Finfanfun.fi
Originaalit => Sanan säilä => Aiheen aloitti: Kelsier - 01.05.2026 21:59:46
-
Ficin nimi: Pienin askelin isäksi
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: S
Tyylilaji/Genre: Draama
Paritus/Hahmot: Taran-isä ja pikku-Saima (taustalla Taran/Sonja)
Haasteet: Haasteita hampaankolossa III (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=54542.0) (Originaalikiipeily sana 126. sidos)
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Taran tuuditteli pientä nyyttiä sylissään hämmentyneenä. Hän ei ollut koskaan uskonut pitelevänsä omaa lastaan, sellaisen piti olla orjalle mahdotonta. Tyttö killitti häntä ruskeansinisillä silmillään ja nyrpisteli aina välillä nenäänsä suloisesti. Taloon palkattu lapsenpiika oli patistanut Taranin vaimon Sonjan lepäämään ja tökännyt vauvan Taranin käsivarsille. ”Pikkuisen on hyvä viettää aikaa herran kanssa. Täytyyhän isän ja tyttären välille side syntyä”, tämä oli todennut lähtiessään toimittamaan joitain pyykkihuoltoon liittyviä asioita. Taran ei ollut ehtinyt sanoa, ettei häntä tarvinnut kutsua herraksi ja varsinkin, että pelkäsi pudottavansa elämänsä arvokkaimman asian. Tyttö – Saimaksi isoisoäitinsä mukaan nimetty – oli aarre, jonka Taran olisi mieluiten nähnyt ainoastaan äitinsä osaavissa käsissä. Mutta tässä hän nyt kuitenkin oli, istumassa yhdellä sisäpihan varjoisista penkeistä ja puristamassa vauvaa rintaansa vasten luultavasti aivan liian kovaa. Kapalo oli sidottu löysästi, jotta pienet kädetkin pääsisivät liikkumaan.
”Onko sinulla hyvä olla? Isi… isä ei oikein osaa”, Taran mutisi hauraasti.
Saima päästi tirskausta muistuttavan äänen, josta oli hankala päätellä mitään. Tytöllä oli jo äitinsä kohdusta ilmestyessään ollut tuuhea tumma tukka, mitä lapsenpäästäjä oli pitänyt hyvänä enteenä.
”Sinä olet niin kaunis. Aivan äitisi näköinen.”
Sonja oli kertonut, että hänelläkin oli ollut paljon paksua hiusta pienestä pitäen. Saima ynähti jälleen, joskin tällä kertaa äänne oli selvästi hyväksyvä. Ainakin tyttö tiesi heti arvonsa, Taran ajatteli ylpeästi. Sotilasorjana häntä oli arvostettu ainoastaan taitojensa takia, nuorempana jonkin verran ulkonäönkin. Hänen ajatuksillaan ja tunteillaan ei ollut ollut isännille ja emännille mitään väliä. Sonja sen sijaan oli ihastunut ja myöhemmin rakastunut häneen juuri sellaisena kuin hän oli, pohjimmiltaan hyvin epävarmana. Taran huokasi. Hän tiesi, että Sonja oli kasvanut vanhempiensa ainoana, rakastettuna lapsena, jonka koulunkäyntiin oli laitettu varoja. Vaikka tämä aina vakuuttikin, että äiti ja isä olisivat ilomielin hyväksyneet Taranin vävykseen, hänen oli silti vaikea uskoa sitä. Hän suukotti oman tyttärensä otsaa. Joskus kaukana tulevaisuudessa Saima saisi tietenkin valita oman aviomiehensä ja hän toivoi tämän menevän naimisiin rakkaudesta, mutta ihan ketä tahansa hän ei kosijaksi hyväksyisi. Eikä varmasti Sonjakaan. Nyt tyttö haukotteli hampaaton suu ammollaan.
”Pikkuaarteeni”, Taran kuiskasi tuntien valtavaa lempeyttä.
Ei lapsenpiika ollut selittänyt läpiä päähänsä puhuessaan heidän välisestään sidoksesta. Hän saattoi tuntea, kuinka näkymättömät langat solmiutuivat kaiken aikaa yhteen.
”Onnellinen isä oletan.” Tohtori Bartnic katseli häntä hymyillen.
Taran ei ollut huomannut tämän tuloa lainkaan. ”Bela-herra, tietenkin… minä… minä…”
Tohtori huiskaisi kädellään ja istahti hänen viereensä. ”Mitä turhia. Mukava nähdä, että olet löytänyt Saiman kanssa yhteisen sävelen. Onko äiti lepäämässä?”
Taran nyökkäsi vakavana.
”Hymyile toki, ystävä. Sinulla on siihen sylissäsi maailman paras syy.” Tohtori kumartui ja antoi pienen kämmenen tarttua etusormeensa.
Taran salli huuliensa kaartua ylöspäin. Tytöllä oli vahva ja varma ote. Niin tohtorin sormesta kuin isänsä sydämestä.