Finfanfun.fi
Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: Sha - 20.06.2008 20:54:43
-
Title: Villiruusut
Authors: Sha & Cora
Pairing: Julio/Javier
Rating: K11
Genre: slash, romance, angst, fluff, horror, adventure (sekametelisoppa)
Summary: Julio on yksinäinen vampyyri, hän on elänyt yksin kolmesataa vuotta, mutta nyt hän haluaa kokeilla vampyyrin luomista. Hänen uhrikseen päätyy nuori Javier, jonka täytyy opetella vampyyrien tavoille. Se ei ole aivan yksinkertaista Julion opetuksessa, joka keksii omia tarkoitusperiään hyödyttäviä säädöksiä Javierille, joita tämän täytyy noudattaa. Ja etteivät asiat olisi liian yksinkertaisia, Julio tuntuu olevan kiinnostunut Javierista myös toisessakin mielessä…
A/N: Tämä on minun & Coran yhteistarina, Cora kirjoittaa Javieria ja minä Juliota. Halusimme jonkin toisen yhteisprojektin pitkäaikaisen LG ~ Love in Goldania- tarinamme jälkeen ja alkaessamme miettiä ideaa keksimme ensin nimen ja sen ympärille kehitimme tämän tarinan. Lupaan, että luvut muuttuvat mielenkiintoisemmiksi, mitä pidemmälle pääsemme ;D Olisi todella hienoa saada kommentteja tälle uudelle sekametelisopallemme!
1. Alkuja
Julio
Painoin hampaani hänen kaulansa pehmeään lihaan, hänen hajustetun ihonsa tuoksu leijaili vahvana nenääni. Hän kamppaili vastaan, mutta kun olin upottanut kulmahampaani häneen, hän luovutti eikä tehnyt enää elettäkään estääkseen minua. Sain nauttia hänen verensä kaikessa rauhassa, ja nauttimista siinä olikin. Hänen verensä oli ainutkertaisen hyvälaatuista, oikein pehmeää, mutta tarpeeksi kitkerää makuuni. Nautiskelin hänen verestään, kun sain päähäni loistavan ajatuksen. Entä jos teen hänestä vampyyrin? Olin kokeilunhaluinen, mutta en ollut kolmenasatana elinvuotenani vielä muuttanut kenenkään ihmisen elämää, jotta saisin seuralaisen. Nyt se ajatus tuntui houkuttelevalta ja halusin kokeilla sitä. Halusin kokeilla miten onnistuisin, minkälaisen vampyyrin saisin tehtyä hänestä. Kun olin juonut hänestä tarpeeksi, nostin hänet käsivarsilleni. Hän ei ollut enää tajuissaan, imemäni suuri verimäärä oli tehnyt tehtävänsä. Otin tukevan otteen, jotta hän ei vahingossakaan putoaisi. Lähdin kantamaan häntä kerrostaloasunnolleni, joka ei sijainnut kaukana siitä syrjäisestä kujasta.
Päästyäni kotiini vein hänet pieneen olohuoneeseen ja laskin hänet sohvalle. Kävin kaivamassa vaatehuoneesta tyynyn ja peiton ja asettelin ne hänelle mukavasti. Istahdin lattialle sohvan eteen katselemaan häntä. Hän hengitti raskaasti, hänen rintakehänsä kohoili peitteen alta. Hänen vaaleat hiuksensa olivat melko pitkät ja sekaiset. Mielestäni hänelle olisivat sopineet hiukan lyhyemmiksi leikatut hiukset. Hänen kasvonsa eivät päässeet oikeuksiinsa hiusten takaa, joten menin lähemmäs häntä ja siirsin hiukset pois hänen kasvojensa edestä. Hänen kasvonpiirteensä olivat komeat, korkeat poskipäät, virheetön nenä ja täyteläiset huulet tekivät minuun vaikutuksen. Minun täytyisi ehdottomasti vaatia häntä leikkaamaan hiuksensa lyhyemmiksi, hän olisi niin paljon miellyttävämmän näköinen. Tajusin, että olin valinnut testattavakseni juuri oikean henkilön, häntä jaksaisin katsella vaikka vielä toiset kolmesataa vuotta.
Arvioin, että mies oli päälle kaksikymmenvuotias, ehkä minua vanhempi. Silti hän jo nyt tuntui kuin omalta lapseltani, jonka peittelin sohvalle ja josta pidin huolta. Ihmisenä ollessani minulle ei suotu iloa saada lasta. Olin juuri tullut täysi-ikäiseksi, kun ihmiselämäni vietiin ja jouduin totuttelemaan yöelämään. Siitä oli melkein tasan kolmesataa vuotta...
”Hei, sinä! Tule tänne, minulla on jotakin hyvää tarjota sinulle”, naisen ääni kutsuu minua pimeältä sivukujalta. On yö, olen juuri menossa kotiin lähipubista, enkä ole aivan parhaassa kunnossa. Mieleeni välähtää äitini varoittava ääni, ’älä lähde vieraiden matkaan’. Tunnen vihaa, mitä hän on minua määräilemään? Olen jo melkein aikuinen, kyllä minä osaan pitää huolen itsestäni. Ja tuo ääni kuuluu naiselle, mitä pahaa hän voisi tehdä minulle, vahvalle ja aina joka tappelun voittavalle Juliolle? Enhän minä voi vastustaa kiusausta, hänen äänensäkin kuulostaa niin hunajaiselta... Käännyn nopeasti sivukujalle, ehkä liiankin nopeasti, meinaan menettää tasapainoni. Saan sen takaisin ja askellan eteenpäin.
Kuulen edestäni naurua, niin kaunista naurua. Olen erottavinani siinä jonkinlaista pilkkaa, mutta en ajattele sitä, ajattelen vain miltä hän mahtaa näyttää, jos hänen äänensä kuulostaa noin hyvältä.
”Tännepäin”, hän kuiskaa edeltäni.
Seuraan hänen ääntänsä ja pian olen jo kävellyt niin pitkälle, ettei lähimmän katulampun valo yllä sinne. Kuukin on pilviverhon takana, joten kujalla on pilkkopimeää. Yritän siristää silmiäni erottaakseni missä hän on, kun äkkiä joku tarraa minuun kiinni takaapäin. Hänen otteensa on vahva ja tunnen hänen pitkien kynsiensä painuvan ihoani vasten. En aio osoittaa heikkouden merkkejä, joten välittämättä kivusta käännyn kohtaamaan hänet. En vieläkään näe häntä, eikä hänestä edes lähde minkäänlaista hajua, yleensä naiset käyttävät hyvin vahvoja tuoksuja. Hänen kätensä ovat yhä ympärilläni, muuten en uskoisikaan hänen olevan siinä. Sitten tunnen hänen samettiset huulensa kasvoillani. Huokaisen ihastuksesta ja hänen huulensa siirtyvät kaulalleni. Hän suutelee kaulaani, minä kiedon käteni hänen ympärilleen. Seuraavassa hetkessä tunnen kipua kaulassani ja menetän tajuni.
Kun seuraavan kerran herään, päätäni ja lihaksiani särkee. Kuulen vaimeaa vaikerrusta jostakin lähistöltä. Pakotan silmäni auki, mutta aluksi en näe mitään. Kun näköni kirkastuu, näen edessäni naisen, hän epäilemättä on se, joka houkutteli minut kujalle. Hän tuijottaa minua ahnain silmin ja kun huomaa minun heränneen, hymyilee karmean epäinhimillisesti.
”Pikkupoju heräsi päiväuniltaan, nukuitko hyvin?” hän kysyy. Hänen äänensä on yhä pehmeä ja viekoitteleva.
Nyt vasta huomaan makaavani sängyllä. Sänky on ylellisen pehmeä kahden hengen katossänky ja tajuan makaavani päiväpeitteen päällä ilman paitaa. Yritän nousta istumaan, mutta päässäni rupeaa pyörimään, joten vaivun takaisin sängylle ja mietin tilannettani. Miksi nainen toi minut tänne? Ja mitä ihmettä minulle oli tapahtunut? Ajatukseni keskeytyvät, kun kuulen taas vaikerrusta. Nostan päätäni niin että näen taas naisen. Hän kuitenkin pian astuu pois näköetäisyydeltäni ja silloin vaikerrus voimistuu, joku tuntuu olevan todella hädissään.
Nainen ilmestyy taas eteeni, tällä kertaa hän ei ole yksin. Hän retuuttaa hiuksista nuorta poikaa, ehkä vähän päälle kymmenvuotiasta. Poika alkaa nyyhkyttää kauhuissaan, kyyneleet valuvat hänen poskilleen.
”Noniin, kuuntele nyt tarkkaan”, nainen sanoo pojan nyyhkytyksen yli ”sinun täytyy juoda, jotta paranet tuosta. Ellet juo, menehdyt tunnin sisällä. Joten…” Nainen kiskoo toisella kädellään pojan päätä hiuksista takakenoon ja toisen käden terävät kynnet hän vie pojan paljastuneelle kaulalle. Siinä silmieni edessä hän yhdellä nopealla vedolla viiltää haavan pojan kurkkuun. Poika lakkaa nyyhkyttämästä, hän meni varmaan shokkiin. En voi kuin katsoa kauhuissani, kun nainen tuo pojan vierelleni ja käskee minun juoda hänen vertaan. Kieltäytyessäni hän kysyy, halusinko mieluummin kuolla kuin juoda hieman verta. Yritän yhä kieltäytyä, en voisi olla sellainen hirviö ja millainen hirviö minusta sitten tulisi, kun tottuisin veren makuun ja alkaisin himoita sitä? Ennen kuin ehdin kieltäytyä kolmatta kertaa, tunnen veren maun suussani ja sitten sitä tuntuu olevan joka puolella. Enää en pääse sitä karkuun, se valtaa minut kokonaan. Ensin veren maku meinaa saada minut oksentamaan, mutta kun nielen sitä, minut valtaa suuri nautinto. Veri maistuu taivaalliselta suussani, paljon paremmalta kuin yksikään maistamani viini. Sitten ennen kuin ehdin ajatella enempää ja estää itseäni, ahnehdin verta kuin elämäni olisi ollut siitä kiinni. Siitä se tosin olikin kiinni. Tunnen veren täyttävän suoneni, mutta vaikka juon kuinka paljon, en tunnu saavan siitä tarpeekseni.
Sitten juomiseni keskeytetään julmasti ja minut riuhdotaan irti uhristani.
”Olet juonut jo tarpeeksi”, korvaani kuiskataan pehmeällä äänellä. Hän vie pojan pois luotani ja palaa pian vierelleni.
”Nyt voit nukkua”, hän sanoo ja silittää poskeani.
Mutisen jotakin, mistä en itsekään saanut selvää ja vaivun enemmänkin jonkinlaiseen horteeseen kuin oikeaan uneen.
-
Ensimmäisessä kipalejaossa (siis siinä ekassa palikassa) lauseet tökkii ja kerronta ei oo sujuvaa.
Koko kappaleessa on kauhee määrä hän-sanoja eri muodoissa, niitä vois vähän tuunaa.
Muuten oikein miellyttävä, huomautan vaan, että varmasti tulen seuraamaan jatkossakin, vaikka siitä en myöhemmin ilmoittelisikaan. Jatkoa vain tällekin!
-
Ikävän lyhyt pätkä, tätä olisi mielellään lukenut kerralla enemmänkin.
Kävin hirveän taistelun itseni kanssa säilän etusivulla että luenko tämän vai en. Enkä oikeastaan tiedä miksi. Muutaman kerran hyppäsin tämän yli ja luin jotain muuta, mutta kun tapani on yrittää kommentoida vähemmän kommentoituja tekstejä niin tämä hyppäsi silmääni koko ajan. Jossain kohtaa sitten jouduin oikein pysähtymään että miksi en muka lukisi tätä, nykyään luen alhaisia ikärajoja, vampyyrit on cool (omalla taustalla Darren Shanit, Houkutus ja Uusi kuu), slash on kivaa, ja ajatus vampyyri slashistä on jotain niin ... krrrrr....
Muuten en huomannut tekstissä mitään ongelmia, mielestäni se oli sujuvaa ja kulki hyvällä tahdilla. Niin aivan, kulki hyvällä tahdilla, mutta aloitus paikka tökkäsi henk. kohtasesti. Mielestäni tämä alkoi jopa liian keskipisteestä. Tämä olisi voinut alkaa vaikka sen 5 minuuttia aiemmin, kun Julio vielä seisoo varjoissa ja valitsee uhrin. Vähän kummeksuin ajatuksen nopeutta, yksi kaksi kolme nyt minä syön sinut, yksi kaksi teen sinusta vampyyrin.
Teidän käsityksennekö tässä tarinassa on että vampyyriksi muututaan puremasta, jos saa verta tunnin sisällä niin ok, jos ei niin kuolee. Näin siis ne joista ei tahdota vampyyriä. Vai tarvitaanko siihen jotain muutakin vielä? Ei muuta, mutta tälläisessä tarinassa mielestäni pitäisi tuoda tuo kanta esille, koska näistä on niin monta versiota. Samoin kun jatkossa selkeästi tuoda esille että millaisia te kerrotte vampyyrien olevan, kuolevatko ne auringossa vai kiiltääkö niiden iho sateenkaaren väreissä. Esimerkiksi.
Siis hyvät fiilikset tästä jää, lisää kaipaan minäkin. Teksti itsessään on hyvää, mutta mielestäni kaipaisi vähän lisää, lähinnä tuntuu että kappaleiden välissä on liikaa tyhjää, tai jää jotenkin niin paljon kertomatta. No, ehkä se tasaantuu jatkon edetessä, älkää välittäkö minusta.
Kiitos
-
Kiva, että aloititte uuden yhteisprojektin Love in Goldanian jälkeen. Teette niin hyvää työtä yhdessä! Mielestäni käsityksenne vampyyristä ainakin viime tuotoksessanne oli kiinnostava, joten kai kuvittelen heidät samankaltaisiksi.. ^^' Pätkä oli kuitenkin niin lyhyt etten ehtinyt vielä muodostaa selvää kuvaa näistä kahdesta, mutta nyt kun tarina on saatu käyntiin toivon pääseväni lukemaan jatkoa mahdollisimman pian! Tässä pätkässä kiehtovinta oli luultavasti Julion aikomus leikkauttaa poikaparan hiukset! Toivotan hänelle onnea yritykseen!
Kavaljeeri kiittää ja kumartaa.
-
lostlife: Kiitos kommentista! Yritin käyttää tehokeinona tuota hän-sanan painottamista, mutta se ei tainnut aivan onnistua. Hyvä tietää :D
Smarou: Seuraavat luvut tulevat olemaan pidempiä, lupaan sen ;D Ilmeisesti "tehokeinoni" eivät ole oikein toimineet. Tarkoitus oli aloittaa tämä tarina hieman erilaisemmasta kohdasta kuin yleensä. Käsityksemme vampyyreista on tosiaan hieman erilainen tässä kuin muissa tarinoissa, sillä olemme sekoitelleet erilaisia käsityksiä. Tarinan edetessä selviää kyllä paljon lisää meidän vampyyrikäsityksestämme. Kiitos paljon rakentavasta kommentista!
Kavaljeeri: Hienoa, että saatiin yksi vanha lukijammekin mukaan :) Vampyyrikäsitys on tässä tarinassa tosiaan hieman erilainen LG:n verrattuna, mutta siitä tosiaan kerrotaan enemmän tarinan edetessä. Katsotaan, miten Javierin hiuksien käy ;D
Seuraava luku tulossa aivan pian!
-
A/N: Tässä sitten tämä toinen luku. Minun ensämmäinen kylläkin. Toivottavasti tykkäätte. Kommentit otetaan avosylin vastaan :D
2. Päätös
Javier
Kun havahduin, minulla ei ollut aavistustakaan missä olin, tunsin vain kipua joka puolella ruumistani. Avasin silmäni varovasti ja huomasin olevani pimeässä huoneessa. Makasin lämpimän peiton alla nahkaisella sohvalla. Ennen kuin silmäni ehtivät sopeutua pimeään, kuulin matalan äänen viereltäni: ”Huomenta.”
Hätkähdin ja käänsin katseeni äänen suuntaan. Aivan sohvan vieressä istui nuori mies katselemassa minua. Miehen hopeanharmaat silmät hehkuivat ikkunasta kajastavassa himmeässä valossa. Hän hymyili minulle rauhoittavasti.
”Tai ei vielä aamu ole...” mies lisäsi hymyillen omille sanoilleen.
”Missä minä olen?” sain lopulta kysyttyä.
”Minun kotonani”, mies vastasi.
”Mitä oikein tapahtui? Olin menossa kotiin, kun...” ääneni vaipui vähitellen kuiskaukseksi ja katosi sitten kokonaan, kun aikaisemmat tapahtumat palasivat mieleeni vähitellen.
”Sinä...” sanoin ja katsoin kauhun lamauttamana vieressäni istuvaa miestä. Yritin päästä kauemmaksi hänestä, mutta vartaloni jokaista lihasta alkoi särkeä edellistäkin pahemmin ja jouduin tyytymään tuijottamaan avuttomana miestä, joka oli juuri yrittänyt tappaa minut.
”Ei mitään hätää”, mies sanoi rauhoitellen. ”En halua satuttaa sinua. Sinun pitää nyt kuunnella minua oikein tarkasti.”
Mutta en halunnut kuunnella. ”Mitä sinä oikein haluat minusta? Oletko sinä joku psykopaatti? Vai olenko minä kenties panttivanki? Siinä tapauksessa voit päästää minut saman tien menemään, perheelläni ei ole rahaa.”
Mies huokaisi. ”En minä ole sinua siepannut. Kuuntele vain mitä kerron sinulle.”
”Jos et ole siepannut minua, miksi et päästä minua menemään?” kysyin.
”Olet vapaa kävelemään tuosta ovesta milloin haluat”, mies sanoi osoittaen jonnekin huoneen toiselle puolelle, ”mutta en usko että pystyt.”
Hän oli oikeassa. ”Mitä sinä oikein teit minulle?”
”Etkä muka muista? Luulin että olit hereillä lähes koko ajan”, mies sanoi virnistäen lähes sadistisesti.
Nostin tärisevän käteni automaattisesti kaulalleni ja vavahdin koskettaessani kahta pientä reikää lähellä kaulavaltimoani.
”Mikä sinä oikein olet?” kysyin ääni väristen pelosta. Olin huomaamattani ruvennut tärisemään kauttaaltani.
”Eikö se ole vielä valjennut sinulle?” hän kysyi.
”Ethän sinä voi olla...” aloitin, mutta ajatus tuntui liian hullulta edes ajateltavaksi.
”Vampyyri”, mies täydensi lauseeni.
Syntyi pitkä hiljaisuus. Tiesin miehen katsovan minua edelleen, mutta en pystynyt katsomaan häntä. Eihän vampyyreja ollut olemassakaan. Olin vankina jonkun psykopaatin luona, joka kuvitteli olevansa vampyyri. Seuraavaksi hän varmaan kertoisi, että pian myös minä muuttuisin vampyyriksi, koska hän oli purrut minua.
”On yksi asia, joka sinun pitää tietää. Voisitko kuunnella hetken ihan hiljaa?” mies pyysi kärsivällisesti.
Nyökkäsin vastaukseksi.
”Hyvä. Asia on niin, että sinulla on kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäinen on, että vien sinut kotiin ja sinä kuolet muutaman tunnin kuluttua hirveissä tuskissa, ja toinen on, että sinä juot verta ja muutut vampyyriksi.”
Yritin pitää sisälläni kuplivan naurun siellä, mutta epäonnistuin surkeasti ja kaikesta kivusta huolimatta, aloin nauraa. Tiesin käyttäytyväni hysteerisesti, mutta en voinut itselleni mitään. Mies tarjosi minulle täysin mahdotonta valintaa: kuole tai tapa itse.
”Sinä et usko minua”, mies sanoi ymmärtäväisesti. ”Lopeta tuo nauraminen!” hän kuitenkin sihahti.
Hiljenin hieman, mutta en siltikään pystynyt tukahduttamaan naurua kokonaan.
”Miten minä voin todistaa sinulle, että olen vampyyri?” mies kysyi.
”Tee jotain mihin vain vampyyri pystyy”, sanoin uskomatta, että hän tosiaan pystyisi mihinkään ihmetekoihin.
”Hyvä on”, mies sanoi. ”Näetkö tuon kirjan tuolla toisella puolella huonetta?”
Nyökkäsin taas.
”Katso tätä”, mies sanoi ja nousi ketterästi ylös.
Kiinnitin katseeni mieheen kiinnostuneena, mitä tämä keksisi. Mutta ennen kuin silmäni ehti huomata, hän jo seisoi toisella puolella huonetta ja toisella hetkellä seisoi taas edessäni.
”Uskotko nyt?” hän kysyi ja ojensi minulle kädessään olevan kirjan. Se oli hyvin vanha painos Draculasta.
”Miten tämä on mahdollista?” kysyin. Minua ei enää naurattanut yhtään.
”Kaikki on mahdollista. On paljon asioita, joista ihmiset eivät tiedä. Asioita, joita he pitävät vain myytteinä. On olemassa enemmän kuin voit uskoa”, mies sanoi rauhallisella äänellä. ”Jos haluat tietää lisää, sinun on valittava tie minunlaisenani.”
”Mitä minun pitäisi tehdä, jos valitsen tien... sinunlaisenasi?” kysyin.
Mies vakavoitui. ”Mikä sinun nimesi on?”
”Javier”, vastasin automaattisesti.
”Minä olen Julio”, mies sanoi hymyillen taas, mutta vakavoitui vastatessaan kysymykseeni: ”Sinun pitää juoda verta ihmisestä, jonka itse tapat.”
”Ei!” henkäisin. ”En voi tehdä sitä!”
Julio huokaisi raskaasti. ”Arvasin, että vastaisit noin.”
”Miksi sitten teet näin?” kysyin katkerana.
Mies oli hetken hiljaa miettien mitä sanoa. ”Koska olen yksinäinen”, hän vastasi lopulta.
”Ja halusit seuraa?” kysyin epävarmasti.
”Niin”, mies vastasi hiljaa.
Miehen sanat saivat minut tuntemaan syyllisyyttä valinnastani, mutta en voinut kuvitella tappavani ketään, en voisi ikinä elää itseni kanssa.
”Olen pahoillani”, kuiskasin ja katsoin miestä myötätuntoisesti.
”Ei sinun tarvitse sääliä minua. Minun pitäisi sääliä sinua, sinähän tässä olet kuolemassa hyvin tuskallisesti”, hän sanoi julmasti, mutta olin erottavinani pientä katkeruutta hänen sanojensa takana.
Mies meni seisomaan suuren verhottoman ikkunan ääreen ja katseli ulos kadulle. Katulamppujen valaistessa hänet, huomasin ensimmäistä kertaa, että hänen hiuksensa olivat tumman violetit ja lyhyet, joita hän oli selvästi muotoillut saadakseen ne näyttämään hieman sekaisemmilta.
Hänen kasvonsa olivat melko kapeat ja hänen ihonsa hyvin kalpea. Hän oli luultavasti nuorempi kuin minä, ainakin hänen vartalonsa oli vielä melko poikamainen.
”Minun on kai vietävä sinut kotiisi niin kuin lupasin”, mies sanoi lopulta ja käveli luokseni.
”Onko minulla paljon aikaa?” kuiskasin hänen pysähtyessään katsoen minua.
”Luultavasti alle tunti”, mies sanoi ilman tunteen häivääkään kasvoillaan.
”Onko se todella tuskallista?” kysyin, kun hän kumartui puoleeni auttamaan minut ylös.
”Se ei ole kaunista katsottavaa”, mies kertoi, ”kipu alkaa sydämestä ja leviää siitä koko kehoon. Se on kuulemma pahempaa kuin joku puukottaisi.”
Nielaisin ahdistuneena. ”Voisitko sinä mitenkään... Tämä on vähän tyhmää, mutta en haluaisi olla yksin, kun... se tapahtuu. Voisitko sinä jäädä luokseni?”
Julio katsoi minua ja puri huultaan. ”En haluaisi katsoa sitä enää toista kertaa, yksikin kerta oli ihan tarpeeksi kamalaa. Mutta koska sinä olet minun vastuullani, voin tehdä poikkeuksen.”
Hymyilin hänelle ja kuiskasin: ”Kiitos.”
Yritin nousta istumaan Julion auttaessa, mutta en onnistunut. En saanut jalkojani liikkeelle. Mies huomasi tämän ja kaappasi yhdellä nopealla liikkeellä minut syliinsä.
”Mitä sinä teet!” huudahdin järkyttyneenä, mutta liian heikkona tekemään vastarintaa.
”Vien sinut kotiin”, mies sanoi.
”Ethän sinä voi kantaa minua keskellä katua!” väitin vastaan.
”Menemme sivukatuja pitkin.”
En jaksanut enää vastustella vaan tyydyin nauttimaan kyydistä. Kun lähdimme Julion asunnosta, pohdin edelleen olinko tehnyt oikein. Olin ennenkin joutunut tekemään vaikeita päätöksiä, mutta tälle ei vetänyt vertoja mikään aikaisempi. Joitakin sanoja on vain joskus ollut erityisen vaikea sanoa...
Minä en rakasta sinua enää. Sano se! Nyt! Ei se ole niin vaikeaa.
” Liza, minulla on sinulle kerrottavaa...” mutisen tv:n äänen yli.
Liza hymähtää vastaukseksi eikä selvästi kuuntele mitä yritän sanoa.
”Liza, kuuntelisitko hetken”, pyydän ja yritän varastaa kaukosäätimen hänen kädestään.
”Javier, eikö se voi odottaa. Ohjelma loppuu aivan kohta, sitten olen kokonaan sinun”, Liza sanoo, mutta ei käännä katsettaan tv-ruudusta.
”Ei se voi odottaa”, sanon vakavana.
Liza huokaisee ja kääntää katseensa minuun turhautunut ilme silmissään. ”Mitä nyt Javier? Mikä on noin tärkeää?”
Kun vihdoin saan hänen jakamattoman huomionsa, en tiedä enää mitä sanoa. Sanat juuttuvat kurkkuuni.
”Niin?” Liza kysyy turhautuneena.
”Ajattelin vain ilmoittaa, että lähden kotiin”, mutisen.
Liza tuhahtaa ja kääntää katseensa tv:hen sanomatta mitään.
Nousen sohvalta ja lähden eteiseen. Vedän takin päälleni ja menen ulos huudettuani nopean hyvästin Lizalle.
Heti päästyäni tarpeeksi kauas talosta näppäilen puhelimeen sen ihmisen numeron, jota oikeasti rakastan.
Hän vastaa lähes heti.
”Kerroitko hänelle?” kuuluu ääni toisesta päästä.
”En...” sanon häpeissäni.
”Javier! Olen pettynyt sinuun. Ei se voi olla niin vaikeaa”
”Olen pahoillani, mutta se on vaikeaa. En tiedä mitään, mikä olisi yhtä vaikeaa kuin tämä.”
”Olemme kohta perillä”, sanoin alkaessani nähdä tuttuja taloja ympärillämme.
Julio pysyi hiljaa, mutta vilkuili minua aina välillä huolissaan. Hän ilmeisesti odotti milloin alkaisin vääntelehtiä tuskissani. Itse vielä elättelin pieniä toiveita, että Julio oli vain tavallinen hullu ja pääsisin pakenemaan, kun hän jättäisi minut kotiin. Pienimmätkin toiveet tästä kuitenkin häipyivät, kun tunsin viiltävää kipua rinnassani. Pystyin tukahduttamaan tuskanhuudon, mutta tiesin haukkovani henkeä. Julion hopeanharmaat silmät kohtasivat katseeni. Hän irvisti ahdistuneesti ja pysähtyi.
”Olen pahoillani, Javier. En voi katsoa, kun sinä kuolet”, hän sanoi.
Ja ennen kuin ehdin reagoida, makasin jo märällä kadulla.
”Et sinä voi jättää minua tähän”, sanoin puoliksi vihaisena kivun takia ja puoliksi paniikissa, että hän jättäisi minut yksin.
Mies vain vilkaisi minua ja juoksi pois.
Kirottuani Julion kaikilla mahdollisilla ilkeillä haukkumanimillä, joita ikinä mieleeni juolahti, pystyin vain makaamaan maassa ja keskittymään olemaan huutamatta. Kipu jota tunsin, ei vetänyt vertoja mitään niille kivuille, joita olin tähän mennessä tuntenut. Se oli juuri sellaista kuin Julio oli kuvaillut, kuin joku olisi puukottanut, mutta siinä oli yksi tärkeä ero: en pystynyt kuolemaan.
En tiedä kauan makasin maassa, ehkä minuutin, ehkä tunnin, olin menettänyt ajantajuni heti Julion kadottua näköpiiristäni.
”Javier, avaa silmäsi”, kuulin Julion kutsuvan minua. Olin huomaamattani sulkenut silmäni ja kun avasin ne näin Julion kasvot aivan omieni yläpuolella. Hän ei kuitenkaan ollut yksin. Käänsin hieman päätäni ja näin noin nelissäkymmenissä olevan naisen makaavan tiedottomana hänen olkapäällään.
”Ei”, kuiskasin tajutessani miksi hän oli tullut takaisin.
”Ole kiltti, Javier”, vampyyri sanoi tuskaisesti. ”Sinulle tulee paljon parempi olo, kun juot. Lupaan sen.”
Puristin huuleni tiukasti yhteen ja yritin teeskennellä sekä hänelle että itselleni, etten himoinnut naisen verta, niin paljon minuun sattui. En kuitenkaan pystynyt pitämään yllä tätä roolia kovin pitkään, sillä uusi kivun aalto sai koko ruumiini tärisemään ja kasvoni vääristymään.
”Sinä et jätä minulle muuta vaihtoehtoa”, Julio sanoi. ”En olisi halunnut tehdä tätä näin.”
Samassa Julio viilsi naisen ranteeseen haavan. Veri alkoi pulputa ulos lämpimänä ja houkuttelevana. En enää pystynyt ajattelemaan, toimin täysin vaistonvaraisesti. Repäisin naisen käden Julion käsistä ja painoin tärisevät huuleni tämän rannetta vasten. Veri tulvi ryöppyinä suuhuni ja jouduin sylkäisemään osan siitä pois, koska sitä oli niin paljon. Loput onnistuin jotenkin nielaisemaan ja taas suuni oli täynnä verta. Nielaisin toisen, kolmannen, neljännen, viidennen kerran. Tiesin Julion katsovan minua, mutta en välittänyt. En välittänyt mistään muusta kuin naisen veren taivaallisesta mausta.
Lopulta veri ei enää tulvinut suuhuni samalla tavalla kuin aikaisemmin, naisen sydän oli pysähtynyt. Tunsin Julion laskevan kätensä hellästi omilleni ja irrottavan ne naisen kädestä. Hän raahasi naisen kauemmas.
Saadessani taas edes osan ajattelukyvystäni takaisin huomasin kivun olevan poissa. Nousin varovasti istumaan ja katsoin ympärilleni. Kaikki oli veressä, minä, katu, talon seinä ja jopa Julio oli saanut oman osansa. En silloin pystynyt ymmärtämään, mitä olin tehnyt, olin vain helpottunut kivun loppumisesta.
Samassa jokin alkoi palaa kadun toisella puolella. Julio käveli lähemmäs minua katsomatta taakseen. Kujalla alkoi haista palanut liha. Julio oli sytyttänyt naisen ruumiin tuleen.
”Mennään kotiin”, Julio sanoi minulle ilmeettömästi ja auttoi minut jaloilleni.
”Kotiin?” kysyin hämmästyneenä. Päästäisikö hän minut kotiin?
”Minun asunnolleni”, Julio korjasi.
Julio lähti kävelemään suuntaan, josta olimme tulleet odottaen minun seuraavan häntä. Jäin seisomaan paikalleni tietämättä mitä tehdä. Vilkaisin naisen palavaa ruumista ja sitten taas jo melkein kujan päässä kävelevää vampyyria.
”Tämä on kaikki sinun syytäsi”, sanoin hiljaa. Vaikka Julio oli toisessa päässä kujaa, hän tuntui kuulleen sanani, sillä hän kääntyi katsomaan minua. En pystynyt erottamaan hänen kasvojensa ilmettä, mutta pienen hetken kuluttua Julio sanoi: ”Tule, Javier.”
Hän kääntyi poispäin ja lähti taas kävelemään.
Puristin käteni nyrkkiin ja lähdin kävelemään miehen perästä tietämättä edes miksi.
Julion asunto sijaitsi lähempänä kuin muistin. Kävelimme pitkin samoja sivukujia kuin aikaisemminkin, mutta vasta tällä kertaa erotin, missä päin kaupunkia olimme. Lopulta Julio avasi asuntonsa oven ja päästi minut sisään. Menin suoraan olohuoneeseen ja jäin seisomaan ikkunan ääreen. Päivä oli jo alkanut valjeta ja ensimmäiset auringonsäteet alkoivat jo kajastaa ympäröivien talojen takaa.
”Minä menen nukkumaan”, Julio sanoi siristellen silmiään kuin aurinko olisi ollut spottivalo suunnattuna suoraan hänen silmiinsä. ”Vampyyrit yleensä nukkuvat päivällä, auringon valo ei tee meille hyvää. Se polttaa ihomme, mutta ei tapa. Kerron sinulle enemmän kunhan herään.”
Hän avasi sohvan vieressä olevan oven ja katosi pimeään huoneeseen, mutta ei vielä sulkenut ovea.
”Voinko minä nukkua täällä?”, kysyin vilkaistuani pientä makuuhuonetta ja todettuani siellä olevan vain yksi parisänky.
”Jos haluat. Päivänvalo ei vaikuta sinuun luultavasti vielä pariin päivään”, Julio sanoi huoneesta. ”Sinuna kyllä peseytyisin, kasvosi ovat ihan veressä.”
Julio alkoi selostaa jotain pyyhkeistä ja puhtaista vaatteista, mutta minä en enää kuunnellut. Olin jo aivan vajonnut omiin ajatuksiini.
”Voit kyllä tulla makuuhuoneeseenkin nukkumaan, jos haluat. Hyvää yötä”, Julio sanoi, odotti hetken vastausta, mutta koska en antanut sitä, hän sulki oven. Hetken aikaa huoneesta kuului kolistelua, mutta sitten tuli aivan hiljaista. Kuulin vain oman sydämeni kummallisen epäsäännölliset lyönnit.
Istahdin ikkunaa lähinnä olevaan nojatuoliin välittämättä verisistä vaatteistani. Annoin itseni vajota jonnekin unien maailmaan, missä minua vaivasivat uskomattoman todelliset unet verestä ja ruumisarkuista nousevista vampyyreista.
-
Tää on karu, ihanalla tavalla karu. Lupaavaa! :p
-
Päätin lukea tämän, kun otsikko pisti silmää, eikä mitään muutakaan tekemistä löytynyt, ja hyvä niin. Teksti oli oikein hyvää, vaikka ensimmäinen luku vaikuttikin tyyliltään enemmän sellaiselta, johon olen törmännyt one-shotteja lukiessani. Ei se silti juurikaan häirinnyt, eikä mitään maailmaa mullistavia kirjoitusvirheitäkään ilmaantunut näköpiiriin. Ainoa asia, joka ehkä hieman häiritsee, on kaksikon nimien samanlaisuus, mikä saattaa aiheuttaa jossain vaiheessa sekaannusta. No, pitää vain pysyä tarkkana.
”Tämä on kaikki sinun syytäsi”, sanoin hiljaa. Vaikka Julio oli toisessa päässä kujaa, hän tuntui kuulleen sanani, sillä hän kääntyi katsomaan minua. En pystynyt erottamaan hänen kasvojensa ilmettä, mutta pienen hetken kuluttua Julio sanoi: ”Tule, Javier.”
Pidin tästä kohdasta ja paljon. Synkän surullinen.
Jatkan lukemista, kun sitä tulee lisää.
-
tää on ihana. tulee mieleen ihan just joku huokutus tms..vampyyrit on tosi mielenkiintosia, ja houkutus mun lempikirja..kiitos!! <3333333333
-
Ficin nimi herätti heti huomion. Vampyyrit on kiehtovia ja mielenkiintoisia, ja tämä on aivan tajuttoman hyvin kirjoitettu. Varmasti seurailen. ^^
Jatkoa odotellessa.
-
Oi joi!
Hyvin kirjoitettua ja jotenkin todella ihana hyvä idea. Rakastan vampyyreita joten oli pakko katsoa että mikä tämä oli, enkä joutunut pettymään. :)
Toivottavasti jatkoa seuraa pian. ^^
-
Klara-nne: Kiva, että tykkäsit ^^
Afael: Tiedän, että Julio ja Javier samanlaisia nimiä. Siitä saat syyttää minua, koska Shawny valitsi Julion nimen ensin ja minun piti välttämättä tehdä Javierista Javier. Kiitos kommentistasi.
Aurora: Houkutus on myös yksi minun lempikirjoistani ;D
Raesokeri: Kiitos kommentistasi ^^
The Fantasy: Minäkin rakastan vampyyreita, niistä löytyy ihan liian vähän tekstejä. Jatkoa on tulossa tässä joku lähipäivä.
-
A/N: Tämä luku on mielestäni onnistunein itse kirjoittamistani. Eli toivon todella, että muutkin pitävät tästä :) Tuon erään kohdan suunnittelin kerran töissä sanasta sanaan (joskin se muuttui hieman matkalla koneelle) ja se taitaa edelleen olla lempikohtaukseni. Niin ja kone onnistui hävittämään n. sivun kirjoitettua tekstiä tästä melko alusta, joten se piti kirjoittaa kokonaan uudestaan. Toisaalta se oli ihan hyvä, sillä pidän nykyisestä tekstistä enemmän kuin siitä entisestä. Noh, jos nyt en enää selittelisi tässä omiani...
3. Totuttelua
Julio
Herätessäni aurinko oli juuri laskenut. Olohuoneesta löysin yhä verisen ja epäsiistin näköisen Javierin, joka nukkui nojatuolissa epämukavan näköisessä asennossa. Hänen jalkansa olivat koukussa ja sullottuina pieneen nojatuoliin. Hänen päänsä retkotti sivulla ja kädet roikkuivat tuolin molemmin puolin. Hän olisi voinut näyttää huvittavalta, ellei hän olisi ollut niin säälittävän näköinen. Veritahrat hänen vaatteissaan ja ihollaan olivat kuivuneet tummiksi ja hän näytti kasvoiltaan erittäin uupuneelta. Menin lähemmäksi häntä ja tutkin hänen kasvojaan tarkemmin. Hän näytti vanhemmalta kuin edellisenä iltana, se ehkä johtui vampyyriverestä hänen suonissaan. Etsin hänen vaaleista hiuksistaan merkkejä muutoksesta. Niitä ei vielä näkynyt, enkä huolestunut. Itsellänikin hiustenvärin muuttuminen oli tapahtunut muutamia päiviä vampyyriksi muuttamisen jälkeen. En olisi voinut olla tyytyväisempi hiusteni väriin. Ne olivat tumman violetit ja valosta riippuen näyttivät lähes mustilta tai viininpunaisilta. Odotin mielenkiinnolla, minkä värisiksi Javierin hiukset tulisivat muuttumaan ajan myötä. Hänen vaaleat hiuksensa olivat toisaalta kauniit sellaisenaan, niitä tulisi ikävä. Tosin minun täytyisi houkutella hänet leikkauttamaan hiuksensa, lyhyemmät sopisivat hänelle paljon paremmin.
Raahauduin keittiöön haukotellen ja venytellen. Laitoin kahvin porisemaan ja otin kaksi kuppia, meille molemmille. En tosin uskonut, että Javier suostuisi juomaan keittämääni kahvia, hän luultavasti epäilisi kaikkea tekemääni vielä muutaman päivän ajan. Kaivaessani maitoa jääkaapista kuulin haukottelua myös olohuoneen puolelta. Sitten vaikerrusta. Epämukavalta näyttävä asento ei siis todella ollutkaan mikään parhain. Mitäs oli niin itsepäinen, että linnoittautui tuoliin nukkumaan.
Menin takaisin olohuoneeseen, jossa Javier juuri venytteli jäykistyneitä jäseniään. Heti minut nähdessään hänen silmänsä pyöristyivät.
”S-sinä... minä todella olen täällä...” hän mutisi.
”Niin olet”, sanoin hymyillen ja menin vielä lähemmäs häntä.
Javier nosti juuri venyttelemänsä jalat takaisin tuolille eteensä kuin suojaten niillä itseään.
”Älä tule lähemmäs!” hän sanoi hädissään.
”Ajattelin vain ilmoittaa, että laitoin kahvia tulemaan”, sanoin.
”Juovatko vampyyrit kahvia?” hän kysyi ihmeissään. Mutta sitten hän taas muisti tilanteensa ja oli jälleen vihainen minulle. ”Sinun täytyy muuttaa minut takaisin!”
Nauroin hänelle. Nauruni kuulosti kamalalta omissa korvissani, niin säälimättömältä ja julmalta. ”Muuttaa takaisin? Miten luulet sen olevan mahdollista?”
”Onhan sen pakko olla, jollakin tavalla”, hän sanoi hieman epävarmemmin.
”Olisinko enää tässä, jos se olisi mahdollista? En olisi, olisin kuollut ja kuopattu jo yli kaksisataa vuotta sitten. En minäkään tätä kohtaloa valinnut, siihen täytyy vain sopeutua.”
”Miksi sitten päätit muuttaa minut?” hän kysyi selvästi kiukkuisena.
En aikonut kertoa hänelle totuutta, hän tuskin tyytyisi vastaukseen, että loin hänet vain pelkästä päähänpistosta. Päätin muuttaa totuutta hieman.
”Jokaisen vampyyrin täytyy luoda toinen vampyyri jossakin elämänsä vaiheessa”, selitin kohauttaen harteitani kuin asia olisi ollut minulle aivan sama. ”Minusta vain tuntui siltä, että nyt olisi hyvä aika saada seuraa.”
”Eihän se ole reilua! Kuka nämä säännöt on oikein laatinut?” hän vaati tietää.
Minä.
”Mistä minä tiedän. Joku vanha ja ryppyinen vampyyri kai.”
”Etkö sinä muka sitten ole vanha ja ryppyinen?”
Murahdin hänelle varoittavasti ja paljastin hampaani ”Katso kenelle puhut, poju.”
Hän oli hetken hiljaa ja sanoi sitten: ”Olen kaksikymmentäkaksivuotias.”
Siinäpä vasta sitkeä kaveri, ajattelin tyytyväisenä. Uskaltaa väittää vastaan vampyyrille. Samalla minulle selvisi, että hän tosiaan oli minua vanhempi, siis ihmisiässä. Toivottavasti hän ei koskaan saisi sitä selville, muuten hän aina nälvisi minua siitä.
”Haluatko sitä kahvia vai et?” tuhahdin päättäen ikäkeskustelumme.
Hän oli ilmeisesti hetkellisesti työntänyt ajatuksen itsestään vampyyrina jonnekin taka-alalle, sillä hän vastasi, kuin olisi ollut vain ystävänsä luona käymässä.
”Kyllä kiitos, se voisi tehdä hyvää.”
”Maitoa, sokeria?” tiedustelin.
”Ei kumpaakaan. Kahvi kahvina”, hän vastasi.
Hänen jatkaessa hartaita venyttelyjään menin takaisin keittiöön, jossa kahvi odotti valmiina. Kaadoin kahvin kuppeihin ja menin ne mukanani takaisin Javierin luo. Hän pyöritteli hartioitaan ja niskaansa, sillä hetkellä minulle tuli hänestä mieleen tanssija, joka lämmittelee ennen harjoituksiaan. Haistaessaan kahvin hänen päänsä nousi salamana ylös ja hän kurkotti kahvikuppia kohti onnellinen ilme kasvoillaan. Ojensin kuppia ja samalla hetkellä kun hänen sormensa koskettivat kuppia, ne hipaisivat omaa kättäni. Hänen pehmeä kosketuksensa levisi hetkessä kihelmöiden muualle vartalooni. Häneen kosketus ei näyttänyt vaikuttavan mitenkään, hän otti kahvinsa tyytyväisenä vastaan.
Istahdin lähimpään tuoliin miettien hänen kosketuksensa vaikutusta. Olinhan kantanutkin häntä, miksi silloin en ollut tuntenut näin? Päätin ohittaa huomion olankohautuksella, tuskin se edes oli mitään. Kuvittelin koko asian, mitään ei oikeasti tapahtunut.
”Milloin haemme tavarasi?” kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen.
”Tavarani?” Javier kysyi hämmentyneenä.
”Niin, et sinä enää kotonakaan voi asua. Tästä lähtien olet sama kuin kuollut ystävillesi ja sukulaisillesi.”
Se sai hänet taas mykistymään hetkeksi.
”Ei sellaisesta ollut puhetta! En minä voi noin vain hylätä perhettäni!”
”Kyllä voit ja sinun on pakko. Mitä he mahtavat ajatella, kun et vanhene ollenkaan? Ajan myötä vampyyrien hiusten- ja silmienvärit muuttuvat, usein melko epäluonnollisen näköisiksi. Lisäksi olisit vaaraksi läheisillesi”, selostin hänelle ja muistin vielä, kun nämä asiat oli kerrottu minulle ensimmäistä kertaa. Olin ollut paljon vastahakoisempi hyväksymään sitä kaikkea. Minulla meni elämässäni niin hyvin sillä hetkellä...
”En minä voi luopua heistä! He ovat tärkeintä elämässäni, et sinä voi viedä heitä minulta!” väitän vampyyrinaiselle vastaan.
”Tiedät jo tosiasiat. Et saa nähdä heitä enää koskaan, yritä jo ymmärtää se. Muutamme kauas täältä ja pian et enää edes muista heitä. Edellinen elämäsi häipyy mielestäsi uusien ja paljon jännittävämpien kokemusten myötä”, nainen sanoo, mutta huomaan, että hänen selvästi hyvin rajallinen kärsivällisyytensä alkaa jo lähestyä päätepistettään.
”Miten voit sanoa noin? En voi unohtaa perhettäni, ystäviäni...” Vaivun muistelemaan rakastavaa perhettäni, äiti, isä ja kaksi nuorta siskoa. Heistä luopuminen olisi aivan liikaa. ”En suostu tähän!”
”Tämä ei ole mikään leikki, josta lähdetään pois kun se alkaa kyllästyttää!” nainen tiuskaisee ”Tämä on koko elämäsi, hyvin pitkän sellaisen, kestävä asia, tätä et voi välttää mitenkään.”
”Mieluummin vaikka tapan itseni!” uhmaan ja etsiskelen jotakin, jolla voisin viedä hengen itseltäni.
”Enpä olisi niin varma... Voitko rehellisesti sanoa, ettei sinua kiinnosta ikuinen elämä? Eivätkö kaikki ihmiset janoa sitä kuin kiellettyä hedelmää? Sehän on kaikkien haave! Ja nyt kun sinulla olisi avaimet tähän haaveeseen, sinä hylkäät ne kuin huonon tarjouksen! Ehkä olikin väärä päätös tehdä sinusta vampyyri, olisi pitänyt antaa sinun kuolla. Olet liian heikko vampyyriksi.”
Se oli liikaa. Saatoin kestää muut hänen solvaamansa loukkaukset, mutta heikoksi minua ei kutsuttu.
”Minä EN ole heikko!” huudan.
”Todista se sitten ja ole kunnon vampyyri. Luovu perheestäsi ja aloita uusi elämä.”
Niin teen, päätän. Todistan hänelle ja kaikille muille vampyyreille olevani vahva, voittamaton. Kukaan ei tästedes tule tielleni ja jos tulee, takaan hänelle tuskallisen kuoleman.
”Hyvä on”, myönnyn ääni käheänä kaikesta huutamisesta. ”Milloin hautajaiseni ovat?”
Pienen vakuuttelun jälkeen sain Javierin uskomaan, että hänen entinen elämänsä oli ollutta ja mennyttä. Hän saattaisi ottaa aiheen puheeksi vielä joskus myöhemmin, sillä näin suurta asiaa oli vaikeaa käsitellä niin lyhyessä ajassa. Sain myös houkuteltua hänet asumaan luokseni siksi aikaa, kun etsisimme asunnon jostakin vielä kauempaa.
”Sinun täytyy siistiytyä ennen kuin voimme näyttäytyä julkisesti”, sanoin katsoen paheksuvasti hänen likaisia vaatteitaan.
Hän puhalsi kahviinsa ja hörppäsi sitä kulauksen.
”Hyvä on”, hän sanoi, ”mutta mistä saan itselleni puhtaat vaatteet?”
”Voin lainata sinulle joitakin omiani.”
”Ja pyydät minua vielä pukeutumaan vaatteisiisi! Tämä alkaa mennä jo liian pitkälle!” hän raivostui.
Kohautin harteitani. ”Saat sinä minun puolestani kävellä alastikin, ei minulla ole mitään sitä vastaan.”
Se sulki hänen suunsa taas hetkellisesti. Hän ei sanonut enää mitään, ennen kuin laski kahvikupin kädestään lattialle.
”Saan kai valita itse, mitä puen päälleni?”
”Saat toki. Minulla on laaja asuvalikoima komerossani”, sanoin ja johdatin hänet olohuoneen vieressä sijaitsevalle komerolle. Avasin komeron oven ja laitoin sinne valot päälle, jotta hänkin näkisi jotakin. Itselläni ei ollut ongelmia pimeänäön kanssa.
”Eivät oikein tyyliäni, mutta kai ne ovat ihan sopivia”, Javier sanoi nostaessaan yhden asukokonaisuuden, henkilökohtaisen suosikkini, katseltavakseen. ”Otan tämän.”
Hänen valitsemansa asu oli muutaman kymmenen vuoden takainen, mutta se oli vielä hyvässä kunnossa ahkerasta käytöstä huolimatta. Siihen kuuluivat mustat liituraitahousut, punainen kauluspaita sekä musta takki. Joskus käytin takin sijasta viittaa, mutta sen ehdottaminen Javierille olisi ehkä ollut liikaa.
”Saan varmaan lainata myös pyyhettä?” hän kysyi tutkaillen komeron sisältöä.
Hän valitsi mieluisensa pyyhkeen ja meni vaatepinoineen kylpyhuoneeseen. Hetken päästä kuulin hänen laittavan suihkun päälle. Huokaisin ja hain hänen mukinsa lattialta ja vein sen omani kanssa tiskikoneeseen.
Järjestelin keittiössä ajatellen kaikkea tapahtunutta. Miten paljon olikaan muuttunut niin lyhyessä ajassa. Sekä Javierin, että minun elämässä. Olin elänyt kolmesataa vuotta yksin ja nyt minulla oli joku, josta huolehtia ja jota opettaa. Ajatus tuntui mukavalta ja se sai minut hymyilemään yksikseni. Toki kumppanissa oli haittapuolensakin, en saisi olla enää rauhassa. Hän olisi aina paikalla, halusin sitä tai en. Oli outoa ajatella, että kanssani olisi aina joku. Enää ei tarvitsisi jutella huonekaluille ja saada niiltä hyvin yksitoikkoisia vastauksia.
Pyyhin pöytää ajatuksissani, kun Javier ilmestyi vierelleni. Kohotin nopeasti katseeni häneen ja olin pudottaa silmät päästäni, hän oli aivan kuin toinen mies. Hänen yhä kosteat hiukset oli kammattu taaksepäin tuoden selvästi esiin hänen komeat kasvonpiirteensä. Hän oli pukenut päälleen vaatteeni ja näytti todella tyylikkäältä. Vaatteet sopivat hänelle hyvin, olimme niin samankokoisia.
”Näytät... asialliselta”, kommentoin.
”Ihan kelvollinen”, hän sanoi ja oikaisi kaulusta. ”Joko pian mennään? Haluan hoitaa tämän mahdollisimman nopeasti.”
Sanoin siivoavani vielä hieman, puhtaus oli minulle tärkeää. Vaikka olin vampyyri, minua koskivat samat siivoushommat kuin ihmisiäkin. Jouduin pesemään pyykkiä ja astioita ja imuroimaan. Minulla ei ollut yliluonnollisia voimia, joilla olisin saanut kotini siistiksi sormia napsauttamalla.
Saatuani asunnon siistin näköiseksi, vedin verenpunaisen takin päälleni ja lähdimme matkaan. Olimme koko matkan hiljaa, omissa ajatuksissamme. Päästyämme Javierin talon eteen hän pysähtyi ja epäröi.
”Olemmeko menossa sinne vai emme?” kysyin.
”Olemme... minä vain...” Hän katsoi kysyvää ilmettäni. ”Äh, antaa olla.”
Menimme hissillä kerrostalon kolmanteen kerrokseen ja Javier suuntasi asunnolleen varmoin askelin. Hän avasi oven ja astuimme sisälle. Saavuimme pitkään ja kapeaan eteiskäytävään. Javier lähti heti eteenpäin vaivautumatta ottamaan kenkiään pois. Huomasin eteisen lattialla olevan pitkän punaisen maton. Yksityiskohta huvitti minua, mutta en huomauttanut siitä mitään Javierille, joka oli jo kadonnut johonkin huoneeseen. Seurasin häntä ja löysin hänet makuuhuoneesta. Hän kaivoi esiin matkalaukkunsa ja alkoi heitellä sinne vaatteitaan.
”Ole kuin kotonasi”, hän sanoi katsomatta minuun.
Todettuani makuuhuoneen melko mielenkiinnottomaksi, siirryin viereiseen olohuoneeseen, johon oli yhdistetty keittiö ja ruokailutila.
Kirjahyllyssä olevat valokuvat houkuttivat minua tutkimaan niitä lähempää. Ensimmäisessä kuvassa kullatuissa ja koristeellisissa kehyksissä oli kuva onnellisesti hymyilevästä Javierista joku vaaleaverikkö vierellään. Tiukasta syleilystä päätellen he olivat olleet läheisissä väleissä. Seuraava kuva sekä yllätti että huvitti minua. Siinä Javier oli aivan erinäköisenä, hiukset poninhännällä ja lakasta kiiltävinä ja päällään tyylikäs musta asu, kilpatanssijan asu. Hänen käsivarsillaan oli nainen, tosin ei se sama kuin toisessa kuvassa. Kuva oli ilmeisesti otettu kilpailuista heidän tanssiasennostaan päätellen. Tämä täytyisi ottaa vielä joskus puheeksi hänen kanssaan, ajattelin huvittuneena. Ajatella, tanssijavampyyri.
Kirjahyllyltä siirryin tutkimaan huoneen kokonaisilmettä. Pyöreän ruokapöydän ääressä oli vain kaksi tuolia, ilmeisesti Javier ei ollut varautunut monen vieraan kestitsemiseen. Keskellä huonetta oli valkoinen tekokarvasta tehty matto. Hänellä oli hauska maku mattojen suhteen. Tepastelin maton päälle ja totesin sen olevan yhtä pehmeä kuin miltä se näytti.
Hänen saatua pakattua kaiken hän oli jo valmis lähtemään pois. Minulle se kävi hyvin, olisi tärkeää saada aloitettua hänen vampyyrikoulutuksensa niin pian kuin mahdollista.
Päästyämme takaisin asuntooni hän heitti matkalaukkunsa tuolille, jossa oli viettänyt edellisen yön.
”Haluan mennä jo nukkumaan, minua väsyttää”, hän sanoi ja haukotteli sanojensa vakuudeksi.
”Hyvä on. Alkaa olla jo minunkin nukkumaanmenoaikani”, sanoin ja katselin suuresta olohuoneen ikkunasta taivasta, jolla kohta paistaisi aurinko.
Ilta-askareiden hoitaminen sujui automaattisesti pääni ollessa niin täynnä ajatuksia, että en edes huomannut mitä tein. Jossakin vaiheessa pääsin maaten mukavalle vuoteelleni ja vedin untuvapeiton päälleni. Oikeastaan en olisi edes tarvinnut peittoa, mutta minusta oli mukavaa kuvitella, että tarvitsisin.
Kuulin Javierin häseltävän jotakin oven takana olohuoneessa. Hetken päästä tuli hiljaista, hän ilmeisesti oli päässyt peiton alle sohvalla.
Havahduin hereille, kun kuulin vaikerrusta lähistöltä. Olin hetkessä täysin hereillä ja valppaana. Tajusin metelin aiheuttajan olevan vain Javier, joka valitti hiljaa, mutta ei tarpeeksi hiljaa kuulolleni. Hänen vaikerruksensa oli jotakin, jota en ollut ennen kuullut hänen suustaan. Hän kuulosti niin kovin avuttomalta, että minun olisi tehnyt mieli mennä auttamaan häntä. Mutta en mennyt, en voinut aina olla auttamassa häntä. Vaikerrus jatkui ja nyt kuulin hänen heittävän peittonsa lattialle ja nousevan ylös sohvalta. Hän seisoi hetken paikoillaan ilmeisesti osaamatta päättää mitä tehdä. Sitten, kun ilmeisesti kirkas auringonsäde osui häneen, hänen suustaan pääsi edellisiä äänekkäämpi parahdus. Hän tuli epätoivoiseksi ja lähti kompuroimaan eteenpäin. Kuulin hänen avaavan olohuoneen vieressä olevan komeron oven ja tunkevan sinne sisälle. Komero ei ollut järin suuri, siellä mahtui tuskin seisomaan. Tällä hetkellä komero oli täynnä tavaraa ja ihmettelin, miten Javier ylipäätään mahtui sinne kaikkien vaatteideni ja ylimääräisten tavaroideni sekaan. Ajatus hänestä vaatteideni joukossa rimpuilemassa oli huvittava ja virnistelin yksikseni pilkkopimeässä makuuhuoneessani.
Javier ei ilmeisesti ollut tyytyväinen komeron kokoon, ei hän sentään pystyisi nukkumaan seisaaltaan. Hän tuli ulos komerosta ja vaikersi taas hiljaa polttavan auringon vaikutuksesta. Hänen raahaavat askelensa lähestyivät tällä kertaa makuuhuoneeni suljettua ovea. Hän pysähtyi oven taakse, hengitti pari kertaa syvään ja avasi sitten oven. Hän yritti tehdä sen mahdollisimman hiljaa, mutta vaikka olisin nukkunut, olisin herännyt oven pitämään ääneen, tai viimeistään sen avaamisesta aiheutuvaan ilmavirtaan. Suljettujen silmäluomieni läpi huomasin eron valaistuksessa, ohut auringonsäde kurkotti synkkään huoneeseeni kuin yrittäen luikerrella salaa sisään ja käristää minut. Javier tajusi tämän myös, astui sisälle ja sulki oven nopeasti perässään. Hän huokaisi hiljaa helpotuksesta päästyään vihdoin pakoon säälimätöntä aurinkoa.
Hän epäröi vielä huoneen sisälläkin. Ei varmastikaan ollut houkuttava ajatus tunkeutua nukkuvan vampyyrin kanssa samaan huoneeseen, jossa ei nähnyt mitään ja vieläpä kömpiä samaisen vampyyrin viereen nukkumaan. Viimein hän astui pari epäröivää askelta eteenpäin. Lattialauta narahti hänen askelensa alla ja hetkeksi hän jähmettyi paikoilleen. Hän odotti ääneti puoli minuuttia, mutta huomaamatta minun osoittavan heräämisen merkkejä hän huokaisi hiljaa ja asteli tällä kertaa vielä varovaisemmin. Pian kuulin hänen olevan aivan sänkyni vieressä. Haistoin hänen hajunsa, joka ei ollut vielä muuttunut kokonaan vampyyrimaiseksi. Jos hän olisi ollut täysi vampyyri, minun ei olisi ollut niin helppo haistaa hänen herkkää hajuaan. Ensimmäistä kertaa tulin ajatelleeksi, että hän ei saisi ihmishajuaan enää koskaan takaisin. Hän ei enää koskaan olisi ihminen, hän joutuisi vaeltamaan yössä kuten minä. Olin vienyt hänen elämänsä, josta en tiennyt mitään, noin vain, kyselemättä. Oliko hänellä ollut vaimo? Lapsia kenties? Olisiko hänellä ollut edessään menestyksekäs ja ilon täyttämä elämä? Miksi olin ollut niin itsekäs, että olin tehnyt hänelle saman, joka minulle oli tehty? Ehkä olin katkera oman elämäni pilaajalle ja minun täytyi kostaa jollekulle viattomalle. Ehkä kaikki vampyyrit syntyivät aina samoin perustein ja sen takia meitä oli aina olemassa.
Havahduin filosofista mietteistäni, kun ovea lähempänä oleva puoli sängystä painui alaspäin Javierin painon alla. Hän kävi makaamaan, eikä enää parantanut asentoaan. Hän yhä pelkäsi, että heräisin ja hän joutuisi tunnustamaan, että ei ollut kestänyt auringonpaistetta ja oli tullut viereeni nukkumaan. Kuin pieni lapsi, joka kömpii vanhempiensa sänkyyn. Huomasin jälleen suhtautuvani häneen kuin omaan lapseeni. Mikä ihmeen isänvaisto minuun oli yhtäkkiä iskenyt? Minun piti olla julma vampyyri, joka juo ihmiset kuiviin. Ei isyys kuulu vampyyreille. Ei tämä ole sitä, sanoi ääni päässäni. Tämä on jotakin enemmän. Ehkä rakastin häntä jo, alitajuisesti. Kiinnyin häneen heti hänet nähtyäni. Rakastin häntä eri tavalla kuin isä rakastaa lastaan. Rakastin häntä kuin mies rakastaa naista.
Tämä ajatus sai minut pitkäksi aikaa ajattelemaan omia motiivejani Javierin vampyyriksi muuttamisessa. Ja sitä, minkälaista elämämme tulisi olemaan yhdessä. Mikäli hän ei karkaisi luotani heti sopivan tilaisuuden koittaessa.
Pian kuulin hänen tuhisevan toisella puolella sänkyä, hän oli jo täydessä unessa. Hivuttauduin lähemmäs häntä, niin että käsivartemme melkein koskettivat toisiaan. Kuuntelin hetken hänen rauhallista hengitystään ja nostin sitten peiton päältäni ja peittelin hänet sen alle, hän tarvitsisi sitä enemmän kuin minä. Yhä unessa hän kääntyi kyljelleen kasvot minuun päin. En nähnyt häntä, vampyyreilla on sentään rajoituksensa, mutta tunsin hänen lämpimän hengityksen kasvoillani. Siirryin kauemmas hänestä, omalle puolelle parisänkyäni ja yritin saada selvää sekavista ajatuksistani.
-
Ja ilmoittelen lukeneeni.
Pidin tästäkin luvusta, kovastikin. Julion ja Javierin keskustelut ovat jotenkin niin... rasittavan ihania. Julio sanoo jotain, Javier tiuskaisee vastauksen puolustuskannalla, Julio sanoo sitten jotain muuta, Javier unohtaa olevansa vihainen ja puhuu, Julio sanoo vielä jotain, ja taas Javier käy kiukkuiseksi. ;D Naurattaa oikeastaan, ainakin lähes tulkoon.
Erityisesti lopusta pidin, vaikka Javieria käykin sääliksi - ja vielä kun toinen nauraa - reppana kun ei tiedä oikein miten olla.
-
Minä ilmoitan myöd lukeneeni. Ja odottelen jatkoa ja slashia.
-
Afael, kiitokset kommentista! Kiva että pidit :)
Chibi, kiitosta! Sitä slashia on kyllä vielä tulossa, malttakaa vain odottaa ;D
Seuraava luku tulossa piakkoin!
-
A/N: *Huoh* Ei tämän osan tänne saamisessa sitten tämän kauempaa mennyt, pahoittelen pitkää taukoa. Inspiraatio oli ihan hukassa ja kirjoitan liäksi toista tarinaa samaan aikaan tämän kanssa. Nojoo, turha tässä on nyt mitään selittää. Tässä tää uusi osa, toivottavasti tykkäätte ja annatte palautetta ^^
4. Vampyyrin elämää
Javier
Havahduin unestani kuullessani Julion liikahtavan toisella puolella sänkyä. Avasin silmäni varovasti peläten polttavia auringonsäteitä. Ulkona alkoi jo kuitenkin hämärtää, joten päätin nousta ylös ennen kuin Julio heräisi. En halunnut hänen saavan tietää, että olin nukkunut hänen vieressään tai että auringonvalo oli jo alkanut vaikuttaa minuun.
Nousin ylös niin varovasti kuin pystyin ja lähdin hiipimään kohti ovea varoen narahtelevia lattialautoja. Vilkaisin vielä Juliota ennen kuin avasin oven ja poistuin huoneesta. Vampyyri näytti nukkuvan, mutta hänestä ei voinut olla ihan varma. Pystyivätköhän vampyyrit edes nukkumaan?
Suljettuani makuuhuoneen oven perässäni jäin hetkeksi seisoskelemaan oven eteen miettien mitä tekisin. En jaksanut enää mennä nukkumaan, joten päätin tutkiskella Julion asuntoa, ennen kuin vampyyri heräisi.
Ensimmäinen huomio asunnosta oli, että siellä oli lähes epätavallisen siistiä. Missään ei lojunut ylimääräisiä vailla paikkaa olevia tavaroita. Jokainen pinta kiilsi puhtauttaan ja nurkat olivat täysin pölyttömät.
Menin tutkimaan olohuoneen lyhyen seinän peittävää kirjahyllyä. Se oli ääriään myöten täynnä mitä erilaisempia kirjoja. Osa niistä näytti todella vanhalta ja ne jopa tuoksuivat vanhoilta.
Huvittavaa oli, että suurin osa teoksista käsitteli vampyyreita ja muita olentoja, joita ihmiset pitivät taruolentoina; ihmissusia käsitteleviä kirjoja oli eniten vampyyrien jälkeen.
Olohuoneesta siirryin keittiöön, joka olohuoneen tapaan kiilsi puhtauttaan. Availin kaappeja, joista suurin osa osoittautui tyhjiksi. Oli muutamia laseja ja kuppeja, mutta missään ei ollut ruoan muruakaan. Löysin myös muutaman kahvipaketin ja sokeria.
Suurin järkytys osui tielleni vasta kun avasin jääkaapin. En voinut olla yökkäämättä nähdessäni, mitä jääkaapissa oli, kymmeniä purkkeja verta.
Suljin jääkaapin oven nopeasti ja nojasin sitä vasten yrittäen saada pahoinvointini hallintaan. Mieleeni tulvi kuvia aikaisemman illan tapahtumista kujalla, kuvia kuolleesta naisesta ja verestä. Painoin pääni käsiini keskittyen hengittämiseen.
”Javier?” kuulin Julion äänen viereltäni. ”Oletko kunnossa?”
Hänen äänensä oli rauhoittava ja paha oloni helpotti sen verran, että pystyin avaamaan silmäni.
”Sinun jääkaappisi on täynnä verta. Miten sinä luulet minun voivan?” sihisin.
Julio katsoi minua ilmeettömästi. ”Välttämätön paha. Juomalla eläinten verta pystymme pidentämään aikaa, jonka välein tarvitsemme ihmisverta.”
Olin hetken hiljaa ja tarkkailin Juliota, kun hän alkoi tottuneesti keittää kahvia.
”Miten usein vampyyri tarvitsee verta?” kysyin.
”Melkein päivittäin, mutta kun juo eläinverta, noin kerta viikossa riittää”, Julio vastasi puuhailunsa lomasta.
Katsoin häntä inhoten. ”Miksi niin usein?”
Julio naurahti huvittuneesti. ”Mistä minä tiedän. Kyllä se vähän vaihtelee riippuen vampyyrin iästä. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä vähemmän tarvitsee verta. Nuorempien vampyyrien keho tarvitsee verta muutokseen.”
”Entä jos en suostu juomaan verta? Kuolenko silloin?” kysyin itsepäisesti.
Julio keskeytti toimensa ja kääntyi katsomaan minua pahaenteinen ilme kasvoillaan. ”Ei, sinä et kuole. Elät kuoleman ja elämän rajamailla liian väsyneenä tekemään mitään. Et tunne mitään, kaikki aistisi lakkaavat toimimasta, olet vain yksin omien ajatustesi kanssa. En toivoisi sellaista kohtaloa kenellekään.”
Julio kääntyi taas kahvinkeittimen pariin kuin ei olisi sanonut mitään järkyttävää.
”Milloin minun pitää syödä?” kysyin hetken hiljaisuuden jälkeen.
Julio kohautti hartioitaan. ”Kyllä sinä huomaat sen. Se tuntuu tavallaan samanlaiselta kuin ihmisten nälkä, mutta paljon vahvempana”, Julio kertoi ja virnisti sitten katsoen hiuksiani. ”Huomasitko muuten, että hiustesi väri on muuttunut?”
”Mitä?” huudahdin ja ryntäsin saman tien vessaan katsomaan, miltä hiukseni oikein näyttivät.
Seisoin hetken peilin edessä katsoen hiuksiani järkyttyneenä: ne olivat vaaleanpunaiset!
Julio seisoskeli takanani virnistellen ärsyttävästi.
”Eivät nämä voi jäädä tämän värisiksi!” huudahdin kauhistuneena. Olin aina pitänyt vaaleista hiuksistani ja nyt ne olivat pilalla. ”Miksi ne ovat vaaleanpunaiset?”
Julio ei voinut olla naurahtamatta. ”Tuo väri pukee sinua.”
”Älä naura!” tiuskaisin hänelle.
Julio yskäisi huvittuneesti. ”Vampyyrien hiustenväri määrittyy luonteen perusteella. Sillä on aina jokin merkitys.”
”Mitä sitten tämä vaaleanpunainen väri oikein merkitsee?” kysyin.
”En tiedä. En ole koskaan vaivautunut ottamaan selvää värien merkityksistä”, Julio sanoi. ”Otatko kahvia?”
Nyökkäsin ja jäin kylpyhuoneeseen tutkiskelemaan hiuksiani Julion mennessä hakemaan kahvia.
Juotuamme kahvimme Julio sanoi meidän aloittavan ensimmäisen vampyyrituntini. Yllätyin itsekin miten ilahtunut olin kuulemaan lisää vampyyreista. Nyt kun minusta oli tullut sellainen, en voinut olla kiinnostumatta asioista, vaikka kuinka vihasinkin elämääni vampyyrina.
”Tällä ensimmäisellä tunnilla opetan sinulle miten siivotaan oikein”, Julio julisti.
Katsoin Juliota varmana että hän vitsaili, mutta Julion kasvot olivat vakavat. Hän selvästi otti siisteyden tosissaan.
”Mistä aloitan?” huokaisin.
”Aloitamme pölyjen pyyhkimisestä”, Julio sanoi ja meni eteiseen ja palasi sieltä hetken kuluttua kaksi värikästä pölyhuiskua kädessään.
”Eihän täällä ole edes yhtään pölyä”, marisin pyyhkiessäni olematonta pölyä kirjahyllystä.
”Onhan”, Julio totesi. ”Sinä et vain katso tarpeeksi tarkkaan.”
Tuhahdin turhautuneena. ”Miten minun oikein pitäisi katsoa?”
Julio huokaisi ja tuli luokseni. ”Katso nyt tuon kirjan pintaa, siinä on pölyä.”
Kumarruin katsomaan Julion osoittaman kirjan pintaan, mutta en nähnyt muuta kuin kirjan sileän pinnan. ”En minä näe.”
”Näkö ei siis ole yksi vahvuuksistasi”, Julio huokaisi. ”Ehkä on parempi että hoidan siivoamisen itse.”
”Väitätkö että minulla on heikko näkö?” kysyin uhmakkaasti. Ei ollut mitään järkeä alkaa haastaa riitaa Julion kanssa, sillä tiesin varsin hyvin että näköni oli heikko. Minun piti käyttää lukulaseja lukiessani. En kuitenkaan halunnut vampyyrin antaa pilkata itseäni.
”Kyllä”, Julio sanoi. ”Sinä voit vaikka mennä purkamaan tavarasi makuuhuoneen vaatekaappiin, järjestin sinne tilaa sinua varten.”
Pyöräytin silmiäni. ”Miten ystävällistä.”
Rahtasin valtavan matkalaukkuni Julion makuuhuoneeseen. Julio avasi seinään upotetun vaatekaapin oven ja näytti minulle hyllyt, jotka olivat varattu minulle.
Katsoin ensin matkalaukkuani ja sitten muutamaa hassua hyllyä, jonne koko vaatevarastoni oli tarkoitus mahtua. ”En millään saa mahtumaan kaikkia vaatteitani tuonne.”
Julio kohautti hartioitaan. ”Ei ole minun ongelmani. Minun vaatteisiini et sitten koske.”
Julion lähdettyä huoneesta näytin kieltä sulkeutuneelle ovelle. Lapsellisen eleeni jälkeen nostin laukkuni sängylle ja avasin sen. Edessä olisi paljon karsimista, ajattelin. Miksi en edes saanut vähän tilaa olohuoneen komerosta?
Julion makuuhuoneessa ei ollut ollenkaan sähkölamppuja, kahdella pienellä yöpöydällä lepäsi molemmilla kaksi kynttilää. Sytytin kynttilät ja aloin miettiä mitä vaatteita en tulisi tarvitsemaan tulevaisuudessa. Olin ottanut mukaan lähes kaikki tanssipaitani, mutta koska en tulevaisuudessa tulisi tarvitsemaan niitä, päätin luopua osasta.
Heitin muutaman paidan poismenevien pinoon ja aloin sitten mallailla kisoissa käyttämiäni paitoja. En todellakaan tarvinnut niitä paitoja, mutta niistä luopuminen olisi vaikeaa, koska kaikkiin liittyi ihania muistoja tanssista.
Vedin päälleni mustan strassein koristellun avoimen latinotansseissa käytettävän paidan. Mallasin sitä juuri päälleni kuullessani oven aukenevan. Julio astui sisään ja vihelsi hiljaa. ”Kiva paita.”
”Kiitos”, sanoin ja käännyin taas katsomaan peiliä. Näin peilistä Julion katselevan minua edelleen.
”Onko sinulla monta tuollaista?” vampyyri kysyi.
”Vaikka kuinka monta. Yritän juuri päättää mistä luopuisin”, vastasin ja huokaisin.
”Voin auttaa sinua valitsemaan, jos haluat?” Julio tarjoutui laiskasti venytellen ja istahti sängylleen.
”Jos nyt välttämättä haluat”, mutisin.
En olisi halunnut Julion katsovan minua, kun vaihdoin vaatteita. En toisaalta halunnut hänen pitävän minua pelkurinakaan. Vartalossani ei ollut mitään häpeämistä ja asuimmehan me samassa asunnossa.
Otin päälläni olleen paidan varovasti pois yrittäen olla pudottamatta yhtään strassia. Nappasin sängyltä seuraavan sovitettavan paidan, mutta juuri kun olin vetämässä sitä päälleni, Julio nousi sängyltä ja käveli luokseni.
”Odota hetki”, hän mutisi ja kosketti selkääni. Jähmetyin paikalleni tietämättä, mitä hän aikoi tai mitä minun pitäisi tehdä.
”Sinulla on mielenkiintoinen tatuointi”, hän sanoi.
”Ai se”, mutisin. ”Ihan tavallinen tatuointi.”
”Niin on, mutta harva haluaa kuvan ruususta lapaluuhunsa”, Julio sanoi ja hiveli tatuointini reunoja. ”Onko sillä jotain merkitystä?”
”Merkitystä?” kysyin.
”Niin, tuskin otatit tatuoinnin ilman mitään syytä?” Julio täsmensi.
Kohautin hartioitani. ”Entä jos otinkin?”
”Humalassako sinä tämän otit?” Julio hymähti.
”Tavallaan”, mutisin. ”Se on vain muistutus siitä, miten jokin niin kaunis saattaa satuttaa.”
Julio nosti yllättyneen katseensa tatuoinnistani ja katsoi kasvojani peilin kautta. Ajatukseni olivat jo kuitenkin siinä illassa, kun hankin tatuoinnin.
Katson himmeästi valaistun tatuointiliikkeen julkisivua. Aikaisemmin juomani alkoholin vaikutus alkaa tuntua sumeutena päässäni. Miettimättä enää enempää avaan liikkeen oven ja astun sisälle. Paikka näyttää siistimmältä sisältä kuin julkisivusta uskoisi. Tatuoitu mies tiskin takana tervehtii minua ja kysyy asiani.
”Haluan tatuoinnin”, vastaan.
”Millaisen tatuoinnin?” mies kysyy.
”Jonkin suuren”, vastaan.
Mies kohottaa kulmakarvojaan. ”Jaaha... Voin kyllä esitellä sinulle millaisia kuvia meillä on saatavilla.”
”Ei sillä kuvalla ole mitään väliä. Kunhan sen laittaminen sattuu ja paljon”, murisen.
Miehen ilme on epäileväinen. ”Oletko ihan varma, että olet parhaassa kunnossa ottamaan tatuoinnin? Saatat vielä katua tätä aamulla.”
”Miten niin? Eikö asiakas olekaan aina oikeassa? Löydän kyllä varmasti myös toisen avonaisen liikkeen, jos täältä ei saa palvelua”, sanon vihaisesti.
”Hyvä on, hyvä on”, mies suostuu ja alkaa esitellä minulle erilaisia tatuointeja.
”Haluan tuollaisen”, sanon osoittaen yhtä kuvaa suuresta ruususta, jonka ympärille on kiedottu nauha.
”Selvä”, mies sanoo vaatimatta enempää selityksiä valinnastani. ”Voimme aloittaa saman tien.”
Nyökkään tyytyväisenä. ”Hyvä.”
”Minne laitan tatuoinnin?” mies kysyy.
”Vaikka oikeaan lapaluuhun.”
Istuessani tuoliin miehen valmistellessa välineitään ajattelen hetken tekoni järkevyyttä. Ei siinä ollut mitään järkeä, mutta jostain syystä se tuntui oikealta. Ehkä vain haluan muistutuksen itselleni, että ei koko elämä voi olla satua. Sitä paitsi juuri sellaisen ruusun hän oli tuonut minulle viimeisenä iltana, kun olin ollut onnellinen.
Heräsin ajatuksistani, kun Julio huokaisi. Hän nojasi leukaansa olkapäähäni ja tarkkaili edelleen kasvojani. ”Sinulle sopisi lyhyemmät hiukset paremmin”, hän sanoi ja mittaili hiuksiani katseellaan.
”Sinä et koske hiuksiini”, sanoin ja aloin vetää seuraavaa paitaa päälleni hätistäen niin Julion pois luotani.
”Minä vain vähän saksisin”, vampyyri sanoi viattomasti.
”Leikkaa omat hiuksesi, jos haluat leikkiä parturia”, murisin hänelle ja mallasin paitaa peilistä.
Julio lähti huoneesta sanaakaan sanomatta jättäen minut yksin. Mietin oliko hän suuttunut minulle. En halunnut olla huonoissa väleissä Julion kanssa, pitihän minun asua hänen kanssaan ties kuinka kauan vielä. Karkaaminen oli käynyt mielessäni useammankin kerran. Julio ei pitänyt minua täällä mitenkään väkipakolla, mutta ajatus yksin olemisesta oli niin ahdistava, että en pystynyt lähtemään, vaikka olisinkin halunnut.
Välillä mietin myös mitä Julio ajatteli minusta. Hän huolehti minusta ja kesti ainaisia kysymyksiäni ja mielialanvaihteluitani. Hyvinä hetkinä pystyin ajattelemaan häntä jo ystävänäni, mutta joskus kun ajattelin mitä hän on tehnyt minulle, en osannut muuta kuin vihata häntä.
Saatuani kaikki vaatteeni kaappiin nostin vielä muutaman esineen laukusta: cd-levyjä ja valokuva-albumin. Istahdin sängylle ja avasin valokuva-albumin. Katsoin kuvia hymyilevistä perheenjäsenistäni ja ystävistäni. Käänsin sivuja katsoen tuttuja kasvoja yhä sumenevin silmin. Vasta silloin minuun todella vasta iski ajatus siitä, että en enää koskaan näkisi ketään heistä, enkä koskaan tanssisi. Ymmärsin myös, että heidän täytyi olla huolissaan minusta. Äitini varmasti huolestuisi, jos ei kuulisi minusta muutamaan päivään.
Vihani Juliota kohtaan kuohahti taas ja suljin albumin. Julio ei kuitenkaan koskaan veisi minulta muistojani.
Nousin ylös ja piilotin albumin vaatepinon alle niin että Julio ei löytäisi sitä.
”Javier, tule tänne”, Julio kutsui minua olohuoneesta.
Pyyhkäisin nopeasti silmäkulmani paidanhihaani. ”Tullaan.”
-
Jatkoa, jatkoa. Vihdoinkin.
En tunnu keksivän juuri mitään sanottavaa. Ainakin asiat edistyvät, eikä Javier ole aivan yhtä äksy kuin aikaisemmassa luvussa. Ja saimme selville jotain hänen menneisyydestäänkin. ;) Julio vaikuttaa Javierin näkökulmasta kyllä aika kylmältä persoonalta ja kaiken lisäksi Javier tuntuu aina välillä ihan lahjakkaasti vihaavan vanhempaansa. Ei tule olemaan koko elämä ruusuilla tanssimista.
Javierin hiuksista tuli vaaleanpunaiset! Alan käydä kriittiseksi häntä kohtaan tai sitten vain skippaan sen factan yli ja kuvittelen ne hiukset edelleen vaaleiksi. (Inoan vaaleanpunaista.) Mutta mitä se kertoo Javierin luonteesta? Että hän on hyvä uskoinen sinisilmä?
No, jatkoa odotan.
-
Uuu. Kaipasinkin tota lopussa olevaa tunteilua. Mutta vaikka yhdessä kohdassa on vähän itkua menneeseen, sitä tarvitaan reippaasti lisää. Vihaa, surua, ikävää, ahdistusta.
Javierin hiukset on tosi mielenkiintonen yksityiskohta! Mitä ne kertoo sen luonteesta? Epäilen että se tulee lukemaan tän vastauksen jostain vampyyrikirjasta 8>>
Kun alotin tätä lukua, huomasin että alussa oli ihan liikaa kertomista. "Vampyyrin elämässä sun täytyy tehdä sitä sun tätä..." Se käy jokseenkin tylsäksi. Kaipaan enemmän ehkä muisteluita ja semmoista, ja dialogia näiden kesken - mutta se on mahdotonta kai koska Javier vihaa Juliota XD
Tatuointimuistokohdasta en ole varma pidänkö vai inhoanko sitä x.x toisaalta se tuo lisää esille Javierista persoonana, mutta toisaalta ruusu, se on käytetty kaikkialla X____X
Kiitos ;;>
-
Ei, ei vaaleanpunaista.. Ei ei ei.. Nuo höpinät vampyyreistä oli mielenkiintoisia, mutta se siivous intoilu meni hieman yli.. Harmillisen lyhyt jakso, toivottavasti seuraavissa saadaan enemmän toimintaa? ^^
Kavaljeeri kiittää ja kumartaa!
-
Afael: Kiitos kommentistasi ^^ En itseasiassa itsekään pidä vaaleanpunaisesta, mutta en halua spoilata liikaa ;D
Awy: Minusta oli itseasiassa vaikea kirjoittaa tuota alun selostusta, pidän juuri dialogin kirjoittamisesta, että eiköhän sitä ole tulevaisuudessa tulossa enemmän. Kunhan Javier ja Julio pääsevät jutteluasteelle asti.
Minä sanoisin, että inhoat sitä tatuointi kohtaa, koska silloin olisit samaa mieltä kanssani siitä. Tiedän, että ruusu on klisee ja suunnilleen kaikki, mitä Javier sanoo on kliseistä...
Kiitos rakentavasta kommentistasi ^^
Kavaljeeri: Seuraavassa osassa nähdään kyllä jonkinlaista toimintaa ;)
Jatkoa tulossa, kunhan Shawny saa osansa valmiiksi.
-
Olemme Shawnyn kanssa päättäneet laittaa tämän tarinan tauolle inspiraation ja ajan puutteen vuoksi. Aiomme kyllä saattaa tämän tarinan loppuun, mutta nyt se ei ole mahdollista. Pahoittelemme tästä ja toivomme, että olette kärsivällisiä jatkon kanssa.
~ Cora ja Shawny
-
Noniin, päälle vuosi siinä meni, mutta saimme tämän yhteistarinamme taas rullaamaan eteenpäin, jee! :) Nyt löytyy taas inspiraatiota ja ideoita jatkaa, eli katsotaan jos nyt saisimme kirjoitettua tämän loppuun asti (milloin se ikinä tulee olemaankaan...).
A/N: Suurin osa tästä luvusta on kirjoitettu jo silloin joskus aiemmin, mutta nyt muokattu enemmän julkaisukuntoon. Betani ja kirjoittajakumppanini mielestä suomeni on välillä koukeroista, mutta toivottavasti se ei haittaa lukemista ;D Tässä siis seuraava luku, jonka takauma vain kasvoi kasvamistaan.
5. Elämän tanssia
Julio
”Nuo sinun hiuksesi häiritsevät minua todella paljon”, huomautin Javierille syödessämme aamiaista.
”Minkä minä sille voin, että ne päättivät muuttua vaaleanpunaisiksi?” hän kivahti takaisin ja heristeli minulle puoliksi syötyä paahtoleipäänsä.
”En tarkoittanut väriä, vaan tuota pituutta”, sanoin ja katselin arvioivasti hänen tällä hetkellä sekaista vaaleanpunertavaa hiuskasaansa, joka peitti hänen korvansa näkyvistä ja tunki itsepäisesti Javierin kasvoille.
”Olen täysin tyytyväinen hiuksiini!” hän sanoi ja huitaisi hiuskiehkuran naamaltaan.
”Suostuisit nyt leikkauttamaan ne, olisit niin kiltti”, pyysin niin ystävällisesti kuin pystyin.
Javier katsoi minua epäillen, hän ei selvästikään ollut tottunut kuulemaan sellaista äänensävyä minulta. En ollut minäkään, joten päätin vaihtaa takaisin entiseen ja toimivampaan.
”Meillä vampyyreilla on tietty standardi hiusten pituudessa.” En tiennyt mitä selitin, mutta sanat vain tulivat automaattisesti suustani. Tajusin, että huijasin Javieria melkein huomaamattani. Hän oli niin kokematon, niin uusi tässä, että hänelle oli helppo sanoa melkein mitä tahansa ja hän uskoi sen. Jollakin kierolla tavalla se oli erittäin hauskaa. ”Kukaan ei voi luottaa vampyyriin joka peittää kasvonsa hiuksillaan. Sen takia on parasta pitää hiukset sopivan pituisina.”
Javier katsoi minua kummissaan ”On teilläkin oudot säädökset.”
Kohautin olkiani. ”Minkäs teet. Olemme noudattaneet samoja sääntöjä jo vuosisatojen ajat, joten parasta noudattaa niitä yhä.”
”Miten vanhanaikaista ajattelua”, Javier tuhahti.
”No leikataanko hiuksesi vai ei?” kysyin ennen kuin hän ehtisi vaihtaa puheenaihetta.
”Hyvä on... Ei kai tässä muukaan auta.”
”Hienoa! Odota hetki, niin haen sakset.” Samalla hetkellä kiisin huoneeseeni ja palasin takaisin saksien kanssa. Javierista se näytti kuin sakset olisivat vain ilmestyneet käteeni.
”Hei, en minä sanonut, että sinä saisit leikata hiukseni!” Javier sanoi pelästyneenä nähdessään sakset kädessäni.
”Etkö sinä luota minuun?” kysyin.
”Luota? Vampyyriin? Hah! Kaikkea sinä kysytkin. Miten kukaan voisi luottaa vampyyriin?”
Javier tuntui olevan hyvin sitkeä tapaus, hänen kouluttamisestaan ei tulisi kovin helppoa. Toisaalta se houkutti minua, hänessä olisi ainakin tarpeeksi haastetta.
”Kehtaatko oikeasti mennä parturiin tuon näköisenä, hiukset vaaleanpunaisina? Sinuthan naurettaisiin ulos sieltä”, huomautin.
Häntä ei selvästi innostanut ajatus lähteä julkisille paikoille näyttäen vapputunnelmiin jumittuneelta nuorukaiselta.
”Eikö minulla ole muita vaihtoehtoja?” hän kysyi masentuneesti.
”Voi tietenkin on!” vastasin ja hymyilin leveästi, jotta kulmahampaani varmasti näkyisivät. ”Voin kaapata sinulle parturin ja pakottaa hänet leikkaamaan hiuksesi. Sen jälkeen joutuisimme tietenkin tappamaan hänet, mutta saisimmepa samaan hintaan iltadrinkit. Miten olisi?”
”Ei! Missään nimessä ei! Hyvä on, leikkaa sitten hiukseni, ei tässä ole muutakaan vaihtoehtoa”, hän sanoi alistuneesti. ”Kunhan et leikkaa liian lyhyiksi.”
”Miksi minä nyt niin tekisin?” kysyin vakavalla äänellä, mutta en voinut estää suupieliäni nousemasta ylöspäin.
Supernopeuteni ansiosta minulla ei kestänyt kauaa leikata Javierin hiukset.
”Sitten vielä loppusilaus”, sanoin ja hain kylpyhuoneesta muotoilugeelin.
Tarkastelin Javierin hiuksia edestäpäin ja ennen kuin hän ehti väittää vastaan aloin muotoilla hänen hiuksiaan geelillä.
Hetken päästä olin valmis ja katsoin aikaansaannostani arvioivasti.
”No?” Javier kysyi varovasti yrittäen tulkita ilmettäni.
”Hyvä etten siepannut sitä parturia, hän ei olisi kuitenkaan saanut näin hyvää jälkeä aikaiseksi.”
Johdatin hänet eteiseen peilin eteen ja ojensin hänelle käsipeilin hiusten takaa katsomista varten.
Hetken hän vain tuijotti kuvajaistaan liikahtamatta. Sitten hän ryntäsi lähemmäs peiliä ja tutki hiuksiaan tarkemmin. Hän näytti olevan vaikuttunut aikaansaannoksesta ja niin olin minäkin. En ollut koskaan leikannut kenenkään hiuksia (päätin olla mainitsematta siitä Javierille), joten lopputulos oli yllättävän hyvä. Hiukset eivät enää yltäneet hänen niskaansa ja edestä ne oli leikattu sivuamaan viistosti hänen kasvojaan. Geelillä muotoilin hiukset pysymään järjestyksessä niin, etteivät ne jatkuvasti tunkisi Javierin tielle. Nyt näin ensimmäistä kertaa Javierin silmät kunnolla. Katsoin niitä peilin kautta hänen yhä tutkiessa suuren muutoksen kokeneita hiuksiaan. Hänen siniset silmänsä olivat hyvin vaaleat, ikään kuin ne olisivat haalistuneet ajan kuluessa. Muistan kiinnittäneeni joskus huomiota niiden sinisyyteen, silloin olin ajatellut niiden näyttävän taivaansinisiltä. Sitten tajusin mistä oli kyse. Tietenkin, olisihan minun pitänyt ymmärtää se heti. Samoin kuin hänen hiuksensa, hänen silmänsäkin kokivat muutoksia. Omat silmäni olivat olleet ruskeat ennen muuttumistaan hopeisiksi. En ollut varma symboloiko silmien värikin jotain vampyyreilla, sillä en ollut kovinkaan perehtynyt vampyyrien ulkonäkömuutoksiin.
”Mitäs sanot?” kysyin, kun Javier ei tuntunut saavan silmiään irti peilikuvastaan.
”Ne ovat hienot”, hän sanoi katsoen minua peilin kautta ”Kiitos.”
Näin hänen silmistään, että hän tosiaan tarkoitti sitä ja se sai minut hyvilleni. Maailmassa oli harvoja asioita, jotka vaikuttivat minuun sillä tavalla, joten ehkä Javier loppujen lopuksi teki minulle hyvää.
”Yksi juttu...” Javier sanoi hieman epävarmasti ja kääntyi katsomaan minua.
”Niin?”
”Sinun täytyy opettaa minulle, miten saan hiukseni muotoiltua näin”, hän sanoi.
”Tietenkin opetan. Enhän minä voi aina olla laittamassa hiuksiasi”, virnistin ja iskin silmää.
Javier tuntui piristyvän huomattavasti saatuaan hiuksensa järjestykseen. Hän ei sanonut sitä ääneen, mutta en voinut olla huomaamatta muutosta hänen mielialassaan. Hän melkein tanssahteli ympäri asuntoa.
”Haluatko kuunnella musiikkia?” kysyin hänen nojaillessa kirjahyllyyni.
”Tietenkin!” hän riemastui ”Millaista musiikkia sinulla on?”
”Saat kuulla”, sanoin.
Hain komerosta cd:itä, joilla oli mielimusiikkiani ja palasin ne mukanani stereoiden luokse. Laitoin ensimmäisen levyn soimaan ja menin takaisin sohvalle istumaan.
”Tätäkö sinä kutsut musiikiksi?” Javier kommentoi mielestäni kaunista pianomusiikkia. ”Kuinka monta vuosisataa vanhaa tämä oikein on?”
”Älä aloita tuota!” varoitin häntä kääntäen pääni hänen suuntaansa ja katsoin häntä varoittavasti.
”Sanoin vain rehellisen mielipiteeni”, Javier väitti vastaan ja ennen kuin ehdin kinastella enempää, hän meni huoneeseeni.
Tuhisin itsekseni sohvalla ajatellen, miten joku voi noin röyhkeästi pilkata lempimusiikkiani. Ihmiset eivät vain tajunneet hyvän musiikin päälle.
Javier palasi huoneestani mukanaan joitakin cd-levyjä.
”Otin kotoa mukaan omaa lempimusiikkiani. Haluatko kuulla?”
”Hmph. Laita sitten...”
Javier laittoi omaa musiikkiaan soimaan ja se oli jotakin aivan muuta kuin olin odottanut. Ajattelin hänen kuuntelevan samanlaista musiikkia kuin mitä muutkin sen ajan nuoret kuuntelivat. Sitä oli kantautunut korviini ohi ajavista autoista järjettömältä kuulostavana bassojumputuksena. Javierin soittama musiikki oli kuitenkin rauhallista, hillittyä ja omalla tavallaan kaunistakin.
”Mitä tämä musiikki on?” kysyin katseltuani hetken stereoiden luona silmät kiinni seisoskelevaa Javieria. Hänelle tämä musiikki selvästi oli hyvin tärkeää.
”Tanssimusiikkia... Rumbaa”, hän vastasi yhä silmät kiinni ja alkoi liikkua vähän musiikin tahdissa.
Katselin häntä miltei lumoutuneena. Vaikka hän ei liikkunut paljoa, häntä ei voinut olla katsomatta. Hänen vartalonsa pienetkin liikkeet näyttivät vaikuttavilta, kun hän teki ne hallitusti ja taitavasti.
”Tanssitaanko?” hän kysyi kuiskaten, kuin varoen häiritsemästä rauhallista musiikkia.
Hänen silmänsä olivat yhä kiinni ja hän liikkui musiikin mukana. En ollut varma, oliko hän kysynyt mitään vai olinko kuvitellut koko kysymyksen.
Sitten hän otti muutaman tanssiaskeleen luokseni, avasi silmänsä ja kysyi ”No?”
”En minä osaa tanssia!” sanoin kauhuissani ajatuksesta. ”Ja miksi minä nyt sinun kanssasi tanssisin?”
Hän hymyili vähän. ”Kaikki osaavat tanssia. Etkä luultavasti saa minua parempaa tanssittajaa muutamaan vuosisataan. Tule nyt.”
Javier ojensi kätensä minua kohti.
Onneksi kukaan ei näe minua nyt, ajattelin tarttuessani Javierin käsistä kiinni.
Hän veti minut luokseen ja asetteli käteni tanssiotteeseen.
”Mitä minun täytyy tehdä?” kysyin hänen alkaessa liikkua.
”Kuunnella minua. Herranjestas, vampyyri, etkö sinä ole koskaan tanssinut?”
”Olen”, sanoin painokkaasti, jotta hän ei alkaisi käydä liian määräileväksi. ”Mutta siitä on kaksisataa vuotta ja se oli hyvin erilaista kuin tämä.”
Nousen ulos hevosvaunuista ja huomaan juuri ajoissa väistää vesilätäkön, jonka vierelle kuski oli pysäköinyt ajoneuvon. Varmasti teki sen tahallaan, ajattelen katkerana. Nostan verenpunaista maahan ulottuvaa viittaani aavistuksen ylöspäin, ettei sekään likaannu ja lähden lähestymään valkoista massiivista kartanoa muiden kutsuvieraiden joukossa. Suurin osa muusta väestä on ihmisiä, mutta tiedän joukossa olevan myös muita vampyyreita, pystyn haistamaan heidät kaupungin likaisen hajun ylikin. Luulen muiden vampyyrien tulleen paikalle tällä kertaa vain nauttimaan vapaa-ajastaan, eikä metsästämään, sillä tällaisessa julkisessa tapahtumassa ihmisten kuoleminen olisi hyvin riskialtista toimintaa enkä usko vampyyrien haluavan sellaista näkyvyyttä. Jotkut vampyyrit halveksivat ihmisten kanssa toimimista muussa kuin ruokamielessä, mutta hyvin luoduista suhteista ihmisiin on usein paljonkin hyötyä. He tietävät sen, mutta ovat liian ylpeitä myöntämään sitä.
Nousen jykevät portaat suurille parioville, jossa palvelijat toivottavat tulijat lämpimästi tervetulleiksi. Astuessani sisään kartanoon minua vastaan löyhähtää lämmin suurimmalta osin ihmisiltä tuoksuva ilma sekä kynttilöiden käry. Osa väestä on jäänyt ala-aulaan tapaamaan tuttaviaan ja vaihtamaan näiden kanssa kuulumisia ja ilman täyttää puheensorina, joka moninkertaistettuna vampyyrinkuulolleni saa minut melkein kääntymään takaisin tulosuuntaani. Minut kuitenkin pysäyttää tuttu huudahdus: ”Juliano!” Tunnistan äänen ja haistan ilmassa puhujan vampyyrinhajun.
”Claudius”, totean vähemmän hilpeästi kuin hän sanoi nimeni. Olemme olleet ystäviä jo puolisen vuosisataa, mutta en voi olla ihmettelemättä pitkään jatkunutta ystävyyttämme, sillä olemme kuin yö ja päivä, joista minä olen luonnollisesti se yö. Claudius on äänekäs, hilpeä ja teatraalinen. Hänen mielestään on uskomatonta, miten joku niin nuori kuin minä voi olla niin hapan ja piikittelevä. Minä en koe itseäni sellaisena, olenhan vain realisti ja sanon mielipiteeni ääneen. Mitä hyötyä minulle on kaunistella asioita, jotta minusta pidettäisiin? En minä halua, että minusta pidetään.
”Miten vanha korppi on eksynyt tänne verellisten seuraan?” hän kysyy ja läimäisee minua tuttavallisesti olkapäähän.
Vilkaisen ympärilleni, ettei kukaan vain kuullut Claudiuksen käyttämää sanaa.
”Päätin, että joskus on hyvä viettää aikaa muiden ihmisten seurassa”, painotan tiettyjä sanoja, jotta hän ymmärtäisi olla puhumatta niin vampyyrimaisesti.
Claudius nauraa iloisesti kuin olisin sanonut hyvänkin vitsin. En tosin usko, että hän on kuullut minun koskaan kertovan vitsiä.
”Älä viitsi pihdata minulta totuutta, vanha kaveri. Et sinä tänne ihan huviksesi tule ihmisten keskelle juttelemaan turhia. Etsitkö iltapalaa?” Claudius kohottaa katseensa ja on etsivinään ihmisten joukosta jotakuta herkullisen näköistä.
”Claudius!” ärähdän, enkä todellakaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Madallan ääntäni, jotta lähellä seisoskelevat ihmiset eivät kuulisi sanojani. ”Yrittäisit käyttäytyä kuin ihmiset. Sitä paitsi olet väärässä, en ole täällä metsästämässä.”
”Miksi sitten…?” hän aloittaa, mutta nähdessään sulkeutuneen ilmeeni hän tietää, ettei saa minusta selityksiä irti vaikka kuinka kinuaisi niitä. Tiedän, että hän on halkeamaisillaan uteliaisuudesta saada tietää syyni olla siellä, mutta juuri se tuokin minulle kieroa mielihyvää.
”No, oli miten oli, mukavaa nähdä sinua pitkästä aikaa!” hän laittaa toisen kätensä hartioilleni alkaen johdattaa minua eteenpäin ihmisjoukossa. Ennen kuin kukaan ehtii nähdä läheisyyttämme kiskaisen voimalla, ehkä turhankin voimakkaasti, sillä Claudius älähtää, hänen kätensä alas ja lähden harppomaan eteenpäin jo nyt turhautuneena ystävääni. Kuulen Claudiuksen seuraavan minua hyräillen hiljaa itsekseen jotakin hilpeää sävelmää. Huomaan käveleväni kohti salia, josta kuuluu orkesterin soittamaa musiikkia. Tunnistan kappaleen samaksi, jota Claudius yhä hyräilee ja ihmettelen hänen kuuloaan, joka on tarkempi kuin minulla, sillä en ollut kuullut musiikkia aulaan asti, kuten hän selvästi oli. Astumme sisälle saliin, jossa on juuri menossa vauhdikas tanssi. Miehet ja naiset hyppivät tanssiaskeleiden mukaisesti lähes kaikki hymyillen toisilleen. Tuhahdan heidän yksinkertaiselle riemulleen ja kuten saatoin jo arvata, Claudius on heti vierelläni lähes mustat silmät samaa iloa hehkuen katselemassa tanssijoita.
”Kun olet vaivautunut tulemaan tänne asti, etkö voisi samalla viihdyttää itseäsi muutamalla tanssilla?” hän kysyy iloisesti.
Katson häntä toinen kulmakarva epäilevästi kohotettuna; täytyisi hänen tuntea minut niin hyvin, että saan viihdytystä jostakin aivan muusta kuin tanssimisesta.
”Hei, kampauksesi on vinossa”, Claudius sanoo äkkiä ja meinaa jo koskea hiuksiini, toisin sanottuna valkoiseen peruukkiini, joka kätkee alleen yleensä niin tehokkaasti erottuvat violetit hiukseni.
”Hyvä on, minä menen mukaan seuraavaan tanssiin”, murahdan ystävälleni, jotta pääsisin hänestä hetkeksi eroon. Joko minusta on tullut kärsimättömämpi tai sitten Claudius on muuttunut ajan myötä rasittavammaksi, sillä tuntuu, etten kestä häntä enää hetkeäkään. Suoristan peruukkiani nopeasti ja lähden eteenpäin.
Pujottelen ihmisten joukossa ja etsiskelen laiskasti katseellani naista, joka miellyttäisi minua ulkoisesti. En todellakaan ole innokas tanssija, mutta ei kai siitä kerran vuosisadassa haittaakaan ole. Ja luultavasti naisten seura tekee välillä hyvää muunakin kuin päivällisenä. Löydän väkijoukosta tummahiuksisen naisen, jonka ilme on varmaankin melko samankaltainen kuin minulla: tylsistynyt, turhautunut. Hänen vierellään on kaksi muuta naista, jotka juttelevat nopeasti keskenään jättäen ystävänsä täysin huomiotta. Kiinnitän naisen katseen itseeni katsomalla häntä silmiin. Näen hänen hämmentyneen katseensa, kun hän huomaa hopeaiset silmäni ja hän painaa katseensa alas, mutta ehdin huomata hänen punastuneen. Yritän estää virnistystä leviämästä kasvoilleni, ehkä nautin tästä sittenkin jollakin tavalla. Ollessani aivan naisten vieressä myös keskenään jutelleet naiset huomaavat minut ja niiaavat kohteliaasti kolmannen naisen niiatessa myös, katse yhä lattiaan painettuna. Kumarran heille kaikille kevyesti ja kysyn tummalta naiselta:
”Saisinko seuraavan tanssin kanssanne?”
Nainen nostaa arasti katseensa minuun ja huomaan hänen olevan nuori. Veri kiertää yhä voimakkaasti hänen poskillaan saaden vatsani kurahtamaan. Lähetän äänettömän käskyn vatsalleni pitää mielipiteensä ominaan ja saatuani naisen suostumuksen lähden viemään häntä tanssialueelle. Kuulen kuinka naisen ystävät jäävät kuiskimaan meidän peräämme (”Näitkö hänen silmänsä! Ne olivat kuin hopeaa!” ”Olisin varmastikin pyörtynyt, jos hän olisi pyytänyt minua tanssimaan! Annabelle on onnekas!”)
”Oletteko nauttineet juhlista?” kysyn kohteliaisuudesta. Tiedän tällaiset turhat kuulumisien kyselyt välttämättömiksi, mutta mieleni tekisi olla piittaamatta niistä. Yleensä käsitellessäni naisia en kysele kohteliaasti olisiko heistä mukavaa, jos naukkaisin heistä pienen drinkin.
”Kyllä, kiitos. Täällä on ollut erittäin mukavaa”, nainen vastaa melko värittömällä äänellä, josta päättelen hänen tulleen paikalle vain ystäviensä raahaamana.
Jatkamme kohteliasta sananvaihtoa kumpikin yhtä selvästi tympääntyneenä siihen. Onneksi edellinen tanssi loppuu pian, joten menemme tanssilattialle odottelemaan seuraavaa tanssia. Orkesteri alkaa soittaa ja kiitän vampyyrien jumalia siitä, ettei kappale ole samanlainen hilpeä sävelmä kuin edellinen, sillä en olisi halunnut kuvitella itseäni hymyilemässä kuin idiootti pomppiessani tanssiaskelin tumman naisen ympärillä. Katsoessani naista rauhallisen tanssin alkaessa mietin, ettei hänkään olisi luultavasti osannut arvostaa iloista tanssia minua enempää. Väistämättä minua alkaa kiinnostaa tuo melankolinen ihmisnainen.
Tanssi loppuukin yllättävän pian, aiemmin kuin olisin luullut. Saatan naisen takaisin paikalleen ja kiitän häntä tanssista. Huomaan hänen ystäviensä luovan vuoronperään ystäväänsä ja minuun kiinnostuneita katseita. En voi myös olla huomaamatta heidän silmissään kateellisuutta ja pientä toivoa siitä, että seuraavaksi pyytäisin jompaakumpaa heistä lattialle. Se tosin on turha toivo, sillä he molemmat näyttävät aivan liian elämäniloisilta minun makuuni. Luon vielä viimeisen pitkän, ehkä liiankin pitkän, katseen tummaan naiseen ja poistun sitten paikalta tällä kertaa etsien Claudiusta.
Häntä ei kuitenkaan näy lähettyvillä, joten menen seisoskelemaan salin oven vierustalle ja katselen ihmisiä. Mieltäni kuitenkin häiritsee, kun en saa päästäni pois kuvaa tumman naisen kasvoista. Yritän työntää hänet pois mielestäni, mutta se ei onnistu. Ärähdän turhautuneena saaden ohikulkevan miehen hypähtämään järkyttyneenä askeleen kauemmas minusta. Luovutan ja alan etsiä katseellani kiehtovaa naista. Näen hänen ystävänsä yhä samassa paikassa, mutta tumma nainen ei ole enää siellä. Mietin lähtisinkö etsimään häntä muualta rakennuksesta, kun Claudius pölähtää jostakin paikalle.
”Nautitko tanssista?” Claudius kysyy leikittelevästi.
”Nautin, kiitos kysymästä”, vastaan yllättäen hänet täysin.
”Mutta… ethän sinä pidä…” Hän vaikenee nähdessään katseeni. Yritän yhä paikallistaa naista. ”Ah, se nainen. Myönnän, hän oli kyllä harvinaisen kaunis, teit hyvän löydön.”
”Mmh”, mutisen hänelle vastauksen.
Samassa haistan tutun tuoksun oven suunnalta ja kääntyessäni katsomaan taakseni huomaan kauniin, tumman naisen purjehtivan sisään saliin. Olen jo ottamassa askelen häntä kohti, mutta sitten huomaan hänen seuralaisensa. Aivan hänen vierellään, hyvin lähellä häntä itse asiassa, kulkee mies, jonka vauraudesta ei ole epäselvyyttä. Hänen vaatteensa ovat arvokasta materiaalia ja hän näyttää hyvin tyytyväiseltä itseensä. Mies katselee ihmisiä pää pystyssä ja nainen askeltaa hänen vierellään näyttäen paljon epävarmemmalta. Nainen vilkuilee sivuilleen ja näin tehdessään huomaa minut. Hänen katseensa pysyy minussa hetken ja olen aistivinani siinä jotakin, ehkä uutuudenviehätystä tai kaipuuta erilaiseen elämään? Sitten hän kääntää katseensa lattiaan ja seuraa miestään tämän jatkaessa matkaansa.
Claudiuksen katse oli samassa suunnassa kuin minulla ja hän huomasi kaiken saman kuin minäkin. Kerrankin hänen katseessaan ei ole sitä ärsyttävää ylipirteyttä, vaan aitoa pahoittelua. Hän taputtaa minua lohduttavasti hartialle, enkä tällä kertaa estä häntä.
Siitä oli niin kauan, kun viimeksi olin tuntenut minkäänlaista kiinnostusta ketään kohtaan.
”Ei se haittaa, vaikka tanssimisestasi on kauan”, Javier sanoi hymyillen. ”Sinun täytyy vain kuunnella minua, niin kaikki sujuu hyvin.”
Hän alkoi tanssittaa minua hitaasti. Minun oli vaikeaa yrittää ”kuunnella” häntä, olisin halunnut tanssia niin kuin itse halusin.
”Tämä ei onnistu, jos me molemmat viemme. Joten ole hyvä ja kuuntele minua, seuraa liikkeitäni omalla vartalollasi”, Javier sanoi.
Huokaisin ja meinasin jo luovuttaa koko tanssimisen kanssa. Silloin hän veti minut lähemmäs itseään, niin että tunsin hänen vartalonsa omaani vasten. Jännityin välittömästi äkillisestä läheisyydestä hänen kanssaan, sillä tunsin hänet aivan kokonaan minua vasten. Tunsin jokaisen hänen liikkeensä ja vartaloni alkoi automaattisesti seurata mukana. Kun hän otti askeleen, astuin minäkin. Näin tanssimme alkoi pikkuhiljaa sujua paremmin ja pystyin rentoutumaan hieman.
Kappale vaihtui, mutta onneksi rytmi pysyi samana. Javier alkoi kuiskailla laulun sanoja kappaleen mukana.
Hämmästyin kuinka helposti tanssi lopulta sujui. Minun ei tarvinnutkaan tehdä kovin paljoa, kun vain kuuntelin Javierin liikkeitä. Itse asiassa tanssiminen ei ollutkaan hullumpaa.
”No, mitäs pidit?” Javier kysyi irrottaen otteensa minusta.
”Menetteli”, myönsin vastentahtoisesti. Toivottavasti hän ei ollut huomannut kuinka paljon olin nauttinut hänen kanssaan tanssimisesta.
”Se on jo hyvä alku. Minustakin se oli mukavaa.”
Hän meni istumaan nojatuoliin ja painoi silmänsä kiinni nauttien musiikista. Annoin hänen olla rauhassa omissa ajatuksissaan, joten menin istumaan sohvalle ja tarkastelin häntä sieltä.
-
Jatkuuko tämä vielä? Ihana tarina ♥