Finfanfun.fi
Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: Remoteness spectator - 28.04.2025 11:05:52
-
Title: Käyn kohti sinua
Author: Remoteness spectator
Genre: Drama, history, romance
Pairning: Maurice/?
Rating: K-11
Disclaimer: Tämä tarina pohjaa tositapahtumiin, ja se on kirjoitettu suurella myötätunnolla ja kunnioituksella turmassa mukana olleita kohtaan. Päähenkilöt ovat kuitenkin fiktiivisiä ja kuuluvat täten minulle.
Warnings: Kuvauksia tragediasta ja kaikesta siihen liittyvästä
Summary: Englantilaisen liikemiehen poika Maurice Woodward astuu Southamptonissa maailman suurimpaan risteilylaivaan vieraillakseen veljensä perheen luona New Yorkissa ja nähdäkseen maailmaa. Kohtalon käsi puuttuu kuitenkin peliin, ja Atlantin ylitys osoittautuu monen viimeiseksi matkaksi ja selviytymistaisteluksi. Uneksiiko Maurice vain, vai kantaako peilikirkas musta vesi mukanaan vaimeaa musiikkia?
A/N: Viime viikolla koitti 113 vuotta Titanicin uppoamisesta, ja haluan tällä tarinalla muistella tuota nimenomaista tragediaa. Olen läpi elämäni ollut intohimoinen Titanic-harrastaja, joten tämä tarina pohjaa fiktiivisiä päähenkilöitä lukuunottamatta vahvasti faktoihin ja aitoihin silminnäkijähavaintoihin, puhtaasta kunnioituksesta kaikkia turmassa mukanaolleita, sekä myös itse laivaa kohtaan. Päädyin fiktiivisiin päähenkilöihin samasta syystä, mutta heidän nimensä ja tarinan tapahtumat ovat saaneet inspiraationsa aidoista tapahtumista.
Tällä tarinalla haastan samalla myös itseni kirjoittamaan tarinan, jonka osat ovat kerrankin verrattain lyhyitä ja tiiviitä. Kaikenlaiset kommentit ovat enemmän kuin tervetulleita, kuten aina!
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
(https://i.imgur.com/Fx2wlYi.jpeg)
Prologi
Maurice Woodward
Se oli kaunein laiva, jonka olin koskaan nähnyt.
Tiesinhän minä, että se oli suurin koskaan rakennettu laiva, mutta yhä vain hämmästytti sen koko minut sen nähdessäni, enkä voinut kuin vain katsella sitä hetken satamassa seistessäni:
Sen neljästä, oranssiksi maalatusta piipusta kolme ensimmäistä tuprutti taivaalle savua, ja sen kyljet olivat hiilenmustat ja vastamaalatun näköiset. Kannella astelevat ihmiset näyttivät silmiini muurahaisilta, ja lokit lensivät korkealla tuon uljaan rautajätin yllä.
Kun viimein siirryin laivaan kävelysiltaa pitkin, tunsin saapuneeni hienoon hotellin. Kelluvaan hotelliin! Kaikki oli uutta ja kiiltävää. Ihailin mahonkikaiteita ja ylimmän kannen suurta lasikupolia, josta päivänvalo ja sininen taivas siivilöityivät portaikkoon.
Nelihenkinen orkesteri soitti laivan pääaulassa iloista ragtime-musiikkia, samalla kun matkustajat, minä mukaanlukien etsivät hyttejään. Jäin hetkeksi kuuntelemaan läheisen pilarin viereen.
Soittajat olivat pääosin Englantilaisen näköisiä, nuorta, ulkomaalaisen oloista viulistia lukuunottamatta. Siitä huolimatta huomioni kiinnittyi sellistiin kuin varkain: Miehellä oli hyvin tummat hiukset, ja tumma katse. Hänen kasvonsa kuvastivat kuitenkin soittamisen iloa, ja hän hymyili lempeästi laivaan saapuville matkustajille.
Lopulta katseemme kohtasivat, ja hän hymyili minullekin. Vastasin hymyyn hyväksyvän nyökkäyksen kera.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
-
Oo, mielenkiintoisen oloinen asetelma! Olen suuri historiallisten draamojen ystävä, ja kuulostaa tosi mielenkiintoiselta lukea enemmän Titanicista, varsinkin jos olet tätä pohjannut enemmänkin faktoihin. Alku vaikutti mielenkiintoiselta, haistoinko orastavan parituksenkin? Jätän tällaisen lyhyen kommentin, että pääsen seuraamaan tarinan etenemistä :)
-
Vaikuttaapa tämä kiinnostavalta! En itse tiedä Titanicista perusasioita enempää, joten tämä ehkä voi myös sivistää siltä osin. :D Aikakausi ja miljöö ovat joka tapauksessa kiehtovat, ja tarinan alku virittää laivan kuvauksella mukavasti tunnelmaan. Mahdollinen orastava paritus herättää uteliaisuutta myös.
-
Skorpioni: Oho, tännehän on ilmaantunut jo kommentteja! Kiitoksia oikein paljon ja mahtavaa, että tulit seuraamaan tarinan etenemistä. Koska kappaleet ovat hieman lyhyempiä kuin mitä tavanomaisesti kirjoitan, niin luulen, että niitä ilmaantuu toisinaan melko sutjakkaastikin. Jos nyt siis onnistun hillitsemään itseni xD
Paquette: Jee, kiitos paljon kommentista! Kiva kuulla, että aihealue nappasi sielläkin mielenkiinnon. Viktoriaaninen ja Edwardiaaninen aika (johon tämä siis kuuluu) ovat omia spesialiteetteja, joten rakastan niistä kirjoittamista mahdollisimman realistisesti. En ole jostain syystä aiemmin tullut kirjoittaneeksi mitään Titaniciin liittyvää, vaikka olen viisivuotiaasta saakka ollut sekapäisen rakastunut kyseiseen laivaan, joten olikin jo aika korjata tämä epäkohta :D
-
(https://i.imgur.com/863jyuc.jpeg)
1.
Maurice Woodward
10 huhtikuuta, R.M.S. Titanic
Löysin lopulta hyttini tämän mahtavan laivan B-kannelta. Se sijaitsee laivan perässä, tyyrpuurin puolella. Stuerttini oli ilokseni jo toimittanut matkalaukkuni huoneeseen – sanon huoneeseen, sillä en tiedä millä muulla tavoin voisin sitä sinulle kuvata; On vaikeaa käsittää, että olen todellakin laivassa. En ole eläissäni nähnyt niin miellyttävää hyttiä. Se ei ole suuri, mutta sitäkin kodikkaampi, ja kaikki on uutta ja koskematonta, mikä ei liene yllättävää kun kyseessä on tämän rautajätin neitsytmatka.
Yritän kuitenkin kuvailla näkemääni parhaani mukaan, jotta käsität mitä tarkoitan: Huoneessa on miellyttävän pehmeä puurunkoinen yhden hengen sänky, joka on pedattu siististi valkeilla lakanoilla, satiinisella päiväpeitolla ja usealla tyynyllä. Vastapäisellä seinustalla on vihreä sohva, ja näiden välissä on pesuallas peileineen, jonka hanoista saa – uskomatonta kyllä – juoksevaa vettä.
Puupaneloidussa hytissäni ei ole ikkunaa, mutta se ei häiritse minua hyvän sähkövalaistuksen ansiosta. Jaettu kylpyhuone ja WC sijaitsevat käytävän toisella puolella (huomasin, että niitä on tässä laivassa useita, joten ruuhkia tuskin pääsee syntymään, mikä ilahduttaa minua suuresti. Saatat pitää minua pilalle hemmoteltuna, mutta en voi kieltää, ettenkö nauttisi moisesta ylellisyydestä…).
Kenties olet jo lukenutkin sanomalehdistä, että laivalla on useita maineikkaita henkilöitä. Törmäsin käytävällä herra Bruce Ismayhin – tiedäthän, se liikemies joka on myös tämän laivayhtiön johtaja. Ilmeisesti hänellä on tapana osallistua laivojensa neitsytmatkoille. Hän vaikutti riittävän kohteliaalta, kun tervehdimme. Kävi ilmi, että hänen hyttinsä sijaitsevat myös B-kannella, ja ovat käsittääkseni tämän laivan kalleimpia. Usko tai älä, mutta en juuri osaa kahdehtia häntä, sillä olen enemmän kuin tyytyväinen omaan pieneen, mutta ylelliseen soppeeni.
Myös miljonääri John Jacob Astor nuorikkoineen on huhujen mukaan laivalla. En ole vielä nähnyt heitä, mutta en voi olla miettimättä, ovatko he pakenemassa Englannissa saamaansa negatiivista julkisuutta Amerikkaan. Tyttö on kaiken lisäksi ilmeisesti viimeisillään raskaana. Kerron heistä lisää, kunhan näen heidät.
Kun olin asettautunut taloksi, tai laivaksi (miten sen nyt ottaa!), päätin nousta laivan yläkannelle seuraamaan laivan lähtöä satamasta. Päivä oli kertakaikkiaan ihastuttava – aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja tuntui keväisen lämpimältä.
Näkymät ylhäältä olivat uskomattomat, en ole koskaan seissyt niin korkealla laivassa matkustaessani. Satamaan oli kerääntynyt satoja ihmisiä hyvästelemään laivaa, ja kannella oli lisäkseni satoja muita matkustajia, jotka vilkuttivat satamassa seisoville käsittämättömän pienille hahmoille.
Tarkoituksenani oli nauttia maisemista ja hyvästellä mielessäni maan kamara viikoksi, mutta varsin pian huomioni (kuten eittämättä kaikkien muidenkin huomio niin satamassa kuin laivalla) siirtyi vallan muualle. Matka nimittäin meinasi alkaa aikamoisella rysäyksellä, sillä kun Titanic teki lähtöä laituristaan, riuhtaisi sen propellien voima New York -nimisen pienemmän aluksen irti kiinnikkeistään niin, että se alkoi uhkaavasti lipua kohti laivamme perää. Tilanne näytti jonkin aikaa hyvin pahalta, ja kuulin jo muutaman huolestuneen kiljahduksen erään pyylevän suurihattuisen naisen suusta, joka seisoi aviomiehensä kanssa kannella.
Olin itsekin jo aivan varma, että tuon toisen laivan keula osuisi peräämme jos se kelluisi lainkaan lähemmäs, kunnes erään proomun onnistui ottaa se hinaukseensa heitettyään köyden kiinni laivaan. Hitaasti, mutta varmasti New York seisahtui ja törmäys vältettiin täpärästi. Voit uskoa, että kaikki huokaisivat helpotuksesta. Luulen, että lehdistö saa tästä oivallisen puheenaiheen seuraaviksi päiviksi.
Keskustelin parin vieressäni seisovan herrasmiehen kanssa tapauksesta:
”Ei näin suurta ja voimakasta laivaa ole aiemmin rakennettu”, totesi Lontoolainen liikemies. ”Sitä ei ole tarkoitettu näin pieneen satamaan.”
”Tuosta toisesta laivasta olisi luultavasti tullut romua, mutta Titanicin kuoreen se tuskin olisi tehnyt naarmuakaan”, naurahti toinen, enkä voinut muuta kuin olla samaa mieltä.
Luottamuksemme tähän mahtilaivaan kasvoi entisestään tapauksen ansiosta.
Loppupäivästä minulla ei ole paljoa kerrottavaa – tutkin laivaa uteliaana, keskustelin ohimennen joidenkin muiden matkustajien kanssa (oletan, että opin tuntemaan joitakin heistä melko hyvin viikon aikana), ja suuntasin illemmalla päivälliselle ensimmäisen luokan ruokasaliin.
Pöytäseurueeseeni kuului eräs Amerikkalainen kirjailija rouva Frutelle sekä hänen aviomiehensä herra Jaques, molemmat oikein miellyttäviä. Lisäksi pöydässämme istui Kanadalainen pariskunta, sekä kaksi kaltaistani yksin matkustavaa herrasmiestä. Ruoasta minulla ei ole mitään muuta kuin hyvää sanottavaa – Kanadalaisten huumorintajusta saatan sen sijaan puhua vähemmän mairittelevaan sävyyn.
Ohjelmalehtisestä huomasin, että laivalla järjestettäisiin konsertteja kaksi kertaa päivässä. Iltaisin musiikkia olisi ensimmäisen luokan aulassa. Tiedät kuinka paljon rakastan musiikkia, joten luonnollisesti suuntasin sinne päivällisen jälkeen.
Kauniiseen tilaan ja sen vihreisiin samettinojatuoleihin oli kokoontunut melkoinen määrä naisväkeä, jotka nauttivat likööriä tai kahvia päivällisen painikkeeksi. En silti onnekseni ollut ainoa herrasmies, joka oli saapunut nauttimaan musiikista, ja pian unohdinkin mahdollisen lievän epämukavuuteni, kun kvartetti saapui paikalle instrumentteineen, ja alkoi soittaa.
Sali suorastaan tulvi musiikkia – se oli hyvin otollinen tila sellaiselle, eivätkä viereisten pöytien ympärillä istuvien matkustajien keskustelut häirinneet nautintoani. Erityisesti minuun teki vaikutuksen sellistin taito. Tummat, täyteläiset sävelet, joita hän sai ilmoille soittimestaan nostivat ihoni kananlihalle, ja tapa, jolla hänen vahvat sormensa liikkuivat sellon kaulalla oli lähes hypnotisoivaa nähtävää.
Luulen, että hän on samoja ikiä kuin minä. Kenties joitakin vuosia vanhempi. Ehkä jos olisin panostanut musiikillisiin taitoihini nuorempana, voisin olla yhtä taitava soittaja pianolla, vai mitä luulet? Tällä hetkellä taitoni ovat kuitenkin korkeintaan kelvolliset.
Kenties yritän joku päivä harjoitella jotakin pianoilla, joita täällä on parissa aulassa – jos siis kehtaan. Pahoin pelkään kuitenkin, että joku saattaisi heittää minut laidan yli soittoani kuultuaan.
No, mutta se siitä, nyt minun on käytävä maaten. Kenties sinua ilahduttaa kuulla, että toistaiseksi en ole kärsinyt merisairaudesta, laiva kun ei juuri tärise.
Toivottavasti voit hyvin,
Uskollisesti sinun (ja teidän),
Maurice
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
A/N: Tässä tarinassa seikkaillaan vähän eri aikatasojen välillä, sekä yksityisen ajatusten ja kirjemedian tasolla, kuten joku ehkä jo huomasikin.
Kappaleen kuvassa on Titanicin sisarlaiva Olympicin ensimmäisen luokan aulasalonki, joka oli tismalleen samanlainen kuin Titanicilla, ja jossa tämä musisointi siis tapahtui. Kuvaan ei mahtunut kaunis koristeellinen katto ja sen kristallinen kattokruunu.
-
(https://i.imgur.com/7AyMSA1.jpeg)
2.
Maurice Woodward
En voinut olla ajattelematta, että oli kenties typerää laittaa sitä kirjeeseen. Se kuvasti kuitenkin hyvin mielentilaani sillä hetkellä, kun kirjoitin sitä. En osannut ajatella mitään muuta, ketään muuta. En sen jälkeen, kun olin nähnyt hänen kasvonsa ja kuullut hänen soittavan.
Pelästyin lähes itsekin voimakkaita tuntemuksiani. Asiaa ei auttanut se, että tuo musiikki aaltoili hellästi mieleni perukoilla läpi yön.
Osasyy sille miksi lähdin Atlantin ylittävälle matkalleni oli se, että luulin lapsenomaisesti voivani paeta itseäni. Paeta sitä, millainen pohjimmiltani olin. Jo ensimmäiset askeleni Titanicilla kuitenkin osoittivat tuon luulon vääräksi: Kun katseemme kohtasivat, tiesin olevani liian heikko vastustamaan sisälläni hyökyaallon lailla vellovaa luonnonvoimaa. Viettiä, josta olin varmistunut viimeistään silloin, kun kihlaukseni Charlotteen oli purkautunut puoli vuotta aiemmin.
Riitti yksi hymy siihen, että olin aseeton. Tuskin saatoin edes peittää uteliaisuuttani.
Kaikki tuo oli kuitenkin vain haihattelua, ajattelin. Jotakin, joka kenties pitäisi mieleni kiireisenä matkan ajan, mutta joka ei loppupeleissä koskaan tulisi olemaan muuta kuin salaista unelmointia hyttini ylellisen punkan pohjalla, kuten aina ennenkin.
~
Aamulla suuntasin aamiaissalonkiin, jonka antimet tekivät minuun suuren vaikutuksen katsellessani ruokalistaa. Valikoima oli erittäin tyydyttävä, joskaan en voinut olla tuhahtamatta huvittuneena huomatessani, että marmeladi oli kirjoitettu väärin. Listassa luki Oxford mramalade. Vitsailin siitä tarjoilijalle ja hän sanoi, että kenties ruokalista oli kirjoitettu kiireessä, sillä oli ollut hyvin lähellä, ettei laiva olisi valmistunut määräaikaan mennessä.
Nautittuani runsaan aamiaisen – makkaraa, maissileipää, hedelmiä, tomaattiomeletin ja leikkeleitä – päätin siirtyä lukemaan kirjaani kannella olevaan aurinkotuoliin, kunnes toipuisin ahneudestani. Perheeni oli aina naureskellut hyvälle ruokahalulleni, ja itsehillintä oli kieltämättä haastavaa, kun valinnanvaraa oli niin paljon, eikä raikas meri-ilma varsinaisesti auttanut asiaa.
Ensin minun oli kuitenkin käytävä palvelupisteessä, jotta sain varattua itselleni kansituolin, joka olisi omani koko loppumatkan ajan. Jouduin tosin odottamaan vuoroani, sillä edellisenä päivänä näkemälläni pyylevällä rouvashenkilöllä oli virkailijalle huomattavan paljon asiaa – jostain syystä hän selosti sillä hetkellä kuuluvaan ääneen puutarhastaan, ja nuoren virkailijapojan kärsivällinen kohteliaisuus huvitti minua.
64. Se oli tuolini numero. En ollut ehtinyt loikoilla siinä kovinkaan kauaa, kun ohi kulkeva varjo lankesi hetkeksi ylleni ja sai minut kohottamaan katseeni.
Huomasin tutun oloisen tumman hahmon seisahtuvan kaiteen luokse merta katselemaan.
En tiedä mikä minuun meni, mutta ajattelin, että jos en tekisi sitä silloin, niin tuskin saisin toista mahdollisuutta:
"Anteeksi, herra, mutta ettekö te vain ole orkesterin sellisti?" kysyin ilmiselvän kysymyksen, asteltuani hänen viereensä kaiteen luo.
”Aye, kyllä vain, yksi kolmesta. Hauska tutustua”, hän vastasi miellyttävällä äänellä ja omalla paikallismurteellaan, hymyillen sitä samaa lempeän kohteliasta hymyä, jonka olin nähnyt edellispäivänä.
Kättelimme jämerästi ja esittäydyimme. Herra Thomas Taylor. Kävi ilmi, että hän oli kotoisin Lancashiresta, ja kerroin tietysti itse olevani Lontoosta.
Mainitsin kuunnelleeni edellisillan konserttia, ja kehuin hänen soittotaitojaan vuolaasti.
”Kuinka monta soittajaa teitä on laivalla?” kysyin.
Kahdeksan, hän sanoi. He vuorottelivat ja jakautuivat välillä kvartetteihin, riippuen siitä, mitä soitettiin ja missä.
Kysyin uteliaisuuttani käytännön järjestelyistä, jolloin mies kertoi orkesterin matkaavan ryhmälipulla ja jakavan samat nukkumatilat laivan toisessa luokassa. Majoitus ei ollut hullumpi, hän vakuutteli, kenties siksi, että tiesi minun matkustavan ensimmäisessä luokassa.
”Kuinka kauan olette soittaneet selloa?” en voinut olla viemättä keskustelua jälleen takaisin hänen musiikillisiin lahjoihinsa, joita ihailin. ”Kuulemani perusteella arvioisin, että teillä täytyy olla kattava kokemus esiintymisestä.”
Olin oikeassa. Hän kertoi aloittaneensa nuorena hotellimuusikkona, ja siirtyneensä Titanicin omistavan laivayhtiön leipiin vuonna 1909.
”Olen kulkenut tätä reittiä monen monta kertaa”, hän sanoi hymyillen seesteisesti ja katsoi merelle, kuin se olisi ollut vanha ystävä. ”Teille Titanic on kenties uusi tuttavuus, mutta olen itse työskennellyt sen sisarlaivalla. Ne ovat miltei identtiset, joten tunnen olevani kotona.”
Hän kääntyi jälleen puoleeni ja katsoi minua uteliaana.
”Taidatte olla suuri musiikin ystävä, herra Woodward?” hän kysyi hyväntuulisesti, auringonvalon korostaessa hänen hyvin tummia silmiään niin, että ne säivät lähes oranssin sävyn.
Myönsin olevani, kerroin käyväni usein konserteissa. Kerroin jopa verrattain hävettävistä pianistin taidoistani. Hän vakuutteli, että jos osasin jo perusteet, voisin yhä kohentua jos vain harjoittelisin. Olin samaa mieltä.
Jossain vaiheessa hän ehdotti, että kävelisimme kävelykantta pitkin keskustellessamme, sillä päivä oli jälleen aurinkoinen ja kaunis, ja olimme pian pysähtymässä Queenstowniin vastaanottamaan lisää matkustajia. Saapujia olisi hauska katsella.
Suostuin ehdotukseen enemmän kuin auliisti; Olisin nimittäin sillä hetkellä seurannut häntä minne päin laivaa tai maailmaa tahansa – niin kiinnostunut olin kuulemaan kaiken, mitä hänellä oli kerrottavanaan, ja niin paljon iloitsin hänen toverillisesta seurastaan, ettei mikään olisi voinut minua estää.
Astelimme kaikessa rauhassa puista kantta pitkin, ja ohitimme useita muita aamusta nauttivia matkustajia. Lapsia, jotka leikkivät kannella, naisen, joka kantoi puuhkaa muistuttavaa kiinanpalatsikoiraa sylissään, ja useita muita seurueita, jotka keskustelivat matkasta, laivasta, sekä elämästä yleensä.
Myös oma keskustelumme alkoi rönsyillä useampiin aiheisiin kevätauringon siunatessa ulkoiluhetkeämme, ja sain huomata, että hän oli juuri niin hyvätapainen mies, kuin miltä oli näyttänytkin: Tervehti kohteliaasti ohikulkijoita, jotka tunnistivat hänet yhdeksi muusikoista, ja tuo kovasti arvostamani lempeys hänen kasvoillaan oli aitoa.
Viihdyimme niin hyvin toistemme seurassa, että taisimme seurustella useamman tunnin ajan, sillä taskukelloni lähestyi yllättäin puolta päivää.
Hän kysyi, tahtoisinko kenties jatkaa ajatustenvaihtoa kahvikupillisen äärellä laivan pariisilaisessa kahvilassa, ennen kuin hänen olisi palattava musiikillisen viihdyttäjän rooliinsa. En epäröinyt hetkeäkään, vaikka olin kieltämättä yhä melko täynnä ylellistä aamiaistani.
Café Parisienin seinällä kasvoi elävä, hyvinvoiva muratti, ja suuret ikkunat päästivät sisään huomattavan määrän valoa, kun hakeuduimme niiden ääressä sijaitsevaan pöytään ja rottinkituoleihin. Emme suinkaan olleet ainoita asiakkaita kahvilassa, mutta olin tuolloin niin keskittynyt häneen, etten tullut juuri katselleeksi ympärilleni.
Niiden parin tunnin aikana, jotka olimme viettäneet yhdessä, olimme jo päässeet siihen viehättävään pisteeseen tuttavuudessamme, jossa uskaltauduimme jakamaan hieman enemmän itsestämme:
Hän oli naimaton ja perheetön mies – saatoin toki nähdä sen jo hänen nimettömästään, jossa ei koreillut sormusta. En tohtinut kuitenkaan kysyä, odottiko joku häntä satamassa. Halusin suojella itseäni siltä tiedolta, sillä tuolloin olisin saanut vahvistuksen sille, ettei hän ollut kaltaiseni mies, enkä ollut valmis kohtaamaan sitä totuutta.
”Oli mukava tutustua, herra Woodward”, hän sanoi lopulta tehdessään lähtöä, ja nyökkäsi hieman.
”Kuin myös, nauttikaa matkastanne”, vastasin kohteliaasti, ajatellen sen jäävän viimeiseksi yhteiseksi ajanvietoksemme matkan aikana.
Olin kuitenkin onnekseni varsin väärässä.
~
Tapaamisemme jälkeen jatkoin hetken itsenäistä elämääni tuon ihastuttavan laivan kyydissä.
Jos kuitenkin olin kiinnittänyt häneen erityistä huomiota jo ensimmäisenä päivänä, siitä aamupäivästä lähtien hän oli jo läheisin tuttavani laivalla, ja huomasin etsiväni häntä katseellani mihin ikinä kuljinkin.
Kun sitten löysin hänet soittamasta aulassa, huomasi hän läsnäoloni, ja aina kun kappale päättyi, osoitti hän minulle hymyn.
Ja minä hymyilin hänelle.
Sama järjestely tulisi jatkumaan koko matkamme ajan aina siihen petolliseen yöhön saakka, jolloin rennon viihdyttäjän sijasta näkisin edessäni vahvan ja teräksenkovan miehen, jonka tärkein tavoite oli hoitaa velvollisuutensa, ja tehdä se kunnialla.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
A/N: Idea sellistiin ja hänen hymyynsä tuli alunperin erään naismatkustajan kokemuksesta laivalla, sillä hän mainitsi jonkinlaisen silmäpelin Titanicin sellistin kanssa (sen, kuinka he olivat aina kappaleen päätyttyä hymyilleet toisilleen). Kyseessä oli joko laivan ranskalainen sellisti Roger Bricoux, 20, Englantilainen sellisti John Wesley Woodward, 32, tai niin ikään Englantilainen sellisti Percy Taylor, 40 (hmm, nimet saattavat kuulostaa tutuilta! ::)).
Otsikkokuvassa Titanicin pariisilaiskahvila.
-
(https://i.imgur.com/syI7R7L.jpeg)
3.
Thomas Taylor
11 huhtikuuta, R.M.S. Titanic
Rakas sisko,
Kirjoitanpa sinulle muutaman rivin, ennen kuin valmistaudun soittamaan illan konsertissa.
Ei liene pitkä aika siihen, kun saat kolmannen pienokaisesi, joten kenties kuulumisteni lukeminen tuo paljon kaivattua tietoa ulkomaailmasta pitkiin, odottaviin päiviisi kotona. Lämpimiä terveisiä lisäksi jo syntyneille siskonpojilleni sekä Charlesille.
Voi sentään, ensinnäkin olen pahoillani mahdollisista kirjoitusvirheistä. Penteleen Albert piti minua taas hereillä kuorsauksellaan, joten ajatukseni ei välttämättä juokse täydellä kapasiteetilla.
Tiedän jo, että tulen rojahtamaan punkkaani varsin aikaisin tänä iltana.
Voit uskoa, että sää on suosinut meitä tällä matkalla. Olemme nauttineet auringosta ja keväisestä lämmöstä, ja vietinkin tänään pitkän tovin kannella erään tapaamani herrasmiehen seurassa.
Hän oli hyvin kiinnostunut musiikista, ja utelias tietämään, millaista elämä on laivamuusikkona.
On aina mukavaa tavata matkustajia, jotka arvostavat työtäni!
Uuden toverini lisäksi olen tavannut myös tuttuja kasvoja – matkustajia, joiden olen nähnyt kulkevan tätä väliä ennenkin, sekä tietenkin itse John Jacob Astorin, joka antoi meille varsin avokätisen tipin soitettuamme aulassa. En suinkaan valita, kaipa multimiljonääreillä on sellaiseen varaa (veljesi tulee itsekin olemaan tätä menoa rikas mies). Kuten sinäkin, hänen nuori vaimonsa on siunatussa tilassa, ja varsin pitkällä onkin. He vaikuttavat hyvin rakastuneilta, vaikka miekkonen voisi olla hänen isänsä. Voin vain sanoa, että itselleni kahdeksantoistavuotias tyttönen olisi aivan liian nuori.
Otin jälleen mukaan rakkaan kamerani, jotta voin esitellä kuvia Titanicista kunhan palaan takaisin maihin. Ihmisten uteliaisuus on ollut valtaisaa! On myönnettävä, että laivayhtiö on tehnyt hyvää työtä markkinoinnissaan, vaikka alus ei juuri eroa sisarestaan. Albert otti eilen minusta kuvan kannella, ja olemme myös ottaneet kuvan koko orkesterista. Toivottavasti kaikilla pysyivät tällä kertaa silmät auki. Muistanet edellisen kuvan, jossa näytimme joukolta humalaisia.
Tiesitkö, että laivasta löytyy myös turkkilainen kylpylä? Kuulin huhuja, että se olisi jollain tapaa keskeneräinen, eikä ehkä aukea vielä pariin päivään. Kaikki tuntuu valmistuneen hurjalla kiireellä neitsytmatkaa varten. Minuun sillä ei tosin ole vaikutusta, sillä kylpylä on varattu ainoastaan ensimmäisen luokan matkustajien käyttöön, ja heillekin maksusta.
Rikkaat nauttikoot huveistaan, itsehän olen täällä vain töissä.
Tauoillani ja vapaa-ajallani olen lähinnä lukenut, viettänyt aikaa soittajatovereideni seurassa ja pelannut korttia tupakkahuoneessa. Älä huoli siskoseni, en tee sitä rahasta.
Tiedän varsin hyvin, että näillä laivoilla liikkuu korttihuijareita.
Nyt minun on lopetettava, on vaihdettava vaatteet illan konserttia varten.
Lisäksi minusta tuntuu, että eräs nainen täällä kirjoitushuoneessa on odottanut jo jonkin aikaa voidakseen keskustella kanssani.
Rakkain terveisin,
Thomas
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
A/N: En ole vielä täysin varma, että kuinka monta osaa tässä tulee olemaan, mutta ainakin sen verran, että se kattaa päivät viidenteentoista huhtikuuta saakka. Tässä tutustuttiin vähän paremmin sellistiimme :D Hän on Mauricea aavistuksen keskiluokkaisempi taustaltaan. Otsikkokuvassa kirjoitushuone joko Olympicilta tai Titanicilta, täyttä varmuutta ei ole kummassa kuva on otettu.
-
(https://i.imgur.com/NLA5fzh.jpeg)
4.
Maurice Woodward
Olin juuri poistunut ensimmäisen luokan salongista, jossa olin ollut seurustelemassa kahden päivällistoverikseni valikoituneen miehen kanssa, kun kirjoitushuoneen ohi kävellessäni huomasin herra Taylorin keskustelemassa huoneen keskellä nuorehkon naisen kanssa. Hidastin hetkeksi askeliani saadakseni paremman silmäyksen.
En ehtinyt kuulla mistä he puhuivat, ja pian olinkin jo edennyt laivan pääportaikkoon. Sisälläni kaihersi jokin. Kenties ymmärrys siitä, että muusikko todennäköisesti sai paljon huomiota laivoilla, ja että hän todennäköisesti vastaisi huomioon innokkaasti, jos hän oli naimaton mies.
Palasin hyttiini yhtä kantta alemmas, ja valmistauduin pukeutumaan illalliselle. Solmin mustaa rusettiani peilin edessä ja lisäsin vahaa hiuksiini. Samalla yritin ravistella mielestäni tuntemuksia, joita aamuinen ajanviettoni sellistin kanssa oli herättänyt, ja keskittyä omaan hauskanpitooni.
Kohtalo oli kuitenkin päättänyt toisin: Kun siirryin tunnin kuluttua ruokasaliin, törmäsin yllättäen uuteen toveriini, joka oli seilannut ajatuksissani siitä saakka, kun löysin tieni laivaan. Hän seisoskeli riuskana ravintolan varauskirjan ja sen ääressä olevan työntekijän läheisyydessä.
”Herra Woodward!” hän tervehti iloisesti minut nähtyään. ”Ette suinkaan illallista neiti Gibsonin kanssa samassa pöydässä?”
”Sitä kunniaa minulla ei ole. En valitettavasti tunne häntä”, vastasin hieman häkeltyneenä ja nyökkäsin kohti pöytääni, jonka ääressä istui jo seurueeseeni kuuluvia. ”Jaan pöytäni Frutellen pariskunnan kanssa, jotka ovatkin nähtävästi jo paikalla. Ettekö te yleensä syö toisessa luokassa, herra Taylor?”
”Neiti Gibson kutsui minut tänään illalliselle omaan pöytäänsä”, sellisti naurahti. ”Ilmeisesti hänen vanhempansa ja seurueensa ovat musiikkiharrastajia, joten he ajattelivat, että olisi mielenkiintoista kuulla lisää muusikon elämästä ennen kuin soitamme illan konsertin.”
”En voi syyttää heitä”, vastasin, ja tajusin samassa, että nainen jonka olin nähnyt aiemmin oli luultavasti neiti Gibson. ”Käykö näin useinkin matkoillanne?”
”Aye, yllättävän säännöllisesti”, mies hymyili veitikkamaisesti. ”Enkä tohtisi kieltäytyä ilmaisesta illallisesta ensimmäisessä luokassa.”
Hetken kirosin itseäni siitä, etten ollut tullut ajatelleeksi, että olisin voinut menetellä samoin ja illallistaa hänen seurassaan. Kävi kuitenkin ilmi, että hänen pöytänsä ei ollut erityisen kaukana omastani.
Kun siirryimme kukin tahoillemme herra Taylorin seuralaisten ilmaannuttua paikalle, saatoin yhä vilkuilla kohti hänen pöytäänsä niinkin paljon, että toisinaan minulla oli vaikeuksia keskittyä oman seurueeni keskusteluun.
”Puhuin tänään kapteeni Smithin kanssa”, rouva Frutelle kertoi, saaden minut havahtumaan ajatuksistani. ”Kysyin häneltä onko jäävuorten esiintyminen mahdollista tähän aikaan vuodesta, sillä olen kuullut niiden kelluvan Atlantilla keväisin. En ole koskaan nähnyt sellaista, mutta niiden täytyy varmasti olla uljas näky!”
”Ja mitä hän sanoi?” kysyi vieressäni istuva englantilainen herra Cadwell kiinnostuneena, sillä rouva Frutelle vaikutti pitävän meitä jännityksessä.
”Hänen mukaansa niitä on liikkeellä, mutta reittimme kulkee esiintymisalueen eteläpuolelta”, rouva vastasi ja naurahti sitten punaviinilasi kädessään. ”Todennäköisesti parempi niin, vai mitä?”
”Samapa tuo”, kommentoi vasemmalla puolellani istuva kanadalainen herra huolettomasti. ”Tällainen laivahan työntäisi ne vain pois tieltään. Nykyteknologia mahdollistaa sen, että laivat ovat käytännössä uppoamattomia.”
Pöydästä kuului hyväksyvää mutinaa ja nyökkäilyä, aterintemme kilistessä vasten kauniita sinikultareunaisia lautasia. Insinööri herra Cadwell alkoi valistaa meitä laivan kuudestatoista laipioista, jotka estäisivät veden leviämisen osastolta toiselle, saaden olomme varsin vakuuttuneeksi siitä, ettei mikään voinut meitä uhata.
Myöhemmin ehdin pohtia, kuinka valheelliseen turvallisuudentuneeseen olimme kaikki tuolla matkalla tuudittautuneet. Oli kuin ihmiskunta kokonaisuudessaan olisi unohtanut, kuinka mikään ihmisen rakentama ei mahtanut mitään taivaallisia luonnonvoimia vastaan, joiden käsi loppupeleissä ohjasi tätä haurasta, pientä elämäämme maan päällä.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
A/N: Joudun jatkuvasti muistuttamaan itseäni siitä, että tarkoituksena oli kirjoittaa tavanomaista lyhyempiä ja mietteliäämpiä pätkiä, joten pätkäisin tämän kappaleen keskeltä poikki :'D Toki pientä vaihtelua on silti kappaleesta riippuen. Mahtaakohan Mauricen tykästys sellistiin osoittautua yksipuoliseksi haikailuksi vai voisiko sellistillä olla paikka sydämessään rikkaan liikemiehen pojalle?
Otsikkokuvassa yksi Olympicin ruokasaleista. Titaniciltakin on olemassa yksi kuva, mutta sen verran huonolaatuinen että käytin Olympicin salia ;D
-
Kirjeet sopivatkin tähän hyvin tuomaan vaihtelua kerrontaan ja valaisemaan hahmojen persoonaa! Mietin lukiessa kenelle Mauricen ensimmäinen kirje on suunnattu, varsinkin kun hän kertoi sellistin herättämistä tuntemuksista noinkin avoimesti. Tähän asiaanhan ilokseni sitten palattiin heti seuraavassa luvussa. Soittamisen katseleminen on kyllä parhaimmillaan todella vangitsevaa, joten Mauricenkin kiinnostus olisi toki voinut olla puhtaasti esteettistä laatua. :D Kiinnostava tutustua myös Thomasiin paremmin. Hän ei toistaiseksi vaikuta aivan yhtä lumoutuneelta Mauricen suhteen kuin toisinpäin, mutta saa nähdä, miten tilanne kehittyy. Laivan kuvaus ja siihen liittyvät faktat ja keskustelut ovat edelleen mielenkiintoisia ja lukujen aloituskuvat hienoja!
-
Paquette: Kiitos paljon taas kommentista! Todella motivoivaa saada palautetta. Mauricen onneksi tuohon aikaan saattoi sanoa yllättävänkin ylistäviä sanoja muista miehistä, ilman että kukaan ajatteli siinä olevan mitään ihmeellistä. Niin kaukaiselta tuntui ajatus siitä, että siinä voisi olla mitään muuta kuin platonista ihailua ::)
-
(https://i.imgur.com/gthrVFe.jpeg)
5.
Maurice Woodward
12 huhtikuuta, R.M.S. Titanic
Saat tämän kirjeen vasta sen jälkeen kun pääsemme New Yorkiin, joten taidan pitää sen itselläni siihen saakka, sen sijaan, että pudottaisin sen kirjelaatikkoon. Kenties saan päähäni lisäillä siihen jotakin matkan aikana, sillä ylitystämme on vielä viisi päivää jäljellä.
Istun tällä hetkellä kirjoitushuoneessa ja täällä on lisäkseni satunnaisia henkilöitä, jotka ovat suunnanneet tänne aamupalansa jälkeen. Aamuaurinko siivilöityy huoneeseen miellyttävästi, joskin luulen, että olisit järkyttynyt tilan valkoisista seinistä ja kanariankeltaisista nojatuoleista (tämä on eittämättä laivan modernein huone, ja tiedän, ettei se ole makuusi).
Matkani on sujunut oikein hauskasti, olen tutustunut hyvin pöytäseurueeseeni sekä yhteen laivan sellisteistä, jonka mainitsin ohimennen edellisessä kirjeessäni. Keskustelimme eilen pitkän tovin, mukava kaveri. Illallisen jälkeen suuntasin jälleen kuuntelemaan konserttia, jonka jälkeen vetäydyin hyttiini lukemaan Sherlock Holmesin seikkailuja. Oivallista matkalukemista, kiitos suosituksesta.
Näin eilen yhden laivan hiilimiehistä tupakoivan kannella, kun kävin haukkaamassa yöilmaa. Luulen, ettei hänen olisi tullut olla siellä, ja hätkähdyttävä näky hän olikin – kasvot mustana noesta, iho valkea ja lommoilla kuin aaveella. En voi edes kuvitella, kuinka rankkaa heidän työnsä täytyy olla, jotta tämä jättiläinen pysyy käynnissä...
Kolmannen luokan matkustajia olen nähnyt lähinnä etäältä, sillä he ulkoilevat alimmalla takakannella. Heidän joukossaan on varsin paljon siirtolaisia eri puolilta maailmaa – kaipa kaikki tahtovat Amerikkaan kokeilemaan onneaan, enkä voi heitä siitä syyllistää, ihmisparat. Tavallaan samaistun heihin, olenhan itsekin täällä kokeakseni jotain uutta ja jännittävää.
Voitko uskoa, että siitä on jo kaksi vuotta kun näimme Miltonin perheineen viimeksi? Pikku Florian tuskin muistaa enää setäänsä, ja uusi tulokas ei ole minua nähnytkään. Milton on yrittänyt suostutella minuakin muuttamaan New Yorkiin pysyvästi, mutta pidän epätodennäköisenä, että ihastuisin kaupunkiin aivan yhtä paljon kuin hän, ja kuka silloin huvittaisi sinua typerillä tarinoillaan?
Päivä näyttää jälleen mukavalta kansikävelylle (tai kenties minun pitäisi mennä gymnasiumiin, täällä tarjoillaan aivan liikaa ruokaa…) joten taidan toistaiseksi päättää kirjeeni tähän.
P.S. Olen nyt nähnyt John Jacob Astorin vaimoineen. Tyttö näyttää hurjan nuorelta. Näkisitpä kaiken sen kuiskailun, jota heidän selkänsä takana harrastetaan.
Yhä uskollisesti sinun (ja teidän),
Maurice
~
”Aamuja, herra Woodward!” tervehti ilomielinen ääni, jonka tunnistin oitis. ”Valmiina uuteen päivään?”
Käännyin ja kohtasin herra Taylorin lekottelemassa yhdellä kansituoleista kädet päänsä takana.
”Taidatte viihtyä ensimmäisen luokan kävelykannella?” kysyin nenäkkäästi. ”Eivätkö toisen luokan kansituolit ole yhtä miellyttäviä?”
”Siellä on huomattavasti varjoisempaa”, hän vastasi ja loikkasi jaloilleen, poimien jotakin maasta vierestään. ”Ja laivan kalustoon kuuluvana henkilönä minulla on tiettyjä vapauksia.”
Tajusin hänen pitelevän käsissään pienehköä laatikkokameraa ja katsoin sitä kiinnostuneena.
”Harrastatteko valokuvausta?” kysyin uteliaana.
Hän paljasti minulle olevansa intohimoinen valokuvaaja, ja kuljettavansa usein kameraansa mukanaan matkoillaan. Kun hän sitten esitteli kameraansa ja sen ominaisuuksia, tajusin hänen tietävän valtavasti myös konetekniikasta. Se yhdisti meitä – en ehkä ollut yhtä oppinut sillä alalla kuin hän, mutta hänen kattava tietämyksensä tyydytti tiedonjanoani.
Pian puhuimmekin jo laivasta ja sen mittasuhteista, propelleista ja tuplapohjasta. Saatoin ylpeänä jakaa tietoni sen kuudestatoista vesitiiviistä laipiosta, joista insinööri Cadwell oli puhunut edellisiltana. Toivoin sen ehkä tekevän vaikutuksen uuteen toveriini. Hän katsahtikin minuun ilahtuneena.
”Ja he kun sanovat, että liikemiehet eivät tiedä mitään koneista”, hän naurahti. ”Päässäänne liikkuu ilmiselvästi muukin kuin vain raha!”
Myönsin nöyränä ja aavistuksen nolostuneena, että oli herra Cadwellin ansiota, että tiesin laipioista niin paljon, saaden hänet naurahtamaan entistäkin kuuluvammin.
”Aye, näen nyt miksi olette liikemies”, herra Taylor virnisti. ”Puhutte asioista varsin vakuuttavaan ja asiantuntevaan sävyyn.”
Olimme lähteneet kävelylle pitkin kantta kuin epähuomiossa, ja rupattelimme aikamme mukavia, kunnes hän kysyi, haluaisinko ottaa valokuvia, sillä päivä oli jälleen miellyttävän aurinkoinen.
”Mikä jottei”, vastasin. ”Poseeraanko kaiteen edessä?”
Hän nyökkäsi sanoen paikan olevan hyvä, ja alkoi virittää kameraansa. Minua ilahdutti nähdä hänen keskittynyt, asiantunteva ilmeensä, kun hän sääti apparaattiaan, ja kun kaikki oli valmista, hän pyysi minua hymyilemään. Se ei ollut vaikeaa, kun katsoin hänen tummiin, iloisiin silmiinsä.
”Täydellistä”, hän sanoi. ”Nyt en unohda tapaamistamme. Minun täytyy kuitenkin vielä pyytää jotakuta ottamaan toinen meistä molemmista, vai mitä?”
Myötäilin tyytyväisenä. Ainakin hänelle jäisi muistoja minusta, jos emme koskaan enää tapaisi – ajatus, joka pisti minua epämukavasti, kun tajusin, että niin saattaisi hyvinkin käydä. En tiennyt mitä hän minusta varsinaisesti ajatteli, tai kokiko hän orastavaa ystävyyttämme yhtä merkittävänä kuin minä.
Ohi asteli hieno keski-ikäinen pariskunta, ja herra Taylor puhutteli miestä kohteliaasti:
”Anteeksi – voisittekohan ottaa valokuvan minusta ja toveristani? Se ei ole vaikeaa…”
Koska herrasmies vaikutti yhteistyöhaluiselta, herra Taylor alkoi selostaa tälle kuinka kamera toimi. Hetken kuluttua asetuimme molemmat kaiteen viereen poseeraamaan, ja herra Taylor kiersi käden puristamaan olkaani. Hänen lämmin, varma kosketuksensa sai sydämeni takomaan lujempaa, ja vein samassa oman käteni vastavuoroisesti hänen olalleen. Siinä me hymyilimme ja poseerasimme kameralle kuin vanhat ystävykset.
”Kiitoksia paljon, siitä tuli varmasti onnistunut”, hän sanoi kuvan ottaneelle herrasmiehelle, ja toivotimme pariskunnalle hyvät päivänjatkot.
Sellisti alkoi virittämään kameraansa uudelleen, jotta voisi ottaa vielä kuvan laivan kannesta, mutta viritin ei liikahtanut.
”Ah – filmi on loppunut”, hän sanoi ja nyökkäsi kohti lähistöllä olevia kansituolia. ”Istukaamme hetkeksi.”
Siirryttyämme tuoleihin katsoin kuinka herra Taylor avasi näppärästi kameran takaluukun ja irrotti filmirullan hellävaraisesti, jonka jälkeen hän sujautti rullan taskussaan olleeseen filmisuojukseen, ja ryhtyi vaihtamaan uutta tilalle.
”Pidän aina mukanani lisää filmiä kaiken varalta”, hän iski silmää häkellyttävän vaivattomasti. ”Tälle matkalle otin sitä erityisen paljon, koska kaikki ystäväni tahtovat nähdä miltä Titanicilla näyttää, vaikka en uskoisi heidän huomaavan eroa sen sisarlaivaan. Lehdistö on kuitenkin ilmeisesti tehnyt tehtävänsä sen mainostamisessa, koska se on kolme tuumaa pidempi ja jonkin verran painavampi.”
Liikemiestaustani vuoksi kehotin häntä myymään valokuvia myös lehdistölle, jos hän kaipasi lisätuloja, ja sain hänet ilokseni jälleen nauramaan.
”Teillä taitaa olla pettämätön vaisto rahanteolle, herra Woodward.”
”Kutsukaa minua vain Mauriceksi”, sanoin yhtäkkiä, toiveenani syventää nopeasti edennyttä ystävyyttäämme.
”Hyvä on”, hän sanoi hyväntuulisesti ja katsoi minua filmirullaurakkansa äärestä, ”mutta vain jos kutsutte minua Thomasiksi.”
”Sovitaan niin”, tarjosin kättäni leikkisästi.
Hän tarttui siihen naurahtaen ja kättelimme yhtä jämerästi kuin tavatessamme.
Nautin vahvan käden ohikiitävästä lämmöstä omallani.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
A/N: John Jacob Astorissa ja hänen morsiossaan Madeleinessa mielenkiintoista on se, että monesti ajatellaan, että entisaikaan oli ”ihan normaalia” että vanhat ukot naivat nuoria tyttöjä, mutta itse asiassa tällaista ikäeroa päiviteltiin ja paheksuttiin suuresti jo tuohon aikaan. John Jacob Astor oli 47 ja Madeleine 18. John Jacob ei selvinnyt turmasta, ja hänellä oli kuollessaan nykyrahassa noin 2,83 biljoonan dollarin omaisuus. Madeleine synnytti myöhemmin parin yhteisen lapsen.
P.S. Titanic sai ensimmäisen jäävaroituksen jo kahdestoista päivä, tämä ei varsinaisesti ollut poikkeuksellista siihen aikaan vuodesta ja siihen reagoitiin aika tavanomaisesti.
Itseäni alkaa jo vähän jännittää koska julkaisen tätä ihan sitä mukaa kuin kirjoitan, ja tässä on enää yksi päivä jäljellä ennen laivan kohtalonpäivää...
P.P.S. Gymnasium on siis kuntosali, mutta niitä ei kutsuttu tuohon aikaan kuntosaleiksi :D siitä tuli toki nykyinen englannin lyhenne ”gym”.
Kuvassa Titanicin toisen luokan kävelykansi.
-
Paquette: Kiitos paljon taas kommentista! Todella motivoivaa saada palautetta. Mauricen onneksi tuohon aikaan saattoi sanoa yllättävänkin ylistäviä sanoja muista miehistä, ilman että kukaan ajatteli siinä olevan mitään ihmeellistä. Niin kaukaiselta tuntui ajatus siitä, että siinä voisi olla mitään muuta kuin platonista ihailua ::)
Joo, minullakin kävi mielessä, että tuohon aikaan ainakin joissain piireissä saatettiin ilmaista ihan platonista ystävyyttä ja ihailua myös miesten kesken varsin kaunopuheisesti. :D Varmaan siis totta, etteivät Mauricen kirjeen sanavalinnat herättäisi erityisempää huomiota, ellei vastaanottajalla sattuisi valmiiksi olemaan epäilyjä.
En tajunnutkaan, että tässä ollaan jo näin lähellä katastrofia! Sinänsä tämä tarina toimisi varmaan ihan hyvin, vaikka laiva pääsisi turvallisesti perillekin. ;D Leppoisa matkailu on varsin miellyttävää luettavaa ja yksityiskohdat luovat aidonoloista ajankuvaa. Toki onnettomuuden uhkaava läheisyys tuo sitten taas omanlaistaan jännitettä, jota ilman tämä ei ehkä kuitenkaan olisi aivan yhtä kiehtova juttu.
Mielenkiintoista, miten tuon ajan jyrkät luokkaerot tulevat myös ilmi vähän vaivihkaa. Maurice ainakin on kovin tietoinen siitä, millä kannella kenenkin paikka on, mutta tuntee sentään jonkinlaista sympatiaa sekä hiilimiehiä että kolmannen luokan matkustajia kohtaan. Thomasin tunteet Mauricea kohtaan ovat vielä jääneet mysteeriksi, tällä hetkellä en käytöksen perusteella ehkä rohkenisi veikata mitään matkatoveruutta syvempää, mutta saa nähdä. Toki hänkin varmasti joutuu piilottamaan romanttiset tunteensa, jos sellaisia on, ehkä itseltäänkin. No en nyt enempää spekuloi, vaan odotan jatkoa. :D
Kiinnostavaa tietoa myös Astorin pariskunnasta!
-
Paquette:
En tajunnutkaan, että tässä ollaan jo näin lähellä katastrofia! Sinänsä tämä tarina toimisi varmaan ihan hyvin, vaikka laiva pääsisi turvallisesti perillekin. ;D
Tässä on tosiaan päivät vierähtäneet äkkiä, tosin onnettomuushan tapahtui vasta 14pvä illalla, joten vielä kaksi pientä kappaletta mahtuu ennen kuin rysähtää. Ja hauskaa, että sanoit noin koska ajattelin itsekin pari päivää sitten että "Olisipa mukavaa jos laiva pääsisi turvallisesti perille" xD mutta joo, silloin jäisi vähän tuo faktapuoli uupumaan.
On kuitenkin jännä ajatella, että meillä on ollut toinen Titanic (eli siis lähes identtinen sisarlaiva Olympic) joka suoritti koko uransa loppuun saakka pinnalla pysyen, eli moni ihminen ehti kokea oikeassa elämässä onnellisen version samasta matkasta. Olen huomannut, että moni ei ole Olympicista itse asiassa kuullutkaan ja monesti myös Olympicin kuvat sekoitetaan ymmärrettävästi Titaniciin :D
Mielenkiintoista, miten tuon ajan jyrkät luokkaerot tulevat myös ilmi vähän vaivihkaa. Maurice ainakin on kovin tietoinen siitä, millä kannella kenenkin paikka on
Ennen matkustajaluokat oli aika selkeästi erotettu toisistaan (vaikka ei siellä varsinaisesti lukkojen takana oltu), ihan tartuntatautienkin vuoksi. Kolmannen luokan matkustajille suoritettiin terveystarkastus laivaan astuessa, eikä laivaan päässyt jos oli jotain taudin merkkejä. Thomas toki hengailee ensimmäisessä luokassa ihan työnsä takia :D
Thomasin tunteet Mauricea kohtaan ovat vielä jääneet mysteeriksi, tällä hetkellä en käytöksen perusteella ehkä rohkenisi veikata mitään matkatoveruutta syvempää, mutta saa nähdä.
Tähän saadaankin vastaus suuntaan tai toiseen seuraavassa kappaleessa. Kiitos paljon taas kommentista<3
-
(https://i.imgur.com/Pg2elHr.jpeg)
6.
Maurice Woodward
Illan konsertin jälkeen makasin punkassani levottomana, ja ajatukseni olivat niin lämpimiä, etten saata niistä puhua. Näin hänen tumman katseensa mielessäni, hänen kätensä, sormensa, notkeat kuin tanssijat sellon herkillä kielillä. Uteliaisuus vei mieleni yhä kielletymmille poluille, kunnes hukuin salaisiin haaveisiini.
Ennen nukahtamistani pohdin keinoja, jotka auttaisivat minua tutustumaan uuteen ystävääni paremmin, ja päätin, että pyytäisin hänet illalliselle seurueeni kanssa seuraavana päivänä – ensin puhuisin hänestä pöytäkuntani jäsenille, jotta ajatus tulisi osittain myös heiltä. Olin varma, että etenkin Frutellen pariskunta olisi kiinnostunut keskustelemaan laivan orkesterin jäsenen kanssa.
Aamulla osallistuin poikkeuksellisesti jumalanpalvelukseen. En ollut koskaan ollut erityisen vannoutunut kristitty, mutta ajattelin sen tarjoavan uudenlaista tekemistä matkalleni, ja mielihyväkseni kohtasinkin Frutellen pariskunnan salongissa, jossa jumalanpalvelus järjestettiin. Paljon laulua sisältäneen palveluksen jälkeen käytin tilaisuuden mainitakseni, että olin sattumoisin ystävystynyt laivan sellistin kanssa, ja että voisin kenties tutustuttaa heidät toisiinsa.
”Tosiaanko? Mutta sehän olisi mahtavaa!” rouva Frutelle riemastui. ”Teidän on ehdottomasti kutsuttava hänet illallistamaan kanssamme. Ehkäpä hän suostuisi jopa ottamaan vastaan toiveita illan konserttia varten...”
Hän oli reagoinut juuri kuten olin toivonutkin, ja siinä oli hyvä tekosyyni tarjota illallinen herra Taylorille. Thomasille.
Löysin toverini jälleen vaivattomasti kannelta. Hän vaikutti noudattavan samanlaista päivärutiinia kuin minäkin.
”Huomenta, Thomas”, tervehdin häntä ensin, sillä hän seisoi selin kaiteen ääressä katselemassa merta. ”Näkyykö mitään kiinnostavaa? Merenkäynti on menettänyt sinussa hyvän tähystäjän.”
Hän kääntyi naurahtaen puoleeni ja sanoi: ”Aye, voisin katsella merta ikuisuuden. En panisi pahakseni, jos siitä maksettaisiin.”
Koin kiihkeää tarvetta esittää illallispyyntöni niin suihkin kuin mahdollista, ennen kuin hän ehtisi sopia illaksi jotakin muuta, ja ilokseni hän suostui kutsuuni suoralta kädeltä.
Kuin yhteisestä sanattomasta päätöksestä vietimme jälleen hauskan parituntisen laivan kannella, ennen kuin ystäväni oli mentävä soittamaan ensimmäisen luokan aulaan.
~
”Noh, noh, May”, nuhteli tanakka herra Jaques Frutelle vaimoaan, kun tämä oli innostunut ehdottamaan mitä kappaleita orkesteri voisi soittaa heidän ilokseen. ”Riittää jo, heillä on varmasti hyvin tarkkaan suunnitellut päiväohjelmat, vai mitä, herra Taylor?”
”Mukaan mahtuu kyllä muutama toivekin”, Thomas vakuutteli kohteliaasti. ”Pyrimme soittamaan sellaista, mitä yleisömme haluaa kuulla. Samalla periaattella suunnittelemme myös ohjelmistomme eri matkoja varten. Atlantin ylittävillä matkoilla soitamme hieman perinteisempiä kappaleita, sillä matkustajakunta on hieman vanhempaa kuin esimerkiksi Välimerellä.”
Seurueeni oli kokoontunut illalliselle suuressa päivällissalissa ja keskusteli uteliaana kutsumani sellistin kanssa. Minua miellytti, kuinka he suhtautuivat häneen kuin kunniavieraaseen, ja kuinka kaikki olivat ilahtuneita siitä, että olin keksinyt esitellä hänet pöytäseurueelleni. Olin tietenkin tehnyt sen täysin itsekkäistä syistä, mutta ainakaan motivaationi tehdä niin ei olisi ilmiselvä. En tahtonut vaikuttaa liian epätoivoiselta.
Seurasin keskustelua välillä sivusta ja annoin muiden puhua, sillä nautin yksinkertaisesti olostani ja siitä, että hän istui nyt vastapäätäni pöydän toisella puolella. Hän otti kaikki pöydässäolijat huomioon, ja vastaili kärsivällisesti kysymyksiin – hieman typeriinkin, joita pöydässämme istuva kanadalainen pariskunta esitti.
Hän oli ihailtava seuramies, ja hänessä oli piirteitä, joita usein pidettiin englantilaisen herrasmiehen hyveinä: Reiluutta, nokkelaa älyä ja rautaista luonteenlujuutta. Hän vaikutti olevan sinut itsensä kanssa – mies, joka tiesi kuka oli ja missä seisoi.
”Hyvää iltaa, kapteeni Smith”, kuului tarjoilijan ääni jostain selkäni takaa.
Käännyimme luultavasti kaikki vilkaisemaan, kun laivan kapteeni saapui illalliselleen. Hän kestitti eri vieraita suuressa pöydässään iltaisin, ja monet rikkaammat matkustajat olivatkin kiinnostuneita olemaan hyvää pataa hänen kanssaan. Hän pääsi hädintuskin etenemään pöytäänsä – niin moni tahtoi häntä tervehtiä matkan varrella.
Yllätyksekseni laivayhtiön omistaja herra Ismay ei koskaan illallistanut hänen pöydässään, vaan istui syrjemmässä oman pöytäseurueensa kanssa. Huomasin hänen parhaillaan näyttävän jonkinlaista paperinpalaa illallistovereilleen, jonka oletin liittyvän jollakin tavalla laivaan.
”Se on todennäköisesti markonigrammi”, Thomas puhutteli minua yhtäkkiä, seurattuaan katsettani herra Ismayhin. ”Uusinta teknologiaa merellä. Ne ovat radiolennättimellä välitettäviä viestejä tai varoituksia. Kapteeni on todennäköisesti antanut sen hänelle, sillä hänhän käytännössä omistaa koko laivan.”
Hämmästynyt pöytäseurueeni intoutui kyselemään lisää sellistiltä, joka pitkällisen laivakokemuksensa ansiosta tiesi paljon laivaan liittyvästä tekniikasta.
~
Päivällisen jälkeen siirryin seuraamaan konserttia ja juomaan sherryä herra Cadwellin, sekä toisen pöytäseurueemme jäsenen, herra Fillbrookin kanssa. Keskustelin heidän kanssaan mukavia, mutta tosiasiassa olin koko ajan korostetun tietoinen sellon tummasta soinnista koko kehossani. Sen ääni värähteli ja sykki sielussani samaa tahtia sydämeni kanssa, ja aina kappaleen päättyessä, yhtä varmana kuin auringon nousu aamuisin, hänen lempeä hymynsä löysi minut.
Konsertin jälkeen toverini ehdottivat siirtymistä tupakkahuoneeseen, jossa voisimme pelata muutaman erän korttia ja kenties nauttia juoman tai pari lisää. Suostuin tähän mielissäni, sillä en ollut vielä niin väsynyt, että olisin halunnut vetäytyä hyttini ylhäiseen yksinäisyyteen.
Päätös oli onnekas, sillä noin puolen tunnin kuluttua hämyiseen tupakkahuoneeseen saapui myös herra Taylor kolmen orkesterikumppaninsa seurassa, ja saatoimme keskustella juuri näkemästämme konsertista, sekä houkutella heidät pelaamaan pari erää blackjackia kanssamme.
Katselin häntä välillä alta kulmain, kuin yrittäen nähdä hänen sisäänsä, hänen sieluunsa. Tahdoin tietää hänen syvimmät ajatuksensa ja tunteensa, pelkonsa ja halunsa. Niin syvällinen keskustelu oli kuitenkin mahtotonta niin kauan kun olimme tovereidemme ympäröimiä.
”Taidan käydä haukkaamassa hieman raitista ilmaa”, Thomas ilmoitti jossain vaiheessa ja nousi tuolistaan. ”Joku muu?” hän esitti avoimen tarjouksen, johon tartuin välittömästi, toivoen, että saisimme seurustella kahden kesken.
Kaikki muut halusivat jatkaa peliään ja poltteluaan, joten poistuimme kävelykannelle keskenämme.
Yö tuntui aavistuksen viileämmältä, mutta lauhalta aurinkoisen päivän jäljiltä. Hengitimme ulkoilmaa syvälle keuhkoihimme ja seisoimme vieretysten kaiteen vieressä.
”Kuinka pitkään olet aikonut jatkaa laivamuusikkona?” kysyin. Tahdoin tietää lisää hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan. ”On varmasti kuluttavaa viettää viikkoja merellä yhtäjaksoisesti.”
”Se on totta”, Thomas myönsi hymyillen tyynesti, ja katseli pimeälle merelle pienen puhurin hyväillessä meitä. ”Toistaiseksi olen tyytyväinen. Palkka on hyvä, eikä mikään varsinaisesti sido minua Lancashireen. Jossain vaiheessa, kenties muutaman vuoden päästä, saatan harkita asettumista aloilleni.” Hän kääntyi puoleeni velmu ilme kasvoillaan. ”Väliaikaisesti ainakin. Pidän matkustamisesta. Olen työskennellyt myös Välimerellä, ja se ympäristö puhuttelee minua yhä.”
Kerroin omasta viehtymyksestäni matkailuun sekä Italiaan, ja puhuimme jonkin aikaa taiteista, kunnes aihealue kääntyi jälleen musiikkiin.
”Sanoit soittavasi pianoa, vai mitä?” hän kysyi kiinnostuneena.
”Jos sitä nyt soittamiseksi voi kutsua”, naurahdin hieman nolostuneena. ”Mutta jos olisin muusikko kuten sinä, se olisi instrumenttini.”
”Soittaisitko minulle jotakin?” hän kysyi pilke silmäkulmassaan. ”Aulan pianolla.”
Jos en olisi ollut aavistuksen humaltunut juomistani viinilasillisista ja sherrystä, en kenties olisi suostunut yhtä hanakasti. Tai ehkä olisinkin – hän oli taitava luomaan ympärilleen rentoutuneen ilmapiirin, enkä uskonut, että hän tuomitsisi soittoani, oli se sitten kuinka huonoa tahansa. Korkeintaan saisimme molemmat hyvät naurut.
”Hyvä on”, vastasin virnistäen. ”Varoitan jo etukäteen, ettei orkesterinne saa minusta uutta jäsentä.”
Siirryimme lämpimään aulaan, jonka nurkassa oli kaunis ruskea Steinwayn piano. Sen pinta oli koristeltu kultaisilla yksityiskohdilla, ja koin itseni hieman sopimattomaksi edes koskettamaan niin hienoa instrumenttia. Seuralaiseni kuitenkin kannusti minua iloisesti.
”Anna mennä”, hän hymyili. ”Osaat kai lukea nuotteja?”
Hän kaivoi jotakin takkinsa sisätaskusta, ja asetti nuottivihkon eteeni. Selasin kappaleita, kunnes tuttu ragtime-sävelmä osui silmääni: Irvin Berlinin Everybody’s Doing it Now.
Aloin tapailla kappaletta. En ehkä osannut soittaa sitä niin nopeasti, kuin tempo olisi vaatinut, mutta ainakaan en nöyryyttänyt itseäni täysin, ja pirteä melodia soljui jotakuinkin sinnepäin.
Thomas seurasi soittoani hyväntuulisena ja tervehti samalla paria iltapuvuissaan ohi kulkevaa matkustajaa, jotka tunnistivat hänet. Olin varma, että he ihmettelivät yhteistä huvitteluamme pianolla, mutta en tuolloin jaksanut uhrata sille kovinkaan montaa ajatusta.
Jossain vaiheessa Thomas osallistui soitteluun soittamalla seisaaltaan vasenta kättä, ja meillä oli hyvin hauskaa yrittäessämme koordinoida liikkeitämme.
”Soitat hyvin!” hän kehui. ”Sinuna en luopuisi harjoittelusta.”
Kokeilin seuraavaksi taitojani toisessa pirteässä kappaleessa, ja yritykseni viihdytti meitä kumpaakin. Olimme varmaankin viettäneet pianon ääressä hyvän puolituntisen, kun tajusin yhtäkkiä, että olimme hylänneet toverimme tupakkahuoneeseen.
”He eivät tarvitse meitä pitääkseen hauskaa”, hän naurahti ja vilkaisi minua nojaillessaan pianoon.
Jokin hänen lausahduksessaan sai minut lähes uskomaan, että hän nautti seurastani. Siitä, että saimme viettää aikaa keskenämme. Tunsin perhosmaista lepatusta jossakin vatsani seudulla, samalla kun yritin keskittyä hapuiluuni pianon valkoista hohtavilla koskettimilla.
”Sinä ja soittajatoverisi taidatte joka tapauksessa nähdä toisianne riittämiin, kun kerran nukuttekin samoissa tiloissa”, naurahdin tapaillessani iloista, pomppivaa sävelmää.
”Siinä olet oikeassa” hän myönsi. ”Vietämme viikkokausia yhdessä, monta kertaa vuodessa. Albert tosin käy hermoilleni vain nukkuessaan – hän näet kuorsaa.”
”Ymmärrän siinä tapauksessa hyvin, jos kaipaat välillä omaa hyttiä”, virnistin. ”Mutta sen perusteella mitä kerroit, olosuhteet ovat yleisesti ottaen hyvät alemmilla kansilla, vai mitä?”
”Haluatko nähdä miltä toisessa luokassa näyttää?” hän ehdotti. ”Voin viedä sinut sinne.”
Ilahduin pyynnöstä, sillä tavanomaisesti eri matkustajaluokkien ei ollut asiallista liikkua toistensa tiloissa, enkä siten ollut nähnyt sitä osaa laivasta.
Suuntasimme portaikkoa pitkin alas D-kannelle, jossa ensimmäiset toisen luokan hytit sijaitsivat. Kiersimme hetken ympäri toisen luokan yleisiä tiloja, jotka totesin harvinaisen tilaviksi ja miellyttäviksi, kunnes suuntasimme kohti orkesterin jaettua hyttiä.
Hän koputti oveen, ja kun astuimme sisään kahdeksanpunkkaiseen huoneeseen, meitä tervehti nuori ranskalainen viulisti sekä pianisti, jotka istuivat huoneen perällä käymässä läpi jonkinlaista ohjelmaa seuraavalle päivälle.
”Tämä on minun punkkani”, Thomas esitteli ja kävi hetkeksi istumaan siihen, kuin havainnollistaakseen asian todellakin olevan niin. ”Ei hassumpaa, vai mitä?”
En kestänyt katsoa häntä kovin kauaa, sillä se, että hän istui edessäni sängyllä oli liikaa mielikuvitukselleni, vaikka huoneessa oli muitakin.
”Ei lainkaan hullumpaa”, myönsin ja katselin kohti valkeita seiniä. ”Ehkä vähemmän koristeellisempaa, kuin ensimmäisessä luokassa.”
”En olekaan koskaan käynyt niissä hyteissä”, hän totesi ja nauroi sitten: ”Laivayhtiö ei ole valmis panostamaan niin paljoa työntekijöihinsä.”
”Tahdotko käydä vilkaisemassa?” kysyin kohteliaisuuttani, kunnes eläimellinen puoleni tajusi, että olin juuri kutsunut hänet hyttiini.
Kun nousimme kohti ensimmäistä luokkaa, sydämeni hakkasi villinä rinnassani. Olisimme ensi kertaa täysin kaksin, pienessä tilassa. Hän oli suostunut ehdotukseeni ilomielisen varauksettomasti, mutta hänellä tuskin oli aavistustakaan niistä tuntemuksista, joita hänen suostumuksensa oli minussa aiheuttanut.
Hän sulki oven perässään ja katseli ympärilleen pienessä hytissäni.
”Jaaha, ei täällä näy timanttikoristeita. Pojat ovat valehdelleet minulle”, hän vitsaili.
Oli niin hiljaista, lukuunottamatta laivan moottorin jatkuvaa huminaa, että saatoin kuulla hänen hengityksensä ja omani, jota yritin kovasti hillitä levottomuudeltani. Selitin hermostuksissani jotakin käsienpesualtaastani, ja toivoin ettei hän istuutuisi sängylleni, kuten oli tehnyt omassa hytissään, sillä en välttämättä olisi kestänyt sellaista näkyä.
”No – ei tämä suuri ole, mutta sinulla on täällä hyvät oltavat”, hän sanoi lopulta hymyillen ja taputti yhtäkkiä olkaani toverillisesti, kuten silloin, kun olimme poseeranneet valokuvassa. Hän ei irrottanut otettaan. ”Kiitos kun näytit kuinka yläluokka matkustaa, Maurice.”
Hermostuneesti naurahtaen vein myös oman käteni hänen olalleen ja taputin sitä, kuin vahvistaakseni viestiä toverillisuudesta, enkä päästänyt irti. Puristin vain, ja pidin häntä otteessani, kuin rakasta ystävää.
Hetki oli pitkittynyt. Katsoimme toisiamme silmiin, ja jonkin aikaa välillämme vallitsi molemminpuolinen epävarmuus siitä, olimmeko kumpikin tulkinneet tilanteen väärin. Syventynyt hengitys paljasti kuitenkin lopulta kaikki korttimme, ja pian tunsinkin hänet huulillani.
Antauduin välittömästi, mieleeni ei tullut edes vaivautua esittämään, kuin tilanteessa olisi ollut jotakin väärää. Annoin sen tapahtua, annoin luonnon tehdä tehtävänsä.
Hengitin kölniveden tuoksua, joka ei ollut omani. Tunsin sormet hiuksissani.
Rakkautemme oli miehekästä ja otteet varmoja, vaikka kaikki oli minulle uudenlaista, kuin olisin hengittänyt ensi kertaa aamunkoitossa. Hänen lempeät kasvonsa, mielihalun värittämät, antoivat minulle varmuutta.
Vahvat kädet, joiden olin nähnyt hyväilevän sellon kaulaa, soittivat nyt minua.
Ja kappaleemme crescendo saattoi meidät molemmat hurmioon.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
A/N: Ajattelin, että tulisi olemaan tällaisena vanhan linjan slasharina vaikeaa kirjoittaa K-11 tasoista lempeä (tämä on ensi kerta koskaan kuin kirjoitan näin sensuroitua settiä, jos korkeampi ikäraja kiinnostaa niin sellaista löytyy nimimerkillä kirjautuneille näkyviltä osastoilta), mutta oikeastaan huomasin että tähän tarinaan sopii paremmin symbolisempi lähestymistapa, kun ottaa huomioon tarinassa muutenkin vallitsevan tyylin. Olisi kummallista vaihtaa yhtäkkiä hyvin tarkkaan kuvailuun, ja se tuntuisi jopa hieman tungettelevalta päähenkilöitä kohtaan.
P.S. Thomas on ehkä tarkoituksella ajoittanut aamuiset ulkoilunsa niin, että hän törmäisi Mauriceen :’)
P.P.S. Mauricen soittaman pianon sisar (https://i.imgur.com/IlKqjTA.jpeg) on muuten yhä olemassa (ja hyväkuntoinen onkin!), sillä se säästettiin Olympicilta sen uran päätyttyä. Nämä pianot oli tehty tilaustyönä Titanicille ja Olympicille. Titanicin ystävät ovat keränneet kolehtia kyseisen pianon pelastamiseksi, koska se on myynnissä, eikä sen haluta joutuvan yksityisen keräilijän käsiin, vaan turvaan johonkin museoon jossa se saa ansaitsemansa kohtelun.
Koska olen neuroottisen pikkutarkka faktoissani, ja jos jotakuta sattuu kiinnostamaan, tässä (https://www.youtube.com/watch?v=pt-MhT9mFAg) on tuo iloinen kappale jota Maurice tässä soitti (tai tapaili) ja se tosiaankin oli kappale jota Titanicilla soitettiin, ja johon orkesterilla olisi ollut nuotit matkassaan.
Otsikkokuvassa on yksi Titanicin A-kannen yhden hengen hyteistä, joka on layoutiltaan hyvin samanlainen kuin se, jossa Maurice on alemmalla B-kannella.
-
(https://i.imgur.com/zjRxCsP.jpeg)
7.
Maurice Woodward
Kun lempemme aallot tyyntyivät, ilman täytti epäusko siitä, mitä oli juuri tapahtunut.
Katsoimme toisiamme lähes arastellen, mutta tyytyväisinä. Naurahdin vilkaistessani hytin kokolattiamattoa täplittäviä vaatekappaleita, jotka olivat pudonneet sille yksi toisensa jälkeen.
Kävimme lyhyen keskustelun siitä, kuinka kauan olimme tienneet olevamme sellaisia kuin olimme:
"En kauaa", sanoin minä. "En koskaan suostunut uskomaan sitä, vaikka kehoni yritti kertoa muuta."
Thomas oli tiennyt aina, mutta kuten minäkin, oli hän yrittänyt taistella sitä vastaan. Uida vastavirtaan siinä onnistumatta.
"Luovuttaminen on helpompaa", hän totesi hymyillen. "Sen jälkeen uusi elämä voi alkaa."
"Tämä elämä on tosiaankin parempi kuin edellinen", myönsin auliisti, samalla kun painoin mieleeni hänen lempeiden kasvojensa piirteitä.
"Ja minkälainen oli edellinen elämäsi?" hän kysyi ja katsoi minua uteliaana.
Kerroin hänelle onnettomasta kihlauksestani, vuosia kestäneestä tyhjyydestä. Siitä, kuinka niin Charlotte kuin minäkään emme voineet ymmärtää mikä suhteessamme oli vialla.
"Nyt kuitenkin ymmärrän", sanoin ja katsoin häntä, tuota ihmisistä kauneinta.
Hän hymyili raukeasti ja pörrötti vahattuja hiuksiani.
"Aye. Oli onni, että kohtasimme", hän sanoi hiljaa.
Olin täysin samaa mieltä. Hän oli näyttänyt minulle mitä kahden ihmisen välinen valssi saattoi parhaimmillaan olla. Vain muutamassa päivässä olin hullaantunut hänestä täysin. Tahdoin häntä enemmän kuin mitään muuta.
"Thomas..." aloitin itselleni harvinaisen epävarmaan sävyyn. "Kun saavumme New Yorkiin, et varmaankaan astu maihin?"
Ei, hän jäisi laivaan ja palaisi sen mukana takaisin Englantiin. Minä sen sijaan viipyisin Amerikassa pari kuukautta.
"Teen kuitenkin saman matkan uudelleen", hän jatkoi ja katsoi minua merkitsevästi. "Kenties saamme tuolloin kohdata jälleen. Kukaties palaat laivalla, jolla olen soittajana?"
"Voimmeko varmistua siitä?" kysyin.
"Ehdottomasti", hän naurahti. "Annan sinulle osoitteeni, niin voimme kirjoittaa toisillemme."
Syleilimme toisiamme aikamme ja keskustelimme hiljaa. Aika tuntui pakenevan meitä, ja aivan liian pian hän nousi. En saanut katsettani irti hänestä.
”Minun on palattava hyttiini”, hän huokaisi hymyillen ja alkoi pukeutumaan edessäni. ”Toverini alkavat muuten ihmettelemään missä olen. Voisin toki antaa heidän olettaa, että olen viihdyttänyt jotakin ensimmäisen luokan neitiä yön yli, mutta sellainen ei olisi sopivaa, ja penteleen Percy lavertelisi minusta takuuvarmasti.”
”Siinä tapauksessa on onnekasta, että olet viihdyttänyt vain erästä herrasmiestä”, vitsailin ironisesti, saaden hänet naurahtamaan.
”Ja tekisin saman uudestaankin”, hän vastasi pilke silmäkulmassaan napittaessaan kiinni aluspaitaansa.
Kun olimme antaneet toisillemme lämpimät hyvänyöntoivotukset, jäin makaamaan punkkaani brodeerattu aamutakki ylläni ja tuijotin kattoon hänen tuoksunsa ympäröimänä. En saattanut uskoa onneani – sitä, että tunne olikin ollut molemminpuolinen. Matkastani oli yhtäkkiä muotoutunut varsin erilainen kuin mitä olisin koskaan saattanut kuvitella, ja koin oloni loputtoman autuaaksi ja kevyeksi.
~
Neljästoista päivä valkeni sateisena, mutta pian sää kuitenkin selkeni. Tuuli oli tosin yltynyt ja ilma tuntui jäätävän kylmältä. Käsiään lämmittelevä herra Cadwell mainitsi tästä minulle törmättyäni häneen aamiaissalin ovella, sillä hän oli juuri käynyt kävelyllä kannella.
”Ainakin se herätti hyvin”, hän totesi hekotellen, ja myönsi olevansa aamu-uninen.
Söimme aamiaista yhdessä, ja kun tiemme erkanivat sen jälkeen, huomasin useamman matkustajan viettävän aikaa laivan sisätiloissa kuin tavallisesti. Päätin siitä huolimatta suunnata tavanomaiselle aamukävelylleni kannelle, tarkoituksenani tavata uusi erityisen läheinen ystäväni.
Kun olin odotellut kaiteen luona viitisen minuuttia ja todennut tuulen todellakin olevan pisteliään kylmä, huomasin jonkun lähestyvän minua.
”Maurice”, hän kutsui minua kristityllä nimelläni.
En voinut olla hymyilemättä kun käännyin hänen puoleensa ja toivotin hänelle hyvää huomenta.
Katsoimme sinä aamuna toisiamme uudella tavalla – pidempään ja rohkeammin, sillä tiesimme, että se mitä tunsimme oli jaettua, ja samalla kummankin mielessä eli yhä vahvana muisto edellisestä illasta ja sen mukanaan tuomista salaisuuksista.
Katseeni käväisi hänen huulillaan, ja muistin miltä ne olivat tuntuneet omillani, kehollani. Janosin niitä yhä, ja olin näkevinäni saman ajatuksen myös hänen huvittuneen lempeässä katseessaan.
”Toivon, että nukuit hyvin”, hän sanoi veitikkamaisesti. ”Päivä oli pitkä ja vaiherikas, vai mitä?”
Myönsin liioitellun virallisena asian laidan todellakin olleen niin, ja mainitsin yleisluontoisesti, että erinäisten aktiviteettien jälkeen olin ollut poikkeuksellisen väsynyt päivän päätteeksi. Vitsaileva asenteeni sai hänet jälleen naurahtamaan, minkä koin joka kerran voittona, sillä rakastin hänen iloaan.
Jonkin aikaa käveltyämme ja keskusteltuamme olimme molemmat kylmissämme tuulen vuoksi, joten päätimme viettää loput aamustamme Café Parisienissa. Kun olimme astelemassa komentosillan läheisyydessä sitä kohti, huomasimme kapteenin seisovan kannella keskustelemassa perämiehen kanssa, ja satuimme kuulemaan osan heidän keskustelustaan.
”Nopeus on kahdessakymmenessä kahdessa solmussa”, kapteeni Smith sanoi. ”Olemme muuttaneet kurssia yksitoista astetta etelään, joten pitäkää laiva samalla kurssilla.”
”Hyvä on, nähdään myöhemmin”, perämies vastasi nyökäten tunnollisena ja suuntasi komentosillalle, kapteenin poistuessa kohti laivan sisätiloja.
Thomas ja minä pohdimme ohimennen oliko laiva kenties ollut väärällä kurssilla, vai oliko suunnanmuutokseen jokin muu syy, mutta aihe jäi pian taakse saavuttuamme viehättävään kahvilaan, jossa olimme viettäneet ensimmäisen aamumme yhdessä.
Sisällä oli huomattavasti viileämpää kuin aiemmin, mutta olimme joka tapauksessa suojassa tuulelta, ja upposimme keskusteluihimme, kunnes velvollisuus veti meidät jälleen erilleen.
~
Vietin lounasajan Frutellen pariskunnan seurassa, ja sisätiloissa oli siihen aikaan varsin eloisaa, sillä moni ei viihtynyt kovin kauaa kannella. Piano soi laivan aulassa, ja ympäriltä kuului vilkasta keskustelua ja naurua.
”Kuulitteko, että laiva on muuttanut kurssiaan aiotusta?” rouva Frutelle kysyi minulta lounaspöydässä amerikkalaisella korostuksellaan.
”Itse asiassa kuulin – satuin ohimennen kuulemaan kapteenin mainitsevan sen”, saatoin vastata ja katsoin sitten häntä häkeltyneenä lammaspaistini yli. ”Mutta kuinka ihmeessä te sen tiesitte?”
”Voi, keskustelimme jälleen kapteeni Smithin kanssa”, rouva julisti ylpeänä. ”Kysyin häneltä aika-arviota saapumisestamme New Yorkiin, sillä ilmoitustaululla luki, että laiva on kulkenut tähän saakka suorastaan ennätyksellisen nopeaan. Hän sanoi, että jouduimme muuttamaan kurssia aiotusta, sillä jääalue ulottuu tänä vuonna poikkeuksellisen pitkälle, mutta pääsemme silti luultavasti perille aikataulun mukaisesti.”
Lounaan jälkeen vietin aikaa laivan kirjastossa selaillen erinäisiä käsiini sattuneita kirjoja, kunnes kohtasin siellä nuoren herra Fillbrookin, ja päätimme huvittaa itseämme kokeilemalla laivan gymnasiumia. Huoneessa oli lisäksemme vain eräs muhkeaviiksinen soutulaitetta käyttävä amerikkalainen herrasmies, ja oma kuntoilumme oli lähinnä laitteiden ihmettelyä sekä kevytmielistä kokeilua, ja keskustelua herra Fillbrookin suunnitelmista työllistyä Michiganissa.
Lopulta hyvästelin hänet, sillä olin sopinut tapaavani Thomasin kello neljältä pääportaikon luona, enkä aikonut myöhästyä minuuttiakaan. Löysin hänet odottamassa minua, hymyillen rauhallista hymyään. Itse olin aavistuksen kuumissani kevyen urheiluni jäljiltä, vaikka olin toki riisunut takkini siksi aikaa, joten ehdotin ensi töikseni raitista ilmaa.
”Se sopii”, hän vastasi. ”Olen itsekin ollut aamun jälkeen koko päivän sisätiloissa.”
Kannella tuuli oli tyyntynyt, mutta lämpötila vaikutti laskeneen huomattavavasti aiemmasta. Hengittelimme aikamme meren tuoksua ja katselimme, kun joku lastenhoitaja talutti rivakasti kahta pientä lasta ympäriinsä, jotta he saisivat edes hieman ulkoilmaa, kunnes he taas katosivat sisätiloihin.
”On penteleen kylmä, vai mitä?” Thomas naurahti ja työnsi molemmat kätensä pikkutakkinsa taskuihin.
”Haluatko mennä lämmittelemään?” kysyin, ja katsoin häntä pitkään. ”Kenties jonnekin, missä meitä ei häiritä hetkeen.”
Hän huomasi sävyn kysymyksessäni, ja hänen lempeästä katseestaan luin lupauksen intohimosta.
”Aye”, hän vastasi lopulta hiljaa tuttuun Lancashireläiseen tyyliinsä.
Johdatin hänet kohti hyttiäni ohi matkustajien, jotka olivat täydellisen epätietoisia välillämme vallitsevasta jännitteestä. Täydellisen tietämättömiä tiheään lyövästä sydämestäni ja siitä liekistä, joka paloi sisälläni, kun lähestyimme käytävää, jolla hyttini sijaitsi.
Olimme hädintuskin ehtineet livahtaa sisään, kun löysimme jälleen toisemme ja vartemme kietoutuivat yhteen salaisessa tanssissamme. En saanut tarpeekseni suudelmista, sillä tiesin, että hyttini turva oli ainoa paikka, jossa saatoimme niitä jaella.
Olimme sukeltaneet utopistiseen maailmaan, jossa olimme vain minä ja hän.
Eikä meillä ollut kiire pintaan.
~
Iltaa kohti laivan kuhina laantui huomattavasti, kun monet vetäytyivät aikaisin hytteihinsä. Oli sentään sunnuntai, ja yhtäkkiä laivassa olikin varsin hiljaista. Auringonlasku oli ollut uskomattoman kaunis, ja punaisempi kuin koskaan, ja sitä oli ollut ihailemassa moni matkustaja. Thomas ja minä tapasimme konsertin jälkeen vielä kertaalleen, ja kävimme kannella pimeyden jo koitettua. Yllämme avautui kaunis tähtitaivas, ja oli uskomattoman tyyntä.
Mielikuva hänen vahvasta hahmostaan laivan kaiteen luona vasten meren ja taivaan mustaa kangasta piirtyi mieleeni elävästi, ja piti minulle seuraa kun ajatukseni olivat unen ja valveen rajamailla sinä yönä. Saatoin yhä aistia hänen tuoksunsa ja lämmön, joka säteili hänestä kannella illan koleudessa, kun hän seisoi vieressäni.
Olimme molemmat katselleet samaan suuntaan aavalle merelle,
emmekä olleet hetkeen puhuneet mitään.
Sen jälkeen mikään ei enää ollut ennallaan.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
A/N: Kaikki tarinassa esiintyvät sivuhahmot ovat muuten oikeita henkilöitä. En halua siitä syystä laittaa liikaa sanoja heidän suuhunsa, mutta etenkin rouva Frutelle on saanut tässä hieman suuremman roolin, ja hänen persoonansa onkin sopivasti osin fiktiivinen koska olen itse typonnut hänen nimensä Frutelleksi Futrellen sijaan xD May Futrelle siis oli tosiaankin amerikkalainen kirjailija, ja ehkä tässä ohimennen mainitaan kuinka heille kaikille käy turmassa.
Koska tässä tarinassa käsitellään edvardiaanista queer-suhdetta, koen tarpeelliseksi mainita matkustajan nimeltä majuri Archibald Butt (https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/d/d0/Archibald_Willingham_Butt.jpg/800px-Archibald_Willingham_Butt.jpg) (nimi, jolle en voi olla hymyilemättä, koska omaan lapsellisen huumorintajun). Sain itse tietää alunperin hyvin mielenkiintoista kautta, että hän oli suurella todennäköisyydellä queer – nimittäin lukemalla kirjeen, jossa eräs hänet tavannut naismatkustaja kuvaili häntä todella ylistävään sävyyn. Butt oli myös Yhdysvaltojen presidentti Taftin henkilökohtainen sotilaallinen avustaja ja läheinen ystävä.
Tilanteen vakavuuden selvitessä Titanicilla Butt toimi sankarillisesti ja omaksui asemansa sotilaana, auttaen ihmisiä pelastusveneisiin ja veneitä vesille.
Butt menehtyi turmassa (todennäköisen) taiteilijakumppaninsa Francis Davis Milletin (https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/a/a7/F.D.Millet_Oval_Portrait.jpg) kanssa, jonka kanssa hän asui kaksin suuressa kartanossa. Mahtavaa huomata, että noinkin korkeassa asemassa olevia ihmisiä on elänyt omannäköistä elämää, varsinkin noin maskuliinisella alalla kuin sotaväessä, joskin toki hänen salaisuutensa on ollut lähinnä pienen piirin tiedossa (mutta ei vaikeasti pääteltävissä).
Kuvassa Olympicin pääportaikko toiseksi ylimmältä A-kannelta.
-
(https://i.imgur.com/2VJ1TN2.jpeg)
8.
Maurice Woodward
11.40 pm
Havahduin syvästä unestani tuntemukseen siitä, kuin juna olisi jarruttanut voimakkaasti asemalle niin, että kiskot kirskuivat. Olin pudota lattialle punkastani, etenkin, kun ensimmäistä nykäisyä seurasi nopeasti toinen. Kummallinen ääni jatkui hetken, samalla kun yritin käsittää missä olin.
Kun tulin tolkkuihini, hapuilin sängyn vieressä olevaa lamppua, ja kun sain sen syttymään, nousin istumaan ja kuulostelin. Oli jälleen aivan hiljaista laivan tavanomaista hyminää lukuunottamatta, mutta kului vain noin pari minuuttia, kun sen valtavat moottorit yhtäkkiä sammuivat. Ne käynnistyivät hetkeksi uudelleen, mutta sammuivat jälleen kuin olisivat olleet vaikeuksissa, ja laivaan laskeutui aavemainen hiljaisuus.
Kuulin erinomaisen hyvin, kun ovia aukesi käytävällä, ja joku käveli hyttini yläpuolella A-kannella.
Yritin tokkuraisena käsittää, mistä meteli oli johtunut, ja pohdin oliko laivan moottoriin kenties tullut jokin vika, vai olimmeko kolhineet jotakin toista alusta yön pimeydessä.
Kuulin hiljaista keskustelua käytävältä.
”Mikä se oli?”
”Ei aavistustakaan.”
Päätin nopeasti heittää päällysvaatteita ylleni, ja avasin hyttini oven. Näin laivayhtiön johtajan, Bruce Ismayn, astelevan poispäin hytistään yllään pelkkä pyjama ja sen päälle heitetty aamutakki. Hän käveli ripeästi, ja oletin hänen suuntaavan komentosillalle.
Viereisen hytin ovi aukesi, ja herrasmies työnsi päänsä ulos.
”Kuulitteko tekin sen?”
Päivittelimme hetken kokemaamme, kunnes käytävälle ilmaantui stuertti.
”Ei syytä huoleen, voitte palata vuoteisiinne”, nuori mies vakuutteli itsevarmana.
Minulla ei ollut taipumusta heikkohermoisuuteen, mutta jokin tuntui minusta oudolta, enkä siksi tahtonut palata punkkaani. Laivat tekivät harvoin äkkipysähdyksiä keskellä Atlanttia, ja tulin viimein ajatelleeksi jäätävää ilmaa ja jäävuorivaroituksia, joista olin kuullut edellisenä päivänä rouva Frutellelta. En silti varsinaisesti pelästynyt, sillä ajattelin laivan luonnollisesti kestävän sellaisenkin iskun.
Koska olin nähnyt ja kuullut joidenkin muidenkin poistuvan hytistään, ajattelin käydä kannella katsomassa, näkisinkö siellä mitään erikoista, joka saattaisi selittää pysähdyksemme. Suuntasin hytistäni pääportaikkoon, ja nousin venekannelle, ajatellen vilkaisevani tyyrpuurin puolelle, sillä hyttini sijaitsi sillä puolella. Kohtasin sinne kulkiessani vain toisen stuertin, joka suuntasi kohti A-kannen hyttikäytävää rauhoitellakseen ovistaan kurkkivia matkustajia, toistellen samaa tyynnyttelevää sanomaa, jota oma stuerttimme oli meille vakuutellut.
Kun astuin ulos gymnasiumin viereisestä ovesta, yön poikkeuksellisen kylmä ja raikas ilma iski vasten kasvojani.
Oli hyvin pimeää ja aavemaisen tyyntä, etenkin koska laiva oli seisahtunut, ja huomasin mustan meren näyttävän tasaiselta kuin lasin kumartuessani kaiteen ylle – tai niin ainakin oletin pimeydessä, sillä en nähnyt lainkaan vaahtopäitä. Tähtitaivas oli poikkeuksellisen upea sinä yönä, ja kaukaisuudessa se näytti sulautuvan merenpintaan, kuin olisimme leijuneet tyhjän päällä itse taivaassa.
Katsoin ensin kohti laivan perää, sitten kohti sen köliä, mutta en nähnyt mitään, mikä olisi selittänyt äkillisen pysähdyksemme. Kävelin jonkin matkaa kohti laivan etupuolta, ja katsoin jälleen alas kohti laivan kylkeä, mutta kaikki näytti samalta kuin aina ennenkin. Ehdin jo ajatella, että kyseessä oli todennäköisesti moottorien toimintahäiriö, kunnes näin erään päiväpukeissaan yhä olevan viiksekkään herrasmiehen lähestyvän kölin suunnasta.
”Tiedättekö, mikä on vialla?” kysyin häneltä.
”En nähnyt mitä tapahtui, mutta kannella on jäätä laivan etuosassa”, hän sanoi mietteliäänä. ”Meidän on täytynyt raapaista jäävuorta, sillä en tiedä kuinka se olisi sinne muuten joutunut.”
Kaikesta huolimatta olin hieman yllättynyt kuulemastani, sillä olin käsittänyt, että kurssia muutettiin etelään juuri jääalueen välttämiseksi. Olin kuitenkin hänen kanssaan samaa mieltä, että jään ilmaantuminen kannelle saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa, ja että ilman tavaton kylmyys tuntui viestivän siitä, että olimme jäävuorten läheisyydessä.
”Tuskinpa se kovin suurta vahinkoa on saanut aikaan”, mies jatkoi luottavaisena. ”He luultavasti tarkastavat laivan mahdollisten vaurioiden varalta, ja sitten voimme jatkaa matkaa.”
Vastasin olevani samaa mieltä, enkä vieläkään kokenut erityisen suurta huolta, sillä laivassa oli melko rauhallista, eikä törmäys ollut mielestäni tuntunut kovinkaan rajulta. Äkillinen herääminen unesta oli luultavasti saanut sen tuntumaan pahemmalta kuin se olikaan. Olin lähinnä utelias näkemään alakannelle pudonneen jään, ja päätin siitä syystä kävellä kohti köliä, kun olin hyvästellyt sisätiloihin palaavan miehen.
Tajusin hengitykseni huurustuvan, ja olin jo melko kylmissäni kun pääsin näköyhteyteen laivan alakannen kanssa. Siellä oli hyvin hämärää, mutta huomasin kahden miehen keskustelevan kannella alapuolellani. Toisella oli kädessään jotakin jääkimpaleelta näyttävää, ja toinen vaikutti laivan upseerilta, joka kysyi mieheltä jotakin tämän pitelemästä palasesta. Kauempana saatoin erottaa juuri ja juuri jotakin valkoista kaiteen vieressä.
Olin osannut odottaa sitä, mutta mikä ensi kerran herätti pienen levottomuuden siemenen sisälläni oli huomioni siitä, että laivan keula oli kallistunut aavistuksen verran tyyrupuurin puolelle. Tämä oli mielestäni erikoista, mutta ero ei ollut huomattava.
En voinut olla pohtimatta, oliko Thomas havahtunut törmäykseen, sillä hänen hyttinsä sijaitsi myös tyyrpuurin puolella, ja samassa minut täytti halu etsiä hänet käsiini, jotta voisimme keskustella tapahtuneesta. Suuntasin takaisin sisätiloihin, ja olin helpottunut päästessäni takaisin lämpimään, sillä värisin jo kylmästä ilman päällystakkiani.
Ulkonaoloni aikana yhä useampi näytti nousseen jalkeille, ja joitakin enemmän tai vähemmän pukeutuneita matkustajia pyöri hämmentyneinä ensimmäisen luokan aulassa, yrittäen kysellä lisätietoja niin henkilökunnalta kuin muiltakin matkustajilta.
Vastaukset olivat yhä ympäripyöreitä, ”Ei syytä huoleen” ja ”Ilmoitamme kyllä, jos koemme sen tarpeelliseksi.”
Joidenkin matkustajien keskuudessa tieto mahdollisesta jäävuoresta oli kuitenkin jo levinnyt, ja ennen kuin olin ehtinyt ottaa montaakaan askelta, eräs nuori ja varsin hätäisesti pukeutunut naishenkilö lähestyi minua.
”Anteeksi herra, näittekö kannella syytä siihen miksi olemme pysähtyneet?”
En voinut kuin myöntää, että olimme saattaneet raapaista jäävuorta, sillä kannelle oli pudonnut jäätä, mutta kuten kannella tapaamani herrasmies sanoin rauhoitellen, että tuskinpa se oli mitään vakavaa, sillä laiva oli niin vahvarakenteinen. Nainen kiitti minua, mutta näin huolen hänen kasvoillaan, kun hän palasi ystäviensä seuraan ja levitti sanomaa eteenpäin.
Kun suuntasin alakertaan portaikkoa pitkin tarkoituksenani mennä D-kannelle etsimään Thomasia, törmäsinkin häneen kannella, jossa oma hyttini sijaitsi.
”Maurice!” hän sanoi ja näytti yhtä yllättyneeltä kuin minäkin. ”Olin juuri etsimässä sinua, mutta et vaikuttanut olevan hytissäsi. Halusin varmistaa, että tiedät mitä tapahtui.”
”Luulen, että se oli jäävuori”, totesin ja kerroin, että olin nähnyt jäätä kannella.
”Siitä ei ole epäilystäkään”, hän puuskahti. ”Jäätä tuli läpi D-kannen ikkunoista! Aikamoinen herätys, jos minulta kysytään.”
”Mitä?”
”Kuului kamala riipivä ääni ja yhtäkkiä rysähti”, hän kertoi. ”Kun laitoimme valot päälle, ikkunasta oli tunkeutunut pieniä jäälohkareita, ja niitä on myös hyttikäytävän ikkunoiden alla.”
”Sen on täytynyt olla valtavan korkea jäävuori, jos se on yltänyt D-kannelle saakka”, sanoin hämmästyneenä.
”Sitä se oli. Joku oli työntänyt päänsä ulos ikkunasta ja nähnyt sen.”
Koska uusia ohjeita ei kuulunut, päätimme käydä aikamme kuluksi katsomassa alempia kansia, sillä jos D-kansi oli kärsinyt vaurioita, niitä saattaisi löytyä alempaakin. Etenimme ohi rauhallisen E-kannen, ja kun tulimme F-kannelle, alhaalta nousi muutama matkustaja lisää kohti yläkansia. Emme nähneet tai kuulleet mitään jäästä, mutta kun sitten laskeuduimme G-kannelle, huomasimme, että paikalla oli useampi postitoimiston työntekijä sekä muutama hämmentynyt matkustaja.
Pysähdyimme katsomaan, kun miehet raahasivat postisäkkejä ylös alakannen postitoimistosta.
Tyrmistyimme, kun tajusimme postisäkkien olevan märkiä.
”Mitä täällä on tapahtunut?” Thomas kysyi ääneen meitä kumpaakin askarruttavan kysymyksen.
”Laiva ottaa sisään vettä”, postitoimiston mies vastasi vakavana, ja hänen huolestuneesta katseestaan näin kaiken tarpeellisen.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
A/N: Vaikka kukaan ei kysynyt, käytän tähän pienen puheenvuoron puolustaakseni laivayhtiön omistajaa Bruce Ismayta xD
Koska hän selvisi turmasta, hänet asetettiin tapahtuneen syntipukiksi ja mustamaalattiin mediassa täysin, varsinkin, koska eräs hänen vihamiehensä sattui omistamaan Yhdysvaltalaisen mediatalon. Tämä mustamaalaus on jatkunut kauan tapahtumien jälkeenkin, erityisesti vuoden 1997 Titanic-elokuvan johdosta, jossa Ismay esitetään kierona pelkuri-nilkkinä, joka manipuloi kapteenin tavoittelemaan ennätystä.
Eräs tärkein oikaistava asia on se, kuinka Ismay päätyi pelastusveneeseen. Hän oli koko pelastustoimien ajan pitänyt huolta, että naiset ja lapset pääsivät pelastusveneisiin, ja oli itse kavunnut veneeseen erään toisen miehen kanssa vasta sitten, kun kannella (siinä missä he olivat) ei näkynyt enää naisia ja koska eräs laivan työntekijä oli heitä siihen kannustanut. Tähän on olemassa monta silminnäkijähavaintoa. Hän ei siis kepolotellut tietään veneeseen jotenkin kierosti ja yrittänyt pelastaa omaa nahkaansa.
Toisekseen silminnäkijät kuvaavat sitä kuinka tuhoutunut Ismay oli henkisesti päästyään apuun tulleelle Carpathia- laivalle. Luonnollista järkytystä, itsesääliä, vaiko syyllisyyttä jostakin – tätä en lähde spekuloimaan.
Omien todistustensa mukaan Ismay ei koskaan yrittänyt manipuloida tai kannustaa kapteeni Smithiä yrittämään jonkinlaista ennätystä, ja tämän puolesta puhuu myös todistajanlausunto, jonka mukaan Ismay oli itse asiassa ollut ennätyksen yrittämistä vastaan. Osittain nämä ovat sana-sanaa vastaan asioita, mutta pääpointtinani tässä on se, että todellisuus ei todellakaan ole niin mustavalkoinen kuin millaisena se esitetään. Totta on myös sekin, että vastuu kaikesta laivaan liittyvistä päätöksistä oli yksin kapteeni Smithillä. Kokonaisuudessaan turma oli kuitenkin monen eri asian summa, eikä ketään yksittäistä ihmistä tai asiaa mielestäni voi siitä erityisesti syyttää.
Ja lopuksi: Bruce Ismay (https://i.imgur.com/XGh3z7L.jpeg) oli aikamoinen babe (https://i.imgur.com/4izN2zp.jpeg)... :P
P.S. Otsikkokuvassa osin sulanut jäävuori, joka uskomatonta kyllä on mahdollisesti juuri se, johon Titanic törmäsi. Kuva otettiin viikko tai pari turman jälkeen, ja vuoren kyljessä oli punaista maalia.
-
No olivathan ne tunteet kuitenkin molemminpuoliset. :D Ei se ehkä sittenkään ollut varsinainen yllätys (alkutiedoissakin mainitaan jonkin parituksen olemassaolo ;D), mutta hyvin olit kirjoittanut miesten tutustumisen niin, etteivät Thomasin ajatukset ja tunteet paljastuneet. Jännite heidän välillään kasvoi kutkuttavasti ja päätyi onneksi lempeen eikä torjuntaan ja johonkin kamalaan häväistysjuttuun. ;D Korkeamman ikärajan toimintakin olisi ollut varmasti mukavaa luettavaa, mutta on totta, että valitsemasi lähestymistapa sopii ehkä paremmin tähän tyylilajiin.
Näissä kahdessa viimeisessä luvussa alkaakin sitten tunnelma muuttua pikku hiljaa uhkaavaksi. Hauskaa, miten tätä lukiessa oikeasti jännittää, vaikka periaatteessa tietää hyvin mitä on luvassa. Toki yksittäisten henkilöiden kohtalot eivät ole tiedossa, ja jännitettävää on myös tarkemmassa tapahtumainkulussa, kun en itse tosiaan ole mikään Titanic-tietäjä. :D
Kiitos myös tarinan ulkopuolella tarjoamistasi faktanurkista! Sekä Archibald Butt (muistan että mainitsit tuon nimen joskus arvuuttelupelissä) että Bruce Ismay vaikuttavat kiinnostavilta henkilöiltä.
-
Olen tätä seurannut koko ajan, mutten ole ehtinyt jättää kommenttia kun uusi osa onkin jo ilmestynyt! Kiitos siis tehokkaasta julkaisutahdista, on mukava seurata tällaista otteessaan pitävää tekstiä suht tiheään.
Pidän niin kovasti kielestä, jota käytät. Se sopii täydellisesti ajanjaksoon ja yhteiskuntaluokka tulee myös vahvasti esiin. Brittiläiset herrasmiehet ovat ihanan muodollisia ja samaan aikaan toverillisia.
Kuten itsekin sanoit, tämän ikärajan lempi sopi tarinan muuhun tyyliin paremmin, kuin yksityiskohtaisemmat kohtaukset. Mutta ei näistä kiertoilmauksistakaan tunnetta puuttunut ja miesten välinen jännite oli käsin kosketeltava.
Faktaosiot lukujen jälkeen ovat myös olleet mielenkiintoisia. Omat tietoni Titanicista perustuvat ihan täysin siihen 97 leffaan, joten näitä on ollut mielenkiintoista lukea! Kivaa, että yksityiskohdat paikoista yms. ovat tosia. Ihanaa myös, että olet höystänyt tätä kuvilla!
Jännitys alkaakin tässä tiivistyä, jään jännityksellä odottamaan, miten käy ;D
-
Paquette: Joo, tunsin vähän myös, että jos tarina olisi pyörinyt korkeamman ikärajan toiminnan ympärillä niin se olisi jollain tapaa ehkä ollut vähän epäkunnioittavaa myös itse tragediaa kohtaan ja vienyt siltä turhan paljon huomiota, kun tavoitteena on kuitenkin myös käsitellä turmaa kokonaisuutena, eikä ainoastaan Mauricen ja Thomasin suhteen kautta. Lienee kuitenkin sanomattakin selvää, että mukavaa heillä siellä hytissä on kuitenkin ollut ::) Kiva että faktat kiinnostaa! Koen itse välillä olevani vähän sellainen jaarittelija noissa authors noteissa, niin kiva että niitä joku lukeekin xD
Skorpioni: Jee, kiva kuulla että olet yhä mukana! Olen tätä tosiaan kirjoittanut varsin pikaiseen tahtiin, ja siinä onneksi auttaa tuo, että pyrin pitämään kappaleet vähän lyhyempänä kuin mitä normaalisti kirjoittaisin. Hyvä, että vanhahtava kieli ja muodollisuus tulee esiin tekstistä! Itselläni on totaalinen heikko kohta brittiläisille herrasmiehille, joten heidän maneereistaan kirjoittaminen on mielipuuhaani. Mahtavaa, että sielläkin faktaosiot koettu hyödylliseksi, koska rupesin niitä nyt vain innostuksissani kysymättä tarjoamaan tarinan oheen :'D
Jännitys tosiaan tiivistyy, saa nähdä mikä kohtalo kenelläkin on ja miten käy Mauricelle ja Thomasille.
-
(https://i.imgur.com/r12fxb0.jpeg)
9.
Maurice Woodward
”Kuinka huono tilanne on alhaalla?” kysyin.
Postimies oli hetken hiljaa, ennen kuin vastasi rehellisenä: ”Melko huono.”
Hänen sanansa kylmäsi sydämiämme, ja vilkaisimme toisiamme, minä ja Thomas. Emme saattaneet käsittää, että tuo kaunis alus oli todellakin kärsinyt törmäyksessä niin merkittävän vaurion, että meri oli päässyt sisään laivaan.
Muutama keskenään jupiseva toisen luokan matkustaja alkoi lipua ohitsemme kohti omaa aulaansa, kun taas me suuntasimme takaisin ensimmäisen luokan tiloihin. Olimme juuri päässeet takaisin A-kannelle, kun tajusimme, että laivan moottori oli käynnistynyt jälleen.
”Liikummeko me?” Thomas ihmetteli ja koetteli portaikon kaidetta tunteakseen laivan värinän.
”Siltä vaikuttaa”, totesin. ”Eikö se ole hyvä merkki?”
Kiirehdimme ulos kylmälle kävelykannelle, jossa oli lisäksemme muutama muu matkustaja, ja totesimme, että laiva todellakin liikkui hitaasti yössä. Näkymä helpotti oloamme hieman, joten palasimme sisätiloihin ajatellen, että tilanne oli mahdollisesti saatu hallintaan.
Tunnelma pääaulassa oli rauhallinen, eikä kukaan muu ensimmäisen luokan matkustaja meidän lisäksemme näyttänyt tietävän sitä, että laivaan oli syntynyt vuoto. Alakannella näkemämme oli hermostuttanut meitä, mutta olimme yhtä mieltä siitä, että laiva tulisi kaiken järjen mukaan pysymään pinnalla. Vesitiiviit ovet oli luultavasti suljettu, ja vesi pitäisi äyskäröidä pois vaurioituneelta osastolta, vähintäänkin viivästyttäen matkaamme, jonka oli ollut tarkoitus päättyä jo kahden päivän kuluttua.
Törmäsimme pian Frutellen pariskuntaan, joka oli saapunut aulan pieneen ihmisjoukkoon. Jotkut olivat jo poistuneet takaisin hytteihinsä kuullessaan laivan käyvän jälleen.
”Vettä? Hyvänen aika…” rouva Frutelle päivitteli huolestuneena, kun kerroimme heille vuodosta. ”Luuletteko, että joudumme vaihtamaan laivaa? Tuskin pääsemme tätä menoa New Yorkiin keskiviikoksi.”
”Se lienee mahdollista”, myönsi Thomas ja katseli mietteliäänä ympärilleen.
Aulassa oli enää lisäksemme kolme muuta ihmistä, ja tunsimme kaikki olomme hieman hämmentyneiksi. Herra Frutelle ehdotti, että palaisimme kaikki hytteihimme, kunnes saisimme lisätietoa, mutta Thomas ja minä päätimme jäädä vielä hetkeksi seuraamaan tilannetta.
Keskustelimme jonkin aikaa hiljaa kauniissa aulassa ja katsoimme sisään tupakkahuoneeseen, jossa muutama nuori herrasmies oli jatkanut korttipeliään. Oven lähistöllä stuertti kirjoitti jotakin kaikessa rauhassa lehtiöönsä, ilmeisesti odottaen huoneen tyhjenevän, jotta pääsisi siivoamaan.
Juuri mikään ei antanut ymmärtää, että jotakin poikkeuksellista olisi tapahtunut, mutta me kaksi emme olleet unohtaneet postimiehen ilmettä. Näimme ikkunoista, että laivan kävelykannella oli yhä joitakin ihmisiä – kenties sellaisia yksilöitä, joilla oli suurempi taipumus levottomuuteen.
Nousimme vielä kertaalleen yläkannelle, sillä halusin varmistua siitä, oliko laiva yhä hieman kallellaan tyyrpyyriin, mutta ennen kuin ehdimme astua ulos, huomasimme ikkunasta, että yhden pelastusveneen päällä oli nyt merimies, joka irrotti sen peitettä.
”Minulla on tunne, että tästä tulee pitkä yö, Thomas”, sain sanottua pahaenteisesti, ennen kuin A-kannelta alkoi kuulua jonkinlaista kailotusta.
Siirryimme kiireisesti yhden porrasvälin alemmas, ja laivan keulan suunnasta ilmaantui toinen varsin pitkä stuertti, jonka olin nähnyt kyseisellä kannella aikaisemmin. Hän käveli ripeästi ja näytti nyt huomattavasti valppaammalta.
”Pelastusliivit päälle, ja venekannelle!” hän kuulutti suurella äänellä. ”Löydätte ne hytistänne. Silkka varotoimi vain – mutta kaikkien on toteltava.”
Sitten hän jatkoi kohti hyttikäytäviä, ja alkoi koputtelemaan oviin ja toistamaan samaa viestiä.
Katsoin Thomasiin, joka vaikutti uponneen ajatuksiinsa. En ollut koskaan nähnyt häntä niin vakavana. Koska tiesin hänen tietävän varsin paljon konemekaniikasta, päättelin, että hän pohti kuumeisesti vaurioiden tasoa.
”Mutta eihän tämä laiva voi upota?” kysyin ääneen hiljaisen, liki lapsenomaiselta tuntuvan kysymyksen, arvaten hänen mietteensä.
Thomas kohtasi katseeni, ja hellä lämpö palasi hänen silmiinsä.
”Se on vahvaa tekoa, joten toivokaamme parasta”, hän vastasi, hymyillen rohkaisevasti. ”Sinun on kuitenkin syytä tehdä niin kuin stuertti sanoi.”
”Etkö sinä aio noudattaa käskyä?” katsoin häntä kummastuneena.
”Minun on ensin löydettävä toverini”, Thomas sanoi ja katseli ympärilleen. Hyttikäytäviltä kuului nyt ääniä, kun oviin koputeltiin ja matkustajia alkoi jälleen ilmaantua hyteistään. ”Kuulumme periaatteessa laivan henkilökuntaan. Voin kuitenkin tulla mukanasi alakertaan.”
Kun laskeuduimme portaat alas, kuulimme yhä selvemmin eräältä B-kannen hyttikäytävältä kantautuvan jyskeen.
”Mikä kumma tuo ääni on?” Thomas ihmetteli, ja päätimme samassa käydä katsomassa.
Huomasimme kolmen naishenkilön sekä yhden herrasmiehen kokoontuneen erään hytin edustalle, ja joku vaikutti hakkaavan hytin ovea sisältäpäin raivokkaasti.
”Päästäkää minut ulos, pentele vie!” kuului miehen kiihtynyt ääni hytistä.
”Mikä täällä on ongelmana?” kysyin seurueelta, josta pari naishenkilöä oli juuri tehnyt vaisun yrityksen ovea avatakseen.
Hytin sisällä oleva mies meuhkasi yhä ja riuhtoi ovea hermostuneena.
”Tuolla on joku lukkojen takana”, vanhempi rouva sanoi epävarmana, ”mutta hän vaikuttaa epätasapainoiselta. Ehkä hän on saanut liikaa juodakseen...”
”Kuuletteko? Avatkaa ovi heti paikalla!”
”Ei syytä huoleen”, virkkoi vieressämme seisova tukeva herrasmies itsevarmana ennen kuin ehdimme tehdä mitään. ”Poikani hoitaa homman käden käänteessä. Hänellä on nähkääs enemmän ruista ranteessa kuin minulla. Pieni hetki vain!”
Hän marssi samassa pitkin käytävää omaan hyttiinsä, ja palasi pian vanavedessään pitkä ja riuskan näköinen nuori mies. Kun he pääsivät oven luo, nuori mies pyysi hyttinsä vankina olevaa miestä seisomaan syrjemmälle, ja heittäytyi sitten kylki edellä vasten ovea, joka irtosi kertaheitolla saranoiltaan kovan rysäyksen saattelemana.
Hytistä kiirehti käytävälle helpottunut vanhempi mies, joka kiitteli vuolaasti meitä kaikkia ja kätteli oven hajoittanutta nuorta miestä, vaikuttaen nyt huomattavasti rauhallisemmalta.
”Lukko oli jostain syystä jumittanut”, hän sanoi hengästyneenä. ”Tuhannet kiitokset teille…”
Yhtäkkiä paikalle ryntäsi metelin hälyttämänä stuertti, jonka olin nähnyt aiemmin kirjoittamassa muistikirjaan tupakkahuoneen luona.
”Mitä helvettiä tämä oikein tarkoittaa?” hän aloitti huomattavan vihaisena ja osoitti rikkoutunutta hytin ovea, kuin se olisi ollut hänen oma etuovensa. ”Seisotte täällä hajoittamassa laivayhtiön omaisuutta, vai? Te, herraseni, olette pulassa”, hän astui hyvin lähelle oven hajoittanutta nuorta miestä ja käänsi nyt sormensa tätä kohti syyttävänä ja heristi sitä, kuin olisi torunut koulupoikaa. ”Kun pääsemme New Yorkiin, voitte olla varma siitä, että tällä on teille varsin hintavia seurauksia.”
”Rauhoittukaa, hyvä mies”, toppuutteli Thomas, eikä hänen leppoisan sovitteleva ilmeensä värähtänytkään. ”Tähän hätään ei juuri ollut muita vaihtoehtoja. Lukko oli jumittunut.”
”Hyvä herra”, stuertti kääntyi Thomasin puoleen ärtyneenä, ”kenties te ette muusikkona käsitä sitä vastuuta joka minulla on laivan stuerttina siitä, ettei laivayhtiön omaisuutta–”
”Anteeksi nyt, mutta jos laivassa on vettä ja kaikkien on siirryttävä kannelle, emme voi jättää ketään lukkojen taakse hyttiinsä”, korotin ääntäni tuohtuneena siitä, että mies oli suunnannut raivonsa Thomasiin.
Mies hiljeni ja katsoi minua epäuskoisena, jolloin tajusin, ettei kaikilla stuerteilla ollut tilanteesta sen parempaa kuvaa kuin matkustajillakaan.
”Vettä laivassa? Mistä kuulite sellaista?”
”Postiruumassa on vettä alakannella”, vastasin. ”Näimme sen omin silmin varmaankin noin puoli tuntia sitten.”
Kaikki ympärillämme vaikuttivat hieman tyrmistyneiltä, ja stuertin raivo tuntui laantuvan ainakin aavistuksen. Jonkinlaisen jupinan saattelemana hän käskytti meitä kaikkia hakemaan pelastusliviimme ja kokoontumaan venekannelle, ennen kuin poistui levittämään samaa sanomaa muille matkustajille.
Thomas ja minä lähdimme kävelemään kohti omaa hyttikäytävääni, kun portaita pitkin nousivat hänen täysissä pukeissaan olevat orkesteritoverinsa Albert, jonka kuorsauksesta Thomas oli valittanut, sekä orkesterinjohtaja herra Hartley, jotka kantoivat kontrabassoa ja viuluaan. He viittasivat hänet hienovaraisesti luokseen, joten jäin itse odottamaan syrjemmälle.
Vaihdettuaan muutaman kiireisen sanan portaikossa usean nyökkäyksen säestämänä, Thomas palasi luokseni, tovereidensa suunnatessa yläkertaan.
”Maurice, minun on palattava töihin”, hän sanoi ja seurasi katseellaan yläkertaan pikku hiljaa virtaavia matkustajia, joista osa oli jo pukenut valkoiset pelastusliivit ylleen enemmän tai vähemmän onnistuneesti. ”Jos kaikki kokoontuvat aulaan ja kannelle, on orkesterin tehtävä viihdyttää heitä ja pitää heidät rauhallisina.”
Ajatus erosta tuntui epämääräisen epämiellyttävältä rinnassani, mutta ainakin tietäisin mistä löytää hänet, jos sille tulisi tarvetta.
”Ymmärrän”, nyökkäsin. ”Nähdään siis myöhemmin.”
”Aye”, hän hymyili. ”Nähdään myöhemmin.”
Katsoin kuinka hän katosi kiireisin askelin kohti alakertaa hakemaan selloaan, ja suuntasin sitten itse kohti hyttiäni hakeakseni kaapin päällä odottavan pelastusliivin. Kun pääsin käytävän päässä olevan hyttini luo ja sovitin avainta lukkoon, tajusin, etten saanut ovea auki.
Yritin yhä uudelleen ja uudelleen, enkä voinut käsittää kuinka ovi, joka oli toiminut moitteettomasti koko matkan ajan saattoi yhtäkkiä olla rikki. Oven rysäyttäminen auki väkisin kuten vangiksi jääneen miehen tapauksessa tuntui ylimitoitetulta silkan pelastusliviin vuoksi, joten päätin sen sijaan etsiä jonkun vähemmän raivokkaan stuertin käsiini.
Säilytin onnekseni rahojani kirjekuoressa pikkutakin taskussani, joten ne kulkivat jatkuvasti mukanani, mutta olisin mielelläni päässyt pelastusliviin lisäksi käsiksi ulkotakkiini, jos kerran joutuisin seisomaan laivan kannella tuossa hyytävässä yössä.
”Anteeksi”, pysäytin tutun nuoren stuertin lähellä aulaa, joka oli alunperin rauhoitellut meitä törmäyksen sattuessa, ja selitin hänelle, etten päässyt hakemaan pelastusliviiäni.
Kiireisen oloinen stuertti koetti avata hyttini ovea siinä onnistumatta, ja melko pian hän luovutti.
”Minulla on ylimääräisiä varastossa, seuratkaa minua”, hän sanoi, ja seurasin häntä läheiseen varastohuoneeseen, jonka hyllylle oli kasattu valkeita pyyhkeitä ja pelastusliivejä.
Hän ojensi niistä minulle yhden, ja kiitettyäni hän kourasi pinollisen käsivartensa alle, kiirehtien sitten jakamaan loput niitä tarvitseville.
Suuntasin takaisin koristeelliseen portaikkoon noustakseni takaisin pääaulaan, josta kuulin jo huomattavan määrän puheensorinaa.
Kun astuin ensimmäiselle askelmalle, koin kuitenkin kummallisen tuntemuksen: Jokin tuntui omituiselta portaikossa. Väärältä. Oli aivan kuin askeleni eivät olisi istuneet portaisiin normaaliin tapaan, ja tunsin niiden vastustavan kummallisesti yritystäni nousta niitä, ja työntävän minua takaisin. Eroa oli mahdotonta havaita silmin, mutta jokin selittämätön niissä tuntui fysiikan lakien vastaiselta.
Tajusin samassa miksi hyttien ovet olivat jumittaneet. Laivan asento oli muuttunut.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
A/N: Tuollainen hyttiin jumittuminen tapahtui myös oikeasti! Miesparka oli varmaan vain paniikissa ja vaikutti siksi agressiiviselta. Onneksi jotkut auttoivat hänet sieltä pois.
Otsikkokuvassa on tällä kertaa laivan orkesterin nuorin jäsen, ranskalaissellisti Roger Bricoux (https://i.imgur.com/QnS065r.jpeg) (20v). Hän valitettavasti ei selvinnyt turmasta.
Pieni sananen laivan kansien layoutista: A-kannen yläpuolella oli siis vielä venekansi (eli jossa pelastusveneet ovat, ja jossa voi kävellä ilman kattoa päänsä päällä - tunnetaan myös nimellä sun deck) ja jossa sijaitsi myös muutamia hienompia ensimmäisen luokan hyttejä. Tältä (https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/f/fe/Grand_Staircase_aboard_the_RMS_Olympic_%28William_H._Rau_1911%29.jpg) näytti A-kannella (kuva sisarlaiva Olympicilta), ja tässä (https://i.imgur.com/OKikERx.jpeg) virtuaalinen näkymä venekannelta (alhaalla näkyy A-kansi).
Tässä (https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/a/aa/Titanic_outdoor_gym.jpg) sen sijaan seisoo matkustaja Percival White Titanicin venekannella gymnasiumin vieressä (gymnasiumin ikkunat vasemmalla). Hän menehtyi turmassa, kuvan ottaja pappi Francis Browne selvisi, sillä hän poistui laivasta jo Queenstownissa.
//Tuo Olympicin kaunis kellopaneeli (https://i.imgur.com/NGbcIRg.jpeg) on muuten myös yhä olemassa, se löytyy Southamptonin SeaCity -museosta. Se on maalattu jossain vaiheessa valkoiseksi, ja sitä ennen se maalattiin 30-luvulla trendikkään avokadonvihreäksi kuin myös koko portaikko :') Kello siitä on hukassa syystä tai toisesta.
-
(https://i.imgur.com/T3vVyUJ.jpeg)
10.
Maurice Woodward
Saavuttuani pääaulaan huomasin sen olevan jo varsin ruuhkainen. Tunnelma oli rauhallinen mutta se väreili epätietoisuutta, ja yöllinen kokoontuminen tuntui kuin jonkinlaiselta kummalliselta nurinkuriselta juhlalta, etenkin koska orkesteri aloitteli soittoaan seinän vierustalla.
Thomas oli ehtinyt takaisin ennen minua, ja näin hänen parhaillaan ottavan selloaan nahkakotelosta. Pelastusliivi ja takki lepäsi hänen vieressään tuolilla. Livahdin hänen luokseen oma pelastusliivi kädessäni ja mainitsin hänelle hiljaa, mitä olin havainnut portaissa.
”Laiva tuntuu nojaavan eteenpäin”, jatkoin lähes kuiskaten, jotta en huolestuttaisi muita lähellämme olevia.
”Huomasin saman”, hän vastasi pohtivana ja vilkaisi portaissa seisovia matkustajia, jotka odottivat pääsyä kannelle. ”Sen on täytynyt ottaa sisään kiitettävän määrän vettä.”
Sitten hän käänsi katseensa vaatetukseeni ja sanoi hymyillen: ”Mies hyvä, siedät joko erinomaisesti kylmää tai et ymmärrä kuinka jäätävää kannella on tänä yönä. Missä on päällystakkisi?”
Selitin, että hyttini ovi oli jumissa, ja että olin saanut pelastusliivin varastosta. Thomas tarttui samassa tuolilla olevaan takkiinsa, ja ojensi sitä minulle.
”Ota tämä. En tarvitse sitä juuri nyt”, hän sanoi. ”Minulla on toinen takki hytissäni, jonka voin hakea tarvittaessa.”
”Oletko varma?” kysyin ja vastaanotin takin epävarmana. ”En tahtoisi sinun kärsivän kylmästä vuokseni.”
”Toinen takkini on yhtä lämmin”, hän vakuutteli ja naurahti sitten: ”Ainakin saan siten säästettyä molemmat, jos joudumme hylkäämään laivan.”
Kiitin häntä vuolaasti, sillä olin varma, että ilman hänen ystävällisyyttään olisin todennäköisesti vähintäänkin vilustunut kannella. Puin ylleni hänen lämpimän Norfolk-takkinsa ja pujotin valkean, korkkitäytteisen pelastusliivin sen päälle, kiristäen nauhat ympärilleni. Kuten ilmiselvästi moni muukin, tunsin oloni hieman hölmöksi se päälläni. Oli vaikeaa käsittää, että sille todellakin oli tarvetta.
Thomas istui alas valmiina soittamaan, ja katsoi minua pitkään sellonsa äärestä, kun aloin tekemään lähtöä.
Jos olisin voinut, olisin suudellut häntä siinä ja nyt. Hänen katseensa viestitti samaa, ja oli kuin olisimme jakaneet suudelman ajatuksen tasolla muiden tietämättä – niin värisyttävä oli tuon tumman katseen vaikutus kehossani.
”No, nähdään taas, Thomas”, sanoin suu kuivana ja pakotin itseni liikkeelle. En tiennyt lainkaan, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan, muuta kuin että siirtyisin kannelle. ”Pidän sinut tarvittaessa ajan tasalla.”
Hakeuduin takaisin ihmismassan joukkoon, joka liikkui hitaasti ja häkellyttävän kohteliaasti venekannelle gymnasiumin viereisistä ovista. Kukaan ei töninyt tai etuillut. Koin hetkellistä ylpeyttä pääosin englantilaisista kanssaihmisistäni, sillä kaikki haaksirikkotarinat tapasivat kuvata kiljuvia ja pyörtyileviä naisia, jollaisia en nyt nähnyt ympärilläni. Ainoastaan hiljaista tyyneyttä, ja halua noudattaa laivan henkilökunnan ohjeita.
Kun laskin käteni kaiteelle, tajusin, ettei laivan moottori käynyt enää. Oli kuin sen sydän olisi pysähtynyt. Hiljaisuuden oli täyttänyt puheensorina ja venekantta kohti liikkuessa voimistuva humina, joka tuntui aiheutuvan laivan päästäessä ulos ylimääräistä höyryä.
Ihmisjoukosta löysin herrat Fillbrookin ja Cadwellin, joiden kanssa odotin yhdessä kannelle pääsyä. Huomasin nuoren herra Fillbrookin vaikuttavan aavistuksen hermostuneelta, mutta herra Cadwell naureskeli luottavaisena.
”Kaikenlaiseen sitä joutuukin”, hän totesi. ”Olisin mieluummin jäänyt petiini. Palaamme kai kuitenkin takaisin hytteihimme, kunhan tilanne on tutkittu, vai mitä?”
”En olisi siitä kovin varma”, vastasin ja vilkaisin Thomasia, jonka sellon sointi kantautui nyt alhaalta aulasta. ”Luulen, että keulaan on päässyt paljon vettä. Tunnette kai, että olemme epätasapainossa.”
”On siis totta, että laiva ottaa sisään vettä?” herra Fillbrook kysyi, ja näin jotakin pelonkaltaista hänen poikamaisissa silmissään.
Nyökkäsin ja kerroin nähneeni sen itse alakannella.
”Mutta entä laipiot, herra Cadwell?” nuori mies kääntyi insinöörin puoleen ja nuoli hermostuneena huuliaan. ”Sanoitte...sanoitte että niitä on kuusitoista, ettekö vain? Kuusitoista vesitiivistä laipiota.”
”Kyllä vain”, herra Cadwell vastasi rauhoittelevasti. ”Siksi en ole huolissani, eikä teidänkään tulisi olla. Alus on tehty juuri tämänkaltaisia onnettomuuksia ajatellen.”
En voinut sanoa olevani samaa mieltä. Minulla oli nyt vahva, selittämätön tunne siitä, että olimme kokemassa jotakin peruuttamatonta. Ainakaan en uskonut enää palaavani hyttiini.
Kvartetti soitti rauhallista, mutta hyväntuulista musiikkia, ja sellon tummat sävelet hyväilivät korviani. Kaiken epävarmuuden keskellä se tuntui lempeältä ja tutulta, aivan kuten Thomas itsekin.
Ennen kuin viimein astuimme ovesta öiselle kannelle, vilkaisin häneen toistaiseksi viimeisen kerran porraskaiteen yli. Hän näytti keskittyneeltä, siltä, kuin olisi halunnut hoitaa velvollisuutensa muusikkona pitääkseen tilanteen mahdollisimman miellyttävänä kaikille osapuolille.
Venekannella meitä vastassa oli sen sijaan kuurouttava melu, kun öiselle tähtitaivaalle purkautui höyryä suurella paineella laivan savupiippujen venttiileistä. Se peitti alleen kaikki keskustelun äänet, ja jokaisen oli huudettava toverinsa korvan vieressä, jotta jotakin saatiin sanottua.
Matkustajat parveilivat pelastusveneiden läheisyydessä, samalla kun merimiehet ja perämiehet valmistelivat niitä laskuun. Näin ikkunoista, että moni matkustaja oli jäänyt odottamaan gymnasiumin lämpöön. Osa oli pukeutuneena lähes kaikkeen omistamaansa, toiset olivat vain ehtineet heittää jotakin hätäisesti yövaatteidensa ylle.
Oli hyvin kylmää, mutta kaikki oli omituisen pysähtynyttä. Ilmassa ei ollut tuulenvirettäkään nyt kun laiva oli jälleen seisahtunut, ja meri näytti yhä virheettömän tasaiselta, aivan kuin olisimme yhtäkkiä olleet maalla. Kohotin katseeni kuuttomaan taivaaseen, ja hämmästyin sitä, kuinka kirkkaana näin tuhannet tuikkivat tähdet, jotka täplittivät sen samettisen mustaa kangasta.
Jollain tapaa tunsin olevani unessa – kuin olisin seurannut tilannetta ulkopuolelta. Kaikki tuntui epätodelliselta, sillä olin läpi elämäni kuullut useita tarinoita haaksirikoista, mutta siinä me nyt olimme kokemassa sellaista itse.
”Naiset ja lapset alemmalle kannelle!” kuulin erään perämiehen huudon vapautuvan höyryn aiheuttaman metelin seasta. Hän vaikutti pukeutuneen kiireisesti, kuin olisi ollut nukkumassa törmäyksen sattuessa. ”Herrasmiehet, ottakaa askel taaksepäin veneistä.”
Seurasi jonkinlaista hämmennystä, kun puolisot yhtäkkiä käsittivät tulevansa erotelluiksi. Suurin osa naisista totteli kuitenkin lopulta mukisematta ja lähti liikkumaan takaisin kohti sisätiloja joko yksin tai miehensä saattamana, mutta pari naishenkilöä tarrautui tiukasti aviomiehensä käsivarteen, ja vaati suurta suostuttelua niin perämiehen kuin aviomiesten osalta saada heidät irrottamaan otteensa.
Joksikin aikaa siihen osaan kantta jäi vain miehiä, ja siirryimme lähemmäs seinää jotta henkilökunta saisi työskennellä rauhassa, mutta lisää ihmisiä virtasi yhä paikalle, osa paarpuurin puolelta tai muilta kansilta, eikä tieto kulkenut kovin tehokkaasti melun vuoksi.
Kaikkien helpotukseksi höyryn aiheuttama jylinä lakkasi pian, ja saatoimme viimein kuulla mitä ympärillämme tapahtui. Pelastusveneiden telineistä kuului kitinää, kun merimiehet veivasivat niitä laskuasentoon, eikä perämiesten tarvinnut enää huutaa ääntään käheiksi.
Yhtäkkiä kuului nopea sihahtava ääni, ja jotakin kohosi kimaltelevana taivaalle, räjähtäen sitten suurena ja säkenöivänä kuin valtava valkoinen ilotulitusraketti. Se valaisi hetkeksi kaiken ympärillään – näin kanssamatkustajieni häkeltyneet, ylöspäin kääntyneet kasvot selkeästi sen valossa. Sitten räjähdyksen rippeet väreilivät ja himmenivät kuin kultasade, ja olimme jälleen pimeydessä.
Uskon viimeistenkin toiveikkaiden käsittäneen mitä se tarkoitti: Tilanteemme oli vakava, ja yritimme kutsua apua lähettämällä ilmoille hätäraketteja. Matkustajien joukossa purkautui hetken aikaa kiivasta keskustelua ja ihmettelyä, ja tietyin väliajoin taivaalle nousi raketti toisensa jälkeen.
”Tuo ei ole hyvä merkki…” kuulin herra Fillbrookin jupisevan levottomana vieressäni.
Minä ja herra Cadwell emme osanneet sanoa mitään lohdullista, sillä myös omat sydämemme olivat vajonneet näystä. Erityisesti herra Cadwell oli vakavoitunut huomattavasti aiemmasta.
Pian joku huomautti, että kaukaisuudessa näkyi jonkin toisen aluksen valot, ja me, jotka seisoimme hänen lähellään katsoimme kaikki siihen suuntaan, olettaen, että se kenties olisi Olympic tai jokin muu New Yorkista palaava alus, joka voisi kiirehtiä apuumme. Siinä odotellessamme se näytti kuitenkin mielestäni vain etääntyvän sijainnistamme, sillä kun katsoin sitä seuraavan kerran, saatoin hädintuskin enää erottaa sen vasten horisonttia.
Ensimmäinen vene lähistöllämme oli viimein valmis laskuun, ja paikalle tullut pitkään villakangastakkiin sonnustautunut perämies katseli ympärilleen ja huusi: ”Onko naisia veneeseen ennen kuin laskemme sen alemmalle kannelle?”
Muutama nainen oli ilmaantunut yläkannelle, joten hän alkoi komentamaan heitä kyytiin, mikä oli helpommin sanottu kuin tehty. Naiset olivat haluttomia astumaan kiikkerän oloiseen paattiin, ja tahtoivat pysyä miestensä rinnalla. En voinut heitä siitä syyttää, sillä valaistu laiva allamme tuntui vakaalta kalliolta verrattuna noihin epäilyttävän mustuuden yllä roikkuviin puuveneisiin.
”Olkaa hyvät vain, se on täysin turvallista”, kuulin miesäänen puhuvan kärsivällisesti, ja samassa tajusin, että nyt jo lämpimämmin pukeutunut laivayhtiön johtaja Ismay oli keskuudessamme.
Hän saattoi muutaman epäröivän naisen veneeseen, ja lopulta muutama muukin liittyi heidän seuraansa. Näin aviomiesten hyvästelevän vaimonsa kaiteen luona ja vakuuttelevan heille, ettei heidän tarvinnut olla huolissaan.
”Kuka seuraavaksi?” pitkätakkinen perämies huusi, mutta kun kukaan muu ei tahtonut liittyä seuraan, hän käski laskea veneen seuraavalle kannelle, jotta siihen saataisiin lastattua lisää naisia ja lapsia.
”Enkö voisi nousta kyytiin?” kysyi mies, joka oli juuri laittanut vaimonsa paattiin, mutta perämiehen komento oli terävä:
”Vain naisia ja lapsia – olkaa hyvä ja siirtykää kauemmas.”
Ensimmäistä venettä laskettiin nyt alemmalle kannelle, jonne naiset oli aiemmin käskytetty.
Kumarruimme kaiteen yli katsomaan, kuinka muutama nainen kapusi kyytiin seuraavalta kannelta, mutta myös siellä naisväki vaikutti haluttomalta astumaan veneeseen, ja lopulta veneeseen otettiin muutama merimies soutamista varten, kunnes se laskeutui veteen kyydissään vain parikymmentä henkeä, vaikka siihen olisi mahtunut kymmeniä lisää.
Ensimmäisen pelastusveneen onnistuneen laukaisun rohkaisemana useampi nainen oli halukas kiipeämään seuraavaan veneeseen, joka alkoi täyttyä huomattavasti nopeammin. Seurasin tätä hetken, kunnes totesin, ettei minusta ollut juuri hyötyä siinä missä seisoin, joten päätin kävellä kohti laivan perää, jossa neljä viimeistä tyyrpuurin puoleista pelastusvenettä sijaitsivat. Herrat Fillbrook ja Cadwell jäivät aloilleen, sillä herra Fillbrook oli toiveikas, että pääsisi pelastusveneeseen, kunhan naisia ei enää löytyisi kannelta.
Se oli viimeinen kerta kuin näin hänet.
Saapuessani jälkimmäiseen osaan kantta yllätyin nähdessäni sen olevan lähes tyhjä. Joitakin miesmatkustajia seisoskeli kaiteen luona katselemassa pelastusvenettä, jota laskettiin paraikaa alemmas.
”Missä kaikki ovat?” kysyin eräältä herrasmieheltä.
”Miehiä pyydettiin siirtymään paarpuurin puolelle”, vanhempi mies vastasi, ”mutta tilanne siellä on toivoton, ihmisiä on liian paljon. Täällä mahdollisuudet vaikuttavat paremmilta.”
Kiitin häntä ja päätin käydä joka tapauksessa katsomassa, mitä toisella puolella tapahtui, sillä halusin olla jollain tapaa avuksi.
Kulman takana kohtasin kiireisen näyn – veneitä laskettiin alas täyttä häkää, ja kannelle oli pakkautuneena satoja ihmisiä, pääosin miehiä. Näin itse kapteenin olevan paikalla, ja ohjaavan naisia veneisiin megafoni kädessään kauempana kannella. Veneisiin huolittiin myös etummaisia miehiä, jos naisia ei riittänyt.
Yhtäkkiä tajusin seisovani Frutellen pariskunnan lähellä, joka seisoskeli hämmentyneenä väkijoukon perällä, ja huolestuin hieman siitä, ettei rouva ollut vielä pelastusveneessä.
”Rouva Frutelle”, puhuttelin häntä yllättyneenä. ”Ettekö tahdo nousta pelastusveneeseen?”
”Voi, väkeä on aivan liian paljon”, hän sanoi ja katseli levotonta väkijoukkoa edessämme. ”Ja onkohan se aivan välttämätöntä?”
”Pahoin pelkään, että on”, sanoin ja vaihdoin katseen hänen aviomiehensä kanssa. Jaques Frutellen ilme viestitti hänen käsittäneen tilanteemme vakavuuden. ”Mutta tyyrpuurin puolella ei ole juuri nyt melkein ketään, seuratkaa minua!”
Johdatin amerikkalaispariskunnan kiireen vilkkaa pois väkijoukosta ja toiselle puolelle, jonne oli ilmaantunut lisää miehiä heidän todettuaan paarpuurin puolen liian ruuhkaiseksi. Toista pelastusvenettä laskettiin juuri alemmas, ja juoksin katsomaan sitä laidan yli. Veneessä oleva merimies katsoi ylöspäin kohti minua ja huusi:
”Onko siellä naisia?”
”On!” huusin hengästyneenä, turhautuneena siitä, ettemme olleet ehtineet ajoissa.
”Siinä tapauksessa tulkaa kiireesti A-kannelle!” hän vastasi. ”Odotamme teitä hetken.”
Käännyin ja huomasin samalla yksinäisen nuoren naisen harhailevan lähistöllä. Hän näytti vaatteidensa perustella tulleen ylös kannelle kolmannesta luokasta ja etsi katseellaan venettä, johon nousta. Seuraava ei kuitenkaan ollut vielä valmiina.
”Teidän on syytä tulla myös, neiti”, sanoin välittömästi ja tarjosin hänelle käsivarttani. ”Alemmalla kannella on vene, johon mahtuu vielä.”
Hän kiitti minua ilahtuneena – huomasin hänen olevan irlantilainen – ja kiirehdimme kaikki neljä takaisin pääaulaan laskeutuaksemme alemmalle kannelle.
Kun astuimme sisään ovesta, lähes törmäsimme kolmeen orkesterin jäseneen, jotka olivat juuri aikeissa siirtyä kannelle soittamaan. He kantoivat mukanaan myös Thomasin selloa – mutta itse Thomas puuttui.
”Minne jätitte herra Taylorin?” kysyin nopeasti orkesterinjohtaja Hartleylta, nuori irlantilaisnainen käsipuolessani roikkuen.
”Hän meni käymään hytissään”, herra Hartley vastasi. ”Liittyy varmasti seuraamme pian.”
Aikaa ei ollut hukattavana, joten nyökkäsin hänelle ja kiirehdin oman seurueeni kanssa eteenpäin. Pääaulassa liikkui yhä muitakin matkustajia, jotka suuntasivat vaivihkaa kohti eri uloskäyntejä löytääkseen itselleen veneen jossa olisi tilaa. Varsinaista paniikkia en kuitenkaan havainnut.
Tällä kertaa olimme lentää alas portaita, sillä ne viettivät poikkeuksellisen voimakkaasti alaspäin. Ottaessani tukea porraskaiteesta olin varma, että laivan kallistuma oli lisääntynyt.
Jatkoimme puolijuoksua ovesta ulos kannelle, jonne oli pakkautunut suuri joukko ihmisiä. Näin etäämmällä veneen, jonka merimiehen kanssa olin puhunut, ja joka auttoi parhaillaan erästä naista lapsineen veneeseen.
”Naisia tulossa!” kuulutin, jotta ihmiset väistäisivät, jonka he tekivätkin kohteliaasti.
Saavuimme kaikki hengästyneinä veneen luokse, ja autoin irlantilaisnaisen kaiteen yli paattiin.
”Voi, tuhannet kiitokset, herra!” mustatukkainen neiti toisteli pidellen kättäni omiensa välissä, kun olin saanut hänet penkille istumaan. ”Mikä on nimenne?”
”Woodward”, vastasin ja varmistin, että myös rouva Frutelle oli päässyt aviomiehensä kanssa kaiteen luo. ”Maurice Woodward.”
”En koskaan unohda ystävällisyyttänne, herra Woodward!”
Merimies pakotti neidin irrottamaan otteensa, jotta tämä ei vain vetäisi minua mukaan veneeseen, jonka jälkeen käännyin auttamaan Jaques Frutellea vaimonsa kanssa.
”Jaques, en halua jättää sinua tänne”, rouva sanoi pelokkaana, ja kieltäytyi nousemasta kaiteelle.
”May, sinun on mentävä pelastusveneeseen”, herra Frutelle komensi vakavampana kuin olin koskaan aiemmin kuullut häntä. ”Olen toistellut samaa sinulle koko yön – tämä saattaa olla viimeinen mahdollisuutesi! Minä pärjään kyllä ja seuraan perässä heti kun voin.”
Rouva Frutelle antoi meidän viimein auttaa itsensä veneeseen, joskin vastentahtoisesti, ja kävi surkean näköisenä istumaan veneen keskivaiheille.
”Ole rohkea tyttö nyt”, herra Frutelle sanoi hellästi rouvalleen, ja siveli tämän poskea peukalollaan ennen kuin vetäytyi taemmas.
Havahduin itse siihen, että vieressäni seisoi miljonääri John Jacob Astor, joka oli juuri laittanut viimeisillä raskaana olevan nuorikkonsa veneeseen, ja puhui tälle rauhoitellen. Sen jälkeen hän yritti vedota merimieheen, jotta pääsisi mukaan veneeseen huolehtimaan vaimostaan:
”En haluaisi päästää häntä yksin tuossa tilassa…” kuulin herra Astorin sanovan merkitsevästi, samalla kun katselin ympärilleni siltä varalta, että paikalla olisi muita, joita voisin auttaa.
”Olen pahoillani, herra. Vain naisia ja lapsia”, merimies vastasi torjuvasti ja kääntyi seuraavan kyytiin nousevan naisen puoleen, joko tietämättä tai välittämättä kenelle puhui.
”Antakaa minulle edes veneen numero”, herra Astor pyysi, ”niin tiedän mihin veneeseen olen hänet laittanut.”
”Tämä on vene numero yhdeksän.”
Herra Astor hyvästeli kyynelehtivän nuoren vaimonsa, lupasi nousta toiseen veneeseen, ja astui sitten mukisematta taaksepäin.
Herrat Frutelle ja Astor jäivät seisomaan kaiteen luokse, kun venettä alettiin jälleen laskea alemmas. Jaques Frutelle kaivoi esiin savukerasiansa ja pisti tupakaksi katsellessaan loittonevan vaimonsa surkeaa katsetta. Sitten hän tarjosi savuketta myös herra Astorille, joka myöntyi auliisti, ja yhdessä he seisoivat poltellen ja katsellen levottomina kohti meren mustaa peittoa, jota kohti heidän vaimonsa vääjäämättä laskeutuivat köysien varassa, yksi veto toisensa jälkeen.
Varmistin, ettei lähistöllämme ollut muita naisia ja paloin halusta nähdä Thomasin. Oli kulunut luultavasti yli tunti siitä, kun näin hänet viimeksi, ja halusin tietää hänen olinpaikkansa ihmiskaaoksessa.
Taputin herra Frutellea olkapäälle, ja sanoin lähteväni etsimään ystävääni. Hän kiitti minua avusta, ja sovimme nopeasti yrittävämme päästä veneeseen myöhemmin yläkannelta. Sitten hän kääntyi jälleen katsomaan kohti merta, ja saatoin aistia hänen huolensa.
Kun käännyin lähteäkseni, en tiennyt, etten tulisi enää koskaan näkemään Jaques Frutellea enkä liioin herra Astoriakaan.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
A/N: Alus, jonka valot nähtiin Titanicilta oli SS Californian, jonka sähköttäjä oli mennyt jo nukkumaan, eikä se siten saanut hätäviestiä. Laivalta nähtiin kyllä Titanic ja sen hätäraketit, mutta niistä ei syystä tai toisesta välitetty, tutkimuksessa kuultiin mm. aika heikkoa selitystä siitä, että ”ei ymmärretty niiden tarkoitusta”… Californian oli itse asiassa todella lähellä, koska jopa sen hyttien valot saatettiin nähdä jossain vaiheessa. Kyseinen laiva olisi voinut pelastaa kaikki, jos sen kapteeni vain olisi tehnyt työnsä.
Tuo mainittu pitkätakkinen perämies oli William Murdoch (https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/e/e6/Olympic_Crew_1911_%28cropped%29.jpg). Perämiehet eri osissa laivaa tulkitsivat kapteenin käskyä ”Naiset ja lapset ensin” hieman eri tavoin. Osa noudatti enemmän ”Vain naisia ja lapsia” -periaatetta (ilmeisesti ajatuksena, että heitä nousisi kyytiin muualta) ja osa otti mukaan halukkaat miehet, jos naisia ei löytynyt. Homma ei ollut täysin koordinoitunutta, mikä lienee täysin ymmärrettävää tilanteen äkillisyyden, rajallisen ajan ja osin myös harjoituskertojen puutteen vuoksi. Perämiehet olivat kuitenkin sankarillisia ja hoitivat velvollisuutensa erityisesti naisten pelastamiseksi urheasti, jopa melko rajuin keinoin, kuten tässä ehkä tullaan huomaamaan.
Päinvastoin kuin moni luulee (lähinnä -97 Titanic leffan perusteella), kolmatta luokkaa ei missään nimessä lukittu laivan pohjalle, tai heitä mitenkään estetty nousemasta venekannelle. Ainoa ongelma oli tiedon kulussa, ja monet jäivät odottamaan ohjeita kolmannen luokan aulaan kunnes melkein kaikki pelastusveneet olivat menneet. Itse asiassa suurin suhteellinen määrä miehiä kuoli toisesta matkustajaluokasta (n. 8% pelastui), koska heillä oli järjestelyiden vuoksi huonoimmat mahdollisuudet päästä veneisiin.
-
Huh, aika kylmäävää menoa. Varmasti ollut kyllä pelottavaa nousta kiikkerään pelastusveneeseen tuollaisen valtavan aluksen kyydistä. Ymmärrän myös rouvia, joista on tuntunut kauhealta jättää puolisonsa ja nousta vain yksin kyytiin.
Tiedonkulun huonous pistää kyllä silmään. Eikä tuohon aikaan sitten ollut minkäänlaista kuulutusmahdollisuutta laivalla, vai haluttiinko välttää paniikkia vai eikö ajateltu, että on tarpeen tiedottaa tarkemmin. Voisin kuvitella, että ihmiset olisivat paremmin nousseet kyytiin, jos olisivat ymmärtäneet, mitä oli tapahtumassa 😬
Kiitos, tätä on tosi mielenkiintoista seurata. Mauricen ja Thomasin välit lämmittävät mieltä, toivon että heidän käy hyvin.
-
Skorpioni: Jep, monesti tuota ihmisten alustavaa rauhallisuutta ja haluttomuutta mennä veneisiin on ihmetelty, mutta usein unohtuu se, että ensinnäkään kenelläkään tilanteessa olleella ei (toisin kuin meillä) ollut ennakkotietoa siitä että he tulisivat kohtaamaan yhden suurimmista merenkäynnin katastrofeista historiassa. Toisekseen luottamus Titaniciin käytännössä uppoamattomana oli niin vahva, että tuollaiseen kiikkerään paattiin meno pimeässä aikamoiselta korkeudelta tuntui vähän hullulta. Ja kolmanneksi, kuten sanoitkin, laivan henkilökunta (lähinnä siis kapteeni ja perämiehet, stuertit olivat aluksi vähän pihalla), joutui tasapainoilemaan sen kanssa, kuinka avoimesti he kertoivat vaurioiden tasosta. Jos kaikille olisi kerrottu, että aikaa on vain päälle pari tuntia, niin sitä seuraava paniikki olisi todennäköisesti tehnyt tilanteen hallinnasta mahdotonta ja uhreja olisi tullut enemmänkin :-\ Suurin osa oli kuitenkin tietoinen siitä, että jäävuoreen oli törmätty, eikä tätä mitenkään peitelty. Moni kuvitteli, että laiva kelluisi vähintäänkin 10 tuntia, ja että pelastus olisi jo paikalla siihen mennessä.
Kiitoksia paljon taas kommentista<3 Jatkoa seuraa varmaankin viikonloppuna.
-
Olen taas vaihteeksi kadottanut johonkin kykyni kommentoida, mutta tämä on edelleen todella mielenkiintoista seurattavaa. Viime vuonna oli melko paljon juttuja Estoniasta, ja on kiinnostavaa, miten erilainen tämä onnettomuus siihen verrattuna oli. Tilanteen rauhallisempi eteneminen ainakin alussa ja usko Titanicin uppoamattomuuteen, sekä ilmeisesti myös vähän huonohko tiedotus varmaan loivat petollista turvallisuuden tuntua, ja nuo pelastusveneet nyt aina näyttävät aika pelottavilta, joten ei ole ihme, jos niihin meno ei houkutellut. Thomasin puolesta alkoi hieman huolestuttaa, toivottavasti Maurice vielä tavoittaa hänet. Faktoista kiitän edelleen!
-
Paquette: Joo, Estonian turma oli kyllä ihan jäätävä kun se upposi vain puolessa tunnissa ja kääntyi kaiken lisäksi kyljelleen, niin että vain vahvimmat (lähinnä miehet) pääsivät sieltä kapuamaan ulos! :( Tässä sentään jokaisella oli teoriassa mahdollisuus edes yrittää pelastautua. Se, että turma tuli päälle vähän hiipien pääsi vaan yllättämään aika monet.
Minäkin olen kirjoitusprosessin aikana jännittänyt kaksikon puolesta, sillä en ollut aloittaessani vielä päättänyt varmuudella, miten tässä käy :P
Postailen jatkoa tänä iltana. Olen nyt laskeskellut että tässä tulee olemaan 14 kappaletta.
-
(https://i.imgur.com/nBRZzgf.jpeg)
11.
Maurice Woodward
Olin kavunnut takaisin venekannelle ja olin valkoisiin pelastusliiveihin pukeutuneiden kanssamatkustajieni ympäröimä, jotka odottivat pääsyä seuraavaan lähes täyteen pelastusveneeseen. Bruce Ismay pyöri yhä kannella, ja ohjasi parhaillaan veneeseen joukkion niin miehiä kuin naisia.
”Kyllä, kyllä, voitte kaikki tulla”, hän sanoi hätäisesti, ja kaikki hänen toimensa kuvastivat kiirettä. ”Vielä mahtuu kaksi!”
Kaksi miestä astui eteenpäin välittömästi, ja vene oli täynnä. Laivayhtiön johtaja katsoi levottomana, kun sitä alettiin vinssata hitaasti alaspäin.
”Laskekaa, laskekaa!” hän hoputti kärsimättömänä merimiehen vieressä, käsi laskutelineellä.
Samassa perimmäisen laskutelineen lähellä oleva nuorehko perämies kääntyi ja asteli katse salamoiden herra Ismayn luo:
”Jos vain painuisitte helvettiin täältä, niin voisin ehkä tehdä jotakin!” hän karjui päin tämän naamaa väkijoukon edessä. ”Haluat minun laskevan heidät nopeammin, vai? Siinä tapauksessa hukuttaisin heidät kaikki! Tehkää siis minulle palvelus, ja häipykää silmistäni!”
Herra Ismay näytti hetken puulla päähän lyödyltä miehen yhä tuijottaessa häntä haastavasti, ja kaikki heidän ympärillään olivat yhtä järkyttyneitä siitä, että nuori perämies oli juuri korottanut äänensä laivayhtiön johtajalle. Hänen vihansa oli ollut hyvin äkillistä. Kuitenkin, sanomatta sanaakaan, hämmentynyt Ismay vetäytyi sivummalle ja suuntasi etsimään muuta tehtävää.
Toivuttuani omasta tyrmistyksestäni, olin kuulevinani yön kummallisessa seisahtuneisuudessa kahden viulun ja kontrabasson äänen, jotka soittivat iloista ragtime-musiikkia – kovasti kaipaamani sellon sointi kuitenkin puuttui. Ääni tuli perän suunnasta, joten kiirehdin tarkistamaan olivatko korvani oikeassa, ja kuten saatoin arvata, näin vain samat orkesterin jäsenet, joihin olin miltei törmännyt aiemmin.
Se, etten nähnyt Thomasia heidän seurassaan hermostutti minut todella, joten käännyin kannoillani ja juoksin takaisin sisätiloihin etsiäkseni hänet käsiini. Koska olin nähnyt herra Ismayn niin levottomana, minulla oli ikävä tunne siitä, että tilanne oli kiireisempi kuin olin kuvitellut.
Suuntasin kohti D-kantta, toiveenani löytää kadonnut sellistini joko hytistään tai sen läheisyydestä, sillä se oli ainoa paikka jossa saatoin kuvitella hänen olevan. Kiirehdin pitkin autiota, valkoseinäistä käytävää kohti muusikoiden hyttiä, mutta koputettuani sen ovea tuloksetta, jouduin toteamaan hänen olevan muualla.
Mietin olimmeko kenties kulkeneet ristiin, tai oliko hän jostain syystä saattanut mennä alemmille kansille – tekniikasta kiinnostuneena miehenä hän kenties tahtoisi pysytellä tilanteen tasalla.
Kun harpoin takaisin portaikkoon laskeutuakseni yhä alemmas, tunsin oloni omituisen yksinäiseksi, sillä en nähnyt lähistöllä ristin sieluakaan. Kuulin etäisiä kolauksia jostakin, mutta suurin osa matkustajista vaikutti nousseen kannelle ohjeiden mukaisesti.
Pian portaita pitkin alemmalta kannelta nousi kuitenkin stuertti, jonka housut olivat polviin saakka märät.
”Sinuna palaisin välittömästi kannelle”, hän sanoi, ja näin hänen katseessaan pelkoa. ”En usko, että tämä laiva pysyy pinnalla.”
Nyökkäsin ymmärtäväisenä, mutta jatkoin kuitenkin päättäväisesti alemmas, samalla kun hän tuntui kiirehtivän henkensä edestä yläkansille. Kenties osa minusta halusi todeta tilanteen omin silmin. Kun saavuin pari kantta alemmas, kohtasin näyn joka sai veren jäätymään suonissani:
”Luoja armahda...” pakeni huuliltani liki äänettömästi, kun tuijotin tyrmistyneenä samaa käytävää, jolla postitoimiston sisäänkäynti sijaitsi:
Käytävän päässä velloi nyt suuri sille kuulumaton vesimassa, joka oli noussut kannelle siitäkin huolimatta, että postitoimistoon vievä ovi oli suljettu, ja joka oli ilmeisesti löytänyt tiensä osaan hyteistä.
Kaikkialla oli aavemaisen autiota ja hiljaista, ja laivan sisätilat näyttivät jollain tapaa vääristyneiltä kallistuman vuoksi. Hetken aikaa vastakkain olimme vain minä ja meri, joka oli kutsumattomana vieraana hiipinyt tiensä alukselle jalkojemme alla, ja luikerteli nyt pitkin käytävää kuin varkain.
Jonkinlainen pahoinvointi kulki kehoni läpi, kun se iski tajuntaani: Tuskin olisi enää kyse tunneistakaan, jos vesi jatkaisi nousuaan samaa tahtia, ja laivalla oli yhä monta sataa ihmisiä.
Ismay oli tiennyt sen, olin varma siitä. Kapteeni tiesi. Perämiehet tiesivät – siksi tunteet olivat kuumenneet, samalla kun pahaa-aavistamattomat matkustajat odottivat kannella kärsivällisesti vuoroaan, kuvitellen, että pysyisimme pinnalla vuodosta huolimatta.
Yhtäkkiä kuulin juoksuaskelia hyttikäytävältä joka oli perän puolella, ja kun käännyin, kohtasin yllätyksekseni pelastusliiviin pukeutuneen Thomasin, jolla oli käsipuolessaan kaksi ikäistään naishenkilöä.
”Thomas! Mitä sinä–” aloitin hämmentyneenä, mutta päätin jatkaa kiinnittämällä huomiota huolestuttavaan tilanteeseemme ja viittilöin epämääräisesti kohti keulan puoleista käytävää: ”Vesi nousee. Heidät on saatava pikimmiten pelastusveneeseen...”
”Tiedän”, hän sanoi hengästyneenä ja vilkaisi vastapäätämme vellovaa käytävälamppujen valaisemaa vesimassaa. ”Meidän on suunnattava takaisin kannelle välittömästi.”
Ryntäsimme kaikki kalteviin portaisiin, ja Thomas selitti samalla kuinka oli päätynyt naisten seuraan alakannelle:
”Neidit pyysivät apuani löytääkseen pelastusliviinsä hytistään”, hän sanoi. ”Olin juuri käynyt omassa hytissäni hakemassa toisen takkini kun törmäsin heihin.”
”Kai veneitä on vielä jäljellä?” toinen naisista kysyi huolestuneena, ja kompuroi hieman hameeseensa kiivetessämme B-kannelle. Thomas auttoi häntä saamaan takaisin tasapainonsa.
”On niitä”, vakuuttelin huohottaen. ”Saatatte päästä sellaiseen tältä kannelta.”
Suuntasimme ulkokannelle, ja onneksemme erästä pelastusvenettä oltiin juuri laskemassa ylemmältä kannelta. Ympärillämme oli monia muitakin naisia, mutta uskoin kaikkien heistä mahtuvan veneeseen.
Kahden naisen helpotus oli suurta, kun tuli heidän vuoronsa nousta kyytiin. Thomas avusti heitä herrasmiesmäisesti viimeiseen saakka, ja tunsin jonkinlaista ylpeyttä siitä, että olin tullut kohdanneeksi niin sankarillisen miehen.
Samassa huomasin merimiehen ja erään toisen herrasmiehen kamppailevan saadakseen erään huomattavan suurikokoisen rouvan veneeseen – saman rouvan, jonka olin nähnyt puhumassa puutarhastaan kun varasin kansituoliani, sekä päivittelevän kannella läheistä kohtaamistamme New York -aluksen kanssa.
Ryntäsin kolmanneksi avustamaan miehiä rouvan nostamisessa, ja suurien ponnistelujen jälkeen hän viimein rojahti veneeseen jalat kohti taivasta.
”Sinun tulisi pyrkiä veneeseen jos naisia ei enää näy, Maurice”, Thomas kääntyi puoleeni vakavana. ”Näit millainen tilanne oli alakannella. En ole varma tajuaako kovin moni, kuinka paljon vettä laivassa on sisällä.”
”En aio jättää sinua jälkeeni”, sanoin jääräpäisesti, ”tai paeta kuin jonkinlainen pelkuri. Sitä paitsi olen sopinut yrittäväni päästä pelastusveneeseen yläkannelta herra Frutellen kanssa. Voit liittyä seuraamme.”
”En voi hylätä tovereitani”, Thomas pudisti päätään. ”Olen ollut poissa jo liian kauan. Kapteeni on määrännyt meidät soittamaan, enkä aio jättää asemaani.”
Vaikka kuvottava huoli kalvoi sisintäni, ymmärsin häntä. Olisi ollut häpeällistä, jos joku näkisi laivan henkilökunnan pakenevan laivasta kuin rotat, niin kauan kuin matkustajia oli jäljellä.
Kun kiipesimme tähtitaivaan alle venekannelle, olimme häkeltyneitä muiden matkustajien tyyneydestä, sen jälkeen mitä olimme itse todistaneet alakannella. Kaikki odottivat yhä kärsivällisinä vuoroaan, ja miehet avustivat harvoja näkyvillä olevia naisia.
Laidan yli saatoimme nähdä useamman enemmän tai vähemmän täyden veneen, joka souti paraikaa kauemmas laivasta pois valojen näköpiiristä, ja kaikki niistä olivat selvinneet kunnialla korkeasta laskusta peilityyneen mereen, sikäli kuin tiesimme.
”Maurice”, Thomas sanoi pian hiljaa ja nykäisi päätään muusikkotovereidensa suuntaan. ”Minun on liityttävä heidän seuraansa.”
En tiennyt mitä sanoa. En tiennyt lainkaan mitä odottaa, tai mitä meille tulisi tapahtumaan. Saatoin vain hyväksyä tosiasiat, ja nyökkäsin vakavana.
”Hyvä on”, vastasin. ”Katson, voinko auttaa jotakuta muuta.”
Jokin hänen katseessaan kertoi minulle, ettei hän jättänyt minua mielellään, ja katsoin häntä pitkään.
”Ole hyvä mies, ja pysyttele veneiden lähellä. Sopiiko?” hän kysyi nyt hieman leikkisämmin, ja tuttu lempeä hymynkare nousi hänen suupieliinsä, vaikka tilanteen epävarmuus jäyti meitä kumpaakin.
Lupasin tekeväni parhaani, ja päästin hänet menemään. Loppujen lopuksi olimme vain kaksi miestä, ja meillä oli omat velvollisuutemme, huolimatta siitä mitä kenties tunsimme toisiamme kohtaan.
Kun keskityin pelastusveneiden vesillepanoon, kuulin pian taustalla sellon lämpimän äänen liittyvän mukaan hyväntuuliseen musiikkiin. Se rauhoitti sieluani.
”Herra Taylor!” kuulin yhtäkkiä tutun äänen, ja herra Cadwell hakeutui viereeni. ”Ette siis ole vielä loikanneet veneeseen.”
Kerroin hänelle avustaneeni löytämiäni naishenkilöitä, ja kysyin, minne hän oli jättänyt herra Fillbrookin.
”Hän hermostui odotteluun, ja suuntasi jollekin alemmalle kannelle”, herra Cadwell kertoi ja naurahti kuivasti: ”Poikaparka oli melko levoton ja varma siitä, että laiva uppoaa hetkenä minä hyvänsä.”
”Hän saattaa olla oikeassa. Tilanne ei näytä hyvältä”, myönsin. ”Vesi on noussut toisen luokan hyttikansille.”
Insinööri vastaanotti tiedon tyynesti.
”Eräs ystävällinen perämies paarpuurin puolella kertoi, että laivalta on sähkötetty hätäviesti muille laivoille, ja moni niistä on luultavasti suuntaamassa tänne täyttä häkää”, hän kertoi ja sytytti savukkeen, jollaisesta itse kieltäydyin. ”Joku niistä on varmasti paikalla jo muutamassa tunnissa.”
”En tiedä onko meillä muutamaa tuntia”, mutisin ja kiinnitin huomiota siihen, kuinka paikalla olevan pitkätakkisen perämiehen toiminta oli muuttunut kiireisemmäksi. Hän työnsi muiden miesten avustamina paikalle ilmaantuneita naisia ja lapsia veneisiin jo väkisin.
Päätin tarkastaa tilanteen paarpuurin puolella, minne suurin osa miehistä oli aiemmin käsketty – herra Cadwell sen sijaan tahtoi jäädä polttelemaan ja seuraamaan tilannetta siihen missä oli. Hänen ajatuksenaan oli loikata yhteen läheisimmistä pelastusveneistä sitten, kun naiset loppuivat. Toivotin hänelle onnea yritykseen.
Paarpuurin puolella suurin osa veneistä oli laukaistu vesille, ja viimeistä näköpiirissäni olevaa valmisteltiin paraikaa laskuun. Sen ympärillä seisoskeli luultavasti noin sata miestä ja vain muutama nainen.
Kuulin tyttölapsen kiljuvan, kun hänet riistettiin äidiltään, ja lapsen poikkeuksellisen tyylikkäästi pukeutuneet vanhemmat alkoivat käydä kiivasta sananvaihtoa merimiehen kanssa, kieltäytyen tulemasta erotetuiksi toisistaan. Lopulta he kaikki pääsivät veneeseen yhdessä muiden naisten mukana.
Tulin vilkaisseeksi perintönä saamaani taskukelloa, joka näytti kymmentä vaille kahta yöllä. Se yllätti minut, sillä kaikki tuntui tapahtuneen nopeasti, enkä tuntenut lainkaan väsymystä suonissani virtaavan adrenaliinin vuoksi.
Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt herra Frutellea silläkään puolella laivaa. Oletin, että häntä oli kenties lykästänyt toisen pelastusveneen kanssa, joten siirryin muutaman muun mukana katsomaan kaiteelle, kun venettä alettiin vinssata seuraavalle kannelle. Tajusin silloin, että sen kyytiin oli noussut sama perämies, jonka olin nähnyt huutavan herra Ismaylle laivan toisella puolella.
Kaikki sujui järjestelmällisesti siihen saakka, kunnes lähelläni seisova hyvin nuori mies yhtäkkiä päästi jonkinlaisen epätoivoisen ulvahduksen ja loikkasi kaiteen yli loittonevaan veneeseen. Hän putosi pari jalkaa ja rojahti suoraan veneessä istuvien naisten päälle, joista osa kiljaisi pelästyneenä, ja luulen, että joihinkin heistä sattui.
Vaikka pari naista koki sääliä nuorta miestä kohtaan ja yritti piilottaa hänet hameellaan hänen ryömiessään penkkien alle, perämies oli siinä samassa rynnännyt loikkarin luokse, tarttui tätä rajusti rinnuksista ja pakotti tämän pystyyn. Sitten hän veti yllättäen pistoolin taskustaan, ja vei sen vasten nuoren miehen ohimoa.
”Joko alat painua välittömästi, tai ammun aivosi pellolle!” hän huusi vihaisena ja ravisti miestä otteessaan.
Nuori mies lamaantui eikä saanut sanaa suustaan, tai tehnyt elettäkään poistuakseen, joten perämies pehmensi lähestymistapaansa hieman ja laski aseensa.
”Ole mies”, hän kehotti. ”Alapa nyt mennä siitä.”
Lopulta näin nuoren miehen kääntyvän kalpeana ja kampeavan A-kannen reunan ja laivan välissä olevan huomattavan raon yli takaisin laivaan. Hän jäi nojaamaan vasten kaidetta kasvot käsissään.
Matkustajien keskuudessa purkautui päivittelyä tapahtuneesta, mutta ennen kuin ehdimme toipua näkemästämme, täyden veneen laskeuduttua seuraavalle kannelle siihen ryntäsi yhtäkkiä myös kaksi ulkomaista miestä. Perämies kävi raivokkaasti heidän kaulukseensa, ja yhdessä veneessä olevien muutaman miehen kanssa hän sai miehet työnnettyä takaisin kannelle, jonne heidät kiskottiin raivokkaasti muiden toimesta.
Kuulin jonkinlaisia kamppailun ääniä, ja oli ilmiselvää, että kannella olevat miehet olivat ottaneet oikeuden omiin käsiinsä antaakseen loikkareille kurinpalautusta.
”Pelkuri!” kuulin jonkun huutavan.
Perämies oli jälleen kaivanut pistoolinsa esiin, ja ampui samassa kolme laukausta vasten laivan kylkeä, kun venettä laskettiin alemmas. Oli kummallisen irvokasta kuulla kuinka laukaukset ja naisten kiljunta sekoittuivat taustalla yhä soivaan hyväntuuliseen musiikkiin.
”Perääntykää, tai ammun teidät kuin koirat!” hän uhkasi, enkä usko kenenkään kyseenalaistaneen hänen määräysvaltaansa.
Lopulta vene laskeutui turvallisesti veteen, pääsi irrottautumaan köysistään ja sen matkustajat alkoivat soutamaan etäämmälle.
Siitä alkaen kaikki oli sekavaa.
Miehet, jotka olivat toivoneet pääsevänsä veneisiin joko yksin tai puolisonsa seurassa, tajusivat, että ne olivat hupenemassa olemattomiin, kun taas osa seisoskeli kohtalonsa hyväksyen kannella, luottavaisena siitä, että pelastus saapuisi pian, oli tilanne mikä tahansa. Samaan aikaan laivan kallistuminen oli nyt ilmiselvää.
Katsoin laidan yli kohti keulaa, ja tajusin sen uponneen merkittävästi. Minua värisytti nähdä, kuinka osa hyttien ikkunoista loisti valoa vedenpinnan alapuolelta.
Merimiehet ja yksi perämiehistä, tyynen ja vahvan näköinen mies, olivat kiireen vilkkaa siirtyneet purkamaan katoksen päälle varastoitua kokoontaittuvaa pelastusvenettä, joka sijaitsi lähempänä keulaa.
Kvartetti soitti yhä, mutta iloinen ragtime-musiikki oli lakannut. Sen sijaan korviini ui tuttu virsi, ja kuin sen aineellistamana, huomasin lähelläni seisovan nyt saman papin, joka oli pitänyt jumalanpalveluksia laivalla. Hän alkoi rukoilla yhdessä muutaman hermostuneen kristityn miehen kanssa lähellä kaidetta, samalla kun levoton ryntäily ympärillämme lisääntyi.
Merimiehet alkoivat heittämään laidan yli yksittäisiä kansituoleja, ja tuoleja, joita he sitoivat toisiinsa köydellä. Sen nähdessään moni tuntui lopulta tajuavan, että olimme välittömässä vaarassa.
Käsitin itse, että kokoontaittuva pelastusvene oli viimeinen, johon meillä olisi mahdollisuus yrittää nyt, kun naiset ja lapset oli saatu pois kannelta, joten pinkaisin siinä samassa kohti paikkaa, jossa kvartetti istui, sillä en jättäisi laivaa ilman Thomasia.
Samalla hetkellä muusikot vaikuttivat päättäneen, että heidän työnsä oli nyt tehty, sillä virren viimeisten sävelten jäädessä soimaan korviimme, mustan, pysähtyneen yön täytti enää vain miesten hermostunut puhe ja juoksuaskelten äänet pitkin laivan kantta.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
A/N: Perämies joka rähjäsi Ismaylle ja käytteli pistooliaan, Harold Lowe (https://www.titanicofficers.com/images/Lowe_WSL_04.jpg), on omasta mielestäni yksi mielenkiintoisimmista persoonista uppoamiseen liittyen: Hän (https://i2-prod.mirror.co.uk/article22169751.ece/ALTERNATES/s1200c/0_BNPS_TitanicHaroldLowe_01.jpg) oli 29-vuotias ja pelasti suuren määrän ihmisiä tuona yönä, ja jopa palasi takaisin ottaakseen kyytiin ihmisiä veden varasta.
Samaan aikaan itselleni on syntynyt kuva dominoivasta ja räjähdysherkästä luonteesta. Joka tapauksessa luultavasti juuri nuo hänen kovat ja kylmäpäiset ominaisuutensa mahdollistivat sen, että hän (https://i.imgur.com/Dz1bQxN.jpeg) oli yksi uppoamisen suurimmista sankareista, jolle moni sai olla loputtoman kiitollinen. Hän oli taitava ottamaan tilanteen haltuun ja toimimaan johtajana, kun sellaista tarvittiin.
Toisen luokan matkustaja Charlotte Collyer kuvasi häntä näin: ”Herra Lowe oli hyvin nuori ja poikamaisen näköinen, mutta jokin hänen olemuksessaan sai ihmiset tottelemaan häntä.”
Lowe itse selitti myöhemmin omaa käytöstään Ismayta kohtaan näin: ”Syy siihen, miksi käytin sellaista kieltä oli se, että herra Ismay oli liian levoton ja hänestä oli tulossa hivenen kiihtynyt. Hän sanoi, ”Laskekaa! Laskekaa! Laskekaa! Laskekaa!”
Ja että hänen oma purkauksensa oli: ”Tunteen palossa… Koska hän oli, tietyllä tapaa, puuttunut töihini, ja myös, tietenkin, hän teki niin koska hän tahtoi kovasti saada ihmisiä veneeseen ja myös auttaa itseäni.”
Ismay itse sanoi, että Lowen kritiikki häntä kohtaan oli oikeutettua.
P.S. Lowe ei ollut ainoa pistoolia käytellyt perämies. Murdochin on sanottu ampuneen kahta miestä ja sitten itsensä (tai tulleen ammutuksi?) mutta tälle ei ole koskaan saatu täyttä varmuutta, joten en laittanut Mauricea todistamaan sen puolen tapahtumia tuona hetkenä. Kohtaus on sisällytetty -97 vuoden leffaan. Olen itse lukenut n. kolme todistusta, jossa Murdochin on sanottu ampuneen veneeseen ryntäileviä miehiä varoitettuaan heitä ensin, että ampuisi, jos joku yrittäisi väkisin. Eräs naismatkustaja kuvasi esimerkiksi kirjeessään, että Murdoch ampui eräältä mieheltä leuan irti… Murdochin on kuitenkin myös nähty huuhtoutuvan veteen, kenties luotettavammasta lähteestä.
Lowe sen sijaan on vakuutellut varmistuneensa siitä, ettei oikeasti osuisi kehenkään ampuessaan.
Myös perämies Lightoller (https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/1/11/CharlesHLightoller.jpg) (tuo tyynenä ja vahvana kuvattu) joutui osoittelemaan miehiä lataamattomalla pistoolilla estääkseen heitä ylikuormittamasta erästä venettä.
P.P.S. Orkesterin jäseniä oli kokonaisuudessaan kahdeksan, mutta he soittivat kvartettina tuona yönä perustuen kaikkiin lukemiini mainintoihin. Kahdeksikko koostui kahdesta eri kokoonpanosta jotka oli yhdistetty laivaorkesteria varten.
-
Hui, kun jännitys tässä tiivistyy. Toisaalta oli ehkä parempikin, että ihmiset eivät tienneet todellista tilannetta, ja säilyivät rauhallisina. On varmasti ollut tosi kylmäävää nähdä, kuinka sisällä on paljon vettä, vaikea kuvitellakaan.
Mun tiedot tosiaan perustuu siihen 97' leffaan ja senkin olen katsonut kyllä viimeksi varmaan 10 vuotta sitten. Mutta oliko tosiaan pelastusveneitä jo lähtökohtaisesti ihan liian vähän, vai menikö niitä alkuun niin tyhjinä, ettei kaikille riittänyt paikkoja?
Olen myös miettinyt tätä lukiessa, miten herrasmiesmäisesti kaikki käyttäytyvät. Ja miten tässäkin nuori mies, varmaan siis vasta ihan lapsi itsekin, paniikissa yritti päästä mukaan, ja käsky käy tsempata ja olla mies. Olenkin pohtinut, millaista olisi nykyaikana. Ajateltaisiinko vieläkin, että naiset ja lapset ensin, vai rynnittäisiinkö vain kuka ekana pääsee - meiningillä.
Joka tapauksessa, mielenkiintoista luettavaa jälleen kerran!
-
Skorpioni: Veneitä oli tosiaan ihmismäärää kohden liian vähän, mutta tämä oli normaalia laivoilla tuohon aikaan. Titanicilla niitä oli yhteensä 20 (16 tavanomaista ja 4 lisävenettä), mikä oli itse asiassa enemmän kuin normaalisti. Niitä ei lähtökohtaisesti varattu kaikille matkustajille, koska tuon ajan pelastusveneillä oli joka tapauksessa aika huono selviytymismahdollisuus suuressa aallokossa. Tuo yö tosin oli täysin poikkeuksellinen tyyneydessään, ja kuten mietitkin, niin jopa satoja enemmän olisi varmasti pelastunut, jos vain veneet olisi saatu täyteen :( Itse kuitenkin tavallaan ymmärrän miten sekavaa kaikki oli, ja matkustajien palautteen perusteella henkilökunta teki parhaansa vallinneissa olosuhteissa. Veneitä ei myöskään kevyin perustein uskallettu täyttää esim. 70 hengellä, koska oli aito mahdollisuus siitä, että ne eivät kestäisi painoa roikkuessaan laskutelineissä (niitä oli esim. katkennut keskeltä vastaavissa tilanteissa).
Nykyään veneitä on varattu kaikille, joten tästä syystä meriliikenteessä noudatetaan enemmänkin "heikoimmat ensin" -periaatetta sukupuoleen katsomatta. Ja uskon että nykyajan yksilöllinen kulttuuri vaikuttaa aika paljon siihen, miten ihmiset käyttäytyisivät uppoamistilanteessa... ::)
Tuo miesten urheus on aina koskettanut itseäni tässä tragediassa, mutta toki se myös tarkoitti että ne kaikista jaloimmat ja ohjeita noudattavat miehet olivat suurelta osin niitä, joille kävi huonosti. Tästä voisi käydä vielä paljon pidemmän keskustelun siitä, miten tuon ajan yhteiskunnallinen paine miehekkyyteen vaikutti miehiin. Tässäkään niin Thomas kuin Mauricekaan ei olisi voinut kuvitellakaan hiipivänsä veneeseen "kuin pelkuri", mutta toisaalta toimiakseen yhteiskunta tarvitsee myös epäitsekkyyttä ja uljautta.
Jatkoa tulee perjantaiksi, siinä mennäänkin sitten ja ihan kunnolla.
-
(https://i.imgur.com/sWmA45s.jpeg)
12.
Maurice Woodward
Näin Thomasin kättelevän toverinsa soiton päätteeksi ja vaihtavan muutaman nopean sanan heidän kanssaan, samalla kun he pakkasivat soittimiaan ympärillä vallitsevassa kasvavassa levottomuudessa.
Kiirehdin häntä kohti pitkin epätasaiselta tuntuvaa puukantta. Kantta, joka yhä kiilteli uutuuttaan, kuten kaikki muutkin osat uljaasta laivastamme, joka oli nyt suurissa ongelmissa. Kun vilkaisin olkani yli, näin keulan kaiteen olevan huolestuttavan lähellä veden pintaa, ja henkilökunnan taistelevan saadakseen kokoontaittuvan veneen valmiiksi mahdollisimman nopeasti. Miehet huusivat toisilleen ohjeita ja riuhtoivat venettä piteleviä köysiä.
Aluksemme oli kuin suuri, haavoittunut eläin, joka kävi kuolinkamppailuaan jalkojemme alla. Kuulin selvästi, kuinka jossakin sen sisuksissa astioita luisui hyllyiltään ja särkyi maahan. Tömäykset kertoivat, että muitakin esineitä kaatui ja putoili sen ylellisille kokolattiamatoille.
”Luulen, että loppu on lähellä”, huohotin saavutettuani Thomasin, ja tajusin, että kannen valot olivat himmenneet hieman punertavimmiksi, kun sen generaattorit alkoivat pettää. ”Tuolla on vielä yksi vene. Meidän on yritettävä siihen, tai olemme pulassa.”
”Aye”, hän nyökkäsi vakavana ja katsoi kohti keulaa. Suuri määrä miehiä oli pakkautunut pelastusveneen lähistölle.
Orkesterinjohtaja Hartely ja nuori ranskalainen viulisti suuntasivat edeltämme kohti keulaa viulukotelot selässään seuraamaan tilannetta, ja herra Albert raahasi kontrabassonsa lähemmäs kaidetta.
”Se saattaa kellua”, hän mörähti ja katseli kohti mustaa merta.
”Et kai vain aio hypätä?” Thomas kysyi, ja ilman kylmyys sai hänen hengityksensä huurustumaan. ”Yritä ensin veneeseen, hyvä mies.”
Herra Albert katsoi kohti pelastusveneen luona tapahtuvaa kuhinaa toivottomana ja pudisti sitten päätään.
”Meitä on liian paljon”, hän sanoi. ”Miehet upottavat tuon veneen, sanokaa minun sanoneen.”
Järkytyksemme oli suuri, kun huomasimme yhtäkkiä suuren ihmismassan purkautuvan kolmanteen luokkaan johtavalta sisäänkäynniltä. Heidän joukossaan oli useita naisia – ja me kun olimme luulleet, että kaikki naiset oli saatu pelastusveneisiin! Koska niitä ei enää juuri ollut, käsitimme tilanteen olevan kerrassaan surkea kaikkien kannalta.
Ennen kuin ehdimme tehdä muuta, kansi oli täynnä epätoivoisia miehiä ja naisia, jotka ryntäilivät ympäriinsä etsiessään venettä, johon heidät huolittaisiin. He tajusivat välittömästi, että lähes kaikki olivat jo menneet, ja tunnelma muuttui kaoottiseksi.
Kuulin ulkomaalaisten naisten kiljuvan ja huutavan jotakin omalla kielellään. Menetimme näköyhteyden herra Albertiin, sillä väliimme oli ilmaantunut ihmisiä jotka ryntäsivät paniikinomaisesti kohti laivan perää.
Thomas ja minä juoksimme kohti keulaa ottaaksemme riskin veneen kanssa, ja tunsimme kannen viettävän jalkojemme alla.
Kokoontaittuva pelastusvene työnnettiin katoksen päältä kannelle, johon se putosi ylösalaisin. Miehet ryntäsivät nostamaan sitä, mutta eivät ehtineet enää tehdä muuta, kun laiva alkoi täysin yllättäen kallistua voimakkaasti metallisen kolinan ja kirskunnan saattelemana, valmistautuen viimeiseen sukellukseensa.
Näimme keulan uppoavan veden alle silmiemme edessä, ja sen mukanaan tuoma suuri aalto huuhtoi mereen kymmenittäin ihmisiä kuin muurahaisia kaarnaveneestä. Olin melko varma, että herra Hartley ja nuori viulisti olivat heidän joukossaan.
”Hitto vie”, kirosin ärhäkästi, kun myös nurinpäin oleva pelastusvene lipui veden mukana mustaan mereen ja pakeni kauemmas laivasta. ”Mitä me nyt teemme?”
”Joka mies pelastautukoon niin kuin parhaaksi näkee!” kuulin laivan kalustoon kuuluvan miehen kailottavan.
Näimme miehiä hyppäävään mereen eri puolilta laivaa, osan heistä pelastusveneen perään, ja näimme meressä räpiköivän nyt useampia, jotka etsivät jotakin, johon tarttua. He huusivat, suorastaan karjuivat kylmyydestä.
Thomas katsoi hetken selloaan, ja saatoin nähdä tuskan hänen ilmeessään, kun hän kohotti sellokoteloa ja huusi sitten meressä kamppailevalle miehelle: ”Hoi!” ja heitti sellon niine hyvineen laidan yli kellukkeeksi.
”En olisi voinut pelastaa sitä joka tapauksessa”, hän sanoi synkkänä ja näimme, että joku meressä oleva ui kohti koteloa. ”Mutta voimme vielä yrittää pelastaa itsemme.”
Katselimme hätäisesti ympärillemme nähdäksemme jotakin suurempaa, jota voisimme käyttää varsinaisena lauttana. Kaikki kansituolit läheltämme oli kuitenkin jo heitetty mereen.
Veden pinta nousi uhkaavasti meitä kohti pitkin laivan valtavaa pituutta.
”Ei auta. Meidän on hypättävä”, Thomas sanoi kiireisesti, ja näin kuinka hänen katseensa oli lukkiutunut kantta pitkin hiipivään jäiseen, valon kirkastamaan veteen. ”Laidan yli. Muuten olemme tuhon omat.”
Pitelimme kiinni kaiteesta, ja katsoimme sen yli kohti mustaa vettä allamme, jossa kellui kansituoleja, matkustajia ja muuta sälettä laivalta. Se tuntui tulevan lähemmäksi sitä mukaa, kun laiva kallistui ja upposi entisestään. Kannella nouseva vesi oli jo hyvin lähellä jalkojamme ja tasapainoilusta alkoi tulla haastavaa.
”Hypätään yhdessä”, sanoin. ”Aikaa ei ole paljon!”
Tartuimme toinen toistamme kädestä, jotta emme ajautuisi erillemme osuessamme veteen. Ehdimme vilkaista toisiimme ennen aiottua hyppyä, ja näin pelon heijastuvan hänen tummista silmistään.
Oli kuitenkin kuin kohtalo olisi halunnut meidät erottaa, kertoa meille, että meidän oli selvittävä yksin tästä hirveästä koitoksesta, jonka maailmankaikkeus oli osaksemme langettanut, sillä kun vesi tunkeutui pidemmälle laivan sisätiloihin, tapahtui yhtäkkiä jonkinlainen räjähdys, ja yllemme purkautui valtavalla paineella vettä ja höyryä.
Tulin riuhtaissuksi räsynuken lailla valtavan vesimassan mukana yli kaiteen, aina mereen saakka. Putosin luultavasti monta jalkaa, ja iskeydyin kovalla voimalla veteen. Upposin pelastusliivistäni huolimatta ja menetin hetkeksi suuntavaistoni.
Veden jäätävä kylmyys sai kehoni välittömään shokkiin, enkä hetkeen käsittänyt mitään muuta kuin rintaani puristavan kylmyyden hirveän syleilyn. Tunne oli sanoinkuvaamaton – oli kuin itse sielunikin olisi jäätynyt.
Lopulta kohosin pinnalle pelastusliivini ja tempoiluni ansiosta, enkä ollut ehtinyt kuin haukkoa henkeä kohmettuneilla keuhkoillani, kun huomasin veden yltävän jo laivan ensimmäiseen savupiippuun, joka alkoi samassa kaatua kuin hidastettuna. Se oli viisikerroksisen talon korkuinen.
Todistin epätodellista näkyä siitä, kuinka se romahti vääntyvän metallin ja kipinöiden säestämänä suoraan meressä uivien ihmisparkojen päälle ja aiheutti samalla niin voimakkaan aallon, että olin jälleen painua pinnan alle. Samalla aallon voima työnsi minut etäämmälle laivasta.
”Thomas!” huusin epätoivoisena ja katselin villisti ympärilleni, mutta ääneni hukkui muihin ääniin ja yskin jääkylmää vettä keuhkoistani. ”Thomas!”
Lähelläni oli muitakin jotka kamppailivat vedessä, ja jotka yrittivät tarttua mihin tahansa kelluvaan, yrittäen nähdä pelastusveneitä pimeydessä, jotka olivat todennäköisesti jo kaukana. En löytänyt Thomasia, enkä voinut kuin toivoa sieluni pohjasta, ettei hän ollut sattunut kaatuvan savupiipun tielle.
Yhtäkkiä kuului mahtava, korviahuumaava metallinen ja ukkosta muistuttava jylinä, kuin jotakin painavaa laivan sisällä syöksyi sen läpi kallistuman vuoksi. Boilerit olivat kenties irronneet kiinnikkeistään ja tuhosivat nyt kaiken tieltään.
Samalla hetkellä punertaviksi muuttuneet valot välkkyivät, syttyivät uudestaan ja lopulta sammuivat viimeisen kerran. Titanic oli kuollut.
Laivan pääosin jo veden alla oleva keulaosa vaikutti upotessaan murtuvan irti perästä ja näin kahden valtavan savupiipun profiilin romahtavan keulan mukana syvyyksiin, samalla kun musta perä laskeutui vielä hetkeksi lähemmäs veden pintaa.
Varmana kuin yö seuraa päivää, jäljelle jäänyt osa alkoi jälleen kallistua. Sen valtavat mustat raamit, nyt pimeyden verhoamat, peittivät tähdet taivaalla, kun se seisoi ylläni kuin jonkinlainen jättimäinen monoliitti.
Saatoin nähdä tähtien valossa, että laivan takakaiteeseen oli tarrautunut ihmisiä kuin kärpäsiä.
Sitten, ensin hitaasti ja sitten yhä vain kiihtyen ja kiihtyen, laivan perä alkoi lipua veden alle aavemaisen sihinän saattelemana.
Nopeus jolla se kaikki lopulta tapahtui järkytti minua – ja kun se sitten katosi pinnan alle, jätti se jälkeensä vain armottoman, pimeän tyhjyyden.
Tyhjyyden, ja hirveimmän äänen jonka olin koskaan kuullut.
Yhtäkkiä musta meri tulvi satojen, jollei tuhannen ihmisen epätoivoisia, riipiviä avunhuutoja pelastukselle, jollaista ei ehkä tulisi. Olimme omillamme, kuin Jumalan hylkäämiä. Minäkin huusin – mutta huusin vain häntä.
Lähdin uimaan, tietämättä minne, toivoen löytäväni jotakin jonka päälle kiivetä, mutta kylmyys oli saamassa kehostani yliotteen. Hädintuskin tunsin enää käsiäni, ja raajani tuntuivat jäykistyvän. Uin ja uin pimeydessä, poispäin vedessä kamppailevasta ihmissumasta. Katseeni etsi yhä Thomasia, mutta tähtitaivaan alla pimeydessä oli vaikeaa erottaa mitään.
Olin lopulta näkevinäni jotakin vaaleaa kelluvan etäämmällä, ja suuntasin sitä kohti. Ohitin naisen, joka näytti kuolleelta ja joka kellui silmät auki pelastusliiviensä varassa. Näin miehen, jonka liikkeet hidastuivat, ja hän piti jonkinlaista korinaa kuin olisi tullut hulluksi. Hän oli kai menehtymässä kylmyyteen.
Jatkoin määrätietoisena, vaikka tunsin saman kohtalon odottavan minuakin.
Pian saavutin yhden pelastusveneistä, joka ajelehti kauempana uppoamispaikasta. Sen kyydissä oli kiitettävä määrä ihmisiä, mutta se ei vaikuttanut olevan tupaten täynnä.
”Pyydän”, anelin sekapäisenä ja hallitsemattomasti täristen. ”Pyydän, luojan tähden, auttakaa minua.”
Naiset vaikuttivat hieman hermostuneilta, kuin olisin voinut yhden miehen voimin saada veneen kippaamaan uidessani sen viereen, mutta lopulta pari herrasmiestä ojensi minulle kätensä ja kiskoi minut veneensä pohjalle. Jäin siihen istumaan litimärkänä ja sietämättömän kylmänä.
”Siellä on muitakin, teidän on autettava heitä, teidän on– ” selitin kiihtyneenä kalisevien hampaideni välistä, mutta englantilainen mieshenkilö keskeytti minut.
”Heitä on liian monta, he kaataisivat veneen”, hän sanoi toivottomana ja näytti kalpealta yön mustuudessa. ”Kyytiimme mahtuu enää vain muutama.”
Yhä vain kaikui taustalla tuo hirveä ääni, kun hukkuvat, paleltuvat ihmiset anoivat armoa ja pelastusta, mutta pian, aivan liian pian, nuo äänet alkoivat sammua yksi toisensa jälkeen kuin puhalletut kynttilät.
Moni veneessäolija oli painanut päänsä käsiinsä, sillä nuo äänet olivat sanoinkuvaamattoman sieluariipiviä, ja kun huudot kävivät vaimeammiksi ja harvemmiksi, tiesimme, että jälleen yksi ihmishenki oli menetetty.
En juuri koskaan tehnyt niin, mutta silloin rukoilin hiljaa mielessäni. Rukoilin Thomasin puolesta, kaikkien niiden puolesta, jotka olivat jääneet laivaan tai mereen.
En tiennyt mitä hänelle oli käynyt, ja saatoin vain toivoa, että hän oli löytänyt tiensä toiseen veneeseen tai jonkinlaiselle lautalle, vaikka ajatus tuntui lohduttoman epätodennäköiseltä, kun tajusin kuinka monta ihmishenkeä oli jäänyt veden varaan.
Sieluani repi ajatus siitä, että hän kenties oli yhä tuolla jossakin meren armoilla, enkä minä voinut häntä auttaa, muuta kuin yrittämällä toistuvasti vaatia, että lähtisimme etsimään elossa olevia.
Ja jos olin hänet menettänyt – jos kohtalo oli ollut meille niin armottoman julma, toivoin, että hän oli löytänyt tiensä rakastavan korkeamman voiman huomaan, paikkaan, jossa hänellä olisi lämmin ja hyvä olla, ikuisesti.
Olin kohmeinen ja kangistunut istuessani veneen pohjalla, kehoni tärisi hallitsemattomasti. Eräs ystävällinen sielu, amerikkalaisnainen takanani, oli löytänyt jostakin laivaviltin ja kääri sen ympärilleni.
”Teillä kävi hyvä onni, että satuitte veneen kohdalle”, hän kuiskasi lempeästi. ”Nyt olette turvassa.”
Kamppailin hirvittävää väsymystä vastaan. Horrosmaisessa tilassani olin kuulevinani sellon soinnin, samoja säveliä jotka olin kuullut kannella tuon kauniin rautajättimme viimeisillä hetkillä.
Oli kuin musiikki olisi kantautunut sieluuni jostakin mustan veden yltä, ympäröivän minut joka puolelta ja tehnyt kotinsa sydämeeni. Saatoin yhä kuulla ne hienovaraiset vivahteet, joita hänen kauniiden sormiensa taidokas liike sellon kaulalla sai aikaan, aivan kuin hän olisi ollut aivan vieressäni.
Ei, sisälläni.
Nostin katseeni veneen pohjasta kohti linnunrataa, ja tunsin, kuinka mitättömän pieniä ja yksinäisiä olentoja olimmekaan maailmankaikkeudessa, ajelehtiessamme keskellä Atlanttia puisessa paatissamme.
Jossain vaiheessa minulle selvisi, että venettämme johti perämies Pitman, jonka kasvoja en erottanut pimeydessä, ja että hän oli laillani tahtonut palata poimimaan vedessäolijoita. Me häntä kannattavat olimme kuitenkin alakynnessä, joten veneemme pysytteli turvallisen välimatkan päässä uppoamispaikalta.
Välillä näimme vihreän valon, jota jokin toinen pelastusvene poltti kaukaisuudessa. Toisinaan joku luuli näkevänsä laivan valot horisontissa, mutta ne paljastuivatkin vain kirkkaaksi tähdeksi, ja kun viimein luulimme aamun kajastavan, horisontista nousikin häkellyttäviä, alati muuttuvia revontulia, jotka levisivät pohjoiselle yötaivaalle.
Jonkin ajan kuluttua saimme näköyhteyden toiseen pelastusveneeseen kaukaisuudessa, ja päätimme suunnata sitä kohti. Yhdessä meidät olisi helpompi nähdä laivasta.
Kun miehet alkoivat soutaa, huomioni kiinnittyi vaaleaan möykkyyn, jonka näin ajelehtivan mustan veden peilityynellä pinnalla. Kuvittelin sen ensin olevan nukke, mutta se oli imeväisikäinen lapsi, joka kellui kasvot alaspäin, jäykkänä kuin lauta.
En halunnut katsoa sitä, mutta kuin varkain, katseeni hakeutui sen aavemaiseen lillumiseen pienten aaltojen päällä veneemme vieressä, kun etenimme hitaasti kohti toista pelastusvenettä.
Kuulin naisten voihkaisevan särkynein sydämin ja he käänsivät katseensa pois.
Pieni toivonkipinä, joka oli syttynyt sisälläni suunnatessamme toisen veneen luo kuoli pian, sillä en saanut vastausta kutsuessani hänen nimeään sitoessamme veneet yhteen. En ollut ainoa, joka toisti kiihkeästi rakkaimpansa nimeä pimeyden verhoamalle ihmisjoukolle toisessa veneessä.
Yön viime hetkillä horisontissa näkyi kaksi valoa, jotka joku tunnisti mastojen valoiksi. Epäilys oli aluksi suurta, sillä tähtiä oli sekoitettu aluksiin jo monta kertaa sinä yönä, mutta kun ne kasvoivat ja tulivat lähemmäs, olimme vihdoin varmoja, että pelastuksemme oli saapunut: Horisontissa todellakin oli alus, ja pian se ampui ilmoille raketteja ilmoittaakseen olinpaikkansa.
Irrotimme veneet toisistaan ja lähdimme soutamaan sitä kohti.
Silloin koitti aamu ikuisuudelta tuntuneen yön jälkeen, ja minkälainen aamunkoitto se olikaan: Hento puna horisontissa kasvoi vaaleanpunaiseksi valoksi, joka kajasti hempeästi idässä. Tähdet katosivat yksitellen, ja saatoimme yhtäkkiä nähdä toisemme. Huomiomme oli kuitenkin kiinnittynyt vaaleisiin hahmoihin apuun tulleen höyrylaivan ympärillä. Aluksi ne näyttivät kuin jonkinlaiselta purjevenelaivastolta, kunnes yhtäkkiä tajusimme, että olimme kymmenien valtavien jäävuorien ympäröimiä.
Kun valon määrä kasvoi, se sai nuo valkoiset jätit hehkumaan ja kiiltelemään vaaleanpunaisina kuin ruusukvartsin. Ne olivat uskomaton ja epätodellinen näky. Niiden väri muuttui alati valkeammaksi sitä mukaa, kun valo lisääntyi – ja pian ne olivat kuin timanttivuoria keskellä merta, jotka hohkasivat armotonta kylmyyttä ympärilleen.
Samalla tuuli nousi ja aallot kasvoivat hieman, tehden etenemisestämme haastavaa. Kaikkialla ympärillämme näimme nyt jäätä sekä pari muuta pelastusvenettä, jotka ilmaantuivat näköpiiriin kaukaisuudesta, päämääränään sama laiva, jota kohti me nyt suuntasimme. Kaukana laivan takana erotimme jotakin, joka näytti mantereelta, mutta se paljastui valtavaksi jääkentäksi.
Hytisin yhä, enkä todennäköisesti ollut lakannut hytisemästä koko yönä, kun pääsimme viimein aamu kuudelta pelastavan enkelimme luo, jonka nimeksi paljastui sen kyljessä lukeva Carpathia. Pari muuta pelastusvenettä oli jo ehättänyt sen kyytiin ennen meitä, ja miehistölle oli kerrottu aluksemme hirvittävästä kohtalosta. Höyrylaivan matkustajia oli kokoontunut kaiteen viereen seuraamaan nousuamme laivaan, mutta hädintuskin huomasinkaan heitä siinä tilassa, jossa olin.
Meitä varten oli laskettu köysitikkaat, joiden kapuaminen oli monelle kylmästä kangistuneelle, itselleni mukaan lukien, varsin haastavaa. Miehistö auttoi meitä onneksi lisäköysillä, jotta emme liukastuisi. Pienet lapset nostettiin säkeissä.
Kun olimme lopulta turvassa kannella, meistä huolehdittiin loputtoman hyvin: Saimme välittömästi päällemme lämpimiä vilttejä, ja kuumaa keittoa ja juomia oli tarjolla laivan saluunassa. Kaikki, mitä hyväksemme saatettiin tehdä, tehtiin.
Olin itse tuossa vaiheessa hyvin turta kylmyydestä ja uupumuksesta, ojensin märän pelastusliivini hajamielisenä jollekin laivan henkilökuntaan kuuluvalle, enkä mennyt saluunaan, ennen kuin olin kiertänyt laivaan nousseiden matkustajien joukossa. Näin ohimennen luonteikkaan perämiehen, jonka olin nähnyt läksyttävän herra Ismayta. Thomasia en löytänyt, mutta herra Cadwell ilmaantui jostakin eteeni.
”On ilo nähdä teitä taas, herra Woodward”, hän sanoi vakavana vilkaisten märkiä vaatteitani, ja kättelimme jonkinlaisen myötätunnon osoituksena, mutta varsinainen keskustelu sai luvan odottaa.
Turhan etsintäni jälkeen huolin kupin kuumaa kahvia saluunasta, mutta ruokaa minun ei tehnyt mieli. Lämmittelin vain sen aikaa, kuin oli välttämätöntä, ja hakeuduin sitten viltti päälläni takaisin laivan kaiteelle monen muun kurjan joukkoon seuraamaan toivottomana seuraavien pelastusveneiden saapumista.
Tiesin, että niitä olisi parhaimmillaan enää kuusitoista.
Vain kuusitoista – ja matkustajia oli ollut reilusti yli kaksituhatta.
Tajusin yhtäkkiä, että Thomasin Norfolk-takki oli yhä ylläni, ja kun työnsin käteni sen taskuun, tunsin, että siellä oli jotakin.
Vedin esiin filmirullan suojuksen, jonka sisään hän oli eräänä päivänä laittanut filmin kamerasta sen loputtua kannella. Rintataskusta löysin litimärän nuottivihkon, josta olimme soittaneet ensimmäisenä yhteisenä yönämme.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
A/N: Atlantin vesi oli -2 asteista… Edes avantouinnissa vesi ei ole niin kylmää täällä Suomessa. Ihminen kuolee keskimäärin n. 15 minuutissa -2 asteen vedessä, mutta Titanicilla eräs leipurikokki väitti olleensa vedessä jopa kaksi tuntia (??) ennen kuin hänet nostettiin pelastusveneeseen.
On ollut spekulointia siitä, että onko hänen veressään ollut alkoholi jotenkin suojellut häntä (vaikka tieteen kannalta alkoholilla pitäisi kyllä olla päinvastainen vaikutus), ja toisekseen hän ui pitkään hullun lailla poispäin laivasta, joten liikekin ehkä jollain tapaa lämmittänyt. Hän ei saanut mitään pysyviä vaurioita. Hän oli kaiken lisäksi todennäköisesti viimeinen selvinnyt henkilö laivan päällä sen upotessa, sillä hän oli ollut peräkaiteen ulkopuolella, ja mennyt alas laivan mukana omien sanojensa mukaan ”kuin hissillä”. Kylmyyttäkään hän ei kuulemma ollut juuri tuntenut, todennäköisesti päihtymyksen vuoksi :’D Ihme tyyppi, sikäli kuin hänen kertomuksensa pitää paikkansa.
P.S. Perämies Lightoller oli juuri kavunnut ylösalaisin kelluvan pelastusveneen päälle, kun savupiippu kaatui suoraan hänen viereensä, välttäen hänet vain muutamalla tuumalla.
P.P.S. Kokoontaittuvalla (collapsible) pelastusveneellä tarkoitettiin sellaista venetyyppiä, jossa oli kasaan painuvat reunat ja kiinteä pohja. Kun vene otettiin käyttöön, reunat piti nostaa ylös. Tässä kuvassa (https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/a/a2/Titanic_lifeboat.jpg/1280px-Titanic_lifeboat.jpg) on Titanicin kokoontaittuva D-vene saapumassa Carpathia-laivalle. Tässä (https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/0/0b/Lifeboat_6_RMS_Titanic.jpg) myös kuvia (https://i.imgur.com/EP4tEjk.jpeg) muista pelastusveneistä (https://i.imgur.com/mY1NVqs.jpeg) saapumassa Carpathialle. Mauricen laitoin törmäämään pelastusvene nro. vitoseen joka oli yksi "tavallisista" :D
Tässä turmasta selvinneet neljä perämiestä (https://i.imgur.com/8ZDBacP.jpeg) nimineen. Heidän kuvansa otettiin onnettomuustutkinnan aikoihin.
-
Tuo miesten urheus on aina koskettanut itseäni tässä tragediassa, mutta toki se myös tarkoitti että ne kaikista jaloimmat ja ohjeita noudattavat miehet olivat suurelta osin niitä, joille kävi huonosti. Tästä voisi käydä vielä paljon pidemmän keskustelun siitä, miten tuon ajan yhteiskunnallinen paine miehekkyyteen vaikutti miehiin. Tässäkään niin Thomas kuin Mauricekaan ei olisi voinut kuvitellakaan hiipivänsä veneeseen "kuin pelkuri", mutta toisaalta toimiakseen yhteiskunta tarvitsee myös epäitsekkyyttä ja uljautta.
Omastakin mielestäni tuo urheus on ollut koskettavaa. Toisaalta tosiaan, yhteiskunnan paine siihen ei varmasti ole ollut myöskään helppo kannettava ja miehen rooli on paljon kapeampi kuin nykyään. Mutta joo, menee vähän sivupoluille tästä!
Uusinta lukua luin kyllä ihan sydän syrjällään. Dramaattinen tuo laivan lopullinen uppoaminen. Ihanaa, että Maurice selvisi, mutta Thomasin kohtaloa saa kyllä vielä tosissaan jännittää. Voi, kun hänkin selviäisi. On varmasti ollut aivan järkyttävää kuunnella kuolevien avunhuutoja ja nähdä kaikki kuolleet, kun ei ole itse voinut tehdä mitään, tai kuolonuhreja olisi tullut vain lisää pelastusveneiden upotessa liian täysinä. On varmasti ollut myös todella pelottavaa vain kellua tuollaisessa soutuveneessä keskellä valtamerta ja toivoa, että joku ohi seilaava laiva tulee pelastamaan... Todella kylmäävää. Jälleen kerran, tosi mielenkiintoista luettavaa ja kiva lukea sun faktapankkia!