Finfanfun.fi
Originaalit => Sanan säilä => Aiheen aloitti: Henney - 25.01.2026 00:36:28
-
Tarinan nimi: Kotiin
Kirjoittaja: Henney
Tyylilaji: Fantasia
Ikäraja: S
Kirjoittajalta: Tässäpä lyhyt tarinan pätkä, jolla ei taida olla minkäänlaista suurempaa merkitystä kuin vain olla olemassa.
Kotiin
Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää... Lause, jota seireeni ei koskaan ollut osannut kuvitellakaan joutuvansa ajattelemaan. Totuus taisi kuitenkin olla se, ettei seireeni tulisi ajattelemaan sitä nytkään. Ajatteleminen ei kuulunut tummatukkaisen naisen vahvuuksiin, vaikka olisi voinut kuvitella, että sadat vuodet olisivat onnistuneet kehittämään kyseistä taitoa meren kasvatinkin kohdalla. Toivossa oli erittäin hyvä elää ja silti moni kuoli vailla sitä. Totuus oli aina julmempi ja siitä syystä seireenin olisi pitänyt ymmärtää, ettei asioita saanut jättää roikkumaan sekä hommat oli tehtävä loppuun asti.
Mutta satoja vuosia... Jokin kohtuus olisi ehkä pitänyt olla keskeneräisten asioidenkin kanssa. Kuka muisti edes niin pitkälle omaa historiaansa? Ehkä joku muu saattoi niin tehdä, mutta seireenin muisti osasi olla liian usein hyvin valikoiva, mistä syystä muistot pölyyntyivät naisen mielessä melkoisella tahdilla. Eivätkä ne nousseet pintaan kristallin kirkkaina, vaan muistuttivat enemmänkin mutaista lampea, johon kukaan ei halunnut pulahtaa. Monta elämää seireeni oli ehtinyt elämään. Aivan liian monta tarinaa hän oli kirjoittanut itselleen, joten miksi hän vaivautuisi muistamaan kaikkia niistä? Varsinkin tilanteessa, jossa tummaveriköllä oli aina mahdollisuus korvata menneet jollain paljon paremmalla, joten menneitä oli turha jäädä muistelemaan. Silti... Muista aina se minkä jätät jälkeesi, koska se palaa lopulta takaisin luoksesi.
Aallot löivät rantaan pehmeästi, minkä myötä laineiden liplatus oli niin hentoista, että olisi ollut parempi puhua siitä, kuinka aallot ainoastaan kevyesti koskettivat rantahiekkaa. Ne tuskin jättivät jälkeensä mitään muuta merkkiä olemassaolostaan kuin tummemmaksi muuttuvan hiekan. Silti niiden sointu antoi huulille luvan kääntyä hitaasti kohti hymyä. Ilmassa tuoksui suola – meri. Sormenpäät kuin itsestään hipaisivat auringossa lämmennyttä hiekkaa, jonka seireeni tiesi katsomattakin olevan kultaisen ruskeaa. Punertavampaa väriä pintaansa saaneet kasvot pysyivät rentona. Sydän hakkasi rinnassa tasaiseen tahtiin.
Hän oli kotona. Tai siis lähellä kotia. Nainen pystyi jo lähes tuntemaan sen, kuinka viileä meri vesi hyväili vartaloa ja hän tuntisi olevansa voittamaton. Tyyni meri ulapalla välkkyisi miljoonien timanttien lailla auringonvalossa ja jossain kauaa lokki kirkuisi, kun se oli huomannut vedenpinnan läheisyydessä uiskentelevan kalaparven. Leikkisät delfiinit ilmestyisivät, minkä myötä hän viettäisi jälleen yhden ihastuttavan päivän meren syleilyssä. Kutiseva iho katoaisi, eikä vartalossa tuntuisi minkäänlaista kolotusta, koska rehellisyyden nimissä hän oli pysynyt poissa merestä luvattoman kauan. Kohta se olisi toisin. Hän ei nousisi enää koskaan takaisin maanpinnalle, vaan jäisi ikuisiksi ajoiksi meren suojiin. Huulet kääntyivät entistä varmempaan hymyyn, joka ei tuntunut enää häpeilevän olemassaoloaan alkuunsakaan.