sinä voi sitä salata loputtomiin”, Susan osui välttelemäni asian ytimeen. Miksi hänen täytyi aina löytää se asia josta en halua yhtään keskustella?
Murahdin hiljaa ja kurtistin kulmiani. Yritin keksiä jotakin nerokasta sanottavaa. Päädyin kuitenkin sanomaa erittäin lapsellisesti ja typerästi. ”En vain halua. En ainakaan vielä. En ole vielä valmis.”

Susan olisi varmasti huomauttanut minulle jostakin yksityiskohdasta joka saisi sanomani kuulostamaan vieläkin tyhmemmältä, jollei Hannah olisi tullut leveästi hymyillen kermakaljojen kanssa pöytään. Hän laski pöydälle kolme tuoppia kermakaljaa työntäen meidän jokaisen nenän eteen yhden. Mulkaisin Hannahia, mutta tyttö vain alkoi hymyillä vieläkin iloisemmin.

”Minä sanoin, että älä tilaa minulle kermakaljaa”, sanoin äkeänä ja työnsin kermakaljaa muutaman tuuman kauemmaksi.
”Olisi ikävää jos me vain joisimme eikä sinulla olisi mitään”, Hannah sanoi edelleen iloisena.
”Ei minulla ole rahaa”, väitin vastaan. Olin ottanut vain vähän rahaa mukaan ja olin käyttänyt siitä jo melkein kaiken siihen purkkaan.
”Sillä ei ole väliä. Minä tarjoan”, Hannah sanoi ja työnsi kermakaljaa lähemmäs minua hymyillen yhä ystävällisesti.

Puristin huuleni tiukasti yhteen ja mulkoilin Hannahia vähän väliä. En vieläkään koskenut kermakaljaani. Susan pyöräytti silmiään, muttei sanonut mitään. Hannah hörppäsi omaa juomaansa odotellessaan minun tarttuvan tuoppiin. Kun en ollut tehnyt liikettäkään juomaa kohti, hän mutristi huuliaan pettyneenä ja pyysi. ”Joisit sen nyt vaan.”

Olin juuri kieltäytymässä jyrkästi, kun erehdyin katsomaan Hannahia. Tyttö katsoi minua isoilla ruskeilla silmillään niin anelevasti. Hänen huulensa olivat kaartuneet lievästi maata kohti ja olin huomaavinani niiden väpättävän melkein huomaamattomasti. Hän näytti niin haavoittuvaiselta, ettei edes minulla ollut sydäntä kieltäytyä. Rypistin otsaani epäröiden ja huokaisin luovuttaneena. Tartuin tuoppiin ja naputtelin sormiani hetken lasia vasten. En pitänyt luovuttamisesta. En sitten lainkaan, mutta nyt ei ollut aika liialliseen ylpeyteen. Nostin lasin huulilleni ja hörppäsin kermakaljaa. Juoma oli kylmää, mutta nielaistua sen, se lämmitti ihanasti. Juoma maistui hieman toffeelta ja se oli todella herkullista. Hannah hymyili tyytyväisenä eikä se edes häirinnyt minua. Olin vain tyytyväinen saadessani kermakaljaa.

Juotuamme tuoppimme tyhjiksi, päätimme lähteä takaisin Tylypahkaan. Kello oli jo puoli kaksi ja olimme olleet jo melkein neljä tuntia poissa koululta. Lähdimme kävelemään pääkatua pitkin, mutta keksimmekin oikaista käyttämällä toista tietä. Kadun vierellä oli enimmäkseen asuntoja, kaupat olivat jääneet taaksemme.

Katu oli autio. Se oli aika kummallista, koska pääkatu oli ollut täynnä ostoksilla olevia ihmisiä. Susan ja Hannah vaikuttivat hieman säikyiltä, sillä tie muistutti epäilyttävästi Iskunkiertokujaa jolla ei ollut kovinkaan hyvä maine. Meillä ei kuitenkaan ollut mitään pelättävää, sillä katu pysyi edelleen tyhjänä. Se olinkin syy miksi huomasin vieressäni olevalta kujalta liikettä. Näin jonkin mustat viilettävän kovaa vauhtia roskatynnyrin vieritse. Minulla kesti hetken tajuta mikä siitä oli juuri juossut. Pysähdyin yhtäkkiä ja käännyin vikkelästi katomaan kujaa jolla olin koiran nähnyt. Susan ja Hannah eivät heti huomanneet puuttumistani ja siksi he lopettivat kävelemisen noin kymmenen jalkaa myöhemmin. He katsoivat minua kummastuneena.

”Mitä nyt, Selena?” Susan kysyi ja seurasi katsettani etsiäkseen tuijotukseni kohteen.
”Minä taisin nähdä yhden tutun tuolla”, sanoin hajamielisesti. Kinastelin itseni kanssa menisinkö eläimen perään, vaiko en. Päätin kuitenkin totella yhtäkkistä päähänpistoani ja sanoin yhtäkkiä innostuneena. ”Menen hänen peräänsä. Te voitte mennä jo Tylypahkaan. Osaan palata sinne itsekin.”
”Meidän ei kannattaisi erota tällaisessa paikassa. Täällä ei ole kovinkaan turvallista –”, Susan yritti protestoida vastaan, mutta minä olin jo lähtenyt juoksemaan koiran perään. Hän ja Hannah jäivät hämmentyneinä tuijottamaan perääni kun loittonin nopeasti heistä.

Kuja ei onneksi haarautunut kertaakaan ennen kuin aloin kuulla taas ääniä. Ne kuuluivat oikealta ja käännyin niiden osoittamaan suuntaan. Juoksin seuraavaan risteykseen. Yritin kuulostella, mutta äänet olivat loppuneet. Hetken ihmettelyn jälkeen aloin kuulla kahinaa ja kolahtelua. Kuulin jonkun jupisevan jotakin epäselvää. Ne kuuluivat vasemmalta puolelta. Äänet eivät selvästi olleet koiran aiheuttamia, vaan ihmisen. Epäröin hetken ennen kuin lähdin seuraamaan ääniä. Toivoin sen jonkun huomanneen koiran juosseen ohitseen.

Näin erään miehen kaivelevan roskatynnyriä. Hänellä oli hyvin pitkät takkuiset mustat hiukset ja yllään rähjäinen kaapu. Miehen vierellä oli sanomalehti jonka päälle tämä oli kasannut löytämiään ruoanjätteitä. En nähnyt miehen kasvoja kunnolla, sillä tämän hiukset valuivat juuri sopivasti niiden editse.

Työnsin käden taskuuni varmuuden vuoksi ja tartuin taikasauvaani. Kysyin ystävällisesti. ”Anteeksi, herra, mutta oletteko nähneet mustaa koiraa juoksevan tästä ohi?”

Mies hätkähti ja tarttui roskiksen reunoihin. Hän kallisti kasvojaan niin, että hiukset peittivät tämän kasvot aivan kokonaan. Sitten hän sanoi kireällä äänellä. ”Ei, ei tästä ole mennyt mitään koiria.”

Katsoin miestä hetken aikaa. Tämä näytti hyvin laihalta ja riutuneelta. Minun kävi sääliksi häntä. Sanomalehdelläkään ei ollut kuin vähän kuivaa leipää ja epäilyttävännäköistä lihaa. Hamusin taskustani sulmujani. Otin ne esiin ja laskeskelin niitä. 11 sulmua, ei se ollut paljon, mutta uskoin sen olevan avuksi. Tuo mies tarvitsi niitä kipeämmin kuin minä. Talvikin oli tulossa ja miehen kaapu oli täynnä reikiä.

Ojensin käteni miestä kohti ja sanoin. ”Tässä. 11 sulmua, ottakaa ne”, kilistelin rahoja ja katsoin miestä odottavasti.
Miehen nyrkit puristivat roskatynnyriä tiukemmin. Hän sanoi käheällä äänellä. ”Ei, pidä ne vain. En minä niillä tekisi mitään.”
Rypistin otsaani. En minä ollut mikään idiootti. Kyllä minä näin, että tämä dyykkasi roskiksesta ruokaa rikkinäisissä vaatteissa. Hän jos kuka tarvitsi rahaa. ”Te tarvitsette niitä enemmän kuin minä. Käyttäisin sen vain joihinkin hikkamakeisiin tai joka-maun-rakeisiin. Te tarvitsette ruokaa.”
”Kyllä minä pärjään”, miehen rystyset valkenivat entisestään.

En oikein ymmärtänyt miksi mies käyttäytyi niin; yritti puristaa metallia ryttyyn ja peitti kasvonsa hiuksillaan. Epäilin miehen olevan jotenkin sairas. Ehkä hänellä oli jokin kouristuskohtaus ja hänen kätensä olivat jumittuneet roskiksen reunojen ympärille. Ehkäpä mies peitti kasvojaan, koska ne olivat täynnä joitakin paiseita. Se voisi myös olla syy miksi tämä ei voisi mennä kauppaan, mies pelkäsi tartuttavansa muut ja nytkin mies oli hermostunut pelätessään sairastuttavan minut.

”Oletteko te kunnossa?” kysyin huolestuneena. Olin jo aivan varma, että miehellä oli joku sairaus. Mies tuntui jännittyvän entisestään kuullessaan äänestäni huolen.
”Olen aivan kunnossa, kiitos kysymästä”, mies sanoi karhealla äänellään.
”Varmastiko?” minulle oli tullut joku Hermione-kohtaus. Huolehdin aivan turhaan tuntemattomista ja olin antanut niin helposti periksi Hannahille, vain koska tämä oli ollut niin murheellinen. Olin pehmenemässä. Pitäisi ryhdistäytyä. Suoristin selkääni entisestään ja jäin odottamaan miehen vastausta.
”Niin hyvässä kunnossa kun vain tällaisessa tilanteessa voi olla”, mies sanoi jo hieman ärtyneenä. Hän ei selkeästi jaksanut minua. Hän halusi päästä takaisin tonkimaan roskia. Päätin antaa hänelle se mitä hän halusikin ja sanoin hänelle. ”En tyrkytä rahojani teille jos ette kerran tarvitse niitä. Hyvää päivän jatkoa.”

Käännyin tulosuuntaan ja ehdin kävellä muutaman askeleen ennen kuin mies jo huusi perääni. Tai huutaminen on oikeastaan liioittelua, sillä hän puhui edelleen aika hiljaa käheällä äänellään. Hän ei ollut puhunut varmaankaan pitkiin aikoihin kenenkään kanssa, siltä hänen äänensä kuulosti. ”Anteeksi, mutta mikä sinun nimesi on?”
Pysähdyin ja käännyin puoliksi hänen suuntaansa. ”Selena Musta. Miten niin?”

Ensimmäistä kertaa sain mieheen jotain liikettä. Hänen hiuksensa hulmahtivat kun mies nosti katseensa minuun ensimmäisen kerran. Käänsin pääni kokonaan häneen päin iloton hymy kasvoillani. Ilmeeni muuttui hetkessä. Silmäni rävähtivät auki kuin ne eivät olisi olleetkaan auki ja huuleni erkanivat tuuman verran toisistaan. Kasvoiltani paistoi yllättyneisyys ja sitten järkytys.

Miehen harmaat silmät eivät olleet enää niin kirkkaat ja elämäniloiset kuin mitä ne olivat vielä joskus olleet. Mustat hiukset olivat vain väriltään samanlaiset kuin hänen nuoruusvuosinaan. Vielä enemmän olivat muuttuneet miehen kasvot ja vartalo. Vuosia sitten nuo kasvot olivat olleet komeat ja iloiset. Nyt ne muistuttivat enemmän pääkalloa kuin ihmisen kasvoja. Mies oli laihtunut ja kalvennut entisestään. Mustat silmäpussit hallitsivat kasvoja luvattoman paljon. Siinä seisoi mies jonka olisin vasta viimeiseksi uskonut siinä olevan. Mies oli setäni ja kummisetäni, Sirius Musta.

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+13 lukua
Kirjoitti: Ginerva - 09.09.2010 12:40:46

Awww! Samperin huonoon kohtaan jätit luvun. Sekoon varmaan tai jotain. Kädetkin tärisee ihan samperisti. Ja se johtuu vaan siitä että sä jätit luvun ihan hemmetin hyvään ja huonoo kohtaan. ;)
Joo terve olinkin tästä menossa lääkäriin ;D

Lainaus

Pysähdyin ja käännyin puoliksi hänen suuntaansa. ”Selena Musta. Miten niin?”

Ensimmäistä kertaa sain mieheen jotain liikettä. Hänen hiuksensa hulmahtivat kun mies nosti katseensa minuun ensimmäisen kerran. Käänsin pääni kokonaan häneen päin iloton hymy kasvoillani. Ilmeeni muuttui hetkessä. Silmäni rävähtivät auki kuin ne eivät olisi olleetkaan auki ja huuleni erkanivat tuuman verran toisistaan. Kasvoiltani paistoi yllättyneisyys ja sitten järkytys.

Miehen harmaat silmät eivät olleet enää niin kirkkaat ja elämäniloiset kuin mitä ne olivat vielä joskus olleet. Mustat hiukset olivat vain väriltään samanlaiset kuin hänen nuoruusvuosinaan. Vielä enemmän olivat muuttuneet miehen kasvot ja vartalo. Vuosia sitten nuo kasvot olivat olleet komeat ja iloiset. Nyt ne muistuttivat enemmän pääkalloa kuin ihmisen kasvoja. Mies oli laihtunut ja kalvennut entisestään. Mustat silmäpussit hallitsivat kasvoja luvattoman paljon. Siinä seisoi mies jonka olisin vasta viimeiseksi uskonut siinä olevan. Mies oli setäni ja kummisetäni, Sirius Musta.

Tämän takia sekosin ja pahasti.
JATKOA JAN PIAN
Ginerva :-*
Ps. sori vähän rumat sanani :-[

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+13 lukua
Kirjoitti: Ruskapoika - 16.09.2010 16:57:34

Wääh! Minkälaiseen kohtaan menit jättämään senkin ilkimys! Julmaa kiduttaa tuolla tavalla. Nyt haluun vaan jatkoo ja jatkoo. Okei, no tän jatkon lukemisessa meni hetki, mutta sain sentään nyt viimoin luettua. Eli ei, et todellakaan pääse min kommenteista eroon vielä vähään aikaan :D Yhyy, miks Reguluksen piti kuolla ;___; Senhän vois miltei jotenkin herättää randomisti henkiin ja ujuttaa tähän mukaan sillein "sädäm! olenkin elossa ja kukaan ei tienny siitä mitään. Hähäää >D". Okei... Älä kysy mistä taas höpötän. Yritän jotenkin tän kommentin näyttämään järkevältä.

Lainaus

Sori vaan, Perce, se on enemmän pikkuveljiesi heiniä.

Räkätin tämän kohdalla monta minuuttia :D:D Perce<3

Lainaus

Siinä seisoi mies jonka olisin vasta viimeiseksi uskonut siinä olevan. Mies oli setäni ja kummisetäni, Sirius Musta.

Ei löytyis rauhottavaa? Arvaa sekosinko täällä, kun arvasin sen koiran/miehen heti olevan Sirius. Nyt vaan jatkat nopeesti niin mie oon ihan euforioissani täällä! Ja Remuksen ja Siriuksen kohtaamista odotellen<3 Potan vois miltei jättää heti suoraan siitä poies, koska Selena on kuitenkin ykönen ja Sirius ei saa kiinnittää liikaa huomioo siihen Potan penskaan. ;D

Ei tämä virhe varsinaisesti ole, mutta laitan nyt kuitenkin, koska jos en sano, niin se jää vaivaamaan:

Lainaus

”Varmastiko?” minulle oli tullut joku Hermione – kohtaus.

Tuo "–"-viivaa käytetään lähinnä pelkkänä ajatusviivana, joten tuossa pitäisi käyttää tavallista viivaa. Eli näin:
”Varmastiko?” minulle oli tullut joku Hermione-kohtaus.

Yritä saada tästä sekavuuden sekamelskasta jotain irti, jookosta kookosta? :D

Kiittäen,
Ruskapoika

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+13 lukua
Kirjoitti: Amaril - 04.10.2010 16:20:47

Ginerva, heh hee, tuo oli kyllä aika ilkeä kohta mihin minä lopetin tuon osan. Nyt jatkoa on tulossa. Kiitos kommentoinnista.

Ruskapoika, Reguluksen henkiin herättäminen... En ole edes ajatellut sitä :D Ehkä pitäisi, olisi kylläkin tosi hauskaa tunkea hänet tähän mukaan... Korjasin tuon bongaamasi virheen. Kiitos kommentista.

A/N: Vihdoinkin on aikaa laittaa tämä tänne. Osa on ollut valmiin noin viikon verran, mutta en ole kokeilta ehtinyt korjailemaan sitä. Osa on nyt vähäsen lyhkäsempi ja erittäin Sirius painotteinen. Yrittäkää kestää ;D

14.   Sirius Musta

Seisoin paikoilleni jähmettyneenä. En tehnyt liikettäkään vetääkseni taikasauvaa esiin puolustus tarkoituksiin. En edes muistanut, että osasin taikoa. En muistanut oikeastaan mitään muuta kuin ihmisen joka seisoi edessäni kasvoillaan samanlainen ilme kuin minulla. Hän näytti järkyttyneeltä. Minun olisi kuulunut pelätä henkeni kaupalla, mutta en tuntenut mitään muuta kuin suurta hämmästystä kummisetäni näkemisestä. En oikein uskonut silmiäni, mutta heti kun kuulin miehen sanat, en voinut enää epäillä näkemääni.

”Selena? Mitä sinä täällä teet? Ja vielä yksin! Täällä ei ole turvallista, sinun pitäisi mennä nopeasti takaisin pääkadulle”, Sirius Musta suoristi selkänsä ja päästi vihdoinkin roskatynnyristä irti. Setäni ilme oli hyvin kummallinen. Huomasin niissä huolta, pelkoa, ehkä kireyttäkin ja jotain isällistä, en ole aivan varma. Minua ei ole kukaan katsonut kuin isä tytärtään joten olen huono sanomaan mitään sellaisesta.

Aloin päästä yli ensijärkytyksestä ja aivoni ryhtyivät toimimaan taas melko normaalisti. En kuitenkaan pelännyt, kummisetäni ei ollut antanut minulle siihen aihetta. Päinvastoin, hän yritti suojella minua. Se oli erittäin kummallista, hänenhän pitäisi olla räjäyttämässä minua kappaleiksi, kuten hän oli tehnyt äidillenikin.

Silloin muistin taas Siriuksen teot, ne olivat unohtuneet minulta ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun olin saanut tietää niistä. Minua alkoi suututtaa. Kuka mies kuvitteli olevansa? Yritti olla kuin mikäkin isä vaikka tappoi äitini. Hän teki minusta orvon. Halusin kostaa, kostaa sen mitä hän oli tehnyt minulle, äidilleni, Harrylle ja hänen vanhemmilleen, Peterille ja kaikille niille jästeille jotka olivat kuolleet hänen sauvastaan.

Vedin taikasauvan taskustani ja osoitin sillä kummisetääni. Silmäni salamoivat raivosta ja käteni vapisi. Onnistuin kuitenkin pitämään sauvani tarpeeksi vakaana, että kun sanoisin taikasanan, loitsu osuisi kohteeseensa. Vapina ei johtunut pelosta niin kuin saattaisi luulla, vaan puhtaasta vihasta joka pulppusi loppua näkemättä sisältäni. En tiennyt enkä osannut yhtäkään tarpeeksi vahvaa ja tuskallista loitsua jonka se mies olisi ansainnut. Jäin pohtimaan mitä tekisin tuolla vankikarkurille.

Sirius ei voinut olla huomaamatta tulistumistani, mutta silti hän pysyi paikoillaan eikä yrittänyt puolustautua millään tavalla. Se sai minut vain vihaisemmaksi. En ollut vieläkään keksinyt mitä tekisin miehelle, mietin hankkisinko tänne ankeuttajia, mutta silloin joutuisin pysymään kaukana niistä tai pyörtyisin keskelle katua. Viimeiseksi mainittua en todellakaan aikonut tehdä. Poistin siis laskuistani sen vaihtoehdon.

Sirius silmäili vuorotellen sauvaani ja minua. Ilme pysyi tyynenä, mutta jollakin tavalla hän vaikutti pettyneeltä, surulliselta. Sitten hän kysyi. ”Mitä sinä aiot tehdä?”
Siristin silmiäni ja vastasin sihisten hampaiden välistä. ”En ole päättänyt vielä.”
Sirius Mustan katse pysähtyi silmiini. Hän katsoi niitä hetken ja kysyi sitten värittömällä äänellä. ”Aiotko tappaa minut? Oman setäsi? Kummisetäsi?”

Tappaa? Se sana jäi soimaan päähäni. En ollut hetkeenkään suunnitellut murhaavani häntä, vaikka tämän mies oli kyllä ansainnutkin. Halusin hänen vain tuntevan tuskaa kaikkien riistämiensä ihmishenkien edestä. Mutta tappaminen… Ei, en aikoisi alentua hänen tasolleen. Mikä muka silloin erottaisi meidät toisistaan? Olisimme kumpikin vain yksiä murhaajia, emme yhtään enempää.

Palautin kasvoilleni takaisin itsevarman ilmeen, sen hämmentyneen tilalle joka hetken oli koristanut niitä. Nostin leukaani hiukan ja katsoin setääni uhmakkaasti silmiin ja sanoin halveksuen. ”Ehkä olemme sukua, mutta olemme kuitenkin aivan erilaisia. Minä en ikinä tappaisi ketään. En edes sinua, vaikka sinä enemmän kuin ansaitsisitkin sen”, teitittely ja kohteliaisuus olivat tipotiessään. Arvostin jopa enemmän pummia kuin omaa setääni.
Siriuksen silmistä katosi viimeinenkin kirkkaus sanojeni tähden. ”Minä en ole tappanut ketään”, hän sanoi sen niin vilpittömästi ja varmasti, että jos en olisi ollut niin varma siitä, että hän oli murhaaja, olisin saattanut uskoakin häntä.
”Niinkö? Itsekseenkö ne ihmiset sitten räjähtivät siellä kadulla?” kysyin purevasti ja kohotin kulmiani.
”Eivät tietenkään itsekseen”, Sirius sanoi ja naurahti kuivasti. ”Heidät räjäytettiin niin kuin tiedätkin, mutta minä en sitä tehnyt.”

Kohotin kulmani uudestaan ja hymyilin ivallisesti. Mitä hän oikein yritti? Kukaan ei uskosi tuota, enkä varsinkaan minä, ajattelin. Huomaamattani sauvakäteni alkoi laskeutua eikä se lopulta enää osoittanut Siriusta. Mies ei kuitenkaan huomannut sitä liiemmin en minäkään.

”Kuka se salaperäinen poksauttelija sitten on? Joku näkymätön mies vai tuliko terroristi juuri sopivaan aikaan räjäyttämään kaikki, niin ettei sinun tarvinnut?” kysyin huvittuneena, mutta olin edelleen kylmä ja ivallinen.

Minua inhotti mies jolle puhui niin paljon, että muistutin huomattavan paljon luihista. Puhuin uskomattoman samankaltaisesti kuin minua jonkin verran vanhemmat luihistytöt nuoremmilleen ja varsinkin toisessa tuvassa oleville oppilaille. En huomannut sitä siinä ollessani, mutta jälkeenpäin kun muistelin asiaa, tajusin sen ja se pelotti minua hieman.

”En minä olisi tappanut ketään vaikka kukaan muu ei olisikaan heitä räjäyttänyt”, Sirius jatkoi valheittensa viljelyä. Kuolonsyöjä ei olisi tappanut tuollaisessa tilanteessa? Antakaa minun nauraa!
”Kuka heidät sitten räjäytti?” kysyin ohittaen hänen viimeisen puheenvuoronsa. Se oli niin naurettava, ettei siitä olisi voinut käsitellä ilman räkätystä.
”Peter Piskuilan”, Sirius sanoi ja katsoi jonnekin kaukaisuuteen samalla narskutellen hampaitaan kostonhimoinen ilme kasvoillaan.

Tässä vaiheessa minun itsehillintäni petti. Ei, en minä yrittänyt räjäyttää Siriusta. Ei, vihani oli laantunut keskustelumme aikana, kuten suuttumukseni oli tapana tehdä. Se oli välillä erittäin ärsyttävää. Kun on lyhytvihaista sorttia, jää niin monta kostoa tekemättä. Tästäkin taisi tulla yksi kohta lisää tekemättömien kostojen-listaan, nimittäin minä purskahdin nauruun. Kovaan, vatsanpohjassa tuntuvaan, helisevään ja erittäin vaikeasti loppuvaan nauruun.

Sirius katsoi minua ensin kummastuneena ja sitten hieman loukkaantuneena. Silmäni kostuivat naurunkyynelistä enkä meinannut hallita tilannetta ollenkaan. Jouduin haukkomaan henkeä kesken pahimman tikahtumisen, mutta hekotus jatkui vielä senkin jälkeen sinnikkäästi. Naureskellessani mahdottomasti setäni loukkaantuneisuus alkoi hälvetä ja hänen toinen suupielensä kohosi hivenen. Hän katsoi minua jotenkin kummallisesti, kuin tekisin jotakin luonnotonta, kiellettyä.

Lopulta kohtaukseni tyrehtyi ja päädyin hengittämään muutamaan otteeseen melko tiheään tahtiin. Olin jo unohtanut naurun aiheen ja olin hieman pöllämystynyt. Olin nauramassa itseäni hengiltä kuolonsyöjän edessä jonka olin juuri muuta minuutti sitten halunnut tappaa. Oikeasti, mikä minua vaivaa? Olen ollut koko päivän niin kummallinen, että jos kävelisin itseäni vastaan kadulla, enkä edes minä tunnistaisi itseäni. Okei, voiko joku selittää mitä minä höpötän? Tuo kuulostaa aivan liian omituiselta jopa minun suuhuni. Minussa täytyy olla jotakin todella pahasti vialla. Pitää käydä matami Pomfreylla heti Tylypahkaan päästyäni.

Minun ollessa vielä erittäin kriittisessä tilassa, Sirius tuijotti minua otsa rypyssä. Ei siksi, että olisin näyttänyt ulkopuolisen mielestä jotenkin hullulta tai muuten vaan sekopäältä – äskeinen sekoamiskohtaus oli tapahtunut visusti pääni sisällä, erityksissä ulkomaailmalta. Hän tuijotti minua kai hervottoman naurukohtauksen takia. Olin kai alkanut nauramaan epäsopivaan aikaan.

”Sinä et usko minua”, setäni totesi lopulta. Hänen otsansa sileni, mutta suu mutristui sen sijasta.

Katsoin Siriusta hetken kuin mikäkin tollo. Päässäni löi tyhjää, kun yritin muistella sitä asiaa jota en uskonut ja syytä joka oli hetkellisen hilpeyden takana. Katseeni oli tyhjä ja tuijotin jonnekin Siriuksen olkapään yläpuolelle. Sitten päähäni jysähti vastaus: Peter Piskuilan!

Käänsin katseeni takaisin setääni ja sanoin kuin mitään ei olisi tapahtunut. ”Hyvin huomattu, Einstein.”
”Einstein?” Sirius toisti hämmentyneenä.
Tuijotin Siriusta muutaman sekunnin ajan ja miettien kuinka vähä-älyinen tämä oli, kuka nyt ei tiedä kuka Einstein on! Sitten muistin Siriuksen olevan täysiverinen velho joka ei ole koskaan kuullutkaan suhteellisuusteoriasta tai edes fysiikasta. ”Äh, se on yksi jästi, fyysikko… Unohda.”

Sirius näytti edelleenkin hämmentyneeltä, mutta hän ei harrastanut mitään tilapäisiä muistikatkoksia, joten hän osasi jatkaa alkuperäisessä aiheessa ilman, että hän näytti älyllisesti vajaalta. ”Miksi minä muka olisin tappanut ne ihmiset siellä kadulla? Kerropa minulle edes yksikin kunnollinen syy”, hän tivasi lievästi aggressiivinen ilme vääntyneenä hänen kasvoilleen.
”Ai vain yksi? Minulla on niitä syitä vaikka kuinka monta!” huudahdin osaksi huvittuneena osaksi kummastuneena. Eikö tämän pitäisi olla itsestään selvää? ”Ensimmäinen syy, sinä olet kuolonsyöjä – ”, en pystynyt jatkamaan litaniaani Siriuksen keskeyttäessä minut nostamalla käden ylös ja rykäisemällä kuuluvasti.

Katsoin pahastuneena miestä, kun tämä alkoi kääriä kaapunsa hihoja ylös. Ärtymykseni vain kasvoi kun en ymmärtänyt syytä tähän. Oliko hän keskeyttänyt minut vain tuon takia? Ristin käteni puuskaan ja harjoittelin murhaavaa katsetta häneen. Sirius käänsi kummankin kätensä niin, että näin hänen käsiensä kyynärvarsien sisemmät puolet. Vilkaisin niitä nopeasti, sillä halusin jatkaa hänen mulkoiluaan mahdollisimman nopeasti.

Käsissä ei ollut mitään erikoista. Siis jos ei lasketa ihoa joka ei ollut nähnyt aurinkoa kahteentoista vuoteen plus siihen päälle geenit jotka antoivat kantajalleen vampyyrimaisen valkeanihon. Ihossa ei ollut tatuointia, arpea tai edes luomen luomea. En siis tajunnut yhtään miksi Sirius hymyili niin ärsyttävän omahyväisesti, kuvitellen vetäneensä juuri pidemmän korren.
 
”Hyvin kiinnostavaa nähdä kätesi, mutta miten se liittyy sinun kuolonsyöjyyteesi?”, kysyin kohottaen toista kulmakarvaani.
”Siten, että tässä näin – ”, Sirius tökkäsi vasemman kyynärvartensa ihoa etusormellaan, ”pitäisi olla pimeän piirto. Kaikilla kuolonsyöjillä on sellainen”, Sirius selvensi.

Katsoin miestä arvioiden silmiin ja vilkaisin taas tämän kättä. Olin kuullut herra Weasleyltä jotakin samansuuntaista. En kuitenkaan luottanut setääni tarpeeksi uskoakseni häntä. Saattoihan olla niin, että Voldemortin ykkösapurille oli kehitelty jokin oma merkki tai sitten Sirius oli vain peittänyt merkin loitsulla. Siksi päätinkin ensimmäiseksi yrittää palauttaa pimeän piirtoa näkyviin.

Otin pari askeleen kohti Siriusta. Kädessäni oli edelleen taikasauva ja tarkkailin miestä tarkkaavaisesti, ettei hän onnistuisi yllättämään minua mitenkään, olin heti valmis toimimaan jos tämä antaisi yhdenkin syyn. Tartuin varovaisesti Siriuksen luisevaan käteen ja ryhdyin kokeilemaan loitsuja. Usean aivan hyödyttömän yrityksen jälkeen käsi pysyi yhtä merkittömänä kuin mitä se oli ollut aikaisemminkin. Aloin uskoa Siriusta – siis siinä, ettei hänellä ollut pimeän piirtoa.

Peruutin askeleen taaksepäin ja katsoin Siriusta uhmakkaasti silmiin. ”Miksi minä uskoisin sinua? Onko sinulla edes todisteita siitä, että et olekaan Voldemortin nuoleskelija?”
Sirius hymähti sanavalinnalleni. Se ei kuulostanut vieläkään aidosti huvittuneelta ääneltä, enemmänkin vain tuhahdukselta. ”Eikö tyhjä kyynärvarsi ole todiste?”
”No, joo, mutta ei vedenpitävä”, myönsin vastahakoisesti. ”Se ei kuitenkaan riitä”, lisäsin heti perään.
”Miten olisi se, että olen koko ikäni ollut sukuni aatteita vastaan ja olin Tylypahkassa rohkelikko? En ole koskaan kannattanut puhdasverisyyttä, ennemminkin olen ollut sitä vastaan. Eikä minulla ole mitään jästisyntyisiä tai jästejä vastaan. Paras ystävänikin meni naimisiin jästin kanssa!” Sirius esitti seuraavat faktansa.

Olin itsekin miettinyt noita samoja asioita aikaisemmin. Minun oli myönnettävä, että kuolonsyöjyys ja Siriuksen äsken esittämät asia olivat pahasti ristiriidassa keskenään. Se oli kummallista, sillä tiesin tuon kaiken olevan totta. En kuitenkaan halunnut sanoa ääneen ajatuksiani – mies saattaisi ymmärtää ne väärin – ja päädyin vain nyökkäämään ilmeettömänä.
 
”Sitten, miksi ihmeessä minä olisin tappanut ne jästit ja äitisi? Olin luvannut suojelevani häntä. Regulus oli pistänyt minut lupaamaan, että suojelisin sinua ja Katherinea parhaani mukaan. Niin minä olinkin tehnyt vaikka se ei ollut tarpeeksi. Katherine on kuollut, enkä minä pystynyt estämään sitä”, Siriuksen ääni hiljeni loppua kohti ja lopulta särkyi.

Sirius kuulosti niin surkealta ja tuomitsevalta itseään kohtaan, että aloin jo uskomaan ja vieläpä säälimään häntä. Päällimmäisenä oli kuitenkin uteliaisuus. Puhuiko Sirius totta? Oliko Regulus pyytänyt häntä suojelemaan äitiä ja minua? Miksi? Tiesikö Sirius jotakin isäni kuolemasta? Kysymyksiä alkoi muodostua toinen toisen perään yhä enemmän ja enemmän. Onnistuin kuitenkin pukauttamaan yhden niistä ilmoille tukahtuneella äänellä. ”Isä pyysi sinua suojelemaan minua ja äitiä? Miksi?”
Sirius näytti vaivaantuneelta ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. ”Lupasin olla kertomatta mitään…”
Huokaisin pettyneenä ja jäin tuijottamaan murheellisesti kengänkärkiin. Sirius alkoi näyttää vieläkin hermostuneemmalta ja lopulta hän sanoi huokaisten. ”Hyvä on! Minä kerron”, Sirius piti lyhyen tauon ja näytti hieman epäröivältä, sitten hän jatkoi. ”Regulus sanoi, että hänen täytyisi tehdä jotakin josta hän ei selviäisi välttämättä hengissä. En tiedä mitä hänen täytyi tehdä, mutta hengissä hän ei ainakaan selvinnyt.”
 
Välillemme lankesi syvä hiljaisuus. Sirius tuijotti kaukaisuuteen sumein silmin. Hän ei edes huomannut, että minä olin äärimmäisen pettynyt ja hengitin ääni täristen. Minun teki mieli itkeä, mutta en olisi millään kehdannut ja silmät tuntuivat kuivilta. Oliko isä kuollut täyttäessään jotakin Voldemortin tehtävää? Oliko se tärkeämpää kuin oma perhe? Halasin itseäni yhtäkkisen vilunväreen yllättämänä. Ilma oli viilennyt kummallisen paljon.

”Minä en vieläkään usko sitä, että et ole kuolonsyöjä”, sanoin kun olin saanut ääneni kuriin palaten alkuperäiseen puheenaiheeseen.
Siriuksesta alkoi näkyä hermostumisen merkkejä. Hän huokaisi ärtyneenä ja sanoi tavallista kuuluvammalla äänellä. ”Minulla ei ole yhtäkään syytä olla kuolonsyöjä! En kannata heidän aatteitaan ja jos olisin liittynyt heihin, olisin pettänyt ystäväni ja minä en petä heitä ikinä. Kuolisin heidän puolestaan ennemmin kuin pettäisin heidät! Rohkelikot ovat lojaaleja. Tiedät varmasti sen, sinähän olet rohkelikko, etkö vain?” hän päätti jo melkein huutamiseksi nousseen puheensa ja vilkaisi punakeltaista tupakaulaliinaa jonka olin kietonut kaulaani.
”Kyllä minä tiedän ja kyllä, minä olen rohkelikko”, myönsin ja olin huomaavinani Siriuksen silmistä pientä ylpeyttä.” Mutta ei nyt takerruta siihen. Minulla on sinulle yksi kysymys, jos sinä et ole kuolonsyöjä niin kuka paljasti Potterit Volde- tai siis tiedät-kai-kenelle?”
Oletin osuneeni tiukkaan paikkaan, mutta Sirius vastasi yllättävän pian halveksien. ”Peter Piskuilan.”
”Miten ihmeessä hän pystyi paljastamaan Potterit kun hän ei edes pystynyt puhumaan koko paikasta? Sinä olit heidän salaisuuksienhaltija, ei Piskuilan!” sanoin syyttäen. Arvelin löytäneeni taas uuden kiperän kysymyksen, mutta taas olin väärässä.
”No, kun minä en ollut heidän salaisuuksienhaltija, Peter oli. James halusi tehdä minusta salaisuudenhaltijan, mutta minä päätinkin ehdottaa Peteriä. Kaikkihan arvaisivat minun olevan heidän salaisuudenhaltijansa. Oli paljon ovelampaa valita Peter, hän oli meistä kolmesta se heikoin eikä hän ollut kauhean rohkeakaan. Suunnitelma olisi ollut täydellinen, Voldemort olisi kiireinen etsiessään minua ja Peter olisi turvassa kuten Potteritkin. Peterin piti kuitenkin kipittää heti isäntänsä luo ja kertoa kaiken. Hän petti Jamesin ja Lilyn, en minä.”

Rypistin otsaani enkä osannut päättää mitä mieltä olin. Siriuksen jutuissa alkoi pikkuhiljaa olla jotakin järkeä. Häneltä kuitenkin puuttui todiste jolla hän pystyisi varmistamaan sanojensa todenperäisyyden.

Huokaisin syvään ja muutin ajatukseni sanoiksi. ”En tiedä mitä uskoa. Ymmärrät kai, että en voi luottaa sinuun ihan noin vain. Sinulta puuttuu todisteita. En minä voi uskoa pelkkiä sanojasi.”
Sirius kallisti päätään ja näytti yhtäkkiä hyvin väsyneeltä. ”Ymmärrän. Minulla on kuitenkin sinulle todiste. Se on Peter. Hän on täällä.”
”Täällä? Missä täällä? Hänenhän pitäisi olla kuollut!” kyselin yllättyneenä.
”Hän on Tylypahkassa. Hänen takiaan minä tulin tänne. Aion kostaa hänelle”, Siriuksen kasvoille levisi häijyhymy ja hän alkoi näyttää entistä enemmän kuolonsyöjältä.
”Ai, Tylypahkassa? No, ei varmasti ole! En ole koskaan tavannut ketään Peter Piskuilania.”
”Kyllä hän on Tylypahkassa. Hän on yhden oppilaan lemmikki. Peter on animaagi.”

Animaagi? Tuijotin tyrmistyneenä Siriusta. Tiesin kyllä animaageista, olimme käsitelleet niitä muodonmuutostentunneilla. Minua askarrutti suuresti kenen lemmikki Peter oli – siis jos oletetaan, että Sirius puhui totta.
 
”Kenen lemmikki hän on?” kysyin ennen kuin ehdin hillitä itseäni. En todellakaan halunnut tietää. Mitä jos Peter olisikin Koukkujalka? Tai Lavenderin pupu – ei se voikaan olla se. Sehän kuoli vähän aikaa sitten ja se oli koko aika Lavenderin vanhempien luona hoidossa.
”Hän on Ronald Weasleyn. Piskuilan on hänen rotta”, Sirius muisteli ja rapsutti leukaansa mietteliäänä.
”Onko Piskuilan Ronin rotta!” huudahdin erittäin yllättyneenä ja epäuskoisena. Oliko Kutka Piskuilan? Se ei voinut olla totta.
”Tunnetko sinä hänet? Ai, hyvä. Se helpottaa asioita”, Sirius sanoi ja hän näytti yhtä innostuneelta kuin pikkulapsi karkkikaupassa – tosin pikkulapsilla ei ole kostohimoista katsetta kun he valitsevat ottavatko he suklaata vai toffeeta.

Sirius alkoi kävellä edestakaisin mutisten jotakin epämääräistä. En kuitenkaan kuunnellut vaan menin istumaan hylätynnäköisen talon rappusille ja kiersin käteni jalkojeni ympärille. Ilma oli muuttunut yhtäkkiä vieläkin kylmemmäksi. Vilkaisin ylös taivaalle ja näin hieman aurinkoa katon takaa. Jokin oli pielessä, mutta en keksinyt mikä. Ilma alkoi viiletä entisestään, eikä kaapuni tahtonut pitää kylmyyttä ulkopuolella.

Sirius pysähtyi yhtäkkiä. Ehkä hänkin oli huomannut kylmyyden, mutta hänen kasvoilleen levinnyt säikähdys oli kuitenkin liikaa. Jokin oli pahemmin pielessä kuin olin kuvitellut. Sirius käänsi katseensa nopeasti takaisin minuun ja sanoi. ”Ankeuttajia. He ovat tulossa tännepäin. Ne kai kuulivat keskustelumme ja tulevat tarkistamaan mitä täällä tapahtuu. Minun on pakko muuttua nyt koiraksi. Yritä olla normaalisti.”

Silmäni laajenivat säikähdyksestä. Vaikka en sitä ääneen koskaan sanoisi, minä pelkäsin ankeuttajia. En ehtinyt sanoa minun ongelmastani koskien ankeuttajia, ennen kuin Sirius muuttui jo minulle tutuksi käyneeksi mustaksi karhumaiseksi koiraksi. Olin niin yllättynyt, etten pystyn sanomaan enää sen jälkeen yhtikäs mitään. Koira-Sirius jolkotteli viereeni ja istahti siihen. Jäin tuijottamaan koiraa silmät tapittaen. Nähtävästi Siriuskin oli animaagi.

”Sinun suunnitelmasi ei ole mielestäni kovin hyvä. Nimittäin minä en – ”, yritin sanoa, mutta lauseeni keskeytyi kahden ankeuttajan lipuessa näkyville kujan päästä.

Kylmyys vain paheni ja levisi sisälleni. Tunsin taas saman onnettomantunteen kuin Tylypahkan pikajunassa. Päässäni alkoi pyöriä, vaikka yritinkin pysyä parhaani mukaan tolkuissani. Ankeuttajia alkoi valua kujalle lisää. Oloni vain huononi entisestään ja kaikki ilot katosivat muistoistani. En pystynyt enää pysymään tajuissani vaan pökerryin rappusille. En ehtinyt tuntemaan sitä, että pääni kolahti rappusen kulmaa vasten. Olin silloin jo kaukana edellistäkin kertaa pelottavammassa – tosin samassa – unessa.

Sumu oli tällä kertaa sakeampi, mutta kuitenkin väljempi kuin viimeksi. Sakeampi siten, että olin vieläkin pahemmin eristyksissä sumumuurin takana kuin viimeksi; ääniä ei kuulunut ja näin vain tumman masentavan sumun. Väljempi se oli siinä mielessä, että kun aloin taas kuulla sumu hälveni hieman ja tapahtumat alkoivat myös näkyä. Sumeasti ja karmivasti, mutta näkyivät kuitenkin.

”Sirius, älä mene! Se on vaarallista”, kuulin naisen sihisevän hiljaisesti, jotta ympärillä liikkuvat ihmiset eivät kuulisi hänen sanojaan. Se sama nainen piti minua sylissään tiukasti itseään vasten. Tuntui kummalliselta, olo oli kuin kääpiöllä, olin niin pieni. Mutta kun näin käteni naisen kaapua vasten, tajusin olevani vasta vauva.

Katseeni kääntyi naisen kasvoihin. En ollut suunnitellut tekeväni niin. Liikkeet tapahtuivat kuin itsestään, haluamattani, aivan kuin olisin ollut jonkun toisen ruumiissa, mutta se toinen hallitsi kuitenkin liikkeitään ja minä liikkuisin mukana pystymättä vaikuttamaan mihinkään. Näin naisen kasvot alhaaltapäin, mutta tunnistin hänet oitis äidikseni. Hän näytti väsyneeltä ja hyvin stressaantuneelta. Jos olisin ollut jossakin muualla kuin ankeuttajan aiheuttamassa unessa, olisin innostunut äitini tapaamisesta, mutta se ei ollut mahdollista ankeuttajien läsnä ollessa.

”Hän tappoi Jamesin! Hän petti meidät! En minä voi antaa hänen vain mennä kuin mitään ei olisi tapahtunut”, tunnistin Siriuksen äänen. Katseeni siirtyi häneen ja näin miehen riuhtaisevan itsensä irti äitini otteesta. Sirius lähti juoksemaan kohti tukevaa miestä joka juoksi poispäin meistä kauempana kadulla.

Äitini huusi Siriuksen perään, mutta tämä ei pysähtynyt. Katherine kiiruhti miesten perään. Hän painoi pääni itseään vasten ja menetin näköyhteyteni Siriukseen ja tähän toiseen mieheen. Kuulin äitini hengityksen. Hän oli huolestunut ja hieman peloissaan. Vilkaisin hänen kasvojaan. Hän huomasi katseeni ja hidasti hieman vauhtiaan ja hymyili minulle epävarmasti.

”SINÄ PETIT MEIDÄT, SIRIUS! SINUN TAKIASI JAMES JA LILY OVAT KUOLLEET! MINÄ KUVITTELIN, ETTÄ SINÄ OLET MEIDÄN YSTÄVÄMME!” kuulin jonkun karjuvan valtavan kovalla äänellä.

Äitini oli juuri juossut kujansuulle josta ääni oli kuulunut. En ehtinyt kuin vilkaista nuorta Siriusta ja sitä samaa tukevahkoa miestä jonka olin vähänaikaa sitten nähnyt. Mies osoitti sauvallaan kujansuulle. Äitini henkäisi kauhistuneena ja käänsi selkänsä nopeasti Siriukselle ja tälle toiselle miehelle. Hän kiersi kätensä ympärilleni yrittäen suojata minua parhaansa mukaan. Kuulin miehen lausuvan loitsun ja näin punertavan valosuihkun kiitävän ohitsemme. Äitini ehti kääntyä uudestaan, ennen kuin kuulin korviasärkevän räjähdyksen. Räjähdyksestä lähtevät aallot kaatoivat äitini, mutta minä pysyin turvassa jostakin kummansyystä. Minuun ei sattunut laisinkaan ja kun äitini kaatui kiveykselle jokin suojakilven tapainen suojasi minua satuttavalta iskulta.

Näkökenttäni sumeni entisestään alkaessani itkeä tahtomattani. Katu oli tuhoutunut ja näin useita verisiä ruumiita. Kaikki jotka olivat selvinneet iskusta, alkoivat kiljua hysteerisesti. Ihmiset juoksivat ympäriinsä, jotkut mahdollisimman kauas tapahtumapaikalta, jotkut hakemaan apua ja jotkut ryntäsivät auttamaan loukkaantuneita.

Suustani alkoi kuulua hätääntynyttä valitusta. Katseeni haki epätoivoisena äitiäni. Löydettyäni hänet, kyyneleet alkoivat valua vuolaammin ja aloin parkua kuin pikkuvauva – kirjaimellisesti. Äitini oli paljon pelottavamman näköinen kuin muut uhrit, hän oli ollut lähimpänä räjähdyspaikkaa. Pikkuiset käteni alkoivat tökkiä äitiä, mutta tiesin hänen pysyvän paikoillaan, kuolleena. Aloin itkeä entistäkin kauheammin ja tunsin kaukaisen tunteen, joka tuli varmasti muistoistani, jotka tämä uni oli herättänyt; halusin jonkun halaavan minua, mieluiten äidin, joka kuiskuttaisi korvaani kaiken olevan hyvin.

Katseeni poukkoili ympäriinsä. Minä etsin jotakin, en tiennyt mitä tai ketä. Ilmeisesti löysin etsimäni, sillä lähdin konttaamaan nyyhkien kujaa pitkin. Olin huomannut Siriuksen seisovan edelleen samalla paikalla kuin ennen räjähdystä. Käsistäni ja vaatteistani tarttui äitini verta kadun kiveykselle ja pikkukivet pistelivät ja sukkahousujeni kangas rikkoontui. En kiinnittänyt siihen kuitenkaan huomiota, sillä halusin kiireesti päästä Siriuksen luo.

Sirius katsoi jonnekin minun taakseni, järkyttyneenä ja silmät kostuneina. Sitten hän etsi jotakin, minua. Hän löysi kuitenkin minut nopeasti ja astui minun ja äitini tappaneen miehen väliin. Sitten hän puhutteli tätä raivon ja surun tihkuessa äänestään. ”Sinä tapoit hänet, Matohäntä! Minä lupasin suojella häntä! Lupasin! Kuinka sinä saatoit? Tytöllä ei ole enää äitiäkään.”

Siriuksen lopettaessa lauseensa, Matohännäksi kutsuttu mies kaivoi kaapunsa taskusta linkkuveitsen ja painoi sen sormeaan vasten. En nähnyt enempää Siriuksen siirtyessä vielä paremmin väliimme. Kuulin vain tuskaista karjuntaa joka sai nyyhkytykseni muuttumaan takaisin parkumiseksi. Sirius ryntäsi velhoa kohti ja heitti kirouksen tätä päin, mutta Matohäntä kitistyi yhtäkkiä pikkiriikkiseksi hiireksi ja onnistui väistämään tarkkaan tähdätyn kirouksen. Hiiri muistutti järkyttävän paljon Kutkaa. Se lähti kipittämään kohti viemärinkantta, mutta kun Sirius oli saamaisillaan hiiren kiinni, se pudottautui alas kannen raosta pois hänen ulottuviltaan…

Näkökenttäni alkoi sumentua entisestään ja äänet tuntuivat kuuluvan yhä kauempaa ja kauempaa. Juuri kun sumu oli jo melkein niin tiheää, etten nähnyt muuta kuin mustaa tajusin mitä olin juuri nähnyt. Olin elänyt juuri uudestaan tilanteen joka oli tapahtunut kaksitoista vuotta sitten, tilanteen jonka takia olin orpo. Ja nyt tiesin, että Sirius oli puhunut totta. Hän oli syytön. Hän ei ollut tappanut äitiäni.

Ja nyt minun pitäisi ajatella kaikki uusiksi. Mitä jos Sirius ei olisikaan ollut kuolonsyöjä?

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+14 lukua
Kirjoitti: Ginerva - 04.10.2010 18:39:39

Vau! Vähänkö oli mielenkiintoinen luku. :)
Sirius on niin paras. Se on mun yks lempi hahmoja koska se on niin rakas Harrylle :)

Lainaus

Äitini ehti kääntyä uudestaan, ennen kuin kuulin korviasärkevän räjähdyksen. Räjähdyksestä lähtevät aallot kaatoivat äitini, mutta minä pysyin turvassa jostakin kummansyystä. Minuun ei sattunut laisinkaan ja kun äitini kaatui kiveykselle jokin suojakilven tapainen suojasi minua satuttavalta iskulta.

Näkökenttäni sumeni entisestään alkaessani itkeä tahtomattani. Katu oli tuhoutunut ja näin useita verisiä ruumiita. Kaikki jotka olivat selvinneet iskusta, alkoivat kiljua hysteerisesti. Ihmiset juoksivat ympäriinsä, jotkut mahdollisimman kauas tapahtumapaikalta, jotkut hakemaan apua ja jotkut ryntäsivät auttamaan loukkaantuneita.

Suustani alkoi kuulua hätääntynyttä valitusta. Katseeni haki epätoivoisena äitiäni. Löydettyäni hänet, kyyneleet alkoivat valua vuolaammin ja aloin parkua kuin pikkuvauva – kirjaimellisesti. Äitini oli paljon pelottavamman näköinen kuin muut uhrit, hän oli ollut lähimpänä räjähdyspaikkaa. Pikkuiset käteni alkoivat tökkiä äitiä, mutta tiesin hänen pysyvän paikoillaan, kuolleena. Aloin itkeä entistäkin kauheammin ja tunsin kaukaisen tunteen, joka tuli varmasti muistoistani, jotka tämä uni oli herättänyt; halusin jonkun halaavan minua, mieluiten äidin, joka kuiskuttaisi korvaani kaiken olevan hyvin.

Katseeni poukkoili ympäriinsä. Minä etsin jotakin, en tiennyt mitä tai ketä. Ilmeisesti löysin etsimäni, sillä lähdin konttaamaan nyyhkien kujaa pitkin. Olin huomannut Siriuksen seisovan edelleen samalla paikalla kuin ennen räjähdystä. Käsistäni ja vaatteistani tarttui äitini verta kadun kiveykselle ja pikkukivet pistelivät ja sukkahousujeni kangas rikkoontui. En kiinnittänyt siihen kuitenkaan huomiota, sillä halusin kiireesti päästä Siriuksen luo.

Vähän hirveetä. Mä en kestais nähdä tollasta :( Hirveetä
Toivon tosi pian jatkoa
Ginerva :-*

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+14 lukua
Kirjoitti: Ruskapoika - 04.10.2010 23:58:11

Lainaus

Reguluksen henkiin herättäminen... En ole edes ajatellut sitä :D Ehkä pitäisi, olisi kylläkin tosi hauskaa tunkea hänet tähän mukaan...

Mikäs siinä jos saat hänet uskottavasti herätettyä henkiin, mutta se saattaa kyllä hieman tuottaa pään vaivaa ja juonen muuttumista :D Mutta Regulus on kyllä niin ihana hahmo, että hänet voidaan kyllä herättää henkiin.

Ginerva jo tuossa lainasikin hienon kohdan. Siinä meinasi oikeasti pirahtaa itku, voi Selena parkaa! Ihme, ettei tuollainen trauma ole noussut jo lastenkodissa esille. Yleinsä tuollaiset painuu mieleen, vaikka kuinka nuori ihminen olisi. Mutta tuo sinun kuvailuisi! Tuntui kuin olisi itse tuossa tilassa. Tosin eläydyn tekstiin aina niin hyvin mukaan, että melkein kaikki imevät minut mukanaan, mutta tässä se imu on erittäin vahvaa. Rakastan runsasta kuvailua ja sinun kuvailusi todellakin miellyttää! Jatka samaan tahtiin. Luvun Sirius painotteisuus ei haittaa mitää, vaan oli enemmänkin vaan rauhoittavaa, koska tuossa sai kysymyksiin hieman vastauksia. Siltikin nousi tässä äkkiseltään yksi uusi pintaa: Miten Sirius ja Regulus olivat väleissä, kun he canonin mukaan kuitenkin vihasivat toisiaan? Siriuksen ja Selenan dialogi tuntui muuten uskottavalta, koska se oli epävarmaa ja hieman sekavaa (älä ota negatiivisesti, positiivisessa mielessä hieman sekava) niin, että siitä tuli hyvin uskottava. Alan kadehtia miten jotkut osaavat kirjoittaa noin hienosti! ;D

Lainaus

Näkökenttäni alkoi sumentua entisestään ja äänet tuntuivat kuuluvan yhä kauempaa ja kauempaa. Juuri kun sumu oli jo melkein niin tiheää, etten nähnyt muuta kuin mustaa tajusin mitä olin juuri nähnyt. Olin elänyt juuri uudestaan tilanteen joka oli tapahtunut kaksitoista vuotta sitten, tilanteen jonka takia olin orpo. Ja nyt tiesin, että Sirius oli puhunut totta. Hän oli syytön. Hän ei ollut tappanut äitiäni.

Ja nyt minun pitäisi ajatella kaiken uusiksi. Mitä jos Sirius ei olisikaan ollut kuolonsyöjä?

Pidin lopetuksesta, koska se jätti lukijankin miettimään. Mitä kuuluisi seuraavaksi tapahtua? Mitä tapahtuu seuraavaksi? Milloin Sirius ja Selena tapaavat seuraavan kerran? Sitä kertaa jäädään odottamaan todellakin mielenkiinnolla! Toisaalta lopussa tuotti hieman pettymystä, ettei Selena ollut hysteerinen, hän oli kuitenkin nähnyt juuri äitinsä kuoleman, ruumita ja verta. Vähemmästäkin joutuu hysteeriseen tilaan, mutta toisaalta kun lähtee ajattelemaan niin saattahan se hysteerisyys tulla hiema  myöhemminkin, silti olisi toivonut hieman hysteriaa Selenalle tuohon :)

Kiitäen taas,
Ruskapoika

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+14 lukua
Kirjoitti: NeitiMusta - 05.10.2010 18:51:43

IM SO SORRY!!!! Mä oon niin pahoillani, etten oo vastannu pariin edelliseen lukuun!!

Mut mä aion nyt vastaa, ku vihdoin kokeisiin luvultani kerkeen. Mä tykkään tästä fikkeröisestä älyttömästi.

Lainaus

”Hyvin kiinnostavaa nähdä kätesi, mutta miten se liittyy sinun kuolonsyöjyyteesi?”, kysyin kohottaen toista kulmakarvaani.
”Siten, että tässä näin – ”, Sirius tökkäsi vasemman kyynärvartensa ihoa etusormellaan, ”pitäisi olla pimeän piirto. Kaikilla kuolonsyöjillä on sellainen”, Sirius selvensi.

Tykkäsin tästä paljon. Se oli hauska! :D

Musta oli kiva et Selena tapas Siriuksen, mut jotenki musta oli aika hassuu, et se lähti koiran perään. Tai siis joo tietty et se haluu kuulla sen menneisyydest, mut aika rohkeet. :)

Okei, tää kommentti oli tosi turha, eikä täs ollu oikein mitään järkevää, mut halusin vaa ilmottaa, et oon vielä täällä lukemassa, vaikka kommentoiminen onkin vähän jääny vähemmälle.

NeitiMusta. 8)

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+14 lukua
Kirjoitti: Amaril - 29.10.2010 22:16:08

Ginerva, mukavaa, että pidit luvusta. Sirius on tietenkin ihan paras :D Kiitos kommentista!

Ruskapoika, hyvä, että tuo Ginervan mainitsema kohta  toimi. En ole kauheasti kirjoitellut tuon tapaista ennen. Ajattelin, että Selenan mieli olisi yrittännyt unohtaa tuon kyseisen muiston. Olisi ollut liian tylsää jos hän olisi nähnyt painajaisia jo lastenkodissa ja kaikki olisi jo paljatunut silloin, vaikka se olisi ollut realistisempaa kuten sanoitkin. Olen todella otettu kehuistasi kuvailun suhteen. Toivotaan että se pysyykin hyvänä tästä eteenpäin.
Jes! Pelkäsin että juuri tuo dialogi meni liian sekavaksi, kun tuli vähän lisättyä sinne muutama vuorosana jälkikäteen. Pelko taisi olla ihan turhaa :) Tuosta hysteriasta vielä. Kyllä se Selena vielä saa sen kohatuksen :D Tässä luvussa se nähdään. Kiitos hirveästi ihanasta kommentistasi!

NeitiMusta, anteeksi pyyntö hyväksytty :D Siis, vielä tuossa vaiheessa kun Selena meni koira-Siriuksen perään, hän ei tiennyt tämän olevan oikeasti. Toki Selena rohkea on kun päätyi Rohkelikkoon, vaikka luonteeltaan muuten Luihuiseen olisi päätynyt ennemmin. Kiva kun pidät fikkeröisestäni :D Kiitos kommentista!

A/N: Sainpas laitettua tämän vielä lokakuun puolella tänne. Olen osallistunut NaNo:on, että seuraavan osan kanssa vähän kestää. Pahoitteluni siitä. Nanon on tarkoitus olla Potterficci kelmeistä joten, ehkäpä se päätyy tänne jonakin päivänä. Pidemittä puheitta luvun pariin. Toivottavasti miellyttää :)

15.   Hysteriaa ja painajaisia

Sumu alkoi hälvetä hitaasti ympäriltäni. Toivottomuudentunne oli kadonnut jossakin vaiheessa huomaamattani. Se ei kuitenkaan vaikuttanut lainkaan järkytykseen ja pelkoon joka minussa vallitsi. Olin liian typertynyt näkemästäni tajutakseni oikeastaan mitään. En edes huomannut heränneeni enkä noteerannut ympäristöä. Hengitin pinnallisesti ja kiivaaseen tahtiin. Koko vartaloni tärisi ja sydämeni tykytti, kuin hirvittävän pitkän juoksulenkin jälkeen. Tila oli minulle aivan uusi, en ole koskaan ollut niin peloissani. Enkä niin sekaisin.

Tunsin jonkun tarttuvan minua käsivarsistani. Henkäisin kauhusta ja aloin etsiä pakoreittiä. Tuo samainen henkilö yritti pitää minua paikoillaan, kun yritin nousta ja juosta karkuun. Jos olisin päässyt pakoon, olisin varmasti mennyt piiloon jonnekin itkemään – niin sekaisin minä olin. En kuitenkaan onnistunut pakoyrityksessäni ja aloin huutaa jotakin sekavaa ”Päästä irti!” ja ”Mene pois!” tyyppistä sössöä. Yritin rimpuilla irti pakoillen samalla mieheksi tunnistamani henkilön katsetta. Yhtäkkiä hän tarttui leukaani ja lukitsi pääni paikoilleen. Ensin puristin silmäni tiukasti kiinni ja päätin olla avaamatta niitä enää koskaan. Mies maanitteli minua avaamaan ne, mutta sanat puuroutuivat korvissani epäselväksi muminaksi. Hetken päästä kun aloin rauhoittua ja tajuta kuulemaani, mies onnistui rohkaisemaan minua avaamaan silmäni. Tein sen hyvin hitaasti ja epävarmasti. Hetkeen en tunnistanut miestä edessäni, mutta kun hän avasi suunsa ja alkoi puhua muistin äänen unestani.

”Selena, mikä sinulla on? Kerro minulle. Oletko sinä kunnossa?” Sirius vaati otsa huolesta rypyssä. Sitten hän päästi leukani vapaaksi ja löysäsi otettaan, muttei uskaltanut päästää käsiäni vielä aivan vapaiksi pelätessään minun yrittävän karata uudestaan.

Hengitykseni alkoi tasaantua. Mies olikin Sirius. Muistin hänet unesta, jossa hän oli tosin näyttänyt todella erilaiselta, vähemmän luurangolta enemmän ihmiseltä. Unessa hän oli suojellut minua. Muistin vieläkin sen katseen siellä kujalla. Sirius oli ollut helpottunut nähtyäni minut hengissä, mutta äitini kohdalla… Nyyhkäisin muistaessani hänet. Kuva äidistäni räjähdyksen jälkeen piirtyi verkkokalvolleni kuin olisin nähnyt sen aivan edessäni. Kuva oli jopa tarkempi kuin unessa jossa sumu oli verhonnut kaiken ja tehnyt niistä hieman epäselviä.

Äskeinen nyyhkäisy ei jäänyt viimeiseksi. Kyyneleet alkoivat valua poskilleni ja sieltä sohvalle jolle minut oli laskettu tai hiuksiini jotka taisivat olla tällä hetkellä sopivat harakan pesäksi. Puristin käteni nyrkkiin ja tunsin kynsien painautuvan ihoani vasten. Sen jälkeen minä tein jotakin jota en olisi ikimaailmassa tehnyt järjissäni, nimittäin minä painauduin Siriuksen rintakehää vasten ja kiersin käteni hänen ympärilleen – ja sitten minä itkin.

Sirius meinasi tippua lattialle sohvan reunalta yhtäkkisestä eleestäni, mutta onneksi hän onnistui pitämään tasapainonsa. Hän jähmettyi käsieni alla paikoillensa ja hänen hengityksensä katkesi hetkeksi. Kohta hän kuitenkin oli taas tilanteen herra, ja halasi minua takaisin silitellen hiuksiani rauhoittavasti. Hän tyynnytteli minua sanoen kaiken olevan hyvin ja sitä rataa. Juuri siten miten olinkin halunnut hänen toimivan.

En ole varma kuinka pitkään minä itkin, mutta Siriuksen paidasta katsoen kyyneleitä ei kyllä säästelty. Itkemiseni loppui vasta kun kyyneliä ei enää millään muodostunut. Kuitenkin sen jälkeen minä vielä niiskuttelin ja yritin rauhoittua henkisesti. Sirius ei siltikään missään vaiheessa yrittänyt tyrkätä minua sivuun tai tehnyt mitään muuta ei-toivottua. Hän istui vain paikoillaan pitäen minua sylissään ja lohdutti sanattomasti.

Hetken kuluttua arvelin olevani jo kylliksi kunnossa, jotta en alkaisi taas itkemään tai tekemään mitään muutakaan epänormaalia. Irrottauduin Siriuksen otteesta ja siirryin kauemmas hänestä. Pyyhin kaapuni hihalla kasvojani kuivemmiksi ja onnistuin saamaan hengitykseni tasaantumaan rauhallisemmaksi.

”Oletko kunnossa?” Sirius kysyi uudestaan, mutta tällä kertaa vieläkin huolestuneempana. En katsonut lainkaan häneen päin, vaan nyökkäsin vanhalle lankkulattialle ja tuijotin visusti pientä koloa lautojen välissä.

Sirius katsoi minua tiiviisti, mutta katseeni ei hievahtanutkaan kolosta. Olin nolostunut äskeisestä. Ei ollut minun tapaistani vetistellä tuolla tavalla tai saada kummallisia kohtauksia. Ankeuttajat olivat vaikuttaneet minuun tällä kertaa pahemmin. No, olihan niitä ollut enemmänkin. En enää koskaan halunnut nähdä sitä unta (tai mikä nyt onkaan) uudelleen. Minun pitäisi keksiä jotakin ankeuttajien varalle. Enhän minä voi aina niihin törmättyä pökerrellä miten sattuu!

Sirius tuijotti edelleen minua. Olin vähällä tiuskaista hänelle siitä, mutta hän ehti kuitenkin ensin. ”Otatko suklaata? Muistaakseni se parantaa oloa ankeuttajien jälkeen.”
”Onko sinulla suklaata?” kysyin hämillään kysymyksestä. Olin jopa unohtanut lattianraon ja kääntynyt hämmästelemään Siriukseen päin.
”Joo, kävin vähän ostoksilla pari päivää sitten”, hän sanoi kepeästi ja nousi ylös sohvalta.
”Ostoksilla?”
”Jep, Hunajaherttuan myyjä kyllä ihmetteli kovasti, kun minä ryntäsin kauppaan – siis koirana, en minä niin hullu ole, että menisin ihmismuodossa sinne!” Sirius sanoi virnistellen muistolleen. ”No, mutta otatko sinä suklaata vai et? Suosittelen sitä ihan muutenkin kuin vain lääkkeeksi. Se on kuule perhanan hyvää suklaata.”
”Voisinhan minä ottaa sitä”, vastasin. Sirius katosi nopeasti ulos huoneesta hakemaan suklaata.
 
Lysähdin sohvalle huokauksen saattelemana ja painoin takaraivoni sen nahkaiselle pinnalle. Kasvoni tuntuivat inhottavan nihkeiltä ja olo oli kurja. Räpyttelin silmiäni hitain liikkein ja tutkailin huonetta ympärilläni. Se oli sohvasta, nojatuolista ja vinosta sohvapöydästä päätellen olohuone. Huoneessa oli muutama vanha taulu joissa oli velhoja ja noitia joita en tunnistanut. Kuvat olivat kulahtaneita ja yhdestä oli irronnut yhdeltä sivulta kehys. Huone oli muutenkin hyvin rähjäinen ja vanha, likaakin löytyi tasaisesti kaikkialta. Tapetit olivat repeilleet ja puolipanelointi oli irronnut paikoitellen. Huoneessa oli vain yksi ikkuna, mutta sen eteen oli naulattu laudat, joten huone oli melko hämärä sillä ainoa valon lähde oli vanha jalkalamppu oven vieressä. Huone oli varmasti jostakin autiosta talosta, jonka Sirius oli ottanut majapaikakseen.

Pian Sirius tulikin suklaalevyn kanssa. Hän meni istumaan ruskeaan nahkaiseen nojatuoliin ja puolitti levyn kahteen osaan ja antoi toisen puoliskon minulle. Haukkasin ahnaasti siitä palasen. Tunsin voiman ja ihana lämmön palaavan pikkuhiljaa takaisin kehooni. En muista milloin suklaa oli maistunut niin hyvältä.

”Olen niin ikävöinyt tätä suklaata”, Sirius sanoi ja haukkasi uuden palasen levystä. ”Tämän takia kannattaa karata vankilasta ja saada koko taikayhteisö peräänsä.”

Yritin hymähtää vastaukseksi, mutta suustani kuului pelkkä vaisu tuhahdus. Olin aivan samaa mieltä, varsinkin jos siinä vankilassa on sadoittain ankeuttajia. Jatkoimme suklaan mutustelua hiljaisuudessa. Oloni oli vaivaantunut. Sirius näytti kuitenkin siltä kuin olisimme joka lauantai kokoontuneet syömään suklaata johonkin autioon hökkeliin. Hän ahmi suklaansa ennen minua, ja puristi käärepaperin folioineen yhdeksi mytyksi ja heitti sen jonnekin hänen selkänsä taakse. Sitten hän laski kyynärpäänsä polvilleen ja käänsi tarkkailevat harmaat silmänsä minuun.

”Miksi sinä olet nyt tuollainen? Vaikuttaa siltä kuin melkeinpä luottaisit minuun”, hän esitti kysymyksen ja jatkoi minun tuijottamistani.

Oloni muuttui entistä vaivaantuneemmaksi. Katseeni harhaili ympäri huonetta ja yritin keksiä keinoa sivuuttaa kysymys. Sirius kuitenkin tuijotti minua niin tiiviisti, etten onnistunut keräämään ajatuksiani.

”No?” hän hoputti vastaustani.

Huokaisin syvään ja päätin pysyä totuudessa, mutta yritin kuitenkin vielä viedä keskustelun väärille poluille – siis ihan totuuden nimissä. ”Tiedätkö mitä ankeuttajat tekevät?”
”Minun pitäisi olla melkoinen idiootti, jos en tietäisi. Olen asustellut ankeuttajien kanssa kaksitoista vuotta ja nytkin ne etsivät minua eritäin hanakasti”, Sirius sanoi vinosti hymyillen. Sitten hän jatkoi vakavampaan sävyyn. ”Ankeuttajat imevät kaiken onnellisuuden ja elämän ilon ympäriltään. Välillä ne jopa innostuvat oikein suutelemaan ja silloin voit sanoa hyvästit sielullesi. Jos muistan oikein vajaista auroriopinnoistani, että kun ihminen on kokenut jotakin todella traumaattista ja pelottavaa, hän menettää tajuntansa ankeuttajien lähettyvillä. Silloin tavallaan kokee pahimman muistonsa uudestaan. Kuinka todentuntuinen se uni on, niin se riippuu kuinka paljon ankeuttajia on lähettyvillä ja kuinka hirvittävä se muisto oli.”, Sirius ei ollut siirtänyt katsettaan minusta minnekään, mutta nyt hänen katseensa tuntui polttavana kasvoillani. Hänen silmänsä siristyivät melkein huomaamattomasti ja hän sanoi. ”Minusta tuntuu, että niin sinulle taisi käydä äsken.”
”Niin… Niin minulle kävikin”, purin huultani epäröiden, en ollut varma halusinko kertoa Siriukselle pahimmasta muistostani. Päätin pysyä vaiti. Vaikka uskoin Siriuksen olevan syytön ja ehkei hän ollut myöskään kuolonsyöjä, se ei kuitenkaan tarkoita sitä että luottaisin häneen täysin.
”Ei sinun tarvitse kertoa siitä minulle, jos et tahdo”, hän sanoi lopulta ja käänsi katseensa vihdoinkin pois minusta suunnaten sen laudoitettuun ikkunaan. Hän tuijotti sitä sumein silmin ja näyttäen olevan jossakin aivan muualla kuin siinä samaisessa rähjäisessä olohuoneessa Tylyahossa. Luulin hänen jo unohtaneen minut, kun hän yhtäkkiä heräsi mietteistään kysyen hänelle huonosti sopivalla vakavalla äänensävyllä. ”Luuletko sinä minun olevan kuolonsyöjä?”
”En enää… kai”, vastasin hieman epäröiden, mutta se riitti Siriukselle. Ainakaan hän ei näyttänyt pettyneen.
”Uskotko minun tappaneen äitisi ja ne joiden takia minä lojuin Azkabanissa?” hän kysyi.
”En.”
”Aiotko kertoa tapaamisestamme jollekin?”

Olin hetken hiljaa miettien oikeaa ratkaisua. Jos kertoisin Siriuksen olinpaikan, niin hänet varmasti napattaisiin ja vietäisiin takaisin Azkabaniin. Se olisi kuitenkin väärin. Enkö minä juuri tullut siihen tulokseen, että Sirius oli syytön? Enhän minä silloin voisi häntä luovuttaa viranomaisille. Tuskinpa kukaan kuuntelisi minun selityksiäni. He vain pitäisivät minua aivopestynä tai vain typeränä tyttönä, joka halusi uskoa, ettei hänen setänsä voinut tehdä mitään pahaa. Vastaus alkoi olla siis itsestään selvä.

”En.”
”Et kenellekään? Et edes ystävillesi?” Sirius varmisti, että olin ymmärtänyt kysymyksen täysin oikein.
”En edes ystävilleni”, tästä he eivät tykkää jos he joskus saavat tietää, ajattelin lievästi irvistäen.
”Aiotko tulla tapaamaan vanhaa kummisetääsi joskus uudelleen?” Sirius kysyi nyt vakavansävyn kadottua pieni pilkesilmäkulmassaan.
Kallistin päätäni oikealle ja vastasin hitaasti venyttäen sanaa. ”Ehkä.”

Sirius hymyili iloisesti eikä hän näyttänyt lainkaan siltä samalta mieheltä, joka oli komeillut Päivän Profeetan etusivulla viime kesälomalla. Hän näytti melkeinpä onnelliselta, enkä minä millään pystynyt olemaan hymyilemättä hänelle takaisin.

***

Aurinko oli jo piiloutumassa horisontin taakse, kun minä kömmin ulos tunnelista, joka oli tällipajun alla. Sirius oli näyttänyt minulle oikotien Rääkyvästä Röttelöstä Tylypahkan maille, jotten olisi myöhästynyt kurpitsajuhlasta. Sirius oli muuttunut takaisin koiraksi, kun me olimme juosseet Tylyahon läpi kukkulalle jolle tuo kummitustalo oli rakennettu. Olimme kiiruhtaneet tunnelin läpi ja minä lähdin hölköttelemään Tylypahkaa päin, ja Sirius taas jäi katselemaan minun perääni tällipajun juurelle johon salareitti oli päättynyt (Sirius oli tökännyt yhtä kyhmyä puunrungossa, jotta se ei yrittäisi murhata häntä).

Kello alkoi jo lähestyä uhkaavasti kello seitsemää jolloin pitojen oli tarkoitus alkaa. Kun saavuin pääoville, kello alkoi näyttää hälyttäviä lukemia. Eikä sitä auttanut yhtään Voro, joka teki tarkastuksen kiellettyjen tavaroiden varalta ja kyseli epäluuloisesti kaikkea typerää "miksi minä tulin niin myöhään" ja "missä sinun 'viheliäiset rötöstelijätoverisi' olivat". Muutamalla hätäpäissäni keksimällä selityksellä onnistuin rynnistämään viimeisten oppilaitten perässä suureen saliin.

Kiiruhdin vapaalle paikalle Nevillen ja Harryn väliin, jonka ystäväni olivat ystävällisesti pitäneet vapaana, tai niin minä ensin luulin. Tuoliin oli tökkäisty iso vaaleanpunainen purukumi, joka ei suostunut millään irtoamaan ja luonnollisesti kukaan ei ollut halunnut istuutua sen päälle. Onneksi Hermione oli niin nero ja osasi loitsia sen irti. Valitettavasti hänen täytyi kertoa se minulle vasta, kun olin onnistunut sotkemaan ruokailuveitsen pahasti siihen tahmaan.

”Mistäs sinä tulit näin myöhään?” Hermione kysyi enkä mahtanut mitään sille, että minulle tuli auttamattomasti mieleen rouva Hart utelemassa myöhäistä orpokotiin paluu syytä.
”Tylyahostahan minä”, vastasin huolettomasti samalla latoen lautaselleni ruokaa.
”Yksinkö sinä siellä näin pitkään viihdyit? Näin Susanin ja Hannahin jo täällä, kun me palasimme Ronin kanssa”, Hermione jatkoi rouva Hart-vaihteella.

Tungin suuni täyteen paahtopaistia jotten tarvitsi vastata aivan heti. Aivoni hyrräsivät pikavauhtia yrittäessään keksi sopivaa valetta. Miksi minun oli pitänyt mennä lupaamaan Siriukselle vaitioloa? Olen jo alkanut tottua todenpuhumiseen.

”Joo, tai no minä törmäsin siihen Ronin kalmankoiraan. Sen jälkeen minä vaeltelin ympäri Tylyahoa, enkä huomannut ajan kulkua”, sepitin murto-osan totta olevan satuni ja se meni täydestä. Ainakin Ron alkoi päivittellä kalmakoiria ja niiden näkemisen seurauksia. Hermione pisti tähän väliin muutaman faktansa ja Harry lysähti tuolillaan matalammalle katsoen minua anoen. Hänen ei tarvinnut sanoa mitään ja arvasin jo hänen pyyntönsä.
”Todella hyvää tämä paisti tänään”, sanoin kuuluvaan ääneen ja heiluttelin haarukkaa jonka päähän oli seivästetty palanen porsaanlihaa.

Ja näin se hoituu. Aloita keskustelu ensimmäisestä keksimästäsi aiheesta ja onnistu vaihtamaan keskustelu onnistuneesti omaan outouteesi.

”Sinä olet kyllä mahdottoman hienovarainen, Selena”, Hermione totesi pudistellen hymyillen päätään.

No, ainakin Harry oli iloinen.

***

Minä olen aina inhonnut makuupusseja. Ne ovat kauhean hiostavia ja niihin sullouduttua ei pysty karkaamaan ihan niin helposti. Varsinkaan kun onnistui rikkomaan vetoketjun heti uskallettua sen syövereihin, ja jos oli salissa jota ei todellakaan oltu tarkoitettu noin kuudensadan oppilaan makuupaikaksi ja oli litistyneenä jonkun hikoilevan iso kokoisen puuskupuhin ja Ronin, kruunaamattoman kieriskelijämestarin, väliin.

Nyt kai mieleen kirpoaa kysymys: ”Miksi helvetissä sinä olet suuressa salissa makuupussissa haistelemassa toisten hikeä?” No, minun kai täytynee selittää.

Syypää tähän on yksinomaan minun niin ihana ja niin kärsivällinen setäni. Ei ollut kestänyt kuin muutama tunti siitä kun me olimme eronneet, kun hän oli rynnännyt rohkelikkotornin muotokuva-aukolle ja yrittänyt tunkeutua sisään repimällä lihavan leidin riekaleiksi. Loistavasti toimittu!

Nyt siis kaikki luulivat Siriuksen olevan jokin pönttöpäiden maailmanmertasi ja olettivat tämän piileskelevän jossakin päin linnaa. Siis, minä kun luulin, että Dumbledore on älykäs! Siispä kaikkien oppilaiden täytyi nukkua suuressa salissa jotta meitä voitaisiin tarkkailla Siriuksen varalta (tai sitten opettajat laittoivat meidät tänne syötiksi).

Äsken Harry, Ron ja Hermione keskustelivat Siriuksesta. He uskoivat että Sirius oli menettänyt ajantajunsa matkoillaan, sillä muuten hän olisi kuulemma rynnännyt suoraan suureen saliin kaikkien opettajien eteen vangittavaksi (no, oikeastaan he uskoivat hänen tulevan tappamaan joukon oppilaita sinne saliin, mutta minun versioni on paljon todennäköisempi – ja hauskempi). En osallistunut keskusteluun. Hetken väiteltyäni Hermionen kanssa olisin varmasti pettänyt juuri tekemäni lupauksen ja kertonut tapaamisestani herra vankikarkurin kanssa. Halusin pitää lupaukseni ainakin toistaiseksi.

Seuraavina päivinä Sirius Musta kuului melkeinpä joka keskustelun pääaiheisiin. Hänestä puhuttiin pelonsekaisin tuntemuksin; jos hän oli kerran päässyt Tylypahkaan, niin miksei sitten toistekin? Parkinson oli muuten keksinyt vihdoinkin sen, että minä ja Sirius olimme sukua ja alkanut irvailemaan siitä minulle. Mutta nyt kun tiesin asian todellisen laidan eli Sirius ei ollutkaan kuolonsyöjä-murhaaja-psykopaatti, niin ärsyttäminen jäi vain yritykseksi ja ärsyttäjä tulikin yhtäkkiä ärsyyntyneeksi. Ah, mikä onkaan nautinnollisempaa kuin onnistua ärsyttämään arkkivihollista tekemättä mitään?

Sirius oli myös haitannut Rohkelikon huispausjoukkueen harjoituksia. McGarmiwa oli meinannut kieltää harjoitukset pelätessään Siriuksen yrittävän hyökätä Harryn kimppuun treeneissä. Onneksi Harry onnistui suostuttella jonkun valvomaan harjoituksa. En kestäisi jos Luihuinen voittaisi seuraavan ottelun. Olin sata varma, että jokainen kyseiseen tupaan kuuluva olisi silloin varmasti nälvinyt seuraavan kuukauden sen kustannuksella.
 
Valitettavasti vastoinkäymiset eivät loppuneet siihen.

Yhtenä iltana, kun olin pelaamassa Ronin kanssa velhoshakkia takkatulen ääressä Hermionen lukiessa Tylypahkan historiikkia. Hän halusi selvittää tämän mysteerin, mikä kutkutti melkein jokaisen oppilaan mielissä, siis Hermione halusi tietää miten Sirius oli päässyt sisälle Tylypahkaan. Minua harmitti, etten voinut paljastaa Hermionelle tätä salaisuutta. Olisi ollut niin hauskaa kertoa hänelle jotakin mitä hän ei jo tiennyt. Mikä on muuten erittäin harvinaista.

No, jatketaan aiheessa. Harry tuli huispaustreeneistä litimärkänä hiukset harvinaisen siististi päätä myöten painautuneena (en kuitenkaan suosittele jos ei pahemmin välitä Kalkaros-lookista) mariseva joukkue kannoillaan. Hän lysähti sohvalle Hermionen viereen kastellen sohvan eikä Tylypahkan historiakaan jäänyt ilman pisaroita.

”Hei, varo vähän! En pidä koppuroista sivuista”, Hermione älähti tuittuisesti ja veti taskustaan pikaisesti sauvansa ja kuivatti sivun. Sitten hän katsoi pahasti Harryä, joka paraikaa pilasi nahkasohvaa.
”Ette ikinä arvaa mitä on tapahtunut”, Harry sanoi vähät välittäen Hermionen kommentista. Äänensävy ei voinut tarkoittaa hyvää. Tosin Ron ei sitä huomannut.
”Onko sade loppunut?” Ron kysyi nostamatta katsettaan laudasta johon se oli ollut kiinnittyneenä viimeiset puolituntia.
”No, ei nyt sentään”, Harry sanoi ja riisui märän viittansa pois ja heitti sen lattialle. Hermione mulkaisi häntä uudelleen.
”No, mitä sitten?” kysyin seuraten vesilammikon syntymistä sohvan alle. Ron oli miettinyt seuraavaa tai oikeastaan seuraavia siirtojaan jo ainakin viisi minuuttia.
”Luihuiset eivät pelaakaan ensi lauantaina!”
”Mitä? Siirtyikö ottelu?” kysyin harmissani. Kaipasin kovasti huispausta ja olisin halunnut nähdä ottelun, vaikka sitten sateessa. En ollut pelannut tai nähnyt yhtäkään ottelua sitten edellislukukauden, jolloin kausi oli vieläpä jäänyt tyngäksi. Ei siis ihme harmistuminen.
”Ei, meitä vastaan pelaakin Puuskupuh”, Harry sanoi masentuneena ja painoi kasvonsa käsiinsä. ”Me ollaan harjoiteltu niin kovasti… Ja kaikki oli turhaa! Luihuiset pelaavat aivan erilailla kuin Puuskupuhit. Ja tämä kaikki on sen typerän limanuljaskan syytä.”
”Ai, Kalkaroksenko?” Ron kysyi ja oli nyt vihdoin nostanut katseensa nappuloista ja katsoi järkyttyneenä Harryä.
”Ei vaan Malfoyn! Hän väittää hänen kätensä olevan vielä kipeä.”
”Eihän hän ole käyttänyt sitä kipsiä ikuisuuksiin!” tuohduin ja minun teki mieli saattaa se käsi oikeasti kipeäksi. Suunnittelin jo Georgen tai Fredin lyöjänmailan pientä lainaamista.
”Kyllä te pärjäätte. Te olette paljon parempia kuin Puuskupuhit. Etkö sinä napannutkin siepin viimeksi melkein heti?” Hermione rohkaisi ja sulki kirjansa. Hän oli lopettanut mulkoilun ja katseesta paistoi enää vain silkka empatia.
”Joo, mutta joukkue on uusiutunut. He ovat nyt paljon parempia kuin viimeksi”, Harry vastasi apeana. Sitten hän suuntasi katseensa minuun toivonpilke silmissään. ”Selena, etkö sinä käynyt joskus Susanin kanssa katsomassa Puuskupuhin harjoituksiaan? Kuinka hyviä he olivat?”

Irvistin muistellessani puuskupuhien treenejä. He olivat olleet tosi hyviä, vaikkakin Rohkelikko hakkaisi heidät, jos olisivat varautuneet otteluun. Nyt kuitenkin tilanne oli tasaväkisempi. Korpinkynnet pelasivat enemmän rohkelikkomaista peliä, kuin Luihuinen puuskupuhmaista ja Puuskupuhin joukkue oli valmistunut heidän ensimmäiseen peliinsä Korpinkynttä vastaan. Aloin jo hieman pelätä tupamme huispauspokaalin voiton puolesta. Typerät luihuiset…

Harry ymmärsi liiankin hyvin ilmeitäni ja painoi päänsä takaisin käsiinsä valitellen seuraavaa lauantaita ja manaten Luihuisen jonnekin jonka taidan jättää nyt mainitsematta.

***

Lauantai kuitenkin tuli sadepilvien pysyessä jääräpäisesti paikoillaan. Kello oli jotain kahden ja kolmen väliltä enkä pystynyt nukkumaan. Oikeastaan todenmukaisempaa olisi sanoa, etten uskaltanut nukkua. Painajaiset olivat nimittäin vainonneet minua aina sen jälkeen, kun olin törmännyt ankeuttajiin Tylyahossa. Lopulta se oli johtanut nukkumattomiin öihin ja siitä entistäkin kiukkuisempaan Selenaan. Silmät kirvelivät väsymyksestä, mutta en halunnut enää nähdä uudestaan äitini kuolemaa tai kuulla niitä huutoja. Olin kuitenkin niin väsynyt, etteivät silmät enää suostuneet vastahangoitteluuni ja painuivat kiinni. Nukahdin silmieni sulkeutuessa.

Uni alkoi taas kerran. Se oli aina samanlainen. Silti se osasi pelottaa minua joka kerta aivan, kuin en olisi koskaan sitä nähnytkään. Uni koostui lyhyistä muistoni pätkistä. Näin ne yksityiskohtaisesti mielikuvituksella höystettynä. Kun se alkoi, sitä ei voinut enää keskeyttää ennen loppuhuipennusta…

Ensiksi kuulin äidin käskevän äänen suhisevan. ”Sirius, älä mene! Se on vaarallista”, ja näin Siriuksen riuhtaiseva itsensä vapaaksi äidin otteesta. Seuraava kuva oli äitini väsyneille kasvoille levinnyt epävarma hymy. Se pisti sydämeeni, äitini viimeinen hymy… Halusin herätä, halusin itkeä. Se oli kuitenkin mahdotonta.

”SINÄ PETIT MEIDÄT, SIRIUS!” kuulin Peter Piskuilanin huutavan valheellisen, mutta kuitenkin hyvin hankalasti siksi tunnistettavan, raivon värittämällä äänellä. Äidin kauhistunut henkäys ja räjähdys, joka kaatoi minut ja suojanani olleen äitini kumoon. Katseeni käväisi nopeasti läheisissä ihmisissä, kuolleissa niin kuin kauhistuneissa. Sydäntäni riipaisi kuitenkin enemmän Siriuksen järkytyksen täyttänyt katse ja pienen pieni kyynel hänen silmäkulmassaan. Kuulin kauempaa kadulta kiljuntaa ja avunhuutoa. Piskuilanin tuskaista huutoa ja omaa pelokasta nikottelua. Viimeisenä näin äitini kasvot, silmät lasittuneina, hiussuortuvien karanneena nutturasta ja värjäytyneenä punaiseksi verivanan valuessa hitaasti poskelta alas maahan värjäten asfaltin kirkkaanpunaiseksi.

Silmäni rävähtivät auki ja kyyneleet alkoivat haitata näkökykyäni. Hengitin epätasaisesti ja painoin kasvoni kiireesti tyynyyn tukahduttaakseni nyyhkytykseni. Ei enää, minä pyydän, ei enää. Sitten minä itkin suruni pois.

***

Rip, rop, rip, rop, sanoi sateenvarjo, kun sadat pienet pisarat iskeytyivät sen pintaan. Sade ei ollut lakannut, kuten luihuiset olivat ennustaneet. Näin hopeahiuksisen pojan kapuavan ylös katsomoon kahden isonkörilään välissä suuren sateenvarjon alla. En voinut olla siristämättä silmiäni ja puhisematta solvauksia kyseiselle luihuiselle.

Haukottelin ja otin muutaman nopean juoksuaskeleen ottaakseni kiinni Ronin ja Hermionen, jotka olivat jo ehtineet edelleni. Nousimme ylös katsomoon ja löysimme sopivat paikat melko hyvältä korkeudelta. Ukkonen jyrähti ja katsoin ylös tummiin pilviin. Pelistä oli tulossa hankala.

Pelaajia alkoi valua kentälle, punapukuiset vasemmalle keltaiset oikealle. En kuullut pillin vihellytä enkä ollut varma kuulivatko pelaajatkaan sitä veden raskaan ropinan keskeltä. He kuitenkin nousivat ilmaan samaan aikaan kuten normaalistikin. Lee Jordan oli tuttuun tapaan selostajankopissa, mutta hänen iloinen äänensä ei kuulunut juuri lainkaan äänenvahvistusloitsunkaan jälkeen, niinpä professori McGarmiwan täytyi käydä vahvistamassa sitä entisestään.

”Kiitoksia, professori”, Lee Jordan mutisi ja aloitti pirteän selostustyönsä. ”No, niin kaikki! Tänä kauniina lauantaiaamuna olemme kokoontuneet tämän aivan ihastuttavan sään suosimana tälle huispauskentälle seuraamaan Rohkelikon ja Puuskupuhin taitojenmittelöä. Vielä muutama päivää sitten tämän piti olla Luihuisen ja Rohkelikon välinen ottelu, mutta Luihuisen etsijän loukkaantuneen käden tähden jouduttiin meidän kaikkien harmiksemme vaihtamaan Puuskupuh kyseisen joukkueen tilalle.
 
”Sitten peliin. Rohkelikon Katie Bellillä kaato ja hän kuljettaa – tekee hienon harhautussyötön – kaato Alicia Spinnetillä. Rohkelikon loistava peli jatkuu ja Alicia harhauttaa Tamsin Applebeen ja Spinnetille avautuu suoratie maalisaloille. Hän –. Anthony Ricketin oiva lyönti osuu suoraan Alician käsivarteen ja kaato tippuu. Puuskupuhin Heidi Macavoy koppaa kaadon ja lähtee kiitoon kohti Rohkelikon päätyä. Hän on aivan uusi pelaaja Puuskupuhin joukkueessa. Joukkueen uusi kapteeni Cedric Diggory on tehnyt useita muutoksia joukkueeseen ja nyt saamme nähdä kuinka hyviä nämä lopulta olivat. Macavoy syöttää Malcom Preecelle – hieno seinäsyötön Preeceltä ja kaato on taas Macavoylla. Heillä on enää Rohkelikon kapteeni ja pitäjä, Oliver Wood, edessään. Macavoy ampuu kohti vasenta salkoa ja maa-. Ei, Oliver Wood torjuu loistavasti jalallaan ja kaato palaa Rohkelikolle. Angelina Johnson liitää ja karistaa Applebeen – ryhmy viistää niukasti ohi, mutta tämä sievä taivaanlintunen joka liitelee pois aina kun minä – ”

”JORDAN!” kuului professori McGarmiwan vahvistettuääni.

”Juu, juu. Siististi ollaan, professori. Katie Bellillä kaato – harhauttaa Malcom Preecen – syöksyy kohti maalisalkoja ja laukoo – ei, hän syöttääkin Johnsonille jonka alaa onkin tämä maalienteko… ROHKELIKKO JOHTAA 10 – 0!

Hyppäsin ylös penkiltä hurraten ja taputtaen. Jokainen punaiseen sonnustautunut hihkui ja vislasi mukanani välittämättä lainkaan sateesta joka yritti varmasti aivan tahallaan iskeytyä juuri silmille. Joukon ääni oli kuitenkin vaisumpi kuin tavallisesti, sillä tuuli vei ilon kiljahdukset mennessään. Siitä ei kuitenkaan kukaan välittänyt, vaan rohkelikot innostuivat entisestään kannustamaan punakaapuista joukkuetta.

Peli jatkui ja Rohkelikko teki muutaman maalin lisää. Ei Puuskupuh niin huonosti pelannut – he olivat saaneet muutaman hyvin täpärän maalipaikan – mutta Rohkelikko oli kuitenkin parempi. Harry näytti lentelevän taivaalla hieman kummallisesti, aivan kuin hän olisi unohtanut silmälasinsa makuusaliin. Mainitsin siitä Hermionelle, joka jäi sen jälkeen seuraamaan Harryn päätöntä liitelyä otsa kurtussa.

Salama välähti ja näin Oliver Woodin viittovan Rohkelikon pelaajia alas. Hän oli pyytänyt aikalisän. Yhtäkkiä Hermione virkosi ajatuksistaan ja nousi ylös hätkähdyttävän nopeasti. Sitten hän ryntäsi anteeksipyydellen rappusille ja juoksi nurmikon halki Rohkelikkon pelaajien luo.

”Mitä tapahtui?” kysyin Ronilta silmiä räpytellen. En ollut vieläkään tottunut Hermionen yhtäkkisiin karkauksiin tämän keksittyä yhtäkkiä jotakin.
”Älä minulta kysy”, Ron mutisi yhtä hämmentyneenä kuin minäkin. Katsoimme yhdessä kun Hermione loitsi jotakin Harryn vieressä (”Auttaako hän Rohkelikon voittoon kepulikonstein?” Ron ihmetteli silmät pyöreinä.”) ja lähti kipittämään takaisin katsomoon viitta päänsä päällä sateensuojana. Pian hän istahti takaisin paikoilleen leveä hymy kasvoillaan.

”Mitä sinä teit?” tivasin tytöltä ja tuijotin häntä Ronin kanssa herkeämättä.
”Autoin meidät voittoon”, Hermione vastasi eikä hänestä enää sen jälkeen saanut mitään irti.

Valitettavasti Hermionen piti olla juuri tällä kertaa väärässä.

Cedric Diggory oli huomannut siepin ja kiisi täysillä sitä kohti. Harry lähti mukaan taistoon hiukkasen myöhemmin, mutta sai kirittyä matkaa nopean luutansa ansiosta. Nojauduin eteenpäin jännityksen tiivistyessä. Harry oli niin lähellä… Muutama jaardi vielä!

Sitten juuri kun ratkaisun paikat olivat käsillä, stadionille levisi kammottava kylmä liiankin tuttu aalto. Silmäni irrottautuivat heti etsijöistä ja kohdistuivat ankeuttajiin jotka lipuivat stadionin nurmelle imien aivan onnessaan onnea ympäriltään, niitä oli varmasti ainakin sata.

Kalpenin silmänräpäyksessä ja nojauduin tiukasti penkille. En ollut todellakaan tippumassa alas katsomosta. Pahaolo vain paheni ja puristin tiukasti penkinreunoja. ”Ei, ei, ei”, valitin ja valmistauduin uusintanäytökseen hirvittävimpään kauhunäytökseen jonka olin koskaan nähnyt. Jopa luvattomasti katsottu Hohto tuntui lastenleikiltä.

Ja taas kerran menetin tajuntani ja jouduin palaamaan takaisin usvaiseen kauhujenvaltakuntaani.

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+15 lukua
Kirjoitti: Ruskapoika - 30.10.2010 00:11:35

Saatiinhan sitä hysteriaa peliin! *tuulettaa hieman, kunnes tajuaa kellon ja vetää vetskarin kiinni huulilta, ettei enää päästäisi pihaustakaan* Elikkäs. Onnea sitten nanoon ja kyllä me kestetään odottaa se seuraava luku, vaikka kestäisi hieman pidempään. Sie kirjotat kuitenkin niin kauniisti ja virheettömästi näitä lukuja, että ihan mielellään näitä hieman vaikka odottaakin. Hyvää kannattaa odottaa, eikö vain? ;) Pyh, älä siellä mitään dialogin sekavuudesta puhu, hienosti olit saanut sen rakennettua ja sinne tuli vielä jälkikäteen lisää vuorosanoja mukaan. No, sitä ei huomannut kyllä mitenkään. Ja ymmärrän täysin tuon päätöksesi, että Selenan mieli on yrittänyt tunkea sitä taka-alalle. Kyllähän niin käy oikeassakin elämässä. Monesti ihmis mieli yrittää ohittaa alitajunnassaan sen asian/elämäntilanteen/muiston mikä tuo ahdistumista ja on pelottava ja on traumaattinen, niin kuin tuo Selenan oli. Pointti: oli se näinkin realistinen, monesti tuollaiset vain nousevat pintaan todella helposti, siksi siitä silloin mainitsin :D

Tuo Selenan hysteri oli kyllä kuvattu todella upeasti! Tuntui aidolta ja mie imeydyin mukaan taas todella hyvin, eli olin täällä miltei samanlaisessa kohtauksessa kuin Selena, tosin ehkä hieman henkisemmän tason puolella, kun kuitenkin koko ajan pystyin lukemaan etijä päin. Kadehdin oikeasti tapaa, jolla osaat kuvailla tilanteita ja asioita. Teksti on tasaista joka luvussa ja niin hienosti rakennettu kirjojen runkoon. Tuot vain paljon sellaisia asioita enemmän esille kuin Row-täti.

Siriusta oli ihanan paljon tässä luvuss. No, melkein koko lukuhan keskittyi Siriukseen, mikä minusta oli hyvä, sillä nimittäin saatiin sopivasti tuntumaa Siriukseen sin kuvailemana. Voisin jopa sanoa, että pidin sin kuvailemasta Siriuksesta hieman enemmän kun Row-tädin kuvailemasta. Sie oot saanu siihen persoonaan hieman moniuloisuutta enemmän mukaan, leikkisyyttä, vakavuutta ja kumpaakin juuri sopivan verran. Ei liian leikkivä eikä liian vakava, semmoinen multipersoona ;D

Käy ihan sääliksi Selenaa, kun tuollaisien painajaisien kanssa joutuu painimaan. Sen täytyy kuitenkin olla aika rankkaa, koulussa on koko ajan vaara joutua ankeuttajan tielle, ei pysty nukkumaan mikä tekee todella äkäiseksi (tiedän kokemuksesta) ja siinä painaa vielä kolmanneksi koulu päälle. Se on rankkaa ja ihmettelen, että Selena ei ole jo räjähtänyt oikein kunnolla kenellekään.

Lainaus

tämä sievä taivaanlintunen joka liitelee pois aina kun minä – ”

”JORDAN!” kuului professori McGarmiwan vahvistettuääni.

”Juu, juu. Siististi ollaan, professori.

Täytyy vielä hehkuttaa tuota huispaus kohtausta. Hienosti olit saanut kirjoitettua Jordanin selostuksen! Mie nauroin täällä ihan ääneenkin :D Ja tuo kohta jonka tuohon yläpuolelle lainasin. Juuri sellainen mikä saa virnistämään tahtomattaankin. Sellainen suloinen <3

Kiitos tästä luvusta ja onnea vielä sen nanon kanssa :-*

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+15 lukua
Kirjoitti: jissio - 08.11.2010 19:01:33

Tosi hyvä! Enpä osaa mitään rakentavaa sanoa, mutta jatkoa! :D

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+15 lukua
Kirjoitti: Amaril - 06.12.2010 19:21:40

Ruskapoika, kiitos tuosta onnen toivotuksesta ihan näin jälkikäteen. Ymmärsin kyllä mitä tarkoitit silloin tuosta Selenan muistosta. Olen aivan samaa mieltä kanssasi tuossa ja jos inspiraatio olisi tullut sopivaan aikaan, olisin varmasti jotenkin yrittänyt tuosta muistosta vihjailla aikaisemmin. Inspiraatio vain tahtoo aina myöhästyä :/
Kiitos hirveästi kehuistasi, ne antavat paljon voimia kirjoittaa eteenpäin <3 Olen iloinen, että onnistuin hyvin tuon Siriuksen kanssa. Rakas hahmo kun on.
Heh hee, otin vinkistäsi vaarin ja nyt saat lukea hiukan kiukkuisemmasta Selenasta :D Kiitos kovasti pitkästä kommentistasi :)

jissio, wohoo, uusi lukija! Mukavaa kun pidit :) Kiitos kommentistasi.


A/N: Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille! Sainpahan tämän aika nopeasti valmiiksi (siis, jos katsoo, että nanon päättymisestä on noin viikko ja silloin aloitin tämän kirjoittelun kunnolla). Tämä on aikalailla sellainen "väliosa", mutta toivon että tämä ei hirveästi sellaiselta tunnu. Toivottavasti tämä tauko ei ole ollut kauhean pitkä. Nyt kuitenkin tulee jatkoa.


16. Kiukkua

Olin taas päätynyt sairaalasiipeen ties kuinka monennetta kertaa. Verhot oli vedetty sänkyni ympärille ja vieressäni oli muutamaa palaa lukuun ottamatta kokonaan syöty suklaalevy. Se ei tosin ollut yhtä herkullista, kuin Siriuksen tarjoama, mutta hyvää se kuitenkin oli. Otin seuraavan palasen ja annoin sen sulaa rauhassa itsekseen suuhuni.

Jokaisen suklaapalasen kohdalla oloni parani, mutta tunsin itseni silti vielä huonovointiseksi, säikähtäneeksi, viluiseksi ja ennen kaikkea nolostuneeksi, sydänjuuriani myöten nolostuneeksi. Olin enemmän kuin tyytyväinen siitä, että Ron ja Hermione olivat lähteneet. En halunnut nähdä ketään ja olin siksi vetänyt verhot sänkyni ympärille, vaikka Harry olikin vielä huoneessa toisella sängyllä. Hän oli pysynyt kohteliaasti vaiti ja antanut minun olla rauhassa ainakin toistaiseksi.

Katsoin viimeisiä suklaapalasia. Enää kaksi jäljellä. Nyrpistin nenääni ja viskasin ne yöpöydälle. Kävin makuulle ja aloin tuijottaa kattoa. Vaikka kuinka yritin, en pystynyt pitämään ajatuksiani poissa huispauspelin traagisesta päätöksestä. Sittenpähän voisin hieman selventää tapahtumia tuon typerän pyörtymiseni jälkeen.

Kuten varmasti arvaattekin se näky minkä näin menetettyäni tajuni oli samanlainen, kuin aikaisempi. Karseampi vain. Sitä on nyt turha kertoa uudelleen ihan myös vain senkin takia, että en halua muistella sitä. Näkisin pikaversion siitä kuitenkin taas nukahdettuani.

Kun minä virkosin, olin edelleen katsomossa ja minä olin tippunut penkiltä lattialle. Hermione ja Ron olivat olleet aivan valtavan järkyttyneitä. He olivat kalvenneet melkein yhtä kalpeiksi, kuin minä olin tavallisesti ja Hermione itki. Heräämiseni ei kuitenkaan lainkaan helpottanut heidän oloaan. Minä nimittäin uusin sen ihme kohtauksen jonka olin saanut Siriuksen luona. Tällä kertaa en ollut aivan niin sekaisin ja kohtaus meni nopeammin ohi. Näky oli minulle jo liiankin tuttu, että se ei enää niin hirveästi säikäyttänyt. Minun oloni oli kuitenkin aivan hirveä. Olo oli samanlainen, kuin aikaisemmillakin kerroilla, mutta vain pahempana. Ankeuttajia oli ollut niin paljon enemmän…

Ron oli auttanut minut takaisin penkille istumaan samalla, kun Hermione itki säikähdyksestä minun takiani ja surusta, koska hän pelkäsi Harryn kuolleen. Olin istunut kuin vapiseva patsas, kunnes Hermione lopetti itkunsa. Silloin minä aloin nyyhkyttää ja siitä itkuni vain kasvoi ja kasvoi parkumiseksi. Hermionen oli täytynyt tehdä kaikkensa saadakseen minut rauhoitettumaan.
 
Ankeuttajien läheisyys oli yltänyt Harryyn asti taivaalle. Itse en sitä nähnyt, mutta minulle oli kerrottu. Harry oli menettänyt tajunsa ja tippunut viisikymmentä jalkaa huispauskentän nurmelle. Oli tapahtunut ihmeiden ihme ja hän oli vielä edelleen elävien kirjoissa. Tästä saamme kiittää yksinomaan Dumbledorea, joka oli hidastanut Harryn vauhtia ja hän oli selvinnyt pudotuksesta pelkillä mustelmilla.

Cedric Diggory oli napannut siepin hieman minun ja Harryn pyörtymisten jälkeen. Vasta sen jälkeen hän oli huomannut Harryn tippuneen. Maahan päästyään hän oli aloittanut kinastelun matami Huiskin kanssa. Cedric olisi halunnut pitää uusinta ottelun, mutta se ei kuulemma käynyt päinsä. Minun täytyy kyllä ihailla Cedricin rehtiyttä. En olisi itse välttämättä edes ehdottanut moista. Hän on kyllä ehta puuskupuh.

Yksi erittäin kummallinen juttu kuitenkin tapahtui minun vielä itkiessä. Jotakin, joka on aivan mahdotonta, mutta se silti tapahtui. Pansy Parkinson – yksi ilkeimmistä ihmisistä jonka tunnen – osoitti omistavansa sydämen. Kun minä olin aivan oksentamaisillani ja nyyhkytin mahdollisimman huomaamattomasti, hän ei nauranut, ei ilkkunut, ei edes katsonut nenäänsä pitkin. Hermione sanoi, että Parkinson oli säälinyt minua, mutta se olisi mennyt aivan yli hilseen. Pansy Parkinson olisi säälinyt minua? Antakaa minun nauraa!

Parkinson oli istunut muutamia penkkirivejä ylempänä kanalaumansa kanssa. Hän oli ollut niin keskittynyt Dracoon, ettei ollut huomannut minua pelin aikana enkä ollut kuullut hänen solvauksia Rohkelikon joukkueelle kiitos kaatosateen. Hän oli kuitenkin pelin päätyttyä ollut aivan hiljaa ja hiukan kalvennut. Sitten hän oli jäänyt katsomaan hetkeksi itkemistäni se kummallinen ilme kasvoillaan. Dracokin oli kuulemma ollut melko vaisu. Hän ei ollut myöskään irvaillut Harryn putoamista mitenkään ja hän oli vilkaissut minua nopeasti, kuin hän olisi itse nolostunut kyynelehtimisestäni. Miten minun vetistelyni muka liittyi häneen?

Sitten Ron tai Hermione oli huutanut Hagridin paikalle, joka oli kantanut minut sairaalasiipeen. En siis jäänyt turhan huomaamattomaksi. Hagrid oli vieläpä huutanut kovalla kumealla äänellään. ”Tietä!” ja niinpä kaikki oli nähnyt ongelmallisentilanteeni.

Vasta kun matami Pomfrey oli antanut minulle yhtä hänen liemistään, olin rauhoittunut kunnolla. Harry oli tuotu myös sairaalasiipeen ja hänet oli laskettu viereiselle sängylle. Harry ei ollut vielä herännyt ja siksi kaikki olivat tuijottaneet minua. Hermione, Ron, Hagrid, Fred, George ja matami Pomfrey olivat tapittaneet minua säikähtäneinä ja säälivinä. Sitten terveydenhoitajatar oli tuonut minulle suklaata ja lisää Rohkelikon huispaisjoukkueen pelaajia oli valunut sisälle. Pian sen jälkeen Harry oli herännyt.

Harry oli räväyttänyt silmänsä auki ja oli katsonut ympärillään olevia silmiä huonovointisenoloisena. Hän oli noussut istumaan ja oli kysynyt mitä oli tapahtunut. Hän ei vaikuttanut järkyttyneeltä tai pelokkaalta. Ainoa asia, joka oli painanut hänen mieltää, oli huispausmatsin tappio. Ei tärinää, ei itkua, ei mitään kauhistukseen viittaavaa. Kaikki paitsi minä, olivat siitä helpottuneita. Sainpa minä itseni kuulostamaan hirveältä ystävältä. En kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin halunnut, että hän olisi nähnyt jotakin samantapaista, kuin minä. Päinvastoin, olen siitä vain hyvilläni. Tarkoitan, että en olisi halunnut olla ainut, johon ankeuttajat vaikuttivat niin vahvasti.

Tällä hetkellä Harry luultavimmin suri luutaansa Nimbus 2000:tta. Se oli liitänyt tuulen mukana Harryn tiputtua siltä minnes muuallekaan kuin tällipajun kouriin. Nyt luudasta ei ollut mitään muuta jäljellä, kuin puusäleitä ja varpuja.

”Selena?” Harry huhuili omalta pediltään. ”Oletko kunnossa?”
”Joo…” vastasin, vaikka se ei ollutkaan aivan totta.
”Ei kun ihan totta. Sinä olet ollut outo sen pelin jälkeen. Mitä oikein tapahtui?” Harry veti valkeat verhot sivuun sänkyni ympäriltä ja katsoi minua kysyvästi seisoessaan aivan sänkyni tuntumassa.
”Eikö sinulle muka ole kerrottu?” kysyin huokaisten ärtyneenä.
”Ei, Hermione sanoi, että sinä kerrot, kun sinä sitä itse haluat.”
”No, minä en halua kertoa”, sanoin töykeästi ja tartuin verhoihin. Yritin vetää ne takaisin minun ja Harryn väliin, mutta poika pysäytti ne ja katsoi minua vaativasti vihreillä silmillään.
”Ei se noin kamalaa voinut olla, että et voi kertoa minulle.”
”Olihan”, tokaisin ja ristin käteni syliini.
Harry pyöräytti silmiään. ”Pitääkö minun sitten kysyä joltakin muulta? Ehkä matami Pomfrey voisi auttaa –”
”Älä!” huudahdin ja jatkoin närkästyneenä. ”Hyvä on. Minä kerron.”

Harry hymyili minulle itsetyytyväisenä, enkä minä kestänyt katsoa hänen ilmettään, ja niinpä minä lysähdin takaisin sängylleni pitkin pituuttani ja aloin tuijottaa kattoa. Harry istuutui sänkyni jalkopäähän kuuntelemaan. Kerroin hänelle värittömästi pelin jälkeisistä tapahtumista jättäen ankeuttajien aiheuttaman näyn huomiotta. Harry kuunteli minua hiljaa, enkä osaa lainkaan sanoa, mitä mieltä hän oli äskeisistä tapahtumista, sillä katseeni pysyi tiukasti kaukana hänestä.

”Miksi sinä aloit itkeä?” Harry kysyi minun päätettyäni kertomukseni. ”Sinähän et itke koskaan!”
”En halua puhua siitä”, sanoin tinkimättömänä.
”Älä taas aloita. Kenelle sinä oikein aiot puhua tästä jos et ystävillesi?” Harry oli selvästi väsynyt minun ainaiseen vastahangoitteluuni ja tapaani olla niin sulkeutunut.
”Tästä minä en keskustele”, pudistin päätäni itsepäisenä.
”Mutta –”
”Ei.”

Harry istui hetken hiljaa jalkojeni vieressä ennen kuin nousi ylös. Hän veti verhot takaisin paikoilleen ja kuulin hänen hiljaiset tassuttelevat askeleet, kun hän palasi sängylleen. Käännyin kyljelleni ja suljin silmäni pohtien, olisiko järkevää nukahtaa.

***

Minun ja Harryn täytyi jäädä vielä sunnuntaiksikin sairaalasiipeen. Hermione ja Ron olivat käyneet luonamme aamupäivällä. Hermione oli ystävällisesti tuonut mukanaan koulukirjoja, jotta pystyimme tekemään seuraavan päivän läksyt. Nyt olimme kuitenkin Harryn kanssa aivan kahden ja teimme yhteistyötä kotitehtävien kanssa, sillä Ronin ja Hermionen oli täytynyt mennä suureen saliin lounaalle. Teimme juuri yrttitiedon tutkielmaa, kun keskelle sairaalasiiven käytävää meidän neniemme eteen ilmestyi kotitonttu poksahduksen saattelemana.

”Dobby!” Harry huudahti yllättyneenä ja oli vähällä, ettei mustepullo kaatunut nurin ja sotkenut valkeita lakanoita.

Tarkastelin tonttua kiinnostuneempana kuultuni sen nimen. En ollut koskaan nähnyt kyseistä tonttua, vaikka olin kuullut siitä vaikka kuinka paljon Harryltä. Dobbylla oli suuret pyöreät vihreät silmät ja valtavat korvat jotka muistuttivat nahkaisia siipiä. Tonttu oli aika lyhyt, noin kolmen jalan pituinen. Sillä oli päässä jostakin kummansyystä patalappu, joka näytti hieman kärähtäneeltä ja toisessa jalassa oli vanha sukka. Dobby kantoi kahta tarjotinta joihin oli katettu päivällinen minulle ja Harrylle.

”Harry Potter”, tonttu lausui kunnioittaen ja kumarsi niin syvään, kuin vain kantamuksiltaan kykeni. ”Dobby tuli heti saatuaan kuulla Harry Potterin loukkaantuneen. Dobby on hyvin surullinen, että Harry Potter satutti itsensä.”
”Mukava nähdä sinua pitkästä aikaan”, Harry sanoi tontulle ystävällisesti. ”En tiennytkään, että olet töissä täällä.”
Kotitonttu niiskaisi liikutuksesta. ”Harry Potter on niin ystävällinen Dobbylle aivan kuten Albus Dumbledorekin. Suostui palkkaamaan Dobbyn vaikka olikin saanut vaatteen.”
Enää en pystynyt olemaan vaiti ja niinpä minä töksäytin uteliaana. ”Oletko sinä tosiaan Dobby?”
Kotitontun vihreät pallosilmät kääntyivät nyt minuun. ”Joo, minä olen Dobby. Kuka neiti on?”
”Selena Musta”, vastasin samalla tarkkaillen Dobbya uteliaana. Tuo oli siis se tonttu, joka oli melkein tapattanut Harryn sillä lumotulla ryhmyllä.
”Dobbysta on hauska tavata Selena Musta”, tonttu kumarsi minullekin, vaikkei se vetänyt vertoja kumarrukselle jonka se oli tehnyt Harrylle. ”Dobby käskettiin tuomaan Harry Potterille ja Selena Mustalle lounasta.”

Dobby leijutti tarjottimet yöpöydillemme. Kiitimme tonttua ja saimme hänet taas niiskumaan onnessaan.

”Dobbyn pitää mennä paistamaan possupihvejä. Dobby sanoo hyvästit”, ja niin kotitonttu oli taas poissa.

Aloimme syödä Dobbyn tuomia ruokia tyytyväisinä. Keskustelimme edellispäivän huispauspelistä, kun huomasimme kahden hahmon lähestyvän. Tunnistin kummatkin oitis; matami Pomfrey kipitti Cedric Diggory perässään luoksemme. Harry vaikutti hyvin hämmentyneeltä ja olin huomaavani pientä katkeruutta hänen katseessaan. Kuuntelin kiinnostuneena, kun matami Pomfrey ilmoitti. ”Herra Diggorylla on jotakin asiaa teille.”

En ollut varma oliko hoitajatar tarkoittanut minua vai Harrya tai sitten kumpaakin. En alkanut turhia kyselemään ja jäin odottamaan mitä tulevan piti. Matami Pomfrey kääntyi kannoillaan jättäen meidät kolmistaan. Cedric katsoi hetken matamin perään ja kääntyi takaisin meihin päin.

”Hei”, hän sanoi yhtä paljon Harrylle kuin minullekin.
”Moikka, Cedric”, tervehdin iloisesti.
”Moi”, Harry mutisi hieman happamana ja varmasti hyvin ymmällään miettien, mitä Puuskupuhin kapteeni teki sairaalasiivessä.
Cedric hymyili vinosti ja nyökkäsi. ”Minulla on asiaa sinulle, Potter.”
Harry muuttui heti varautuneeksi. ”Okei.”
Vilkuilin poikia vuoronperään tuntien itseni ulkopuoliseksi. ”Pitäisikö minun mennä sivummalle, vai?” kysyin, kun kumpikaan ei tehnyt elettäkään jatkaakseen keskustelua.
”Ei, ei. Kyllä sinä voit kuunnella”, Cedric kiirehti sanomaan. Sitten hän kääntyi takaisin Harryn puoleen. ”Yritin taivutella matami Huiskia pitämään uusintaottelun, mutta hän ei suostu. Olen pahoillani, että se matsi päättyi niin. En olisi halunnut voittaa sillä tavalla.”
Harry vaikutti yllättyneeltä, hän ei ollut odottanut mitään tämmöistä. ”Ai, kiitos että näit niin paljon vaivaa”, Harry mumisi hämmentyneenä.
”Eihän muistella eilistä pahalla?” Cedric ojensi kätensä Harrylle.
Mustahiuksinen epäröi hetken ennen kuin tarttui ojennettuun käteen. ”Okei, sovitaan niin.”

Ja he kättelivät sovinnoksi.

”No, miten te voitte?” Cedric kysyi meiltä kummaltakin kättelyn päätteeksi. ”Ethän sinä satuttanut itseäsi pahemmin, Potter? Pudotus oli aika pitkä. Minua harmittaa niin, etten huomannut tippumistasi. Ehkä olisin saanut sinut kiinni eikä tätä tilannetta olisikaan”, Cedricin suu mutristui harmistuksesta ja hän näytti katuvalta. Se hieman ihmetytti minua. Eihän se ollut edes hänen syynsä!
”Minä olen ihan kunnossa. Dumbledore onnistui hidastamaan tippumisvauhtiani, enkä satuttanut itseäni. Äläkä soimaa itseäsi. Et olisi luultavasti pystynyt tekemään mitään”, Harry sanoi enkä huomannut hänessä enää minkäänlaista katkeruutta.
”Hyvä”, Cedric hymyili helpottuneena. ”Entä sinä, Selena?”
En aivan heti tajunnut mitä minulta oli kysytty, ja tuijotin Cedriciä parin sekunnin ajan typeränä ennen kuin tajusin vastata. ”Olen aivan kunnossa. Matami Pomfrey vain halusi pitää minut täällä varmuuden vuoksi. Luulee kai, että pökerryn heti rappusissa, kun pääsen täältä.”
”Varmastiko? Ankeuttajien näyttämät muistot osaavat välillä olla aika inhottavia”, Cedric katsoi minua epäillen.
”Mitä sinä ankeuttajista tiedät?” kysyin tökerösti ja toivoin kovasti, etten kuulostanut kovin alentavalta, jota minä en tosiaan tarkoittanut.
”Pimeydenvoimilta suojautumisessahan niistä kerrottiin”, Cedric sanoi olkiaan kohauttaen. Hän ei vaikuttanut loukkaantuneelta.

Muutaman sanasen jälkeen Cedric lähti ja muistin taas kylmentyneen lounaani. Tartuin uudelleen haarukkaan, kun Harry sanoi hiljaisesti. ”Eihän niin kamala ollutkaan.”

Käännyin katsomaan Harryä, mutta tämä oli jo kauhomassa perunamuusia suuhunsa, kuin hän ei olisi sanonut yhtikäs mitään.

***

”Katso sinä onko Kalkaros siellä.”
”Enkä! Katso itse.”
”Jos hän näkee minut, minun on pakko mennä tunnille.”
”Niinpä. Luuletko, että minä olisin kovin innoissani sinne menossa silloin?”

”Mistä te oikein riitelette?” kuului Hermionen huohottava kysymys, joka keskeytti minun ja Ronin kinastelun. Hän oli vihdoinkin tullut joltakin hänen valinnaistunniltaan.
”Ihanaa, Hermione! Sinä tulit!” Ron huudahti iloissaan.
Hermione katsoi poikaa lähes kauhuissaan. ”Mitä sinulle on tapahtunut? Et kai vain syönyt mitään Kalkaroksen mössöjä liemitunnilla?”
Ronin korvat punehtuivat ja hän kiirehti korjaamaan Hermionen harhaluulot. ”Sinä et ymmärrä. Me halutaan vain joku tarkistamaan onko Kalkaros vieläkin sijaistamassa Lupinia.”
”Ai”, Hermione sanoi ja meni kurkistamaan pimeydenvoimilta suojautumisen luokkaan. ”Kaikki kunnossa!” hän hihkaisi ja huitoi meidät peräänsä.

Opettajan pöydän takana tosiaan istui professori Lupin. Hän näytti entistäkin väsyneemmältä mustine silmänalusineen. Matami Pomfrey ei tainnut olla hoitajana, sillä muori olisi pakottanut opettajan nielemään jonkin hänen nukkujuomistaan, eikä siten miehellä olisi ollut tuollaisia silmäpusseja.

Menin istumaan paikalleni Hermionen viereen ja kuuntelin oppilaiden närkästynyttä valitusta Kalkaroksen pitämästä oppitunnista ja varsinkin tämän antamista läksyistä. Hän oli antanut meille tehtäväksi kirjoittaa ihmissusista (joihin me ei vielä todellakaan oltu päästy) kahden pergamenttirullan aineen. En ollut jaksanut aloittaa kirjoittamista ja olin siis hyvin helpottunut Lupinin ilmoittaessa hoitavansa asian, eikä meidän pitäisi kirjoittaa koko ainetta. Ainoastaan Hermione oli harmissaan, sillä hän oli tietenkin tehnyt jo mokoman.

Tunti meni mukavasti Lupinin kertoillessa hämykeijusta oppilaiden tarkkaillessa otusta tämän lasisesta häkistään. Oppitunti meni ohi joutuisasti ja kello soi lopun merkiksi. Oppilaat nousivat ylös ja olivat valmiina poistumaan luokasta. Lähdin ulos Harryn perässä, kunnes Lupinin ääni pysäytti pojan edessäni ja siten myös minut.

”Odota hetki, Harry. Minulla on asiaa.”

Harryn ja minun ihmettelevät katseet kohtasivat toisensa ennen kuin Harry lähti laahustamaan Lupinin luo. Jäin seisomaan paikoilleni tietämättä jäädäkö odottamaan vai ei.

”Mene vaan Ronin ja Hermionen perään. Minä tulen kohta”, Harry kääntyi sanomaan minulle hänen huomatessa epäröintini.

Nyökkäsin pienesti ja kiiruhdin Dean Thomasin perässä ulos luokasta. Liityin hänen ja Seamusin keskusteluun jalkapallosta (Seamus ei vieläkään ymmärtänyt mitä järkeä koko hommassa oli) ja matkasimme yhdessä Rohkelikkotorniin.

***

”Minne Harry oikein jäi?” oli ensimmäinen kysymys jonka kuulin astuttuani oleskeluhuoneeseen. Dean ja Seamus lähtivät kohti poikienmakuusalia hakemaan jalkapalloa. Nimittäin Deanista Semusin täytyi nyt viimeistään oppia potkimaan palloa. Vilkutin pojille ja käännyin Ronin puoleen, joka oli äskeisen kysymyksen esittänyt.
”Lupinilla oli jotakin asiaa hänelle.”
”Toivottavasti Harry ei ole joutunut taas hankaluuksiin”, Hermione mutisi huolestuneena.

Menimme valtaamaan yhdestä nurkasta nojatuolit ja aloimme pelata räjähtävää näpäytystä tuolien keskellä olevalla matalalla pöydällä. Hermione lopetti pelin nopeasti, sillä häntä huoletti Harry niin paljon. Hän seurasi minun ja Ronin pelaamista sivusta, kunnes Harry kömpi muotokuva-aukosta sisälle.

”Harry!” Hermione hihkaisi helpottuneena. ”Mitä asiaa professori Lupinilla oli?”
Harry käveli kummallisen iloisena luoksemme ja istuutui muhkealle nojatuolille. Hän hymyili leveästi ja alkoi kertoa. ”Aluksi hän kyseli hieman luudastani, mutta sitten me aloimme jutella ankeuttajista. Hän kertoi minulle niistä ja hän lupasi opettaa minulle kuinka puolustautua niitä vastaan!”
”Sepä on hienoa! Harmi, että en voi tulla varmaankaan mukaan. Olisi kiinnostavaa oppia jotakin niin edistynyttä”, Hermione sanoi ja kuulosti niin omalta itseltään harmitellessaan uusien oppien vilahtaessa aivan hänen nenänsä editse.
”Aikooko hän opettaa sen saman loitsun jonka hän teki siellä junassa?” Ron kysyi noustessaan lattialta nojatuolille. Minä tein samoin perässä.
 ”Joo”, Harry nyökkäsi hymyillen. ”Olen kyllä todella helpottunut. Emme häviä seuraavaa huispausottelua ainakaan samalla tavalla kuin viimeksi, jos ankeuttajat sattuvat tulemaan kentälle uudestaan.”
Istuin mietteissäni nojatulissa. Päässäni oli käväissyt yksi ajatus ja päätin kysyä muiltakin olisikohan se mahdollista. ”Voisikohan Lupin opettaa minullekin sen loitsun? En haluaisi enää neljättä kertaa pyörtyä niiden takia.”

Tajusin virheeni heti.

”Neljättä kertaa?” Hermione toisti otsa rypyssä. ”Etkö sinä ole pyörtynyt vain kolmesti? Vai oletko jättänyt jotakin kertomatta?” Hermione katsoi minua hyvin syyttävästi.
”Niin, niin. Kolmestihan minun piti sanoa”, yrtin korjata virheeni.

Hermione katsoi minua edelleen sama ilme kasvoillaan. Vilkuilin Ronia ja Harrya jotka myös tuijottivat minua, mutta onneksi vain uteliaina.

”Mitä? Ettekö te usko minua?” kysyin loukkaantuneella sävyllä.
”Minä olen pohtinut tätä jo jonkin aikaa; minusta tuntu, että sinä salailet jotakin”, Hermione sanoi tarkkaillen minua edelleen hyvin tiukasti.
”Miten niin?” kysyin viattomana.
”Luuletko sinä, etten ole huomannut kuinka väsynyt sinä olet nykyään ja tiuskit vähän väliä kaikesta? Kyllä minä tiedän, että sinä näet painajaisia öisin”, Hermione täräytti tiedon päin kasvojani. Tällä kertaa minä loukkaannuin aivan oikeasti. Ei Hermionella ole oikeutta paljastaa tuollaisia asioita ilman minun lupaani!
”Kiitti, Hermione”, mutisin ja olin valmis nousemaan ylös.
”Älä mene”, Hermione pyysi nyt ystävällisemmin pahoittelevaan sävyyn. ”Eikö me voida puhua tästä?”
”Ei”, nousin ylös ja otin muutaman askeleen poispäin.

Joku tarttui minua kaapuni hihasta. Käännyin katsomaan Harrya.

”Mitä?” äyskähdin pojalle.
”Ei me kerrota kenellekään”, Harry lupasi. ”Voit kertoa meille ihan vapaasti.”
”No, minä en halua kertoa yhtikäs mitään”, riuhtaisin käteni irti ja lähdin marssimaan ulos Rohkelikkotornista.

Kiukkuni ja loukkaantuneisuuteni eivät hävinneet ravatessani pitkin Tylypahkan käytäviä. Olin onnistunut säikäyttämään muutaman ensiluokkalaisen kiukuttelullani, mutta en katunut lainkaan. Olin liian kuohuksissani katumukseen.

Tiesin, että tunnetila oli aivan naurettava. Hermione ja Harry olivat vain halunneet auttaa. Olihan heillä oikeus kysyä. Se ei kuitenkaan vaikuttanut minuun mitenkään. Oli kuin en muuta olisi voinut tuntea, kuin vihaa ja jossakin määrin loukkaantuneisuutta.

”Auh!” vingahti pienikokoinen tyttö johon olin törmännyt vahingossa marssiessani kiukustuneena. Hän kaatui selälleen lattialle. Katsoin häntä hämmentyneenä, kun tytön poskille alkoi valua kyynel jos toinenkin.
”A-anteeksi”, mutisin vihan kadotessa taka-alalle. Ojensin tytölle käden ja autoin hänet pystyyn.
”Auts”, tyttö sanoi uudelleen laskettuaan vasemman jalkansa lattialle. Hän piti minusta edelleen kiinni, eikä suostunut laskemaan jalkaansa uudestaan kiviselle lattialle.
”Mitä nyt?” kysyin ärtyen. Olin kokoaika väsynyt ja se kostautui mielentilassani aivan liian usein.
”Jalkani”, tyttö nyyhkäisi. ”Siihen sattuu.”
”Ei kai se vain nyrjähtänyt?” kysyin vilkaisten jalkaa. ”Pitäisikö sitä näyttää matami Pomfreylle?”
”Kyllä minä pärjään…” tyttö mutisi ja siirsi vaaleita hiuksiaan pois silmiensä edestä.

Tyttö laski määrätietoisesti jalkansa maahan ja yritti kävellä. Hän ei pystynyt ottamaan yhtäkään askelta ja minun täytyi tukea häntä, ettei hän vain olisi kaatunut.

”Joo, se taisi nyrjähtää. Minä vien sinut sairaalasiipeen”, sanoin ja nostin tytön käden harteilleni ja puoliksi kannoin häntä eteenpäin.

Kävelimme jonkin aikaa ilman puhetta. Tajusin tytön olevan Luihuisessa huomatessani vihreähopeisen kravatin hänen kaulassaan. Tyttö ei vaikuttanut kuitenkaan kovin inhottavalta, vaikka kyseiseen tupaan kuuluikin.

”Mikä sinun nimesi on?” kysyin hiljaisuuden venyessä hieman liian pitkäksi.
”Astoria Greengrass”, tyttö vastasi ja huomasin jo hänen äänestään, että hän oli ylpeä suvustaan. ”Entä sinä?”
”Selena Musta.”
Astoria katsoi minua kiinnostuneena. ”Musta? Mutta etkö sinä ole Rohkelikossa?”
”Joo, olen”, vastasin hymähtäen. Olin unohtanut kärttyisyyteni jonnekin loitsujenluokan tienoille. ”Hei muuten, oletko sinä sukua Daphne Greengrassille?”
”Kyllä, hän on isosiskoni”, vaaleahiuksinen sanoi ja hän hymyili siihen malliin, että hän arvosti siskoaan kovin.
”Hän on samalla vuosikurssilla kanssani”, sanoin ja katsoin edessämme olevia rappusia masentuneena. Miksi Tylypahkassa täytyi olla niin paljon portaikkoja? ”Kuinka monennella luokalla sinä olet?”
”Vasta ensimmäisellä luokalla”, Astoria mutisi harmissaan. Hän ei tainnut pitää sitä minäkään saavutuksena.
”Miten vuosi on alkanut? Onko Kalkaros ollut kiltti sinulle?” kysäisin hymyillen kummallisen pirteästi verrattuna nukuttuihin tunteihini.

Astoria alkoi kertoa ensimmäisistä kuukausistaan Tylypahkassa. Hän kertoi kuinka hän oli ensimmäisenä saanut nostettua höyhenen ilmaan loitsutunnilla ja kuinka Kalkaros oli kehunut hänen lientään ensiluokkaiseksi. Hän myös kertoi, että hänen isänsä oli Kalkaroksen ystävä ja hänen oli vähintään pakko olla ystävällinen hänelle. Hänen isänsä voisi kuulemma hankkia Kalkarokselle potkut sillä hän oli ministeriössä hyvin arvostettu, jos opettaja siis sattuisi tekemään niin ison erehdyksen.

Astoria selitti siitä kuinka Pansy Parkinsonin kissa oli raapaissut häntä viime viikolla, kun me pääsimme vihdoinkin sairaalasiipeen. Matami Pomfrey kiiruhti pikaisesti meidän luoksemme tohisten. ”Et kai sinä ole taas loukannut itseäsi, Selena? Juurihan minä sinut päästin täältä –”
”En se minä ole tällä kertaa. Törmäsimme Astorian kanssa äsken vahingossa käytävällä ja hänen jalkansa taisi nyrjähtää”, keskeytin matamin touhotuksen.
”Voi, sinun pitäisi olla varovaisempi, tyttökulta”, matami sanoi minulle ankarana ja auttoi vaaleahiuksisen tytön sängylle. Seurasin heidän perässään ja jäin seuraamaan vierestä, kun matami Pomfrey loitsi Astorian jalan kuntoon.
”Noin, olkaa hyvät”, hoitajatar sanoi ja auttoi tytön lattialle kokeilemaan jalkaansa.
”Kiitos, matami”, Astoria hymyili herttaisesti vanhalle naiselle huomattuaan jalkansa olevan entisellään.
”Ole hyvä vaan”, matami sanoi hyvillään. Sitten hän katsoi taas minua toruen. ”Olepas varovaisempi ensi kerralla.”
”Kyllä, kyllä”, vastasin tottelevaisesti, vaikka varovaisuus ei kylläkään kuulunut luonteeseeni millään tavalla.

Lähdimme yhdessä Astorian kanssa ulos sairaalasiivestä. Kävelimme rappuset alas ja päätimme yhdessä tuumin kävellä suuren saliin, sillä ruokailu oli jo alkanut. Astoria jatkoi juttuaan Parkinsonin kissasta, Prinsessasta. Hän oli kuulemma kostanut tälle raapaisun antamalla jotakin Sekon tuotetta ja kissan karvat olivat tippuneet siinä samassa. Parkinson oli ollut raivoissaan hänelle siitä lähtien ja Prinsessa oli pysynyt kaukana hänestä. Voi kuinka ihana tyttö.
 
Päädyimme pian suuren salin oville. Olin juuri työntämässä ovea auki, kun takaamme kuului tuttu laiskaääni.

”Musta”, Draco Malfoy sanoi viileästi. ”Älä vielä mene.”

Käännyimme kumpikin pojan puoleen, joka oli harvinaista kyllä – yksin. Hän katsoi vieressäni seisovaa Astoriaa harmailla silmillään saaden tytön punastumaan. Olin aivan varma, että tyttö oli ihastunut nuorimpaan Malfoyhin. Astoria mutisi jotakin päivällisestä ja vilahti äkkiä salin ovesta sisälle. Käännyin takaisin Dracon puoleen.

”Mitä nyt?”
Poika hymyili pahaenteisesti. Tiesin, että se ei voinut tietää mitään hyvää. ”Minulla on yksi velka lunastamatta sinulta, Musta.”

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+16 lukua
Kirjoitti: Ruskapoika - 09.12.2010 15:49:50

Piti tätä kommentoida jos silloin, kun tän tänne laitoit, mutta oli nii kauhee kiire, että tän kommentoiminen jäi jalkoihin. Ja varotan, en osaa enää kommentoida kunnolla (en oo koskaan osannukaan, mutta nykyään vielä huonommin), että tästä voi tulla ihan outo kommentti, että toivottavasti kestät sen <3

Tauon aikana tätä kyllä kaipasi, mutta toivottavasti nano sujui hyvin ja suurkiitos, että sait tän uuden luvun näin nopeesti nanon jälkeen tänne meille nälkäisille lukijoille. Vaikka nanon on täytyny ottaa aika koville. 50k tavoittelu on paljon yhden kuukauden aikana ja mie ainakin olisin ihan puhki semmosen jälkeen. Onneks on teitä, jotka jopa uskaltaa yrittää sitä :D Nyt siihen varsinaiseen kommentoimiseen: olin ihan onnessani, kun sanoit, että pääsen lukemaan kiukkuisesta Selenasta. Se tyttö on varmasti rasitava, kun on vihainen, mutta ihan oikeitetusti raasu kiukkuinen on. Raskas työtahti ei auta yhtään hermoja.

Oonko outo, kun nauroin tolle, kun Selena ärähteli Hermionelle ja Harrylle? Ehkä oon, mutta se oli ihanaa luettavaa, koska en oo oikeestaan koskaan pitäny Harrysta tai Hermionesta (Hermystakin vaan sillon, kun se on paritettu jollekin tytölle<3) ja niidenkin kuuluu välillä saada nokilleen tolla tavalla.  Tuli semmonen "hähähähähää, siitäs saitte >8D". Ja tuo miten Selena pitää itkemisen syyn itsellään on loogista. Kukaan tuskin haluaa lähteä tuollaista huutelemaan ympäri kylää (tai tässä tapauksessa koulua). Ja vielä, kun siihen liittyy se Siriuksin. Kovasti kutkuttaa tietää, minkälaisen kohtaamisen oot Harrylle ja Siriukselle suunnitellu. Mennäänkö kovastikin kirjan mukaan vai onko paljolti omaa mukana. Ja mitenkäs Selena selittää, että tietää Siriuksen jo paremmin, kun muut. Ootan innolla, että päästään sinne asti. <3

Lainaus

Poika hymyili pahaenteisesti. Tiesin, että se ei voinut tietää mitään hyvää. ”Minulla on yksi velka lunastamatta sinulta, Musta.”

Ynh, miekin tiedän, ettei toi tiedä hyvää... Se hemmoteltu kakara on kiero, kun mikäkin, joten silti voi odottaa mitä tahansa.

Jään odottelemaan seuraavaa lukua <3 :-*

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+16 lukua
Kirjoitti: Amaril - 24.12.2010 13:40:47

Ruskapoika, minusta sinä osaat kommentoida hyvin, eikä uusin ollut mitenkään outo. Sinun kommenttejasi on aina niin kiva lueskella :D Ja siitä nanosta... Se meni aika vaihtelevasti. Joskus tuli kirjoitettua kaksinkertainen määrä sanoja joskus ei sanaakaan. Pääsin noin puoleenväliin. No, ainakin yritin.
Oli kyllä hauskaa kirjoitella äksystä Selenasta kun tyttö osaa välillä olla aika paha suustaan. Mukavaa, että pidit siitä. En ole aivan täysin varma minkänlainen Sirren ja Harryn kohtauksesta tulee, mutta luultavimmin erilainen kuin kirjassa. Kiitoksia kommentistasi.

A/N: Hyvää joulua kaikille! Osa on ollut jo aika pitkään valmis, mutta ei ole ollut aikaa luvun valmistumisen jälkeen sen tarkistamiseen. Minulla oli kummallinen kirjoitus flow kuukauden alussa jolloin sain kirjoitettua kaksi lukua suunnilleen viikon sisällä o__O Missä se flow oli marraksuussa? Tämä olkoon nyt joululahjani teille lukijoille.

17. Paljastuksia

Tuijotin Dracoa tietämättä mitä ajatella. Olihan se hyvä, ettei velka jäänyt loputtomiin hiertämään välejämme (joissa ei muutenkaan ollut kehumista), mutta ilme pojan kasvoilla sai kylmät väreet kiirimään selkäpiissäni. Toivottavasti hän muisti sopimuksen ystävieni loukkaamattomuussuojasta.

”Mennään jonnekin sivummalle”, Draco sanoi joidenkin kuudesluokkalaisten tullessa aulaan juoruten jostakin, joka ei pahemmin minua kiinnostanut. Seurasin luihuista tyhjään luokkahuoneeseen ja suljin oven perässäni. Rautaisen kattokruunun kynttilöihin syttyi liekki oven naksahtaessa kiinni. Tunnelma oli jotenkin synkkä ja painostava. Halusin päästä äkkiä pois siitä ahdistavasta huoneesta.

Draco oli seisonut edessäni selkä minuun päin ja nyt hän kääntyi hitaasti katsomaan minua. Hän ei enää hymyillyt ja hän katsoi minua laskelmoiden, kuin miettien olisiko minusta tulevaan tehtävään.

”Mitä sinä olet oikein keksinyt minun pääni menoksi?” kysyin välinpitämättömänä, vaikka sisäisesti olin malttamattoman utelias.
Draco oli hetken hiljaa ja tarkkaili minua tarkasti, kuin tietäen kuinka paljon halusin tietää tehtävästäni (ja siten kiusaten minua vitkastelullaan). Hän vaikutti hieman epäröivältä ja lopulta hän avasi suunsa. ”Tehtäväsi ei ole kovinkaan hankala tai edes riskialtis.”
”Eikö?” en voinut olla epäilemättä. ”Miksi sinä sitten määräät minut tekemään sen?”
”Sinä olet ainut, joka voisi auttaa minua tässä enkä minä usko, että sinä vapaatahtoisesti suostuisit siihen”, Draco vaikutti olevan hieman harmissaan. Hän olisi varmasti mielellään kiusannut minua jollakin kierolla tehtävällä ja aiheuttanut minulle viikkojen jälki-istunnon.
”Nyt minua alkoi pelottaa”, vastasin hieman hermostuneena enkä enää halunnut kuulla, mitä minun käskettäisiin kohta tekemään.
Dracon toinen suupieli kohosi virnistyksenkaltaiseen hymyyn. ”Eikö rohkelikkojen pitänyt olla pelottomia?”
Jätin kiusoittelun huomiotta ja kysyin uudestaan. ”Mitä minun pitää tehdä?”

Draco halusi ihan tahallaan pitkittää paljastusta, joko kiusatakseen tai sitten hän ei vain halunnut sanoa sitä ääneen. Jälkimmäinen osui aivan napinsilmään.

”Minun äitini kuvittelee, että me olemme ystäviä”, Draco sanoi ja empi jatkaako vai ei.
”Okei”, mietin kovasti miten tuo tieto liittyi mitenkään tähän. ”Miten oikein niin on päässyt käymään?”
Draco meni nyt hyvin hankalaksi. En ollut nähnyt häntä koskaan niin epäröivänä ja vaivaantuneena. ”No, silloin ensimmäisellä luokalla siellä poimittaislinjassa, kun me tavattiin ensimmäisen kerran, äiti oletti heti, että meistä tulisi ystäviä. Ensimmäisessä kirjeessään hän alkoi kysellä mihin tupaan sinut oli lajiteltu ja mitä sinulle kuului ja kaikkea vastaavaa. En ollut oikein varma, oltiinko me tuttavia vai vihollisia, niin minä kirjoitin hänelle takaisin varmuudenvuoksi, mitä hän halusi kuulla. Hän tietenkin oletti siitä, että olimme jotakin ylimpiä ystäviä enkä kehdannut korjata hänen luulojaan. Hän on useasti kysellyt minulta milloin sinä voisit tulla käymään ja nyt hän on kutsunut sinut meille jouluksi.”

Tuijotin Dracoa epäuskoisena ja aivan oikeasti hieman pelokkaana. En voinut olla pelkäämättä pahinta.

”Ei kai tuo vain tarkoita sitä että–”
”–sinun on tultava meille jouluksi?” Draco jatkoi lauseeni loppuun. ”Valitan.”

Auoin suutani järkyttyneenä. En tiennyt mitä sanoa. Tai oikeastaan tiesin, mutta jätin sen suosiolla sanomatta ihan vain minimoidakseni joulun kauheuden. Voi miksi minulle täytyi aina käydä näin? Pitikö minun kestää koko joulu tuota?
 
”Etkö sinä vain voisi ilmoittaa äidillesi, että minun pitää mennä orpokotiin jouluksi?” pyysin hämmästyttävän ystävällisesti Dracolta, ja hymyilin tälle aivan yhtä herttaisesti kuten Astoria matami Pomfreylle.
Draco meni aivan kummalliseksi äskeisestä söpöilystäni, jota kaduin heti kuultuani hänen vastauksensa. Hän katsoi minua lähes järkyttyneenä ja tokaisi. ”Ei onnistu. Silloin hän kutsuisi sinut kesällä, enkä minä aio pilata huispauksen MM-kisoja sen takia.”
”Mikset sinä vain voi kertoa, että olemme yhtä läheisiä kuin Lupin ja Kalkaros?” tiuskaisin epätoivoisena kädet heiluen epämääräisesti vierelläni.
”Ei”, Draco tokaisi napakasti. Hänestä näkyi mailien päähän, ettei hän aikonut horjua kannastaan.
Mulkoilin poikaa silmät sirrissä ja huulieni välistä livahti pieni sähisevä ja myrkyllinen käärme. ”Mikset? Pelkäätkö, että äitisi pettyisi sinuun? Älä huoli, se tuskin on ensimmäinen kerta.”
Dracon silmissä välähti. Hän katsoi minua silmät kylmempinä kuin jää ja pystyin hyvin kuvittelemaan hänen kielensä kaksihaaraisena, kun hän sihisi minulle. ”Sulje suusi, Musta. Sinä et tiedä äidistäni yhtikäs mitään. Sinä olet minulle velkaa ja tämä on ainoa keino maksaa se.”
”Mitä jos minä en suostu?” nostin leukaani uhmakkaana ylemmäs ja silmäilin luihuista nenänvartta pitkin.
Draco hymyili minulle häijysti. ”Voi, kyllä sinä suostut”, hän sanoi silkinpehmeästi. ”Et kai halua koko koulun tietävän jo ennen aamiaista keitä vanhempasi ovat?”

…?!

Dracoa alkoi naurattaa kasvoilleni levinnyt järkyttynyt ilme. Tuijotin häntä suu auki silmiäkään räpäyttämättä. Poika virnisti ja kertoi hykerrellen. ”Et kai vain luullut, että en varmista lupauksesi pitävyyttä jollakin tavalla? En minä ole tyhmä, Musta.”
”Mutta – miten sinä – kuinka…?” änkytin häkeltyneenä.
”Kummallista mutta tällä kertaa minun ei tarvinnut alistua lainkaan kieroiluun. Tieto aivan kuin käveli itsekseen syliini”, Dracon ilme muuttui entistäkin itseriittoisemmaksi. ”Patil ja Brown sattuivat kerran puhumaan asiasta väärässä paikassa väärään aikaan. Kannattaisi valita paremmin keille kertoa tuollaisia salaisuuksia, ihan pikku vinkkinä vaan.”
”Mutta eihän Lavenderin ja Parvatin pitänyt…” hiljenin yhtäkkiä muistettuani jotakin.

Kolmessa luudanvartta – siellähän kumpainenkin rohkelikkotyttö oli istunut aivan kuuloetäisyydellä minusta ja Susanista. Olin aivan varma, että he olivat kuulleet keskustelumme. Meinasin kirota ääneen ärtymyksestä, mutta onnistuin tukkimaan suuni ajoissa.

Dracon ilkeä hymy leveni ja hän lähti ohittamaan minua. Pysäytin hänet melkein kuiskaten. ”Mitä jos en välitä, vaikka kaikki saisivat tietää vanhemmistani?”
Tällä kertaa Draco ei vaivautunut kääntymään. Hän vain totesi tyynesti. ”Sinulla on kaksi vaihtoehtoa: joko tottelet minua mukisematta tai kärsit ensin ja sitten tottelet.”

Vaaleahiuksinen avasi oven ja harppoi nopeasti pois paikalta.

Jouluni oli pilattu täydellisesti.

***

Joulu alkoi lähestyä uhkaavasti. Olin käynyt muutaman päivän jälkeen liemientunnin lopuksi sanomassa Dracolle suostuvani hänen ehdotukseen. Draco oli nyökännyt lyhyesti (ja tietäväisesti) ja mennyt muiden luihuisten perään. Nyt se siis oli sovittu. Olin menossa Malfoylle jouluksi. Kuinka kummalliselta se kuulostikaan.

Olin sepittänyt ystävilleni tarinan siitä kuinka minut oli vaadittu jouluksi orpokotiin. Olin esittänyt osani loistavasti (sillä olin aivan oikeasti hyvin kiukkuinen jouluni ohjelmiston muutoksesta) eikä edes Hermione osannut epäillä mitään. Me kaikki marmatimme yhdessä kuinka epäreilua se oli ja söimme suklaasammakoita päälle.

Olin jättänyt suojelius-loitsun (Hermione kertoi loitsusta – kuten arvata saattoi) opiskelusuunnittelut sikseen. Lupin oli luvannut aloittaa opetuksen Harrylle vasta joulun jälkeen ja ajattelin pyytää Lupinilta samaa vähän lähempänä tuota ajankohtaa.

Ei minun loppuvuoteni kuitenkaan aivan täysin ollut yhtä suurta ongelmaa. Nimittäin muutama viikonloppu ennen joulua sain ratkaisun yhteen pitkään minua vaivanneeseen ongelmaan. Hermione onnistui viimeinkin hyvittämään inhan paljastuksensa painajaisistani.

”Selena”, Hermione oli tullut vierelleni sängylleni makuusalissa. Olimme aivan kahdestaan huoneessa Lavenderin ja Parvatin ollessa jossakin muualla. ”Muistatko sen kun joskus viikkoja sitten kerroin tietäväni niistä painajaisistasi?”
Olin heti aikeissa puolustautua jotenkin, mutta Hermione keskeytti sen kiirehtimällä sanomaan. ”En minä yritä painostaa sinua puhumaan siitä, vaikka kyllä minä mielelläni siitä keskustelisin”, tyttö katsoi minua merkitsevästi ennen kuin jatkoi. ”Kävin äsken matami Pomfreyn luona ja hän suositteli tätä”, Hermione näytti minulle suuren lasisen pullon, joka näytti olevan täynnä jotakin maidon kaltaista juomaa.
”Mitä tuo on?”
”Ihan tavallista nukkujuomaa. Juo vain tätä ennen nukkumaanmenoa ja nukut kuin tukki, kunnes heräät aamulla”, Hermione sanoi ja ojensi liemen minulle.
Tuijotin pulloa helpottuneena hymyn levitessä kasvoilleni. ”Kiitos ihan hirveästi”, sanoin vilpittömästi kiitollisena. Olisin varmasti halannut ystävääni, jos se olisi kuulunut tapoihini edes pikkiriikkisen verran enemmän. ”Et arvaakaan kuinka paljon tästä on hyötyä.”
Hermione naurahti. ”Voi kuule, kyllä tuo helpottaa myös kaikkia jotka ovat sinun kanssasi jossakin määrin tekemissä.”
Läimäisin häntä leikkisästi käsivarteen ja tuhahdin. ”Älä sinä siinä soita suutasi.”

Hermione nauroi ja välimme olivat taas aivan kunnossa. Enkä minä enää sen jälkeen kärsinyt painajaisista.

Oli se kyllä kumma kuinka paljon muutama tunti lisää uniaikaa vaikutti. Aloin olla entistä pirteämpi ja nauroin makeammin kaksosten vitseille. Koulukin alkoi sujua mukavammin eikä Dracon ihastuttava jouluyllätyskään enää tuntunut kuin pieneltä (ja äänekkäästi surisevalta) kärpäseltä korvanjuuressa. Mielialaani nostatti myös oleskeluhuoneessa komeileva ilmoitus jossa julistettiin seuraava lauantai Tylyaho-päiväksi.

***

”Moikka, Harry!” toivotin apealle pojalle, joka oli tullut saattamaan minut, Hermionen ja Ronin Tylyahoon – niin pitkälle kuin vain kykeni.
”Nähdään pian”, Ron taputti parasta ystäväänsä olalle osanottavana.
”Me ostetaan sinulle paljon suklaasammakoita”, Hermione yritti piristää.
”Joo, nähdään”, Harry yritti hymyillä. ”Taidan tehdä vaikkapa läksyjä pois alta.”

Hymyilin rohkelikolle surumielisenä ja menin Voron tarkkailevan nokan eteen. Hän kirjasi nimeni listaan ja tökki minua jollakin kepukalla, joka paljasti kannoinko jotakin luvatonta (kuten Sirius Mustaa) takataskussani.

Astuttuani ulos huomasin suurien lumihiutaleiden leijailevan hiljalleen maata kohti. Oli tosiaan tulossa joulu. Ron tuli pian perässäni ulos ja odotimme hetken Hermione ennen kuin lähdimme talsimaan lumihankeen painautunutta polkua pitkin kohti piskuista kylää koulumme liepeillä.
  
Päästyämme Tylyahoon päädyimme kinastelemaan minne menisimme ensimmäisenä. Minä olin vahvasti Sekon kannalla sillä siellä oli hauskaa, vaikkei ollutkaan varaa ostaa mitään. Hermione halusi tietenkin käydä kirjaostoksilla ja Ronia kiinnosti eniten Hunajaherttua karkkeineen. Ron onnistui väittelemään oman kauppansa ensimmäiseksi käynti kohteeksi (”Psst, Selena”, hän oli kuiskinut korvaani Hermionen selän takana. ”Voin ostaa sinulle jotakin Hunajaherttuasta.”). Astuimme sisälle värikkääseen karkkeja pursuavaan puotiin.

Hermione kävi ensiksi hakemassa erikoistehostekarkkiosastolta hammasvälilankaminttua joululahjaksi vanhemmilleen. Sillä aikaa minä ja Ron tutkimme osaston muuta karkkivalikoimaa. Karkit vaikuttivat ennemminkin pilailuvälineiltä kuin mukavilta pikku naposteltavilta, joten päätin pistää Ronin ostamaan minulle sitä samaa suklaata jota Sirius oli minulle tarjonnut. Sen nimi oli Mary-mummun maistuva sukulaati ja käärepaperissa komeili valkeanpermanentin omistava pullea nainen. Ron katsoi levyä nenäänsä nyrpistäen, mutta osti sen kuitenkin minulle mukisematta.

Sen jälkeen aloimme metsästää joululahjoja ja tietenkin pieniä tuliaisia Harrylle, sillä poika oli minuakin pahempi murjottaja. En kyllä halua tietää millainen hän on kun murrosikä iskee häneen. Päädyimme nurkkaan jonne oli kasattu mitä eriskummallisimpia karkkeja. Kuka tolvana haluaisi syödä rään makuisia konvehteja?

”Katsokaa! Tässä on jotakin verenmakuisia tikkareita”, pitelin kädessäni lautasta jolle oli aseteltu verenpunaisia tikkukaramelleja.
”Yök, ei, ei Harry noita halua, ne on kai tarkoitettu vampyyreille”, Hermione sanoi ja sain osakseni toisen nenännyrpistyksen sille päivälle.
”En minä näitä Harrylle ajatellut”, sanoin silmiäni pyöräyttäen.
”Miten olisi nämä?” Ron osoitti jotakin purnukkaa, joka oli täynnä epämääräisen näköisiä ruskehtavia karkkeja. Pukin kyljessä luki ”Torakkaterttuja”.
”Ei missään nimessä”, kuului takaamme ääni, joka sai meidät kaikki säpsähtämään. Käännyimme kaikki ympäri kannoillamme. Takanamme seisoi leveästi virnuileva Harry.
”Harry!” Hermione kiljahti ja vaikeni heti tajuttuaan Harryn olevan luvattomasti Tylyahossa. ”Mitä sinä täällä teet? Kuinka – miten –”  
”Vau!” Ron katsoi Harrya ihaillen. ”Sinä olet oppinut ilmiintymään!”
”En tietenkään ole!” Harry kielsi heti päätään pudistellen.

Harry madalsi ääntään ja aloitti kertomuksen siitä kuinka Weasleyn kaksoset olivat antaneet hänelle jonkin kartan nimeltään Kelmien kartta. Siinä näkyi koko Tylypahka – salakäytävineen – eikä se jättänyt ihmisiäkään huomiotta. Kaksoset olivat neuvoneet hänelle salakäytävän jota pitkin Harry oli tullut Hunajaherttuaan. Heti tämän kuultuaan Hermione oli sitä mieltä, että Harryn pitäisi luovuttaa Kelmien kartta opettajalle, mutta me kaikki muut olimme jyrkästi sitä vastaan. Onnistuimme käännyttämään Hermionen mielipiteen ja kartta pysyisi vielä ainakin hetken Harrylla.

Lähdimme kaupasta ulos ostoksien maksun jälkeen. Ron marisi vielä hetken siitä kuinka epäreilua oli se, että Fred ja George olivat antaneet kartan Harrylle eikä hänelle (”Minähän olen heidän veljensä!”). Tarvoimme kokoaika kasvavassa lumihangessa eteenpäin. Mietimme mihin seuraavaksi menisimme eikä ketään enää jostakin syystä kiinnostanut mennä Sekon pilapuotiin, joka oli aivan toisella puolella kylää tai vilpoiseen kirjakauppaan toisessa päässä katua. Taas kerran Ronin ehdotus oli parhain ja me tallustelimme kohti Kolmeen luudanvartta.

Majatalon ikkunat loistivat valoisina ja kutsuvina talvipakkasessa. Harry viiletti ensimmäisenä ovelle, kun minä jäin viimeisenä kurkistelemaan ikkunasta sisälle. Huomioni vei kuitenkin lasiin kiinnitetty juliste. Siinä irvisteli kolkkokasvoinen setäni kalistellen ketjujaan. Kuva näytti mielestäni enneminkin koomiselta kuin pelottavan murhaajan pidätysmääräykseltä.

Silloin minun iski kova halu mennä tapaamaan Siriusta. Se tunne tuli aivan tyhjästä ja se vain vahvistui joka hetkellä kun kuvaa tuijotin. Vilkaisin ikkunasta sisälle ja huomasin Harryn jo olevan sisällä kopistelemassa kenkiään lumesta. Kolmessa luudanvarressa oli hyvin lämpöisen- ja jouluisennäköistä, mutta silti mieleni teki enemmän mennä Siriuksen luo vetoiseen hylättyyn asuntoon. Ajatukseni olivat aivan huurussa enkä ajatellut yhtään sitä, että Sirius olisi luultavimmin nyt jo vaihtanut asuintaloaan. Kävelin kuin unessa Hermionen luokse, joka oli jäänyt hieman kauemmas odottelemaan minua.

”Minä muistinkin, että olin luvannut mennä Sekoon”, sanoin pörröpäiselle tytölle.
”Me voidaan tulla mukaan”, Hermione tarjoutui.
”Ei tarvitse. Mene vain juomaan kermakaljaa muiden kanssa. Kyllä minä pärjään”, huikkasin ja lähdin talsimaan lumisateeseen. Hermione jäi taakseni tuijottamaan minua kummastuneena lumihiutaleiden laskeutuessa hänen punaiselle pipolleen.

***

Vasta kun olin kaukana Kolmesta luudanvarresta ja sen lämmittävistä kermakaljoista, tajusin kuinka tuhoon tuomittu pikku päähänpistoni oli. En tuntenut Tylyahoa tarpeeksi, että olisin osannut mennä takaisin samalle tönölle, missä Sirius oli viimeksi majaillut. Kadut näyttivät muutenkin aivan erilaisilta lumipeitteisinä hämärässä.
 
Tiputin Hunajaherttuan paperipussin lumelle ja istuuduin jäiselle rappuselle sen vierelle. Tuijotin masentuneena tylypahkalaisten porukkaa, joka tuli ulos pienestä putiikista kassit joululahjoja täynnä.

”Katso, Vicky”, yksi tytöistä hihkui osoitellen hankea. ”Onkohan Bess karannut vanhemmiltasi?”
”Pöh, tuskinpa. Bessiä laiskempaa hurttaa ei tällä planeetalla varmankaan ole. Sitä ei saa ulos edes syöteillä”, Vickyksi kutsuttu sanoi ja vilkaisi ystävänsä osoittamaa kohtaa. ”Sitä paitsi, Bessin tassut eivät ole aivan noin isot, vaikka pulska se onkin.”

Tytöt katosivat pian viereiseen kaapukauppaan. Jäin siihen pohtimaan kuinka joku on voinut päästää oman koiransa sellaiseen kuntoon. Jos minulla olisi lemmikki niin–

Hetkinen. Nappasin kassini ja kiiruhdin tyttöjen osoittamalle paikalle. Maassa tosiaan oli koiran jalanjälkiä. Vieläpä tosi suuren koiran. Aivan kuten yhden tuntemani koiran – tai siis animaagin. Kasvoilleni nousi hymy ja lähdin seuraamaan tassujen painautumia. Ne vaikuttivat melko tuoreilta, sillä ne näkyivät selvästi lumesta eivätkä taivaalta tippuvat hiutaleet olleet vielä niitä peittäneet.

Tassunjäljet johdattivat minut Tylyahon syrjäiselle puolelle aivan toiseen suuntaan, missä edellinen majapaikka oli sijainnut. Tiiveimmin asutettu osa kylästä alkoi jäädä taakse ja mökit olivat rakennettu entistä kauemmas toisistaan, ja yhä useampi niistä näytti siltä kuin niihin ei ollut astunut kukaan vuosiin. Toivoin kovasti, että jäljet kuuluivat tosiaan Siriukselle, sillä en ollut varma rohkenisinko palata ihan heti takaisin. En uskaltanut ajatella miten minun kävisi, jos jäljet peittyisivät lumisateeseen. En ollut enää lainkaan varma missä suunnassa Tylypahka sijaitsi.
 
Jalanjäljet johtivat yhden kartanon pihalle ja ne kiersivät talon taakse. Kiihdytin kävelyni juoksuun ja huomasin pian olevani talon takaovella. Koiran tassunjäljet olivat muuttuneet aikuisen miehen kengänpohjan painaumiksi. Olin tullut oikeaan osoitteeseen.

Hengitin syvään ja koputin oveen. Oli aivan hiljaista. Tiesin, että Sirius ei ikinä tulisi avaamaan ovea, vaikka jyskyttäisin sitä kuinka kauan. Hän ei ollut tyhmä ja sen takia häntä ei ollutkaan löydetty, vaikka ministeriö etsikin häntä kaikin voimin.

”Haloo?” huhuilin. ”Minä täällä, Selena.”
”Milloin me tapasimme ensimmäisen kerran sitten Tylypahkaan pääsysi?” kuului käheä ääni sisältä. Tiesin, että kähisijä oli Sirius, vaikka häneltä tämä ei ollenkaan kuulostanut.
Mietin hetken. Olin vähällä sanoa halloweenina Tylyahossa, mutta onneksi muistin aikaisemman tapaamisemme. ”Kesälomalla siellä Lontoon syrjäkujalla.”

Kuului hirveä raksahdus ja kitinää, kun ovia avattiin ja työnnettiin auki. Näin toisen Siriuksen tummanharmaista silmistä kurkistavan pienestä raosta.

”Mitä sinä täällä teet?” hän kysyi varautuneena silmäillen kuokkavieraiden varalta – no, olinhan minä itsekin kuokkavieras.
”Minähän lupasin tulla käymään uudestaan”, vastasin iloisesti hymyillen. ”Toin myös suklaata”, lisäsin nostaen paperikassia.

Siriuksen silmän ympärille ilmestyi pieniä naururyppyjä ennen kuin hän työnsi ovea hieman enemmän auki. Pujahdin sisälle taloon ja Sirius lukitsi oven kiireesti usealla eri loitsulla.

”Mistä sinä tuon sait?” kysyin nyökäten päätäni sauvaa kohti.
”Löysin yhden talon ullakolta”, Sirius mutisi ja sai suojataiat valmiiksi. ”Noin, ja nyt sinä saat selittää kuinka sinä oikein löysit minut.”

Kerroin sedälleni jalanjäljistä samalla kun riisuin ylimääräiset viitat ja huivit pois. Hänen otsallaan näkyi muutama huolestunut ryppy. Kun minä löysin hänet niin helposti, niin kuinka helppoa se olisi ministeriön auroreille?

”Kiitos tiedosta”, Sirius sanoi johdattaessaan minut syvemmälle taloon. ”Osaan olla ensikerralla varovaisempi.”
”Mutta eiväthän he tiedä ministeriössä sinun olevan animaagi.”
”Eivät vielä, mutta se on vain ajan kysymys”, Sirius kertoi huolestuneena.
”Miten niin?”
”Yksi kouluaikainen ystävä varmasti kertoo. Hän ajattelee, että olen nykyään kuolonsyöjä”, Sirius näytti surulliselta sanoessaan tämän. Varmasti itsekin olisin samassa tilanteessa. Tuntuisi hirveältä, jos vaikka Harry ajattelisivat minun olevan kuolonsyöjä.
”Ai, Remus Lupinko?” arvasin.
Sirius kääntyi katsomaan minua silmät selällään. ”Kuinka sinä…?”
”Lupin on nykyään pimeydenvoimilta suojautumisen opettaja Tylypahkassa. Hän kertoi minulle äidistä.”

Sirius vaikutti pöllämystyneeltä vielä lysähtäessään sohvalle. Olimme tulleet suureen ja koristeellisesti sisutettuun olohuoneeseen. Huoneessa ei ollut pölynhiventäkään ja kristallikruunu säihkyi putipuhtaana katossa. Tuo kaikki oli varmasti jonkin loitsun ansiota sillä en uskonut, että Sirius olisi huvittanut itseään siivouksella. Menin istumaan tummanvihreälle nojatuolille mietiskellen. Tältä varmasti Dracon kotonakin näyttäisi.

”Mikä paikka tämä on?”
”Mustien kartano. En ole aivan varma kenen omistuksessa tämä on. Mustilla on niin paljon rakennuksia ympäri Britanniaa. Tämä on luultavasti Bellatrix-serkkuni. Hän on Azkabanissa joten älä huoli, tänne on tuskin tulossa ketään”, Sirius katsoi seinällä olevia tauluja ja valokuvia inhoten. Hän tosiaan inhosi sukuaan. ”Jos tämä ei olisi niin hyvä piilopaikka, niin en olisi tullut tänne mistään hinnasta.”

Siinä missä Sirius olisi halunnut vältellä taloa, niin minä tunsin oloni samanlaiseksi kuin Hermione kirjastossa. Menin katsomaan seinillä olevia muotokuvia ja takan reunuksella jököttäviä valokuvia. Nimet olivat minulle suurimmaksi osaksi aivan tuntemattomia muotokuvien kehyksissä. Yksi kuitenkin pisti silmään.

”Hei! Tässä on joku Selene”, osoitin yhtä hyvin vanhannäköistä maalausta. ”Hänellä on – tai oli – aika samanlainen nimi kuin minulla.”
Sirius nousi ylös sohvalta ja tuli katsomaan osoittamaani taulua. ”Hänen mukaansa äitisi sinut nimesikin.”
”Oikeasti?” olin innostunut niinkin pienestä tiedosta. ”Miksi juuri hänen?”
Siriusta alkoi hymyilyttää innostuneisuuteni. ”Selene oli yksi aikansa kuuluisimmista ja taitavimmista noidista. Hän oli kiinnostunut politiikasta ja hän oli ensimmäinen nainen velhojen neuvostossa. Selene ajoi läpi monia uudistuksia kuten sen, että jästien tappaminen oli yhtäläinen rikos kuin velhonkin murha. Hän oli merkittävä noita ja yksi harvoista Mustista joita minä todella ihailen. Valitettavasti loput suvustani on hieman erimieltä asiasta. Tämä on varmaankin tässä vain, koska hän teki niin pitkän ja menestyksekkään uran ministeriössä”, Siriuksen huulet kaartuivat hymyyn. Huomasin kuinka paljon helpommaksi tuollainen yksinkertainen ele oli hänelle tullut. ”Olen iloinen, että Katherine nimesi sinut hänen mukaansa.”

Käänsin katseeni takaisin maalaukseen. Selene oli jollakin tavalla erilainen kuin muiden maalauksien noidat ja velhot. Vaikka hän näytti hyvin samanlaiselta ulkonäöllisesti: kiiltävät mustat hiukset, kalpea iho, aristokraattiset piirteet ja ylpeä hymy, hänessä oli kuitenkin jotakin lempeämpää ja älykkäämpää. Naiset muotokuvissa näyttivät yleisesti vain vaimoilta jotka vain myötäilivät miehiään (lukuun ottamatta erästä Walburga Mustaa, joka varmasti pisti miehensä pomppimaan oman pillinsä mukaan). Selene näytti ihan sellaiselta naiselta, joka olisi pystynyt olemaan jopa taikaministeri.

Tassuttelin takanreunukselle toivoen löytäväni sieltä etsimäni. Minun ei tarvinnut pitkään etsiä, kunnes toiveeni toteutui. Tartuin yhteen kehystettyyn kuvaan ja katsoin sitä lähempää. Kuvassa oli kaksi poikaa, nuorempi istui mustalla koristeellisella tuolilla vanhemman seistessä tämän takana. Tuolissa istuva oli isäni, Regulus Musta. Hän katsoi minua vakavana ja hänen katseestaan näki, ettei hän ollut mitenkään tyhmä, vaikka hän oli hädin tuskin Tylypahkassa. Sirius seisoi veljensä takan kädet tuolin selkänojassa leväten. Toisin kuin isälläni, hänen huulillaan kareili häivähdys hymystä ja hänen silmänsä tuikkivat ilkikurisina. He olivat uskomattoman erilaisia, vaikka heidät oli hankala erottaa kasvojenpiirteistä toisistaan. Isäni näytti niin synkältä, kun taas Sirius vaikutti hyvin valoisalta ja iloiselta.
 
”Miksi hänen oli täytynyt tehdä se? Mikä voisi muka olla niin tärkeää?” kysyin hiljaa tuijottaen kuvaa herkeämättä. Räpyttelin silmiäni pitääkseni kaiken epäsopivan poissa niistä.
Sirius ymmärsi heti, mitä minä tarkoitin. ”En tiedä, mutta uskon – uskon, että se oli jotakin todella tärkeää. Hän melkein itki anellessaan minut huolehtimaan sinusta ja Katherinesta eikä se tosiaan ollut hänen tapaistaan. Regulus tuskin itki edes vauvana”, Sirius laski kätensä harteilleni ja puhui ääni karheana.
”Eikö hän voinut siirtää tehtävää jollekin muulle tai edes odottaa syntymääni?” ääneni tärisi hienoisesti pienoisesta suuttumuksesta, että surusta. ”Välittikö hän edes meistä?” kuiskasin niin hiljaa kuin kykenin.
”Kyllä hän teistä välitti”, Sirius sanoi vakavana ja hyvin varmana. ”Jos ei, hän olisi tuskin tullut pyytämään apua minulta. Hän ei ollut sellainen ihminen, joka olisi vain huvikseen melkeinpä nolannut itsensä – tai tapattanut. Hän halusi tehdä kaiken itse eikä hän luottanut moneenkaan, ja jos hän piti jotakin omana tehtävänään, niin ei hän olisi kehdannut sitä antaa toiselle. Hän oli ylpeä ihminen ennen kaikkea.”
Olin nostanut katseeni Siriukseen ja kuuntelin hänen kertomuksiaan isästäni kiinnostuneena ja painoin kaiken tarkasti mieleeni. ”Miksei hän olisi pyytänyt apua sinulta? Tehän olitte veljiä.”
Sirius naurahti kuivakasti ja kertoi katkerana. ”Meidän välimme eivät olleet ollenkaan hyvät, eivät sen jälkeen kun minut lajiteltiin Rohkelikkoon. Regulus ihaili suuresti Mustien sukua ja heidän aatteitaan. Hänestä tuli vieläpä kuolonsyöjä ja silloin välimme katkesivat lopullisesti. Tai niin minä ainakin luulin. Regulus tuli yllättäen kotiini ja minä luulin aluksi hänen olevan Voldemortin asioilla, mutta arvelin aivan väärin. Hän pyysi minun huolehtivan teistä, jos hänelle kävisi jotakin. Aluksi en suostunut, mutta hän onnistui suostuttelemaan minut lupaamaan. Ja sen lupauksen minä pidinkin – niin pitkään kuin kykenin”, Sirius hymyili surumielisesti ja silitti minun sulaneen lumen kostuttamia hiuksiani (joka meinasi sitä, että hiukseni olivat entistäkin kiharammat). ”Sinä näytät kyllä todella paljon isältäsi”, hän totesi niin hiljaa, että en ollut aivan varma, oliko hän edes sanonut mitään.
Katsahdin valokuvaa uudestaan ja kysyin. ”Saanko pitää tämän?”
”Ota ihan vapaasti, vaikkei minulla oikeastaan ole valtuuksia antaa sitä, mutta tuskinpa rakas Bellaseni tulee vaatimaan sitä takaisin”, Sirius sanoi hyväntuulisena. ”Muuten, sanoitko sinä, että sinulla oli suklaata?”

Naurahdin huvittuneena ja kiiruhdin takaisin nojatuolille. Nostin lattialta paperipussin ja otin sieltä suklaalevyn. Puolitin sen kahteen osaan ja annoin toisen Siriukselle.

”Nyt on minun vuoroni tarjota suklaa”, sanoin ja kasvoilleni kohosi hymy muistellessani viime tapaamiseni ajatuksia ”… kuin olisimme joka lauantai kokoontuneet syömään suklaata johonkin autioon hökkeliin”. Ehkä siitä oli oikeasti tulossa tapa.

Kolmannen tai neljännen suklaapalan jälkeen mieleeni putkahti kysymys, johon minun olisi kuulunut saada vastaus jo aika päiviä sitten. ”Miksi sinä murtauduit Tylypahkaan silloin halloweenina?” katsoin kummisetääni syyttävänä.
Sirius mutusteli juuri suuhunsa pistämänsä suklaan loppuun näyttäen hieman nolostuneelta. Hän vastasi anteeksipyytäen. ”No katsos, siinä kävi niin, että minä satuin saamaan mahtavan idean – tai ainakin silloin se oli mahtava. Tajusin, että kaikki olivat pitojen aikana suuressa salissa ja Peter oli aivan ypöyksin Rohkelikkotornissa…” Sirius alkoi häpeillä entistä enemmän. ”Tiedäthän sen kuinka pitkään olen kantanut kaunaa hänelle, ja kuinka pitkään vihani on ollut tukahdutettuna sisälleni. Silloin minä en pystynyt enää hillitsemään itseäni ja kiirehdin Rohkelikkojen makuusalille niin nopeasti kuin vain kykenin. En ollut tietenkään uhrannut ajatustakaan sille, kuinka aioin päästä torniin sisälle. Lihava leidi ei suostunut päästämään minua sisälle ilman salasanaa ja sitten minä vain… menetin malttini.”

Tuijotin Siriusta ilmeettömänä. Miten noin harkitsemattomasti käyttäytyvä mies pystyi pysymään noin pitkään poissa aurorien käsistä? Ehkei ministeriö ollutkaan niin voimallinen kuin olin kuvitellut.

Lopulta aloin pudistella päätäni. ”Nyt minua ei enää yhtään ihmetytä miksi minä ole tällainen”, Sirius katsoi minua kummastuneena ja selitin hänelle tarkemmin. ”Kun on tuollainen suku, niin eihän minusta kovin järkevää voi tulla.”
”Voi tyttö-parkaa”, Sirius voivotteli suupieli nykien.

Virnistin leveästi suklaan löytäessä taas tiensä suuhuni.

”Minä voisin auttaa sinua Peterin kanssa. Voisin tuoda hänet sinulle”, ehdotin hetken kuluttua.
Sirius katsoi minua säikähtäneenä. ”Ei! Et varmana tuo.”
Rypistin otsaani närkästyneenä. ”Miksen voisi tuoda? Luuletko, että minä tyrin jotenkin?”
”Ei tämä siitä johdu. En vain halua, että sotkeudut tähän.”
”Minähän olen jo ’tässä’ korviani myöten!” protestoin.
”En halua, että sotkeudut tähän enää yhtään enempää.”
”Mikset? Minähän saisin Kutkan tai siis Peterin ihan helposti tuotua sinulle.”
”Minä hoidan tämän”, Sirius pisti kätensä puuskaan ja nosti leukaansa päättäväisenä ja katsoi minua järkkymättömänä. Miksi tuo vaikutti niin tutulta?

Mutristin huuliani kärttyisänä. Sinähän et minua määräile, olisin halunnut sanoa, mutta päätin olla hiljaa. Näin voisin, ehkä raahata sen typerän rotan hänelle ensi kerraksi, kun tapaisimme. En halunnut missään nimessä, että Sirius vaarantaisi itsensä minkään idiootin takia.

Siriuksen ilme suli murjotuksestani. ”Mutta sinä voit toki auttaa minua toisella tavalla.”

Tuijotin häntä edelleen pahasti, vaikka olinkin kiinnostunut.
 
”Voisit vaikkapa kertoa minulle jotakin siitä Kutkasta ja sen omistajasta. Roniksiko sinä häntä kutsuit?”

Pöh.

Vaikka olinkin pettynyt Siriuksen pyytämästä ”auttamistavasta”, aloin kertoa hänelle muutamia pikku juttuja Kutkasta ja Ronista. Sirius kuunteli niitä kiinnostuneena ja alkoi kysellä muistakin ystävistäni.

”No, Rohkelikossa minulla on samalla vuosikurssilla kaksi muutakin ystävää; Harry Potter ja –”
”Sanoitko Harry Potter?” Sirius keskeytti silmät loistaen.
”Joo-o, etkö sinä ole myös hänen kummisetänsä?” kysyin katsellen hymyä, joka hiljalleen kaartui Siriuksen huulille.
”Minä en tiennytkään, että sinä olet Harryn kaveri”, Sirius totesi selvästi hyvin, hyvin tyytyväisenä.
”Sinähän olit hänen isänsä ystävä, etkö ollutkin?”
”Kyllä vain”, Sirius näytti kovin onnelliselta muistellessaan edesmennyttä ystäväänsä. ”Itse asiassa hän oli minun paras ystäväni.”

Kuului kolme kumahdusta suuresta kaappikellosta. Käännyin yllättyneenä katsomaan sen viisareita. Kello oli tosiaan jo kolme. Minne se aika oli oikein kadonnut?

”Oho”, Sirius nousi kiireesti ylös. ”Sinun on päästävä nopeasti takaisin koululle.”
”Miksi? Ei meillä ole vielä kiire. Ei minun pidä olla koululla vielä tunti kausiin”, ihmettelin kulmiani kurtistaen.
”Ei se olekaan ongelmana, vaan ankeuttajat. Ne alkavat vartioida katuja auringonlaskun jälkeen.”

Se sai minuunkin liikettä. Aloin kääriytyä takaisin viittoihin ja huiveihin kiireen vilkkaan. Aurinko kun tahtoi tähän aikaan vuodesta laskea niin aikaisin. Siriuksen ei tarvinnut pukea vaatteita, sillä hänen animaagimuotonsa omisti niin lämpöisenturkin. Hän odotteli minua kärsimättömänä takaoven edessä ja me pujahdimme siitä ulos. Sirius teki muutaman taian oveen ennen kuin hän sanoi. ”Mennään rääkyvän röttelön kautta. Se on paljon lähempänä kuin oppilaiden käyttämä tie, jonne me ei varmanakaan ehditä tässä lumihangessa.”

Sitten hän muuttui karhumaiseksi koiraksi ja lähdimme samoamaan pitkin katuja.

***

Poskeni helottivat punaisina päästyäni vihdoinkin sisälle lämpimään, vaikkei rääkyvää röttelöä voinutkaan sanoa kovin lämpöiseksi. Sirius ravisteli päätään saadakseen sataneen lumen pois turkiltaan. Hän lähti työntämään yhtä laatikkoa sivuun kulkureitiltämme. Pienen avustukseni jälkeen pääsimme käytävälle. Aivan liian pitkään jouduin olemaan kyyryssä ennen kuin pääsimme tällipajun alle tunnelin suuaukolle. Sirius muuttui takaisin omaan muotoonsa ja hänen ei auttanut muu kuin lysähtää polvilleen, sillä käytävää ei ollut todellakaan suunniteltu hänen pituiselle aikuiselle miehelle.

”Nähdään joskus, Selena”, Sirius hymyili vinosti. ”Hyvää joulua.”
Hymyilin hänelle takaisin. ”Hyvää joulua, Sirius.”
Lähdin kapuamaan ylös jään liukastamaa aukkoa ennen kuin muistin. ”Hei muuten, onko minun turvallista lähettää sinulle kirjeitä? Minä kun en uskaltanut, koska pelkäsin, että ministeriö tarkkailisi pöllöjä.”
”Kyllä minä uskoisin sen olevan turvallista, kunhan vain käytät jotakin salanimeä minusta”, Sirius vastasi ja minusta tuntui, että hänen hymynsä vain leveni tiedosta, että halusin kirjoittaa hänelle.
”Selvä…” mietin hetken aikaa sopivaa nimeä, ”John.”
”John?” Sirius toisti huvittuneena.
”Niin, varmaan puolet maailman miehistä tottelee nimeä John. Kukaan ei kiinnitä siihen huomiota kun se on niin tavallinen”, perustelin nimen hänelle ja onnistuin vetämään itseni ylös ja painamaan puun jähmettävää kyhmyä ennen tälliä. Vilkutin sedälleni ja lähdin harppomaan lumihangessa kohti ovia. Hermionen opettama loitsu tuli tosiaan käyttöön jalanjälkiäni poistellessa.

Oleskeluhuoneeseen päästyäni huomasin Ronin, Harryn ja Hermionen jo palanneen Tylyahosta. He eivät näyttäneet olleen pitkään odottelemassa sillä näin selvästi, että Harryn mustilla hiuksilla oli muutama lumihiutale.

”Moi, oliko hauskaa kermakaljalla?” istuuduin sohvalle Ronin viereen. Kaikki näyttivät jotenkin vakavilta ja… järkyttyneiltä?
”Moi”, Ron mutisi. ”Olihan siellä oikein… valaisevaa.”
”Mitä sinä oikein tarkoitat?”

Katsoin jokaista vuoron perään. Harry näytti siltä kuin ei aikoisi enää koskaan avata suutaan, Hermione ajatteli taas kerran aivan liian montaa asiaa samaan aikaan ja aivan liian nopeasti ja Ron taasen siltä kuin hän ei osaisi enää ajatella yhtikäs mitään. Jokin oli todellakin oudosti.

”Mitä on tapahtunut?” kysyin uudestaan.
Tällä kertaa Hermione päätti vastata. Hän katsoi minua niin rauhallisena ja vakavana, ettei minua voinut muuta kuin alkaa pelottamaan. ”Selena, me saimme kuulla äsken, että Sirius Musta on syypää sekä sinun äitisi, että Harryn vanhempien kuolemiin.”

Olin sanaton. Kuinka he olivat tuostakin kuulleet?

”Ja sen, että sinä olit ainoa, joka selvisi hengissä siinä räjähdyksessä jossa äitisi kuoli”, Hermione sanoi tyynesti. ”Ja nyt minä taidan tietää myös siitä sinun painajaisestasi.”

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+17 lukua
Kirjoitti: Ruskapoika - 29.01.2011 13:24:43

Ääääää, oon maailman huonoin lukija ja kommentoija jajajajaja.! ;___; Piti tätä oikeasti kommentoida kauan sitten, mutta saanu ihan hirmu vähän aikaan ja tää niskasta kiinni ottaminen ei oo mitään maailman helpointa hommaa (jostian ihmeen syystä, miun puolesta nimittäin sais, nii oisit saanu tän kommentin jo kauan sitten). Kuitenkin, näin alku offauksen jälkeen siihen asiaan!

Tää luku oli aivan ihana. Ehkä suureksi osaksi tuon Siriusksen ja Selenan tapaamisen takia. Sellainen ihanan suloinen varsinkin, kun siinä kerrottiin hieman noista Selenan vanhemmista, tai syistä miks se on just Selena nimeltään ja toi Reguluksen muisteleminen <3 Rakastuin tohon miten sait Siriuksesta semmosen lämpimän puolen veljeään kohtaan. Koska miusta heillä on ainakin joskus ollut hyvin lämmin veljes suhde. Vaikka kummatkaan ei välttämättä ole sitä tuoneet esille kovin selvästi.

Tosin tuo Dracon ehdotus vaatimus alkaa pelottaa minnuukin. Narcissalla on hieman mennyt arviot väärin, mikä tosin ei tietenkään ole sen syy, mutta silti. Draco ja Selena hyviä ystäviä, se ois maailman seittemäs ihme, jos niin olis oikeesti :D Tosin, jos Selena nyt tonne luihuiseen ois päässy niin voishan asiat olla toisin. Mutta ehkä ihan hyvä näin, nii ei Siriuskaan oo päässy huutamaan moisesta asiasta. En kuitenkaan uskois, että se ois ihan hirmu tyytyväinen, jos Selena ois Luihuisessa. Mutta aina on hyvä toivoa, että tuo joulu menisi kummakin osapuolen kannalta hyvin. Varsinkin, kun Draco on varmaan aika pulassa, jos totuus paljastuu Narcissalle.!

Ja jos vielä sin kuvailusta hieman, että pidän siitä hirmusen paljon. Kuten varmaan edellisissä kommenteissa on tullu esiin. Se on eläväistä, kertoo paljon ja se toimii mahtavasti tuossa minä -kertojassa. Selenan näkökulmasta on ihana lukea näitä tapahtua, koska tässä vast ikkään tuli luettua pari Potteria ja näin nää tapahtumat on itse asiassa jopa mielenkiintosempia, koska siellä on kuitenkin se, joka uskoo, että Sirius on syytön ja siellä on sitä omaa välissä. Vaikka toki tähänkin ehkä kaipaisi sitä värikkyyttä persooniin siinä mielessä, ettei olisi pelkästään Luihuisia, Korpinkynsiä, Puuskupuheja ja Rohkelikkoja luonteiltaan, koska kaikissa noidissa ja velhoissa on pakko olla kaikkia tupia edes se pikku rippunen. Kuitenkin toivottavasti tää saa jatkoa pian, vaikka saan tän kommentin tähän vasta nyte.

Lainaus

Hän ajattelee, että olen nykyään kuolonsyäjä

Kuolonsyöjää varmaan tarkoitat tuoss ;)

Minä kiitän ja kuittaan ja toivon sitä jatkoa, koska vaikka olen myöhässä kommentin kanssa niin pirän tästä suuresti :-*

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+17 lukua
Kirjoitti: mussuti15 - 09.02.2011 20:42:12

Eiiiii, ihan sairaan ihana ficci! :D
Luin tänään kaikki osat (söin myös tietokoneen ääressä) putkeen ja olen täysin koukussa!
Hahmot ovat niin omia itsejään, että oikeen häiritsee se (älä välitä sana valinnastani en osaa selittää tunnetta!) ;D Tosi asia on se, että rakastuin tähän ensisilmäyskellä ja juonikin on tosi kiinnostava enkä viitsisi millään lopettaa lukemista,mutta pakko mikä pakko. Tuli heti kauhea hinku päästä Selenan lukemaan joulusta Malfoiden kartanossa.  Anteeksi kun et saa minulta minulta mitään kehittävää palautetta,mutta se ei vain yksinkertaisesti minulta tule ikinä onnistumaan. :(
Kai jatkoa tulee pian ? (en ole malttamaton.. ;D)
KIITOKSET JOKA TAPAUKSESSA! :)

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+17 lukua
Kirjoitti: An_n - 12.03.2011 12:28:12

Mä rakastan tätä !
Selena on ihana, ja mä olin ihan ällikäin että Regulus olikin sen isä, eikä Sirius.

JATKOA, heti tai tapahtu kauheita  ;D

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+17 lukua
Kirjoitti: Bosamo - 13.03.2011 18:37:26

Onko sitä jatkoa tulossa??  ???

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+17 lukua || adventure, drama, romance, AU, Potterit OC
Kirjoitti: Jahma - 11.03.2012 18:27:07

Nou! Ei tää voi näin loppua!!
Mistä ne on saanu tietää?
Miten jouluna käy Malfoylla?
Mitä Siriuksele tapahtuu?
Amaril sun täytyy olla todella ihana, mahtava ja täydellinen ihminen ja jatkaa tätä ficciä, pliiiiis *räpyttelee silmiään anovasti*

Tämä on ollut tosi hyvä ficci, muutamia pikkuvirheitä löytyy sieltä täältä, mutta ei mitään maailmaa mullistavia.
Selena on todella mielenkiintoinen persoona ja osaan kuvitella sen olevan hyvin sukua Siriukselle. Alussa olin täysin varma, että Sirius on Selenan isä.

Kiittäen ja jatkoa toivoen
Jahma

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+17 lukua || adventure, drama, romance, AU, Potterit OC
Kirjoitti: Roosa - 12.03.2012 18:29:37

Vau.

Mä luulin eka että Sirius on Selenan isä.

Amaril:Sä oot tosi hyvä kirjottaja!

Anteeksi etten ole kommentoinut aiemmin.

-Roosa,maailman huonoin kommentoija

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+17 lukua || adventure, drama, romance, AU, Potterit OC
Kirjoitti: Midnight - 15.03.2012 18:35:37

Ihana ficci!

Toi Siriuksen ja Selenan "suhde" toisiinsa on mielenkiintosta luettavaa...
Ja oot kyllä osannut tehdä kaikista hahmoista aika omanlaisiaan. Toi oli mun mielestä hauska käänne, kun Selena pääseekin Malfoylle viettämään joulua! Mitähän siitäkin tulee...
Musta hauskin kohta oli ehdottomasti tässä luvussa oli tää:

Lainaus

”Kyllä minä uskoisin sen olevan turvallista, kunhan vain käytät jotakin salanimeä minusta”, Sirius vastasi ja minusta tuntui, että hänen hymynsä vain leveni tiedosta, että halusin kirjoittaa hänelle.
”Selvä…” mietin hetken aikaa sopivaa nimeä, ”John.”
”John?” Sirius toisti huvittuneena.

En saa tähän hätään tän rakentavampaa kommenttia, mutta ehdottomasti jään seurailemaan!

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+17 lukua || adventure, drama, romance, AU, Potterit OC
Kirjoitti: Akira-senpai - 25.03.2012 02:22:29

Minä en osaa kirjottaa kommentteja sitten alkuunkaan, joten tyydyn vaan kitisemään jatkoa!<3

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+17 lukua || adventure, drama, romance, AU, Potterit OC
Kirjoitti: LaraLura - 05.06.2013 00:23:24

Uutena lukijana olen heti kinuamassa uutta lukua!

Et kai ole unohtanut tätä?

Tarinan olet kirjoittanut todella hyvin, siihen pääsee todella hyvin sisään. Sekä kaikki hahmot ovat toden tuntoisia. Pieniä kirjoitusvirheitä löytyy ja jotkin sanat voisi sanoa toisin, mutta en jaksa puuttua niihin nytten.

♥: Lara

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+17 lukua || adventure, drama, romance, AU, Potterit OC
Kirjoitti: KarwaPallo - 05.06.2013 16:28:30

Uusi lukija! :)

Tykkään tästä todella paljon, minulle tuli todellisena yllätyksenä että Selenan isä olikin Regulus eikä Sirius. Selena on hieno hahmo, johon on helppo samaistua. Pidän kovasti kirjoitustyylistäsi, ja tarina etenee sopivaa tahtia. Joitakin yhdyssana virheitä oli, mutta ei ne kauheasti häirinneet
Pidempää kommenttia en nyt ehdi väsätä, mutta toivoisin kovasti jatkoa, vaikka edellisestä onkin kulunut aikaa.

~Karwapallo

Otsikko: Vs: Black Moon (k13) prologi+17 lukua || adventure, drama, romance, AU, Potterit OC
Kirjoitti: Wenni - 05.06.2013 16:49:04

Oi rakastuin tähän totaalisesti. Jatkoa jos tulisi näin parin vuoden jälkeen? *puppyeyes*