Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Pimeyden voimat => Aiheen aloitti: Altais - 22.10.2022 22:45:34
-
Nimi: Oli mullakin sydän
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: K-11
Genre: darkfluff, ficlet-sarja
Paritus: Barty/Regulus, Sirius/James
Vastuuvapaus: En omista Potter-maailmaa tai -hahmoja, en tienaa tällä rahaa.
Haasteet: Halloween-haaste, FF100 (sana 093: Halloween)
Tiivistelmä: On Halloween-aaton aatto vuonna 1981. Siriuksella on kiire tapaamiseen, mutta nuoremmalla Barty Kyyryllä on asiaa.
Kirjoittajalta: Tämä on taas näitä pimeässä illassa syntyneitä ideoita, ja pitipä myös keksiä jotain ihanan angstista Halloween-teemalla haastetta ajatellen. Nämä lauantai-illan synkistelyt alkavat näemmä tulla tavaksi, toivottavasti ei haittaa kovasti. Lisäksi halusin kirjoittaa jotain parituksella Barty/Regulus, sekä kokeilla, miten irtoaisi darkfluff. Valtavan ihanan kuuloinen genre, noin muuten. Niin, ja tekstin otsikkohan on lainattu Vesalan kappaleesta Ei pystyny hengittää, joka ei muulla tapaa liity tämän ficin teemaan.
30.10.1981
I
Halloween-aattoa edeltävä ilta oli synkkä, mutta Siriuksen mieli oli valoisampi kuin pitkiin aikoihin. Kotinsa eteisessä hän veti ylleen mustan nahkatakin, piilotti taikasauvan farkkujen takataskuun ja astui ulos tihkusateiseen, jo pimenneeseen iltaan.
Tuulenpuuska tanssitti niitä muutamia, keltaisia lehtiä, jotka vielä eivät olleet liimaantuneet kiiltävään, vetiseen asfalttiin. Muutamissa jästitalojen ikkunoissa paloi vielä valot. Katulamppu sammui juuri Siriuksen kohdalla, sitten toinen. Se olisi voinut olla paha enne, ja Sirius olisi saattanut säikähtää sitä. Joissain toisissa olosuhteissa.
Hän oli säikkynyt kuukausia. Vilkuillut taakseen kaduilla kulkiessaan. Jännittynyt jokaisesta risahduksesta. Heräillyt öisin omituiseen tunteeseen, että hänen asunnossaan oli joku. Odottanut huonoja uutisia. Ei hän itsensä takia pelännyt. Ei, ei Sirius ollut sitä tyyppiä alkuunkaan. Mutta kun rakasti tarpeeksi, se sai myös pelkäämään pahinta.
Nyt Sirius oli matkalla tapaamiseen. Oli kiire, hän oli melkein myöhässä jo, ja tämä oli hoidettava kunnialla. Jamesin takia. Jamesin, joka halusi olla hänen. Oli hänen.
Hän hymyili muistellessaan eilistä ja Jamesin sanoja.
Sirius, minä olen valehdellut itselleni niin kauan, että enää en jaksa. Nyt, kun jokainen päivä saattaa olla viimeisemme, sinun pitää tietää tämä. Älä säikähdä, Lily tietää jo. Eikä tämä, mitä aion sanoa, sido sinua millään lailla. Mutta jos me selviämme tästä, minä, Lily ja Harry… Niin sitten, kun se on taas turvallista, me Lilyn kanssa jatkamme eteenpäin ystävinä, Harryn vanhempina ja… eri osoitteissa. Koska minun sydämeni kuuluu eräälle toiselle. Sinulle, Sirius. On kuulunut jo vuosia, mutta vasta nyt minulla on pokkaa kertoa se.
Sirius oli tiennyt heti kuultuaan Jamesin sanat. Tiennyt, ettei sellaista onnea voinut maailmalta pitää piilossa, vaikka juuri nyt avoimuus ja tunteiden näyttäminen saattoi maksaa monen ihmisen hengen. Jameskin oli tiennyt sen, ja kun he olivat viimein malttaneet irrottautua suudelmastaan, James oli vaatinut Siriusta vaihtamaan salaisuudenhaltijaa.
Sirius ei olisi halunnut, koska hän ei luottanut Jamesin henkeä kenenkään muun käsiin. Mutta James oli vaatimalla vaatinut. Sanonut Siriuksen olevan muuten liian suuressa vaarassa, eikä kuulemma voinut elää asian kanssa. Joten Siriuksen oli ollut suostuttava Jamesin takia. Milloin hän muka ikinä olisi osannut sanoa ei James Potterille?
James oli ehdottanut Kuutamoa, mutta Sirius ei luottanut tähän enää tarpeeksi. Peter olisi paljon turvallisempi vaihtoehto, Sirius sanoi. Eikö olisikin, James? Mieti nyt. Sellainen arka, harmiton reppana kun se on. Kuka ikinä osaisi epäillä?
Siksi Siriuksella oli nyt niin kiire. Piti tavata Peter.
II
Barty Kyyry, se nuorempi, seisoi kadun reunassa, nojasi selkänsä valtavan tammipuun kosteaan runkoon, ja katseli sen viimeisten lehtien hidasta matkaa asfalttiin. Takki oli kastunut sateessa odottelusta, ja kengätkin olivat säähän nähden väärät. Märät sukat liimautuivat varpaisiin, litimärkä tukka otsaan.
Barty kuivasi kasvoiltaan sadevettä, ei viitsinyt käyttää loitsuja kuivatellakseen itseään tai suojautuakseen sateelta, sillä mitä väliä sillä oikeastaan oli. Reguluksella oli ollut viimeisinä hetkinään kylmempi kuin hänellä, se oli varmaa. Nykyään kylmä ja märkä melkein kuin lohdutti Bartya, ikään kuin se olisi tuonut Reguluksen hiukan lähemmäs.
Barty laittoi kohmeisen käden takkinsa taskuun ja puristi nyrkkinsä sisään kylmän esineen. Se oli ollut hänellä kauan. Liian kauan. Yli kaksi vuotta jo. Yhtä kauan, kuin hän oli elänyt täällä ilman Regulusta, vaikka mitä elämää sekin nyt oli ollut?
Tämä esine hänen taskussaan oli ollut hänelle pääasiallinen syy elää, vaikkei siinä ensi kuulemalta ollut mitään järkeä. Niin se silti oli, oli ollut siitä kauheasta illasta asti, kun Reguluksen kotitonttu oli ilmestynyt hänen ovelleen, antanut hänelle sen esineen ja välittänyt Reguluksen hänelle jättämän viestin:
Kun luet tämän, minä olen jo poissa. Ole kiltti ja tuhoa tämä medaljonki minun puolestani, jos voit. Äläkä vihaa minua liikaa. Minä rakastin sinua loppuun asti, ja me tavataan vielä.
Mutta nyt se kirotun medaljonki oli edelleen hänellä, eikä hän ollut onnistunut tuhoamaan sitä. Helvetti, nyt hän vasta tiesi, mikä se oli.
Nyt hän seisoi tässä, odotti eikä muuta voinut. Odotti henkilöä, jota ei missään muissa olosuhteissa olisi halunnut tavata. Ihmistä, jonka hän joissain olosuhteissa olisi voinut ilokseen vaikka päästää kärsimyksistään. Sirius Mustaa. Tuota miestä, jolla oli vain yksi hyvä ominaisuus.
Ne silmät, joissa saattoi hetkittäin nähdä pienen välähdyksen Regulusta.
III
Kun kolmaskin peräkkäinen katulamppu sammui Siriuksen kohdalla, hänen oli pakko pysähtyä. Hän tuijotti kadun reunan pimeyteen. Tuolla puun juurella seisoi joku, ihan takuulla seisoi. Ensin Sirius luuli olleensa vain vainoharhainen, kuten niin monesti ennenkin, mutta kun hän katsoi uudelleen, hengitys salpautui. Käsi etsiytyi heti taikasauvan kahvalle. Joku lähestyi häntä. Sirius jähmettyi niille sijoilleen.
Helvetti. Se oli Kyyry. Se Reguluksen kaveri, puistattava jätkä. Miksi juuri nyt, kaikista hetkistä? Siriusta ei olisi lainkaan haitannut pikku välienselvittely lämpimikseen, jos hetki vain olisi ollut mikä tahansa muu. Mutta nyt hänellä oli kiire. Kiireempi kuin vielä ikinä ennen.
”Musta”, Kyyry sanoi.
”Kerro sille pimeyden lordillesi, että kuolen oikein mielelläni joku toinen päivä. Mutta nyt minulla on kiire. Joten antaa heittää nyt, Kyyry.” Sirius yritti kuulostaa huolettomalta, vaikka oikeastaan Kyyryn ontto katse hiukan värisytti häntä.
”En ole täällä Pimeyden Lordin asialla”, Kyyry sanoi. Sirius tuhahti.
”Ja kenenkäs sitten, muka?”
”Se selviää sinulle, kunhan kuuntelet, mitä asiani koskee.” Kyyry puhui kalsealla, epämiellyttävällä tavalla, joka sai miettimään, mitä helvettiä Regulus tuossa muka oli nähnyt. Mutta jotain se oli nähnyt. Jotain aika paljon enemmän kai, kuin Sirius, tai kukaan muu.
”Hauska ajatus, että kuuntelisin sinua. Ottaen huomioon, että olet kuolonsyöjä, alhaisin tuntemani tyyppi noin muutenkin, ja kuten sanottu, minulla on kiire. Niin, että mikä saa sinut ajattelemaan, että vajoaisin niin alas, että kuuntelisin surkeita valheitasi?” Sirius tuijotti Kyyryä tiukasti silmien väliin haluten sillä ilmaista olevansa täydellisesti tilanteen tasalla.
”No, sanotaan näin, että jos se rakas Potterisi on sinulle yhtään tärkeä, sinun ainakin kannattasi kuunnella. Mutta oma valintasi, toki.”
Bartyn sanat kylmäsivät Siriusta, ja hänen kepeä mielialansa tipahti hetkessä pohjamutiin. Sitä Kyyryn ei tarvinnut kuitenkaan nähdä. Hän veti taikasauvan esiin ja puri hampaansa yhteen, mutta Kyyry ei kuitenkaan vaivautunut vastaamaan hänen eleeseensä. Sillä oli toinen käsi taskussa, toinen roikkui vapaana hänen sivullaan, ilman sauvaa.
”Mitä helvettiä tuo on tarkoittavinaan?” Sirius sanoi hampaidensa välitse. ”Sinä yrität vain vedättää minua. Ikään kuin sinä oikeasti tietäisit mistään mitään. Mutta jos luulet saavasi minusta jotain tietoja irti, yritä nyt sentään edes tosissasi.”
Kyyry katsoi häneen viileästi, mutta ei edelleenkään ottanut esiin omaa taikasauvaansa.
”En minä ehkä monta asiaa tiedä”, se sanoi. ”Mutta sen tiedän kuitenkin, että olet matkalla erääseen tapaamiseen. Sen rotan kanssa. Piskuilanin. Enkö olekin oikeassa? Äläkä suotta näytä tuolta. Kerron kyllä, mistä tiedän sen. Mutta ensin sinun pitää kuunnella minua. Sillä kuten sanottu: en halua tapella, vaan minulla on sinulle asiaa.”
Kun Kyyry sanoi rotta, sen äänessä kalskahti niin syvä halveksunta, että Sirius tahtomattaankin säpsähti.
”Mitä asiaa sinulla muka minulle on?” Sirius ärähti, mutta antoi sauvakätensä kuitenkin aavistuksen pudota. Kyyry tiesi hänen tapaavan kohta Peterin. Lisäksi tämä oli käyttänyt Peteristä sanaa rotta. Joten se oli oikeassa ainakin yhdessä asiassa: se tiesi jotain. Jotain, mitä sen ei missään nimessä olisi pitänyt voida tietää.
”Kaksikin asiaa. Mutta aloitetaan helpommasta. Siitä sinun tapaamisestasi. Eli, jos se kusipäinen ystäväsi Potter on sinulle rakas, kuten oletan että on, annan sinulle neuvon: jätä tapaamisesi väliin.”
”Miksi, jos saan kysyä?”
”Suoraan kysymykseen suora vastaus: koska rottaan ei voi luottaa.”
”Ja sinuunko voi?” Sirius sanoi pakottaen suustaan katkeran naurahduksen.
”Miten vaan. Kuten sanoin, valitset itse. Mutta jos kuitenkin menet tapaamiseesi, pyydä nyt hyvä mies ainakin rottaa näyttämään sinulle käsivartensa ennen kuin puhut sille. Tarkoitan nyt sitä vasenta käsivartta.” Kyyryn ääni ja katse olivat edelleen yhtä inhottavat kuin ennenkin, mutta yhtäkkiä Siriuksen vatsa oli täynnä jäistä vettä aivan muusta syystä.
Se tiesi. Se todella tiesi. Ja se oli tullut varoittamaan häntä. Peteristä. Viime hetkellä. Veri Siriuksen päässä kohisi liian kovaa, vaimensi ajatukset. Hän kuuli korvissaan oman, liian nopean sykkeensä. Kysymys kuului…
”Miksi, Kyyry? Tarkoitan… miksi sinä kerrot tämän? Minulle?” sanat tulivat ulos hänen suustaan paljon aiempia epävarmempina.
”Koska minä voin”, Kyyry sanoi.
”Ei kelpaa. Anna parempi selitys, niin saatan uskoakin. Mutta muuten en.”
Kyyry huokaisi. Katsoi maahan, hieroi kengänkärjellään vetistä nurmikkoa. Nosti sitten päänsä ja kohtasi Siriuksen katseen tyynenä.
”Saamasi pitää”, tämä sanoi hiljaa. ”Reguluksen takia. Tai puolesta, oikeastaan. Sillä näin Regulus olisi tässä tilanteessa tehnyt.”
IV
Sirius huomasi seisovansa Kyyryn kanssa lehtensä pudottaneen tammipuun alla. Reguluksen nimen kuullessaan hän oli tietenkin tuhahtanut halveksuvasti ja antanut ymmärtää, ettei veljellä ollut hänelle paskankaan väliä. Mutta se ei ollut totta, ja Kyyry taisi tietää sen sanomattakin. Tiesihän se Siriuksen rakkaudesta Jamesiinkin.
Niin että saattoihan se tietää myös, ettei Sirius ollut kahteen vuoteen viettänyt päivääkään toivomatta, että Regulus jonain päivänä koputtaisikin ovelle tai tulisi kadulla vastaan. Sillä hänen oli melkein mahdoton uskoa, että veli oli poissa. Kenen luvalla muka, helvetti sentään? Hän oli vanhempi, joten kyllä Reguluksen olisi kuulunut odottaa häntä, eikä mennä sillä lailla lähtemään ennen aikojaan.
Sillä sisimmässään Sirius tiesi, vaikkei halunnutkaan myöntää.
Mutta ehkä häntä ja Kyyryä yhdisti sittenkin jokin. Vastoin kaikkia odotuksia. Sillä nyt hän oli näkevinään tuon toisen silmissä tunnetilan, jonka ei ollut ajatellut sopivan niihin. Sen saman kaipauksen, jota hän itsekin tunsi, vaikka yritti peittää.
Sillä Regulus oli ollut kuolonsyöjä. Regulus oli ollut luihuisen tuvan kruunujalokivi, ja suvun hyvä poika. Se raukka, joka ei ollut koskaan uskaltanut tehdä mitä oikeasti halusi. Seurata Siriusta, jättää niitä taakseen. Tulla siksi, mikä sen olisi kuulunut saada olla.
Ja se kirpaisi. Edelleen, ja vielä enemmän kuin ennen. Sillä nyt oli myöhäistä. Yhtäkkiä oli myöhäistä, vaikka Sirius oli aina laskenut sen varaan, että aikaa oli rajattomasti. Hehän olivat kuolemattomia. Mustan veljekset, Regulus ja hän. Olkoon sota tai mitä tahansa, ei Sirius koskaan ollut ajatellut minkään peruuttamattoman voivan koskettaa heitä.
”Reguluksen puolesta?” Sirius toisti.
”Niin. Älä kuvittele, että minua muuten kiinnostaisi paskankaan vertaa, mitä sinulle tai sille tyhmänrohkealle poikaystävällesi käy. Mutta Regulus olisi välittänyt, ja siksi minä nyt olen tässä, halusin tai en.” Kyyryn kalsea ääni värähti hänen mainitessaan Reguluksen nimeltä.
”Kai sinä Kyyry tajuat, että tulet jäämään kiinni tuosta, ja se on sinun loppusi?” Sirius kysyi edelleen epäluuloisena.
”Tajuanpa hyvinkin.” Siriuksen sanat eivät vaikuttaneet tehneen häneen suurtakaan vaikutusta. ”Tämä on oma valintani, ja sen kanssa minä seison tai kaadun. Todennäköisimmin tuota jälkimmäistä.”
”Minä kun luulin, ettei sinun kaltaisellesi tyypille ole tässä maailmassa mitään sen arvokkaampaa, kuin se sinun mielipuolinen lordisi, ja sen nuoleskelu henkeen ja vereen?” Sirius heitti.
”Niin minäkin kai joskus luulin”, Kyyry sanoi. ”Mutta Pimeyden Lordin ei olisi pitänyt viedä Regulusta. Siinä se teki virheen, joka toivon mukaan koituu vielä sen viimeiseksi.”
Sirius värähti Kyyryn sanoista, ja se huomasi sen. Sirius ei ollut aikonut näyttää sille minkäänlaista heikkoutta, mutta ehkei sillä ollut väliä. Sillä tuon toisenkin huolellinen pokerinaama rakoili jo.
”Regulus on siis…” Sirius aloitti pystymättä sanomaan lausettaan loppuun. Pystymättä sanomaan sitä sanaa.
”Niin.”
”Ja sinä tiedät, mitä hänelle tapahtui?”
”Tiedän. Nyt. Vaikka sen selvittämiseen menikin melkein kaksi vuotta.”
”Hyvä on. Minä kuuntelen. Mikä se toinen asiasi oli?”
V
Nyt oli aika. Barty veti nyrkkiin puristetun käden taskustaan ja antoi Mustan nähdä, mitä sen sisällä oli. Kultainen medaljonki oli painava ja kylmäävä hänen jo valmiiksi jäistä kämmentään vasten.
Mustan katse kysyi, että mitä helvettiä, joten Barty kertoi jo ennen, kuin tämä oli ehtinyt kysyäkään. Kun Musta katsoi tuolla lailla, se muistutti Regulusta enemmän kuin vielä koskaan ennen, ja se teki kaikesta helpompaa kestää.
Hän kaivoi toisesta taskustaan esiin viestin. Sen, jonka etsiminen oli vienyt ne kaksi vuotta, ja melkein hänen oman henkensäkin. Mutta sitä hän ei ollut ollut valmis antamaan. Ei ihan vielä, ei ennen kuin olisi varmaa, että hän pystyisi täyttämään Reguluksen hänelle jättämän, viimeisen toiveen.
Hän antoi pienen kirjeen Mustan vapisevaan käteen. Sen toisen kirjeen. Sen, joka alkoi sanoilla Pimeyden Lordille.
Ja kun Musta luki, Barty näki tämän ilmeestä kaiken tarvittavan. Sillä vaikka Musta piti pokkansa, eikä alkanut vetistellä, sanat Reguluksen kirjeessä osuivat siihen käsinkosketeltavan lujaa. Barty tiesi täsmälleen, miltä Mustasta tuntui.
Musta tiesi sanomattakin, että Regulus oli poissa, eikä sitä käynyt enää kiistäminen. Ja Musta tiesi myös, että Regulus oli lähtiessään ollut jälleen samalla puolella sen kanssa. Se, mitä Musta ei tiennyt, oli tapa, jolla Regulus oli lähtenyt tästä maailmasta. Sitä sen ei tarvinnutkaan tietää, Barty ajatteli. Sen hän pitäisi omana tietonaan. Ensi kertaa elämässään hän tunsi alkeellista sääliä Mustaa kohtaan. Se olisi onnellisempi ilman sellaista tietoa.
”Mikä vitun hirnyrkki?” se kysyi aavemaisella, vapisevalla äänellä. Yritti vieläkin esittää kovaa jätkää.
”Siitä juuri saat ottaa selvää sen Potterisi kanssa. Etteköhän te näppärinä poikina saa sen aika pian selville. Kuin myös sen, miten sellainen tuhotaan.”
”Etkö nyt muka voi auttaa sen verran, että kertoisit? Sinä olet mennyttä miestä joka tapauksessa, joten samaan konkurssiin se menee.”
Barty naurahti koleasti. Mustahan oli oikeastaan aika hauska mies, kun siihen tutustui.
”Ongelma onkin vain siinä, etten minä tiedä. Ei Reguluskaan tiennyt. Mutta tiedän, että se pitää tuhota. Ja että sen täytyy olla tärkeää, ei Regulus minkään turhan jutun vuoksi ollut valmis –” yhtäkkiä hänkään ei pystynyt sanomaan sitä sanaa, vaikka äsken oli pitänyt Mustaa pehmona, kun se ei ollut pystynyt. Hän selvitti kurkkuaan ennen kuin jatkoi.
”Ja minä tosiaan sain tuon kirjeen käsiini vasta eilen”, hän selitti kuin puolustellen. ”Aioin toki ottaa asiasta itse selvää kaikessa rauhassa, mutta nyt aikani on käymässä vähiin. Sillä heti, kun sain kuulla Piskuilanin, sen rotan suunnitelmasta, katsoin parhaaksi toimia. Ja siksi olen nyt tässä. Joten ota tai jätä, Musta.”
Barty ojensi kättään, sitä, jossa medaljonki oli. Mustan silmät laajenivat järkytyksestä, mutta muutaman sekunnin harkittuaan se kuitenkin ojensi vapisevan kätensä, ja Barty antoi medaljongin pudota siihen. Olo keveni heti.
VI
”Pidä sitten mielessäsi, ettei tuo välttämättä ole ainoa laatuaan”, hän sanoi, kun Musta vain seisoi siinä ja tuijotti esinettä kädessään.
Se seisoi kauan hiljaa. Sade liimasi mustia suortuvia sen otsalle, ja ilman sitä omahyväistä virnettään se muistutti Regulusta koko ajan enemmän.
”Miksi sinä teet tämän?” Musta kuiskasi. ”Sillä sinä tulet kuolemaan tämän takia, Kyyry. Tajuat kai sinä sen?”
”Tajuan, kuten sanottu”, hän sanoi tyynesti. ”Niin tajusi Reguluskin, ja teki silti sen, mitä piti tehdä. Joten kun minä nyt pian tapaan hänet jälleen, enpä joudu liikaa häpeilemään itseäni hänen seurassaan.”
”Et kai väitä, että sinunlaisellasi kuolonsyöjälläkin on muka sydän?” Musta naurahti, mutta näytti Bartyn silmissä enemmänkin liikuttuneelta.
”En sentään”, Barty sanoi ja yritti hymyillä. ”Vaikka ehkä minulla joskus oli. Mutta nyt, kun Regulus on – tai no. Niin. Ei siitä sen enempää. Mutta vähän veikkaan, että sinun tilanteesi sen Potterin suhteen saattaa olla samanlainen, niin että jos et halua päätyä samaan jamaan kuin minä nyt –”
”Hyvä on, tajusin jo”, Musta sanoi silminnähden vaivaantuneena, mutta näkyi kuitenkin ymmärtäneen Bartyn pointin. Sen poskille nousi kevyt puna. ”Sanot siis, että Peter on – kuolonsyöjä?”
”Niin.”
”Oletan, että olet tästä varma?”
”Niin varma, kuin siitä asiasta voi olla. Mutta itse päätät, uskotko minua vai et.”
”Itse asiassa uskon”, Musta sanoi hitaasti, ja katsoi Bartya tutkivasti. ”Ja kuule Kyyry… kiitos.”
”Älä minua kiitä. Kiitä veljeäsi. Kuten jo sanoin, minua ei paskankaan vertaa kiinnosta, kuinka sinun käy, mutta Regulusta olisi kiinnostanut. Ja jos haluat osoittaa kiitollisuuttasi jotenkin, niin anna vaikka veljellesi jatkossa hiukan enemmän arvoa, kuin mitä olet tähän asti antanut.”
”Pidetään mielessä”, Sirius sanoi vaisusti. ”Kuule, kyllä minä… mitä Regulukseen tulee, niin kyllä minä kaikesta huolimatta –”
”Joo. Tiedän. Sama täällä.”
”Kyyry, kuule. Ehkä sinun pitäisi… lähteä minun matkaani, tai jotain. Jos olet kerran oikealla asialla –”
”Vitut”, Barty sanoi ja potkaisi tielle osunutta pikkukiveä. ”Niin kuin minä sitä haluaisin.”
”Kenen puolella sinä oikein olet?”
”En kenenkään, enää. Eiköhän tämä ollut tässä. Pidä huolta itsestäsi, ja siitä Potterista.”
”Pidetään. Ja Kyyry hei…”
”Mitä?”
”Ei mitään. Pidä itsesi miehenä.” Musta virnisti hänelle yllättävän tuttavallisesti.
”Loppuun asti. Ja hei… kerronko terveisiä Regulukselle?”
”Joo. Kerro vaan.”
VII
Kun Barty heräsi, kaikkialla ympärillä oli valkoista ja kirkasta. Hän räpytteli hetken aikaa silmiään, kunnes tottui valoon. Hän hapuili varovasti kädellään, ja tajusi koskettavansa valkoista hiekkaa. Sellaista, jota hän oli nähnyt joskus jästien mainoskuvastoissa, joita oli varastanut lehtiroskiksesta ja lueskellut salaa. Niitä sellaisia, joissa kaupattiin jästeille kaiken maailman lomamatkoja.
Ei hän ollut koskaan kehdannut paljastaa isälle, että olisi oikeastaan halunnut sellaiseen paikkaan katselemaan valkoista hiekkaa ja turkoosia merta. Mutta hän oli kuitenkin kertonut Regulukselle, joka ei ollut nauranut.
Sen sijaan Regulus oli sanonut, että jonain päivänä me Barty jätetään taakse kaikki tämä, ja häivytään. Yhdessä johonkin sellaiseen paikkaan, josta kukaan ei saa meitä.
Yhtäkkiä Barty tunsi sormet päänahassaan. Ne pudistelivat hänen hiuksiaan hellästi.
”Hei”, joku sanoi. ”Sinulla oli hiekkaa hiuksissa.”
Hän kohottautui puoliksi istumaan ja näki harmaat silmät. Ne toiset. Ne eniten kaipaamansa.
”Hei”, hän vastasi.
”Sinä sitten tulit”, Regulus sanoi ja hymyili. Vapautuneemmin ja ihanammin kuin vuosiin, tai ehkä koskaan.
”Niin.”
”Kiva, kun se kävi näin pian. Olikin jo hiukan ikävä.”
”Sama täällä”, Barty sanoi ja ajatteli, että olisi itkettänyt, mutta tämä paikka ei tainnut tuntea sellaista asiaa kuin itkeminen.
”Ai niin”, Regulus sanoi ja vakavoitui. ”Anteeksi siitä medaljongista. Oli vitun tyhmää jättää se sinulle muistamatta mainita, mikä se oli. Anteeksi oikeasti. Ei minua haittaa, vaikket olisikaan pystynyt hankkiutumaan eroon siitä. Itseäni saan syyttää. Mutta toisaalta, nyt kun olen tässä… ja kun vielä sinäkin olet siinä, niin… enpä tiedä, välitänkö edes. Pikkujuttuhan se.”
Jokin Reguluksen katseessa kertoi, ettei se ehkä ihan niin pikkujuttu ollut, kuin tämä sanoi. Mutta Barty hymyili ovelasti.
”Tyhmää sinulta oli mennä kuolemaan muistamatta mainita siitä minulle. Nimittäin arvaapa, oliko vittumaiset kaksi vuotta ilman sinua?”
”Kaksi vuotta?” Regulus hämmästyi. ”Niinkö kauan siitä on?”
”Joo, vähän ylikin jo. Mutta mitä siihen medaljonkiin tulee, niin ei, en onnistunut tuhoamaan sitä, mutta –”
Regulus ei onnistunut salaamaan pientä, pettynyttä huokausta, mutta Barty tönäisi häntä kevyesti.
”Älä siinä vielä huokaile. Piti sanomani, että jätin homman veljesi hoidettavaksi.”
”Siriuksen?” Regulus ällistyi, mutta nauroi heti perään. ”Älä kuseta. Tuota en usko ikinä. Sinäkö muka olisit mennyt puhumaan – hetkinen, Barty, sinäkö oikeasti olet mennyt puhumaan Siriuksen kanssa?”
”Olen.”
”Minun takiani?”
”Sinun takiasi.”
”Minä rakastan sinua.”
Reguluksen sanat tulivat tämän suusta helposti ja kivuttomasti, vaikkei tämä koskaan, milloinkaan ollut sanonut sitä ääneen ennen. Ei, vaikka Barty oli arvannutkin sen olevan niin. Ja olihan siinä kirjeessäkin lukenut niin.
”Joo, sama täällä.”
Barty kurkotti suutelemaan Regulusta. Ihan varovasti, kuin peläten tämän katoavan. Mutta kun ei kadonnut, suuteli kunnolla. Reguluksen käsi kietoutui hänen vyötäisilleen, ja he kaatuivat hiekalle.
”Ai niin. Veljesi käski sanoa terveisiä.”
”Eikä käskenyt. Sirius inhoaa minua.”
”Ei se siltä näyttänyt. Luulen, että silläkin on aika ikävä.”
”Vitut ole.”
Regulus oli aika pitkään hiljaa, ja piirteli sormellaan hajamielisiä kuvioita hiekkaan. Ne katosivat saman tien, mutta hän piirsi tilalle uusia.
”Kyllä Sirius aina pärjää”, se sanoi sitten, aika haikeaan sävyyn. ”Onhan sillä se James.”
”Joo”, Barty sanoi ja antoi etusormensa eksyä Reguluksen huulille. ”Ja sinulla on minut.”
Regulus puraisi hänen sormeaan kevyesti ja hymyili.
”Ja minulla on sinut.”
-
Tää on nyt tällainen pikaisehko tablettikommentti, kun luin tämän juuri ennen nukkumaanmenoa, mutta halusin tulla kertomaan juurikin alkufiilikset, joten tässä tulee! :)
En ole tainnut koskaan lukea ficciä tällä parituksella, mutta minusta kirjoitat erinomaista Regulusta, ja tähän mennessä kaikki erilaiset hänelle kirjoittamasi paritukset ovat toimineet, joten miksipä ei tämäkin olisi? Ja toimihan se! Pidin paljon siitä, että Reguluksen ja Bartyn romanssin alkusyitä ei edes ryhdytty avaamaan, vaan se oli tässä jo valmiiksi olemassa ja taustalla, ja keskityttiin sitten enemmän siihen, mitä se merkitsi Bartylle ja miten se vaikutti hänen toimintaansa. Rakkaus tuli esiin konkreettisten tekojen kautta, ja se jos mikä sopii erinomaisesti Bartyn hahmoon. (Piintyneenä James/Sirius -shipparina luonnollisesti lohdutti myös tieto siitä, että Barty toiminnallaan pelasti myös heidät. ❤️)
En ole lukenut ikinä Pottereita nro 6 ja 7, joten Regulus on mulle tuttu hahmo oikeastaan vain ficeistä, mutta tän hirnyrkkijutun ja Reguluksen kohtalon olen jotenkin onnistunut karsimaan kasaan sen verran, että pysyin tässäkin raapalesarjassa kartalla. Sillä perusteella mitä kaanonista tiedän, tää teksti lainasi minusta hienosti siitä elementtejä ja yhdisteli niitä uudella, raikkaalla tavalla. :) Tuo lopun tuonpuoleinen oli myös hauska yllätys, kun se loi niin kirkkaan kontrastin aiempien osien tummalle värimaailmalle. Mutta ihanaa, että Regulus ja Barty saivat yhteisen, onnellisen lopun!
Kiitos tästä tekstistä. ❤️ (Ja otsikko sopii tekstiin tosi hyvin, plus toi biisi on kyl oiva.)
P. S. EKA!
-
Eiiiiikä, kauheeta apua ei kauheeta ei apua. Aaaaaa. Aikoihin en oo Potter-ficcejä saanut aikaseks lukea, mutta kerta uusissa viesteissä näkyi meikän otp niin pakkohan se oli koska noista kahdesta kirjoitetaan niin surullisen vähän ja voi vitsi enhän mä ees tiedä mitä nyt sanoa yhtään, kun päässä on miljoona ajatusta. Mutta ensteks: kiitos kiitos kiitos että kirjoitit Barty/Regulusta ja kiitos vielä enemmän siitä että tässä oli Bartyn ja Siriuksen välistä kanssakäymistä koska siitä ei kirjoiteta esim koskaan, mikä on sääli koska mua on aina kiinnostanut pohtia miten ne kaks tulis toimeen. Tai no ei hirveen hyvin tietenkään, mutta varmasti ne tunsi toisensa edes jollain tasolla kerta Regulus nyt oli ihan varmasti Bartyn ystävä vähintään, ja siis, se kuinka samanlaisia hahmoja Sirius ja Barty on, voisin kirjottaa siitä esseen, mut ehkä joskus toiste (mutta oikeesti se että ne molemmat on fiksuja, seikkailunhaluisia ja valitsi puolensa lähinnä kapinan osoituksena vanhempiaan kohtaan, the parallels are there! joo).
Aaaaanyway tää oli ihan hirmu ihana ja haikea ja tässä kaikki meni niin kuin olis pitänyt oikeasti mennä jo ihan alkaen siitä että James vihdoin tunnusti rakkautensa Siriukselle - ja Lily oli sen kans okei! Niin hyvää, ihan liikaa edelleen näkee ficeissä kuinka joko James pettää Lilyä Siriuksen kanssa tai Lily murtuu tän takia, missä ei tietenkään oo mitään vikaa, mutta tuli hyvä mieli et kerrankin Lily oli ihan ookoo ja Jamesin ja Siriuksen ei tarvii piilotella (no, Lilyltä ainakaan). Myös se että Peterin kusetus paljastettiin toi mulle paljon serotoniinia, koska haluan nyt uskoa että Lily ja James selviää hengissä ja Sirius ei joudu Azkabaniin ja Harry kasvaa onnellisena niin ku kuuluu.
Okei, totta kai surustuin hirveesti että Regulus oli tässä kumminkin kuollut, mutta tuo loppu kyllä korjasi kaiken. Tai no surullistahan se on että noi kaks uiveloo voi olla onnellisia ja yhdessä vaan kuoleman jälkeen mutta voivatpa kumminkin. Ja voi vitsi et tykkään ajatuksesta siitä että Barty on valmis pettämään Voldemortin Reguluksen takia, mä kun aina olen itse kirjoittanut vain ficcejä joissa käy toisin, mutta toisaalta näen että tuo on sen verran vaikea valinta, että ehkä tuollainen pieni muuttuja kuten Oljo tuomassa hirnyrkin Bartylle sit sais hänen mielensä muuttumaan. Hyvinkin mahdollista ja söpöä, yhyy. Ja onnellisempi tarina Bartylle kuin mitä canonissa tapahtui, vaikka tässä henki menikin aikaisemmin.
Kyyry puhui kalsealla, epämiellyttävällä tavalla, joka sai miettimään, mitä helvettiä Regulus tuossa muka oli nähnyt. Mutta jotain se oli nähnyt. Jotain aika paljon enemmän kai, kuin Sirius, tai kukaan muu.
AAAAAAaaaaaaa tää oli niin hyvä!!! Ja niin totta ja niin canon, Regulus on ainoa joka ikinä näki Bartyssa sen kaiken potentiaalin tehdä hyviä ja hienoja asioita, mitä sit lopulta manifestoitui kammottavalla ja vääristyneellä tavalla ;__;
Mustahan oli oikeastaan aika hauska mies, kun siihen tutustui.
Ja tää! Vitsi jos nää kaks ei ois olleet eri puolella ne ois olleet besties forever yhyy
”Ei mitään. Pidä itsesi miehenä.” Musta virnisti hänelle yllättävän tuttavallisesti.
Tää kans voi nyyh, en tiiä miks mut nää kaks olemassa jotenkin mukavia toisilleen kun ne tajuu et ne on molemmat kokeneet järkyttävän menetyksen niin äähh yyh niin tärkeetä
”Kyllä Sirius aina pärjää”, se sanoi sitten, aika haikeaan sävyyn. ”Onhan sillä se James.”
Ja voih, Regulus esittämässä ensin ettei se välitä Siriuksesta mutta kuitenkin yrittää vakuutella itselleen että Sirius kyllä pärjää ettei alkaisi huolehtia. Samoin kans Sirius esittämässä että häntä ei Regulus kiinnosta yhtään mut silti vaan hän kiroaa Reguluksen kuolemaa ja ikävöi. Tosi hyvin sait ne kaikki ristiriitaiset tunteet tuotua esille mitä Sirius koki. Joo ja kans tykkäsin hirveesti sun kirjotustyylistä tässä, noi monet puhekieliset ilmaisut ja karkeampi kielenkäyttö toi hienosti esille sitä miten nää kaikki oli vaan teinipoikia, mikä tekee tästä noin tuhat kertaa surumielisempää. Ja toi otsikko, ai kauhee, itkettää ;__; <3
Nöyrimmät pahoittelut ihan luokattomasta kommentista mut jos ei vielä tullut sanottua niin sanottakoon nyt että tää oli ihan loistava kaikessa synkässä haikeudessaan, tapa jolla kuvailit näitä hahmoja oli erittäin IC ja hyvä ja se että onnellinen loppu tässä kohtaa oli tapaaminen rajan tuolla puolen mistä voi sit olla montaa mieltä kuinka "onnellinen" se lopulta oli... Aaaaa perfect. Tässä oli kaikki oikein ja niin hyvää. Kiitos kiitos kiitos <333
-
Kylläpä innostuin kun löysin tämän täältä ja vieläpä tällaisilla parituksilla! Tämä oli tosi mielenkiintoinen ja ihanan synkkä tarina, jossa oli kuitenkin toiveikas loppu. Aluksi pelkäsin että juoni seuraa canonia kokonaan ja lukijalla menee roska silmään tuosta salaisuudenhaltijan vaihdoksesta, mutta onneksi ei kuitenkaan. Barty/Regulus voisi tosi hyvin käydä järkeen ja jotenkin kiva että Bartykin sai tässä ainakin jonkinlaisen armollisemman fix-it-lopun, vaikka se elikin lyhyemmän elämän kuin kirjoissa.
Sirius, minä olen valehdellut itselleni niin kauan, että enää en jaksa. Nyt, kun jokainen päivä saattaa olla viimeisemme, sinun pitää tietää tämä. Älä säikähdä, Lily tietää jo. Eikä tämä, mitä aion sanoa, sido sinua millään lailla. Mutta jos me selviämme tästä, minä, Lily ja Harry… Niin sitten, kun se on taas turvallista, me Lilyn kanssa jatkamme eteenpäin ystävinä, Harryn vanhempina ja… eri osoitteissa. Koska minun sydämeni kuuluu eräälle toiselle. Sinulle, Sirius. On kuulunut jo vuosia, mutta vasta nyt minulla on pokkaa kertoa se.
Näissä sota-ajan ficeissä on kyllä aina oma tunnelmansa, kun koskaan ei voi tosiaan tietää mitä tapahtuu seuraavana päivänä, kuka elää, kuka kuolee. Se saa varmasti kenet tahansa miettimään niitä oman elämänsä valintoja ja myös kypsymään nuorina aikuisina aikaisemmin. Tämä oli oikein toimiva ratkaisu kaikkien osapuolten välillä, ja kyllähän se lämmittää mieltä, kun James tuolla tavalla rohkeasti tunnusti tunteensa Siriukselle.
James oli ehdottanut Kuutamoa, mutta Sirius ei luottanut tähän enää tarpeeksi. Peter olisi paljon turvallisempi vaihtoehto, Sirius sanoi. Eikö olisikin, James? Mieti nyt. Sellainen arka, harmiton reppana kun se on. Kuka ikinä osaisi epäillä?
Tätä on joka kerta yhtä kylmäävää lukea. Mikä tragedia, paitsi että tässä ficissä asia korjattiin. Oikein! (Vähän offtopic mutta äärimmäiset angstifiilarit saa tosiaan miettimällä sitä, että Sirius täytti 22 vuotta vain vähän 31.10. jälkeen ja siellä se sitten Azkabanin sellissään syntymäpäivänä mietti kuinka paras ystävä kuoli edellisellä viikolla ja Siriuksen elämä myös omalla tavallaan päättyi samana päivänä. Kauheasti sydämestä puristaa aina kun ajattelee sitä. Raskasta puuhaa tämä Sirius-fanitus välillä. 😄)
Tämä esine hänen taskussaan oli ollut hänelle pääasiallinen syy elää, vaikkei siinä ensi kuulemalta ollut mitään järkeä. Niin se silti oli, oli ollut siitä kauheasta illasta asti, kun Reguluksen kotitonttu oli ilmestynyt hänen ovelleen, antanut hänelle sen esineen ja välittänyt Reguluksen hänelle jättämän viestin:
Kun luet tämän, minä olen jo poissa. Ole kiltti ja tuhoa tämä medaljonki minun puolestani, jos voit. Äläkä vihaa minua liikaa. Minä rakastin sinua loppuun asti, ja me tavataan vielä.
Pidin tosi paljon tästä ratkaisusta, että Oljo olisikin antanut Bartylle sen medaljongin, ja Barty yrittää täyttää Reguluksen viimeisen toiveen. Hirveän surullista, että Regulus kuoli, mutta samalla Barty tietää, ettei sitä itseään odota mikään erilainen loppu. Aivan kamalaa, mutta samalla loistavasti ajateltu tämä asia.
On myös katkeransuloinen huomio, että Sirius muistuttaa aluksi ainakin edes silmistään Bartya ihmisestä jota se rakasti, joka on poissa, ja sitten lopulta tarinan edetessä yhteneväisyys Reguluksen kanssa jotenkin vaan kasvaa. On kivempi ajatella, että vaikka Sirius ja Regulus eivät olleetkaan väleissä, niin niillä kuitenkin oli jotakin yhteistä, varmasti ulkonäön lisäksi myös niitä luonteenpiirteitä, ainakin rohkeus vastustaa lopulta Voldemortia.
”No, sanotaan näin, että jos se rakas Potterisi on sinulle yhtään tärkeä, sinun ainakin kannattasi kuunnella. Mutta oma valintasi, toki.”
(...)
”En minä ehkä monta asiaa tiedä”, se sanoi. ”Mutta sen tiedän kuitenkin, että olet matkalla erääseen tapaamiseen. Sen rotan kanssa. Piskuilanin. Enkö olekin oikeassa? Äläkä suotta näytä tuolta. Kerron kyllä, mistä tiedän sen. Mutta ensin sinun pitää kuunnella minua. Sillä kuten sanottu: en halua tapella, vaan minulla on sinulle asiaa.”
Miten herkullista onkaan lukea tätä, että Siriukselle selviää ensinnäkin se että joku muukin tietää siitä ja Jamesista (Miten? En tiedä, onko niiden välit vain olleet muille niin ilmiselviä kauan aikaa, mutta mielenkiintoista) ja että Kyyry mainitsee Peterin yhteydessä rotan. Ooh, kylläpä innostuin tuossa kohdassa, kun tajusin että tässähän saadaankin rotta nalkkiin.
Niin että saattoihan se tietää myös, ettei Sirius ollut kahteen vuoteen viettänyt päivääkään toivomatta, että Regulus jonain päivänä koputtaisikin ovelle tai tulisi kadulla vastaan. Sillä hänen oli melkein mahdoton uskoa, että veli oli poissa. Kenen luvalla muka, helvetti sentään? Hän oli vanhempi, joten kyllä Reguluksen olisi kuulunut odottaa häntä, eikä mennä sillä lailla lähtemään ennen aikojaan.
Sillä sisimmässään Sirius tiesi, vaikkei halunnutkaan myöntää.
No nyt kyllä sattuu, kun onhan tämä niin riipaisevaa. Samalla olen iloinen, että Sirius sai sentään tässä versiossa tietää veljensä päätyneen lopulta muuttamaan mieltään viime hetkellä Voldemortista.
Hehän olivat kuolemattomia. Mustan veljekset, Regulus ja hän. Olkoon sota tai mitä tahansa, ei Sirius koskaan ollut ajatellut minkään peruuttamattoman voivan koskettaa heitä.
”Reguluksen puolesta?” Sirius toisti.
”Niin. Älä kuvittele, että minua muuten kiinnostaisi paskankaan vertaa, mitä sinulle tai sille tyhmänrohkealle poikaystävällesi käy. Mutta Regulus olisi välittänyt, ja siksi minä nyt olen tässä, halusin tai en.” Kyyryn kalsea ääni värähti hänen mainitessaan Reguluksen nimeltä.
Tässä tulee hyvin esille se, miten absurdi tuo koko tilanne oli. Yksi hullu tyyppi on saanut aivopestyä ihmisiä omaan kulttiinsa, ja kaikki muut saivat kärsiä. Samalla tuo on ihan totta, että nuorena ei osaa ajatella kuolemaa, luulee aikaa olevan loputtomasti, ja sitten joutuukin heräämään karuun todellisuuteen. Kuitenkin Kyyryn toiminta todistaa, että rakkaus saa ihmisen toimimaan odottamattomallakin tavalla, tekemään edes yhden oikean teon, vaikkakin henkilökohtaisista ja itsekkäistä syistä. Muutenkin oli mielenkiintoista huomata, että Kyyry oli tässä tarinassa kaksi vuotta selvittänyt, mitä Regulukselle oli käynyt ja onnistunut sitten lopulta hankkimaan sen medaljongin itselleen kuolematta siinä samalla. Onhan se aika ultimaattinen selviytyjäkokemus.
Pidin kovasti tuosta ajatuksesta, että Kyyry siirtää medaljongin tuhoamisen Siriuksen ja Jamesin vastuulle, onhan niillä kuitenkin Dumbledore tukena eli paremmat mahdollisuudet saada selville mitä hirnyrkit on ja miten niitä tuhotaan.
”Miksi sinä teet tämän?” Musta kuiskasi. ”Sillä sinä tulet kuolemaan tämän takia, Kyyry. Tajuat kai sinä sen?”
”Tajuan, kuten sanottu”, hän sanoi tyynesti. ”Niin tajusi Reguluskin, ja teki silti sen, mitä piti tehdä. Joten kun minä nyt pian tapaan hänet jälleen, enpä joudu liikaa häpeilemään itseäni hänen seurassaan.”
”Et kai väitä, että sinunlaisellasi kuolonsyöjälläkin on muka sydän?” Musta naurahti, mutta näytti Bartyn silmissä enemmänkin liikuttuneelta.
Tämä on taas tosi kylmäävää tekstiä, kun nämä kaksi käyvät tässä ihan normaalisti keskustelua ja kumpikin tietää, että toisen päivät ovat vähissä. Myös tulee niin hienosti se esille, että kummallakin puolella on vaan ihmisiä, ja sota siinä runtelee kaikkien elämän niin julmasti.
Tuo viimeinen osa oli kuitenkin todella lohdullinen. Ihana saada lukea, että kumpikin löysi toisensa tuolta hiekkarannalta.
”Tyhmää sinulta oli mennä kuolemaan muistamatta mainita siitä minulle. Nimittäin arvaapa, oliko vittumaiset kaksi vuotta ilman sinua?”
”Kaksi vuotta?” Regulus hämmästyi. ”Niinkö kauan siitä on?”
Tämä pisti jo hymyilyttämäänkin. Onhan tuo suloista, että voidaan sitten vähän niin kuin jatkaa siitä mihin jäätiin aikaisemmin. Myös mielenkiintoista, ettei Regulus ollut voinut seurata mitä elävien maailmassa tapahtui vaan oli jäänyt sitten tuonne omaan paikkaansa tietämättä ajan kulusta mitään. Mahtavaa, että se sai tietää Siriuksenkin kuulumisista ja että veli sittenkin välitti. Barty/Regulus on kyllä ehdottomasti paritus, josta lukisi mieluusti uudemmankin kerran, kun tätäkään ei ole tullut ihan hirveästi ajateltua aikaisemmin. Tämä oli oikein sopivasti Halloweenin teemaan sopiva tarina ja loistavasti rakennettu sekä korjattu niitä canonin vääryyksiä. Kiitos tosi paljon tästä!
-
Voi vitsi, ihan mielettömän iloinen ylläri saada tälle noin upeita kommentteja, ja vieläpä näin nopsaan! Olen onnellinen, jos lauantai-illan angstailuni viihdyttivät muitakin kuin itseäni. ;D Kaunis kiitos yhteisesti aivan ihanista kommenteistanne, olen ihan yhtä hymyä täällä. :)
Kaarne: Tosi hauska kuulla ensifiiliksistä, joita lukemisesta on herännyt! :) Tuo oli ihan mieletön kohteliaisuus, jos olet tykännyt erilaisista Regulus-tulkinnoistani, koska hän on minulle hahmona rakas, varmaan jopa One True Potterhahmo ❤️. Häntä on sikäli helppo ja vaikea kirjoittaa, kun kirjat antavat vain pieniä tiedonmurusia, joita yhdistelemällä ja mielikuvitusta käyttämällä voi syntyä aika monenlaisia versioita hänestä. Omat suosikkini ovat sellainen ahdistunut mutta tunteitaan salaileva teinipoika, joka kaipaa rakkautta ja veljeään, ja toisaalta itsetietoinen, ylpeä ja kaikkien kuolaama, viileä luihuisprinssi (joka pinnan alla silti kaipaa rakkautta ja veljeään). ;D Sillä en suostu uskomaan muuta, kuin että se rakasti Siriusta kaikesta huolimatta. Bartyn ja Reguluksen romanssin alkulähteitä en ole hirveämmin edes miettinyt, mutta tässä kuvittelin niiden olevan vähän sellaiset luihuisen Sirius ja James, eli parhaat kaverit, jotka rakastivat toisiaan niin itsestäänselvästi, ettei sitä tullut ehkä koskaan edes sanottua ääneen. Juu, mutta ihan pakko oli kirjoittaa niille loppuun tuo pehmoinen hetki, koska muu olisi ollut niille väärin.
ruttopoika: Ei ollut yhtään mikään luokaton kommentti, vaan päinvastoin, ilahduin ihan tosi paljon. :) Olen otettu, että löysit tämän ja vielä tykkäsitkin siitä, koska oon antanut itseni ymmärtää (varmaan joistain vanhemmista ficeistä ja niiden kommenteista, joita on tullu täältä lueskeltua joskus), että Regulus/Barty on sun OTP, ja silloin sulla on tietty varmaan jo omat, aika selkeät mielikuvat hahmoista ja siitä, mikä niiden suhde on. Niin, että silloin on ihan erityisen iso kohteliaisuus, jos tämä oli mieleinen. ❤️ Tämä oli eka kertani tämän parituksen kanssa, tosi pitkään on tehnyt mieli lähteä sitä kokeilemaan, mut on just jännittänyt se, että osaako sitä kirjoittaa uskottavaa Bartya, ja näiden kahden rakastumista (koska haluan joka tapauksessa kirjoittaa niin, että ne rakastivat toisiaan, vaikka tässä varsinkin Barty reppana on ihan onneton sanomaan mitään niin isoa ääneen, mutta kyllä se silti Regulusta rakastaa isosti ❤️.) Juu, mutta nyt jäi kyllä sellainen tunne, että tekee mieli vielä joskus kirjoittaa näille jotain oikein suloista ja pehmoista, vähän kuin tuo niiden hetki rannalla, mutta pidemmälti. Koska ihaniahan ne on yhdessä, ei siitä mihinkään pääse.
Ihana muuten tuo, mitä sanoit Bartyn ja Siriuksen keskinäisistä väleistä, kun en ole myöskään ikinä milloinkaan lukenut mitään, missä ne olisivat tekemisissä keskenään. Pakkohan niiden oli toisensa tuntea, ja enpä ollut ennen ajatellut, mutta kun sanoit, niin olihan niillä ihan älyttömän paljon yhteisiä nimittäjiä. ;D Niinpä, ja Siriukselle ja Jamesille on joskus kiva kirjoittaa tarinoita, joissa ne saa ihan luvan kanssa rakastaa toisiaan, eikä vaan jossain Lilyn selän takana, tai sitten niin että Sirius yksin kärvistelee, ja James ei tajua mitään. Niin, ja Mustan veljeksistä vielä piti se sanoa, että en pysty uskottelemaan itselleni muuta, kuin että ne olivat toisilleen tärkeitä loppuun saakka, myönsivät tai eivät. Ja teinipoikiahan nämä tässä vielä olivat, tai siis ainakin melkein, joten sikäli ne oli hauska laittaa aukomaan toisilleen päitään sen mukaisesti. ;D
Satine: Aivan ihana kuulla, että tykkäsit Regulus/Bartysta, ja että siitä voisi olla kiva lukea lisääkin, koska nyt on tosiaankin sellainen olo, että päästyään paritukseen hiukan sisään siitä voisi helposti jatkaa vielä ainakin jonkun toisen shotin verran. :) Ne voisi varmaankin olla tosiaan sellainen ihana friends to lovers -paritus, vähän niin kuin S/J mutta synkemmillä sävyillä. Pitäisi hiukan vielä miettiä siinä kohtaa lisää sitä, milloin niiden rakkaus olisi alkanut, ja millainen suhde niillä olisi, kun tässä Regulus onneton oli jo kuollut, ja Barty lähinnä haikaili sen perään (paitsi vikassa luvussa, joka oli pakko kirjoittaa paikkaamaan omaa sydänparkaani, joka oli ihan palasina kirjoitettuani jotain, jossa Regulus kuoli). Mutta niin ajattelin, että rakkaus Regulukseen oli ainoa asia, joka ikinä olisi saanut Bartyn tekemään jotain noin isoa ❤️, sillä en usko sen tunteneen mitään sympatiaa Killan ihmisiä kohtaan, saati sitten haluja liittyä niiden puolelle. Halusipa vaan, ettei Regulus ainakaan kuollut turhaan, ja samalla järjestää Siriuksen asiat, koska Regulus olisi halunnut niin. Onhan se aika suurta rakkautta, vaikkei sillä mitään isompaa, epäitsekästä agendaa taustalla ollutkaan.
Ajattelin, että Barty tiesi Peterin rottakuvioista siksi, että Peter tietysti on laulanut kaiken mahdollisen Kelmien asioista Voldelle, ja niin myös tuon animaagijutun. Ja Siriuksen rakkaudesta Jamesiin ajattelin sen tietävän siksi, että onhan ne Reguluksen kanssa varmaan katselleet Siriusta ja Jamesia kouluvuosien mittaan sivusta ja päivitelleet keskenään, miten lääpällään ne ilmiselvästi toisiinsa on, vaikkei ne itse sitä olisi silloin tajunneet tai missään nimessä ääneen myöntäneet. ;D Totta kyllä, että tuo Siriuksen elämän aikajana on asia, jota ei voi ihan kuivin silmin miettiä, ja kun ajattelee, että paljonko oikeasti hyviä vuosia silläkään kouluvuosien jälkeen oli, kun sota, ja kaveriporukan erkaantuminen, ja Jamesin avioliitto (koska en millään usko sen olleen Siriukselle mikään ilon ja onnen aihe), ja veljen kuolema... Tässä oli siksi kiva ajatella, että Barty olisi (rakkaudesta Regulukseen) halunnut säästää Siriuksen kamalalta kohtalolta, ja Jamesin myös siinä samalla. Ja niin tosiaan ajattelin, että tuonpuoleisessa aika kuluu eri lailla, tai sitä ei tavallaan ole, joten Reguluksesta ehkä tuntui, että Bartylla meni vaan muutama päivä, viikko tai jotain. Mutta onnellinen oli nähdessään sen taas, niin kuin oli Bartykin. ❤️
-
Nyt viimeinkin pääsin kommentoimaan tätä. :) Tämä oli hyvin kaunis ja koskettava, vaikka minun sydäntäni särkikin tuo Reguluksen kohtalo, joka meni tässä ihan canonin mukaan. :( Onneksi kaikki ei mennyt, ja mieltä lämmitti suuresti tuo Siriuksen ja Jamesin onni. Mietin tässä sitä, että heillä molemmilla mahtoi olla hyvin kaksijakoiset tunteet. Kun toisaalta velhomaailma oli sodassa, ja kaikki oli vähällä sortua millä hetkellä hyvänsä, ja ihmisiä kuoli ja katosi jatkuvasti. Silti saattoi kuvitella, miten varsinkin Siriuksen sydän riemuitsi, kun James viimein vastasi hänen tunteisiinsa. Tai ainakin ajattelin, että Sirius olisi ollut jo monta vuotta rakastunut Jamesiin, joka oivalsi sen saman vasta nyt. :) Hieno oivallus tuo, että juuri Siriuksen ja Jamesin väliset tunteet olisivat saaneet nämä ajattelemaan salaisuudenhaltijan vaihtamista. Ja toisaalta ihan hirveä, kun ajattelee että tässäkin James olisi voinut kuolla Siriukseen kohdistuvan rakkautensa takia. :( Tämä rakkaudentunnustus oli aivan ihana, ja sitä seuraava ajatus niin totta, sillä eihän tällaista onnea vain pysty salaamaan:
Niin sitten, kun se on taas turvallista, me Lilyn kanssa jatkamme eteenpäin ystävinä, Harryn vanhempina ja… eri osoitteissa. Koska minun sydämeni kuuluu eräälle toiselle. Sinulle, Sirius. On kuulunut jo vuosia, mutta vasta nyt minulla on pokkaa kertoa se.
Sirius oli tiennyt heti kuultuaan Jamesin sanat. Tiennyt, ettei sellaista onnea voinut maailmalta pitää piilossa, vaikka juuri nyt avoimuus ja tunteiden näyttäminen saattoi maksaa monen ihmisen hengen.
Barty oli tässä hyvin mielenkiintoinen hahmo, kuten ylipäätäänkin. Kirjojen perusteella on vähän vaikea sanoa, miten häneen pitäisi suhtautua, kun päällimmäisenä niissä on se melkein mielipuolinen uskollisuus Voldemortia kohtaan. Tässä hän kuitenkin mitä ilmeisimmin katui valintaansa, kun oli yrittänyt tuhota hirnyrkin, vaikka se ei ollutkaan onnistunut. Selvää oli, että Reguluksen myötä Bartyltä oli mennyt kaikki syyt elää, ja kyllä se oli kuvattu niin koskettavasti, että itsekin olin surullinen Bartyn vuoksi, vaikka se onkin harvinaista. Ehkä kuitenkin eniten surin Reguluksen takia ja aina ahdistun siitä, miksi kaikki ihanat hahmot piti kirjoissa tappaa. :( Olihan tuo ihan hirveää Bartyn kannalta, etenkin kun Regulus oli vielä vastannut hänen tunteisiinsa. Pidin tästä kohdasta kovasti, vaikka se tuntuikin pahalta:
Reguluksella oli ollut viimeisinä hetkinään kylmempi kuin hänellä, se oli varmaa. Nykyään kylmä ja märkä melkein kuin lohdutti Bartya, ikään kuin se olisi tuonut Reguluksen hiukan lähemmäs.
Barty laittoi kohmeisen käden takkinsa taskuun ja puristi nyrkkinsä sisään kylmän esineen. Se oli ollut hänellä kauan. Liian kauan. Yli kaksi vuotta jo. Yhtä kauan, kuin hän oli elänyt täällä ilman Regulusta, vaikka mitä elämää sekin nyt oli ollut?
Bartyn ja Siriuksen tapaaminen oli hieno ja mieleenpainuva kaikessa koleudessaan. Tuli sellainen tunne, että toisenlaisissa olosuhteissa ja ilman velhosotaa Bartykin olisi voinut olla ihan erilainen. Tässä pidin todella paljon siitä, että Regulus onnistui vielä kuolemansa jälkeenkin saamaan Bartysta esiin sen, mikä tässä oli parasta, ja tekemään jotain todella hyvää, eli varoittamaan Siriusta. :) Vaikka tämä ei tehnytkään sitä rakkaudesta Siriukseen tai sen enempää Jamesiin, mutta silti. Ehkä se johtui juuri siitä, että Regulus oli nähnyt Bartyssa jotain sellaista, mitä kukaan muu ei nähnyt, kuten Siriuskin ajatteli. Ja se oli varmaan merkinnyt Bartylle paljon, ehkä ihan kaikkea. Tässä oli hienoa sananvaihtoa:
”Miksi, jos saan kysyä?”
”Suoraan kysymykseen suora vastaus: koska rottaan ei voi luottaa.”
”Ja sinuunko voi?” Sirius sanoi pakottaen suustaan katkeran naurahduksen.
”Miten vaan. Kuten sanoin, valitset itse. Mutta jos kuitenkin menet tapaamiseesi, pyydä nyt hyvä mies ainakin rottaa näyttämään sinulle käsivartensa ennen kuin puhut sille. Tarkoitan nyt sitä vasenta käsivartta.” Kyyryn ääni ja katse olivat edelleen yhtä inhottavat kuin ennenkin, mutta yhtäkkiä Siriuksen vatsa oli täynnä jäistä vettä aivan muusta syystä.
Voi miten minun sydäntäni särki tuokin, miten Sirius ajatteli Reguluksesta, ja toivoi vieläkin, että tämä olisi elossa, vaikka tiesikin sen turhaksi. :( Tämä Mustan veljesten rakkaus toisiinsa jopa silloin, kun olivat päätyneet eri puolille sotaa, on kyllä jotain, josta haluan lukea aina vain uudelleen. Ja kaikesta huolimatta tuntui hyvältä, että Sirius ymmärsi Bartyakin hieman enemmän kuin aikaisemmin. Tämä oli todella ihana ja samaan aikaan niin surullinen kohta:
Sen saman kaipauksen, jota hän itsekin tunsi, vaikka yritti peittää.
Sillä Regulus oli ollut kuolonsyöjä. Regulus oli ollut luihuisen tuvan kruunujalokivi, ja suvun hyvä poika. Se raukka, joka ei ollut koskaan uskaltanut tehdä mitä oikeasti halusi. Seurata Siriusta, jättää niitä taakseen. Tulla siksi, mikä sen olisi kuulunut saada olla.
Ja se kirpaisi. Edelleen, ja vielä enemmän kuin ennen. Sillä nyt oli myöhäistä.
Olipa hieno juttu tuo, että juuri rakkaus Regulukseen sai Bartyn kääntymään Voldemortia vastaan! :D Se sai minut ajattelemaan sitä, että Voldemort teki juuri tässä virheen toisensa perään, kun ei ottanut huomioon ihmisten tunteita ja sitä, mitä kaikkea nämä ovat rakkauden vuoksi valmiita tekemään. Mutta se kai johtui siitä, että Voldemortilta itseltään puuttui niin täysin kyky rakastaa tai edes kiintyä keneenkään.
Tässä kohtaa, kun Barty antoi hirnyrkin Siriukselle, minua nauratti tuo näiden kahden sananvaihto, vaikka muuten tässä tarinassa ei ollutkaan juuri iloa:
”Etkö nyt muka voi auttaa sen verran, että kertoisit? Sinä olet mennyttä miestä joka tapauksessa, joten samaan konkurssiin se menee.”
Barty naurahti koleasti. Mustahan oli oikeastaan aika hauska mies, kun siihen tutustui.
Mietin sitä, että mistä Barty tiesi Siriuksesta ja Jamesista? En tiedä, miten olit tämän ajatellut, mutta itselleni tuli mieleen se, että ehkä Peter oli nähnyt sen heistä ja tajunnut ehkä jo ennen Jamesia. ;) Ja kertonut Voldemortille ja muille. Siitä tuli mieleen, että Peter tuntui oivaltavan ainakin joistain asioista aika paljon enemmän kuin mitä kukaan tuli ajatelleeksi. Ja ainakin tunsi ystävänsä paremmin kuin mitä nämä tunsivat hänet. :( Se on kyllä kamalaa, ja teki Peteristä niin vaarallisen. Tulee mieleen, että jos ei vilpittömästi välitä jostakin ihmisestä ja arvosta häntä, ei pitäisi pitää tätä sitten lähelläänkään. Mutta ehkä kukaan muu Kelmeistä ei tullut ajatelleeksi asiaa, eikä nuorena nyt ajattele montaa muutakaan asiaa, vaikka pitäisi. :)
Joka tapauksessa olin todella iloinen siitä, että loppua kohti Sirius ja Barty tuntuivat ainakin ymmärtävän toisiaan aiempaa paremmin. Selvästi rakkaus Regulukseen oli heitä molempia yhdistävä tekijä. Ja Bartyn osalta se vaikutti niin paljon, ettei hän halunnut hetkeäkään harkita Siriuksen tarjousta yrittää pelastautua. Ei hänelle ollut enää elämää ilman Regulusta, ja se oli hyvin ymmärrettävää. :) Pidin tästä tapaamisen lopusta kovasti, tämä jotenkin samaan aikaa itketti ja nauratti:
”Pidetään. Ja Kyyry hei…”
”Mitä?”
”Ei mitään. Pidä itsesi miehenä.” Musta virnisti hänelle yllättävän tuttavallisesti.
”Loppuun asti. Ja hei… kerronko terveisiä Regulukselle?”
”Joo. Kerro vaan.”
Loppu oli kaikesta synkkyydestä huolimatta ihana, ja tuntui niin hyvältä, että nämä kaksi olivat päässeet tuonpuoleisessa yhteen ja juuri sellaiseen paikkaan, jonne olivat halunneetkin. :) Tykkäsin tästä kovasti:
Ei hän ollut koskaan kehdannut paljastaa isälle, että olisi oikeastaan halunnut sellaiseen paikkaan katselemaan valkoista hiekkaa ja turkoosia merta. Mutta hän oli kuitenkin kertonut Regulukselle, joka ei ollut nauranut.
Sen sijaan Regulus oli sanonut, että jonain päivänä me Barty jätetään taakse kaikki tämä, ja häivytään. Yhdessä johonkin sellaiseen paikkaan, josta kukaan ei saa meitä.
Selvästi aikakäsitys oli kuolemassa erilainen kuin elämässä, ja siinä oli jotain hyvin sopivaa. Pidin tuosta, miten nämä kaksi saivat toisensa, eikä mikään tai kukaan ollut enää häiritsemässä. Ja vaikka Regulus tuntuikin ajattelevan, että James oli Siriukselle tärkeämpi kuin hän, ehkä nuo Bartyn välittämät terveiset silti lämmittivät Reguluksen mieltä. :)
Tämä oli todella hieno darkfluff -ficci ja hyvin Halloweenin teemaan sopiva. Kiitos paljon jälleen yhdestä ihanasta lukuelämyksestä! :)
-
Pahatar: Olipa kiva, kun löysit tämän lauantai-illan synkistelyni pariin! Jostain syystä juuri nämä pimeät, sateiset lauantait herättävät minusta pienen angstailijan, niin kuin tänäänkin, kun on juuri niin synkkä ilma kuin ikinä, ja voi fiilistellä kynttilänvalossa ja kuunnella sateen ropinaa ikkunaan. ;D Tavallaan on niin kiva kuvata rakkautta velhosodan aikaan, vaikka siinä onkin sitten ihan toisenlainen pohjavire kuin jossain muussa, ja koko ajan on läsnä pelko siitä, että koska vaan voi menettää kenet tahansa, tai heittää itse henkensä. Mutta noinko James olisi ikinä muuten saanut suutaan auki Siriukselle? Sirius ei varmaan ainakaan olisi, kun tuossa Jamesilla oli jo perhe, niin en vaan näe sitä yrittämään mennä siihen väliin (vaikka toisaalta onhan näiden välille kirjoitettu monennäköistä kolmiodraamaakin, jossa yleensä johonkuhun sattuu). Mutta ihan varmasti se onnistui tekemään Siriuksesta maailman onnellisimman miehen jopa noin synkkänä aikana. :)
Bartyn hahmo on alkanut hirmuisesti kiinnostaa itseäni nyt, kun olen hiukan alkanut päästä jyvälle, mistä tyypissä voisi olla kysymys. Olen aina vaan ajatellut, että se oli niin syvästi pimeyden puolella, että en kuvitellut osaavani kirjoittaa siitä uskottavasti, kun tykkään kuitenkin synkistelyynkin aina uittaa pienen määrän söpöstelyä (tai sitten ison määrän). ;D Mutta voi, nyt kun olen keksinyt ajatella, että tietenkin sillä oli yksi vielä Voldeakin suurempi rakkaus, niin nythän olenkin ihan innoissani tästä. Koska mitäs jos siitä tulikin niin pakkomielteinen kuolonsyöjä vasta sitten, kun oli menettänyt Reguluksen, eikä raukka tiennyt, mitä Regulukselle oli lopulta käynyt. Niin, että jos näin olisi ollut, olisi moni juttu voinut mennä toisinkin, ja ehkä Barty olisi voinut käyttää huikeaa älykkyyttään myös johonkin muuhun kuin pakkomielteilyyn. ;D Mutta että sellaista mietin, ja kiehtova hahmohan se on. ;)
Ajattelin, että Barty tiesi monia juttuja, koska oli fiksumpi ja ovelampi kuin useimmat, ja uskon myös Reguluksen huomanneen jo vuosia sitten, että Sirius oli oikeasti rakastunut Jamesiin, vaikka olisi esittänyt muuta. Niin että jotenkin kuvittelisin Reguluksen puhuneen tästä Bartylle. Ja varmaan tuo Peter-teoria on totta myös. Koska niinhän se voisi olla, että Peter olisi varmaan tuntenut itsensä aika ulkopuoliseksi Kelmien seurassa, kun toiset rakastuvat keskenään (ficistä riippuen erilaisin versioin), mutta koskaan kukaan ei rakastu häneen. Oikeastaan Peteriä on vähän sääli, kun miettii noin, mutta ei mikään tietty silti oikeuta sitä, minkä teki.
Olihan se tavallaan aika lohdutonta, että Regulus ja Barty saivat toisensa vasta tuonpuoleisessa, vaikka siellä niillä sitten olikin rajattomasti aikaa vain toisilleen kenenkään häiritsemättä. Mutta ehkä tosiaan voisi olla kiva jossain kohtaa syventyä tähän paritukseen hiukan enemmän, ja miettiä sitäkin vaihtoehtoa, että ne olisivatkin saaneet söpöstellä jo eläessäänkin. ;D Kiitos paljon ihanansta kommentistasi, ja hyvä jos angstailu ei liikaa häirinnyt. :)