Finfanfun.fi

Originaalit => Sanan säilä => Aiheen aloitti: Furoxrea - 24.01.2010 21:15:52

Otsikko: Legendan alku | S, drama, one-shot
Kirjoitti: Furoxrea - 24.01.2010 21:15:52
Nimi: Legendan alku
Kirjoittaja: Furoxrea
Ikäraja: S
Varoitukset: Hiukan rumaa kielenkäyttöä ja mainintana kuolemaa.
Genre: Drama
Yhteenveto: Toonakin tunnetuimmat soturit ovat Tuhonsurmaajat Raxolda, Zafhar ja Mercuj. Yhdessä tämä kolmikko on saanut vihollisrivistöt vapisemaan kauhusta. Mutta kuinka nämä kolme tapasivat toisensa? Mistä Tuhonsurmaajien legenda alkaa? Saat sen selville sukeltamalla Raxolda Tuhonsurmaajan muistoihin...
Tekijänoikeudet: Kaikki tässä - nimiä myöten - kuuluu minulle.
A/N: Tämä on vähän vanhempi kirjoitus. Reippaasti yli vuoden vanha. Tein tämän alun perin erästä kirjoituskilpailua varten. (Tosin se kisa ei ollut suuri menestys... Tämä oli ainut kilpailutyö.)
Tarinassa seikkailevat hahmot ovat tuttuja eräästä jatkotarinastani, jonka kirjoittamisen kuitenkin lopetin. (Se oli niin kliseinen, että....) Tein tämän pikku pätkän myös extraksi tuota jatkotarinaa varten.
Itse pidän tästä. Tässä on sitä jotakin....... Jotakin. Tämä myös on pisin kirjoittamani novelli tähän asti.



Legendan alku

Tuhonsurmaajien legenda… Toonakin tunnetuin legenda. Vaikka jokainen maailmani toonakinsusi tuntee sen, harvat tietävät, kuinka tuo legenda alkoi. Minä kuitenkin olen saanut sen tietooni ja haluan kertoa sen muillekin. Sinä, olit sitten ihminen tai toonakinsusi, pyytäisin sinua kuuntelemaan tämän tarinan loppuun saakka.
Sillä tarina, jonka nyt kerron, on ainutlaatuisen matkan alku…


* * * * *

”Raxolda, meidän täytyy lähteä kotiin”, totesi vanha toonakinsusi katsellen laskevaa aurinkoa. Ei kuluisi montaakaan hetkeä, kun tulisi jo aivan pimeää. Kapean joen äärellä istunut seitsemänvuotias toonakinsusi huokaisi pettyneenä ja nousi seisomaan. Hän kiersi onkensa siiman vavan ympärille ja käveli sitten vanhemman suden luokse.
”En saanut yhtäkään kalaa! Toivoin, että olisin saanut napattua ison vonkaleen ja näyttää sen isälle”, Raxolda valitti.
”Tänään ei ollut kalaonnea. Eikä ole varmaa, tuleeko isäsi tänään kotiin”, sanoi vanha susi. Pieni poika katsoi vanhusta kummastuneena. Pian hän kuitenkin laski katseensa sammalikkoon.
”Isä ei häviä xodarille! Hän on suuri soturi!”
”Mutta isäsikään ei ole voittamaton. Kukaan ei ole. Jokaisella on omat vahvuutensa, mutta myös heikkoutensa. Ymmärrätkö, Raxolda?”
”Kyllä, isoisä…”
Kaksikko käveli vaitonaisena eteenpäin kostealla metsäpolulla. Oli melko hämmästyttävää, kuinka paljon Raxolda näytti isoisältään. Heillä molemmilla oli musta turkki ja viherharmaat silmät. Mutta toisin kuin isoisällään, Raxoldan vatsapuoli oli harmaa. Isoisällä se oli valkoinen. Toinen ero oli, että pojalla oli kolme oranssia raitaa selässä, mutta vanhuksella ei.

Dfooren metsä… Kovin soinen paikka, mutta silti se on täynnä erilaisia eläimiä ja kasveja. Metsä on omalla tavallaan kaunis, huolimatta sen kavalista ansoista. Toonakinsusille, rauhaa rakastavalle kansalle, Dfooren metsä toimi turvapaikkana, kunhan siellä vain osasi liikkua. Xodarat, niin sanotut demonisudet, eivät toistaiseksi olleet uskaltaneet seurata toonakinsusia sinne. He kaiketi ajattelivat, että villipedot, paholaisenruusut, juoksuhiekka ja upottavat suonsilmät eivät jättäneet metsään uskaltautuneista toonakinsusista mitään jäljelle. Mutta, kerran vielä tulisi aika, jona xodarat uskaltaisivat uhmata luonnon omia ansoja tuhotakseen vihollisensa tässä sodassa.

Ennen muinoin toonakinsudet ja xodarat olivat eläneet sovussa keskenään. Silloin xodaratkin olivat vielä ystävällisiä ja toonakinsusien lailla pitivät rauhasta. Noin sata vuotta sitten tuo kahden kansan välinen rauha oli kuitenkin hajonnut. Kukaan ei tiedä varmasti, mikä aloitti sodan. Ehkä xodarien ja toonakinsusien kuninkaille tuli riitoja valtakuntien rajoista? Ehkä toisen kansan jäsenet tekivät teon, jota toinen ei voinut antaa anteeksi? Ehkä xodarat sekaantuivat pimeään taikuuteen, jonka seurauksena heistä tuli väkivaltaisia raakalaisia?
Nyt sadan vuoden jälkeen, sodalle ei vieläkään näy minkäänlaista loppua. Xodarat ovat niskan päällä, mutta ei toonakinsusien tilanne vielä ole toivoton. Kukaan ei uskalla arvata, kumpi osapuoli voittaa ja kumpi häviää. Varmaa on vain se, että tämä tulee olemaan Toonakin historian pisin, hirvittävin ja verisin sota…


”Isoisä, miksi sinä et ole taistelemassa xodaria vastaan?” Raxolda kysyi ja katsahti vierellään kulkevaan vanhukseen. Pojan isoisä itse asiassa oli ollut kymmeniä vuosia sitten melkeinpä xodarien pahin painajainen. Hän oli aina ilmestynyt kuin tyhjästä ja mitätöinyt pienien vihollisjoukkioiden aikeet. Silloin hänet tunnettiin nimellä Rezchvee Illuusiosoturi. Suuriin taisteluihin Rezchvee ei kuitenkaan ollut koskaan ottanut osaa, eikä häntä ollut pahemmin näkynyt toonakinsusien keskuudessa. Mies oli asunut vuosikaudet Dfooren metsässä, missä hän osasikin liikkua erittäin taitavasti. Vähän päälle kolmekymmentävuotiaana hän oli siirtynyt asumaan pieneen Wulerian kylään, joka sijaitsi aivan metsän vieressä. Vaikka Rezchvee olikin nyt asunut kymmeniä vuosia tuossa kylässä, ei hänestä silti tiedetty paljoa mitään. Vuosien varrella hän oli käynyt lähes joka päivä yksin Dfooren metsässä, mutta nykyisin otti aina tyttärenpoikansa Raxoldan mukaan retkilleen.
”Raxolda, olen jo vanha mies. Taistelukentillä minusta ei ole enää mitään hyötyä”, Rezchvee vastasi. Vanhus katsoi suoraan Raxoldan silmiin ja hymyili lempeästi. ”Sitä paitsi, jos minä olisin taistelemassa muiden soturien rinnalla, kuka sitten huolehtisi sinusta, äidistäsi ja pikkusiskostasi? Kenen kanssa sinä tulisit tähän metsään? Kuka sinulle opettaisi taistelu- ja selviytymistaitoja? Mietihän sitä, poika.”
”Niin... olet oikeassa. Kuten aina!” Raxolda siirtyi kulkemaan aivan isoisänsä viereen. Hän käveli ripeästi eteenpäin yrittäen pysyä vanhuksen tahdissa. Märät sammalet lotisivat kaksikon askelten alla.
”Älä ihaile minua liikaa, vaikka olenkin opettanut sinulle niin paljon. Sinun ei tarvitse yrittää olla minunlaiseni”, Rezchvee sanoi. Yhtäkkiä vanhus pysähtyi. Raxolda seisahtui myös ja katsoi hämmentyneenä isoisäänsä.
”Mitä nyt?” poika ihmetteli. Vanhus virnisti, tarrasi kiinni pojasta ja nosti tämän olkapäilleen. Sitten hän jatkoi tallustamista, kuin hänen harteillaan ei olisi ollutkaan ylimääräistä lastia.
”Olet tullut minuun. Olin ihan samanlainen riiviö sinun iässäsi”, Rezchvee sanoi pirteästi, vaihtaen puheenaihetta.
”Miten niin riiviö? En minä mikään riiviö ole!” Raxolda räyhäsi, eikä vanhus voinut olla pidättelemättä naurujaan.
”Kyllä minä tiedän, miten asiat todellisuudessa ovat! Minun seurassani käyttäydyt moitteettomasti, kuin hyvin koulutettu sotilas. Mutta muuten teet kaikenlaisia kepposia. Eikö totta?”
”No, tuota…”
”Tytöt eivät tykkää, jos piilotat jatkuvasti kymmeniä hämähäkkejä heidän koreihinsa, vaikka se sinun mielestäsi hyvä jäynä onkin.”
”Vähät minä siitä välitän, mistä tytöt pitävät ja mistä eivät! He ovat muutenkin ihan outoja.”
”Niinhän sinä nyt ajattelet. Mutta odotapas vain, kun kasvat vähäsen…”
”Ja pah! Minä en tule koskaan ihastumaan kehenkään tyttöön!”
Jos joku ulkopuolinen olisi katsellut tuota Raxoldan ja Rezchveen iloista hetkeä, olisi tämä varmaan ihmetellyt, kuinka sodan turmelemasta maailmasta yhä löytyi onnea. Mutta oli vain ajan kysymys, kuinka kauan…

Iltahämärä oli jo laskeutunut Wulerian kylän ylle, kun kaksikko saapui viimeinkin kotiin. He asuivat pienessä hirsitalossa, joka sijaitsi hieman erillään muusta kylästä. Talon ympärillä oli kukkapenkkejä ja muutamia vihannesviljelyksiä. Raxoldan äiti hoiti niitä, mutta toisinaan myös Raxolda joutui hommiin rangaistukseksi kepposistaan.

”Kotona ollaan!” Raxolda kailotti astuessaan sisälle taloon. Heti ovesta tultaessa päädyttiin huoneeseen, jossa oli liesi, muutama hyllykkö ja kaappi sekä pöytä ja sen ympärillä viisi tuolia. Normaalisti yksi tuoli oli aina tyhjänä ruokailuaikaan, sillä se oli Raxoldan isän paikka. Isä pääsi vain harvoin kotiin, eikä koskaan voinut viipyä pitkiä aikoja.
”Hmm… Äitisi on varmaan torilla. Hän tulee pian takaisin”, Rezchvee totesi sulkiessaan oven. Heti sen sulkeuduttua kaksikko kuuli pienten askelien äänen lähestyvän. Pian huoneen toisella puolella olevasta käytävästä kurkisteli pieni hiekanvärisen turkin omaava toonakinsusi, jolla oli hämmästyttävän vaaleanvihreät silmät. Se oli Raxoldan kolmevuotias pikkusisko, Daudnora.
”Isoveli!” Daudnora huudahti iloisesti ja pinkaisi juoksuun kohti Raxoldaa. Poika aavisti heti pikkusiskonsa halausaikeet, mutta ei yrittänytkään livistää pois paikalta, koska ei halunnut kuulla moitteita isoisältään. Tällä kertaa pikkuinen Daudnora sai tahtonsa läpi.

”Tahtoo reppuselkään, tahtoo reppuselkään!” Daudnora vaati isoveljeltään ja ravisteli tämän käsiä.
”Grr… hyvä on”, Raxolda myöntyi tylsistyneenä. Hän kumartui hieman, jotta pikkusisko pystyisi kapuamaan hänen selkäänsä. Raxolda manasi mielessään, kun Daudnora kiersi pienet kätensä hänen kaulansa ympärille kuristavalla otteella.
Kiva, että jollakulla on hauskaa… Raxolda ajatteli katkerana pikkusiskonsa hekottaessa hänen korvansa juuressa. Sitten poika lähti juoksemaan sisemmälle taloon toivoen, että Daudnora kyllästyisi pian. Lasten isoisä katseli hymyillen heidän peräänsä ja istahti yhdelle pöydän ympärillä seisovista tuoleista.
Kyllä sinä pikkusiskoasi rakastat, vaikka et sitä ääneen myönnäkään… Rezchvee sanoi mielessään. Sitten hän käänsi katseensa ikkunaan ja tuijotti ulos. Hänen ilmeensä synkkeni pian. Vanhus tiesi, ettei hänellä ollut enää paljoa elinaikaa jäljellä. Lisäksi hänellä oli tunne, että hän kuolisi huonolla hetkellä…

Yhtäkkiä ovi avautui ja sisään astui kaunis toonakinsusi koria kantaen. Hänellä oli harmaa turkki, paitsi vatsapuolelta se oli tummanharmaa. Suden tassutkin olivat tummanharmaat. Silmät olivat aivan samanlaiset, kuin Daudnoralla. Juuri nyt niistä kuvastui suunnaton huoli ja murhe.
”Mitä on tapahtunut, tyttäreni?” Rezchvee kysyi vakava ilme kasvoillaan. Hän tosin pystyi pelkästään tyttärensä ilmeestä päättelemään, mistä oli kyse. Raxoldan ja Daudnoran äiti laski korinsa pöydälle ja istui sitten tuolille vanhusta vastapäätä. Hän hautasi kasvonsa käsiinsä.
”Azacra… Sain juuri tietooni, että hän on loukkaantunut pahasti… Hän ja viisi hänen ryhmänsä jäsentä oli ollut pelastamassa lohikäärmeiden prinsessaa eräästä xodarien leiristä. He onnistuivat vapauttamaan prinsessan, mutta xodarat huomasivat heidät. Azacra oli jäänyt yksin taistelemaan kaikkia niitä vihollisia vastaan pelatakseen muille aikaa viedä prinsessa turvaan…” Raxoldan ja Daudnoran äiti kertoi nyyhkien. Azacra, Raxoldan ja Daudnoran isä, oli toonakinsusien armeijan vakoiluryhmän kapteeni. Heidän tehtävänään oli kerätä tietoa vihollisten aikeista, suorittaa nopeutta ja erinomaisia selviytymistaitoja vaativia tehtäviä sekä aiheuttaa hämminkiä pienten vihollisjoukkojen keskuuteen.
”Miten Azacra selvisi?” Rezchvee kysyi. ”Sanoit, että hän on pahasti loukkaantunut, ei kuollut. Luulisi, että useampaa vihollista vastaan taistellessa henki lähtisi.”
”Paikalle tuli eräs lohikäärme, joka auttoi Azacraa. Jos tuo lohikäärme ei olisi sattunut kulkemaan lähistöllä, Azacra olisi kuollut. Mutta… Pelkään kovasti, ettei hän selviä saamistaan vammoista…”
”Älä menetä toivoasi täysin, Tsimira. Miehesi on vielä elossa ja saattaa hyvinkin selvitä. Toivokaamme parasta.”
Sitten lapset säntäsivät huoneeseen kovaan ääneen mekastaen. Mutta nähdessään isoisän vakavan ilmeen ja äidin itkevän, he pysähtyivät kuin seinään ja hiljenivät. Daudnora oli vielä niin pieni, ettei osannut kuin ihmetellä tilannetta. Raxolda sen sijaan huolestui kovasti.
”Äiti… Onko… Onko isälle tapahtunut jotakin?” Raxolda sai vaivoin kysymyksen ulos suustaan. Poika käveli hitaasti äitinsä viereen ja katsoi tätä huolestuneena.
”Isäsi loukkaantui pahasti. Hänen kohtalonsa on vielä epäselvä”, Rezchvee sanoi säästäen Tsimiran toistamisen vaivalta. ”Sellaista se on sodassa. Joka päivä moni menettää henkensä. Surullista, mutta totta.”
Syvä järkytys valtasi Raxoldan sisimmän. Poika astui muutaman askeleen taaksepäin korvat luimussa ja tuijotti isoisäänsä silmiin. Hänen sydämensä takoi kiivaasti, suunnaton suru valtasi mielen ja pikku hiljaa kyyneleet kohosivat silmiin.
”Ei… Ei isä voi noin vaan hävitä xodarille!” Raxolda huusi raivoisasti. Sitten hän juoksi kyyneleet silmissä ovelle, tempaisi sen auki ja juoksi ulos hämärään. Paikalle jääneet töllistelivät hiljaisina auki jäänyttä ovea. Tsimira oli aikeissa nousta tuoliltaan ja lähteä pojan perään, mutta yhdellä käden liikkeellä isoisä kehotti häntä unohtamaan aikomuksensa.
”Jää sinä tänne Daudnoran kanssa. Todennäköisesti Raxolda lähti Dfooren metsään, joten minun on parasta mennä hakemaan häntä”, Rezchvee sanoi hiljaa. Hän nousi seisomaan ja käveli ovelle.
”Rezchvee… Älä toru Raxoldaa, lupaathan?” Tsimira sai sanottua juuri ennen kuin vanhus sulki oven.
”Minä lupaan”, vanhus vastasi ja katosi myös illan hämärään.

Että se poika osaa olla vikkelä jaloistaan… Rezchvee ajatteli juostessaan synkässä metsässä. Eteenpäin oli hankala nähdä siinä hämärässä ja se huolestutti vanhusta. Hän oli tottunut kulkemaan metsässä yöaikaankin, mutta Raxolda oli vasta lapsi, eikä tuntenut metsää yhtä hyvin, kuin Rezchvee. Vanhus pystyi vain toivomaan, ettei poika ollut jäänyt kiinni juoksuhiekkaan tai joutunut paholaisenruusun, pirullisen lihansyöjäkasvin, uhriksi. Varmuuden vuoksi Rezchvee kiihdytti vauhtiaan, laittaen samalla vanhan kehonsa kovalle koetukselle.

Pienen hetken päästä Rezchvee kuuli itkua. Hän helpottui suuresti havaitessaan Raxoldan vähän matkan päässä. Poika istui erään puun juurella ja itki sen karheaa runkoa vasten. Vanhuksen kävi häntä kovasti sääliksi. Vain harvoin oli nähty Raxoldan itkevän, eikä niinä harvoina kertoina itkun syynä ole koskaan ollut mikään pieni asia. Rezchvee käveli hitaasti poikaa kohti ja puuskutti uuvuttavan juoksulenkin seurauksena. Raxolda kuuli hänen tulonsa ja käännähti säikähtäneenä ympäri, mutta helpottui heti huomatessaan hiipparin olevan vain hänen isoisänsä.
”I-isoisä… O-olen pahoillani. En tiedä mikä minuun meni…” Raxolda änkytti niiskuttaen. Vanha toonakinsusi polvistui pojan eteen ja otti hänet syliinsä.
”En ole vihainen sinulle, Raxolda”, Rezchvee sanoi hiljaa. ”Ymmärrän hyvin, miksi säntäsit ulos tuolla tavalla. Uutiset isästäsi järkyttivät sinua varmasti paljon. Mutta et kuullut aivan kaikkea.”
”Häh? Mitä hänelle tapahtui?” Raxolda kysyi.
”Isäsi oli ollut pelastamassa lohikäärmeiden prinsessaa viiden muun soturin kanssa. He onnistuivat kyllä vapauttamaan prinsessan, mutta xodarat huomasivat heidät. Isäsi jäi yksin taistelemaan, jotta muut pääsisivät turvaan. Hän oli valmis uhraamaan henkensä muiden puolesta ja aikoi viedä mukanaan niin monta vihollista, kuin mahdollista. Rohkea mies, tiesi kuolevansa, mutta jäi siitä huolimatta taistelemaan. Tapahtui kuitenkin pieni kohtalon käänne. Paikalle nimittäin ilmestyi lohikäärme. Varmasti useat xodarat saivat päättää päivänsä sen käsissä ja jäljelle jääneet paeta kauhuissaan. Joka tapauksessa, tuo lohikäärme auttoi isääsi ja vei hänet turvaan. Siten hän selvisi nipin napin hengissä. Ainakin toistaiseksi.”
”Isä… Hän on sankari, vai mitä?”
”Kyllä vain.”
”Mutta… Miksi lohikäärmeiden prinsessan pelastaminen oli niin tärkeää?”
”Xodarat varmaankin aikoivat prinsessan avulla kiristää lohikäärmeet puolelleen. Yleensä he ovat puolueettomia. Mutta siis, kuninkaallisilla lohikäärmeillä on aina jokin erikoinen kyky, joka pitää heidän kansansa hyvin voivana. Jos xodarat olisivat surmanneet prinsessan, lohikäärmeet olisivat menettäneet jotain tärkeää. Ja jos he olisivat liittyneet xodarien puolelle, se olisi tarkoittanut meidän loppuamme. Lohikäärmeet eivät tietenkään ole voittamattomia, mutta he ovat mahtavia olentoja. Ymmärrät varmaan, miksi tehtävän onnistuminen oli tärkeää?”
”Ymmärrän. Ja olen hyvin ylpeä isästäni! Haluan olla yhtä rohkea, kuin hän!”
”Olen varma, että toiveesi toteutuu vielä jonakin päivänä.”

”Mitä tuo on?” Rezchvee ihmetteli lähinnä itsekseen ja käänteli korviaan kuulemansa äänen suuntaan. Ihan kuin joku olisi huutanut. Pian ääniä kuului lisää, mutta sanoista ei saanut mitään selvää.
”Isoisä, mikä tuo valo on?” Raxolda kysyi yhtäkkiä osoittaen siihen suuntaan, josta he olivat tulleet. Vanhus kääntyi katsomaan, mitä poika oikein tarkoitti. Puiden välistä kajasti heikkoa oranssin ja punaisen sävyistä valoa. Taivaalle tuo outo kajo ei näkynyt puiden oksiston takia, mutta Rezchvee tiesi, mikä tuo valo oli.
”Tulipalo!” hän huudahti. Vanhus aavisti pahaa, sillä osa metsän läpi kantautuvista huudoista kuulosti varsin vihamieliseltä.
”Tulipalo? Mistä on kyse?” Raxolda ihmetteli. Rezchvee ei vastannut mitään, vaan nousi seisomaan, kaappasi Raxoldan mukaansa ja lähti juoksemaan kovaa vauhtia Wuleriaa kohti. Hän pahoin pelkäsi, että nopeasta vauhdista huolimatta, hän tulisi liian myöhään paikalle. Tulipalo oli pieni vaara verrattuna siihen, mitä vanhus oli haistanut. Ja se haju, oli kuulunut xodarille.

Savun haju voimistui koko ajan. Pian Rezchvee ymmärsi juoksevansa turhaan, oli jo liian myöhäistä. Mutta jokin sai hänet jatkamaan juoksemista.
”Isoisä… Mikä tämä omituinen haju on?” Raxolda kysyi. Hän ei ollut koskaan ennen haistanut mitään sellaista, mutta tiesi silti sen olevan jonkin olennon haju. Eikä hän osannut kuvailla sitä kunnolla. Oli, kuin haju olisi koostunut silkasta murhanhimosta ja katkeruudesta. Isoisä ei vastannut pojan kysymykseen, ainoastaan juoksi. Hän juoksi, kunnes tultiin jo aivan lähelle metsän reunaa.
Voi ei! Rezchvee huudahti mielessään ja pysähtyi niille sijoilleen.
”Mitä nyt?” Raxolda ihmetteli ja yritti nähdä, mitä talolla oikein oli meneillään. Edessä jököttävä pensaikko vain teki hommasta hankalaa. Vanhus otti poikaa kuonosta kiinni ja kyykistyi pensaikon taakse.
”Pysy ihan hiljaa”, Rezchvee kuiskasi tiukasti. Koko matkan ajan vanhus oli kantanut Raxoldaa niskasta kiinni pitäen ja nyt sellainen kohtelu alkoi jo suututtaa poikaa. Hän riuhtaisi itsensä irti, mutta vanhus tarttui häneen estäen liikkumisen ja nappasi taas kuonosta kiinni.
”Jos sinun on aivan pakko sanoa jotakin, puhu niin hiljaa, kuin kykenet”, Rezchvee kuiskasi hyvin hiljaa. Raxolda nyökkäsi ja vanhus irrotti otteensa hänen kuonostaan.
”Haluan tietää, mitä täällä oikein tapahtuu”, Raxolda kuiskasi. Hänen isoisänsä katsoi häntä hetken ajan surullisen näköisenä, mutta pojan päättäväinen katse sai hänet nyökkäämään pian. Rezchvee nousi hitaasti seisomaan ja piiloutui lähimmän puun varjoihin. Raxolda teki samoin ja kurkisteli pensaiden yli talolle. Ja se, mitä hän näki, syöpyi hänen mieleensä ikiajoiksi.

Heidän talonsa oli tulessa. Samoin lähes koko Wulerian kylä. Tuon tulipalon olivat aiheuttaneet olennot, jotka muistuttivat kovastikin toonakinsusia. Tosin niillä kaikilla oli sininen turkki ja vuohen sarvet päässään. Raxolda ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia olentoja, mutta hän tiesi, mitä ne olivat: xodaria. Noin kaksitoista xodaraa oli talon edustalla ja suurin osa kantoi asetta. Muutamat heistä piirittivät Tsimiraa ja Daudnoraa, jota Tsimira kantoi sylissään. Pieni toonakinsusi itki pelosta ja myös Tsimira näytti hyvin pelokkaalta. Paikalla oli vielä yksi toonakinsusi, jota kaksi xodaraa melkeinpä raahasi mukanaan. Tuolla sudella oli harmaa turkki, paitsi vatsapuoli oli valkoinen. Siellä täällä hänen turkissaan risteili mustia raitoja. Hänen silmänsä olivat tummanruskeat ja niistä kuvastui pohjaton raivo. Muuten susi näytti heikolta ja väsyneeltä. Hän roikotti päätään ja hengitti raskaasti. Keskivartalossa, vasemmassa kädessä ja oikeassa jalassa oli siteet, tosin nyt ne olivat aivan veressä. Koko näky kauhistutti Raxoldaa niin paljon, että hän lamaantui täysin. Etenkin tuon loukkaantuneen raidallisen suden näkeminen järkytti, sillä tämä oli Raxoldan isä. Poika kykeni vain tuijottamaan, kun xodarat veivät hänen vanhempansa ja pikkusiskonsa pois.

Raxolda havahtui vasta, kun hänen isoisänsä laski kätensä pojan olkapäälle. Tuli rätisi ja liekit valaisivat pimeää iltaa. Tuota ääntä lukuun ottamatta, mistään ei kuulunut pienintäkään äännähdystä. Luultavasti xodarat olivat tappaneet kyläläiset tai ainakin suurimman osan heistä.
”Tulehan Raxolda. Emme voi jäädä tänne”, Rezchvee sanoi hiljaa. Vasta silloin Raxolda ymmärsi täysin, mitä oli tapahtunut. Totuus sattui niin paljon, oli kuin miekka olisi työnnetty hänen rintansa lävitse.
”Mutta isoisä!” Raxolda ei kyennyt sanomaan muuta. Isoisä tarttui tiukasti hänen ranteeseensa ja lähti kulkemaan Dfooren metsään. Poika ei voinut muuta, kuin seurata kiltisti perässä. Hän kuitenkin vilkaisi olkansa yli vielä viimeisen kerran palavaa kotiaan, ennen kuin he kävelivät kasvillisuuden suojiin.

”Miksi et tehnyt mitään, isoisä?! Miksi annoit xodarien viedä heidät pois?!” Raxolda alkoi huutaa hetken päästä. Tulen kajo oli jo kadonnut näkyvistä. Kaikkialla oli pimeää. Vanha toonakinsusi tiukensi otettaan pojan ranteesta ja käännähti sitten ympäri.
”Raxolda, yritä nyt ymmärtää, etten olisi mahtanut heille mitään. Olen vanha, eikä minulla edes ollut asetta. Etkä sinäkään olisi voinut tehdä mitään, olet vain lapsi”, Rezchvee sanoi ja kyykistyi Raxoldan eteen pitäen edelleen kiinni pojan ranteesta.
”Mutta olet Rezchvee Illuusiosoturi!” Raxolda intti.
”En ole enää. Nyt olen pelkkä heikko vanha käpy.”
”Xodarat veivät myös isän! Etkö huomannut?!”
”Kyllä huomasin. Mutta niin he olisivat vieneet meidätkin, jos olisimme näyttäytyneet.”
”Olet pelkuri!”
”En vielä. Teen vain sen, mitä äitisi pyysi minua tekemään.”
Raxolda hämmästyi. Hän istahti sammalille ja tuijotti isoisäänsä suoraan silmiin. Vanhus päästi otteensa irti pojan ranteesta. Sitten hän nousi seisomaan ja käänsi selkänsä Raxoldalle.

”Äitisi huomasi meidät sieltä metsän reunasta. Ymmärsin hänen katseestaan, että hän halusi minun pitävän huolta sinusta”, Rezchvee kertoi. ”Niillä xodarilla oli jotakin epäilyttävää mielessään. Vaikutti siltä, että he olivat varta vasten tulleet hakemaan meitä. Sitä ennen he olivat käyneet jossakin toonakinsusien armeijan leirissä hakemassa isäsi. Jotakin outoa on tekeillä… Miksi xodarat olisivat kiinnostuneet yhdestä toonakinsusiperheestä? Emmehän me edes ole joukosta erottuvia. Minä ja isäsi olemme hyviä taistelijoita, mutta niin on moni muukin. En ymmärrä syytä tähän…”
”Mitä xodarat olisivat tavallisesti tehneet?” Raxolda kysyi.
”Murhanneet”, Rezchvee vastasi lyhyesti. ”Olen varma, että he aikovat käyttää vanhempiasi ja pikkusiskoasi johonkin pahaan tarkoitukseen. Mutta en osaa arvatkaan, mihin.”
”Haluan pelastaa heidät!” Raxolda huudahti.
”Unohda koko ajatus, et mahtaisi xodarille mitään”, tokaisi vanhus. ”Montako kertaa minun on tolkutettava sinulle, että olet vain lapsi? Sinun on hyväksyttävä tosiasiat. Et välttämättä näe vanhempiasi ja Daudnoraa enää koskaan. Sinun on nyt opittava selviytymään omillasi. Minä tietenkin autan sinua.”
Toisaalta vanhus olisi halunnut mainita, ettei hänellä itsellään ollut enää paljoa elinaikaa. Mutta Raxolda oli jo saanut kokea tarpeeksi järkyttäviä asioita yhdelle päivälle. Olisi siis parasta olla mainitsematta asiasta pojalle.
”Jäämmekö tähän metsään?” Raxlda kysyi hämmentyneenä. Hän kallisti päätään oikealle.
”No, ensiksi meidän on käytävä eräällä luolalla. Tiedän kyllä tarkalleen, missä se on, joten ei huolta. Käymme hakemassa luolasta pari tärkeää esinettä. Mutta sen jälkeen, minäkään en tiedä, mihin menemme. Ehkä keksimme sen tässä matkalla. Jaksatko lähteä vaeltamaan vielä tähän aikaan?”
”Tietenkin!”

Siitä alkoi Raxoldan ja Rezchveen matka. Vanhus vei Raxoldan sellaisiin metsän osiin, joissa poika ei ollut vielä ennen käynyt. Heidän päämääränsä, luolan, löytämiseen kului kaksi päivää. Raxoldasta tuo vaellus oli ajoittain tuntunut rankalta, mutta hän ei valittanut. Hän halusi oppia liikkumaan Dfooren metsässä yhtä hyvin, kuin isoisänsä. Hän tosin joutui totuttelemaan muuhunkin, kuin päivittäiseen vaeltamiseen. Ruoka täytyi löytää itse, oli nukuttava taivasalla ja täytyi kykkiä kaikki päivät ulkona vailla kodin lämpöä. Kaikista eniten Raxolda kaipasi äitiä, isää ja Daudnoraa. Hän vannoi mielessään kehittyvänsä mahtavaksi soturiksi, jotta voisi kostaa xodarille.

Luolan suuaukko oli sijainnut yhden kallion seinämässä. Sitä oli ollut vaikea huomata, koska pensaikot olivat sen tiellä. Raxolda oli ihmetellyt, mitä isoisä oikein haki luolasta. Vastaus löytyi luolan perälle piilotetusta pienestä metalliarkusta. Kun Raxolda oli ensimmäistä kertaa nähnyt sen, hän oli luullut, että sen sisältä löytyisi mahtavia taikaesineitä. Mutta hän erehtyi. Arkussa olikin ollut vain violetti kangasvyö ja kaksi ihan tavallista sirppiä. Isoisä oli kuitenkin kertonut, että nuo sirpit olivat auttaneet häntä pärjäämään metsässä silloin vuosia sitten. Kangasvyö puolestaan piti sirpit aina terävinä ja ehjinä. Lisäksi vanha toonakinsusi oli sanonut, että ilman aseita ei kannattanut kulkea Dfooren metsässä, ei ainakaan pitkiä aikoja. Ikinä ei voinut tietää, mitä tulisi vastaan. Sitä paitsi, sirpeistä oli hyötyä metsästämisessä.

Rezchvee opetti joka päivä uutta Raxoldalle. Hän oli opettanut muun muassa, kuinka sirpeistä oli eniten hyötyä. Ne olivat varsin heikohkot aseet, eikä niillä saisi kovin helposti tehtyä tappavia vammoja. Mutta, niilläkin sai tapettua vastustajan yhdellä hyökkäyksellä, mikäli tähtäsi kaulaan. Raxolda oli kovasti mieltynyt noiden sirppien käyttöön ja monesti taistelutekniikoita harjoitellessaan käyttikin niitä. Päivä päivältä poika vahvistui ja kehittyi taitavammaksi. Mutta vastaavasti Rezchvee heikkeni. Ja kun yksitoista päivää oli kulunut, vanhus ei enää jaksanut liikkua. Ruoka tai juoma ei maittanut ja pikku hiljaa hän alkoi tehdä kuolemaa…


Rezchvee makasi maassa pitäen silmiään kiinni. Hänen hengityksensä rohisi, mutta mitään muita elonmerkkejä hänestä ei sitten havainnutkaan. Kangasvyö ja sirpit oli asetettu hänen päänsä lähelle. Raxolda istui aivan vanhuksen vieressä ja katsoi tätä hyvin huolestuneena. Miten hän selviytyisi yksin Dfooren metsässä, kun isoisä kuolisi? Poika tunsi olonsa kovin epävarmaksi. Yhtäkkiä vanhus avasi silmänsä. Raxolda luuli sen olevan hyvä merkki.
”Raxolda… Olen tiennyt jo jonkin aikaa kuolevani pian. Antaa nyt tapahtua niin”, Rezchvee sanoi heikosti. ”Olen iloinen, että saan päättää päiväni tässä metsässä. Se toi minulle suojaa pitkän aikaa. Toivon, että se tarjoaa suojaa myös sinulle, Raxolda.”
”Isoisä… Minä en halua, että kuolet”, Raxolda sanoi surullisena. ”Mitä minä teen sitten? Olen… Olen vain lapsi…”
”Kuolemaa ei voi välttää, se odottaa kaikkia olentoja. Nyt se vie minut mukanaan. Äläkä murehdi, Raxolda. Vaikka oletkin vielä lapsi, pärjäät kyllä opettamieni taitojen turvin…”
Rezchvee nappasi käsiinsä kangasvyön ja sirpit ja ojensi ne Raxoldalle. Poika otti ne ihmetellen vastaan.
”Saanko minä nämä?”
”Kyllä… Tulet tarvitsemaan niitä. Sitä paitsi, mitä kuollut tekisi aseilla?”
”Isoisä… Minä… Minä en ole varma, pystynkö elämään tässä metsässä ihan yksin…”
”Kyllä sinä pystyt, luota itseesi. Ja metsä auttaa sinua kehittymään soturiksi. Sellaiseksihan sinä halusit? Olen aivan varma, että muutamien vuosien päästä sinusta tulee kunnon soturi.”
”Minä lupaan harjoitella oikein kovasti!”
Rezchvee yskäisi muutaman kerran. Sitten hän sulki jälleen silmänsä. Raxolda sulki isoisänsä toisen käden omiin pieniin käsiinsä. Pari kyyneltä vierähti pojan poskia pitkin maahan.
”Raxolda… En ole koskaan elämäni aikana luottanut kehenkään yhtä paljon, kuin sinuun. Vain sinulle olen kertonut salaisuuksiani. Toivoisin, että sinä saatat nämä salaisuudet muidenkin tietoon”, Rezchvee sanoi ja aukaisi silmänsä. Hän pyyhkäisi kädellään kyyneleet Raxoldan poskilta.
”Minä teen niin”, Raxolda vannoi hymyillen. Vanhus hymyili myös. Mutta sitten hän sulki taas silmänsä.
”Hyvästi… Raxolda…”
Rohina vaimeni täysin. Raxolda tunnusteli isoisänsä rintaa. Vanhus ei hengittänyt, eikä sydän lyönyt. Hän oli kuollut. Murheellisena poika painoi päänsä Rezchveen rintaa vasten.
”Hyvästi, isoisä…”

Raxolda alkoi kaivaa maata käyttäen vain käsiään. Hän aikoi tehdä haudan isoisälleen, vaikka siihen luultavasti menisikin kauan aikaa. Onneksi maa oli pehmeää. Hänen työnsä keskeytti pensaista kuulunut rapina. Poika valpastui heti ja kuunteli tarkkaan. Rapinaa kuului vielä lisää ja Raxolda otti sirpit käteensä valmiina puolustamaan itseään. Mutta pojan hämmästykseksi, läheisestä pusikosta ilmestyi toonakinsusi. Susi oli vain vähäsen Raxoldaa pidempi, joten luultavasti hän oli suunnilleen Raxoldan ikäinen. Ehkä hieman vanhempikin. Sudella oli oranssi turkki, paitsi vatsapuoli oli ruskea. Hänellä oli keltaiset silmät, joissa oli valpas katse. Vyötäröllään hänellä oli ruskea nahkavyö, jossa hän kantoi miekkaa. Kaikkeen tuohon verrattuna suden vasen korva oli melko huvittava, sillä se ei ollut pystyssä, vaan lerputti.
”Kuka sinä olet? Mitä teet täällä?” Raxolda kysyi hämillään. Hän ei ollut odottanut kohtaavansa muitakin lapsia Dfooren metsässä.
”Samaa voisin kysyä sinulta”, vastasi luppakorvainen susi. ”Kuulin täältäpäin puhetta ja uteliaisuuteni heräsi. Tässä metsässä ei nimittäin useasti kohtaa muita älykkäitä olentoja. Ai niin, nimeni on Zafhar.”
”Mitä sinä teet koko pahuksen metsässä?” Raxolda kysyi. ”Kokemattoman ei kannata liikkua täällä ihan yksinään.”
”Vaikuttaa siltä, kuin pitäisit minua hemmoteltuna tenavana, joka kanniskelee ihan huvin vuoksi miekkaa mukanaan”, Zafhar totesi. ”Olen saanut ankaraa sotilaskoulutusta nelivuotiaasta asti. Satun olemaan soturikylästä kotoisin. Enkä minä sitä paitsi ole yksin.”
Zafhar ei kertonut taustastaan kerskailevaan sävyyn. Raxoldan mielestä pojan äänessä oli enemmänkin inhoa. Luppakorvainen susi mutisi jotakin itsekseen ja kääntyi tulosuuntaansa.
”Hemmetin ääliö!” Zafhar karjui. ”Tule tänne! Jätä ne saamarin marjapensaat sikseen edes hetkeksi! Et edes tiedä, ovatko ne marjat myrkyllisiä!”
Poika voihkaisi ja kääntyi taas Raxoldan suuntaan. Kuului lähestyvien askelten ääni ja pian pensaikon läpi rymisteli toinenkin toonakinsusi. Hän oli puolet Zafharia pidempi. Hänellä oli harmaa turkki, tosin vatsapuoli oli valkea, samoin hännänpää ja hänellä oli vaaleansiniset silmät. Selässään susi kantoi taistelukirvestä.

”Tämä tässä on Mercuj”, Zafhar esitteli harmaan suden. ”Olemme vaeltaneet kahdestaan hetken aikaa. Mercuj on rehellinen ja luotettava toveri, mutta on valitettavan vähä-älyinen.”
”Minulla on nälkä!” Mercuj valitti. Kokoonsa nähden hänellä oli hämmästyttävän lapsekas ääni. Se saikin Raxoldan pohtimaan, minkä ikäinen Mercuj oikeastaan oli.
”Tiedän, mitä mietit”, Zafhar sanoi Raxoldalle. ”Ja voin antaa sinulle vastauksen: Mercuj on yhdeksänvuotias. Oletko kuullut tovoc-heimosta?”
”Kyllä minä jotakin olen… He kuulemma ovat auttaneet monien suurien linnoituksien rakentamisessa”, Raxolda vastasi. ”Mutta… Heimoahan ei ole enää olemassa, eikö niin?”
”Niin minäkin luulin”, Zafhar sanoi. ”Mutta Mercuj on elävä todiste siitä, että tovocit ovat yhä elossa.”
”Mitä?! Hän on tovocilainen?!”
”Aivan. Se selittää Mercujin suuren koon ja miltei olemattomat älynlahjat. Tovocit ovat ilmeisesti pysyneet piilossa vuosisadat. Mutta Mercuj on jotenkin onnistunut eksymään ulkomaailmaan… On kuitenkin toivotonta saada tietoa tovocien olinpaikasta. Mercuj on liian tyhmä voidakseen kertoa sitä. Uskon kuitenkin Mercujin olevan älykkäimpiä tovoceja. En kuitenkaan ole aivan varma…”
”Miksi toistat nimeäni koko ajan, Zafhar?” Mercuj kysyi marisevalla äänellä. Sitten hän osoitti Raxoldaa. ”Ja mikä tuo on? Onko se lounas?”
Voi elämä… Jos Mercuj kerta on älykkäimpiä tovoceja, millaisia ne tyhmimmät sitten ovat? Raxolda ajatteli.
”Ei typerys. Hän on meikäläisiä, ymmärrätkö?” Zafhar kallisti päätään vasemmalle. ”Sinä et ole vielä esitellyt itseäsi.”
”Olen Raxolda.”
”Mistä päin tulet?”
”Tuota… Wulerian kylästä…”
”Kuulin, että xodarat hyökkäsivät sinne äskettäin. Olet siis pakosalla?”
”Niin kai…”
Raxolda katsahti surullisena isoisänsä ruumiiseen. Hän päätti jatkaa kaivaustyötään ja aloitti hommansa heti. Poika ei jaksanut olla kiinnostunut siitä, mistä Zafhar oli kuullut uutiset Wulerian kohtalosta.

”Sinä siis tulit tähän metsään tuon vanhuksen kanssa? Kuka hän oli?” Zafhar kyseli. Mutta Raxolda ei vastannut mitään. Hän vain kaivoi vaitonaisena.
”Vai niin… Hän siis oli noin tärkeä? Et tule saamaan hautaa pitkään aikaan valmiiksi omin voimin. Siispä, saat hieman apua.”
Zafhar vihelsi kiinnittääkseen Mercujin huomion. Harmaa susi oli ikävystynyt ja hakkasi päätään erään puun runkoon niin, että siihen alkoi muodostua syvä lommo.
”Minulla on nälkä!” Mercuj valitti jälleen. Hän iski päänsä voimalla puun runkoon ja lommo vain syveni. Raxoldaa ihmetytti, että eikö Mercujia sattunut ollenkaan päähän.
”Saat syödä, jos autat kaivamisessa”, Zafhar sanoi.
”Okei, okei!” Mercuj huudahti innoissaan. Hän suorastaan syöksyi Raxoldan luo ja alkoi kaivaa hullun lailla.
”Mihin me lapioita tarvitsemme, kun meillä on Mercuj?” Zafhar totesi. Raxolda siirsi katseensa luppakorvaisen suden silmiin.
”Miksi… Miksi te autatte?” Raxolda kysyi hämmästyneenä. Zafhar asteli hänen viereensä ja laski kätensä Raxoldan olkapäälle.
”Koska sinua ruipeloa käy kovasti sääliksi”, hän sanoi virnistäen.
”En ole ruipelo, senkin luppakorva!” Raxolda huudahti äkäisesti. Zafhar naurahti ja alkoi hänkin kaivaa.
”Ei ole reilua laittaa Mercujia tekemään kaikkea työtä. Tehdään mekin osamme.”

Pojat tekivät ahkerasti työtään hiljaisuuden vallitessa. Siinä kaivaessaan, Raxolda pohti mielessään asioita, jotka liittyivät Zafhariin ja Mercujiin. Kuten, miksi he olivat kaksistaan vaeltamassa pitkin maailmaa, mitä he ylipäätään tekivät juuri Dfooren metsässä ja miksi he tuhlasivat aikaansa kaivamalla hautaa Rezchveelle. Oli miten oli, työ valmistui paljon nopeammin, etenkin Mercujin ansiosta. Hän oli hämmästyttävän vahva, eikä vaikuttanut väsyvän ollenkaan. Haudasta tuli riittävän syvä vain muutaman tunnin aherruksen jälkeen. Pojat laskivat vainajan kuoppaan ja peittivät sen sitten mylläämällänsä maalla. Kun maa oli saatu tasoitettua huolellisesti, kolmikko piti hiljaisen hetken vainajan kunniaksi. Jopa Mercuj.

”Raxolda, kuka tämä mies oli?” Zafhar kysyi uudelleen hetken päästä. Raxolda oli polvistunut haudan viereen ja piti silmiään kiinni. Hän – kuten myös Zafhar ja Mercuj – oli yltä päältä mullassa.
”Hän oli Rezchvee Illuusiosoturi”, Raxolda vastasi ja aukaisi silmänsä. ”Ja… Minun isoisäni.”
”Illuusiosoturi… Paikallinen legenda. Ainakin melkein”, Zafhar mutisi.
”Tunnut tietävän paljon kaikenlaista”, Raxolda totesi.
”Se johtuu saamastani sotilaskoulutuksesta”, Zafhar tuhahti happamana. Muuta hän ei aikonut sanoa. Hän kääntyi Mercujin suuntaan ja osoitti pusikkoon, jonka takana marjapensaat sijaitsivat.
”Tuolla on marjapensaita. Senkus menet syömään”, Zafhar sanoi.
”Ruokaa!” Mercuj huudahti ja lähti rynnäkköön luppakorvaisen suden osoittamaan suuntaan. Raxolda katsoi tuota menoa hieman ihmetellen.
”Mercuj kerkisi jo unohtaa ne marjapensaat”, Zafhar selitti. ”Raukkaparka. Häntä voisi helposti käyttää hyväksi. Toivottavasti hän saa lisää älliä päähänsä meidän seurassamme.”
”Meidän?” Raxolda ihmetteli.
”Niin juuri, meidän. Tuskin sinä yksiksesi haluat jäädä hortoilemaan pitkin Toonakia, henkihän sinunlaiselta ruipelolta lähtisi. Joten, tulet varmaan mukaamme?”
”Jos kerta olen avuton ruipelo, enkö minä vain olisi teidän tiellänne?”
”No, olet Illuusiosoturin lapsenlapsi. Saattaisit yllättää minut.”
”Ylläty tästä!”
Yhtäkkiä Raxoldan viereen ilmestyi tummansininen hahmo. Se oli kuin Raxoldan varjo. Poika löi tähdäten iskunsa Zafhariin, mutta oli hieman liian kaukana osuakseen. Sen sijaan, kaksikon väliin ilmestynyt varjohahmo osui luppakorvaista sutta kuonoon. Varjohahmo nimittäin teki aivan samat liikkeet, kuin Raxolda ja aivan samaan tahtiin. Tämä kaikki tapahtui niin äkisti, ettei Zafhar pystynyt väistämään iskua.

”Ärh, lyöntisi ei ollut voimakas, mutta se sattui silti”, Zafhar sanoi pidellen kuonostaan kiinni. ”Tuo on siis erikoisliikkeesi… Hyödyllinen taisteluissa. Taatusti vihollisille käy huonosti… Enkä yhtään ihmettele, kaksi Raxoldaa on oikea painajainen.”
”Miten voit sanoa noin, kun vasta tapasimme?!” Raxolda ärähti.
”Minä tunnen jo luonteesi. Ja siksi haluankin sinun lähtevän mukaamme.”
”Täh? Selitähän vähäsen.”
”Toisin kuin sinä, minä ajattelen myös järjellä. Minä olen saanut sotilaskoulutusta ja Mercuj on tovocilainen, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että olemme lapsia. Aikuiset xodarat ovat huomattavasti kokeneempia kuin me. Jos sinä lähdet mukaamme, meillä on paremmat mahdollisuudet selviytyä xodaria vastaan.”
”Hassua, et maininnut aiemmin mitään xodaria vastaan taistelemisesta. Mutta hyvä kun kerroit, nyt olen aivan varma siitä, että liityn teidän pieneen potkitaan-xodaria-persuksille-kerhoon.”
”Tervetuloa kerhoon sitten. Jos sinua ei haittaa, voisimme lähteä saman tien. Mutta noudetaan Mercuj ensiksi. Hän on varmaan saanut jo syötyä kaikki marjat. Ja ehkä myös puskat…”
Pojat nousivat seisomaan ja lähtivät kävelemään pois haudan luota. Raxoldalla oli tunne, että yhdessä Zafharin ja Mercujin kanssa, hän pystyisi voittamaan kenet tahansa. Ehkä hän pystyisi vielä jonakin päivänä selvittämään, mitä hänen perheelleen tapahtui. Poika pysähtyi äkisti ja katsoi vielä viimeisen kerran isoisänsä hautaa.
Isoisä… Sinä tulet vielä olemaan ylpeä minusta! Raxolda ajatteli. Hän sai tuosta ajatuksesta lisää päättäväisyyttä tuhota niin monta vihollista, kuin hän ikinä kykenisi elämänsä aikana.
”Alahan tulla, Raxolda!” Zafhar huikkasi, sillä Raxolda oli jäänyt hieman jälkeen. Poika käänsi katseensa pois Rezchveen haudasta ja juoksi Zafharin luo.
”Muuten, taisin keksiä, miksi sinä lähdit kotikylästäsi. Tuo lerputtava korva tekee sinusta kovin söpön näköisen. Ja soturikylässä varmaan paheksutaan söpöyttä?”

* * * * *

Näin kolmen Tuhonsurmaajan matka sai alkunsa. Raxolda, Zafhar ja Mercuj saivat lisänimen ”Tuhonsurmaajat” heidän tekojensa perusteella. Tämän kertomani tarinan perusteella on kuitenkin selvää, että heillä ei ollut mitään ihmevoimia. He voittivat taistelunsa rohkeuden, sisukkuuden, ryhmätyön ja unelmiinsa uskomisen ansiosta. Mainittakoon myös, että he taistelivat worufien, varsinaiseen toonakinsusien armeijaan kuulumattomien, urheiden soturien rinnalla. Mutta, se on jo toinen tarina.
Nimeni on Datengel. Olen maagi ja Tuhonsurmaajien entinen ystävä. Se selittääkin, miten olen saanut tämän tarinan tietooni. Eivät he ole sitä minulle kertoneet, minä itse selvitin sen. Eräänä yönä en saanut unta, eikä minulla ollut oikein tekemistä. Päätin vähän tutkiskella Raxoldan muistoja aikani kuluksi. Ja noh… loput osaatte itsekin päätellä. Mutta tästähän ei tarvitse Raxoldalle kertoa, eihän?