Finfanfun.fi

Harry Potter -ficit => Hunajaherttua => Aiheen aloitti: Demeter - 14.05.2009 13:07:26

Otsikko: Kaunis sinä, Harry/Ron, K-11
Kirjoitti: Demeter - 14.05.2009 13:07:26
Otsikko: Kaunis sinä
Kirjoittaja: Demeter
Pari: Harry/Ron
Tyylilaji: slash, fluffy, romance
Ikäraja: K-11
Disclaimer: Henkilöt ovat J.K. Rowlingin, teksti minun.
Juoni: Harry hymyili. Hän raotti silmiään ja vilkaisi alaspäin. Kesti hetken, ennen kuin hän tajusi päällään lepäävän jalan olevan karvainen. Todella karvainen. Ajatukset alkoivat risteillä väsyneesti hänen päässään. Siinä samassa hän muisti ahtaan patjan, viimeiltaisen kevyen humalan ja Ronin vartalon vierellään.
A/N: Osallistuu FF10:n (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=7031.0) sanalla Sininen, joskin on sanottava tämän fickin pohjautuvan hyvin löyhästi kyseiseen sanaan. Kylläpä olipa mukavaa kirjoittaa pitkästä aikaa! Huomaatte sen varmaan myös fickin pituudesta... Ei muuta kuin lukekaa, nauttikaa ja kertokaa toki fiilikset, ajatukset ynnä muut kuumotukset! :)


Kaunis sinä

Alakerrasta kantautui astioiden ja kattiloiden iloinen kolina yläkertaan saakka. Ron vilkaisi nopeasti kelloaan vain huomatakseen päivällisajan olevan käsillä. Hän kävi vielä kertaalleen läpi olkalaukkunsa sisällön, jotta siellä olisi varmasti kaikki tarvittava. Kun mitään ei tuntunut uupuvan puhtaiden vaatteiden, pyyhkeen, lompakon ja taikasauvan joukosta, hän heilautti laukun olkahihnan päänsä yli ja rymisteli portaita alakertaan. Keittiöstä leijui herkullisen ruoan tuoksu.

"Äiti", Ron huikkasi askeltaessaan keittiötä kohta, "minä lähden nyt."
"Etkö jäisi ensin syömään?" Molly kysyi keskeyttäen hyörinänsä patojen äärellä, "vastahan sinä ehdit tulla kotiin."
"Söin jo töissä lounaan", Ron vastasi, "en ole vielä nälkäinen."
"Tee kuinka haluat", Molly sanoi huokaisten, "mutta täytyyhän lounaasta olla jo monta tuntia."
"Sinä tiedät, ettei me voida töissä pitää ruokataukoa kellon mukaan..."
"Tiedän, tiedän..." Molly hymyili jo. Hän oli hetken vaiti tarkastellen poikaansa, kunnes sanoi taas reippaasti, "no, alahan jo mennä siitä! Ja vie Harrylle rakkaat terveiset!"

Ron virnisti, heilautti kättään hyvästiksi ja kaikkoontui kodistaan jättäen äitinsä jatkamaan askareitaan.

- - -

Kun Ronin jalat seuraavan kerran tavoittivat maan pinnan, hän huomasi seisovansa keskellä asuinalueen pihatietä. Syksyinen tuuli puhalsi sekoittaen hänen punaisia hiuksiaan, ja hän joutui siirtämään suortuvat silmiensä edestä korvan taakse. Ron lähti kävelemään pitkin tien reunaa silmäillen samalla ympärilleen. Asuntojen pihat näyttivät viihtyisiltä pensasaitoineen ja nurmipihoineen, ja taloista näki selvästi jokaisen niiden olevan verrattain uusia. Hän käveli numero kahdentoista kohdalle, asteli pihan poikki ja näki puisessa ovessa lukevan H. Potter, koputti kolme kertaa ja jäi odottamaan. Jokin jännityksentapainen kouraisi Ronin vatsanpohjaa, mutta siinä samassa ovi avautui ja Harry seisoi hänen edessään.

"Ron!" tummatukkainen poika ennätti huudahtaa ennen kuin oli heittäytynyt syleilemään ystäväänsä.
Ron vastasi halaukseen ja naurahti, "hieno nähdä sinua."
"Niin sinuakin! Perhana, tuntuu että siitä on ikuisuus", Harry sanoi ja vetäytyi kauemmaksi. Hänen karhea parransänkensä raapaisi Ronin kaulaa.
"No, onhan kolme viikkoa melko pitkä aika..." Ron virnisti.
"Ennen minä näin sinua joka päivä, muista se."
"Tylypahkassa oli melko vaikea vältellä samalla vuosikurssilla olevia..."

Harry hymyili onnellisena ja kehotti tulemaan peremmälle.
"Täällä on sitten vielä ihan hirveästi pahvilaatikoita ja kaikkea sikin sokin."
"Sitä vartenhan minä tänne tulin."
Ron astui sisälle taloon. Harry ei ollut liioitellut ollenkaan. Lattia oli täynnänsä suuria pahvilaatikoita, eikä huonekalujakaan näkynyt yhtä nojatuolia ja hyllyjä lukuun ottamatta. Ron ei ollut edes varma, oliko siellä niitä enempää.
"Tässä on totisesti hommaa", Ron sanoi ajatellen tulevaa urakkaa, "onneksi on sentään koko viikonloppu aikaa."
"Ikävä tuottaa pettymys, mutta pelkään, ettei tämä ihan yhdessä viikonlopussa selviä."
"Selvä. Mihin voin jättää tavarani? Vai onko sillä oikeastaan väliä", Ron virnuili.
"Makuuhuone on tuolla oikealla, siellä on vähän tilaa", Harry selitti, "raivasin tavaroita pois sieltä, jotta sain patjan mahtumaan lattialle. Ei sielläkään tosin muuta ole."

Ron asteli Harryn viitoittamaan suuntaan ja löysikin pian huoneen, jonka lattialla oli muhkurainen patja peittoineen ja tyynyineen. Hän viskasi laukkunsa ja takkinsa patjan päälle.
”Ihan hyvän kokoinen kämppä”, Ron huikkasi ilmeisesti olohuoneessa odottelevalle Harrylle, ”sinä se et turhia jahkaillut.”
”Ei ollut aikaa. En ollut ainoa, joka halusi tämän talon”, Harry vastasi, ”tämä vain jotenkin tuntui oikealta valinnalta.”
”Ymmärrän täysin. Vau, kunpa itselläkin olisi joskus varaa omaan asuntoon”, Ron sanoi ja käveli olohuoneeseen. Harry istui kippuralla nojatuolissa, ja Ron istuutui suuren pahvilaatikon päälle.
”Käythän sinä töissä”, Harry huomautti.
”Joo, käyn, mutten minä siellä hirveästi tienaa. Onneksi on ilta- ja sunnuntailisät, muuten ei olisi paljon kehumista”, Ron sanoi, ”se hyvä puoli kotona asumisessa on, ettei rahaa kulu oikein mihinkään. Voi säästää.”
”Niin, ja saat joka päivä lämpimän aterian…” Harryn ääni kuulosti jotenkin haikealta.
”Joo, mutta haluaisin minä silti aika pian pois sieltä.”

”Ajattelitko sinä hakea töitä?” Ron kysyi silmäillen Harrya.
”Joo, totta kai”, toinen vastasi, ”pistän vain ensin kaikki mallilleen. Tämän talon ja ehkä vähän pihaa… Saa nähdä mitä eteen tulee. En enää edes tiedä, mitä haluaisin tehdä.”
”En minäkään olisi koskaan uskonut päätyväni kokiksi”, Ron huomautti, ”minäkinhän halusin aluksi auroriksi. Nyt se tuntuisi ehkä vähän turhalta, en tiedä.”
”Niinpä.”

”Tule, niin minä esittelen enemmän tätä taloa”, Harry sanoi nousten ylös. Ron seurasi hänen perässään. Ensimmäiseksi he menivät keittiöön.
”Eikä”, Ron huokaisi, ”mitä sinä edes teet näillä kaikilla hienouksilla? Ethän sinä edes osaa tehdä ruokaa!”
”Äh, Ron, minä voin opetella!” Harry puolustautui.
”Tämä on silkkaa haaskausta”, Ron kuiskasi ihastellen keittiön tilavuutta ja erikoisuuksia, ”kun me saadaan laitettua paikkoja kuntoon, niin koeajetaan tämä keittiösi. Tehdään jotain oikein hyvää.”
”Käy minulle”, Harry sanoi, ”olisikin kiva saada jotain oikeaa ruokaa pitkästä aikaa.”

Seuraavaksi he menivät eteiskäytävän kautta kylpyhuoneeseen. Ron huokaisi jälleen.
”Aika viihtyisä, vai mitä?”
”Vähintään”, Ron sanoi, ”minusta tuntuu, että joku ilta tuo kylpyammekin on ihan pakko testata. Ovatko nuo pienet lamput tuolla katossa sellaisia tunnelmavalaistukseen tarkoitettuja?”
”Joo, ovat ne”, Harry vastasi, ”voin näyttää miten ne toimii.” Hän painoi valokatkaisimia muutaman kerran, jolloin huone hämärtyi ja sitä jäi valaisemaan vain pikkuruiset, sinisen hohtoiset lamput. Näytti aivan kuin tähdet olisivat tuikkineet.
”Mahtavaa”, Ron sanoi, ”älä vaan esittele tätä samaa Ginnylle. Hän muuttaisi heti luoksesi.”
Ron hymyili leveästi, ja Harry naurahti:
”Ei varmaan ole paljostakaan kiinni, että sinäkin jäisit.”
”Ei todellakaan.”

Kun koko talo oli esitelty, Harry ehdotti että he poikkeaisivat kaupassa ostamassa jotain purtavaa ja juotavaa illaksi. He lähtivätkin kävellen ja palasivat pian kolme ostoskassia pullollaan tavaroita.
”Minulla ei olekaan ollut jääkaappi vielä näin täynnä”, Harry naureskeli kun he purkivat tavaroita kasseistaan.
”On se sinunkin aika syödä kunnolla”, Ron hymyili, ”en tajua miten olet pärjännyt valmisruualla näin kauan… Minusta näyttää, että olet taas laihtunut. Näytät hirveän laihalta.”
”Ääh, ehkä vähän”, Harry myönsi, ”pitäisi varmaan alkaa edes urheilemaan, niin olisi muutakin kuin luuta ja nahkaa. Ei jotenkin vain ole innostanut.”
”Yksin on varmasti tylsempi lähteä, kun ei ole huispausta eikä mitään. Voisit ehkä hankkia koiran tai jotain”, Ron ehdotti.
”Tiedätkö, olen kyllä miettinyt tuota”, Harry vastasi, ”mutten voi ainakaan vielä laittaa mitään koiraa, pitää ensin saada omat asiat loppuun asti kuntoon.”

He purkivat loput tavarat rauhallisen hiljaisuuden vallitessa, ja siirtyivät sen jälkeen olohuoneeseen pahvilaatikoiden äärelle.
”Eiköhän aloiteta”, Ron ehdotti.
He avasivat paksulla teipillä suljettuja laatikoita, tutkivat niiden sisältöjä ja miettivät, mikä olisi järkevintä laittaa minnekin. Kylpyhuoneeseen menevät tavarat olivat helpointa viedä heti paikoilleen. Yhdestä laatikosta löytyikin parranajokone.
”Eipä ole ihme, että on tuo sänki päässyt kasvamaan, kun tämäkin on vielä laatikossa”, Ron virnisti katsoen vastapäätä istuvan Harryn leukaa, joka vaistomaisesti sipaisi karheaa parransänkeään.
”Minä en muistanut, minne olin pakannut sen.”
”Joopa joo…”

Kun he olivat käyneet läpi jo useamman laatikon Ronin tuskastellessa, miten Harry oli kerennyt hankkia niin paljon tavaraa itselleen viime aikoina, Harry kävi hakemassa jääkaapista pari pulloa olutta, jota he olivat ostaneet.
”Kippis”, Harry sanoi virnistäen ojentaessaan toista pulloa Ronille, ”ilman sinua en olisi jaksanut vielä aloittaa tätä urakkaa.”
He kohottivat pullot huulilleen ja asettuivat kumpainenkin mukavampaan asentoon lattialla.
”Melkein kaksi tuntia jo takana”, Ron huomautti siemaillessaan pullostaan.
”Aika paljon ollaan saatu aikaan”, Harry puolestaan haukotteli.
”Joo, niin ollaan”, Ronkin myönsi, ”kohta on varmaan ruokatauon paikka.”
”Voidaan me nytkin syödä, jos on nälkä.”
”Ei olisi kyllä pahitteeksi.”

Harry laski pullonsa maahan ja kävi uudelleen mutkan keittiössä. Tällä kertaa hän palasi mukanaan kaksi nakkisämpylää.
”Jes, hodareita”, Ron huokaisi onnellisena ja otti vastaan toisen sämpylöistä. He söivät ajatuksiinsa uppoutuneina.
”Vielä ehditään hieman tehdä tälle päivälle”, Harry sanoi pudistellessaan murusia sylistään lattialle. He jatkoivat tavaroiden purkamista ja aukaisivat hyvää tahtia uusia pahvilaatikoita ja uusia pulloja. Heidän keskustelunsa muuttuivat pikkuhiljaa yhä hyväntuulisemmiksi ja nauravaisemmiksi. Kun he olivat saaneet kirjat, vaatteet ja kaiken muun mahdollisen omille paikoilleen, oli olohuoneessa jäljellä enää muutama pahvilaatikko. Ron aukaisi niistä pienimmän.

”Ja mitähän täältä löytyy”, Ron puheli vetäessään pahviläppöjä auki, ”jaa-a, katsotaas – oho”, hänen jutustelunsa päättyi hämmästyneeseen ääneen. Harry kohotti katseensa ja tämän kulmat rypistyivät.
”Ron, minä voin purkaa sen laatikon, annatko tänne”, hän sanoi ja ojensi käsiään laatikkoa kohti.
”Mutta Harry”, Ron vastusteli ilmeisesti pidätellen nauruaan, ”nythän tämä vasta käy mielenkiintoiseksi!”
”Ne tavarat ovat menossa yöpöydän laatikkoon, minä voin viedä ne”, Harry yritti.
”Eihän sinulla ole edes yöpöytää”, Ron huomautti. Hän oli jo kaivamassa laatikon sisältöä paremmin auki, kunnes Harry nappasi sen hänen kädestään.
”Kiitos tarjouksesta, mutta minä hoidan tämän tästä eteenpäin.” Harry nousi seisomaan ja lähti viemään laatikkoa makuuhuoneeseen patjansa viereen.
Ron hymyili hölmösti. Hän oli varma, että oli nähnyt sen pienen purkin, muistikirjan ja kondomipakan, sekä muiden tavaroilla joukossa jotakin – valokuvan hänestä ja Harrystä viimeisen lukuvuoden ajoilta. Sillä hetkellä se tuntui hänestä miellyttävältä ja suloiselta. Yhä hymyillen Ron siirtyi seuraavan laatikon luokse ja alkoi järjestellä cd-levyjä kaappeihin.

Ilta pimeni hyvää vauhtia yöksi, kun he olivat saaneet olohuoneen kokonaan tyhjilleen. Hyväntuulisina he löivät kättä yhteen ja päättivät tehdä vähäisten huonekalujen uudelleen järjestelyn huomenna, kun olisivat uusissa voimissaan. Nyt ajatus lämpimästä nukkumapaikasta peiton alla ja suloisesta unesta tuntui paljon houkuttelevammalta kuin ahertaminen pikkutunneille asti.
”Miten sinä ajattelit että me nukutaan”, Ron kysyi mahdollisimman huolettomasti sen, mitä oli pyöritellyt päässään jo pidemmän aikaa. Hän oli nähnyt makuuhuoneessa vain yhden patjan, tyynyn ja peiton.
”Käytän monistustaikaa sängyntekeleeseeni. Olen pahoillani, minulla ei ole vielä oikeaa sänkyä eikä varapatjoja tai mitään, niin ajattelin että se käy”, Harry vastasi.
”Käy aivan hyvin”, Ron haukotteli ja he siirtyivät makuuhuoneeseen. Harry etsi taikasauvan käsiinsä, osoitti patjaa lattialla ja mumisi loitsunsa, mutta mitään ei tapahtunut. Hän yritti toisen kerran. Ja kolmannen.
”Helvetti”, Harry mumisi.
”Oletko varma, että sinulla on oikea taika”, Ron kysyi haukotellen.
”Olen, olen”, Harry vastasi hieman turhautuneen kuuloisena.
”Harry”, Ron sanoi ja hihitti vähän, ”minusta tuntuu, että sinä taidat sammaltaa hieman… Ehkä et lausu tarpeeksi selvästi.”
”Hyvä on, yritä sitten itse.”

Ron otti oman sauvansa esiin, osoitti patjaa ja lausui loitsun, mutta tälläkään kertaa ei tapahtunut mitään.
”Perhana”, Ron kirosi, ”olen ihan varma että se oli sama loitsu, jota olen käyttänyt monistaessani jotain.”
He kumpikin yrittivät vielä jonkin aikaa, mutta tuloksetta. He kirosivat ärräpäitä yhdessä vielä jonkin aikaa, mutta sekään ei auttanut. He katsoivat toisiaan harmistuneina.
”Minä voin kyllä nukkua siellä nojatuolilla, ota sinä vain tämä”, Harry ehdotti sopuisasti.
”Ei missään nimessä”, Ron sanoi, ja hänen silmäluomensa alkoivat jo painautua kuin itsestään kiinni, ”eihän siinä voi nukkua. Se on aivan liian pieni.”

He olivat hetken vaiti.
”Minun puolestani me voidaan nukkua tässä”, Ron sanoi viimein, ”vaikka on se varmasti vähän ahdasta.”
”Niin, ollaanhan me ennenkin nukuttu samassa huoneessa”, Harry koetti järkeillä. Hän riisui päällysvaatteensa pois, kunnes oli enää boksereissaan ja luikahti peiton alle, ”hyi hitto, täällä on kamalan kylmä. Ala nyt äkkiä tulla niin lämpenee vähän.”
Ron katsoi hetken peiton alla värisevää Harrya, joka oli turhan leveässä kyyryssä, jotta patjalle todellakin mahtuisi kaksi täysikokoista velhoa. Siitä huolimatta Ronkin riisuutui. Hän jätti t-paidan ja alushousut päälleen, ja sujahti peiton alle. Harry ei ollut puhunut vain lämpimikseen. Peiton alla tosiaankin palelsi niin vähissä vaatteissa, eikä Harrynkaan iho tuntunut huokaavan yhtään lämpöä. Patja oli niin ahdas, että heidän vartalonsa koskettivat kuin väkisinkin hieman toisiaan.

”Sinä olet kylmä”, Ron mumisi unisena Harryn painautuessa selkä edellä hänen vartaloaan vasten.
”Siksi minä tässä lämmittelenkin”, toinen vastasi tuskin enää hereillä. Ron tuhahti, mutta nukahti melkein saman tien siihen ahtaaseen, pieneen patjaan peiton juuri ja juuri yltäessä heidän molempien päälle. Yön tuntien kuluessa Ron nosti nukkuessaan jalkansa Harryn keskivartalon päälle, ja painoi päänsä lähemmäksi tämän niskaa. Tuntui hyvältä nukkua lähellä toista.

- - -

Seuraavana aamuna Harry heräsi varhain. Ulkona tuntui olevan kolea ilma, ja huonekin oli vilpoisen oloinen. Mutta Harrylla oli lämmin, sillä jonkun kädet olivat kietoutuneet hänen ympärilleen ja raskas jalka oli hänen lanteidensa päällä. Niskassa tuntui rauhallinen hengitys ja pitkät hiukset kutittelivat hieman.

Harry hymyili. Hän raotti silmiään ja vilkaisi alaspäin. Kesti hetken, ennen kuin hän tajusi päällään lepäävän jalan olevan karvainen. Todella karvainen. Ajatukset alkoivat risteillä väsyneesti hänen päässään. Siinä samassa hän muisti ahtaan patjan, viimeiltaisen kevyen humalan ja Ronin vartalon vierellään.

Jostain syystä häntä hymyilytti vielä enemmän. Hän haukotteli raukeasti ja hieroi hieman silmiään, ja alkoi miettiä. Hänen ei tehnyt mieli nousta patjalta, ei nyt kun oli niin ihanan lämmintä ja mukavaa. Mutta entä kun Ron heräisi kietoutuneena Harryn ympärille? Eikö se olisi noloa? Juuri kun hän oli aikeissa sujahtaa Ronin hellän unisesta syleilystä pois, tämän kädet rutistuivat tiukemmin hänen ympärilleen. Ronin kasvot painautuivat lähemmäksi Harrya, joka värähti toisen vetäessä syvään henkeä vasten hänen ihoaan. Harrya kihelmöi. Ron oli sikiunessa. Jos hän nukahtaisi vielä ihan hetkeksi, Harry ajatteli, ja nousisi vasta sitten. Hän kurotti peiton varovasti paremmin päälleen ja sulki silmänsä.

- - -

Ron heräsi kylmyyteen selässään. Hänen paitansa oli rullautunut ylös, eikä hänellä ollut peittoa päällään. Huoneessa oli kylmä. Ron vei kätensä selän taakse ja nyki paidan alas. Hän laski jalkansa Harryn päältä ja oli vetämässä peittoa myös itselleen, kunnes hän rekisteröi tapahtuneen. Mitä hän olikaan juuri tehnyt? Laskenut jalan pois Harryn lanteiden päältä? Ronin silmät laajenivat, kun hän huomasi toisen kätensä olevan vielä Harryn alla. Se olikin vähän turta. Oliko hän nukkunut koko yön näin tiiviisti kiinni ystävässään? Voi helkkari! Jos oli, niin oliko Harry huomannut sen?

Ron pidätti henkeään jonkin aikaa ja yritti kuunnella, nukkuiko toinen. Ainakin kuulosti rauhalliselta. Ron kohottautui Harryn alla olevan käden varaan, ja kurkisti toisen olan ylitse – kyllä Harry taisi nukkua, melko varmasti. Silmät olivat kiinni, ilme rauhallinen ja suu hieman raollaan, mikä vaikutti lupaavalta. Ainakaan Harry ei tuntunut olevan tietoinen siitä, kuinka lähellä Ron itse asiassa häntä oli. Mutta miten ihmeessä hän saisi kätensä vapaaksi herättämättä Harrya?

Ron tunsi itsensä turhautuneeksi. Hän ei keksinyt miten saisi kätensä pois toisen alta aiheuttamatta heräämistä. Se tästä vielä puuttuisikin. Oli muutenkin tarpeeksi kiusallista nukkua niin lähellä toista, mutta että nyt ihan näin lähellä! Ron puri huultaan harmistuneena. Hän kiinnitti katseensa Harryn sekaisiin hiuksiin ja alkoi hivuttaa kättään mahdollisimman varovasti vapaaksi. Koko ajan hän kirosi väsyneesti mielessään, kunnes hänen kätensä oli pitkältä tuntuneen ajan jälkeen poissa toisen alta. Ron kuunteli hiljaisen jännittyneenä Harryn reaktiota, mutta sitä ei tullut. Ron huokaisi helpottuneena. Luojalle kiitos. Harry ei ollut herännyt.

Hän nousi ylös, ravisteli turtaa kättään ja hipsutteli keittiöön. Olo oli heikko ja lattia paljaiden jalkojen alla kylmä. Ron laski kylmää vettä kaapista ottamaansa lasiin ja kumosi sen kurkkuunsa. Kun Harry tuntui vain jatkavan nukkumistaan, Ron päätti käydä peseytymässä sillä välin. Hän meni suihkuun, huuhteli viimeisetkin unenmurut silmistään, lainasi Harrylta pyyhettä ja tunsi olonsa monta kertaa paremmaksi kuin herätessä. Ronin palatessa keittiöön Harry ei ollut vieläkään noussut, joten Ron laittoi kahvit tippumaan ja päätti mennä herättämään ystävänsä. Makuuhuoneen ovensuulla hän pysähtyi hetkeksi katsomaan, kuinka toinen nukkui sikeästi poskessa tyynynpainaumat.

”Huomenta”, Ron huikkasi. Kahvin tuoksu alkoi levitä tunkkaiseen huoneeseenkin.
”Mhhhmnta”, kuului patjan pohjalta.
”Nousehan ylös, eiköhän me jatketa hommia”, Ron puheli ja käveli pörröttämään toisen takkuisia hiuksia. Jostain syystä hän oli kummallisen hyvällä tuulella. Harry raotti silmiään, kohtasi Ronin hymyilevän katseen, ja tämän ilme tuntui pysähtyvän hetkeksi, aivan kuin hän olisi juuri oivaltanut jotakin.

”Mikä päivä tänään on”, Harry kysyi yhtäkkiä melko heränneen kuuloisena.
”Lauantai”, Ron vastasi.
”Vai niin.” Harry oli hetken vaiti. ”Käydään ostamassa minulle sänky.”
Ronin vatsassa muljahti. Hän ei voinut mitään sille ajatukselle, joka tuntui tökkivän hänen mieltään sanoen että Harry oli ollut hereillä, oli luullut Ronista jotain ja ahdistunut ja halusi seuraavaksi yöksi vähän etäisyyttä. Voi hitto.
”Sopii”, oli ainut mitä Ron keksi sanoa.

Harry nousi seisomaan, venytteli käsiään haukotellen ja kuului mumisevan onnellisen kuuloisena jotakin kahvista. Harry hymyili koko ajan. Ronin mielestä nämä asiat eivät jotenkin sopineet toisiinsa.

- - -

”Joko teitä on palveltu?” nuori, pystytukkainen mies kysyi astellessaan Harrya ja Ronia kohti erilaisten sänkyjen ohitse.
”Ei vielä”, Harry ennätti vastaamaan.
”Voinko siinä tapauksessa auttaa teitä jotenkin?”
”Joo. Sängylle olisi tarvetta”, Harry sanoi.
Mies naurahti hyväntuulisena. Ron luki nopeasti hänen paitaan kiinnitetystä nimikyltistä tämän nimen olevan Joan. Joan vilkaisi hiljaisena pysynyttä Ronia ja alkoi kysellä tarkempia vaatimuksia sänkyä koskien Harrylta. Ronin mielestä se mies katsoi aivan liian usein ja liian pitkään Harrya silmiin.

Hän ei jaksanut kuunnella heidän keskusteluaan, vaan antoi katseensa vaeltaa sängystä toiseen. Niitä oli niin paljon erilaisia. Jotkut olivat valkoisia, jotkut ruudullisia, toiset kapeita, toiset leveitä. Huoneen toisessa päässä Ron näki yhden erityisen houkuttelevan näköisen leveän sängyn, joka oli erikoisen korkea ja pehmeän näköinen. Hän käveli sen luokse ja silitti ajatuksissaan sen muhkeaa patjaa. Se oli varmasti ihanin sänky, minkä hän oli koskaan nähnyt.

”Siinä tapauksessa tuo sänky, jonka luona ystävänne on, voisi olla hyvä vaihtoehto”, Joanin ääni tunkeutui Ronin korviin. Harry ja myyjä kävelivät hänen luokseen. Pystytukka alkoi luennoida sängyn ominaisuuksista ja Harry istahti sängyn reunalle. Siinä samassa tämän kasvoille levisi hymy.
”Taidat pitää siitä”, Joan virnuili.
”Joo”, Harry myönsi ja heittäytyi selälleen sängylle, ”tämä on hyvä. Tosi hyvä.”
”Kokeile vaan sinäkin”, myyjä hymyili nyökäten Ronille.
”Joo, Ron, tule kokeilemaan”, Harrykin innostui.
”En minä tiedä, tarviiko minun -”
”Höpöhöpö”, Harry sanoi ja kaappasi lähemmäksi kyykistyneen Ronin sängylle viereensä, ja lisäsi sitten hiljaisemmalla äänellä, ”nukuthan sinä tässä ainakin ensi yön.”
Ronin rinnassa läikähti.
”No, mitä pidät”, Joan kyseli iloisena.
”Vaikuttaa hienolta”, Ron sanoi, eikä tiennyt itsekään kummalle miehistä vastasi. Harry nousi nauraen istualleen.
”Joo, tehdään kaupat”, hän sanoi varmasti.

Ron seurasi hieman pöllämystyneenä sivusta, kuinka Harry antoi osoitteensa Joanille, joka lupasi liikkeen toimittavan sängyn päivän päälle kotiovelle saakka.
”Haluatteko te vielä jotain muuta”, Joan kysyi.
”No yöpöydälle nyt ainakin olisi käyttöä”, Harry virnisti.
Yhtäkkiä Ron muisti eilisillan tarkemmin kuin aikaisemmin, eikä hän ei voinut estää itseään nauramasta. Harry punastui ja Joan katsoi heitä kulmiensa alta.

- - -

Palatessaan Harryn asunnolle he olivat ostaneet vähän enemmänkin kuin pelkän sängyn: Harry levitteli iloisena uutta mattoaan olohuoneeseen ja Ron asetteli koristetyynyjä jo kotiin toimitetulle muhkealle sängylle. Harry oli myös valinnut kauniinpunaisen sohvan, ja oli sitä mieltä, että yksinäinen nojatuoli saisi mennä menojaan. He olivat kumpikin riemukkaalla tuulella.
”Onko meillä edes purkamatta muuta kuin ne muutamat laatikot makuuhuoneesta”, Ron kysyi kun he kaatuivat hieman uupuneina uudelle sohvalle.
”Ei taida olla”, Harry vastasi, ”tässä meni kyllä niin paljon vähemmän aikaa kuin odotin.”
”Sanopa muuta.”

Harry nousi ylös, kävi laittamassa radion soimaan ja palasi takaisin sohvalle. Hän asettui makaamaan selälleen niin, että hänen päänsä oli lähellä Ronin syliä, muttei ihan koskenut.
”Levähdetäänkö ensin vähän, ja aloitetaan vasta sitten se purkaminen”, tummatukkainen ehdotti.
”Joo, passaa”, Ron vastasi. Hän istui hiljaa paikallaan, eikä Harrykaan sanonut mitään, joten Ronin mahasta kumpuava kumea murahdus kuului selvästi musiikin yli heidän kummankin korviin. Harry hyrähti sohvalla.
”Aika noloa, kun pidän sinua nälissäsi täällä”, Harry virnisteli, ”toinen tulee auttamaan ilmaiseksi, eikä tiedossa ole edes ruokapalkkaa...”
”Parempihan se on, ettet sinä vastaa ruokahuollosta”, Ron huokaisi, ”ties mikä ruokamyrkytys siitäkin seuraisi.”
”Kiitti vaan”, Harry sanoi kohottaen hieman leukaansa, ”no, joko sinä loihdit meille jonkun ihmeaterian?”
”Mikä sinulle maistuisi?”
”Ihan mikä vaan, kunhan on hyvää. Jälkkäriksi vaikka uuniomenia”, Harry innostui.
”Ei me ostettu omenia”, Ron huomautti.
”Ai perhana.”

”Mitä jos tehtäisiin yhdessä? Jos sinä opettaisit minua?” Harry kohotti katseensa Ronin sinisiin silmiin ja työnsi päänsä toisen syliin.
”Mmmhh”, Ron mumahti, ”joo vaikka.”

Ron ei saanut kiinni ajatuksistaan. Mitä Harry oikein teki? Ei tämä ollut ensimmäinen kerta kun Harry lepuutti päätään Ronin reisien päällä, olivathan he olleet kauan hyvin läheisiä ystäviä, mutta jotenkin tämä tuntui nyt erilaiselta. Ajatuksissa kummitteli viimeöinen, mutta Ron ei voinut olla varma, pystyikö kaikkia ajatuksiaan laittamaan sen piikkiin – tänään Harry välillä hermostutti häntä aika paljon. Ja juuri sillä hetkellä hän halusi työntää sormensa ystävänsä villiin hiuspehkoon. Ronin korvat punehtuivat.

”Mitähän me voitaisiin tehdä”, Harry mietti ääneen. Hän vei kätensä päänsä taakse ja laski ne Ronin sivureidelle, ”olisi oikeasti tosi hyvää joku sellainen perunaruoka ja kastike ja jotain paistia… Mitä lihaa meillä olikaan?” Hänen kätensä näpräilivät Ronin farkkuja puheen tahdissa.
”Lehmää”, Ron vastasi.
”Lehmää? Minä luulin että sitä kutsutaan vähintään naudaksi tai häräksi noissa teidän piireissä”, Harry virnuili ja nipisti kevyesti Ronin reittä.
”Öh, niin.” Ron ei tosissaan tiennyt mitä ajatella saati sanoa. Hän ei pysynyt yhtään kärryillä – oliko Harry flirttaillut hänelle? Vai mitä se kaikki oli? Hänen poskensakin olivat varmasti hyvin punaiset.
”No eiköhän mennä tekemään”, Harry sanoi huomaamatta Ronin reaktiota. Tai siltä se ainakin vaikutti. Harry nousi ylös ja Ron seurasi tämän perässä keittiöön.

Pian he olivatkin täydessä työn touhussa. Ron opasti Harrya minkä kerkesi, ja yritti saada tämän välttämään mahdollisimman monet kömpelöt ideat, joita tämä oli toteuttamassa. Kun hän oli kehottanut Harrya leikkaamaan lihan, ei kestänyt kauaakaan kun työpöydältä kuului iloista, joskin hyvin hyödyttömältä kuulostavaa sahausta. Ronin oli pakko mennä tarkistamaan, kuinka Harry oli hoitamassa asiaa – ja hän purskahti saman tien raikuvaan nauruun.

”Mitä minä nyt taas teen väärin”, Harry kuulosti jo hieman kärsimättömältä. Ron ei edes välittänyt pyyhkiä virnettä kasvoiltaan.
”Mitä jos ottaisit ensiksi jonkun toisen työkalun kuin voiveitsen.”
Harry näytti hieman harmistuneelta laskiessaan veitsen pöydälle samalla kun Ron etsi kaapeista parempaa asetta lihaa varten. Punatukka ojensi löytämänsä veitsen ystävälleen, joka suuremmitta suruitta survaisi sen lihaan. Ronin teki mieli nauraa taas.

”Katsopa Harry”, hän sanoi mahdollisimman vakaalla äänellä, ”ota ihan ensiksi se käteen tällä tavalla…” Hän laski kätensä Harryn käden päälle ja asetteli sen paremmin. ”Ja tee tällainen liike”, hän jatkoi pitäen yhtä aikaa kiinni Harryn kädestä ja veitsestä, ”huomaatko miten se leikkaa paremmin?”
Ron vilkaisi Harryn keskittyneitä kasvoja, ja näki pojan nyökkäävän. Hän päästi irti Harryn kädestä, ja seurasi kun toinen teki parhaansa.
”Nyt menee paljon paremmin”, Ron kehui. Hän katsoi Harryn touhuamista vierestä, ja kuinka suloiselta toinen näyttikään siinä lihaa leikellessään – tämän kulmat olivat hieman rypyssä, poskilla kareili vieno puna ja hänen suunsa oli tiukkana viivana. Yhtäkkiä Ronin teki mieli painaa suudelma niille punoittaville poskille. Voi hyvä luoja.

”Joo, hyvin menee”, Ron sanoi hajamielisesti, ”minäpä käväisen vessassa.” Hän puoliksi juoksi vessaan vain tuijottaakseen hämmästynyttä peilikuvaansa. Mikä ihme häneen oli mennyt?

-

”Tämä on ihan mielettömän hyvää”, Harry huokaisi haarukoidessaan ruokaa suuhunsa. Ron virnisti.
”Kiva kuulla”, hän sanoi, ”eikö ole mukava huomata, ettei ole sittenkään niin onneton kokki?”
”En minä olisi osannut tehdä puoliakaan, ellet sinä olisi neuvonut. Ihan oikeasti”, Harry vakuutti. Ron tyytyi hymyilemään. He jatkoivat syömistä hiljaisuuden vallitessa, ja Ron päästi ajatuksensa harhailemaan. Harry vilkuili häntä pöydän toiselta puolelta tuon tuostakin, ja vaikka Ron yritti olla välittämättä, hänen korvansa punehtuivat taas.

”Tuo paita sopii sinulle”, Harry sanoi yllättäen. Ron sipaisi vaistomaisesti sinistä neulettaan.
”Ai, vai niin”, Ron vastasi hieman hämillään, ”kiitos.”
Tummatukka hymyili hänelle tavattoman lämpimästä. He katsoivat toisiaan silmiin ja siinä samassa Ron tajusi jotain. Olisihan se pitänyt huomata. Ei Harry hänelle ollut flirttaillut.

”Harry, sinä taidat koetella minua.”
”Koetella? Miten niin?”
”Älä esitä viatonta, olet tehnyt sitä koko päivän”, Ron vastasi ja voitonriemuinen hymy kohosi hänen kasvoilleen, ”olisi se pitänyt arvata! Mitä sinulla oikein on mielessä? Onko tämä joku sinun pikku testisi jotain ihmejuttua varten vai mitä sinä oikein teet?”
Harry nauroi. ”Ei mitään, usko pois, enkä minä ole mitään koetellut, minä-”
”Älä selitä”, Roniakin nyt nauratti. Miten hän olikaan mennyt niin hämilleen ja punastellut, vaikkei Harry selvästikään ollut tarkoittanut mitään sellaista mitä hän oli kuvitellut!
”Ron! Ihan oikeasti, usko minua”, Harry sanoi, ”minä vain olin niin iloinen aamulla kun heräsin ja sinä olit ympärilläni, niin minä kai jotenkin innostuin liikaa…”

Ronin silmät levisivät. Harry oli ollut hereillä. Harry oli tiennyt koko päivän. Ja nyt Harry nauroi hänelle.
”Miten niin innostuit? Mistä sinä innostuit?” Ron tivasi ja oli huomaamattaan noussut puoliksi seisomaan. Nyt oli Harryn vuoro olla hieman hämillään.
”Minä – tai siis kun sinä-”, mitkään sanat eivät tuntuneet sopivan Harryn suuhun.
”Sinäkö… olitko sinä hereillä”, Ron kysyi tyrmistyneenä.
”Ööh, en, tai kyllä, tai en ollut kun lähdit mutta minä heräsin sitä ennen.”
Ron tuijotti Harrya.
”Enkä minä raskinut herättää sinua, sinä olisit varmasti herännyt jos minä olisin lähtenyt, eikä kellokaan varmaan ollut paljon mitään vielä, minä luulin että heräisin vielä ennen sinua”, Harry selitti. Ron näytti säikähtäneeltä.

”Jaa”, Ron kommentoi ja tajusi istua takaisin tuolille. Hän tunsi olonsa alastomaksi. Aivan kuin tämä asia olisi ollut jokin suuri, nöyryyttävä salaisuus, joka oli yhtäkkiä paljastettu, riisuttu pois hänen päältään – vaikka, kuten Ron ajatteli, se salaisuus ei ollut hirveän nöyryyttävä, vain hieman kummallinen, ehkä vähän kiinnostava ja no, miten sen nyt sanoisi, erikoinen. He olivat hetken vaiti. Harry jatkoi syömistä.

”No, miten sinä sitten nukuit?”
”Hyvin, oikeastaan paremmin kuin pitkään aikaan”, Harry vastasi, ja tämän kasvoille kohosi taas kaunis hymy.
”Jaa, sepä hienoa.”
”Ron, et kai sinä ole vihainen?”
”En! Minä en vain tiedä mitä ajatella, olen vähän sekaisin nyt…”
”Oliko se kamalaa nukkua niin lähellä minua?”
”Ei, en minä sitä tarkoittanut”, Ron ähkäisi, ”minä vain luulin, että sinä nukuit, jos minä olisin tiennyt, niin olisin kyllä ottanut asian esille ja oltaisiin selvitetty tämä.”
”Mitä selvittämistä tässä nyt on?” Harry kysyi.
”Halusin vain sanoa, etten minä tahallani ollut sinussa kiinni. En minä tiedä, ehkä näin vain jotain unta ja käyttäydyin siksi niin, muttei minun ollut tarkoitus ahdistella eikä mitään – Harry, oliko se sinusta hirveää?” Ron päätti selityksensä hartiat lysyssä.
”Ei todellakaan”, toinen vastasi, ”minusta se oli mukavaa. Että joku oli siinä lähellä.”

Ron pysyi vaiti.
”Eikä vaan joku, vaan että se olit sinä”, Harry sanoi hiljaisemmalla äänellä.
Ron ei saanut syödyksi. Ja se oli häneltä aika paljon. Hän kohotti silmänsä Harryn omiin ja he katsoivat toisiaan hetken aikaa.
”Kiitos, tuo oli mukava kuulla.” Yhtäkkiä paine tuntui hellittävän Ronin rinnassa ja hän uskalsi hengähtää.
”Minä luulin että sinä nousisit takajaloillesi siitä asiasta.”
”Minusta taas tuntuu, että se olit sinä joka teit niin.”
”Joo, ehkä vähän”, Ron myönsi.

Harry hymyili hänelle hiljaa.

- - -

Ilta oli taittunut yhä pimeämmäksi, kun Harry ja Ron olivat siivonneet keittiön ja istuneet olohuoneessa juttelemassa loputtomalta tuntuneen ajan. Kun Ron oli haukotellut jo hyvän aikaa, Harry ehdotti että he menisivät nukkumaan. Makuuhuoneessa he riisuivat sängyn petauspatjan, eikä Ron voinut olla ihastelematta sänkyä.

”Tämä on kyllä maailman hienoin sänky, ihan varmasti”, hän sanoi kavutessaan sängylle ja kaivautuessaan peiton alla. Hän suorastaan upposi patjaan, ja sillä hetkellä sänky tuntui maailman rakastavimmalta ja pehmeimmältä syliltä.
”Tervetuloa höyhensaaritaivaaseen”, Harry sanoi ja seurasi hänen perässään peiton alle, joka oli niin leveä, että sinne olisi mahtunut kolmaskin ihminen, ”kuvittele, täällä minä nukun kaikki tulevat yöt…”
”Onnenpekka”, Ron sanoi tavoitellen ääneensä katkeruutta.
”Älä nyt”, Harry naurahti ja tönäisi häntä olkapäähän, ”jaanhan minä tämän yön sinun kanssasi, ole kiitollinen siitä.”
”Minä jaan tämän yön enemmänkin tämän sängyn kanssa…” Ron sanoi huvittuneena.

He möyrivät itselleen mahdollisimman hyvän asennon sängyllä, kumpikin omalla puolellaan, mutta kasvot kääntyneinä toistensa suuntaan.
”Hyvää yötä”, Ron kuiskasi.
”Hyvää yötä”, Harry vastasi ja sulki silmänsä.

Ron heräsi yöllä havahtuen. Hän räpäytti muutaman kerran väsyneitä silmiään ja tuijotti eteensä. Tai pikemminkin tuijotti Harryn kasvoja, jotka olivat vain lyhyen matkan päässä hänen omistaan. Ronilla oli lämmin. Hyvin lämmin. Harryn iho oli lämmin häntä vasten, tämän hengitys oli lämmin ja peitto heidän päällään oli lämmin. Ron käänsi päänsä vilkaistakseen sängyn reunalle jäänyttä tilaa. Sitä oli saman verran kuin hänen mennessä nukkumaan, mikä tarkoitti sitä, ettei hän ollut liikkunut mihinkään yön aikana. Harry oli liikkunut. Ja nyt Harryn jalka oli hänen reisiensä välissä koukussa, tämän toinen käsi hänen päällään ja ylävartalo kaarevalla notkolla, samalla kun Harryn toinen käsi oli heidän välillään olevassa tilassa, kämmen kiinni Ronin paljaassa vatsassa.

Ron nielaisi.

Hänen sisällään velloi outo tunne. Se tunne ei ollut samanlainen kuin edellisenä aamuna, ei ollenkaan hätääntynyt tai ahdistunut, vaan pikemminkin onnellinen. Harryn iho hänen ihollaan tuntui hyvältä, tämän kasvot näyttivät suloisilta, eikä Ron halunnut työntää ystäväänsä kauemmas itsestään. Häntä ei väsyttänyt enää, joten hän antoi ajatustensa vaeltaa menneessä päivässä ja kaikissa niissä tilanteissa, jotka olivat saaneet hänet Harryn seurassa jännittyneeksi ja jollain tapaa kutkuttavaksi. Hän muisteli Harryn kaunista hymyä ja ystävällisiä sanoja, ja siinä samassa nukkuvan Harryn huulille piirtyi hymy. Ronkaan ei voinut olla hymyilemättä, kun hän mietti millaista unta Harry mahtoi nähdä. Hän ehti tuskin viedä ajatustaan loppuun, kun Harryn silmät avautuivat.

Heidän kummankin silmät pyöristyivät siitä hämmennyksestä, että toinen olikin hereillä. He eivät sanoneet mitään, eikä kumpikaan liikkunut ollenkaan. He vain tuijottivat toisiaan silmiin jännityksen vallassa, kunnes Harry liikautti kättään Ronin mahalla ja sipaisi sormellaan kevyesti. Kun Ron ei tehnyt mitään, Harry sipaisi toisella sormellaan. Sitten kolmannella, neljännellä ja lopulta viidennellä. Se kutitti. Harry hivutti Ronin päällä olevaa kättään ylemmäs aina tämän niskaan saakka, jossa hän painoi kädellään kevyesti. Ronin sydän hypähteli. Hän ei ollut ihan varma, mitä hänen kuului tehdä tai tuntea, mutta toisaalta hän ei jaksanut miettiä, sillä hänestä tuntui, ettei hän ollut viimepäivinä muuta tehnytkään. Ilman parempaa tietoa Ron taivutti päätään ja painoi suudelman Harryn huulille. Ja Harry vastasi suudelmaan.

Ronin sisällä tuhannet kukat puhkesivat loistoonsa ja satakunta kolibria tuntui villiintyvän ympäri hänen kehoaan. Hänen oli yhtä aikaa lämmin ja kylmä, Harryn huulet olivat tavattoman pehmeät ja tuntuivat kauneimmalta asialta pitkään aikaan. Oli uskomatonta tuntea toisen hengitys omilla kasvoillaan ja hymyillä Harryn vetäytyessä katsomaan hänen silmiään.

”Mitä sinä ajattelet?” Harryn äänessä oli sama karheus ja jännittyneisyys, mitä Ronkin tunsi.
”Että tajusitkohan sinä ollenkaan, kenen suudelmaan menit vastaamaan.”
”Joo, tajusin minä.”
”Ja se…?”
”Se oli mahtavaa.”
”Niin se taisi olla.”

Harry painoi päänsä Ronin kaulakuoppaan, ja Ron sulki kätensä Harryn ympärille. Jotenkin Ronista tuntui, että tässä tilanteessa olisi sopivaa olla hiljaa ja vain nauttia läheisyydestä, mutta hän ei malttanut olla kysymättä kaikkia ajatuksiaan, jotka alkoivat virrata hänen mielessään.
”Milloin sinä keksit tämän?”
”Sinutko?”
”Niin, minut.”
”En tiedä. Jonkin aikaa sitten. Tai ehkä siitä on kauan.”

”Entä sinä minut?”
”Varmaan eilen. Tai sitten olen tiennyt siitä aina. En ole varma.”
”Kaduttaakohan sinua aamulla?”
”En usko. Entä sinua?”
”Ei.”

Harry siveli Ronin selkää heidän vain ollessa hiljaa, kunnes käden liike pysähtyi viimein väsyneenä. Ron kuunteli vielä jonkin aikaa Harryn tasaista hengitystä, ennen kuin nukahti itsekin uudestaan.

- - -

Seuraavana aamuna Ron heräsi ensimmäistä kertaa elämässään hellään suudelmaan huulillaan. Se oli mahtavaa. Hymy piirtyi hänen kasvoilleen, ja ilmeisesti siitä rohkaistuneena huulet painoivat toisen suudelman häneen suupieleensä, kolmannen leukaan ja neljännen kaulaan. Ron raotti silmiään ja kohtasi kauniin vihreät silmät lähellä omiaan. Tämän on pakko olla maailmankaikkeuden ihanin päivä, hän ajatteli.
”Huomenta”, Harry tervehti pehmeällä äänellä.
”Hyvää huomenta”, Ron vastasi hymynsä takaa.
Harry kurotti kätensä yöpöydällä odottaneeseen kahvikuppiin ja ojensi sen Ronille.
”Kiitos”, Ron huokaisi autuaana.
”Minulla olisi yksi ehdotus”, Harry sanoi hieman arastellen.
”Anna tulla.”
”Minä ehdotan tätä nyt aamulla, niin saat miettiä rauhassa koko päivän. Tai vaikka aamuun asti, sinähän jäät vielä huomiseksi? Itse asiassa, sinä saat sulatella tätä ihan niin kauan kuin itse haluat, vastaat sitten kun olet valmis.”
”Niin?”

”Mitä jos hankittaisiin toinenkin yöpöytä?”
Ron oli nielaista kahvin väärään kurkkuun.
”Oikeastiko?”
”Niin”, Harry sanoi katsoen Ronia kiinteästi silmiin.
Kun Ron ei vastannut mitään, Harry jatkoi:
”En minä keksinyt tätä nyt. Mietin sitä jo paljon aikaisemminkin, en koskaan vain kysynyt. Tämä talo on kyllä niin iso, että kyllä tänne mahtuisi asumaan… Sinä voisit opettaa minut tekemään ruokaa, me voitaisiin tehdä yhdessä paljon enemmän ja nähtäisiin paljon useammin… Ja me ollaan asuttu ennenkin yhdessä, siis Tylypahkassa ja me tunnetaan toisemme niin hyvin, että tuskin mitään yllätyksiä tulee vastaan – tai siis kyllä varmasti jotain tulee kun ajattelee tätä uutta käännettä joka—”
”Harry”, Ron keskeytti toisen valtavan selitystulvan, ”totta kai. Ostetaan vaan se toinen yöpöytä.”
Harry puhkesi hymyyn, joka sai Ronin sydämen läpättämään. Ron kurottautui suutelemaan Harrya, hän kiersi kätensä toisen ympärille ja läikäytti kahvia lakanoille, mutta kumpikaan ei huomannut sitä: he olivat aivan liian keskittyneitä toisiinsa. Miksi heillä oli mennyt niin kauan löytää toisensa tällä tapaa? Ron kelasi päässään satoja kuvia Harrysta, tuhansia kuvia heidän yhteisistä hetkistään, ja ainoa kysymys joka hänen mieleensä nousi oli sama: mikä oli pitänyt heidät sokeina toisilleen kaikki nämä vuodet?

Harry kampesi itsensä makaamaan Ronin päälle.
”Onneksi tänään on sunnuntai”, hän mumisi vasten Ronin ihoa.
”Niinpä.”
”Onko sinulla huomenna töitä?”
”Aamuvuoro.”
”Hmmm… Harmi.”
”Mitä jos mentäisiin töiden jälkeen pakkaamaan Kotikoloon?”
”Kuulostaa hyvältä… Ja vähän pelottavalta.”
Ron virnisti. Harry hymyili hänelle takaisin.

”Onko sinulla jo nälkä?”
”On, ihan kamalan iso”, Harry vastasi totisena.
”Pitäisikö meidän mennä syömään aamupala?”
”Itse asiassa minä haluaisin syödä sängyssä.”
”Selvä”, Ron sanoi ja nousi nojaamaan käsiensä varaan, ”minä voin mennä tekem—”
Harry painoi Ronin nopealla liikkeellä takaisin sänkyyn, ”kiitos, mutta minulla on tässä jo ihan tarpeeksi syömistä.”
Sen jälkeen hän suuteli Ronia pitkään, kuljetti käsiään tämän karheissa hiuksissa ja lopulta nousi katsomaan Ronia suoraan silmiin. Ronin silmät olivat kauneimmat ehkä koko maailmassa, niin syvän siniset ja avoimet. Ronilla oli kyllä leiskuvanpunaiset hiukset, räikeän oranssi huone ja punakeltainen tupakaulahuivi vieläkin vaatekaapissaan, mutta Harrylle Ron oli aina sininen. Niin kauniin sininen ja vapaa ja hurja kuin meri.

”Kaunis sinä”, Harry kuiskasi hymyillen.

Hänen huulensa alkoivat piirtää kuvioita pitkin Ronin kaulaa ja rintakehää, liikkuen koko ajan yhä alemmaksi. Jokainen suudelma kutitti, jokainen niistä kulki pieninä värähdyksinä pitkin Ronin kehoa. Puoliksi juotu kahvikuppi tipahti kolisten lattialle, mutta Ron ei voinut lakata hymyilemästä, sillä vihdoinkin hän oli löytänyt omansa.

Kyllä, todellakin. Tämä oli ehdottomasti maailmankaikkeuden ihanin päivä.
Otsikko: Vs: Kaunis sinä
Kirjoitti: eFFy - 17.05.2009 00:40:19
Ihan paras, että osaatkin kirjottaa hyvin ja kauniisti. Pidin paljonn, liikaa:D noi Ronin ajatukset oli vaa nii mielenkiintosii, ja se oli nii hämmentyny, ku se ei tienny mitä ajatella Harrystä. juu, kiitos täst.
Otsikko: Vs: Kaunis sinä
Kirjoitti: Beelsebutt - 09.03.2011 18:55:27
Voi awwitus ja hellanlettas <3 Olipas varsin söpöä rarrya <3

Jos jotain nalkuttamista hakemalla haen ;) niin olisin tullut toimeen vähemmälläkin "mitä minä oikein ajattelen" -selittelyllä, mutta toisaalta se kuuluu tällaisen ficin kuvaan sekä hahmojen luonteisiin niin saumattomasti, että eipä sitä oikein voi välttääkään :D No joo, Joanista olis voinut ehkä hakea vähän enemmänkin kolmiodraamaa, mä melkein odotin, että se olis tullut tuomaan sitä sänkyä ja Ron olis saanut flipata sille x)

Aivan uskomattoman ihana loppu, kun löytyi yhteisymmärrys asioista <3 Ja ihana Ron, kun suostui noin helposti lähtemään vielä yöpöytäostoksille <3

Pahoittelen teinisydämien liikakäyttöä, mutta just nyt mulla on silmissä vain vaaleanpunaisia sydämiä ja kovasti kirjaimia jotka muistuttaa H/R epäilyttävän paljon! ;D


Kiitos :-*
- Bbuttis


// Mitä, ooksä Dore?!?!?! :D :D :D No ei ihme että tykkäsin ficistä <3<3<3
Otsikko: Vs: Kaunis sinä
Kirjoitti: Arte - 12.03.2011 01:30:48
Oi aw, oli tosiaan erittäin söpöä tekstiä! <3 Siis tämä tosiaan oli ihanaa fluffia, jota en lue nykyään juuri yhtään... teki hyvää vanhentuneille aivosoluille! Luin tämän jo aiemmin illalla, mutta meinaan saada vieläkin ihkutuskohtauksia ja istun vaaleanpunaiset lasit silmillä tässä koneen ääressä.

Minä tulostin tämän tekstin luettavaksi, joten lukiessa tuli piirrettyä muutamia pieniä sydämiä tekstin joukkoon. Tällaisia kohtia olivat mm. Ron hymyilemässä hänen ja Harryn valokuvalle Harryn tavaroiden joukossa sekä Harryn viimeinen kommentti "Kaunis sinä" (tästä syystä ficin nimi on aivan ihana, vaikken yleensä olekaan ällösöpöyksien fani - tämä vain iski!).

Okei, idea on aika kulunut ja vanutettu vähän joka suuntaan, mutta kirjoitat näistä kahdesta kovin suloisesti ja tätä tekstiä oli todella ilo lukea. Sopi todella täydellisesti omaan mielentilaani ja tämä tosiaan antoi positiivista energiaa. Taidan katsastaa, josko sulta löytyisi muita kivoja ficcejä.

Kiitos!
Otsikko: Vs: Kaunis sinä
Kirjoitti: Demeter - 21.03.2011 14:18:30
Huhhuh, en olis uskonut että kukaan eksyis tän tekstin pariin enää  :o!

eFFy, vaikka tästä tekstistä ja sun kommentoinnistas on jo parisen vuotta, niin sanonpa nyt että kiitos kommentoinnista! Mukava että eksyit lukemaan!

Beelsebutt, hehheh joo, sama nainen, sama nainen... ;D Aloitin ficcailun viime kesänä uudestaan, ja siinä tohinassa tuli nickikin vaihdettua. Näköjään ei kaikkien vanhempien tekstien alkutietoja hoksannut päivittää! Nyt kun kaivoit tämän tekstin jostain onkaloista, niin luin sen läpi ennen kuin tulin tänne vastaamaan, ja löysin jotain kohtia mitkä olisin nyttemmin tehnyt toisin. Eikö sitä sanota, että teksti on kirjoittajalle ikuinen työmaa? Siltä ainakin tuntuu kun palaa vanhempien tekstiensä pariin! Ja nyt kun sanoit, niin tosta sängyn kotiin tuomisesta olis saanut kirjoitettua jotain melko mehevää tekstiä, harmittaa kun en ollut ite sitä tajunnut! (okei nyt alkaa ajatukset karkailla, muistin että täällä finissä on semmonen tuunataan vanhaa-haaste, tästähän vois saada ihan kivan uudenlaisen tekstin jos alkais jaksaa fiksaileen!) Ja rehellisesti sanottuna olin hieman häkeltynyt noiden sydämien määrästä, mutta vitsit, olipa kiva kuulla että tykkäsit tästä! Kiitos!

Arte, äh, kylläpä pisti sunkin kommentti hymyilemään! Oli tosi mukava kuulla, että tästä tekstistä irtosi jonkinlaista söpöilyä ja fiilistä sinne kun luit. En osaa oikein sanoa mitään, musta tuntuu hassulta että te tykkäsitte tästä tekstistä (ehkä siksi, kun sen kirjoittamisesta on jo sen verran aikaa, ja fandomkin on käynyt jo vähän vieraaksi, että se tuntuu vähän kaukaiselta itselle. ja mun kirjoitustyylikin on ehtinyt muuttua jo vähän.) mutta yhtä kaikki, oon iloinen siitä! Mutta Arte, sun kommentti oli niin suloinen että mua vaan hymyilyttää. Kiitos!