-
Nimi: Todellisuusvarkaan Teoria
Kirjoittaja: Mä :D
Beta: Valtsu, J (ENG vrs), Inari, Lyra
Ikäraja: K-11
Genret: dark/cozy fantasy, dark academia, gothic horror, seikkailu
Yhteenveto: Alun perin lapsuuden iltasatu, joka paisui mielenterveyskamppailuksi fantasian muodossa, ja joka epätoivoisten kustantajanlöytämisyritysten jälkeen löytää kotinsa internetistä.
"Todellisuuden särkyminen. Tähtien taakse juurensa juontava tragedia. Yötön Yö on kuihduttanut kaksoisauringon punaiseksi Kállomán sortuvien kaupunkien yllä. Nyt salaliittojen keskellä leviää ruttomaskeihin pukeutuva uhka; he, jotka ovat sekä pyhimyksiä että salamurhaajia.
Katupianisti Lune Sharrockin elämä muuttuu eliittisisäoppilaitoksessa. Wisteriakartanolla on karmaisevia salaisuuksia. Myös tutkimuspöydillä traumatisoitunut Lune varjelee yhtä: hän kärsii pyromaniasta. Varýsh Winearty on mystinen, lentävää Corvettea ajava herrasmies, jonka ympärillä ihmisiä kuolee kuin kärpäsiä. Kun Varýsh löytää adrenaliiniriippuvaisen, harhojen piinaaman Lunen kellotornista, Lunelle on valkenemaisillaan, mikä maailmassa on vialla."
Tämä on kipeä totuus:
Kállomán langat ovat purkautumassa.
Sen kaksoistähti palamassa loppuun pitkissä punaisissa jäähyväisissä,
kuin liian kauas eksyneet ilotulitteet. Kenties aikanaan jopa itse päivänkehrääjien valo
on yhtä kuollut kuin luonnoton luuplaneetta heidän jalkojensa alla. Heidän alrhadanilainen
yhteiskuntansa hautautunut kuin Rooma, kuin Egypti, Atlantis, ja useat nimettömät sivilisaatiot,
jotka dementoituva aika unohti.
Katkera fakta on, että viimeiset hyvästit lähestyvät.
Niiden hyvästien ja hyvänyöntoivotuksien varjossa he kuiskivat yhtä nimeä;
nimeä, jonka olemassaolo merkitsee muistopuhetta tähdille.
Loppu tuli kuin vuoroveden aallot.
Näin se alkoi.
LUKU 1: VIRVATULTEN KADOTTAMA (http://LUKU 1: VIRVATULTEN KADOTTAMA)
ESINÄYTÖS:
TUOMIOPÄIVÄN MIEHET
Varo huppuun kätkeytyvää muukalaista yömarkkinoilla; sielujen sadonkorjuu saattaa vaania kaupunkisi yllä.
Näin Valkyrian on kuullut ihmisten kuiskivan toisilleen ympäri maailmaa. He tulevat kuiden kalpeansinisessä
valossa, niittäen surun uutisia.
Aloríalaiset runosuonet kirjoittavat yhä lauluja ulottuvuussyklin mahtavimmalle perheelle, mutta eivät
koskaan Valkyrianille. Sateen balladi nimettömiä hautakiviä vasten on liian äänekäs. Hiljaisuus, joka
lankeaa menetetyn jalosukuisen jäljessä liian raskas. Joutsenelta pudonnut mies on vaeltanut kauan selkä
punahehkuisten karkotussanojen kaivertamana, raahaten vain raadeltujen aaveiden verhoa viittanaan.
Taisteluiden kaiut kirjovat sitä.
Huhut hänestä lävistävät neljä ulottuvuutta ja niiden tähtien välissä limittyvät kadut.
Mies lasikuun valtakunnasta on pudonnut kauas kotoaan. Nyt mustarastasmaagilla on voimaa ja valtaa
ja kuorensa, kylmä, kylmä Kahovát Kawanquanin linna. Syvistä juurista nousee totuus: tämä soturi on suvustaan
erottuva nokitahra.
Valkyrian on aina vihannut Alorí Castaligtin mitäänsanomatonta lämpöä, joka lukkiutuu kuplaksi
pyhällä merellä kelluvan saarekkeen ympärille – niin että alle jää mustan veden tähdistä kuvastuva
hartaanvalkea, kuolleen jumalan sydämelle rakennettu valtakunta. Nyt hän kulkee kaukana lapsuutensa
marmorikaduista. Alempana. Saappaiden rautavahvikkeet pureutuvat jäähän vuorten varjossa, jossa
roudan polku vie myrskykivilinnan raunioituneiden osien halki. Tornit ja lohkareet ovat murtuneita luita
ja hampaita kuolonkankeassa maaperässä, talvipäärynäpuut tarraamassa suonimaisilla juurillaan niiden
ympärille. Yllä kaartuvalla kristallitaivaalla liitelee kirkkauden vangitsema kotka.
Kun lyhdyt hiipuvat, eikä mitään ole jäljellä, mustat korpit tikareineen tulevat viemään sinut kotiin.
Hallan kukinnot sekoittuvat mustiin hiuksiin. Metsästysjousi painaa selässä ja puoliviitta roikkuu toisen
olan peittävänä, kun Valkyrian harppoo kohti puiden seasta kohoavaa katedraalin luurankoa. Kasvoja ei
näy; ilmeen kätkee tuulenreuhtoman takin ja manttelin väriin sopiva kolmikolkkahattu. Sen nokka
muistuttaa jotain hirveää; se on kuin ruttomaskin.
Jos näet käyrän siluetin, sulje silmäsi ja rukoile Isä Yönkoittoa. Mitä ikinä teetkin, älä katso heitä.
He kantavat kalseita valoja, jotka tuovat ikuisen unen yllesi.
Huhuja, huhuja killasta, joka on noussut Hallasthårin muinaistomuisista varjoista. Valkyrian
rakastaa niistä jokaista; hän rakastaa niitä salamurhaajia ja heidän kierreteräisiä hyökkäyksiään pahaa-
aavistamattomien vihollisten kimppuun. Verilöylyjä, joita pyhimykset järjestävät petturiperheiden
illallisjuhlissa, sillä hylätyssä pohjoisessa pyhimykset ja salamurhaajat kulkevat samoissa kengissä. Ne,
jotka kestävät kylmyyttä ja karuutta ja rukoilivat ylempiä pyhimyksiä, rukoilevat samalla tajuamattaan
Sielunpolttajien kiltaa.
Heidän rukouksensa kaikuvat salamurhaajille.
Älä puhu koleille killanmiehille myrskykivisaleissaan. Mikään tuli ei tuo takaisin heidän armoaan.
Se kaikki on tietysti oikein mainiota, mutta Valkyrian ei kykene unohtamaan viimeistä kertaa,
jolloin saapui arkkijoutsenen selässä mustan tähtimeren poikki. Silkinvalkeat kaulahöyhenet sormien
välissä, korvissa kirkas kotiinpaluulaulu, jonka kaikki aloríalaiset oppivat. Kaikki se ilmeisesti liian
puhdasta hänen kaltaiselleen tahriintuneelle pojalle. Valkyrian ei ole enää poika, ja jopa mieheksi
väittäminen on kiistanalaista.
Jos näet heidän punamerkkinsä ovessa, juokse.
Veriharakoiden nokat iskevät tuhkapuiden oksille hirtettyjä ruumiita sairastavan universumin
rytmissä. Petturit tuomitaan siellä. Joillakin köysistä roikkuvista tai maassa kyyhöttävistä, nuolen
lävistämistä ruumiista on yhä ruttomaski kasvoillaan. Tuomittujen viimeinen valinta koostuu kahdesta
vaihtoehdosta: nuoli tai köydensilmukka. Punaiset jalanjäljet johtavat aukion keskelle ja sieltä pois.
Siinä edessä se nyt kohoaa: Rangaistuksen katedraali. Valkyrian vilkaisee taskukelloaan. Tuomio ei
saavu koskaan myöhässä.
Vielä vuosikymmeniä sitten kaikki oli toisin.
Oli syyskuun viimeinen päivä, kun miehen varjo saapui ihmisten maailman savuiseen suurkaupunkiin.
Hän oli pukeutunut outoon hattuun ja iski eläintieteelliseen museoon ensimmäiseksi. Oravat ja närhet, metsämurmelit ja
mustarastaat heräsivät lakatuilla puujalustoillaan, ja niiden kylmiin luihin syttyi elonliekki.
Vuorilta saapuva tuuli huokuu mestaussalin holvikatossa. Ruttomaskinen väkijoukko odottelee
öljyntummana ulappana, että Valkyrian kiipeää salamaniskemän alttarin eteen puhujankorokkeelle
hatun takana riippuva oravanhäntä heilahtaen.
”Tervetuloa, perheeni.” Koko sisäpiiri on kutsuttu. Seitsemän varjoa väijyy alttarinperän pylväiden
välissä. ”Kiittäkäämme ensiksi niitä, jotka suovat mahdin minun ja seitsemän siunatun korppini suoniin…
johdattavat Yöttömän Yön Temppeliherramme… kiitos. Yö pitää salaisuuden. Vario noctia secreta.”
”Lunar daemonis”, vastaavat ruttolääkärit.
Aamu oli ollut enimmäkseen normaali: ei mitään enteilemässä muukalaisen saapumista kuumemuurin, epäuskon ja
hyvin vanhojen voimien piilottamasta todellisuudesta. Myrsky oli kuitenkin kiehunut pinnan alla jo vuosia. Tänään oli
päivä, jolloin muuan mies oli saanut tarpeekseen sivistyneestä elämästä. Hän aikoi irtautua siitä pamahduksen
saattelemana.
”Ihmisyyden syksy lähenee. Sielujen Sadonkorjuu on alkanut jälleen, jotta voimme maksaa velkamme
Norrvarialle. Vanhan täytyy loppua, ja tämänkin maailman on kohdattava perikato alkaakseen jälleen
uutena. Pian murtaudun vapaaksi kirouksesta ja sopimuksesta, jotka sitovat minua – silloin voin
henkilökohtaisesti johdattaa meidät muutoksen ja jälleensynnyn näytökseen, joka on tuleva.”
Valkyrian liikkui vikkelästi. Kukaan ei havainnut hänen seisovan kaaoksen kulissien takana vetelemässä naruista
ja ohjaamassa hautajaiskellojen soittoa seuraavia tapahtumia, kun juhlavieraat laskivat vanhan sairaan pormestarin
lepoon veitsenhymy selässään. Wangardén ihmismassat menossa päivittäisiä menojaan hauraassa aamuhämärässä eivät
vielä aavistaneetkaan, että kaupungissa oli irrallaan kurssiltaan sinkoutunut komeetta.
”Minä, jumalten kiellettyjen lasten ruumiillinen ilmentymä, olen vielä tämän ulottuvuussyklin
vapahtaja. Kauan on koleus levinnyt kerran loisteliaan yhteiskuntamme pölyissä. Kauan ovat
kaupunkimme kasvaneet näkemättä esi-isien tähtien kirjoituksia ja juhlatemppelit pysyneet valottomina.
Jumalat ovat olleet poissa niin kauan, että heidän ikiuneen laulamansa hirviöt alkavat heräillä. Aion
jälleenrakentaa sortuneen, palauttaa vakauden ja repiä eteemme paratiisin, jonka soturit ansaitsevat.”
Pokeripeli lamppujen säihkeessä päättyi pöytään iskettyyn ässähaihin. Synkkä patakuvio ja ristin apila tuntuivat
enteilevän pahaa, herttasydän ja ruutu loimottavan veren etiäistä smaragdinväristä pöytää vasten. Lasi palavaa
katkeraa auringonvaloa lämmitti Valkyrianin kurkkua, ja hatun varjoon piirtyi hymy. Hän oli nuoruudessaan vanha,
tai vanhuudessaan nuori – sitä oli hankala määritellä. Hän näytti valveelta uinuvan iäisyyden virrassa, ajan ja
olevaisuuden liikkeeseen tiukasti paikoilleenjuurtuneelta itkupajulta.
”Siinä missä Arkki rajoittaisi ulottuvuussyklin evoluutiota ja asettaa kieltoon epäpyhäksi väittämänsä
vol halakin, minä näkisin meidän kehittyvän – etsivän vastauksia nurjien akaasien mahdista.” Valkyrian ei
voi uskoa, että he kehtaavat kieltää vol halakin. ”He tuomitsevat voimani – aivan kuin heidän omia,
pyhiä akaasejaan ei voisi väärinkäyttää.”
Yleisö karjahtelee kannustavasti.
”Mitä hyötyjä Yötön Yö toisikaan meille kaikille! Voisimme jopa tarjota lääkettä kolheriin, jonka
kosketus on niin kauan vajuttanut soturejamme pyhästä syntymäoikeudestaan.”
Yläkaupungilla hienoimmassa konserttisalissa orkesteri soitti Valkyrianin suosikkisävellyksiä. Se oli hyvä päivä
lähteä. Hän jättäisi viimeisenä lahjanaan Wangardélle päivän pullollaan ihmeitä, jotka kirjata historiaan.
”Westar Avén ei auta meitä, eikä tule auttamaan Kal Yariskaan. He tekevät meistä jälleen vihollisensa.
Mutta emme tarvitse muiden Neljännesten apua”, Valkyrian suoristaa ryhtiään, ”niin kauan kun meillä
on toisemme, Temppeliherrat ja pyhä tarkoitus puhdistaa ja jälleenrakentaa kotimme. Me hävisimme
Varissodan, mutta Mustarastaan sota on yllämme, ja tällä kertaa meistä kirjoitetaan voittajina.”
Keskipäivän aikoihin ulkonaliikkujat kokivat yllätyksen, kun kaupungin kuuluisa vanha suihkulähde alkoi
purkautua kuin tulivuori sylkien rahaa hyökyvänä patsaana kohti taivasta.
”Koittaa päivä, jolloin kilpi kaatuu, pohjoinen voi taas hyvin ja te voitte kutsua itseänne aatelisiksi.”
Ihmiset kirkuivat kauhusta ja haltioissaan, kädet ojennettuna kohti kolikkojen sadetta, joka solisi välkkyen alas.
”Merkkiäni kantaessanne teidän ei tarvitse pelätä.” Valkyrian nostaa punaista korpin leukaluuta, joka
riippuu V-kirjainmaisena hänen hihaan piilotetusta vakauttimestaan; esineestä joka on kuin synkeä halkeil-
lut lumisadepallo obsidiaanista, tuhkasta ja savusta. Ruttolääkärit näyttävät omansa. Tahdistetun
liikkeen kohahdus kaikuu katedraalissa. ”Yhdessä selviydymme, ja jos moinen voima tulee tarpeeseen,
meidän perheemme on viimeinen seisaallaan.”
Hetki kultasuihkun jälkeen salissaan soittava orkesteri alkoi haistaa palaneen käryä. Harmaa- ja pulleapartaiset
trumpetistit ja elegantteihin mekkoihin pukeutuneet viulunsoittajat ehtivät tuskin reagoida. Sillä sekunnilla, kun haju
täytti heidän sieraimensa, viulut, flyygeli, sello, jopa vaski-instrumentit, joiden ei olisi pitänyt mitenkään olla tulenarkoja
roihahtivat liekkeihin.
”Ja kun murskaamme ne, jotka yrittävät tukahduttaa ulottuvuussyklin edistyksen – kun sota päättyy –
palkitaan teidät mitä hienoimmilla lahjoilla. Kartanoita ja maata, nurjien akaasien salaisuus kaikkien
käyttöön.” Valkyrian päättää puheensa hymyyn. ”Rakennamme uusia kirkkoja ja monumentteja, jotta
historia ei milloinkaan unohda saavutuksiamme tällä uudella, kyriaanisella aikakaudella.”
Ruttolääkärit osoittavat suosiotaan, ja uusi aika polkee paikallaan.
Kaviaari oli maukasta: Valkyrian nyökytteli ja upotti seuraavaksi haarukkansa tuhtiin rapuun. Viimeinen
ateria. Rauha oli asettunut hänen nuorekkaaseen mutta muinaiseen olemukseensa, kun hän istui ja odotteli, että jokainen
huolella organisoitu juoni toteuttaisi ulkona itsensä. Valkyrian siemaisi punaviinitilkan loppuun ja antautui sitten
ravintolan pöytiä, aterimia ja ihmisiä riipivään myrskypuhurimaiseen kamppailuun. Hän ei jättänyt ketään henkiin.
”Valvokoot Temppeliherrat polkuanne.”
Ruttolääkärit tervehtivät häntä pienellä kumarruksella, käsi sydämellä.
Täsmälleen kello 12:15 eläintarhan portit liukuivat auki, ja meripihkaturkkisia tiikereitä hiipi vapaina ja eksyksissä
kaduille kirkuvien ihmisten laotessa tieltä. Kasinolla ruumiita lojui biljardipöydillä ja kiillotetuilla lattioilla hämyisän
valaistuksen heijastuessa verilammikoista, unelmat ja savukkeet murhattuina. Valkyrian oli jopa palkannut
karnevaaliseurueen huuhtoutumaan läpi kaupungin kuin monivärinen juhliva, mellakoiva joki kansalaisia tuolloin
vielä halvoissa valkeissa paperiruttonaamioissa. Yksi kerrallaan hän kulki läpi lempipaikkojensa ja tönäisi liikkeeseen
kaikki suunnittelemansa kaaoksen spektaakkelit, tai katseli varjoista, kun ne kävivät toteen.
”Aivan, yhtenäisyys… se on tärkeää näinä päivinä. Mutta mitä niistä, jotka epäonnistuvat lojaalina
pysymisessä? Heistä, jotka uskaltaisivat”, hän käännähtää hahmon puoleen, joka on kyyristynyt alttarin-
takaisen pylväikön varjoon, ”pettää perheensä vähäisestä rahapussista ja ryhtyä vakoojaksi viholliselle?”
Oli useita ikävämmän kategorian sanoja, joita Valkyrianiin yhdistettiin.
”Juonimista terra dominia ja Yöttömän Yön Temppeliherroja vastaan ei tulla sallimaan. Silloin tällöin
on asetettava esimerkki, ettei kukaan muu eksy yhtä pahasti tieltään.”
Vain harva siinä maailmassa kuitenkaan tiesi, kuinka irvokas totuus todella olikaan.
Parissa sekunnissa Valkyrian vetää jousen selästään. Jänne tiukkuu ärtymystä, kun hän kiristää sen
äärimmilleen taakse. Tähtää nuolenkärjen kahlittuja ranteitaan kohottelevan petturin sydämeen.
Heille mies teatterin valoissa, kasinoiden pelisaleissa, Eiffel-tornissa, Vatikaanin arkistoissa ja maailman-
johtajien illallisvieraana viskilasillinen kädessään oli vain yksi kallistakkinen karmija lisää.
”Ole kiltti! Anna armoa…”
Mutta Navalkyrjan… Navalkyrjan oli jotain muuta.
”Näiden taivaiden alta ei löydy armoa”, hän sihisee, ”ei niille, jotka pettävät luottamukseni.”
Pelkkä kuiskaus Valkyrianilta saattoi hiljentää kokonaisen huoneen ja allekirjoitus kirjeen alalaidassa saada
korkeimmatkin pomot hikoilemaan kravateissaan.
Suhahdus. Rautakärki lävistää kahlitun soturin sydämen. Hän nytkähtää nuolen voimasta. Kamppailee
tasapainon kanssa. Sortuu veltoille polvilleen, kuin rukoukseen. Veri hyökyy rintaan.
Kukaan ei tiennyt mistä hän tuli, vaikkakin moni oli salaa sitä mieltä, että vastaus saattoi hyvinkin olla jokin
löytämättä jäänyt, kirotun entisaikain vainajan hautaholvi.
Korppinaamioinen yleisö ei päästä äännähdystäkään. Harmaatukkainen vanki kähisee viimeiset
sanansa punaisen pyrkiessä huulille.
”Veljeni löytävät minut, tai joku muu… he saavat tietää, mitä teit minulle… niin monille muille…”
Nauru räpiköi Valkyrianin rinnassa. Se muistuttaa jostakin. Siitä harakasta. Aivan kuin se sotkuinen
olento märkine, repsottavine siipisulkineen, joka ryömi akatemia-aikoina Valkyrianin veitsen
varastaneen pojan suusta.
”He eivät koskaan saa tietää. Etkö ymmärrä? Vario noctia secreta.”
Petturivanki romahtaa nuolen lävistämänä alttarin eteen eikä liiku enää.
Useimmat eivät aavistakaan, kuinka helposti Arkin profeetat saattaa maksaa sylkemään mitä
mystisiä viestejä haluaakaan ihmisten kuulevan. Syy on yksinkertaisesti se, että aloríalaiset lähettävät
harvoin ajatuksen arvoisia unia, ja profeettojenkin täytyy syödä.
Profetiat – mikä kullanarvoinen väline poliittisessa kampanjoinnissa. Kuinka useita seuraajia
Valkyrian onkaan saanut vain laskemalla vesille pikku ennustuksen, joka sattuu mainitsemaan hänen
kuvaustaan vastaavan miehen maailmojen sankarilliseksi pelastajaksi. Kun ajat ovat kovat, pohjoisen
mustarastas tuo huomisen lupauksen. Valkyrian sattuu yllättäen kantamaan kauluksessaan hopeista
mustarastaskorua.
Valkyrian kääntää selkänsä, ja seitsemän ruttolääkäriä erkanee pylväsvälien varjoista poimimaan
ruumiin. Jos Muusan kullanhohtoinen hahmo vielä kuiskisi Valkyrianin mielessä ja vilkuilisi hänen olkansa
yli, peilaisivat sen utuiset silmät surua. Mutta Muusaa ei ole. Se oli viimeinen este seisomassa hänen
ja yöttömän yön välillä. Toisinaan hiljaisuus häiritsee Valkyriania. Silti, fyysisen maailman mustarastaat
pitävät hänestä ehkä enemmän kuin lapsuuden sieluneläin, joka on lentänyt ikuisesti pois.
”Jatkakaa taistelua, pyhät soturini. Pian jumalanne on vapaa liittymään joukkoihinne.”
Valkyrian oli kietonut koko vieraan maailman pikkusormensa ympärille. Sinä päivänä tuo maailma pyöri liian
kovaa. Liikenne syöksyi ohitse meluisana ja hänen vaikutusvaltansa ulottumattomissa virtaavana vuoristopurona,
päätä särkevän hajuisena sellaisena. Vain yksi osa maisemasta ei pyörinyt liikkeen mukana.
Hän seisoo – yhtä aikaa muistonsa kadulla ja salissa. Ruttolääkärit valuvat mustana massana ulos
Rangaistuksen katedraalista, mutta Valkyrian pysyy yksin alttarisaarekkeella. Lattia näyttää ryömivän,
olevan liikkeessä, sekoittuvan vanhaan mielikuvaan eteenpäin ryömivästä metallin ja valon saastepurosta.
Siitä samasta, jonka hän yhä toisinaan kuulee ärjyvän painajaisissaan. Ne poikkeavat harvoin yhdestä
kauhusta; siitä jossa koko maailma kastuu verestä. Unet värjäytyvät vuosi vuodelta punaisemmiksi. Ja se
on hänen omaa syytään.
Tähdensiemen pysyy alttarilla, jota teloitusveri yhä juovittaa, ja alttari on ainoa liikkumaton kohta
ruttolääkäreiden loittonevan meren jälkimainingeissa.
Hän seisoskeli kadun varrella kaiken valon imevässä historiallisen näköisessä puvussa ja takissa, joka oli kuin itsensä
räyhänhenkien varjosta leikkaama. Hän katseli suurkaupungin silmiä puukottavaa välkettä, kuunteli tähdenlentona
ohikiitäviä musiikin säveliä, joita valui ulos vierestä kaahaavien autojen ikkunoista, ja jokainen tuikahdus viiltämässä
utuista mieltä muistutti Valkyriania hänen tappamiensa päivänkehrääjien poishiipuvista sieluista.
Tähdensiemenet ovat voimakkaita. Tähdensiemenet ovat kauniita. Ja väärälle tielle eksyessään
he upottavat valtakuntia.
Valkyrianin kasvojen nuoruus ei heijasta sisäistä väsymystä, ei vuosien painoa. Hän on nähnyt
kaiken mitä siellä alhaalla on nähtävää, ottanut kaiken mikä siinä oudossa maailmassa on kiinnostavaa,
mutta kotoa karkotuksen haava vaivaa häntä aina vain kirvelevämpänä.
Häpeä on vaikein tahra pestä pois.
Olisi ollut helpompaa menehtyä siinä tunnelissa, jossa hän seurasi mustarastasta loputtomilta
tuntuneiden öiden ajan. Olla löytämättä koskaan ulos.
Karkotus. Eksyminen. Harhailu.
Hän on eksynyt outoihin, hyönteisittömiin valoihin ja harmauteen, jota hän ei ymmärrä. Siinä
betoniviidakossa alkulähteen puuttuminen kummittelee iäti lohduttomana.
Wangardéssa on kerran elänyt oma taikuutensa. Niin kauan sitten, että se on hukkunut unohduksiin
ja salaisuudet joutuneet kadoksiin aikaan. Vain pyramidit ovat jääneet. Hiljainen muistutus muinaisesta
mahdista, jonka haipuminen on jättänyt maailman kylmäksi. Tänään ulottuvuudessa rätisee vain
otsoninkatkuinen sähkö, ukkonen, jonka nämä tietämättömät ihmiset ovat kesyttäneet seiniensisäisten
kuparijuurten verkostoihinsa. Planeetta repeytyy nyt heidän säälimättömien koneidensa kynsissä.
Muukalainen seitsemän nuolta selässään ilmestyi yllättäen, kuin todellisuuden halkeamasta vaeltanut
aave. Nyt se aave pukeutuu vain kalleimpiin silkkeihin. Hänen silmissään on eksyneen villi koiran katse;
pakoreittiä etsivän, tuomitun miehen ilme.
Auttakaa minua. Antakaa jokin merkki.
Ei ole jumalia häntä auttamassa. Nekin ovat hyljänneet kaikki kauan sitten.
”Minne seuraavaksi, herra?” Meluisan baarin edessä odottelee viininvärinen Jaguaari. Valkyrian tulee
kuskin avoimen ikkunan kohdalle: ilmaan kiemurtelee silkkipukuun ikävästi pinttyvä pilvi tupakansavua.
”Odotapa hetkonen, tuo hattu… se jalokiviliikkeeseen iskenyt mies…”
Valkyrian hymyilee ja vetää kananmunankokoisen smaragdin hihastaan. Hetken päästä ikkuna liukuu
kiinni, smaragdi lentäen viime sekunnilla ulos, ajaja asfaltilla, Valkyrian ratissa.
Moottori hyrisee. Taivas riippuu matalalla pilvenpiirtäjien yllä. Se on yhtä harmaa kuin renkaiden
alla kiitävä asfaltti. Ilotulitteet ovat myöhässä. Alkaa sataa. Valkyrian vääntää särisevän radion täysille.
Puristava tyhjyys hänen sisällään vaikuttaa kasvaneen viime päivinä. Tuolta se tuntuu, tuolta sähköiseltä
rätinältä.
Hän kaartaa moottori ärjäisten risteyksestä vasempaan, ajattelee niitä muutamaa hyvää muistoa, jotka
hänellä vielä on jäljellä ja painaa kaasua. Sataa rankemmin – pisarat iskeytyvät kasvavalla väkivallalla
tuulilasiin. Ja siellä jossain veden lomassa välähtävät kaikki ne kuolleet silmät.
Nopeusmittarin ampaistessa kolminumeroisten lukemien puolelle Valkyrian tuntee hetken ajan
leijuvansa jossain pilvien yläpuolella, ennen kuin tie loppuu hänen altaan.
Iloinen kappale radiossa ei pääty silloinkaan, kun Jaguaari syöksyy keula edellä suihkulähteen
solinaan. Hitaasti, kuin aika jumittaisi hetken lasinsirpaleet, marmorin- ja metallinkappaleet räjähtävät
pisaroiden sekaan. Todellisuudessa aika hidastuu vain Valkyrianin mielessä. Ilotulitteet syöksyvät nyt
taivaalle paukkuen kullan, purppuran ja jaden väreissä.
Hänet havahduttaa hereille elämä tuulilasin läpi suihkuavan veden muodossa. Joku loksauttaa
käsiraudat Valkyrianin laihtuneisiin ranteisiin.
”Herra Valkyrian! Olette pidätetty aseiden hallussapidosta, viidentoista henkilön kylmäverisestä
murhasta, kirkon poltosta, pankkiryöstön yrityksestä ja hedelmätorivarkaudesta. Kaikkea sanomaasi
voidaan käyttää todisteena sinua vastaan…”
Mutta Valkyrian on poliiseille liian liukasliikkeinen. Kukaan ei jälkeenpäin osaa selittää, kuinka hän
pääsi livahtamaan. Ennen lopullista katoamistaan Wangardésta hänen saattaa kuulla soittavan epävireisiä
pianoita unohdetuissa antiikkiliikkeissä kaduilla, joilla enää vain syksy vierailee.
Se katumuksen päivä jää hänen viimeisekseen ennen suurta kylmyyttä. Tuon päivän jälkeen Valkyrian
ei kadu mitään pitkiin, pitkiin aikoihin. Seistessään kaukana pohjan muistosta Valkyrian hymyilee
itsekseen lumiläikän saartamana, pitkät mustat hiukset tanssien rosoisilla yön matkalaisen kasvoilla.
Miniatyyrimustarastas liihottaa ympyrää vakauttimen halkeilleessa lasipallossa. Nuolenlävistämää
ruttolääkäriä kannettaan pois, ja tuuli tuoksuu tulevaisuudelta.
Hän muistelee synnyinpaikkaansa Alorí Castaligtia. Sen yksinäistä kiekkoa keskellä loputtomuuden
mustaa ulappaa, johon neulamaiset tornit ja niiden yllä yhtä lailla kirkkaina hohtavat tähdet heijastuvat.
Valkyrian tahtoo nähdä ne valkoiset seinät murskana.
[/font]
-
-OSA 1: Palamisen kutsu-
1.
V I R V A T U L T E N K A D O T T A M A
Kaupunki on savuisenharmaa ja katupiano epävireessä. Lontoon katupianisti soittaa: norsunluun-
kellertävät koskettimet päästävät käheästi kilahtelevia säveliä, kun Lunen sormet kiitävät niitä pitkin
kutoen klassista ajan kuluttamaa sävelmää. Kaiku on vääränlainen, metallinkylmä. Sävelkorkeus on
madaltunut. Sitä yksilöä tuskin saa enää herätettyä kuolleista vuosikausien laiminlyönnin jälkeen – itse
asiassa ei olisi yllättävää, vaikka pianonruumiin kieliltä löytyisi rastaanpesä. Toisinaan sateeseen sulavat
illat Lontoon kaduilla käyvät niin hyisiksi, että Lunen luihin sattuu. Tuolloin hän haluaa vain sytyttää koko
pianon liekkeihin, sillä asioiden polttamisesta tulee mukava olo. Kuin perhosia vatsassa. Sinä päivänä ei
onneksi sada, eikä mikään pala.
Silloin tällöin ropisee metalli, kun joku viskaa kolikon maassa nököttävään vanhaan huopahattuun.
Siinä Lune on joka aamu ihmisten suunnatessa töihin, toisinaan iltaisin, kun he lähtevät ulos. Hän ei soita
koskaan heidän lempikappaleitaan. Sävellykset ovat ajan pölyttämiä klassisia lurituksia. Ruosteinen
soitto ja sammalenmurtamat koskettimet irrottavat lähinnä sääliviä katseita ohikulkevilta lontoolaisilta.
Sen alla he näyttivät syyllisiltä tavalla, joka karisee heti heidän päästessään pois tilanteesta.
Lune ei näe heitä enää. Hänen silmänsä ovat auki ja tuijottivat nuottitelinettä, jolta nuotit on
varastettu. Hän katsoo pianopuun lakatun pihkanruskeuden läpi eikä näe kaupunkilaisia kalliissa
puvuissaan ja kengissään; ei takana olevaa kukkakauppaa, jonka ikkunaan ripustetaan MYYDÄÄN-kylttiä.
Hänen maailmassaan orvokit ja krysanteemit eivät nuudu, vaan räikyvät värejään näyteikkunan
täydeltä, ja taivas piippujen yllä on yhä sininen.
Sävellys tulee päätökseen alkusointuunsa. Nuotit kajahtavat särkyneinä ja Lune painaa kulahtaneen
maiharinsa oikeanpuolimmaiselle pronssipolkimelle, pakottaa äänen jatkumaan, kunnes sointu,
toiveikkaan C-duurin epävireinen irvikuva vajuu ilmaan riippumaan jääväksi hiljaisuudeksi. Pianon
haipuva ääni vie mennessään kukkien värin ja illuusion kauniimmasta maailmasta. Lune nousee
soittopenkiltä, jonka pölyinen samettityyny on litistynyt, ja nostaa hatun kadulta tarkastaakseen päivän
saaliin. Vain muutama roponen. Pitää kai sitten jättää ne klassiset kappaleet; ei niitä kukaan pysähdy
kuulemaan, eivät ne ole kenenkään suosikkeja. Lune huokaisee. Demaine-tädin omat hatut käyvät yhä
kuluneemmiksi, vaikka hänen valmistamansa yksilöt ovat yhä kauniita kuin konditorian näyteikkunan
täytekakut, eikä hän osta enää hunajaa tai kukkia.
Ohikulkijat tuijottavat Lunea, tyhjästä eräänä päivänä ilmaantunutta katusoittajaa. Täti työskentelee
aina, joten Lune on vapaa hiiviskelemään villinä ympäriinsä kaikenlaisissa kielletyissä paikoissa. Hän on
hauras pieni olento; jokin hänen viluisenkalpeissa rystysissään ja mannekiinimaisen tyhjässä ilmeessään
vaikuttaa herkästi särkyvältä, ja katse laimeissa silmissä painajaisten pysyvästi laajentamalta, varisten nokat
valmiina murtautumaan läpi pupilleista. Hänen sormensa hatun reunalla ovat haudankylmät, ja tragedia
ommeltuna murjotukseen jähmettyneille huulille. Lune Sharrock – se on hänen nimensä. Niin kuin
ranskalaissyntyisen äidin kuu ja sen salainen puoli, joka ei koskaan tule näkyviin. Niin kuin se piiloutuva
puoli ihmisissä, jonka he joutuvat eräänä päivänä löytämään.
Meillä kaikilla on se; huuto, joka kätkeytyy kylkiluihin ja joka ulos päästessään murtaisi kaikki vuoret ja
muurit vieden maat takaisin pimeille ajoille. Huuto, jonka vapautumisesta olemme peloissamme.
Lune silottelee parhaansa mukaan lyhyestä tukastaan pöyhöttäviä sulkamaisia hiussuortuvia. Ne luovat
epätoivotun vaikutelman siitä, että hän on lähiaikoina räjäytellyt jotain huoneessaan. Hän rahjustaa kotiin
kuusi puntaa huopahatussa. Se oli Demaine-tädin ensimmäinen hatunyritelmä, ja hän on lahjoittanut
sen siihen käyttöön. Hänen perfektionisminsa hattujen ja vaatteiden suhteen on äärimmäistä.
Lune pysähtyy roskapöntön luokse kujalle ja hengittää siitä kasvoille usvaisena huokuvaa paksua
jätteenlemua. Tulitikku raapaisee askin kyljen fosforia vasten. Kipinä leimahtaa ja kärki syttyi. Lune vippaa
tikun roskikseen. Liekit nousevat kuohuen, sihisten, sylkien, ja päivän paino purkautuu Lunesta, kun se
palaa. Siinäpä hiukan väriä maailmaan. Tädin ääni läjähtää heti kuin ruoska mielessä: Kukaan Lontoossa
ei saa tietää pyromaniastasi! Uusi eliittikoulusi Worcesterissa ei siedä moista käytöstä! Ehkäpä se tekee sinusta vielä
jotain parempaa…
Tavassa, jolla yksi tulitikku saattaa järisyttää maailmaa, on jotain rappiollisen kaunista. Lahjalla, jonka
tuli antaa saattoi hänenkin kaltaisensa katurotta jättää jälkensä maailmaan.
”Sinä siellä! Mitä luulet tekeväsi?”
Ääni tulee kujan päästä. Sinne on pysähtynyt pitkätakkinen, kopeanaamainen mies: hänen kuvajaisensa
heijastuu Lunen edessä olevan roskiksen peilistä. Lune ei jää uumoilemaan. Hän pyrähtää juoksuun.
”Hyi! Pysy kaukana, tuholainen! Jätteenjyrsijä!” Mies vetäisee kätensä rinnalleen Lunen ohittaessa.
”Joo, kannattaakin pelätä, hermoraunioni tarttuu”, Lune mutisee.
Viallisuuden ääni resonoi ilmassa. Muutoksen signaali. Jokin on tulossa.
Jokin on aina tulossa, ja nyt se saavuttaa jo kaikkien kintereitä.
Kun Lune oli seitsenvuotias ja asui vielä Cambridgen kaupungissa, eräs tietty kortteli hermostutti
häntä. Varsinkin syksyisin, jolloin illat lankesivat aikaisin ja sirisevät katulamput syttyivät pihakaduilla,
Lune muisti usein kiihdyttäneensä kävelyvauhtinsa juoksuun ja kiitäneensä ohi koleuteen kietoutuvien
tonttien. Sekä sen yhden tietyn katulampun.
Lamppu oli ollut vinossa ja rikki niin kauan kuin Lune kykeni muistamaan, eikä lasten keskuudessa
kulkeva tarina siitä miten jokin historiallisen maailman paholainen ilmestyisi, mikäli pylvään kiertäisi
kolmesti suinkaan ollut kertomuksista ainoa.
Mikään niistä ei kuitenkaan ollut syynä Lunelle tavaksi tulleeseen paikan karttamiseen. Tapa juonsi
juurensa kokemukseen, joka oli järkyttänyt hänet hänen ensimmäisenä syntymäpäivänään Cambridgessa.
Nimittäin kajoisen oranssi, luonnottoman punertavaan taittuva valo, joka täysin varoittamatta välähti
kuolleeseen hehkulamppuun Lunen hidastettua hengähtämään sen kohdalla.
Jokin on vinksahtanut planeetallamme. Tosin on vaikea tietää eroa aikaan ennen vinksahdusta, kun sama
tuntemus on jatkunut läpi elämän.
Lune Sharrock on maamiina, ja jumalat auttakoon niitä, jotka kävelisivät hänen ylitseen.
Viime yönä hän uneksi jälleen ruttolääkäreistä. Menneisyyden hirviöt seuraavat aina Lunen
mielen mukana maailmassa, jossa vallitseva harmaus on haalistanut värit. Kuin kivi se on – kivi,
josta auringon lämpö on paennut. Pahuksen lintumiehet… ovatko ne ennakkoaavistuksia?
Kotona Demaine-täti odottaa pikkuisella kuistilla. Hänellä on käsissään keskeneräinen sinooperin-
punainen huopahattu, josta roikkuu löysiä lankoja. Se ei näytä löytäneen vielä oikeaa muotoaan.
”Tiedän mitä teit.”
”Olen pahoillani, en tiennyt, että joku –”
”Se oli Warren Silverthorne, uusi naapurimme. Niin, hän näki, Kharmeline.” Tädin sormet kiristyvät
huolittelemattomalla hatunreunalla. ”Mitä olen sanonut?”
”Että kukaan ei saa tietää.” Kotimatkalla kasvanut häpeän tunne humahtaa nyt voimakkaana.
Niin vapauttavaa kuin tulien sytyttely onkin, teoilla on jälkiseurauksia. Itseinho ja syyllisyys niistä vähäisin.
”Minä sanoin Warrenille, ettei se roskiksen sytyttänyt voinut mitenkään olla sinä. Koska valehtelin
sinun olevan huoneessasi hahmottelemassa uuden mekkoni kaavoja. Warren Silverthorne on viimeinen
henkilö, jonka epäilyksiä kannattaa herättää, ymmärrätkö?” Demainen katse valahtaa hänen hienojen,
mutta liian pienien kenkiensä kärkiin, ja Lunenkin mielessä välähtää muisto. Silverthornesta, joka ei
kelpuuta mitään muuta kuin parasta ja josta tulee mieleen jonkin vanhan sanomalehden kuva
kriminaalista. ”Hän on rikas ja vaikutusvaltainen mies…”
”Hienohelma hän on, ei mikään mies”, Lune kommentoi. Täti hymähtää etäisen huvittuneena.
”Pyromaanit haudataan tulitikkuaskissa. Pidä se mielessä. Mene nyt. Tuon sinulle kohta piirasta.”
Kaikilta piilossa Lune käy jatkuvaa kamppailua omia aivojaan vastaan. Tarvitaan paljon muita
virikkeitä sammuttamaan polttamishimot. Pianonsoitto auttaa. Joskus hän sortuu tulitikkuihinsa ja
sytyttimiinsä niin kuin Demaine-täti halpaan viiniinsä. Joskus hän polttaa kaikki origamit huoneessaan,
koska se on parempi kuin kirkon poltto. Hän rakastaa arkkitehtuuria – miksi hän tahtoo nähdä maailman
tulessa? Itseinho kohoaa valtavaksi niinä hetkinä, vaikka Lune tietää, nytkin ullakon portaita harppo-
essaan, ettei hän kykene lopettamaan. Hän ei milloinkaan antaisi itselleen anteeksi, jos joku sivullinen
loukkaantuisi hänen vuokseen – tai jos arvokkaita historiallisia rakennuksia tuhoutuisi hänenlaisensa
mitättömän kaduntallaajan tuhoamisviettien vuoksi. Silloin hänestä itsestään tulisi tuhkaakin vähäisempi.
Aion välttää turhaa harmia viimeiseen asti. Toivottavasti pystyn siihen.
Tuoli kirjoituspöydän ääressä narahtaa, kun Lune heittäytyy siihen. Suurimman osan pöydän tilasta
vievät tieteelliset kirjat, äidiltä jääneet astronomian muistiinpanot, kaukoputki sekä korea laivan
pienoismalli.
Pöydällä notkuu myös pinoittain raskaskantisia opuksia muinaisista sivilisaatioista. Niissä on kuvia
temppelinraunioista ja torneista ja katedraaleista, eikä Lune tiedä varmasti, mitä oikein hakee rivien
välistä. Ikään kuin jotain menetettyä, jonka synkäksi surumieliseksi runoksi muuttunut Lontoo on
haudannut alleen, niin maankuoren päällisessä todellisuudessa kuin päiväunien usvaisilla niityillä.
Yksinäisyys on valhe, painovoima rakastaa sinua aina. Niin paljon, että pitelee sinua tiukasti poissa yläpuoliselta
pimeältä ikuisuudelta. Mutta kun aika on oikea, edes hän ei voi evätä sieluasi tähtikuviolta, josta tulit.
Niin lukee yhdessä äidin vihkoista. Lune vetää karttapallon vierestä paperiarkin ja ryhtyy taittelemaan
origamia, kuten aina sellaisina hetkinä. Koko ajan paha aavistus jostakin etäisestä mutta lähestyvästä
järistää hiljalleen hänen alitajuntansa seinämiä. Se on päinvastainen tunne kuin se tuttu aistimus: että hän
on hyvin kaukana jostakin.
Keskity.
Lune kiroaa. Valkea paperi on viiltänyt hätiköivää sormea. Veripisara tihkuu esiin tahraten luonnotto-
man värin. Laastari sormessa tulee olemaan hankala soittaa La campanellaa. Daphne Sharrockin tähti-
kartat katselevat seinältä. Tummat savunkäryiset hiukset liian lyhyet kunnon letille, tyhjä katse eksynyt
tilaan maailman taakse – Lune on valmis kävelemään tuntemattomuuteen milloin tahansa, jos se vain
avaa hänelle ovensa jossain lampunkajoisella mukulakivikujalla. Joka yö sen kohina voimistuu hänen
korvissaan, kylpyammeen pohjalla ja kaupungin alla missä varjot vaelsivat, kerjäten häntä etsimään jotain,
mitä hänen mielensä ei kykene löytämään. Olen jumissa, ja minun on päästävä eteenpäin.
Lune ottaa uuden paperin likaantuneen tilalle. Taivaansinisen. Karhean. Hänen kulmia kääntelevät
sormensa ovat vikkelät, ja tällä kertaa terävät reunat eivät haavoita niitä.
Taitos vasemmalle, sitten keskelle. Hentosiipinen lohikäärme valmistuu jo ulkomuistista. Paperin
kääntelystä on muotoutunut selviytymismekanismi horjuvia hetkiä varten. Se rauhoittaa, se vie hetkeksi
ajatukset muualle. Ja ennen kaikkea, keskittää mielen yhteen polttopisteeseen; estää sitä hajoamasta
kappaleiksi ympäri kosmosta niin kuin asumattomat planeetat ja hänen olemattomat muistonsa
vanhemmistaan. Ja kun Lune toisinaan herää kirkuen painajaisista, hän vie yölyhdyn ullakkohuoneensa
pöydän ääreen ja sukeltaa tuttuun geometriseen valtakuntaansa. Mikäli paperin taittelu matemaattisella
tarkkuudella onnistuu, tietää hän elävänsä taas todellisessa maailmassa. Ei siinä painajaisen tai vale-
heräämisen sisäisessä harhassa.
Kaksi minuuttia ja origami valmistuu. Lune katselee herkkää taideteosta hetken, ennen kuin asettaa
sen hyllylle muiden satojen paperitekeleiden joukkoon. Alakulon hymy leviää varovasti hänen kasvoilleen
– ikkunasta puhaltava tuuli saa lohikäärmeiden paperisiivet värisemään. Aivan kuin se yrittäisi puhaltaa
elämää ystäviin, jotka eivät olleet koskaan hengittäneet.
Kolmas paperi on leiskuvan tulenpunainen. Se tuntuu lähes provosoivalta, ja Lunen kädet tärisevät
hiukan. Paperi ruttaantuu, eivätkä taitokset ota mennäkseen oikein. Ulkona tuuli on yltymässä. Äkkiä se
kohahtaa hyytävänä sisään ja lennättää hyllyllä siistissä rivissä olevat eläimet sinne tänne. Lunen
turhautuneisuus pyyhkäisee taas aaltona hänen mielensä läpi. Nyrkissä rusentuu punainen lohikäärmeen-
alku.
Mitä tämä oikein on? Tämä sielustani kumpuava kuurouttava kaiku...
Huoneen ilmapiiri on romahtanut. Jopa kynnyksellä häilyvä Marjorie vaistoaa sen ja lipuu alakertaan.
Lunen sormet hakeutuvat automaattisesti viimeisen paperin luokse. Siitä saisi tulilinnun, mutta se on
valkea. Hänen elämästään niin kuin kukkakauppiaan ikkunasta on loppunut oranssi. Hän pitelee arkkia
hellästi kämmenellään ja yrittää taitellessaan välttää jättämästä veritahroja sormenpäänsä kirvelevästä
paperihaavasta. Punaisuus imeytyy silti paperin kuituihin.
Viimein kammottava tahraintäplittämä lintu valmistuu. Lune katselee sitä, toivoo, että se jotenkin
heräisi henkiin ja lentäisi pois. Mikset sinä ole todellinen? Tosin, mikä oikeastaan edes on? Kuinka sen voi tietää?
Se ei vastaa. Se pysyy mykkänä, niin kuin kaikki muukin maailmassa on pysynyt mykkänä ja
sulkeutuneena kaikki ne vuodet. Lune viskaa tekeleen lattiamatolle ja tuijottaa vieläkin vieraalta tuoksuvan
huoneen kanssa, miten tuuli kuiskailee sen elottomiin siipiin.
Alakerran vanha heilurikello kumahtelee. Kellonkoneiston gongimaiset lyönnit repivät hänet takaisin
nykyhetkeen. Taas minä lipesin niihin kanjoneihin. Käsiä paleltaa yhä pianonsoiton jäljeltä. Lune hyräilee
hiljaa kappaletta.
Silloin se ilmaantuu. Sinisenvioletin ja valkeankirjava pöllö, joka istuu ullakon ikkunan takana pää
kallellaan. Pöllön veistokselliset naisenkasvot katsovat suoraan Luneen.
Silmänräpäys, ja viestinviejä on poissa. Lune näkee sanat ikkunasta aukeavassa oksa- ja lehti-
maisemassa, kuin pareidolia-ilmiön iskemässä kognitiivisine vinoumineen heräämisen jälkeisenä
sekunteina. Sanat pysyvät hänen mielessään vain hetken ajan, mutta sinä päivänä, kun hän alkaa taas
muistaa, maailmat ovat muuttumassa. Tai ehkä ne ovat jo muuttuneet.
Kohtalon kellot lyövät – juokse, sinä saalistettu päivänsäde.
Lontoo pimenee ensin. Pystyynkuollut kaupunki jää seisomaan avaruuden syvänteen alle kuin
loppuun poltettu kynttilä. Ikkunoiden valot puhallettu sammuksiin, ihmiset odottamassa jotakin
alitajuntojensa pohjalla, mutta liikkumassa yhä arkensa kulisseissa välinpitämättömänä nukketeatterina.
Suljettuaan höyryisenkeltaiset silmänsä kaupunki syvine katuineen ja kujineen hiljenee sateen ja liikenteen
kohinaksi. Ääni kuulostaa uniselta, horrostavalta hengitykseltä.
Sen tukehtuvan myrskyn vaivaaman, sydämiin ja luihin käyvän päivän jälkeen muutama ikkuna syttyy
jälleen, mutta kuivettuneita kasveja muistuttavat katulamput törröttämässä vinoina mukulakiviteiden
varsilla välkkyvät joka illankoitto. Saavuttamattomalla aavalla, korkealla piippujen ja terävien katon-
huippujen yllä alkaa viipyilemään sairaanvihertävä hämy. Ihmiset jatkavat elämäänsä teeskennellen, ettei
mikään ole toisin.
Eräällä ullakolla heittelehtii Lune valveen riivaamana. Edes mustassa aukossa ei asu yhtä tiheää
yksinäisyyttä kuin siellä. Täti on kai taas myöhään hattuja tekemässä, talo tyhjänkaikuinen, eikä kukaan
välitä, mitä maailmalle on tapahtumassa. Maailma on menossa pilalle. Ja Lune näkee; ja siksi hän valvoo.
Huoneessa on pimeää, kun hän havahtuu horteestaan. Sellainen pimeys ei lähde silmistä räpyttele-
mällä. Risahdustakaan ei kuulu mykistyneen kodin nurkista. Lune vääntäytyy lakanoistaan kylmän-
hikisenä ja kurkottaa kohti yöpöydän lamppua.
Hehkulamppu leiskahtaa sinisenä ennen yövalon poksahtavaa kuolemaa. Sen jälkeen katkaisin vain
naksuu sormen alla. Pimeä pysyy nurkissa, pupillien pohjalla. Paniikki alkaa hiipiä hänen rintaansa ja
puristaa. Radiosta ujeltavat vaimeasti Mozartin Lacrimosan kummittelevat kuorot. Milloin sekin meni
päälle?
Koko talo notkuu liitoksissaan. Kallistelevilla käytävillä kaikuu nurkkien nitinä, kun Lune juoksee.
Ilman koleus hytisyttää kehoa. Hän juoksee yhä. Mitään ääntä ei enää kuulu, paitsi portaiden rouske
hänen kiiruhtaessaan alakerran käytävään. Sieltä on peräisin kalsean valon hohkaaminen. Se tunkeutuu
korkeataajuisena täyttämään korvia. Sähköinen sirinä tuo vilun kosteannihkeälle iholle. Halogeenivalojen
välke saa migreenin vihlaisemaan hermopäätteissä ja silmämunissa Lunen edetessä läpi välkähdysten ja
mustuuksien niiden välissä. Hän menee suoraan tädin makuuhuoneeseen.
”Demaine. Hei.”
Ei vastausta.
”Herää!” Lune huutaa ääni murtuen ja ravisteli tätiään olkapäistä. Tämä ei liiku. ”Herää nyt, ole
kiltti!” Hänen ihonsa on kylmä ja kalpea pyjaman alla. Halogeenit käytävällä eivät lakkaa vilkkumasta.
Lune irrottaa kätensä Demainesta ja pyörähtää ympäri sydän painavana rummuttaen. Seinäkello
tikittää taustalla. Keittiön vuotavasta hanasta läiskähtelee vesipisaroita metallialtaaseen. Miksei täti herää?
Hän palaa pitkänomaiseen ullakkohuoneeseensa, hatarin askelin ohi osittain avaamattomien muutto-
laatikoiden, ja kallon seinämiä hakkaa koko ajan yksi ja sama varoitus: Älä mene Wisteriakartanoon. Ehkä
hän on hullu, ja Cyanide oikeassa. Linssissä, jonka läpi Lune hahmottaa todellisuuden on aina ollut säröjä.
Cyaniden väitteillä saattaa hyvinkin olla perää. Minne hän sitten voi mennä siitä nurin päin kääntyneestä
talosta? Talosta, jonka hyisessä makuuhuoneessa hänen tätinsä makaa ikiunessa? Lune pakottautuu
pysymään raiteillaan pukiessaan sukat ja kengät paljaisiin jalkoihinsa. Jossain niiden alla lattian
kääntöpuolella odottaa tuttu, mykkä keho, jonka yhteys maahan ja Luneen on katkennut ja tietoisuus
matkannut johonkin pois.
Hän on vähällä huudahtaa, kun läpikuultava piika vanhanaikaisissa vaatteissa ilmaantuu sänkyä
ympäröivän suolaringin toiselle puolelle.
”Marjorie, et saisi olla täällä. Tämä on nyt minun huoneeni. Sinä olet kuollut, etkö ole vielä
huomannut?”
Marjorie leijuu uneliaana hänen edessään eikä vastaa. Aaveet eivät ikinä vastaa, ne vain tuijottavat
häntä ajan haalistamilla silmillään. Demaine on maininnut äidin sanoneen joskus, että Bristolin
omeletinkeltaisessa talossa, Lunen synnyinkodissa kummitteli tytön haamu. Nyt hänelle tuo jonkin-
asteista lohtua, että edes Marjorie on hänen kanssaan siinä lämmöttömässä maailmassa. Lune viskaa
silti kourallisen taskusuolaa naista kohti. Marjorie katoaa välähtäen. Radio sekoilee taas, mutisee ja rätisee.
Yksinkertaisin selitys on olettaa teknologian toimintahäiriöiden johtuvan kuolleista – Lunen oma
rannekellokin on pysähtynyt ja päivämäärä näyttänyt kahdettakymmenettäneljättä, hänen lokakuun
syntymäpäiväänsä, jo vuosikausia.
Siinä on vain yksi ongelma. Minä näen aaveet. Kun valot räjähtävät ja ruudut näyttävät lumisadetta, paikalla ei aina
ole yhtään.
On erittäin todennäköistä, että hulluus siellä jo kolkuttelee mielen porstuassa. Älä kuuntele Cyanidea,
Lune näpäyttää heti rutiininomaisesti itseään. Sitten hän juoksee taas yössä, tällä kertaa eteiseen,
halogeeninvälkkeistä ulko-ovea kohti. Hän purskahtaa ulos Lontoo-painajaisen yöhön, ja hän on ainoa
elävä olento.
Ensimmäinen huomattava asia on se, että Lunen kotikadulla haisevat mädäntyvät kesäomenat. Lemu
tulee hedelmistä naapurin herra Pennyworthin, tai ehkä vastapäätä muuttaneen Warren Silverthornen
aidatusta puutarhasta. Tuuli kuljettaa sitä mukanaan kaukaisuuksiin, mikä on aiemmin päivällä saanut
ihmiset satojen metrien säteellä tuntemaan imelän löyhkän keuhkoissaan. Pahoinvointi möyrii Lunen
vatsassa. Tuo haju muistuttaa häntä jostain aivan muusta kuin omenoista.
Kaikki liittyy johonkin muuhun. Kaikella on jokin hirvittävä yhteys.
Lune seisoo hampaat kalisten kadulla talonsa edustalla ja hengittää itseensä kaupungin ruskean- ja
sinisenväristä hämärää. Ympärillä harvapisarainen sade syöksyy kuolemaansa kattopelteihin. Jotkin
yksittäiset salamanhäiveet kiemurtelevat matomaisina savustetulla taivaankannella. Hän haluaa paeta
kaikkea takanaan olevaa, mutta mitä parempaa edessä muka odottaa? Hän vetää Demaine-tädin vanhan,
nyt aavistuksen kerosiininkatkuisen teatteri- ja taidemuseotakin paremmin päälleen ja suuntaa yksin
Lontoon kesyttömänä odottavaan sokkelikkoon. Musta kodintuoksuinen kangas on turvallisen raskas.
Se suojaa häntä luita kolottavalta yösateelta.
Vain muutama valo palaa taivasta vasten. Hiljaisuus vallitsee kaikkialla – kauppojen kivikynnyksillä,
räystäiden varjossa, orvonnäköisen puhelinkopin raollaan olevalla ovella. Vaimennettu kaupunki ei
soi. Ympäröivässä hiljaisuudessa on sinä yönä jotain häiritsevää. Virhesignaali radiolähetyksen aikana.
Kirjoitusvirhe katujen kulumissa.
Täytyy löytää apua.
Lune pälyilee tuomion tunne rinnassaan ympärilleen katuverkostossa ja pujahtaa sen reunalta
sienimäisenä kohoavaan puhelinkoppiin. Hän vetää oven tiukasti kiinni perässään ja alkaa näppäillä
hätänumeroa yrittäen olla huomaamatta ympärillä leijuvaa virtsan hajua. Kotoakin olisi voinut soittaa,
mutta se lankapuhelin on aina käyttäytynyt hieman omituisesti.
”Apua! Kuuleeko kukaan?”
Kuuloke hänen korvallaan pysyy vaiti. Kauhu pistelee neuloina. Lopulta hänen on annettava periksi:
myönnettävä, että luurin puristaminen kaupungin ontossa nielussa oli yhtä tyhjän kanssa kuin yrittää
soittaa kotiin tyhjiössä kelluvalta avaruusasemalta.
On olemassa eräs numero, jonka Lune osaa ulkoa. Toisessa päässä on viimeinen henkilö maailmassa,
joka haluaa kuulla hänestä. Se on ainoa mahdollisuuteni. Silti, miksi sen pitääkin olla Cyanide? Hän ei tietenkään
vastaa; puhelin pysyy yhä mykkänä, punainen koppi vasten pimeää yötä.
Puhelinkopissa piileskellessään hän muistaa yhä muiden lasten huudot.
”Äh, etkö sinä koskaan peseydy?”
”Hei, Lucid-Lune, sinä löyhkäät. Etkä pelkästään kerosiinilta.”
”Ollaanko sitä peloissaan suihkuista? Upottaisin pääsi pönttöön, mutta en halua saastuttaa vettä.”
Siihen päivään mennessä Lune pystyy jo astumaan suihkuun tukehtumatta lähes omaan sydämeensä,
mutta sen jälkeen, mitä tapahtui, uiminen on yhä liian kammottava ajatus.
Sade on tauonnut kopin ulkopuolella. Märältä haiseva, litisevä jalkakäytävä tuntuu mitoistaan
suurentuneelta. Linnunradalta. Joltain loputtomalta. Korkeat yöhön verhoutuvat rakennukset kohoavat
molemmilla puolilla rytmikkäänä maisemana.
Lontoo luutuu vielä menehtyvään maailmaan siltoineen ja terävine kärkineen, eikä öisin tervaantuva
taivas ole saanut vedettyä sitä kurimukseensa, kellumaan sammuneena hylkynä Orionin ja Cassiopeian
tähdistöjen väliseen mustealtaaseen. Sienirihmastomainen kaupunki pysyy, ja niin pysyy Lunekin.
Vastoin tahtoaan.
Kujaa pitkin Lune hiipii kohti sen päässä raollaan häämöttävää kaivon kantta, josta hänen pian
on mentävä sisään.
Hän on seissyt siellä ennenkin. Päivänä, jolloin hän ensi kertaa laski jalkansa Lontoon kaduille,
joita pitkin kiirivät liikenteen riitaisat sävelet, linnunlaulu ja rakennusten välissä soljuva tuuli. Kaupungilla
oli ollut oma selkeä, sykähtelevä rytminsä, joka oli ollut vehreiden puistojen ja kivisten katulabyrinttien
hengitystä, kahviloiden ja korkeiden, vahvajuuristen talojen sydämenlyöntejä. Kaikki on tietenkin nyt
väärin. Poissa ovat iltahämärässä ajavat tomaatinpunaiset kaksikerroksiset bussit, tummaan veteen
heijastuvat valot, myöhäisten kadunkulkijoiden ympäristön kultaavat koristeelliset lyhtypylväät ja ruohon
ja leivonnaisten tuoksu. Jäljellä on vain kiven tuoksu. The London Eye, suuri maailmanpyörä, joka pyörii
vääristyneen musiikin melodioiden kutoutuessa kesäyön ilmaan, ja jokainen täysi kierros merkitsee
kuolevaa aikaa niille, jotka näkevät ajan kulun kaikkialla heitä ympäröivässä todellisuudessa.
Ensi kertaa kaduille astuessa oli vaikea tuntea itsensä tervetulleeksi – Lontoo on kuuluisa
kaupunki ja Lune itse 158 senttimetrin adrenaliiniriippuvainen pakkaus aaveita ja jäähtynyttä minttuteetä
yhdistettynä nippuun kummallisia fobioita. Hänen pahin aaveensa on, kuitenkin, se, jota kohti hän nyt
kävelee. Se kantoi ennen nimeä Charlynne Silverthorne.
Lune huomaa värisevänsä muustakin kuin kylmästä. Siitä on kauan, kun he ovat viimeksi nähneet
painajaisten ulkopuolella. Onko hän todella valmis tähän? Kuulin, että hän kiertää nykyään Lontoossa
taskuvarkaana.
Kotiaan välttelevällä Cyanidella ei ole sohvaa. Ei ole enää puhelintakaan, tai todellista kotia.
Kohtalon tuulet ovat puhaltaneet sen suljettuun sadevesiputkistoon: paikkaan, jonne tikkaat Lunen edessä
vievät. Sydän takoo huumaavan rajusti korvissa. Kurkkua kuristaa, kädet jäätyvät. Luulin että onnistuin
pakenemaan tältä. Olin väärässä.
Hän käy polvilleen viileille kivilaatoille ja koputtaa nyrkillään ruosteiseen kaivonkanteen, vaikka se on
vihoviimeinen asia, jonka hän haluaa tehdä. Mieleen nousee muistoja. Hän työntää ne pois.
”Häivy”, kuuluu vaimea, raapiva ääni jostain kaukaa laatoituksen alta.
”Auta minua.” Lune kiskoo raskaan kannen sivuun niin hiljaa kuin kykenee, ja kohtaa pimeän hornan
sen alla. Kannen kätköistä paljastuu nyt kokonaisuudessaan se tummana ammottava pyöreä aukko.
Petolliselta vaikuttavat ruostuneet tikkaat laskeutuvat niin kauas tutkimattomaan syvyyteen, ettei
loppupäätä erota.
Lune aloittaa hitaan laskeutumisen henkilökohtaiseen helvettiinsä. Metallitikkaat eivät ole muuttuneet
vähemmän kammottaviksi sitten viime kerran, ja silloin hän pakeni henki hieverissä ennen kuin edes
ilmoitti Cyanidelle läsnäolostaan. Yläpuolinen Lontoo jää taakse, kun asfalttikuoren sulkema syvyys
nielaisee hänet. Tuuli kaikuu pimeässä. Joka kerta laskiessaan painonsa uudelle nirskahtavalle puolalle
Lune pelkää, että jokin löystyneistä ruuveista irtoaa ja pudottaa hänet pois näköpiiristä ja kaikesta
tiedetystä. Ahdas kivitunneli sai hien kihoamaan niskaan. Pudotus ei kuitenkaan häntä eniten pelottanut,
vaan henkilö joka odotti katuverkostojen alla. Ahtaus.
Puolivälissä alas hän putoaa. Sydän jättää oktaavin välistä. Aika hidastuu muutamaksi sekunniksi.
Jalat osuvat pohjaan. Kaikeksi onneksi hän laskeutuu vammoitta lukuun ottamatta nilkkoja, joita särkee.
Edessä levittäytyy maanalainen pimeä tila. Seisovassa ilmassa kaikuu satunnaisen pisaran putoamisen
ääni. Etäämpänä putkitunnelin suusta kajasta hiukan lämmintä keltaista valoa. Juuri riittävästi kyetäkseen
ajamaan kylmänkostean viemäri-ilman läheisyydestään.
Valonkajon varjossa seisoo hahmo – sen verran piilossa, ettei piirteitä erota. Vain risat kengät,
joista näyttävät kadonneen nauhat aikapäiviä sitten. Lunen rintakehä tuntuu halkeavan ja pakahtuvan,
mutta hän pakottaa itsensä eteenpäin. On sentään hiukan helpompaa, kun ei tarvitse nähdä niitä kasvoja,
jotka laukaisevat sen lamaannuttavan virran hänen mielessään.
”Sääliäsi, seteleitäsi tai ärsyttävää naamaasi ei kaivata täällä näin.” Sanat kimpoavat liikkumattomassa
ilmassa kuin ruosteisesta hanasta räiskyvä vesi. Lune aukoo suutaan. Tätini ei herää. Lontoo on kuollut.
”Jokin on pielessä… ei ole mitään muuta paikkaa, johon mennä.”
Cyanide on pari vuotta Lunea vanhempi, ja vääntyneennäköinen keho vaikuttaa laihtuneen
entisestään. Palo katseen pohjalla tuo mieleen jonkin kerran himmenneen ja uudestaan luonnotto-
mampana syttyneen ymmärryksen – Lune tietää sen, vaikkei pimeydeltä näekään muuta kuin vänkyräisen
siluetin ja valon heijastukset verkkokalvojen pinnassa.
”Jos aiot tylsistyttää korviani sanoillasi, säästä minut kärsimykseltä ja tee se nopeasti.” Cyanide
poistuu putken suulta.
Putki tekee jyrkän mutkan oikealle ja päättyy lyhyiden tikkaiden juureen. Niiden viereen on ripustettu
lyhty. Tikkaita pitkin pääsee edellistä pienempään putkeen, josta paljastuu Cyn vaatimaton asumus.
Puhjenneet ja tahraiset, selvästi kaatopaikalta löydetyt säkkituolit on koottu rykelmään makuupaikaksi
nukkumiseen aikoina, kun kaupunki huutoineen ja muureineen uhkaa romahtaa hänen niskaansa.
Lune istuu puulaatikolle. Muistojen vedenpinta kutittelee jo kaulalla asti. Hengitys on pinnallista.
Hän saattaa tuntea kylmän, tukehduttavan veden ympärillä, vaikka on kuivalla maalla.
”Milloin kaikesta tuli tällaista?” Lune mumisee enemmänkin itsekseen. Pimeä hahmo ei vastaa.
”Etkö istuisi? Taivas tuntuu olevan putoamaisillaan.”
”Jos tulen yhtään lähemmäs, murhaan sinut. Kuka tietää, vaikka yrittäisit halata tai muuta typerää.”
”Ei tulisi mieleenikään, sinulla on nykyään ikävä tapa tutkia taskut, tai niin olen kuullut. Mistä lähtien
Silverthornet ovat joutuneet elämään taskuvarkaina? Onko tälläkin jotain tekemistä lellityn idiootti-
maisuuden välttelyn kanssa?”
”Elämäni yksityiskohdat eivät kuulu sinulle, katupianisti. Miksi vaivaat kaiken tämän ajan jälkeen?”
”Koska olet ainoa jäljellä!” Lune huutaa nyt.
”Mitä oikein höpiset?” Cyaniden ääni kuulostaa hämmentyneeltä, ja Lunen kärsivällisyys rakoilee.
”Ei millään pahalla, mutta milloin viimeksi olet käynyt tuolla ylhäällä?”
”En muista. Joitakin päiviä sitten? Mitä se sinulle kuuluu? Miksi sinä minulta haet apua?”
”Koska olimme joskus –”
”Älä uskallakaan!” Cyanide sähähtää.
Ystäviä, Lune päättää mielessään. Olimme joskus ystäviä.
Charlynnella oli tapana tulla myöhäisinä iltoina koputtamaan hiljaa seinään tai vilkuttamaan
taskulampulla Lunen ikkunaan. He olivat karanneet yhdessä ulos.
”Nukutaan sitten haudassa.”
Kuutamossa tai auringonlaskussa, toisessa kaupungissa, he kiipesivät katoille ja kiviaidoille,
juoksivat karkuun vihaisia tori-ihmisiä ja pelasivat korttia satamassa katsellen nukkuvia veneitä. Lyhyt,
onnellinen jakso Lunen elämässä. Silloin kaukaisuus huusi ja etäisyydet rikkoutuivat heidän silmissään.
Eletty elämä lojuu nyt sirpaleina muistoissa. Aikaiset kesäaamut vaelleskellessa tyhjässä, tomun-
hajuisessa kotikaupungissa suussa jääriitteisen mansikkapirtelön makeus ja kirpeät karkit. Puru-
kumipaperit ja lempikengät juuri otettuna talvivarastosta; ne tietyt, jotka eivät pure akillesjänteistä.
Leikkipuistot yöllä.
Lune istuu vajuvalla säkkituolilla tuijotellen ilmassa näkyviä asioita, jotka ovat jo menneet. Hän kaivaa
taskustaan ryttyisen setelin ja viskaa sen Cyanidea kohti.
”Ota nyt edes vitonen. Saisit parempaa ruokaa kuin tölkkiaprikooseja… jos rahalla enää saa mitään.”
Cyanide ei tule ulos pimeästä, eikä Lune saa sätkyjä.
”Saan aivan tarpeeksi rahaa isältäni, mikäli vain huolin. Mitä haluat minusta?”
Lune punnitsee tarkkaan sanojaan. Ainakaan Cyanide ei ole yrittänyt mitään.
”Tiedän että vihaat minua, mutta tulin pyytämään palvelusta. Pelkään, mitä tuolla katujen yläpuolella
on. Ainoa muistamani puhelinnumero kuuluu sinulle – ajattelin, että se merkitsee jotain.”
”Vai palvelus.” Cyaniden äänessä on tyhjä kaiku.
Lune kääntyy hetkeksi poispäin ja miettii, miten paljon voi kertoa kuulostamatta hullulta.
”Pyydän vain, ettet sinäkin katoaisi”, hän sanoo hiljaa. ”Siinä kaikki. Ehkä… ehkä voisin jäädä.”
Hän on kahlannut läpi vuosien kauhujen tullakseen sinne.
Cyaniden hekottelu kaikuu putkissa.
”Vai ollaan sitä pakomatkalla?”
”Cy, saatan olla vaarassa… Ja tätini, Demaine… hän…”
Kiusaus on käynyt liian suureksi. Cyanide nappaa tottunein sormin setelin lyhdyn valopiirin laidalta.
Se näky – pimeästä ilmestyvä valkoinen käsi – pakottaa Lunen laskemaan numeroita taaksepäin ja
sulkemaan hetkeksi silmänsä, mutta kananlihalle mennyt iho ja värinä eivät mene pois.
”Toivottavasti tajuat, etteivät ongelmasi kiinnosta minua pätkän vertaa”, myrkyllinen ääni sihisee.
”Tiedän. Kuuntele, tulin koska toivoin, että jotain on tehtävissä. Ehkä voisin korjata jotenkin asiat…”
”Et voi. Ja minulla tosiaan on sen verran mielen päällä, etten kaipaa Lune Sharrockin läsnäoloa
lisäpainokseni.”
”Ymmärrän. Oli typerää tulla tänne.”
”Todella typerää.” Hämärässä välkähtää: veitsi on vedetty.
Lune ponkaisee seisomaan. Ilman puukotetuksi tulemisen uhkaakin hän ei kykenisi viettämään
enää sekuntiakaan siellä maan yössä, jossa menneet hyvät ajat unohdetaan ja kaunoihin takerrutaan kynsin
hampain nälän kalvaessa vatsaa, rottien kiertäessä kehää. Hän pinkaisee juoksuun, ja painajaisten hirviö
jää istumaan rikkinäiselle säkkituolille myrskylyhdyn viereen, yksin hylättyyn putkenmutkaan Lontoon
alle, missä kylmät virtaukset saavat luut kolottamaan.
Aurinko on alkanut nousta, kun Lune pistää päänsä ulos kaivosta ja vetää värisevän henkäyksen.
Aamunkoi on kuitenkin kalvas, kuin sairaalan valo. Hetken on tuntunut siltä kuin hän olisi kamppaillut
syvässä kylmässä vedessä, yrittänyt puskea läpi, mutta vajonnut yhä syvemmälle. Hän kapuaa viemäri-
tunnelista ja tärisee pitkän aikaa pulssi takoen ennen kuin kykeni jatkamaan matkaa. Tämä on vain Lontoo.
Mutta Lune ei voi mennä kotiin, ei enää koskaan…
Toimintasuunnitelmaksi muotoutuu puhelinkopeissa piileskely. Taivas yllä käy kahvinvärisenä
kiehuvaksi ja lyhtypylväiden valot syttyvät sirisemään vihertävänkeltaisina lasihäkeissään. Silloin hän
näkee sen: kellotornin varjon puhkomassa neulamaisena pilviä. Ulospääsy painajaisesta.
Lune kiipeää: vähän kerrallaan ylös valtavaa rakennustelinesokkelikkoa. Se peittää kunnostuksessa
olevaa Big Benin kellotornia kuin käsiä jäätävä teräshaarniska. Veri hyökyy tyynnyttävänä korvissa.
Adrenaliini, aseveljistä vanhin.
Siinä on jotain värisyttävää, mahdollisuudessa pudota. Mahdollisuudessa jäädä kiinni. Haaste.
Pakeneminen. Kilpajuoksu aikaa vastaan. Tajunta, että yksikin väärä askel suistaa kiipeilijän putoamaan
alas liikenteen mereen – vaikkakin silloin rakennustelineeseen asennetut turvaverkot sieppaavat perhosen
haaviinsa ennen kohtalokasta maakosketusta.
Se kaikki, vaaran läsnäolo ja sen viekoittelevat kuiskaukset korvassa saa ihmiset kuten Lunen
tuntemaan itsensä täysin eläväksi: palamaan kirkkaalla liekillä vasten silmäluomien takana vaanivaa
pimeää. Unissa ei koe sellaisia tunteita.
Ja noina ohikiitävinä hetkinä arjen huipulla Lune Sharrock erottaa todellisuuden harhasta selkeänä.
*
Arkissa (10 vuotta sitten)
*
Päivän vanhetessa Tähtikihlajaiset hämärtävät jälleen kaupungit ja erämaat. Se tapahtuu joka viides
päivä. Outo, kuumeisen maalauksellinen valo haipuu Kállomán pölyttyvistä kolkista, ja köynnösten
lailla kirjoutuvista kaksoisvarjoista kasvaa rakennusten lomasta vuorten ylle ulottuva hetkellinen pimeä.
Corveten moottorin jyrinä resonoi Varýshin keuhkoissa, kun hän lähestyy lentäen idästä. Tähti-
kihlajaiset, hän tiedostaa vanhasta tottumuksesta, eikä kiinnitä taivaaseen suurempaa huomiota. Hän
on elänyt läpi lukemattomien vastaavien. Äkisti viilennyt ilma vihmoo hänen kasvoilleen ja herrasmies-
mäiseen vaaleaan hattuun, joka pimentää toisen silmän, muttei mystisesti lennä koskaan päästä.
Konepellin yli hän tuijottaa kaukana alhaalla virtaavaa Ýggdrasin kaupunkia ja hallintorakennuksen
messingistä taotun näköisiä torneja lähestymässä sen keskeltä, kohoamassa kaiken muun ylle ohittaen
jopa hänen ajokorkeutensa. Se on Arkki, ja sekin lankeaa synkkään verhoon. Oranssinpunainen messin-
gin- ja kuparinhohde ehtyy valjuksi. Auton valot vilahtavat yli Westar Avénin pääkaupungin tornien ja
kuparitiilikattojen. Auto itse säihkyy hämyssä poikkeuksellisen norsunluunvalkeana. Vanhan kuningas-
kunnan veroisella kaupunkialueella nähtävät rikkaiden kristallipatteriautot ovat yleensä mustia ja
ikivanhoja, mutta Varýsh ei pidä sellaisista.
Kun Corvette lähestyy Ýggdrasin keskelle kietoutuvaa tikittävää, messinkitornista hallintorakennusta,
alemman kerroksen kadulla putoaa nuori inkvisiittori viemäriin. Kujalla kävelevä herra poimii roskiksesta
miljoonavoiton sisältävän arvan, mutta tulee kaksikymmentä sekuntia myöhemmin puukotetuksi. Jokea
lipuvalla laivalla vuosia toisensa tunteneet kryptozoologikolleegat rakastuvat viimein lyhtyjen valossa, ja
pitkään sairastanut entinen kaupunginvartija vetää kotonaan viime henkäyksensä.
Jostain kantautuvat etäiset huudot.
Lahometsästäjät, Varýsh ajattelee. Callaevour-oppia seuraavat rutrikit ilmaantuvat kuin käkikellon lintu
pimeän langetessa. Ötökkälamput ja lähdevalot syttyvät täplittämään maailman mustesumuja. Ja maailma
todella tuntuu tyhjältä niinä hetkinä. Todellisuudessa se ryömii ääriään myöten täynnä uhkaa. Varýsh
kuulee autoonsa, kun aavemaiset pillit alkavat soittaa.
Corvette liukuu moottori jyristen alas Arkista ulkonevalle parvekkeelle. Se pyöri hitaasti kuparitornin
mukana. Varýsh astuu ulos lohikäärmepäisine kävelykeppeineen: hän pitää leukansa ylhäällä ja katseen
lukittuna menosuuntaan. Pillien melodinen soitto venyy ilmassa.
Hän on epätavallinen vieras siinä osassa Arkkia. Yksi useista nimistä, joita epätavallinen kantaa, on
Varýsh Winearty. Kauluspaita ja punainen samettirusetti beigen puvuntakin ja siihen yhdistetyn
kärsineenruskean nahkatakin alla antavat hänestä asiallisen vaikutelman. Mutta arpien kirjomat kämmen-
selät ja sormet usein saavat ihmiset varuilleen jo ensimmäisellä tapaamiskerralla, ennen kuin mitään
merkillistä on ehtinyt tapahtua. Iän lukeminen niiltä kasvoilta osoittautuu yhtä hankalaksi kuin yötaivaan
olemassaolon pituuden päätteleminen sen pinnalla seilaavista tähtikuvioista – ne ovat nuoria ja ikuisia
yhtä aikaan.
Ennen sisäänmenoa hän pysähtyy, vetää valkoiset silkkihansikkaat käsiinsä, puhdistaa povitaskunsa
nenäliinalla pölyt harteista ja astelee sitten avaimet nahkatakin taskussa kilisten ovelle. Sen edessä hän
kamppailee hetken synkkien mietteidensä kanssa. Valo alkaa jälleen palata maailmaan, mutta se ei riitä
valaisemaan niitä.
Varýsh on tiennyt jo lentäessään Corvetessaan maailman koneistolle, että jotain pahaa tulisi
tapahtumaan. Hän tuntee toisenlaisen pimeyden vihlovana luissaan, korkeina, riipivinä viulunsävelinä. Se
saa hänet ajattelemaan Valkyriania.
Hiljaisuus on lankeamassa. Maailmat ovat romahtamassa itsensä niskaan, valmiina sortumaan ja
vyörymään kuin synkkien kuninkaiden domino. Yleensä Varýsh mieltää planeetan mandariiniksi, jonka
ytimestä mätä levisi hiljalleen kohti kuorta. Sinä päivänä kaikkeus kuitenkin on domino. Ja Varýsh tietää,
että viimeinen kierros odottelee käynnistymistään.
Ensinnäkin pohjaan palanut muste, harakanväriset ikävät kukkaset posliinikupin pohjalla. Kuinka se
edes oli mahdollista? Sitä ei ollut tapahtunut hänelle koskaan aiemmin, ja tilanne oli niin paha, ettei edes
loraus viskiä voinut pelastaa sitä. Tämä ei voi enteillä mitään hyvää. Epäonnistunut mustekupillinen:
varma varoitusmerkki siitä, ettei mikään muukaan voisi mennä sinä päivänä putkeen.
Havaintoja ruttolääkäreiksi pukeutuneista hahmoista? Myös se on erittäin huono merkki – jos Sielujen
Sadonkorjuu tai pahimmillaan itse Tuomion saattue on liikkeellä, se tarkoittaa, että Valkyrian
suunnittelee jälleen jotain. Tuomion saattue tunnetaan myös toisella nimellä.
Sielunpolttajien Kilta.
Keräilijät, Sieluttomat… Pelkkä ajatuskin ruttolääkäreistä ja heidän sielutieteestään puistattaa Varýshia.
Hänen mielessään liikehtii häiritseviä muistikuvia. Niiden naamioiden herättämillä muistoilla on helppo
saada veri kohmettumaan keneltä tahansa sairaudenhajuista historiaa lukeneelta. Niiltä, jotka ovat
nähneet Varissodan. Ei kai se voi olla palaamassa, eihän?
Tuhkat, tuhkat, me putoamme maahan. Kellot, kellot lyövät ihmisiä hulluuteen. Punaiset rastit ovissa, sadonkorjuu
tulossa, mutta maissi ei ole sato, joka korjataan.
Silloin sairaus lepäsi painajaisena taivaanrannassa, iti vuorten yllä väijyvien pilvimassojen kuuraisissa
timanttiytimissä, satoi mutaisina pisaroina yksinäisten kalastajien ahavoituneille poskille, kun he
sammuneiden majakoidensa luodoilla kohottivat kasvonsa kohti taivasta. Rutto tuli, estämättä, lupia
kyselemättä. Se läikkyi pölyisistä ikkunoista, se kiemurteli sisään avaimenrei’istä ja huokui kuoleman-
piinaisten hengityksestä. Vilja lakosi. Kerma oli jo muuttunut voiksi. Kaskaat vaimenivat ja tuhannet
kuoriaiset tikittivät kaaoksen orkesterina puihin piiloutuen. Tomaatit sykkivät omaa kuumeista pulssiaan
kurtistuessaan ruskeiksi sateessa. Oksille mädäntyvät omenat itkivät verta rikinvärisen taivaan alla,
nahistuvissa appelsiineissa tuntui savun katku.
Ja kun iltakynttilät syttyivät, pitkissä varjoissa vaelsivat ne vainoavat hahmot viitoissaan, hatuissaan,
korpinnokkaisina kuin helvetin kätyrit, valmistaen ihmisiä kuolemaan.
Ensin katoavat varpusten, sitten joutsenten, tervapääskyjen ja satakielten äänet. Linnut
valvemaailman oksilla ovat vaimenneet. Aivan kuin joku tai jokin olisi päättänyt hiljentää taivaiden
pinnat lopullisesti. Metsien musiikki on vaimennut, ja ne ovat sitä nykyä hiljaisia paikkoja. Vain lehtien
havinan kaiuntaa vihreän hämärän oksistoholveissa, ehkä silloin tällöin katkeavan juuren napsahdus.
Köynnöksiin kahlitut henget ulvovat tuulen äänellä. Toisen auringon laskettua karehtiviin tiheikköihin
puiden alle ilmestyy häiritseviä, kauhun väreitä aiheuttavia olentoja. Ne heräilevät. Liikehtivät.
Vain mustarastaat jäävät.
Varýsh suoristaa rusettiaan ennen kuin menee sisään. Pyhän savun ja santelipuun tuoksut kietovat
hänet käytävissä ja matkalla ylös loputtoman tuntuisia portaikkoja. Sisällä ei huomaa pyörimisliikettä, ei
maanuumenten mekaanista raksutusta. Ilmaa täyttää matala humina.
Pohjoistornissa tarkoin valittu joukko on kokoontunut pyöreän ikkunan äärelle. Kukaan ei riko
ympärillä tiivistyvää hiljaisuutta, ja käsittämättömien kaavioiden peittämät seinätkin keskittyvät hetkeen.
Ahtaan huoneen nelihenkisestä joukosta kolme on saapunut kiireessä. Yksi pitelee vielä mustekuppia
ja puoliksi syötyä ol-vari -piirasta, toiset kaksi näyttävät siltä kuin olisivat juosseet maratonin.
Alabasterinvalkoisiin pukeutunut nainen koskettaa hermostuneena lumisadepalloa hihassaan – hän on
korvannut Daltanin sen jälkeen, kun miestä ei enää kuulunut takaisin vakoilureissultaan Hallasthårista.
”Se siis tapahtuu paraikaa?”
”Kuten pelkäsinkin.” Varýshin katse ei hellittä hetkeksikään ikkunasta. Hansikoidut sormet
naputtelevat lohikäärmekepin päätä. ”Valkyrian on todellakin onnistunut aiheuttamaan ulottuvuus-
repeämän.” Totta kai hän valitsi Tähtikihlajaisten ajankohdan, jolloin Kállomássa tavataan solmia valoja
ja tehdä tärkeitä päätöksiä.
Joukossa kiirii puistatus.
”Jumalat armahtakoot kaikki neljä maailmaa…”
Rauhoittaakseen itseään Varýsh menee sekoittamaan itselleen mustekupillisen, vaikka on juonut jo
kaupungilla yhden. Sekaan hän ripottelee kamomillan terälehtiä, marrasyrttiä, sekä täysin tapojensa
vastaisesti kolme sokeripalaa.
Varýsh Wineartylla on mieltymys rajan läpi salakuljetettuihin luksusautoihin, lasimaalausikkunaisiin
työhuoneisiin ja vähäsokerisiin leivonnaisiin. Hän ei pidä ongelmista, mutta valitettavasti ongelmat,
kimurantit tilanteet ja hiusten ennenaikainen harmaantuminen mainitaan Arkin työsopimuksessa.
Pieni tanakka mies laskee ol-vari-piiraan ja värisevän mustekupillisen käsistään.
”Kuinka?”
”Jokin nurja akaasi universumin ikiaikaisimman yön perukoilta, olettaisin”, sanoo alabasterinainen.
”Ajatuksia? Varýsh? Ovatko kyseessä pimeän kehrät?”
Varýsh mutisee jotakin ja sulkee hetkeksi silmänsä. Nousevaa pimeyttä se ei vie pois, vaikka
ulkomaailmaan palaa jo aiemmin liki pois hämärtynyt punertava päivänpaiste. Hän saattaa
melkein kuulla pohjoisesta nousevat rukoukset.
Mutta rukoukset eivät tuo ruokaa niille epäonnisille, jotka jäivät ansaan, kun Arkin kehräämä
periksiantamaton seinä nousi leikaten heidät yhteydestä ulkomaailmaan. Hallasthårit olivat tienneet,
ettei apua tulisi – ei ennen kuin kulttijohtaja oli neuvotellut sopimuksen etelää johtajavan siskonsa
kanssa. Nyt Hallasthårin villien maiden yllä lepäävän nälän paino on hiukan helpottanut, ja viimeiset
Pohjoisen Neljänneksen sydämet kääntyvät Volkahovátin armoon. Nyt Valkyrianilla on komennossaan
kuolemanhiljainen vallankumous, joka ehkä vielä tunkeutuu ulottuvuussyklin perimmäiseenkin
nurkkaan.
Kaikki on tapahtumassa uudelleen, juuri niin kuin se tapahtui viime kerralla. Lopussa mitkään
Varýshin uhrauksista eivät merkitse mitään.
”Tietenkin”, hän sanoo kohta vahvemmalla äänellä. ”Valkyrian tietää, kuinka käyttää alkulähdettä ja
akaaseja vääriin tarkoituksiin. Hän tuntee myös vääristettyjä, tuhoisampia versioita niistä – yö on
Valkyrianin vanha ystävä ja leviää hänen sielunsa rippeissä.”
”Nurjat akaasit… Kuinka hän on saanut ne käyttöönsä?”
”Valkyrian on tehnyt sopimuksen Norrvarian kanssa. Hinnan on täytynyt olla kova tuntien
ulottuvuutta pyörittävän Tomuaristokraatin. Karmataikuus, Yötön Yö, vol halak… yksi kauheimmista
asioista ulottuvuussyklissä.”
”Olen kuullut huhuja”, pieni mies sanoo kohta ja näyttää kaikin puolin epämukavalta. ”Jotkut
väittävät että se olisi… elävä. Onko se totta?”
Silmät pimeydessä…
”Kuka tietää… kuka tietää, mitä sen mysteeriin sekaantuvat oppivat. Olen kuullut asioita.”
Toiset odottavat epävarmoina, haluavatko edes tietää.
”Se on kuin loinen”, Varýsh sanoo hiljaa. ”Kontrolloi akaasiensa kutojaa kuin addiktio, ajaa kivun ja
satuttamisen polulle.” Hän pudistelee päätään. ”Joka kerta kun kutoo akaasin, luo kehrän, se syö sieluasi
vahvistuen elämänvoimasi hinnalla, kunnes tuhkaa varisee matkaviitastasi ikuisuuden tuuliin, jotka
ottavat sinut. Järkesi se vie ensin.” Varýshin silmät lasittuvat. ”Ajan myötä nurjien akaasien mahti on
kasvanut soturin suonissa moninkertaiseksi, mutta se on syönyt hänen henkensä paljaille luille.”
”Sen ei pitäisi olla olemassa.”
”Siinä olet oikeassa. Pian aurinkomme eivät enää ole.” Ne eivät nimittäin ole mitkään tavalliset
päivänkehrääjät, jotka yötöntä yötä käyttävät. Nyt toinen aurinko on käynyt niin himmeäksi, että
sen peittäessä auringonpimennyksen aikaan kaksosensa lankeaa maailmaan syvä ja vaarallinen hämärä.
Hiljaisuus riippuu tarkkailutornissa. Varýsh ristii sormensa. Johtajuudet, vastuu… joskus se kaikki
tuntuu olevan liikaa. Kuten hän on salaa tunnustanut eräälle kirjakauppiasystävälleen, hän pakkaisi
mieluusti Corveten takakontin ja häipyisi lopullisesti vaikkapa Alaí-Gonin erämaahan. Näin toistasataa
vuosikymmen vuosikymmeneltä lähestyessäni olen kai viimein tajunnut, että olen hamstrannut itselleni turhan paljon
titteleitä. Ääneen hän sanoo:
”Me emme luovuta.”
Jokin on muuttunut ilmassa. Energian tuntu pistelee huoneessa olijoiden iholla – se pakottaa heidät
kohtaamaan Varýshin magneettisen katseen, jossa varhaiset galaksit pyörivät. Ja kun Varýsh katsoo heitä
kasvot täynnä miljoonien valovuosien etäisyyksiä ja rauhaa, jokin palaa kirkkaana silmissä surun kaivon
pohjalla – ensimmäinen aarnivalkea, joka kauan sitten loi valoaan nukkuvien aurinkojen ja ihmiskunnan
heräämisen alla. Näky antaa heille toivoa siitä, että siinä vuosi vuodelta loistoaan menettävässä
ulottuvuudessa on vielä jäljellä kuolinkamppailua.
Joukkio hiljenee jälleen katselemaan ulottuvuusikkunan karmiiniverhojen välistä avautuvaa
näkymää Wangardén yksinäisen auringon suurkaupungista. Näyttää kuin yö olisi koittanut
keskelle päivää. Ihmisiä on pysähtynyt kaduille tuijottamaan pilvimuodostelman synkentämää taivasta.
Se tapahtuu silloin.
Maisema repeää kuin paperi. Ilma kareilee häirityn vedenpinnan lailla ja näkyville leimahtaa taivaalta
maata kohti repeävä viillos, joka muistuttaa valtavan kynnen raapaisua.
”Ei hyvältä näytä.” Mies haroo haikaranpesämäistä kuontaloaan. ”Varýsh, eikö meidän pitäisi
puuttua asiaan tällaisessa tilanteessa?”
”Tosiaan, sotkujen siivoamista vartenhan organisaatiomme seisoo.” Varýsh suunnitteli jo eteenpäin.
”Mitä teemme?”
Varýsh ei ennätä vastaamaan. Ulottuvuusikkunaan on räksähtänyt halkeama. Lasin toisella
puolella repeämä purskauttaa ilmoille elohopeamaista valosavua, joka lähtee levittäytymään katujen ylle.
Silloin repeämä alkaa imeä maailmaa sisäänsä.
Kolaroineet autot, ihmiset. Virta ottaa heidät kaikki.
”No, tuo tietää ongelmia”, Varýsh mutisee ja riisuu hattunsa.
”Eikä siinä kaikki”, pieni mies puuskahtaa. ”Osaatteko kuvitellakaan, mitä tämä tarkoittaa?”
Jossain näkymätön kello alkaa tikittää umpeen lopun alkamisen sekunteja.
”Minä kun ehdin toivoa, että tästä tulisi hyvä päivä. Älkää ikinä toivoko mitään.”
Wangardén radiouutisissa luvataan iltapäivälle nousevaa myrskyä.
*
Lune Sharrock syntyy hupenevina valkoisina vuosina ennen lopun aikoja. Kesän ensimmäiset
tuomenkukat eivät vielä näivety silloin. Nokeutunut tuuli ei kanna kuolevien kaupunkien
huutoa lakanapyykille. Niinä päivinä, kauan Arkin tapahtumien jälkeen Varýsh ajattelee usein
kadonnutta Ryan ja Daphne Sharrockia: Daphnea, joka ei koskaan saapunut sovitulle paikalle
riennettyään ulos omeletinkeltaisen omakotitalon ovesta, vadelmatee ja unelmatorttuviipaleet yhä
hopeatarjottimella olohuoneessa. Matkalla etsimään Ryania, sillä kaappikello löi neljää, eikä happea
haukkaamaan mennyt mies ollut palannut enää koskaan.
Varýsh vain seisoi puutarhassa. Kaikki ilma katosi vähitellen ympäriltä pihakeinun tehdessä hidasta
heiluriliikettä luunvalkean taivaan alla. Minuutit muuttuivat tunneiksi ja tunnit päiviksi, päivät kääntyivät
viikoiksi ja hiekkakakut sulivat rankkasateessa, joka huuhteli Bristolin katuja. Puhelimet soivat, hehku-
lamput räjähtelivät, mutta puolivuotiaan Lunen vanhemmat pysyivät poissa. Varýsh oli epäonnistunut.
Muistoina Sharrockien elämistä säilyvät vain tavarat, jotka lojuvat yhä koskemattomina heidän
huoneissaan.
Arkkitehdin suunnitelmat piirrokset rakennuksista, joita ei koskaan rakenneta.
Ja tähtitieteilijän kartat, jotka eivät tuo häntä kotiin.
-
2.
P U T O A V A N T A I V A A N O D O T T A J A
Jossain, missä katujen ja mustien lyhtypylväiden ikuinen kuohu loppuu, kohoaa auringonlävistäviä
vuorenhuippuja ja helmeileviä lehtimetsiä, joihin ihmismielet eksyisivät auttamattomasti. Siellä kaiken
laidalla lainehtii merenkulkijoidenkin karttaamattomia meriä, joita kohti todisteena ja suuntaa näyttävänä
kompassina laskee pieniä hopeavirtoja, kuin suonia viemässä sydämeen.
Usein Lune haluaa hakata nyrkeillään tuota kaiken pohjalla olevaa ankaraa asfalttia, ja pudota
halkeamien läpi vihreinä avautuvien lehvien odottavaan syliin; antaa köynnösten ottaa lennosta kiinni.
Tämä maailma ei käy hänelle järkeen. Sen kodit, sen puutarhat, sen kukoistavat paikat ovat pelkkiä
hetkellisiä kangastuksia sementtisen autiomaan varrella. Hän tuntee todellisen meren, vuorten ja erämaan
kutsun itkevässä hengessään. Kaikki heikkenee hitaasti varjoiksi, ja Lontoon tomuiset kivikahleet
sinetöivät hänet jäämään sinne, yksin ja epätietoisena. Jokin kutsuu häntä aina. Kaiku tulee maan alta, läpi
aamuyön taivaan aikaisten usvien. Hänen ullakkohuoneen uniaan täyttää vieras musiikki lohduttoman
etäisenä: siinä kuuluivat tuulikellot, korkeat värähtelyt ja uljaat kuorot.
*
Kellotornin huipulla Lune on kaukana pimeästä. Korkealla. Helppo hengittää. Vai onko hän sittenkin vain
lähempänä onttona odottavaa taivasta, joka tuntuu roikkuvan matalalla, valmiina saalistamaan
korkeuksien tavoittelijat kuin muinainen hämähäkinverkko?
Vaiennut kellotaulu tuijottaa pyöreänä ja tuomitsevana. Kunhan vain se ei alkaisi yhtäkkiä piristä, Lune
ajattelee, ja ajaa minua hulluksi. Se on niin mukava paikka. Vapauttavinta on päästä jonnekin korkealle,
missä ei ole hukuttavia ruuhkia, ja maailman kiireen ajojahtia voi tarkkailla rauhassa joutumatta itse
osallistumaan. Myöhemmin, valon vähetessä hän istuu telineen reunalla repusta kaivettu tuulen
puhaltelema ruutuviltti harteillaan, heiluttelee onnettomana maihareitaan tyhjän päällä ja antaa illan
vihmoa sointujaan ympärillään. Hunajaa tihkuva alkusyksyn aurinko rätisee kaukaa – se on jo aikoja sitten
ohittanut lakipisteensä ja kelluu vielä läntisessä taivaanrannassa, missä katonharjat ja savupiiput piirtyvät
taivasta vasten ja päivän väistyminen takoo pilviä kupariksi. Sydämessä käy autioksi. Älä mene
Wisteriakartanoon. Istuskele tuulisessa pysähtyneen kellon tornissa ja syö ranskalaista nougat’a viinirypäleiden ja
jäähtyneiden pasteijoiden kera.
Odotellessaan viallisen kaupungin huipulla yhtä uutta yötä Lune pakottaa pois nousevat kyyneleet.
Juuri nyt hän on korkealla kellotornissa, mutta edellisaamuna hän oli vetänyt jalkansa pienen lontoolais-
keittiön ikkunalaudalle ja antanut posliiniteekupista kohoavan höyryn helliä pehmeänä kasvojaan.
Yleensä kesälomalla siihen aikaan hän oli jo hypännyt romuluisen pyöränsä selkään tai lähtenyt koluamaan
kujia, tai sitten hän istui yhdessä silkan nostalgian pystyssä pitämässä tomuikkunaisessa kahvilassa – kuka
ei ollut koukussa niihin halpoihin kanavoileipiin? – tarkkailemassa saapuvia asiakkaita ja lueskelemassa
sanomalehden Kadonneet ja Löytyneet ihmiset -palstaa tiettyjä nimiä metsästäen. Odottaen.
Ajat olivat muuttuneet. Bensa-asema jäänyt taakse Liverpooliin. Istuminen ja odottaminen tapahtui
nyt punaisen vinyylituolin sijasta rapistuvan pikku omakotitalon ikkunalaudalla. Silloin kun aurinko
paistoi Lontooseen, valo oli aavemainen. Lune siemaili lootusasennossa Demaine-tädin erikoisreseptillä
valmistettua juomaa, joka sekoitettiin vadelmanlehdestä, hunajasta, salviasta ja mintusta. Se sai heikoim-
mankin tuntemaan itsensä vahvaksi ja korjasi särkyneet sydämet, mutta lisäksi se myös lämmitti sisältä
kuin jonkinlainen nestemäinen rakkaus.
Ei kuitenkaan tuona sirpaleisena aamupäivänä. Ontto tunne koversi Lunen sisuksia, kummallinen
paha aavistus tulevasta. Se oli löytänyt hänet sieltä saintpaulioiden ja ruukkukaktusten viereltä ikkuna-
laudalta East Endistä, Lontoosta, Iso-Britanniasta, Maa-planeetalta, Linnunradan galaksin säihkeestä
luotaamattoman avaruuden sylistä, ja Lune käski mielessään aavistuksen painua hiiteen.
Hän kulautti teen loppuun ja sylki pois pohjalle uponneet porot katsellen päivän valkenemista.
Hetkessä maistui häivähdys hänen huulirasvansa kurpitsan, kanelin ja marraskuun aromia, vaikka oli
elokuun alku – kesäloman viimeinen päivä. Päivä ennen lähtöä.
”Tule alas sieltä, Kharmeline, naapurit paheksuvat, jos näkevät.” Demaine-täti oli saapunut keittiöön
ja tuonut mukanaan kukkien häivähdyksen; hän hymyili ja istuutui pöytään. Sydämenmuotoisia kasvoja
raamittivat lyhyet mustan ja violetinkirjavat hiukset, jotka olivat sekaisin. Indigonsinisistä silmistä säteili
kätketty huoli. ”Ruusupensaat tekevät kuolemaa”, Demaine sanoi hiljaisella äänellä ja lisäsi huulipunaa
lusikasta peilaillen. ”Olen yrittänyt kaikkea, mutta mikään ei näytä auttavan.” Lune tunsi hänen
tarkkailunsa vetäessään itselleen tuolin. ”Älä yritä teeskennellä, etten tiedä. Sinä putosit yöllä sängystäsi.
Tämä oli jo neljäs kerta viime aikoina.”
Lune hätkähti. Hän ei muistanut pudonneensa.
”Taasko ne unet yrittävät käydä päälle?” täti kysyi. ”Minähän olen hankkinut sinulle niitä kirjoja, jos
vain suostuisit vilkaisemaan –” Hän kurottautui pöydän yli hipaisemaan Lunen villihköä tukkaa, mutta
Lune painoi hänen kätensä hellästi pöydälle.
”Kaikki hyvin.” Tädin unioppaista tuskin löytyisi vastauksia hänen pulmiinsa. ”Entä sinä? Olet
vaikuttanut jotenkin piinatulta viime päivät. Lukittaudut työhuoneeseen tuntikausiksi, hyvä jos muistat
käydä enää puutarhassa.”
Demainen raskaasti maskaroidut ripset värähtivät alaspäin. Hiljaisuus kiertyi heidän ympärilleen
salatuista asioista raskaana. Edes sellaista ääntä kuin kahvinkeittimen porinaa ei kuulunut, sillä kuten
Demaine oli kerran sanonut, ”se keitti viimeiset kahvinsa silloin, kun Dewin oli vielä täällä.”
Nykypäivänä täti ei enää juonut kahvia.
”Olen vähän huolissani. Kaikki tulee muuttumaan.”
Demaine puhui tietysti Worcesterin Wisteriakartanosta, joskin hiukan ylidramaattiseen sävyyn. Jotkut
sanovat, että sinne menevät kaikki varakkaat. Toisten mukaan taas hylkiöt ja täydellisen systeemin häiriöoppilaat.
Salaliittoteoria väittää valtavien oppilasmäärien katoavan alueella tulematta enää koskaan takaisin.
Lunen ilme ei värähtänytkään. Hän rustasi liki neuroottiseen tahtiin numeroita sudokuun pulu-
parvien räpistellessä ulkona kadun yli, vastaleikatun nurmen tuoksuessa tuulessa.
”Sinäkin pelkäät, etkö pelkääkin?” Tädin kirkas katse tutki Lunen teräväpiirteisiä, myrskyisiä
kasvoja tarkkaillen reaktiota, jonka hän piilotti naamionsa alle.
”Älä yliajattele, kaikki tulee sujumaan ongelmitta.” Hän raapusti numeron 10.
”Niin minäkin haluan uskoa. Ymmärrän, ettei se ole aina sinun vikasi, mutta kiltti, yritä tällä kertaa
olla hankkiutumatta epäsuosioon. Se kartano Worcesterissa ei ole mikään halpa paikka, mutta olen
järjestänyt asiat rehtorin kanssa. Jos sinut potkaistaan ulos...”
”Ei tällä kertaa.”
”Hyvä.” Tädin silmät kimalsivat, vaikka kivinen ilme pysyi. Demaine ikävöi häntä jo nyt, tai ehkä hän
pelkäsi hiljaisuuden huutoa sisällään sitten, kun talo tyhjenisi ja sekä Dewin että Lune olisivat menneet.
Saattoi vain rukoilla, että hänen valokuviin taltioitu lapsuutensa riittäisi pitämään Demainen omat aaveet
poissa siihen asti, kunnes kesä koittaisi jälleen.
Oppilaat kartanossa eivät tulisi olemaan kuten ne, joihin Lune oli tottunut julkisessa koulussa.
Hienostuneempaa vuosikertaa, oli naapuri kommentoinut eräänä kesäiltana yli korkean drinkkinsä. Lune
tiesi, että he kykenivät lukemaan yksilön menneisyyden hänen puhetapaansa perustuen.
Tee oli juotu. Ulko-ovi kolahti sen merkiksi, että täti oli lähdössä töihin. Lune kiiruhti viemään
hänelle hänen ametistinvärisen hattunsa.
”Älä unohda pakata yölyhtyäsi, Kharmeline!” Demaine huusi kuplavolkkarilta ennen kuin pamautti
armeijanvihreän oven kiinni ja kaasutti pihakatua pois. Samana yönä hän makasi elottomana.
*
Kello tulee puoli yhdeksän Lontoon yllä. Hämärän vihertävä huntu laskeutuu nopeasti katoille, ja
liikenteen melu ohenee etäiseksi kohinaksi. Kaupunki säkenöi sumussa, tyyni vesi lepää mustana ja
lannistumaton maailmanpyörä loistaa kaukaisuudesta. Korkealla paikallaan Lune ahtaa eväänsä takaisin
reppuun ja kammoaa pimeyttä, joka on saapumassa. Repun pohjalta löytyy vielä kivettyneitä
hedelmätoffeita, niitä väitetysti mansikan ja persikanaromisia, jotka maistuvat ihan punajuurelta.
Kylmyyden vuoksi tädin teatteritakki on parasta napittaa leukaan – he eivät käy enää teatterissa,
eivätkä kävisikään – ja tunkea ylikokoisten, kuluneiden farkkujen lahkeet sukanvarsiin. Kellolasi on
vankka selkää vasten. Pysäytetty hammasrattainen koneisto hänen takanaan ei tikitä, pitkät koristeelliset
viisarit eivät uurra naarmuja aikaan. Mutta paikka korkeuksissa tarjoaa suojan yön kulkijoilta, jotka
tähtien syttyessä astuivat esiin maailmankaikkeuden railoista.
Vilttikäärön sisään kietoutuneena hän katselee kellotornia ympäröivän maiseman hidasta
tummumista. Taivas on tyhjillään, katusoittajat lopettaneet. Ilman kertoma tarina nukahtamisesta
rauhoittaa häntä, kosmoksen eksynyttä kulkukissaa, jolle maailmankaikkeus näyttäytyy niin parantumat-
toman ja katkeran säröisenä. Siinä missä kaikki kävelevät hiljaisessa seesteisyydessä, Lune kulkee
rikkonaisen lasin peltoja. Missä toiset kuulevat lempeän kesätuulen, hän kuulee viallisen olemassaolon
huminan ja sirinän. Nyt, kuluvan hetken ajan, kaikki on oikein. Tähdet paikoillaan. Harhat levossa.
*
104 vuotta ennen Lunen syntymää
*
Kuluneen vuoden aikana jokainen mies Varýshrain Wineartyn Jumalvartiosta on kuollut.
Ymmärrettävän surumielisyytensä keskellä tämä lyö jopa hänet itsensä ällikällä. On todella kulunut
vasta vuosi siitä, kun hän on ottanut vallan painavan hopeadiadeemin kantaakseen. Tämä aiheuttaa kalvavan
epäilyksen siitä, etteivät kuolinsyyt liity villikukkavaltaistuimen vaaroihin, vaan hänen oman olemassaolonsa
sivuvaikutuksiin. Terälehtien tuoksun ympäröimänä, kuljettaessaan katsettaan yli käsinojien päivänkultaamien
lehvien, rehottavien villiruusuköynnösten ja tuoksuvien metsäkukkien Varýsh muistelee heidän nimiään.
Mitä muuta nämä ovat, kuin hautakukkia itsellenikin?
Vihollisten viekkaat juonet kiemurtelevat alati valtaistuimen alta, ja hänen hyvän aikeensa juurruttavat hänet
istumaan siinä, jäätymässä vähä vähältä. Se on terra dominin piina, pidellä hallussaan valtaa muutokseen.
Se on hänen selkäänsä kahlehdittu ankkuri raahattavaksi ja kulmille painettu hopeainen diadeemi, velvollisuus käyttää
kyseistä valtaa, sattuu kehen sattuu. Kyllä hän siihen pystyisi, pidettäänhän Varýshin kaltaisia tähdensiemeniä
viimeisinä elossa kulkevina lohikäärmeinä. Mikä typerä tarina. He ovat vain ihmisiä liian pitkän elämän pyörässä.
Samana yönä, kun sateen rautaverho iskeytyy vasten parkus-shaalin nahkaa ja metsämaa höyryää multaisissa
aromeissa, Varýsh metsästää langenneen kuun valoa. Kuita on yhteensä kolme; valtava Sadonkorjaajan Sirppi, sekä
viistosti oikealla sen alapuolella kaksi pienempää, himmeämpää siskoa nimeltä Unettomat Kaksoset, tunnettu myös Argalakin
Lyhtyinä. Hän samoaa puidenrankojen ja sammalharjanteiden varjoissa päässään yksi ajatus: täytyy puhua jollekin.
Hartioita painavat huolet kasvattavat aina vain painoaan. On myös dilemma nimeltä Valkyrian ja eläminen murehtien siitä,
mikä hänen seuraava liikkeensä mahtaa olla. Kauas pohjoiseen on lähiaikoina noussut pimeän varjon muotoinen katedraalimainen
linna – todennäköisesti keskeneräinen kaninkoloulottuvuus. Se on ensimmäinen kerta, kun hänestä on kuultu sitten hullujen
Wangardén-juoniensa. Aave on palannut kehrääjien maailmaan. Sitä ei aina muista sellaisissa paikoissa, kuten yösateisessa
metsässä, kun oksat riippuvat valkeista kukista raskaina, pisaroiden putoillessa terälehdistä.
Risu napsahtaa saappaan alla. Varýsh säpsähtää. Toiveissa ei ole törmätä unikaunaan tai yöperhosmieheen sinä yönä.
Hän huokaisee; hohtavasilmäinen peura pistää päänsä esiin punaisia marjoja riippuvan pensaan takaa. Höyryä kohoaa
sieraimista, sitten se painaa sarvekkaan päänsä alas ja vilahtaa metsän kätköihin. Se pakenee etäämpänä kulkevaa
metsästysporukkaa, joiden lyhdyt väikkyvät oransseina runkojen lomasta. Varýsh suunnistaa askelista kauemmas, syvälle
metsän sydämeen ja jatkaa kuutamon etsintäänsä. Valo on varma keino paikantaa juttutuokiota odotteleva aloríalainen,
mutta ei metsästysvalo. Varýshin kansa ei pahemmin näyttäydy kaupungeissa – heidän läsnäolonsa herättäisi liikaa
huomiota. Hän äkkääkin ajallaan etsimänsä loisteen etäämpänä metsässä. Samasta suunnasta soi veden liplatus.
Sade on tauonnut.
Aloríalainen löytyy sieltä, missä ohuet hopeaputoukset kuiskailevat lammen litteitä kiviä vasten. Tähdet tuijottavat
kuvajaistaan
veden peilipinnasta. Nainen seisoo lammen keskellä ja vesi ulottuu häntä polviin. Tuuli puhaltelee verkkaisesti pölyisen
harakankellon sävyisiin vaatteisiin tanssittaen kankaita kuin virvatulen liekkiä.
“Mea zikta”, Varýsh tervehtii pyhää sisarta.
Hänen kasvonsa ovat kiltin, tavallisen tytön, mutta mikään muu näyssä ei ole tavanomaista; ei hänen pitkä
kullanpunertavana punoutuva tukkansa tai hopeakaloja ruokkivat kätensä. Alkulähteen hohde säteilee helmiäismäisenä
lammen peilistä ja saa vesipisarat lumpeilla ja hänen vaatteillaan säihkymään timantteina. Hänen ihonsa on vailla
taistelunkovettamien alrhadanilaissoturien lommoja ja juomuja, tapaan, jota halveksuttaisiin kenellä tahansa Alorí Castaligtin
tai Marédyaniksen ulkopuolisella.
Varýsh kumartaa päätään, tuolloin nuorempana pitkät hiukset kasvoille valuen.
“Kiitos kun saavuit alas tulikärpäskaupungista tapaamaan minua, Celhaide. Pyydän anteeksi
kállomálaista säätä…”
“Sää ei ole velkaa anteeksipyyntöä, cota. Se on Äiti Maan tahto.” Aloríalainen astuu lähemmäs unenomaisen hitaasti.
Hiuksiin on takertunut joutsenensulka lentomatkan jäljiltä. “Tiedän, miksi etsit meitä nyt valtaannoususi aikaan. Et tyydy
neuvoihin Sanan Piiriltä, joka sinulle on annettu, vaan heiltä, jotka ovat lähimpänä omiasi. L’o Istresia…”
Varýsh on sanomaisillaan jotakin, mutta hänen suunsa jähmettyy raolleen. Kallion takaa nousee kurkistamaan jättiläismäinen
joutsenen pää. Keltainen nokka avautuu ja päästää ravisuttavan, puhdistavan nuotin, joka leikkaa sateista yötä kuin hopeamiekka.
Varýshia vilustaa. Mieleen tulvii etäisiä muistoja. Siitä on kauan, kun hän on kuullut sen äänen.
“Celhaide”, Varýsh kuiskaa joutsenratsastajalle. “On kulunut hädin tuskin vuosi, ja jo nyt kaikki ritarini ovat kuolleet.”
“Metallikukat lakastuvat nopeasti, vaikka näyttävätkin ehkä ikuisilta. Joka ikinen Lännen Hiljaisista Susistako?”
“Ei, ei jokainen veljeskunnasta, ainoastaan Jumalvartion sotilaat.”
Celhaide kohoaa metsälammen vedestä ja jää seisomaan paljain jaloin kivelle kädet yhteenliitettyinä helmojensa päällä.
“Alrhadanilaisten maailma on maalattu väkivallalla”, hän sanoo, äänensävy muuttumattomana. “Akaasinkutojat, lähteenpunojat,
valonkehrääjät – kauniista nimityksistä huolimatta näiden maallisten sotureiden elämät ovat pelkkä kipinä häipymässä
tähdensiementen ikuiseen iltaan, aivan kuten minunkin verrattuna sinuun. Tulet näkemään terälehtiemme putoavan, näivettyvän
yksi kerrallaan ja kohtaamaan polkusi yksin.” Celhaide kallistaa päätään. “Tähdensiementen ikääntyminen on hidastunutta samalla
kun me aloríalaiset, aivan kuten alrhadanilaiset ja varhoirilaiset lepattelemme vain hetken verran jumalankallollamme ja -sydämellämme.”
“Kuuntele, tämä liittyy luultavasti minuun itseeni… minulla on tietty… Pahoitteluni, en ollut koskaan kummoinen sanaseppo…
tietty vaikutus ympäristööni.”
Yölintu laulaa vettä pisaroivan tuomen oksistossa ja Celhaide hymyilee.
“Sinulla ei ole vaikutusta. Se on vain väistämätön asioiden kurssi, jonka näet tapahtuvan ympärilläsi.”
“Tarkoitat, että kaikki ne miehet olivat tuomittuja kaatumaan valtakaudellani, palveluksessani?” Varýsh hillitsee vaivoin
kiihtymyksensä. “Tuon huonoa onnea, ei sitä käy kieltäminen.”
“Hyvää onnea joillekin, kuvittelisin. Niille, joita vastaan heidät eräänä päivänä käskisit. On totta, että tilanteesi on… monimutkainen.
Ei ole ketään laistasi, Varýshrain taur Winearty… Tähdensiemeniä saattaa olla kolme, mutta tulet aina matkaamaan yksin. Se on
sinulle annettu osa.”
“Kuka sen minulle antoi?” Varýsh kähähtää nyt. “Kuka kirosi minut tällaiseksi?”
“Vastausta siihen ei löytyne edes Valkean Auringon Neuvoston hallusta. Tiedä tämä, Varýsh. Et ole kirous. Olet tasapaino.”
Celhaide vilkaisee tuulen puhaltelemia lehtiä heitä kruunaavilla oksilla, joiden verkosta öinen valo sirottuu.. Kolme kuuta tekevät
Kállomán pitkistä pimeydenjaksoista kirkkaanlaisia, ja ne täyttävät taivaat yöperhosilla; parveittain erikokoisia yksilöitä syöksyy
nytkin havisevin siivin ohi tähtien, suurimmat lentokoneen kokoiset yksilöt varjostaen ylitse kiitäessään kuun ja langettaen kolmeksi
murtuneita yökkösvarjoja Varýshin ylle.
“On kenties eräs asia, jonka voit tehdä suojellaksesi rakkaitasi… voit yrittää soittaa taivaan kupolia.” Valo kiinteytyy
Celhaiden katseessa. “Rukoile kovasti, ja joku saattaa kuulla sen sadepisaroiden ropinan katossaan. Kaiken kaikkiaan olet
tähdensiemen. Korkean vartijan toiveet saattavat käydä toteen.”
Varýsh seisoo litteällä kivellä ja huokaisi. Hän on rukoillut. Kenties ei tarpeeksi. Uuden Jumalvartionsa tähden hänen täytyy
yrittää uutterammin. Se on heidän arvoistaan, niiden vahvaksi taottujen ja lojaalien veljien susimaisten kypäränvisiiriensä takana,
jotka on tehty suojelemaan terra dominiaan. Miehet, joita hän on pyytänyt tehtävään tulevat veljeskunnan tietystä pataljoonasta
– sellaisesta, jolla on horjumattomien vigari arkessa -miekankäyttelijöiden maine, mutta jotka ovat pidettyjä myös henkilöinä.
Todellinen harvinaisuus vigaar arkessin joukossa.
Yö on kasvamassa kylmemmäksi ja siinä soi korpikellon kukkien ääni. Celhaide kutsuu joutsentaan. Ohikiitävässä hetkessä hän lentää
pois valtavien valkoisten siipien kyydissä. Kuunvalo paistaa höyhenten läpi ja sulissa kimmeltävät vesihelmet loittonevat vasten loputonta,
yökkösiä lepattelevaa mustetaivasta.
Hänen kauneutensa poistuminen jättää metsän jälleen koleaksi, ja Varýsh hytisee verentahrimassa viitassaan ja nahkassaan.
Kuinka epäaloríalaiselta tähdensiemen voikaan näyttää, hän tuhahtaa itsekseen; olen ollut poissa kotoa liian kauan.
Saattaisin palata vain ruumiina, kun sieluni on jättänyt Alrhadanin saleihin, sillä muistan yhä elohopean maun perheillallisen kuuviinissä.
Paluumatkallaan tähtiviitan sirottamaa polkua, korpikellojen vaimeassa helähtelyssä Varýsh päättää ostaa uuden takin.
Hän tekeekin niin hieman ennen tärkeää päivää.
*
Edessä seisovat uuden Jumalvartion miehet ovat enimmäkseen nuoria, eivätkä kykene peittämään hermostuneisuuttaan
koulutuksestaan huolimatta. Siinä Arkin salissa pataljoona kohtaa viimein terra dominin, jota on koko treenaamisensa
ajan valmistautunut puolustamaan. Kuullut tarinoita, muttei koskaan tavannut.
Mies, jonka puolesta he ovat valmiita kuolemaan.
Ukkonen jyrisee korkeiden kaari-ikkunoiden ulkopuolella. Varýsh antaa katseensa vaeltaa päästä varpaisiin haarniskoitujen
sotilaiden suoraselkäisissä riveissä. Tuhat rinnalle painettua miekkaa. He ovat hänen hopeiset shakkinappulansa, hänen
ihmiskilpensä niitä vastaan, jotka juonivat murhaavansa maailmanvaltiaan villikukkia rehottavalle valtaistuimelleen. Ja
kuitenkin useimmat näistä alrhadanilaisen soturihierarkian eliittisotureista ovat hänen silmissään vain poikia. Yhäkin,
kaksissakymmenissään, kolmissakymmenissään. Jopa keski-ikäiset ja vanhemmat. Metallilaattasormet puristuvat
miekankahvalle tiukemmin, kun Varýshin katse pyyhkäisee ohi. Vastustavatko he halua vilkuilla toisiinsa?
Sade humisee, kopsahtelee toisinaan jalokivien muodossa kehrin vahvistettuihin rakenteisiin, ja Varýshin kurkkua kuristaa.
Nämä eivät ole primitiivisiä hirviöitä, joista hän on kuullut; todellisia myyttien Hautakävelijöitä, joita hän on nähnyt edellisten
kukistuneiden ritariensa joukossa ja joiksi niin monet vigaar arkess lopulta päätyvät. Yhdeksi metallin kanssa. Nämä miehet
ovat sarkofaginsa ulkopuolella, yhä julmaksi tunnetun koulimisensa jälkeenkin, sydäntä särkevän inhimillisiä. Ehkä oli olemassa
syynsä päätökselleni valita valkoviittoihin pukeutuneet sinisten merestä.
Kattolyhtyjen kehrätyt tulet leimuavat patsaanomaisten soturien säihkyväksi kiillotetusta panssarista. He pukeutuvat metallia
pisaroiviin haarniskoihin, he kantavat harteillaan norsunluun ja hopean viittoja, mutta kunniaa ei lankeaisi yhden yhdelle arkkiritarille.
Mikä hyvänsä kansallinen tai henkilökohtainen uhka tulisikaan, ei väliä iällä tai sukupuolella, sen he hoitelisivat, jotta tavalliset
alrhadanilaiset soturihierarkiassa alempana saisivat säilyä moraalisääntöjensä sisällä ja kantaa arkkiritareilta evättyä kunniaa.
Minkä vuoksi minä heitä säälin? Varýsh pohtii valtaistuimensa varjosta. Tämä on heidän unelmansa. Mutta luostarit
jättävät joitain totuuksia kertomatta.
Aitoa vigari arkessa -haarniskaa ei turhaan kutsuta sarkofagiksi – sen osat peittävät kaiken lukuun
ottamatta joitakin verkkopaidan suojaamia alueita nivelten kohdalla. Se näyttää läpitunkemattomalta,
mutta on päällä normaalia kevyempi ja uniikisti kehoon muovautuva. Päivänkehrääjät kuvittelevat
arkkiritarihaarniskan antavan jos jonkinlaisia mystisiä voimia, mutta Varýsh tietää huhut perättömiksi.
Voima ja mystisyys säteilee ankarasti koulutetuista sotureista itsestään, haarniska vain antaa heille
lisäsuojaa ja kenties hieman kestävyyttä ja vahvuutta. Haarniska myös liikkuu voinsulavasti, mutta sekin
riippuu valmistajan taidokkuudesta. Jokainen takoo omansa. Varýsh ei tiedä itse rituaalista – ritarit
vaikenevat aiheesta. Heidän taisteluissa tähtien lailla leimuavat miekkansa verhoutuvat vielä
suurempiin salaisuuksiin. Pikkupoika Varýshissa on aina haaveillut sellaisesta. Hän joutuu tyytymään
heiveröiseen pistomiekkaansa. Mitä järkeä on olla terra domini, jos saa lelun näköisen aseen?
Tyypillinen alrhadanilainen on pitkä, solakkarakenteinen päivänkehrääjäsoturi hyvin muovautuneella
luustorakenteella sekä ylpeästi kannetuilla arvilla ja proteeseilla. Tukka on yleensä jotakin olkamittaisen
ja puoleen selkään ulottuvan väliltä, harvemmin lyhyempi, tosin jotkut suosivat ajella sivut sängelle, ja
lettejä kutoutuu luontaisesti hiusten joukkoon alkulähteen käytöstä. Alkulähde myös toisinaan haalistaa
hiusten väriä paikoitellen jo nuorena ja tekee ne vaalean tai harmaankirjaviksi. Iän kanssa suuremmiksi
ja lihaksikkaammiksi käyvät soturit kasvattavat vanhoilla päivillään kunnioitettavan vatsan ylettömän
musteenjuonnin seurauksena. Kenties vatsaa nopeammin muodostuu vastustuskyky syanidille.
Ensin puhuu ritari, jolla on hiekanvaaleana lainehtivat hiukset ja tummat kasvot täynnä haalistuneita viiltoja.
Hänen haarniskastaan putoilevat metallipisarat pysyvät vain hetken lattian kiillotetulla
marmorilla, ennen kuin katoavat häivenenä alrhadanilaista valoa. Juurihopeaa. Virtaavaa vahvuutta, ehtymätöntä,
huonosti jähmettyvää.
“Mea domini, everstiluutnantti Ylväine Arkessa, Ýggdrasista.” Vigaar arkess luopuvat sekä sukunimistään
että pidennetyistä akaasinimistään ja ottavat kantaakseen Arkessa-termin sotilasarvonsa ja etunimensä perään.
Suvulla ei ole väliä vigari arkessan tiellä, ainoastaan kyvyllä, jonka kuka tahansa saattaa kovalla työllä saavuttaa.
Ylväine katsoo toisiin. ”Nämä ovat komentoni alaiset miehet Lännen Hiljaisten Susien veljeskunnasta valitsemastasi pataljoonasta.”
Varýsh onnistuu vaivoin riistämään katseensa metallista ja kohottamaan sen miehen kasvoihin.
”Suhteemme eroaa tavanomaisesta kansalaisten ja heidän terra domininsa, tai edes Verikuvernöörinsä välisestä suhteesta”,
hän sanoo lujasti, kädet selän takana, ja puheen keskeyttävät vain hetkittäiset salamanräsähdykset Arkin messinkitorneissa.
”Voitte kutsua minua kenraaliksi. En tule puhuttelemaan teitä korkealta istuimelta. Tulen olemaan yksi teistä taistelun pelilaudalla,
niin kuin tekee jokainen todellinen alrhadanilaissoturi. Yhdessä muodostamme koneen, joka estää Arkkia sortumasta –
vallan todellisilla perustuksilla ei ole mitään tekemistä niiden maanalaisten hammasrattaiden kanssa. Saatan olla voimakas,
mutta ilman teitä minut kukistavat tämän autiomaan käärmeet ja korppikotkat, jota Neljänneksistä tasapainoisimmaksi kutsutaan.”
Varýsh pysyy hetken vaiti ja laskelmoi sanojensa vaikutusta miehissä. ”Kuten tiedätte, minulla ei ole niin Rusticusin tapaan temppeliä
kuin Mericityn palatsia; tulen hallitsemaan kuin Verikuvernööri, Arkin messinkitornien alta. Täällä siis tulee sijaitsemaan teidänkin kotinne.”
”Kiitos sanoistasi, kenraali.” Ylväine kumartaa päätään; kypärästä ulkonee teräväkärkinen, etäisen
susimainen visiiri, jonka kalterit muistuttavat hampaita. Heillä kaikilla on samanlainen. Sitten hän katsoo sotilasrivistöihin.
”Meilläkin taitaa olla vala vannottavana.”
”En usko valoihin”, Varýsh sanoo ääni hiukan tavallista hiljaisempana. ”Kuka hyvänsä voi lausua sanat ja rikkoa ne. Sanoihin
perustuva veljeys on hajoava. Tahdon tekoja. Tahdon teidän todistavan itsenne minulle.” Haluan varmistua, ettette terästä
illallisviiniäni elohopealla.
Sitä paitsi hän ei ole järin innostunut ajatuksesta kuulla se kauhea synkkä vala uudestaan. Vigari arkessa -vala ei
kiillottele todellisuutta tai yritä kuulostaa suurenmoiselta. Se kertoo totuuden kaikessa raakuudessaan. Se muistuttaa vainajan
hautakiveen kaiverrettuja viimeisiä muistosanoja. Varýsh kätkee puistatuksensa.
”Tarkoitukseni ei ole epäkunnioittaa, sir”, Ylväine aloittaa, ”mutta valat ja perinteet ovat tärkeitä meille. Vigari arkessan
säännöt menevät syvälle luihin. Olemme odottaneet kauan niiden sanojen lausumista. Pyhästä tulikärpästen kaupungista tulleen
tähdensiemen-terra dominin ja Verikuvernöörin palveleminen on suurin saavutus, johon yksikään Alrhadanin polulla voi yltää.”
”Saatte toki luvan”, Varýsh vastaa. ”Viimeinen asia ennen sitä. Useita on tullut ennen teitä, useat tulevat jatkamaan jalanjäljissänne,
kun marssinne päättyy, mutta minä en unohda nimiänne. En tosin ole vielä oppinut niitä, ja kysymisessä tulee vierähtämään tovi.
Aion silti tehdä sen – sen jälkeen, kun olen valinnut joukostanne Jumalvartioni komppanian ja heidän kapteeninsa.”
Se tarkoittaa sataa parasta, ja siitä kolmeakymmentä Varýshin lähimmäisiksi suojelemaan häntä ja Arkkia tulevina vuosina.
Loput pataljoonasta menee kaukaisemmille komennuksille, sekä suojelee Westar Avenia Ýggdrasin muurien ulkopuolella tavallisten
sotilaiden ja soturien rinnalla.
Varýsh laittaa hatun päähänsä, jota särkee diadeemin käytöstä, ja sytyttää rafikjan hopeisesta rasiasta.
”Olkaa hyvät, älkää turhaan ujostelko.” Hän hengittää silmät kiinni erämaan tuoksuista savua.
Seuraavat kaksi tuntia ritarit kamppailevat toisiaan vastaan pareittain. Kaksi tuntia muuttuu neljäksi, eivätkä miehet väsy.
Tähtivalon terät soivat toisiaan vasten leiskuen käytettäessä sinertävinä ja hopeaisina. Kun vigari arkessa vetää miekkansa,
pelkästään se on salainen rituaali, joka kutsuu Äiti Sodan ja Itse Alrhadanin kulkemaan hänen rinnallaan. Myrsky raivoaa
ulkona heidän vihansa kanssa. Miekkametallissa roihuava alkulähde heijastuu susimaisista kypäristä, se riipii kielonvalkeita
viittoja suikaleiksi. Kypäristä liehuvat sulkakoristeet leikkautuvat lyhyiksi. He varovat kyllä satuttamasta tahallaan aseveljiään
– toisin kuin edelliset miehet, jotka antautuivat päidenleikkuun peliin – mutta tilanteesta on leikki kaukana. Ilma salissa kuohuu
yhtä kaaosta täynnä raudan koleaa laulua, miesten karjaisuja ja metallisaappaiden jytinää, joka tärähtelee Varýshin keuhkoissa
saakka.
”Olet itsepintainen yksilö, Vinksin”, kypärän tukahduttama ääni murisee.
”Naulan kantaan, Sarkany. En ikinä anna periksi!”
”Seis!” Varýsh huutaa uupuneena ja kohottaa hansikoidun käden. Eräs mies on lukittu tantereeseen oman sinikultametallisen
kilpensä alle toisen ritarin miekka kurkullaan, polvi kilven päällä. Mies nousee heti käskystä ylös ja tarjoaa Vinksiniksi kutsutulle
soturille kättään. Toinen murisee kirouksia kypäränsä pimennosta eikä suostu tarttumaan siihen.
”Olen nyt nähnyt tarpeeksi”, Varýsh ilmoittaa. ”Olen tehnyt päätökseni.” Hän ei paljasta, että on tarkkaillut ja etsinyt paljon
muutakin kuin väkivahvaa voimankäyttöä. Sitä kaikkea ja enemmän löytyy niistä kolmestakymmenestä, jotka hän viittaa yksitellen
luokseen salissa hajallaan vallitsevasta kaaoksesta, joka Ylväinen paimentamana alkaa muotoutua jälleen riveihin. Ne, jotka Varýsh
valitsee, astuvat uuteen riviin hänen ja Ylväinen rivistön väliin. Kymmenen ensimmäistä jää mieleen tarkimmin.
”Nimeni on Haikeana”, sanoo ensimmäinen ritari riisuttuaan hikisen kypäränsä. ”Minulla ei ole
muuta sotilasarvoa kuin standardi vigari.”
”Kapteeni Haikeana, sinä tulet johtamaan Jumalvartiota”, Varýsh sanoo tulitukkaiselle miehelle.
Hän ei ole ainoastaan taistellut hyvin, mutta demonstroinut teräksisiä hermoja, rohkaissut hermos-
tuneita, hyödyntänyt aivojaan miekkansa lisäksi, jota hän heilauttaa vain jokaisena oikeana hetkenä, ja
hän jakoi muille neuvoja testin alussa.
”Kyllä, kenraali.” Vastanimitetty Haikeana iskee kypärän häkeltyneenä päähänsä ja jää seisomaan Varýshin rinnalle, kun tämä
viittoo miehiä luokseen. Nyt heitä lähestyy särmäisen ja vaikeasti-lähestyttävän oloinen ritari.
”Korpraali Sycamore, kenraali”, murahtaa jäyhä harmaantuva soturi, joka on osoittanut kamppailussa terävää järkeä ja
nopeaa reaktiokykyä kampittamalla kaksi ritaria kolmannen miekkaan. ”On kunnia tavata.” Sycamore vaikuttaa siltä, että on
haarniskan ulkopuolellakin kuin raudasta valettu. Hänen ankara suunsa värjöttää kykenemättömänä hymyyn.
”Hyvää työtä.” Varýsh nyökkää kehottaen häntä poistumaan.
Seuraava saapuu merkistä tilalle kuin Norrvarian asetuotannon hihnalta.
”Ja kuka sinä olet? Liikut sukkelaan.” Varýsh hämmästyy, kun kypärän alta paljastuvat pisamaiset teinipojan kasvot.
Pojanrääpäle lukee hänen huuliltaan ja viittoo käsillään lingiksi. Varýsh säikähtää: sitä kieltä hän ei osaa hyvin.
”Omerta, kenraali”, sanoo pojan viereen oma-aloitteisesti astunut pidempi ja atleettisempi ritari, joka riisuu hänkin kypäränsä.
”Ja minä olen upseeri Hakan.” Hänen kasvonsa ovat suoraan vanhasta
sotilaan valokuvasta, kykenevän ja määrätietoisen nuoren miehen ilme, vakava ja keskittynyt. Hänen
ihonsa on ruskettunut ja hiusten siistien, lyhyiden tummanruskeiden laineiden kehystämä.
”Hän valitsee jonkun pikkupojan?” mesoaa mies riveistä Ylväinen takaa. Varýshin katse napsahtaa valtavaan soturiin,
jonka nimen hän tietää olevan Toru vain siksi, että hänen vieressään seisova Tikari, aivan yhtä iso, on hetki sitten luvannut
nylkeä hänet.
”Varovasti”, Varýsh jyrähtää. ”Harkitsin sinuakin, mutta saatan vielä tulla toisiin ajatuksiin.” Hän ei myönnä edes itselleen,
että pikkupojan sitkeä olemus tuo erään toisen henkilön hänen mieleensä.
Toru painaa leveän kypärän peittämän päänsä ja pyytelee vaimeasti anteeksi. Raavautensa ja jättiläismäisyytensä vuoksi
Varýsh päätyy kaikesta huolimatta valitsemaan hänet ja Tikarin.
Enemmän hän pitää Jumalvartion riviin liittyvistä Sarkanysta ja Vinksinistä, jotka ovat paitsi verrattomia miekankäyttelijöitä,
myös mukavia ihmisiä – ainakin kun valintaseremonian aiheuttama kilpailuhenkisyys on hieman haihtunut ja he lakkaavat kinaamasta
keskenään. Sarkany kyllä sanoo kaikille, jotka kuuntelevat, että on legendaarinen arkkiritari vain vanhempiensa toivomuksesta ja
oikeastaan paremmin soveltuva kukkatarhuriksi, mutta Varýsh aistii hänessä taitavasti piilotettua, patoutunutta raivoa, joka voi
vielä palvella Westar Avénia hyvin. Ja onhan hän selviytynyt koulutuksesta, kuten piskuinen sipulihapsinen Omertakin – jotenkin.
Siitä Varýsh ei ole täysin varma, pitääkö Rakuunasta: hiljaisen väkivallan taitavasta runoilijaritarista. Hänen isänsä on Kal
Yarisista ja Rakuuna hyödyntää taistelussaan itäneljännesläisiä taistelutyylejä, mikä saa Varýshin päättämään, että
totta kolherissa pitää.
Niin kokkaustaidot kuin kaulojenkatkaisun hallitseva Keitto puolestaan on yksinään melkein yhtä iso kuin Toru ja Tikari
yhteensä, sekä tottelevainen ja yleisesti ottaen leppoisamielinen, mikä koituu hänelle onnenpotkuksi. Varýsh ei halua liikaa
aggressiota Jumalvartioonsa.
Kun kaikki kolmekymmentä nimeä on puhuttu valtaistuinsalin ylhäisenä kaikuvaan ilmaan, koittaa valan lausumisen aika.
Ensimmäinen kuu on nousemassa. Hetki, jonka saapumista Varýsh on kammoksunut. Se on hetki, jolloin heistä todella tulisi
hänen aseitaan ja heidän elämänsä annettaisiin hänen käsiinsä.
Enkö muka janonnut aina valtaa? Nyt minulle on kaadettu enemmän kuin yhdellekään, jonka nimi on jäänyt historiankirjoihin.
Eikä hän ole enää varma, kuuluuko yhden miehen kantaa sitä kaikkea.
Vakaat miesäänet kajahtelevat salin kattoon.
”Metalli on taottu, ja pukeudun raskaaseen rukoukseeni suojatakseni itseni yöltä. Äiti Sota, anna minun seurata iäti
sääntöjämme, ja jos epäonnistun, antakoon veli minulle rangaistukseni. Koskaan en hyväksy valtaa; vain veri kruunatkoon
minut sädekehällään. Hyväksyn tämän velvollisuuden, jonka vain minä olen tarpeeksi vahva täyttämään. Tahraan sieluni, jotta
toisten säilyvät puhtaina. Pelkää en surmaa taikka häpeää. Palvelen Neljännestäni ja annan elämäni terra dominini puolesta,
sillä punaiset käteni ovat hänen aseensa, mitätön elämäni hänen uljas hyökkäyksensä. Olen vigari arkessa, pahimmista pahin,
ja tänään otan paikkani Kállomán sotureista ylimpänä.”
Nämä ovat ne kirotut sanat, jotka saavat Varýshin aistimaan, että se kaikki päättyy tuskaan.
-
3.
T U N T E M A T T O M A N T O T U U S
Kállomá on aina läsnä. Se on sekuntien välissä. Siellä missä hehkulamput vilkkuvat. Melkein kätesi ulottuvilla, samalla
valovuosien päässä täältä. Öisin voit kuulla sen humisevan ulkona tuulessa, resonoivan hiljaa ikkunaruuduissa ja
sydänkammioissa. Kállomá on peilien takana ja pistorasioissa. Musiikin herättämissä tunteissa. Mummosi
ruokakomerossa. Kállomá on aina läsnä, mutta sitä ei voi saavuttaa.
Niin oli ennen. Nykyään asiat ovat toisin. Todellisuus sellaisena, kuin te sen tunnette, on rikki.
Varýsh on matkannut kaupungin huojuviin varjoihin. Lune torkkuu yhä pikkulapsen lailla, kaukana
savun täyttämästä ilmasta siellä, missä paratiisin villikukat keräävät auringonsäteitä. Hän hymyilee
unissaan. Hymy on hämmentävän tuttu; se muistuttaa Varýshia jostain kauan sitten aikaan hälvenneestä,
mitä hän ei halua muistaa. Hän ei liiemmin rakasta sitä, kun se tapahtuu. Hymyt kuin aaveet
tuntemattomien ihmisten kasvoilla.
Suru saapuu odottamattomana tunkeilijana rintaan ja tekee särön. Tämä viattoman näköinen, varttia
vaille orpo tulenystäväkö on se, jonka… ei, sitä aihetta Varýsh ei mieluiten ajattele ollenkaan.
Hän kaivaa takintaskustaan auton avainten vierestä sytyttimen ja pienen savukerasian. Esine on
Eteläisen Neljänneksen kaukaisten saarten kallista eebenpuuta, koristeltuna seitinohuin kultakiehkuroin
– hopearasia varastettiin häneltä vuosikymmeniä sitten. Varýsh poimii rasiasta yhden pitkän, kapean
rullan rafikja chalivaa, sytyttää sen ja aloitti rauhallisen poltteluhetken odotellessaan Lunen heräämistä.
*
Lune herää sateen harmauteen ja tavanomaiseen kiihdyttävien moottorien, etäisten sireenien ja
autontorvien konserttiin jäsenet kankeina ja selkä särkien. Hän kuoriutuu ulos viltistä ja venyttelee.
Luodessaan ensimmäisen katseen ympärilleen hän on vähällä huutaa.
Rakennustelineen reunalla kököttää tympääntyneen näköinen herrasmies. Hän pyörittelee kävely-
keppiään silmät hatunreunan piilottamina.
Lune perääntyy. Muukalainen loksauttaa taskukellonsa kannen kiinni.
”Hauska nähdä sinuakin.” Mies kohottaa nyt leukaansa. ”Ole hyvä ja selitä.”
Lune tuijottaa vihreään ja siniseen silmään järkytyksestä mykkänä. Hänet on ajettu nurkkaan. Jokin
kesytön kynsii rintakehässä ja pitää aistit kirkkaina. Vanhalta metsältä ja kaikenlaiselta kalliilta tuoksuva
mies mulkoilee ärtyneen näköisenä. Lunen aivot käyvät jälleen ylikierroksilla, mittailevat tilanteen eri
mahdollisuuksia ja kirkuvat häntä pakenemaan, mutta hän arvaa idean olevan huono.
”Kuka sinä olet?” Lune kähähtää ja mulkoili tulijaa pullistunein, hätääntyneen eläimen silmin.
Jostain syystä mies räpyttelee hetken sen kuullessaan. Hän vaikuttaa olevan sanomaisillaan jotain,
mutta muuttaa mielensä. Hän nousee seisomaan.
”Varýsh Winearty palveluksessasi, ystäväni.” Hän tekee Lunen mielestä liioitellun kumarruksen hattu
toisessa kädessä. ”Wisteriakartanon uusi, ahem, rehtori. Olen täällä tätisi Demaine Sharrockin
hälyttämänä.”
”Mitä?” Lune hätkähtää. ”Mutta… mutta valot eivät toimineet, ja tätini…”
”Jokin vaikuttaa säikäyttäneen sinut ulos nahoistasi”, Varýsh naurahtaa alakuloisesti.
”Aika useat asiat.”
”Vakuutan sinulle, kaikki on kunnossa, ainakin kutakuinkin. Tätisi odottelee sinua viedäkseen
sinut Wisteriakartanoon. Koulu odottaa sinua. Tätisi oli hädissään, olit kuulemma… kadonnut.”
Sana aiheuttaa Lunessa väristyksiä, joita muukalainen ei milloinkaan kykenisi ymmärtämään. Hän
vetäytyy hitaasti niin kauas miehestä kuin pääsee.
Varýsh näyttää ihmisihoon naamioituneelta lohikäärmeeltä: kaikki arpisista käsistä ja hatun alta
tuijottavista kaksivärisistä silmistä hänen raskaisiin, vakaviin piirteisiinsä, joissa kuitenkin on jäljellä jotain
nuorekasta. Hän sipaisee syksyisenruskeita hiuksiaan, jotka on kammattu siististi taaksepäin ja asettaa
hatun takaisin paikoilleen hiukan kallelleen. Lunen rinnassa takova pelko alkaa hitaasti rauhoittua.
Demaine on siis yhä elossa. Pelko vaihtuu ärtymykseen.
”Olen tarpeeksi vanha olemaan hukuttautumatta vahingossa lintualtaaseen. Kuinka edes löysit
minut?”
”Ei kuulu sinulle!” Varýsh heilauttaa kävelykeppiään niin että suhahtaa. Sen kärki osoittaa Lunea
kasvoihin. ”Sinun pitäisi olla omassa huoneessasi. Sen sijaan olet lähes sadan metrin korkeudessa,
nukkumassa kellotaulun edessä.” Hän vetää kepin pois. ”Onko mitään sanottavaa?”
Lune pakottautuu käyttäytymään normaalisti, vaikka kellotornin ympäristöön kerääntyy varis-
parvia. Tyhjät linnunsilmät tuijottavat häntä ilmasta.
”Olin lintubongaamassa. Oletko ikinä nähnyt viiksitimalia? Sympaattisia pikku kavereita.”
Varýsh luo häneen äärimmäisen kummeksuvan katseen ja on hetken ajan puhumatta.
”Pidätkö minua hölmönä? Eihän sinulla ole edes kiikareita.”
Lune tuumailee muutaman sekunnin ja osoittaa sitten ohimoaan.
”Kirotun hyvä näkö.”
Varýsh hengittää raskaasti nenänsä kautta ja pyöräyttää silmänsä raakkuviin taivaisiin. Lune on hyvä
pelaamaan tätä peliä kaikkien kanssa, joilla on tarpeeksi patoutunutta kroonista ärtymystä sisällään – tai
kroonista harmautta, kuten hän myös tykkää kutsua sitä. Se on puolustuskeino. Ja Varýsh näyttää tosissaan
harkitsevan rauhallisen roolinsa viskaamista kaatopaikalle. Seistessään telineen reunalla kellotornin
varjossa, nahkatakissa, joka on liian kulahtanut beigeen pukuun verrattuna ja viimeinenkin toivo
ihmiskuntaan heitettynä hän näyttää kiusaantuneen lisäksi erikoiselta. Erikoiselta, mutta hallitsijan lailla
vaikutusvaltaiselta. Sillä tavalla pelkoa ja kunnioitusta herättävältä kuin itäisen taivaan hämärtävä
syysmyrsky. Kuitenkin arvaamattomuuden seassa häilyy outo rauha.
Siipien räpytyksen ja putoilevien sulkien keskellä Lunella on vaikeuksia lukea Varýshia sen tarkemmin.
Ristiriitaisuuksia on liikaa.
”Aletaanhan mennä, tyttö. Tiedät kyllä.” Varýsh nytkäyttää päätään tulosuuntaansa. Savukkeen
hypnoottinen, eteerinen tuoksu sekoittuu ilmaan jättäen jälkeensä vain sinertävät hahtuvat.
Lune tarkkailee häntä kyyrystä. Varikset raakkuvat: ne haluavat nokkia minut hengiltä.
”Äh, älä viitsi!” Varýsh puuskahtaa. ”Ymmärrän, pitäisi kai selitellä kaikenlaista, mutta meillä on kiire.
Ehdit kuulla myöhemminkin.”
Epämukava puristus paisuu kylkiluiden tienoilla. Tuulenvireiden ja harmaiden siipien
pyyhkimässä kellotornissa on äkkiä tukahduttavaa.
”Kuulla mitä?”
”Totuuden. Kyllä vain, olen se epäonninen, kiireinen ja loppuun palanut mies, joka päätyi ikiomaksi
totuudenkertojaksesi.”
Jokin hipaisee Lunen hiuksia. Hän sulkee silmänsä varisten varjoilta, jotka suhahtelevat
ympärillä. On kuin ne kuulisivat pulssini. Janoaisivat upottaa nokkansa ihmissydämeeni. Hän kietoo kätensä
tiukemmin polvien ympärille.
”Kuuntele, en ole kiinnostunut totuuksistasi – tai mitä lie luulosairauksia ikinä podetkaan.
Aion yliopistoon. Seuraan äitini jalanjälkiä tullakseni tähtitieteilijäksi. Olen varsin tyytyväinen
syrjäkahviloissani ja kaukoputken kanssa katoilla – koetan elää normaalia elämää, mutta se käy koko ajan
hankalammaksi. Lontoo ei näytä kykenevän sulattamaan minua, kuten eivät muutkaan kaupungit.”
”Miksi haluaisit normaalin elämän, englantilainen ystäväni? Eivätkö kaikki yritä yltää riman yläpuolelle?
Kokea jotain epänormaalia?”
”Vaihtaisin silmänräpäyksessä elämäni jonkun muun kanssa”, Lune sanoo, ääni nyt vaimeampana.
Hän naurahtaa, katkaisee punajuuritoffeen ja heittää karamellin suuhunsa. Varis syöksähtää
ylävasemmalta ja riistää toisen puolikkaan hänen sormistaan niin että käsi heilahtaa. Syvä kammo täyttää
Lunen. ”En todellakaan valitsisi olla köyhä, tai orpo. Rajoituksia kaikki. Kukaan ei ota katupianistia
vakavasti.” Hän katsahtaa selvästi rikkaaseen Wineartyyn ja näkee useita muita aiemmin kohtaamiaan
henkilöitä hänen paikallaan. ”Kaikille ei suoda ostoslistain laadinnan ja menestysputken lahjaa, kaikilla ei
käy niin hyvä tuuri.”
”Älä huoli, en ollut tosissani.” Varýshin leuka painuu vähän. ”Usko pois, ymmärrän sinua.” Lune
pyörittelee kevyesti silmiään. ”Emmekö me kaikki yritä samaa, etsi yksinkertaista onnea?” Hän laskee
äkkiä hyökkäyksensä. Kasvoja syttyy valaisemaan hymyntapainen, joka katoaa nopeasti. Pelkkä virhe
hänen etäisessä olemuksessaan. Lune tarkastelee polviaan.
”Lapsena, kun olin yksin tyhjässä talossa… tapasin kuvitella, että palojälkeni ja kynnenarpeni olivatkin
syntymämerkkejä – että olin oikeasti erityinen. Kuningaskunnan perillinen tai jotain harhaista. Kai se
tekisi asioista liian helppoa.”
”Olen tuntenut ihmisiä, jotka olivat… miten sanoitkaan… oikeasti erityisiä”, Varýsh vastaa. ”Ei
mikään ulkopuolinen tekijä heistä sellaisia tehnyt. Se johtui heidän kultaisista sydämistään ja sankarillisista
teoistaan, joita he tekivät tuntemastaan kivusta huolimatta.”
Varýsh kuvittelee sanoneensa jotain motivoivaa. Lunen mieliala synkkenee entisestään. Kultainen,
sankarillinen…
”En taida sitten olla sellainen”, hän sanoo ankea elämä äänessään ja kohottaa vähän suupieltään.
”Puolellani ei ollut paljoa etuja sankarilliseksi kasvamiseen. Ei ole kultaista sydäntäkään. Vain savua…”
Savua ja ongelmia ja jälki-istuntoa.
”Taidatpa olla väärässä.” Varýsh hymyilee. ”Vaikka tuletkin eittämättä vaikeasta menneisyydestä, en
näe sinua tuolla ihmisiä hakkaamassa ja varastelemassa. Olet vastustanut pimeää, jossa elit. Ja väittäisinpä
tädilläsi olleen osansa siinä, miten vahvaksi kasvoit.”
”Kenties…” Demaine on ollut ainoa hänen tuntemansa lämpö päiväunien ulkopuolella, joissa
kaupunki ympärillä muuttuu tulen tanssiksi ja hän liittyy siihen. ”Ei sillä, että hän olisi paljoa kotosalla.
Hän se kuitenkin on tässä todellinen sankari.” Lune hymyilee nyt vähän aidommin, mutta ilme vaihtuu
nopeasti viileään kulmien kohotukseen. ”Meillä menee vihdoin kohtalaisen hyvin. En kaipaa ketään
sinunlaistasi sotkemaan asioita.”
”En varsinaisesti tullut helpottamaan elämääsi.” Varýshin hartiat laskevat äänettömän huokauksen
tahtiin. ”Anteeksi säikyttämisestäsi – saapuessani olit kuin luonnonvaraisena elänyt lapsuudenkoirani, ja
nyt ilmeesi on… kuollut.” Varýsh rypistää otsaansa. ”Mitään sanottavaa?”
”En tiedä.” Lunen sormet leikkivät karkkipaperilla. ”Ehkä. Mutta et mahtaisi uskoa.”
”Voisin kertoa asioita, joiden seurauksena mielikuvitushattusi lentäisi maata kiertävälle radalle”,
Varýsh sanoo matalalla äänellä. ”Ei millään pahalla, mutta meillä on kiire. Tiedä vaikka taivas putoaisi
niskaan näinä päivinä.”
”Sinun on parasta lähteä.”
Varýsh nousee saman tien seisomaan.
”Olet juuri sellainen kuin pelkäsinkin”, hän kivahtaa ja osoittaa Lunea silkinvalkealla etusormellaan.
”Epäkohtelias. Impulsiivinen. Ala tulla, tyttö.”
”Lakkaa kutsumasta minua tytöksi!”
”Mutta sinä olet tyttö, etkö olekin?”
”Et näe minun kuljeksivan ympäriinsä kutsumassa sinua vanhaksi mieheksi.” Varýsh ei todellisuudessa
vaikuta lainkaan vanhalta ulkoisesti, ellei sitten hiustensa suolaraitojen perusteella. Se kaikki on hänen
maneereissaan, olemuksessaan ja äänessään.
Varýsh tiukentaa otettaan kävelykepin lohikäärmenupista.
”Wisteriakartanossa sinun ja loppujen katraasta tulee kutsua minua rehtori Wineartyksi. Minä
puhuttelen sinua neiti Sharrockina. Teeskentelemme tulevamme toimeen ja olemme kohteliaita
toisillemme huolimatta ilmeisistä eroistamme. Nyt pistä vauhtia, ja yritä olla jäämättä bussin alle.”
Siinä se on: avoin kutsu kartanoon, pois kauheasta viallisesta kaupungista. Ja kuitenkin jokin
mielen syvyyksissä varoittaa vaarasta.
”Taidat sekoittaa minut johonkin toiseen”, Lune sanoo epämukavana. ”En ole se jota etsit – olen
Lontoon kujien varjo, jolla on vain täti ja kylmä talo, enkä käsitä, mitä tekemistä jollakulla
sinunlaisellasi on kanssani.” Hän vaikenee ja lisäsi: ”Asetan itseni vaaraan.” Eikä ainoastaan itseään.
Varýshin ilme muuttuu entistä kiihtyneemmäksi.
”Wisteriakartanossa sinä olet turvassa.” Hän painottaa viimeistä sanaa kummallisesti. ”Usko minua,
pikku sähikäinen. Yhtenä hetkenä tähyät kaukoputkella taivasta, toisena makaat kuolleena jokivedessä.
Jos olet ikinä elämässäsi etsinyt totuutta, nyt on aika ottaa ensimmäinen askel sitä kohti.” Hansikoitu,
arpiranteinen käsi ojentuu odottavana Lunea kohti. ”Selviytyjä… vai tappio.”
”Kuka olet?”
”Olen kohtalo, jota seuraat.”
Pakoteitä ei ole. He ovat kaksin korkeuksissa, ja nyt aamun valjetessa on suurempi mahdollisuus,
että poliisit huomaavat hänet. Lisäksi hänelle tuottaa vaikeuksia saada selvää Varýshin kasvoista.
Migreeniä tai ei, jos niihin tarkentaa liian pitkiksi ajoiksi kerrallaan, ne alkavat sumentua staattiseksi
harmaaksi, kuin lumisade vanhalla televisioruudulla. Sellaista harhaa hän ei muista ennen kokeneensa.
Kadut kehottavat häntä juoksemaan.
Toinen puoli hänestä haluaa adrenaliinin.
”Aika kuluu, Sharrock”, Varýsh sanoo ja naputtaa taskukellonsa lasia. ”Se ei ole pyromaanin
kuolema, joka sinua täällä odottaa. Jokin paljon pahempi…” Hän vaikenee, kuulostaen nyt painokkaalta.
”Sinun on rakastettava tätä maailmaa, Lune. Vaikka se on viimeisillään. Sivilisaatioiden tiedetään
kadonneen.”
”Olet hullu.” Niskassa tuntuu kylmännihkeältä. Hän ei halua kuulla enää sanaakaan.
”On epäkohteliasta tehdä moisia oletuksia. En ole läheskään yhtä hullu kuin sinä, mikäli et ota
neuvojani vakavasti.” Varýsh pudistelee itsekseen päätään. ”Voisin olla uudessa toimistossani
rentoutumassa rockballadien äärellä…”
”Olkoon, hyvä on sitten.”
”Valehtelevatko korvani, vai sanoitko sinä juuri kyllä?”
”Mennään vaan, mutta ainoastaan siksi että tylsistyn muuten kuoliaaksi ja jalkani ovat puutuneet.”
Varýsh tarjoaa uudestaan kättään, ja tällä kertaa Lune tarttuu siihen. Hän haluaa kauas pois sieltä.
Alhaalla kadulla tuuli puhaltaa Varýshin syksyn ja suolan värisiin hiuksiin. Lyhtypylväiden varjot
taipuvat heidän yllään ja kävelykeppi kopisee katuun.
”Onko se totta, että pystyt näkemään aaveita?”
Lune on vähällä kompastua halkeamaan jalkakäytävässä. Lontoo risteilee kiireisenä ympärillä.
”Kuka sinulle kertoi?”
”Demaine.”
Tietysti.
”Mutta eivät aaveet minua häiritse.” Ne ovat ne muut asiat. Sekunnin ajan Varýshin kasvojen tilalla
on taas pelkkää lumisadetta. Lune pudistelee vähän päätään, ja se palauttaa kaiken normaaliksi. Korvissa
särisee yhä piinallisesti. ”Sinä siis aiot viedä minut Wisteriakartanoon?”
”Tätisi vie, hän odottaa kuplavolkkareineen tässä lähellä. Hän ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä.”
Varýsh pysähtyy äkkiä. ”Istu”, hän vaatii ja osoittaa mustaa penkkiä jalkakäytävän varressa. ”Puhutaan.”
He istuvat leppeän tuulenvireen pyöritellessä tyhjää paperimukia kadulla. Lontoon liikenne noruu ohi
tasaista vauhtia. Joskus Lune voi kuulla maailman natisevan nivelissään sen ojentuessa kohti lasta,
joka ei koskaan löytänyt oikeaa polkua.
”Sanot siis, että jokin todella jahtaa minua.”
”Mennään siihen kohta. Mitä ajattelet juuri nyt?”
Lune tuijottaa lähestyvän bussin valoihin.
”Nukun pimeässä, koska yölamppuni räjähtelevät. Iskin mäsäksi edelliset radioni, jotta lakkaisin
kuulemasta niiden kautta ääniä. En ole koskaan leikkinyt pehmoeläimillä, koska kaikki vietiin huoneestani.
Ne alkoivat muuttaa muotoa silmissäni. Olen väsynyt, Varýsh – väsynyt kuulemaan ja näkemään
olemattomia, väsynyt juoksemaan karkuun painajaisilta.”
”Ja silti teet sitä yhä.”
”Elättelin toiveita, että kaikki muuttuisi, jos menisin sisäoppilaitokseen. Nyt… aavistelen pahaa.”
Varýsh suoristaa selkäänsä niin että nahkatakki narisee.
”Selvä, kuuntelehan sitten mitä tulee tapahtumaan. Sinä menet. Sinä hommaat seuraa. Epäselvyyksiä?
Hienoa. Siinä on kaikki minkä tapahtumisen voin luvata varmasti. Toivon että voisin luvata enemmän.”
Lune ei taaskaan vastaa.
”Wisteriakartanossa olet turvassa”, Varýsh sanoo. ”Sinua vainoaa muun muassa Uniklinikka, ja usko
pois, et halua mennä sinne mihin ne sinut haluavat.”
Kauhun väreet kulkevat Lunen selässä.
”En – en ymmärrä...” Suola vierähtelee taskussa. ”Mikä ihmeen Uniklinikka?”
“Käytä aivosolujasi, Sharrock, vastaus ei ole kaukana johtopäätöksestäsi. Luuletko, ettei tapauksesi
herätä huomiota?” Varýshin sormet vaeltavat rusetille ja nykivät hermostuneesti. ”Kuule, sinun tarvitsee
ymmärtää ainoastaan, että sinun pitää totella minua. Omaksi parhaaksesi. Sinähän olet nähnyt useita
lääkäreitä ja psykologeja elämäsi aikana, öh, ongelmiesi takia, vai mitä?”
Lune rypistää otsaansa. Virta ikäviä muistoja palaa hänen istuessaan siinä kovalla penkillä.
“Kyllä. Miten niin?”
“Uniklinikka, hämärä taho, joka on kiinnostunut sinusta, on onkinut informaatiota”, Varýsh kertoo
ilottomana. ”Kaikki mitä olet koskaan kertonut. Tutkimukset, diagnoosit…”
“Virallista diagnoosia ei ole.” Mistään Cyanideen liittyvästä Lune kieltäytyy puhumasta, mutta se onkin
tarina erikseen. Sitten on pyromania. Sen kehittymiselle oli painava syy.
Varýshin äkillisen isällinen äänensävy terävöityy.
“Siinäpä se. Ulkopuoliset tahot alkavat osoittaa epätoivottua kiinnostusta. Nimesi saattaa olla
hallituksen punamerkitsemä, mutta puhutaan jostain mukavammasta. Sanoitko muuten virallinen
diagnoosi? Entäpä epävirallinen? Mitä he arvelevat tapauksesi olevan?”
Yhtä pahaenteistä sanaa hänestä on käytetty.
Ilmiö.
Lune naurahtaa vailla hilpeyttä ja suuntaa katseensa Englannin varistenpeittämiin taivaisiin.
“Että minulla vippaa päässä ja minut kuuluisi lukita johonkin instituutioon kaltaisteni kanssa. Aiem-
milla vuosikymmenillä minulle olisi kai suoritettu lobotomia.”
Hän jättää mainitsematta, että se miltei tapahtui oikeasti.
Lune muistaa sen lääkärin. Vanhan miehen, jolla oli järjenjättämät silmät ja huolestuttavan hilpeä ääni.
Hän todella ehdotti sitä hoitoa, mutta nuori Lune oli liian sekava muistaakseen kunnolla, mitä tapahtui.
Demaine-täti oli pelastanut hänet, sulkenut syliinsä, vienyt kodin turvaan. Lune nielaisee ja piilottaa
vapisevat kädet taskuihinsa. Hän muistaa painajaiset, eksymisen valkoisiin käytäväsokkeloihin,
epämuodostuneet sairaiden ruumiit metallisängyissä kaikkialla, minne hän juoksi. Joskus samaan
sekoittuvat ruttolääkärit. Hänen suustaan ryöppyää äkkiä sanatulva.
”Varýsh, en voi koskaan joutua sellaiseen ympäristöön. Sille on syynsä. Voinko… kertoa sinulle
yhden jutun? Siitä on äärimmäisen hankala puhua.”
”Totta kai.” Varýsh nojautuu huolissaan lähemmäs.
”Saanko savukkeen?”
”Ei missään tapauksessa.”
”Hyvä on… Minulle tapahtui jotain. Sairaalassa.”
Varýsh odottaa vaiti, että hän jatkaisi, ja hänen hiljaisuutensa myötä myös maailman hiljaisuus tuntuu
syventyvän.
Lune on nähnyt paljon sairaaloita, paljon painajaisia, ja joskus on hankala erottaa niitä toisistaan.
Hänen ylleen kumartuvat lääkärit ovat alkaneet esiintyä koukkunokkaiset ruttonaamiot kasvoillaan.
”Mitä tapahtui, Lune?” Ryppy syvenee nyt Varýshin kulmakarvojen välissä.
”Minulla oli umpisuolileikkaus, kun olin kahdeksan.” Todellisuus siitä, että se tapahtui on kaiken
taustalla piilevä juurisyy, yksi monista. Se on alkanut hellittää, nyt kun Lune on täyttämässä pian 17 –
ainakaan hänellä ei enää ole kirkumisepisodeja päivänvalon aikaan. Ostoskärryn pyörien kirskunta
hermostuttaa vieläkin. Se muistuttaa liikaa ympäriinsä siirreltävistä sairaalasängyistä. Hän muistaa kaiken:
He laittavat halvaannuttavan lääkkeen ensin. Seuraavaksi pistetään nukutus. Takaperin lasketut
numerot pakenevat hitaasti hänen huuliltaan.
Mutta jokin on mennyt pahasti vikaan. Lune kyllä lakkaa luettelemasta numeroita, mutta ei siksi,
että hänen mielensä olisi jo uinut tajuttomuuden pimeyteen. Vaan siksi, että hänen kehonsa jähmettyy
juuri leikkauspöydällä päästä varpaisiin kuin sementti.
Ei ole mitään tehtävissä, ei minkäänlaista keinoa viestittää, että Lune tuntee kirurgien kädet, kun he
alkavat operoida häntä. Hän ei voi liikkua. Ainoa, mihin hän kykenee on silmien räpyttely, ja sitä hän
tekee epätoivoisesti. Olkaa kilttejä. Huomatkaa. Kukaan ei näe, kirurgit eivät katso hänen kasvojaan. Se on
kuin unihalvaus, paitsi tällä kertaa kaikki on totta. Kirurgit hänen yllään. Kirkas pyöreä valo.
Lune jättää mieluiten muistelematta, mitä tapahtui sen jälkeen, kun kirurgi sanoi ”skalpelli.”
Ei ollut ulospääsyä hänen sisällään räpistelevälle kirkaisulle. Siinä hetkessäkin hän alkaa hikoilla, sydän
vasaroida ja päässä huipata. Hän puree hammasta kovemmin Lontoon puistonpenkillä, kaukana
leikkaussalista. Vaikka Lune on edennyt elämän aikajanalla, hän muistaa edelleen oman intensiivisen
kuolintoivomuksensa niinä kiduttavan mittaisina tajunnan hetkinä veitsen alla. Se on oman veren terävä
haju läpi puhdistusaineiden, kylmät kädet kuolleella keholla, elävän sielun raivokas kamppailu vapautua
kivusta ja lohduttomana rysähtävä avuttomuuden tunne.
”Lune?”
Hiljaisuus on venynyt pitkäksi. Hän ei kykene toistamaan sitä. Lune mutisee vain yhden lauseen:
”Olin hereillä.” Hän pakottautuu tarkentamaan: ”Kävi ilmi, että nukutusaine ei toimi minuun. Sen
nimi on anestesiatietoisuus.”
Oikeastaan Lune on äärimmäisen kiitollinen amnesialääkkeestä, joka hänelle kertoman mukaan
annettiin tapahtuman jälkeen, hänen omaksi parhaakseen. Se on sirpaloinut metallipöydän muistot
alitajunnan pohjamutiin, josta palasia silloin tällöin nousee pintaan. Silti, ne välähdykset ovat olleet
tarpeeksi suistamaan hänen ennestäänkin häiriintyneen mielensä raiteiltaan. Elämä ihossani tuntuu
Frankensteinin hirviöltä, kanilta, jota testataan meikkejä varten hirvittävillä toimenpiteillä.
Varýsh istuu vieressä kalpeana ja liikkumatta.
”Olen niin pahoillani, sinun ei olisi koskaan pitänyt kokea sellaista…”
Alussa Lune ei kyennyt yhdistämään tuntemaansa kauhua mihinkään, paikantamaan lähdettä
kiduttaville tunteille, joita hänen kehonsa muisti, mutta mieli ei.
”Koko tapahtuma pahensi ennestään tilaani. On muitakin tapahtumia, enkä osaa päättää, ovatko ne
pahempia kuin tämä – onko mikään.”
”Lune, kuuntele minua. Sinun täytyy ymmärtää.” Varýshin ilme on lämmin, ja Lune hengittää Lontoon
savuja hieman raskaammin. ”Vaikka sinulla olisi ollut vaikea elämä, se ei tarkoita, ettet ansaitse tulevai-
suudessa parempaa. Voin tarjota sen sinulle Wisteriakartanossa. Ansaitset kaikki ne asiat, jotka sinulta
ovat uupuneet. Asioilla on aina mahdollisuus olla paremmin näiden tähtien alla. Odota vain.”
Lunen silmiä alkaa poltella vietävästi. Hän pakottaa äänensä karskiksi.
”Hyvä on, tulen kanssasi siihen kartanoon.” Tämä muukalainen on jotenkin onnistunut valamaan
häneen pienen rippeen uskoa.
”Hienoa. Muista: mitä oletkaan nähnyt, se ei ole kaikki, mitä tulet ikinä näkemään... Maailmassa
on enemmän kuin menneisyytesi, ja aion näyttää sen sinulle. Olen epäonnistunut useissa asioissa,
mutta tässä en tule epäonnistumaan. Sen minä vannon sinulle, Sharrock.”
He lähtevät taas kävelemään. Kylmä virtaus puhaltaa Lontoon läpi ja värisyttää kaikkea kivi- ja
luuytimiään myöten. Varýsh harppoo yhä kuin maailman omistaja.
“Wisteriakartanossa olet turvassa Uniklinikalta. Ja kaikelta muultakin.”
Pitäisikö mainita ruttolääkärit? Tervalta maistuvat sanat pyörivät jo huulilla, mutta hän ei tohdi lausua
niitä ääneen päivänvalossa.
”Mistä sinä tiedät nämä asiat?”
Kolkko hekotus karkaa Varýshin suusta.
”Voi Sharrock, minä tiedän paljon asioita, joita en haluaisi.”
Varýsh tarjoaa jälleen silkkihansikastaan, ja tällä kertaa Lune tarttuu siihen mieluusti.
Muutaman minuutin kävelyn jälkeen he pysähtyvät. Lähelle on pysäköity kolhuinen armeijanvihreä
kuplavolkkari. Moottorin tuttu, kovaääninen pärinä täyttää Lunen korvat.
Hän ja Varýsh puristavat kättä hyvästiksi. Varýshin sormista räsähtää staattinen sähköisku, pieni
salama, joka säpsähdyttää Lunen. Varýsh mutisee anteeksipyynnön ja nyökkää hiukan, hattu peittää silmät.
Hän lähtee kävelemään poispäin.
Äkkiä Varýsh vetäisee henkeä.
”Olin unohtaa!” Hän kiirehtii takaisin ja kiskaisee Lunen kujalle. Hän ottaa jotain takkinsa alta, ikään
kuin siellä olisi paljonkin päällepäin huomaamatonta säilytystilaa. Nyt hän ojentaa hohtavaa kristalli-
purkkia, kuin pyydystettyjä tulikärpäsiä. Värjyvä kulta ja sarastus tunkeutuu säkenöivistä kyljistä ulos kuin
vesiputouksen läpäisevät auringonsäteet.
Lune tuijottaa esinettä tekemättä elettäkään tarttuakseen siihen.
”Mikä hel –?”
”Ei kysymyksiä”, Varýsh sihahtaa. ”Ota se.”
”Ei, ei, ei missään tapauksessa.” Lune perääntyy poispäin Varýshin ojennetuista käsistä. ”Pidä se
kaukana minusta.”
”Kääri se takkiisi. Pian nyt!”
Lune ei voi kuin ottaa purkin vastaan ja tekee hädissään työtä käskettyä. Hitaasti paarustava
vanharouva ohittaa heidät juuri, kun Lune puristaa takkimyttyä sylissään.
Varýsh katselee häntä syrjäkujan hämy ympärillään ja pudistelee päätään.
”Sinun ei kuuluisi olla täällä, Lune”, hän sanoo hiljaa, melkein itsekseen. ”Olet eksyksissä.”
Kaupunki-ilma kantaa savun, kiven ja mädäntymisen hajua. Epätoivo hiipii Lunen ääneen.
”Puhut sekavia. Ja ellet puhuisikaan… miten muka voin lähteä täältä? Miten voin jättää tämän
harmauden, joka pesee pois kaikki värit?”
”Harmaus ulottuu kauemmas kuin arvaatkaan.” Varýsh hieraisee otsaansa. ”No niin, pelkäänpä että
aikamme on täysi. Lienee parasta, että yrität unohtaa tämän osan tapaamisestamme. Äläkä vaivaa minua...
kantamustasi koskevilla kysymyksillä. Älä puhu siitä, älä ajattele sitä, ja kaikkein tärkeintä; älä avaa sitä.”
”Mitä minun sitten on tarkoitus tehdä sillä?” Lune pelkää pudottavansa esineen hermostuksissaan ja
puristaa lujempaa. Heikko lämmin hohde pääsee tunkeutumaan läpi takkikankaasta. ”Mikset pidä sitä
itse?”
”Kiipesit Big Beniin, luotan käsiesi vakauteen.” Varýsh havaitsee loppuun palavan sytytyslangan
Lunen silmissä. ”Olkoon – jos sen olemassaolosta saataisiin tietää, etsijät löytäisivät sen minun
hallustani liian helposti. Säilytä sitä toistaiseksi puolestani, äläkä anna kenenkään päästä perille siitä.
Olisitko ystävällinen?” Niine hyvineen Varýsh työntää Lunen hartioista takaisin kuplavolkkarille vievälle
kadulle, jota kävelijät hattuineen, kävelykeppeineen ja laukkuineen kansoittavat. ”Minä lausun nyt
näkemiin, Lune Sharrock. Tapaamme kyllä pian uudestaan. Ai niin, ja älä kuole.”
Lune kohottaa toista kulmakarvaansa.
”Älä sinäkään.”
Varýsh hipaisee hatunlieriä ja häipyy kävelykeppeineen. Hetken ajan Lune seistä tököttää paikoilleen
jähmettyneenä keskellä jalkakäytävää, kädet tiukasti takkimytyn ympärillä, ja räpyttelee typertyneenä.
Hän syöksähtää takaisin kulman taakse.
”Odota nyt, kerro minulle edes –”
Lause kuolee Lunen huulille, sillä sivukatu ammotti autiuttaan. Varýshia ei näy. Lune puree
huultaan ärtyneenä ja kumartuu takkimytyn ylle. Kirotun kirottu.
-
*
104 vuotta ennen Lunen syntymää
*
Kuparinen päivänsäde lankeaa marmorinaisen kylmien kasvojen poikki. Vaikuttava taiteilijuus patsaan äidillisissä piirteissä, huulten amorinkaaressa ja puoliksi suljettujen silmien illuusiossa silmäripsistä
täyttävät Varýshin ihailulla. Patsaan harteille on veistetty tyypillinen alrhadanilainen parkus-shaali, tässä tapauksessa tarkoitettu ehkä kankaasta valmistetuksi nahkaisen sijaan. Sen alla on aatelisnaisen asun
monikerroksinen muoto, kaikki päästä varpaisiin harmaan ja vihertävän juosteista marmoria. Akaasit naisen pitelemässä kirjassa tuottavat yhä L’o Alrhadanin heikkoa hehkua.
”Lady Alovenice Marmei, otaksun”, Varýsh sanoo ääneen. Nainen akatemian magisterin taivaansinisissä kultakirjotuissa vaatteissa nyökkää.
Hänen vanhentuvat kasvonsa ovat kullanväriset nekin.
”Juuri niin. Oli hänen kuolintoiveensa, että hänen vaurautensa käytettäisiin Sisar Valon akatemian perustamiseen hänen omaan kotiinsa. Patsaat
hän on tehnyt omin käsin.”
”Kuinka merkittävää!”
”Siihen me erikoistumme. Merkittävään.” Magister sanoo sen kuin olisi puhumassa täydellisyyteen asti hiomastaan tuotteesta.
”Eikä akatemian perustaja ollut ainoa sitä laatua. Oletan että olet täällä siksi.”
”Aivan… kuulin oppilaasta.”
He kävelevät halki patsaiden ja maalausten reunustaman salin, terra domini ja magister; taideteoksissa esiintyy kauan sitten
raivonneita kamppailuja ja oppilaita harjoittelemassa toistensa surmaamista kaksoisauringon valossa. Osa oikeistakin oppilaista kansoittaa
tiloja. He ovat juuri palanneet tauolta nautittuaan mietoa mustetta tai ruska-teetä välipalan kera.
”Jos saan udella, miksi oikeastaan etsit oppilasta, mea domini?”
”Voi en minä tiedä, kenties se on jokin sisään kirjoitettu tarve olla isä nuorukaiselle, vaikken koskaan saa siihen tilaisuutta. Meille
tähdensiemenille ei sallita omia lapsia… eihän oppipojan hankkiminen voi olla niin kaukana siitä, vai mitä?”
”Siinä asiassa minun täytyy olla eri mieltä.” Magister vapautuu vihdoin nauruun ja vetää sormensa pippurin ja inkiväärin
väristen kiharoidensa läpi. ”Minulla on kolme lasta omasta takaa – nämä oppilaat, vaikka ovatkin minulle rakkaita… ei se ole sama
asia kuin oma veri, jonka on kasvattanut heidän elämänsä ensi hetkistä.”
”Hyvä siis, etten koskaan tule tietämään eroa. Mikä hänen nimensä on?”
Magister vaistoaa kenestä puhutaan.
”Lothe Devayath, yksinkertaisesta kalastajakylästä. Vannon haistavani sen yhä hänestä…” Hänen kulmakarvansa kohoaa.
”Oletko varma, että haluat hänet? Minulla on näet poika… myös hyvin lahjakas, harmillisen tiuhaan useimpien ylenkatsoma…
tyttöoppilaat tuntuvat olevan merkittävien mentorien suosiossa. Ehkä he ovat helpommin hallittavia?”
Varýsh tukahduttaa irvistyksen.
”Annas kun muistelen… oppilaasi, eikös hän tappanut jonkun sen vuoksi, että tämä hengitti liian raskaasti lähistöllä?”
Magister nielaisee epämukavana.
”Donn on kunnianhimoinen, hän tietää mitä haluaa.”
Varýshilla on vaikeuksia ymmärtää, miten ne kaksi asiaa korreloivat. Taas yksi tällainen, tulevaisuuden diktaattorimateriaalin
valiojoukkoa, hän ajattelee. Ei tällaisia kiitos.
”Tämä Devayath, hän on siis luokkansa paras, niinhän?”
”Turha kai sitä on kieltää”, magister huokaisee.
”Hyvä. Koska hyväksyn ainoastaan erinomaisuutta. Ei ole mikään helppo asema työskennellä
kanssani.” Hän on kuullut tarpeeksi hyvää Devayathista – vaikka onkin elänyt uskossa, että kyseessä on poika. Nyt epämukavuus uhkaa
häntä itseään. En tiedä mitään tytöistä. Mericity-sisko on äärimmäisen huono vertailukohde. Voiko häntä opettaa samaan malliin kuin
opetin pikkuveljeäni? Ei tietenkään aivan samalla tavalla tosiaankaan… Hänestä en halua samanlaista.
Varýsh muistelee, mitä on onkinut Devayathista tietoonsa. Ilmeisesti Lothe on surmannut vain 8-vuotiaana kokonaisen unikaunan, joka
uhkasi kolmea nuorempaa oppilasta. Jalompi syy tappaa kuin yksinkertainen ärtymys toisen sietämättömyyteen. Puhumattakaan siitä, miten
hän selviytyi Norrvariaan kidnappaamisesta 14-vuotiaana. Ja selviytyihän hän myös koko matkan Ýggdrasiin aina kaukaisesta ja
nälänkurittamasta Eyremerystä, ja hänen on täytynyt olla tuolloin alle seitsemän.
”Mihin saakka Lothe on edistynyt akatemiassa?” Varýsh kysäisee.
”Hän kohtaa pian Tulikokeensa ja saa viimeiset aavikkomustetatuointinsa ennen lähtöään pyhiin-
vaellukselle. Hän opiskelee paraikaa magisterinsa johdolla koitokseen.”
“Valmistumisen kynnyksellä siis. Vaikuttaa sopivalta, ja hänellä olisi jo valmiina hyvä pohjustus.”
”Rehellisesti sanottuna – en tiedä tarvitsetko häntä. Olisi varmasti palkitsevampaa opettaa jotakuta, jolla ei vielä ole yhtä laajaa
pohjakoulutusta. Nähdä itse oman työn tulokset.”
”Ääh, olen liian laiska sellaiseen.” Varýsh hieroo leukaansa. ”Lothen lähtökohdista voin jatkaa kehittämistä loputtomalla tietämykselläni,
jonka olen innokas jakamaan jonkun sen arvoisen kanssa. Te kaverit täällä ette opeta armeija-asioita, ja ajattelin, että voisin täydentää
häntä siinä. Ja tietysti osassa aloríalaista tietouttani.” Huoli liikahtaa jälleen Varýshin sydämessä; kuva Hallasthårin äärille nousseesta
painajaislinnasta. Sen täytyy olla kaninkoloulottuvuus, kehrätty ankeilla aikeilla ja syvällä tietämyksellä pyhästä geometriasta. Lisäksi
maailmassa piilee ongelma nimeltä Hozian Rusticus, Kal Yarisin uusi äänestetty terra domini, joka onnistui huijaamaan kaikkia ja paljastui
diktaattoriksi sillä hetkellä, kun diadeemi oli laskettu hänen kulmilleen.
”Suuria sotureita tarvitaan tällaisina aikoina”, Varýsh mumisee. ”Jotain pahaa nousee Hallasthårin jäätuulten takana… Minua huolettavat
suunnitelmat, joita joutsenelta langennut, aloríalaisten huoman hylkäämä kenraali hautoo. Hän on tullut Kállomáan jäädäkseen. Epäilen juonta…
ja Rusticus voi olla osa sitä.”
”Oli miten oli, Lothe ei ole osoittanut kiinnostusta jatkaa armeijaan akatemiakoulutuksensa jälkeen”, magister sanoo, eikä uhraa
ajatustakaan vanhalle aaveelle ajalta ennen hänen syntymäänsä. Se on vakavuus vanhusten silmissä, josta hän on luultavasti kuullut pelkkiä
kuiskauksia; Mustarastasmaagi, painajaisten arkkitehti, ontto seireeni. Lukuisat miesmuistista himmenevät nimet, joita kehrääjät eivät enää
ajattele. Tai Rusticus, liian kaukana idässä, jotta tavalliset avénialaiset välittäisivät.
”Niinkö”, Varýsh kommentoi hajamielisesti. Magister epäröi.
”En ole varma, että tuleminen vedetyksi sodan ja politiikan maailmaan on hänen kutsumuksensa. Lothe… on maininnut unelmansa perheestä.
Hän on ottanut useita nuoria oppilaita siipensä alle.”
”Onko sekä terra dominin diadeemiä, että Verikuvernöörin Mestarikiveä kantava henkilö aiemmin tarjonnut hänelle paikkaa
Jumalvartiossaan?” Varýsh hymyile ja livautti kirkkaan opaalin takaisin taskuun.
”Niin… ei kai sitten.” Magister mutristaa huuliaan ja sormeilee kaulakorunsa kultaista tiimalasia. ”Saisit hänet varmaan suostuteltua
mainitsemalla sen aloríalaisen tietämyksesi tylsistyttävän sotastrategian ohessa. Siitä eivät monet oppilaat saa tilaisuutta oppia.”
”Tosiaan. En usko, että suuruudelle altistaminen hänen elämäänsä pilaa. Mikäli hän todistaa itsensä taitavaksi soturiksi Jumalvartioni
silmissä, luulen että vigareista voisi tulla hänen perheensä.”
”Jos niin sanot”, magister murahtaa. ”Olen kuullut vähemmän ylistettyjä asioita vigaar arkessista. Silti, useimmat oppilaista
myisivät sielunsa päästäkseen työskentelemään heidän kanssaan, puhumattakaan itsensä terra dominin…”
”Voi, älä sano. Onko heillä minusta julisteita kamareissaan?”
Magister luo häneen likaisen katseen. Varýsh selvittää kurkkuaan ja jatkaa iloisena:
”No niin, vaikuttaa siltä, että olet päättänyt. Tapaisimmeko hänet sitten?”
Magister tajuaa, ettei Varýsh ole aikeissa harkita ketään muuta.
”Yksi asia ennen kuin menemme… Toivottavasti et ole allerginen koirille.”
Varýsh ei voi enää sivuuttaa tuntemusta: hänen vatsansa on huolesta pinkeä ennen tytön kohtaamisesta. Mitä köyhistä oloista tuleva
Lothe ajattelisi hänen kaltaisestaan jalosukuisesta miehestä, siitäkin huolimatta, että hän on pukeutunut kuluneeseen nahkaan ja kantaa
päässään vain hienoja hiuksiaan?
Sisar Valon akatemia ei ole luostari eikä kirkko; se on pieni mutta vaikuttava kultaisten ja valkeiden pylväiden palatsi mereltä kohoavalla
kukkivalla saarella, kuin lyhty pyhälle muinaisvalolle, joka valaisisi
piiloon kaiken kärsimyksen. Tuuli kohahtelee avoimista katoista Varýshin vaatteisiin, ja öisin tähtien säihke pääsee niistä sisään. Lady Alovenice
Marmei on rakentanut sen rakkaimman jumalattarensa kunniaksi, ja aurinkoteema tulee ilmi kiiltävistä koristuksista ja katottomista käytävistä,
joissa päivänvalo saa taivaskivilattiat kimmeltämään kesäisten merien lailla.
Uniset siniruusut nuokkuvat puutarhassa lähellä oppilaiden yökamareita pudotellen kastepisaroita terälehdistään; näky, joka on Varýshille
mieluisa ja muistuttaa lapsuudesta Reunalla.
Sieltä he löytävät tytön valkeana hulmuavassa shaalissa taistelemassa kolmea pikkupoikaa vastaan.
Valo lankeaa heidän päälleen läpi yllä olevan sinisen lasikupolin ja oksien. Varýsh havaitsee tytön hiusten värin niiden liehuessa myrskytuulena.
Ruskean sävy on sama kuin hänen äidillään oli ollut, eikä se Lothellakaan suostu kesytettäväksi soturileteille, joita päivänkehrääjät joskus solmivat
hiustensa
joukkoon; ohimopalmikot purkautuvat auki hänen raivoisista liikkeistään.
Varýshin sydämessä pistää. Muisto on yhä tuore kaikkien niiden vuosien vierittyäkin. Aloríalaisten kirous on muistaa kaikki kipunsa kuin eilisen.
Hän seuraa etäältä, kun pojat huitovat ja yrittävät osua Lotheen puisilla kalthas-sauvapareillaan. Lothe kehrää alkulähdettä ja torjuu osumat
tieltään. Pyhä valo välkähtää. Varýsh haistaa kullankajossa mehiläiset. Hän on aika hyvä… Huolimatta että kasvoi vähäisellä
ravinnolla. Ainakin Devayath on pitkä. Vasemmassa jalassa tai lonkassa vaikuttaa olevan jotain vialla, mutta hän on oppinut työskentelemään
sen kanssa ja liikkuu tarpeeksi nopeasti, horjahdellen vain hieman toisinaan.
Lopulta kolme poikaa yksinkertaisissa harmaissa oppilaankaavuissa väsähtävät.
”Sinuun on mahdoton osua”, yksi valittaa.
”Tiedän paremmin sen jälkeen, kun annoit minulle mustan silmän”, Lothe hymyilee ja pysähtyi viimein. ”Kuulkaa, pikku kiveni – tämä on ollut
hauskaa, mutta minulla on vaaralliset koitokset tulossa ja minun täytyy treenata haastavampien vastusten kanssa. Te sällit ette ole vieläkään
edenneet kepeistä tikareihin – hädin tuskin ansainneet yhtään tatuointeja, ja unohdatte yhtenään akaasinne.”
”Enkä unohtanut, Rin unohti.”
”Enhän! Kehräsin vahingossa yhden viivan väärin.” Kehrääminen on kuin hämähäkinverkon kutomista mielessä.
”Sitä kutsutaan unohtamiseksi”, Lothe sanoo. ”Oikeassa kahakassa epäonnistunut suojakehrä olisi voinut maksaa sinulle henkesi.” Hän hätistelee
kolmikkoa hentojen mustekuvioiden kirjomilla käsillään. ”Kiiruhtakaapa nyt siitä harjoittelemaan toverienne kanssa, niin jonain päivänä ansaitsette
vähän mustetta koristamaan noita paljaita kätösiänne.”
Lothe puhuu sen kaiken lempeällä äänellä, ja lapset ryntäävät pois, pienet soturinsaappaat kopisten
rubiinilehtien sataessa puista. Lothe kääntyy kohtaamaan lähestyvän Varýshin. Kun nuori päivänkehrääjä näkee hänet, uteliaat harmaat silmät
laajenevat järkytyksestä. Hän painaa kiireesti päänsä.
“Mea domini… on kunnia toivottaa sinut tervetulleeksi akatemiaamme! Täytyy myöntää, en odottanut vierailuasi. Jumalat, näit minun
juuri kamppailevan urheasti lapsia vastaan…”
“Pää pystyyn, tyttö”, magister sihahtaa käsi nyrkissä tiimalasin ympärillä.
”Lapset ovat usein varteenotettava kiusa”, Varýsh sanoo ystävällisesti, ja Lothen ilme rentoutuu. Hänestä ei löydy väkivallan häivääkään.
Sen saattaa kuitenkin houkutella esiin. ”Vaikutat tulevan hyvin toimeen heidän kanssaan”, hän aloittaa tunnustellen. ”Entäpä sotilaiden?”
”Minulle on sanonut magisterini, Damary, että olen hyvä ihmisten kanssa. En tykkää olla yksin.” Lothen intensiivinen tuijotus käväisee
alhaalla. ”Perheeni. Kuolivat nälkään, ennen kuin päädyin tänne puutavaralaivan kyydissä. Olin viisi päivää jumissa heidän ruumiidensa kanssa,
koska en tiennyt mitä tehdä. Onneksi Valhansydenmeren äärellä on viileää.” Hän sanoo sen täydellisen tyynenä, mutta kasvoilla värähtää jotain,
joka asuu vain eksyneissä henkilöissä.
”Jumalat, tyttö, ei hän pyytänyt kaatamaan kaikkia traumojasi niskaansa”, magister huoahtaa.
”Ei se mitään”, Varýsh keskeyttää, kun Lothen posket punehtuvat.
”Kuten näet, hänen vasen jalkansa on aavistuksen toista pidempi, mikä aiheuttaa joitakin liikkumis-haasteita”, magister sanoo sivellen
tiimalasiaan tavalla, joka alkaa käydä Varýshin hermoille. ”Aiheuttaa luultavasti hänen loppunsa myöhemmällä iällä, kun hän ei kykene enää puolustautumaan.”
”Mursin lonkkani ja reisiluuni lapsena loikkiessani laiturin tolpilla”, Lothe myöntää. ”Ei se koskaan parantunut kunnolla. Luu olisi pitänyt
rikkoa ja järjestää uudelleen, mutta Eyremeryn kalastajakylässä ei ollut pätevää parantajaa siihen. Hän tarjosi puujalkaa. Mitä uuvun
fyysisessä kykenevyydessäni, täydennän L'o Alrhadanilla.”
Varýsh hymyilee Lothelle ja suo magisterille astetta viileämmän silmäyksen.
”Hetki keskenämme, mikäli sallinette?”
Magister poistuu palatsin kaariovelle ja näyttää laskelmoidun happamalta.
”Olenko tehnyt jotain?” Lothe kysyy heti huolestuneena. ”Ole kiltti, älä sano… Olen niin lähellä ansaita Infimagim-tittelin ja
päästä oikeaan maailmaan...”
”Et ole tehnyt mitään väärää”, Varýsh lupaa ja surkuttelee mielessään hätääntynyttä oppilasta. Kaikessa innokkuudessaankin hän
vaikuttaa Norrvarian orjuuden sekä akatemian murjomalta. Varýsh on kuullut kauhutarinoita. ”Olen kuitenkin saapunut sinua varten.”
”Terra domini on täällä ramman vuoksi?” Lothe tuhahtaa epäuskoisena. ”Rampa, siksi hän minua sanoo. Magister Mariam.
Vannon ettei jalkani edes vaikuta minuun niin paljoa. Olen oppinut parannuksen akaaseja, jotka poistavat kivun viikoiksi.”
”Uskon sinua.” Useimmat heistä saavat vammoja ja ottivat vastaan iskuja kulkiessaan Alrhadanin tietä, ja alkulähde apunaan he
selviytyvät. ”En siis aio häipyä jalkasi takia, jos niin luulit. Näin juuri sinun liikkuvan nopeasti ja sulavasti –”
”Jumalille kiitos!” Varoittamatta Lothe lennähtää kuin pikkulintu Varýshin käsivarsille ja säikäyttää hänet suunniltaan. Ruskea tukka
kutittaa hänen kasvojaan. Mitä maailmassa?
”Neiti Devayath, minä –”
”Magister Mariam on kauhistuttava, hän ei voi sietää minua! Hän yritti potkia minut pellolle kahdesti, koska olen parempi kuin
hänen poikansa.” Lothe päästää vihdoin irti Varýshin nahkashaalin harteista ja tuijottaa niillä porautuvilla, ylitsevuotavan harmailla silmillään,
jotka ovat nähneet kaksi ulottuvuussyklin julminta asiaa: kuoleman ja Norrvarian. “Voi ole kiltti ja vie minut pois täältä, Varýsh. Sinä hohdat
valoa, kuin aurinko – olet hyvä mies, tiedän sen. Ole kiltti, pelasta minut.”
Varýshin tunteet ovat sekoitus hämmentyneisyyttä ja huolta. Se kaikki on niin odottamatonta.
“Minä – en usko, että se on mahdollista ennen kuin olet valmistunut”, hän hengähtää ja suoristaa vinoon mennyttä shaalinsolkeaan. Nuori
oppilas tuulahtaa yhä vahvasti alkulähteeltä; tuoksu, joka hälvenisi iän kanssa.
“Et ymmärrä!” Lothe puhuu nyt kuiskaten ja vääntelee käsiään. “Uskon että hän aikoo yrittää tappaa minut Tulikokeideni aikana. Hän ei
tahdo nähdä minun valmistuvan!”
Varýshin sydän uppoaa.
“Mitä puhut? Oletko varma?” Hän pälyilee ympärilleen vilpoisassa palatsissa. ”Hän?”
“Kaikella kunnioituksella”, Lothe murisee, “oletko ikinä käynyt akatemiassa?”
“Tottahan toki, valmistuin Reunalla Valkean Auringon Akatemiasta ja -”
“Alorí Castaligt, tietysti. Täytyy olla mahtavaa siellä ylhäällä.” Lothen kädet puristuvat nyrkkiin ja koko hänen auransa salamoi. “Ikävä
juttu että vain aloríalaiset pääsevät parhaaseen kouluun, mutta muualla magisterit ovat jostain syystä hulluja. Omani on mahtava,
mutta mitä hän voi Mariamille, rehtorille.” Lothe mulkoilee allapäin saappaankärkiään ja viheltää sitten. Jostakin ilmaantuu suuri harmaa
koira. Omituisin koira, jonka Varýsh on eläessään nähnyt – lukkimainen ja tikkumainen, sudelta vivahtava olento varustettuna riemukkaasti
viuhtovalla hännällä. Lothen halatessa sitä Varýsh painaa käden otsalleen.
“Selvä, kuuntele minua. Voin hommata sinulle tatuointisi ilman Tulikokeiden läpäisyäkin, ettei tulevaisuutesi kärsi – mutta sinun tulee silti
todistaa olevasi tarpeeksi kyvykäs oppilaakseni.”
“Sinun… oppilaaksesi?” Lothen kasvot valaistuvat hetkellisen pöllämystymisen päätteeksi. Rimppakinttuinen koira lipoo hänen poskeaan.
“Tarvitset silti harjoitusta”, Varýsh varoittaa. “Se on vaarallista. Erittäin. Ja saatat olla jumissa matkassani vuosikymmeniä. Mutta…
menneisyyden terra dominit ovat usein kouluttaneet nuoren kehrääjän velvollisuuksiensa ohessa ja sisällyttäneet heidät Jumalvartioonsa,
jotta he oppivat paremmiksi taistelijoiksi.”
“Jumalvartioon?” Väri vajuu Lothen kasvoilta ja hän piilottelee tärinäänsä. Hän nousee seisomaan ja koira tulee nuuskimaan Varýshin
saappaankärkiä, jotka ovat jokseenkin kuluneemmat kuin Lothella.
“Et kai valehtelisi minulle?” Lothe kysyy haudanhiljaisella äänellä.
“En vaikka taivaat olisivat punaiset ja meret kadonneet.” Fraasi, jota hänen äitinsä tapasi viljellä. Päähänpinttymä jostain kaikista niistä kirjoista.
Elohopea on pessyt pois mustesanat äidin mielestä,
sinen äidin silmistä. “Voin jopa metsästää jonkun huippuparantajan Ýggdrasin huippukerroksesta…”
“En ole korjaamisen tarpeessa. Milloin lähdemme?”
“Kunhan olen polttanut savukkeen.”
Lähestyessään Arkin messinkitorneja outo koira ja magisteriaan pelkäävä tyttö mukanaan lentävän mustan autonsa takapenkillä
Varýshista tuntuu, että jokin on vihdoin menossa oikein hänen elämässään. Tämä, tämä on hyvä. Sitten hän ajattelee uudestaan.
Swakihr. Taustapeilistä näkyy, kun Lothe tutkii käsiään sormet suoristettuina, tuulen tuivertama tukka virtaamassa hämmentyneiden
nuorten kasvojen ympärillä.
Hän on nähnyt punaiset tähdet.
Lisäksi rystysissä näkyy pitkä kapea mustelma, joka ulottuu koko hänen kymmenen sormensa leveydelle, eikä näytä syntyneen mistään
treenissä normaalisti käytettävästä aseesta. Kalthas-sauvat ovat lyhyitä ja paksumpia, ja sellaisen isku olisi murtanut hänen sormensa. Kyseessä
on täytynyt olla karttakeppi.
“Hän teki tuon sinulle? Mariam?”
Lothe vetää äkkiä kädet piiloon liehuvien hihojensa kätköön ja kova ilme tuli hänen kasvoilleen. Hän alkaa nyppiä ranteidensa ympärille
kiedottua nahkanauhaa. Jälleen muodissa, Varýshin mielessä käväisee, vaikuttaa palaavan noin viidentoista vuoden välein. Se on
liian ohutta tarjotakseen todellista suojaa iskuja vastaan, mutta Varýsh ei sano mitään – Lothe huomaisi kyllä itse.
“Sattuuko sinuun, Lothe?”
“Ei tämä mitään. Eikö alrhadanilaisten ole tarkoitus sietää kipua?”
Varýsh joutuu hillitsemään itseään iskemästä nyrkkiään kojelautaan.
“Ei niiden aiheuttamaa, joiden on tarkoitus auttaa sinua!” Hänen verensä kiehuu ja hän puristaa rajummin rattia. “Katsos nyt, en voi
väittää, että olisin viemässä sinua yhtään helpompaan paikkaan… mutta yhden asian voin luvata. Sinun ei milloinkaan tarvitse tuntea
itseäsi häpäistyksi tai kaltoin-kohdelluksi taholtamme. Vaikuttaa siltä, että Sisar Valon akatemiasta on tullut mätä.”
“Kaikki akatemiat ovat. Se on normaalia.”
“Ei sen pitäisi olla.” Varýsh puistelee päätään vihainen kireys leukaperissään. “Minä laitan asiat paremmin, tämän maailman… minulla
on valta puuttua siihen.”
“Voit yrittää”, kuuluu Lothen ääni takapenkiltä. “Mutta kukaan ei voi muuttaa ihmisiä. Edes aloríalainen. Joko he löytävät tavan tehdä
se itse… tai eivät.”
Varýsh ei tiedä kuinka vastata. Auton keula lävistää matalalla riippuvaa pilveä, jonka läpi he lentävät.
”Ai niin, et varmaan ole tottunut olemaan tällaisissa korkeuksissa. Tuntuuko huimausta?”
Mikäli sitä tuntuu, se unohtuu pian. Äkkiä kaikkialla parveilee pyörrekaloja. Aurinko kiiluu niiden metallihohtokyljistä. Pieni hopeakala
takertuu Lothen hiuksiin ja jää pyristelemään kiehkuroissa. Päätellen hänen reaktioistaan tyttö ei ole kuunnaan nähnyt mitään mahtavampaa.
Koira nimeltä Häive päästää murisevan haukun. Se yrittää napata kaloja leukoihinsa. Lothen nauru raikuu kummallisena ja hassuna. Varýsh
tuntee lämpimän aallon sydämessään, ja sillä hetkellä hän tietää haluavansa seisoa murtuvana luiden ja alkulähteen kilpenä sen pienen soturin
ja minkä hyvänsä pahuuden välissä. Hän on jo luullut unohtaneensa, kuinka tuntea niin. Sellaista suojelevaa rakkautta hän ei ole löytänyt
itsestään aikoihin.
Ei sen jälkeen, kun hän menetti pikkuveljensä.
Jokin tuulessa kertoo Varýshille heidän elävän yhden ajan loppua.
Hän ohjaa auton alaspäin Arkin messinkitornista ulkonevaa parveketta kohti. Lothe kikattaa kutittavasta tunteesta vatsanpohjassa, jonka
Varýsh on kauan sitten unohtanut aikaan.
“Voitko tehdä silmukoita?” Lothe rukoilee.
“En.” Varýsh pysäköi auton ja laittaa avaimen taskuun, jossa se kolisee sytytintä ja savukerasiaa vasten.
Viedessään Lothea ritarien eteen hermostus uhkaa taas ottaa hänestä vallan. Jos Jumalvartion miehet nauraisivat teini-ikäiselle kehrääjäopiskelijalle,
hän pelkää Lothen sortuvan sisukkuudestaan huolimatta. Pienet alkulähteen kipinät napsahtelevat tytön sormista.
Kukaan kolmestakymmenestä ei lausu sanaakaan. Sinilattiainen sali humisee vaiteliaana rivistön edessä. Taustalla väijyvä valtaistuimen
villikukkia rehottava varjo saa Lothen näyttämään normaalia pienemmältä. Hän on sanomaisillaan jotakin.
Jokin suhahtaa näkökentän poikki. Oranssi pyrstötähti. Kova räsähdys kajahtaa pylväiden välissä. Lyhtyöljyn tuoksu pistää vahvana Varýshin
nenässä. Hänen pulssinsa hypähtää nousukiitoon.
Lattia liekehtii ja sihisee siinä kohtaa, johon katosta riippuva lyhty on murskaantunut. Lothe tuijottaa, silmät säikähdyksestä levällään.
Outo enne...
Varýsh karaisee kurkkuaan.
“Tässä on uusi oppilaani Lothe Devayath. Hän tulee osallistumaan retkiimme tästä pitäen oppiakseen kokemuksesta.”
Ritarijoukosta kuuluu supinaa. Oppilaan saapumista on selvästi uumoiltu pitkään. Joku mumisee innokkaasti vihdoin! Toinen murahtelee epäileväisenä.
Jumalvartion kapteeni, punahiuksinen Haikeana astuu eteenpäin. Hänen sulaa metallia valuvaa
haarniskaansa koristavat spiraalimaiset köynnöskohokuviot rintapanssarin yläosan ja olkasuojien poikki. Raskas kermanvalkoinen viitta
on kirjottu hopeaoksin. Haikeana kallistaa päätään ja mittailee Lothea.
“Tuo tukka tarvitsee leikkuuta. Se jää jumiin.”
“Monilla teistä on pitkä tukka.”
“Ei noin ilmava ja pitkä. Se on turvallisuuskysymys. Me joudumme tekemään kaikista pahimpia juttuja ja menemään pahimpiin paikkoihin.”
Hänen silmissään on jotain, jotain mikä voisi olla sääliä.
“Se ei ole ongelma.” Odottamatta Lothe vetää jadetikarin hihastaan, tarttuu nyrkilliseen suortuvia ja alkaa sahata se kova ilme jälleen
silmissään.
Ehkä olin väärässä, ehkä se lempeys on vain kansi. Toivottavasti ei. Kolmekymmentä kypäräpäätä tuijottaa Lotheen, mutta heidän
silmissään näkyy hymy. Kapteeni lähestyy Varýshia.
“Oletko nyt varma tästä?” Haikeanan katse siirtyy Lothesta kiillotetun sinisellä lattialla leimuavaan öljyyn.
“On eräs asia. Lothe, näytämmekö heille?”
Lothe vilkaisee häntä synkkäilmeisenä, tikari toisessa kädessään ja nyökkää. Varýsh tunkee käden taskuun ja penkoo siellä olevia tavaroita,
kunnes sormet osuvat kylmään kultaketjuun. Hän viskaa korun Lothelle, joka ottaa kopin ja riiputtaa tiimalasia ritarien edessä.
“Tämä kuului minua piinanneelle magisterille.” Hiekka valuu yhä veritahrojen takana.
Ritarit vilkaisevat kerran toisiinsa ja jatkavat tuijottamista Lothen heiluriin.
Varýshin polttaessa rafikjansa Mariam oli usuttanut poikansa Lothen kimppuun. Lothe oli hoidellut ensin hänet ja sitten Mariamin.
Alkulähde kuiskaa Varýshin suonissa. Taistele hyvä taistelu.
“En ehkä näytä kummoiselta”, Lothe sanoo, “mutta olen Äiti Sodan lapsi kuten tekin, ja hän teki minusta selviytyjän.” Hän laskee tiimalasin.
“Tuo lyhty olisi voinut pudota päähäni ja olisitte päässeet minusta eroon, mutta täällä minä seison. Aion tehdä olemassaolostani ongelman
vihollisillenne.”
Varýsh virnistää ja katsoi Haikeanaan kulmat odottavasti koholla.
“Havaitsin että onnut”, kapteeni sanoo, kun hiussuortuvia putoilee jälleen lattialle. Lothen leikkaava käsi jähmettyy sekunniksi. Tulitukkainen
kapteeni vetää kypäränsä päästään, ja hänen kasvoillaan on isoveljellinen ilme, joka helpottaa ahdistusta Varýshin rinnassa. “Ei huolta – niin
onnun minäkin.”
“Todellako?” Puolet Lothen tukasta on nyt poissa, mutta hän vaikuttaa yhtä innokkaalta kuin pyörrekalat nähdessään, tulen hehku
muuttuneena rohkeudeksi hänen silmissään. Varýsh hymyilee.
”On sinun aikasi, Lothe. Ehkä olet se, joka muuttaa tämän maailman.”
Lothe murahtaa jotain epäselvää, mutta hänen silmänsä välkkyvät.
Tämä saattaa kuin saattaakin onnistua.