Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Godrickin notko => Aiheen aloitti: flawless - 23.05.2026 16:15:11
-
Nimi: Koti on siellä missä
Ikäraja: K-11
Genre: draamaa kaikilla hömpän, romanssin ja angstin mausteilla – koko kirjo!
Paritus: Draco/Hermione (mainintana Ron/Hermione)
A/N: Tämä teksti kulki minulla tekonimellä apartment verse, mutta sai kuin saikin lopulta kunnon nimen. Tekstien nimeäminen, mikä akilleen kantapää! Osallistun tällä tekstillä Bad Things Happen (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=54760.0) -haasteen yhteisbingoon aiheella traumatriggeri. Tämä teksti on muodostunut minulle jotenkin kummallisen rakkaaksi, sillä idea siihen on ollut minulla todella pitkään, mutta en ole saanut sormiani näppäimistölle ennen kuin nyt ja on jotenkin tosi ihana tunne päästää tarina vihdoin valloilleen. Toivottavasti tämän lukeminen tuottaa yhtä paljon iloa kuin tämän kirjoittaminen.
Pidemmittä puheitta, sukeltakaamme toisen velhosodan jälkeiseen jästi-Lontooseen ja ankeaan kerrostaloon, josta sittenkin löytyi myös jotain hyvää.
1.
Kops.
Kops.
Kops.
Draco pohti, kuinkahan monta kertaa ehtisi viiden vuoden aikana heittää palloa. Hän olisi saattanut tylsyyksissään ryhtyä laskemaan, muttei enää viitsinyt. Olihan jo mennyt lähes kaksi ja puoli viikkoa hyviä heittoja aivan hukkaan.
Kops. Kops. Kops.
Varmasti liian monta.
Kops.
Dracon sormet nappasivat seinästä kimpoavan kelmeän keltaisen pallon otteeseensa. Se oli suurempi kuin sieppi ja mikä tärkeintä, sen pinta oli sileän ja viileän sijasta karvainen. Se tuntui väärältä hänen sormenpäissään. Kaikki tässä maailmassa tuntui väärältä.
Tämä maailma ei ollut Dracoa varten, hän oli muukalainen taiattomassa vankilassaan, joka oli ottanut jokusen kymmenen neliön suuruisen kaksion muodon tässä julman ironisessa kostoeleessä. Sillä sitä se oli, hän näki sen asunnon jokaisessa pölypallerossa joka hänen tulisi siivota itse ja jokaisessa ehdonalaisaurorin huonosti piilotellussa hymynkareessa, kun tämä kertoi kuinka tarkoituksena ei ollut rangaista vaan kuntouttaa. Viisi vuotta jästimaailmassa, sen oli tarkoitus opettaa hänelle jotakin, jonka jälkeen hänen päälleen ei syljettäisi kadulla ja hänen ”pahansuopainen maailmankatsomuksensa” olisi lopullisesti parannettu. Draco olisi mieluummin virunut Azkabanissa, minkä vuoksi häntä ei tietenkään kahlittu sinne, vaan jästi-Lontoon tunkkaisimpaan kerrostaloon leikkimään surkkia.
Draco tuhahti ja heitti pallon uudelleen kohti seinää, tällä kertaa kenties hitusen tarpeellista lujempaa. Etsijän ketterät ja pitkät sormet kuitenkin nappasivat takaisin kimpoavan pallon taas otteeseensa vaivatta. Draco mulkaisi palloa syyttävästi ja paiskasi sen sitten hetken mielijohteesta seinään niin kovaa, että se kimposi siitä kumahduksen saattelemana toiselle puolelle huonetta. Se vieri asuntoon aivan liian hienostuneen samettisohvan alle. Draco sulki silmänsä ja yritti hengittää vihaansa ulos. Sen sijasta hän tunsi vain imevänsä sitä lisää sisäänsä.
Kops, kops.
Dracon silmät räpsähtivät auki. Hänen katseensa napsahti palloon, joka lojui edelleen sohvan varjon kielekkeellä. Oliko hän tulossa hulluksi? Nyt jo?
Rytminen koputuksen ääni kumahti uudelleen ja tällä kertaa Draco paikansi sen kuuluvan ulko-oveltaan. Hän kurtisti kulmiaan ja käveli ovelle, muttei avannut sitä, tuijotti vain. Hän ei ollut varma kuvitteliko sen, vai tärisikö hatara ovi todella päättäväisen koputuksen voimasta. Kuka helvetti muka koputtaisi hänen oveensa? Draco kosketti viileää kahvaa epäröiden, mutta painoi sen lopulta alas.
Ketä tahansa Draco olikaan ovelleen odottanut, niin ei Hermione Grangeria. Hölmistyneestä ilmeestä päätellen myöskään nukkavieruun neuletakkiin ja collegehousuihin sonnustautunut noita ei ollut odottanut häntä. Naisen suu loksahti tämän älykkyyden huomioon ottaen aivan liian typerästi auki ja tämän kulmakarvat katosivat kiharapilven alle.
”Malfoy”, nainen henkäisi yllättyneen epätasaisella äänellä.
”Granger”, Draco tervehti ilmeettömyyttä tavoitellen. Nainen ei vastannut, ainoastaan tuijotti häntä koomisen suuriksi levinneillä silmillään. Draco tuijotti takaisin. Hermione kohotti kysyvästi jo valmiiksi lähellä hiusrajaa olevia kulmiaan. Draco tuijotti lisää.
”No?” Hermione lopulta tivasi napsahdettuaan pois hämmennyksensä syövereistä ja saatuaan tutun kipakkuutensa takaisin.
”Mitä no?” Draco tuhahti. ”Sinä tulit minun ovelleni.”
”Mitä sinä teet täällä?” Hermione kysyi epäluuloisesti.
”Minä asun täällä.”
”Sinä? Täällä?”
Naisen äänen kyseenalaistava sävy huvitti Dracoa. ”En vapaaehtoisesti”, mies tyytyi vastaamaan.
”Ai.”
”Niin. Ai”, Draco toisti. ”Mitä sinä teet täällä?”
”No, minun pitää valmistella erästä tärkeää lakiehdotusta, ja kotona on kamalan vaikea keskittyä, niin minä sitten tulen usein tänne vanhaan asuntooni kirjoittamaan, kun tarvitsen omaa rauhaa ja –”
”Ei, Granger”, Draco keskeytti huvittuneena. Hänen kärsivällisyytensä yllätti hänet itsensäkin. ”Mitä sinä teet minun ovellani?”
”Aa”, Hermione äännähti. ”Hmm, minä – minä menen”, nainen mutisi ja viittoi taakseen.
”Miksi sinä tulit?” Draco tivasi ennen kuin nainen ehti kääntyä kokonaan poistuakseen. Hermionen käsi valahti alas ja hän vaihtoi painoa jalalta toiselle hermostuneesti.
”No, minä oikeastaan tulin pyytämään sinua lopettamaan sen, mitä ikinä teitkään äsken. Työpöytäni on suoraan sinun seinäsi vieressä ja ääni häiritsi minua.”
Draco nyökkäsi. Hetken molemmat olivat hiljaa. ”Mikset sitten pyytänyt?” Draco kysyi huvittunut hymynkare huulillaan. Naisen hermostus sai hänet tuntemaan olonsa jollain kieroutuneella tavalla paremmaksi, vahvemmaksi.
Hermione irvisti huikan. ”Ah, no, minä ajattelin, että saattaisit jatkaa vain kovempaa jos tietäisit, että se häiritsee minua.”
Dracon hymy jähmettyi takaisin ilmeettömyyden maskin taakse ja hänen vatsanpohjassaan herännyt lämpö muuttui hetkessä pakkaseksi. ”Aivan. Koska sellainen minä olen”, hän totesi viileän tunteettomalla äänellä.
Katumus välähti Hermionen kasvoilla. ”Ei, Malfoy, en minä –”
Draco sulki oven ennen kuin anteeksipyyntö ehti ulos naisen huulilta.
2.
Draco irvisti kitkerän seisoneelle kahvilleen, muttei viitsinyt keittää enää uuttakaan pannullista. Jästien kahvinkeitin porisi ärsyttävästi ja oli sitä paitsi kamalan hidas, eikä juoma säilynyt ilman staattisloitsua lämpimänä kovinkaan kauaa, vaan väljähti epäkäytännöllisen pian. Ei ihmekään, että kaikki joivat mieluummin teetä.
Draco luki menneen maanantain Päivän Profeettaa kolmatta kertaa sinä aamuna ja katseli kaihoisasti urheilusivulla kerta toisensa jälkeen maaliin lentävää kaatoa. Hän otti kulauksen kupistaan juuri, kun koputuksen ääni kantautui hänen oveltaan. Mies mulkaisi ovea eikä mallannutkaan nousta, mutta päättäväinen koputus toistui. Draco pyöräytti silmiään ja laahusti verkkaisesti ovelle. Tällä kertaa hän tiesi varmaksi, kuka sen takana olisi.
”Granger”, Draco totesi varautuneesti. ”Huomenta”, hän lisäsi merkitsevästi, kun nainen ainoastaan nyökkäsi tuppisuuna.
”Huomenta”, Hermione toisti tervehdyksen muodollisen tasoitellulla äänensävyllä. Dracon suupieli nytkähti. Nainen suoristi selkänsä ja nosti leukansa päättäväisesti pystyyn. ”Minä halusin tulla pyytämään anteeksi.”
Draco kohotti kulmiaan kyllästyneen ilmeettömästi.
”Eilisestä. Olin tarpeettoman epäkohtelias ja pahoittelen asiattomuuttani”, Hermione jatkoi päättäväisesti. Tämän peittävän työkaavunkin alta näkyi, kuinka kankeasti nainen seisoi käytävällä kädet siististi kyljille aseteltuna ja ryhti luotisuorana kuin olisi pitämässä tärkeää esitelmää. Näky muistutti Dracoa Tylypahkan ajoista. Tietysti Hermione Grangerille anteeksipyytäminenkin oli kuin koulutehtävä, joka oli toteutettava suoraselkäisesti ja virheettömästi. Huvittunut hymynkare levisi Dracon huulille.
”Olit kieltämättä epäkohtelias. Ja ennakkoluuloinen”, Draco lisäsi kulmiaan vakavasti kurtistaen.
”Ja ennakkoluuloinen”, Hermione myönsi kuuliaisesti.
”Ja töykeä.”
”Ja töykeä”, Hermione sanoi. Ärtymys alkoi tihkua tämän ääneen. ”Vaikka se onkin sama asia kuin epäkohtelias.”
”Ja kimittävä”, Draco lisäsi vielä nauttien spontaanista kokeilustaan, mitä kaikkea saisi naisen myöntämään. Hermione Grangerin provosoiminen toi hänen tylsään aamuunsa sopivasti nostalgian virettä.
”Ja kim- hei!” Hermione äyskähti. Kädet nousivat kipakasti lantiolle. ”Minä en ole kimittävä!”
”Et tietenkään”, Draco sanoi ja virnisti leikkisästi naisen kaventuneille silmille. Hiukan luontaista pidemmän hetken kuluttua virnistys levisi Hermionenkin kasvoille. Draco hymyili tälle takaisin ja hetken tilanne oli miellyttävä, kunnes sivuun siirretty kiusaantuneisuus palasi taas etualalle.
”Niin että”, Hermione mutisi ja vaihtoi painoa jalalta toiselle, ”tulin pyytämään anteeksi.”
Draco selvitti kurkkuaan. ”Anteeksipyyntö hyväksytty.”
Hermione nyökkäsi. Hiljaisuus venyi, mutta nainen ei tehnyt elettäkään lähteäkseen. ”Mitä varten sinä olet täällä?” hän kysyi lopulta.
Draco purskahti nauruun ensimmäistä kertaa kuukausiin. ”Minä tiesin, ettet malta olla utelematta. Et millään kestä epätietoisuutta, ethän?”
Hermione puristi hetkeksi huulensa yhteen, mutta päätti sitten ottaa osaa miehen kiusoittelevaan äänensävyyn. ”Minä pidän asioiden tietämisestä”, hän totesi häpeilemättömästi.
Dracon virnistys leveni. ”Tiedetään, Granger.”
Draco ei ollut täysin varma, miksi lopulta päätyi kertomaan viiden vuoden tuomiostaan elää jästin elämää ottamatta yhteyttä keneenkään muista ehdonalaisvangeista, kaikista paikoista siinä ovensuussa käytävän sirisevän ja laiskasti välkehtivän valon alla, kaikista kohteista Hermione Grangerille. Hänen tuomionsa yksityiskohdat oli salattu tarkasti hänen turvallisuutensa varmistamiseksi (aivan kuten ministeriötä todella olisi kiinnostanut mitä hänelle tapahtuisi), mutta noidan kulmakarvojen yllättynyt hypähtely kesken tarinan tuntui silti eriskummalliselta. Hän oli arvellut, että kultainen trio sädekehineen olisi selvittänyt yhteyksillään hänen kohtalonsa ja nauranut sille oikein makeasti.
Naurun sijasta Hermione mutristi suutaan paheksuvasti. ”Viisi vuotta on pitkä aika elää ilman perhettään ja ystäviään”, nainen sanoi myötätuntoiselta kuulostavalla äänellä.
Draco kohautti olkiaan. Hän ei halunnut puhua heistä. Tai mistään.
Toisaalta, Draco ajatteli luvattuaan heitellä palloa eri seinää vasten jatkossa ja toivotettuaan miellyttävää päivänjatkoa loittonevalle kiharapehkolle, oli ollut mukavaa puhua muillekin tutuille kasvoille kuin vastapäisen supermarketin kassaneidille, jonka kanssa oli päivitellyt poikkeuksellisen sateista säätä edellisen viikon torstaina.
3.
Hermionella oli ollut pieni mutta sopuisan hintainen yksiö jo useamman vuoden. Hän oli vuokrannut sen juuri ennen kuin lähti hirnyrkkijahtiin Harryn ja Ronin kanssa, koska vaikka hänen vanhempansa olivatkin turvassa unhoitettuina uudessa kodissaan kaukana kaikesta, ei heidän vanha elämänsä ollut. Hänen vanhempiensa oli unohdettava tyttärensä, mutta Hermione ei ollut halunnut unohtaa. Hän oli kerännyt lapsuudenkodistaan jokaisen muiston, jokaisen merkin itsestään, ja tallettanut ne siihen pieneen yksiöön. Mummin hänelle kutomat villasukat, isänpäivälahjaksi annettu ”Maailman paras iskä! #1” -muki, lukemattomat valokuvat ja suttuiset tussipiirustukset, pehmolelut ja purkkiin säilötyt maitohampaat. Kaikki ne arvokkaat muistot löysivät kotinsa siinä asunnossa, joka oli sopivan huonolla alueella, ettei vuokraisäntää ihmetyttänyt koko vuoden vuokran maksaminen etukäteen käteisellä, mutta sopivan hyvällä alueella, että murron todennäköisyys oli pieni. Sitä paitsi Hermione oli taitava suojataioissa. Vuokraisännällä ei ollut enää aavistustakaan, että hänellä edes oli asunto tässä talossa. Onneksi vuokrattavia asuntoja oli niin monta, ettei tämä osannut ihmetellä kuukausittaisessa kirjanpidossa yhtä ylimääräistä maksua.
Kun sota oli loppunut ja Hermione oli palauttanut vanhempiensa muistot, oli siirtymävaihe ollut jokseenkin takkuinen. Hän oli halunnut antaa vanhemmilleen tilaa totutella takaisin vanhaan elämäänsä, joten yhteinen asunto Ronin kanssa oli astunut kuvioihin yllättävän pikaisesti. Kenties niin pikaisesti, ettei Hermione ollut tohtinut irtisanoa asuntoaan, joka oli hänelle kuin turvasatama. Mitä enemmän Ron paiskoi häntä elämänmuutoksilla, sitä tiukemmin Hermione asuntoon takertui. Ensin se oli säilytystilaa varten, sillä eihän kaikkia tavaroita tohtinut viedä takaisin lapsuudenkotiin eikä niille ollut paikkaa heidän yhteisessä asunnossakaan. Sitten se oli työmatkoja varten, sillä Hermionen oli kovin kätevää käyttää lähistöllä sijaitsevaa kansainvälisten Porttiavainten keskusta. Sitten se oli työskentelyä varten, sillä eristäytyminen kodikkaaseen tilaan joka ei kuitenkaan ollut koti auttoi häntä keskittymään ärsykkeittä milloin mihinkin projektiin.
Hermione tuijotti tyhjää pergamentinpalaa edessään. Staattinen työskentelyasento kivisti alaselkää eikä hän ollut sitä paitsi tehnyt töitä lainkaan. Pyöritellessään sulkakynää sormissaan ja seinän toisella puolen asuvaa Draco Malfoyta mielessään Hermione pohti, voisiko myöntää itselleen, että asunnon merkitys oli taas muuttumassa.
4.
Kun otti huomioon, kuinka vilkas lähiö hukuttavine ihmismassoineen oli ja kuinka harvoin Draco poistui asunnostaan, törmäsi hän hälyttävän usein Hermione Grangeriin. Kun Draco avasi oven vastaanottaakseen ruokakuljetuksen, asetteli Hermione avaintaan oman asuntonsa oveen pitsakuskin selän takana. Kun Draco oli lähdössä kauppareissulle, hän lähes kirjaimellisesti törmäsi matkapuhelintaan näpyttelevään, hajamielisesti hiustuppoa imeskelevään noitaan. Tämän pöllämystynyt ilme ja kiire sylkäistä hiuskiehkura suustaan otsaansa myöten punastuneena oli kieltämättä Dracon viikon kohokohta, mutta omituista sattumaa se oli silti. Mikäli hän olisi ollut vähemmän paatunut ja enemmän höperö, olisi hän saattanut uskoa, ettei se ollut sattumaa laisinkaan. Mutta Dracon kaltaisilla ihmisillä ei ollut varaa uskoa kohtaloon.
Niinpä se oli jälleen kerran sattuman ja universumin oikkujen aikaansaannosta, että hän törmäsi, tällä kertaa täysin kirjaimellisesti, Hermioneen ollessaan iltapäivänsä juoksulenkillä. Hätääntyneen anteeksipyynnön jälkeen heidän ylleen vajosi aiemmista kohtaamisista tuttu kiusaantuneisuus.
”Hmm. Malfoy, olet… hikinen”, Hermione töksäytti täyttääkseen hiljaisuuden. Kummallisesta ilmeestään päätellen nainen ei ollut aivan tyytyväinen sosiaaliseen sulavuuteensa.
Draco naurahti. ”Niin. Sillä tavalla käy, kun juoksee, Granger.”
”Aivan”, Hermione sanoi koomisesti nyökytellen. ”Niin todella. Pitkä lenkki?”
”Niin pitkä kuin kykenen”, Draco totesi ja kohautti olkiaan. Hermione näytti siltä että aikoi kysyä tarkentavia kysymyksiä, joten Draco kiirehti selittämään: ”Pystyn juoksemaan vain korttelia ympäri. Rajoitusten takia.”
”Ah”, Hermione äännähti tajuttuaan vihdoin, mitä toinen tarkoitti. ”Tosiaan.”
Draco nyökkäsi. ”Minä teen ennätystä. Yritän selvittää, kuinka monta kertaa voin juosta korttelin ympäri ennen kuin se käy niin masentavaksi, että haluan hypätä ohiajavan bussin eteen.”
Hermionen suupieli nytkähti. ”Ehkä sinä voisit hommata juoksumaton”, hän kommentoi ennen kuin ehti ajatella lausettaan loppuun asti.
”Minkä?” Draco näytti perinpohjaisen hämmentyneeltä.
Hermione punastui taas. ”Se on jästilaite. Se on, öö, esine joka on ikään kuin paikoillaan rullaava matto. Sen päällä voi juosta paikoillaan.”
”Sehän on…” Malfoy mutisi näyttäen kummalliselta ja Hermionea alkoi kaduttaa toden teolla, että hän edes mainitsi asian, ”nerokasta.”
Hermione toipui yllätyksestään tilanteen huomioon ottaen nopeasti. ”Todellako?”
”Joo”, Draco vastasi. ”Olisi mukavaa vaihtelua, ettei tarvitsisi juosta samaa ympyrää joka päivä.”
”Juoksetko sinä joka päivä?” Hermione ihmetteli.
Malfoy nyökkäsi. ”On mukavaa päästä ulos toisinaan. Ja sitä paitsi, minulla on aikaa”, mies lisäsi vinosti hymyillen. Hermione näki kivun sarkasmin takana.
”Hmm. No, se on hyvää liikuntaa”, Hermione totesi, kun ei keksinyt muutakaan vastausta.
”Niin. Täytyy pitää kuntoa yllä huispausta varten.”
”Niin, aivan. Se vaatiikin hyvän kunnon. Ja lihaksia. Öö, keskivartalon hallintaa”, Hermione vastasi tavoitellen jutustelevaa äänensävyä. Hän vilkaisi miehen virnuilevilta kasvoilta alaspäin ja pisti merkille, että vatsalihakset erottuivat selkeästi vartaloon liimautuneen hikisen paidan alta. Hoikaksi ja pitkäksi mieheksi Malfoy oli yllättävän lihaksikas. Hermione ei ollut huomannut sitä aiemmin, muttei huomattuaan meinannut voida lakata huomaamasta, vaikka miehen virne leveni tietävästi hetken venyessä.
”Joo. Ja jalkalihaksia. Tiedäthän, luudanvarren takia”, Draco jatkoi maireasti hymyillen.
”Aivan.” Hermione vilkaisi miehen lihaksikkaita reisiä. ”Niitä ehdottomasti tarvitaan.”
”Joo.” Dracon virne kävi hetki hetkeltä sietämättömämmäksi ja Hermione tunsi pahaenteisen kuumottavan tunteen poskillaan. ”Niin että mistä niitä saa? Juoksumattoja?”
Hermione selvitti kurkkuaan ja yritti jankata itselleen, että tässä oli kyse juoksumatoista ja liikunnasta, ei hikisestä ja yllättävän lihaksikkaasta Draco Malfoysta. ”Minä voin tuoda sinulle kuvaston?”
”Se olisi mukavaa.”
Hermione nyökkäsi. Dracon silmissä tuikki edelleen leikkisästi. ”Milloin sinulle sopii?”
”Minulle sopii milloin vaan, Granger. Minulla ei ole muuta kuin aikaa.”
”Aivan. No, minä sitten kai piipahdan luonasi joku päivä? Tuomassa sen kuvaston siis.”
”Sovitaan niin. Näkemiin, Granger.”
Hermione sopersi hyvästit ja yritti olla ajattelematta sitä, että myös poispäin juoksevan Malfoyn selkälihakset piirtyivät näkyville selkeästi hikisen paidan läpi.
5.
Kun Hermione kolkutti seuraavan kerran Dracon ovelle, ei kohtaaminen ollut kohtalon, sattuman tai universuminkaan juonima oikku, vaan ennalta sovittu tapaaminen. Hermionen täytyi pudistella päätään hiukan, jotta ajatus suostuisi tarttumaan hänen päähänsä. Hänellä oli tapaaminen. Draco Malfoyn kanssa. Elämä oli kummallista.
Edellä mainittu Draco Malfoy avasi ovensa ja meni ystävällisyysharjoitteissaan jopa niin pitkälle, että kutsui Hermionen sisälle sen jälkeen, kun oli vastaanottanut tältä puhelinmyyntifirman tuotekatalogin ja kun he olivat suorittaneet jo tavaksi muodostuneen kiusaantuneen paikoillaanseisomis- ja tuijottamisrutiininsa niin loppuun asti, että kiusallisuus kävi jo lähes kivuliaaksi. Joten niinpä Hermione päätyi nojaamaan vasten Dracon keittiön baaripöytää ja osoittelemaan juoksumattojen kuvia sievästi lakatuilla kynsillään.
”Tuo on vähän vanhentunut malli, siinä ei ole niin tehokas moottori”, Hermione pohti ääneen ja naputteli kaikista edullisimman juoksumaton kuvaa. Kai Malfoylla nyt edelleen rahaa oli – kehtaisikohan sellaista kysyä?
”Mikä on moottori?” Draco kuitenkin ehti kysyä ensin. Selitettyään mikä on moottori ei Hermione enää muistanut ajatella budjettikysymystä, eikä sille selvästi ollut tarvettakaan, sillä seuraavaksi mies virkkoi varmalla äänensävyllä: ”No minä kyllä haluan sen parhaimman.”
Hermione pyöräytti silmiään ja tuhahti huvittuneen ja ärsyyntyneen sekamuotoisella sävyllä. ”No niinpä tietysti. Mutta tuo on kyllä toisaalta vähän ruma, tuo solakampi malli sopisi paremmin sisustukseen.”
”Hmm. Ehkä tosiaan”, Draco pohti leukaansa hieroen. ”Mutta hei, katsopas, siinä ei ole niin hyvä iskunvaimennus”, hän huomautti osoittaen kuvan alla olevaa pientä printtiä. ”Juoksemisesta varmasti lähtee aikamoinen jyske. Se varmasti kuuluu alakertaan. En minä halua kaikkia naapureita ovelle valittamaan metelistä, yksi riittää.”
Hermionen suupieli nytkähti kiusoittelulle. ”Hyvä pointti.”
”Tietysti. Miten minä saan tilattua tämän?”
”Ah”, Hermione ähkäisi ja lipsautti hermostuneena peukalonkyntensä etuhampaidensa väliin. Hän järsi sitä hetken stressaantuneena, kunnes päätti ettei Draco Malfoyn potentiaalinen juoksumatto ollut validi stressin potemisen aihe. Hänellä riitti murheita kyllä muutenkin. ”No siihen itse asiassa tarvitsee yhden jästilaitteen, puhelimen. Voit lainata minulta”, hän tarjoutui.
”On minulla puhelin”, Draco vastasi Hermionen suureksi yllätykseksi ja jätti selittämättä asiaa sen kummemmin varmaan pääasiassa koska nautti toisen hämmennyksestä.
”Sinulla on puhelin.”
”No kai nyt kaikilla on puhelin”, Draco härnäsi ja sai Hermionen napsahtamaan takaisin skarppiin tilaan.
”Minun tekisi mieli vastata tuohon todella ilkeä vitsi, mutta koska en ole sinä, niin en sano ilkeitä vitsejä”, Hermione totesi lopulta ja nosti leukansa ylpeänä ylös.
”Ihan hyvä periaate varmaan.”
”Niin minäkin ajattelin”, Hermione vastasi ja käänsi toisen huomion takaisin asiaan. ”Minä olen nähnyt tuosta mallista mainoksen telkkarissa, se näytti ainakin siinä ihan pätevältä.”
”Mikä on telkkari?” Dracoa ärsytti joutua kysyä jo toistamiseen.
”Televisio”, Hermione sanoi naama mahdollisimman peruslukemilla.
”En minä tiedä mikä se on.”
”No se on semmoinen laite joka kaikilla myös on.”
”Pitäisikö minullakin olla?”
”Kyllä se varmaan ihan hyvää tekisi.”
Joten sillä tavalla kohtalon, sattuman tai universumin oikkujen johdosta Hermione päätyi tuomaan Draco Malfoylle vanhan televisionsa. Hän oli ostanut uuden ja edellinen oli päätynyt varastoitavaksi Ronin toimistohuoneeseen, mutta hän ei oikeastaan käyttänyt sitä, koska ei oikeastaan välittänyt ”jästien jutuista”. Kuka olisikaan arvannut, että Draco Malfoy oli paljon kiinnostuneempi jästien elektroniikasta kuin Hermionen oma aviomies, joka sentään asui jästisyntyisen kanssa. Malfoy oli muuttunut paljon. Se sentään oli ollut helpottavaa, että kun Hermione oli selittänyt ylimääräisen televisionsa taustatarinan, niin Malfoyn naama oli vetäytynyt irvistykseen Ronin mainitsemisen kohdalla – sentään ihan kaikki asiat eivät olleet muuttuneet.
Hermione oli opettanut Dracoa käyttämään televisiota jo samana päivänä. Mies oli ollut koko ajan kohteliaan kiinnostuneen näköinen ja oppinut eri painikkeet sutjakkaasti. Siitä Hermione ei ollut yllättynyt laisinkaan, olihan toinen aina ollut nokkela. Kun Hermione painoi päänsä illalla tyynyyn ja käänsi selkänsä Ronille, häntä hymyilytti edelleen ajatus siitä, kuinka Malfoy oli jäänyt katselemaan televisiota Hermionen lähdettyä. Hän ehti ennen nukahtamistaan miettiä, olikohan itsekin muuttunut yhtä paljon kuin Draco Malfoy.
6.
Kolea ja sateinen ilta muuttui yhden silmänräpäyksen aikana säkkipimeäksi. Kaikki valot räpsähtivät pois päältä, televisiosta tuli ennen sammumista kummallisen särisevä ääni ja jopa kahvinkeittimen kellonaika pyyhkiytyi pois pimeyden nielaistessa kaiken valon. Draco pomppasi pystyyn ja kompasteli pimeydessä kalusteisiin törmäillen ikkunansa luokse. Hänen kätensä tärisivät, kun hän raotti verhoa ja kauhukseen näki tietä yleensä valaisevien lamppujenkin sammuneen. Ei, ei, ei, hän ajatteli pakokauhun vallatessa äkisti joka sopukan hänen kehossaan, miten ne olivat löytäneet hänet?
Draco kompuroi summamutikassa keittiöön. Hän rekisteröi vain ohimennen kaataneensa kaksi baarijakkaraa matkallaan vetolaatikoiden luo. Niiden kovaääniset tömähdykset lattiaan hukkuivat täysin hänen korvissaan kohisevan pulssin paniikinomaisen jyskytyksen alle. Draco hamuili käsikopelolla oikeaa laatikkoa, mutta hänen sormenpäänsä osuivat vain paistinlastoihin. Voi nyt helvetti, hän ajatteli paiskatessaan laatikon kiinni ja riuhtaistessaan seuraavan auki, aika loppuisi ihan pian, ne olivat varmasti jo ovella, jos hän ei kohta löytäisi veitsiä hän olisi takuulla kuoleman oma –
Juuri sillä hetkellä ovelta kuului voimakas koputus. Kuka vitun kuolonsyöjä koputtaa oveen, Draco ehti ajatella sumeasti ennen kuin ääni toistui.
”Painukaa helvettiin täältä!” Draco huusi ja inhosi sitä, kuinka hänen äänensä tärisi. Ovelta kuului lisää ryskettä ja sitten vaimea ”Alohomora”. Draco kiepsahti kohti ovea veitsi puristettuna tiukasti käteensä ja valmistautui hyökkäämään.
”Malfoy?” kuului eteisestä epävarman sointuinen, mutta tuttu ääni. Draco hengitti raskaasti. Hän ei saanut leukapieliään toimimaan, ei saanut sanoja tulemaan ulos suustaan, seisoi vain siinä paikoilleen jähmettyneenä. ”Malfoy? Missä sinä olet?”
Pehmeät askeleet kuuluivat Dracon korvissa koko ajan lujempaa ja kapea, lepattava valonkaistale halkoi pimeyttä. ”Draco?” Hermionen ääni huhuili jo aivan läheltä. Lopulta nainen astui eteiskäytävän nurkan takaa esille ja seisahtui siihen paikkaan.
”Draco? Mitä sinä… Onko kaikki hyvin, mitä sinä teet?”
Draco ei saanut vieläkään ääntään toimimaan. Hän avasi ja sulki suutaan, haukkoi happea ja yritti taistella pyörryttävää tunnetta vastaan. ”Mene, sinä et voi, sinun täytyy mennä, ne tulevat, ne tulevat –”
Hermione otti varovaisen askeleen lähemmäs. Draco nosti vaistomaisesti veistä korkeammalle ja Hermione puolestaan kohotti vaistomaisena reaktiona taikasauvaansa. Naisella oli toisessa kädessään kynttilä, joka valaisi tämän huolestuneet kasvot, ja kainalo täynnä lisää sytyttämättömiä kynttilöitä.
”Kuka tänne on tulossa?” Hermione kysyi lopulta, kun Draco oli saanut takelleltua ulos sen, mitä pystyi.
”Kuolonsyöjät, ne ovat tulossa minun perääni, sinun täytyy lähteä!” Draco sai vihdoin kielensä toimimaan ja viittoi pimeään asuntoonsa vauhkosti yrittäen saada naisen ymmärtämään.
”Miten niin ne – pimeän takiako?” Hermione äkkäsi. Draco nyökytteli päätään, miksei noita tajunnut paeta vielä kun voi, miksei hän tehnyt mitään?
”Valois”, Hermione loihti ja hänen sauvansa päästä ryöpsähti valo, joka loisti koko keittiön läpi. Hän puhalsi kynttilänsä sammuksiin, nakkasi sen ja loputkin kynttilöistään puolihuolimattomasti lattialle ja askelsi rivakasti Dracon luokse.
”Se on vain sähkökatkos. Näitä sattuu joskus. Kun sähköt katkeaa, niin kaikista laitteista lähtee virta, valot sammuivat sen takia”, Hermione selitti rauhoittelevalla äänellä ja kurotti vapaalla kädellään kohti Dracoa. ”Sinulla ei ole mitään hätää, kukaan ei ole tulossa sinun kimppuusi. Laita veitsi pois.”
Draco pudisti päätään. Hänen sydämensä hakkasi niin että rintaan sattui. Miksi helvetissä noita ei ymmärtänyt, miksi helvetissä tässä piti käydä näin –
”Draco”, Hermione sanoi lujasti mutta rauhallisesti. ”Katso minua.” Draco pakotti silmänsä kohtaamaan naisen varman katseen. ”Se on sähkökatkos. Valot eivät toimi sen takia. Sinulla ei ole mitään hätää.”
”Minä – minä – mutta kaikki meni yhtäkkiä pimeäksi ja –”
”Tiedän, se varmasti säikäytti sinut kun et tiennyt mistä se johtuu. Mutta minä lupaan sinulle, että se on vaan sähkökatkos. Sen takia tulin tuomaan kynttilöitä. Anteeksi että murtauduin sisään, mutta täältä kuului kamalasti kolinaa ja olin huolissani sinusta”, Hermione selitti rauhoittelevasti.
Dracon veitsikäsi tärisi. ”Oletko ihan varma?”
”Olen ihan varma. Laita veitsi pois, ole kiltti, ettet satuta itseäsi.”
Draco veti muutaman kerran värisevää happea keuhkoihinsa ja pakotti sitten kätensä päästämään irti veitsestä. Se kalisi lattialle, josta Hermione noukki sen ja asetti tiskipöydälle kauemmas miehestä.
”Ketään ei ole tulossa?” Draco varmisti vielä kerran.
”Ketään ei ole tulossa”, Hermione vakuutti. Hengitys alkoi kulkea helpommin Dracon puristavassa rinnassa. Hän kurotti huomaamattaan kädellään rutistamaan paitaansa siitä, missä sydän sen alla jyskytti yhä.
”Salazarin kiitos”, Draco mutisi ja rojahti kohti keittiön laatikostoa. Hän huomasi yhtäkkiä jalkojensa tärisevän niin, että pystyssä pysyminen oli hankalaa. Hän puristi kädellään tukea keittiön tasosta ja tuijotti edelleen epätoivoisesti noitaa, jonka sauvankärjestä loisti ainoa huoneessa oleva valo. Sitten hänen sydämensä alkoi hakata uudelleen. ”Ei helvetti. Ei helvetin helvetti.”
”Mitä?”
”Minä… minä joudun Azkabaniin. Ne heittävät minut sinne. Kuolonsyöjät eivät ehkä ole tulossa, mutta aurorit ovat.”
”Kuolonsyöjät eivät varmasti ole tulossa. Miksi aurorit tulisivat?” Hermione tiedusteli yrittäen pysyä rauhallisena, kun Draco alkoi haroa paniikissa hiuksiaan.
”Sinä loihdit tämän asunnon sisällä, turvataiat laukeavat, ne saavat tietää siitä, voi helvetin helvetti”, Draco vaikersi ja rojahti istumaan kylmältä tuntuvalle lattialle. Hän painoi päänsä käsiinsä. Hän joutuisi sittenkin Azkabaniin, hänet lukittaisiin pois koko tuomion ajaksi, hän joutuisi lukkojen taakse, tuntui kuin huone pienenisi hänen ympärillään jo nyt.
”Hei, hei, tämä ei ole mitään mitä me emme voisi selittää”, Hermione rauhoitteli ja polvistui miehen viereen lattialle. ”Minä jään odottamaan heitä sinun kanssasi. Selitetään koko juttu, ne saavat kuulla että se olin minä joka taikoi, että sinä et ole tehnyt mitään väärää, ja kaikki selviää varmasti.”
Draco nosti katseensa järkyttyneenä naisen kasvoihin. ”Sinä… sinä tekisit niin? Minun takia?”
”Totta kai”, Hermione puuskahti ja hilasi itseään lattialla aivan Dracon viereen. ”Tämähän oli vain väärinkäsitys.”
”Mutta… miksi?” Draco ihmetteli. Hermionen kasvoilla kävi hetken aikaa kummastunut ilme.
”Koska se on oikein, tietenkin.”
Draco tuhahti, vaikka hänen haukottuaan happea niin epäsäännöllisesti lopputuloksena oli lähinnä vaan ponnekas uloshengitys. ”Olenko minä sinun uusi projektisi?” hän kysyi happamasti. ”Loppuiko pelastettavat kotitontut kesken?”
”No, minä kyllä tykkään auttaa”, Hermione yritti vitsailla toisen edelleen hitusen paniikin värittämää ilmettä neutraalimmaksi.
”Ei minua voi enää auttaa”, Draco naurahti ilottomasti.
”Totta kai voi”, Hermione totesi ykskantaan.
”Eikä voi. Minä olen avun ulottumattomissa. Niin kuin muutkin pahat ihmiset.” Draco roikotti päätään käsiensä välistä lohduttoman näköisenä. Hermionen sydäntä puristi.
”Et sinä ole paha ihminen.”
”Olenpas.”
”Etkä ole. Sinä olet vain vähän eksyksissä.”
”Aika paljon eksyksissä”, Draco myönsi.
Hermione hymyili pienesti. ”Niin. Mutta kyllä sinä löydät reittisi vielä.”
Hermione laski taikasauvansa lattialle heidän väliinsä, hivuttautui vielä lähemmäs Dracoa ja asettautui tämän viereen istumaan samaan asentoon takanaan olevaan laatikostoon nojaten. Hetken mielijohteesta hän tarttui edelleen levottomasti liikehtivän miehen käteen. Draco vain katsoi Hermionea vaikeasti tulkittava ilme kasvoillaan, muttei vetänyt kättään pois. He vaipuivat hiljaisuuteen odottamaan aurorien saapumista.
Dracon kämmenet olivat hiestä kylmännahkeat, mutta Hermione ei vaikuttanut välittävän, sulki vain miehen isomman käden omaansa ja kietoi pienet sormensa tämän käden ympäri. Naisen hento ote sai Dracon tuntemaan olonsa kummallisen turvalliseksi. Se oli omituinen tunne. Vieras tunne, Draco tajusi ja hänen sydäntään viilsi.
7.
Sähkökatkospektaakkelin ja Dracon edelleen posket punakaksi saavan paniikkikohtauksen jälkeen Hermione tuntui ottaneen elämäntehtäväkseen piristää toista. Se tuntui omituiselta, miten nainen vain solahti hänen elämäänsä, kutsui itsensä sisään niin suurenmoisella määrällä kiltteyttä eikä lainkaan katkeruutta. Dracoa hävetti sen johdosta kouluaikainen käytöksensä vielä enemmän, ja vaikka he olivatkin totutelleet toistensa läsnäoloon ja jutusteluun, niin anteeksipyyntökeskustelu kyllä oli vanhaan tuttuun tapaan kiusallinen. Onneksi Hermione antoi Dracon tehdä sen vain kerran, niin kamalan tuskainen koko tilanne oli ollut. Ja sitten hän oli vain antanut anteeksi, kuin tuosta noin vaan kohauttanut vuosien vihanpidon olaltaan. Hermione oli niin hyväsydäminen, niin puhdas ja viaton, ja Dracon kaltaisella moraalisesti tuhruisella ihmisellä ei ollut lupaa haluta mitään niin hyvää itselleen. Joten Draco päätti työntää sen ajatuksen syrjään ja yrittää olla… tuttavallinen? Ystävällinen? Joo, ystävä hän voisi olla.
Draco kykeni rajoitustensa vuoksi käymään vain korttelin ainoassa piskuisessa ruokakaupassa, jonka valikoima ei ollut kovin suuri. Kun hän oli kertonut tästä Hermionelle, oli noita vallan innostunut siitä ajatuksesta, että voisi avustaa Dracoa tuomalla tälle sellaisia asioita, joita sieltä ei saanut ostettua (oikeasti, se auttamisjuttu oli joku juttu mihin naisen olisi Dracon mielestä pitänyt käyttää vähän aikaa esimerkiksi vaikka terapiassa, koska mitä helvettiä?) ja sen jälkeen kiikuttanut tälle milloin mitäkin retiisejä torilta tai jääteeuutetta aasialaisesta kaupasta. Draco oli juuri kyynärpäitä myöten vaivaamassaan pitsataikinassa, kun ovelta kuului taas tuttu koputusten sarja. Hän ähkäisi ja yritti pyyhkiä vikkelään pahimmat jauhot paidaltaan ja nyppiä taikinanpalat ranteistaan kulhoon ennen kuin kiiruhti ovelle.
”Anteeksi, olin kokkaamassa”, Draco hengähti tervehdykseksi ovella tovin odottaneelle Hermionelle. Naisen kulmakarvat ponnahtivat piiloon otsan kiharoiden taakse.
”Sinä kokkaat?” hän kysyi epäilystä äänensävyssään.
”Joo?”
”Vau”, Hermione totesi päätään hienoisesti pudistellen hetken hiljaisuuden jälkeen. Draco kohotti kulmiaan ja Hermionen poskille levisi nolostunut puna. Hän yritti takellella jotain, mutta miehen nauru keskeytti sepustukset ennen kuin ne ehtivät alkaakaan.
”Ei se mitään, tiedän. Mutta, no, ei taikuutta on yhtä kuin ei kotitonttuja mikä on yhtä kuin ei ruokaa ellen laita sitä itse”, Draco selitti ja viittoi Hermionea, jolla oli käsissään tällä kertaa jokin paksu kirja, peremmälle eteiseen. Hermione astui sisään, sulki oven perässään ja nojasi kevyesti karmiin.
”Ah. Aivan.” Noita näytti kiusaantuneelta. Taas.
”Luulen että se oli ehkä ministeriön taktiikka”, Draco rikkoi hiljaisuuden, ”että ehkä ne ajattelivat minun kuolevan nälkään täällä. Lellipentu kun ei varmasti osaa itse kokata.”
Hermione hörähti hiukan toisen vitsille. ”Onhan aina noutoruoka.”
”No joo”, Draco sanoi ja kohautti olkiaan, ”mutta minun oma pastani on parempaa kuin sen nurkassa olevan italialaisen.”
”Oikeastiko?” Hermione kysyi äkillisen kiinnostuneena. Se nurkan italialainen ravintola oli nimittäin hyvä.
”Helposti”, Draco sanoi pöyhkeästi. ”Minä voin tehdä sinulle joskus.”
Hermione hymyili pienesti. ”Se olisi mukavaa.”
Hetken he katselivat toisiaan kainosti hymyillen ja Dracosta tuntui, että jokin lepatti hänen vatsassaan oudosti. Sitten Hermione yskähti, selvitti kurkkuaan ja tönäisi itsensä irti nojaamastaan seinustasta, ja hetki oli ohi.
”En pidättele sinua kauempaa, jos sinulla oli jokin homma kesken. Halusin vain tuoda tämän”, Hermione sanoi ja ojensi kirjaa kohti Dracoa. Sitten hän yhtäkkiä haukkoi happea, vetäisi kirjan äkisti pois Dracon ojentuneista sormenpäistä takaisin omaa rintaansa vasten ja läpsäytti kätensä avoimen suunsa eteen. ”Voi ei, saatko sinä lukea taikakirjoja?” hän kysyi kauhistuneena.
Dracoa nauratti, koska Hermione näytti aika hupsulta. ”Saan”, hän vastasi, ja kun hän jatkoi, ei häntä naurattanut enää ollenkaan, ”en vaan voi tehdä tiedolla mitään.”
”Et vaan vielä”, Hermione sanoi lohduttavasti ja ojensi liemiaiheista uutuuskirjaa taas kohti Dracoa, joka otti sen ja tarkasteli kantta kiinnostuneena. ”Mutta ei se ole pysyvää.”
”Pieniä hopeareunuksia kai”, Draco mutisi ja yritti olla kuulostamatta niin katkeralta kuin miltä hänestä tuntui. Ajatus viidestä vuodesta tuntui puolelta elämältä.
”Minä luin tuon jo ja se oli tosi mielenkiintoinen, niin ajattelin että sinäkin saattaisit pitää siitä”, Hermione sanoi ja nyökkäsi kohti kirjaa. Itse asiassa, hän ajatteli, kävi täysin järkeen että Malfoy piti kokkaamisesta – siinähän tehtiin paljon samoja asioita kuin liemien keittelyssä, jossa tämä oli aina ollut priimus.
”Kiitos”, Draco vastasi hymyillen. Hymy näytti niin aidolta ja iloiselta, että Hermione halusi saada sen pysymään toisen huulilla mahdollisimman pitkään.
”Jos sinä tulisit luokseni ja minä toisin ainekset ja tekisin kaikki loitsut, niin pystyisitköhän sinä keittämään liemiä luonani?” Hermione pohti. ”Sinä varmasti kaipaat sitä.”
”En usko että se toimisi”, Draco vastasi harmistuneena. ”Minä en saa tehdä mitään taikuuksia.”
”Mutta minä tekisin ne kohdat”, Hermione intti innostuneena. ”Niin teknisesti ottaen me emme tekisi mitään väärää, vähän vaan taivuttaisimme sääntöjä.”
Draco virnisti. ”Kuinka Luihuista sinulta, Granger.”
Hermione pyöräytti silmiään kyllästyneesti. ”Pfft”, hän päästi huuliltaan mitätöivän tuhahduksen, ”me Rohkelikotkin osataan olla tuhmia, jos se on oikeaa tarkoitusta varten.”
”Ja mikä tämänkertainen tarkoitus on?” Draco tiedusteli.
”Ystävän auttaminen”, Hermione vastasi napakasti nyökäten.
”Ystävän”, Draco toisti. ”Outoa”, hän jatkoi perään.
”Vähän”, Hermione myönsi. ”Mutta kai me ollaan? Ystäviä?”
”Niin kai, Granger”, Draco vastasi virnuillen, ja jos hän katseli naista sekunnin liian pitkään tai ihan hitusen liian lämpimästi, niin siinä eteisessä olivat vain he kaksi. Kukaan muu ei saisi tietää.
8.
Heidän seuraava kohtaamisensa ei ollut varsinaisesti sellainen, jossa Draco olisi katsonut Hermionea enää liian lämpimästi, joten siitä ei tarvinnut sillä hetkellä huolehtia. Draco oli juuri ottanut diileriltään vastaan pussillisen pillereitä suojaisan (tai niin he luulivat) roskakatoksen varjojen piiloissa (tai niin he luulivat), kun tuttu ääni yhtäkkiä kuului hänen takaansa todella vihaisena.
”Mitäs helvettiä se tämä on?” Hermione tivasi ottaen riuskoja askelia kohti varjoissa lymyileviä hahmoja. Draco huokaisi. Hitto, kiinni tiukkapipolle. Kiva, nyt hänen pitäisi varmaan yrittää löytää jostain toinen diileri ja tämän yhdenkin löytäminen oli ollut riittävän hankalaa.
Huppuun sonnustautunut ja häthätää täysi-ikäisen näköinen nuorimies näytti perin pohjin säikähtäneeltä ja yritti ottaa pakoaskelia, kun Hermione saapui heidän luokseen ja nappasi hetkeäkään epäröimättä pojan käsivarresta kiinni. Kun tämä yritti lyödä naista, väisti Hermione notkeasti ja väänsi tämän kättä kivuliaan näköisesti, mikä sai pojan menettämään tasapainonsa ja ulisemaan kivusta.
”Annakin olla että tämä on viimeinen kerta kun myyt tuolle yhtään mitään”, Hermione sihisi vihaisesti. Kun poika ei heti vastannut, ravisteli kasvoiltaan vihaisenpunainen Hermione tätä otteessaan olevasta kädestä Dracon mielestä vähän turhan ronskin näköisesti. ”Onko selvä?”
Diileri uikutti kivusta ja nyökkäili vinhaan. ”Onko selvä?!” Hermione ärähti ja väänsi kättä vielä vähän lisää.
”On, on, senkin hullu ämmä, on! Päästä nyt vittu irti!”
Hermione päästi ja poika kompuroi ylös ja kipitti menemään minkä kintuistaan ehti. Se tarkoitti sitä, että seuraavaksi noidan vihainen katse kohdistui Dracoon.
”Vau, hienot itsepuolustustaidot”, Draco yritti jutella kuin säästä konsanaan ja sulloa viattoman näköisenä pussukkaansa piiloon takintaskuunsa. ”Onko mitään mitä sinä et osaa tehdä?”
”Minä osaan tehdä suurimman osan asioista”, Hermione ärähti takaisin. ”Mitä sinä teet?” hän tivasi ja kurotti kädellään kohti Dracon kehnosti piilottelemaa pilleripussia. Draco veti kättään ja pussia syvemmälle taskuunsa, mutta Hermione kävi hänen kimppuunsa hetkeäkään epäröimättä ja paini ensin Dracon käden itselleen ja sitten repi sen puristaman pussukankin omaan nyrkkiinsä. Draco katsoi naisen pillastunutta ja häpeilemättömän härskiä käytöstä (julkisella paikalla) suu järkytyksestä auki loksahtaneena.
”Mitä helvettiä?” Draco pöyristeli sopimattoman hullun näköistä toimintaa.
”Mitä nämä ovat?” Hermione tiuskaisi, ravisteli äkäisesti itselleen painimaansa pussukkaa ja ihan totta, liioittelematta, polki kiukkuisesti jalkaansa.
”Ne ovat minun korkeaan verenpaineeseeni”, Draco naljaili. Hän risti kätensä puolustavasti rinnalleen ja yritti katsoa toiseen suuntaan, mutta se sai naisen vain heiluttamaan pilleripussia vielä suureleisemmin, ja voi helvetti sentään, kohtahan paikalle tulisi koko kortteli jos tätä rataa jatkettaisiin.
”Joo, toki. Koska tämä kadunkulma näyttää apteekilta ja tuo nilkki farmaseutilta”, Hermione ärähti. ”Älä puhu potaskaa.”
”No mitä sinä luulet että ne on? Eikö se ole aika itsestään selvää?”
”Huumeita, Malfoy? Oikeasti?”
”Ei, kun nukahtamislääkkeitä”, Draco ärähti puolustukseksi alkaen vähän suutahtaa jo itsekin. ”Mitä sinä luulet olevasi, minun äitini?”
”En, koska toisin kuin hän, minä olen paikalla”, Hermione vastasi tiukasti.
Hetkeen Draco ei tiennyt mitä sanoa. ”Auts”, hän mutisi lopulta. ”Vyön alle, Granger.” Miehen ilme näytti siltä kuin Hermione olisi läimäyttänyt häntä taas kasvoihin.
”En ole pahoillani. No, ala laulaa, miksi sinä ostat reseptilääkkeitä kadulta?” Hermione tivasi.
”Koska minä en pysty nukkua, okei!” Draco ärjähti takaisin.
”Okei”, Hermione sanoi puolestaan jo rauhoittuneena ja täysin provosoitumatta toisen suuttumuksesta. ”Miksi?”
”Miksi? No enpä vittu tiedä, sinähän olet niin fiksu, niin mitä jos pohdit ihan keskenäsi? Nyt anna ne pillerit takaisin minulle ja häivy.”
”Hmm”, Hermione näytti hetken pohtivalta. ”Minä annan ne takaisin, jos kerrot miksi otat niitä.”
Draco heilautti kätensä ilmaan dramaattisesti ja mutisi kirosanoja, joista Hermione ei onneksi kuullut puoliakaan. ”No koska olen koko ajan pelosta ihan paskajäykkänä enkä saa nukuttua!” Draco lopulta puuskahti luovuttaneena. ”Minä olen naurettavan helppoa riistaa kenelle vaan joka haluaa tulla ja satuttaa minua. Minulla ei ole sauvaa enkä ole mikään vitun Karate Kid niin kuin sinä”, hän jatkoi ja palasi vanhaan luotettavaan taktiikkaan eli nälvimiseen.
Hermione pyöräytti silmiään ja ojensi pussukan takaisin Dracolle, joka sulloi sen nopeasti turvaan taskunsa uumeniin. ”Olet vissiin katsellut telkkaria?”
”Joo.”
”Piditkö elokuvasta?”
”Joo.”
”Se onkin hyvä.”
”Niin on.”
Hermione huokaisi. ”Helpottaisiko sinua, jos minä laittaisin sinun ovensuuhusi suojataian, sellaisen joka kertoisi minulle heti jos joku muu kuin sinä tai minä ylittää kynnyksen? Olen aika hyvä niissä.”
”No mitähän hittoa se auttaisi että sinä saisit etukäteen tiedon siitä että nyt minut aiotaan murhata? Sinä asut ihan liian kaukana ehtiäksesi ajoissa apuun”, Draco sanoi alakuloisuudestaan huolimatta edelleen pisteliäällä äänensävyllä.
”No tuota”, Hermione sanoi ja siirsi hermostuneesti painoaan jalalta toiselle sekä väisti ensimmäistä kertaa Dracon katsetta, ”minä olen itse asiassa ollut täällä enemmän lähiaikoina.”
”Jaa. Ongelmia paratiisissa?” Draco naljaili.
”Äh, suksi kuuseen, Malfoy, minä yritän auttaa sinua!” Hermione tiuskaisi.
”Se tekee olostani epämiellyttävän. En ole tottunut sellaiseen.”
”No parempi alkaa tottumaan”, Hermione puuskahti, alkoi harppoa kohti heidän kerrostaloaan ja tönäisi tahallaan Dracoa ohitse mennessään kyynärpäällä vatsaan. Hän harppoi päättäväisin askelin poispäin paikoilleen jääneestä miehestä. Kiharat hypähtelivät joka askeleella tavalla, joka kieli siitä että askellus oli enemmänkin vihaista tallontaa kuin normaalia kävelyä.
”Minne sinä nyt oikein menet?” Draco huhuili loittonevan selän perään. Hermione kääntyi ja katsoi häntä kuin vähä-älyistä.
”No tekemään sen loitsun, idiootti”, Hermione huutokuiskasi ja kääntyi sitten kannoillaan jatkaakseen taas marssiaan.
”Jaa. Okei.” Draco seisoi hetken siinä paikoillaan hämmentyneenä ennen kuin alkoi raahustaa hitaasti noidan perään.
9.
Draco yritti, ihan todella yritti, olla ajattelematta Hermionesta sillä tavalla. Noita ansaitsisi parempaa kuin hänet ja oli sitä paitsi naimisissa – vaikka ansaitsi kyllä myös ehdottomasti parempaa kuin Weasleyn, siitä Draco oli varma, mutta se nyt ei varsinaisesti liittynyt asiaan enää kovin tiiviisti. Pointti oli, että Hermione ensinnäkin pelasi aivan eri huispausliigassa kuin hän ja toisekseen oli perin pohjin varattu.
Mutta sitten Draco alkoi noteerata jotain kummaa. Sen jälkeen, kun Hermione oli sanonut asustelleensa enemmän hänen naapuriasunnossaan, oli Draco alkanut kiinnittää huomiota sieltä kuuluviin ääniin. Se alkoi oikeastaan siitä, kun Draco oli iltapesulla ja pisti merkille, että naapurista kuului suihkun kohinaa. Mutta se oli omituista, sillä miksi nainen kävisi siellä suihkussa, eihän hän asunut siellä – Hermione asui sen kanssa ihan muualla. Mutta sitten Draco huomasi, että kolahdukset kuuluivat asunnosta paljon vaimeammin ja vähemmän kaikuvina kuin aikaisemmin, mikä tarkoitti sitä, että siellä oli pakko olla enemmän tavaraa kuin aikaisemmin. Ja lopulta viikkojen kuluessa Draco alkoi huomata, että suihkun äänistä tuli päivittäisiä. Hän ei kuitenkaan rohjennut ottaa asiaa puheeksi ennen kuin eräänä iltana avasi oven Hermionelle, jolla oli molemmissa käsissään viinipullo.
Sentään vain toinen oli jo avattu. Että sellaista.
”Voinko tulla sisään?” Hermione kysyi, kun Draco vilkuili tämän viinipulloja.
”Totta kai”, Draco sanoi ja väistyi ovensuusta antaen naiselle tilaa pyyhältää muitta mutkitta suoraan olohuoneeseen. Tämä rojahti istumaan sohvan sijasta lattialle ja Dracoa alkoi vähän huolestuttaa. Hermione nojasi sohvan istuintyynyyn ja antoi päänsä retkahtaa siihen. Hetken hän tuijotti kattoon sanomatta mitään.
”Maistuuko viini? Minä toin”, Hermione kysyi lopulta suoristettuaan päänsä pois sohvalta ja suunnattuaan katseensa Dracoon, joka nyökkäsi.
”Mikä ettei.” Draco meni keittiöön ja nouti kaksi viinilasia, koska oli tilanne mikä hyvänsä, niin hänen asunnossaan ei kyllä juotaisi viiniä pullonsuusta – ajatuskin vähän puistatti, ja hän toivoi ettei Hermione ollut vajonnut niin alas.
”Minä ajattelin että olisi tosi säälittävää vetää kännit yksin omassa kämpässäni”, Hermione sanoi kun kaatoi heille molemmille lasilliset (lähes piripintaan, muuten, ei lähellekään mitään sivistynyttä ravintola-annosta).
”Joo, koska on paljon hienostuneempaa vetää kännit minun matollani”, Draco naureskeli ja laskeutui istumaan jalat ristissä myöskin edellä mainitulle matolle.
”No, se on typerän kallis matto.”
”Niin on. Että älä sitten läikytä sitä punaviiniä siihen.”
Hermione kuljetti sormiaan maton pehmeiden kuitujen seassa. ”Miksi käyttää niin paljon rahaa mattoon?”
”Se tuntuu hyvältä paljaissa varpaissa”, Draco vastasi, vaikkei ollut ihan varma, oliko kysymys ollut retorinen.
”Hmm.” Hermione silitti silkinpehmeää mattoa uudelleen ja pohti samalla, miltä se mahtaisi tuntua paljasta selkää vasten. Viini oli vaarallista. Viiniä kielellään hänestä tuli holtiton, viiniä sydämessään hän tunsi kuinka se hakkasi ja sai hänet haluamaan joka lyönnillä.
”Ron ja minä riitelimme aika pahasti”, Hermione sanoi lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen.
”Ah”, Draco äännähti ymmärtäväisesti ja kurottautui kaatamaan lisää viiniä molempien huvenneisiin laseihin.
”Olen edelleen aika äkäinen. Minä tiedän että sinä vihaat häntä, joten tulin luoksesi. Anna herjojen tulla, Malfoy, olen nyt sopivalla tuulella sellaiseen”, Hermione puuskahti.
”No sitten tulit oikeaan paikkaan”, Draco sanoi ja virnisti leveästi. Hermionen hymy oli iloton. ”Mistä te tappelitte?” hän kuitenkin päätti kysyä mieluummin.
”Niistä työjutuista”, Hermione mutisi. Draco nyökkäsi vakavasti. Niin hän oli vähän arvellutkin. Siitä oli nyt pari viikkoa, kun Hermione oli irtisanoutunut pestistään Ministeriössä taikaolento-osastolla ja alkanut jästien matematiikan professoriksi jossain Dracon käsityksen mukaan aika hyvämaineisessa yliopistossa. ”Ron vaan ei tajua sitä. Hän ei tajua miksi minä halusin pois ja hän vähättelee nykyistä työtäni, sanoo sen olevan ajanhukkaa koska opetan jästejä. Ihan kuin heillä ei olisi mitään väliä tai arvoa.”
Draco kurtisti kulmiaan. ”Miksi sinä halusit pois?” hän tajusi ettei ollut koskaan kysynyt.
Hermione huokaisi syvään. Tämän kasvoilla oli niin murtunut ilme, että Dracon oli vaikea käsittää, miksei jo pelkästään se ollut Weasleyn mielestä riittävän painava syy lopettaa aiempi virka. ”Kai minä vaan olin niin kuormittunut että halusin pitää paussia.”
”Jos joku ansaitsee tauon, niin sinä”, Draco sanoi ja katseli ties kuinka monennetta kertaa vähän surkean tunteen vallassa sitä, kuinka tummat silmäpussit noidan kauniita ruskeita silmiä varjostivat.
Hermione hieroi kasvojaan kädellään. ”Se käy tosi väsyttäväksi, tiedäthän, kun taistelee joka päivä epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Sitä alkaa nähdä epäoikeudenmukaisuutta kaikkialla. Ja sitten kun onnistuu muuttamaan yhden asian, niin on sata lisää”, hän jatkoi. ”Kai minä vaan olen väsynyt olemaan kaikille joku hiivatin sankari ja pelastamaan aivan kaikki aivan koko ajan.”
Dracon naurahdus maistui katkeralta hänen suussaan. ”No siitä minulla ei ole mitään kokemusta”, hän virkkoi toispuoleinen surullinen hymynhäivähdys huulillaan. Totta puhuen Draco ei tiennyt miten olisi voinut pelastaa edes itsensä.
”Ron sanoi, että minä olen alkanut elää kuin surkki”, Hermione mutisi tuijottaen tiiviisti viinilasiaan. Draco henkäisi terävästi ja Hermione uskalsi vilkaista tämän reaktiota. Mies näytti järkyttyneeltä ja vihaiselta. Hermione kohautti olkiaan, kulautti lasinsa tyhjäksi ja katsoi, kun ilme miehen kasvoilla suli vihaisesta surulliseksi.
”Olen pahoillani, Hermione.”
Se oli ensimmäinen kerta, kun Draco käytti hänen etunimeään.
10.
Dracon tarkoitus ei varsinaisesti ollut ollut kutsua Hermionea kanssaan romanttiselle illalliselle, mutta hän oli luvannut kokata noidalle pastaa ja jos pöydällä nyt sattui olemaan sievä liina ja kynttilä, niin ne nyt olivat ihan sattuman kauppaa tai korkeintaan vain autenttista italialaista tunnelmaa luomaan. Draco vakuutti itselleen, että italialainen keittiö oli erityisen tunnettu siitä, että ruokaa syötiin aina kynttilänvalossa.
Asetelma ei tosin vaikuttanut häirinneen Hermionea tippaakaan. Hän oli hymyillyt pöydän nähdessään leveästi, kikattanut hieman kun Draco oli vetänyt hänelle tuolin valmiiksi herrasmiehen elkein ja kehunut vuolaasti tämän tekemää pasta-annosta. He olivat päässeet läpi koko aterian ja puoleenväliin sohvalla nautittua jälkiruokaviiniä (tällä kertaa vain yhtä lasillista) ennen kuin Hermione huokasi ja vakavoitui. Hän ei kuitenkaan edelleenkään sanonut mitään, joten Draco päätti tarttua hevoskotkaa sulista.
”No. Puhutaanko me siitä?” hän tiedusteli varovasti.
”Mistä?” Hermione ihmetteli teennäisen kummastuneella ja oktaavin liian korkealla äänellä. Naisen kynsinauhat olivat yhtäkkiä muuttuneet aivan hirvittävän kiinnostaviksi sen perusteella, miten tiiviisti hän niitä nyppi ja tuijotti.
”Kyllä sinä tiedät”, Draco sanoi hiljaa.
”Niin”, Hermione myönsi ja antoi katseensa lipua kynsinauhoistaan vasempaan nimettömäänsä, jossa ei ollut enää sormusta. Hän heilutteli sormea hiukan. Se tuntui kummallisen vapauttavalta. ”Miten pahoja ne on?” hän lopulta rohkeni kysyä.
”Mitkä?”
”Otsikot.” Hermione tiesi, että Draco luki Päivän Profeettaa edelleen joka aamu.
”Ei kauhean pahoja. Weasley antoi aika säälittävän haastattelun Me Noidille, mutta kyllä sinä tiedät millaisia ne siellä toimituksessa on, kateelliset haaskat.”
”Valehteletko sinä että minulle tulisi parempi mieli?” Hermione kyseenalaisti siristäen hiukan silmiään.
”En. Ne ei oikeasti ole niin pahoja. Jopa ihan hyvän maun mukaisia. Sinä olet koko Britannian kultainen noita, eivät ne kirjoittelisi sinusta rumia”, Draco vakuutti. Hän ei muuten valehdellut.
”Kirjoittelivat aikoinaan”, Hermione huomautti. Draco irvisti.
”No joo, mutta ei enää. Ilkein asia mitä ne enää kykenisivät sinusta kirjoittamaan on että et paskokaan kultaa vaan pelkkää hopeaa.”
Hermione pyöräytti silmiään, mutta hymyili vahingossa vähäsen. ”En minä pasko kultaa.”
”En minä niin sanonutkaan. Hopeaa.”
Kun Hermione nauroi, oli Dracon helppo yhtyä siihen.
”Kiitos, Malfoy.”
”Ole hyvä, Granger.”
Hermione tajusi, että Draco oli aina kutsunut häntä Grangeriksi, senkin jälkeen kun hän oli ottanut Ronin sukunimen mentyään naimisiin. Hermione tajusi pitäneensä siitä aina. Halunneensa olla Malfoylle aina Granger.
Samalla Draco tajusi, kuinka pehmeältä Hermionen kevyesti hymyilevät huulet näyttivät ja kuinka typerää oli olla tekemättä asialle mitään. Joten hän hymyili ja kurotti ottamaan noidan käden omaansa. Hermione hymyili ja puristi kevyesti takaisin, minkä Draco tulkitsi hyvänä merkkinä, joten hän laski viinilasinsa sohvapöydälle ja kurotti vapautuneen kätensä naisen kiharoiden sekaan ja veti tämän suudelmaan. Hetken aikaa häntä melkein alkoi jo kaduttaa, mutta sitten Hermione ynähti ja suuteli häntä takaisin. Kun he erkaantuivat toisistaan, naisen ilme oli yllättynyt.
”Hetkinen. Mitä?” Hermione ähkäisi.
”Mitä mitä?” Draco kysyi ja toivoi kovasti, ettei ollut juuri pilannut ainoaa ystävyyssuhdettaan.
”Sinä suutelit minua.”
”Niin.”
”Mutta et sinä suutele minua.”
”Juuri suutelin.”
”Miksi?
”Koska minä halusin.”
”Mutta miksi?”
”Miksi ihmiset nyt suutelee toisia ihmisiä”, Draco ähkäisi. ”Ei kai se nyt niin monimutkaista ole tajuta. Oletko ihan varma ettei sinuun ole tarttunut tyhmää Weasleysta?”
Hermione irvisti vähän. ”Ex-aviomieheni mainitseminen ei ole kauhean hyvää petipuhetta.”
”Joten minulla olisi mahdollisuudet saada sinut petiini?” Draco kysyi. Ihan akateemisesta mielenkiinnosta vaan.
”Aika hyvät.”
Draco virnisti. ”Siistiä”, hän sanoi ja suuteli Hermionea uudelleen.
-
Siis aioin kattella tätä silleen kevyen puolihuolimattomasti moderointimielessä, mutt tämä nappasi mukaansa sen verran heti alusta, että päädyin lukemaan lukemaan. Luin sitten loppujen lopuksi kerralla puhelimeni pieneltä näytöltä, eli nykyminulle kova lukusuoritus! Dracon tennispallo ja Hermionen keskittymisongelmat on musta mainio aloitus. Muutenkin pidän ficistä, vaikka romantiikka ei yleensä kiinnosta. Hermione vaikuttaa tässä ehkä vähän hitaalta, mutta pistetään stressin piikkiin! Tuo matematiikan professuurius on vähän yllättävä, mutta toisaalta tykkään kovin, että Hermione ei jumittaudu velhomaailmaan. Jäin pohtimaan, onko Dracon pillerit varmasti unilläkettä, toivottavasti ovat :D Tässä on paljon herkullisia yksityiskohtia kuten Dracon perustellusti korkeat kokkaustaidot ja että Hermione pitää asioiden tietämisestä <3 Kiitos tästä kertomuksesta oli sopivasti angstia ja huumoria mulle!
-
Mä en kestä! Tää oli niin hyvä! Ja onnittelut siitä että oot saanut kirjoitettua pitkästä aikaa!!
Ensinnäkin, ihan super mehukas idea, että Draco olisi saanut Azkaban-tuomion sijaan tuomion elää jästinä/surkkina. Enpä oo tainnut toista vastaavaa ficciä lukea! Siis kun miettii Dracon historiaa maineikkaassa velhoperheessä jossa hänet on varmaan lellitty piloille nimenomaan taikakeinoin, niin onhan tuo nyt ihan todella kova rangaistus. Ja toisekseen, olipas virkistävää lukea todella pitkästä aikaa vähän dramionea. Oon ollut dramione-fangirl joskus muinoin, mutta sit hyppäsin hoodee-kelkkaan enkä oo katsonut taakseni. Ennen kuin nyt. Pahuksen falw XD
Asiaan! Ficin lähtökohdathan oli tosi masentavat. Molemmat osapuolet oli tahoillaan tosi masentuneita ja ahdistuneita ja miljöö oli vielä joku jästilähiö, jossa kotitalon rappukäytävän valo särisee ja vilkkuu. I love it! Musta olit myös kuvannut tässä tekstissä tota tapahtumapaikan ankeutta tosi hyvin ja siellä oli kivoja yksityiskohtia luomassa tunnelmaa!
Tätä ficciä lukiessa tuli kyllä koettua monenlaisia tunteita! Siis mähän itse tykkään Ronista hahmona ihan hirveästi ja myös Ron/Hermione-parituksesta, niin mun sydän särkyy siitä, ettei Ronin ja Hermionen avioliitto kestänyt! Toisaalta tätä ficciä ei olisi, jos se olisi ollut vain onnea ja autuutta, joten annan anteeksi. Onneksi ficci päättyi onnellisesti ja Hermione ja Draco toivon mukaan päätyivät sinne petiin, eikä se jäänyt vain puheen tasolle. Mun pieni sydämeni pakahtui tolle loppukohtaukselle ja muutenkin aina kun oli joku vähän liian lämminhenkinen katse tai jotain. YHYY. Sisäinen toivoton romantikkoni itkee onnesta!
Tää oli tosi taidokkaasti kirjoitettu ja mehukkailla yksityiskohdilla höystetty teksti! Tapahtumat eteni tosi luontevasti ja musta Draco ja Hermione tasapainottivat toinen toistaan mukavasti <3 Heistä tulee varmasti ihana pari, etenkin sit kun Draco on lusinut tuomionsa loppuun ja he pääsevät rakentamaan kunnolla yhteistä elämää :3
Kiitos tästä, tykkäsin ihan hirveästi ja toivottavasti saadaan nautiskella jatkossakin tuoreita tekstejä sinulta! :-*