Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Rinnakkaistodellisuus => Aiheen aloitti: Smile^ - 31.01.2010 14:39:38
-
Author: Smile^ taas asialla :D
Rating: Sallittu.
Genre: Fluffy ainaki vielä (:
Beta: Word :)
Disclaimer: Hahmot kuuluu Stephenie Meyerille, mä leikin vaan hahmoilla.
Fandom: Houkutus, Twilight
Pairing: Normiparitukset
Summary: Viisi sanaa viideltä henkilöltä viidessä luvussa.
1. Quil Nuku elämäni valo ja ilo
2. Jane Kai rakkaudellakin on oma hintansa.
3. Renesmee Minun oma suteni, Jacob Black.
4. Jasper En halunnut olla tunteeton hirviö.
Luku 1. Quil
Siinä hän nukkui, käsi suloisesti posken alla. Tummat lapsen kiharat olivat laskeutuneet veroksi sulkeutuneille silmille. Kulmakarvat olivat menneet ruttuun, aivan kuin pienokainen miettisi jotakin. Äkkiä hän tuhahti ja käänsi kylkeään toiselle, suden muotoinen pehmolelu tiukasti kainalossaan. Minä liikahdin levottomana lattialla ja katsoin hänen selkäänsä pitkään, varmistaakseni, että hänellä oli kaikki hyvin. Kun Claire näytti nukkuvan turvallisesti ja sikeästi, minä rentouduin ja jatkoin hänen piirustuksiensa katselua.
Claire rakasti värejä ja sateenkaaria. Niitä löytyi jokaisesta piirustuksesta mitä hän oli piirtänyt. Monessa maalauksessa oli minä ja hän mukana. Kerran Claire oli maalannut itsensä vaaleanpunaiseen mekkoon, kruunu päässään ja minut hänen vierelleen pitämässä häntä kädestä sateenkaaren alla. Sen kuvan hän oli antanut minulle, se kuva oli päätynyt seinälleni, niin kuin olin hänelle luvannutkin. Minusta se kuva oli maailman suloisin, ihan oikeasti.
Jacob teki minusta eniten pilkkaa kaiken tämän takia, mutta ehkä hänkin joskus ymmärtäisi, jos hän löytäisi jonkun johon leimaantua. Ei oikeastaan haitannut, että Jacob härnäsi minua, kestäisin sen kyllä, se oli sen arvoista, Claire oli sen arvoinen. Jacob kiusasi minua, että joutuisin olemaan lapsenlikkana ja leikkimään mitä hassuimpia leikkejä pikkutytön kanssa, mutta tiesin, että hän oli vain kateellinen minulle. Hänkin halusi jonkun, jota rakastaa enemmän kuin elämää.
Äkkiä Claire hätkähti istumaan ja alkoi kirkua. Minä säikähdin kamalasti, en niinkään itseni takia, vaan hänen takiaan, hänen turvallisuutensa. Minä nappasin hänet nopeasti syyliini sängyltä ja hän painautui kerälle rintaani vasten. Hyssyttelin häntä hetken, kunnes kiljunta muuttui nyyhkeeksi. Minua raastoi kuulla hänen itkevän, se satutti minuakin. Se oli maailman kamalin ääni maailmassa, melkein jo fyysistä kipua.
”Ei mitään hätää pikkuinen. Quil on tässä.” Sanoin ja silittelin hänen selkäänsä. Hän puristi paitaani pienellä lapsen pyöreällä kädellään.
”Näin pahaa unta.” Hän nyyhki ja pyyhkäisi silmiään.
”Haluatko kertoa siitä?” Kysyin rauhallisesti ja katsoin häntä, edelleen silitellen.
Hän pudisti päätään hieman, kiharoiden heiluessa villisti puolelta toiselle. ”En muista mitä siinä tapahtui.” Hän mutisi väsyneenä.
”Ei se mitään, nuku nyt vain. Minä suojelen sinua pahoilta unilta, prinsessani.” Sanoin hänelle, suutelin hänen otsaansa ja annoin hänen vajota uneen sylissäni.
Pian kun tyttöni nukkui sylissäni sikeänä, niin asetin hänet varovasti sängylleen. Nuku, elämäni valo ja ilo. Minä suojelen sinua kaikelta. Silittelin hänen pehmeitä hiuksiaan hetken ja katsoin suloisinta lasta maailmassa. Rakastin häntä jo nyt, mutta eri tavalla, kun tulisin rakastamaan. Hän oli minulle tärkein ihminen koko elämässäni, minä palvoin häntä. Hän oli ainut, jonka näin kirkkaasti, hän oli ainut asia jonka tiesin olevan varmaa. Minulla olisi vielä monta vuotta odotettavaa, mutta hän oli sen arvoinen. Minulle kelpaisi kaikki, kunhan hänellä olisi kaikki hyvin. Nyt olin hänelle tuki ja turva, isoveli ja suojelija. Mutta se riitti minulle, riitti niin kauan kun hän olisi onnellinen.
A/N: Mitäs piditte? Komenttia kehiin, jooko? :) Luku oli vähä lyhyt, tiedän... Mutta siis tälläne idea tuli ja sen verran voin sanoa, että tässä ei näy päähahmoja ollenkaa, päätin kirjottaa välillä niistä, joista ei niin kerrota. Mutta noi viisi sanaa mitkä on kursivoitu, on ne viisi sanaa. ;) Ja sitte vielä, että luvun nimessä on sen nimi kenen PoV se on :D
Kupla lisäsi fandomin otsikkoon.
-
Oi tää oli kiva! Hyvää vaihteluu lukee välil muistaki ku vaa culleneist, bellast ja jakesta! :) aluks olin vähä sekasin et kenen näkökulmast tää on :D mutta jään odottelemaan jatkoa! (=
-
awws <<3 Quil oli jotenkin tooooosi sulonen, vaikka vihaanki ihmissusia :--D Silti, tykkään !
pikku toiveena, että kirjottaisit Jasperin poVista yhden luvun (:
jatka piaN!
xoxo, sanna m.
-
Voi kun oli suloinen teksti! Pakko kyllä sanoa että söpömpää paria saa hakea. :-* Jatkoa!
-
minnamoi: Kiiiitoooosss kommentista :-* Anteeksi epäselvyydestä, luvun alussa aina lukee kenen PoVista :)
sannamauh:Ihana kuulla että tykkäsit! ;) Katotaan, vielä en oo päättäny lopullisesti ketä kaikkia tähän pistän... :P Kiitti ku kommentoit :-*
Salla:Tässä oli tarkotuksenaki vähä tuoda tuota Quilin rauhallisuutta esiin, ku yleensä se on nii vitsaileva ja sellane samanlaine hassuttelija ku Emmett :) Kiitos kommentista :-* Jatkoo tulee :)
//Edit.
Kiitti Kupla unohdin lisätä fandomin otsikkoon ;D
-
2. Jane
En käsittänyt alkuunkaan. Mitä tuo näkee tuossa? Miten heikko ja säälittävä joku voi ollakaan, menee ja rakastuu ihmiseen? Ennenkuulumatonta vampyyrilta, halveksuttavaa. Heikot ovat vain vahvojen tiellä, estävät parhaimpia pääsemästä huipulle. Käyttävät aikaamme, vaikka eivät edes ansainneet sitä.
Edward ärähti kaikuvassa salissa lujaa, kyyristyi edessäni silmät palaen ja oli hyökkäämässä kimppuuni, mutta minä kerkesin ensin. Kukaan ei tehnyt elettäkään suojellakseni minua, sillä he tiesivät että minä pystyisin suojelemaan itseäni. Halusin suojella itse itseäni.
Ups, unohdin. Ajattelin ja katsoin julmasti hymyillen häneen, tuottaakseni häneen enemmän kipua. Suustani purkautui pieni, melkein kuulumaton nauru. Mitäs meni rakastumaan iljettävään ihmistyttöön.
Edward makasi jalkojeni juurella, silmissä näkyi vaan tuska ja viha. Urheaa, että hän ei päästänyt ääntäkään, niin Aro oli sanonut. Aro oli kokenut kykyni, kun oli sitä itse pyytänyt. Hän sanan mukaisesti sanoi, että haluaisi kokea miltä kykyni tuntuu, sillä oli nähnyt monien kärsivän edessämme.
”Ei, älkää!” Kuului kiljaisu salin toiselta puolelta. Keskittymiseni herpaantui ja käänsin katseeni säälittävän hauraaseen yksilöön, joka ei edes ansainnut katsettani. Tuollaiset olivat minulle vain ravintoa. Hän tuoksui kieltämättä hyvälle, enkä tajunnut miten joku saattoi nähdä niin paljon vaivaa ollakseen syömättä häntä. Tyttöhän selvästi kerjäsi vain hankaluuksia!
Samassa Edward lysähti maahan elottomana ja ihmistyttö koetti päästä rakkaansa luokse, mutta Demetri piti hänestä kiinni, tylsistyneen näköisenä. Katsoin häneen harmillisena, ikävää hänelle, tylsimmät hommat tällä kertaa. Ehkä seuraavaksi hän pääsisi kunnolla mukaan.
”Ottakaa minut, ole kiltti, älä satuta häntä, älä.” Tyttö aneli paniikissa, näin hänen itkevän ja katsovan vuoron perään minuun, sekä Aroon. Ennen kuin kumpikaan meistä kerkesi sanoa sanaakaan, kuulimme sähähdyksen.
”Häneen ette koske.” Edward mutisi, murinan purkautuessa rinnasta, hän paljasti hampaansa.
Minä rupesin nauramaan, tämähän on herttaista, mikä klisee. ’Älä ota häntä, ota minut!’ ’Ei, ota minut älä häntä!” Olisi mukavaa nähdä, jos nyt vaikka tästä tappaisimme tuon ihmisen, miten Edward siihen reagoisi, varmaankin yhtä säälittävästi kuin tähänkin mennessä. Ehkä saisimme kunnon tappelun aikaan. Sekin voisi tuoda tähän tylsään päivään jotain uutta, Demetrikin voisi innostua, eikä sitten mököttäisi koko päivää ja valittaisi Arolle miksi juuri hänen piti saada tylsimmät hommat.
Edward murahti taas ja paljasti hampaansa, sähisten vaikuttavasti. Voi Edward, ajattelin ikävystyneenä, naurun kaikuessa vielä äänestäni, rakkaudellakin on hintansa.
A/N: Anteeksi jos kesti! (: Tässä olis nyt toinen luku ja jos jäi epäselväksi ne viisi sanaa niin se olis tuo: "Voi Edward, Rakkaudellakin on hintansa."
Kommentteja rakastan! :)
-
Tykkään tosi paljon tavastasi kirjoittaa, ja kaikesta mitä olet kirjoittanut. :)
Uusi lukija siis ilmoittautu.
~Virheellinen
-
Oih! Tykkäääänn!!
Ykkös luku kuvasti juuri hyvin leimautumista, sitä suojelunhalua ja rakkautta, ripaus söpöyttäkin mukana. Quil on maailman paras isoveli, myöhemmin poikaystävä.
Kakkos luku taasen kuvasti todella hyvin Janen ajatuksia, voisin kuvitella hänen ajattelevan noin kirjassa/elokuvassa. Katkeruutta ehkäpä, halua satuttaa ja ylimielisyyttä. Perfecto. :)
Jatkoa vaan pian tulemaan, itse odottelen todella innolla!
mouu
-
Virheellinen:Vau, olipa iso kohteliaisuus!:o :) Kiitos ihanasta kommentista! :)
mouu:Hyvä että hahmot olivat omanlaisiaan, se oli mun tarkotus! :D Jatkoa tulossa, ihanaa että joku odottaa :)
-
Suloinen tuo ensimmäinen luku! Ihana luke Quilin näkökannasta.
Toisessa Jane oli niin kieroutuneenoloinen kuin pitääkin.
Jatkoa tulen varmana lukemaan, joten nopeasti jatkoa! ;)
-
toi Quilin oli ihana, mutta pidin myös tuosta Janen, niin omaitsensä.. :)
sekavalause toi edellinen.. ;D mutta, juu.. =)
jatkoa toivon, rakentava tais lähtee Venäjälle.. :D
-
Lööperiikka:Ihanaa että pidit edellisistä luvuista tässä olis tätä jatkoa :)
E_Bella:Mutta venäjä on ihan meidän naapurissa! :D Joten ei kovin kauas... hehhee :D mut jatkoa tulis nyt!
Kiitos kaikille jotka kommenttoi! :)
3. Renesmee
Sisältä kuului pianon soittoa ja se voimistui hetkihetkeltä kun lähestyin huumaavaa vauhtia pientä kotiamme, tai niin kuin isä mieluiten nimitti, mökkiä kohti joen yli. En koskaan kulkenut Bussilla koulumatkoja, toisin kun muut nuoret, pääsin nopeammin juosten. En ollut vielä kuudentoista, joten autollakaan en saanut ajaa.
”Heippa isäkulta!” Huudahdin iloisena kauniin melodian lävitse, minun melodiani, tuutulauluni. Se toivotti minut tervetulleeksi kotiin, niin kuin joka ikinen päivä ennenkin. Riisuin takkini naulakkoon, heitin koululaukkuni huoneeseeni ja halasin nopeasti isääni.
”Hei Renesmee. Miten koulussa meni?” Hän sanoi ja vilkaisi olkansa ylitse, kun kävelin keittiöön.
”Mitenkäs siellä. Yhtä helppoa kuin aikaisemminkin.” Sanoin iloisena, kun kurottauduin yläkaapille ottaakseni muroja. Pituuteni olin perinyt äidiltäni. Tottakai olisin voinut helposti hypätä keittiötasolle, tai vaikka tunkea itseni kaappiin, mutta välillä oli kiva käyttäytyä kuin ihminen. Tai sitten olin vain saanut vaikutteita koulusta ja ne unohduin käyttämään niitä kotonakin.
Äkkiä iso koura nappasi muropaketin nenäni edestä, ehdin jo närkästyä, kun sama käsi sitten jo tarjosikin niitä jo minulle.
”Oletko sinä tosiaan noin lyhyt? Voisin vaikka vannoa, että viimeksi kun näimme, olit pidempi.” Emmett hörähti nauramaan. Kävelin jääkaapille ja tokaisin, ”Ei kaikki ole synnynnäisiä jättiläisiä, niin kuin eräät.” Totesin piikittelevään sävyyn. Emmettille piti antaa aina vain takaisin samalla mitalla. Hän oli lempi setäni, vaikka kyllä minä toki Jasperistakin välitin. Hän ei vain jaksanut riehua kanssani ja oli muutenkin varautunut ja hiljainen, toisin kuin Emmett.
”Ollaanpas sitä ilkikurisia. Oletkos senkin perinyt äidiltäsi?” Hän nauroi taas.
”Ehkä. Mutta voi olla, että tämän olen sitten perinyt isältäni.” Sanoin ja pomppasin silmiä kirvelevällä nopeudella voltin Emmettin yli ja nappasin häntä kaulasta, kiivetäkseni hänen olkapäilleen. Emmett hekotti niin, että huoneessa kaikui ja koetti saada minusta otetta, varmaankin heittääkseni minut hänen ylitseen lattialle. Juuri siksi minä pidin Emmettistä niin kovasti. Hän uskalsi ottaa kanssani rajummin, otella kanssani jos halusin. Hän ei koskaan väsynyt tai sanonut, että pitäisi ottaa rauhallisemmin, ettei minulle vain käy huonosti.
”Jospa rauhoittuisitte hieman?” Isän ääni kuului ovelta. Hyppäsin Emmettistä irti ja näytin hänelle kieltä kuin viisivuotias. Vastaiskuksi hän pörrötti kupariset hiukseni sekaisin.
”Relaa vähän, veli. Menen jo autoon odottamaan.” Emmett sanoi ja pukkasi isääni leikkisästi olkapäähän. ”Heippa pikkuinen!” Hän huusi minulle.
”Moikka jättiläinen!” Huusin takaisin ja kuulin jylisevän naurun ulkoa. Mitä Emmett-setä täällä edes teki?
”Hän tulee mukaamme kun haemme äitisi ja Alicen kaupungilta.” Isä vastasi ajatteluuni.
Minä nappasin murokipon pöydältä, kaadoin siihen maitoa ja aloin syömään.
”Miksi he ovat kaupungilla? Äiti vihaa käydä ostoksilla.”
”Hän on ostamassa sinulle syntymäpäivälahjaa. Etkö muista? Sinä täytät kuusitoista vuotta kahden päivän päästä.” Isä naurahti.
”Ainiin. Pääsi unohtumaan.” Totesin pirteästi ja laskin murokipon tiskikoneeseen. ”Miksi te menette hakemaan heitä? Eikö äiti ja Alice osaa tulla omatoimisesti takaisin?”
”Kyllähän sinä Alicen tiedät. Hän rakastaa käydä ostoksilla. Kun Alice menee ostoksille, häntä on vaikea saada sieltä takaisin. Mutta se ei ole meidän syymme tällä kertaa. Me menemme sen jälkeen Esmelle suunnittelemaan syntymäpäiviäsi.” Minä voihkaisin, kuullessani nuo sanat juhlinnasta.
”En minä mitään tarvitse. Oikeasti. Minulle vain riittää että te kaikki olette paikalla.” Sanoin ja tarkoitin sitä. Isä naurahti ja kuulin hänen mutisevan. ”Niin samanlainen, kuin äitinsä.”
Hän meni eteiseen laittamaan takkia päälleen ja minä kävelin perässä. Halasin isäni kylmää syliä, joka oli samaan aikaan hyvin lämmin ja rakastava.
”Olet rakas.” Sanoin ja rutistin häntä.
Hän suuteli minun hiuksiani. ”Niin sinäkin.”
Irrottauduin hänestä ja sanoin, ”En välttämättä sitten ole kotona kun tulette.”
”Minne sinä olet menossa?” Hän kysyi, vaikka varmasti jo tiesi vastauksen. Minä painoin käteni hänen poskelleen, näyttääkseni Jacobin, minun Jacobini kasvot hänelle.
”Vai niin. Kotiintuloaika puoli kymmeneltä, huomenna on vielä koulua.”
Selvä on. Vaikka me Jaken kanssa varmaan ollaankin vain meillä. Päätin vain ilmoittaa jos puhelin jää vahingossa kotiin.
”Hyvä että ilmoitit.” Hän sanoi hymyillen ja avasi oven. Oven takana seisoi Jake, käsi koholla, selvästi koputtamassa oveen. Isäni oli vain kerinnyt avata oven ensin.
”Jacob.” Isä tervehti hymyillen
”Hei Edward.” Hän tervehti ihanalla äänellään isääni samaan aikaan kun tämä juoksi autolle käsittämätöntä vauhtia. Ovi jäi auki ja Jacob astui sisälle yöntummissa silmissä palava katse. Hän oli jo lähestymässä minua kun nostin sormeni hetkeksi ilmaan ja kuulostelin milloin auto olisi tarpeeksi kaukana, että voisin päästää ajatukseni vapaaksi. Eihän isälle nyt kaikkea sopinut näyttää.
Laskin käteni alas kun en enää erottanut auton ääntä monista muista moottoritiellä.
Virnistin Jakelle ja hän kaappasi minut lämpimään halaukseen.
”Hei kulta.” Hän mumisi korvaani.
”Hei.” Jopa itse kuulin äänestäni rakkauden, jumaloinnin. Hän oli kaikkeni, mitään muuta en tarvinnut. Ei tämä ollut pelkkää rakkautta, tämä oli enemmän. Jake oli virheettömästi toinen osapuoleni, minun ei olisi edes tarvinnut sanoa sanaakaan, ja hän silti tietäisi tarkalleen mitä minä miettisin. Hän tiesi mitä jokainen eleeni ja jokainen katseeni tarkoitti. Hän tiesi minusta enemmän kuin itse tiesin.
”Oli jo ikävä.” Hän sanoi ja risti sormensa sormieni lomaan kun irrottauduin näkemään hänen silmänsä.
”Minullakin.” En voisi elää ilman häntä, en osannut kuvitella elämää ilman häntä. Hän oli aina ollut siinä, niin kauan kuin vain muistin. Toivoin että hän tulisi olemaankin. Jokaisessa muistossani hän oli ollut jotenkin läsnä, joko sitten ajatuksissani tai fyysisesti paikalla. Muistin, että hän oli viimeiset viisitoista ja 363 päivää näyttänyt samalta. Ihmissusigeenit.
Kurotin viimeiset metrit välillämme ja kosketin hänen pehmeitä huuliaan. Minun oma suteni, Jacob Black.
A/N:Tässä tulis vihdoin uus luku! :D Anteeks että kesti, mulla oli vähän ongelmia sen kanssa mitä mä tähän laittaisin mutta juu, tässä tää nyt olis :) Rakastan kommentteja, joten kommenttia kehiin!
-
Hän oli kaikkeni, mitään muuta en tarvinnut. Ei tämä ollut pelkkää rakkautta, tämä oli enemmän. Jake oli virheettömästi toinen osapuoleni, minun ei olisi edes tarvinnut sanoa sanaakaan, ja hän silti tietäisi tarkalleen mitä minä miettisin. Hän tiesi mitä jokainen eleeni ja jokainen katseeni tarkoitti. Hän tiesi minusta enemmän kuin itse tiesin.
juu aivan älykaunis<<3
Sinä rakastat kommentteja ja minä rakastan ficciä. :) Tosi kaunista ja sulavaa, vain yhden virheen bongasin. Se oli jotain tyyliin "hänen olkapäälleni". :) Siellä alusssa.
Jatkoa piann! Montako lukua tulee? Ja voitko pistää tohon otsikkoon aina että millon luku on tullut? :) Kkkiitos.
love u, sannna.
-
sannamauh:kiitos kovasti ihanasta kommetista! ♥ Ja joo, virheen löysin sun avustuksella, kiitos siitäki :) Tossa ton nimen alla lukee että montako lukua on tulossa (Eli siis viisi :D). tai siis siinä lukee tällähetkellä 3/5 mutta voin mä ne tohon otsikkoonki lisätä :) Jatkoa tulossa, jatkoa tulossa... :D
-
Noh, miks en ollu huomannu tota tokaa lukua ??? no joo parempi myöhään kun ei milloinkaan! ;) Nää luvut oli tosi hyvii ja tykkäsin etenki tost Renesmeen luvusta! <3 se oli niin todentuntusesti kirjotettu ja ihanasti kuvailtu! Ja plussaa oli myös että Emmett oli sinnekki väliin eksynyt! Mutta toki kakkos lukuki oli hyvä vaikkakaan en Janesta oikeen tykkää :( mut seki oli kuvailtu hyvin! :) en nyt muista että bongasinko jonku virheen kakkos luvusta mutta kolmosesta ainakin! :)
Sanoin iloisena, kun kurottauduin yläkaapille ottaakseni muroa.
eli siis varmaan pitäis olla 'muroja'? ainii nyt muistan sen virheen kakkos luvussa...
’Älä ota häntä, ota minut!’ ’Ei, ota minut älä häntä!”
’Ei, ota minut älä häntä!’... eli varmaanki pitäis tossaki olla lainausmerkki!? :) nojoo ei ollu isoja virheitä! :) mutta joo hyvin kirjotat! harmi vaan että lukuja tulee enää vaan kaks
minnamoi♥
-
Iiiiiiiiiihana ♥ Lisäälisää..
Ja rakentava juoksi kiljuen karkuun.
~Virheellinen
-
minnamoi:Kiitos kommentista! Hyvä et näytit virheet, meenki heti korjaamaan :) Siks mulla tässä luvussa kestiki niin kamalan kauan, ku piti joku järkevä syy saada Emmett käymään siellä :D
Virheellinen:Ihana kuulla että pidit! Jatkoa tulee vielä vähän... :)
-
Nää on ihania! ♥
Lisää nopeesti!!
Muutaman virheen bongasin, mutta ne oli toooosi pieniä!
Kirjotat hyvin ja voisin lukee näitä enemmänki ku viis!
♥:llä,Candy
-
oi ♥ kirjotat tosi sujuvasti ja kuvailet ne just niin miten vois kuvitella henkilöiden tekevän ;D Tosi ihana, pakko saada lukea loputkin :D ;)
-
Siks mulla tässä luvussa kestiki niin kamalan kauan, ku piti joku järkevä syy saada Emmett käymään siellä :D
no eipä siinä nii hirveen kauan menny! :) nii ja piti ilmottaa vielä, että toi teksti vois olla helpompi lukee jos tekisit ne kappalejaot samallalailla ku ykkös ja kakkos luvussa, eli et laitat sinne ne välit... nyt se on aikalail yhtä pötköä :D mut ei se hirveesti lukemista haittaa... :)
-
CandyApple:Kiitos kovasti kommentista! :) Hyvä että pidät.
kuppi_kahvia:Kiitoskiitos! :D
minnjou:Oho! Niimpäs onki :D kiitti huomautuksesta, voisin tässä tehä asialle jotain, viimeistään seuraavassa luvussa jos sais sen nyt alotettua :)
-
Giril:Kiitos! :)
TATTADDAA!! Tässä olis jatkoa rakkaat lukijat!!
4. Jasper
Tummat pilvet näyttivät raskailta värinsä menettäneellä taivaalla, mutta ne liikkuivat kumminkin yllättävän sulavasti, hiljalleen. Pyöreät pienet pisarat putosivat voimalla maahan, tuhansien samanlaisten joukkoon, muodostaen kuoppaiselle ajotielle useita pieniä lammikoita. Pinta rikkoutui aina pisaran osuessa, muut ottivat eksyneen vastaan, toivottivat sen tervetulleeksi joukkoon. Yhdessä on helpompi olla, turvallisempaa.
Tai niin sitä luultiin. Kymmenen tavallista, heikkoa ja haurasta ihmistä vastaan minä, eikä heillä olisi toivoakaan, olisin minä sitten nälkäinen tai en.
Muutama vastasyntynyt vastaan minä ja tietäisin voittavani. He eivät osanneet taktikoida, minä osasin.
Yksi kokenut vastaan minä ja mahdollisuuteni olisivat silti hyvät.
Olin taistelija, halusin sitä tai en.
Taivas näytti itkevän ja se sai kulmani menemään kurttuun. Mieleeni palasi se yksi ja ainut kerta kun olin tarkoituksellisesti päästänyt saaliini pakoon, silloin kun vielä asuin viimeisiä päiviä Houstonissa, Texasissa, Marian kanssa.
En ollut kyennyt juomaan hänen vertaan, en halunnut olla tunteeton hirviö, vaikka tuohon aikaan olinkin ollut hyvin, hyvin epäinhimillinen.
Tyttö oli ollut vasta neljätoista kesäinen, pieni ja hento ikäisekseen, mutta jokin hänessä sai pienen toivon ja inhimillisyyden valon pilkistämään jostain hyvin syvältä sisimmässäni, mutta se riitti. Olin huomannut sen, huomannut tekeväni väärin. Pienen hetken olin epäröinyt, nähnyt mikä minusta oli tullut. Tajunnut, että ennen olin peloton suojelija, nyt kylmäverinen tappaja.
Mutta olin kunnianhimoinen, en niinkään tahtonut valtaa, mutta halusin olla paras siinä mitä teen, olla muiden silmissä hyvä, varsinkin niiden, joilla oli valtaa. Kun olin juuri syntynyt vampyyriksi, olin ottanut sen vastaan lahjana, mahtavana aseena, joka saisi minut näyttämään vielä vakuuttavammalta sellaisten ihmisten silmissä, joilla oli arvoa.
Läheltä kuului epätoivoisia juoksuaskelia ja itkun sekaista tiheää hengitystä, epätoivoista nyyhkytystä. Vaikka olinkin jonkun matkan päässä uhristani, pystyin maistamaan hänen tunnetilansa, epätoivon ja kauhun. Se mietitytti minua hieman, sillä koko ihminen ei ollut nähnyt minua vielä, eikä sitä mihin kykenin. Yleensä pakokauhun sai aikaan se mitä tein ja se, kuinka käyttäydyin, sekä se, mitä tekisin uhrille. Varsinkin, jos haluaisin leikkiä uhrillani ennen kuin toimisin.
En jaksanut miettiä enempää, sillä haistoin makean, hyvin miellyttävän tuoksun. Tiesin sen olevan seuraava uhrini, niin paljon tuoksusta pidin. Sakeasta, täyteläisestä ja vahvasta tuoksusta päätellen, uhri oli jo vuotanut verta hieman.
Lähdin juoksemaan, kuullostellen utuista iltaa. Huomasin, -vaikka en siihen juurikaan kiinnittänyt huomiota-, että taivaalta alkoi valua hitaasti pieniä pulleita pisaroita kastaen vähä vähältä hiuksiani, värjäten ne tummemmaksi. Se teki tuoksusta vielä paremman, herkullisemman.
Kuulin uhrin juoksevan kiivain askelin, hengityksen tihenevän lähes itkuksi. Seisoin itse erään talon päällä, katsoen sieltä alas kapealle, tummalle tielle, johon uhrini oli juuri päätynyt.
Hyppäsin kevyesti alas, päästämättä ääntäkään. Kävelin kevyesti muutaman askeleen uhriani kohti, tuntien hänen tunteensa paremmin, selkeämmin, mutta suljin ne pois mielestäni. Halusin nauttia tästä
”Mitä noin nuori tyttö tähän aikaan ulkona tekee?” Kysyin samettisella äänellä, pitäen kädet puuskassa edessäni, nojaten rennosti korkeaan tiiliseinään, pysyen vielä varjoissa. Sain aikaan aika upean reaktion: tyttö hätkähti rajusti ja käännähti hurjana katsomaan, pitkät ruskeat kiharat heilahtaen märkää ilmaa vasten, mistä ääni oli tullut. Vaikka olikin jo syksy, tytöllä oli päällä vain ohut valkoinen mekko ja paljaat jalat. Hän seisoi varautuneena, melkein vihaisena kaukana minusta ja tähyili hurjana ympärilleen. Hänen huulensa oli halki ja nenästä oli valunut hurja vana verta suuhun ja kaulalle. Silmäkulma oli musta ja turvoksissa, selvästi häntä oltiin kohdeltu kaltoin. Näin hänen poskien alla kimmeltävän kyyneljuovat, kun hän pyyhkäisi rajusti suustaan ylimääräiset veret, vaikka tilalle tuli heti lisää. Minun oli vaikea pitää itseni kurissa, mutta haluaisin nauttia tästä hetkestä, tästä saaliista.
”Mitä se sinulle kuuluu?” Vastaus sähähti tytön suusta itkuisena, mutta vahvana, huomasin hänen nostavan leukaansa hiukan. Hän katsoi minuun päin, silti näkemättä sokeilla ihmis-silmillään tummiin varjoihin. Katsoi tänne hetken, käännähti sitten ja lähti juoksemaan toiseen suuntaan.
Minä hyppäsin hänen eteensä.
”Ajattelin vain.” Mumisin silkkisesti, samalla kun otin muutaman askeleen häntä kohti, työntäen pelokkaan näköistä tyttöä vasten seinää. ”Näin myöhään voi olla vaikka mitä vaarallista liikkeellä.” Hymyilin tytölle hieman, samaan aikaan kun hän katsoi minua, päätä pudistellen, hypnotisoituna. Tiesin että hän näki minun rubiinin punaiset silmäni, minun jumalaiset kasvoni. Tiesin näyttäväni enkeliltä, mutta hänkin pystyi päättelemään sen verran minusta, etten ollut hyvä, taikka kiltti. Enkeli helvetistä. Valkoinen demoni.
Nostin sormeni hänen poskelleen, sivellen kevyesti hänen kasvojaan sormenpäilläni ohimolta leukaan. Mikä tuoksu…
Hän kavahti, käänsi kasvojaan poispäin minusta ja yritti perääntyä periksiantamatonta seinää vasten. Hän ei pitänyt sormieni kylmästä kosketuksesta. Harmi vain, ettei tilaa ollut tarpeeksi liikkua. Tyttö ei päässyt liikkumaan senttiäkään poispäin minusta.
Tartuin häntä leuasta ja poskesta, pakottaen hänet katsomaan minuun. Sormeni tahriintuivat tummanpunaiseen vereen.
”Älä koske minuun.” Suusta sihahti vihaisena, mutta vain kuiskauksena. Pystyin kuulemaan, kuinka hänen kurkkunsa oli kuivunut.
Tunsin vihan aaltojen suorastaan polttelevan ihoani. Häntä inhotti enemmän kuin pelotti. Tai ainakin tyttö osasi hemmetin hyvin peittää sen… mutta kyllä hän minua pelkäsi. Kaikki pelkäsi, ihmiset ainakin.
”Noh, noh. Sinuna käyttäytyisin hyvin.” Muistutin hymyillen. Rubiininpunaiset silmät taivaansinisissä. Minkä värinen taivas olikaan? En ollut aikoihin katsonut nenääni pidemmälle.
”Sinuna minä päästäisin irti.” Hän ärähti, lipaisi huuliaan kielellään ja katsoi minuun enemmän kuin murhaavasti, silmät punoittaen aikaisemman itkun jäljiltä.
Minä nauroin, silkkisesti, hiljaa. ”Sinuna minä en juurikaan uhkailisi.” Sanoin ja siirryin ahtaassa tilassa vielä lähemmäksi, näpräten hänen hiuksiaan, nauttien tuoksusta. Ja hänen itsevarmuudestaan, pelottomuudestaan.
”Ja mitä sinä ajattelit minulle tehdä? Minä en sinulle alistu, hirviö.” Hän sanoi ja yritti tönäistä minua rintaan. Ennen kuin hänen kädet ehättivät edes puolta matkaa pidemmälle, minä painoin ne jo seinää vasten.
”Tappaa sinut.” Sanoin hitaasti, kevyesti todeten, painaen pääni ihan hänen korvallensa. Halusin kuollakseni nähdä reaktion. Kuollakseni…
Hän nauroi. Se sai minut hämilleen.
Ensimmäistä kertaa vampyyriksi syntymisen jälkeen, minut saatiin hämmästyksiin.
Hän todellakin nauroi. Hieman hysteerisesti ollakseen todella huvittunut. Tunsin vihan aaltojen kasvavan entistä enemmän hänessä.
Kerrankin tunsin olevani vähemmän vaikuttava. Vähemmän se, joka määräisi mikä on seuraava askel kohti kuolemaa.
”Anna tulla senkin saastainen verenimijä. Kyllä minä tiedän millainen hirviö sinä ja ystäväsi ovat. Vai voiko heitä edes ystäviksi sanoa? Tappajia te olette, tappamaan tulette vielä toisennekin. Olen vain listaan uusi, niin kuin oli äitinikin. Monesko hän oli? Sadas? Monesko minä olen? Sinä tapoit hänetkin, etkö tiennyt? Olin siellä silloin. Et tainnut ajatella, että uhreillasi on elämä, ihmisiä jotka heitä rakastaa ja joita he rakastavat. Olet sinäkin ihminen ollut, ihmisistähän vampyyrit luodaan. Missä sinä olet nyt? Missä on Jasper Withlock? Olet ollut liian kauan jo helvetissä, olet armoton tappaja, vain sinä merkitset itsellesi kaikkea. Olet liian ylpeä nähdäksesi heikompia, nähdäksesi millainen demoni sinusta on tullut. Tapa minut, mutta saat olla varma että minä säälin sinua Jasper. Säälin ja olen pahoillani sinun puolestasi. Tulet palamaan helvetin liekeissä, koska olet liian ylpeä ja itsekäs pyytääksesi anteeksi, tuntemaan tekojesi seuraukset. Sinulla on kova työ saada armahdusta.”
Jokaisesta sanasta tihkui viha ja katkeruus vahvana. Tajusin, että minun pitäisi olla vihainen hänen sanoistaan, en suvainnut että minulle puhuttiin noin. Edes ne, jotka tulisin tappamaan.
Silti olin vain hämmästynyt. Miten hän tiesi kuka olin? Mistä hän tiesi mikä olin? Mistä hän tiesi minun tappaneen?
Tiesin että kuvastin tasan tarkkaan noita sanoja mitä hän oli sanonut, mutta silti en löytänyt itseäni niistä ollenkaan.
Tiesin, että minun pitäisi kiinnostua enemmän siitä, miten hän tiesi mikä olin. Siitä, mitä hän tiesi historiastani, kyvystäni tappaa?
Jossain kaukana, melkein huomaamattomasti, tiesin hänen olevan oikeassa. Lähdin miettimään takaperin ajassa taaksepäin olematonta listaani, joka ei ollutkaan niin olematon. Moniako olin tappanut viime viikon aikana? Entä kuukauden?
Liian monia.
Kuka olin? Mikä minusta oli tullut? Missä oli Jasper Withlock? Oikeuden puolustaja, ihminen, joka vihasi vääryyttä ja väkivaltaa?
Tietoisuuden rajoilla tajusin, että hän oli saanut minut katumaan. Katsoin häntä hetken silmiin, ja tiesin että niistä näkyi epäröinti.
En tuntenut itseäni enää.
Päästin uhristani irti kankeasti ja katsoin verisiä käsiäni, jotka vapisivat ensimmäistä kertaa moneen kymmeneen vuoteen. Sade huuhtoi hiljalleen tummanpunaiset tahrat pois ja minä en osannut kuin tuijottaa.
Käänsin katseeni takaisin taivaansinisiin silmiin, josta näkyi sääli, viha ja hämmennys.
”Juokse.” Sanoin hänelle, sanat tulivat käskynä, kuin johtajan suusta. Hän katsoi minuun lyhyemmän aikaa kuin sekunnin ja lähti juoksemaan. Minä en tuntenut mitä hän tunsi, sillä itse olin turta kaikista niistä tunteista, mitä itse tunsin.
Niistä silmistä oli näkynyt sääli ja sitä minä inhosin. Inhosin tapaa jolla hän oli katsonut minua. En pitänyt säälistä, minun kaltaisiani ei säälitty. Olin liian arvokas sääliin.
Tai liian ylpeä.
Olisi aika nähdä taas taivas.
Tunsin käden selälläni, hipoen siitä reittiä kyljiltä rinnalleni. Höyhenen kevyesti ne koskettivat ihoani. Suljin hetkeksi silmäni, kadottaakseni jäljet äskeisistä muistoista, keskittyäkseni vain käsiin, jotka puristuivat ympärilleni.
Käännyin tavattoman hitaasti ympäri, nähdäkseni hänen silmänsä, joita minulla oli ollut jo ikävä noina pieninä hetkinä jona emme olleet nähneet. Oli se vain sitten sekunnin sadasosa tai tunti, aina se oli liian pitkä aika.
Otin hänen kädet omiini, leikkien hänen sormillaan hetken, hymyillen itsekseni. Kultaiset silmät katsoivat minuun ja minä hukuin niihin jälleen, aina vain uudelleen.
Niistä paistoi rakkaus, jota en ansainnut. Hän luotti minuun, vaikka mitään varmuutta minusta ei olisi. Hän jaksoi uskoa, vaikka muut eivät jaksaneet. Hän tiesi mikä olin ollut, mikä olen ja mikä tulen olemaan.
Ja silti hän rakasti minua.
Alicen luottamusta en voisi ikinä pettää, se olisi liikaa minullekin, kylmäveriselle tappajalle, joka oli pitkän elämänsä aikana jo nähnyt kaiken.
Rakastin häntä niin kovin, että tuntui kuin se ei enää mahtuisi sydämeeni. Siihen tarvitsin enemmän kuin maan ja taivaan, koko universumin. Halusin kaikkien tietävän, kuinka paljon häntä rakastin ja sanoa, että tuo pieni ihme on minun, kokonaan minun.
Nyt rakkaani silmät kysyivät oliko minulla kaikki kunnossa, olin ollut koko päivän hiljainen ja yksinäinen. Olin tavallisestikin, mutta tänään vain pienen hetken enemmän kuin yleensä ja se ei jäänyt Alicelta huomaamatta, mikään ei jäänyt. Ei edes tuleva.
Nostin toisen käteni hänen niskalleen, näpräten lyhyitä mustia hiuksia ja toisella kädellä vedin hänet kiinni itseeni, haluten tuntea hänen vartalonsa lämmön.
Katsoin häntä takaisin, silmissä paistaen pelkkä rakkaus ja viestittäen, että minulla oli kaikki hyvin nyt kun vain hän oli siinä.
Hän katsoi silmiini vielä hetken ja painoi sitten päänsä rinnalleni melkein huomaamaton hymy kasvoillaan ja kietaisi kätensä vyötärölleni.
Sanoja ei aina tarvittu, joskus riittivät vain yksi räpsäytys silmissä liikaa tai erilainen tapa seisoa paikallaan, ymmärsimme toisiamme niin hyvin, pienistäkin eleistä. En tarvinnut veljeni ajatuksenlukukykyä tietääkseni että ajattelisimme samaa asiaa nyt. Tiesin aina, että hän rakasti minua yhtä paljon kuin minä häntä.
A/N: ANTEEKSI ETTÄ KESTI! :( en oo kiireiltäni jaksanu raahautua koneelle kirjottamaan :D Mutta tässä olis jatkoa! Jos jotakuta jäi häiritsemään miten tuo tyttönen tiesi Jasperista, mulla on sille looginen selitys! Kun ne Marian joukot oli keränny tollasia viattomia uhreja testatakseen niitä vampyyreja, kouluttaakseen niitä tai ihan vaan tuodakseen ravintoa, niin ne oli tuonu joukon ihmisiä silläkin kertaa. Siinä joukossa oli ollu toi toi tyttö (sillon kyllä paljon nuorempana) ja sen äiti. Osa niistä ihmisistä oltiin viety siihe huoneeseen missä niitä ihmisä tapetaan ja siinä oli ollu sen tytön äiti. Se tyttö oli kuullu viereisestä huoneesta kun sitä äitiä tapetaan ja jne.
Sitte sinä yönä jos ne uhrit oli vaikka ollu siellä jossai ja se Jasperin kaveri Peter (eikö se ollu joku sen niminen? :D) niin oli kulkenu sen huoneen ohi tai jtn sellasta, niin se oli huomannu sen pikkutytön ku se oli itkeny ja jotain sellasta kivaa. Sitte se Peter oli päästäny ne uhrit vapaaks ja karannu ite sieltä Marian luota. :) jotain tollasta hienoo. :D Mutta jos tulee jotain kysyttävää, nii voi kysyy koska oon nyt tosi väsyny kirjottaakseni järkevästi tätä juttua tähän :D Mutta enjoy ja kommenttia!
-
Luin nyt kaikki luvut putkeen ja tykkäsin todella! :D
Miten multa on voinut jäädä tää aikasemmin huomaamatta? :D
Teksti oli sujuvaa ja kuvailet tunteita todella hyvin.
Tämä on IHANA ja LOISTAVA, muuta en osaa sanoa. <3
Toivottavasti tulee pian se viimeinen luku, odotan innolla. <3
-
voi! sanon nyt rehellisesti, että olen todella kateellinen sun kirjotustavalle! toi takauma jasperin elämästä oli niiin hyvin kirjotettu ja kuvailtu, et edes sanat ei riitä sitä kertomaan! oli tosi kiva päästä välillä jasperinki pään sisään! :) tykkäsin myös liikaa tosta lopusta! :) ainut negatiivinen juttu oli, et sul oli tosi paljon pilkkuvirheitä tai siis et jossain kohas bongasin ylimääräsen/ylimääräsiä pilkkuja ja joistain kohista niitä taas puuttu jonku verran, et kannattaa viel lukee toi luku läpi ja tarkastaa ne pilkut, vaikkakaan ei se hirveesti häirinny! ja tiiän en niit on vaikee ite huomata niiden pilkkujen paikkaa ku iteltäki menee miten sattuu :D nojoo odotan innolla vikaa lukua :)
minnamoi♥
-
Twaikkari:Voi kiitos kovasti ihanasta kommentista!<3 :) Vitsi ette tiedäkkään miten saatte mut hymyileen!
minnamoi:Ää, kiitoskiitoskiitos! :D Joo, katon ne pilkut :) On varmaa siks pikkuvirheitä ku yhen aikaan yöllä sain valmiiks nii keskitys herpaantuu helpommin :)
VITSI! :) hymyilen täällä ku naantalin aurinko! Ja naantalissa on pakko paistaa aurinko oikeen paisumis pisteeseen asti! Kiitos ihanista kommenteista lukiat<3
-
Oi, miten ihana :)
Kirjoitit tuon niin kauniisti!
Mulle jäi kyllä hieman epäselväksi..
Olisi aika nähdä taas taivas.
Eli ovatko nämä ne viisi sanaa?
Jatkoo nopeesti, kiitos!
♥:llä, Candy
-
CindyApple: Anteeks epäselvyydestä :) Ne viisi sanaa näät tossa ku meet tohon ekalle sivulle ja siin Summaryssa lukee ne jokasen viisi sanaa :D Mutta se "olisi aika taas nähdä taivas." meinaa (jos siis luit koko tekstin) että ku se siinä yhessä vaiheessa sanoo:
Rubiininpunaiset silmät taivaansinisissä. Minkä värinen taivas olikaan? En ollut aikoihin katsonut nenääni pidemmälle.
Jasper oli siis tohon aikaan niin ylpeä kattoakseen heikompiaan ja kuvitteli olevansa ihan the best ever :D
Kiitos kommentista ja anteeks pitkästä selityksestä :D
-
hehee tää on nyt mun ensimmäinen kommenttini täällä. :)
Luin kaikki luvut putkeen ja kaikki oli TODELLA hyviä. Miten sää osaat kirjottaa noin hyvin? Vaisinkin ton Jasper- luvun oot kuvaillu tosi hyvin. En voi siis muuta sanoa kun Bravo!!! ;D
-
_Lollipop:Voi kiitos kovasti ihanasta kommentista! Emmä nyt niin kamalan hyvä oo, tiedän ainaki ite oikeesti parempii kirjottajia! :)