Finfanfun.fi
Originaalit => Sanan säilä => Aiheen aloitti: Sirina Black - 19.06.2025 22:24:30
-
Nimi: Viimeinen näytös – Vanhojen tanssien kaiku
Kirjoittaja: Sirina Black
Fandom: Originaali
Genret: Pieni angst, draama, romantiikka
Varoitukset: Eipä oikeastaan ole
Ikäraja: S
Vastuuvapautus: Omistan idean ja ajatuksen. Baletti Giselle ja sen musiikki kuuluu kenelle kuuluu (säveltäjänsä jälkeläisille kaiketikin), Moon river samaten (Henry Mancinille tai tämän jälkeläisille kaiketikin, ellei ole myynyt oikeuksia). En ole myöskään keksinyt tässä tekstissä mainittuja baletteja/kansallisoopperoita tai vastaavia elävässä elämässä oikeasti olevista asioista.
A/N: Pieni raapaletarina taas tällä kertaa. Originaalia jälleen, jostain syystä innostunut nyt enemmän omista originaaleista kuin fanfictiosta. Minähän en siis tiedä baletista hölkäsen pöläystä joten olen käyttänyt apua siihen vähään kuvailuun mitä balettiin liittyen tekstistä löytyy (eläköön netti ja google ja vastaavat).
Osallistuu: Vuosi raapalehtien ja Väripaletti -haasteisiin (värinä norsunluunvalkoinen)
Sanamäärä: 100+150+100+150+100+100+100+100+100+100+100+150
1.
63-vuotias Isadora Lehto oli ollut nuoruudessaan balettitanssija, jonka suurin unelma oli ollut päästä ensin Helsingin Kansallisoopperan ja -baletin tähtitanssijaksi. Ja hänet olikin valittu Gisellen Prima Ballerinaksi kaukaisella 80-luvulla. Harjoituksissa oli silloin huhuttu, että niitä olisi ollut seuraamassa useiden muiden maiden balettien kykyjenetsijöitä, että he olisivat olleet salaa katsomassa harjoituksia. Yksi huhu oli jopa väittänyt, että Kirovin baletin taiteellinen johtaja olisi ollut katsomossa kertaalleen. Isadora tiesi nyt, että osa huhuista oli totta, muun muassa taiteellisen johtajan paikalla olo, osa taas ei pitänyt paikkaansa ollenkaan.
Isadora oli ollut silloin onnensa huipulla saadessaan Gisellen pääroolin useiden kokeneempien ja pidempään mukana olleiden tanssijoiden sijaan.
2.
Isadoran olohuoneen sisustus oli kokonaisuudessaan norsunluunvalkoinen, verhoista sohvakalustoon, kynttilöistä posliinikoristeisiin, joita hän oli kerännyt sekä itse, että saanut lahjaksi läheisiltään. Norsunluunvalkoinen muistutti häntä menneestä, siitä mitä hän oli menettänyt niin kauan aikaa sitten. Gisellen toisen näytöksen asu (läpikuultavilla elastaaniolkaimilla oleva leotardi, joka oli ommeltu kiinni nilkkapituiseen tyllihameeseen), niin kutsuttu romanttinen valkoinen tutu, (joka oli ollut norsunluunvalkoinen Isadoran tapauksessa) oli sisustuksen pääelementti, roikkuen seinällä yhdessä ohuesta tyllistä tehdyn, tiaraan kiinnitetyn hunnun ja pointe-kenkien kanssa, lepattaen hiljaa paikoillaan tuulenvireen päästessä avoimesta ikkunasta olohuoneeseen.
Wili-Gisellen asu ei ollut ollut Isadoran seuraajan mieleen, tämä oli halunnut mieluummin vitivalkoisen tutun ja tiaran sijasta kukkaseppeleen, joten Isadora oli saanut asunsa lähtiäislahjaksi lopettaessaan Kansallisbaletissa. Ei Isadora ollut halunnut lopettaa tai lähteä, eikä etenkään juuri ennen suurta läpimurtoaan, mutta valitettavasti kohtalolla oli ollut muita suunnitelmia silloin nuoren balettitanssijan varalle.
Vain kaksi viikkoa ennen ensi-iltaa, Isadoraa kuljettanut vuokra-auto oli törmännyt yhteen bussin kanssa ja Isadoran ura oli ollut siinä.
3.
Isadora oli murtanut onnettomuudessa selkärankansa niin pahasti, että lääkärit olivat epäilleet seuraavien kuukausien ajan, ettei hän enää koskaan kävelisi. Ei hän vuosiin kävellytkään. Kesti lähes viisi vuotta ennen kuin hän pääsi pyörätuolista eroon. Mutta hän oli siinä vaiheessa ohittanut iän jolloin mikään suurempi tai parempi balettiteatteri olisi enää häntä kiinnittänyt Prima Ballerinaksi. Eikä hänen kävelynsä ollut ollut niin hyvää vielä pitkiin aikoihin sen jälkeen kun hän oli ensimmäisen kerran noussut pyörätuolistaan ja ottanut askeleita tukien kanssa joten tanssiminenkaan ei olisi luonnistunut kovinkaan hyvin.
Ja Isadoran tapauksessa, vaikka hän olikin oppinut kävelemään uudestaan, ei hän kyennyt kävelemään kunnolla ilman kyynärsauvojensa tukea.
4.
Hän oli unelmoinut joskus aikanaan avioliitosta, aviomiehestä ja lapsista ja lapsenlapsista. Mitään näistä hän ei ollut koskaan saanut. Kyllähän hänellä oli ollut ennen onnettomuuttaan kiinnostuneita miehiä melkein jonoksi asti oven takana, mutta useimmat näistä, nähtyään Isadoran pyörätuolissaan, olivat yhtäkkiä päättäneetkin, etteivät olleet sittenkään vielä valmiita sitoutumaan. Isadora tiesi, että ei se johtunut valmiudesta. He eivät vain olleet halunneet sitoutua häneen ja mahdollisuuteen, ettei hän koskaan kävelisi uudestaan.
Isadoralla oli ollut valmiina suunnitelma hääpukuaankin varten. Isoäidin, isän puolelta, vanha norsunluunvalkoinen hääpuku, jonka tämä oli itse ommellut ja johon tämä oli itse virkannut pitsisomisteet, valmistanut napit käsityönä ja tehnyt helmikirjailutkin. Huntuna hän olisi käyttänyt äitinsä puolen vanhaa huntua; pitkää, valkoisesta pitsistä valmistettua perintökalleutta, joka tälläkin hetkellä roikkui Isadoran vaatekaapissa (hän lainasi sitä sukulaisilleen jos pyydettiin). Hääpukukin roikkui siellä kukaan muu kun ei ollut sitä halunnut isoäidin kuoltua joskus 90-luvulla.
Toisinaan Isadora otti hääpuvun ja huntunsa esille ja kokeili vieläkö mahtui vanhaan unelmamekkoonsa.
5.
Isadoralla kävi vain harvoin vieraita, ei hän edes tiennyt kaipasiko ketään sen useammin vaiko ei, mutta joka kerta kun hänellä kävi joku kylässä, oli tämä yksin tai jonkun kanssa, hän pelkäsi, että hänen norsunluunvalkoiset olohuoneen kalusteensa menisivät pilalle tai että joku lapsista vahingossa rikkoisi yhden tai useamman hänen posliiniesineistään tai herra ties, vaikka hänen perintöastiastonsa osan (nekin norsunluunvalkoisia).
Kerran, sukulaisen hautajaisissa, Isadora oli kuullut yhden sukulaisista kutsuvan häntä norsunluutornin Isadoraksi ja että hän eli eristyksissä todellisesta maailmasta. Vain koska Isadora ei kovinkaan usein vieraillut läheistensä luona tai poistunut kotoaan, jos ei ollut aivan pakko.
Mutta hän oli vain tottunut yksinäisyyteensä.
6.
Kaikki muuttui sinä päivänä kun naapuriin muutti uusi henkilö, vanhempi herrasmies, Isadora arvioi tämän olevan muutamaa vuotta vanhempi kuin hän itse. Ensin Isadora ei edes yrittänyt ottaa kontaktia uuteen naapuriinsa, mutta tämä oli selkeästi päättänyt, että hän oli kiinnostava henkilö ja pyrki hänen puheilleen joka kerta kun näki Isadoran ulkona, oli hän sitten viemässä roskia tai istumassa pihakeinussa. Olipa tämä pari kertaa käynyt Isadoran oven takanakin kun ei ollut nähnyt häntä muutamaan päivään (Isadora oli ollut kipeänä).
Päivien ja viikkojen kuluessa Isadoran jääkuori suli ja hän alkoi vastailla naapurinsa keskusteluihin ja jopa toisinaan aloitti niitä itsekin, kenties vielä vähän vastahakoisesti.
7.
Lopulta naapurin Aarre vieraili Isadoran luona joka päivä. Joskus vain pikaisesti, useimmiten kuitenkin useamman tunnin ajan. Mitä enemmän Isadora oppi miestä tuntemaan, sen enemmän hän nautti tämän seurasta ja toisinaan toivoikin, että olisi tavannut tämän jo aikaisemmin. Isadoran mielestä nyt oli jo liian myöhäistä romanssille ja vastaaville, olihan hän jo eläkkeellä, vaikka sairaseläkkeestä olikin kyse.
Aarre oli kuitenkin toista mieltä eikä Isadoran vastalauseista loppujen lopuksi ollut mitään hyötyä. Kuusi kuukautta Aarteen muutettua Isadoran naapuriin, he olivat virallinen pariskunta. Joskaan Aarteen mielestä ei tarpeeksi virallinen, sillä tämä tuli eräänä lauantai-iltana korurasian kanssa, ilmoittaen että he menisivät naimisiin kesäkuussa, kolmen kuukauden päästä.
8.
Isadora oli yrittänyt väittää vastaan, mutta Aarre oli vain sanonut, että he molemmat olivat jo sen verran vanhempia, ettei odottaminen kannattanut. Heidän oli hyvä elää kuin viimeistä päivää ja jättää odottelu nuoremmalle sukupolvelle. Isadora myöntyi lopulta, etenkin kun tavattuaan Aarteen lapset ja lapsenlapset, heistä jokainen tuntui ottavan hänet ilolla vastaan elämäänsä (Isadora oli pelännyt, että miehen lapset eivät hyväksyisi häntä isänsä uudeksi vaimoksi).
Joten Isadora alkoi suunnitella häitään, ensimmäisiään, Aarteen toisia sellaisia. Pitkään Isadora mietti hääpukuaan, josko oli liian vanha käyttämään mitään hienoa tai edes hääpukumaista, mutta Aarteen tytär, nähtyään vilaukselta Isadoran isoäidin mekon, totesi sen olevan juuri sopiva hääpuvuksi.
9.
Kun Isadora kutsui sisaruksensa perheineen ja muutamia muita sukulaisiaan, esitelläkseen Aarteen heille, nämä olivat hyvin yllättyneitä, etenkin kuullessaan, että hääkellot kilkattaisivat vain muutaman kuukauden kuluttua. Vielä enemmän he yllättyivät kun Isadora ohjasi heidät olohuoneeseensa, joka oli kokenut muodonmuutoksen sitten viime käynnin. Suurin osa norsunluunvalkoisista huonekaluista oli poissa ja tilalle oli tullut hunajapuun, syvän salvianvihreän ja pellavan värisiä huonekaluja ja somisteita. Muutamia norsunluunvalkoisia pikkuesineitä oli edelleen kirjahyllyissä.
Suurin yllätys oli kuitenkin Isadoran balettiasun puuttuminen seinältä.
Isadora laski katseensa lattiaan, odottaessaan läheistensä kommentteja muutoksista tai avioliitosta ja sen äkillisyydestä.
”Täällä oli liian norsunluunvalkoista, joten toin tilalle omia huonekalujani”, Aarre totesi kysymättömään kysymykseen.
10.
Isadoran isoäidin norsunluunvalkoinen hääpuku oli kuin tehty hänelle, vaikka vuosien varrella hänelle olikin kertynyt muutama lisäkilo vyötärölle. Se oli silkkinen eikä Isadora ollut muuttanut mitään siitä. Pitsit ja itsetehdyt napit ja kirjaillut kuviot olivat kaikki isoäidin käsialaa eikä hän ollut kokenut mekon tarvitsevan muutoksia itseensä. Puvun leikkaus oli yksinkertainen ja ajaton, mekon kaula-aukossa oli pitsiä, samoin hihansuissa ja laskoksissa. Hameosa oli soljuva ja se levittäytyi hienoisesti laahukseksi (ei liian pitkäksi kuitenkaan). Helmikirjailut alkoivat vyötäröltä ja jatkuivat hameen liepeisiin saakka, muodostaen pieniä ja suurempia kukkakuvioita matkallaan. Isadora oli aina rakastanut mekkoa juuri sellaisenaan.
Päähänsä hän asetteli kukkaseppeleen, johon kiinnitti äitinsä perintöhunnun.
11.
Aarre oli palkannut jousikvartetin soittamaan häämarssin kirkkoon (ja myöhemmin myös häävastaanotolle elävää musiikkia), Isadoran yllätykseksi. Isadora olisi ollut iloinen nauhalta tulevasta häämarssistakin.
Häämarssiksi Aarre oli valinnut Act 1: Pas De Deux’n (yksi musiikkikappaleista Giselle-baletista), Isadoran yllätykseksi. Pienen hetken ajaksi, Isadora palasi takaisin nuoruuteensa kuullessaan ensimmäiset sävelet häämarssistaan. Muutama kyynel karkasi hänen kalpeille, meikkaamattomille kasvoilleen, mutta hän pyyhki ne pois saman tien.
Kenties hän ei olisi itse valinnut samaa musiikkia häämarssikseen, mutta mitä enemmän hän ajatteli asiaa sen paremmin hän ymmärsi sen olevan juuri oikea musiikkikappale hänen häämusiikikseen.
Aito, lämmin hymy levisi hänen kasvoilleen kun hän viimein näki sulhasensa odottamassa alttarilla.
12.
Vaikka Isadora ei ollutkaan tanssinut vuosikymmeniin, hänen kehonsa ja sielunsa muistivat edelleen vanhat, tutut askeleet kun Aarre ohjasi hänet tanssilattialle, käsi tuoreen vaimonsa vyötärön ympärille kiedottuna, voimakkaana ja varmana, tuttuna ja turvallisena.
Kun Henry Mancinin Moon Riverin hitaat, kauniit ja kaihoisan romanttiset sävelet alkoivat soida jousikvartetin soittamina, ilman laulua, vain puhdasta musiikkia, häävieraat hiljenivät katsomaan heidän ensimmäistä tanssiaan, jopa nuorimmat lapset olivat hiljaa ja paikoillaan. Kukaan ei luultavasti ollut osannut odottaa kyseistä kappaletta heidän häävalssikseen, eihän se edes ollut oikea valssikappale. Mutta keskustellessaan mahdollisista valsseista, molemmat olivat todenneet, että he eivät halunneet täysin perinteistä valssimusiikkia ensimmäiseksi tanssikseen.
Kumpikaan ei puhunut, ainakaan ääneen. He antoivat liikkeidensä ja katseidensa ja kehojensa puhua puolestaan.
Kenties, kenties koskaan ei ole liian myöhäistä rakkaudelle ja norsunluunvalkoisille hääpuvuille, Isadora mietti mielessään painaessaan päänsä Aarteen rintakehälle ja huokaistessa kevyesti, pehmeästi.
Miehen sydän sykki vahvana tämän rinnassa, miehen kuiskatessa lupauksia tulevaisuudesta ja rakkaudesta ja onnesta.
Isadora oli onnellinen.