Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Rinnakkaistodellisuus => Aiheen aloitti: Maissinaksu - 06.07.2026 20:01:49
-
Ficin nimi: Sydämet ja neliskanttiset
Kirjoittajat: Linne & Maissinaksu
Fandom: Hazbin Hotel
Ikäraja: S
Paritus: Vox/Valentino + Ethan
Genre: Höntti slice of life ja random arkihuumori
Summary: Johan oli Vox kummalliseksi käynyt keskellä yötä!
A/N: Tämä on taas sarjassamme randomisti reissussa syntyneitä tekstejä, mutta kivaa oli sekä matkata että raapustella! ❤️
***
“VAAAAAL...!”
Valentino oli kyllä tottunut siihen, että hänen nimeään huudettiin. Yleensä se kuitenkin tapahtui hiukan romanttisemmissa tunnelmissa kuin silloin kun hän pötkötteli sängyssä unimaski silmillään ja papiljotit tuntosarvissaan. Hän vääntäytyi istumaan hölmistyneenä ja tähyili ympärilleen pilkkopimeässä huoneessa ennen kuin tajusi poistaa maskin kasvoiltaan.
Vox kyyhötti vuoteessa hänen vieressään henkeään haukkoen ja eteensä tuijottaen kuin jokin olisi kummitellut. Tämän ruutu särisi ja hälytti virhekoodia kiihtyneiden tunteiden merkkinä.
“Voxxy?” Valentino kutsui kokeilevasti. Johan oli Vox kummalliseksi käynyt keskellä yötä!
Ja miksi ihmeessä? He olivat nukahtaneet toisiinsa kietoutuneina, seksikin oli ollut hyvää – joskaan ei parasta mitä Valentino oli päivän aikana saanut – joten sekään ei selittänyt moista hötkyilyä.
“Mikä hätänä, beibi?”
Vox käännähti Valentinon puoleen edelleen henkeä haukkoen. “Val... laita lasisi heti paikalla päähän!”
“...häh?” Valentino siristi punaisia silmiään ja siritti häkeltyneenä.
“Laita nyt vain, ole kiltti!”
“Mistä pirusta sinä oikein –”
“Val, toimintaa!”
“Kaikkea minä joudunkin sinun kanssasi kestämään, senkin estupido, keskellä yötä mölisevä paskapää!” Valentino ärisi, mutta tarttui punaisiin sydänlaseihinsa ja iski ne päähänsä. Samassa Voxin hengitys rauhoittui.
“Huhhuh... Niin, tuota... minä näin unta”, Vox mutisi huohottaen ja ryömi Valentinon syliin. “Ja sinä... sinulla oli...”
“Mitä, Voxy?” Valentino kysyi huolestuneesti ja syleili tämän televisiopäätä. “Kerro, cariño.”
“Sinulla oli sellaiset hirveät nörttilasit!” Vox parahti ja hautasi päänsä Valentinon olkaa vasten. “Neliskanttiset ja laittoman rumat... ihan kuin Ethanilla, voi luojien luojat!”
Valentino irvisti ja huokaisi myötätuntoisesti. “Voooi, Voxxy, mi amore, ei hätää... En minä koskaan käyttäisi mitään niin hirvittävää!”
“Tiedän sen!” Vox ulisi pikseleiden virratessa hänen silmänurkistaan. “Minä vain säikähdin...!”
“Mmmh, voi rakkaani! Kaikki on nyt hyvin, tyylitajun mestari Val on tässä...”
Vox niiskahti ja kosketti Valentinon sydänlaseja hapuilevin sormin. “Nämä ovat täydelliset... Älä vain milloinkaan hankkiudu niistä eroon!”
“Kuinka voisin koskaan harkita moista?” Valentino hymähti ja näpäytti lasejaan kuningattaren elkein.
Hiljalleen Vox rauhoittui, ja tämän näyttö alkoi pitää tuttua surinaa, kun televisiodemoni vaipui taas uneen. Valentino seurasi hetken kuluttua perässä, joskin hän vietti hetken pohtien huolestuneena, näkisikö unissaan Voxin vanha kunnon putkitelevisio nykyisen ruutunsa tilalla.
Varmistettuaan, että kumpikin demoni nukkui jälleen, lattialle sänkyleikkien jälkeen potkittu Ethan suoristi rumiksi haukuttuja silmälasejaan, pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan ja ryömi hiirenhiljaa ulos makuuhuoneesta. Ehkä hänen pitäisi hankkia piilolinssit?
***
Vox siristi silmiään ja pohti, mikä hänen assistenttiaan vaivasi sinä päivänä. Olihan Ethan tietysti aina ollut nöyristelevä itkupilli, mutta harvoin tämä sentään oli alkanut vetistellä heti aamusta. Ehkä hänen olisi syytä selvittää asia hienovaraisesti ennen kuin aloittaisi työt.
“ETHAN.”
Ankeriasdemoni hyppäsi kaksi metriä ilmaan ja pudotti kaikki paperinsa. “S-sir?”
“Mikäs helkkari sinun silmiäsi tänään vaivaa?” Vox penäsi ja tiiraili tarkemmin. Ei se oikeastaan näyttänyt siltä, että Ethan olisi vetistellyt tunteenpurkauksen vuoksi. Pikemminkin tätä näytti vaivaavan jokin hirveä allergia, joka oli tehnyt sinisestäkin silmästä tulipunaisen.
Ethan kumartui keräämään pudottamiaan papereita ja mutisi jotain, mistä ei Alastorkaan olisi ottanut selvää. Vox naputti työpöytäänsä kärsimättömästi. “Kakista ulos tai syötän sinut kilon paloina Shok.waville!”
“Ne ovat piilolinssit”, Ethan kuiskasi hädin tuskin kuuluvalla äänellä.
“MITÄ? EI KUULU!”
“Minulla on piilolinssit, sir!”
Vox ponkaisi seisomaan, kiersi työpöytänsä ja kiskaisi assistenttinsa kauluksesta jaloilleen. Sitten hän sääti ruutunsa kirkkaammaksi ja tuijotti suoraan Ethanin vetistäviin silmiin todetakseen asian itsekin. “No niinpä onkin. Miksi?”
“Te... sanoitte, että lasini ovat rumat...!” Ethan parkaisi ja alkoi ihan oikeasti kyynelehtiä. Vox oli jo avannut suunsa kysyäkseen mitä tämä oikein höpisi, kunnes muisti muutaman yön takaisen tapauksen, jolloin oli nähnyt painajaista Valin kanssa nukkuessaan. Eikös Val ollutkin sinä iltana halunnut tuoda lemmikin heidän ilokseen?
Hän oli totta tosiaan tainnut tölväistä jotain Ethanin laseista, ja oli tietenkin oletettavaa, että tämä oli jotain kuullut.
“Niin ne ovatkin, siitä on mahdotonta olla eri mieltä!” Vox tokaisi ja päästi irti Ethanin kauluksesta. “Mutta tuo vetistely nyt on vielä rumempaa, enkä tarvitse sellaista toimistooni. Sitä paitsi lasisi tuovat sinulle nörttimäistä charmia, jollaiselle minulla taas on käyttöä! Käy ottamassa nuo naurettavuudet silmistäsi heti paikalla!”
“Kyllä, sir!” Ethan mokelsi ja kompuroi jaloilleen.
“Mainiota. Sen jälkeen erittelet tiimin eilisen tehokkuusraportin... sylissäni.”
“...kyllä, sir.”
“Ne sietämättömän kamalat lasit päässä ja hymy huulilla, nörttiseni”, Vox sanoi maireasti ja läpsäisi toimistosta liukenevaa Ethania takamukselle.
“Kyllä, sir...!”