Finfanfun.fi
Originaalit => Sanan säilä => Aiheen aloitti: Clearwater - 04.07.2025 19:27:07
-
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama, angst
Haasteet: Ime kappale tyhjiin II (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=54053.0) Indican kappaleella Niin tuleni teen
Kirjoittajan huomio: Johan on... Tuntuu, että päivittelen tätä samaa asiaa joka ikinen kerta, mutta voi että, kun postaamisesta (ja ylipäätään kirjoittamisesta) on taas ihan kauhean kauan! Blokki ei ole kiva juttu. Oon nyt vuosien ajan pyöritellyt päässäni isompaa kokonaisuutta, joka on vasta nyt alkanut muotoutua edes jollain lailla, ja tämä onkin ensimmäinen yritykseni leikkiä hahmoilla - erityisesti päähenkilölläni. Kyseessä on melko angst-voittoinen 7-osainen kotiinpaluu-ficletsarja siitä, kuinka Niilas palaa kotiin vuosien jälkeen Helsingistä pikkukaupunkiin Lapissa. Enemmän keskitytään siihen, mikä lopulta murtaa jään, joka Niilaksen itsensä ympärille on muodostunut, minkä vuoksi sitä, missä hän on ollut, ei oikein käsitellä. Halusin kuitenkin nähdä, miltä tuntuu kirjoittaa jälleen ja ihan uuden hahmon kanssa, joten - täältä tulee Niilas Valkama! Ja Cleru on back, I guess (ainakin yrittää, älkää syökö) :3
Kaikenlainen kommentointi on kiitettyä ja arvokasta <3 Koitan rikkoa blokkia, joten on enemmän kuin tervetullutta nähdä, missä sitä mennään vuosien kirjoittamattomuuden jälkeen.
1.
“Isältäs jäi Airi”, ukko sanoo avatessaan oven. Tervehdys oli hukkunut puuoven napseeseen ja nurkkien paukkeeseen. Hiukset ovat kuin harmaata, ohutta serpentiiniä, ja ukko haroo niitä huolimattomasti oikealla kädellään päästäessään Niilaksen sisään. Pojalla on kädet yhä villakangastakkinsa taskuissa, kun hän astuu kynnyksen yli.
Takanreunukselta häntä tuijottaa yli kymmenen vuotta nuorempi Niilas Valkama.
“Tuua - “, Niilas pysähtyy lankkulattialle vältellen kuvan nuoremman itsensä katsetta. Hän ei saa lausettaan loppuun, kun ukko jo avaa suunsa.
“Miksi säilytin kaikki kuvasi? Sitähän sinä olit kysymässä,” Tuua kantaa keittiöstä kahta isoa kahvikuppia. Toinen henkseli on jossain vaiheessa tipahtanut olkapäältä, eikä Tuua ole välittänyt tähänkään mennessä tarpeeksi nostaakseen sen takaisin.
Lähietäisyydeltä Niilas huomaa, että Tuuan silmät kimaltavat vuotamattomista kyynelistä.
Poika karaisee kurkkuaan. Ukkoon verrattuna hän tosiaankin on poika. Täällä, paikassa, jota hänen tulisi kai kodikseen kutsua, hän on poika. Etelässä, Helsingissä, hän oli nuori mies. Siinä on paitsi sävyero, myös merkitysero. Yllätyksekseen Niilas huomaa välittävänsä siitä vähemmän kuin oli alkuun ajatellut. Hän kohottaa leukaansa puskeakseen lauseen ulos, mutta se jää kerta toisensa jälkeen jumiin hänen kurkkuunsa.
Hänen kätensä liikkuvat, tarttuvat Tuuan ojentamaan kahvikuppiin. Tumma neste sen sisällä peilaa hänen kuvansa, ja Niilas joutuu nielaisemaan.
“Kaksi täyttä ja yksi vajaa teelusikka sokeria”, Tuua vahvistaa ja kun Niilas samaan aikaan naurahtaa ja hikkaisee epätoivoista yritystään peittää kyyneleensä, ukko tassuttaa saapikkaissaan pojan luokse ja kiertää kätensä hänen ympärilleen.
Ja Niilas painaa kasvonsa Tuuan olkapäälle niin kuin aina ennenkin. Niin kuin silloin, kun kaikki oli yksinkertaista ja lähes painotonta. Kun Niilas vielä koki pystyvänsä ihan mihin tahansa.
Kun kaikki oli vielä hyvin.
2.
“Missä se on?” Niilas pyyhkii vieläkin vähän väliä vuotavia silmiään hihanpieleensä. Kahvi on jo aikaa sitten juotu, mutta silti hän pitää kuppia tiukasti hihoihin piilotettujen käsiensä välissä kuin pitääkseen kiinni jostakin, joka voitaisiin häneltä riistää - niin kuin kaikki muukin tällä hetkellä, Niilas ajattelee neuvottomana - ja joka pitää häntä edelleen kiinni vanhassa ja tutussa. Siinä, minkä keskeltä hän vimmoissaan oli halunnut päästä lähtemään eikä ollut suostunut antamaan sille ajatustakaan enää vuosiin.
“Tuolla ulkona tarhassa Uulan kanssa.”
Niilas vain nyökkäilee. Uula on todennäköisesti koira. Tai lapsi, lapsenlapsi. Ei, ei Tuualla ole lapsia. Uula…? Jälleen yksi sättivä ajatus löytää tiensä kasan päällimmäiseksi: sinä et tiedä tästä paikasta enää mitään, koska lähdit. Eikä sinun kuulukaan tietää.
Airi on tuttu nimi. Airin vuoksi hän on Tuuan olohuoneessa. Se on isän harmaa norjanhirvikoira. Airi oli Niilaksen lähtiessä vielä pentu, joten sen täytyy nyt olla jo yli seitsemänvuotias.
Tuua huomaa, ettei Niilaksen kasvoilla ole minkäänlaista ilmettä. Eikä tuo ole se sama poika, jonka kuvia hänellä on takanreunuksella. Hänen raskaat luomensa värähtelevät ja suu mutristuu huolesta. Hän tietää vain yhden asian, jolla hän voisi palauttaa ilmeen, ja etenkin hymyn, Niilaksen kasvoille.
“Tules nyt, mennään katsomaan niitä. Siellä on yllätys sinulle”, ukko nousee hieman kankeasti, iskee silmää ja taputtaa Niilasta olalle kuin miestä ikään. Hän muistaa yhtäkkiä nähneensä Tuuan tekevän noin isälle lukemattomia, lukemattomia kertoja. Muttei koskaan Niilakselle. Hän sai Tuualta aina hiustenpörrötyksiä. Yhtäkkiä hän huomaa kaipaavansa niitä.
3.
Lankkulattia tuntuu tutisevan, kun Tuua kerkeää jo edeltä. Niilaksen mustanharmaa villakangastakki tuntuu painavan hartioita kasaan. Huppari sen alla kuristaa kaulalta. Yksinäisyys, se viheliäinen tunne, joka tuli hänelle niin tutuksi vuosien aikana etelässä, tulvahtaa jälleen hänen sydämensä alle ja täyttää hänen kurkkunsa sahanpurulla. Koirankarvoilla. Puukonterillä. Se tuntuu tulehtuneelta haavalta. Hän on valmiina väittämään, että jokainen aamu tuntuu uudelta mahdollisuudelta elämän pahimpaan päivään. Taas.
Niilas ajattelee yhtäkkiä Kajoa. Sitä naapurin pientä ruskeatukkaista poikaa, jolla oli männynneulasia ja metsäkukkia hiuksissaan. Mahtaakohan Kajo asua edelleen täällä? Hänellä oli vähän muhkuraiset ranteet ja nopeat sääret, hän juoksi aina kaikkia muita lujempaa ja söi metsämansikoita mättäiltä, kun odotteli muiden löytävän hänet piiloistaan. Maailma tuntui aina heräävän hänen ympärillään; metsässä alkoi kuhina, kun kaikki kävivät ilmoittamaan toisilleen Kajo Rovajärven saapumisesta. Hän puhui puille, kukille ja kasveille kuin ne olisivat hänen ystäviään ihan yhtä lailla kuin eläimetkin. Kaikkien koirat olivat hänen ystäviään ja hän oli aina ensimmäinen, joka pääsi katsomaan uusia pentuja. Joka itki, kun koira menehtyi. Metsästys oli pitänyt selittää Kajolle, eikä Niilas ollut vieläkään ihan varma, oliko Kouvo osannut selittää sen niin, että hänen poikansa oli hyväksynyt asian. Kajo ei koskaan puhunut siitä. Myöhemmin hän kiinnostui tähtikuvioista, akryylimaalauksesta ja istutti joka kesä isänsä pihan täyteen kukkia. Hän ei pystynyt koskaan pukeutumaan mustaan, koska se tukahdutti hänen tunteensa eikä hän halunnut elää tuntematta kaikkea ympärillään. Hän meni joka paikkaan kesäisin aina paljain jaloin, vaikka sai pariin kertaan lasinsiruja jalkapohjiinsa. Hänen pyörävajassaan asui kissaperhe sinä kesänä, kun Niilas oli neljäntoista. Ja oli vain sopivaa, että Kajolla oli niin vihreät silmät, että Niilas vannoi näkevänsä niissä pojan kaikkein rakkaimman paikan, metsän, jokaisen värin ja iiriksen ympärillä keltaisen aamunkajon…
Kaikki ne ajatukset juoksevat Niilaksen päässä kolme kierrosta ennen kuin hän pääsee nojatuolista ylös. Tuua on jäänyt odottamaan häntä ovensuuhun, jossa hän seisoo aivan samannäköisenä kuin silloin, kun Niilas seisoi oven ulkopuolella. Silti ukko ei kysy mitään. Koittaa vain hymyillä ja johdattaa Niilaksen talon pohjoisnurkalle.
4.
Pienen pihatien päässä kuusen alla seisoo vakavana edelleen se sama myrskynsininen Dodge Dakota, jonka lavalla Niilas muistaa matkustaneensa lapsena. Ensimmäinen hymynkare yrittää hänen kasvoilleen ja hän voi lähes kuulla korvissaan itsensä ja pari muuta lasta nauramassa elämänvoimaisina kevättuulessa ja haistaa kaikki ne versovat koivunsilmut.
Haaveilun katkaisee etäinen äännähdys. Se ei pääse ihan ulvahdukseksi asti, mutta on silti tarpeeksi kääntämään Niilaksen pään.
Pihan nurkassa on aidattu alue. Aidat ovat uusia ja kestäisivät varmasti pahimmatkin rankkasateet. Niiden sisäpuolella on viime näkemästä vanhentunut, mutta edelleen samaksi tunnistettava hirvikoira. Sen huulten välistä purkautuu äännähdyksiä ja sen häntä vispaa, Niilas voisi vakuuttaa sen hymyilevän. Kaikkien näiden vuosien jälkeenkin se tunnistaa Niilaksen yhä.
“Airi!” Niilaksen suusta pääsee ja hän juoksee Tuuan ohi päästäkseen aidalle. Koira haukahtaa tunnistaessaan oman nimensä ja tulee vastaan aivan aidan toiselle puolelle niin, että Niilas pystyy rapsuttamaan sitä kuonosta.
“Se on auki, senkun menet sisälle”, Tuua hymyilee, eikä Niilasta tarvitse kahdesti käskeä. Hän avaa aidassa olevan portin, jonka toisella puolella hakanen ei Tuuan sanojen mukaisesti ole kiinni, ja hautaa saman tien sormensa Airin paksuun, harmaaseen turkkiin.
Noin napajään paksuinen kerros Niilaksen sydämen ympärillä säröilee saman tien.
5.
Hän on koonnut itsensä niin monen romahduksen jälkeen, että se jäätikkö nousi ihan itsestään. Mutta nyt se sulaa ja murenee sekunneissa, ehkä jopa murto-osissa. Siihen riittää yksi hirvikoiranarttu, joka painautuu häntä vasten, hapuilee suukoillaan hänen kasvojaan ja pitää niin innostunutta ääntä, että Niilasta alkaa naurattaa.
Siinä hetkessä Tuuan on mahdotonta pidätellä kyyneleitään. Nyrkki painuu hänen suunsa eteen ja hän tuntee katsovansa jotain paljon itseään suurempaa. Jotain, jonka voi ymmärtää vain se, joka on joskus tuntenut samanlaista rakkautta ja taipumatonta hyväksyntää. Jokainen kyynel, jokainen naurunsäe, jokainen pienikin ele ja katse ja kiitos on lahja, jonka voi antaa kaivanneelle.
Niilas putoaa istualleen keväthangelle, eikä Airi malta lopettaa. He peuhaavat hangessa, Niilaksen viileänvaaleat hiukset ovat sekaisin ja lumessa. Lopulta hän vain pitelee Airista kiinni ja nauraa kohti valkoista taivasta silmät märkinä elämäniloisista kyynelistä.
“Niilas”, Tuua sanoo vapisevalla äänellä, “katso tuonne.”
Niilas ei katso Tuuaa löytääkseen suunnan, vaan kääntää päänsä. Ja pillahtaa uudestaan itkuun. Pihan perältä juoksee häntä kohti joku, jonka hän joutui jättämään taakseen, mutta joka on häntä odottanut aivan yhtä uskollisesti.
Hänen oma koiransa. Hänen oma Viimansa.
Radiossa lauletaan siitä, kuinka villieläintä ei voi sulkea häkkiin, muttei myöskään jämtlanninpystykorvaa, joka rakastaa metsää ja elämää, voi sulkea pieneen kaupunkiyksiöön, joten Viiman oli jäätävä. Mutta nyt se laukkaa häntä kohti aivan kuin vuodet eivät painaisi ollenkaan, aivan kuin heidän erostaan ei olisi tuntiakaan. Ja päätyy samaan kasaan.
6.
Niilas makaa kasan alimmaisena, kun kaksi narttukoiraa purkavat häneen kaiken kaipauksensa. Ja Niilasta itkettää. Hän peittää sen nauruun, mutta samalla hän tietää, ettei voi peittää sitä Tuualta.
Siinä hetkessä hän ei edes haluakaan. Jos tässä pikkukaupungissa on yksi ihminen, jonka edessä Niilas kokee, ettei hänen tarvitse piilotella yhtään mitään, se yksi ihminen on Tuua.
Ensimmäisen kerran sinä aikana, kun hän astui ulos siitä lentokoneesta Kuusamossa ja jatkoi siitä bussilla kotiin, hänestä oikeasti tuntuu, että hän on tullut kotiin.
Niilas tietää, että jos Tuuaa ei enää olisi, hänestä ei tuntuisi samalta.
Jossain vaiheessa ukko itse on myös tullut aidan taakse ja kutsuu nyt luokseen pihan nurkassa seisovaa, tilannetta kiinteällä mielenkiinnolla tutkailevaa ajokoiraa, kutsuu sitä Uulaksi. Uulan punaruskea turkki kiiltää keväthangelle paistavassa auringossa ja turkin mustat kohdat näyttävät ammottavilta aukoilta. Se tuijottaa Niilasta, mutta tuijotus on ystävällisen rauhallinen.
“Päästä ylös, anteeksi – kulta, väistä vähän”, Niilas puhelee kummallekin koiralle samanaikaisesti noustessaan hiukan kömpelösti kokonaan ylös. Hän kuulee narttujen seuraavan, kun hän itse lähtee tekemään tuttavuutta Tuuan ajokoiran kanssa.
7.
He ottavat koirat mukaansa sisälle. Niilas istuutuu takaisin samalle tuolille kuin aiemmin. Hän tuntee huultensa halkeilleen ja sormia palelee, mutta se haittaa yllättävän vähän, vaikka ilma onkin ihan eri tavalla purevaa ja viiltävää kuin etelässä.
Sisällä hän ehtii taas vaipua ajatuksiinsa. Koirien touhotus on vain taustamelua, kun Niilas nostaa valahtaneen päänsä - ja hänen lapsuuskuvansa tuijottaa taas.
Pikku-Niilaksen silmissä on valoa ja elämänjanoa.
Nyt hänen harteisiinsa koskee tavalla, joka tulee vain sielusta. Eikä hän janoa enää mitään muuta kuin edes pienen hetken onnea ja paikan, jossa hänen irrallinen minänsä voisi sanoa olevansa kotona.
Isän kuoleman jälkeen oli vaikea astella paikkaan, josta isä oli tehnyt kodin. Niilas oli ottanut saman tien bussin takaisin Kuusamoon ja itkenyt ja tärissyt läpi yön hotellihuoneensa ikkunan edessä puhelin kädessä. Äiti, Eino, Kajo, Verna. Kellekään hän ei ollut soittanut. Ulkona oli satanut lunta ja yö oli ollut niin pimeänsininen, että siitä oli nähnyt läpi.
Nyt ei ole yö eikä sada lunta. Tämä ei ole sellainen kotiinpaluu, jota Niilas lapsellisissa kuvitelmissaan vuosia sitten toivoi. Viima tulee takaisin hänen luokseen jostain keittiön suunnalta (sieltä kuuluu edelleen Tuuan ääni, ruoan tuoksu ja porina) edelleen maiskuttaen jotakin herkkua. Niilas levittää kätensä, ja narttu kävelee niiden väliin rapsutettavaksi.
Viiman silmissä on jotain samanlaista kuin Niilaksen lapsuudenkuvassa. Se lyö isomman särön jääkerrokseen. Ja Niilas alkaa tuntea, kuinka säröjen välistä pääsee pilkahtelemaan valoa.
Vihdoinkin.