Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Godrickin notko => Aiheen aloitti: Meldis - 20.02.2026 11:43:24
-
Ficin nimi: Idän pikajuna
Kirjoittaja: Meldis
Genre: mystery, drama, lievä romance
Ikäraja: K-11
Paritus: Harry/Cedric
Tiivistelmä: Harry ja Cedric lähtevät lomamatkalle Idän pikajunan kyytiin.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja tai paikkoja, hieman lainaan omaksi ilokseni.
A/N: Sain inspiskuvaketjusta (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=46703.msg1059918#msg1059918) kuvan ja halusin välittömästi kirjoittaa oman Idän pikajuna -seikkailun. Tämä ihan vain rehellinen dekkari Potter-maailmalla höystettynä ja siksi oikein hauska kirjoitusprojekti. Belmond-yhtiö tarjoaa tosiaan luksusjunamatkoja Idän pikajuna -teemalla ja olen käyttänyt heidän ohjelmaa, junan ulkonäköä ja reittiä tarinassa, muutellen muutamia asioita juonen vuoksi. Belmond ei esimerkiksi lähde enää Lontoosta saakka, vain Pariisista ja lisäksi vuonna 2006, mihin sijoitan tämän tarinan, yhtiö ei tarjonnut näitä kyseisiä matkoja. Jos joskus minulla tuhlata 20 000 lomamatkaan, aion hypätä tämän junan kyytiin. :D Jos lukaiset, jätäthän kommenttia! ^^
Idän pikajuna
1. luku
Sininen juna ei ollut tältä vuosituhannelta. Pienistä ikkunoita kurkisti kermanvaaleita lampunvarjostimia. Vaunujen pehmeä sinivalkoinen panelointi taisteli viereisillä raiteilla odottavien luotijunien räikeiden värien kanssa. Katto kaartui sivujen ylle koristeellisine markiiseineen, kun muut junat olivat huippuunsa viritettyjä aerodynamiikan luomuksia. Jokaisen vaunun kyljessä oli kohokuvioitu numerointi ja ikkunoiden yllä luki koukeroisin kirjaimin jotain ranskaksi. Veturin ovilla seisoi kaksi kirkkaansiniseen tuplanappirivilliseen asuun pukeutunutta konduktööriä ja kunkin vaunun oven luona odotti puhtaanvalkoisessa paidassa ja tarkkaan prässätyissä housuissa hymyileväinen työntekijä. Kun koko muu asema kuhisi ja vilisi, tämä laituri toimi hidastetusti kuin vanhassa mykkäfilmissä.
”Saanko ottaa matkatavaranne?”
Harry räpytti silmiään ja hänen katseensa tarkentui yhteen noista siististi pukeutuneista työntekijöistä, joka oli ottanut muutaman askeleen vaunun ovelta lähemmäs häntä.
”Kiitos”, Cedric sanoi, kun Harry vielä katseli suu ammollaan junaa ja työntekijää edessään. Nainen kumarsi päätään pienesti ja otti kaksi pientä matkalaukkua heidän käsistään. ”Saanko pyytää nimenne?” nainen kysyi.
”Diggory ja Potter. Olimme varanneet Wien-sviitin”, Cedric sanoi ja tökki Harrya eteenpäin.
”Aivan. Seuratkaa minua niin vien teidän hyttiinne”, nainen kumarsi jälleen päätään ja lähti kävelemään viimeisiä vaunuja kohti.
Harry seurasi Cedriciä napsauttaen suunsa kiinni vikkelästi. Laiturilla oli runsaasti muita matkustajia ja vaikka hekin selvästi ihailivat junan loistokkuutta, kukaan muu ei sentään jäänyt tuijottamaan sitä suu auki. Eikä ihme, kun matkustajien vaatetuksesta, asenteesta ja puheesta saattoi kaukaa päätellä, että nämä ihmiset eivät olleet alimmaisesta sosioekonomisesta luokasta. Naisilla oli turkiksia harteillaan, vaikka oli yhä elokuu, Harry hoksasi yhdellä miehellä kultaisen taskunauriin ja kun eräs matkustaja sieppasi maasta pienen koiransa syliinsä, lemmikin kaulapannan timantit välkähtivät. Tähän junaan ei tavallisia tallaajia odotettukaan. Tai odotettiin, jos kykenit maksamaan yhdestä yöstä kuukauden vuokran.
Junaemäntä heidän edellään astui vaunuun, jossa sijaitsi kolme toiseksi isointa hyttiä. Perimmäinen vaunu oli varattu kokonaan yhdelle valtavalla sviitille.
”Olkaa hyvät”, junaemäntä opasti heidät keskimmäiseen hyttiin laskien heidän matkatavaransa kapealle käytävälle odottamaan. Harry nousi Cedricin perässä kyytiin ja suoraan heidän hyttiinsä. Onneksi nyt kukaan muu matkustajista ei ollut ainakaan näkemässä hänen mykistynyttä ilmettään.
Tumma, maalattu ja kaiverrettu puinen seinä kiilteli sisään kimpoilevista auringonsäteistä. Upottava vihreän ja vaalean sävyissä kiemurteleva matto kattoi koko oleskelutilan. Ikkunan puolella seinään oli kiinnitetty pöytä ja sen molemmin puolin oli aseteltu vihreät nojatuolit, tyynyissä kauniita kirjailuja. Käytävän puoleista seinää vasten lepäsi vaalea sohva. Peremmällä lasisten huoneenjakajien takana oli koko hytin levyinen sänky, jonka taakse levittäytyi komea sängynpääty. Seinissä sängyn ympärillä silkkisissä paneloinneissa oli kultaa ja vihreää ja sama värimaailma jatkui sängyn peitteissä. Harry päästi suustaan henkäyksen.
”Tosi vihreä”, hän sai sanottua, kun ei muuhun kyennyt.
”Onko se ongelma?” junaemäntä kysyi ja Harry pyörähti ympäri. ”Viereisen Budabest-hytin varaus peruttiin viime hetkellä ja sen värimaailma on punaisempi, jos toivotte vaihtoa. Se kyllä onnistuu.”
”Ei, ei, tämä on hyvä”, Harry kiiruhti sanomaan. ”Vihreä sopii oikein hyvin.”
”Se on lempivärini”, Cedric vakuutti vielä vilkaisten Harrya silmiin.
Junaemäntä asetteli heidän matkatavaransa pieneen kaappiin yksityiseen kylpyhuoneen vievän oven vieressä ja muistutti vielä laajasta palveluvalikoimasta, joka sisältyi hulppeaan hyttiin.
”Illallinen tarjoillaan kello kahdeksan ja te olitte toivoneet nauttia sen ravintolavaunussa”, junaemäntä varmisti. ”Ravintolavaunut löytyvät vaunusta numero kolme ja neljä, baarivaunu numerosta viisi.”
”Kyllä, kiitos teille”, Cedric sanoi ja painoi tipin naisen käteen. Nainen kumarsi jälleen päätään, ele, joka alkoi tuntua Harrysta vaivaannuttavalta.
”Muistutan vielä pukukoodista, jos sallitte”, nainen sanoi, eikä hänen äänestä tai ilmeistä voinut päätellä, tuomitsiko hän Harryn tai Cedricin vaatetusta jotenkin. ”Illallisella koodi on musta puku, lounaalla pikkutakki tai siihen verrattava ja muutoin pyydämme siistiä asua.”
”Aivan, kiitos”, Cedric sanoi kireästi.
”Tarkoittiko hän minua?” Harry kysyi, kun nainen oli lähtenyt ja sulkenut oven perässään. Cedric katsoi pikkuisen säälien Harrya.
”Minä kyllä sanoin, että matkalla ei ole sopivaa käyttää farkkuja”, hän sanoi nyökkien Harryn jalkoihin. Harry vilkaisi alas.
”Minä maksan itseäni kipeäksi tästä kokemuksesta ja he vielä sanelevat, mitä pistän päälleni?” Harry valitti.
”Niin juuri, kokemuksesta”, Cedric painotti. ”Luksusta, Idän pikajuna ja niin edelleen. Se tarkoittaa myös pukeutumista.”
Harry nyrpisti nenäänsä. Hän oli kyllä pakannut parhaimmat jästivetimensä, mitä omisti, tai oikeastaan, jotka oli hankkinut Cedricin avustuksella tätä reissua varten. ”Sitten sinun pitää ottaa ne pois”, Harry keksi.
Cedric tyrskähti ja katsahti ulos ikkunasta, missä näkyi yhä Lontoon aseman kivinen seinä sekä ohi kiiruhtavia ihmisiä. ”Jos kuitenkin odotetaan, että ollaan siellä Alppien alla”, hän sanoi, meni lähemmäs Harrya ja laski kätensä tämän olkapäille.
”Aikataulun mukaan Alpeille päästään vasta huomenna. Minä en odota huomiseen saakka, että voin panna sinua Idän pikajunassa”, Harry kommentoi kiertäessään kätensä Cedricin selän ympäri.
”Olemme Alpeilla noin kymmenen tunnin päästä ja aion vielä silloin nauttia tästä kokemuksesta keskiyön brunssilla”, Cedric huomautti sormet tapaillen Harryn niskavilloja.
”Kahdelta yöllä?” Harry kysyi. Cedric pyöräytti silmiään.
”Kävitkö sinä yhtään läpi matkan ohjelmaa?”
He purkivat tavaroitaan ja Harry kävi läpi vaatteensa etsiäkseen yhdet suorat housut, jotka oli vasta viime viikolla ostanut. Hänellä oli pari juhlakaapua, mutta ne eivät sopineet jästijunaan jästien pariin.
”Tarvitsevat vähän silitystä”, Cedric huomautti, kun Harry oli saanut housut jalkaansa. Harry löysi taikasauvansa ja nopealla loitsulla viikkaamisen luomat taitteet katosivat. ”Harry!” Cedric kivahti.
”Ei täällä ole muita”, Harry sanoi, vaikka vasta silloin tajusi, että he olivat yhä asemalla ja vilkaisi hädissään ulos. Vaunu oli kuitenkin melko korkealla, eikä sisään näkynyt. Hän huokaisi helpotuksesta ja kohtasi Cedricin tuomitsevan katseen.
”Ei taikoja. Voit kutsua hovimestarin silittämään ne. Se kuuluu palveluunkin”, Cedric nyökkäsi oven luona olevaa nappia, josta henkilökunnan saattoi kutsua.
”Niin hidasta. Ja turhaa. Se kumartelu alkoi ottamaan hermoille”, Harry sanoi ja istahti alas pöydän ääreen.
”Se kuuluu asiaan”, Cedric sanoi ja istui myös alas. ”Maksoithan itsesi kipeäksi tästä”, hän virnisti. Harry kohotti tälle toista suupieltään.
Cedric rakasti Hercule Poirota. Jotenkin hän oli saanut puhdasverisessä perheessä käsiinsä Agatha Christien kirjoja ja rakastunut erityisesti belgialaiseen etsivään. Idän pikajuna oli hänen suosikkinsa ja kun hän oli muutama vuosi sitten löytänyt yrityksen, joka tarjosi luksusjunamatkoja tuolla klassisella reitillä klassisissa vaunuissa, hän ei heltynyt ennen kuin Harry oli suostunut matkaan. Se oli heidän kesälomansa sekä yhteinen syntymäpäivälahja, vaikka Harry oli täyttänyt jo kuukausi sitten ja Cedric odotti vielä pari viikkoa omaa juhlapäiväänsä. Mutta pisin junamatka Lontoosta Istanbuliin ajettiin sopivasti elokuun lopulla, joten se oli ollut erinomaisin ajankohta juhlia yhdessä. Hinta oli päätä huimaava, mutta Harry ei ollut ennen tätä käynyt lomamatkalla, ellei lasketa yhtä patikointia toissakesänä Skotlannissa. Hän ei ollut lopulta keksinyt syitä, miksi ei voisi kerrankin tuhlata. Ja kun Cedric tuli siitä niin onnelliseksi, ei tekosyitä oikeastaan koskaan ollutkaan.
”Hyvät matkustajat”, kuului äkisti nurkan kaiuttimesta. ”Lähdemme matkaan hetken kuluttua”, miesääni jatkoi ja Cedric suoristi selkäänsä innoissaan. Harry katsoi häntä hymyillen.
”Shamppanja”, hän muisti äkisti ja kiiruhti hakemaan jääkaappiin jätetyn pullon. Hän nappasi tasolta pari koristeellista lasia ja juuri, kun juna nytkähti liikkeelle, hän poksautti pullon auki. Hän sai itsensä kiinni, ettei kaatunut liikkeen voimasta, mutta shamppanjapullo heilahti hänen käsissään ja kuplat lensivät kaaressa matolle ja Harryn housuille.
”Kutsunko hovimestarin?” Harry kohotti Cedricille kulmaansa. Tämä vilkaisi ulos asemalle, joka ihmisineen jäi nopeasti jälkeen. Hän veti sauvansa taskustaan ja heilautuksella shamppanjatahrat katosivat Harryn päältä sekä matolta.
Jonkin aikaa he katselivat kaupungin taakse jäämistä ja kun viimein meri vilkkui näköpiirissä, Cedric halusi mennä baariin. Joten Harry joutui vielä kerran vaihtamaan vaatteensa pukuun, koska ei ollut enää järkevää tulla vain vaihtamaan vaatteita illalliselle. Mutta toisaalta hän sai katsella Cedriciä erittäin komeana puvussaan.
”Punainen sopii sinulle hyvin”, Harry sanoi Cedricin tarkistaessaan kravattinsa asentoa kylpyhuoneen oven kokopeilistä.
”Kiitos. Sinulle sopii sininen todella hyvin”, Cedric kehui vuorostaan Harrya, joka silmäsi vaaleansinistä liivin ja puvuntakin alta pilkottavaa kauluspaitaa.
”Onko vihreä oikeasti lempivärisi?” Harry kysyi.
”On”, Cedric vastasi. ”Et kai luullut sen olevan keltainen vain, koska olen puuskupuh.”
”Ömm, ehkä”, Harry sanoi. Cedric pyöräytti silmiään.
Käytävä oli tyhjä, kun he astuivat sille hetkisen kuluttua. Harry katseli jälleen kunnioituksella sisustusta, joka oli kuin suoraan 1920-luvun elokuvista. Sinivalkoinen matto heijastui kiiltäväksi puunatusta puuseinistä ja -katosta. Vierekkäiset pienet ikkunat oli avattavissa vain kahvasta kääntämällä ja nykyaikaisemman vaikutelman antavat lamput katossa levittivät pehmeää keltaista valoa kuin kattokruunut.
Toinenkin ovi kävi, mutta se ei ollutkaan käytävällä vaan heidän selkänsä takaa kaikkein isoimman sviitin vaunusta. Harry vilkaisi vain nopeasti taakseen ja näki junan työntekijän, joka ehkä oli tarjoilija sinisestä pienestä essusta päätellen ja oli jo jatkamassa matkaa, mutta Cedric pyörähtikin kokonaan ympäri.
”Anteeksi, oletteko kunnossa?” Cedric kysyi naiselta ja Harrykin kääntyi ympäri. Vasta silloin hän näki, että naisen kasvot punoittivat ja tämän silmät olivat turvonneet kuin tämä olisi itkenyt.
”Olen”, nainen sanoi tehden saman kumarruksen päällään kuin junaemäntä.
”Varmastiko?” Cedric kysyi vielä ja katsahti perävaunua kohti.
”Kävin tarkistamassa, että vaunu on tyhjä”, nainen sanoi ja aivan aavistuksen hänen silmänsä suurenivat kuin hän olisi sanonut jotain kiellettyä. ”Että kaikki on kunnossa”, hän lisäsi.
”Okei. Ja kukaan siellä ei saanut teiltä tolaltanne?” Cedric kysyi uudelleen ja Harrya harmitti tämän jääräpäisyys ja ilahdutti tämän kiltteys.
Nainen aukoi suutaan pikkuisen. ”Ei, ei, vaunu on tyhjä. Minä”, hän arpoi ja vilkaisi tyhjää käytävää pitkin.
”Jos hetken aikaa emme olisi matkustajia? Jos olisimme vain huolestuneita ohikulkijoita”, Cedric ehdotti lempeästi.
”Tuota”, nainen empi yhä, ”sanoisin silloin, että hermoilen pitkää työrupeamaa. Keittiössä on vajausta, kun työkaveri tuli kipeäksi aamulla ja saamme täydennyksen vasta Pariisissa”, hän sanoi todella nopeasti ja hengitti pari kertaa pinnallisesti purkauksensa jälkeen.
”Kuulostaa kurjalta tilanteelta. Eikä pomonne varmaan pitänyt ongelmasta?” Cedric päätteli ja nainen pudisti päätään.
”Ei sitten tippaakaan”, hän sanoi ja hetkeksi hänen kasvonsa vääntyivät vihaiseksi, kunnes hän sulki silmänsä, hengitti kerran syvään ja avasi silmänsä rauhoittuneempana. ”Kiitos”, hän sanoi pienellä äänellä. Sitten ilme valahti hänen kasvoiltaan. ”Älkää sanoko mitään…”
”Me vain puhuimme eräälle hermostuneelle naiselle junassa. En muista muuta, muistatko sinä, Harry?” Cedric keskeytti naisen ponnekkaasti ja katsoi Harryyn.
”En”, Harry vahvisti. ”Hänellä oli rankkaa aikaa töissä ja tarvitsi kertoa siitä jollekulle.”
Nainen hymyili jälleen rentoutuneempana. ”Kiitos.” Hän kumarsi taas, mutta nyt syvempään.
Nainen meni heidän edeltään mutisten, että kävisi pesemässä kasvonsa ennen kuin palaisi keittiöön ja Cedric ”muisti” jättäneensä puhelimensa hyttiin.
”Hankitko sinä puhelimen?” Harry kysyi, kun Cedric sulki oven perässään heidän hyttiinsä. Cedric katsoi häntä suorastaan järkyttyneenä suu auki.
”En”, hän puhisi keksimättä muuta vastausta. Ymmärrys tavoitti Harryn ja hän tökkäsi Cedriciä kylkeen.
Uudella yrityksellä suunnata baariin he eivät törmänneet enää keskeytyksiin ja he istuivat baariin pöydän ääreen tilattuaan aloitusdrinkit tiskiltä. Baarissa oli jo väkeä seurustelemassa, mutta he löysivät vapaan sohvanurkkauksen. Värimaailma baarissa oli sininen, sohvat upottivat, niiden välissä kasvoi ruukuissa orkideoja, pikkuisia palmuja ja kattoon asti kiemursi kasvi, jonka lehdet olivat sydämenmuotoiset, peremmällä oli piano, katosta riippui hehkulamppuketju ja siniset samettiverhot oli vedetty ikkunoiden edestä. Meri hallitsi maisemaa ja aurinko yhä valaisi näkymää. Harry ja Cedric kilauttivat saamansa martinilasit yhteen.
”Minusta ei ole mukava ajatella, että kokki täällä huutaa alaisilleen niin, että he päätyvät itkemään”, Harry kuiskutti Cedricille.
”Suoraan sanottuna, minusta ei ole yllättävää, että tällaisessa paikassa kokki huutaa alaisilleen niin, että he päätyvät itkemään”, Cedric sanoi. ”Äiti ja isä veivät minua moneen hienoon ravintolaan nuorempana.”
”Toivottavasti palkka on edes hyvä”, Harry sanoi. Cedric pyöräytti harteitaan epävarmana.
Baari täyttyi ihmisistä ja lisääntyvästä puheenporinasta, mitä lähemmäksi illallinen tuli. Harry huomasi välillä taputtelevansa otsatukkaansa ja joka kerta huomasi, että se oli turhaa. He olivat jästijunassa.
”Tämä oli superhyvä idea”, hän huokaisi tyytyväisenä ja nojasi ikkunaa kohti.
”Miksi erityisesti?” Cedric kysyi.
”Kukaan ei tunne meitä”, Harry sanoi. ”Siksi en koskaan lähtenytkään lomalle, kun kaikki paikat olivat taikamaailman kohteita ja lomalla pitäisi rentoutua. Miten se onnistuu, kun kaikki tuntevat naamamme?”
”Sinun naamasi”, Cedric korjasi.
”Kyllä ainakin Iso-Britanniassa jotkut tunnistaisivat kansainvälisen taikayhteistyön osaston päällikön”, Harry huomautti. ”Varsinkin, koska olet seurassani. Varsinkin lehtien juttujen jälkeen.”
”Olen tyytyväinen, että tämä oli sinusta hyvä idea”, Cedric sanoi.
”Varmasti”, Harry sanoi. Hän katsoi Cedriciin ja tämän huuliin ja oli jo kumartumassa suutelemaan tätä, kun muisti, että he olivat julkisella paikalla kuitenkin. Kaksi miestä pussailemassa tässä maailmanajassa ei ollut vieläkään kovin sallittua. Ja toinenkin asia häiritsi Harrya.
”Salliiko etiketti suutelun suulle julkisesti?” hän kysyi hiljaa Cedriciltä, joka naurahti.
”Sinäkö et tehnyt oikeasti yhtään tutkimusta ennen matkaa?” Cedric sanoi. ”Sallii”, hän vastasi, ”joskin ihmiset ovat toinen asia.” Harry vilkaisi ympärilleen ja kukaan ei erityisesti keskittynyt heihin. ”Jos sinua häiritsee huomion kerääminen, se on vielä asia erikseen”, Cedric jatkoi.
”Minua häiritsee, että minua häiritsee, että muita häiritsee, mitä teen poikaystäväni kanssa”, Harry selitti harmistuneena.
”Ymmärrän”, Cedric sanoi ja laski kätensä hellästi Harryn polvelle. ”Meillä on oma, iso hytti, käytetään sitä”, hän hymyili. Harry nyökkäsi.
Harry katseli uudelleen ympärilleen ja nautti, miten kukaan ei katsellut heitä, ei kurkotellut nähdäkseen hänen arpensa, eikä kuiskutellut äänekkäästi osoitellen heitä. Yhden vanhan miehen katse pysähtyi Harryyn, mutta tuntui rauhoittavalta tietää, että se ei johtunut siitä, että tämä tunnisti Harryn. Harry siemaisi lisää martinistaan, katsoi ulos ja sitten uudelleen tuota vanhaa miestä. Mies katsoi häntä yhä. Harry kurtisti kulmiaan.
”Täällä varmaan voi olla taikaväkeäkin”, Harry sanoi vaimeasti Cedricille ja käänsi päätään, jotta hänen kasvonsa olivat piilossa mieheltä, vaikka tämä olikin kaukana aivan vaunun toisessa päädyssä ja tuskin erottaisi Harryn ilmeitä. Harry kohotti kulmiaan ja nyökki huomaamattomasti päällään selkänsä taakse, jolloin Cedric osasi katsoa miehen suuntaan.
”On se mahdollista”, Cedric sanoi siirtäen silmänsä takaisin Harryyn. ”Tai sitten näytät hänen lapsenlapseltaan”, Cedric ehdotti.
”Toivottavasti niin”, Harry sanoi ja taputteli otsatukkaansa.
Illallisen lähestyessä tarjoilija tuli ilmoittamaan, että ravintolavaunuun voi alkaa siirtyä. Harry ja Cedric ohjattiin kahden istuttavaan pöytään viereiseen vaunuun, jonka kokolattiamatto oli tällä kertaa miellyttävän metsänvihreä ja tummanharmaa, tuolit päällystetty vihreällä sametilla ja pöytiin oli kiinnitetty kultaisilla nipsuilla valkoiset pöytäliinat ja tarjoilija kantoi heille pöytään kristalliset lasit. Verhot tottelivat maton ja tuolien värimaailmaa ja niistä riippui muhkeita tupsuja, joista yksi kutitti Harryn olkaa. Ulkona oli alkanut pimentyä ja Ranskan maaseudun illasta pilkisteli pienten kylien heikkoja katulamppuja ja autoteillä kiitävien kulkuneuvojen ajovaloja. He olivat jo ohittaneet Pariisin, missä he olivat pysähtyneet vain muutamaksi minuutiksi ja Harry toivoi, että keittiössä tilanne olisi helpottunut, kun sijainen oli saatu vihdoin junaan.
Harrya ja Cedriciä palvellut tarjoilija ei ollut se, johon he olivat törmänneet hytin edustalla, eikä Harry nähnyt tätä missään. Toivottavasti se ei tarkoittanut, että tämä oli entistä huonommassa kunnossa. Tarjoilija kertoi jotain alkupaloista kaataessaan heille alkuviiniä, eikä Harry kuunnellut silmäillessään ympäristöä. Valtaosa matkustajista näytti olevan melko vanhoja, mutta muutamissa pöydissä oli nuorempia pariskuntia sekä yksi kolmihenkinen perhe, jonka lapsi näytti hädin tuskin viisivuotiaalta ja silti pysyi hämmästyttävän rauhallisesti paikoillaan. Pienen pojan jalat heiluivat sohvalla pöydän alla ja Harryn kävi hieman sääliksi lasta. Oliko luksusjuna hauska kokemus noin pienelle lapselle?
”Harry, olit oikeassa”, Cedric sanoi äkisti tukahdutetulla äänellä ja Harry kurtisti hänelle kulmiaan. Cedric kosketti omia otsahiuksiaan huomaamattomasti ja Harryn koko keho jäykistyi.
”Hei”, sanoi ääni Harryn selän takaa ja hän kääntyi kohtaamaan äänen omistajan. Nuori pariskunta katseli heitä kiihkeästi, vaikka he selkeästi yrittivät peitellä sitä. Naisen kimalteleva paljettimekko ulottui hänen nilkkoihinsa saakka ja miehellä oli yllään musta puku sekä parinsa vaatetukseen sopiva kullanhohtoinen rusetti sekä kalvosinnapit. He näyttivät sopivan täydellisesti junan loistokkuuteen, olisivat varmaan sopineet muotilehden kansiinkin. Naisen laineikkaat hiukset oli kammattu hillitysti korvien taakse ja miehen hymyillessä hurmaavasti, tämän poskiin painautui hymykuopat.
”Oletteko Harry Potter?” nainen kysyi matalalla äänellä puristaen käsissään mekon tapaan kimaltelevaa kirjekuorikäsilaukkua. ”Olen Ember de Ponte. Tässä on mieheni Victor”, nainen viittoi mieheen vierellään. ”On kunnia tavata teidät”, hän henkäisi. Harry availi suutaan, kunnes alistui nousemaan pystyyn.
”Hauska tavata”, hän sanoi ja ojensi kätensä naiselle, joka tarttui siihen kasvot loistaen entisestään.
”Victor de Ponte. Miten sattuikin, että tapaamme Harry Potterin jästijunassa?” mies sanoi kätellessään myös Harrya.
”Tässä on Cedric Diggory”, Harry sanoi, kun ei muuta keksinyt. Cedric astui hänen vierelleen ja heti Harrysta tuntui turvallisemmalta.
”Tunnen teidät”, Ember sanoi kätellessään Cedriciä. ”Voititte yhdessä kolmivelhoturnajaiset”, hän sanoi.
”Kulta, hän on myös Kansainvälisen taikayhteistyön osaston päällikkö”, Victor sanoi vaimolleen tarttuessaan vuorostaan Cedricin käteen. ”Minulla on viinitiloja Italiassa ja tuomme niitä ulkomaille. Tulee tuntea kansainvälisen kaupan koukerot”, hän selitti.
”De Ponte! De Ponte Lambrusco di Modena on punaviinisuosikkejani”, Cedric sanoi ja Harry vilkaisi tätä yllättyneenä.
”Itse asiassa yritän saada kokin innostumaan viiniemme tuonnista tännekin”, Victor sanoi suupielestään, ”mutta oikeastaan tulimme, koska Ember on suuri Poirot-fani.” Cedric katsoi salamana Emberiin ja Harry pidättäytyi pyöräyttämästä silmiään.
”Minä myös”, Cedric sanoi kiihkeästi. Ember löi kätensä yhteen. Hän näytti pakahtuvan innostuksesta.
”Idän pikajuna ei ole suosikkini, mutta kun Victor viimein löysi aikaa kalenteristaan”, Ember alkoi selittää ja Victor katsoi Harryyn vaivaantunut hymy huulillaan, ”minun oli pakko päästä tänne. Tiesittekö”, hänen silmänsä loistivat, ”että alkuperäisessä junassa ei ollut baarivaunua, mutta se lisättiin sarjan versioon, koska sinne oli helpompi koota epäillyt.”
”Tiesin”, Cedric vastasi tyytyväisesti. ”Tiesittekö, että Christie itse jäi alkuperäisessä Idän pikajunassa keskellä lumituiskua ja se innoitti kirjoittamaan häntä tarinan?”
Ember oli avaamassa suunsa, mutta Victor esti häntä. ”Anteeksi, mutta alkupalamme ovat saapumassa.” Ember näytti hetken punastuvan, mutta peitti nolostuksensa hyvin. ”Oli hauska tavata. Herra Potter, Diggory”, Victor nyökkäsi.
”Harry sopii”, Harry sanoi tottumuksesta. Ember hymyili leveästi.
”Cedric myös”, Cedric sanoi.
”No, ainakin voin viedä hänen huomionsa sinusta puhumalla Poirotista, jos he tulevat vielä vaivaamaan”, Cedric sanoi Emberin ja Victorin mentyä.
”Eivät he vaivanneet”, Harry mutisi. ”Tykkäätkö sinä oikeasti...siitä viinistä”, Harry sanoi, kun ei muistanut Cedricin mainitseman juoman nimeä, eikä varmaan olisi osannut lausua sitä, vaikka olisi muistanutkin, ”vai sanoitko sen vain viedäksesi huomion pois minusta?”
”Tykkään”, Cedric vakuutti. ”Ne eivät ole liian hapokkaita ja ovat ihanan hedelmällisiä. Äitini aina sanoo, että olen vääräuskoinen punaviinin suhteen.”
”Olen kuullut”, Harry myönsi virnistellen.
Heidänkin alkupalansa tulivat pian heidän istuuduttua takaisin pöydän ääreen. Harry uskalsi maistaa kaviaaria ensimmäistä kertaa elämässään ja siihen kertaan se jäikin. Lisukkeiden kanssakin sen maistui hänen mielestään hyvin kalaiselta suolavedeltä.
”Ehkä sinäkin olet vääräuskoinen”, Cedric kommentoi nauttien kaviaarista hapankerman kanssa. Pääruoaksi oli vasikan kylkeä sienikastikkeessa munakoisoparmesaanin kanssa ja se kyllä upposi Harryynkin. Kai sitä laadusta voisi silloin tällöin maksaa, hän mietti kaapiessaan viimeisellä lihanpalasella kastikkeen rippeitä lautaseltaan. Juustoja hän söi kaviaarin tapaan varoen ja pitäytyi manchegossa. Jälkiruokaa hän olisi voinut syödä vakallisen, vaikka köyhien ritarien, marjaisen hillon, kermavaahdon ja hunajajäätelön yhdistelmä oli tolkuttoman makea. Sen kaiken jälkeen he vielä saivat lajitelman pientä makeaa naposteltavaa teen kanssa. Pyöreitä värikkäitä marsipaaninappeja, täydellisen neliskanttisia vadelmaleivoksia, sileitä macaroneja, suklaatryffeleitä.
Ilta oli täydellisen pimeä ikkunoiden takana, mutta valoja oli huomaamattomasti himmennetty vaunussa, jotta ohi viuhuvat kylien ja kaupunkien valot ehtisi erottaa sisältäkin. He olivat syvällä Ranskan maaseudulla, joka puolelle levittäytyi vain valtavia peltoja, joita halkoi kapeat kärrypolut ja siellä täällä oli vanhanaikaisia maalaistaloja. Harry nojasi käsiinsä katsellen ulos vatsa mukavan täynnä, pää pienessä sievässä alkoholista, juna keinuttaen häntä miellyttävästi.
Cedric halusi tietenkin vielä baariin kuuntelemaan pianoa ja juomaan cocktaileja. Osa sitä kokemusta ja Harrykin lopulta huomasi keskittyvänsä syvällisesti muusikon taitavaan soittoon. Sopivan kupliva ja hedelmäinen juoma virkisti häntä ja häntä ei edes haitannut, kun Cedric alkoi seurustella muiden matkustajien kanssa. Harry osallistui keskusteluun sen verran kuin kykeni, Cedric oli aina ollut heistä kahdesta se taitavampi sosiaalisissa tilanteissa. Jotkut muista matkustajista olivat selviä salapoliisikirjojen ihailijoita ja näihin keskusteluihin Cedric uppoutui helposti.
”Tahdotko jo mennä hyttiin?”
Harry käänsi päänsä tuijoteltuaan pimeää maaseutua jonkin aikaa kuuntelematta enää Cedricin keskustelukumppaneita. Heidän sohvarykelmänsä oli tyhjentynyt ja he olivat kaksin pitkästä aikaa.
”Sinä haluat jäädä”, Harry sanoi. Kello oli kohta yksitoista ja Cedric oli maininnut brunssin alkavan vasta puoliltaöin.
”Mutta sinä voit kyllä mennä nukkumaan, jos haluat”, Cedric sanoi ja Harry puri kieltään. Hän vilkaisi ympärilleen, mutta piano ja tasainen puheensorina vaimensi heidän äänensä. Hän kumartui Cedriciä lähemmäs.
”Minä haluaisin kyllä jo sänkyyn. Ja sinut sinne kanssani”, Harry kuiskasi Cedricin korvaan.
Cedricin silmät suurenivat. Hän silmäsi vaunua, kunnes kumosi loput cocktailistaan kurkkuunsa ja nousi ylös. Hän ojensi kätensä Harrya kohti. ”Sitten onkin kiire”, Cedric sanoi.
Alpit häämöttivät vielä jossain kaukana, ja kun Cedric painoi Harryn heidän hyttinsä valtavan sängyn valkoisille lakanoille, Harry ei voinut olla ajattelematta, kuinka tämä oli Cedricin paras idea ikinä.
-
2. luku
Oli ihan valkoista. Harryn ei tarvinnut avata silmiään tai käyttää lasejaan tietääkseen, että he olivat juuri Alppien alla. Hän hymyili silmät yhä kiinni ja tapaili lämpöä vieressään. Hän osui Cedricin kylkeen ja tämä inahti. Harry naurahti ja hivuttautui aivan Cedriciin kiinni.
”Hyvää huomenta”, hän sanoi ja laski suudelman Cedricin niskaan.
”Ei ole”, Cedric valitti. Harry naurahti uudelleen ja pyöri nappaamaan lasinsa ikkunalaudalta. Ulkona todella näkyi idyllinen lumimaisema, vaikka oli elokuu yhä. Lumihuippuiset vuoret kohosivat kaukaisuudessa ja valkoinen muuttui hitaasti vihreäksi, mitä lähemmäs luonto tuli junaa. He olivat juuri korkealla sillalla ja Harry näki pitkälle syvään laaksoon. Sitten juna sukelsi tunneliin ja Cedric huokaisi helpotuksesta.
”Aamiainen tulee kohta”, Harry huomautti Cedricille. Kello oli pian kymmenen, joka oli myöhäisin aika, jolloin aamiaisen saattoi tilata.
”Ei”, Cedric sanoi vain, eikä tehnyt elettäkään liikkuakseen peiton alta.
”Itse halusit mennä sinne keskiyön brunssille”, Harry huomautti. Hänellä ei ollut krapulaa ja päästyään petiin puolenyön maissa, hän oli nukkunut tavallista pidempään.
”Kokemus”, Cedric murahti peiton alta. Tunneli loppui ja valo kirvoitti Cedricistä rääkäisyn.
Kun Harry oli saanut pyjamahousut ja t-paidan päällensä sekä käynyt kylpyhuoneessa, oveen koputettiin.
”Hyvää huomenta”, sanoi tuttu tarjoilija aamiaiskärryjen kanssa.
”Huomenta”, Harry sanoi naiselle, jonka he olivat eilen löytäneet itkemästä hytin edestä. ”Toivottavasti päivä ei ollut lopulta ihan kamala”, hän sanoi, kun tarjoilija tuli laskemaan tarjottimen pöydälle ja napsautti sen kiinni pöytään kultaisilla klipseillä. Nainen hymyili kiitollisesti hänelle.
”Parempi, kun joku kuunteli”, hän sanoi. Sängyn suunnalta kuului kahinaa, kun Cedric taisi tunnistaa tarjoilijan äänen ja yritti päästä peiton alta.
”Hyvä kuulla. Kiitos, Tara”, Harry sanoi löytäen naisen nimen tämän nimilapusta. Tarjoilija peruutti hytistä kumarrettuaan päätään. ”Meni jo”, Harry sanoi Cedricille suljettuaan oven. Tämä lakkasi rimpuilemasta peiton alla.
”Tahdotko tarjottimen sänkyyn?” Harry kysyi ja Cedric ryhtyi jälleen vääntäytymään peiton alta. Hän ähki jotain epämääräistä, mutta ennen kuin hän ehti vastata, hytin kaiuttimista kuului helähdys. Harry oikein säikähti, koska ei ollut tajunnut, että hytissä on kaiutin. Cedric kuoriutui peiton alta ja katsoi kummissaan ylös katon nurkkaan.
”Tässä konduktöörinne. Sattuuko junassa olemaan paikalla lääkäriä tai muuta terveydenhuollon ammattilaista?” kuului äänentoistolaitteesta. Harry ja Cedric katsoivat toisiinsa kummastuneina. Konduktööri toisti vielä sanansa ja kehotuksen tulla ilmoittautumaan konduktöörin toimistoon.
”Jos se kipeäksi tullut tarjoilija ehtikin tartuttaa jonkun täällä”, Cedric pohti yrittäessään edelleen päästä peiton alta, mutta Harry napsautti tarjottimen irti pöydästä ja toi sen sänkyyn. ”Minä nousen kyllä”, Cedric sanoi.
”Minä haluankin syödä aamiaista sängyssä”, Harry sanoi ja kävi kyljelleen, jotta näki Alpit sekä Cedricin parhaiten.
”Eivätkö he voi pysähtyä asemalla ja saada sieltä lääkäriä?” Harry pohti kaataessaan heille teetä hopeisesta kannusta.
”Ei”, Cedric sanoi. Harry kohotti katseensa tähän. Cedric katseli häntä kulmiensa alta tiiviisti.
”Mitä?” Harry sanoi.
”Ei”, Cedric sanoi. ”Jätät työsi kotiin. Se oli sopimuksemme.”
Harry naurahti. ”He tarvitsevat lääkäriä, eikä auroria. Eivät edes taikamaailman ammattilaista.” Cedric kohotti hänelle toista kulmaansa. ”En rupea töihin”, Harry vakuutti. Cedric katsoi häntä edelleen epäileväisenä. ”Sinä sitten olet epäluuloinen. Minä vain ajattelin ääneen.”
”Tai tunnen sinut tarpeeksi hyvin”, Cedric sanoi ja otti toisen kultareunaisista kupeista. ”Ja todennäköisesti he aikovat pysähtyä asemalla, mutta seuraavalle voi olla pitkä matka. Tai ehkä he eivät löydä lääkäriä, joka puhuu samoja kieliä kuin junassa.”
Tarjoilija tuli hakemaan heidän tarjottimensa ja sen jälkeen Cedric aikoi nukkua vielä.
”Etkä sitten mene tekemään mitään omia tutkimuksiasi”, hän osoitti Harrya sormellaan.
”Lupaan sen”, Harry sanoi. Kun Cedric oli nukahtanut, Harry odotti kymmenisen minuuttia, pukeutui parhaimpiin arkisiin vaatteisiinsa ja sujahti hytistä ulos.
Käytävillä kulki baarivaunuun matkalla olevia matkustajia ja Harry yritti tervehtiä kaikkia ystävällisesti samalla, kun pisti silmälle kaikkea mahdollista. Yhdestä sviitistä tuli ulos mies viikset väpättäen kuin olisi vihainen koko maailmalle, mutta pyyhki myrtyneen ilmeen kasvoiltaan nähdessään Harryn, joka nyökkäsi hänelle aamutervehdykset. Pari lasta juoksi karkuun huutoa eräästä pienemmästä hytistä ja heillä oli sylissään pino tuulihattuja. Baarivaunun ovella Harrya päin melkein käveli nainen kasvot nenäliinassa.
”Harry Potter!” hän kuuli baarivaunuun päästessään ja etsi äänen lähteen silmillään. Ember ja Victor istuivat teekuppien ja keksivalikoiman kanssa erässä pöydässä. Ember viittoi häntä tulemaan lähemmäs.
”Huomenta”, Harry sanoi ja Ember naurahti.
”Vai huomenta?” hän sanoi ja kehotti Harrya istumaan alas.
”Cedric jäi vielä nukkumaan. Oli ilmeisesti pitkä yö”, Harry kertoi ja Ember tirskahti taas. Victor viittoi tarjoilijalle saadakseen Harryllekin teekupin.
”Niin oli. Pääsin itse vaunuun neljän jälkeen vasta”, Ember kertoi ja peitti juuri silloin haukotuksen kädellään.
”Ja olette jo baarissa?” Harry hymyili saatuaan omankin kultareunaisen kupin eteensä ja höyryävää teetä siihen.
”Täällä on vähän väljempää kuin hytissämme”, Ember kertoi.
”Ai”, Harry sanoi yllättyneenä ja toivoi, ettei punastuisi nolostuksesta. Hän oli olettanut, että Ember ja Victorkin majoittuisivat sviitissä.
”Se ei ole salaisuus. Hommat tiloilla eivät ole sujuneet viime aikoina”, Victor kertoi reilusti.
”Onpa kurja kuulla”, Harry sanoi varovasti.
”Victoria huiputettiin”, Ember sanoi voimakkaasti ja laski kätensä miehensä kädelle, joka lepäsi pöydällä. ”Hän luuli voivansa luottaa ystäväänsä ja lopulta menetti ison tilauksen, johon oli jo upotettu aikaa ja rahaa ja vaivaa….” Ember pudisteli päätään.
”Ystävä huijasi sinua?” Harry kysyi.
”Taisi olla ystävä vain huijatakseen minua. Luotin väärään tyyppiin”, Victor sanoi. ”Olemme jo pikkuhiljaa kuivilla vesillä, mutta vuoden alku ei ollut hauskaa aikaa.” Victor hymyili lempeästi Emberille. ”Mutta olimme varanneet tämän jo ja tiesin, miten vaikeaa paikkaa on saada. Alensimme hyttityyppimme.”
”Joka on täydellinen”, Ember vakuutti silittäen lujaa miehensä kämmenselkää.
Harry hymyili kaksikon eleille. Hän mietti välittömästi tyhjää hyttiä heidän oman hyttinsä vieressä ja miten voisi saada Emberin ja Victorin siirrettyä sinne.
”Kuulitko aamun kuulutuksen?” Ember kysyi ja siristi silmiään. ”Tarvitsevatkohan he etsivää?”
”Eivät taatusti”, Harry sanoi, vaikka samalla muisti taas, miksi oli lähtenyt hytistä ilman Cedriciä. ”Eivät ainakaan taikamaailman etsivää.”
Harry siemaili teetä ja huomasi ohitseen kävelevän Taran, joka hymyili hänelle tuttavallisesti. Harry hymyili takaisin ja seurasi katseellaan tätä, kun nainen käveli ravintolavaunun ovelle baarin perällä.
”Anteeksi”, Harry sanoi Emberin ja Victorin keskustelun lomaan, eikä kuunnellut heidän vastaustaan vaan kiiruhti Taran perään.
”Huomenta”, Harry sanoi tälle vaunujen välissä. Tara käänsi päätään ja näki Harryn.
”Huomenta”, hän sanoi huvittuneesti, mutta Harry ei välittänyt, jos tämä tuomitsisi hänen nukkumisaikataulujaan. ”Aamiainen on valitettavasti jo ohi, mutta keittiö on aina auki.”
”Cedric taitaa kaivata raakoja kanamunia krapulaansa”, Harry sanoi ja Tara kikatti.
”Se kyllä järjestyy”, hän sanoi ja liu’utti auki oven ravintolaan. Se oli melko tyhjä, vain yhdessä pöydässä oli vanhempi pariskunta särpimässä aamiaisen rippeitään.
”Onko junaan iskenyt huono tuuri?” Harry kysyi, kun Tara pysähtyi ravintolan puolelle päästyään. Hän rypisti otsaansa kysyvästi. ”Toinenkin sairastapaus. Vai onko kyse matkustajasta?” Harry kysyi. Taran ilme lopahti.
”Kyse on työntekijästä. Mutta teidän ei tarvitse huolestua”, Tara sanoi ja näytti kovin huolestuneelta.
”Niinkö? Sehän on hyvä juttu”, Harry sanoi ja harkitsi puoli sekuntia seuraavia sanojaan. ”Olen etsivä, se ei tainnut tulla ilmi. Että jos tarvitsette apua, minun puoleeni voi kääntyä.”
”Kiitos, arvostamme sitä”, Tara sanoi. ”Tällä hetkellä tarve on terveydenhuollon ammattilaiselle ja pysähdymme illalla Budapestiin, josta saamme apua viimeistään.”
”Se ei ole siis mitään tarttuvaa”, Harry tarkisti. Tara avasi suunsa ja juuri silloin kaiuttimista helähti kuulutus. Tara nielaisi, kun konduktööri kutsui uudelleen lääkäriä.
”Ei ole tullut uutta tapausta?” Harry kysyi.
”En usko”, Tara sanoi. Hän näytti nyt yhä enemmän huolestuneelta. ”Minun pitää varmaan mennä tarkistamaan asia. Anteeksi.” Hän kumarsi hieman päätään ja suorastaan karkasi Harryn luota. Hän riensi ravintolan läpi ja toisesta päädystä ovesta ulos.
Harry palasi baarivaunuun ja arpoi hetken ja meni Emberin ja Victorin seuraan. Ember näytti ratkeavan saumoistaan.
”Selvisikö jotain?” hän kysyi ja Harry mietti sekunnin, miten läpinäkyvä hän tosiaan olikaan aikeissaan, mutta päätti sitten, että oikeasti Ember oli vain tarkkanäköinen.
”En tiedä”, Harry myönsi. ”En ole varma, onko mitään selvitettävääkään. Ehkä jollakulla on vain korkea kuume.”
”Tai sitten joku on myrkytetty”, Ember sihisi innoissaan.
”Se olisi isompi ongelma”, Harry päätteli. ”Jos he eivät tiedä lähdettä myrkylle, koko juna pitäisi tyhjentää.” Ember hymisi ymmärtäneenä ja hieroi etusormellaan leukaansa mietteliäänä. ”He eivät myöskään halua lakitoimia. Nämä asiakkaat ovat sellaisia, jotka rupeavat herkästi käräjöimään, jos katsovat, että yhtiö pisti heidät vaaraan sillä, että eivät tyhjentäneet junaa nopeasti.”
”Vau”, Victor sanoi Harryn päättelylle. ”Se on tietenkin hyvä juttu. Että todennäköisesti myrkytyksestä ei ole kyse”, hän kiirehti lisäämään.
”Mitä jos joku on puukotettu”, Ember kuiski hiljaa ja ilveili silmillään aivan liian iloisena mahdollisesta väkivallasta, joka oli sattunut junassa.
”No se vasta olisikin syy tyhjentää juna”, Harry huomautti.
”Ai, aivan”, Ember sanoi ja naurahti hermostuneesti. ”Anteeksi. Olen vähän liian innostunut tästä kaikesta”, hän viittoi baarivaunun koristeluihin.
”Ei ole väärin olla liian innostunut tarinoista”, Harry sanoi kuin automaattisesti. ”Minäkin olen vähän liian innostunut tutkimaan tätä, kun ei pitäisi. Ei varmaan edes ole oikeasti mitään tutkittavaa”, hän sanoi muistellen lupaustaan Cedricille jättää työt kotiin.
”Tarjoilijat ainakin hermostuvat, jos nuuskin yhtään enempää”, Harry sanoi jonkun nuoren miehen siistissä palveluasussa ohittaessa heidät.
”Mitä sinun pitäisi nuuskia?” Ember kysyi. Harry ajatteli nukkuvaa Cedriciä ja sitten levotonta Taraa ennen kuin vastasi.
”Olen varma, että keittiössä kuhistaan tästä. Ehkä ravintolavaunun perällä kuuluisi jotain”, hän sanoi ja Ember nousi seisomaan nopealla liikkeellä.
”Minä voin mennä”, hän sanoi ja kohotti simpukkapuhelintaan, ”sanon, että yritin etsiä hiljaista paikkaa puhua”, hän sanoi. Harry empi, mutta nyökkäsi sitten.
”Vaunujen välillä on kaksi ovea”, Victor sanoi, kun Ember oli kadonnut puhelin korvallaan ravintolavaunuun.
”Pitäisi mennä ensimmäisestä ovesta liitoskohdan päälle”, Harry sanoi epäröiden oliko saanut Emberin vain hankaluuksiin. Tämä oli vaikuttanut hyvin tomeralta alkaessa puhua puhelimeen jo kävellessään baarista mainiten kuinka hänen tulisi ”etsiä vähemmän hälyinen paikka”.
”Ember on kyllä...Ember sille päälle sattuessaan”, Victor naurahti kireästi.
”Toivottavasti en pilaa lomaanne”, Harry sanoi ja Victor kohotti kätensä eteensä torjuvasti.
”Et missään nimessä. Ember melkein toivoi, että he vielä järjestäisivät murhaillallisia täällä”, hän sanoi. ”Ja Ember pärjää tulisessa paikassa parhaiten. Hänellä on sana hallussa.” Hän naurahti ja katseli ulos ikkunasta kaukaisuuteen.
”Siten tapasimme. Olimme karkaamassa jostain bileistä, alaikäisinä ja poliisi kurvasi suoraan eteemme pihatiellä”, Victor kertoi. ”Emme olleet kavereita tai edes tuttavia. Mutta hän tiesi minut ja että isäni pitäisi minua arestissa loppuikäni, jos jäisin kiinni. Joten hän heittäytyi maahan poliisien eteen ja alkoi vaikeroida menkkakivuistaan. Oli syksy ja maa oli mutainen ja hän hieroi sitä haaroihinsa. Pimeässä se näytti ihan vereltä.” Harry kohotti kulmiaan. ”Poliisit vain tuijottivat häntä järkyttyneinä ja yrittivät saada hänet hiljentymään ja minä kavereineni pakenimme puskien kautta. Vein hänelle kukkia kiitokseksi. Ja nyt olemme tässä.”
Harry nauroi tarinalle. ”Erinomaista”, hän totesi lyhyesti.
”Kyllä”, Victor sanoi.
Ember palasi ja jo hänen harmistuneesta ilmeestä näki, että hän ei ollut saanut selville mitään erikoista.
”Ovi on tiivis. Kuulin kyllä paljon hälyä, mutta en mitään tarkasti”, hän kertoi.
”Ei se mitään. Se oli aika hakuammuntaa. Mutta erinomainen idea.” Ember säteili kehusta.
”No, mitä nyt?” hän kysyi. Harry kohotti olkapäitään neuvottomana.
”Pitäisi ehkä jututtaa muita matkustajia, jos he ovat kuulleet työntekijöiltä -”
”Kuulleet mitä?”
Harry pyrähti vikkelällä liikkeellä ympäri. ”Cedric! Olet hereillä!” hän vinkaisi.
”Olen. Miksi sinä haluat jututtaa muita matkustajia?” Cedric kysyi rauhallisesti ja istui Emberin viereen Harrya vastapäätä. ”Hyvää huomenta. Ember, Victor”, hän sanoi täysin eri sävyyn, hyvin ystävällisesti, kunnes kääntyi uudelleen katsomaan Harrya tuomitsevasti.
”Ömm, no, kun tuli uusi kuulutus ja ajattelin, että ehkä joku tietää jotain, tuota, jostain”, Harry hölisi ja Cedric huokaisi syvään.
”Sinä sanoit, että et rupea nuuskimaan”, hän sanoi.
”Harry ei nuuskinut mitään”, Ember pisti väliin. ”Minä kävin ravintolavaunussa yrittämässä salakuunnella keittiötä.” Cedric katsoi häneen hymyillen.
”Anteeksi, en halua pestä likapyykkiämme kaiken kansan nähden”, hän sanoi ja silmäsi nopeasti Harryyn kuin sanoen, että he puhuisivat asiasta vielä.
”Mutta onhan se outoa?” Victor yritti sovitella. ”Mihin he tarvitsevat lääkäriä niin kiireesti, että eivät voi odottaa edes Budapestiin saakka?” hän huomautti. Cedric katsoi häneen leuka kireänä yrittäen pysyä rauhallisena ja kohteliaana. Hän otti pienen henkäyksen, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, hälytys kajahti jälleen kaiuttimista. Harry puri hampaansa yhteen jännittyneenä.
”Arvoisa herrasväki. Joudun valitettavasti ilmoittamaan, että joudumme keskeyttämään matkan illalla Budapestissä, jossa tyhjennämme junan sairastapauksen vuoksi. Järjestämme majoituksen Budapestissä ja korvauksia on mahdollista hakea…”
Harry ei enää kuunnellut. Hän ponkaisi ylös. Cedric nousi myös.
”Harry”, hän sanoi varoittavasti.
”Se on jotain vakavaa. Mitä jos voin auttaa?” hän intti ja katsoi ravintolavaunua kohti. Hän hädin tuskin kuuli hälinää, jonka ilmoitus oli synnyttänyt. Muutamat vaunussa tarjoilevat työntekijäparat ottivat matkustajien vihan vastaan.
”Se ei vaadi aurorin tai minkäänlaisen etsivän apua. He tarvitsevat lääkäriä”, Cedric painotti. ”Tule, meidän on parempi mennä nyt pakkaamaan.”
Harry tuijotti Cedriciä myrtyneenä. Baarivaunu oli suuttunutta melua täynnä, Alpit viuhuivat ikkunoiden takana ohi ja Harry ei keksinyt Cedricille vastaan sanottavaa. Tarjoilijoilla oli tarpeeksi siedettävää muissa asiakkaissa ilman, että Harry menisi vielä työntämään nenänsä asioihin, jotka eivät hänelle kuuluneet. Joten hän tyytyi kohtaloonsa. He hyvästelivät Emberin ja Victorin ja suuntasivat hyttiä kohti. Ember näytti totaalisen masentuneelta, kun Harry vilkaisi tätä viimeisen kerran. Hän käveli Cedricin perässä mieli myllertäen.
He olivat juuri ohittamassa työntekijöiden vaunua, kun yhden hytin ovi avautui. Sieltä astui esiin yksi konduktööreistä. Cedric ohitti hänet ja konduktööri kohotti kasvoilleen tyypillisen asiakaspalveluhymyn, jonka soi Harryllekin. Hän astui sivuun, jotta Harry pääsi ohi, mutta Harry pysähtyikin hänen eteensä. Nainen kohotti kulmiaan aavistuksen yllättyneenä.
”Kuka on sairastunut? Onko se joku työntekijöistä?” Harry kysyi. Konduktööri nielaisi näkyvästi.
”Harry”, Cedric kivahti kauempaa käytävältä.
”Olen etsivä Lontoossa. Ehkä voin olla avuksi”, Harry lisäsi konduktöörille.
”Kiitän tarjouksestanne. Tämä selviää, kunhan pääsemme Budapestiin”, konduktööri sanoi kohteliaasti.
”Se ei ole kukaan matkustajista?” Harry intti.
”Harry, lopeta”, Cedric sanoi voimakkaammin.
”Kiitän huolenpidostanne, mutta selvitämme asian”, konduktööri sanoi.
”Tunnen Budapestin virkakoneistoa. Ette selvitä siellä ainakaan”, Harry sanoi, ei täysin valehdellen. Hänelle oli kokemusta Unkarin taikalainvartijoista siltä ajalta, kun hän jahtasi sodan jälkeen paenneita kuolonsyöjiä ja maan viranomaisten kanssa oli ollut tuskallisen hidasta toimia.
Konduktööri näytti olevan kahden vaiheilla. Hän nieleskeli, silmäili Harrya päästä varpaisiin.
”En halua vaikeuksia, enkä todellakaan ole kiskomassa teitä oikeuteen tämän takia. Tahdon olla avuksi, jos vain voin”, Harry vakuutti niin ystävällisesti kuin kiihkoltaan pystyi. Konduktööri vilkaisi Cedriciin, joka oli lopettanut Harryn soimaamisen. Hän rykäisi pienesti.
”Kokki ja apulaiseni. Minä en…” hän ähkäisi. ”He ovat sairastuneita. Teidän ei tarvitse -”
”Voinko tutkia heidät?” Harry keskeytti konduktöörin ja vilkaisi kohti vaunun muita hyttejä, joista jossain oletti sairastuneiden lepäävän.
”H-heitä ei voinut siirtää. He ovat varastovaunussa”, konduktööri jatkoi ja enempää Harry ei kuunnellut. Hän kääntyi kannoillaan ja syöksyi takaisin junan etuosaa kohti.
”Harry!” Cedricin ääni kutsui häntä takaisin.
Harry kiiruhti läpi vaunujen käytävien, ohi baarin, missä Ember ja Victor yhä istuivat ja jotka ehtivät katsoa häntä kysyvästi, kun hän oli jo painellut ravintolavaunuun. Se oli tyhjä asiakkaista, tarjoilijat asettelivat astioita ja liinoja lounasta varten. Pari vilkaisi häneen kohteliaan kumarruksen jälkeen kummastuneesti, mutta ei estänyt häntä. Vasta kun hän pääsi toiseen ravintolavaunuun ja työnsi oven keittiöön auki, joku huikkasi jotain hänen peräänsä, Harry ei kuullut. Hän tuuppasi toisenkin oven tieltään ja oli äkkiä keittiössä.
”Anteeksi, ette voi olla täällä”, sanoi joku kokeista ranskalaisella aksentilla. Harry käveli heistä välittämättä läpi keittiövaunun.
”Hei, hetkinen!” sanoi joku hätääntyneesti, ehkä ymmärtäen, mitä Harry etsi. Harry oli aivan vaunun toisen päädyn ovella, kun tarjoilija seisahtui hänen eteensä.
”Pyydän, tämä alue ei ole sallittu matkustajille”, nuori nainen sanoi.
”Odota”, täräytti tuttu ääni.
Harry kääntyi ympäri ja Tara riensi hänen luokseen. ”Luotan häneen”, hän sanoi rinta kohoillen. Toinen tarjoilija katsoi kulmat rypyssä Taraan, mutta siirtyi Harryn edestä.
”Kiitos”, Harry sanoi, harppasi oven luokse, työnsi sen auki, harppasi liitoksen yli ja pääsi toiseksi viimeiseen vaunuun. Siellä oli käytävän varrella liukuovia ja Tara avasi yhden niistä hänelle. Se oli pieni ja neljästä sängystä kaksi oli varattu. Harry lakkasi hengittämästä.
”...mitään pahaa, en todellakaan tarkoita sitä…”
”...matkustajia, täysin sopimatonta…”
”Ette voi pysähtyä Budapestissä”, Harry sanoi ääni kireänä tuijottaen kahta työntekijää, konduktöörin apulaista ja kokkia alasängyissä hytissä. Äänet keittiöstä lähenivät ja Harry erotti toisen kuuluvan Cedricille.
”Mitä? Miksi?” Tara kysyi.
”...päästää ketään! Tara!” karjaisi konduktööri, joka harppoi Harryn ja Taran luokse. ”Mitä ihmettä sinä teet? Et voi päästää matkustajia mielesi -”
”Konduktööri!” Harry korotti ääntään ja kääntyi katsomaan konduktööriä. ”Minä pakotin hänet päästämään minut tänne. Kuunnelkaa, ette voi pysähtyä Budapestissä”, hän sanoi hampaat irvessä.
”Mitä ihmettä? Miksi?” konduktööri hämmentyi ja lakkasi vihoittelemasta Taralle.
”Koska jos pysähdymme siellä, se voi päästä pakoon. Se ei saa päästä vapaaksi miljoonakaupunkiin”, Harry sanoi.
”Mitä?” kysyi nyt Cedric, joka kuikuili konduktöörin selän takaa.
”Minä tunnistat nämä oireet”, Harry sanoi ja tavoitti Cedricin katseen. ”Olen törmännyt tähän ennenkin.”
”Mitä?” Tara henkäisi. Cedric lopetti kohteliaisuutensa ja puski konduktöörin ja Taran ohitse nähdäkseen vaunuun. Kun hän näki siellä makaavat ihmiset, hänen silmänsä suurenivat ja hän kalpeni silminnähden.
”Heidät on kangistettu”, Harry sanoi. ”Basiliski on kangistanut heidät. Junassa on basiliski.”
-
3. luku
”Pyydän anteeksi, anteeksi, me menemme.”
”Eikä sanaakaan muille matkustajille.”
”Mutta varoittaminen -”
”En ota kuuleviin korviini moisia kotkotuksia!”
”Ymmärrän, että -”
”Nyt! Ulos! Ettekä hermostuta muita matkustajia tarinoillanne!”
Sitten keittiön ovi liukui paikoilleen ja Harrysta tuntui, kuin sen olisi pitänyt paukahtaa kiinni, mutta junan ovet eivät toimineet niin. Hän halusi välittömästi marssia takaisin huutamaan konduktöörille. Hänen jalkojaan kihelmöi kuin pikkuiset käärmeet kiemurtelisivat hänen ihollaan ja hänellä oli kamalan kuuma. Hän riisti puvun takin päältään ja läimäisi sen lujaa tyhjälle penkille vieressään.
”Mitä me nyt teemme?” Cedric kysyi heikosti tuijottaen keittiön ovea. ”Jos se pääsee vapaaksi Budapestissä…”
”Meidän pitää pitää juna liikkeessä tai ottaa se kiinni ennen kuin ehdimme Budapestiin”, Harry raapi otsaansa.
”Ottaa mikä kiinni?”
Harry ja Cedric pyörähtivät ympäri. Ember ja Victor katsoivat heitä silmät suurina. Ravintolavaunussa oli yhä tarjoilijoita järjestämässä lounasta, mutta he vilkuilivat Harrya ja Cedriciä epäluuloisesti kuunneltuaan keittiön tapahtumia.
”Tuota, ei kannata hermostua”, Cedric aloitti.
”Junassa on basiliski”, Harry tokaisi.
Ember näytti siltä kuin aikoisi pyörtyä ja Victor otti tätä olalta kiinni. ”B-basiliski?” Victor änkytti peloissaan.
”Kyllä”, Harry voihkaisi. ”Ne sairastuneet olivat kangistuneita uhreja. Olen nähnyt sen ennenkin. He eivät ole katsoneet basiliskia suoraan silmiin vaan jonkun kautta. Peilin tai lammikon heijastuksen.” Harry mietti, miten keittiössä oli runsaasti puhtaana kiiltäviä kattiloita. Ehkä siten kokki oli kohdannut basiliskin ensimmäisenä.
”Eikö meidän pitäisi äkkiä päästä junasta pois?” Victor kysyi, kun Ember oli yhä lamaantunut.
”Tärkeintä on estää sen pääsy Budapestiin”, Cedric selitti. ”Siellä se olisi vieläkin vaarallisempi. Täällä se ei ilmeisesti pysty liikkumaan täysin vapaasti, muuten olisimme kaikki jo vainaita.” Victor haukkoi henkeään.
”Juna ei saa pysähtyä Budapestissä, mutta konduktööri ei tietenkään usko, että on olemassa -” Harry aloitti, mutta Cedric rykäisi äänekkäästi.
”Mitä jos menisimme jonnekin muualle puhumaan?” hän sanoi vilkuillen uteliaita tarjoilijoita vaunussa.
He päätyivät lopulta aivan junan perukoille Harryn ja Cedricin hyttiin. Ember katseli ympärilleen rauhoittuen kauniista sisustuksesta. Victor istui hengittäen raskaasti pöydän ääreen. Harry heitti takkinsa sängylle ja Cedric kävi istumaan pedin reunalle.
”Minä yritin selittää”, Harry ähkäisi, ”että on olemassa käärme, jonka nimi on basiliski, joka pystyy tappamaan pelkästään katseella, mutta hän ei tietenkään uskonut.”
”Mitä, jos näytämme hänelle taikuutta?” Ember ehdotti ääni kimeänä.
”Hän ei uskonut sanojani, vaikka on selvää, että jotain täysin yliluonnollista on tapahtunut hänen alaiselleen ja kokille”, Harry sanoi ja kiroili matalasti.
”Hän on paniikissa. Ei hän tietenkään suostu uskomaan taikuuteen juuri nyt”, Cedric sanoi. ”Ja sinä kyllä tunkeuduit keittiöön ja varastovaunuun, Harry. On vaikea toimia ihmisen kanssa, kun he tuntuvat aggressiivisilta.”
”Minä olin oikeassa”, Harry tiuskaisi ja mulkaisi Cedriciä.
”Minä taidan kuulla tästä aika pitkään”, Cedric puuskahti.
”Entä kuljettaja? Jos hän suostuisi kuuntelemaan?” Ember ehdotti.
”Pitäisi päästä taas keittiön ja varastovaunun sekä ruuman ohi”, Harry sanoi. ”He ovat nähneet teidät meidän kanssamme. En ole varma, kannattaako teidänkin hankkiutua ongelmiin.”
”Me olemme jo ongelmissa. Olemme junassa, jossa on basiliski vapaana”, Ember sanoi tyrskähtäen heikosti. Harry hymyili tälle toispuoleisesti ja alkoi sitten kiertää pikkuista kehää kapeassa hytissä.
”Me emme saa konduktöörin päätä käännettyä. Mutta hänellä on esimiehensä. Hän saa heiltä käskynsä ja neuvonsa. On varmaan saanut käskyn pysähtyä Budapestissakin. Meidän pitää saada heidät kiinni ja vakuuttaa heidät”, Harry järkeili.
”Miten se onnistuu sen paremmin?” Victor kysyi.
”Jos vain saisin jonkun taikaministeriöstä kiinni”, Harry huokaisi. ”Olisi jo aika, että he hankkisivat sinne edes yhden puhelimen.”
”Eikö ole mitään, millä saat kollegasi kiinni hätätilanteessa?” Victor ihmetteli ja Harry vilkaisi Cedriciä silmät kapeana.
”On, mutta lupasin jättää sen kotiin”, hän sanoi hampaidensa välistä.
”Taidan kuulla tästäkin vielä aika pitkään”, Cedric narisi.
”Minulla on puhelin. Onko ketään, kenelle voimme soittaa? Ketään, joka osaisi auttaa?” Ember kaivoi simpukkapuhelimensa laukustaan ja ojensi sitä Harrya kohti.
”On montakin, mutta kenelläkään heistä ei ole puhelinta”, Harry huokaisi. ”Luulen, että Kahlesalpa voi ottaa yhteyden jästipääministeriin ja sitä kautta saisimme viestin junan päälliköstölle. Tämä on hätätilanne, se sallittaisiin”, Harry pohti ja Cedric nyökkäsi myöntävästi.
”Kyllä. Basiliskin pääseminen vapaaksi suurkaupunkiin on hätätapaus. Uskon, että Kahlesalpa ottaisi jästeihin yhteyttä”, hän vahvisti.
”No, minne soitamme?” Ember kysyi taas ja napsautti puhelimen auki. Harry inahti matalasti, laski kätensä lanteilleen ja taivutti päätään taaksepäin.
”En tiedä”, hän huokaisi tuskissaan.
”Eikö Hermionella ole puhelin?” Cedric kysyi.
”On. En muista hänen puhelinnumeroaan”, Harry irvisti ja osoitti sormella Cedriciä. ”Etkä muista sinäkään, joten minä en rupea kuulemaan tästä enää jatkossa.” Cedric kohotti kätensä antautumisen merkiksi.
”En aikonut muistutella siitä sinua”, hän sanoi.
”Entä numerotiedustelu?” Victor ehdotti hieroen leukaansa sormellaan. Harry pudisti päätään.
”Hermione on varmasti estänyt numeronsa sellaisista, samoin kuin vanhempiensa numerot. Hän on sellaista tyyppiä”, hän pudisteli päätään aivot raksuttaen.
”Ettekö muista yhtäkään numeroa ulkoa? Ketään, joka voisi saada tämän Hermionen tai jonkun muun kiinni?” Ember yritti.
”Minä olen puhdasverinen”, Cedric sanoi. ”Kuulin puhelimesta ensi kertaa koulussa.” Hän kääntyi katsomaan Harryyn kysyvästi. Harry laski kätensä lanteiltaan ja päänsä tavalliseen asentoon. Suoraan sanottuna, hän muisti yhden numeron. Hän kirosi äänettä.
”Harry?” Cedric kysyi.
”Kyllä minä muistan yhden numeron”, Harry sanoi. ”Se oli pakollista, kun asuin siellä melkein kuusitoista vuotta.”
*
Eteisessä pirisi. Petunia Dursley laski sakset ja leikkokukan kädestään pöydälle sanomalehtien päälle. Hän pyyhki käsiään essuun nopeasti ja kipaisi eteiseen. Ehkä se olisi naapurin Ida, jolla olisi lisää juoruja kadun uusista asukkaista, niistä kahdesta vanhemmasta naisesta ilman lapsia. He olivat kuulemma jo ehtineet maalata keittiön paneeleihin sateenkaaren värit ja Petunia janosi tietää, aikoivatko he pilata kadun maisemaa värityksellään etupihallaankin. Juorut mielessään, hän nosti kuulokkeen korvalleen ja innoissaan vastasi: ”Petunia Dursley puhelimessa.”
”Hei, Petunia-täti.”
Petunia oli pudottaa kuulokkeen kädestään. Hänen leukansa alkoi vapista ja hän vastusti halua nipistää itseään. Hänen ihonsa oli jo tarpeeksi kärsinyt aurinkoihottumasta kesän aikana, eikä hän kaivannut enempää näppylöitä iholleen. Hän veti kuuloketta kauemmas, katsoi sitä, katsoi ympärilleen tyhjässä eteisessä ja toi luurin uudelleen korvalleen.
”Miksi sinä soitat tähän numeroon?” hän sanoi yrittäen kuulostaa hieman nyrpiintyneeltä, vaikka oli liian järkyttynyt siihen.
”Usko pois, en soittaisi, ellei olisi hätätilanne. Minun pitää saada Dudley kiinni”, Harry sanoi puhelun toisessa päässä. Petunian silmät suurenivat ja hän ravisti päätään pöyristyneenä.
”Miksi sinun pitää saada Dudley kiinni? Eikö sinulla ole hänen puhelinnumeroaan?” Petunia sanoi.
”Ei ole ja vaikka olisikin, tiedän, että hän ei voi kanniskella puhelintaan keskellä työpäivää. Tiedät varmaan, miten saada hänet kiinni, eikö? Voitko pyytää häntä soittamaan tähän numeroon, jonka luettelen sinulle?” Harry kysyi.
”Miksi tekisin niin?” Petunia murahti ärtyneesti. Harryhan ei häiritsisi hänen Dudskiaan kesken tärkeän työpäivän.
”Pyydän kauniisti? Hän voi olla soittamatta minulle, jos ei halua soittaa. Mutta välitäthän viestin?” Harry pyysi. Petunia mutristi huuliaan viivaksi ja moneen muuhunkin asentoon, kunnes pitkän hiljaisuuden jälkeen hän sanoi: ”Hyvä on. Jos hän ei päätä soittaa sinulle, toivottavasti otat onkeesi, etkä häiritse meitä enää.”
”Kyllä, otan, kiitos”, Harry sanoi, luetteli numeron, jonka Petunia vielä luetteli takasin varmistellen, että ei puhunut palturia ja sitten puhelu katkesi. Petunia laski kuulokkeen alas ja pienen hetken hän mulkoili saamaansa puhelinnumeroa. Sitten hän nosti luurin ja pyöräytti valitsinta.
*
Toimiston puhelin soi. Harvey Hill oli vähäpuheinen mies, eikä oikeastaan pitänyt puhelimessa puhumisesta. Hän ei pitänyt puhelimesta ollenkaan ja oli ollut harmistunut, kun hänet oli ylennetty ja tämän ylennyksen yksi upea, uusi puoli oli ihmisten kanssa puhuminen puhelimessa. Harvey piti murahtelusta työmiesten kanssa kentällä ja pubissa, eikä se ollut sopivaa käytöstä puhelussa, ainakaan hänen esimiehensä mukaan. Mutta palkka oli hyvä. Sillä sai puolitoista kertaa enemmän olutta yhden illan aikana pubissa kuin aikaisemmalla palkallaan. Joten Harvey oli suostunut ylennykseen ja vastasi puhelimeen edes nostamatta katsettaan ylös vuorolistoistaan ja sanoi tylsistyneesti: ”Hill puhelimessa.”
”Hyvää päivää, Petunia Dursley täällä. Minun täytyy pikimmiten puhua poikani Dudleyn kanssa. Kyseessä on hätätilanne. Hänhän on työmaallanne tänään töissä?”
Harvey nosti katseensa vuorolistasta kulmat rutussa ja vilkaisi konttitoimiston ikkunasta ulos, vaikka ei tietenkään nähnyt sen perusteella, ketä tänään oli kentällä töissä. Hän tiesi sen varmasti.
”On”, hän vastasi lyhyesti ja mietti pienen hetken, jota katui välittömästi, kun Petunia Dursley alkoi uudelleen puhua.
”Kyseessä on hätätilanne perheessä, enkä tavoittelisi häntä tällä tavoin, ellen kokisi, että se olisi ehdottoman välttämätöntä. Tiedän, että Dudley ei kanna matkapuhelintaan työaikana, hän on niin kunnollinen, enkä siis saa häntä muutoin kiinni. Pyydän, voisinko puhua hänelle, asialla on kiire.”
”Hetki”, Harvey murahti, laski luurin pöydälle ja lampsi ovelle. Työläiset olivat juuri tulleet lounaalta, joten Dursley oli vasta aloittelemassa hommaansa. Hän oli lähistöllä sekoittamassa laastia työtoverinsa kanssa. Harvey veti keuhkot täyteen ja vuosia valtavien työmaiden yli huutamiseen tottuneella äänellään kajautti: ”Dursley! Puhelu sinulle!”
Iso mies kääntyi ympäri ja kuuliaisesti laski laastisäkin maahan ja lähti marssimaan Harveyn luokse. Harvey katsoi Dursleyta kulmiensa alta, kun hän asteli muutamat portaat konttitoimiston ovelle ja sanoi alaiselleen: ”Hätätilanne kuulemma.” Dursley nyökkäsi ilmeettömänä.
”Haloo? Dudley täällä”, Dursley vastasi puhelimeen, eikä istunut alas työtuoliin. Mutta hän oli sen edessä, eikä Harvey voinut siis tehdä muuta kuin katsella häntä tai ulos ikkunasta ja odottaa, että puhelu olisi ohi. Harvey katseli Dursleyn kasvoja, joille kipusi perin kummastunut ilme ja hänen suunsa valui auki hitaasti.
”Mitä?” Dursley sanoi. Jotain sanottiin puhelun toisessa päässä ilmeisesti vastauksena kysymykseen ja Dursleyn kulmat lopettivat rypistelyn ja sen sijaan kohosivat otsalla korkealle. Hän hätkähti, tähyili ympärilleen ja löysi kuulakärkikynän, jolla kirjoitti jotain kämmeneensä.
”Selvä, kiitos”, hän sanoi ja sulki puhelimen. Hän jäi hetkeksi tuijottamaan kämmentään ja kohotti sitten katseensa Harveyyn.
”Minun pitää soittaa yksi puhelu”, Dursley sanoi.
”Toinenkin?” Harvey sanoi.
”Niin, omalla puhelimellani tietenkin. Hätätilanne”, Dursley sanoi. Harvey mutristi huuliaan ja nyökkäsi mykkänä. Dursley lähti toimistolta kiireellä taukokonttiin, jossa oli myös työmiesten lokerikot. Harvey katseli vähän aikaa ovea ja sitten puhelinta, kunnes palasi istumaan vuorolistojen ääreen. Hän tarkisti, että Dursleyn vuoro kestäisi vielä kolmeen saakka, mutta he selviäisivät iltapäivän ilman yhtä työntekijää varmaankin. Hän voisi vaikka mennä itse kentälle. Pois puhelimen ääreltä.
”Pomo!” kuului jokusen minuutin kuluttua ulkoa ja sitten portaat kopisivat, kun joku juoksi ovelle, joka paukahti auki. ”Sori, Dursley lähti.” Se oli Pollen, joka oli sekoittanut laastia äsken Dursleyn kanssa. ”Hän sanoi, että perheessä on hätätilanne”, Pollen sanoi ja juuri silloin ulkoa kuuli viuhuvat renkaat, kun auto kaasutti lujaa työntekijöiden parkkipaikalta. Harvey nyökkäsi pari kertaa miettien.
”Vai niin”, hän sanoi.
”Me kyllä pärjäämme loppupäivän”, Pollen sanoi epäröiden.
”Höpsis”, Harvey sanoi ja nousi pystyyn. Pollen hieman perääntyi.
”Mutta jos se oli hätä -” hän aloitti ja Harvey keskeytti hänet.
”Totta kai se oli. Minä sijaistan häntä loppupäivän”, hän sanoi ja läimäytti kätensä innoissaan yhteen.
*
Palveltuaan jälleen yhtä hämmentynyttä vanhusta, joka luuli tulleensa Pyhään Mungoon, Della, kehotti seuraavaa asiakasta astumaan lähemmäs. Tämä mies näytti hyvin hermostuneelta. Kyllähän ne yleensä hieman olivat hermostuneita. Della ei itse pitäisi sauvansa ojentamisesta pois näkyviltään ja että siitä otettaisiin tietoja säilytettäväksi ministeriön pölyisiin arkistoihin. Hän tiesi hyvin, millaiset nuo arkistot olivat ja odotti vain päivää, kun maan suurin tietomurto tapahtuisi ja ministeriötä syytettäisiin siitä. Ja sitten he keksisivät aulan turvallisuusnoidan syntipukikseen. Mutta mitä voisi odottaa, jos Dellan saamat tiedot taikasauvoista ja niiden omistajista säilytettiin lipaston laatikossa siinä aulassa. Kaiken kansan nähtävillä. Noin kerran kuukaudessa, kun niitä ei enää mahtunut laatikostoon, ne vietiin aulan perällä olevaan luutakomeroon. Tai ainakin Della epäili sen olevan luutakomero. Siellä oli kamalasti hämähäkkejä, hyllyjä ja yksi tangoa hoilaava luuta.
”Hyvää päivää, pieni hetki”, Della sanoi niin ystävälliseen sävyyn kuin osasi. Merlin soikoon, hänen työkaverinsa Emmett ei jaksanut olla niin ystävällinen, kun vierailijat hermoilivat turvatarkastusta. Onni, että hän oli tänään vuorossa, koska hänen edessään oleva mies meni kauttaaltaan valkoiseksi, kun Della alkoi tökkiä häntä pimeänpaljastimellaan. Mies lakkasi ihan hengittämästä.
”Kaikki hyvin. Saisinko sauvanne seuraavaksi?” Della sanoi ja ojensi kättään. Mies vilkaisi siihen ja availi suutaan.
”Olen jästi”, hän sanoi käheästi. Dellan kulmat kohosivat ja hän jäätyi. Olikohan turvallisuusoppaassa joku katkelma, mitä piti tehdä, jos jästi pääsisi joskus ministeriön aulaan saakka? Oliko taikamaailma paljastunut jästeille? Oliko tämä pilaa?
”Öö”, Della sanoi.
”Nimeni on Dudley Dursley. Minulla on vain viesti Harry Potterilta Hermione Granger-Weasleylle taikaolentojen sääntö- ja valvontaosaston päällikölle”, mies sanoi tavaten viimeiset sanat kankeasti.
”Mitä?” Della sanoi.
”Pyydän, asialla on kiire. Harry Potter lähetti minut”, mies intti ja Della oli edelleen täysin jäässä. Tämä oli varmasti vitsi.
”Minä en -” hän aloitti hitaasti, mutta mies keskeytti hänet ennen kuin hän ehti jatkaa lausettaan, jonka loppua ei edes tiennyt.
”En tahdo mitään pahaa, olen vain viestinviejä ja nimeni on Dudley Dursley. Minulla on viesti ministeriön aurorilta Harry Potterilta taikaolentojen sääntö- ja valvontaosaston päällikölle Hermione Granger-Weasleylle. Kyseessä on hätätapaus. Pyydän, teidän tarvitsee vain välittää viesti. Minä odotan tuolla ulkona”, mies anoi. Della räpytti silmiään. Mies ei näyttänyt vaaralliselta. Tämä näytti hieman hassulta nyt, kun hän katsoi tätä tarkemmin. Miehellä oli päällään räikyvänoranssi takki, hänen kasvonsa olivat hiessä kuin hän olisi juossut ja hänen kengänkärjissään oli metalliset päällykset. Hän oli iso mies ja Della näki tämän takinkin läpi, että tämän hauiksilla saisi rikki paksuja puunrunkoja. Mutta hän ei näyttänyt ihmiseltä, joka alkaisi tuosta vain halkomaan puunrunkoja. Hän näytti siltä, että oli hädässä.
”Mikä se viesti on?” Della sanoi ja nappasi violetin muistilapun pöydän lipastosta, siitä, joka ei ollut täynnä identiteettivarkaille mieleistä arkaa materiaalia, ja sulkakynän.
”Putket”, Dudley Dursley sanoi.
*
Oveen iskeytyi kaksi kertaa luja ranne ja odottamatta vastausta sisäpuolelta, se paiskattiin auki. Viola vinkaisi.
”Hermione! Montako kertaa olen sanonut -” Kahlesalpa aloitti.
”Jästijunassa matkalla Lontoosta Istanbuliin on basiliski”, Hermione Granger-Weasley keskeytti hänet.
Violan silmät suurenivat. Hänen kätensä menivät tunnottomaksi ja hän tipautti käsistään Kahlesalvan allekirjoitettavaksi tuomansa paperit. Granger-Weasley huohotti, hän puristi pientä simpukkapuhelinta kädessään ja hänen hiuksissaan oli vesipisaroita kuin olisi juuri tullut ulkoa.
”Mitä?” Kahlesalpa kysyi. Violan ihoa alkoi pistellä suorastaan kivuliaasti. Hänestä tuntui, ettei tämä ollut hänen korvilleen sopivaa kuultavaa. Mutta hän ei uskaltanut liikkua Kahlesalvan selän takaa minnekään.
”Sain viestin Harrylta. Hän on jästijunassa, joka matkaa kohti Istanbulia. Junassa on basiliski ja se on kangistanut jo kaksi uhria. Jästit aikovat pysäyttää junan Budapestissä ja tyhjentää junan, koska eivät tiedä, minkä kanssa ovat tekemisissä. Niin ei saa käydä. Juna täytyy pitää liikkeessä. Jos basiliski pääsee vapaaksi Budapestin kaltaiseen miljoonakaupunkiin, tuhot olisivat katastrofaaliset”, Hermione Granger-Weasley selitti pikavauhtia ja Viola hengästyi pelkästä kuuntelemisesta. Basiliski, basiliski junassa, jästijunassa, matkalla valtavaan eurooppalaiseen kaupunkiin. Kaksi uhria.
Viola vilkaisi Kahlesalpaan, jonka suu oli jäänyt auki, mutta hän selvästi mietti jo, mitä tehdä.
”Harrylla on käytössään puhelin nyt, mutta ei taikaväen kommunikointikeinoja. Hänellä oli vaikeuksia saada jopa minuun yhteys”, Granger-Weasley sanoi ja läimäytti ohuen pergamenttipalan pöydälle. ”Tällä saatte häneen yhteyden, mutta voin toimia välikätenä, koska tiedän, että ministeriössä, eikä teillä, ole puhelinta käytössä.” Lapussa oli puhelinnumero.
Kahlesalpa näytti hetken nololta, mutta sitten ravisti päätään. Violan aivoissa napsahti ja hän ymmärsi, miksi Granger-Weasley oli tullut suoraan taikaministerin luokse. Juuri kun Kahlesalpa kääntyi Violaan päin, hän kaivoi tiedon muististaan.
”Pääministeri on matkalla Kiovaan tapaamiseen”, Viola sanoi ja vilkaisi taikaministerin toimiston kelloa, joka näytti varttia vaille yhtä. ”Hänen koneensa laskeutuu kahdeksan minuutin päästä. Lentokentällä ei ole sopivaa hormia, mutta yhdentoista minuutin matkan päässä kentästä on hotelli, jonka sviitissä on toimiva takka.” Viola huohotti ja Kahlesalpa nyökkäsi tyytyväisenä. Kun Viola käänsi katseensa Granger-Weasleyyn, tämä katseli häntä aivan haltioissaan. Viola punastui heleästi.
”Uusi erityisavustajani, Viola Porteus”, Kahlesalpa selitti nopeasti. ”Selvä, se tekee parisenkymmentä minuuttia. Ja sitten kestää varmasti vielä, että tieto päätyy junaan saakka”, Kahlesalpa sanoi Granger-Weasleylle.
”Kerron Harrylle”, hän nyökkäsi ja katsoi Violaan ja nyökkäsi tälle myös. Sitten Granger-Weasley pyörähti kannoillaan, painui ulos ja läväytti oven perässään kiinni.
”Selvä, hanki minulle kaikki tiedot siitä junasta ja matkustajista”, Kahlesalpa sanoi Violalle, joka oli alkanut poimia tiputtamiaan papereita lattialta.
”Kyllä, heti”, Viola nyökkäsi terävästi ja päätti sitten kokeilla. ”Ja josko nyt harkitsisitte oikeasti ehdotustani hankkia puhelinyhteys ministeriöön hätätilanteita varten?”
Kahlesalpa hymyili hänelle toinen suupieli koholla. ”Varmasti”, hän sanoi.
*
Koko hytti sai kuin sähköiskun, kun puhelin jälleen soi. Harry syöksyi sen luokse ja vastasi kiihkeästi.
”Hermione?” hän kysyi hengitys lähes salpaantuen. Ember, Victor ja Cedric katsoivat häntä kuin olisivat basiliskin kangistettuja uhreja.
”Sain Kahlesalvan kiinni. Hän tapaa pääministerin noin viidentoista minuutin kuluttua. Siitä kestää vielä hetki, että tieto saavuttaa junan”, Hermione sanoi välittämättä jäädä tervehtimään. Harry huokaisi helpotuksesta.
”Kiitos, Hermione, kiitos”, Harry sanoi ja näytti peukkua muille hytissä oleville.
”Dudley käskee sanoa, että sinun pitää hankkia oma puhelin ja tallettaa siihen hänen numeronsa”, Hermione lisäsi vielä ja Harry kuuli puhetta taustalta sekä sadepisaroita. He seisoivat ulkona.
”Teen sen varmasti”, Harry sanoi. ”Kiitä häntäkin vielä. Taikamaailma olisi pulassa ilman häntä. Samoin kuin nämä jästit.”
”Kyllä, olet oikea sankari, Dudley”, Hermione sanoi ja pienen tauon jälkeen jatkoi: ”Hän sanoo, että soita muulloinkin kun maailma on vaarassa.”
”Varmasti”, Harry sanoi.
”Nyt vain odottelemme”, hän sanoi suljettuaan puhelimen. Muut huokaisivat yhteen ääneen helpotuksesta, Victor pudottautui sohvalle raajat levällään ja Cedric romahti lysyyn sängylle. Harryn jalkoja alkoi pistellä, kun hän lakkasi jännittämästä niitä ja hän hoippui Cedricin viereen sängylle ja heittäytyi lopulta raskaasti peitteille selälleen viskaten kädet päänsä yläpuolelle. Cedric kumartui häntä lähemmäs.
”Onnistuit. Nyt kaikki selviää kyllä”, Cedric sanoi lohdullisesti ja hipaisi Harryn kylkeä. Harry olisi kaivannut tältä ihanaa halausta, jossa Cedric oli todella loistava, mutta Emberin ja Victorin seurassa se tuntui liian intiimiltä.
”Me onnistuimme”, Harry sanoi viitaten Emberin puhelimeen.
”No, me sitten”, Cedric sanoi.
”Ja meidän pitää löytää basiliski vielä”, Harry sanoi.
”Löydämme kyllä”, Cedric sanoi.
”Miten ihmeessä se on vain kangistanut ihmisiä?” Harry nousi istumaan takaisin osoittaen sanansa kaikille hytissä.
”Niinhän se teki silloin Tylypahkassakin”, Cedric sanoi.
”Se olikin älytön sattumusten summa”, Harry sanoi.
”Ehkä nytkin on käynyt älytön sattumusten summa”, Victor sanoi. ”Ketkä ne kangistuneet olivatkaan?”
”Kokki ja konnarin alainen”, Cedric kertoi. ”Emme tiedä, milloin heidät on kangistettu. Konduktööri ei ollut kauhean yhteistyöhaluinen aiemmin.”
”Mutta jos molemmat uhrit ovat työntekijöitä, voisi olettaa, että basiliski on junan ensimmäisissä vaunuissa piilossa”, Ember ehdotti ja Harry nytkäytti päätään.
”Todennäköisesti. Keittiössä on paljon kattiloita, joista kokki on ainakin voinut nähdä heijastuksen basiliskin silmistä”, hän kertoi päätelmästään.
”Sanoitko, että Tylypahkassakin kävi niin? Mitä tarkoitat?” Victor kysyi Cedriciltä ja Ember henkäisi.
”Oliko se totta, että siellä oli basiliski? Luulin, että se oli pelkkä perätön huhu!” hän sanoi silmät kirkastuen ja rykäisi sitten. ”Anteeksi.”
”Ei se mitään, kaikki selvisivät lopulta hengissä”, Harry huiskautti kättään ilmassa ja katsoi Emberiä ja Victoria kysyvästi. ”Ettekö te käyneet Tylypahkaa?” hän kysyi.
”Olen kotoisin Ranskasta ja kävin Beuxbatonsia”, Victor kertoi.
”Ja isäni lähetti minut Beuxbatonsiin, koska hänen vanhempansa ovat kotoisin Ranskasta ja hän halusi minun oppivan siten kielen kunnolla ja käyvän samaa koulua kuin isovanhempani”, Ember sen sijaan kertoi.
”Ai”, Harry sanoi. ”No, ei, se ei ole perätön huhu. Kun olin toisella, Tylypahkassa liikkui basiliski ja se kangisti neljä uhria, viisi, jos lasketaan haamu.” Emberin silmät suurenivat. ”Sain sen päiviltä lopulta ja kangistuneet parannettiin.”
”Vau”, Ember sanoi. Hän pidätteli sanatulvaa, sen verran paljon hän ilveili suullaan, mutta ennen kuin hän ehti muodostaa yhtäkään kysymystä, kaiuttimista kuului helähdys. Harry ponnahti seisomaan sängyltä.
”Arvoisat matkustajat. Ilmoitan muutoksesta aiempaa tietoon. Juna ei tule pysähtymään Budapestissä lainkaan, vaan matkustamme suoraan Istanbuliin. Emme pysähdy asemalle Budapestissä myöskään, joten valitettavasti hotellimajoitus siellä on peruttu. Pyydän anteeksi häiriötä.”
Harry ei odotellut. Hän juoksi ulos hytistä ja lähti harppomaan vauhdikkaasti kohti varastovaunua. Askelista hän päätteli, että Cedric, Ember ja Victor seurasivat häntä. Baarivaunussa oli jälleen hälinä päällä, kun matkustajat ihmettelivät uusia uutisia. Ravintolavaunu oli täysin valmis lounasta varten. Harry käveli sen läpi, avasi ovet keittiöön, eikä häntä estelty, kun hän meni suoraan varastovaunuun. Sen perällä pienessä toimistohytissä istui puhelimen äärellä vapiseva ja hikoileva, tuttu konduktööri. Kun Harry seisahtui avoimen oven eteen, konduktööri jähmettyi ja alkoi vetää syviä henkäyksiä. Harry tunsi kolmen hahmon seisahtuvan selkänsä taakse.
”No niin, aloitetaanpa alusta”, Harry sanoi.