Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Hunajaherttua => Aiheen aloitti: Marygold - 02.07.2007 23:03:45
-
Author: Marygold
Ikäraja: K-11
Genre: romance & humor
Paritukset: Draco/Harry (Ron/Hermionea siellä sivussa, mutta ei mitenkään pääroolissa)
Summary: Oli rohkelikko ja oli luihuinen. Oli yksi hutiin mennyt tainnutuskirous. Ja kuinkas sitten kävikään?
A/N: Postaanpas tämänkin nyt tänne uudelleen, josko joku vielä haluaisi lueskella. Juoni on kuudennen kirjan kanssa päällekkäinen ja Draco/Harry-kliseiden kirjo on myös kattava. Caps Lock -Harrykin menossa mukana. Ällös järkyty x)
1. Luku
Sinä yönä pyrytti lunta. Pyrytti niin paljon, että ikkunanpuitteisiin kasaantunut lumi peitti näkymän Tylypahkan laajoille tiluksille – järven, Hagridin hökkelin, Kielletyn metsän ja järven yllä kieppuneen tumman usvan. Ikkunasta ulos tuijottelu ei kuitenkaan kuulunut luihuisten ykkösajanvietteisiin juuri tuona kyseisenä yönä. Rohkelikkotupa oli näet aamupäivän huispausottelussa hävinnyt murskatappion Luihuiselle, pistein 250 – 20.
Joukkueen jäseniä läimittiin selkään ja onniteltiin kerran toisena perään, kermakaljaa ja suklaasammakoita olisi riittänyt kokonaisen pataljoonan ruokkimiseen. Ilma oli täynnä Tohtori Jarrumiehen märkäsyttyviä, lämmöttömiä ilotulitteita. Muutama kolmasluokkalainen onnistui käräyttämään kulmakasvansa räjähtävässä näpäyksessä, ja illan edetessä innostui osa luihuisista jopa iloiseen yhteislauluun.
Kaiken tämän keskellä paistatteli Draco Malfoy, joukkueen kapteeni, joka oli vallannut itselleen puolet oleskeluhuoneen mukavimmasta sohvasta. Pojan toinen käsi silitteli Pansy Parkinsonin vaaleita kiharoita, ja toinen oli kiertynyt erään alemman vuosikurssin kalpeaihoisen, punatukkaisen tytön olalle – Draco muisti hämärästi, että tytön nimi oli Julia. Tai Mary. Tai jotain sinne päin. Lisäksi hänen ympärillään kiehnäsi laaja joukko muita luihuistyttöjä, joista suurimman osan henkilöllisyydestä Dracolla ei ollut aavistustakaan.
”Eikö Draco olekin mahtava?” kihersi Pansy ainakin seitsemättätoista kertaa illan aikana. ”Näittekö, miten hän sieppasi siepin? Suoraan Potterin nenän edestä! Arpinaama ei edes huomannut, Weasleyn tytön kuolaamisessa taisi olla liiaksi tekemistä…”
Ja ainakin seitsemättätoista kertaa illan aikana Dracon fanilauma yhtyi Pansyn kiihkeään ylistykseen hänen urotöistään. Muiden ihailu ei kuitenkaan Dracoa hätkähdyttänyt - olihan hän sentään rikkain, suosituin ja ennen kaikkea komein kaksilahkeinen kuudennella vuosikurssilla, mahdollisesti koko koulussa. Muut ihailkoon häntä. He olivat heikkoja. Draco Malfoy sen sijaan ei ihaillut ketään muuta kuin itseään! Ajatus sai omahyväisen virnistyksen leviämään Dracon kasvoille. Hymy ei kuitenkaan ulottunut hopeanharmaisiin silmiin saakka; ne pysyivät kylminä ja ivallisina, kuten aina. Hän vilkaisi kelloaan. Vielä viisi minuuttia.
”…Ja sitten, kun hän syöksyi kuin komeetta kolmensadan jalan korkeudesta ja oli vähällä tönäistä rohkelikkojen pitäjän luudaltaan…” Pansyn innokas selostus keskeytyi kuin seinään, kun Draco yhtäkkiä ponkaisi ylös sohvalta ja mutisi jotain epämääräistä tapaamisesta loitsukäytävässä. Luihuiset jäivät tuijottamaan hölmistyneinä, kuinka heidän suuri idolinsa lipui oleskeluhuoneen poikki ja katosi sitten oviaukosta koulun pimeille käytäville. Mutta miksi hänen olisi pitänyt selitellä tekemisiään? Olihan hän sentään Malfoy.
Draco liikkui kuin varjo pitkin Tylypahkan kiviseiniä, taikasauvaansa kaavuntaskusta tavoitellen. Välillä hän vilkuili taakseen siinä pelossa, että Julia/Mary tai joku muu innokkaimmista fanitytöistä oli lähtenyt hänen peräänsä. Puolivälissä loitsukäytävää hän pysähtyi ja hetken emmittyään luikahti sisään hämärään luokkahuoneeseen, joka ensikatsomalta vaikutti tyhjältä.
”Tulit sittenkin”, kiusallisen tuttu ääni sanoi huoneen nurkasta, ja lattialle valahtanut näkymättömyysviitta paljasti takkutukkaisen, silmälasipäisen pojanhahmon, joka osoitti taikasauvallaan suoraan Draco Malfoyn sydänalaan. Merlin vieköön Potterin ja hänen typerän viittansa.
Draco loihti kasvoilleen kyynisimmän potterinhärnäyshymynsä. Tästä huvista hän ei jättäytyisi pois mistään hinnasta! Mahdollisuus päihittää Potter jo toiseen kertaan saman päivän aikana sai hänen sisuksensa kuplimaan voitonriemusta. Luulet olevasi jotain suurta, kun sinulla on tuo naarmu otsassasi, mutta odotahan vain… Tuskin se, että naamasi on viilletty halki, sentään tekee sinusta parempaa loitsijaa! Potter oli vieläpä omatoimisesti kaivanut verta nenästään, kun oli pukuhuoneessa huispausottelun jälkeen haastanut Dracon öiseen kaksintaisteluun. Harkitsematonta, mutta ah-niin-rohkelikkomaista käytöstä. Taikasauvat, ei sekundantteja. Ja tässä sitä nyt oltiin.
”Tarantellagro!” karjaisi Potter, ja Dracon jalat riistäytyivät hänen hallinnastaan monimutkaisiin steppauskuvioihin.
”Ei tämä ole mikään jästitappelu! Kaksintaistelu ei ala ennen kuin vastustajat ovat kumartaneet toisilleen!” Draco kiljui.”Kuopassako sinä olet kasvanut, Potter?”
”En, vaan komerossa”, toinen virnisti. Hänen taikasauvansa oli yhä tähdättynä Dracoon. ”Tuo sinun steppaamisesi taitaa pidemmän päälle olla melkoisen rasittavaa katseltavaa. HALKINAUR…”
”Karkotaseet!” Draco huusi, ja ennen kuin Potter sai loitsunsa loppuun, sauva kimposi hänen kädestään ja lensi kaaressa toiselle puolen luokkaa. Draco käytti tilaisuutta hyväkseen ja nappasi sauvan parempaan talteen. ”Pattiajos!”
Potterin kasvoihin puhkesi kymmenkunta mätää tihkuvaa pattia. Sitä seurasi syyhyherja, aivasteluloitsu ja kaiken huipuksi vielä korvakarvakirous, joka sai hänen korvistaan versoamaan basilikaa. ”Hemmetti soikoon, Malfoy, minä… Tulejo, taikasauva!” Harry ei ollut uskonut sen toimivan, mutta se toimi. Dracon kasvoilla käväisi yllättynyt ilme, kun toinen taikasauva singahti huoneen poikki takaisin omistajalleen. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt ikäisensä velhon taikovan ilman sauvaa, mutta toisaalta kyseessä ei ollut mitenkään erityisen vaikea loitsu. Ehkä Potterilla vain oli käynyt tuuri…
Heti kun rohkelikko oli saanut sauvansa takaisin, hän loitsi Dracoon taitavan löllösäärikirouksen, ja poika sai katua, että oli päästänyt ajatuksensa harhailemaan. Hänen polvensa notkuivat kuin vadelmahyytelö – steppaava vadelmahyytelö, kaiken muun hyvän päätteeksi, sillä hän ei ollut vielä saanut edellistäkään kirousta riisuttua yltään. Mutta hänellä ei sentään ollut naamassaan viinirypäleenkokoisia paukamia, puhumattakaan nyt basilikanversoista korvissa. ”Kangistumis tyystilus!”
”Estous!” Potter huusi, ja Dracon loitsima kokovartalolukkokirous särkyi hänen ympärilleen muodostuneeseen suojaukseen. ”Tainnutu!”
Draco ehti loikata sivuun punaisen valojuovan tieltä, mutta pahaksi onneksi osa loitsusta kimposi takaisin kultakeyksisestä seinälampetista – tarpeeksi suuri osa. Luokkahuone katosi Dracon ympäriltä hänen kaatuessaan. Taikasauva kirposi hänen otteestaan. Kuului vaimea tömähdys, kun Dracon veltto ruumis lysähti lattialle. Sitten tuli hiljaista.
***
Neljännestunnin kuluttua Malfoy oli yhä tajuton – edes Harryn herpaannuttamisloitsut eivät olleet saaneet häntä heräämään. Harry kalpeni kuvitellessaan, mitä kauheuksia Severus Kalkaroksella olisi hänen varalleen tarjota, jos tämän sylikoira ei heräisi lainkaan. Lucius Malfoysta nyt puhumattakaan. Hän kumartui tunnustelemaan pojan pulssia, katseli sitten hetken, kuinka tämän rintakehä kohoili rahisevan hengityksen tahtiin, ja tuli lopulta siihen tulokseen, ettei hän ainakaan ollut tappanut Malfoyta. Jokin tainnutusloitsussa oli joka tapauksessa mennyt pahemman kerran pieleen.
Pitäisikö hänet viedä sairaalasiipeen? Vai jättää tänne? Kamppailtuaan hetken itsensä kanssa Harry antoi periksi rohkelikkoverelleen ja tarttui luihuispoikaan molemmin käsin, hilaten tämän velton ruumiin reppuselkäänsä kuin rehusäkin. Hän hätkähti tuntiessaan, kuinka pojan pää retkahti hänen kaulaansa vasten, ja platinanvaaleita hiuksia takertui hänen hiestä kostealle iholleen.
Saatuaan vaivoin näkymättömiisviitan kiskottua heidän molempien ylle Harry tönäisi oven auki ja raahasi Malfoyn autioon loitsukäytävään. Hänen suureksi harmikseen Kelmien kartta oli jäänyt Rohkelikkotorniin, makuusalin yöpöydälle. Saattoi vain toivoa, ettei Voro juuri tänään päättäisi lähteä viihtyisälle yökävelylle kissansa kanssa…
”…Melua loitsukäytävässä, Norriskaiseni… Tällä kertaa ne häiriköt jäävät kiinni rysän päältä…”
Siinä paha missä mainitaan, voihkaisi Harry mielessään. Hänellä oli noin kaksi sekuntia aikaa keksiä sopiva piilopaikka, sillä näkymättömyysviitta ei sentään estänyt Voroa kävelemästä suoraan hänen syliinsä. Hetken emmittyään hän pujahti kapeaan syvennykseen keskiaikaisen haarniskan taakse, ja henkeään pidättäen toivoi, ettei Malfoy juuri nyt saisi päähänsä herätä.
”…Aion henkilökohtaisesti anoa rehtorilta lupaa ripustaa heidät nilkoista tyrmien kattoon…”, Voro mutisi kissalleen raahustaessaan haarniskan ohi, ja Norriska mulkoili Harrya opaalisilmillään miehen kainalosta. Harry oli jo pitkään arvellut, että kissanrääpäleellä oli kyky nähdä suoraan hänen mainion viittansa lävitse. Hän huokaisi helpotuksesta, kun Voro ja hänen kissansa hetken kuluttua katosivat rappukäytävään vahtimestarin tasaisen urputuksen saattelemina, joka sekin pian hupeni kuulumattomiin.
”Missä hemmetissä minä olen?” Draco Malfoyn utuinen ääni kysyi Harryn korvanjuuresta, ja Harry säikähti niin että onnistui pudottamaan hänet. Näkymättömyysviitta valahti pojan mukana lattialle. ”Miksi me olemme täällä? Ja miksi Merlinin nimeen sinulla kasvaa basilikaa korvissa? Mitä naamallesi on tapahtunut?”
”Malfoy, sinä itse…”
”Malfoy?” Malfoy toisti samalla, utuisella äänellä. ”Onko se minun nimeni? Hemmetti, vanhemmillani taisi olla jotain minua vastaan, kun antoivat minulle sellaisen nimen, vai kuinka? Vai antaisitko sinä lapsellesi nimeksi paha hullu?”
”Oletko sinä ihan kunnossa, Malfoy?”
”Oi, minä olen aivan kunnossa”, poika sanoi hymyillen. ”Mutta sinä et näytä olevan. Eikö sinun pitäisi tehdä jotain noille paiseille? Ei, odota… Tiedän pari hyvää loitsua…”
Harry arveli, että viimeistään siinä vaiheessa hänen olisi kuulunut juosta karkuun, ellei hän halunnut itselleen torahampaita tai hörökorvia. Sen sijaan hän jäi vain tuijottamaan paikoilleen jähmettyneenä, kuinka Malfoy kaivoi taikasauvan viittansa taskusta, heilautti sitä muutaman kerran vaimeasti mumisten, ja Harryn yllätykseksi sekä basilika että mätäpaiseet katosivat silmänräpäyksessä. ”No niin, nyt näyttää paremmalta”, Malfoy sanoi iloisesti. Iloisesti? Oliko Draco Malfoy koskaan sanonut mitään iloisesti?
”Tuota… Malfoy”, Harry aloitti, ”et kai sinä vain lyönyt päätäsi kaatuessasi… tai jotain? Pitäisikö sinun käydä Matami Pomfreyn luona? Ihan vain varmuuden vuoksi?”
”Matami Pomfreyn?” toisti poika. ”Kuka hän on? Ei, en minä lyönyt päätäni mihinkään. Olen ihan kunnossa. Miksi me muuten olemme tässä pari jalkaa leveässä seinäsyvennyksessä keskiaikaisen haarniskan takana? Onko meillä treffit?”
Oli lähellä, ettei Harry tukehtunut omaan kieleensä. ”TREFFIT?”
”Miksi ei?” Draco Malfoy kysyi vino hymy huulillaan ja kampesi itsensä pystyyn lattialta. ”Sinä olet aika hyvännäköinen, tiedäthän… Siis ilman basilikaa…” Hän astui lähemmäs Harrya. Harry perääntyi saman verran taaksepäin, ja törmäsi kiviseinään. Mitä helvettiä täällä oikein tapahtuu?
***
Draco Malfoy ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Niin puoleensavetävää. Niin – niin – hän ei keksinyt enempää adjektiivejä kuvaamaan sitä – kuin tuo poika, jonka yönmustiin hiuksiin hän olisi halunnut upottaa sormensa, jonka kosteille huulille hän olisi halunnut painaa omansa, jonka… Kautta Pyhän Merlinin, enhän minä edes tiedä hänen nimeään!
”Malfoy, etkö sinä muista? Minä olen se Harry Potter. Siis se Potter haisee- Potter”, poika änkytti. ”Hei, mitä sinä luulet tekeväsi? Malfoy? MALFOY?”
Hänen nimensä on siis Harry Potter, ajatteli Draco ja sipaisi muutaman mustan hiussuortuvan pojan silmiltä. Kauneimmilta silmiltä, jotka hän oli eläessään nähnyt, hän lisäsi mielessään. Sitten, hetkeäkään empimättä, hän kiersi käsivartensa tuon maailman kauneimman olennon ympärille ja suuteli tätä. Suulle.
Harry haukkoi henkeään. Draco Malfoy oli ilmiselvästi menettänyt järkensä. Yhdellä ainoalla riuhtaisulla hän sysäsi Malfoyn syrjään ja, näkemättä lainkaan eteensä, juoksi. Juoksi halki loitsukäytävän, alas kolmet portaat, kahden seinävaatteen taakse kätketyn oikoreitin kautta ja suoraan erään ajatuksiinsa vaipuneen aaveen lävitse, kunnes lopulta pysähtyi puuskuttaen rehevää, vaaleapunapalttoista naista esittävän muotokuvan eteen ja tokaisi tunnussanan (kimalaiskarkote).
Hänen suureksi harmikseen Ron ja Hermione istuivat yhä oleskeluhuoneen sohvalla, minne hän oli jättänyt heidät noin tuntia aikaisemmin – hyvänen aika, oliko siitä todella vasta tunti? – tekemään läksyjään. Ronin punaisena helottaneista korvalehdistä saattoi kuitenkin päätellä, että Harry oli tullut keskeyttäneeksi jotain paljon intiimimpää kuin muodonmuutosten animaagiesseen.
”Missä sinä olet ollut koko illan?” kärtti Hermione.
”Treffeillä”, Harry tiuskaisi ja paiskasi makuusalin oven kiinni perässään.
2. Luku
Harry ei muistanut lauantaiaamun koskaan valjenneen niin valkoisena. Hän painoi nenäänsä makuusalin ikkunaan ja katseli jokseenkin ahdistuneena lumen verhoamaa pihamaata. Ron oli kadonnut jonnekin – eikä Harrylla ollut epäilystäkään, kenen kanssa. Päällimmäisenä hänen mielessään kummitteli kuitenkin se uni. Johtui varmaan hävityn huispausmatsin aiheuttamasta pettymyksestä, liiasta suklaasammakoiden syömisestä tai sitten molemmista, mutta hän oli nähnyt unta, että Draco Malfoy suuteli häntä. Siis Draco Malfoy. Kaikista maailman ihmisistä?
Saman, epämääräisen olotilan vallassa Harry kiskoi kaavun päälleen, vaelsi alas autioon oleskeluhuoneeseen ja ulos muotokuva-aukosta. Ensitöikseen hän oli vähällä kompastua Draco Malfoyhin. Merlinin soikoon, se oli varmaan jokin enneuni, ajatteli Harry, mutta tuli saman tien toivoneeksi, etteivät asiat sentään aivan niin huonosti olleet. Malfoy nyt vain oli… aivan sattumalta… nukahtanut Rohkelikon oleskeluhuoneen eteen. Sehän oli aivan normaalia. Tottahan toki.
”Herää”, ärähti Harry ja tökkäsi nukkuvaa Malfoyta kengänkärjellään kylkiluiden väliin.
”Tuo ei ollut kovin ystävällistä”, mumisi Draco Malfoy lattianrajasta unenpöpperöisellä äänellä. ”Minä olen, tiedätkös, odottanut sinua tässä ties miten pitkään. Ja sitten sitä vain tullaan potkimaan hereille.”
”Miksi et nuku omassa sängyssäsi niin kuin kaikki kunnon luihuiset?” Harry tiuskaisi.
”Luihuiset?” Malfoy mutisi kammetessaan itseään ylös lattialta. ”Minä seurasin sinua, koska en tiennyt, minne muuallekaan olisin voinut mennä. Ja tuo pahuksen taulu ei suostunut kertomaan minulle salasanaa, joten minun ei auttanut kuin jäädä nukkumaan tänne kylmälle, pimeälle, kostealle käytävälle… Ja et usko, miten helkkarin kovat nämä kivilattiat osaavat olla…”
Ajatus tärähti Harryn päähän kuin tequila. He olivat kaksintaistelleet. Harhaloitsu oli kimmonnut peilistä Malfoyhyn ja tainnuttanut tämän. Malfoy oli unohtanut oman nimensä. Malfoy oli suudellut häntä. Ja nyt… Malfoy ei muistanut, kuinka Luihuisen oleskeluhuoneeseen pääsi? ”Nyt me menemme sairaalasiipeen”, Harry ilmoitti jämäkästi ja tarrasi Draco Malfoyta ranteesta. Eihän poikaa voinut jättää siinä tilassa harhailemaan ympäri koulua. Ties miten Kalkaros reagoisi, jos Malfoy vaikkapa saisi päähänsä suudella häntäkin.
”Totta kai”, Malfoy sanoi näyttäen äkkiä iloisemmalta. ”Minne vain, jos saan olla sinun kanssasi!”
Hetken Harry tunsi pakottavaa tarvetta tyrkätä Malfoy ensimmäisen tielle sattuvan Kalkaroksen syliin ja juosta takaisin makuusaliin hakkaamaan päätään seinään.
***
”Tainnutusloitsu kimposi takaisin?” mutisi matami Pomfrey ja näytti siltä, ettei uskonut Harryn viidessä sekunnissa sepittämästä ´taikasauvani sanoi yllättäen sopimuksensa irti ja yritti lunkata aivan sattumalta paikalle osuneen Malfoyn’ – tarinasta sanaakaan. Matami Pomfrey ei kuitenkaan ollut niitä ihmisiä, jotka tunkivat nenänsä turhan syvälle toisten asioihin.
Draco Malfoyi istui vuoteen laidalla jalkojaan heilutellen ja näytti kaikkea muuta kuin huonovointiselta. Itse asiassa niin hyvävointiselta ei Malfoy ollut näyttänyt aikoihin. Hän hymyili. Se järkytti hieman jopa matami Pomfreyta, joka oli pitkän uransa aikana korjannut niin murtuneita neniä, sijoiltaanmenneitä korvia kuin takaraivoon kasvaneita ylimääräisiä raajojakin, mutta ei yhtään, ei ensimmäistäkään, hymyilevää Draco Malfoyta.
”Oletko koskaan kuullut loitsusta nimeltä Utunniat?” kysyi matami Pomfrey yllättäen, osoittaen sanansa lähinnä Harrylle, joka parhaillaan yritti tekeytyä niin näkymättömäksi kuin se vain ilman näkymättömyysviittaa oli mahdollista. ”Ei, etpä tietenkään. Kiellettynä loitsuna se ei taida kuulua Tylypahkan oppimäärään.”
Harry vaihtoi painoaan jalalta toiselle hermostuneen näköisenä. ”Mutta miten se liittyy…”
”Utunniat”, keskeytti matami Pomfrey kärsimättömänä, ”on yksi niistä kymmenistä taoista, jotka Kansainvälinen Velholiitto on kieltänyt yhteisellä sopimuksella vuonna 1769. Se on valikoiva mutta erittäin tehokas muistinmenetyskirous, jonka purkaminen on vaikeaa jopa hyvin kokeneelle kirouksenmurtajavelholle. Utunniat-loitsun tahallisesta langettamisesta toiseen velhoon tai jästiin voi seurata jopa kolme vuotta Azkabanissa.”
Utunniat. Tainnutu. Utunniat. Tainnutu. Harrylta kesti hetki keksiä noiden sanojen välinen yhteys. Tainnutuskirous. Peili. Harryn langettama tainnutuskirous oli kimmonnut takaisin peilistä ja tyrmännyt Malfoyn. Ja Malfoy oli… menettänyt muistinsa? Loistavaa, ajatteli Harry. Aiheutin Lucius Malfoyn ainoalle jälkikasvulle ja Severus Kalkaroksen sylikoiralle valikoivan muistinmenetyksen. Ja saatan joutua kolmeksi vuodeksi Azkabaniin. Taidan olla helkkarinmosiessa liemessä.
”Onko jokin vialla, Harry?” Draco Malfoyn huolestunut ääni sai sekä Harryn että matami Pomfreyn hätkähtämään. Kumpikin oli jo ehtinyt unohtaa pojan läsnäolon. ”Näytät kauhean järkyttyneeltä. Onko jotakin ikävää tapahtunut? Miksi me muuten olemme täällä? Oletko sinä sairas? Onko se vakavaa?”
Harry, joka ei ollut koskaan kuullut Draco Malfoyn puhuvan yhdellä kertaa niin paljon mitään muuta kuin sontaa, ei kyennyt hetkeen saamaan suutaan auki. Lopulta hän päätti jättää luihuisen omaan arvoonsa ja kääntyi takaisin matami Pomfreyn puoleen. ”Tästä ilmoitetaan kaiketi rehtori Dumbledorelle? Luultavasti minut erotetaan koulusta? Sitä paitsi parissa kolmessa vuodessa jäisin kuitenkin jälkeen opinnoista. Aiotteko – ”
”Mutta lapsi rakas, mitä typeryyksiä sinä höpiset?” matami Pomfrey tuhahti. ”Eivät ne sinua tämän vuoksi erota. Azkabanista nyt puhumattakaan. Sehän oli vahinko. Et sinä tarkoittanut loitsia kiellettyä kirousta Malfoyn poikaan, ethän?”
”Kirousta?” havahtui mainittu Malfoyn poika. ”Mistä kirouksesta rouva nyt puhuu? Harry ei koskaan kiroaisi minua, vai mitä, Harry?”
Matami Pomfrey pudisteli päätään huolestuneen näköisenä ja ilmoitti sitten, että Harry voisi aivan hyvin lähteä syömään aamiaista. ”Malfoyn poika jää pariksi päiväksi tänne tarkkailtavaksi. Kiroukselle voi ilmetä… sivuvaikutuksia. Ja Potter, yritä sinä vastedes pitää itsesi erossa kaksintaisteluista.”
***
Harry ei tietenkään selvinnyt tapahtuneesta ilman jälki-istuntoa. Torakoiden hillostaminen kolmena iltana viikossa oli kuitenkin pientä siihen verrattuna, mitä hänelle olisi VOINUT seurata, joten hän päätti suoriutua tehtävästään kunnialla.
Neljän päivän kuluttua Draco pääsi pois sairaalasiivestä, vaikka Dumbledore ei ollut vielä onnistunut murtamaan utunniat-kirousta. Pitempi poissaolo tunneilta olisi kuitenkin voinut vaikuttaa ikävänsorttisesti Dracon arvosanoihin. Pieniä ongelmia Dracon opiskeluun tuotti tosin sekin seikka, että valikoivan muistinmenetyksen vuoksi useat sellaiset termit kuin ”Luihuinen”, ”Severus Kalkaros” ja ”sontapommi” joutui vääntämään hänelle rautalangasta. Lisäksi hänelle oli kehittynyt – Harryn mielestä erittäin ikävä – taipumus vilkuttaa Harrylle ylitsevuotavan iloisesti aina heidän sattuessaan viidenkymmenen metrin säteelle toisistaan, ja kiljua niin että kaikki varmasti kääntyivät katsomaan: ”Harry, Harry! Olen täällä, Harry! Rakas, näetkö… Harry?”
Viikon kuluttua Harry oli jo valmis Pyhään Mungoon. ”Minä en tajua, mitä teen hänen kanssaan”, rohkelikko ärähti päätään pidellen, kun muut luihuiset taas kerran joutuivat tuuppimaan Dracon erittäin kovakouraisesti hänen ohitseen matkalla perjantain viimeiselle tunnille.
”Kenen?” Ron kysyi hajamielisesti. Hän oli ollut viimeaikoina ennätyksellisen hajamielinen, mikä ärsytti Harrya entisestään.
”Ehkä sinun pitäisi… öh… puhua Malfoylle”, Hermione kiiruhti sanomaan, kun huomasi Harryn poskille suuttumuksen merkiksi nousseet punaiset läiskät. ”Selittää hänelle, ettet ole… hänen… öh… poikaystävänsä, tai mitään sellaista.” Harry oli kuullut saman saarnan noin tuhat kertaa kuluneen viikon aikana, ja antoi Hermionen puheiden taas soljua toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Hänhän ei puhuisi Dracolle vapaaehtoisesti, ei vaikka koko Rohkelikon huispausjoukkue saisi siitä hyvästä Tulisalamat ja oman cheerleadingtiimin. ”… ETHÄN sinä oikeasti ole hänen poikaystävänsä, Harry?”
Harry jähmettyi keskelle loitsukäytävää ja oli hetken liian järkyttynyt saamaan suutaan auki. Ainoa, mitä hän lopultakin sai ulos suustaan, oli vain äärimmäisen lapsellinen: ”Te ette tajua MISTÄÄN mitään!”, ennen kuin hän kiepsahti kannoillaan ja harppoi tiehensä. Ihan sama, minne, kunhan hän saisi olla hetken rauhassa. Rauhassa Hermionelta, rauhassa Ronilta, rauhassa Hermionelta JA Ronilta, rauhassa uteliailta puuskupuheilta, jotka kaikki halusivat rajusti punastellen tietää, kuinka kauan Draco ja Harry olivat seurustelleet, ja vielä uteliaammilta korpinkynsiltä, jotka eivät edes vaivautuneet kysymään, ja ennen kaikkea –
”Hei, Harry!” sanoi ääni, jota Harry juuri nyt kaikkein vähiten kaipasi.
”No heipä hei, Malfoy”, hän mutisi hampaittensa raosta. ”Myöhästyt tunnilta.”
”Eikö sinun itsekin pitäisi olla tunnilla?” Draco Malfoy kysyi pää kallellaan, niin että platinanvaaleat hiukset valahtivat puoliksi hänen silmilleen. Tapa, joka sai fanitytöt kirkumaan ja nuolemaan hänen varpaitaan. Mutta ei Harrya. ”Totta puhuen minä en pahemmin välitä oppitunneista. Minusta on paljon hauskempaa olla sinun kanssasi, Harry.”
”Voisitko lopettaa tuon Harryttelyn, Malfoy?” Harry ärähti. ”Totta puhuen pidin paljon enemmän siitä, kun kutsuit minua Potteriksi.”
Draco mutristi huuliaan kuin hemmoteltu lapsi, joka yritti itsepintaisesti kärttää äidiltään uusinta kilpaluutaa. Hän ei lainkaan pitänyt tuosta äänensävystä, joka Harryn puheeseen ilmaantui aina hänen läsnäollessaan. ”Voisitko sinä puolestasi lopettaa tuon Malfoyttelun?” poika kysyi happamana. ”Minun nimeni on Draco, tiedäthän. Sitä paitsi minusta ei ole ollenkaan mukavaa, kun huudat minulle. Mitä minä muka olen sinulle tehnyt?”
Suudellut minua, oli Harry vähällä vastata, mutta tajusi viime hetkellä, miten äärimmäisen naurettavalta se kuulosti. Kuluneiden viiden ja puolen vuoden aikana Draco Malfoy oli piinannut häntä, herjannut häntä, nolannut hänet julkisesti, nauranut hänen kustannuksellaan, haukkunut hänen ystäviään, ties mitä muuta. Ja nyt ainoa asia, mikä Draco Malfoyssa Harrya ärsytti, oli se että poika oli suudellut häntä?
”Hyvä on, Malf - Draco”, Harry huokaisi, painottaen viimeistä sanaa kuin kyse olisi ollut kasasta sontaa. ”Minusta tuntuu, että meidän on aika puhua selväksi pari asiaa. Lähdetäänkö kävelylle?”
Ulkona vallitsi kylmän kirpeä talvisää, taivas oli kirkkaan sininen ja pakkanen nipisteli poskia. Harry kietoi kauhaluivia tiukemmin ympärilleen. Se oli lahja Ginny Weasleylta, joka oli taas alkanut luoda häneen kaihoisia silmäyksiä, erottuaan syksyllä viimeisimmästä poikaystävästään. Ginny oli ihan mukava tyttö, hyvä huispaaja ja kaikkea, mutta totta puhuen Harry ei ollut mitenkään erityisen kiinnostunut hänestä siinä mielessä. Olisi kuitenkin ollut haaskausta jättää niin hyvä kaulahuivi matka-arkun pohjalle hapertumaan, käsittipä Ginny sen käyttämisen vihreäksi valoksi lähestymisyrityksilleen eli ei.
”Mistä sinä halusit puhua?” Draco Malfoy muistutti taas Harrya olemassaolostaan, kun he saapuivat järven rantaan. Pojan ilme oli avoimesti utelias, odottava, ja – Harryn mahaa kouraisi jo hänen ajatellessaan sitä – toiveikas.
Harry empi hetken. Ennen Draco Malfoyn toiveiden murskaaminen olisi ollut hänestä lapsellisen helppoa. Mutta ennen oli ennen. ”Malf - Draco, kai sinä tajuat, että sinä ja minä emme… Että me emme…”
”Niin?”
Ryhdistäydy, Harry komensi itseään. ”Että meidän välillämme ei ole mitään, eikä koskaan tule olemaankaan. Ymmärrätkö? Sinä olet luihuinen. Sinä olet Malfoy! Ja sitä paitsi sinä olet… tai siis… enhän minä ole mitenkään… epänormaali.”
Draco käänsi katseensa pois. Hänen teki mieli kirkua. Sen sijaan hän tyytyi vain puremaan huultaan ja potkimaan lunta kengänkärjellä. Oli pitkään hiljaista. Harry oli kahden vaiheilla – pitäisikö hänen nyt kävellä tiehensä vai jäädä odottamaan Dracon reaktiota? Lopulta Draco ratkaisi asian hänen puolestaan.
”Miksi sinä vihaat minua niin paljon?”
”En minä sinua vihaa”, Harry valehteli.
”Valehtelet.”
”Niin valehtelenkin, mutta…”
Draco ei kuunnellut lausetta loppuun, vaan lähti harppomaan takaisin linnaan. Tarpoessaan polvenkorkuisissa kinoksissa hän näytti pienemmältä ja voimattomammalta kuin olikaan. Yhden kerran hän onnistui tuiskahtamaan nenälleen, ja silloin Harry jostain käsittämättömästä syystä tunsi hieman sääliä häntä kohtaan ja riensi hänen peräänsä.
”Nouse ylös”, Harry tokaisi ja ojensi kätensä Dracolle, joka oli joko unohtanut lumen olevan kylmää tai sitten vain päättänyt palelluttaa itsensä, ja jäänyt tekemään hankeen lumienkeliä.
”Kerro minulle”, Draco sanoi pudisteltuaan enimmät lumet vaatteistaan, ”millainen minä olen. Olin. Ennen kuin menetin muistini. Dumbledore sanoi, ettei sillä oikeastaan ole mitään väliä, koska saan kuitenkin pian muistini takaisin. Mutta minusta sillä on väliä. Minä en pidä siitä, miten toiset ihmiset palvovat minua ja toiset taas puhuvat minulle kuin olisin iso läjä lohikäärmeensontaa, kun en tiedä syytä siihen.”
Harry nielaisi. Mitä hän muka voisi vastata? ”Niin, olithan sinä aika hirveä, kun nyt otit asian puheeksi. Itse asiassa tulin monta kertaa miettineeksi, miten pääsi ei ole vielä räjähtänyt siitä kaikesta nesteestä. Isäsi kanssa tulemme muuten erityisen hyvin juttuun. Hän on yrittänyt lahdata minut jo tässä pariin otteeseen, minkä jälkeen minä järjestin hänelle mukavan pikku sellin Azkabanista…” Ei, se ei missään tapauksessa kuulostanut kovin tahdikkaalta edes Harryn korviin.
”Sanotaanko vaikka”, Harry aloitti hiuksiaan haroen, ”ettet välttämättä haluaisi olla kovin läheisissä tekemisissä itsesi kanssa.” Dracon naama venähti, ja Harry kiirehti jatkamaan: ”Olet kyllä loistava huispaaja. Ja hyvä koulussa. Valvojaoppilas. Sinä nyt vain et satu… pitämään minusta mitenkään erityisen paljon. Enkä minä sinusta.”
”Niin mutta miksi?” Draco intti.
”Minähän selitin jo”, voihkaisi Harry. ”Koska olet luihuinen. Rohkelikot ja luihuiset eivät kaveeraa keskenään. Niin ei vain… tehdä.”
”Miten sinä voit vihata jotain vain sen perusteella, mihin tupaan hän kuuluu?” kysyi Draco närkästyneenä.
Harry kurtisti kulmiaan. Malfoyn epämalfoymainen käytös sai hänet tuntemaan itsensä hetki hetkeltä neuvottomammaksi. Hermionella olisi luultavasti ollut jokin viisas ratkaisu tähänkin ongelmaan. Mutta tyttö pitäisi hänelle mykkäkoulua koko seuraavan viikonlopun sen pinnatun taikahistorian tunnin vuoksi, niin ettei hänestä saisi irti yhtikäs mitään. Tai sitten Hermione käyttäisi taas kuuluisaa mutta järjetöntä naisen logiikkaansa, ja saisi jostain päähänsä, että Harrylla oli Dracoa kohtaan salattuja tunteita. Tai jotain muuta sellaista järjetöntä hömppää, joka oli suurin piirtein yhtä lähellä totuutta kuin jästien kioskiromaanit.
”Sinäkin vihaat minua, koska olen rohkelikko.”
”Vihasin”, korjasi Draco. ”Tai mistä minä tiedän, vihasinko. Kun en muista. Mutta sinä et ole vieläkään kertonut, mitä hemmettiä me teimme siellä haarniskasyvennyksessä silloin eräänä iltana.”
”Ei sillä niin väliä”, mutisi Harry. Tuntikin oli varmaan loppunut jo aikoja sitten. Sitä paitsi hänellä oli kylmä. ”Kuule, Malf – Draco… Minä lupaan, että yritän olla sinulle ystävällisempi. Yhdellä ehdolla. Lupaa sinä, ettet kailota sitä Harry rakasta pitkin käytäviä. Varsinkaan Kalkaroksen kuullen. Tai syöksy kaulaani keskellä Suurta Salia. Tai mitään sellaista, mistä saa sen kuvan, että minä olen…”
”Epänormaali?” Draco ehdotti vaisusti hymyillen.
-
3. Luku
Seuraavien päivien aikana Draco antoi Harryn olla kutakuinkin rauhassa, mutta yllättävää kyllä se ei juurikaan helpottanut Harryn oloa. Öisin hän huomasi säpsähtelevänsä hereille kesken omituisten ja hämmentävien unien, joihin useimmiten liittyi Draco Malfoyn lisäksi joko poikien huispauspukuhuone tai vaaleanpunaiset pörröpuputohvelit. Tunneilla hänen oli entistä vaikeampi keskittyä, kun hän murehti omituisia uniaan ja niiden merkitystä. Hermionelta ei tietenkään uskaltanut mennä kysymään mitään, koska tämä olisi kuitenkin yhdistänyt hänen vaivansa piilotajuisiin emootioihin Draco Malfoyta kohtaan. Mikä oli tietysti täyttä puppua. Ron puolestaan oli vuorenvarma, että Harryn piilotajuiset emootiot kohdistuivat hänen pikkusiskoonsa.
”Älä nyt näytä noin hevoskotkiasi myyneeltä, kaveri”, Ron hihkaisi heidän syödessään aamiasta Suuressa salissa, ja hänen toverilliseksi tarkoitettu läimäyksensä oli vähällä lennättää Harryn naamalleen puurolautaseen. ”Malfoykin näyttää viimein luovuttaneen sinun suhteesi. Kuusi sirppiä vetoa, että hän iskee seuraavaksi silmänsä Nevilleen…”
Harry tirskahti, mutta ei voinut olla vilkaisematta olkansa yli luihuisten pöytään, missä Malfoy tavallisesti paistatteli kukkona tunkiolla. Nyt Draco istui hieman syrjässä muista, näykki paahtoleipäsiivua haluttomana, vaaleat hiukset verhona kasvojensa edessä. Hän näytti sädekehänsä kadottaneelta enkelilt – helvetti, mitä sontaa minä oikein ajattelen, Harry hätkähti ja päätti saman tien jättää sormensa uuninluukun väliin heti sopivan tilaisuuden tullen.
Nyt, joitakin tunteja myöhemmin, Harry katseli hengityksesä muodostamaa huurua, joka leijui ilmassa hänen edessään. Hän värjötteli Hunajaherttuan ovipielessä. Ron ja Hermione olivat luvanneet tavata hänet siinä kolmelta, minkä jälkeen he menisivät yhdessä Rääkyvälle röttelölle ja sitten Kolmeen luudanvarteen kermakaljalle. Kello oli vartin yli.
”Hei, Harry”, sanoi pirteä ääni Harryn korvanjuuresta, ja Harry huomasi Ginny Weasleyn, jonka kasvot olivat lähes kokonaan piilossa kokoa tai kahta liian suuren velhonhatun alla. ”Odotatko jotakuta?”
”Joo. Ronin ja Hermionen piti tulla kolmelta. Tiedätkö missä he ovat?”
”Tuota noin… Olen kyllä varma että näin heidät Matami Paddifootin ikkunasta äsken, kun kävelin ohi.”
Harry hätkähti. Hän oli käynyt Matami Paddifootilla viime vuonna Chon kanssa. Se oli karmaisevin pinkin sävyin sisustettu kuhertelijoiden kantapaikka, jossa tarjoiltiin kymmentä eri sorttia imelänmakuista teetä. Hermionen kaltaista järkevää ihmistä oli jotenkin vaikeaa kuvitella sellaiseen ympäristöön. Eikä Harry välttämättä halunnut tietää sitäkään, mitä hänen kaksi parasta ystäväänsä siellä tekivät. Tai ei ainakaan ajatella sitä. ”Ginny, mitä ihmettä heidän välillään oikein on? Ronin ja Hermionen?”
Ginnyn ilme muuttui omituiseksi. Äkkiä Harrysta tuntui kuin hänen päälleen olisi juuri kaadettu saavillinen jotain kylmää ja limaista. Tai paremminkin kuin hän olisi kävellyt päin hyvin suurta ja hyvin kiinteää tiiliseinää. ”Kauanko?”
”Ehkä kuukauden…”
”Helvetti.”
”Häiritseekö se sinua noin paljon?”
”Ei se häiritse minua.”
”Joopa joo. Ja hevoskotkathan eivät lennä? Harry, ihan totta, ehkä he vain ajattelivat, että sinulla on jo ihan tarpeeksi ajateltavaa ilman… Tai että ymmärtäisit sanomattakin…”
”Hei Harry!” hihkui Hermionen ääni heidän takaansa, ja he kääntyivät katsomaan, kuinka Hermione ja Ron tarpoivat käsi kädessä Hunajaherttuaa kohti. ”Anteeksi hirveästi että olemme myöhässä! Jouduitko odottamaan kauan?”
”Tarpeeksi kauan”, Harry ärähti ja paineli tiehensä.
Ron tuijotti hetken Harryn loittonevaa selkää ja kääntyi sitten pikkusiskonsa puoleen. ”Mikä kumma häntäkin nykyään vaivaa?”
***
Sekon pilapuodin kohdalla Harry pysähtyi vetämään henkeä ja oli saman tien liiskautua kikattelevan ja käkättelevän luihuistyttölauman alle. Heidän joukossaan oli myös Pansy Parkinson, joka katsoi Harrya kuin käsivarrenmittaista etanaa ja piti vielä tarkasti huolen, että talloi hänen jalalleen kävellessään ohi. Heti tyttölauman kadottua Harry huomasi Dracon, joka kyyristeli lumipenkassa pilapuodin vieressä, eikä selvästikään halunnut tulla nähdyksi.
”Ketä sinä oikein pakoilet?” Harry kysyi huvittuneena. Draco loi häneen hyssyttelevän katseen ja kiskoi perässään nurkan taakse.
”Kuule, tuo kiharatukkainen tyttö on ottanut elämäntehtäväkseen jäljestää minua vaikka maailman ääriin. Äsken hän yritti raahata minut väkisin johonkin vaaleanpunaiseen pikku kuppilaan, joka oli täynnä nuoleskelevia pareja. Teetä oli ainakin kymmentä eri sorttia, ja kaikilla oli sellaiset typerät nimet kuin – ”
”Sokerisuudelmia kahdelle?” ehdotti Harry. ”Joo, olen käynyt siellä. Se tyttö on muuten Pansy Parkinson. Hän on sinun tyttöystäväsi.”
”Ei minulla ole tyttöystävää”, tokaisi Draco. Harry ei uskonut häntä. ”Kuule, minä kysyin niiltä kahdelta pojalta… Crabbe ja Goyleko ne nyt ovat? No, joka tapauksessa, minä kysyin heiltä koska arvelin että he ehkä tietäisivät. Ja he sanoivat että minulla ei ole tyttöystävää. Joo ei, niinhän sinä itse sanoit kuukausi sitten, eikö muuten sanonutkin, Goyle? Että se on vaan niinku joku i… imo… imu… IMAGOJUTTU.”
Ajatus Crabbesta yrittämässä vääntää suustaan sellaista sanaa kuin imagojuttu sai Harryn hytkymään naurusta. Dracoa sen sijaan ei naurattanut lainkaan. ”No, minä yritin kertoa sen sille Parkinsonin tytölle, mutta hän ei ottanut kuuleviin korviinsa. Sen sijaan hän yritti työntää kielensä kurkkuuni ja voit kuvitella, ettei se ollut lainkaan hauskaa, varsinkaan – ”
Draco ei ehtinyt saada lausettaan loppuun, kun Harry tyrkkäsi hänet koko painollaan seinää vasten ja kaikki ilma katosi hänen keuhkoistaan. Syytä hänen ei tarvinnut kysyä. Kovaäänisestä kikatuksesta ja käkätyksestä päätellen Pansy Parkinson ja muut luihuistytöt lähestyivät. ”En tajua, mihin hän oikein katosi”, Pansy Parkinsonin ääni rääkyi nurkan takana. Harry painautui tiukemmin varjoihin, ja Draco tunsi liiskaantuvansa. ”Hän sanoi vain käyvänsä vessassa! Sitten häntä ei kuulunut puoleen tuntiin, ja ajattelin hänen saaneen jonkin sairaskohtauksen tai jotain. Kun käskin Goylea tarkistamaan asian, hän kertoi että poikien vessan ikkuna oli murrettu auki ja Dracolaistani ei näkynyt missään!” Harry joutui miltei työntämään nyrkin suuhunsa, jottei olisi tikahtunut nauruun ja samalla paljastanut heidän olinpaikkaansa. Kun tyttöjen äänet loittonivat, Harry kohotti katseensa ja näki, että Draco oli sulkenut silmänsä.
”Varsinainen riesa tuo sinun imagojuttusi”, Harry naurahti vaivautuneesti. Dracon silmät pysyivät edelleen kiinni. ”Öh… tuota, hei, oletko sinä ihan kunnossa?”
Draco nyökkäsi, ja nolostuksen puna levisi hänen kalpeille kasvoilleen. Hän oli luvannut sekä Harrylle että itselleen, että yrittäisi päästä eroon tuota luvattomasta hyvänolontunteesta, jota Harryn läheisyys hänelle aiheutti. Mutta totta puhuen hänellä ei ollut mitään muutakaan. Tämän kummallisen muistinmenetyksensä myötä hän oli menettänyt sekä perheensä että ystävänsä, mikäli hänellä koskaan oli sellaisia ollutkaan. Hän ei muistanut edes vanhempiensa nimiä, ja Dumbledore oli sanonut, että oli parempi olla huolestuttamatta heitä turhan takia. Ja kaikki luihuiset Pansy Parkinsonia lukuunottamatta olivat viime viikkoina alkaneet kiertää Dracon kaukaa.
Vaikka totuuden nimissä Dracon oli kyllä myönnettävä, ettei hän järin tupatovereidensa seuraa kaivannutkaan. Crabbe ja Goyle saattoivat olla hyviä henkivartijoita, mutta heidän kanssaan oli turha yrittää viritellä henkevää keskustelua. Mallipoika Zabini taas oli niin täynnä itseään ja seitsemää tyttöystäväänsä, ettei Draco viihtynyt samassa huoneessa hänen kanssaan kymmentä minuuttia kauempaa. Ja Pansy oli Pansy.
Harryn seuraa Draco sen sijaan kaipasi. Harry saattoi olla hankala ihminen, täynnä temperamenttia ja naiiveja ennakkoluuloja, mutta kaikesta huolimatta hänkin osasi olla vallan suloinen punastellessaan ja sotkeutuessaan sanoihinsa. Uhoavan sankarillisen kuorensa alla hänessä oli yhä jäljellä ripaus hölmöä hyväsydämisyyttä. Draco oli monta kertaa seurannut mustasukkaisena sivusta Harrya ja hänen ystäviään, heidän vitsailuaan, hyväntuulista jutusteluaan ja leikkimielistä tuuppimistaan. Kiharatukkaisen tytön hellän saarnaavaa sävyä hänen neuvoessaan Harrya taikahistorian tunnilla, pitkän ja punapäisen Weasleyn pojan intoa heidän keskustellessaan huispausjoukkueista tai kaavaillessaan, kuinka järjestää Kalkarokselle potkut. Draco halusi ympärilleen samanlaisia ihmisiä, niitä jotka todella välittivät hänestä, eivät vain hänen sukunimestään ja saavutuksistaan. Ja hän halusi Harryn. Piti tämä siitä eli ei.
”No, mitä sinulle kuuluu nykyisin?” Draco kysyi, kun ei muutakaan keksinyt. Hän ei halunnut Harryn jättävän häntä taas Pansy Parkinsonin armoille.
”Ei mitään erityistä, kiitos vain kysymästä. En ole ehtinyt tekemään juuri muuta kuin läksyjä, huispausta ja torakkahilloa.”
Draco tirskahti, jälleen hyvin epämalfoymaisesti. Hymyillessään hän näytti vallan toiselta kuin se Malfoy, joka oli viisi ja puoli vuotta ollut yksi Harryn elämän suurimmista häiriötekijöistä – ansiokkaasti heti Voldemortin, Dolores Pimennon ja Kalkaroksen jälkeen. Tämä uusi Draco seisoi hänen edessään leveästi hymyillen, pää hieman kallellaan, ja näytti hölmöltä vaaleansinisessä jästitupsupipossaan, jonka oli hankkinut ties mistä. Siinä vaiheessa entinen Malfoy olisi jo loihtinut Harryn iilimadoksi, ja tehnyt sen vieläpä naurusta täristen.
Jälkeenpäin Harrylla ei ollut aavistustakaan, mikä sai hänet tekemään sen, mitä hän seuraavaksi teki. Sillä saattoi tosin olla jotain tekemistä Dracon typerän pipon kanssa. Hän harppasi askeleen eteenpäin ja tarttui luihuista hellästi leuasta. Dracon hämmästynyt henkäys jäi puolitiehen, kun Harry painoi huulensa hänen huulilleen, ja unohti saman tien senkin vähän, mitä hänen harkintakyvystään oli vielä hetki sitten ollut jäljellä. Luihuispojan hopeanväriset hiussuortuvat kutittivat hänen kasvojaan, hän kiersi vapaan käsivartensa pojan lanteille ja –
PAM. Harry makasi selällään lumihangessa, ja Draco osoitti häntä taikasauvallaan käsi täristen, kasvot vielä asteen verran tavallistakin kalpeampina. ”Pysy… kaukana… minusta”, Draco sähisi hampaittensa raosta, ja hänen teräksisessä äänessään häivähti ripaus entiselle Malfoylle ominaista kopeutta.
Harry ei ymmärtänyt mistään mitään. ”Draco, mitä hemmettiä sinä puhut? Luulin, että halusit…”
”Pysy kaukana minusta”, Draco toisti, mutta ei enää kuulostanut aivan yhtä vakuuttuneelta asiastaan. Hitaasti hän laski taikasauvansa ja kumartui auttamaan Harryn ylös penkasta. ”Anteeksi, en tarkoittanut, minä… En halua että suutelet minua… tai siis… haluan, tietysti haluan, mutta en halua että suutelet minua jos et itse halua sitä, ja olet tehnyt jo liian selväksi, ettet halua…”
Harry kohautti olkiaan, yrittäen kaikin keinoin peitellä sitä pettymyksensekaista häpeää, jota Dracon yllättävä vastahakoisuus hänessä aiheutti. Mikä päivä! Ensin Ron ja Hermione, nyt Malfoy. Eikö Malfoy tajunnut, miten vaikeaa Harryn oli myöntää edes itselleen, että hän todella tunsi entistä verivihollistaan kohtaan muutakin kuin halua viskata tätä jollain haisevalla ja limaisella? Totta puhuen Harry alkoi saada tarpeekseen. Hän yritti epätoivoisesti keksiä seuraavaa repliikkiä, mutta kun sitä ei tullut, hän tyytyi vain kääntämään Malfoylle selkänsä ja pakenemaan tapahtumapaikalta. Niin hän teki aina, kun jokin asia ei ottanut onnistuakseen. Pakeni. Sama juttu Ginnyn kanssa. Sama juttu Ronin ja Hermionen kanssa. Sama juttu ikävien muodonmuutosesseiden kanssa, ne jäivät aina viimeiseen iltaan, ja lopulta Hermione sai tehdä kaiken työn hänen puolestaan. Sama juttu Siriuksen kuoleman kanssa.
Ennen kuin Harry oli ehtinyt ottaa montaakaan askelta, tarkkaan tähdätty lumipallo mäjähti kipeästi hänen takaraivoonsa. ”Saamarin ääliö!” Draco huusi hänen peräänsä. ”Jos olisit tosissani minun kanssani, et karkaisi aina tuolla tavalla!”
”Ei kyse ole siitä”, Harry mumisi – ei varsinaisesti Dracolle, vaan enemmänkin itselleen. ”Mutta sellaisen, joka ensimmäiset yksitoista vuotta selvisi elämästään vain pakenemalla sitä, ei ole kovin helppoa tulla toimeen ihmisten kanssa. Jos vain olisit asunut päivänkin Dursleyiden luona, siinä hemmetin komerossa, Dudleyn hakattavana…”
”Kuvitteletko sinä muka olevasi ainoa, jolla tässä maailmassa on vaikeaa?” ärähti Draco. Toinen lumipallo lensi ilman halki, mutta kokemuksesta viisastuneena Harry onnistui väistämään sen. Hän kumartui kahmaisemaan kätensä täyteen suvilunta, ja seuraava lumipallo mäjähti suoraan Dracon palleaan.
Pian ilma oli sakeanaan lumipalloja, kiukustuneita huutoja ja kirosanaryöppyjä. Kun Harry päätti saaneensa jo tarpeeksi mustelmia, hän siirtyi lähitaistelutaktiikkaan, kamppasi Dracon hankeen ja hieroi tämän kasvoihin kourallisen kylmää ja märkää sohjoa. Draco vastasi haasteeseen survomalla lunta Harryn villapaidan alle. Sota jatkui, kunnes he molemmat olivat läpimärkiä ja makasivat selällään lumessa, huohottaen ja yrittäen saada hengitystään tasaantumaan.
”Tiedätkö sinä ne pienet lasipallot, joiden sisällä sataa lunta, kun niitä ravistaa?” kysyi Draco hetkeä myöhemmin, kun he olivat jo saaneet itsensä kammetuksi ylös hangesta.”Sinä olet vähän niin kuin ne lasipallot.”
Harryn mielestä se kuulosti täydellisen typerältä. ”Mitä tuo muka tarkoittaa?”
”Se on arvoitus”, Draco hymähti. ”Mieti sitä.” Sen kummemmitta selityksittä hän ojensi kätensä ja pyyhkäisi kosteat hiussuoruvat Harryn kasvoilta. Nytkö, Harryn silmät kysyivät, ja Draco nyökkäsi myöntävästi. Nyt.
Hymyillen Harry veti Draco Malfoyn syliinsä ja suuteli. Huulten ensimmäinen kosketus oli vain arka hipaisu, täynnä pelkoa siitä, että toinen taas muuttaisi mielensä. Mutta kun Draco kiersi käsivartensa Harryn harteille ja painautui niin lähelle rohkelikkopojan huispaajanvartaloa kuin vain heidän paksut talvikaapunsa antoivat myöten, tuli suudelmiin lisää varmuutta. Dracon pitkät, laihat sormet hyväilivät Harryn niskaa, kaulaa, poskia, hakivat ääriviivoja ja palauttivat ne hänen mieleensä kaikkina seuraavina öinä, jotka hän makasi valveilla luihuisten makuusalissa.
”Mikä tämä on?” kysyi Draco, kun hänen sormensa löysivät salama-arven Harryn paksujen otsahiusten alta. Harry säpsähti. Draco Malfoy, ehkäpä Britannian ainoa velho, joka ei tiennyt, mistä kuuluisa Harry Potter oli saanut salama-arpensa!
”Arpi vain”, huokaisi Harry, ja lähes refleksinomaisesti hän siirsi Dracon käden pois otsaltaan. ”Ennen kuin annetaan tämän suhteen edetä yhtään pidemmälle, tarjoan sinulle kermakaljan Kolmessa luudanvarressa. Tällä menolla saamme nimittäin molemmat keuhkokuumeen.”
”Kolme viikkoa sairaalasiivessä sinun kanssasi”, Draco virnisti. ”Ei kuulosta yhtään hassummalta.” Tuntui helpottavalta, ettei Draco kysellyt enempää. Aivan kuin tämä olisi sanomattakin ymmärtänyt, ettei Harrya huvittanut juuri nyt puhua asiasta. Se oli piirre, jota Harry tässä uudessa Dracossa arvosti. Kaikkea ei tarvinnut sanoa ääneen.
Kun he pääsivät Kolmeen luudanvarteen, oli Harry jo ehtinyt unohtaa kaunansa Ronia ja Hermionea kohtaan. Niinpä, kun hän erotti tutun, punaisen pään ja kiharapehkon ihmisten joukosta, hän raivasi muitta mutkitta tiensä heidän pöytäänsä.
Draco Malfoy aiheutti hieman ristiriitaisia ilmeitä Harryn rohkelikkotovereiden keskuudessa. Mutta kun Hermione tervehti häntä iloisesti ja kehotti istumaan, muutkin näyttivät hiljaa hyväksyvän asian. Ronkaan ei jaksanut näyttää myrtyneeltä kovin pitkään, vaan selitti taas pian suu vaahdossa Kadleyn Kanuunoiden viimeisimmistä ottelutuloksista. Harry yritti paikkailla edellispäivien töykeyttään, ja osallistui hänkin keskusteluun parhaansa mukaan. Se oli tosin hieman mutkikasta, kun Ron puhui Kanuunoista, Hermione numerologianläksyistä, Neville uusimmasta lemmikkikasvistaan Mirandasta ja Ginny joululahjaostoksistaan. Draco pysyi vaiti niin kauan kuin kukaan ei muistanut kysyä hänen mielipidettään, mutta pöydän alla Harry pujotti sormensa hänen sormiensa lomaan ja vilkaisi häntä sitten kuin ohimennen, silmät täynnä äänetöntä naurua.
4. Luku
Jouluaamuna Harry heräsi siihen, että poikien makuusalin ovi rymähti auki, ja sisään kompuroi luihuisenvihreään aamutakkiin pukeutunut Draco Malfoy. Jokin asetelmassa mätti, mutta mieli edelleen unen sumentamana Harrylta kesti monta minuuttia keksiä, mikä se oli. ”Sinähän olet luihuinen!” hän tölväisi sen enempiä ajattelematta, kuten kesken parhaiden uniensa herätettyjen henkilöiden on niin usein tapana tehdä.
”Hyvä että huomasit”, naurahti Draco. ”Katso, olet saanut lahjoja!”
Vaimeasti ähkäisten Harry kohouttautui kyynärpäidensä varaan ja painoi silmälasit nenälleen. Totta, hän oli saanut lahjoja. Sängyn päädyssä odotti varsin mieltälämmittävä pino kauniisti paketoituja kääröjä, joista yhden Harry arvasi jo sukkakuvioisen paperin perusteella Dobby-kotitontun kyhäelmäksi. Malttamattoman näköinen Draco Malfoy vihreässä aamutakissaan ja hiukset sekaisin ei vain vieläkään sopinut kuvaan. ”Mistä sinä sait salasanan?”
”Lihavan leidin jouluglögiin taisi lorahtaa muutama likööritippa liikaa”, virnisti Draco. ”Riitti kun mainitsin muutaman sanan hänen upeasta, vaaleanpunaisesta tonttulakistaan, ja hän oli aivan myyty…”
”Valitettavasti se ei tainnut olla sinun hurmurintaitojesi ansiota, Malfoy. Tämän viikon salasana on vaaleanpunainen.”
Draco seurasi sivusta, kun Harry ryhtyi avaamaan paketteja. Luihuinen oli kovin kiinnostunut Dursleyiden lähettämästä, käytetystä nenäliinasta. Samoin hänessä herättivät suurta hilpeyttä Dobbyn neulomat sateenkaarenväriset villasukat, jotka olivat niin pitkät, että ulottuivat Harrya polviin. Rouva Weasley oli tapansa mukaan lähettänyt villapuseron ja kotitekoisia joulutorttuja. Hagridilta Harry oli saanut tiiliskivenkokoisen hevoskotkan hoito-oppaan: ”120 tapaa hemmotella hirviötäsi”. Hermionen ja Ronin yhteinen lahja Harrylle oli Irlannin maajoukkueen tyynyliina ja iso kasa suklaasammakoita. Lahjaan oli liitetty myös pitkä kirje, ja Harry laittoi sen muiden korttien kanssa yöpöydälleen myöhempää tarkastelua varten.
Kun Hermione oli kaksi viikkoa sitten ehdottanut, että lähtisi jouluksi Ronin kanssa Hermionen vanhempien luokse, oli Harry ensin harmistunut. Hän oli kuvitellut viettävänsä tämänkin joulun yhdessä parhaiden ystäviensä kanssa, ehkä Weasleyiden luona Kotikolossa.
Sitten Draco oli kertonut myös jäävänsä jouluksi Tylypahkaan (”Dumbledore ei usko saavansa muistiani takaisin siihen mennessä, vaikka toki hän lupasi yrittää parhaansa…”), eikä ajatus joulusta ilman Ronia ja Hermionea tuntunutkaan enää hullummalta. Niinpä Harry oli toivottanut ystävilleen hauskaa matkaa, ja yllättynyt itsekin, kun todella tarkoitti sitä.
”Sinulta ei ole lahjaa”, Harry hoksasi sitten. Vinosti hymyillen Draco otti selkänsä takaa pienen, hopeapaperiin käärityn paketin.
”Ei sinun olisi tarvinnut.” Harryn ääni oli liikutuksesta käheä, kun paketista paljastui pieni lohikäärmeriipus kultaketjussa. Se näytti upealta Harryn maitokahvinväristä ihoa vasten. Draco ei aivan tarkalleen tiennyt, miksi oli päätynyt juuri lohikäärmeeseen. Hän oli löytänyt korun Tylyahosta, eräästä vähemmäntunnetusta liikkeestä, jossa myytiin kaikkea käytetyistä teepusseista nyrkinkokoisiin rubiineihin. Myyjä oli kertonut Dracolle kummallisella aksentillaan, että hänen kotimaassaan lohikäärmeitä pidetään demonien karkoittajina.
Nyt, kun joulua vietti Tylypahkassa Harryn ja Dracon lisäkseen vain kourallinen korpinkynsiä ja pari seitsemäsluokkalaista luihuista, he saattoivat omistaa koko pitkän loman kokonaan toisilleen. Ajatus lämmitti Dracon mieltä kymmenen kertaa enemmän kuin yksikään niistä kalliista lahjoista, jotka hän oli saanut kotoaan, vanhemmilta joita hän ei edes muistanut. Se lämmitti hänen mieltään miltei yhtä paljon kuin Harryn tekemä, kömpelö kortti ja lumottu lasipallo, jossa kyllä satoi lunta kun sitä ravisteli, mutta jonka sisällä pieni juna ja ihmiset oikeasti liikkuivat ja vuorokaudenajat vaihtelivat.
”Olen ihmetellyt”, aloitti Draco, kun he joitakin minuutteja myöhemmin makasivat Harryn sängyllä peittoon sotkeutuneina ja Harry piirteli sormellaan pieniä kuvoita hänen vatsaansa, ”minkä takia sinä muutit mielesi niin nopeasti. Minun suhteeni.”
Harry, joka tapansa mukaan onnistui jollain käsittämättömällä konstilla näyttämään yhtä aikaa sekä huvittuneelta että äärimmäisen vakavalta, naurahti hiljaa. ”Tiedätkö, ei tässä ole kyse mistään minun yhtäkkisestä mielenmuutoksestani. Tässä on kyse siitä, että minulta kesti ihan hemmetin kauan myöntää itselleni, että olen todella muuttanut mieleni. Totta puhuen en vieläkään oikein jaksa uskoa sitä. Mutta jopa Ron kolmen viikon murjotuksen jälkeen myönsi, ettet sinä ehkä olekaan ihan niin sietämätön pikku hilleri, kuin hän oli kuvitellut.”
”Sanoiko hän todella niin?” luihuinen kysyi vinosti hymyillen. ”Mutta en vieläkään oikein ymmärrä – ”
Silloin Harry otti Dracon kasvot käsiensä väliin ja sanoi tiukasti, ettei Dracon vielä tarvitsisi ymmärtää. Että kun hän saisi muistinsa takaisin, hän kyllä ymmärtäisi kaiken. ”Sitä paitsi”, Harry jatkoi, ja pyyhkäisi vaalean hiussuortuvan hänen kasvoiltaan, ”meillä on nyt tärkeämpääkin ajateltavaa.”
”Kuten mitä?” kysyi Draco ilkikurinen pilke silmissään.
”Kuten tätä”, ehdotti Harry, ja hyökkäsi kutittamaan toista molemmista kyljistä niin että tämä taipui kaksinkerroin naurusta, ja vielä hyökkäyksen laannuttuakin joutui haukkomaan henkeään pitkän tovin. ”Tai tätä?” Draco ehdotti hiljaa ja painoi huulensa Harryn huulille. Harry vastasi suutelemalla häntä pitkään ja kiihkeästi, molemmat kädet syvällä hänen platinanvärisissä hiuksissaan. Aamutakin paljaaksi jättämä kaistale Dracon ihoa kohtasi Harryn paljaan, lämpimän ihon, ja Draco voihkaisi hiljaa tuon uuden tunteen aiheuttamasta mielihyvästä.
”Joudutko sinä vieläkin hillostamaan niitä torakoita minun vuokseni?” mutisi Draco Harryn kaulaan.
Harrya nauratti toisen huolestunut äänensävy. Miten Draco Malfoy saattoikin olla huolissaan hänen jälki-istunnoistaan tällaisella hetkellä? ”Hamaan ikuisuuteen saakka”, rohkelikko tyrskähti. ”Tai varmaan ainakin siihen asti, että Dumbledore saa muistisi korjattua. Mutta usko pois, olen nähnyt pahempaakin. Pimennon jälki-istuntoihin verrattuna torakoiden hillostaminen on suorastaan hilpeää hommaa…”
”Pimennon?”
”Dolores Pimento. Viehättävä täti-ihminen. Järjesti minulle oikein kivan pikku tatuoinnin käsivarteen.”
Vasta nyt Draco huomasi nuo eriskummalliset jäljet Harryn käsivarressa. Kolme sanaa, en saa valehdella, kuin kaiverrettuna hänen ihoonsa. Hetkelliset kylmänväreet kiirivät vaalean pojan ristiselkää pitkin. Oli hämmentävän paljon asioita, joita hän ei vieläkään tiennyt Harrysta. Oli hämmentävän paljon asioita, jotka hän oli unohtanut velhomaailmasta. Se teki hänen olonsa turvattomaksi. Mutta kun Harry hymyili hänelle ja näytti kaikin tavoin huolettomalta, yritti hänkin kätkeä epävarmuutensa tavanomaiseen leikinlaskuun. Sitä paitsi on varsin vaikeaa olla huolissaan, kun joku toinen samaan aikaan yrittää kaikin keinoin keksiä, miten saisi sinut hymyilemään. ”No, ehkä minunkin täytyy sitten hankkia jälki-istuntoa”, virnisti Draco. ”Mikähän olisi riittävän paha? Riittäisikö, jos varastaisin Kalkaroksen Jääräpäinen Jästi -bokserit ja jättäytyisin tahallani kiinni?”
”Mitä, onko Kalkaroksella sellaiset?” kiinnostui Harry.
”Mistä minä tiedän. Minusta hän vain vaikuttaa ihmiseltä, joka käyttää Jääräpäinen Jästi -boksereita. Kaveri, joka pönkittää itsetuntoaan haukkumalla jästejä ja surkkeja minkä ehtii, mutta todellisuudessa lukee kaiket illat salaa Jääräpäinen Jästi -vuosikertojaan.”
”Ai, sinä siis lajittelet ihmiset alusvaatteiden perusteella. Mihin luokkaan minä kuulun, jos saan kysyä?”
”Arvaa.”
Harry mietti hetken. ”Upeat huispaaja-adonikset, vai kuinka?”
Draco purskahti raikuvaan nauruun. ”Pikemminkin egosentriset idiootit.”
”Egosentrinen? Onko se jotain syötävää?”
”Jep. Harry Potter, syötävä idiootti.”
”En pidä tuosta loppuosast… he… hei, Malfoy, lupasinko muka että saat laittaa kätesi sinne?”
”Ai, kysyinkö minä oikein lupaa?”
***
Aamiaisen jälkeen Harry halusi käydä tervehtimässä riistanvartija Hagridia. Nyt kun hän ei enää opiskellut taikaeläinten hoitoa, he eivät tavanneet kovin usein, ja Harry poti huonoa omaatuntoa sen vuoksi. Niinpä hän otti mukaansa myös paketillisen kuivattuja salamantereita, sillä ne olivat Hiinokan suurta herkkua – heti rottien jälkeen. Rotat vain muistuttivat Harrya liiaksi Siriuksesta. Siriuksen kuoleman jälkeen hän ei halunnut kuulla sanaakaan rotista.
Koska Dracolla ei ollut parempaakaan tekemistä, hän lähti kuuliaisesti Harryn seuraksi – vaikka totta puhuen hän olisi paljon mieluummin viettänyt koko joulupäivän Harryn kanssa Rohkelikkotornin takkatulen ääressä ja puhunut imeliä. Jopa tämän uuden Dracon mielestä se kuulosti huomattavasti hauskemmalta kuin teehetki hieman höynähtäneen puolijättiläisen ja tämän lemmikkihirviön kanssa. Harry kyllä huomasi ahdistuksen vaalean pojan kasvoilla, ja vakuutti monta kertaa, että tämä voisi aivan yhtä hyvin jäädä linnaan. Ei hän viipyisi kuin korkeintaan tunnin. Mutta Draco piti päänsä. Jos se on tärkeää Harrylle, se on tärkeää myös minulle. Sen vapauden Draco kuitenkin itselleen otti, että pujotti oikean käsivartensa Harryn vyötäisille, ja piti sen tiukasti siellä koko matkan Rohkelikkotornista ala-aulaan saakka. Harry tunsi olonsa vaivautuneeksi, ja sen kerran kun joku sattui kulkemaan ohitse, hän paloi halusta ravistaa käsivarsi ympäriltään. Niin tottunut hän ei sentään Malfoyn läheisyyteen ollut, etteikö se yhä olisi jossain määrin kiusaannuttanut häntä.
”Häpeätkö sinä minua?” Draco kysyi suoraan, kun he kävelivät alas linnan kiviportaita. ”Ilmeesi oli aika herkullista nähtävää, kun Severus Kalkaros käveli meitä vastaan loitsukäytävässä…” Harry ei vastannut, sillä totta puhuen hän ei itsekään tiennyt vastausta toisen kysymykseen. Mutta Draco vastasi hänen puolestaan. ”Tai ei, minä tiedän. Sinä taidat hävetä itseäsi, vai kuinka?”
Harry punastui ja käänsi katseensa vältellen poispäin. Viime viikkoina hän oli useita kertoja tullut epäilleeksi, josko Draco olikin Hermione Grangerin kauan sitten kadonnut kaksoisveli. Ainakin heidän ajatuksensa kulkivat pelottavalla tavalla samoja ratoja. Oliko Draco ollut sellainen aina, vai oliko tämäkin piirre vain muistinmenetyksen aiheuttama? Saattoiko muistinmenetys ylipäätään muuttaa ihmistä?
”Sinä olet homofoobisin homo, jonka olen koskaan tavannut”, ilmoitti Draco Malfoy pirteästi ja pyydysti Harryn käden omaansa. ”Ala tulla. Mitä vähemmän aikaa kykimme tässä portaalla, sitä nopeammin pääsen nauttimaan joulusta sinun kanssasi.”
”Sinähän olet minun kanssani koko ajan”, Harry muistutti. ”Ja olenko muka väittänyt olevani… h… h…”
”H-tyyppi?” sanoi Draco avuliaasti. Vastaukseksi Harry survaisi häntä kyynärpäällä kylkiluiden väliin.
”Paha Hullu ja H-tyyppi. Miten iskevää, Malfoy. Siinä meille vallan loistavat taiteilijanimet. Nimittäin, jos joskus päätämme ryhtyä rap-artisteiksi.”
”Rap-artisteiksi? Onko sekin jotain, mitä minun pitäisi muistaa?”
Siinä vaiheessa he olivat jo puolimatkassa hankeen tallottua polkua, joka johti Hagridin hökkelille. Harry ryhtyi luennoimaan Dracolle jästimusiikista, mutta sattui kahden ensimmäisen lauseen jälkeen vilkaisemaan puolihuolimattomasti olkansa ylitse. Se, mitä hän näki, sai hänen huuliltaan karkaamaan varomattoman voi ein.
”Harry, kuka tuo nainen on?” kysyi Draco. Tuolla naisella hän tarkoitti pitkää, vaaleaa noitaa, joka harppoi kohti Tylypahkaa ripein, määrätietoisin askelin. Jäänsininen, turkisreunuksinen talviviitta liehui teatreelisesti hänen perässään. Jos noita olisi kääntänyt vähänkin päätään, olisi hän epäilyksettä huomannut Harryn ja Dracon – mutta hän vaikutti aivan liian kiireiseltä vilkuillakseen ympärilleen. Sen sijaan hän loikki Tylypahkan kiviportaat ylös kaksi kerrallaan ja katosi sisälle linnaan. Hän näytti Dracon mielestä jotenkin epämääräisen tutulta.
”Narcissa Malfoy”, sanoi Harry jäykästi. Hän oli nähnyt naisen vain kerran, kaksi vuotta sitten huispauksen maailmanmestaruuskisoissa. Saman tien hänen mieleensä pulpahti myös eräs ikävä mielikuva tuolta samaiselta illalta – platinanvaalea poika, pimeä metsä ja ihmisten kirkuna heidän ympärillään. ”Missä omat vanhempasi ovat. Tuolla noiden naamioiden takanako?” ”No jaa… jos ovat, niin tuskinpa minä sitä sinulle kerron, vai mitä luulet, Potter?”
”Narcissa Malfoy?”
”Sinun äitisi.”
-
5. luku
Rehtori Dumbledoren kansliassa oli tungosta. Rehtori itse istui pöytänsä takana, sormenpäät yhteen painettuina ja jästien joululauluja hyräillen. Hänen ja parinkymmenen uteliaan muotokuvan lisäksi huoneessa olivat Narcissa Malfoy (edelleen turkiskaavussaan, aivan kuin sisällä olisi ollut kovinkin kylmä takkatulesta huolimatta), hänen poikansa, Harry Potter ja Severus Kalkaros. Dumbledore näytti huvittuneelta. Narcissa Malfoy näytti vihaiselta. Draco näytti hölmistyneeltä. Harry näytti ahdistuneelta. Severus Kalkaros näytti tapansa mukaan siltä, ettei ollut pessyt tukkaansa pariin viikkoon.
”Mitä te olette tehneet minun pojalleni?” intti Narcissa Malfoy parhaillaan raivosta täristen. Hauraaksi ja lähes läpinäkyvän väriseksi naiseksi, joka oli kaiken päätteeksi pukeutunut jäänsiniseen turkiskaapuun, hän osasi täristä raivosta yllättävän uskottavasti. Hän näytti siltä, kuin olisi hetkenä minä hyvänsä voinut rynnätä pöydän yli Dumbledoren kurkkuun. Dumbledore ei kuitenkaan hätkähtänyt, hymyili vain tavalla, joka olisi saanut Lordi Voldimortinkin kipittämään karkuun häntä koipien välissä.
Sikäli kun Lordi Voldemortilla nyt oli häntää.
”Narcissa hyvä”, tyynnytteli rehtori Dumbledore, ”ole hyvä ja istuudu hetkeksi. Kuppi teetä? Tai ehkäpä glögiä?” Vastausta odottamatta hän otti esiin taikasauvansa ja loihti ilmasta mukillisen höyryävää glögijuomaa. Narcissa Malfoy katsoi sitä karsaasti nenänvarttaan pitkin, eikä suostunut myöskään istuutumaan.
”Minulle ilmoitettiin että poikani on sairastunut”, sähisi vaalea nainen. ”Minulle ilmoitettiin, että hän sairastaa tartuntatautia, jonka vuoksi hän joutuu jäämään jouluksi Tylypahkaan. Minulle sanottiin, etten saa tulla edes katsomaan poikaani. Mutta minusta hän ei näytä kovin sairaalta, vai mitä mieltä te olette, rehtori Dumbledore?”
Dracon katse mittaili salaa tuota kiukun kalventamaa naista, joka mitä ilmeisimmin oli hänen äitinsä. Dracon silmät, Dracon hiukset, Dracon ruumiinrakenne. Poika pani merkille sen tutun tavan, jolla naisen kulmakarvat taipuivat, tämän terävän nenän, kapeat huulet, jopa äänen soinnissa oli jotain samaa kuin hänen omassaan. Hän tunsi naisen, siitä ei ollut epäilystäkään. Ei vain ulkonäön perusteella – heidän välillään oli jotain muutakin, jotain vahvempaa, kuin side joka pakotti Dracon kiintymään tuohon naiseen jo ensisilmäyksellä. Mutta hänen aivonsa eivät aivan yhtä nopeasti kyenneet ottamaan ajatusta omakseen.
Ja siinä hänen äitinsä silti oli, kauniina, ylpeänä, vihaisena, eikä suostunut ottamaan kuuleviin korviinsa Dracon vakuuttelua siitä, että kukaan ei ollut loitsinut häneen komennuskirousta, kukaan ei ollut tappanut häntä ja livauttanut tilalle kaksoisolentoa, kukaan ei ollut laittanut mitään epäilyttävää hänen iltakurpitsamehuunsa… ”Äiti, kaikki on kunnossa, ihan totta”, Draco yritti vielä kerran. Se oli viimeinen niitti. Kyyneleet tulvahtivat Narcissa Malfoyn silmiin ja tämä ryntäsi syleilemään ainoaa poikaansa.
”Mutta näkisihän sen nyt kuraverinenkin, että sinä et ole lainkaan kunnossa”, Narcissa nyyhkytti. Draco ei ehtinyt kysyä, mitä hänen äitinsä tarkoitti kuraverisellä, kun tämä jo jatkoi: ”Minä en tiedä, minkälaisia pelejä rehtori Dumbledore täällä Tylypahkassa yrittää pelailla minun selkäni takana, mutta minun poikaani ei kukaan minulta vie! Voi, jos Severus ei olisi kertonut minulle… ” (Tässä kohtaa Dumbledore kohotti katseensa ja vilkaisi juomamestariaan terävästi puolikuulasiensa takaa) ”…minkälaisen joulun olisitkaan joutunut kokemaan, pikku lohikäärmeeni! Mutta älä huoli, äiti tuntee paljon taitavia velhoja, tohtori Aco Pyhässä Mungossa on perheystävä… Hän kyllä osaa parantaa sinut…”
”Äiti, väitätkö sinä että minä olen tulossa hulluksi?” kiivastui Draco. Hänestä oli alun alkaenkin ollut huono idea, että Dumbledore kertoi hänen äidilleen totuuden muistinmenetyskirouksesta. Se oli saanut Narcissa Malfoyn suunniltaan.
”En missään tapauksessa, Dracolaiseni!” huudahti Narcissa. ”Mutta jokin sinuun on mennyt, tiedän sen, ja mikä kirous se onkin, niin äiti kyllä saa sen irti sinusta, älä huoli…” Kuin sanojensa vakuudeksi hän heittäytyi uudelleen poikansa kaulaan.
Harry, joka seurasi tilanteen kehittymistä sivusta, tunsi itsensä paitsi vaivautuneeksi, myös hieman masentuneeksi. Narcissa Malfoy ja rehtorin kanslia eivät syystä tai toisesta olleet kuuluneet hänen alkuperäisiin joulusuunnitelmiinsa. Lisäksi hänen oli mahdotonta olla huomaamatta sitä sanatonta väittelyä, jota rehtori Dumbledoren ja juomamestari Kalkaros kävivät katseillaan huoneen poikki. Se kieltämättä herätti hänen uteliaisuutensa. Näin ollen puolet hänestä halusi vajota lattian läpi, mahdollisimman kauaksi raivostuneen Narcissan ja juomamestari Kalkaroksen ulottuvilta, mutta toinen puoli halusi kuumeisesti tietää, mistä tässä kaikessa oikein oli kysymys. Tunne oli äärimmäisen epämiellyttävä. Aivan kuin joku olisi yrittänyt repiä hänet kahtia.
”…ehkä isäsi oli oikeassa, meidän olisi todella pitänyt lähettää sinut Durmstrangiin. Hänen ei varmastikaan tarvitse olla enää kauaa Azkabanissa, kultaseni, hänellä on suhteita… Ja sitten voimme keskustella sinun viimeisestä vuodestasi. En olisi uskonut Tylypahkaa näin epäluotettavaksi, Merlinin tähden!”
Narcissan puhetulvan keskeytti rehtori Dumbledoren terävä rykäisy. ”Narcissa hyvä, Dracon muistinmenetyksen parantava juoma on valmis yhdentoista päivän kuluttua. Se on varsin monimutkainen taikaliemi, mutta Severus on ystävällisesti uhrannut suurimman osan viime viikkojen vapaa-ajastaan sen valmistamiseen…”
”Mutta miksi se estää poikaani tulemasta kotiin joululomaksi?” Narcissa huudahti ”Minä luotan Severus Kalkarokseen, hyvänen aika, hänhän on aviomieheni ystävä, mutta – ”
”Asia on niin, Narcissa”, keskeytti Severus Kalkaroksen matala mutta kantava ääni huoneen varjoisimmasta nurkasta, ”että muistinmenetyksensä vuoksi Draco on nyt hyvin herkässä tilassa. Pienetkin muutokset saattavat vaikuttaa hänen niin, että hänen muistinsa vaurioituu kokonaan korjauskelvottomaksi. Häntä ei saa viedä Tylypahkan muurien ulkopuolelle. Olen toki samaa mieltä siinä, että sinun olisi pitänyt saada tieto poikasi tilasta aikaisemmin, mutta… Olen kiintynyt työhöni, ymmärräthän.”
”Voi, ymmärränhän minä, Severus”, huokaisi Narcissa, mutta mulkoili yhä syrjäkarein rehtori Dumbledorea – etsi merkkejä huijauksesta, säröä, halkeamaa, värähdystä ilmeessä. Hän oli varsin nokkela nainen, Narcissa Malfoy, ja Draco huomasi salaa ihailevansa hänen itsepintaisuuttaan. Samalla häntä kuitenkin pelotti. Se, mitä hänen äitinsä oli sanonut hetki sitten. Se, mitä Harry oli jättänyt kertomatta. Hänen isänsä, Azkabanissa? Hän oli kuullut sanan aikaisemminkin. Hän muisti kauhun, joka ihmisten kasvoilla häilyi, kun joku mainitsi nimeltä pelätyn velhovankilan. Miksi hänen isänsä oli Azkabanissa, ja miksi Harry ei ollut kertonut siitä mitään? Miksi Harry ylipäätään muuttui vaiteliaaksi kuin kivenmurikka, kun Draco joskus erehtyi kysymään jotain vanhemmistaan?
”Minä aion henkilökohtaisesti varmistaa, että poikani on kunnossa kahden viikon kuluttua”, rouva Malfoy ilmoitti lyhyen harkinnan jälkeen. ”Haluan velhon kunniasanan, Albus.”
”Saat sen, Narcissa.”
Draco tunsi olonsa sekä helpottuneeksi että hieman surulliseksi, kun hänen äitinsä halasi häntä viimeisen kerran, toivotti hänelle hyvää joulua, ja poistui sitten rehtorin kansliasta niskojaan nakellen. Jäänsininen viitta ja turkisreunus perässään hulmuten.
”Harry, Draco, en aio pidätellä teitä tänään pidempään”, sanoi rehtori Dumbledore Narcissan lähdettyä.
”Mutta professori Dumbledore… Siitä juomasta, en tiennyt, ette kertonut…”
”Myöhemmin, Draco, myöhemmin. Päivällinen odottaa, ja minun vaistoni sanoo, että varsin erinomainen sellainen. Kiirehtikäähän!”
***
Jouluillan vaihtuessa yöksi rohkelikko ja luihuinen lojuivat Rohkelikkotornin hiipuvan takkatulen ääressä. Tumman pää vaalean sylissä, vaalean piirrellessä hajamielisesti sormenpäällään kuvioita tumman paljaaseen vatsaan. Tunnelma himmeästi valaistussa oleskeluhuoneessa oli omituisen poissaoleva, sillä kerrankin molemmat pojat ajattelivat jotain muuta kuin toisiaan.
Harrya kiusasivat eniten Dumbledoren sanat. Hän oli varma, että tarina parantavasta juomasta oli tekaistu, mutta hän ei voinut ymmärtää, mikä sai rehtori Dumbledoren valehtelemaan tällaisessa asiassa. Ja mitä tapahtuisi yhdentoista päivän kuluttua, kun Narcissa Malfoy palaisi tarkistamaan poikansa kunnon? Olisiko Dumbledore saanut Dracon muistin korjattua siihen mennessä, vai passittaisiko Narcissa poikansa Pyhään Mungoon ja räjäyttäisi mennessään koko Tylypahkan?
Draco puolestaan ajatteli vanhempiaan. Isää, joka oli Azkabanissa, ja äitiä, joka vietti yksinäistä joulua ilman perhettään. Hän halusi kipeästi vapauttaa ne muistot, jotka olivat vangittuina hänen sisälleen – täyttää ne aukot jotka saivat koko hänen menneisyytensä muistuttamaan valokuva-albumia, josta kaikki kasvot oli pyyhitty pois.
Aika mateli eteenpäin uneliaina, takkatulen vaimean rätinän säestäminä harppauksina. Rohkelikkopojan hengitys Dracon sylissä muuttui tasaiseksi tuhinaksi, kun tämä vaipui uneen. Miten säälittävä olento, Draco ajatteli. Kuin kissanpentu. Luulet olevasi jotain suurta, kun sinulla on tuo naarmu otsassasi, mutta odotahan vain…
Luihuinen säpsähti omia ajatuksiaan. Mistä ne olivat tulleet? Johtuu vuorokaudenajasta, hän arvuutteli. Kello näytti jo miltei puoltayötä. Päivän tapahtumat sekoittuneina takkatulen lämpöön olivat vain saaneet hänet hetkeksi raiteiltaan.
”Harry?” Draco tönäisi Harrya kevyesti ja poika raotti silmiään.
”Mitä?”
”Onko se, että minun isäni joutui Azkabaniin, ehkä jotenkin sinun syytäsi?”
”Mmh… no, hän kyllä polvisteli Voldemortin edessä ja lahtasi jästejä aivan omasta tahdostaan, enkä minä käskenyt hänen lampsia taikaministeriöön kähveltämään sitä ennustustakaan, tai osoittelemaan minua ja ystäviäni sillä tavalla taikasauvallaan, se oli hyvin epäkohteliasta, tiedäthän…”
Draco näki oman peilikuvansa Harryn utuisenvihreissä silmissä. Niistä puuttui tunne, ja Draco tiesi, ettei Harry tulisi muistamaan tätä keskustelua aamulla. Periaatteessa Draco voisi kysyä mitä tahansa, aivan mitä tahansa… mutta oli vain yksi asia, jonka hän halusi Harrylta kuulla. ”Miten minä reagoin siihen, että järjestit isäni vankilaan?”
”Sinä taisit sanoa, että olen kuollut… että panet minut maksamaan… mutta hassua, olen vieläkin hengissä…”
”Niin, hassua”, sanoi Draco ja yritti hymyillä, mutta uni oli jo ottanut rohkelikon takaisin haltuunsa.
Draco tuijotti tulisijan sinipunaisiin liekkeihin, kunnes hänen silmiään alkoi kirveltää, ja hänen oli pakko kääntää katseensa pois. Uusi, pelottava ajatus oli auennut hänelle Harryn sanojen myötä. Entä jos osa vanhaa Draco Malfoyta oli edelleen olemassa hänen sisällään? Entä jos oli yhä olemassa myös se toinen Draco, Draco joka vihasi Harrya, Draco joka janosi kostoa? Draco, joka nousi pintaan odottamattomissa tilanteissa, ajatuksina, jotka joku toinen ikään kun laittoi hänen päähänsä, hänen tahtomattaan… Ja entä hän ei pystyisi hallitsemaan tuota toista Dracoa?
Minun täytyy puhua rehtori Dumbledoren kanssa, päätti Draco. Heti aamulla. Ja niin kauan kuin oli olemassa pienikin mahdollisuus, että hän saattaisi jollain tavalla satuttaa Harrya, hänen täytyisi pysytellä niin kaukana tästä kuin suinkin…
Harry nukkui jo niin sikeästi, ettei luultavasti olisi herännyt, vaikka keskikokoinen akromantellayhdyskunta olisi rynnistänyt ohi. Puhumattakaan Dracosta, joka peitteli hänet kaavullaan, asetti hänen silmälasinsa pöydänreunalle, ja hiipi sitten oleskeluhuoneen poikki ja ulos muotokuva-aukosta niin hiljaa kuin suinkin.
”Jo on aikoihin eletty”, ärisi kesken kurkkunaamio-kauneusuniensa herätetty Lihava Leidi Dracon loittonevalle selälle, mutta vaalea poika ei kääntynyt katsomaan peräänsä.
Tyrmien käytäväsokkeloissa Dracon ripeät askeleet muuttuivat juoksuksi. Yksi harvoista asioista, jotka hän ensimmäisestä kouluvuodestaan utunniat-kirouksen jälkeen muisti, olivat Severus Kalkaroksen varoittavat sanat: se, joka eksyy Tylypahkan alaisiin käytävälabyrintteihin, saattaa harhailla siellä lopun ikäänsä. Vaikka Draco oli kulkenut reitin satoja, kenties tuhansia kertoja, hän aina kiristi askeliaan, kun ilma sai ummehtuneen, kostean ominaislöyhkänsä, ja katto kävi matalammaksi. Hän kammosi suljettuja paikkoja.
Luihuisten oleskeluhuoneeseen päästyään Draco ryntäsi suoraan portaat ylös kuudesluokkalaisten poikien tyhjään, pimeään makuusaliin ja paiskasi oven kiinni perässään. Hän ryhtyi riuhtomaan vaatteita yltään lähes raivokkaalla tarmolla. Juuri kun hän sokeana kiskoi valkoista kauluspaitaa päänsä yli, hänen kätensä osui johonkin. Seurasi räsähdys. Ei sellainen pieni ja säännöllinen räsähdys kuin silloin, kun joku vaikkapa kaikkoontuu, vaan sellainen pahaenteinen räsähdys, joka seuraa lasin särkyessä ja hajotessa tuhansiksi pirstaleiksi.
Draco sai kauluspaidan päältään. ”Valois”, hän tokaisi, ja taikasauvan kelmeässä valossa hän näki lattialle levinneen lätäkön – lätäkön, jossa kellui pieniä lasinsirpaleita ja hopeista tekolunta. Lasipallo, jonka hän oli saanut Harrylta. Hän kumartui noukkimaan pikkuisen, pipoon ja kaulahuiviin pukeutuneen velhon, joka edelleen liikehti kömpelösti hiipuvan loitsun voimasta. Luihuinen tuijotti miniatyyrivelhoa kämmenellään, kunnes se lakkasi liikkumasta. Hän paiskasi velhon lattialle lasinsirpaleiden joukkoon ja hautasi kasvonsa tyynyyn. Sinä taisit sanoa, että olen kuollut… että panet minut maksamaan… mutta hassua, olen vieläkin hengissä…
6. Luku
Seuraavana aamuna Dracon havahdutti painajaisunestaan se painostava hiljaisuus, joka kiersi kuin kuristajakäärme hänen ympärillään. Päivä oli jo miltei puolessa, mutta ikkunoiden eteen oli vedetty paksut samettiverhot, joiden läpi vain muutama valonsäde pääsi kiemurtelemaan sisään. Monta pitkää minuuttia Draco siristeli silmiään ja tuijotti kattoa yläpuolellaan, yrittäen nähdä sen sellaisena, kuin oli vielä kuukausi sitten nähnyt sen. Millaista oli herätä Draco Malfoyna, ilman painostavaa hiljaisuutta, ilman käärmettä kaulan ympärillä? Miltä tuntui olla luihuisten kultapoika aamuseitsemästä iltakymmeneen?
Joitakin vihjeitä tuo kultapoika oli tietysti itsestään jättänyt. Pino silkkinauhalla käärittyjä, laventelintuoksuisia kirjeitä, esimerkiksi; ne olivat löytyneet eräänä iltana hänen matka-arkustaan likaisten sukkien alta. Jokainen koukeroisella tytön käsialalla kirjoitettu ja täynnä imelimpiä Dracon koskaan oppimia adjektiiveja ja ylistyssanoja. Sitten olivat muutamat hänen äitinsä lähettämät kirjeet, jotka myös olivat täynnä ylistyssanoja, mutta myös hössötystä hampaidenpesusta ja kotitehtävistä ja muusta sellaisesta, mistä äideillä nyt oli tapana hössöttää. Postin mukana Dracolle sateli kotoaan pikku paketteja harva se aamu – lähinnä kaikkea, mikä oli kuorrutettu puoli tuumaa paksuun sokerihuurteeseen. Niiden perusteella Draco oli jo hetken epäillyt äitinsä olevan se jästisadun noita-akka, joka asui piparkakkutalossa. Kas kun Harry pysyttelikin niin hiljaa aiheesta.
Harrysta Dracon mieleen palasi se, mitä yöllä oli tapahtunut. Hän riuhtaisi verhot syrjään ikkunan edestä, ja huoneeseen tulvinut valomeri paljasti viimein kokonaisuudessaan sen kaaoksen, jonka hän oli saanut aikaiseksi makuusaliin rymistellessään. Jostain loitsukirjasta olisi saattanut löytyä sopiva korjaustaika, mutta syystä tai toisesta Draco ei juuri silloin sietänyt ajatusta lasipallosta yöpöydällään kummittelemassa, ja tyytyi vain pyyhkäisemään sirpaleet ja niiden ympärille levinneen lätäkön lattialta muutamalla kepeällä sauvanheilautuksella.
Aamiaiselta Draco oli jo auttamattomasti myöhässä. Pyyhältäessään aulan poikki hän näki Suuren salin avoimista ovista, että ne harvat oppilaat, jotka syystä tai toisesta olivat päättäneet jäädä jouluksi Tylypahkaan, istuivat jo tupapöytien ääressä tyhjentämässä lounaslautasiaan. Ainoastaan Harrya ei heidän joukossaan näkynyt, joko rohkelikko oli edelleen kauneusunillaan tai sitten hän oli jo syönyt ja lähtenyt tapaamaan sitä puolijättiystäväänsä, Haggeria, edellinen visiitti kun oli tyssännyt Narcissa Malfoyn yllätysvierailuun. Äkkiä Dracolla ei ollut lainkaan nälkä – sitä parempi syy lopettaa vitkastelu ja lähteä suorinta tietä rehtori Dumbledoren puheille.
Se tie, jonka Draco lopulta valitsi, ei ehkä ollutkaan aivan suorimmasta päästä. Dracolla oli edelleen hieman ongelmia kaikkien Tylypahkan portaiden, ovien ja salaovien muistamisessa (puhumattakaan sitten niistä ovista, jotka vain teeskentelivät ovia, ja niistä portaista, joilla piti hyppiä takaperin tasajalkaa, jotta ne johtivat oikeaa kerrokseen). Häneltä kesti miltei neljäkymmentäviisi minuuttia löytää rehtorin kanslia.
Harhaillessaan tyhjillä ja äänettömillä käytävillä Draco sai kuitenkin mahdollisuuden selvittää ajatuksiaan ja sitä, mitä hänelle oli tapahtumassa. Joku laittoi ajatuksia hänen päähänsä. Ei, ne olivat hänen omia ajatuksiaan, mutta mistä ne tulivat? Paljonko hänessä oli jäljellä vanhaa Draco Malfoyta, ja miksi se puoli oli alkanut ilmetä hänessä vasta nyt, yli kuukausi kirouksen jälkeen?
Mutta eihän se ollut ensimmäinen kerta, Draco säpsähti. Se tunne, joka hänet oli hetkellisesti vallannut edellisenä iltana rohkelikkotornin takkatulen ääressä, se outo euforia, joka oli kestänyt vain muutamia sekunteja, mutta oli siitä huolimatta saanut hänet tuntemaan käsittämätöntä ylpeyttä, itsekästä riemua, kostonhalua – hän oli tuntenut sen aikaisemminkin. Kuumeen, joka hetkeksi sai hänen vaaleanviileän itsehillintänsä pettämään ja työnsi hänen suuhunsa sanoja, jotka eivät sinne kuuluneet. Kaksi viikkoa sitten Tylyahossa. Silloin kun Harry oli suudellut häntä…
Draco pysähtyi kivihirviöiden eteen ja vasta silloin hän muisti, ettei hänellä ollut aavistustakaan, millä salasanalla pääsisi niiden ohi kierreportaisiin. Edellisenä päivänä hän oli tietysti kuullut sen, mutta Narcissa Malfoy oli onnistunut aiheuttamaan niin paljon hämminkiä saapumisellaan, ettei Draco ollut ehtinyt saati ymmärtänyt kiinnittää huomiota moiseen. Mitä salansanaa minä käyttäisin, jos olisi rehtori Dumbledore, pähkäili luihuinen ja suuntaa-antavien muistikuvien toivossa laittoi peliin kaikki telepaatin taitonsa yrittäessään vastaanottaa viestejä entiseltä minältään. Turhaa kaikki. Hänen ainoa nerokas ajatuksensa oli, että Albus Dumbledore vaikutti jouluihmiseltä.
”Marsipaanipossu?” ehdotti Draco arasti. Kivihirviöt eivät hievahtaneetkaan. Pahus. ”Joulutorttu? Tonttumyssy? Piparkakkutalo? Kalkkunarullat?” Kivihirviöt vain irvistelivät rumaa hymyään. Dracon hermot alkoivat hiljalleen käydä vähiin. ”Torakkapiirakka! Severus Kalkaros! Aukene, Alakazam!”
”Miten olisivat piparmintturakeet?” kysyi tuttu, hivenen huvittunut ääni Dracon korvanjuuresta. Draco hyppäsi miltei metrin verran ilmaan säikähdyksestä – hemmetin rohkelikko oli onnistunut hiippailemaan huomaamatta hänen taakseen. Saatuaan taas itsensä kootuksi Draco joka tapauksessa huomasi, että ovi kierreportaisiin oli auennut.
”Mistä sinä tiesit?” luihuinen kysyi silmät hämmästyksestä levinneinä.
”Salainen kykyni”, virnisti Harry kiertäen molemmat käsivartensa takaapäin vaalean pojan harteille. ”Etkö tiennyt, että kaikilla maailmanpelastajilla on sellainen?”
”Ja sinä osaat luetella makeisten nimiä”, nyökytteli Draco hyväksyvästi. ”Ehdoton etulyöntiasema taistelussa Pimeyden Lordia vastaan…” Silloin hän taas muisti, miksi oli alun alkaen lähtenyt tapaamaan rehtori Dumbledorea, ja hänen hymynsä väljähti. ”Harry, miksi sinä tulit tänne?”
”Samasta syystä kuin sinäkin, ellen vallan erehdy”, Harry vastasi lempeästi, huomaamatta vielä sitä säröä, joka Dracon ääneen oli yllättäen ilmaantunut. ”Sen eilisen näytöksen jälkeen oli melko itsestäänselvää, että ryntäisit tänne heti ensimmäiseksi aamulla, eikö totta?”
”Se on minun asiani”, tokaisi Draco. ”En tarvitse kuuluisaa Harry Potteria pitämään minua kädestä, kun menen tapaamaan pelottavaa rehtori Dumbledorea.”
”Se on myös minun asiani. Minä loitsin sinuun sen kirouksen”, Harry muistutti, eikä hänkään kuulostanut enää aivan niin huvittuneelta. ”Sinä et ole oma itsesi. Onko jotain tapahtunut?”
Dracon harmaissa silmissä leimahti. Hän ravisteli Harryn käsivarret harteiltaan ja kiepsahti ympäri niin että Harry saattoi nähdä silmästä silmään sen raivokkaan uhman, joka nyt häilyi vaalean pojan yllä. ”Onko jotain tapahtunut?” Draco imitoi osuvasti Harryn naiivia äänensävyä. ”Sinä et ole oma itsesi, Draco! Oi, sinulle on tapahtunut jotain, Draco! Osuiko se valikoiva muistinmenetyskirous sittenkin sinuun eikä minuun, Potter? Merlin soikoon, minä en ole ollut oma itseni sen jälkeen, kun se saamarin loitsu muutti muistini seulaksi. Sen jälkeen kaikki ovat katsoneet asiakseen paiskoa minua kuin märkää rättiä.
Malfoy, me annamme sinulle anteeksi kaiken, mitä olet meille tehnyt, kunhan vain vastedes olet kiltti ja herkkä poika! Malfoy-ressu, meidän täytyy ymmärtää häntä… Aivan kuin muistinmenetys olisi vienyt samalla aivonikin! Ei kukaan täällä välitä pätkääkään siitä, mitä Malfoy-ressu ajattelee tästä kaikesta. Sinä, Dumbledore, kaikki, teille oli suoranainen onnenpotku kun pimeyden voimien perintöprinssistä tuli tällainen… tällainen… hyväsydäminen hölmö!”
Draco haukkoi henkeä. Hänen kasvoillaan hehkuivat punaiset läiskät, jotka vain syvenivät hetki hetkeltä Harryn tulenkitkerän tuijotuksen alla. ”Vai niin, minä siis olen taas Potter sinulle?” Harry ärähti.
Vaaleat otsahiukset valahtivat verhoksi Dracon kuumottavien kasvojen eteen. ”Minä… en tarkoittanut sitä”, luihuinen mumisi lähinnä kivilattialle, ei niinkään Harrylle. Mutta tällä kertaa hän todella tarkoitti. Joka sanaa. Sama se, olivatko ne hänen omiaan, vai oliko se toinen Draco Malfoy vain asettanut ne hänen suuhunsa. Hän oli saanut tarpeekseen salailusta. Hän halusi tietää totuuden siitä, kuka Draco Malfoy todella oli – ei enää Harryn lapsellisia kiertoilmauksia. Harry oli kaiken aikaa käyttäytynyt kuin kävelevä sensuuriloitsu, sellainen joka kiljaisee ”PIIP” joka kerta kun joku sanoo ruman sanan. Tässä tapauksessa rumia sanoja olivat kaikki ne, jotka liittyivät Dracon menneisyyteen ja utunniat-kiroukseen.
”En tahtoisi millään häiritä, mutta meneekö herroilta vielä pitkäänkin päättää, tuletteko sisään vai ette?” keskeytti kivihirviön karhean ärtynyt ääni silloin. ”Minusta olisi tietysti hirvittävän hauskaa retkottaa tässä auki koko päivä niin että kuka tahansa pääsee kulkemaan sisään ja ulos milloin huvittaa, mutta rehtori Dumbledore ei taida olla kanssani aivan samaa mieltä asiasta…”
”Se puhuu!” älähti Draco. Harry kohautti olkiaan. Taikamaailmassa viettäminään vuosina hän oli nähnyt niin paljon niin omituisia asioita, ettei luultavasti lainkaan olisi ihmetellyt, vaikka eräänä päivänä olisi törmännyt puhuvaan ja kävelevään vessaharhaan. Puhumattakaan sitten patsaasta – varsinkin kun kyseessä oli patsas, joka vartioi juuri rehtori Dumbledoren huoneen ovea.
”Lasken viiteen”, ilmoitti hirviöpatsas ärhäkästi. ”Viisi… neljä…”
Ennen kuin Draco ehti vastustella, oli Harry jo tarttunut hänen kaapuunsa ja tyrkännyt hänet kynnyksen yli kapeaan kierreportaikkoon. Ovi sulkeutui heidän takanaan jokseenkin vahingoniloisesti kirskahdellen.
***
Rehtori Albus Dumbledore istui korkeaselkäisessä nojatuolissa työpöytänsä takana, raapustamassa tulenkirjavalla feeniksinsulkakynällä kirjettä useita jalkoja pitkälle pergamenttikäärölle. Kun ovelta kuului koputus, hän loihti kirjoitusvälineensä pikaisesti syrjään ja kohotti katseensa leveästi hymyillen, juuri parahiksi Harryn ja Dracon pujahtaessa sisään ovenraosta.
”Ehdinkin jo ihmetellä, kuinka kauan aiotte seisoskella siellä käytävässä”, ilmoitti Dumbledore hilpeästi, ja häpeäkseen Harry ymmärsi, että rehtori oli tavalla tai toisella kuullut koko heidän äskeisen sanaharkkansa. Rehtori Dumbledorella oli ikävänsorttinen taipumus tietää kaikki, mitä hänen koulussaan tapahtui… ”Itse asiassa osasin odottaa teitä”, jatkoi Dumbledore ja kirkkaat silmät hänen puolikuulasiensa takana välkehtivät hyväntuulisesti, ”molempia. Peremmälle, peremmälle sieltä ovensuusta… Mistäs me saisimme teille tuolit… ” Hän nappasi sauvan kaapunsa taskusta ja piirsi sillä ilmaan kaksi puista jakkaraa, aivan kuin Harry oli nähnyt hänen tekevän kerran taikaministeriössä. Harry istui. Draco ei.
”Rehtori Dumbledore”, töksäytti Draco. Vaikka punaiset läiskät olivat jo ehtineet hävitä hänen kasvoiltaan, hänen äänensä tärisi edelleen. ”Se, mitä eilen sanoitte äidilleni, juomasta… minulla on oikeus kuulla totuus…”
”Toki, toki”, rehtori Dumbledore tyynnytteli tavalliseen, hymyilevään tapaansa. ”Sitähän varten minä juuri osasin odottaa teidän tulevan – tänään on oikein mainio päivä kertoa totuuksia!”
Draco, josta äkkiä tuntui siltä kuin Dumbledore olisi jotenkin pilaillut hänen kustannuksellaan, kohotti uhmakkaasti leukaansa. Eihän tämä voinut olla tosissaan? Eikö tämä ollenkaan aikonut tehdä vastarintaa, selitellä tekemisiään? Ettäkö tämä nyt noin vain suostuisi vastaamaan kaikkiin Dracon kysymyksiin? ”Tarkoitan, pofessori, että haluan kuulla kaiken, alusta asti… Mitä utunniat-kirous tarkalleen ottaen tekee?”
”Utunniat-kirous”, totesi Dumbledore, ”on, kuten jo tiedämme, muistinmenetyskirous. Eräs merkittävä seikka kuitenkin erottaa sen Unhoituta-kirouksesta, jota niin ikään käytetään muistin muokkaamiseen… Harry ehkä osaakin kertoa, mikä se on?”
”Unhoituta on tarkempi”, vastasi Harry välittömästi. ”Loitsija pystyy itse päättämään, mitä osia muistista hän tuhoaa.”
Rehtori Dumbledore nyökkäsi hyväksyvästi. ”Aivan niin. Unhoituta voi olla joissain tilanteissa varsin käyttökelpoinen loitsu. Taikaministeriöstä löytyy kokonainen osastollinen unhoituttajia, joiden koko työnkuva on ainoastaan muutella niiden jästien muistia, jotka ovat saaneet selville liikaa… Mutta myös tässä loitsussa on vaaransa, ja siksi sen käyttöä valvotaan hyvin tarkkaan. Toisin kuin unhoituta, on utunniat vain vahingossa syntynyt tainnutuskirouksen sivutuote, varsin hyödytön loitsu, jolla tosin halutessaan voi saada paljon harmia aikaan. Mutta koska asian laita on tämä, utunniat ei ole rakenteeltaan läheskään niin monimutkainen kirous kuin unhoituta, jonka purkaminen on miltei mahdotonta ilman että muisti samalla vaurioituu korjauskelvottomaksi…”
Harry muisti hieman turhankin hyvin, mitä professori Lockhartille oli tapahtunut neljä vuotta sitten, kun muistinmenetyskirous oli iskenyt takaisin häneen Ron Weasleyn rikkinäisestä taikasauvasta. Tätä nykyä Lockhart makasi Pyhän Mungon taikatautien ja -vammojen sairaalassa ja muisti edellisestä elämästään tuskin muuta kuin taidon kirjoittaa nimikirjoituksensa mihin tahansa, mikä pysyi paikoillaan enemmän kuin kolme sekuntia.
”…Mutta utunniat, sen purkaminen on tietysti huomattavasti yksinkertaisempaa”, jatkoi Dumbledore. ”Se on mahdollista parantaa taikaliemellä, jonka valmistaminen kestää täsmälleen yksitoista vuorokautta. Liemessä on vain eräs ongelma. Kirouksen myötä sen juoja menettää myös kaikki muistot siltä ajalta, jonka hän on viettänyt kirouksen alaisena. Mutta, itse asiassa… utunniat-kirous korjaa itse itseään. Se siis häviää ajan myötä kokonaan. Olettaisin, että olet itsekin huomannut sen. Aluksi muistot saattavat palata varsin hallitsemattomina, ikään kuin välähdyksinä menneisyydestäsi, hetkinä jotka olet joskus kokenut ja jotka sinulla on aina ollut alitajunnassasi, mutta joilla ei välttämättä ole koskaan ollut sinulle sen suurempaa merkitystä…”
Dracon nyökkäys vahvisti rehtori Dumbledoren epäilyt. Harry vilkaisi vaaleaa poikaa syrjäkarein. Miksi hän ei ollut kertonut sellaisesta mitään?
”…kuitenkin utunniat-kirouksen hiipuminen voi olla vuosien mittainen prosessi, jonka aikana omat ajatuksesi ovat saattaneet lähteä muovautumaan vallan toiseen suuntaan kuin ne, joita sinulla oli ennen kirouksen kohteeksi joutumista. Sanottakoot, ettei itse kirous muuta sinua suuntaan eikä toiseen, mutta sen seuraukset kyllä muuttavat. Vanhat muistot ja ajatukset eivät palautuessaan tule korvaamaan uusia. Ihmettelet tietysti, miksi en kertonut tästä mitään aikaisemmin…”
”Itseasiassa luulen tietäväni”, puuttui Draco silloin puheeseen. ”Te uskotte vilpittömästi siihen, että jokaisessa on jotain hyvää. Te halusitte antaa minulle mahdollisuuden, jota ette muuten uskonut minun saavan, eikö totta? Halusitte nähdä, mitä tapahtuu, kun puolet muistoistani pyyhitään pois ja niiden mukana myös kaikki muistot vanhemmistani ja heidän taustastaan. Ajattelitte, että jos odotatte riittävän pitkään ja annatte minun lopulta itse päättää, en valitsisi lientä.”
Dumbledore loi Dracoon tutkivan katseen puolikuulasiensa ylitse. ”Olet oikeassa. Mutta, ellet pane pahaksesi, haluaisin hieman selitellä päätöstäni ennen kuin lopullisesti tuomitset minut vanhaksi, hyväuskoiseksi homekorvaksi…” Harrylta pääsi tukahtunut naurahdus, jonka Dracon katse vaiensi jo ennen kuin se ehti kunnolla syntyäkään. ”Kyse ei ole ainoastaan taustastasi, Draco. On totta, että minä en halveksi mitään samalla tavalla kuin pimeyden voimia, ja että se tekee perheestäsi… en mielelläni käyttäisi sanaa vihollisiani. On myös totta, että sinun päättelykyvystäsi on mielestäni enemmän hyötyä meidän puolellamme, ja että jos sinä jonakin päivänä päätät hankkia käsivarteesi pimeä piirron, kuolonsyöjän merkin, haluan että se tapahtuu omasta tahdostasi – ei isäsi tahdosta.
Mutta on eräs toinenkin seikka, joka vaikutti päätökseeni. Kun matami Pomfrey kutsui minut sairaalasiipeen, korkeintaan vuorokausi sen jälkeen kun kirous oli pyyhkinyt muistisi, en ollut tunnistaa sinua. Koska vaikka olet ilmeisesti elämäsi aikana, sukusi viimeisenä vesana, tottunut saamaan kaiken haluamasi, en ollut koskaan nähnyt sinun hymyilevän sillä tavalla, pyyteettömästi. Aivan kuin ensimmäistä kertaa elämässäsi olisit ollut iloinen.
Vanhempasi eivät tietenkään olisi pitäneet ajatuksesta, että muistiasi ei heti palautettu ennalleen. Otin siis suuren riskin, ja se oli virhe. Vaikka olisitkin tiennyt kirouksesta ja syystä tai toisesta vielä päätynyt puoltamaan minua, toisin sanoen jättänyt pimeän puolen taaksesi, et olisi pystynyt huijaamaan vanhempiasi vielä pitkiin aikoihin. Epäilemättä olisi kestänyt vähintään puoli vuotta, että muistisi olisi palautunut riittävästi, jotta olisit voinut kohdata vanhempasi eivätkä he olisi huomanneet sinussa tapahtunutta muutosta. Edelleen sillä pienellä olettamuksella, että olisit ylipäätään lähtenyt suunnitelmaani mukaan…”
”Olisin siis pettänyt vanhempani?” Draco suivaantui. ”Vaikka en muista heistä mitään, se ei tarkoita että -”
”Äitisi on yhtä vähän kuolonsyöjä kuin minä”, Dumbledore keskeytti pehmeästi. ”Ja isäsi, hän on tällä hetkellä Azkabanissa – mutta sen jälkeen, mitä Taikaministeriössä viime kesänä tapahtui, en usko Lordi Voldemortin suhtautuvan häneen kovin suopeasti, kun hänet viimein vapautetaan. He ovat kuitenkin ylpeää sukua, sukua joka on palvellut pimeyden voimia satojen vuosien ajan, ja tavoistaan voi olla vaikea luopua, sanoi järki mitä tahansa. Sinun ratkaisusi on se avain, joka jonakin päivänä voi saada heidät muuttamaan mielensä… Mutta nyt, kun Narcissa Malfoy tietää kirouksesta, minä en valitettavasti voi enää tarjota sinulle vaihtoehtoja. Sinä olet kaikesta huolimatta alaikäinen, joten päätös on äitisi, ei sinun, minusta itsestäni puhumattakaan. Yksitoista päivää, annoin siitä kunniasanani.”
Hetken Draco näytti olevan kahden vaiheilla. Tämä kaikki oli liikaa, liian paljon yhdellä kertaa. Ensin hänellä oli ollut vaihtoehto, sitten se oli viety häneltä. Hän oli kuullut kaiken tämän vain saadakseen lopulta tietää, että hänen tulevaisuutensa oli unohtaa kaikki se, mitä menneen kuukauden aikana oli tapahtunut. Mutta halusiko hän sitä vai ei? Mitä hän oikein halusi? ”Entä jos huijaamme äidilleni, ettet onnistunut löytämään parannuskeinoa?” luihuinen kysyi viimein. ”Jos sanomme, ettei liemi tehonnutkaan?”
”Äitisi raahaa sinut Pyhään Mungoon ja saa selville totuuden”, pamautti Harry ennen kuin Dumbledore ehti itse vastata. ”Narcissa Malfoy ei ole mikään typerys, näit sen itsekin. Hänellä on vaikutusvaltaa, hän osaa aiheuttaa hankaluuksia. Jos sana leviää, koulun maine on jälleen vaarassa, ja siitä huolimatta sinä joudut ottamaan lientä.”
Harry oli oikeassa, ja muutkin huoneessaolijat tiesivät sen. Heidän keskuuteensa laskeutui pitkä hiljaisuus, jonka aikana Draco ehti purra alahuulensa lähestulkoon riekaleiksi. Viimein hän kohotti katseensa ja tokaisi: ”siis yksitoista päivää?”
Rehtori Dumbledore nyökkäsi vakavana. ”Yksitoista päivää.”
-
7. Luku
Kivihirviön sulkeuduttua pahantahtoisesti mutisten Harry ja Draco jäivät taas kahden Tylypahkan autioille käytäville. Dracon päässä oli edelleen tuhat ja sata kysymystä, mutta ennen kuin hän ehti avata suunsa ryhtyäkseen purkamaan listaansa, Harryn hoikat sormet napsahtivat hänen ranteensa ympärille ja tumma poika lähti määrätietoisesti raahaamaan häntä eteenpäin käytävällä.
”Mihin sinä minua viet?” Draco ärähti, mutta kompuroi kuitenkin kuuliaisesti Harryn perässä alas kierreportaita. (Koska jos hän olisi silloin ravistellut itsensä irti, hän olisi luultavasti lentänyt pää edellä portaita alas, eikä haljennut kallo sopinut Malfoyille. Ei edes Malfoylle, joka ei aivan muistanut olevansa Malfoy. Vertahan joutuisi pesemään hiuksistaan juuriharhalla seuraavat kaksi viikkoa, Merlinin tähden.)
Kierreportaiden jälkeen seurasi niin paljon käytävillä juoksentelua, että Dracolta, jolta oli jäänyt väliin sekä aamiainen että lounas, alkoivat loppua puhdin lisäksi jo vastaväitteetkin. Ainakin niistä joka ainoa näytti kimpoavan Harryn selästä kuin jästilapsien sateenkaarenväriset kumipallot. Draco muisti hämärästi nähneensä sellaisia joskus myytävän isoissa, läpinäkyvissä säiliöissä, joihin piti tunkea niitä jästien naurettavan pieniä hopealäpysköitä, ja sitten raivostuttavat jästikakarat joko rupesivat itkemään saatuaan väärän värisen pallon tai vaihtoehtoisesti alkoivat paiskoa niillä ohikulkijoit- Hitto vieköön, eikö minun entisestä minästäni ole ajattelemaan mitään tuon henkevämpää? Ei ihme, että tulin niin erinomaisesti toimeen Pansyn ja niiden kahden gorillan kanssa.
He olivat saapuneet jälleen uuteen, tyhjään käytävään, mutta tällä kertaa Harry päästä Dracon ranteen irti ja alkoi harppoa edestakaisin balettihameisia peikkoja esittäneen kuvakudoksen edessä. Viimeaikojen järkyttävät uutiset taisivat kalauttaa järjen sankaripojan päästä, ajatteli Draco seuratessaan pää kallellaan Harryn pyörimistä. ”Kuule, mihin sinä oikein luulet pääseväsi tuolla käytävän päästä toiseen ravaamisella?”
”Jonnekin, missä saamme olla vähän aikaa kahdestaan”, Harry täräytti.
”Kuule Harry, ottaen huomioon että tässä linnassa on ainakin sata käytävää, tornia ja tyhjää luokkahuonetta ja luutakomeroa, ja kouluun on jäänyt meidän lisäksemme ehkä kymmenen ihmistä, kuinka iso todennäköisyys – ” Lauseen loppu hukkui hänen kämmeneensä, joka oli lennähtänyt hänen suunsa peitoksi, kun tyhjään seinään peikkokudosta vastapäätä oli äkkiä ilmaantunut ovi. ”Harry, seinään tuli ovi. Tyhjästä.”
Hetken Harry näytti siltä, kuin olisi vain vaivoin estänyt itseään sanomasta jotain harkitsematonta ja silmiään pyörähtämästä kohti käytävän kattoa. Sitten hän avasi oven ja astui kynnyksen yli huoneeseen. Hetken epäröityään Draco seurasi häntä. Häntä kalvoi inhottava tunne, että heti kun hän pääsisi oven toiselle puolelle, huone katoaisi taas ja nielaisisi heidät molemmat mukanaan. Ehkä se oli Harryn tarkoituskin, tämä ei muutenkaan vaikuttanut olevan aivan parhaimmillaan. Jokin mutteri ehkä liian löysällä. Niin, mutterit, jästien käyttämiä alkukantaisia vempeleitä jälleen…
LOPETA HETI, Draco komensi itseään ja vilkaisi sitten ympärilleen huoneessa, joka ei ainakaan vielä ollut nielaissut häntä. Se oli pieni mutta viihtyisä, siellä oli monta upottavannäköistä sohvaa ja nojatuolia, ja suurinta osaa kylmästä kivilattiasta peitti paksu, pehmeä villamatto. Valaistus oli himmeä ja jotenkin häilyvä, vaikka Draco ei nähnyt missään ainoatakaan kynttilää. Ja mikä Dracosta juuri tuolla hetkellä oli parasta, siellä oli myös ruokaa, kahden hengen ateria katettuna pienelle sohvapöydälle.
Mutta ennen kuin Draco ehti tehdä pienintäkään elettä päästäkseen lähempiin tuttavuuksiin ruuan kanssa, Harryn kädet tarttuivat hänen paidankaulukseensa ja sysäsivät hänet seinää vasten. ”Mitä, kautta Merlinin, sinä kuvittelet tekeväsi?” Draco sylkäisi sanat suustaan niin kiukkuisesti, ettei hän ollut edes tiennyt äänensä pystyvän vastaavanlaisiin suorituksiin. Mutta hitto vieköön, rohkelikko oli selvästi mennyt lopullisesti sekaisin, ja sitä paitsi Dracon hiukset myös. Mutta hänen kitkerä äänensävynsä ei näyttänyt Harrya pahemmin hätkähdyttävän. Mitä vielä. Poika painoi otsansa Dracon otsaa vasten ja pyydysti hänen puolisulan jään väriset (jossain toisessa tilanteessa Harry olisi ehkä ajatellut mieluummin sanaa ”sohjo”, mutta sellainen ei tietenkään sovi romanttiseen kuvailuun) silmänsä katseellaan. He tuijottivat toisiaan pitkään ja hartaasti, kuin kyseessä olisi ollut jokin lapsellinen kilpailu, jossa silmiään ensiksi räpäyttävä joutuu maksamaan toisen kermakaljat seuraavalla kerralla Tylyahossa. Ja Draco inhosi häviämistä. Hän ei ollut huomannut sitä aikaisemmin, mutta nyt se tuntui hänestä itsestään selvältä. Miten kukaan nyt muka voisi pitää häviämisestä?
Valitettavasti Harry suuteli häntä ennen kuin hän ehti saada täyden varmuuden siitä, kumpi kilpailun lopulta oli voittanut. No, hän se ei ainakaan ollut, julisti Draco mielessään ja keskittyi sitten siihen, mikä oli oleellisempaa. Eli Harryyn. Harryn kädet pitivät edelleen kiinni hänen paitansa kauluksesta, mutta suudelman syvetessä niiden ote hitaasti herpaantui ja ne valuivat hänen vyötärölleen, vetäen heidän vartalonsa entistä lähemmäksi toisiaan. Dracon pitkät sormet tavoittivat Harryn kaulan uurteet ja liikkuivat leukaa ja poskipäitä pitkin siirtämään metallisankaiset silmälasit syrjään.
”Minusta olisi hauskempaa nähdä sinut”, mumisi Harry hänen huulilleen.
”Minä tiedän, että sinusta olisi hauskempaa nähdä minut, mutta kun sinä nyt kerran rakastat minua, voisit yhtä hyvin hankkia piilolinssit”, Draco nälvi. Piilolinssit, taas uusi jästineronleimaus. Sinänsä erittäin käytännöllistä, siis ollakseen jästien keksintöä, mutta… Hänen silmänsä rävähtivät auki, kun hän huomasi Harryn lopettaneen suutelemisen ja ottaneen askelenmitan taaksepäin hänestä.
”Älä viitsi, kyllä sinun naamasi menettelee noinkin”, virnisti Draco ja yritti kiertää käsivartensa Harryn harteiden ympärille. Harry väisti.
”En minä ole koskaan sanonut rakastavani sinua”, tummatukkainen poika tokaisi viimein ja pyyhki hermostuneena kurittomia otsahiuksia silmiltään. Hänen kasvonsa hehkuivat korvia myöten tulipunaisina.
Virnistys Dracon kasvoilla leveni. Joskus Harryn kliseinen uskollisuus perinteille sai kieltämättä melko huvittavat mittasuhteet. ”No, rakastatko sinä?” luihuinen härnäsi. Harryn korvat muuttuivat entistä punaisemmiksi ja katse valahti jonnekin Dracon kenkien tietämille. Äkkiä Dracon ylitse pyyhkäissyt säälin aalto pakotti hänet palauttamaan ilmeensä peruslukemille. Hän otti Harryn kasvot käsiensä väliin ja painoi huulensa takaisin tämän huulille.
Tällä kertaa Harry ei vastustellut, mutta ei myöskään heti vastannut suudelmaan, vaikka Dracon kiusoittelevat hipaisut melko lailla horjuttivatkin hänen itsehillintäänsä. Dracon toinen käsi piteli edelleen hänen kasvojaan ja toinen oli jossain heidän välissään, hänen kauluspaitansa alla. Vaaleat hiussuortuvat kutittivat. Erävoitto, ajatteli Draco, kun Harry hiljaa huokaisten hipaisi hänen huuliaan omillaan.
Kahden jalan mittainen välimatka ovelta sohvalle osoittautui yllättävän pitkäksi, kun se täytyi kulkea silmät suljettuina, samanaikaisesti suudellen ja toisen paidannappeja auki näperrellen. Tumma vajosi sohvan pehmusteisiin ensin ja vaalea päätyi hänen syliinsä. He avasivat silmänsä. He molemmat purskahtivat nauruun. Ja sitten, heidän kohdatessaan toistensa katseet, nauru ikään kuin kuoli pois ja jäljelle jäi vain outo, hivenen surumielinen hiljaisuus. Draco sormeili hetken kultaista lohikäärmettä, joka edelleen riippui ohuessa ketjussa Harryn kaulalla. ”Hassua, etten minä enää yhdentoista päivän kuluttua muista, keneltä sinä olet tämän saanut”, hän sanoi oudon käheäksi muuttuneella äänellä, joka oli tuskin kuiskausta kuuluvampi. Hän puri huultaan ja tiesi vallan mainiosti näyttävänsä siltä, että voisi purskahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä. Vaikka eihän se ollut totta. Ei hän aikonut itkeä.
”Ei ajatella sitä nyt, sopiiko?” Harry ehdotti lempeästi.
”Harry, minulla on vähän nälkä.”
Harry taivutti päätään taaksepäin ja hänen huulensa taipuivat vinoon hymyyn. ”Niin minullakin.” Hän tarttui vaaleaa poikaa olkapäistä ja kurottautui suutelemaan tämän kalpeaa kaulaa. Draco voihkaisi. ”Minä en puhunut sinusta, pölvästi. Puhuin ruuasta. En ole syönyt mitään koko päivänä.”
Myöhemmin iltapäivällä he lojuivat edelleen samalla, upottavalla sohvalla, Draco kissanpentumaisesti Harryn viereen käpertyneenä. Muuta kissanpentumaista hänessä ei sitten ollutkaan, kun hän kiukkuisesti tökki Harrya kyynärpäillään kylkiluitten väliin aina kun tämä hänen mielestään vei liian suuren osan sohvasta itselleen.
”Lopeta”, ärähti Harry seitsemännen terävän kyynärpään aiheuttaman mustelman jälkeen. Hän pörrötti Dracon hopeanvaaleita hiuksia, koska tiesi luihuisen inhoavan sitä. Vastaukseksi Draco nuolaisi hänen poskeaan, koska tiesi Harryn inhoavan sitä.
Tavallaan on outoa, huomasi Harry ajattelevansa, että me tiedämme toisistamme niin paljon pintapuolisia pikkuasioita, mutta hyvin vähän mitään sellaista, millä oikeasti olisi merkitystä. Syy siihen, ettei Draco kertonut, oli tietysti hänen muistinmenetyksensä. Mutta miksi Harry ei itse ollut kertonut hänelle mitään – lapsuudestaan, Siriuksesta, ennustuksesta, mistä tahansa?
”Viime yönä sinä kerroit”, Dracon hivenen vapiseva ääni sanoi hänen korvansa juuresta, ”että sinä järjestit minun isäni Azkabaniin. Harry, minä en tiedä, mitä isäni on tehnyt, paitsi että hän palvelee Pimeyden Lordia… Enkä taatusti ole ylpeä siitä, mitä se sitten ikinä onkin… Mutta sinä kerroit myös, että uhkasin tappaa sinut silloin. Haluan tietää, mitä tapahtui.”
Ensin Dracon sanat saivat Harryn säpsähtämään. Hän ei muistanut mitään sellaista. Mutta miten muutenkaan Draco olisi voinut tietää? ”Viime kesänä”, hän aloitti raskaasti huokaisten, ”Voldemort huijasi minut Taikaministeriöön, tappaakseen minut ja varastaakseen meitä koskevan ennustuksen. Sinun isäsi oli siellä myös.”
”Jatka”, pyysi Draco ja pujotti sormensa Harryn sormien lomaan.
”Feeniksin kilta, joukko Voldemortia ja hänen kuolonsyöjiään vastustavia velhoja ja noitia, tuli Salaperäisyyksien osastolle pelastaakseen sekä minut ja ystäväni että ennustuksen. He taistelivat. Yksi killan jäsenistä, kummisetäni Sirius, hän… kuoli.” Harryn tarina lähti rönsyilemään sivupoluilleen, kun hän kertoi Dracolle, miten Siriusta oli syytetty hänen vanhempiensa kavaltamisesta ja miten hän lopulta oli onnistunut saamaan selville totuuden, miten Sirius oli paennut hevoskotkan selässä ja elänyt ensin kiertolaisena ja sitten Kalmanhanaukiolla, miten hän ei koskaan saanut mainettaan puhdistetuksi ennen odottamatonta kuolemaansa Salaperäisyyksien osastolla… ”Sinun isäsi ja kourallinen muita kuolonsyöjiä jäi kiinni rysän päältä. Ennustus meni rikki. He epäonnistuivat. Voldemort oli… vihainen. Hyvin vihainen. Luultavasti Azkaban on tällä hetkellä sinun isäsi kannalta paljon turvallisempi paikka kuin useimmat muut...”
Draco nyökkäsi vakavana. ”Ymmärrän. Ja sitten ilkeä Malfoy tuli osoittelemaan sinua taikasauvallaan.” Harry mottasi häntä kylkeen, mutta ei lainkaan niin leikkisästi kuin Draco oli toivonut.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Harry hivuttautui käsivarsiaan kattoa kohti venytellen ylös sohvalta ja tokaisi: ”Minun pitäisi varmaan käydä Hagridin luona ennen pimeän tuloa. Minulla on edelleen ne Hiinokan kuivatut salamanterit kaapuni taskussa, enkä haluaisi löytää niitä sieltä kolmen kuukauden päästä ties minkä värisiksi muuttuneina…” Hän selvästi yritti kuulostaa hyväntuuliselta, mutta epäonnistui siinä surkeasti. Hänen hymynsä oli niin kankea, että sen täytyi tehdä kipeää. Draco katseli häntä hetken raukeasti hopeisten hiustensa lävitse ja kohottautui sitten hänkin istumaan, leuka polvia vasten painettuna. Harry kiskoi jo paitaa takaisin päälleen.
”Minä tulen mukaan”, Draco sanoi.
Harry pudisti päätään vaisusti. ”Menen yksin… Draco, minä ihan totta haluan mennä yksin.” Sitten, käsi jo ovenkahvalla, hän yllättäen kääntyi, harppoi takaisin Dracon luokse ja suuteli häntä vielä kerran. Sen viimeisen suudelman he vaihtoivat silmät auki, ja vaalea poika oli se, joka ensimmäisenä joutui irtaantumaan henkeään haukkoen.
Minä voitin, Harryn ilkikurinen ilme sanoi. ”Ehkä on parempi, että tapaamme tästä lähtien täällä emmekä rohkelikkotornissa”, Harryn ääni sanoi. ”En usko, että ilmiömäiset hurmurintaitosi kovin pitkään tehoavat Lihavaan Leidiin, varsinkin jos hän sattuu olemaan vähemmän tuiskeessa seuraavalla kerralla kun yrität sisään. Sopiiko kahden tunnin kuluttua sen kuvakudoksen edessä, jossa peikoilla on vaaleanpunaiset tyllihameet?”
”Hyvä on”, Draco nyökkäsi hivenen vastahakoisesti. Harryn lähdettyä hän istui vielä pitkään sohvannurkassa, käsivarret paidatonta vartaloaan vasten painettujen jalkojen ympärillä, ja tuijotti silmiään siristellen sitä tyhjää kohtaa, jossa tumma poika oli hetki sitten seissyt. Tuntui käsittämättömältä, että vasta muutamaa tuntia aikaisemmin hän oli huutanut Harrylle keskellä Tylypahkan käytävää tämän pitävän häntä pelkkänä hyväsydämisenä hölmönä. Ja nyt hän oli todellakin käyttäytynyt kuin mikäkin hölmö. Olihan hän nähnyt, miten paljon katkeruutta Harryn kasvoilla oli tämän puhuessa kummisedästään ja tämän kuolemasta, ja hän oli onnistunut kuittaamaan sen kaiken pelkällä naljailulla.
Kautta Merlinin, en minä mikään psykologi ole, ajatteli Draco äkeissään ja paiskasi yhden tupsukoristeisista sohvatyynyistä vastakkaiseen seinään, mistä se kimposi vaimeasti tömähtäen keskelle huoneen kivilattiaa.
Syötyään päivällistä Suuressa Salissa Draco palasi luihuisten miltei autioon oleskeluhuoneeseen, jossa kaksi gorillannäköistä seitsemännen vuosikurssin poikaa istui pelaamassa räjähtävää näpäystä. Toisen pää savusi. Nähdessään Dracon he molemmat kavahtivat, kuin huoneeseen olisi ilmaantunut heitä vuotta nuoremman, kalpean ja hentorakenteisen pojan sijaan keskimääräistä seitsemäntoista kertaa suurempi fletkumato.
”Hyvää päivänjatkoa teillekin”, kailotti Draco, joka ei sattunut olemaan lainkaan sillä tuulella, että olisi antanut ihmisten mulkoilla häntä ja kehitellä hänestä mielessään typeriä fletkumatovertauksia. Tyhjässä makuusalissa hän pyöri hetken rauhattomana vuoteellaan, yritti lukea, kirjoitti vastauksen äitinsä edelliseen kirjeeseen ja taitteli siitä ensin lennokin ja sitten erittäin sievän pienen origamihevoskotkan, kunnes lopulta huomasi kellon olevan niin paljon, että oli aika lähteä etsimään reittiä sen naurettavan kuvakudoksen luokse.
Matkalla seitsemänteen kerrokseen Draco törmäsi ainoastaan trioon kolmasluokkalaisia puuskupuhtyttöjä, jotka tuijottivat häntä täysin häpeämättä pitkiä silmäripsiään viattomasti räpytellen, ja heti hänen käännyttyään seuraavan kulman taakse puhkesivat hillittömään supinaan ja kikatukseen. Äkkiä Draco ei inhonnut mitään niin paljon kuin fanityttöjä. Paitsi ehkä kikattavia fanityttöjä. Hetken mielijohteesta hän kiepsahti kannoillaan, harppoi heidän peräänsä ja rykäisi. Yksi tytöistä, lyhyt, jolla oli hunajanväriset korkkiruuvikiharat, kääntyi. Dracon nähdessään hänen silmänsä laajenivat ja hän olisi kaiketi purskahtanut muiden tavoin uuteen kikatuskohtaukseen, ellei Draco silloin olisi napannut häntä intohimoiseen syleilyynsä ja suudellut pitkään suoraan suulle.
Nauttien aiheuttamastaan tyrmistyneestä hiljaisuudesta hän jatkoi matkaansa, eikä eksynyt kuin kolme kertaa.
”Mistä tuo ’minä olen Malfoy ja tiedän olevani koko Iso-Britanniassa jumalaisin adonis’-ilme, jos saan kysyä?” virnuili Harry, joka oli ehtinyt jälleen ovelliseksi muuttuneen seinän luo jo ennen Dracoa. ”Tiedäthän sinä, että minä rakastan sinua joka tapauksessa.”
”Ai, nytkö sinä sitten rakastatkin minua?” Draco kysyi huvittuneena.
”Se on vielä harkinnassa”, myönsi Harry vinosti hymyillen ja veti vaalean pojan syliinsä.
8. Luku
Joulun jälkeen oppitunnit alkoivat jälleen, samoin rohkelikkotuvan huispausjoukkueen valmistautuminen seuraavaan rohkelikko vastaan korpinkynsi -otteluun. Tuloksesta riippuivat näet rohkelikon senvuotiset mahdollisuudet päästä mukaan loppuotteluun, ja läksyvuorista ja kaurapuuroa sakeammasta räntäsateesta huolimatta Harry ja muu joukkue joutuivat uhraamaan vähintään kolme iltaa viikossa lentokuvioiden harjoittelemiseen. Tai surmansilmukoihin lentävällä halolla, kuten Draco Malfoy oli asian ensimmäisten, nelituntisiksi venähtäneiden harjoitusten jälkeen ilmaissut. Sittemmin muu joukkue ei enää ollut päästänyt häntä lähellekään kenttää, sillä Harry oli kaksi kertaa lentänyt päin maalitolppaa unohduttuaan liian pitkäksi aikaa hymyilemään hölmösti poikaystävälleen.
Kymmenes päivä alkoi jo taittua yöksi, kun Harry ja Ron marssivat kuralla kuorrutettuina halki Tylypahkan eteisaulan. He jättivät valtavia vesilammikoita jälkeensä loikkiessaan portaat ylös ja onnistuivat viime hetkellä pakenemaan Voroa, joka kaikesta päätellen oli istunut koko illan erään nurkan takana moppi aseenaan ja odottanut, että saisi seivästää sillä jonkun oppilaista.
”Hänen pitäisi hankkia jokin harrastus”, sanoi Ron porkkananpunaista päätään pudistellen, kun heidän korviinsa hetkeä myöhemmin kantautui Voron kauhunkirkaisu tämän löydettyä heidän kuraiset jalanjälkensä alakerrasta. ”Ristipistoja. Tai kukka-asetelmia.”
Hermione istui edelleen kirjastossa, minne he olivat tytön jättäneet muutamaa tuntia aikaisemmin, eikä valtava kirjapino hänen edessään näyttänyt huvenneen juuri lainkaan. Sen jälkeen, kun Hermione ja Ron olivat palanneet joululomaltaan Grangereiden luota, Harry oli tietysti kertonut heille kaiken Narcissan ilmaantumisesta ja utunniat-kirouksesta. Hermione, joka edelleen jaksoi uskoa painetun sanan voimaan, oli ottanut sydämenasiakseen etsiä kirjoista keino, jolla Draco ehkä voisi välttyä palautumasta omaksi, niljaiseksi itsekseen.
”Et sitten tällä kertaa yrittänyt lentää maalivanteesta läpi? Tai kolaroinut helikoptereiden tai hevoskotkien kanssa?”
Harry huomasi Hermionen saaneen seuraa vasta kuullessaan Dracon ivallisen tervehdyksen kirjavuoren takaa. Irvistäen hän lysähti istumaan yhteen vapaista tuoleista. ”Tiedätkö, muistutat itseäsi päivä päivältä enemmän.”
Ron, joka yhä tunsi itsensä hivenen vaivautuneeksi joutuessaan luudanmitan säteelle Draco Malfoysta, ilmoitti omistavansa loppuillan valvojaoppilaiden kylpyammeelle. ”Tarvitsen juuriharjan, jos aion saada kaiken tämän kuran irti”, hän letkautti, suuteli Hermionea poskelle ja harppoi sitten tiehensä edelleen vesilammikoita levittäen.
”No, löytyykö mitään?” kysyi Harry ja poimi käteensä pinon päällimmäisen kirjan, jonka kannessa luki koristeellisilla kultakirjaimilla: ’Tuhat ja yksi tapaa tehdä taikapurkkapalloja’. Hän jotenkin aavisti vastauksen jo ennen Dracon tokaisua:
”Ei, ellet halua kasvattaa korvistani artisokkaa.” Hymy pojan hopeisten hiusten kehystämillä kasvoilla hiipui aavistuksen verran. ”Totta puhuen en usko tästä olevan mitään hyötyä. Jos jokin keino olisi, Dumbledore olisi tiennyt siitä. Ja puolet näistä opuksista on täyttä ajanhukkaa. Miksi kukaan haluaisi muuttaa sulkakynänsä fletkumadoiksi tai – ”
”Kuraa!” Ärjäisi matami Prilli, joka muistutti erehdyttävän paljon hyökkäysvaunua rynnistäessään kirjahyllyjen välistä taikasauvaansa villisti heilutellen. ”Kuraa minun kirjastossani!”
Harry, Draco ja Hermione jatkoivat juoksemista varmuuden vuoksi vielä monta käytävänmittaa sen jälkeen, kun matami Prillin sauvasta sinkoilleet, oranssit valosäikeet olivat lakanneet ajamasta heitä takaa. Kolmannen kerroksen käytävässä Hermione erosi joukosta mutisten jotain numerologianesseestä, ja hetken hengähdystauon jälkeen Harry ja Draco jatkoivat matkaansa balettihameisten peikkojen kuvakudokselle. Tällä kertaa tarvehuoneesta löytyi upottavien nojatuolien ja kynttilöiden häilyvän valon lisäksi myös puhdas vaatekerta, johon Harry vaihtoi huispauskaapunsa ja vajosi sitten Dracon viereen sohvalle, painoi päänsä pojan olkaa vasten ja huokaisi.
”Mitä sinä huokailet?”
”Opettelen uutta puolustautumistaktiikkaa Lordi Voldemortia vastaan. Kaadan hänet vielä kumoon puhkumalla ja puhaltamalla – ”
”Kuten siinä jästisadussa”, Draco täydensi. ”Hienoa. Jokaisella maailmanpelastajalla pitää olla ainakin yksi ässä hihassa. Ellet nimittäin voitakaan häntä makeisten nimiä luettelemalla.”
Harry vilkaisi ylös Dracon tuikkiviin, hopeisiin silmiin. ”Hyvä, että joku meistä ottaa tilanteen vakavasti.”
”Ehkä olisi yksinkertaista”, hymähti luihuinen, ”jos minä vain kirjoittaisin lähtemättömällä musteella jonnekin reitesi sisäpintaan, että Draco Malfoy kävi täällä.”
Harry nyökytteli äärimmäisen vakavana hänen sanoilleen. ”Ja sitten kun muistisi on palautettu, minä ryntään aamiaispöydässä luoksesi, vedän housuni kinttuihin ja toivon että ehdit hakea käsialantutkijan paikalle ennen kuin minut passitetaan Pyhään Mungoon.”
”Kaikilla loistavilla suunnitelmilla on varjopuolensa”, sanoi Draco olkiaan kohauttaen. ”Voisin ainakin käydä katsomassa sinua koulun lomilla. Lähettää kukkia ja suklaarasioita. Lokoisa elämä ilman velvollisuuksia kouluarvosanoista ja Pimeyden Lordin lahtaamisesta.” Puhuessaan hän yritti pyyhkiä ruokottomasti rönsyileviä hiuksia Harryn kasvoilta, mutta jollain käsittämättömällä tavalla ne löysivät aina tiensä takaisin roikkumaan hänen silmilleen. ”Voisi kuule luulla, että sinuun on osunut pienenä joku kammanvälttelyherja. Oletko koskaan yrittänyt leikata näitä?”
Niin Harry päätyi kertomaan Dracolle siitä onnettomasta kerrasta lähes kymmenen vuoden takaa, kun hänen Petunia-tätinsä oli kyninyt hänen päänsä lähes kaljuksi, ja seuraavana aamuna hiukset olivat kasvaneet itsestään takaisin. Samaan syssyyn hän huomasi vuodattavansa kaikki traumansa myös Marge-tädin koirasta, puhuvista boakäärmeistä ja kirjallisesta varoituksesta, jonka hän oli saanut ilmiinnyttyään vahingossa koulun keittiön katolle. Pyhän Brutuksen turvakodin kohdalla Draco ratkesi kiemurtelemaan naurusta, ja ensimmäistä kertaa elämässään Harrykin suostui näkemään ajatuksessa jotain huvittavaa – vaikka loikin Dracoon melko alentavia silmäyksiä, kun poika retkahti sohvalta lattialle ja jatkoi kiemurteluaan siellä.
”Sinulle tämä tulee olemaan helpompaa”, tokaisi Harry Dracon pahimpien naurukouristusten mentyä ohi.
”Miten niin?”
”Huomenna sinä et muista tästä mitään. Olet taas viileä ja vaalea luihuisten pikku prinssi ja marssit ympäri Tylypahkaa niiden kahden korsteenin ja sen imagojuttusi kanssa kuin omistaisit koko koulun, nuoleskelet Kalkarosta, otat rohkelikoilta pisteitä pois jos he vaikka kaivavat nenäänsä sinun nähtesi...”
Vaalea poika kohottautui kyynärpäittensä varassa istumaan ja suoristeli hetken vihreähopeista solmiotaan. ”Ehkä minä vain olen sellainen. Entä jos minä haluankin olla sellainen. Mutta luuletko tosiaan, että minusta on helppoa kävellä huomenna Dumbledoren puheille ja kulauttaa se litku kurkustani alas? Sen jälkeen voi olla helppoa. Voit vihata minua sen vuoksi, millainen minä todella olen – en sellainen, miksi se loitsu minut teki ja millaiseksi minut olet kuvitellut. Minulle sillä ei koskaan tule olemaan merkitystä. Sen jälkeen. Mutta sitä ennen, Harry, sillä on. Paljonkin.”
”Mistä sinä puhut?”
”Minusta. Sinusta. Meistä. Entä jos se ilkeä, ylpeä, viileän vaalea luihuisten maailmannapa kuitenkin pitäisi sinusta? Voisitko sinä koskaan pitää hänestä sellaisena?” Hän nousi ylös kissamaisesti venytellen, loikkasi sohvalle ja käpertyi sen nurkkaan Harrya vaaleiden hiussuortuviensa takaa silmäillen. Ja sitten, aivan kuin sillä olisi ollut jotakin tekemistä asian kanssa, hän tokaisi: ”Näin viime yönä unta hattarakoneista. En edes tiennyt, että sellaisia on olemassa. Kuvitella.”
Harry, jolla ei ollut riittävän paljon mielikuvitusta liittämään Draco Malfoyta ja hattarakonetta samaan virkkeeseen, tyytyi loihtimaan kasvoilleen valjun virnistyksen ja kiertämään toisen kätensä laiskasti luihuispojan ympärille. Yö laskeutui tummana verhona Tylypahkan tiluksille ja kaksi poikaa loikoi raukeina sohvalla, vaihtoi hiljaisen sanan tai kaksi aina silloin kun hiljaisuus tuntui liian tiheältä hengittää, nauroi ja lakkasi nauramasta. Kello oli lähemmäs kaksi, kun Draco nousi puhaltamaan kynttilät ja palasi sitten Harryn viereen vain huomatakseen, että toinen oli jo ehtinyt nukahtaa.
”Hyvää loppuelämää”, Draco kuiskasi. Pimeys ei vastannut.
***
Harry heräsi pirteänä, levänneenä ja kaikin puolin niin luonnottoman hyväntuulisena, että olisi vaikka voinut ratketa hyräilemään. Hän siristeli silmiään talviaamun valkeassa valossa ja haparoi katosvuoteensa verhoja sivuun saadakseen yöpöydältä silmälasinsa. Paitsi että hänen kätensä tavoitti pelkkää tyhjää, ja lasit olivat yhä vinksallaan hänen nenällään. Tarvehuone, Harry muisti. Hän oli yhä tarvehuoneessa. Dracon kanssa. ”Draco?”
Hän ryntäsi ylös sohvalta ja antoi katseensa harhailla villisti ympäri huonetta kuin siinä toivossa, että vaalea poika vain leikki piilosta hänen kanssaan. Hän on vain piilossa. Hän tulee kohta esiin. Hän tulee esiin ja virnuilee vain typerälle huolehtimiselleni… Nyt. Nyt. Nyt.
Todellisuus jysähti Harryn takaraivoon vain hieman Puhtolakaisu seiskaa kipeämmin.
Hän väisteli aamiaiselta palaavien puuskupuh- ja korpinkynsilaumoja vähät välittäen siitä, miten häntä kaikkialla käännyttiin tuijottamaan kuin äärimmäisen rumaa mutta kiehtovaa näyttelyesinettä, puolittain uteliaana ja puolittain täynnä sääliä. Hänen silmälasinsa olivat vinossa, paidannapeista puolet auki ja hiukset muistuttivat tavallistakin enemmän läpipääsemätöntä okapöheikköä, mikä oli sentään jo melko paljon. Siksi he tuijottivat häntä. He tuijottivat häntä, koska hän juoksi koulun käytävillä sen näköisenä, kuin olisi juuri karannut Pyhästä Mungosta… eivät siksi, he tiesivät… eivät siksi, että Draco oli –
”Voisi melkein luulla”, kantoi venyttelevä ääni supinan ja kuiskutuksen yli, ”että olisit törmännyt Pimeyden Lordiin matkalla kylpyhuoneeseen. Mikä mahtavista kyvyistäsi auttoi sinua tällä kertaa voittamaan hänet, Potter? Huuhtelitko hänet viemäristä alas?”
Luihuisjoukko remahti nauramaan. Vihreänhopeiseen viittaan pukeutunut Draco Malfoy laskeutui eteishallin portaita laiskasti hymyillen, mutta silmät harmaina, ilottomina viiruina. Hänen käsipuolessaan roikkui Pansy Parkinson pahankurisesti kihertäen. Hetkeksi hänen ylimielinen katseensa lukittui Harryyn, joka seisoi kuin kivettyneenä keskellä ala-aulan marmorilattiaa. Olet kuollut, Potter. Olet todella kuollut.
”Älä välitä, Harry”, Hermione sihahti, nappasi Harrya ranteesta ja lähti kiskomaan häntä väkijoukon läpi kuin huonosti koulutettua koiraa. ”Älä ihan totta välitä… Mennään… Pois täältä…”
Lopun päivää ja vielä puolet seuraavastakin Harry makasi katosvuoteessaan kuudesluokkalaisten makuusalissa. Hän ei suostunut syömään eikä puhumaan, vaikka Ron ja Hermione itsepintaisesti kantoivat hänelle Suuresta salista lautaskaupalla ruokaa, ja toinen heistä vaikutti alati juurtuneen hänen vuoteensa reunalle. Älä välitä -mantraan kyllästyttyään he tyytyivät vaihtamaan huolestuneita katseita ja jatkamaan makuusalissa partioimista tunnin vuoroissa. Leikkiessään nukkuvaa Harry kuuli heidän mutisevan keskenään siitä, miten Draco Malfoy oli saanut viikon lomaa koulusta ja onnistunut jo ennen lähtöään solvaamaan maanrakoon jokaisen Tylypahkan jästisyntyisen, säveltämään uuden kannustuslaulun seuraavaa rohkelikkojen huispausottelua varten ja antamaan tunnin jälki-istuntoa ekaluokkalaiselle, joka oli kaivanut nenäänsä hänen nähtensä. Syyt Dracon kotilomaan olivat kuulemma ”terveydelliset”. Narcissa Malfoyn tuntien vaarassa olisi tosin ollut enemmänkin koulun henkilökunnan terveys, mikäli Dumbledore ei olisi päästänyt Dracoa lähtemään.
Hyvä, ajatteli Harry kaiken mielenlujuutensa kooten. Hänen ei tarvitsisi kokonaisen viikkoon katsella Draco Malfoyn vahingoniloista naamaa, kuunnella ilkeitä herjoja pystymättä vastaamaan niihin, katsella Pansy Parkinsonin julman tietäväistä hymyä joka kerta kun tyttö kävelisi hänen ohitseen Dracon käsipuolessa… Mutta jotenkin kaikki Harryn hienot perustelut kuulostivat pelkältä onnettomalta vikinältä verrattuna siihen onttoon tunteeseen, joka kasvoi hänen sisällään, joka täytti hänet pelkällä tyhjällä. Harry yritti piirtää silmiensä eteen muistoa hellän ymmärtäväisesti hymyilevästä Dracosta, lumihankeen kaatuneesta Dracosta, Dracosta, jonka kädet kiertyivät hänen ympärilleen ja jonka hengitys muuttui kiivaammaksi heidän vartaloidensa mukaillessa toisiaan, jonka huulet hipaisivat hänen huuliaan, ensin varoen…
Häntä ei ole olemassa, ymmärsi Harry silloin. Häntä ei koskaan ollut olemassa. Juuri sen hän oli yrittänyt niin monta kertaa kertoa. Kaikki ne kuukaudet hän oli juuri sellainen, kuin Harry oli halunnut hänen olevan. Mutta ei totta. Eikä mikään, mitä niiden kuukausien aikana oli tapahtunut, ollut sen enempää totta kuin se Draco Malfoyn mielikuva, johon Harry oli rakastunut.
Hän nukkui katkonaisesti ja heräili säpsähtäen outoihin uniin, jotka nopeasti katosivat hänen mielestään antaen tilaa uusille unille. Aamulla Ron ja Hermione toivat hänelle Suuresta salista kurpitsamehua ja paahtoleipiä, joiden päälle oli levitetty ronskisti vadelmahilloa, mutta hän tyytyi murahtamaan kiitokseksi, käänsi sitten kylkeä ja nukahti uudelleen.
Kun hän seuraavan kerran heräsi, oli jo myöhäinen iltapäivä. Hän työnsi paksun höyhentäkkinsä syrjään, pukeutui ja laskeutui portaita takkatulen kullanoranssin valon täyttämään oleskeluhuoneeseen, missä Ron ja Hermione istuivat tekemässä taikajuomaesseitään. Harryn istuutuessa nojatuoliin pöydän vastakkaiselle puolelle he kohottivat katseensa muistiinpanoistaan ja heidän kummankin kasvoille rävähti identtinen, tekopirteä hymy, joka kuitenkin sammui siinä hetkessä, kun Harry hymyili heille takaisin ja syventyi sitten Hermionen pöydälle jättämään taikalienten oppikirjaan.
”Oletko… oletko sinä kunnossa, Harry?” kysyi Ron varovasti, kun hiljaisuutta oli jatkunut joitakin minuutteja. Hermione mulkaisi häntä pahasti tuuheiden kulmiensa alta.
”Ei tietenkään hän ole! Harry, sinä et ole syönyt mitään puoleentoista vuorokauteen. Saattaisit vielä ehtiä päivälliselle… Tai voidaan hakea sinulle jotain keittiöstä, jos tahdot… Dobby ilahtuisi…”
”Joo”, sanoi Harry, joka vasta nyt huomasi olevansa nälkään nääntymäisillään. ”Joo, haetaan vain.”
Hän oli jo puolimatkassa muotokuva-aukolle ennen kuin Ron ja Hermione olivat edes ehtineet ylös sohvalta. He kävelivät koko matkan kaksi askelta Harryn perässä, ja poika arveli heidän vaihtavan synkän huolestuneita katseita hänen selkänsä takana, mutta oudolla tavalla heidän ärsyttävä hössöttämisensä tuntui hänestä rauhoittavalta, melkein mukavalta. Ainakaan he eivät olleet pelkkää mielikuvitusta.
-
9. Luku
Draco Malfoyn hoikat, kalpeat sormet kiertyivät pyristelevän kultasiepin ympärille, ja hetken näytti kuin hän olisi kahlinnut kourallisen auringonvaloa nyrkkiinsä. Peli oli päättynyt. Luihuinen oli voittanut tupamestaruuden pistein 300-50, ja Harry Potter oli juuri pelannut millä tahansa mittapuulla elämänsä surkeimman huispausottelun. Vaikka olisi laskettu mukaan myös se kerta, kun hän mätkähti ankeuttajien takia alas luudanvarreltaan, ajatteli Draco kasvoillaan häijyn voitonriemuinen virnistys. Hän ehti juuri ja juuri tavoittaa rohkelikkojen huispauskapteenin järkytyksensekaisen katseen ennen kuin joka suunnalta alkoi muksahdella häntä päin riemusta kiljuvia, luihuisenvihreään pukeutuneita pelaajia.
”Juhlat! Oleskeluhuoneessa!” supatti Pansy Parkinson Dracon korvaan pukuhuoneen nurkalla ja kipitti sitten luihuisten huispausjoukkuetta ympäröineen, vihreähopeisen saattueen hännille. Draco ei oikein itsekään osannut sanoa, mikä sai hänet valitsemaan juhlakulkueen sijaan pitkän, lämpimän suihkun autiossa huispauspukuhuoneessa, mutta hänen onnekseen kukaan ei vaivautunut sitä häneltä kysymäänkään. Malfoyt eivät pitäneet tyhmistä kysymyksistä.
Mutta ehkä, ajatteli Draco Malfoy kietoutuessaan paksuun, valkeaan pyyhkeeseen, tilanne olisi voinut olla toinen, mikäli hänen isänsä olisi ollut katsomassa peliä. Tai jos hänestä ei olisi viime aikoina alkanut tuntua, kuin ihmiset olisivat supisseet hänen selkänsä takana, kuin he olisivat katsoneet häntä tietäen jotain enemmän kuin hän…
”Olen varmaan pimahtamassa”, Draco irvisti peilikuvalleen.
”On hyvä tiedostaa oireet ajoissa”, vastasi likainen ja säröillyt peili äidillisen myötätuntoisesti.
Auringonlaskusta oli jäljellä enää oranssi rantu kaukana taivaanrannassa, kun Draco harppoi Tylypahkan tilusten poikki Nimbus 2001 kainalossaan. Smaragdinvihreä nurmi väreili kesäillan lempeässä tuulessa. Hän loikki marmorirappuset ylös kaksi kerrallaan ja pujahti pääovista tyhjään eteishalliin.
”Eikö sinun pitäisi olla juhlimassa?”
”Eikö sinun pitäisi olla itkemässä uniriepuusi?” Draco valitsi yhden varastoon kertyneistä potterinhärnäysherjoistaan ja kohotti katseensa rohkelikonpunaisen huispauskaapunsa tavalliseen vaihtaneeseen Harry Potteriin, joka mulkoili häntä puolestavälistä portaita kuin – ei, lohikäärmeenläjä ei ollut oikea sana, tajusi Draco. Pikemminkin poika näytti siltä, kuin hänet olisi juuri yllätetty tekemästä jotain sääntöjen vastaista. Mutta edes miettimällä päänsä kipeäksi Draco ei onnistunut keksimään sääntöä, jonka varjolla olisi voinut rokottaa rohkelikoilta pisteitä siitä, että joku heistä harhaili käytävillä valoisaan aikaan. ”Vai oletko menossa lähettämään Noita Luudanvarsia -lehden tilauskuponkia? Minä en edes tiennyt, että Tulisalamalla on mahdollista lentää pahki maalivanteeseen.”
Tumman pojan poskille levisi kaksi tulenpunaista läiskää. ”Painu kuule lipittämään varastettua tuliviskiä ja nauttimaan Parkinsonin kielestä kurkussasi, Draco”, hän sähisi hampaittensa ja juoksi pää painuksissa Dracon ohi ja ylös toisia, kolmanteen kerrokseen johtavia kierreportaita.
Draco?
Dracon jalat olivat vieneet hänet monta askelta eteenpäin jo ennen kuin hänen aivonsa olivat vielä ehtineet päättää, halusiko todella tuhlata monta ylimääräistä minuuttia elämänsä parhaista pirskeistä Harry Potterin vakoilemiseen. Toisaalta mahdollisuus viedä rohkelikolta viisikymmentä pistettä oli aivan liian houkutteleva. Jo puolimatkassa hämäriä, soihtujen valaisemia käytäväsokkeloita Draco arvasi, mihin häntä oltiin viemässä. Hän riisui kengät jaloistaan ja tassutteli Harryn perässä sukkasillaan, antaen silti pojalle aina yhden mutkan verran etumatkaa, jottei tämä kääntyessään olisi heti huomannut seuraajaansa. Harryn viimein pysähtyessä balettihameisten peikkojen kuvakudoksen eteen Draco painautui henkeään pidättäen varjoihin.
Juuri kun seinästä pomppasi esiin ikivanha tammiovi, Draco Malfoy astui esiin. Ovela, silmät kylmiksi jättävä hymy nyki hänen kapeita huuliaan.
”Sinä seuraat minua”, Harry tokaisi lähes kyllästyneen pahantuulisesti.
”Nerokas päättelykyky, Potter”, virnuili Draco ja kohotti taikasauvansa osoittamaan suoraan Harryn sydänalaan. ”Kerrohan, mitä sinä tarvehuoneen nurkilla norkoilet. Et kai sinä sentään niin pässinpää voi olla, että vielä sen viimevuotisen fiaskon jälkeen pyörität täällä teidän pikku Kaartianne? Etkö ole vieläkään kasvanut yli sotaleikeistä? Olen minä kyllä nähnyt niitä säälittäviä tinasotamiehiä, joilla jästilapsiparat pakotetaan leikkimään, ne eivät edes – ” Dracon vuodatuksen yli kantautui Harryn vaimea nauruntyrskähdys. Vaalea poika risti kätensä rinnalle perin juurin loukkaantuneena. ”Mikä sinua naurattaa?”
Harryn suusta karkasi uusi, huonosti peitelty tirskahdus. ”Ei minua mikään naurata.”
”Kyllä minulla nyt on silmät päässä!” hermostui Draco niin, että unohti kokonaan osoitella Harrya sauvallaan.
”Hattarakone”, näpäytti Harry oudon hellästi hymyillen.
”Ha - hattarakone?”
Tarvehuoneen ovi läjähti kiinni aivan pöllämistyneen Dracon nenän edestä. Hän ei voinut käsittää, mitä äsken oli tapahtunut. Viisi sekuntia sitten hän oli ollut tilanteen herra, ja nyt hän seisoa tökötti örähtelevien ja nuijiaan heiluttelevien balettipeikkojen seurassa ja tuijotti ovea, joka oli ollut vähältä silpaista hänen nenänsä irti. Hän oli menettänyt ainakin kaksikymmentä minuuttia omista voitonjuhlistaan, eikä ollut onnistunut sakottamaan rohkelikoilta yhtä ainoaa pistettä. Lisäksi Harry Potter oli juuri nimitellyt häntä jästivempaimeksi, jolla tehtiin tahmaavia, vaaleanpunaisia sokerihuurrepalloja. Ja mikä pahinta, Draco Malfoyn ei olisi kuulunut edes tietää, että sellaisia oli olemassa.
Luihuisten oleskeluhuoneessa Dracon päälle vyöryi kermakaljatuoppeja ja suklaasammakoita tyrkyttävien fanityttöjen kikatteleva suma. Heistä viimeisiä hän riipi kaulastaan vielä kun lopulta sai raivattua tiensä kulmasohvalle, jolle Pansy Parkinson oli linnoittautunut Theodore Nottin, Blaise Zabinin ja kahden tyttökaverinsa kanssa. Heidän kiihkeä keskustelunsa tyrehtyi siinä silmänräpäyksessä, kun Draco lysähti sateenkaaren väreissä välkkymään taiottu paperikruunu päässään Pansyn viereen ja nosti jalkansa ristikkäin ebenpuiselle sohvapöydälle.
”Missä sinä olet ollut?” Pansy tiukkasi. ”Juhlat alkoivat aikoja sitten. Sinulta jäi väliin sekin, kun Goyle sytytti vahingossa verhot palamaan…”
”Puhuisit mieluummin minun upeasta sieppauksestani”, Draco muistutti, eikä aivan onnistunut peittämään tympääntynyttä sävyä äänessään. ”Potter oli toisella puolella kenttää! Hän ei edes huomannut koko sieppiä ennen kuin olimme jo voittaneet koko pelin! Ja hänhän rusahti siihen maalitolppaan kuin kärpänen ikkunaan, taisi Weasleyn tytössä olla taas liiaksi katseltavaa…”
Pansy, Zabini ja muut vaihtoivat hermostuneita silmäyksiä.
”Mitä?”
”Tuota…” Pansy kieputti vaivaantuneena vaaleaa hiuskiehkuraa etusormensa ympärille. ”Ei Potter katsonut Weasleyn tyttöä. Hän katsoi sinua. Öh… panetko pahaksesi, jos menen hetkeksi Julietin pöytään istumaan?”
”En ollenkaan”, Draco vastasi enemmän omille, äkkiä hyvin kiinnostuneiksi muuttuneille villasukilleen kuin Pansylle.
Loppuillan Draco piti tarkkaan huolen, että hänen suunsa oli täynnä suklaasammakkoa joka kerta, kun joku yritti viritellä henkevää keskustelua hänen kanssaan. Mitä pidempään hän oli hiljaa, sitä enemmän hänestä alkoi tuntua, että häneen luotiin huomaamattomaksi tarkoitettuja vilkaisuja, että ihmiset madalsivat ääntään aina kävellessään ohi. Dracoa ei niinkään kiusannut ymmärtämättömyys siitä, mitä kaikki niin kiihkeästi yrittivät häneltä salata. Häntä kiusasi se, että hän tiesi.
Tammikuussa Draco oli saanut kotilomaa toipuakseen kahden kuukauden mittaisesta muistinmenetyksestä, jonka oli Dumbledoren epämääräisten puheiden mukaan aiheuttanut Harryn Potterin sauvasta karannut virhemanaus. Dracon muistikuvat katkesivat luihuisten edelliseen huispausvoittoon ja keskiyön kaksintaisteluun, johon Potter oli hänet suutuspäissään haastanut. Kun hän kaksi viikkoa joulun jälkeen oli avannut silmänsä sairaalasiivessä armoton, jyskyttävä kipu takaraivossaan, hän arveli ensin Potterin tyrmänneen hänet jästimenetelmillä. Sitten hänelle oli kerrottu, että muutaman tunnin sijaan hänen tajunnastaan puuttui kuukausien mittainen jakso.
Selän takana kuiskinta oli alkanut, kun Draco oli palannut lomaltaan Tylypahkaan. Hän oli tietysti kuullut ohimennen sanan sieltä, toisen täältä, mutta muut luihuiset tuntuivat haluttomilta kutomaan irralliset langat yhteen ja kertomaan Dracolle, mitä marraskuun ja tammikuun välisellä tyhjällä jaksolla oikein oli tapahtunut. Muiden huomio, jossa hän oli ennen niin mielellään paistatellut, oli nyt saanut epävarmuudentunteen kiemurtelemaan kylmänä hänen sisällään.
Hattarakone, Draco ajatteli huultaan purren.
Päät kääntyivät, kun Draco Malfoy marssi oleskeluhuoneen läpi ja ulos oviaukosta. Hänen jalkansa veivät häntä määrätietoisesti kohti sitä käytävää, jolla hän oli nähnyt Harryn katoavan tarvehuoneen oven taakse vajaat kaksi tuntia sitten. Hän ei tiennyt, miksi kuvitteli pojan yhä olevan siellä. Yhtäkkiä hän tiesi vain, että kaikista maailman ihmisistä ainoastaan Harry Potter olisi riittävän hyväsydäminen hölmö kertoakseen hänelle koko totuuden.
***
Harry nojasi kylmään kiviseinään ja odotti. Hän ei ollut aivan varma, mitä. Mahdollisesti liikoja. Kun hän hetkeä aikaisemmin oli huomannut pienen, Draco Malfoy-nimisen täplän liikkuvan kartalla kohti tarvehuonetta, oli hänen sydämensä ollut pakahtua riemusta. Enää hän ei tuntenut oloaan kovinkaan varmaksi. Aikoiko hän tosiaan nököttää siinä keskellä käytävää odottamassa, että voitonjuhliinsa uutta puhtia kaivannut Draco tulisi loihtimaan hänet parsakaaliksi?
Askeleet lähestyivät, sitten pysähtyivät. Kalpea poika seisoi kuunvalon luomassa laikussa kuin hopeisissa parrasvaloissa. ”Joten sinä – tiesit, että olen tulossa?”
Harry nyökkäsi hitaasti.
”Ja sinä aiot kertoa minulle? Ilman että minun pitää kaataa totuusseerumia iltakurpisamehuusi tai muuttaa sinua härkäsammakoksi tai mitään?”
Harry nyökkäsi uudelleen.
Tarvehuone näytti jokaista tupsukoristeista tyynyä myöten samalta kuin sinä viimeisenä iltana, jonka Harry ja Draco olivat viettäneet yhdessä. Rohkelikko vajosi yhteen upottavista nojatuoleista ja tummat hiukset valahtivat puolivahingossa hänen kasvoilleen. Luihuinen, hetken emmittyään, valitsi tuolinsa kaikkein kauimmaisesta nurkasta, veti jalat syliinsä ja loi Harryyn epäilevän uteliaan katseen polviensa yli. Välkkyvä pahvikruunu keikkui edelleen typerännäköisesti hänen päässään. Harry oli odottanut sitä niin kauan. Hetkeä, jona Draco Malfoy viimein ymmärtäisi, ettei kenelläkään muulla koko Tylypahkassa ollut pienintäkään aikomusta kertoa hänelle, mitä viime marraskuun jälkeen oli tapahtunut. Hetkeä, jonka Draco Malfoy jakaisi vapaaehtoisesti hänen kanssaan, epäluuloisena mutta valmiina kuuntelemaan. Ja nyt hän ei tiennyt, mistä aloittaa.
”No?” vaalean pojan kolea ääni leikkasi Harryn tietoisuutta kuin veitsi samettiverhoa.
”No mitä?”
”No aiotko sinä tarjota minulle viiden ruokalajin kynttiläillallisen vai et?” Draco ivasi. ”Ala puhua, ei minulla ole koko yötä aikaa.”
”Ai oletko jo ehtinyt sopia muitakin tapaamisia tälle yölle, Malfoy?”
”Ei tämä ole tapaaminen. Tämä on välttämätön paha – ” Ylimääräinen, terävä hengähdys karkasi Dracon ohuilta huulilta, kun Harry loikkasi ylös tuolistaan, harppoi muutamalla askeleella kivilattian poikki ja tarrasi molemmin käsin hänen paidankaulukseensa. ”Potter! Irti! Kymmenen pistettä Rohkelikolta, minä kerron – ”
”Pää kiinni”, Harry sanoi ja suuteli häntä.
Suudelma oli lyhyt ja vihainen. Yhden hengästyneen hetken he tuijottivat toisiaan, silmät täynnä säikähdystä, ennen kuin Dracon terävä polvi survaisi Harrya kipeästi palleaan ja hän taipui kaksinkerroin kivilattialle, vajosi sitten selälleen makaamaan, kattoa tuijottaen, levitti kätensä ja nauroi. Monotonista, katkeransuloista naurua. ”Eikö olekin ironista, että kaikista maailman ihmisistä juuri sinä kysyit minulta ensimmäisen kerran, miten jotakuta voi vihata pelkän tuvan perusteella…”
”Ja sinulla taisi olla noin neljäsataa tilaisuutta toteuttaa uhkauksesi ja tyrkätä minut tähtitornista alas, koska järjestin isäsi vankilaan”, Harry jatkoi. ”Mutta kumma kyllä et käyttänyt yhtään niistä hyväksesi. Itse asiassa minusta tuntuu, että annoit minulle anteeksi. Ja hullua kyllä, minä olen pahoillani. Hän olisi tietysti voinut valita puolensa paremmin. Mutta minä tiedän, ettei Lordi Voldemortille noin vain ojenneta erianomusta.”
”Pyydätkö sinä muka anteeksi sitä, että minun isäni on Azkabanissa?” Draco kysyi toinen kulma pilkallisesti koholla, mutta hänen äänensä oli yhtäkkiä jotenkin epämalfoymaisen ponneton.
”En”, Harry töksäytti. ”Pyydän anteeksi, että hän joutui sinne juuri minun takiani.”
”Dumbledore halusi antaa minulle mahdollisuuden”, totesi Draco samalla, värittömällä äänellä. ”Koska se vanha huuhkaja suuressa rakkaudessaan kuvitteli kai voivansa vielä pelastaa minut vanhempieni kohtalolta. Pelastaa…” Hän tuhahti halveksien omalle sanavalinnalleen. ”Aivan kuin heiltä muka kerrankin elämässään olisi puuttunut rahaa tai vaikutusvaltaa.”
Harry, joka edelleen makasi selällään lattialla, painoi kätensä kylkiin kiinni ja levitti ne uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Näytti siltä kuin hän olisi tehnyt näkymätöntä lumienkeliä. Hänen silmänsä olivat kiinni, ja hänen äänensä, kun hän puhui, oli aiempaa lempeämpi, tyyneydessään jo miltei epäharrymainen. ”Et sinä halua rahaa etkä valtaa, Draco. Etkä pimeän piirtoa käsivarteesi. Sinä haluat vain, että muut pitäisivät sinusta sellaisena kuin olet… ”
”Sinä olet sekaisin”, sähisi Draco. ”Hullu.”
”Niin taidan olla”, Harry vastasi välinpitämättömästi. ”Taidan olla hullu, kun rakastan sinua, Draco Malfoy. Rakastan ilkeää, ylpeää luihuisten maailmannapa-Malfoyta, vaikka minun piti rakastaa vain Malfoyta, jolla oli hölmö hymy ja sininen jästitupsupipo. ”
”Mistä sinä puhut?”
”Sinusta, minusta, meistä”, Harry luetteli. ”Vasta nyt minä todella ymmärrän, mitä sinä kaiken aikaa minulle yritit kertoa. Minua se loitsu muutti eikä sinua. Ja ne olivat sinun ajatuksiasi. Sinun sanojasi. Tiedät muuten yllättävän paljon jästeistä ollaksesi Malfoy…”
Kiukun puna Dracon kasvoilla sai nolostuksen vaaleanpunaiset reunat Harryn sanojen myötä. ”Ei heistä voi olla tietämättä, vaikka yrittäisi”, tiuskaisi hän vain hieman tarpeellista puolustelevampaan sävyyn. ”Tässä maassa on kuule melkein kuusikymmentä miljoonaa jästiä.”
”Hattarakone”, hymähti Harry. Puna Dracon kasvoilla syveni.
”Jos minä olen kerran ihan pelkkää uteliaisuuttani kävellyt jästien naurettavan huvipuiston läpi, se ei tarkoita, että minä saman tien hinkuisin halusta kääntyä yhdeksi heistä ja lahjoittaa kaikki rahani jollekin surkkiensuojelujärjestölle.”
Harry, joka Dracon puhuessa oli noussut ja kävellyt ovelle, kääntyi nyt vilkaisemaan vaaleaa poikaa olkansa yli. Heidän katseensa iskivät yhteen kuin kaksi miekan terää, metallin kalahdus vain puuttui. Jo toisen kerran samana iltana Draco jäi kiukun ja hämmennyksen vallassa tuijottamaan tammiovea, jonka taakse Harry Potter oli juuri kadonnut. Lisäksi hän oli juuri tainnut tulla möläyttäneeksi rohkelikolle, että oli tutustunut Britannian jästitilastoihin huomattavasti keskivertomalfoyta paremmin.
***
”Odota!”
Huudon myötä kaikuivat kivikäytävässä kevyet juoksuaskeleet ja luiset kädet tarrasivat Harryn kaavunselkämykseen. ”Mitä vielä?” töksäytti Harry, vaikka Draco Malfoyn äkillinen, odottamaton läheisyys sai lämpimät väristykset kiirimään hänen ihollaan.
”Sinä lupasit kertoa minulle”, Draco vastasi irroittamatta otettaan.
”Minä kerroin.”
”Ja väitätkö sinä”, sihisi luihuinen oudon pehmeästi, ”ettei mitään muuta tapahtunut? Enkö tosiaan päässyt sinun kanssasi yhtä säälittävää suukkoa pidemmälle, Potter?” Harry sävähti tuntiessaan, miten toisen kädet liukuivat hänen hänen kylkiään pitkin, kiusoitellen, kokeillen. Hipaisu paidanhelman alla, alavatsan herkällä iholla, toinen kaulalla, liukui pitkin lohikäärmeriipuksen kultaista ketjua…
”Minä muistan tämän”, henkäisi Draco aidosti ihmeissään, pieni lohikäärme pitkien sormiensa välissä kiemurrellen. ”Näin tämän viime syksynä yhdessä Tylyahon kaupassa, jossa myydään pelkkää omituista rihkamaa. Kysyin, saisiko sitä hopeassa, mutta myyjä kertoi, että koruja oli vain tämä yksi ainoa…”
”Sinä annoit sen minulle joululahjaksi.”
”Arvasin. Sinulla ei koskaan ole ollut hääppöinen maku ulkonäköasioissa, Potter.”
”Minun maussani ei kuule ole yhtään mitään vikaa!” Harry kimpaantui.
Dracon harmaat silmät välkehtivät ilkukurisesti. ”Jaa, sehän nähdään.”
Vaalea poika kiersi käsivartensa tumman vyötäisille ja veti heidän lantionsa kiinni toisiinsa, siirsi metallisankaiset silmälasit Harry nenältä otsalle ennen kummallisinta suudelmaa, jonka he kaksi olivat koskaan vaihtaneet. Makean kirpeä, niin kuin ne sellaiset punaiset pastillit, joita liikaa syömällä saattoi syövyttää kieleensä reiän, ajatteli Draco vain puoliksi huvittuneena. Toinen puoli hänestä oli keskittynyt Harryyn. Miten oudon tottuneesti hän osasi hakea pojan vartalosta ne kohdat, jotka saivat toisen värisemään ja säpsähtelemään hänen sylissään, ja miten helposti toinen teki saman hänelle.
Tarvehuoneen sohvalla Harry istui hajareisin Dracon sylissä, katsoi lumoutuneena kaulan kalpeaa kaarta pojan kohottaessa leukaansa ja nojatessa päätään taaksepäin, vaaleiden hiusten levitessä selkänojalle… Miltei laiskasti, tuon hetken ihanaan outouteen kiintyneenä, luihuinen näperteli auki ensin Harryn punakultaisen solmion, sitten paidan ensimmäiset napit, ja kauluspaita valui alas paljastaen ruskettuneet hartiat ja olkapäät.
”Ensi kesänä minä voin viedä sinut jästien huvipuistoon”, naurahti Harry Dracon hiuksiin. ”Karuselliin ja maailmanpyörään. Ja saat ehkä yhden hattarankin, jos olet oikein nätisti etkä yritä kirota yhtään lipunmyyjäjästiä.”
”Kuka puhui mitään ensi kesästä?” Draco tuhahti. ”Katsotaan nyt, siedänkö sinua edes aamuun asti.” Vinosti hymyillen hän pujotti sormensa sisään rohkelikon farkkujen kauluksesta. ”Jaa, taidanpa sietää…”
”Tuo iskurepliikki on aikansa elänyt, Dracolaiseni.”
”MIKSI sinä minua sanoit?”
”Dracolaiseni”, härnäsi Harry. ”Pikku lohikäärmehirviöiseni.”
”Oih, Potter, romanttiset väännökset etunimestäni suorastaan kiihottavat minua.”
”Mhh. Siltä näyttää.” He suutelivat uudelleen, ja Draco päätti varsin pian Hunajaherttuan valikoiman kuitenkin jäävän Harrylle toiseksi. Ja vaikka Harry itsepintaisesti yritti etsiä Dracon silmistä kalseaa kylmyyttä, joka oli erottanut hänen jästitupsupipoisen Malfoynsa tästä todellisesta, hän ei onnistunut löytämään sitä. Koska mitään kahta Malfoyta ei ollut olemassa. Ja Merlinille kiitos siitä, yhdessäkin tulisi olemaan aivan tarpeeksi kestämistä…
A/N:
En nyt tiedä, onnistuinko lopettamaan tämän fikin aivan niin upean uskottavasti kuin olin toivonut. Näin minä sen kuitenkin alusta asti olin aikonut lopettaa, ja vaikka minulla matkan varrella oli seitsemäntuhatta hienoakin hienompaa ideaa kaikista mahdollisista utunniat-kiroukseen liittyvistä porsaanreijistä, yhtään niistä en sitten halunnut ottaa käyttöön asti. Pidän Dracosta sellaisena kyynisen ihanana itsenään, millaiseksi Rowling hänet on kirjoittanut, ja sellaisena Harrynkin piti oppia hänestä pitämään ;)
Ehkäpä jatkossa jo jotain hieman vakavamielisempää <:
-
No niin, Maryseni, sinähän tiedät jo varsin hyvin, mitä mieltä minä tästä ficistä olen, kiitos messengerin. ;D Sanotaan nyt sitten kuitenkin vielä ihan "virallisena kommenttina" täällä, etten voinut vastustaa tämän lukemista uudelleen, sillä tämä on mahtava! Upea ficci, kyllä *nyök nyök*.
-
Hihih, minä olin aivan epätoivoinen, kun ex.Fini kuoli. Pelkäsin, että sinä et laita tätä tänne uuteen Finiin laisinkaan. Löysin vain 1,2,3,8,9 osat Googlen avulla välimuistista. Mutta onneksi olitkin laittanut tämän tänne. <3
Rakastan tätä ficciä. Se on edelleenkin kaikkien lukemieni ficcien TOP 10 kärjessä. :) Aivan ihastuttavaa tekstiä, mukava idea kaiken lisäksi. Pidän.
-
Tämäkin täällä. Awws. Luin tämän jo ex finissä.
Tykkäsin paljon. Alussa ehkä Malfoyn siirappinen olemus oli äklöttävää, mutta muutenhan ficci ei olisi koukuttava, koska haluaa tietää mitä lopussa käy. Kiitos mukavasta ficistä :')
-
Kiitos, kiva että tätäkin joku vielä viitsii lukea ;)
*Kumartaa*
-
Hihii. Tämä on ehkä yksi parhaita H/D-ficcejä joita olen lukenut. Luin jo kakkosfinissä, mutta en kommentoinut, paha minä.
Minua Dracon suloisuus ficin alussa ei haittaa ollenkaan. Ihanan lutuinen. (Nyt kun olisi se punainen wub-hymiö...) H/D-ficeissä yleisesti tapahtuvan Dracon pehmentämisen OOC:ksi olet ratkaissut suorastaan uskottavalla tavalla, pisteitä siitä. Teksti on ihanan värikästä ja humoristista, mistä sinä keksit näitä juttuja?
Riittäisikö, jos varastaisin Kalkaroksen Jääräpäinen Jästi -bokserit ja jättäytyisin tahallani kiinni?”
Kalkaroksella Jääräpäinen Jästi-bokserit! Pyöriväpää!
”En pidä tuosta loppuosast… he… hei, Malfoy, lupasinko muka että saat laittaa kätesi sinne?”
”Ai, kysyinkö minä oikein lupaa?”
Awh. Suloista perus-H/D:tä.
”Voisi kuule luulla, että sinuun on osunut pienenä joku kammanvälttelyherja. Oletko koskaan yrittänyt leikata näitä?”
Kammanvälttelyherja. Hyvä keksintö.
Nähdessään Dracon he molemmat kavahtivat, kuin huoneeseen olisi ilmaantunut heitä vuotta nuoremman, kalpean ja hentorakenteisen pojan sijaan keskimääräistä seitsemäntoista kertaa suurempi fletkumato.
”Hyvää päivänjatkoa teillekin”, kailotti Draco, joka ei sattunut olemaan lainkaan sillä tuulella, että olisi antanut ihmisten mulkoilla häntä ja kehitellä hänestä mielessään typeriä fletkumatovertauksia. Tyhjässä makuusalissa hän pyöri hetken rauhattomana vuoteellaan, yritti lukea, kirjoitti vastauksen äitinsä edelliseen kirjeeseen ja taitteli siitä ensin lennokin ja sitten erittäin sievän pienen origamihevoskotkan, kunnes lopulta huomasi kellon olevan niin paljon, että oli aika lähteä etsimään reittiä sen naurettavan kuvakudoksen luokse.
Okei, pitkähkö quote, mutta tämä on tosi hyvä. Kehitellä hänestä mielessään typeriä fletkumatovertauksia... loistavaa huumoria. Itseironiaa. Tästä minä tykkään. Ja origamihevoskotka! Pyöriväpää!
Tämä on upea. Kohta jossa Dumbledore kertoo Dracolle utunniatista on kuin Rowlingin kirjoittama, tyyli on niin samanlainen. Kiitos.
-
Ahh, rakastin tätä. Just tämmösestä H/D:stä mä tykkään. <3
Sori, ei ole mitään rakentavaa palautetta. :>
-
Monta H/D-ficciä olen lukenut, mutta tämä nousi listallani kyllä melko kärkeen! :> Tarinassa on ihana juoni, ja rakastan muistinsa menettänyttä Dracoa. Mun piti lukea tämä ficci heti kerralla loppuun, vaikka meinasin töistä myöhästyä. : D Osaat kirjoittaa todella hyvin, kaikki on kuvailtu niin hienosti.
Äh en osaa sanoa mitään tarpeeksi ylistävää. Tää on aivan upea, lisää tällaisia! C:
-
Awz, tää on yksinkertasesti vaan niin ihana. :33
Todellakin on yksi parhaimmista mitä oon lukenu!
En mä nyt muuta rakentavampaa palautetta keksi. :)
-
Ihanaihanaihana. Pidin ihan mahdottomasti, yksi parhaimmista ficeistä mitä olen lukenut (kuten moni muukin on sanonut). Tykkään kirjoitustyylistäsi, hyvästä kuvailusta ja ennen kaikkea huumorista. Ja muistinsa menettänyt Draco, ah, niin suloinen. Juuri tälläisestä tykkään. : ) Pilkunviilaajana etsin aina virheitä muiden teksteistä, enkä tästäkään tainut bongata kuin pari ihan pikkuvirhettä. Kiitos, tälläisiä lisää. 8D
”Ehkä olisi yksinkertaista”, hymähti luihuinen, ”jos minä vain kirjoittaisin lähtemättömällä musteella jonnekin reitesi sisäpintaan, että Draco Malfoy kävi täällä.”
Hitsi, olin niiiiin varma, että Draco todella kirjoittaisi tuon, ja lopussa sitten Harry vetäisisi housut nilkkoihinsa näyttäen Dracolle, mitä on tullut joskus tehtyä. :>
-
Olen sanaton.
Päätin lukea ensimmäisen vastaantulevan Harry/Draco parituksella varustetun ficin, vaikka kyseistä paritusta inhoankin yli kaiken, enkä todellakaan pettynyt. Muutit käsitystäni ja mielipidettäni koko parituksesta. Ou.
Ficin teksti oli uskomatonta, kirjoitusvirheitä en löytänyt lainkaan ja luvut olivat tarpeeksi pitkiä. Muistinmenettänyt Draco oli suloinen, aww.
Teksti oli niin hieman surullistakin, myös humoristista välillä, mikä on erittäin hyvä asia.
Joka tapauksessa, olet loistava kirjoittaja. Kiitos tästä lukuelämyksestä.
-
Hahah, minä taas järkytyin kun tulin etsimään vaihteeksi lukemista tällekin osastolle, ja huomasin saaneeni näin paljon palautetta tällekin ^^
Kiitos kaikille yhteisesti. Mä olen ihan sanaton kun ihmiset jaksaa yhä edelleen kommentoida ja pitää tästä fikistä.
Viimeaikoina mun innostukseni kirjoittaa Potter-fandomia on vähän laantunut kaikista hienoista ideoista huolimatta, mutta enköhän silti aloita uutta pidempää HP-fikkiä sitten olen selvinnyt syksyn yo-kokeista hengissä :>
-
Luin tämän jo edellisessä finissä, mutta en muista kommentoineeni ja kun näin tämän vähän aikaa sitten, jäi minua kiusaamaan se ajatus. Varsinkin kun olen tottunut kommentoimaan kaikkia. ^^
Kun löysin edellisen finin täysin tyhjänä mieleeni tuli heti muutama fic, minkä olisin halunnut lukea uudelleen ja tämä oli yksi niistä. Onneksi siis laitoit tämän tänne ilahduttamaan minua.
Ensi alkuun voin sanoa, että tämä on yksi niistä H/D ficeistä, jossa Draco ei ole niin kovin OC, tai ainakaan tuossa lopussa, kun "oikea" Draco astuu kuvaan. Vaikka en pitänytkään mitenkään erityisesti siitä Dracosta, joka menetti muistinsa(,koska samalla tavalla kuin sinä, pidän siitä, että hahmot muistuttavat enemmän kirjan kuvausta), pitää myöntää, että hän oli suloinen.
Sinänsä idea valikoivasta muistiloitsusta oli hyvä, mutta jotenkin se tuntui aika rajatulta tai jotenkin, äh en osaa selittää sitä kunnolla, mutta luultavasti se johtuu siitä, että olen lukenut liikaa H/D:tä, että uudet ja kekseliäätkin ideat menettävät omalla lailla tehonsa.
Tällä parituksella on vaikea tehdä kliseettömiä ficejä, mutta ei se ketään haittaa. Kliseitähän on maailmassa niin paljon, ettei kukaan voi sanoa tehneensä kliseetöntä ficiä. Mitkä ylipäätään ovat edes pahimmat H/D kliseet? Kai ne samat kuin muissakin tarinoissa. Mutta jos nyt ajatellaan kliseitä, niin minä en ainakaan omasta mielestäni pitänyt tätä mitenkään kliseisenä ficinä, päinvastoin, sillä loppuratkaisussa onnistuit pitämään Dracon niin IC:nä kuin mahdollista. En ole edes tainnut lukea sellaista ficiä, minkä lopussa Draco ei olisi pehmennyt täysin. En edes ennen tätä voinut kuvitella Dracoa tuollaiseksi, kun tämän ficin lopussa. Onnistuit säilyttämään sen viileyden ja Malfoymaisen luonteen, vaikka hän lipsauttelikin jotain asioita jästeistä.
Vastapainona Dracon onnistuneeseen hahmoon, en pitänyt ollenkaan Narcissan äitimäisestä hahmosta. Minusta hän ei ole vaikuttanut sellaiselta tyypiltä, joka halailee Dracoa ja itkee tämän takia. Tottakai ajattelen Narcissalla olevan jotain äitimäistä suojelevaa luonnetta, mutta tuo jotenkin on vähän turhan liikaa minulle, enkä ole ajatellut Narcissan ja Dracon suhdetta mitenkään hirveän läheiseksi.
Harryn ristiriitaiset tunteet kuvailit mielestäni paremmin kuin hyvin. Sellaiseksi fanfictionin maailmassa olen aina kuvitellut Harryn. Vaikea hyväksyä omia tunteitaan, eikä kovin itsevarmaksi. Harryn käytös ficin alussa oli jotenkin niin todellista ja helposti samaistuttavaa. Kuka nyt olisi todellisuudessa heti valmis hyväksymään sen, että vihamies on oikeasti muuttunut ja valmis heti hyväksymään tunteensa häntä kohtaan. En minä ainakaan.
Vaikka hyvin kerroitkin Harryn ja Dracon suhteesta ttoisiinsa olisin ehkä hieman kaivannut ulkopuolisten mielipiteitä heistä. Enkä nyt vain tarkoita Harryn ystäviä. Luihuisilta olisin odottanut enemmän halveksuntaa Dracoa kohtaan, mutta kokonaisuudessaan olen oikeastaan vain tyytyväinen siihen, että keskityit Dracoon ja Harryyn, niin kuin tarkoituskin. ;)
Hyvin myös sovitit tuon 'vanhan' Dracon ajatukset hänen päähänsä ja kaikki ristiriidat, hämmennyksen ja kaiken muun, miltä hänestä mahtoi tuntua. Menettää nyt muistinsa ja sitten saada vielä tuollaista kohtelua Harryltä. :'( Mahtoi elämä olla jotenkin tyhjää.
Jotenkin olen nyt kadottanut sen langan, jota minun piti seurata tässä ja ajatukseni ovat niin sekaisin, etten edes muista mitä minun piti loppujen lopuksi kokonaisuudessaan tässä sanoa.
Loppu oli vain niin kertakaikkisen tyyni ja rauhallinen ja täydellinen. Ei jäänyt mitään kysyttävää, ja se loppui juuri oikeaan kohtaan. Olen sitä mieltä, että tuollaiset loput ovat parhaita. Jättävät lukijan mielikuvituksellekin jotain valtaa. Etenkin pidin siitä, miten jätit tilanteen leijumaan jotenkin ilmaan , kun Draco ei suoranaisesti sanonut jatkuisiko tapailu. Jotenkin nuo viimeiset kappaleet vain jäivät mieleeni hyvin, sillä ymmärrän mitä tarkoitit sillä, kun Harry tajusi itse muuttuneensa ja Draco oli tavallaan koko ajan sama. Vain yksi Draco tosiaan...
Toivottavasti tämä ei ole niin sekava, kuin mitä luulen. &D Tämä ei edes ole pisin kirjoittamani...x)
On vielä pakottava tarve sanoa, että pidin tästä paljon. Ja tarkoitan sitä todella.
-
Ihana <3 oon lukenu tän noin 5 kertaa ja vieläki tulee semmonen "awwwwww".
Toinen mun kahdesta lempificistä, saattaa johtua että oli aika ensimmöisten joukossa.
[size=85]rakentava katos järjen kanssa.[/size]
Kiitoos :D
-
Ekaks, kirjotat aivan loistavasti.
Draco oli ihana, kun oli menettäny muistinsa. Jotenki tosi sulonen. 'Olemmeko me treffeilä' oli ihan loistava kohta :D
Olin iha kyynelis ku Draco muuttu. Mut ihanaa et loppu ilosesti <3
Yks ihanimmist ficeist mitä oon lukenu, todellakin :)
Harry ja Draco on niin söpöjä awww.
Kiitos <3
-
Kiitos jälleen kommenteistanne ja pahoittelut, että minulta kestää aina näin kauan vastailla niihin ^^'
Trish:
Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat sillä muistiloitsu-idean tuntumisella "rajatulta". Olen aivan samaa mieltä. HD ja muistinmenetys ovat niin uskomattoman käytettyjä genrejä (puhumattakaan kaikista universumin muistinmenetys!HD-fikeistä), että oli mahdottoman vaikea keksiä mitään, mikä ei olisi ollut tuhanteen kertaan kirjoitettua jo jonkun muun toimesta. Tietoisesti jouduin lopulta rajaamaan sen jotenkin naurettavasti ja omasta mielestäni kyllä hivenen epäuskottavastikin saadakseni juonen toimimaan edes jotenkuten.
BTW, minäkään en ole tainnut lukea ainoatakaan H/D-fikkiä, jossa Draco ei olisi pehmennyt viimeistään lopussa. En tiedä, menivätkö kaikki H/D-fikit näin ennen Zsanyan ilmaantumista kuvioihin, koska aloitin kyseisen parituksen lukemisen vasta hieman myöhemmin, mutta jotenkin minusta tuntuu että neidin tuotannolla (niin paljon kuin siitä pidänkin) on saattanut olla hieman vaikutusta asiaan.
Ja minä itse olin varsin taitava kirjoittamaan pitkiä, sekavia palautteita, joten sinun kommenttisi oli minun silmissäni varsin selkokielinen, ei hätää : D
avada:
*Hymy* Hauskaa päästä jonkun ensimmäisten nostalgiafikkien joukkoon.
juliet:
Kiitos. Ehkä tämän kirjoittamisesta tyylini on jo hieman muuttunut, mutta kuitenin. Kiva kuulla että sie tykkäsit ^^
//nukkekoti: Kiitos paljon ^^ *hymy*
-
Oh, olipas hyvä ficci! :o Tämä on todellakin koukuttava, ajatus Dracosta istumassa hymyillen sängynlaidalla heiluttelemassa jalkojaan on pöyristyttävä :D Enpä osaa sanoa mitään elämääsuurempaa nyt tällä kertaa, muutakun että tyylisi on todella hieno ja miellyttävä lukea.
Kiitos, tämä oli hieno lukuelämys!
-
ah olipa sulonen :'>
tykkään näin pitkistä ficeistä. niihin menee mukavasti aikaa.
kirjotit todella sujuvaa tekstiä ja pidin kovasti.
olen lukenut monia ficcejä ja kyllä tämä on niitä jotka jäävät mieleen
ja hymyilyttämään :D
merci
-lili
-
aai että, ihana ficci !
Idea on kyllä aivan loistava. Ja toteutus.
Tykkäsin lopusta. Munki mielestä Draco on ihanampi tollaisena ilkimyksenä, ah
Tuo kohta, kun Draco seurasi Harrya ja nukkui lihavan leidin edessä, oli kyllä ihana.
khiiiiiiitos, meen metsästää onko sul muita ficcejä. (;
enas
-
Tämä oli ihana ja suloinen ja välissä oli hauskaa huumoria ja draamaa oli myös jajaja...
Yhtä asiaa jäin kuitenkin kaipaamaan.
Olisin halunnut Harryn olevan jossakin vaiheassa oikeasti pahoillaan Dracon menettämisestä. Tietenkin poika makasi puolitoista päivää syömättä vuoteessaan, mutta se, ettei tässä vuodatettu yhtä ainoaa kyyneltä alkoi jossain vaiheessa ahdistaa. Olisin todella toivonut Harryn murtuvan jossain vaiheessa, viimeisenä iltana, kun hän törmäsi entiseen Dracoon seuraavana aamuna, kun hän viimein pääsi takaisin Dracon syleilyyn...
Edes silloin, kun Harry puhui Siriuksesta, hänen äänessään ja kasvoillaan ei ollut muuta kuin katkeruutta.
Ymmärrän tietenkin, että kyyneleet olisivat tehneet tästä jotenkin... hmm, miten sen selittäisi? Fluffy-pitoisemman. Saaneet hahmot olemaan enemmän "out of character".
Itse aina tahdon tuhria kaikkea kyynelillä hieman liianksikin asti (^^'), mutta niiden puuttuminen... Äh, olen lukenu liikaa ficcejä, joissa Harry on pieni ja angstinen ja itkeskelee jatkuvasti :'DD
Hyvä idea ja upea toteutus, pidin oikein kovasti ^^
Loppu oli ihana. Samoin kohta, jossa Harry selitti asioita Dracolle maaten selällään lattialla.
Onneksi Harry tajusi rakastavansa "ilkeää, ylpeää, luihuisen maailmannapa-Malfoytakin" ^^
Kiitos.
-
Ihana <3
Ehkä paras H/D Fic minkä olen lukenut.
Aivan loistava :)
En keksi mitään kritiikkiä...
Kiitos ;D
-
En sano tästä nyt sen enempää, kun että tää ficci sai mut itkemään.
Upea, fantastinen, sanoinkuvaamattoman hyvä :)
-
OIOIOI tää oli ihan jumalattoman ihana fic <3 Oot ehdottomasti mun lemppari-H/D-ficcari, tykkäsin tästä ihan mielettömän paljon, sinä iki-ihana Marygold. Voih, tää oli ihana, jästitupsupipopäinen (oho pitkä sana) Draco on jotenkin ihan vastustamaton kuvitelma <3 Tykkään paaaaaljon.
// ehm, ja sitä rakentavaa palautetta on sitten multa ihan turha odottaa ;D Ei oikeen luonnistu multa.
-
Pakkohan minunkin tulla viimeinkin myöntämään, että rakastan tätä ficciä. En pysty sanoillani kuvaamaa tätä - vain toistamaan tämän olevan tärkein ja ensimmäinen lukemani ficci. Muistinsa menettänyttä Dracoa tulee heti ikävä, kun muistankin tämän ja siksi alkaa itkettämään :''D (yliherkkäkö?) Kiitos tästä - kiitoskiitoskiitos <3
-
Voi voi, tulin etsimään täältä hunajaherttuasta erästä toista ficciä, mutta pitipä tämä avata mielenkiintoisen nimensä takia, enkä kyllä pettynyt. Totta kai tässäkin oli kliseita, kuka niiltä voisi välttyä, mutta ei se haitannut, koska tämä ei ollut yksi niitä lue-tämä-H/D-olet-lukenut-kaikki-ficci. Tykkäsin tästä huumorista, sellaista hieman.. mikä se sana olisi, no en nyt tiedä, mutta kuitenkin. Toinen asia mistä pidin oli juonen eteneminen, ei liian hidasta, ei liian nopeaa. Voisin quotettaa lempikohtiani, mutta en taida jaksaa.
Minulla on sinulle enää yksi sana, kiitos.
-
Wau.
Eikä.
Huh.
Tämä oli upea, loistava, kaunis. Jestas, eihän tällaista olekaan.:D Tämähän on ehdottomasti yksi parhaita ficcejä joita olen koskaan lukenut. Rakastuin. Pitkästä aikaa sitten Zsanyan H/D ficcien lukemisen itkin oikein kunnolla ficin takia ja tavallaan haluan kiittää sinua siitä. Tuntuu, että minusta on viime kuukausina tullut paljon tunteettomampi ihminen kuin ennen, joten oli oikeastaan kiva pitkästä aikaa kunnolla vollottaa jonkun tällaisen vuoksi.:D Ai miten ihanaa.<3
Tällaista ficciä olen etsiskellyt jo kauemman aikaa. Kyllähän H/D:tä löytyy, mutta nimen omaan hyvää H/D:tä, joka herättää tunteita ja jonka haluaa ehdottomasti saman tien lukea loppuun asti, on mielestäni liiankin vähän. Tämä oli juuri sitä mitä kaipaankin, tällaista saisi olla lisää.:>
En edes tiedä, miten päädyin Hunajaherttuaan lukemista etsimään. Harvoinpa eksyn muuten lukemaan k-13 tasoista ficciä. Tavallisesti luen aina vain ikärajalla nc-17 ja jotenkin minulle on jäänyt sellainen mielikuva, että ne sattuvat olemaan muutenkin kaikin puolin parempia kuin juuri nämä S - K-13 tasoiset ficit. Tämäpä onkin jo kolmas lähiaikoina lukemani teksti, joka todistaa, että jostain ilmestyneet mielikuvani ovat pahasti väärässä.
Nimi oli niin puoleensa vetävä, että vaikka tulinkin tänne alunperin jossain ihan muussa tarkoituksessa, kuin etsiäkseni fluffyista hoodeetä, jossa Draco muuttuu pehmoksi, en voinut vastustaa linkin avaamista mielenkiintoisen nimen takia.(:
Olihan tässä kliseitä juu, mutta ne eivät todellakaan häirinneet. Hyvä kirjoittaja kai sitten oikeasti saa kaikki kulutetutkin aiheet kuulostamaan todella hyviltä. Vaikka tässä muutama H/D ficeissä usein käytetty piirre esiintyikin (ja jotka yleensä häiritsevät/jopa joskus naurattavat) olit saanut kirjoitettua ne niin loistavasti, että sillä nyt ei ole mitään väliä, vaikka muutamaan kertaan olisikin muissa ficeissä nähty.
Tarinan ideasta ja sen toteutuksesta tykkäsin tietysti myös, tämä oli jotain aivan loistavaa. Eteneminen tarinassa oli minun makuuni sopivaa. Tekstisi on sujuvaa, eikä mikään tässä minun korvaani ainakaan tökkinyt.
Kiitos sinulle siis todella paljon tästä ihan oikeasti vaikuttavasta lukuelämyksestä. Kiitos paljon.<3
Okei, nyt olen ainakin yrittänyt kuulostaa suhteellisen järkevältä tätä kommentoidessani. Sitten siihen, mitä olisin halunnut koko ajan kirjoittaa yllä olevan sijaan:
OIII AWWW, nam, ihana, upea, mahtava, huippu ja niin suloinen ficci, että ei mitään rajaa.<3
-
Oikeasti inhoan tätä paritusta yli kaiken. (Osittain siksi, että siitä on kirjoitettu tuhat ja yksi maailman surkeinta ficciä.) Ihan uteliaisuudesta ja mielenkiintoisen nimen takia päädyin aloittamaan lukemista.
Niin ja eihän se lukeminen aloittamiseen jäänyt, tämä oli ihan loistava ja hyvä ja vaikka mitä. Teksti on sujuvaa ja en huomannut ärsyttäviä kielioppivirheitä. Juoni on aika tavallinen, mutta silti hyvä ja ficci on täynnä kivoja yksityiskohtia. Tällaista hauskaa, fluffyista ja ihanaa ei-niin-vakavaa tarinointia pieni ihminen kaipaa silloin, kun oma elämä on tylsää.
Kiitos ja ihkusydän <3
Olen ihan järkyttävän järkyttynyt ja yllättävän yllättynyt siitä, että luin kokonaan pitkän HD-ficin ja tykkäsin siitä... Kukaan ei varmaan usko jos kerron. :D
-
Aivan sairaan ihana lopetus!!
Tää on varmaan mun lempi paritus. Ai että, kun Draco oli söötti!
Vieläkin kulkee kylmiä väreitä selässä. Taisin ehkä huomata muutaman kirjoitus virheen, mutten enää muista niitä :P
Kiitoksella
Eowyn
-
Heissan. Olen ollut pitkään poissa fikkimaailmasta ja yllätyin todella, kun huomasin tätäkin tuotosta vielä näin aktiivisesti kommentoidun ^_^ Kiitos valtaisan paljon kaikille vaivannäöstänne ja piristävästä palautteesta.
Karakuriningyou: Saatat olla oikeassa, minä en vain osaa kuvitella Harrya itkuun pillahtelevana fluffy-herkistelijänä vaan pikemminkin perusmiehisenä murjottajana, vaikka itse itkeskelytyyppiä olenkin. Sellainen ei mielestäni olisi sopinut tämän fikin tyyliin, vaikka onkin kieltämättä totta, että se olisi voinut tuoda peliin enemmän realismia...
Ancka: Mukava kuulla, että huumoripuolikin sinusta toimi :) Minä ehdinkin jo välillä vähän hätäillä tämän fikin kommentteja lukiessani, että huomaavatko ihmiset ollenkaan sitä humor-genreä siltä ensin mainitulta romantiikkapuolelta. Tuo tequila-kommentti on itse asiassa peräisin eräältä ystävältäni, joka ystävällisesti antoi minulle luvan lainata sitä tähän fikkiin hiukan eri merkityksessä kuin hän itse sitä tapaa käyttää ;)
Amnesiac: Kliseiden kierrätys tässä fikissä on kieltämättä melko tarkoitushakuista, mutta mukava kuulla jos se toimi sen sijaan että olisi tehnyt lukemisesta liian tikkuista ^^ (Salaa rakastan kliseitä ja kylvän niitä joka puolelle...).
TylerDurden: Oikeassa olet, ranskan hullu-sanan maskuliini kirjoitetaan fou. Tuo paha hullu -käännös ei ole alkuunkaan minun keksimäni, enkä muista paljoakaan parin vuoden takaisista ranskan opinnoistani, mutta eikös ranskan fou kuitenkin äänny suunnilleen samoin kuin Malfoy:n foy-pääte? (tai sitten olen väärässä, mikä on erittäin todennäköistä ^^).
Suuri kiitos myös kaikille muille lukeneille ja kommentoineille :)
-
Ihanaihanaihana! Kun Draco oli menettäny muistinsa, se oli säälittävän suloinen, jollain tavalla. Juoni eteni tosi kivasti, ja siinä vaiheessa kun Draco oli saanu muistinsa takasin, mä meinasin ruveta itkeen. Et nyt sit Harry menettäis Dracon. Mut onneks ei käynykään niin :)
Hyvä!
-
Huh, käytin varmaan jtn ½-1½tuntia tän lukemiseen ku en saanu silmiini irti! Oli kyllä ihan paras =)
<3
-
Hattarakone! <3 :''D
Oi, tämä oli niin ihana<3 Tähänvois kirjottaa jonku jatko-osan "Harry ja Draco huvipuistossa" xD
-
Aivan ihana ficci! Kamalan surullinen, silti lämmin ja onnellinen. Rakastan tällaisia!
~Jokuwannab
-
Tykkään kans Dracosta ku se o tollane millane onkaa. ilkee ja tollei ;D
Kaikki oleellinen tästä ficistä on jo sanottu, mutta halusin kanssa tulla sanomaa että hahmot, juoni ja koko ficci Perfect!
10 points! 5 stars! peukku! high five! papukaijamerkki! ( ei ny äkkiseltää tuu muuta mielee =) )
ja Arr ku jäi sellane fluffy fiilis :-))
-
Tää oli ihan sairaan hyvä ficci! <3
Yks juttu mua jäi kuitenkin painamaan. Eikös Pansylla oo mustat hiukset... tai voihan se olla värjännytkin...
Tykkäsin koko ideasta ihan kauheesti ja kirjotat ihan loistavasti. Vaikka kliseitähän tässä oli jonkin verran, niin eikös kliseitä tuu just niistä asioista joista pidetään XD
Ihan loistava. Repeilin monissa kohtaa kaikille Dracon jutuille aina Hattarakonetta myöten. Mä muuten tykkään Dracosta tosi paljon tollasena "muistinsamenettäneenä OoC:nä", joka on suloinen ja "pörröinen".
Kiitos tästä <3
-
Aivan loistava :o just riittävästi kaikki kliseitä, tapahtumii sun muuta! ja kiva loppu ;D
-
Oih.
Uskomatonta, miten joku voikin saada tällaista teksitiä aikaan. Kaunista.
Sait minut temmattua täysin tarinan pyörteisiin, nauramaan ja (pakko myöntäää) itkemäänkin.
Tarina vain parani loppua kohden, mutta tuossa aivan alussa hieman häiritsi se, kuinka Draco niin epämalfoymasiesti huuteli rakkaudentunnustuksia ympäri koulua, mutta laitettakoon tämä utunniat-loitsun piikkiin. Mahtava idea, muuten, tuo loitsun käänteinen vaikutus.
Niin, kerrassaan mykistävä ficci siis, paras lukemani pitkiin aikoihin. Kiitos lukukokemuksesta!
-
Oivoi, kylläpä te taas olette minut yllättäneet. Vaikea uskoa, että näin vanhalle tuotokselle löytyy vielä lukijoita, mutta kiitos teille kaikille, joita yhä jaksaa kiinnostaa ja jotka vielä saatte aikaiseksi kommentoidakin ^_^
Cherina: Jep, elokuvissa Pansyn hiukset olivat mustat, sitä ennen asiasta ei ollut mainittu kirjoissa halaistua sanaa. Tarkistin tämän silloin Pansyn ensileffaesiintymisen aikaan ihan jo siksi, kun itse olen oikeasti kuvitellut hänelle vaaleat korkkiruuvikiharat ja sitten elokuva-Pansy ei ollenkaan vastannutkaan mielikuviani. Itse en ole edelleenkään päässyt yli omasta Pansy-mielikuvastani, joten anteeksi siitä :)
Ja kaikille teille muille: kiitos ja syvä kumarrus <3
-
VOI EI. :D Olen lukenut tämän vierailijana, sillä jostain syystä en saanut liittymistä aikaan. :oMoni hyvä fic jäi siis arvostelematta, ja kirjoittelen sitä mukaa kun löydän niitä uudestaan.
Tämä kuuluu niihin, joista pidin eniten. :D Voi ei, miten kauniisti osaat kertoa asioita ja saat tarinasi kulkemaan luontevasti. Tämä sai kyyneleet silmiini pariinkin otteeseen. :)
Sinänsä loppu jäi harmittamaan minua, sillä pidän siitä,että Harry ja Draco saavat toisensa, mutta tämä jäi sinänsä mielikuvituksen varaan. :)
Rukoilen sinua, kirjoita meille lisää Drarrya ???
Kiitos tästä :)
-
Drarryyyy!!!!! :-* :-* :-* :-*
ihana tarina... hattarakone ;D ;D ;D
-
En voi lopettaa nauramistä sekä osittaisia aaw - huokaisuja tulemasta suustani. Täällä oikein pakahtuu, kun saa luettavaksi näin hyvän tarinan - olen nyt jo myöhässä eräässä tapaamisesta, koska juutuin koneen eteen vain lukeakseni tämän loppuun.
VOILUOJAVOILUOJAVOILUOJA miten hyvä ja ihana ja huumorintajulla kyllästetty tämä tarina oli! Olet aivan hämmästyttävän hyvä kirjoittaja, suurenmoinen tunteiden ja hahmojen kuvailija. Rakastuin juoneen - jonka ensin ajattelin olevan pelkkä klisee muiden joukossa.
Mutta VOILUOJAVOILUOJAVOILUOJA miten paljon minä rakastuin tuohon Dracoon, tähän dialogiin, Harryyn ja hänen sulkeutuneisuuteensa, pieniin sivujuoniin sekä .. KAIKKEEN!
”Kuka puhui mitään ensi kesästä?” Draco tuhahti. ”Katsotaan nyt, siedänkö sinua edes aamuun asti.” Vinosti hymyillen hän pujotti sormensa sisään rohkelikon farkkujen kauluksesta. ”Jaa, taidanpa sietää…”
Valun lammikoksi lattialle... Liian paljon hyviä kohtia, jotka haluaisin quotata, liian paljon hyviä kuvailuja, joita tekisi mieli käyttää omissakin tarinoissa...
Täydellisesti sanaton sekä ihastunut,
järjettömän kommentin jättäjä,
Vanil
--pspspspsppssp. en katunut tämän lukemista enenenenenen ollenkaan!!!
-
Olen niin sanaton. Ehdottomasti paras ficci jonka olen lukenut. Kiitän tästä suuresti. :-*
SANATON. :o
Zanigasd
-
Hei, ihan loistava tarina! Onnekasta, että täällä surffatessa satuin törmäämään siihen(=
Semmoinen olo, että täytyy lukea vielä uudelleenkin, ajan kanssa... Draco ja Harry olivat todella suloisia tässä.
-
Olen tässä viimeisimpien päivien aikana ahminut niin vatsan täydeltä Harry x Draco parituksella kirjoitettuja fanficcejä, että pian alkaa oikeasti lihakset surkastumaan (muualta paitsi poskista jatkuva nhymyilyn takia), kun päivät lipuvat koneella istuessa.
Tämä ficci osoittautui taas yhdeksi kommentin arvoiseksi. Wou. Hankala ylipäätään keksiä sanottavaa.
Harmittavaa tietysti oli, kun se loppui niin nopeasti. Vaikkakin silti hellyyttävistä kohtauksista sai taas kiintiön hetkellisesti täyteen Dracon ja Harryn söpöilyä. Tämä ficci sai jopa innostumaan oman version kirjoittamisesta, kun muutenkin olen kirjoittamista harrastanut tosin eri aihepiirillä, vaikkakin myös hieman homoilua on kokeiltu.
Tosin saattaa jäädä vain haaveeksi, kun en niin paljoa tiedä Harry Potterin ja Draco Malfoyn maailmasta, mukaan laskettuina Tylyahon paikat ja tarvehuoneet, puhumattakaan Tylypahkan eri torneista.
Teksti oli kerrassaan ihanaa luettavaa, kirjoitusvirheitä en löytänyt tai sitten lumoutunut katseeni suupielestä valuvan kuolan kanssa ei rekisteröinyt niitä mielessäni.
Draco pysyi ihanasti omana itsenään, ja niin kyllä Harrykin.
Kiitos tästä tarinasta, USKOMATTOMAN IHANA OLI! <3
-
Awwww kuinka suloinen tarina :3 On ny kyl ajatukset vuorattu taas söpöydellä : DDD
-
Ihana, ihana, ihana.... en osaa muuta sanoa. TUo loppu. Kaikki nuo Dracon jästivertausket. Olit myös hyvin keksinyt se taijan Tainnutu ja pelikuva. Mä oon ihan sanaton... Olis kiva lielä jos olis jonkinlainen Epilogi. Mitä tapahtui muutama vuosi tän jälkeen :)
~L~
-
Mä en osaa tällä hetkellä sanoa mitään muuta kuin awwww. Tää oli todella todella hyvä. Ja älyttömän suloinen.
Idea oli mahtava, Tainnutu ja peilikuva, joo-o. Pojat olivat juuri sellaisia kuin ovat 'oikeastikin'.
Loppuun olisin ehkä toivonut ihan pikkuisen pidennystä, vaikkapa epilogin muodossa. Kuten Luihuinen_89 tuossa jo sanoikin, olisi kiva tietää mitä tapahtui vaikkapa vuoden tai parin vuoden jälkeen (ovatko pojat pysyneet yhdessä, miten Dracon vanhemmat suhtautuivat jne. Tai no toimii se kyllä noinkin, jättää lukijalle mahdollisuuden miettiä itse tapahtumia.
Virheetöntä ja selkeää tekstiä. Yhtään kirjoitusvirhettä en löytänyt, en kyllä pahemmin niitä jaksanut tutkaillakaan, keskityin enemmän Dracon perään kuolaamiseen x)
Kiitos todella mukavasta lukukokemuksesta ja iso hali kirjoittajalle
-Kata
-
ääh, vihdoinkin olen päättänyt kommentoida tätä :D
ja tämä on oikeasti niin hyvä etten tiedä mitä sanoa, en todellakaan.
tämä on ihana, saa kyynylet melkein joka kerralla silmiini ja tekisi mieli kirkua kun rakastan tätä ficciä ja etenkin sen Dracoa :-*
siis tän ficin Draco on aivan ihana.
ja lempikohtiani oli niin paljon etten mitenkään pysty lainaamaan niitä.
tämä on H/D top5-listallani kolmantena :D ja se jos mikä on paljon.
rakastan tätä ja tämä oli 6 tai 7 kerta kun tän luen ja varmasti luen vielä monia kertoja.
Resonanssi kiittää aivan upeasta ficistä ;)
älä pliis ikinä, ikinä poista tätä täältä, älä ikinä :D
-
Oi aivan ihana ficci :) :)
Rakastuin tähän heti kun luin ensimmäisen luvun. Aivan mahtavaa Darrya! :-*
Hattarakone....hattarakone, voi kuinka tuo on ihana osa. ;D
Harry on Harry ja Draco on Draco, aivan mahtavaa. :)
Draco oli ihanan suloinen kun oli menettänyt muistinsa:)
Mielestäni se kohta, jossa he ovat kahdestaan oleskeluhuoneessa ennen kuin Draco juo sitä juomaa, se oli paras kohta. ;D
Uhrasin tälle koko iltani, enkä pettynyt. Yöllä varmaan näen tästä unta:) :)
Uniset kiitokset tästä ihanasta lukukokemuksesta(jos se edes on sana)
-HarryPotterFan4Ever-(I love Harry/Draco) and Draco Malfoy
-
Täytyy sanoa että aivan ihunainen ficci! =) Olit toteuttanut tämän täydellisen hyvin.
Yhden virheen bongasin:
He olivat saapuneet jälleen uuteen, tyhjään käytävään, mutta tällä kertaa Harry päästä Dracon ranteen irti ja alkoi harppoa
7 luvun alkupuolelta tuo, eli siis ei päästä vaan päästi.
”Ai, sinä siis lajittelet ihmiset alusvaatteiden perusteella. Mihin luokkaan minä kuulun, jos saan kysyä?”
”Arvaa.”
Harry mietti hetken. ”Upeat huispaaja-adonikset, vai kuinka?”
Draco purskahti raikuvaan nauruun. ”Pikemminkin egosentriset idiootit.”
”Egosentrinen? Onko se jotain syötävää?”
”Jep. Harry Potter, syötävä idiootti.”
”En pidä tuosta loppuosast… he… hei, Malfoy, lupasinko muka että saat laittaa kätesi sinne?”
”Ai, kysyinkö minä oikein lupaa?”
huhhui =DD
”Ehkä olisi yksinkertaista”, hymähti luihuinen, ”jos minä vain kirjoittaisin lähtemättömällä musteella jonnekin reitesi sisäpintaan, että Draco Malfoy kävi täällä.”
Hihii, kirjoita kirjoita! =D
Mutta siis joo aivan ihana ficci ja tuun varmaan lukee tän joskus uudestaankin =))) Ja loppu oli täydellinen! Sopi tosi hyvin. Dracon on hyvä olla sillein omanlaisenaan =)
~Trabe
-
Oi, aivan suloinen ficci! Muistinmenetys pukee Dracoa: Tai siinä erityisesti kiintyminen Harryyn. Kiitos tästä :)
-
Tää oli yks parhaista ficeistä, mitä oon lukenu<33 Sä kirjotat tosi ihanasti, ja Draco on täs niin awws, ja ideakin..<3 Tää on aivan II-HA-NA!! Repeilin joillekin kohdille, niinkuin vaikkapa sille, kun Voro odotti mopin kanssa, että voisi seivästää sillä oppilaita..
-
Oh my god.
Tota noin. Ekakskin, mä olen totaalisen rakastunut tähän paritukseen. Tää ficci syvensi mun rakkautta ja ihkutusta entisestään. Mun piti joskus lukea tää, mutta en mä sitten kuitenkaan lukenut. Tavallaan kadun sitä, mutta toisaalta siinä tapauksessa en olisi voinut lukea tätä nyt. Mä pystyn vain sanomaan että tää oli uskomaton. Uskomattoman ihana. Silleen kaunis. Draco oli aivan superhypersuloinen<3 Niin oli myös Harry. Harrya kävi sääliksi kun Draco muuttui ennalleen. Tämän paremmin mä en pysty kommentoimaan, koska mä en vieläkään näe kunnolla. Mä nimittäin itkin kaksi viimeisintä lukua. Mutta kiitos paljon tästä lukukokemuksesta.
-
Oi joi <3
Ei tämä voi loppua tähän, ei vain voi ??? Tarttee jonkun extempore jatkon ja lopetuksen missä asiat menee vielä kerran mullin mallin ja palaa sitten siihen mitä ne oli Dracon muistinmenetyksen aikana ;)
-
Jaa häh? Enkö mä muka ole kommentoinut tätä? :o
No kuitenkin. Luin tän ekan kerran kauan sitten ja nyt tylsyyden puuskassa päätin lukaista uudestaan. Ja voin sitten samantien kommentoidakin :)
On kiva lukee välillä tällasta ei niin vakavaa tekstiä. Tykkäsin niin hirveesti noista joistain sun "Harryn halusi muuttaa Draco Malfoyn isoksi lohikäärmeenlantaläjäksi" ja muut :D Ne oli hauskoja :)
Juu, pidin siis ihan mielettömästi sun kirjotustyylistä, tollanen rento ja sillee :)
Ja idea/juonikin oli ihan kiva ;)
Ja tosiaan loppujen lopuks oli kiva, että harry ja Draco alko seurusteleen sit sillee et Draco tosiaan sai muistinsa takas ja oli oma ittensä, mäkin tykkään kauheesti tosta näsäviisaasta ja v*ttuilevasta Dracosta :3
Kiitoksia lukukokemuksesta,
~Missy
-
Apua. Nyt oon ihan sanaton. IHANA, TÄYDELLINEN FICCI! Rakastuin...<3 Haluun jatkaa vielä tän lukemista eteenpäin.....(---;
Muuten. :D Oon lukenu tän jo vaikka kuinka monta kertaa...mutta silti tää vaan on niiiiin ihana!
-
”Ja sitten kun muistisi on palautettu, minä ryntään aamiaispöydässä luoksesi, vedän housuni kinttuihin ja toivon että ehdit hakea käsialantutkijan paikalle ennen kuin minut passitetaan Pyhään Mungoon.”
Nauroinko edes. xDD
Rakastan, meni heti suosikkeihin♥ En osaa paremmin kommentoida, anteeksi. 8( Miinuksena tähän ficciin voisin sanoa sen, että se loppui.
-
kuule :)
mie rakastuin tähän ficciin ihan totaalisesti. en voi ymmärtää miten joku voi kirjoittaa näin ihanaa ja hienoa tekstiä,
ja voi herranen aika! miks tämän piti loppua? :( ihan oikeesti mua harmittaa että tää loppui, ja siis voi vitsi. tämä oli jotain niin kaunista ja ihanaa ja just tällästä H/D:tä mie rakastan! AWW~<3
lisää tämmöstä! : ))
kiitos tästä mahtavasta lukuelämyksestä, yksinkertasesti rakastin<3
-
Oon ihan sanaton... Huh ;) Oli ihan mahtava ficci, kiitos tästä!
Ja epilogia toivoisin ;D
Tack,
s.hd.l
ps. Kiitos vielä Bosamolle linkistä!
-
vasta toka ficci minkä täälä luen ja olin varma että eka tulee aina olemaan paras mut nyt en oo enää nii varma :) mä oon sellanen tyyppi joka ei yleensä kauheesti valvo ja mä valvoin puolkolmeen yöllä kun en pystyny lopettaa tän lukemista joten se kyllä todistaa jo jotenkin kuinka hyvä tää oli ;) Loppu oli mielestäni ihan osuva eikä ficciä varmaan oisikaan voinut sen paremmin päättää ;)
-
:o
tämä oli kyllä niin hieno ja hauska ja suloinen ja hyvä ja mielenkiintoinen ja mahtava ja hyvin kirjoitettu ja kaunis ja RAKASTUIN ajatukseen jossa draco hymyilee se tupsupipo päässään ::)
kiitos kaunis sinulle :)
-
Tämä on kyllä yksi suosikkificcini Harry/Draco -parituksella. Kaikesta kliseisyydestään huolimatta mä en voi olla ihastumatta Dracoon, joka käyttää jästipipoa ja on kiinnostunut erilaisista jästivempaimista. Ja Harryn homofoobinen käyttäytyminen ja epävarmat tunteet kahdesta Dracosta ei jostain syystä kyllästyttänyt mua ollenkaan. Olen lukenut tämän jo muutamaan kertaan ja saatan palata vielä joskus toistekin, kun haluan lukea jotain söpöä tällä parituksella.
Minuu jostain syystä jäi harmittamaan, kun Draco ei sitten kirjoittanutkaan Harryn ihoon mitään "Draco M. kävi täällä" -juttua, mutta ei sillä juonen kannalta mitään merkitystä olisi ollut ja tykkään siitäkin, että sellainen mahdollisuus edes kävi noiden kahden mielessä. Lopetus oli myöskin hyvä ja ehkä olisin ollut vähän pettynyt, jos Draco sitten ei olisikaan palautunut omaksi itsekseen, koska se oli ehdottomasti yksi tämän ficin parhaita kohtia: Harry, joka näkee kaiken palautuneen ennalleen ja Draco, joka ei tiedä mistään mitään, ennen kuin Harry sitten lopulta kertookin kaikesta. Nyt toisella lukukerralla oikein odotin tuota kohtaa, jossa Draco saa muistonsa takaisin, mutta menettää muistonsa tuolta muutaman kuukauden väliseltä ajalta.
Siun kirjotustyylisi toi mun mieleen Rowlingin ensimmäisissä kirjoissa käyttämän kirjoitustyylin. Kun oli noita portaita, joissa piti hyppiä takaperin tasajalkaa ja muuta. Tykkäsin siitä tavasta, jolla olit kuvaillut kaikkea ja siun kirjotustyylisi oli aika omalaatuinen. Ja pidit Dracon muuten mielettömän hyvin IC'nä tuossa lopussakin, kun hän epäuskoisena toteaa, ettei päässyt Harryn kanssa yhtä suukkoa pidemmälle. : D Ja vaikka mä vierastankin huumorificcejä, sun kirjoittama huumori ei ollut sellaista väkisin kirjoitettua ääliöhuumoria. Mä jopa oikeasti naurahdin ääneen joissakin kohdissa.
Mitä mä vielä voisin sanoa? Kiitos tästä, oli mahtavaa lukea vaihteeksi taas Harry/Dracoa. (:
-
Ihana Ihana IIHANA mä sulin :>
Ku mä luin tätä mä jossain vaihees unohdin et tää ei ookkaa J. K. Rowlingin, nii todentuntusta se oli <3
Varsinki ne kohtaukset Dumbledoren kansliassa, ne oli ihan ku Rowlingin suusta (tai no aivoista....).
Hajosin näihin kohtiin:
”Malfoy, etkö sinä muista? Minä olen se Harry Potter. Siis se Potter haisee- Potter”, poika änkytti. ”Hei, mitä sinä luulet tekeväsi? Malfoy? MALFOY?”
___________________________________
Harry nielaisi. Mitä hän muka voisi vastata?”Niin, olithan sinä aika hirveä, kun nyt otit asian puheeksi. Itse asiassa tulin monta kertaa miettineeksi, miten pääsi ei ole vielä räjähtänyt siitä kaikesta nesteestä. Isäsi kanssa tulemme muuten erityisen hyvin juttuun. Hän on yrittänyt lahdata minut jo tässä pariin otteeseen, minkä jälkeen minä järjestin hänelle mukavan pikku sellin Azkabanista…”Ei, se ei missään tapauksessa kuulostanut kovin tahdikkaalta edes Harryn korviin.
____________________________________
Rehtori Dumbledoren kansliassa oli tungosta. Rehtori itse istui pöytänsä takana, sormenpäät yhteen painettuina ja jästien joululauluja hyräillen. Hänen ja parinkymmenen uteliaan muotokuvan lisäksi huoneessa olivat Narcissa Malfoy (edelleen turkiskaavussaan, aivan kuin sisällä olisi ollut kovinkin kylmä takkatulesta huolimatta), hänen poikansa, Harry Potter ja Severus Kalkaros. Dumbledore näytti huvittuneelta. Narcissa Malfoy näytti vihaiselta. Draco näytti hölmistyneeltä. Harry näytti ahdistuneelta. Severus Kalkaros näytti tapansa mukaan siltä, ettei ollut pessyt tukkaansa pariin viikkoon.
Ja tarinan loppu oli aivan ihana <333
-
Pitkään suunnittelin tämänkin kirjoituksen vilkaisemista, mutta syystä tai toisesta aikomukseni eivät realisoituneet ennen kuin nyt, ja voin kyllä myöntää, että hauskaa oli. En edes yritä sanoa tästä mitään ns. vakavasti otettavaa, sillä tämä on tekstinä sen verran vanha ja pilke silmäkulmassa kirjoitettu, näin ainakin oletan. Myönnettäköön, etten mitenkään pysty näkemään Harry/Dracolle mitään kaanonista pohjaa, mutta siitä huolimatta (tai juuri siksi) tämä olikin niin riemastuttava. Kaiken kaikkiaan tämä oli söpöllä tavalla hupsu kuvailua ja kerrontaa myöten, dialogista puhumattakaan :P Eniten ehkä tykkäsin niistä kohdista, joissa Draco oli täysin viaton ja hyväntahtoinen, sillä ne kohdat ylenpalttisen söpöyden lisäksi hyödynsivät mielestäni parhaiten kaanonia ja sen paikoittaista puutteellisuutta. Ensimmäinen pidempi HP-ficci nyt luettu, ja voin sanoa, että hyvin näytät tälläistäkin genreä osaavan :)
-
Voin tunnustaa olevani nykyään äärimmäisen nirso ja valikoiva ficeissä, joita luen. Nuorempana (ai herranjumala, kohta kymmenen vuotta sitten!) luin tällä parituksella niin valtavasti ficcejä, että alun täytyy olla helvetin hyvä, jotta jatkan lukemista.
Ja onnittelut, tässä oli loistava ja koukuttava alku, tarina ja loppu!
Luin tämän töissä yhdellä istumalla ja muutaman kirjoitus-/asiavirheen olin huomaavinani, mutta enhän mä niitä enää muista, joten annetaan olla :)
Ja asia, joka mua hämäsi oli käyttämäsi sana Dracon ihailijoista; fanityttö. En minä tiedä, eihän se tietenkään väärin ole, enemmän ajattelisin muiden olevan Dracon ihailijoita, eikä niinkään faneja. Nojoo, itselle se vaan tuntui niin hassulta. Dracoa seuraa fanityttöjen lauma.
Mutta niiaus ja kiitos, piristit ihanasti iltaani! Draco oli ihana höpsönä muistinsa menettäneenä. :)
- July
-
Herranen aika. Kuin lukisi Rowlingin itsensä kirjoittamaa tekstiä. Tämä oli M-A-H-T-A-V-A! Paras koskaan lukemani H/D-ficci. Ja niin ihanan pitkä! :D
Sun kirjoitustyylisi vaikuttaa ihan ammattimaiselta. Se on kiehtova, mukaansatempaava ja mikä tärkeintä - huumorilla säväytetty. Kelmi olet, kun vedät viattomia lukijoita sanattomiksi. Sä oot kuules oikeasti lahjakas.
Five stars. Taidan tulostaa tämän ja lukea viisi miljoonaa kertaa lisää! :D
-Tonya kiittää UPEASTA ficistä!
P.S. Anteeksi pilkunviilaus, mutta kun Draco sanoi Harryn muistuttavan sitä lumipalloa, mitä hän oikein tarkoitti?
-
♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥ ♥!
Huoh. Modet sensuroivat kommenttini, jos en laita tähän muuta kuin rivin sydämiä ja huutomerkin, joten yritän saada jotain aikaan. Sitä paitsi tämä todellakin ansaitsee kommentin.
Tämä meni parhaat lukemani ficit -listalle heti ensimmäisellä luvulla. Kirjoitustyyliin ei vain voinut olla ihastumatta. Tälläkin hetkellä haluaisin lainata varmaan joka kolmannen lauseen. Pisteitä ei voi vähentää ainakaan Rowlingin universumin unohtamisesta, sillä kiinnitin jo alussa huomion siihen, miten hyvin tekstiin sisältyivät esimerkiksi velhojen makeiset. Muutaman kerran lukiessani melkein hihkaisin ääneen jotain sen kaltaista kuin: ai niin, tuokin vielä, miten olen saattanut unohtaa tuon Pottereista! Kirjoitat myös niin elävästi, oivaltavasti ja humoristisesti, että lukisin ilomielin kirjoittamasi kirjan - ehkä siitä saisi nauttia vielä pidempään kuin tästä. Pituudessa ei tosin ole mitään valittamista, sillä juoni kulkee mukavasti ja loppuratkaisu on toimiva. Tietysti juoni ja loppu ovat periaatteessa kunnon kliseesoppaa, mutta ketä se kiinnostaa, kun kliseet on kirjoitettu näin hyvin ja puettu Dracon tyylitajulla?
Tästä pääsenkin kätevästi pääkaksikkoon. Mikä houkutus onkaan jättää järkevän kommentin kirjoittaminen tähän. Mutta ei, minä pystyn siihen! ...ehkä.
Tuhannet kiitokset Dracon muistinmenetyksestä, sillä se toi esiin järkevillä (ainakin taikamaailmassa...) syillä erilaisen Dracon, mutta myös Harryn. Melko usein olen lukenut ficceihin, joissa jompi kumpi (tai kummatkin) pojista muuttuukin naiiviksi ja siirappiseksi söpöstelijäksi, eikä tarinasta löydy jälkeäkään siitä epäluuloisuudesta tai katkeruudesta, joka kirjojen mukaan on hallitseva piirre molemmissa. Tässä ei käynyt niin, vaan Harry suhtautui aidon tuntuisesti Dracon muutokseen ja toisaalta Dracon ajatuksissa vilahti pian mielenkiintoisesti jäänteitä entisestä Draco Malfoysta. Vaikka kahta Dracoa ei ehkä loppujen lopuksi ollutkaan. Kumpikin on sen verran hyvännäköinen ja etenkin hyvin kuvailtu, etten siitä oikeastaan juurikaan välitä...tuolla jossain ollut kuvaus Dracosta venyttelemässä kissamaisesti, hiukset silmille valahtaneena, pyyhki suurimman osan ajatuksistani pois.
Virheistä on turha puhuakaan, koska ne saisivat olla aika suuria, jotta ne voisivat pilata tämän ja kun niitä ei ollut - no, tämä on täydellinen.
Tähän on siis koottu vain murto-osa siitä kaikesta, mitä haluan sanoa tai mitä ajatuksissani risteilee, mutta ehkä asia tuli selväksi. Rakastan tätä ja kiitän ihanasta lukukokemuksesta.
Vielä yksi sydän.♥
-
Hei.
Tämä on tosi hyvä!!
Anteeksi, en millään jaksa keskittyä kirjoittamaan yhtä mahtavan pitkää ja tarkkaan spekuloivaa kommenttia, kuin kaikki aiemmat ja varmasti tulevatkin, mutta voin sanoa, että allekirjoitan kaikki aiempien kehut. Turhaan minä niitä tähän toistelen. :)
Hieno idea, mutta ficin hienous ei jäänyt siihen. Olet osannut kans toteuttaa tämän tosi hienosti.
Upeaa kirjoitusjälkeä. :)
Ihan kaikkia kohtia en kiireessä jaksanut lukea, mutta tarina seurasi uskollisesti juonta, koska pääsin heti takaisin kärryille.
Kiitos tästä! :)
-
OOhhh my godd!!!!!
Niin ihana!!!! <33<3 luin tän eilen illalla ja en saanu nukuttuu melkeen koko yönä koska oisin halunnu lukee tätä lisää!
Ohh my gosh tää vaan on niin hyvä! <3
Harry ja Draco on niin ihania <3
Siis luin tätä ja leuka loksahteli välillä auki kun oli niin upee ficci :o
Sori kökköilyy kommenteis esiintyy mut oma vikas ku kirjotit nii hienosti ;)
Mullakin meni jo ekassa luvussa sille kuuluisalle parhaitten ficcien listalle :)
En uskalla lainata mitään, koska muuten tästä kommentista tulis liian pitkä kun lainaisin koko ficin, mutta pointti oli, että ficci on mahtava, Harry ja Draco oli todentuntusia ja ylisööttejä ja ei oo mitään pahaa sanottavaa, rakentavakin hukku höttöpilviin ;)
Kiittäen, kumartaen ja kompastuen,
hh!
// häpeen tätä kommenttia, bytheway xd mutta sä kirjotat tosi upeesti :D
-
Ooooih, tämä oli ihana!
Tiedän lukeneeni tämän aikaisemminkin, mutta huomasin syyllistyneeni pyhäinhäväistykseen ollessani jättänyt kommentoimatta. Tämä oli aivan fantastinen, en mitenkään järkevämpää kommenttia voi saada aikaan. Mieleni tekisi vain listata tähän lukematon määrä lainauksia ja jokaista kohten miljoona sydäntä ja ylisiirappista kehua. Tiedän etten saa millään aikaiseksei tämän ansaitsemaa kommenttia, mistä pyydän nöyrimmin anteeksi. En voi kuin kiittää tästä ihanasta lukukokemuksesta! <3
-M.Malfoy
-
Vau, huikeaa että joku on tämän vanhan fikkini vielä löytänyt ja vaivautunut kommentoimaankin :) Kiitos!
Vakuutan lukeneeni jokaisen kommentin, vaikka en nyt tässä jokaista erikseen lähdekään kommentoimaan takaisin, joska viestistä tulisi kilometrien mittainen!
-
aws:3 ihana ficci, ei voi muuta sanoa c:
-
;D ;D ;D
Eksyin taas tänne etsiskelemään vanhoja ficcejä joita en ole vielä lukenut ja en pettynyt!
Olen tainnut joskus aloittaa tämän lukemisen mutta en saanut muistaakseni luettua kuin ensimmäisen luvun. Nyt pääsin kuitenkin loppuun asti.
Muistinsa menettänyt Draco on järjettömän suloinen! :o
Rakastuin lopetukseen, se oli todella sujuva ja ah, niin täydellinen.
Bongasin tosin pari kirjoitusvirhettä mutta en nyt jaksa kännykällä ruveta lainailemaan.
H/D on lemppari parituksiani ja toteutit sen vielä niin hyvin... :-*
Heh, multa taitaa kohta ylistys sanat loppua.
Lakupötkö:3 kiittää.
-
Kuinkas en oo koskaan saanut aikaiseksi lukea tätä? Söpöä hoodeetä krapulapäivän piristykseksi, mikäs sen parempaa. :) Tykkäsin tosi paljon siitä miten hahmot oli kuvattu tässä. Draco oli oma häijy itsensä, ja jopa muistinmenetyksen aikana hänessä oli havaittavissa piirteitä, jotka tunnisti dracomaisiksi. Harry oli ihanan sarkastinen ja omapäinen, hänessä oli samaa särmää mitä kirjoissakin, mutta myös sitä tuttua epävarmuutta ja haparointia. Tykkäsin siitä, että Hermione ja Ron oli tässä melko lailla sivuosassa - monessa hoodeessä näiden kahden (etenkin Ronin) suhtautuminen muodostaa oman sivujuonensa, joka kulkee aika usein niitä samoja hysterian polkuja, mutta tässä heidät oli suosiolla jätetty pienemmälle huomiolle.
Arvostan ficeissä omaperäisyyttä ja pidin siitä, kuinka Dracon muistinmenetys oli toteutettu. Harryn tahaton kirous oli mielenkiintoinen lisä. Tässä oli myös paljon mukavia pikku yksityiskohtia, jotka toi sitä taianomaista fiilistä, ja hattarakoneen rooli eräänlaisena ankkurina Dracon muistikuvien välillä oli söpö. Jos jotain negatiivista pitäisi sanoa niin loppua kohden koin, että tahti kiristyi aavistuksen nopeammin kuin itse olisin odottanut - ilkiö!Dracon paluun ja onnellisen loppuratkaisun välissä olisi musta voitu laajentaa enemmän sitä, kuinka Draco alkaa saada takaisin muistojaan ja kuinka amnesiapersoona ja ns. todellinen luonne sulautuu toisiinsa. Toisaalta ficci oli tämmöisenä mukavan kompakti paketti.
Komppaan sitä joka sanoi, että teksti oli jollakin tapaa tosi rowlingmaista, helppolukuista mutta tunteisiin vetoavaa. Kaiken kaikkiaan tämä oli toimiva kokonaisuus, josta jäi kaupan päälle hyvä mieli (yhdessä vaiheessa ehdin pelätä jotain musertavan surullista loppua).
-
Uuuuuh, mikäs ficci! Onneksi löysin, onneksi luin :) Oli sen verran koukuttava, et vaikka meinasin, että oisin jossain vaiheessa lopettanut ja jatkanut huomenna, niin ei tullut kuuloonkaan :D Mutta mikäs tätä lukiessa, hyvää ja selkeää tekstiä, josta ei ainakaan mulle jäänyt epäselvyyksiä. Hahmot tuntui jotenkin olevan omia itsejään, paitsi muistinsa menettänyt Draco, mutta joo :D Ja voi että kun mun kävi Harryä vähän sääliks siin kohtaa ennen kun Malfoy lähti kotio viikoks...
Mutta siis kokonaisuudessaan ihana ja hauska, sekä omalla tavallaan jännittävä ja vähän surullinen paikotellen.
Mutta kuten sanoin, hauskaa mulla ainakin oli! Meinaan meinasin muutaman kerran kuolla nauruun, ja niistä muutama pätkä:
Utunniat. Tainnutu. Utunniat. Tainnutu. Harrylta kesti hetki keksiä noiden sanojen välinen yhteys. Tainnutuskirous. Peili. Harryn langettama tainnutuskirous oli kimmonnut takaisin peilistä ja tyrmännyt Malfoyn. Ja Malfoy oli… menettänyt muistinsa? Loistavaa, ajatteli Harry. Aiheutin Lucius Malfoyn ainoalle jälkikasvulle ja Severus Kalkaroksen sylikoiralle valikoivan muistinmenetyksen. Ja saatan joutua kolmeksi vuodeksi Azkabaniin. Taidan olla helkkarinmosiessa liemessä.
Siis ensinnäkin tuo, että herralta kestää jonkin aikaa tajuta tuo sanojen yhteys... Sitten tuo toteaminen, et hitsit, tulipas tässä nyt hankkiuduttua mukavaan soppaan :'D Ei sais nauraa, vakavaahan tuo on, mutta mä en vaan voinut sille mitään :D
Neljän päivän kuluttua Draco pääsi pois sairaalasiivestä, vaikka Dumbledore ei ollut vielä onnistunut murtamaan utunniat-kirousta. Pitempi poissaolo tunneilta olisi kuitenkin voinut vaikuttaa ikävänsorttisesti Dracon arvosanoihin. Pieniä ongelmia Dracon opiskeluun tuotti tosin sekin seikka, että valikoivan muistinmenetyksen vuoksi useat sellaiset termit kuin ”Luihuinen”, ”Severus Kalkaros” ja ”sontapommi” joutui vääntämään hänelle rautalangasta. Lisäksi hänelle oli kehittynyt – Harryn mielestä erittäin ikävä – taipumus vilkuttaa Harrylle ylitsevuotavan iloisesti aina heidän sattuessaan viidenkymmenen metrin säteelle toisistaan, ja kiljua niin että kaikki varmasti kääntyivät katsomaan: ”Harry, Harry! Olen täällä, Harry! Rakas, näetkö… Harry?”
Viikon kuluttua Harry oli jo valmis Pyhään Mungoon.
Hihihiii, ensinnäkin oli jotenkin huvittavaa, että Draco Malfoylle pitäisi vääntää rautalangasta ainakin termit Luihuinen ja Severus Kalkaros :D Sen lisäksi, vaikka Harry-parkaa vähän sääliksi käykin, niin tuo Harryn tuskastuminen Dracolta saamastaan huomiosta :'D Ja sit seuraavassa kappaleessa ensimmäinen lause: "Viikon kuluttua Harry oli jo valmis Pyhään Mungoon." Niin kamalalta kuin se kuulostaa, niin tuo kruunasi kaiken -> repesin täysin :'D
Mutta nyt viimeisenä oma henkilökohtainen suosikkini:
”Marsipaanipossu?” ehdotti Draco arasti. Kivihirviöt eivät hievahtaneetkaan. Pahus. ”Joulutorttu? Tonttumyssy? Piparkakkutalo? Kalkkunarullat?” Kivihirviöt vain irvistelivät rumaa hymyään. Dracon hermot alkoivat hiljalleen käydä vähiin. ”Torakkapiirakka! Severus Kalkaros! Aukene, Alakazam!”
Muahhahhaaa, mä en kestä tätä x'D Mä oon niin aina rakastanut Dumbledoren kivihirviötä juuri tämän takia: Kukaan oppilaista ei koskaan tunnu tietävän sen salasanaa, joten arvailuksi menee. Hetken päästä kyseinen henkilö menettää malttinsa ja heittelee mitä sattuu. Tää kohtaus on just sellanen, et jos vaan osaa käyttää sen oikein ja näin, niin varmasti saa mukaan takuuvarmaa huumoria :D Toki voi olla, että se johtuu musta, mut ite oon jotenkin aina rakastanut näitä epätoivoisia yrityksiä päästä Dumbledoren puheille :'D
Severus Kalkaros... Siinä on loistava salasana :'D
Kiitän tästä ficistä! :)