Finfanfun.fi
Originaalit => Sanan säilä => Aiheen aloitti: Meldis - 26.06.2026 11:17:50
-
Ficin nimi: Kaiken rajalla
Kirjoittaja: Meldis
Genre: fantasy
Ikäraja: S
Päähenkilö: Tauko
Tiivistelmä: Kattila keskellä lattiaa oli kumossa ja mestari makasi raajat levällään sen vieressä. Kaikki oli kuin jähmettynyt niille sijoilleen, vain outo, musta aine leijaili painavana takaisin lattialle ilmavirran laannuttua.
A/N: Blokin purkua keväältä. Tämä oli vähän tällainen kummallinen yhdistelmä fantsiaa ja ehkä stempunkia, mitä en ole koskaan kirjoittanut. :D En usko, että kirjoitan tälle jatkoa, mutta oli hauska kokeilu. Jos lukaiset, jätäthän kommenttia!
Kaiken rajalla
1. Paljas
(250 sanaa)
Yläkertaa vapisutti jymähdys. Irrotin tahattomasti otteeni luudanvarresta ja sinkautin katseeni kattoon. Kuului vielä toinenkin jysähdys, kuin jotain velttoa olisi kaatunut lattialle. Sitten tuli hiljaista. Pidätin hengitystäni, kuuntelin, kunnes loikin tikkaille ja kipusin lattialuukulle.
Mestarin työhuone oli jonkin mustan pölymäisen aineen peitossa. Se lehahti ilmaan, kun työnsin lattialuukun tieltäni ja varmasti hengitin sitä sisään. Kattila keskellä lattiaa oli kumossa ja mestari makasi raajat levällään sen vieressä. Kaikki oli kuin jähmettynyt niille sijoilleen, vain outo, musta aine leijaili painavana takaisin lattialle ilmavirran laannuttua. Mustan seassa näkyi sähiseviä sinisiä purkauksia, kuin ukkonen taivaalla.
Sydämeni jyskytti, enkä osannut tehdä muuta kuin tuijottaa mestarin aikaansaannosta. Hän oli sanonut tekevänsä tärkeää koetta koko viikon ja että minun piti pysyä poissa jaloista. Minun piti toisaalta aina pysyä poissa jaloista, joten tein kuten joka päivä. Tulin ennen kukonlaulua siivoamaan työhuoneen ja sitten siirryin keittiöön, kirjastoon ja alakertaan. Mestari oli saanut aamulla postissa jotain merkittävää, jonka kanssa hän oli puuhannut koko päivän. Pamahdukseen saakka.
Mestari vaikutti liikkumattomalta mustan pölyn alla. Oliko hän kuollut, ajattelin kauhuissani. Oliko musta aine vaarallista, mietin harkitessani voisinko hyppelehtiä ovelle hakemaan apua. Kyllähän joku muukin oli kuullut pamahduksen, apu oli kyllä tulossa. Samassa työhuoneen oven takaa puodin puolelta kuului askeleita ja ovi tyrkättiin auki.
”Mitä täällä..?” kysyi joku mies, joka sitten alkoi yskiä villisti saatuaan henkoset mustasta aineesta. Lakkasin hengittämästä. Mies yski yskimistään, kunnes kaatui maahan. Hänen takaansa paljastui toinenkin mies, joka perääntyi hädissään. Hän näki mestarin, kattilan ja minut. Tunsin oloni pieneksi ja paljaaksi hänen katseensa alla.
”Mitä helvettiä täällä on tapahtunut?” hän jylisi.
2. Muistuttaa
(300 sanaa)
Äiti hyöri ympärilläni hädissään kuin säikky ampiainen. Isä raivosi jotain poliisimestarin kanssa. Minä katselin sormiani, joissa välkkyi sinisiä sähikäisiä.
”Kuoletko sinä?” Aina kysyi silmät suurena edessäni.
”Tietenkään Tauko ei kuole”, äiti puuskahti ja pyyhki hiuksistani olematonta mustaa pölyä. ”Mestarille sattui vain onnettomuus.”
”Kuoleeko mestari Kilkka?” Aina kysyi.
”Hän tulee kuntoon”, äiti sanoi kärsimättömästi.
”Mennäänpäs sitten kotiin”, isä tuli äkkiä luoksemme kasvot vääristyneinä suuttumuksesta. Nousin seisomaan penkiltä kadun kulmasta ja isä tarrasi käteeni. Katu oli täynnä onnettomuutta ihmettelemään tulleita naapureita ja monet tuijottivat minua avoimen uteliaasti.
”Voinko mennä kotiin?” kysyin isältä tämän johdattaessa minua pois väenpaljoudesta. Poliisimestari oli kuulostanut siltä, että halusi kuulustella minua vielä tarkemmin. Hän oli kuulostanut siltä, että luuli minun olleen syypää räjähdykseen. Siitä huolimatta, että kaikki tiesivät mestarin kokeiden välillä lähentelevän tervejärkisyyden rajoja.
”Kyllä, mutta ensin käymme Empi-tädin luona. Hän tekee jotain tuolle”, isä sanoi nyökäten sinisiin salamoihin ihollani.
”Ei se tunnu miltään”, sanoin ties monennenko kerran. Isä nosti minut vankkureiden taakse istumaan ja Aina hypähti ketterästi viereeni. ”Ehkä se menee ohi.”
”Ehkä se menee, mutta käydään silti tarkistamassa”, äiti sanoi kavuten isän viereen eteen. ”Muistutan, mitä mestarille kävi, kun hän viimeksi tilasi Mustarannalta tavaraa.”
Minä muistin sen hyvin. Olin siivonnut hänen työhuonettaan monta viikkoa itsepintaisesti kasvavista lihansyöjäversoista, jotka kykenivät kasvamaan vaikka kirjahyllyn seinästä, jos siinä vain oli tippakin kosteutta. Ne olivat haukkailleet mestarin varpaita aina välillä, mutta eivät pienikokoisina onneksi tehneet naarmuja pahempaa jälkeä.
Pysähdyimme muutaman korttelin päässä, missä väkijoukkoa ei enää näkynyt eikä kuulunut ja isä kiikutti minut nopeasti yhden nuhruisen kerrostalon alaovelle. Savu oli tehnyt joskus vaaleasta seinästä harmaan ja ikkunoissa riippui reikäiset verhot. Mutta ulkosivun huonokuntoisuus ei jatkunut sisään saakka. Pehmeät lyhdyt, värikkäät räsymatot ja viherkasvien kosteus ja tuoksu täyttivät rappukäytävän, joka johdatti ylimpään kerrokseen, missä Empi-täti asui. Hänen ovestaan riippui kudottu pahan onnen karkottaja, joka hyräili kaunista melodiaa. Isä koputti tädin oveen.
3. Yö
(300 sanaa)
Empi-tädin luona haisi suitsukkeet ja monenlaiset kasvit, joita hän kasvatti hoitojaan varten. Hän oli juuri silppuamassa jonkinlaisia sinisiä lehtiä työpöytänsä ääressä, kun marssimme sisään. Hänen kasvoille kohosi ensin ilahtunut ilme ja sitten hän suuntasi katseensa minuun ja hänen silmänsä suurenivat.
”Mestarin luona sattui onnettomuus”, isä selitti. Empi taputteli käsistään lehtien palasista ja riensi lähemmäs. Hänen käkkärät, harmaantuvat hiukset hulmusivat ja hänen kaulassaan riippuva kultainen medaljonki heilahti villisti hänen laskeutuessa tasolleni.
”Näen sen”, hän sanoi lyhyesti ja otti käteni hänen käteensä. Sininen väri lehdistä oli imeytynyt hänen kynsinauhoihin. Hän tunnusteli salamoivaa kättäni sormillaan, pyöritti kämmentään kämmenselkäni yllä ja tarrasi sitten poskestani.
”Avaahan silmät isoksi”, Empi-täti pyysi minua ja tottelin. Empi-täti tuli niin lähelle, että minusta tuntui kuin hän aikoisi hypätä silmästäni sisään.
”Yö”, Empi-täti sanoi sitten ja ponkaisi seisomaan.
”Mitä?” isä kysyi. Räpyttelin kuivuneita silmiäni.
”Kuolenko minä?” kysyin asian, joka oli poltellut mielessäni siitä saakka, kun mestarin työhuoneesta oli kuulunut jymähdys. Empi-täti selaili purnukoitaan ja hymyili minulle lohdullisesti.
”Et tähän”, hän sanoi ja napsi yhden pienen purkin, jonka korkki oli sinetöity. ”Se voi paukahdella ilmoille alkuun, joten ota tästä siemaus joka aamu kahden viikon ajan. Sen jälkeen tulet tänne ja opit hallitsemaan sitä.”
”Hallitsemaan mitä? Onko hänellä taikuutta nyt?” isä kysyi kiihkeästi ja otti Empi-tädin purnukan vastaan.
”Eräänlaista kyllä. Oletan, että tämäkin taika tuli Mustarannalta”, Empi-täti sanoi ja isä nyökkäsi. ”Yöhiekka on viheliäistä tavaraa. Sillä on oma tahto ja nyt se tahto on Taukossa.”
”Onko se vaarallista?” kysyin käheästi. Empi-täti laskeutui polvelleen eteeni.
”Kunhan opit hallitsemaan sitä, se ei ole vaaraksi kenellekään”, hän sanoi ja laski kätensä hartialleni. Huomasin vapisevani ja Empi-tädin ote sai lihaksieni jännityksen loppumaan.
”Se mies hengitti sitä myös”, muistin, kun olimme lähdössä. ”Ne, jotka tulivat ensimmäisinä paikalle. Ja mestari.”
”Yö on tehnyt sijan sinuun ja vain sinuun”, Empi-täti huokaisi syvään. ”Kuten sanoin, se tekee, kuten itse tahtoo.”
4. Jännite
(300 sanaa)
Otin siemauksen Empi-tädin rohdosta ja jännite katosi iholtani ja kehostani. Yritin esitellä äidille ja isälle kuinka ihoni ei enää salamoinut, mutta he eivät päästäneet minua ulos sinä iltana. Halusin mennä kertomaan Oikolle ja Tikulle mitä päivän aikana oli tapahtunut, he olisivat varmasti kuulleet onnettomuudesta ja halusivat tietää, mitä oli käynyt. Mutta isä pakotti minut sänkyyn, vaikka ei ollut vielä myöhä. Aina painui pian jälkeeni alasänkyyn ja kun askeleet huoneemme ulkopuolella olivat hiljentyneet, hän kipusi luokseni ylempään petiin.
”Kävin kertomassa pihassa muille, että et ole kuollut”, Aina sanoi hiljaa.
”Ai. No, hyvä, kiitos”, sanoin ja nousin istumaan. Aina otti minua kädestä.
”Se ei tunnu”, hän sanoi.
”Se johtuu varmaan Empi-tädin juomasta”, sanoin käännellen käsiäni ilmassa. Ukkosen tapaiset purkaukset olivat tosiaan loppuneet pian sen jälkeen, kun saanut ensimmäisen annoksen hoitoa. Minua kiinnosti kamalasti, voisinko nyt hallita sitä. Mutta Empi-täti oli sanonut, että minun pitää opetella sitä.
”Mitähän se Yö oikein on?” Aina pohti puristaen polvet rintaansa ja kädet niiden ympärille.
”Jotain outoa taikuutta sieltä etelästä, mistä mestari ostaa harvinaisimmat ainesosansa”, päättelin Empi-tädin puheista.
”Mutta se ei ole samanlaista kuin Empi-tädin? Tai mestarin? Tai oppilaiden?” Aina pohti.
”En tiedä”, sanoin ja mietin hetken. Empi-täti osasi sytyttää liekin vain heilauttamalla sormeaan ilmassa. Kokeilin tehdä niin ja nostin etusormeni pystyyn. Ei mitään. Oppilaille opetettiin akatemiassa parannustaikuutta. Nilkassani oli naarmuja eilisestä leikistä. Kosketin niitä. Ei mitään.
”Äiti ja isä ovat innoissaan”, Aina sanoi vaimeasti ja vilkaisin häntä. ”Vihdoin meissäkin on taikuutta.” Aina näytti harmistuneelta.
”Sinä taiot vielä kuten isoäiti. Olet vasta pieni”, sanoin ja taputin hänen päälakeaan.
”En ole pieni”, Aina sähähti.
”Ikki-pikki-pikkunen kikkare”, härnäsin ja pörrötin Ainan tukkaa. Aina kikatti kovaan ääneen ja läimäisi sitten kätensä suulleen. Katsoimme molemmat hätääntyneenä ovea, mutta isä ja äiti eivät laukanneet sisään hätistämään meitä nukkumaan.
Aina palasi kohta sänkyynsä ja minä tuijottelin kattoa ja mietin, mitä Yö tahtoi minusta.
5. Epäillä
(300 sanaa)
Seuraavana päivänä isä vannotti minua pysymään kotona koko päivän, samalla kun isä ja äiti menivät töihin ja Aina korttelikouluun. Eihän minulla tainnut olla työpaikkaa, mihin palata ja koulu oli loppunut kaksi vuotta sitten, kun äidillä ja isällä ei ollut enää rahaa oppikouluuni. Joten istuin lukemassa isoäidin vanhoja kirjoja, joista en koskaan ollut saanut kunnolla selvää, mutta joita halusin ymmärtää nyt enemmän kuin koskaan. Koukeroiset kirjaimet muodostuivat sanoiksi, joita kyllä osasin lukea, mutta niiden yhdistelmät eivät auenneet minulle. Synnynnäisen purkauksen estämiseksi on oteltava sisäistä maata vastaan. Epäilys pohjattomuudesta tulee esittää tietäjälle ensitilassa. Aina vain kummallista.
Ovelta kuului koputus ja sitten kuiskaus. ”Tauko?” Se oli Oiko. Kiiruhdin avaamaan oven ja Oiko pujahti sisään siskonsa Rieha kannoillaan.
”Ettekö ole koulussa?” kysyin.
”Opettaja on kipeä”, Oiko vastasi. Rieha tuli aivan kasvojeni eteen ja tuijotti minua silmät suurena.
”Menetkö sinä nyt akatemiaan? Mitä sinä osaat tehdä?” tyttö kysyi kiihkeästi.
”En tiedä. En tiedä”, vastasin. ”Minun pitää opetella hallitsemaan sitä. Niin Empi-täti sanoi.”
”Eli sinä menet varmaan jossain vaiheessa akatemiaan”, Oiko sanoi ihaillen. ”Vau.”
”Eikö sinne pidä mennä kymmenenvuotiaana?” pohdin muistellessani harmistusta, kun täytin lopulta kaksitoista vuotta pari kuukautta sitten, eivätkä taikakyvyt olleet vieläkään ilmestyneet.
”Ne ottavat kenet vain, jos vain osaa taikoa”, Rieha sanoi varmana. ”Taikojista on niin pulaa. Äiti sanoo niin aina.”
”Voitko sinä tehdä sillä jotain?” Oiko kärtti edelleen.
”En kai”, sanoin. ”Empi-täti sanoi, että se ei ole samanlaista kuin hänellä tai mestarilla.”
”Kokeile jotain”, Rieha ehdotti ja etsi hetken aikaan jotain katseellaan. ”Ehti osasi heti ensimmäisen päivän jälkeen leijuttaa tuolia ilmassa hetken aikaa.” Hän raahasi keittiönpöydän äärestä kolhuisen jakkaran ja taputti sitä. ”Kokeile.”
Mutristin huuliani, mutta minua kiinnosti tietää, mitä voisin tehdä. Mietin, miten Empi-taikoi vain katsomalla keskittyneesti eteensä ja suuntasin tuiman katseen jakkaraani. Käskin sitä leijumaan. Väänsin kasvojani ja huusin jakkaralle äänettömästi. Lennä. Liiku. Nouse!
Jakkara ei lentänyt. Mutta minä lensin.
6. Syli
(350 sanaa)
Säkenöivä taivas ympäröi minut. Se oli musta ja sininen ja kultainen yhtä aikaa. Lensin maailman kolkasta toiseen, näin tähtien sammuvan, ne polttivat minut ja niiden tilan ottava myrkyllinen pimeys haukkasi minut suihinsa. Se puristi minua joka puolelta kuin metallinen syli, joka sitten suli ympäriltäni ja yhtäkkiä pystyin hengittämään normaalisti.
Silmäni olivat auki, ymmärsin viimein. Katselin kuinka köynnökset taipuivat tieltäni ja pehmeä siristys täytti korvani. Olin metsän uumenissa, siltä se tuntui. Paksut oksat peittivät taivaan ylläni, maa oli kovaa ja siitä kasvoi harvoja kukkasia ja varpuja. Puu oli kaatunut ja sen jättämällä kannolla istui joku.
”Hei?” sanoin heikosti. Tuo joku ei reagoinut minuun mitenkään. Hän ei näyttänyt täysin ihmiseltä. Hänellä oli kultainen iho, ajeltu pää, terävät poskipäät, joista kasvoi mustikoita. Hänen harteillaan lepäsi sammaleinen tunika ja hänen toinen kätensä paljastui sen alta. Kämmenessä liekehti jotain sateenkaaren väreissä. Hänen silmänsä olivat suljetut, hän oli ristinyt jalkansa ja hänen huulillaan oli pieni hymy.
”Missä minä olen?” kysyin ja koetin ottaa askeleen eteenpäin, mutta jalkani eivät liikkuneet vaan sen sijaan maa kuljetti minua eteenpäin. Olin horjahtaa, mutta jokin ilmassa otti minut vastaan. Sydämeni hakkasi, hiki helmeili otsallani ja koko kehoni tärisi pelosta.
”Hei, kuka sinä olet? Mitä minä teen täällä?” kysyin epätoivoisesti hahmolta edessäni ja viimein hän liikahti. Olento raotti toista silmäänsä, katsoi minua pitkään, kunnes avasi toisenkin silmänsä ja kohotti päänsä.
”Ahaa”, hän sanoi ja hänen äänensä oli kuin hunajaa korvissani. Hän väläytti hampaitaan, joissa kimalsi jalokiviä.
”Mitä oikein tapahtuu? Minä olin kotona äsken ja...ja…” yritin muistella.
”Nyt olet täällä”, hahmo sanoi rauhallisesti ja rauha hänen äänestään levisi minuun. Sydämeni rauhoittui hiljalleen. Lakkasin ottamasta syviä henkäyksiä.
”Missä minä olen?” kysyin ja hahmo katsoi minua pitkään ennen kuin vastasi.
”Anteeksi. En ole kommunikoinut sanoilla pitkään aikaan”, hän sanoi. ”Sinä olet…” hän piti jälleen pitkän tauon. ”Viivassa.”
”Mitä?” ähkäisin.
”Ei”, hahmo sanoi. ”Rajalla. Kuten sanoin, olen ruosteessa.”
Katsoin ympärilleni. Olin mielestäni yhä metsässä, vaikka se olikin outo metsä. Siritys kuulosti epäluonnollisen tasaiselta, ilma tuntui paksulta ja kanto, jolla hahmo istui näytti aivan kuin värähtelevän.
”Mikä raja? Kuka sinä olet?” kysyin.
”Voit kutsua minua ystäväksi”, hahmo sanoi ja hymyili. Hymy vaikutti minusta aidolta. ”Olet kaiken Rajalla.”
7. Ilman
(350 sanaa)
”Pyydän sinun tahtoasi. Kaikki on vaarassa. Rajalta puskee jotain, jota emme kykene pidättelemään ja tarvitsemme ystäviä muuriksi suojaamaan kaikkia ja kaikkea. Jos sinä tunnet rakkautta ketään kohtaan, heidän elämänsä on vaarassa. Jos pidät arvossa paikkaa, jota kutsut kodiksi, se on vaarassa tuhoutua.”
Hengitin pari kertaa syvään. ”Minä en ymmärrä yhtään mitään”, sanoin heikosti.
”Pahoittelen, että sanani ovat riittämättömiä”, olento sanoi nousten pystyyn. Maa liikkui ja olin äkkiä kannolla hänen edessään. ”Kenties kuvat auttavat”, hän sanoi ja pyyhkäisi sormella poskeani.
Salamoiva muuri vinkui. Se oli tuhkanmusta ja säkenöivän sininen ja se valitti kuin majakan oven saranat myrskyssä. Valitus ei ollut vertauskuvallista. Se huusi ”pakene, pakene, aika on tullut” ja kiristeli hampaitaan jokaisen sanan välissä. Muurin harjalla hehkui erivärisiä helmiä kuin tulikärpäsiä. Niiden loimu ulottui pimeyteen takanani ja halkoi synkeää olemattomuutta muurin tuolla puolen. Näin itseni yhdessä helmistä. Käteni oli ojennettu sivuille ja puristin ilmaa kouristellen. Helmiä oli kymmeniä, en ehtinyt laskea, kun humpsahdin jo takaisin kannolle.
Hoipertelin, mutta ilma piteli minusta jälleen kiinni.
”Ymmärrätkö nyt?” kultainen hahmo sanoi. Mustikat hänen poskillaan kypsyivät ja surkastuivat valkoisiksi kukiksi.
”Minä…” sopersin. ”Mikä on tulossa?”
”Syöppö, sanoi suojelijani”, olento sanoi.
Ei mikään ollut selkeämpää. Seisoin maailman rajalla puhumassa kaikkivoipalle olennolle, joka halusi minut apuun pysäyttämään meidät syömään tulleen voiman.
”Ilman sinua ja ystäviäsi olemme hukassa”, olento sanoi ja hymyili jälleen ystävällisesti. Minun oli vaikea olla luottamatta hymyyn.
”Mitä minun pitää tehdä?” kysyin.
”Ensin palaat sukulaisesi luokse ja opit löytämään tahtosi. Silmäsi. Siten yhytät muut ystäväsi.”
”Ystäväni?” toistin. ”Ai, kuten Oikon ja Tikun?”
”Kaikki ystäväsi”, olento sanoi.
”Oletko sinä ystäväni?” kysyin ja kanto liikutti minua pois päin olennosta.
”Toivottavasti”, hän sanoi ja paiskauduin kotiin keittiön lattialle.
”Tauko!” Oikon kirkaisi ja räväytin silmäni auki. Makasin pitkin pituuttani lattialla ja Rieha ja Oiko katselivat minua huolissaan.
”Sattuiko sinuun? Sinä vain pökerryit äkkiä ja kaaduit”, Oiko huolehti. Nousin istumaan. Oli kulunut vain sekunteja. Jakkara seisoi itsepintaisesti lattialla.
”Olen kunnossa”, sanoin. ”Minä...minun pitää mennä.” Ponkaisin lattialta ja juoksin ovelle vähät välittäen, että isä oli käskenyt olla kotona koko päivän. Sukulaiseni, siis Empi-täti tietenkin, ajattelin.
”Minne sinun pitää mennä?” Oiko huusi perääni. Paukautin oven auki ja karjuin hänelle vastaukseksi: ”Pelastamaan maailma!”