Finfanfun.fi
Originaalit => Sanan säilä => Aiheen aloitti: Meldis - 18.07.2025 18:46:42
-
Ficin nimi: Pieni seikkailun riski
Kirjoittaja: Meldis
Genre: kevyt drama, hurt/comfort
Ikäraja: S
Paritus: pre-Luka/Oliver
Tiivistelmä: Luka on luokan kanssa luokkaretkellä ja Oliver tekee siitä haastavaa.
A/N: Hyvää kesää, Linne! Hänen juhannustaikatoiveessaan oli originaalia, epävarmuutta, hurt/comfortia ja vanhoja linnoja ja niistä syntyi tämmöinen. Lapsista taisi tulla käytöksensä perusteella nuorempia kuin tarkoitin, mutta oli hankaluuksia tämän kanssa, joten se on mitä on. Toivottavasti ilahduttaa! Kiitos siskolleni Noradrielille, joka auttoi vanhan linnan kuvailussa. Jos lukaiset, jätäthän kommenttia. ^^
Pieni seikkailun riski
”Ope! Ope! Se on linna! Voidaanko mennä katsomaan?” kiljaisi Matias.
”Ei”, sanoin välittömästi ja yhtä aikaa kanssani Oliver sanoi: ”Totta kai.”
Mulkaisin Oliveria, jonka katse hakeutui minuun. ”Ei todellakaan”, sanoin päättäväisesti. ”Ties milloin se tosta sortuu.”
”Se on varmaan ollut tossa muutama vuosisata. Eiköhän se ole pahimmat sortumiset hoitanut”, Oliver huomautti ja mulkaisin häntä uudelleen.
”Mä nään tornin!” innostui Niklas ja lähti jo oikaisemaan polulta metsään.
”Niklas, ei minnekään”, kajautin ja poika pysähtyi sammaleiden päälle. ”Milja, seis siihen paikkaan”, lisäsin toisen ryhmäläisen yrittäessä livahtaa selkäni takaa.
Minun teki mieli läksyttää Oliveria siinä ja silloin. Olimme keskellä Ranskan maaseutua lapsiryhmän kanssa, eikä se ollut oikea tilanne väitellä ja olla eri mieltä asiasta. Etenkin, kun olin oikeassa. Lapsia ei voinut missään nimessä päästää lahoavaan linnaan ja minusta oli käsittämätöntä, että Oliver edes harkitsi sellaista. Mutta sellaiseksi Oliver oli osoittautunut luokkaretken aikana. Liian lepsuksi, kokemattomaksi. Olin arvannut sen jo tammikuussa, kun hän aloitti, mutta nyt sain asialle varmistuksen, kun ensi kertaa työskentelin hänen kanssaan läheisesti.
”Luka”, Oliver sanoi. ”Jos se uhkaisi sortua, sinne ei pääse sisään. Se olisi aidattu tai siellä olisi kylttejä, joissa lukisi ’pääsy kielletty’”, hän selitti katsoen minua tiiviisti. En tykännyt katsoa takaisin. Hän sai vain katseellaan aikaan minussa epävarmuutta, jota en ollut tuntenut neljään vuoteen, en sen jälkeen, kun aloitin. Hän ärsytti rentoudellaan ja aina, kun näin hänen leppoisan hymyn työpäivän alkajaisiksi, vatsaani alkoi nipistellä. Hänen läsnäolonsa hermostutti minua. Ja sitten Pauli oli tullut kipeäksi ja Oliver oli tullut hänen sijaiseksi luokkaretkelle.
Oliver katsoi linnalle päin, joka häämötti puiden takana. ”Se näyttää vanhalta. Eikö me tultu tänne oppimaan? Voitaisiin yrittää ottaa selvää, kuinka vanha se on ja kuka siellä on asunut”, hän katseli nyt lapsia ympärillään ja muutama heistä kiljahti innokkaasti. Epäilin, että heitä innostaisi oppiminen oikeasti. Mutta katsoessani Miljan ja Niklaksen anoviin kasvoihin, en enää kyennyt kieltäytymään.
Kävi nopeasti ilmi, että tulimme linnalle sen takapuolelta. Olimme oikaisseet viralliselta luontopolulta hieman ylemmäs aiemmin ja linna ei ollut helposti saavutettavissa oikealta reitiltä, mutta läpi metsän risteili pikkuisia uria, joita oli selvästi kuljettu jo kauan. Rinne, joka nousi polulta, päättyi linnan kylkeen ja Oliver lähti ensimmäisten joukossa etsimään sisäänpääsyä. Hän huikkasi löytäessään tallatun polun, joka johti oviaukolle korkeassa muurissa. Siellä ei ollut harmikseni kylttejä, joissa kiellettäisiin sisäänmeno, joka oli luvattoman helppoa.
”Kattokaa, mihin astutte”, sanoin kovaan ääneen päästyämme sisäpihalle, mistä linnan jääneet näkyivät kunnolla. ”Älkää menkö kauas”, lisäsin, kun Niklas kipaisi välittömästi Simonin ja Matiaksen kanssa kauemmas, missä erottui portaan jäännöksiä ylös torniin. Linna näytti vanhemmalta kuin monet muut antiikkiset rakennukset, missä olimme jo vierailleet. Pienet ikkunat, kulmikkuus ja kookkaat kivet, joista linna oli rakennettu, viittasivat sen olevan todennäköisesti tuhatvuotias. Kattoa ei ollut jäljellä enää oikeastaan missään ja iso osa seinistäkin oli murentunut vuosisatojen saatossa. Puskat, puut ja kiemurtelevat muratit olivat ottaneet valtaa joka puolella ja jostain materiaalista valmistettu lattia oli kadonnut vuosisatojen tomun peittoon. Kaikki näytti olleen siinä aikojen alusta saakka. Oliver taisi olla oikeassa, linna tuskin enää tästä murtuisi minnekään.
Katselin leuka jännittyneenä, kun Oliver osoitteli ikkuna-aukkoja ja naputteli jotain padiin. Hänen ympärillään pyöri Janine, Suzanne, Stella, Karoliina ja Klaara. Milja raaputti sammalta murentuneesta muurin palasesta sisäpihan perällä. Ilmeisesti Oliver ei ollut puhunut lämpimikseen sanoessaan, että lapset voisivat selvittää linnan iän. Kaivoin puhelimeni taskustani ja avasin hakukoneen, mutta en osannut kirjoittaa kenttään mitään. Niskaani kihelmöi, enkä pystynyt olemaan koko ajan laskematta, montako lasta näin. Kaikki yhdeksän edelleen lähettyvillä, mietin hermostuneesti. Pohdin, mitä kaikkea olin pakannut ensiapupakkaukseen ja mihin ne riittäisivät, jos jotain sattuisi. Hoin mielessäni Ranskan hätänumeroa. Mikä oli liiskaantuminen ranskaksi?
Naputin reittäni sormillani ja mulkoilin Oliveria. Miten hän saattoikin ottaa noin rennosti? Hän ei katsonut, minne muut lapset menivät, naureskeli Suzannen vastaukselle, antoi jopa sinisten urheilushortsiensa likaantua istuessaan alas kostealle maalattialle. Katsoin ties monennenko kerran sitä älytöntä, kultaista korvarengasta hänen korvassaan. Koru luontoreissulla? Ja nuo vaaleansiniset juoksukengät eivät taatusti olleet nähneet päivääkään lenkkipolkuja.
Oli typerää muutenkin luonnon helmassa antaa lasten tukeutua laitteisiinsa. Tämä ei ollut päivän ohjelman pointti, pohdin myrtyneenä. Mutta Oliver näytti tietävän paremmin. Eilenkin Oliver oli ehdottanut, että hissin sijaan kiipeäisimmekin Eiffel-torniin portaita pitkin. Kammottava ehdotus. Siitäkin huolimatta, että edellisen päivän junassa ja bussissa ja lentokoneessa istumisen jälkeen lapset pääsivät purkamaan energiaa. Minua oli pelottanut koko kipuamisen ajan, että lapset tipahtavat tai kompastuvat niissä miljoonissa portaissa. Sama pelko jäyti niskassani nytkin.
Kaikkien muiden koulun työntekijöiden mukaan Oliver oli loistava ohjaaja, hyvä lasten kanssa, kärsivällinen ja nopeaälyinen. Ja ilmeisesti ranskaa osaavia koulunkäynninohjaajia ei ollut liikaa ja se oli pakollinen vaatimus ranskalais-suomalaisessa koulussa. En ollut samaa mieltä muiden kanssa. Olin liian hermona Oliverin löysäilystä, jonka kanssa joutuisin pärjäämään vielä kolme päivää. En ollut varma, miten selviäisin, pääni oli jo mennyt sekaisin. Kun Oliver puhui ranskaa, unohdin itse, miten sitä puhutaan. Kun hän toivotti hyvää yötä päivän päätteeksi, sen jälkeen oli kamalan vaikea nukahtaa. Kun hän kertoi ensimatkastaan isänsä kotimaahan viisivuotiaana, unohdin päivän ohjelman.
”Kattokaa, mitä me löydettiin!” kiekaisi äkisti Niklas, joka juoksi takaisin muiden luokse. Hänellä oli käsissään puolikas ilmeisesti lasista pulloa. Vetäisin henkeä. Niklas kävi ojentamassa lasin palasen Oliverin käsiin ja päästin henkäyksen ulos keuhkoistani.
”Onpa hieno löytö”, Oliver sanoi ja vilkaisi minua nopeasti. Minua alkoi ärsyttää oma säikky asenteeni ja menin lähemmäs lapsia ja Oliveria.
”Niin on. Mistä se löytyi?” kysyin.
”Se oli portaissa, seinän juurella. Me ei melkein nähty sitä ensin”, Simon selitti heiluttaen kännykkäänsä, jonka valo pomppi maasta.
”Jos siinä on ollut myrkkyä!” Klaara keksi.
”Toivottavasti ei”, Oliver naurahti ja pyyhki likaa pullon kyljestä t-paidan helmallaan. ”Aika pieni, ei varmaan mikään juomapullo”, hän pohti ja katsoi minua kysyvästi.
”Mustepullo?” ehdotin nopeasti, vaikka oikeastaan epäilin, oliko pullon puolikas edes peräisin linnan loiston päiviltä.
”Mikä on mustepullo?” kysyi Karoliina. Oliver alkoi selittää, miten ennen kyniä kirjoitettiin ja laskin lapset. Edelleen yhdeksän.
Oliver johdatti lapset pidemmälle linnan takaosiin, missä osa muuria oli murtunut ja näimme alas rinnettä myöten metsää sekä myös ison kaistaleen maaseutua. Aurinko porotti ja vihreät ja keltaiset pellot muuttuivat kultaisiksi. Pilvet eivät juurikaan risteilleet taivaalla ja hetkisen mietin, että hyvä asema korkealla laajan maiseman ulottuessa kauas oli ehkä ollut yksi syy, miksi linna oli tähän pystytetty. Ties kuka historian saatossa täällä olikaan asunut, mutta avara laaksomainen kaistale maata alempana teki ympäristön tarkkailusta helppoa kenelle tahansa.
”Kylä taitaa näkyä tänne saakka”, Oliver huomautti lapsille ja osoitti kauas horisonttiin, missä erottui kivisiä rakennuksia pienen asutusalueen alkaessa aivan isoimman pellon reunasta. Sinne bussi oli meidät jättänyt muutama tunti aiemmin. Etäisyys tuntui näin korkealla pieneltä, vaikka olimme talsineet kilometrejä. Lapset olivat jaksaneet hyvin, pohdin äkkiä ylpeänä. Olin jo ehtinyt unohtaa pitkän reippailun, jonka takia olin hikoillut kotva sitten. Lippis ei kiristänyt yhtään samalla tavalla otsalla kuin polulla.
”Mä en näe”, Matias sanoi. Oliver sieppasi poikaa kainaloista, nosti jalkansa koukkuun murtuneen seinän päälle ja asetteli Matiaksen seisomaan taitetun polvensa päälle. ”Hei, mä nään kirkon!” Matias innostui. Janine halusi myös Oliverin tikkaille ja naureskellen Oliver suostui tähänkin. Katsoin sitä suu supussa. Jos Oliverin shortsit eivät olleet aiemmin likaiset, nyt ne viimeistään saivat kunnon mutakuorrutuksen. Sitten Janine vielä horjahti kapealla alustalla ja Oliverin mintunvihreään t-paitaan tuli kurainen kengänjälki.
”Anteeks, Oliver”, Janine uikutti, mutta Oliver pyyhkäisi ilmaa kädellään laskettuaan tytön alas.
”Ei se mitään”, hän hymyili huolettomana. Näin hänen ruskeiden otsahiusten alla hikitippoja. Hän oli valmis kaikkeen niin typerään. Mutta hän vain huitaisi kädellään t-paitaansa pari kertaa. Katselin hänen kätensä liikettä, ruskettuneelle iholle jäänyttä raitaa kellosta, tuuheita kulmakarvoja, joihin hiki valui.
”Kuka täällä sitten on asunut?” kyseli Suzanne, kun suuntasimme uuteen osaan raunioita. Romahtanut seinä oli röpöläinen.
”Joku hieno ja rikas lordi”, Matias sanoi mahtailevasti.
”Todennäköisesti”, sanoin. ”Ehkä roomalainen, koska tämä vaikuttaa – Niklas!” huudahdin, kun Niklas oli ehtinyt alkaa kiivetä romahtanutta seinää myöten, kun rikkinäisessä pinnassa oli sopivia jalan- ja kädensijoja.
”Joo, parempi tulla alas”, Oliver sanoi sovittelevasti ja Niklas hyppäsi maahan. Mutristin huuliani.
Kun Klaara alkoi valittaa nälkää, lähdimme linnalta takaisin polulle. Oloni helpottui heti, kun pääsimme tutulle reitille. Yhdeksän lasta, laskin jälleen ja hengitin syvään pari kertaa. Niskani nipistely alkoi hellittää.
”Kuka eka nuotiopaikalla?” Niklas huusi ja puolet lapsista pinkaisi juoksuun. Nuotiopaikka pilkotti jo kauempana.
”Jos ette näe mua tai Lukaa, ootte liian kaukana”, Oliver huikkasi juokseville lapsille.
Nuotiopaikka tuli näkyviin ja siellä olivat kaikki karkuun juosseet lapset. He jättivät reppunsa nuotion ympärille asetelluille pölkyille ja alkoivat kaivaa eväitään samalla, kun Oliver lähti hakemaan puita aukion suojasta. Laskin reppuni maahan ja huomasin silloin, että niskaani ei enää nipistellyt, mutta se ei ollut poistunut, se oli siirtynyt. Sormiani kihelmöi ja käteni tärisivät hennosti. Kurtistin kulmiani ja tajusin sydämeni hakkaavan. Puristin käsiä nyrkkiin. Tuntui, että en voinut olla aloillani. Kaivoin vapisevin käsin vesipullon repun sivutaskusta, mutta vesi ei helpottanut oloani.
”Täällä näkyy olevan aika paljon vadelmia ja ahomansikoita. Voisitte mennä keräämään niitä”, kuulin Oliverin sanovan ja muutaman innokkaan huudon siihen perään. ”Muistakaa, että jos ette näe meitä, ootte liian kaukana.” Sitten Oliverin vihreät silmät ilmaantuivat kasvojeni eteen.
”Luka, onko kaikki ok? Sä täriset”, Oliverin käsi laskeutui olkapäälleni raskaana ja kuumana.
”Mä en tiedä”, vastasin, vaikka en olisi halunnut kertoa olostani Oliverille yhtään mitään.
”Tuu istuun”, Oliver kehotti, mutta pudistin päätäni.
”Onko opella joku hätänä?” kysyi Suzannen pieni ääni. Kohdistin katseeni Suzanneen, joka seisoi nuotion lähellä. Klaara ja Janine hänen selkänsä takana myös tiirailivat minua epävarman oloisena.
”Kaikki on ihan hyvin”, sanoin hymyillen. ”Taitaa olla kova nälkä”, sanoin.
”Tehdäänpä sitten ruokaa äkkiä. Tytöt, tuotteko ton ritilän tuolta”, Oliver sanoi lapsille, jotka vilkuillen vieläkin minua kipaisivat hetkeksi pois kuuloetäisyydeltä.
”Onko sulla vaan verensokerit alhaalla?” Oliver kysyi hiljaa ja nopeasti.
”En tiedä, ehkä. Se alko, kun tultiin tähän”, selitin ja hörppäsin vesipullostani. Jalkojani vapisutti ja aloin astella pientä ympyrää Oliverin katsellessa minua.
”Paniikkikohtaus?” Oliver kysyi. Tuhahdin äänekkäästi. ”Pieni paniikkikohtaus?” Oliver korjasi. ”Siis sellanen, että nyt sulla vaan adrenaliinit purkautuu, kun jännitit, kun oltiin linnalla.”
”Totta hitossa jännitin. Mua pelotti. Kauhistutti”, kuiskin niin, etteivät tytöt kuulisi kiroiluani.
”Okei, tajuan”, Oliver sanoi. Pyörin edelleen ympyrää, liikkuminen tuntui paremmalta kuin paikoillaan oleminen.
”Adrenaliinit”, toistin mitään ymmärtämättä. Ihan kuin tuntisin veren kiertävän koko kehoni, pumppaavan jaloissani, kihisevän päälaellani, suhisevan kaulallani.
”Se menee kyllä ohi. Mutta sano, jos olo pahenee”, Oliver sanoi luottavaisesti ja silloin Suzanne tuli ystävineen ritilää kantaen takaisin.
Oliver oli oikeassa. Kun muut lapset tulivat kädet ja kantoliinaksi käännetyt paidan helmat täynnä marjoja, tunsin enää pientä tärinää käsissäni. Istuin alas nuotion ääreen ja kuuntelin lasten intoilua runsaasta saaliista. Oliver pyöritteli helpon näköisesti kylmälaukusta kaivettuja makkaroita ja heitteli lettuja pannulla tulen yllä, eivätkä lapset joutuneet odottamaan kauaa ruokaa. Kun tarpeeksi korkea vino pino lettuja ja makkaroita oli paistettu, Oliver kävi istumaan viereeni ja tarjosi paperiin käärittyä, valmiista taikinasta tehtyä lettua. Sen sisältä valui marjamehua lasten keräämistä vadelmista.
”Sori, että väitin vastaan”, Oliver sanoi hiljaa. Lapset eivät kuunnelleet. He riitelivät siitä, kuka oli kerännyt eniten marjoja ja Milja pelotteli Suzannea ja Janinea kertomalla linnassa näkemästään kummituksesta. ”Ja sori, että jouduit pelkäämään. En mä oikeasti usko, että linnassa oli mitään vaarallista, mutta onhan se...vanha”, Oliver jatkoi.
”Sä et tarkota tota”, vastasin hänelle.
”No, en ehkä kokonaan”, hän naurahti hiljaa. ”Mutta oli kurja kattoa, kun olit niin peloissasi.” Vilkaisin Oliveria, joka nappaili mukista vadelmia. Punainen mehu teki hänen huulistaan kiiltävät ja käänsin vikkelästi katseeni.
”Loppu hyvin, kaikki hyvin”, mutisin ja haukkasin letusta. Marjat pirskahtelivat makeasti suussani.
”Mä aattelin…” Oliver aloitti hitaasti, selvästi empien sanojaan, ”että oot ollut aika kiree koko reissun. Onko sulla kaikki ok?”
Jäykistyin ja tungin suuni täyteen lettua, ettei minun tarvinnut vastata heti.
”Sori, jos tungettelen, eihän me oikein vielä tunneta”, Oliver sanoi.
Jauhoin lettua ja Oliverin sanat saivat aikaan sitä samaa kummaa tunnetta, mitä tällä oli tapana minussa aiheuttaa. En oikein tiennyt miksi, koska yleensä se tuli, kun tämä oli minusta liian höveli lasten kanssa. Nyt hän vaikutti olevan aidon huolissaan minusta.
”Oon yleensä lähtenyt reissuun jonkun mua kokeneemman kanssa”, sanoin, hieman todenmukaisesti.
”Mä oon ollut kuusi vuotta koulunkäynninohjaaja”, Oliver huomautti.
”Minkä ikänen sä oot?” kysyin.
”28”, hän sanoi. Eli saman ikäinen kuin minä. Irvistin pienesti. ”Ei sun tarvitse kertoa”, Oliver jatkoi. ”Kunhan tiedät, että en mä huvikseni halunnut, että lapset pääsee tutkiin linnaa. En yrittänyt olla mieliksi tai tehdä mitään riskialtista. Mulle se näytti turvalliselta seikkailulta.”
En sanonut mitään, nielaisin vain letun palasen. Se kuulosti loogiselta selitykseltä. Ja Oliverilla oli kuin olikin kokemusta. Minusta alkoi tuntua äkkiä todella tyhmältä.
”Hitto soikoon”, mumisin.
”Ope sano hitto!” karjaisi Matias ja olin pudottaa letun maahan.
”Oot ihan oikeessa, ei saa kiroilla”, Oliver sanoi nopeasti.
”Niin, se on rumaa”, Suzanne sanoi.
”Iskä kiroilee koko ajan”, Niklas kertoi suu mansikoista punaisena.
”Koulussa tai kouluretkillä ei kiroilla silti”, Oliver sanoi.
”Ope kiroili”, Matias intti.
”Opella on pää kipeä”, Suzanne sanoi. Oliver katsoi minuun epäröiden. Minun päätäni alkoi oikeastaan kamalasti juuri särkeä.
”Anteeks, että kiroilin. Se on rumaa, eikä kuulu kouluun, vaikka olis pää kipeä”, sanoin lopulta. Lapset tyytyivät anteeksipyyntööni, eikä kukaan onneksi napannut kirosanaani puheeseensa.
”Sä oot parempi tässä”, mumisin vaimeasti Oliverille.
”Älä viitti. Tietäisitkin, mitä oon vahingossa sanonut joskus lasten kuullen”, Oliver heilautti kättään ilmassa. Jatkoin letun syömistä, enkä taaskaan sanonut siihen mitään. Vasta kun istuimme bussissa matkalla takaisin Pariisin keskustaan nojasin lähemmäs Oliveria, jonka vieressä istuin etummaisissa penkeissä.
”Se mua vaivaa. Sä oot parempi tässä. Ja sä et edes ole opettaja”, sanoin hiljaa, vaikka maaseudun kinttupoluilla pomppivan paremmat päivänsä nähneen bussin kolina ja kilinä piti huolen, että puheeni ei kuulunut takana meluavien lasten korviin.
”Olen mäkin kouluja käynyt”, Oliver huomautti.
”Se on tyhmää, tiedän”, sanoin turhautuneena. ”Enkä mä...ole tällanen Paulin tai Annikan kanssa.”
”Onko se ikäjuttu?” Oliver kysyi. Pauli ja Annika olivat molemmat jo melkein nelikymppisiä.
”Ehkä, emmä tiedä. Oon aika pihalla”, huokaisin.
Oliver oli hiljaa hetken, kunnes kääntyi minuun päin sivuttain bussin penkillä.
”Sä olet tosi hyvä opettaja. Tiedätkö, miten monen opettajan kanssa mä oon tehnyt töitä? Ja miten moni niistä vaan dumppaa rasavilleimmät lapset meille, vaikka sen ei kuuluis mennä niin päin.”
”No, ei pitäiskään”, sanoin itsestään selvästi. Oliver pudisti päätään.
”Tietäisit, miten paljon Pauli kehuu sua, kun et oo kuulemassa. Siis siihen tapaan, että se alkaa olla ärsyttävää, koska”, Oliver madalsi ääntään, ”Erik ei ihan oo käsittänyt, mikä mun tehtävä luokassa on.”
”Sun pitää sanoa Marcolle”, sanoin, mutta Oliver keskeytti minut.
”Mä puhun nyt susta. Sä voisit joskus ottaa rennommin”, Oliver jatkoi ja puristin huuleni viivaksi, ”mutta se ei tee susta huonoa opettajaa. Se tekee meistä”, Oliver viittilöi sormellaan meidän välillämme, ”hyvän tiimin.”
Vatsassani tuntui taas se kumma olo. Poreileva ja kuumeinen. Se tuntui äkisti kaukaisesti tutulta. Vähän kuin Oliverin kehu olisi vienyt pois ärsytyksen, jonka tämä jostain syystä aiheutti ja tehnyt tilaa selkeämmin tunnistettavilla oireille. Ja mitä isommin nuo oireet minussa pyörteilivät, sitä varmemmin tajusin, mistä se kaikki johtui.
”Okei?” Oliver sanoi ja laski kätensä reidelleni. Siitä lähti sähköiskuja ympäri kehoani. Katsoin Oliverin kättä hämilläni.
”Okei”, sanoin heiveröisesti.
”Ja yksi kehuminen ei tee mitään pidemmän päälle, tajuan sen kyllä”, Oliver sanoi. ”Mutta yritä muistaa tää, kun sua seuraavan kerran stressaa, että oot surkea opettaja.” Nyökkäsin sanattomana. Oliver siirsi kätensä reideltäni.
Tuijotin silmät suurena eteeni koko matkan ajan. Oliver jutteli välillä takana istuville Janinelle ja Suzannelle, ehkä antaen minulle aikaa ajatella. Se olikin hyvä, koska hädin tuskin pystyin pysymään aloillani. Vitun pirunlieskat soikoon, olin ihastunut Oliveriin.
”Mennäänkö vielä jätskikioskille?” Oliver ehdotti äänekkäästi, kun olimme astuneet bussista lähellä hotellia. Lapsista tarjous kirvoitti arvatusti kannatusta. Oliver katsoi minuun veikeästi. Mietin, että kello oli paljon ja että lapset olivat syöneet jo sokerisia lettuja mahansa täyteen.
”Mennään vain”, sanoin ja lähdimme etsimään lähintä kioskia.
”Eikö ollakin hyvä tiimi?” Oliver kuiskutti korvaani, kun jonotimme lasten takana lähimmällä kioskilla. Katsoin häneen hymyillen varovaisesti.
”Tosi hyvä”, vastasin.