Finfanfun.fi
Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: Meldis - 05.12.2025 09:31:43
-
Ficin nimi: Milja tekee suunnitelman
Kirjoittaja: Meldis
Genre: humor, fluffy
Ikäraja: K-11
Päähenkilö (Paritus): Karoliina (Oliver/Luka)
Tiivistelmä: ”Todistan tämän viikon aikana, että ope ja Luka on poikaystäviä”, Milja sanoi.
A/N: Kirjoitin Lukasta ja Oliverista (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=54472.0) (S) kesällä ja tuli idea kirjoittaa heistä vähän lisää, mutta ei tarvitse olla lukenut tuota edellistä tekstiä, että ymmärtää tämän. Jos lukaiset, jätäthän kommenttia! ^^
Milja tekee suunnitelman
”Mä tiedän salaisuuden. Ope ja Luka on poikaystäviä!”
Niin väitti kiven kovaan eräänä aamuna Milja, kun kävelin hänen kanssaan parkkipaikalta koululle. Hän oli hymyillyt kamalan leveästi koko automatkan. Isä oli edelleen kipeä ja äiti yövuorossa, joten Miljan äiti oli tullut heittämään minut kouluun, koska olin mukamas vielä liian pieni matkustamaan bussilla. Pah. Isä aina kertoi, kuinka oli hiihtänyt kouluun minun ikäisenä. Tekopyhä, sana, jonka Kalle oli opettanut minulle viikonloppuna. Isä oli tekopyhä.
”Eikä ole. Mistä sä sellaista päättelit?” sanoin Miljalle. Hän näytti hirveän innostuneelta, kun kysyin sitä häneltä.
”Äiti ja Leena puhuivat siitä sunnuntaina, kun luulivat, että olin nukahtanut leffaa katsoessa”, Milja kertoi virnistellen niin, että näin melkein kaikki hänen hampaansa.
”Mitä ne puhuivat?” kysyin, kun astuimme pääovista sisään. Stella istui eteisessä penkillä naulakkojemme vieressä ja ulkovaatteet riisuneena.
”Että kuuluuko nyt hankkia opelle ja Lukalle yhteinen lahja joulun alla, kun ne on yhdessä”, Milja ilmoitti varmana.
”Mistä te puhutte?” Stella kysyi noustessaan pystyyn.
”Milja väittää, että ope ja Luka on poikaystäviä”, sanoin silmiäni pyöritellen Stellalle, joka reagoi kiljaisemalla kimeästi. Hän peitti kätensä suullaan ja katsoi ympärilleen. Jotkut luokkalaisemme mulkaisivat häntä, mutta menettivät sitten kiinnostuksen. Stella katsoi Miljaa silmät suurena.
”Oikeasti? Ihanaa!” hän kimitti vähän hiljaisemmin kuin äsken.
”Ei ole”, sanoin ja viskasin takkini naulakkoon.
”Karoliina, aina sä olet tuollainen tylsimys”, Milja valitti.
”Enkä ole”, kivahdin ja marssin mielenosoituksellisesti luokkaa kohti. Opettaja ei ollut vielä tullut ja asetuin paikalleni eturiviin ikkunan viereen. Milja ja Stella tulivat pulpettini ääreen ja Milja viskasi käsiään ilmassa, että kumartuisimme lähemmäs häntä.
”Vannon, että niin äiti ja Leena sanoivat”, Milja sihisi.
”No, ne varmaan tarkoitti sitä, kun Luka on pidempään sijaistanut Paulia, kun se on ollut sairaana koko syksyn”, sanoin.
”Miksi ne ostaisi opettajalle ja koulunkäynninohjaajalle yhteisen lahjan?” Milja tökkäsi aukon teoriaani.
”Miksi ei?” heitin takaisin ja Milja siristi silmiään. Hän raapi leukaansa etusormellaan miettien.
”Todistan sen”, hän julisti ja nosti sormensa pystyyn. ”Todistan tämän viikon aikana, että ope ja Luka on poikaystäviä -”
”Tai?” sanoin.
”Tai”, Milja silmäili luokkahuonetta, ”teen teidän luokanjärjestäjien hommat joulukuussa.”
”Mä oikeastaan tykkään olla sisällä välitunneilla”, Stella sanoi vaimeasti.
”No, saatte tehdä mun luokanjärjestäjän hommat joulukuussa”, Milja ehdotti.
”Mutta sähän tykkäät lumesta”, sanoin, mutta Stella suostui. Pyöräytin silmiäni, mutta annoin periksi. Minä tykkäsin olla sisällä.
Juuri silloin opettaja ja Luka astelivat sisään ja kehottivat asettumaan aloilleen. Milja virnisteli minulle hulluna istuessaan pulpettiin viereeni eturiviin. Stella asettui Miljan taakse ja avatessani matikankirjaa mietin toiveikkaasti, että Milja unohtaisi nopeasti koko homman, kuten tämä tapasi tehdä muidenkin hullujen suunnitelmiensa kanssa.
Niin ei käynyt. Minä sen sijaan unohdin sen ja muistin vasta seuraavana aamuna, kun astuessamme Miljan ja Stellan kanssa luokkaan, Milja kipitti hakemaan jakkaran luokan nurkasta. Hän toi jakkaran oviaukkoon, kaivoi jotain repustaan ja nousi jakkaralle kiinnittääkseen sen jonkin oven ylle.
”Milja, mitä sä teet?” sihahdin hänelle, vaikka koko muu luokka näki oikein hyvin, mitä hän teki.
”Kerään todisteita”, Milja ilmoitti ja tajusin, mitä hän kiinnitti naulaan oven yläpuolelle. Se oli misteli. Pyöräytin silmiäni Stellalle, joka hymyili innostuneesti.
Opettaja ja Luka tulivat yhdessä luokkaan, kuten aina ennenkin, mutta tällä kertaa, kun he kävelivät ovesta, Milja kiljaisi äänekkäästi. Molemmat pysähtyivät paikoilleen ja tähysivät äänen lähdettä. He näyttivät oikeastaan aika hassuilta, kun olivat niin säikyn näköisiä. Äiti oli näyttänyt samalta, kun Kalle oli peruuttanut naapurin koivuun ”lainatessaan” isän autoa kesällä.
”Misteli! Nyt teidän pitää pussata!” Milja huusi ja koko luokka puhkesi hiljaiseen kiherrykseen. Minun teki mieli hypätä ikkunasta ulos. Luka naurahti pudistellen päätään ja suuntasi luokan taakse.
”Säkö tuon laitoit?” opettaja kysyi Miljalta, joka nyökkäsi hymyillen. ”No, tässä koulussa ei ruveta pussailemaan ketään ilman toisen lupaa”, opettaja osoitti sanansa koko luokalle. Milja nyökkäsi, eikä näyttänyt harmistuneelta.
”Mitä sä virnuilet? Eihän se toiminut”, sipisin hänelle, kun opettaja käynnisteli projektoria.
”Ei sen nyt pitänytkään”, Milja kuiski takaisin. ”Mutta ope ja Luka jää aina juttelemaan viimeisen tunnin jälkeen. Me jäädään myös. Käytävään vakoilemaan.” Hän osoitti minua ja Stellaa. Murahdin. Miljan äiti hakisi minut kotiin tänäänkin eli en voisi edes käyttää kyytiä tekosyynä sille, etten voisi jäädä. Luokanovissa oli ne semmoiset ikkunat, jotka oli päällystetty jollain valkoisella aineella, jolloin niistä näkyi vain ihmisten ääriviivat ulos. Meidän luokka oli käytävän ihan perällä. Ja Stellan luisteluharjoitukset olivat keskiviikkoisin, minkä Milja tiesi oikein hyvin. Ehkä kerrankin hänen suunnitelmansa ei ollut hullu.
Kahdelta viivyttelimme eteisessä pukemassa ja Milja sanoi kovaäänisesti, että hänen kuulokkeensa olivat tipahtaneet varmaan oven lähelle ja menimme ”etsimään” niitä penkkien luota ja hylättyjen hattujen alta hyllyiltä. Oven takaa ei kuulunut ääniä, ei vielä sittenkään, kun luokkalaisemme olivat lähteneet kotiin ja vielä koululle jäävät ylempiluokkalaiset menneet välitunnille. Näin ikkunan läpi epämääräisen tumman hahmon oven lähellä. Sitten toisenkin. Kuulin Miljan vinkaisevan tukahdutetusti. Hahmot seisoivat hyvin erillään toisestaan. Olin jähmettynyt lattialle konttausasentoon ja olin siinä tuijottamassa ovea, kun ovi aukesi.
”Milja. Karoliina. Stella”, opettaja sanoi nähdessään meidät käytävässä. ”Mitä te siellä kyyhötätte?”
”Kuuloke hukkui”, Milja kiekaisi.
”Voidaanko me auttaa etsimisessä?” Luka kysyi.
”No, joo – Hei!” Milja sanoi ja työnsi kätensä yhden mustan, yksinäisen hatun alle. Hän kohotti kättään kuuloke esillä. ”Siellä se olikin! Pitää varoa hukkaamasta näitä. Isä sanoi, ettei ostaa enää neljänsiä.”
Opettaja ja Luka lähtivät opettajanhuonetta kohti ja nyt Milja näytti perin harmistuneelta, mutta toipui pikaisesti, kun kävelimme kohti parkkipaikkaa. ”Ei ne tietenkään pussaa koulussa. Se on kielletty säännöissä”, hän sanoi varmana.
”Miten muuten sä sitten sen todistat?” kysyin.
”Älä huoli. Keksin kyllä.”
Hänen uusi suunnitelmansa oli täydessä vauhdissa heti seuraavana päivänä. Teimme kuvistunnilla joulukortteja ja opettaja istui Matiaksen kanssa kaukana nurkastamme. Milja oli työntänyt kynän hampaidensa väliin ja vilkuili koko ajan ympärilleen kuin miettien ankarasti. Mutta tiesin miltä miettivä Milja näytti. Hän näytti silloin siltä, että olisi näkökokeessa, johon isä ja äiti olivat pistäneet minut viime vuonna ja siristelin silmiäni nähdäkseni lääkärin näyttämiä kirjaimia taululla.
”Onko Miljalla ongelma?” kuului Lukan ääni ja käänsin päätäni nähdäkseni, mitä Milja aikoi. Stella tarkkaili Miljaa ja Lukaa yhtä lailla. Miljan silmät kirkastuivat hetkeksi, kun hän sai Lukan huomion, mutta hän äkkiä veti kasvoilleen sen saman mukamas miettivän ilmeen. Hän madalsi päätään ja Luka kumartui polvensa varaan hänen viereensä.
”Mä haluaisin tehdä kortin opellekin. Yllätyksenä”, Milja aloitti kuiskien hiljaa.
”Sehän on kiva juttu”, Luka sanoi hymyillen.
”Joo, mutta sitten mietin, että kenelle mä osoitan kortin”, Milja jatkoi. Luka rypisti otsaansa.
”Miten niin?” hän kysyi.
”No, kun musta olisi kamalan noloa, jos annan tän opelle ja siinä lukee vaan että opelle ja sitten se vie sen kotiin ja sillä onkin vaimo tai tyttöystävä tai...tai poikaystävä ja en kirjoittanut tähän sen nimeä.”
Sain itseni viime hetkellä kiinni, enkä loksauttanut suutani auki. Miljalla oli kyllä pokkaa. Hän taisi todella haluta voittaa tämän todistusaineiston keruunsa. Luka nyökkäili hymisten, eikä yhtään sen oloisena, että olisi jotenkin jäänyt kiinni.
”Hmm, sepä fiksua. Olet tosi ajattelevainen”, Luka sanoi. ”Mitä jos kirjoittaisit opelle ja kotiväelle.” Miljan ilme valahti. ”Jos siellä onkin sitten vain koira”, Luka sanoi.
”Öö, joo, hyvä idea”, Milja sanoi. ”Kiitti, Luka.”
Minua vähän säälitti, kun Milja näytti todella lyödyltä Lukan noustessa pystyyn ja jatkaessa pulpettien välissä luovimista. Katsoin Stellaa, joka näytti melkein yhtä harmistuneelta kuin Milja ja tämä kurottautui taputtamaan lohduttavasti Miljan olkapäätä. Tämä tappio harmitti Miljaa koko keskiviikon, mutta torstaina hän puhkui uutta tarmoa ja sanoi, että saisi vielä todisteensa.
”Koska eihän ne voi suoraan kertoa meille mitään”, hän järkeili ruokalassa torstaina.
”Tai sitten ne ei ole poikaystäviä”, sanoin ties monettako kertaa.
”Onpas. Saat vielä nähdä”, Milja myhäili.
Perjantaina välitunnilla aamulla Milja viittoi minut ja Stellan mukaansa lumikasalle pihan reunassa, mihin sataneet kinokset oli aurattu. Hänellä oli puhelimensa esillä.
”Okei, tämä on paras suunnitelma”, hän aloitti. ”Mä otan meistä kuvan tuolla ylhäällä, koska on nättiä ja se on ihan normaali idea. Sitten sattumalta ope ja Luka osuu kuvaan”, hän osoitti taakseen, missä kaukana opettaja ja Luka puhuivat keskenään, ”ja mun pitää kysyä saanko julkaista kuvan. Ja sanon ihan ohimennen, että ne näyttää ihan poikaystäviltä. Ja te sanotte, että joo niin näyttää ja että ne olisi tosi söpöjä yhdessä!”
Vilkaisin Stellaa, joka hänkin katsahti minuun. ”Ne on tosi kaukana”, viitoin isoon pihaan. ”Onko se muka uskottavaa, että sun pitää kysyä just niiltä, että sopiiko, että julkaiset kuvan?”
”On. Tulkaa”, Milja ohitti minut ja alkoi kivuta nyppylälle. Pyöräytin silmiäni. No, oli ainakin viimeinen päivä, joten ehkä tämä olisi viimeinen idea, jonka Milja ehtisi kehittää. Ei tarvitsisi sietää tätä pidempään. Joten aloin kivuta lumikasaa Miljan perässä. Eilinen lumi oli ollut kosteaa ja yön pakkanen oli tehnyt mäestä jäisen sekä isoista lumipaakuista teräviä.
”Vähän vasemmalle”, Milja kehotti, kun seisoimme kasan päällä. Hän väänteli kameraa yrittäen saada opettaja ja Luka kuvaan myös. He olivat itse asiassa kävelleet vähän lähemmäs pihan sitä päätyä, missä tasapainoilimme kasan päällä. Heidät saattoi erottaa kuvasta.
”Tää on ihan hölmöä”, mutisin.
”Niin, koska sä et mene vasemmalle”, Milja murahti ja tönäisi minua liikkumaan ja silloin jalkani lipesi.
Maailmani muuttui valkoiseksi, kun putosin mahalleni kinoksen toiselle sivulle. Jäiset lumikimpaleet hakkasivat minua valuessani aidan ja kasan väliin. Tömähdin kylmään hankeen ja käteni päästi kammottavan niksahduksen. Karjaisin lujaa.
Purin hammasta ja vaikeroin. Joka paikkaa särki, erityisesti rannettani, jota jomotti. Avasin silmäni ja yritin nousta ylös, mutta lumi oli liukasta. Kuulin jonkun huutavan nimeäni. ”Apua!” huusin takaisin. Minua lähestyi askeleet, kuulin toisenlaista huutoa ja lopulta pari käsiä tarrasi minuun ja kiskoi kuopasta ylös.
”Karoliina, sattuuko johonkin?” kysyi opettaja, joka oli vetänyt minut kylmyydestä pois. Mahaani sattui ja polviani särki, mutta eniten tunsin sykkivän kivun ranteessani.
”Käsi taittui”, valitin ja kyyneleet noruivat kylminä poskilleni.
”Mennään terveyden – Luka!”
Säpsähdin opettajan kovaa huutoa ja katsoin ympärilleni. Milja ja Stella sekä muutamia muitakin luokkalaisiani seisoi lumikasan ympärillä ja Milja itki katsoessani minuun, mutta Matias ja Simon tuijottivat suu auki Lukaa, joka istui maassa. Tämän naama oli ihan veressä. Kiljaisin ja nostin kädet suulleni ja silloin vinkaisin taas, kun ranteeseeni sattui.
”Luka, mitä, mitä?” opettaja änkytti.
”Se yritti mennä kasan yli ja kompastui”, Simon sanoi. En äkkiä tuntenutkaan käteni kipua, kun katsoin Lukan kasvoja. Hänen huultensa alapuolella oli reikä, josta vuosi valtoimenaan verta ja Luka jännitti leukaansa. Se näytti kammottavan kivuliaalta.
”Mee sä ensin terveydenhoitajalle”, sanoin Lukalle, joka painoi paksua tumppuaan varovasti leualleen. ”Ei mua satu enää kauheasti.”
”Mennään yhdessä”, opettaja sanoi kasvot kalpeina ja meni auttamaan Lukan ylös. Opettaja viittoi minut mukaansa.
”Anteeksi, Karoliina”, Milja sanoi itkien.
”Ei se mitään”, sanoin. ”Kunhan...ei enää suunnitelmia?”
Milja pudisti päätään rivakasti. ”Ei suunnitelmia.”
Seurasin opettajaa ja Lukaa läpi pihan terveydenhoitajan luokse ja koko koulu tuijotti Lukaa. Tämä ei näköjään uskaltanut painaa haavaa, koska se sattui liikaa. Opettaja yritti jakaa huomiota minulle ja Lukalle tasapuolisesti, mutta oli selvää, että hän oli enemmän huolissaan Lukasta. Ja olin minäkin.
”Ohhoh”, sanoi terveydenhoitaja, kun saavuimme hänen huoneelleen. ”Istuhan alas”, hän sanoi Lukalle ja kääntyi minuun. ”Mikä sua vaivaa?”
”Ranteeseen sattui, kaaduin lumikasan päältä. Mutta ei se oo tärkeää. Hoida Lukaa”, sanoin vakaasti. Luka istui alas terveydenhoitajan pöydän viereen tuoliin. Terveydenhoitaja vilkaisi Lukaa ja tuli sitten luokseni. Hän tarttui käteeni ja sormeili tottunein liikkein rannettani.
”Ei ole murtunut. Odota käytävässä”, hän sanoi. Kävin istumaan penkille käytävällä, kun terveydenhoitaja sulki oven huoneeseensa.
Opettaja seisoi tuijottamassa suljettua ovea jonkin aikaa, kunnes istui alas ja kääntyi minuun. ”Onko se kovin kipeä?” hän kysyi ja pudistin päätäni.
”Ei ole. Se varmaan vaan taittui, kun putosin”, sanoin.
”Toivotaan niin”, opettaja sanoi. ”Ette kai te tapelleet. Milja sanoi, että tönäisi sua.”
”Ei, me yritettiin ottaa kuvaa ja Milja käski siirtyä”, vakuutin ja minua hävetti tyhmä suunnitelma, vaikka se ei ollutkaan minun kyhäämä.
”Vai niin”, opettaja sanoi. ”Hyvä juttu. Muuta mun ei tarvitsekaan tietää.” Opettaja hymyili ja nyökkäsin hartiat lysyssä.
Noin kymmenen minuutin päästä Luka tuli ulos leuka paketissa ja hymyillen varovasti.
”Luka!” huudahdin ja nousin ylös. ”Sattuuko siihen? Pitääkö sun mennä leikkaukseen?”
”Ei”, Luka rauhoitteli. ”Sattuu hieman, mutta tuun kyllä kuntoon. Älä huolehdi.”
”Oliver”, terveydenhoitaja sanoi opettajalle, ”katsotko, että se ei karkaa. Tarkistan vielä haavan, kun olen valmis tämän nuoren neidin kanssa. Ehdin vain sitoa sen, mutta verta tuli aika paljon, enkä saanut selvää, miten paha vaurio on. Luka”, terveydenhoitaja mulkaisi tätä, ”oli lähdössä jo takaisin tunnille.”
”Katson”, opettaja lupasi.
Käteni oli vain venähtänyt ja terveydenhoitaja tarkisti muutenkin mustelmani. Hän antoi särkylääkettä ja lähti sitten hakemaan rannetukea, jota ei pitkän kaivelun jälkeen löytänyt huoneestaan. Kun hän lähti, häneltä jäi huoneensa ovi raolleen. Enkä voinut olla kuulematta, kun opettaja ja Luka puhuivat.
”...jos puhuminen sattuu.”
”Sattuu joka tapauksessa.” Luka inahti.
”Okei, nyt suu kiinni. Ja sähän jäät sairaslomalle. Et sä voi tehdä noin töitä.”
”Mutta -”
”Ei, suu kiinni. Joku tulee sijaiseksi, älä siitä huolehdi.”
”...Okei.”
”Ja me ei mennä sinne pikkujouluihin viikonloppuna. Mitä mä just sanoin? Miten sä puhut kenellekään tolla suulla?”
”Otan tarpeeksi tehokasta särkylääkettä.”
”Luka.”
Hiljaisuus ja kuulin kahinaa.
”Mä voin tulla jeesaan viikonlopuksi.”
”Mä en voi pussailla.”
Jähmetyin. Opettaja naurahti.
”No, sitten en tuu.” Sydämeni hakkasi hulluna. ”Mä oikeestaan aattelin vaan kokata sulle paljon sosekeittoja.”
”Sosekeitot kuulostaa hyvältä.”
Ovi paukahti auki. ”No, löytyihän se”, terveydenhoitaja hihkaisi kädessään rannetuki, jonka hän ojensi minulle.
”Kiitti”, sanoin ja nousin ylös.
”Joo, voit mennä”, terveydenhoitaja sanoi ja tuli ovelle kanssani. Opettaja ja Luka istuivat penkeillä ihan tavallisen näköisinä. No, Lukalla oli koko leuka siteiden peitossa, mutta noin muutoin. ”Seuraava potilas”, terveydenhoitaja sanoi. Nappasin takkini penkiltä ja sukelsin karkuun käytävää pitkin.
Rehtori sijaisti tuntia, kun saavuin luokkaan ja syöksyin pää kumarassa paikalleni. Milja piirteli hajamielisesti äidinkielenvihkoonsa ja Stella katsoi rannetukeani.
”Onko se murtunut?” hän kysyi kuiskaten.
”Vaan venähtänyt”, vastasin vaimeasti ja katsoin Miljaa. ”Kaikki ok, ei satu yhtään. Ja sanoin opelle, että se ei ollut kenenkään syy.”
”Hiljaa siellä”, rehtori kajautti.
”Milja”, sanoin, kun kävelimme kohti parkkipaikkaa, missä minun ja Miljan äidit odottivat. Äiti olisi halunnut hakea minut kesken päivän kotiin, mutta kielsin sen. Milja oli ollut lopputuntien ajan haluton puhumaan yhtikäs mistään, vaikka yritin vakuuttaa, että olin kunnossa, enkä syyttänyt häntä mistään. Joten ennen kuin pääsimme kovin lähelle autojamme, pysäytin Miljan.
”Oota säkin, Stella”, sanoin, kun Stella epäröi, halusinko hänenkin jäävän. Katsoin Miljaa tiukasti.
”Kuuntele nyt, jästipää”, sanoin ja Milja näytti ihan vähän kimpaantuneelta. ”Se oli vahinko. Kuinka monta kertaa mä olen törkkinyt sua, kun haluan ottaa hyvän kuvan?” Milja kohautti olkiaan. ”Mä oon ihan kunnossa ja sä olet edelleen mun kaveri. Ok?” Milja mutristi huuliaan ja nyökkäsi. ”Hyvä, koska mä voin kertoa vain mun parhaille ystäville, mitä kuulin, kun olin terveydenhoitajalla.” Miljan silmät suurenivat ihan vähän. ”Noh, tota. Ei sun tarvitse antaa niitä sun luokanjärjestäjän vuoroja meille.”
Miljan kasvot rypistyivät, kun hän käsitteli sanomaani. Stella kiljahti, jolloin Miljan suu loksahti auki. ”Joo ja”, nostin sormeni pystyyn, ”ei enää suunnitelmia.” Milja ravisti päätään.
”Ei enää ikinä suunnitelmia”, hän sanoi.
”Ja se on sitten salaisuus”, lisäsin hiljempaa. Milja ja Stella kumpikin nyökyttelivät päätään kuin vieteriukot.
”Joo, salaisuus”, Milja sanoi kiihkeästi ja juoksi äitinsä luokse. Pyöräytin silmiäni.