Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Aladdin Sane - 07.08.2026 03:09:14
-
Nimi: Suolaisia
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Tuntematon sotilas
Genre: Yleisdraama pienellä hurt/comfortilla
Ikäraja: K11
Pääpari: Hietanen/Mäkilä
Yhteenveto: Mäkilä on ollut kireänä koko vetäytymisen ajan. Siksi ei pitäisi olla Hietasellekaan mikään ihme, että Mäkilä näkee punaista yllättäessään hänet norkoilemasta muonateltalla.
Vastuunvapaus: Tuntematon sotilas on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.
A/N: Tumblrissa on tällä viikolla meneillään Suomalaisten faniteosten viikko 2026 (https://suomalaistenfaniteostenviikko.tumblr.com/), jonka neljännen päivän promptista sisu tämä ficci on kirjoitettu. Lisäksi osallistun tällä FinFanFun1000-haasteeseen sanalla 113 silakka.
Tuntematon sotilas -ficcien tekeminen on hauskan hupaisaa kunnes tajuaa kesken kirjoittamisen ettei osaa puhua eteläpohjanmaata sen enempi kuin turkua. Luonnollisesti en silti oikoluettanut tätä kellään (ts. kuten aina, yritin katsoa että jätkät suunnilleen puhuisivat niin kuin kirjassa). Ainakaan kumpikaan näistä ei sano mie. Siihenkin olen nimittäin Hietasen kohdalla törmännyt joskus.
SUOLAISIA
Mäkilä on ollut kireänä koko vetäytymisen ajan. Hän on nukkunut huonosti, niin kuin tietysti kaikki muutkin – hän on niin hirvittävän väsynyt ja peloissaan, ja hyökkäyksen lisäksi häntä hermostuttaa jatkuvasti se, kuinka mahdotonta hänen on näissä oloissa pitää kirjaa hupenevista varusteista. Kun ei vääpelikään ole vieläkään ottanut itseänsä niskasta kiinni, vaan on vielä avuttomampi kuin alun perin tullessaan, niin huolto käytännössä kokonaan Mäkilän harteilla. Siksi ei pitäisi olla Hietasellekaan mikään ihme, että Mäkilä näkee punaista yllättäessään hänet norkoilemasta muonateltalla kolmannen joukkueen lopetellessa ruokailuaan.
”Hietanen”, Mäkilä tokaisee niin terävästi, että Hietanen hätkähtää ja kääntyy kannoillaan. ”Sulla ei oo tänne mitään asiaa.”
Hietanen kohottaa kulmiaan tavalla, joka voisi vaikuttaa viattomalta, ellei Mäkilä tuntisi häntä. Hän on pölyinen ja vähintään yhtä uupuneen näköinen kuin miltä Mäkilästä tuntuu. Kolmonen on taas ollut pahassa paikassa, vaikkei kai täällä kukaan muukaan erityisen hyvässä paikassa ole voinut olla. Parin päivän sänki saa hänen kasvonsa näyttämään suttuisilta, ja hänen silmiensä alla on mustelmanväriset varjot.
”Sua mää vaa ettisi”, Hietanen sanoo muka lepyttelevästi, vaikka tietysti hän peittelee sitä, että olisi kohta livahtanut telttaan minkä hyvänsä ylimääräisen perässä. Mäkilä siristää epäluuloisesti silmiään ja vetää käsivartensa puuskaan.
”Onko sulla jotaan asiaa?”
”Oli mul simmotti et”, Hietanen madaltaa vähän ääntään, niin että Mäkilä astuu vaistomaisesti lähemmäs, jos hän sattuisi aikomaan sanoa jotakin sellaista, minkä sopisi pysyvän vain heidän korvissaan. Hietanen väläyttää hänelle nopean hymyn, ”ei sunkka sul mittä ylimäärässi suolassi olis? Yht ainutta silakka mul antta?”
Mäkilän huumorintaju on parhainakin aikoina rajallinen, ja viime päivinä sen viimeisetkin rippeet ovat palaneet loppuun. Hän tuntee poskiensa kuumentuvan, ja hän selvittää kurkkuaan.
”Mistä minä sulle suolaasia voisin löytää”, hän äyskäisee. ”Ajomiehet heittää tavarootansa kuormistaan, mene niiltä kysymähän.”
Hietasen ilmeeseen tulee jotakin sekaannusta. Hän räpyttelee silmiään hämillään.
”Mäkilä hei, en mää sunkka tosissan”, hän sanoo, mutta Mäkilä on niin vihainen, ettei osaa olla jatkamatta.
”Kevennetähän lasteja kesken reissujen ja täällä sitten mulle valehia kerrotahan mitä niille on käyny”, hän puhuu puoliksi Hietasen päälle korottaen koko ajan ääntään, ”niin ettei mulla kohta oo mitään mistä tehrä syömistä. Hevoosiakin menee pommituksissa yhtenään, eilen juur joutu kaks kuormaa ranatin tielle niin että kumpaanenkin hevonen oli kahres osas… ja mistä niillekkän pian rehua saaraan. Työllä ja tuskalla tämänkään verran on piretty kasaas, ja siitä sitten vielä varaastaa halutaan”, hän päättää katsoen Hietasta myrkyllisesti. Vielä purkauksen jälkeenkin häntä ryityttää. Hänkin oli nähnyt sen paikan, jossa kuormiin oli osunut. Sitä ei vielä ollut raivattu. Ihmisen ja eläimen kappaleita lojui tien tomussa. Kaikki verikään ei vielä ollut imeytynyt maahan. Ja lastit olivat tietysti tuhoutuneet hyödyttömiksi. ”Tiärät hyvin notta minä en sulle voi antaa yhtään sen enemmän kun muille.”
”En mää mittä viär aikon”, Hietanen puolustautuu. ”Sua mää vaan ettisi. En mää etulinjas vaa ollenka tajun kui paha tää vetäytymine töpinäski on.”
”Kyllä mekin täs etulinjas ollahan”, Mäkilä toteaa. Hän on yhtäkkiä pohjattoman uupunut. Hän huokaa syvään ja nipistää nenänvarttaan. ”Oliko sulla jotaan oikiaa asiaa?”
”Eei kai mul mittä simmottis oikia…”, Hietanen sanoo ja katsoo syrjään. ”Kai mää halusi vaa nährä sun. Kaik päivä menee yhres hälinäs ko naapurki vaa tule ja tule ollenka väsymät.”
Ärtymyksestään ja toivottomuudestaan huolimatta Mäkilä tuntee ilmeensä pehmenevän.
”Se voi pahin olla vielä eres”, hän mutisee. ”On vaan kun niitä hevoosiakin aina vaan… ei kärsis yhyrenkän niistä enää mennä. Mutta eihän se meirän hevoosia sure… tuntuu vaan päivä päivältä innostuvan.”
Hietanen naurahtaa ilottomasti.
”Kyl kai suomalaiset siitki ain sisul selviävä. Niinku kaikest muustki. Puhuva tual viäl et uussi täyrennyksiki pitäs kans kohtpia tulla.”
”M’oon sitä mieltä notta korkeimpahan meirän tässä eniten luottaa pitää.”
”Älä muut san”, Hietanen vahvistaa. Yleensä hän kuulostaa näin tehdessään siltä kuin olisi yhtä mieltä vain kohteliaisuudesta, mutta nyt hänessä on jotakin niin vakavaa, että Mäkilästä tuntuu, että hän todella tarkoittaa sanojaan. Sitten hänen ilmeensä kuitenkin kirkastuu jälleen, ja osa aiemmasta leikkisyydestä palaa takaisin. ”San mul Mäkilä yks asia.”
Mäkilä katsoo häntä kysyvästi.
”Sit ko täst pahimmast päästään ja sää saat sun varastos taas kuntoon, nii onk mun aivan mahroton yrittääkkä saar sult yht piänt surkeet suolasilakka?”
Mäkilä ei voi itselleen mitään. Hän tirskahtaa, eikä hän kykene pysäyttämään kasvoilleen leviävää puoliksi epäuskoista hymyä. Kyllä hän onkin sitten ikävöinyt Hietasta näiden päivien aikana.
”San ny”, Hietanen maanittelee oman virneensä läpi.
”Kattoo sitten kun semmoonen päivä kerran koittaa”, Mäkilä myöntyy.
Hetken he nauravat hiljaa. Hietanen nojaa häntä kohti, mutta vetäytyy, kun hänen katseensa osuu johonkin Mäkilän takana.
”Mää lähre ny”, hän sanoo hiukan vastahakoisesti. ”Kaipaava mua kohtpia kolmoses.”
Mäkilä nyökkää.
”Löysit mitä tulit hakemahan.”
”Ja Luajal kiitos siit”, Hietanen nyökkää. ”Pir hual ittestäs.”
Hän puristaa Mäkilän olkavartta ja menee. Mäkilä katsoo hetken hänen menoaan, ravistaa sitten päätään ja menee telttaan tarkastamaan muonavarastoja vielä kerran.