Finfanfun.fi
Originaalit => Sanan säilä => Aiheen aloitti: Neptunus - 10.07.2021 16:54:25
-
Nimi: Eteenpäin
Ikäraja: S
Tyylilaji: pohdiskeludraama
Haasteet: Originaalikiipeily (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=49762.0) (36. Tuleva)
Eteenpäin
Nousu on tehnyt ihosta nihkeän ja hikisen, mutta näkymät korkealta palkitsevat Ronjan. Koko kotikylä näkyy, levittäytyy hiljaisena alhaalla. Lahdenkin voi nähdä kimaltelevan sinisenä auringon alla. Ronja hengittää ahnaasti kuumaa kesäilmaa ja istuu kalliolle.
Kotona on toisinaan kiva käydä. On ihanaa ajella vanhoja teitä, käydä tutuilla rannoilla, kavuta korkealle kalliolle. Kauhean moni asia ei ole muuttunut. Ronja on. Samoin ovat vanhat kaverit. Elämä on työntänyt heitä kaikkia eteenpäin, mutta varsin eri tavoin.
Ronjan vanhin kaveri on raskaana, odottaa ensimmäistään. Kyllä Ronja tiesi sen tapahtuvan ennemmin tai myöhemmin, hän on tiennyt ystävän ja tämän poikaystävän yrittävän. Ajatus tuntuu silti hassulta ja oudolta. Tässäkö vaiheessa elämää he jo ovat, että lisääntyvät ja menevät naimisiin?
Ronjan toinen kaveri on myös raskaana, neljännellä kuulla. Kolmas kaveri yrittää. Lukiokavereista kolmella on jo lapsia, mutta kutsu ensimmäisiin häihin tipahti viikko sitten. Ronja ei vielä tiedä, meneekö, eiväthän he juurikaan ole tekemisissä.
Ronja kaivaa laukustaan vesipullon, kastaa kätensä ja pyyhkii kuumia kasvojaan. Se virkistää kuumana päivänä. Hän miettii sanoja, jotka hänen vanhin kaverinsa tuumasi päiviä sitten. Kohta säkin olet raskaana. Ronja hymähtää ääneen ja pudistelee päätään.
Lapsia hän on miettinyt, ja mielipide on muuttunut. Ensimmäinen tyttöystävä ei halunnut lapsia, joten hän mukautui siihen mielipiteeseen. Sitä ennen hän oli ajatellut, että lapset vain kuuluivat elämään. Toinen tyttöystävä halusi kipeästi lapsia, ja Ronjakin koki haluavansa, kunnes alkoi epäillä. Tahtoisiko hän todella huolehtia toisesta ihmisestä niin kauan? Pystyisikö hän?
Jäätyään yksin Ronja on saanut tilaa miettiä elämäänsä. Mitä hän tahtoo. Hän kokee, etteivät lapset kuulu hänen suunnitelmaansa. Lemmikkejä hän voi ottaa, mutta pienen vauvan tuominen maailmaan tuntuu liian vastuulliselta. Ronjalla riittää hoidettavia lapsia lähipiirissä tulevaisuudessa.
Auringon paahde alkaa tuntua jo ahdistavalta. Ronja lähtee metsän varjoihin ja päättää polkaista lapsuutensa uimarannalle aaltoihin. Sitä ennen hän kuitenkin katsoo hartaasti ja pitkään hiljenevää kotikyläänsä, sanoo kevyet hyvästit.
Hän ei tiedä milloin taas palaa tänne.
-
Oih, onpa samaistuttava tarina ja näkökulma! Kotikonnuille palaaminen, vanhat ja tutut paikat ja maisemat, niiden herättämä lohdullisuus ja lämpö ja toisaalta taas sen tajuaminen, miten kaikki asiat ja ihmiset kiitävät kaiken aikaa eteenpäin, eri suuntiin ja omaan tahtiinsa... Voi että, sydämestä ottaa. Varmaan aika moni voi samaistua Ronjan kokemaan mielenmyllerrykseen, kun kotiseutu nostaa mieleen positiivisia muistoja, mutta niiden ohella myös epävarmuutta ja vääjäämätöntä ymmärrystä siitä, että entiset ajat ovat jo takana ja nykyään puhaltaa monin paikoin aivan uusia tuulia.
Erityisesti minuun vetoaa Ronjan pohdinta siitä, miten vanhat kaverit ovat edenneet elämässään, saaneet lapsia ja menneet naimisiin. Muistan, kuinka itsellenikin tuli yllätyksenä se, kun oman ikäiset, yläasteelta ja lukiosta tutut kaverit alkoivat vakiintua ja saada jälkikasvua. Paras lukiokaverini oli jo abivuonna raskaana, mutta sen saatoin selittää sillä, että hän oli sentään minua vuoden vanhempi, mikä vielä siinä vaiheessa tuntui isoltakin ikäerolta... :D Lukion jälkeen se vasta todella realisoitui, miten paljon "edellä" monet kaverit alkoivat olla. Samaistun miltei tuskallisen hyvin myös Ronjan lastenhakintapohdintoihin. Samanlaisia ajatuksia olen itsekin pyöritellyt päässäni tässä elämäni varrella, kun suurimman osan elämästäni olen ollut varma siitä, etten halua lapsia tai pysty sitoutumaan niiden kasvatukseen ainakin kahdeksaksitoista vuodeksi ja pidemmäksikin, mutta pitkäaikainen poikaystäväni taas on ollut aina sitä mieltä, että lapsia on saatava ja mielellään useampi... Ah mikä tuskallinen ristiriita. Ja miten kukaan voikaan koskaan olla täysin valmis ja varma päätöksestään? Miten tässä elämässä voi olla valmis tai varma? On vain rämmittävä eteenpäin, kuka milläkin polulla, niin kuin tämän tekstinkin nimi upeasti osoittaa.
Lopusta tulee paitsi haikea, myös lohdullinen fiilis. Ehkä Ronja on valmis hyvästelemään kaikki ikävät asiat, muiden etenemisen aiheuttamat paineet ja odotukset, ja ehkä hän säilyttää mielessään sen hyvän ja kauniin, mitä kotikylään liittyy. Toivottavasti. Tai ehkä on hyvä laskea vihdoin irti kaikesta, jättää hyvästit ja kääntää sivua.
Kiitos tästä kauniista, ajatuksia herättävästä tekstistä! :-* Pidän sinun kirjoituksistasi niin kovin. -Walle
-
Tääpä oli kiva palanen, jossa on varmasti monille paljon samaistuttavia kohtia. Itse en omakohtaisesti osaa sanoa tuollaisesta "omille juurilleen palaamisesta" mitään, kun mä oon Stadiin syntynyt ja tänne jään, hoodit pysykööt samana koko elämäni :D (vaikka kaupunginosa onkin vaihtunut lapsuudesta.) Mutta voin aina yrittää kuvitella, miltä tuollainen tuntuu. On se varmasti tunteikas hetki.
Kauhean moni asia ei ole muuttunut. Ronja on. Samoin ovat vanhat kaverit.
Näinhän se usein on. Kuin olisi palannut ajassa taaksepäin, kun itse muuttunut niin paljon. Toisaalta vanhojen kulmien muuttumattomuus luo osaltaan turvaa, jo lähtiessä tietää, mihin sitten myöhemmin palaa.
Ja se, että kaikki vanhat kaverit/tutut ovat muuttuneet/kasvaneet on kyllä ihan mielettömän samaistuttavaa. Mustaki tuntuu jopa hämmnetävältä kun entiset koulukaverit sun muut tutut vain menevät naimisiin ja perustavat perheitään, ja itestä tuntuu että on aiiiivan liian nuori mihinkään sellaiseen :D Toisaalta en mä omia lapsia edes haluaisikaan. Ronjan pohdinnat tuntuu kyllä tutuilta, kun yrittää selvitellä oman elämänsä suuntaan itselleen, mitä nimenomaan itse haluaa, ettei vain mukaudu toisten ajatuksiin. Eteenpäin mennään joka tapauksessa, niin kuin otsikkokin kuvaavasti sanoo, vaikka joskus tuntuisikin että junnaa paikallaan/pyörii ympyrää/jopa ottaa takapakkia. Mutta eipä ne pienet paluut menneeseen välttämättä huonoa tee. Joskus ne ovat vain hyväksi.
En mä tiiä osaanko mä mitää järin fiksua sanoa, mutta oli mukava lueskella tämä vielä tähän iltaan (varsinkin kun nyt tässä kesällä on tullut mietittyä omaa elämää ja mitä sitä oikein haluaakaan). Kiitoksia tästä!