Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Rinnakkaistodellisuus => Aiheen aloitti: Aladdin Sane - 17.06.2026 02:12:51
-
Nimi: Virantoimituksia
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Ficletsarja. Draamaa, angstia ja hahmotutkielmaa.
Ikäraja: Sallittu
Päähenkilöt: Lauri ja Ellen Salpakari
Yhteenveto: Salpakarien mietteitä Koskelan väestä erinäisten kirkollisten toimitusten yhteydessä.
Haasteet: FanFic100 (sanalla 089 työ), Ficlet300 (sanat ja sanamäärät osien alussa), FinFanFun1000 (sanalla 616 allatiivi).
Vastuunvapaus: Täällä Pohjantähden alla on Väinö Linnan luomus. Minä en hyödy tästä mitään.
A/N: Allatiivi on sijamuoto, joka ilmaisee liikettä jonkin päälle, pinnalle tai lähelle, ja jota suomen kielessä merkitään -lle-päätteellä (minulle, sinulle, katolle, järjelle).
Mulla on ollut tälle idealle luonnostiedosto valehtelematta ainakin viis vuotta. Huomaako että FanFic100 ja Ficlet300 deadlinet alkaa olla TOSI lähellä.
Tää on henkinen sisarteos muutaman vuoden takaiselle ficilleni Mielenoikku (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=51624.0) (S).
VIRANTOIMITUKSIA
1. JUHANNUS 1910 (KOSKELAN AKSELIN JA KIVIVUOREN ELINAN HÄÄT)
(Ficlet300 vapaavalintaisella sanalla 283 juhannus. 375 sanaa.)
”Kuinka miellyttävä tilaisuus kaikesta huolimatta”, Ellen huokaa hymy huulillaan, kun valjakko on päässyt liikkeelle ja työväentalo jää hyvää vauhtia kauas taakse. ”Niin kaunis päiväkin.”
”Niin”, Lauri sanoo. Häntäkin hymyilyttää. Häävalssin melodia on jäänyt soimaan hänen päähänsä. ”Minä toivon heille kaikkea hyvää. Kenties naimisiinmeno saa Akselinkin nyt pehmentymään.”
”Sitä minä en usko”, Ellen tuhahtaa.
Asiasta on väitelty siitä asti, kun tieto Akselin ja Elinan kihlauksesta saapui, ja yhä enemmän sitten, kun avioliitto kuulutettiin kirkossa. Onhan Akseli kiivas ja katkerakin luonne, joka vaikuttaa työväenyhdistyksen aktiivijäsenenä muuttuneen vain pahemmaksi ja pahemmaksi, mutta Elina vaikuttaa harvinaisen hyvätapaiselta ja hyvin kasvatetulta tytöltä. Hänen äitinsä tiedetään hyvin hartaaksi naiseksi, joka on pitänyt ainoan tyttärensä sielun puhtaana, vaikka tämän molemmat veljet ja isä ovat vähintään yhtä epäilyttäviä tyyppejä kuin Akselikin.
”Näithän sinä, kuinka hän katsoo Elinaa”, Lauri huomauttaa hyväntahtoisesti. ”Minä uskon, että hän on hyväksi Akselille. Elinalla voi hyvin olla rauhoittava vaikutus häneen.”
”Mutta entä Akselin vaikutus häneen?” Ellen kysyy. ”Minä pelkään, että Elina parka menee tässä liitossa auttamatta pilalle.”
”No, kultaseni. Älähän nyt sentään.”
”Enhän minä sitä toivo”, Ellen kivahtaa. ”En tietenkään. Mutta pelkään sitä yhtä kaikki.”
Lauri ei sano siihen mitään, kallistaa vain ymmärtävästi päätään. Aavistuksen verran kiristynyt tunnelma kuitenkin lientyy muutamissa sekunneissa, ja Ellen kohentaa otettaan Laurin käsivarresta ja hymähtää.
”Mutta se minua ilahdutti, ettei väki sentään tuntunut ostavan herra Halmeen puhetta.”
”Kauniistihan hän puhui. Varsinkin se hänen puheensa Elinalle…”
”Tietysti hän puhui kauniisti. Kyllä sinä tiedät, mitä tarkoitan.”
”Tiedän kyllä”, Lauri huokaa. Halmeen omaksumat teosofiset ajatukset ovat kiinnittäneet hänen huomionsa jo aiemmin, etenkin hänen puheessaan Janne Kivivuoren häissä pari vuotta sitten. Asia huolestuttaa häntä hajamielisellä tavalla Halmeen itsensä takia, mutta ennen kaikkea muiden kyläläisten takia, koska Halmeella on paljon vaikutusvaltaa. Jos häntä kuunnellaan hänen puhuessaan sosialismista, on olemassa vaara, että häntä kuunnellaan myös silloin, kun hän puhuu teosofiasta.
Mutta onneksi Ellen tuntuu olevan oikeassa. Kun Halmeen puheet siirtyvät sellaisille raiteille, joilla kuljetaan vaarallisen lähellä jumalanpilkkaa, näkyy hänen kuulijoidensa kasvoilla usein salavihkaisia hymyjä, ja kauempana yleisössä voi kuulua vaimeaa mutinaa ja hihitystäkin. Halmeen hengelliset ajatukset ovat ehkä kyseenalaisia, mutta Pentinkulman työväen sielut eivät vaikuta olevan vaarassa niiden takia.
”Kuka tietää, ehkäpä he ennen pitkää hylkäävät sosialisminsa, jos kerran heidän johtajastaankin on tullut tuollainen”, Lauri tuumaa, ja Ellen nauraa heleästi vaunujen kääntyessä pappilan pihaan, jota juhannusruusut koristavat.
”Sitä sopiikin toivoa.”
-
2. KESÄ 1913 (KOSKELAN VILHON RISTIÄISET)
(Ficlet300 sanalla 174 hedelmä. 200 sanaa.)
Ristiäisväen mentyä Ellen ja Lauri siirtyvät Laurin työhuoneeseen.
”Kun olisi nimi enne tuolle ihmisen lapselle”, Lauri mutisee puoliksi itsekseen, ja Ellen nyökkää hajamielisesti katsoessaan ikkunasta koivujen lomassa erottuvaa järveä, jonka laineissa auringonvalo kirkkaana pilkahtelee.
Koskelan Akselin ja Elinan esikoispoika on kastettu isoisänsä Johannes Vilhelmin mukaan Vilho Johannekseksi. Se on jollakin tavalla toivoa herättävää, mutta minkäänlaista muutosta Akselissa ei viime vuosien aikana ole tapahtunut. Hän tuntuu päinvastoin katkeroituneen entisestään, ja vaikka hän näennäisesti asioikin heidän kanssaan kohteliaasti, on hänen olemuksessaan sellaista juroutta ja hänestä huokuu sellaista ylimielisyyttä, ettei Ellen millään ymmärrä, mistä se kumpuaa. Siitä ylimielisyydestä sekin varmasti johtuu, että Akseli ja Elina valitsivat poikansa kummeiksi Janne Kivivuoren vaimoineen. Toki Janne on myös Elinan veli, mutta niin haastavasti sekä Akseli että Janne katsoivat heitä saapuessaan pappilaan, ettei Ellenin mielessä ole mitään epäilystä asiasta.
Jos nimi todella voi olla enne, toivoo Ellen todella sen olevan sitä Vilho Johannekselle. Vanhassa Koskelassa on jotakin sellaista perisuomalaisen sisukasta ja hyvää, mitä tässä maassa enää harvoin näkee. Ainakaan Koskelan pojille sitä ei ole siirtynyt, tai sitten se on vääntynyt ja myrkyttynyt pahoin.
Mutta kukaties Vilho Johanneksessa se hyvä alkaa kasvaa ja kantaa hedelmää. Ehkä hänen nimensä on enne, vaikka hänen isänsä ja enonsa ovat mitä ovat.